Englantilaisen kirjallisuuden kultainen kirja

ENGLANTILAISEN KIRJALLISUUDEN KULTAINEN KIRJA

Toimittanut

Eino Railo

Kuuluu sarjaan Maailmankirjallisuuden Kultainen kirja

Porvoo * Helsinki,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1933.

SISÄLLYS:

Piirteitä englantilaisen kirjallisuuden kehityksestä.
Yhdysvallat.
Kanada.
Australia ja Uusi Seelanti.
Etelä-Afrikka.
Beowulf.
Kaedmon.

  Eeva, maistettuaan tiedonpuusta.
  Aadamin ja Eevan katumus.
  Abrahamin taistelu elamilaisten kanssa.
  Faraon hyökkäys.

Kynewulf.

  Tuomiopäivä.
  Taivaan autuus.
  Pyhä Guthlac kuolee ja otetaan taivaaseen.

Baeda.

  Kirkkohistoria.

Alfred.

  Alfred ja kuninkaan tehtävä.
  Alfredin kirjoittama esipuhe teokseen "De consolatione".

Arthurin tarinapiiri.

  Layamon: Brut.
  Thomas Malory: Arthurin kuolema.

Keskiajan lyriikkaa.

  Suvi on jo saapunut.
  Kevät on.
  Tuule, pohjoinen.
  Alisonille.

William Langland.

  Pietari Peltomies.

Miraakkelit.

  Vedenpaisumus.

Geoffrey Chaucer.

  Canterburyn tarinat. Prologi.

Thomas More.

  Utopia.

Wyatt ja Surrey.

  Wyatt: Siis jättäisitkö mun?
  Surrey: Kuvaus keväästä, jolloin kaikki muu uudistuu
     paitsi rakastaja.

Philip Sidney.

  Sonetti unelle.
  Arcadia.

Edmund Spenser.

  Huhtikuu.
  Una ja punaristin ritari.
  Ma armaan nimen rantaan kirjoitin.

John Lyly.

  Callimachuksen isän testamentti.

Christopher Marlowe.

  Tohtori Faustus.

William Shakespeare.

  Sonetteja.
  Romeo ja Julia.
  Venetsian kauppias.
  Henrik neljäs.
  Julius Caesar.
  Hamlet.
  Othello.
  Macbeth.
  Kuningas Lear.
  Myrsky.

Ben Jonson.

  Volpone eli kettu.
  Suudelma.
  Totuus.

Drayton, Herrick, Cowley. Waller.

  Drayton: Katkelma "Nymphidiasta".
     "     Hyvästijättö.
  Herrick: Kukkasille.
     "     Ahthealle.
     "     Keltanarsissille.
  Cowley: Juomalaulu.
  Waller: Eräälle vyölle.

Francis Bacon.

  Opinnoista.
  Kauneudesta.

John Milton.

  L'Allegro.
  Il Penseroso.
  Kadotettu Paratiisi.
  Samson Agonistes.

John Bunyan.

  Kristitty ja Toivova epäilyksen linnassa.

Samuel Butler.

  Hudibrasin uskonto.

John Locke.

  Hyödyttömästä lukemisesta.

John Dryden.

  Aleksanterin juhla eli soiton mahti.

Alexander Pope.

  Onni.
  Oodi yksinäisyydelle.
  Kaikkien rukous.
  Taivaan tulen kipuna.

Jonathan Swift.

  Gulliverin matkustukset.

Daniel Defoe.

  Robinson Crusoe.

Addison ja Steele.

  Richard Steele: Miellyttävät seurakumppanit ja imartelijat.
  Joseph Addison: Sir Roger teatterissa.

Samuel Richardson.

  Juhlallinen esiintyminen.
  Lovelacen kuolema – käännös F.J. De la Tourin kirjeestä.

Henry Fielding.

  Pastori Adamsin ja pastori Trulliberin keskustelu.

Tobias Smollet.

  Kommodori Trunnionin kuolema.

Laurence Sterne.

  Le Fevre'in tarina.

Oliver Goldsmith.

  Wakefieldin kappalainen.

Richard Brinsley Sheridan.

  Juorukoulu.

Samuel Johnson.

  Otteita Boswellin Johnson-elämäkerrasta.
  Samuel Johnsonin kirje lordi Chesterfieldille.

David Hume.

  Filosofian eri lajeista.
  Katkelma omasta elämäkerrasta.

Adam Smith.

  Kansojen varallisuus.

Edmund Burke.

  Maria Antoinette.
  Englannin valtiomuodon kehityksestä.

Edward Gibbon.

  Julianuksen kuolema.
  Euroopan asema Gibbonin aikana.

Chesterfield ja Junius.

  Chesterfield: Hajanaisia mietelmiä.
  Junius: Graftonin herttualle.

John Wesley.

  Wesley Chesterfieldin kirjeistä.

James Thomson.

  Keväisiä sadekuuroja.
  Hallitse, Britannia.

Edward Young.

  Valitus eli yömietteitä.

Collins ja Shenstone.

  Collins: Illalle.
  Shenstone: Toivo.

Thomas Gray.

  Elegia maakylän kirkkomaalla.

Macpherson ja Ossian.

  Ossianin tervehdys auringolle.
  Balcluthan autius.
  Selman laulut.

Percy ja ballaadit.

  Chevyn metsästys.

Thomas Chatterton.

  Trubaduurin laulu.

Horace Walpole ja kauhuromantikot.

  Walpole: Otranton linna.
  Radcliffe: Udolphon linna.
  Lewis: Uljas Alonzo ja kaunis Imogene.

William Cowper.

  Ehtoo.
  Nuorelle naiselle.

George Crabbe.

  Kirjat.

Robert Burns.

  Mary Morison.
  John Anderson.
  Afton-virta.
  Jos nummella sa seisoisit.
  Tom O'Shanter.

William Blake.

  Viattomuuden laulut.
  Pieni musta poika.

William Wordsworth.

  Oodi.
  Meitä on seitsemän.
  Kuin harhanäky autuain.

Samuel Taylor Coleridge.

  Vanhan merimiehen tarina.
  Kublai-Kaani.

Robert Southey.

  Erämaan yö.

Walter Scott.

  Mies missä niin on sieluton.
  Ivanhoe.

Byron.

  Ritari Haroldin toivioretki.
  Hyvää yötä!
  Yksinäisyys ja meri.
  Säkeitä sävelille.
  Hyvästi.
  Don Juan, I Suloisia asioita, II Myrsky.
  Tänä päivänä täytän kolmekymmentäkuusi vuotta.

Percy Bysshe Shelley.

  Oodi länsituulelle.
  Leivoselle.
  Hymni sisäiselle kauneudelle.
  Surulaulu.

John Keats.

  Kauneus.
  Oodi satakielelle.
  Oodi kreikkalaiselle uurnalle.
  Syksylle.
  Sonetti.
  Sonetti unelle.
  Sonetti maineelle.

Thomas Moore.

  Iltakuoro.
  Mennyt aika.
  Suven viime ruusu.

Walter Savage Landor.

  Hannibal ja kuoleva roomalainen.

James Hogg.

  Kiurulle.

Jane Austen ja Mary Mitford.

  Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo.
  Mitford: Orvokkeja poimimassa.

John Gait ja Susan Ferrier.

  Galt: Pitäjän aikakirjat.
  Ferrier: Avioliitto.

Maria Edgeworth ja William Carleton.

  Edgeworth: Rackrentin linna.
  Carleton: Irlantilainen kylä.

Charles Lamb.

  Unelmien lapset.

Oxfordilainen liike.

  Newman: Mua johtaos.
  Keble: Kirja.

Thomas Carlyle.

  Sankarin-ihailu.
  Onnellinen.

Thomas Babington Macaulay.

  Kaarle II:n kuolema.

Charles Robert Darwin.

  Sukupuolivalinta.

Herbert Spencer.

  Mikä tieto on arvokkainta?

John Ruskin.

  Kirjoista ja lukemisesta.

Edward Bulwer Lytton.

  Pompeijin viimeiset päivät.

Benjamin Disraeli.

  Juutalainen rotu.
  Kruunu ja kansa.

William Makepeace Thackeray.

  Henry Esmondin historia.

Charles Dickens.

  Joululaulu.

Charles Kingsley.

  Viimeinen merirosvo.

George Henry Borrow.

  Lavengro.

Charles Reade.

  Luostari ja kotiliesi.

Anthony Trollope.

  Herra Slope lausuu jäähyväiset.

Charlotte ja Emily Brontë.

  Charlotte Bronté: Jane Eyre.
  Emily Bronté: Humiseva harju.

Elizabeth Gaskell.

  Cranfordin seurapiiri.

George Eliot.

  Floss-virran mylly.

Alfred Tennyson.

  Myllärin tytär.
  Lootuksen syöjät.
  Odysseus.
  Lyö, murru, lyö.
  Kevyen Prikaatin hyökkäys.
  Maud.

Bobert Browning ja Elizabeth Barrett Browning.

  Robert Browning: Kevät.
    "        "     Hamelnin pillipiipari.
    "        "     Tapaus ranskalaissodassa.
    "        "     Olet rakastava.
  Elizabeth Barrett Browning: Lohtu.
      "        "       "      Vaan silloin rastaat laukes laulamaan.

Matthew Arnold.

  Hylätty merenhaltia.

Dante Gabriel Bossetti.

  Autuas neitsyt.

Christina Rossetti.

  Kun olen kuollut, armas –.

William Morris.

  Suviaamun sarastus.
  Lemmittyni ylistys.

Algernon Charles Swinburne.

  Itylus.
  Laulu.
  Ennen päivänkoittoa.
  Lapsen nauru.

George Meredith.

  Kohtaus.
  Vala.

Samuel Butler.

  Missäänein asukkaiden mielipiteitä.

Thomas Hardy.

  Kaukana väkijoukosta.

Robert Louis Stevenson.

  Ylämailla.
  Ballantraen nuori herra.

Rudyard Kipling.

  Ballaadi idästä ja lännestä.
  Rikki-tikki-tavi.
  Darzeen laulu.

Joseph Conrad.

  Laguuni.

George Gissing.

  Uusi Grub Street.

H. G. Wells.

  Tähti. 771

John Galsworthy.

  Omenapuu. 782

J. M. Barrie.

  Pikku pastori.

Oscar Wilde.

  Ballaadi Readingin vankilasta.

George Bernard Shaw.

  Sotilas O'Flaherty.

William Butler Yeats.

  Lumisiiveksi kaihoa, kallis.
  Maailman ruusu.
  Kun olet vanha.
  Isle of Innisfreen järvi.
  Coolen villijoutsenet.
  Sydämen kaihon maa.

John Millington Synge.

  Meren uhreja.

John Masefield.

  Lasteja.

Yhdysvallat.
Benjamin Franklin.

  Benjamin Franklinin ensimmäinen sanomalehtikirjoitus;
     hänen pakonsa New Yorkiin.

Washington Irving.

  Rip Van Winkle.

James Fenimore Cooper.

  Hirventappaja.

Ralph Waldo Emerson.

  Ylisielu.

Henry David Thoreau.

  Talonteko.

Nathaniel Hawthorne.

  Tulipunainen kirjain.

Herman Melville.

  "Town-Ho'n" tarinasta.

Edgar Allan Poe.

  Ligeia.
  Kummituspalatsi.
  Annabel Lee.
  Unta unessa.

Oliver Wendell Holmes.

  Viimeinen kävelyretki opettajattaren kanssa.

Harriet Beecher-Stowe.

  Tuomo sedän tupa.

William Cullen Bryant.

  Kukkien kuolema.

John Greenleaf Whittier.

  Virteni.

James Russell Lowell.

  Kesäkuu.

Henry Wadsworth Longfellow.

  Hiawatha-runoelman johdanto.
  Hymni yölle.
  Enkelten jalanjäljet.
  Iltatähti.
  Hesperuksen haaksirikko.

Walt Whitman.

  Kirje leiriltä.

Mark Twain.

  Calaveran piirikunnan kuuluisa hyppäävä sammakko.

Francis Bret Harte.

  Kiljulan leirin onnenlapsi.

Jack London.

  Hänen isiensä Jumala.

Edgar Lee Masters.

  Mabel Osborne.
  Edmund Pollard.

Theodore Dreiser.

  Naimisissa.

Sherwood Anderson.
Sinclair Lewis.

  Babbitt herää ja nousee.

Henry Louis Mencken.

  Ihmistyyppejä.

PIIRTEITÄ ENGLANTILAISEN KIRJALLISUUDEN KEHITYKSESTÄ.

Sillä kansalla, joka syntyi esihistoriallisen neoliittisen rodun ja
kelttiläisten "goidelien" ("gaelien") ynnä "brittien" sekoittumisesta
ja joka sanoi itseään "Cymry"-kansaksi, "kimriläisiksi", asuen
myöhemmin pääasiallisesti Cornwallissa ja Walesissa, oli oma
"runolaulajien", "bardien", viljelemä ja ylläpitämä lyyrillisluontoinen
sankarirunoutensa. Tämän aiheina ovat olleet kimriläisten taistelut
uutta valloittajakansaa, anglosakseja, vastaan. Kun osa kimriläisistä
siirtyi uusien valloittajien tieltä meren yli Bretagneen, veivät he
mukanansa tämän sankarirunoutensa, joka rupesi täällä kehittymään omaan
erikoissuuntaansa. "Kuningas Arthurin tarinapiirinä" se on sieltä
pitäen huomattavasti vaikuttanut Euroopan kirjallisuuteen.

Aikain kuluessa sekautui anglosakseihin paljon kelttiläistä verta,
antaen täten syntyvälle uudelle sekakansalle erikoisominaisuuksiaan. Se
mielikuvituksen hersyvä rikkaus, jonka saattaa Englannin runoudessa
huomata, on tahdottu juontaa muinaisten kimriläisten kumminlahjaksi.

Anglosaksien vanhin runous kuuluu yhteisgermaanilaiseen aikaan, jolloin
he eivät olleet vielä Englantiin saapuneetkaan. Se on ollut
sankaritekojen ylistystä ja maanviljelykseen liittyvää loitsua. Vanhin
säilynyt anglosaksinkielinen runoelma on Beowulf, joka on sommiteltu
nykyiseen asuunsa noin v. 700. Sen pohjana on kuitenkin ollut jokin
muinaisskandinaavinen runoelma. Anglosakseilla on ollut myös
lyyrillistä runoutta, josta jo hengähtää myöhemmälle englantilaiselle
runoudelle ominainen, surumielinen autiuden ja jylhyyden tunnelma.
Beowulfin edustama pakanallisaiheinen sankarirunous saa pian
rinnalleen laajan kristillisaiheisen epiikan, raamatullisen runouden,
jonka luojina mainitaan Kaedmon (k. 680) ja Kynewulf. Edellinen on
ensimmäinen nimeltä tunnettu anglosaksilainen (englantilainen)
kirjailija. Hänen nimessään kulkevat Vanhan Testamentin kertomuksia
esittävät runoelmat kuvailevat voimakkaalla näkemyksellä mm. enkelien
kapinaa ja Luciferin lankeemusta, luoden hänestä sen traagillisen
kuvan, jonka Milton sitten liittää maailmankirjallisuuteen. Toisen
kristillisen "runokoulun" perustaja Kynewulf vaikutti kahdeksannella
vuosisadalla. Hän oli entinen vaeltava laulaja, joka vanhemmassa
pakanahenkisessä runoudessaan Beowulfin tavoin voimakkaasti kuvasi
urhotekoja, merta ja myrskyä, mutta käytti sittemmin lahjansa
kristillisten, sekä Raamatusta saatujen että muiden aiheiden
laulamiseen. Tämä anglosaksilainen kristillinen runous kasvoi
erikoisesti Irlannista tulleen kelttiläisen kirkon suojassa.

Roomalaiset sotilassiirtokunnat eivät juurruttaneet Englantiin
latinankielistä sivistystä, joka saapui sinne vasta katolisen kirkon
mukana. Toisin kuin Irlannin kirkko tämä ei suosinut kansankielistä
runoutta, vaan ulotti Englantiin yleiseurooppalaisen latinankielisen
kirjallisuuden. Englantia koskevilta osiltaan tämä kuitenkin kuuluu
Englannin kansalliskirjallisuuteen. Sen suuria nimiä ovat Jarrow'n
luostarin munkki Baeda Venerabilis (673-735) ja Yorkin luostarin munkki
Alcuin (735-804), joka teki englantilaisen oppineisuuden tunnetuksi
Kaarle Suuren hovissa ja sen kautta Euroopassa.

Tämän lupaavasti versovan kulttuurikehityksen keskeyttivät
tanskalaisten viikinkien hävitykset ja maan joutuminen heidän
valtaansa. Kansallisen, anglosaksinkielisen kirjallisuuden perusti
uudelleen Alfred Suuri (849-901), valtakuntansa vapauttaja ja sen
kulttuurin tielle auttaja. Hänen kirjoittamansa Esipuhe Gregorius
Suuren ohjekirjaan Cura pastoralis, jonka hän oli kääntänyt (890), on
vanhin säilynyt alkuperäinen anglosaksinkielinen suorasanainen
sepitelmä. Alfred-kuningas sommitteli valtakuntansa kaikki kirjat,
kahta lukuunottamatta. Hänen kuoltuaan proosan kehittyminen seisahtui
lähes sadaksi vuodeksi. Sitä rupesi jatkamaan oman aikansa Baeda,
munkki Aelfric (955-1022), joka mm. käänsi Raamattua. Yhdennellätoista
vuosisadalla kirjallinen tuotanto yleensä vilkastui, kunnes
sivistyselämä taas tyrehtyi tanskalaisten uudistuneisiin hyökkäyksiin.
Anglosaksilaisen eli muinaisenglantilaisen kirjallisuuden aika loppui
normannien tullessa maahan 1066.

Muinaisenglantilaisessa runoudessa ei säkeiden tavulukua rajoitettu
eikä käytetty loppusointua. Säe jakautui kahteen puolisäkeeseen, joissa
molemmissa piti olla 4 korollista tavua; korottomia sai olla enemmän.
Säepuoliskot nidottiin yhteen alkusoinnuilla siten, että edellisen 2 ja
jälkimmäisen 1 korollinen tavu alkoivat samalla konsonantilla tai
vokaalilla. Otaksuttavasti runolaulaja esitti näitä runoja
juhlallisesti lausumalla, antaen harppunsa helähdyksellä pontta
korollisille ja alkusoinnullisille kohdille.

Normannien valloitus aiheutti suuria muutoksia Englannin valtiollisessa
ja sivistyksellisessä elämässä. Syntyi yhden kuninkaan hallitsema
yhtenäinen valtakunta, yhteiskunnan lopullisesti perustautuessa
läänitysjärjestelmän pohjalle. Voitettujen sivistysmuoto,
muinaisenglantilainen kirjallisuus, runous ja kieli, rupesivat
unohtumaan; voittajien sivistysmuoto, ranskan kirjallisuus ja kieli,
rupesivat voittamaan alaa. Alkoi molempien kielien hidas ja vähitellen
tapahtuva yhteensulautuminen, jota kesti kolmisen vuosisataa. Vasta
14:nnellä vuosisadalla voidaan todeta uuden yleiskielen, keskiajan
englanninkielen, saavuttaneen valta-aseman kaikkien säätyjen
pääkielenä.

Englannin keskiaikaisen (englanninkielisen) kirjallisuuden varhaisimpia
ilmiöitä on munkki Layamonin Brutus (Brut), runomittainen kronikka,
joka on sepitetty v:n 1204:n jälkeen. Sen pohjana on normannilaisen
munkin Wace'n ranskankielinen kronikka Brutuksen romaani (Roman de
Brut, 1155), joka oli sommiteltu Geoffrey of Monmouthin teoksesta
Britannian kuninkaiden historia (Historia Regum Britanniae, 1139).
Layamonin teos. (josta lähemmin tekstiosastossa), on merkkinä Arthurin
tarinapiirin ja sitä käsittelevien runoelmien 13:nnella vuosisadalla
alkavasta kukoistuskaudesta. Ne sommitteli yhtenäiseksi suorasanaiseksi
kertomukseksi Thomas Malory 1469; Maloryn teos, jonka Caxton painoi
1485, on sen jälkeen ollut Arthurin tarinaston aarreaittana.

Syntyy myös runomitallisia ritarikronikkoja, mm. Rikhard Leijonamielen
ja Robert Gloucesterilaisen kronikat. Muinaisenglantilaista
kristillistä runoutta vastaava runous elpyy uudelleen: Ormulum
sisältää Uuden Testamentin aiheita, sommiteltuina runomittaisiksi;
Ancren Riwle on luostarielämän ohjeruno. Viimeksi mainittakoon Robert
Langlandin nimessä kulkeva Pietari Peltomies (Piers Ploughman), joka
tulee tunnetuksi v:n 1362:n jälkeen ja on uskonnollis-yhteiskunnallinen
näkyrunoelma.

Keskiaikana kirjoitettiin tietenkin keskeytymättä latinankielistä ja
jonkin verran myös Englannin ranskalaista eli anglonormannilaista
kirjallisuutta. Kirkon edustama latinankielinen kulttuuri tuli mm.
sikäli tärkeäksi maalliselle sivistyselämälle, että se viljeli
piirissään uskonnollista näytelmää eli ns. miraakkeleja. Hyvin varhain
näitä ruvettiin esittämään maallisin apuvoimin ja kansankielellä, ja
tästä on Englannin näytelmäkirjallisuus ja -taide saanut alkunsa. Tätä
tarkoitusta varten sommiteltiin vähitellen pyhä historia jonkinmoiseksi
näytelmärunoelmaksi, joka tunnetaan nimellä Cursor mundi (Maailman
juoksija, n. 1320). Siinä on noin 30.000 säettä ja se käsittää pyhän
historian luomisesta viimeiseen tuomioon, käsiteltynä vapaasti ja
humoristisin lisäyksin; mm. siinä esiintyy ahnas juutalainen, ilmeinen
Shylockin alkutyyppi. Myöhemmin ilmestyi miraakkelien rinnalle ns.
moraliteetti, joka jo sisälsi enemmän toimintaa ja oli renessanssin
kansannäytelmän alkumuoto.

1300-luvun lopulle kuuluu Wycliffen toimittama Raamatun käännös.

Keskiajalla oli myös lyyrillisiä runoilijoita. Runollisesti arvokkaina
mainitaan Lawrence Minot'n (14:nnellä vuosisadalla) taistelurunot,
jotka hän sepitti Edvard III:n kunniaksi. Unohtumattomia raikkaassa
tuoreudessaan ovat eräät 13:nnelta vuosisadalta säilyneet pienet
lyyrilliset runot.

Englannin keskiajan kirjallisuus on tullut tarkemmin tutkituksi ja
tunnetuksi vasta viime vuosisadalla ja kiinnostaakin enemmän
kielitieteilijöitä kuin kirjallisten kauneusarvojen etsijöitä. Mutta
14:nnen vuosisadan loppupuolella nousee näkyviin kirjailija, jonka
ympäriltä keskiajan hämäryys on jo kadonnut ja joka on ollut tunnettu
ja rakastettu kaikkina aikoina. Tämä kirjailija on Geoffrey Chaucer
(1340-1400), "Englannin uudenaikaisen runouden isä". Hän irtautui
keskiajan kirjallisista traditioista, työskennellen kokonaan sen
tarinamaailman, kronikkain ja uskonnollisen näytelmän ulkopuolella, ja
aloitti sekä aihepiirillään että runoilijakyvyllään uuden aikakauden.
Kuilu muinaisenglantilaisen runouden ja Layamonin Brittin välillä ei
ole syvempi kuin keskiajan runouden ja Chaucerin välillä. Hän oli
ensimmäinen huomattava maallikkorunoilija, vieläpä ensimmäinen
Lontoossa syntynyt ja hoviin kuuluva. Hän oli uudenaikainen,
runoilijakutsumuksestaan tietoinen yksilö, joka painoi tuotantoonsa
persoonallisuutensa leiman. Runoilemalla Lontoon murteella hän puhui
kaikille hoviin ja sen ympärille kokoontuneille sivistyneille,
kohottaen tämän kielimuodon pääkaupungin aseman mukaisesti
maaseudun murteiden yläpuolelle. Maallikkona hän oli vapaampi ja
ennakkoluulottomampi kuin kirkon ja tradition kahlehtimat hengellisen
säädyn runoilijat. Sen lisäksi hän oli Englannin silloisen valtiollisen
ja yhteiskunnallisen elämän keskuksessa toimiva huomattava kansalainen,
joka oli lukuisilla ulkomaanmatkoilla saavuttanut laajan kokemuksen ja
perehtyneisyyden mm. kirjallisuuteen. Tämänkin vuoksi hänen
ympäristönsä varmaan kuunteli häntä mielellään, tajuten kuten
jälkimaailmakin, että Chaucer oli tietoisesti taiteellisiin tuloksiin
pyrkivä runoilija, jonka uuraassa työssä ilmenee jatkuvaa kehitystä,
kypsymistä ja nousua.

Chaucerin rakkain vuodenaika oli kevät, jota hänen oma
runoilijatoimintansa merkitsee Englannin kirjallisuudessa. Mutta tätä
kevättä ei seurannut satotoiveinen kesä, vaan puolitoista vuosisataa
kestänyt takatalvi, jolloin kirjallisuuden kehittymismahdollisuudet
olivat rajoitetut. Proosa kyllä jatkoi olemassaoloaan, mutta
erikoisemmin kehittymättä; uskonnollista runoutta esiintyi ja
ballaadirunous syntyi; miraakkelit ja moraliteetit kukoistivat, mutta
Chaucerin aloittama taiteellinen sivistyneistön runous ei ottanut
orastaakseen. Syynä tähän olivat 1400-luvulla raivonneet ruusujen
sodat, jotka tuhosivat ja köyhdyttivät sekä ylimystön että koko maan ja
muutenkin estivät kulttuurin kehittymistä. Vain Skotlannin runous otti
1400-luvulla herätteitä Chaucerista ja olikin tänä aikakautena
korkeammalla tasolla kuin englantilainen.

V. 1476 perusti Thomas Caxton (1420-1491) kirjapainon Westminsteriin,

mikä oli kirjallisuuden tuotannolle ja levittämiselle ensiluokkaisen
tärkeä tapahtuma. Ensimmäinen Englannissa painettu kirja oli
Filosofien sanoja ja ajatuksia (The Dictes and Sayengis of the
Philosophers, 1477). Caxton painoi kaikkiaan n. 80 englanninkielistä
teosta, niiden joukossa Chaucerin teokset ja Maloryn jo mainitun
Arthur-tarinaston (Morte D'Arthur). Caxton oli ei vain kirjanpainaja
vaan myös ahkera kääntäjä ja sommittelija, sekä maansa ensimmäinen
kustantaja. Käsinkirjoitettuina kirjat olivat olleet tähän saakka
harvinaisia ja kalliita – painettuina ne tulivat lukuisammiksi ja
halvemmiksi, vähitellen yhä laajemman piirin omiksi.

Euroopan henkisen elämän suuri vapautumis- ja kehittymisvaihe,
renessanssi, alkoi 1400-luvulla. Se oli huomattavalta osalta kapinaa
keskiajan dogmaa, kaikkea sitä vastaan, joka kahlehti ajatusta ja
henkeä. Uutena viisauden kaivona avautui antiikin kirjallisuus. Samalla
kuin tahdottiin perehtyä kaikkeen siihen, mitä kätkeytyi klassillisten
kielten taakse, syntyi romanttisen aavistuksen ja odotuksen innossa,
nuoren voiman tunnossa, oma runollinen nousuhenki, joka varjeli
jäämästä jäljittelyn asteelle. Oman kansallisen kielen ja kulttuurin
harrastus syveni ja sai korkeammat päämäärät. Maantieteellisten
löytöjen kautta avartui maailmankuva, ja entiset käsitykset
maailmankaikkeudesta ja ihmisen asemasta siinä rupesivat vähitellen
järkkymään Kopernikuksen, Brunon, Galilein ja Keplerin
tähtitieteellisten huomioiden ja laskelmien johdosta.

Renessanssin vaikutus oli eri maissa erilainen. Italiassa se ilmeni
etupäässä kirjallisuudessa ja taiteessa, uskonnon "pakanallistuessa" ja
moraalisten käsitysten höltyessä. Persoonallisuuden palvonta johti
ruhtinaiden itsevaltiuteen. Ranskassa se myös vaikutti elvyttävästi
kirjallisuuteen ja taiteeseen, mutta sen uskonnollisia siteitä
irroittava puoli tukahdutettiin. Saksassa, Alankomaissa ja Englannissa
renessanssin humanismi ja vapaadenhenki johti uskonpuhdistukseen, ja
sen rinnalla ja seurauksena voimakkaaseen uudistusharrastukseen myös
valtion ja yhteiskunnan hyväksi. Renessanssi oli Englannissa hiukan
myöhäisempi kuin mannermaalla; klassillisten kielten tutkimus oli
kuitenkin jo 1400-luvun lopulla vakiintunut Oxfordissa ja Cambridgessä,
joihin se oli tuotu suoraan Italiasta. 1500-luvun alussa molemmat
yliopistot saivat luterilaisen tartunnan ja jo 1532 Englanti oli
täydelleen eronnut paavista. Renessanssin alkuvuosikymmeniltä on
mainittava uskonpuhdistuksen vastustaja, Henrik VIII:n kuuluisa
kansleri Thomas More (1478-1535), joka menetti päänsä vakaumuksensa
vuoksi. Hänen latinankielinen teoksensa Utopia (1516) kuuluu
Englannin kansalliskirjallisuuteen. Englanninkieltä More käytti niin
taitavasti, että häntä pidetään uudenaikaisen englantilaisen proosan
"isänä".

Chaucerin luoman taiderunouden, joka oli niin kauan ollut sammuksissa,
elvyttivät Thomas Wyatt (1503-42) ja Henry Howard (Surreyn kreivi,
1516-47) oksastamalla siihen Italian sonetin niin, että kotoisen
runopuun raikkaat elinnesteet esteettä pääsivät virtaamaan sen
kvartsiineihin ja tertsiineihin. Surreyn kreivi lisäksi muutti
italialaisen sonetin rakenteen kotoisesti englantilaiseksi
(4+4+3+3 > 4+4+4+2). Kääntämällä Vergiliusta silosäkein hän
osoitti, mitä tietä runodraaman oli kuljettava saadakseen vapaat
kehitysmahdollisuudet. Wyattin ja Surreyn sonetit sisältyvät
kirjanpainaja Tottelin v. 1557 julkaisemaan kokoelmaan Lauluja ja
sonetteja (Songes and Sonettes), jonka siis voi sanoa avaavan ovet
Englannin rikkaaseen renessanssikirjallisuuteen.

Renessanssi nousi puolipäivän korkeuteen Elisabeth-kuningattaren aikana
(1558-1603), joka itsekin oli runoilija ja oppinut. Englanti johti nyt
protestanttisen maailman taistelua katolista taantumusta vastaan, ja
tämä vaativa asema kehitti sen voimat ja kyvyt ennen aavistamattomaan
kukoistukseen. Uuden ajan romantiikka, kaikkialta häämöttävät
salaperäiset mahdollisuudet, poliittinen ja yhteiskunnallinen menestys
ja nousu hurmasivat sen ja avasivat sen sielussa harvinaisia voiman
lähteitä, ja niin sen runous kohosi koko ihmiskunnalle kuuluvaksi
saavutukseksi.

Wyattin ja Surreyn edustamaa, italialaisesta sonetista lähtevää
lyyrillistä linjaa jatkavat hieno ylimysrunoilija Philip Sidney
(1554-86) ja Edmund Spenser (1552-99), edellinen soneteillaan,
jälkimmäinen paimenrunoillaan, "ekloogeillaan", joissa vanhan
englantilaisen lyriikan raikas henki yhtyy italialaisen Sannazaron
uudelleen muotiin saattamaan, Theokritoksen tyyliseen Arkadia-idylliin.
Sonettirunous oli suosittu kauas seuraavalle vuosisadalle saakka – sen
kuuluisimpia nimiä oli itse William Shakespeare ja sen viimeinen etevä
edustaja John Milton. Muu lyyrillinen runous kukoisti yhtä hersyvästi,
ensinnäkin tämän ajan lukemattomien näytelmien ja "naamioiden"
yhteydessä ja myös itsenäisesti. Lyyrikoista mainittakoon Michael
Drayton (1563-1631). William Drummond (skotlantilainen, 1585-1649),
Thomas Carew (1594-1639), William Browne (1591-1643) ja Robert Herrick
(1591-1674), joista viimemainittu jo kuuluu kansalaissodan synkkään
aikakauteen.

Kertovan runoelman alalla loi Edmund Spenser Englannin kirjallisuuden
keskeisen suurteoksen, satueepoksen Keijukaiskuningatar (The Faerie
Queene, 1590-96), joka liikkuen Arthurin tarinaston saturomanttisessa
maailmassa tarkoitti keskittyä "keijukaiskuningattaren", Glorianan, so.
Elisabethin ylistykseksi. Samoin kuin sonetti on tämäkin runoelma
käsitettävä Italian renessanssirunouden, Arioston ja Tasson,
omintakeisesti luoduksi kaikuilmiöksi Englannin omalla, kansallisella
pohjalla. Spenserin jälkeen kertova runoelma kukoisti hersyvästi. Niitä
kirjoittivat mm. Samuel Daniel (1562-1619) ja Michael Drayton, mutta ne
eivät ole saavuttaneet korkeampaa arvosijaa. Vasta Milton luo eepoksen,
joka on asetettava maailmankirjallisuuden suursaavutusten rinnalle.
Spenserin tyylinen kertova runous muuttuu toisaalta jo Draytonilla
paikkoja ja seutuja kuvailevaksi, kehittyen myöhemmin ns.
maisemarunoudeksi, jolle sillekin Milton käänteentekevästi antaa
yksilöllisen tunnelmallisuuden.

Korkeimpiin saavutuksiinsa Englannin renessanssi pääsi näytelmärunouden
alalla. Uskonpuhdistus lopetti kaiken katolishenkisen näytelmätaiteen,
joka nyt lähti kehittymään toimintaa sisältävästä esimerkillisestä
moraliteetista. Tältä pohjalta syntyivät kansanomaiset rikosnäytelmät,
sellaiset kuin Arden of Feversham (painettu 1592), joiden
suoranaisena jatkona voidaan pitää 1700-luvun porvarillista
murhenäytelmää. Kansanomaisen, moraliteettiperäisen, kertovan
rikosnäytelmän rakenteeseen vaikutti edullisesti antiikin
murhenäytelmä, jota etupäässä Senecan edustamassa muodossa sekä
tutkittiin että esitettiin Englannin yliopistoissa. Ensimmäinen
englantilainen näytelmä, jossa nämä kaksi vaikutusta yhtyivät, oli
Thomas Nortonin ja Thomas Sacvillen Gorboduc (1562), siitäkin
huomattava, että se on kirjoitettu silosäkein. Tältä pohjalta loi
sitten uranuurtajana Englannin kansallisen draaman Christopher Marlowe
(1564-93), kehittäen silosäkeen luontevaksi ja sujuvaksi repliikkien
välineeksi, poistaen kuoron, ja tehden henkilöistä oman aikansa ja oman
persoonallisuutensa voimakkaita ilmauksia. Tällä perusteella on hänen
ensimmäinen näytelmänsä Tamerlan Suuri (Tambourlaine the Great, 1587)
historiallinen merkkipylväs Englannin draaman kehityksen tiellä.
Marlowen aloittaman kaaren jatkaa korkeimpaan kohtaansa William
Shakespeare (1561-1616), jonka runoudessa ilmenee nerokasta ja syvää
ihmissielun ja luonteiden tuntemusta, huumorin kirkasta ja lohdullista
inhimillisyyttä, traagillisuuden tummaa, järkyttävää kohtalovoimaa,
lyyrillisesti heläjävää luonnonraikkautta, ja rakenteen mestaruutta,
mikä kohottaa hänet aikansa ja kansallisuutensa rajojen yläpuolelle
koko ihmiskunnan omaisuudeksi. Kaaren jatkoi sitten loppuun voimakas ja
rehevä renessanssihahmo Ben Jonson (1573-1637), joka satiirisilla
näytelmillään paljastaa ihmisen huonot ominaisuudet. Marlowe ja Jonson
olivat renessanssin aistillisen elämänilon edustajia, mikä hyvin
kuvastui heidän elämänvaiheistaan; Shakespeare oli hienompi ja
hiljaisempi luonne, "gentle Shakespeare", kuten Jonson hänestä sanoi.
Tämän jättiläiskolmikon ympärillä, sekä ennen että jälkeen ja omana
aikana, esiintyi hämmästyttävän lukuisa joukko pienempiä
näytelmäseppoja, joista useat ovat täydellä syyllä säilyneet
unohdukselta. Varsinaisen suuren renessanssinäytelmän rinnalla kukoisti
ns. naamio, joka oli kehittynyt romaaneja ym. selostavan hovikuvaelman
pohjalta. Tällaisia sepitti mm. Ben Jonson, joka oli Englannin
ensimmäinen virallinen hovirunoilija, poeta laureatus. Naamioihin
sisältyi usein kaunista runoutta.

Romaaninkin alalla renessanssi tuotti huomattavia saavutuksia.
Sonettiylimys Philip Sidney kirjoitti Sannazaron mallin mukaan
Arcadia nimisen idyllisen paimenromaanin (painettiin vasta 1580-81),
jonka taas otti mallikseen skotlantilainen John Barclay (1582-1621),
luodessaan latinankielisen Argenis-romaaninsa (1621). Muistettava
on, että espanjalainen veijariromaani Lazarillo de Tormes
julkaistiin englanniksi 1576 ja aloitti siellä heti runsaan
veijariromaanikirjallisuuden. Huomattavin tämän alan tuotteista on
Thomas Nashin (1567-1601) Onneton matkustaja (The Unfortunate
Traveller, 1594), josta Englannin realistisen romaanin voi sanoa
alkavan. Shakespearen kuuluisa Sir Falstaff on pidettävä näiden
kirjallisten veijaripiirien edustajana mestarin henkilöluettelossa.
John Lyly (1554-1606) kirjoitti espanjalaisen Antonio de Guevaran
tyyliin Euphues-nimisen romaanin (1579-80), jonka tarkoituksena oli
opettaa hienostunutta kielen käyttötaitoa ja jonka aloittamaa
sievistelevää, alkusointuja ja sananlaskumaisia viisasteluja sisältävää
tyyliä on sen jälkeen ruvettu sanomaan "eufuistiseksi".

Renessanssin aikaan kuuluvat myös Englannin historiankirjoituksen ja
estetiikan alkuyritykset. Raphael Holinshed kirjoitti Kronikkansa
(The Chronicles, 1577), Philip Sidney Runouden puolustuksen (Apologie
for Poetrie, 1591), ja George Puttenham Englannin runotaiteen (The
Arte of English Poesie, 1589).

Raamatun lopullinen käännös valmistui Jaakko I:n aikana 1612.

V. 1642 puritaanit sulkivat teatterit, alkoi kansalaissodan ja Oliver

Cromwellin aika, joka ei ollut suosiollinen renessanssiajan tyyliselle
ja henkiselle kirjallisuudelle. Mutta Englannin kansan puritaaninenkin
sielunpuoli osoittautui runollisesti hedelmälliseksi. Renessanssin
Englanti taisteli protestanttien johtajana katolista taantumusta
vastaan; samaa vapauden aatetta edustivat nyt puritaanit taistellessaan
anglikaanista kirkkoa ja itsevaltiuden pyrkimyksiä vastaan. Samoin kuin
edellinen taistelu oli saanut elämänhalullensa runollisen ilmaisun, sai
nyt jälkimmäinen vapaudenrakkaudellensa. Puritaanisen vapausaatteen
henkilöllistytti kirjallisuuden alalla John Milton (1608-74),
titaanimainen runoilijahahmo, Britannian Dante, Kadotetun paratiisin
(The Paradise Lost, 1667) kuulu runoilija, jonka tuotannossa myös
renessanssi vielä kerran leimahti loistavaksi loppuliekiksi. Milton
edusti puritaanisuutta yhtyneenä aikansa korkeimpaan sivistykseen.
Samoin kuin Shakespeare hän oli lahjakkuudeltaan poikkeuksellinen
ilmiö, erinomaisen herkkä tajuamaan luonnon tunnelmakauneutta, ankaran
ja kiivaan, samalla ahtaan ja subliimin tunne-elämän tulkitsija.
Puritaanisen uskonnollisuuden kansanomaista ja herkkää puolta edusti
John Bunyan (1628-88).

Samaan aikaan kuin Milton sepitti suurta puritaanien eeposta,
sommitteli Samuel Butler (1612-80) heihin kohdistuvaa satiirista
runoelmaa. Sir Hudibras (1663) on ilmaus siitä vapaudenkaipuusta,
jonka puritaanien äärimmäisyyksiin mennyt hallitus oli vuorostaan
herättänyt. Restauraation (1660) jälkeen tuli Ranskasta palaavien
kavaljeeriylimysten mukana vallitsevaksi ranskalainen suunta, joka
vähitellen muuttui Englannissa 1700-luvulla vallalla olleeksi
"klassillisuudeksi". Restauraation kirjallinen henki ilmaiseiksen
etupäässä näytelminä, ns. sankaridraamoina ja tapakomedioina. Edelliset
olivat englantilaisia risteytyksiä omien renessanssin ja ranskalaisten
tragediain välillä, korkealentoisia, hieman historiallisvärisiä,
loppusointuisin säkein sepiteltyjä, deklamoivia kulissinäytelmiä.
Jälkimmäiset ovat englantilaisten siveettömiä muunnoksia ranskalaisesta
huvinäytelmästä. Teatteri, joka Elisabethin aikana oli ollut todellinen
"kansan näyttämö", oli muuttunut hovin ja ylimystön huvittelupaikaksi.
Renessanssin aito tunne ja syvä henki oli kadonnut, sijaan olivat
tulleet irstaat elostelijasukkeluudet; puritaanisuudesta heilahdettiin
toiseen äärimmäisyyteen.

Sankaridraaman huomattavimmat edustajat ovat John Dryden (1631-1700),
Thomas Otway (1652-85) ja Nath. Lee (1653-92). Sen kehityksen
loppukohtana on Joseph Addisonin Cato (1713). Kuuluisimpia
restauraation huvinäytelmän, "tapakomedian", kirjoittajista ovat
suunnan maahantuoja ja perustaja George Etherege (1635-91), William
Wycherley (1640-1716), John Vanbrugh (1664-1726), William Congreve
(1670-1730) ja George Farquhar (1678-1707). Jeremy Collierin v. 1698
julkaisema lentokirjanen restauraation draaman siveettömyyttä vastaan
avasi yleisön silmät ja aloitti vähitellen tapahtuvan puhdistumisen.

Lyyrillisen runouden edustajina mainittakoon Abraham Cowley (1618-67)
ja Edmund Waller (1606-87). Tänä aikakautena esiintyi Englannin
ensimmäinen ammatillinen naiskirjailija Apbra Behn (1640-89), jonka
monipuolisesta, ajan leimaa kantavasta tuotannosta on erikoisesti
jäänyt muistoon romaani Oroonoko (1688), maailmankirjallisuuden
ensimmäinen neekeriorjaromaani.

Huolimatta kaunokirjallisuuden osoittamasta henkisen tason mataluudesta
kypsyivät silti 1600-luvun lopulla monet renessanssin saavutukset,
vaikuttaen ratkaisevalla tavalla 1700-luvun maailmankatsomukseen. Jo
renessanssin tähtitiede oli järkyttänyt keskiaikaista maailmankuvaa,
jonka Isaac Newton (1643-1727) lopullisesti kumosi gravitaatiolaillaan.
Jo Francis Bacon (1561-1626) oli osoittanut kokemuksen ainoaksi
järjellisesti hyväksyttäväksi tiedon lähteeksi, lausuen täten sen
empiirisen filosofian syntysanat, jonka John Locke (1632-1704) sitten
kehitti pitemmälle, ja josta 1700-luvun rationalistinen, "vapaa"
ajattelu on lähtöisin. William Harvey (1578-1657) totesi ihmisen
verenkierron lait, ja lausui elämän synnystä uudenaikaisen tieteen
mukaisia johtopäätöksiä. Mikroskooppi keksittiin (Hollannissa),
tieteellinen kemiallinen työskentely alkoi, Kuninkaallinen Seura
(tieteellinen akatemia) perustettiin, uskonnollinen suvaitsevaisuus
pääsi voitolle uskonkiihkosta, parlamenttaarinen hallitustapa
vakiintui, painovapaus julistettiin. Astuessaan 1700-luvulle sen ajan
ihminen luulikin olevansa varustettu kaikilla niillä aseilla, joita
elämän ongelmien ratkaisussa tarvittaisiin. Näin alkoi "valistuksen
aika".

Restauraation aika yhtyy ilman mitään käännettä tai rajaa
"augustuslaiseen" eli kuningatar Annan aikaan, joka ulotetaan aina Yrjö
I:n hallitusajan loppuun, vuoteen 1727 saakka. Edellisen vuosisadan
vilkas päivänkysymysten käsittely lentokirjasten muodossa sai nyt
vastaavaksi ilmiökseen aikakauslehdistön, jossa päivittäin
rauhallisella, sivistyneellä, puolueettomalla, "empiirisellä" tavalla
pakinoitiin elämän eri kysymyksistä. Tämän esseetyylin oli aloittanut
jo Francis Bacon, sitä oli huomattavasti kehittänyt John Locke, ja sen
kohottivat nyt korkeimmalleen Joseph Addison (1672-1719) ja Richard
Steele (1672-1729) aikakauslehdissään The Tatler, The Spectator ja The
Guardian, jotka ilmestyivät vv. 1709-13. Tämä aitoenglantilainen
proosakirjoituksen muoto valtasi pian koko Euroopan ja luki omassa
maassaan harjoittajikseen sarjan kirjallisuuden kuuluisimpia nimiä. Se
on myös pian syntyvän porvarillisen, moralisoivan romaanin lähtökohta.

Poliittisen elämän, sanomalehtien ja lentokirjasten keskeltä kohoaa
huomattavaksi nimeksi Daniel Defoe (1660-1731), jonka suunnattomasta
tuotteliaisuudesta whig-puolueen poliittisena kirjailijana hänen
kuuluisimmat kaunokirjalliset teoksensa Robinson Crusoe (1719) ja
Moll Flanders (1722) ovat vain pieni osa. Defoe kuuluu huomattavalta
osalta veijariromaanin piiriin. Jonathan Swift (1667-1745),
tory-puolueen teräväkyntinen taistelija, on satiirikko kaikkia aikoja
varten, jonka teokset kuuluvat maailmankirjallisuuteen. Ne ovat Ben
Jonsonin satiirin jatkoa, mutta samalla syvän ja katkeran pessimismin
ja kärsimyksen ilmauksia. Leppeämpänä ilmenee satiiri John Arbuthnotin
(1667-1735) tuotteista, joista eräs, John Bullin historia (The
History of John Bull, 1712) on antanut Englannille sen poliittisen
henkilönimen.

Runouden alalla luovuttiin sankaridraaman suurista aiheista, joissa oli
omaa romanttista juhlallisuuttansa, ja ottaen osviittaa tapakomediasta
ja esseestä käsiteltiin jokapäiväisen, arkisen elämän ilmiöitä.
Romanttinen ihme on kokonaan kadonnut, tunne ja innostus on sidottu
kahleisiin, päämääränä on mahdollisimman viimeistelty muoto ja
"korrektisuus" joka suhteessa. Tuloksena on loppumaton sarja
klassillisin loppusointuisin parisäkein lausuttuja sananlaskumaisia
mietelmiä, sisältönä deistinen moraali. Tämän runouden suurin nimi on
Alexander Pope (1688-1744), Englannin runotuomari 1700-luvulla.

Näytelmän alalla ei augustuslaisena aikana esiintynyt mitään kehityksen
käännettä tai edistysaskelta.

Englannin kirjallisuuden seuraava vaihe ulotetaan tavallisesti
käsittämään 1700-luvun keskusta, Yrjö II:n aika, w. 1727-70, mikä jako
on vain käytännöllinen, kirjallisuus kun ei tosiasiallisesti mitään
jyrkkiä rajakohtia tunne. Aikakauden huomattavin kirjallinen ilmiö ja
saavutus on moralisoiva porvarillinen romaani, joka merkitsee
poikkeusta Popen edustamasta klassillis-esteettisestä suunnasta.
Romaanin alalla oli tähän saakka suurin piirtein pysytty jo
renessanssin aikana saavutetulla veijarikertomuksen asteella.
Defoenkin romaanit ovat pääluonteeltaan sellaisia, eräänlaisia
kuviteltuja omia elämäkertoja, vailla varsinaista taiteellista
rakennetta. Esseekirjallisuuden edustaman tyylin ja järkevyyden
pohjalta nousee nyt uudenaikainen romaani, jonka luo Samuel Richardson
(1689-1761). Ranskalaisen esikuvan, Marivaux'n Mariannen herättämänä
hän sommittelee kuuluisat kirjeromaaninsa, jotka edustavat
porvarillisten piirien tunne-elämää ja lausuvat moitteen aatelisten
viettelijätyyppien tunnottomuutta vastaan. Näin alkaneen romaanin
kohottaa suuren huumorin klassilliselle tasolle Henry Fielding
(1707-54), tuoden siihen veijariromaanien vilkkaan ja vaihtelevan
toiminnan, sarjan terävästi havaittuja luonteita, ja humoristisia
tyyppejä, jotka, kuten esim. pastori Abraham Adams, ovat tulleet
maailmankirjallisuuden omiksi, liittyen Don Quixoten seurueeseen.
Skotlantilainen Tobias Smollett (1721-71) pysyttelee lähempänä
veijariromaania, vaipuen niiden raaempaan ja epätaiteellisempaan
äänilajiin. Hänen tyyppikokoelmansa on kuitenkin rikas: siihen
kuuluu mm. järeä ja reilu englantilainen merikarhu. Syntyneen
taipumuksen tunteellisuuteen ilmaisee Laurence Sterne (1713-68)
tunteellishumoristisella loruilulla elämän pienistä
jokapäiväisyyksistä. Oliver Goldsmith (1728-74) kuvaa pastori Adamsin
virkaveljen, pastori Primrosen, liittäen hänet edellisen rinnalle äsken
mainittuun seurueeseen, ja maalaa samalla kirjallisuuden ensimmäisen
hienon pappilaidyllin. Hänen huumorinsa on mitä rakastettavitta, hänen
ihmisensä koruttomia ja hyviä, hänen kuvauksensa yksinkertaisen
maalaiselämän esittämistä. Tähän päättyy 1700-luvun
keskivuosikymmenien, Englannin 1700-luvun suurten humoristien romaani,
jolla oli sittemmin niin ratkaiseva vaikutus mm. Dickensin
kirjailijaluonteeseen.

Aikakauden heräävän tunteellisuuden kaipuu ilmenee näytelmässäkin.
Renessanssin kansanomaisen kertovan murhanäytelmän myöhäisenä
jälkeläisenä syntyy ns. porvarillinen murhenäytelmä, joka lopullisesti
ja tietoisesti sysää syrjään klassillisen, aatelisen sankaridraaman.
Uuden suunnan aloittaa Georg Lillo (1693-1739) näytelmällään Lontoon
kauppias eli George Barnwellin historia (The London Merchant or the
History of George Barnwell, 1731). Uhrina on nyt tunnottoman naisen
viettelemä nuori mies. Huvinäytelmä otti myös osuutensa ajan
tunteellisuudesta, pääsemättä kuitenkaan huomion arvoisiin tuloksiin.
Vasta Oliver Goldsmith uudistaa sen raikkailla, luonnollisilla
komedioillaan. Restauraation tapakomedian elvyttää Richard Brinsley
Sheridan (1751-1816) näytelmällään Juorukoulu (The School for
Scandal, 1777), kuitenkin puhdistuneessa ja sirostuneessa muodossa.

Vaikka Pope olikin klassillisen korrektisuuden kuningas, ilmenee jo
hänenkin tuotannossaan merkkejä tunne-elämän vapautumishalusta. Tätä
pyrkimystä ilmaisee voimakkaammin skotlantilainen James Thomson
(1700-18) silosäkein kirjoitetulla runoelmallaan Vuodenajat (The
Seasons, 1727-30), jonka herkkä luonnontunne on romantiikan
varhaiskaikua. Historiallisesti tämä teos kuuluu Miltonin runouden
piiriin, joka, samoin kuin Spenserin runous, saavutti 1700-luvun alussa
ihailijoita. Näistä on mainittava William Shenstone (1714-63), joka
edustaa vapautumista klassillisuuden kahleista myös luomalla ns.
englantilaisen puutarhan. Klassillisuuden aihepiiristä poikkeaa myös
Edward Youngin (1683-1765) runoelma Valitus eli yö-ajatuksia
(Complaint or Night-Thoughts, 1742-44), jossa hän paisuttaa surun
vainajan poismenosta syväksi öiseksi melankoliaksi, maailmantuskaksi,
joka painaa leimansa Euroopan tunne-elämään, raivaten tietä
romantiikalle. Kirjoituksessaan Huomautuksia alkuperäisestä
luomistyöstä (Conjectures on Original Composition, 1759) hän puolustaa
neron vapaata luomisoikeutta; hyökäten siten klassillisen
säännönmukaisuuden kimppuun ja raivaten tietä romanttiselle neron
itsetunnolle. Eroa luonnonneron ja koulutetun runoilijan välillä oli
käsitellyt jo Joseph Warton (1722-1800) teoksessaan Tutkielma Popen
neroudesta ja kirjoituksista (An Essay on the Genius and Writings of
Pope, 1756), jossa hän oli väittänyt ylevyyttä ja tunteellisuutta
kaiken tosirunouden päätekijöiksi ja kieltänyt niiden olemassaolon
Popen runoudessa. Viimemainittuna vuotena ilmestyi myös Edmund Burken
(1729-97) tutkimus Ylevästä ja kauniista (On the Sublime and
Beautiful). Kaikella tällä teoreettisella selvittelyllä vahvistettiin
se runouden elämässä yhä voimakkaammin ilmenevä tosiasia, että
taiteen piiriin kuului myös mystillis-uskonnollinen, vallitsevan
järkeisestetiikan vastainen maailma, jolla on oikeus hakea oman
luonteensa mukaisia ilmennysmuotoja.

Tällainen sääntöjen ulkopuolella syntynyt luontaisen nerouden ilmaus
luultiin löydetyn kansanrunoudesta, johon nerouden etsijät ja palvojat
nyt ihastuivat. Raamatun runollisen arvon tuo esiin piispa Robert
Lowth Luennoissaan hebrealaisten pyhästä runoudesta (Praelectiones de
sacra Hebraeorum poesi, 1753), samalla alleviivaten haltioitumisen
merkitystä runollisten näkemysten synnyssä. Täten avattuun luonnollisen
nerousrunouden valtakuntaan yhdisti Thomas Gray (1716-71) ihailunsa
sekä alppien että keskiaikaisen kirkonrakennustaiteen, gotiikan,
jylhää, villiä kauneutta kohtaan. Kuuluisalla runollansa Elegia
maakylän kirkkomaalla (Elegy in a Country Churchyard, 1751) hän sitten
tuli sen romantiikan varsinaiseksi aloittajaksi, joka hengähtää
unohdetuista haudoista, autiudesta, ihmiselämän mitättömyydestä, illan
hiljaisuudesta, luonnon surumielisestä rauhasta jne. Saattaen
ensimmäisenä Englannin runouden piiriin muinaisskandinavialaisia
runoaiheita hän herättää kiinnostusta niidenkin jylhään, barbaariseen
kauneuteen. Skotlantilainen James Macpherson (1738-96) julkaisi 1762-63
Fingal nimisen käännös- ja mukaelmakokoelman muinaisgaeliläisistä
runoista, jotka alkuaan kuuluivat Irlannin kelttiläiseen runopiiriin
ja joita oli käsikirjoituksina säilynyt Skotlannin ylämaissa. Fingalin
pojan, sokean laulajan Ossianin nimellä tämä muinaiskelttiläistä
taisteluhurmaa, surumielistä luonnontunnetta ja karua, villiä kauneutta
henkivä kokoelma tuli heräävän romanttisen tunteen keskeiseksi
teokseksi, vaikuttaen syvästi seuraavan ajan runolliseen tunne- ja
mielikuvamaailmaan. Suomen runoudessa tuntuu Kuningas Fjalarissa sen
heijastusta. Näin oli muinaisskandinavialainen ja -skotlantilainen
runous liitetty Englannin kirjallisuuden piiriin; 1764 siihen vielä
yhdistetään walesilainen runous. Näihin aikoihin rupeaa huomio
kohdistumaan myös keskiaikaan, joka alkaa saada ylleen samaa
viehättävää auteretta, mikä väreili mielissä ajateltaessa muinaista
kansanrunoutta ja niiden sankareita. Piispa Richard Hurd julkaisi 1762
Kirjoituksia ritarisuudesta ja romantiikasta (Letters on Chivalry and
Romance), jossa hän puolustavasti kuvasi ja selitti keskiajan kulttuuria
ja sen ilmenemistä ritarisuudessa ja runoudessa. Piispa Thomas Percy
julkaisi 1765 ballaadikokoelman Vanhan englantilaisen runouden
jäännöksiä (Reliques of Ancient English Poetry), tuoden siten
kirjallisuuden piiriin arvokkaan aineiston, jolla on ollut herättävä
vaikutus Euroopan runouteen. Kaiken tämän kautta avautui
kirjallisuudelle keskiaika iloisempana, viehättävämpänä,
romanttisempana – tosin myös epätodellisempana – kuin miksi se siihen
saakka oli kuviteltu.

Tämän tunneliikehtimisen rinnalla, joka ilmenee mm. syvien rivien
keskuudessa John Wesleyn (1703-91) nimeen liittyvänä laajana
uskonnollisena herätyksenä, metodismina, vallitsee silti vuosisadan
ratkaisevana suuntana klassillisuus. 1700-luvun kuuluisimmaksi
kriitikoksi Popen jälkeen tulee englantilaisten kirjallinen
"kansallissankari" Samuel Johnson (1709-84), jonka keskeinen asema
kuitenkin riippuu enemmän hänen persoonallisista ominaisuuksistaan kuin
kirjallisesta toiminnastaan. Hänen nuorempi ystävänsä James Boswell on
ikuistanut hänen erikoisen olemuksensa laajassa elämäkertateoksessa,
joka on huomattavalla sijalla Englannin kansalliskirjallisuudessa.
Filosofian suuri nimi on skotlantilainen David Hume (1711-76), joka
jatkaa Locken ajattelua, tullen Kantin edeltäjäksi ja herättäjäksi. Hän
on myös Englannin ensimmäinen merkitsevämpi historian kirjoittaja,
saavuttamatta sillä alalla kuitenkaan niin suuria mainetta kuin
maanmiehensä William Robertson (1721-93), ja varsinkin englantilainen
Edward Gibbon (1737-94), jonka suurteos Rooman valtakunnan
rappeutuminen ja häviö (Decline and Fall of the Roman Empire, 1776-81)
on ensimmäinen nykyaikainen esitys suuresta yleishistoriallisesta
kehitysvaiheesta. Vuosisadan järkevät hyötynäkökannat johtavat
kansantaloustieteen syntyyn; sen luoja on filosofi ja taloustieteilijä,
skotlantilainen Adam Smith (1723-90), jonka uraa uurtava teos Tutkimus
kansakuntain varallisuuden luonteesta ja syistä (An Inquiry into the
Nature and Causes of the Wealth of Nations) ilmestyi 1776. Tyypillinen
radikaalinen hyötyfilosofi on Jeremy Bentham (1748-1832).

1760-Iuvulle päästäessä tunne-elämä on siis jo täydessä kapinassa
klassillisuutta vastaan, huolimatta tri Johnsonin uhkaavasta murinasta.
Uudistuneen, fantastisen keskiajan kuvan ilmituo kirjallinen
ylimysharrastelija Horace Walpole (1717-97) romaanissaan Otranton
linna (The Castle of Otranto, 1764), aloittaen sillä laajan sarjan
sekä keskiaikaisvärisiä että muita kauhuromaaneja, joista romanttinen
kirjallisuudennälkä seuraavina vuosina saa pääasiallisimman
tyydytyksensä ja joihin myöhemmän suurromantiikan juuret ulottuvat.
Kiinnostusta keskiaikaan osoittaa vielä Thomas Wartonin (1728-90)
Englannin runouden historia kahdenneltatoista vuosisadalta
kuudennentoista loppuun (History of English Poetry from the Twelfth to
the Close of the Sixteenth Century, 1774-90), ja Thomas Chattertonin
(1752-70) runous, jolle hän tahallaan antoi muka keskiaikaisen
kielisävyn, ilmoittaen kirjoittajaksi munkki "Thomas Rowleyn". Ja
klassillisen suunnan vähäksymä ja tukahduttama luonnonnerouden
laulunääni puhkeaa kuuluville skotlantilaisen Robert Burnsin (1759-96)
runoudessa, joka kuitenkin heläjää kaiken keskiaikaisuuden
ulkopuolella, omalla raikkaanterveellä säveleellään, kuin olisi hän
ollut myöhäsyntyinen renessanssihenki. Rauhallisia, hienoja, suuntien
ulkopuolelle jääviä runoilijoita ovat William Cowper (1731-1800) ja
George Crabbe (1754-1832), mutta syvästi romanttinen näkijähenki oli
sensijaan runoilijataiteilija William Blake (1757-1827), jonka vasta
myöhempi aika huomasi ja pelasti unohduksesta. Irtauduttuaan näin
klassillisuuden kahleista ja viljeltyään tunne-elämäänsä ja
tietämystänsä monipuolisesti Englanti joutuu Napoleonin sotien vuosina
suunnilleen samaan asemaan kuin Elisabethin aikana, so. ponnistamaan
voimiansa äärimmilleen. Seurauksena tästä on kansallisen hengen nousu,
kuvastuen kirjallisuudessakin korkeana aallonharjana, varsinaisena
romantiikkana, joka on 1760-luvulla alkaneen ja sittemmin vaimenneen,
mutta silti sitkeästi mm. kauhuromantiikan muodossa jatkuneen
esiromantiikan aiheiden ja tarkoitusten täyttymistä. Ranskan
vallankumousaatteiden vaikutusta on, että tämän uuden romantiikan
yhtenä piirteenä, tory-henkisen kansallisen historiallisuuden rinnalla,
on yhteiskunnallinen radikaalisuus. Tämä uusi romanttinen tunne haki
ensin ilmaisunsa runoudessa. William Wordsworth (1770-1850) oli nuorena
vallankumouksellinen radikaali, mutta suoritti runoilijatyönsä vankkana
vanhoillisena, luonnon ja sen ihmissieluun heittämien heijastusten
miettiväisenä, herkkänä tarkkaajana. Yhdessä ystävänsä Samuel Taylor
Coleridgen (1772-1834) kanssa hän julkaisi 1798 runokokoelman
Lyyrillisiä ballaadeja (Lyrical Ballads), jota on pidettävä uuden
romantiikan ensimmäisenä ohjelmallisena ilmaisuna. Wordsworth oli
naivisti itsekeskeinen luonne, joka vietti pitkän elämänsä yksinomaan
runoilija-asemansa rakentamisessa; mikään suuri henki hän ei ollut.
Coleridge on häntä etevämpi runoilija, huolimatta siitä, että hänen
tuotantonsa jäi hajanaiseksi. Heidän rinnalleen tulee kolmanneksi
"järvikoulun" runoilijaksi (he asuivat Cumberlandin järvialueella)
Robert Southey (1774-1843), joka laajan historiallisen ja
yhteiskunnallisen kirjailijatyönsä ohella ehti rakennella joukon
lyyrillisiä runoja, kauhuballaadeja ja eriskummallisia itämaisaiheisia
eepoksia. Järvikoulu edusti romantiikassa luontoa ja sen takaa
aavistettua yliluonnollista maailmaa, mennen laajempien piirien ohi
huomaamatta. Historiallisen romantiikan hurma, jonka Walpole oli
herättänyt ja jota kauhuromantiikka oli sitkeästi pitänyt yllä, kohoaa
korkeimpaan vaikuttavaisuuteensa Walter Scottin (1771-1832) kertovissa
runoelmissa ja romaaneissa. George Gordon eli lordi Byron (1788-1824)
tuo romantiikkaan yhteiskunnallisen radikalismin, nerollisen yksilön
voimakkaan itsetunnon, ihmishengen vapaudenkaipuun. Hänen romanttinen
hahmonsa, ns. "byronilainen sankari", valloittaa koko Euroopan
kirjallisuuden, tullen Englannin romantiikan huippuilmiöksi ja maailman
romanttisen kaipuun ja tragiikan yleistulkiksi. Byronin rinnalla on
mainittava Percy Bysshe Shelley (1792-1822), ihmisen vapautumisen ja
kirkastuneen maailman autereinen uneksija, ja John Keats (1796-1821),
kauneuden aistiherkkä, värikäs palvoja. Irlantilainen Thomas Moore
(1779-1852) elää yhä raikkaan kansallislyyrillisen laulunlahjansa,
Walter Savage Landor (1775-1864) voimakkaan, suuria tavoittelevan
taiteilija- ja filosofihahmonsa vuoksi. Byronin suosikki Leigh Hunt
(1784-1859). Thomas Campbell (1777-1844), James Hogg (1770-1835),
Samuel Rogers (1765-1855), Thomas Love Peacock (1785-1866) ovat vielä
tämän aikakauden tunnettuja kirjailijanimiä.

Romantiikan aikana esiintyi siitä aivan erillinen tai siihen
satiirisesti suhtautuva, etupäässä naiskirjailijoiden luoma
tosioloinen, kirjallisesti huomattava elämänkuvaus, jonka alku on
johdettava 1700-luvun porvarillisesta romaanista ja Walter Scottin
asiallisesta, usein oman ympäristön skotlantilaisia realistisesti
kuvaavasta tyylistä. Näistä kirjailijoista on mainittava Jane Austen
(1775-1817), Maria Edgeworth (1767-1849), Susan Ferrier (1882-1854),
John Galt (1779-1839), Mary Russell Mitford (1787-1835) ja William
Carleton (1797-1869).

Englantilaiselle kirjallisuudelle ominaista esseen alaa edustavat
romantiikan aikana Charles Lamb (1775-1834), jossa nerous ja huumori
yhtyvät sydämelliseen, avomieliseen ja tuttavalliseen pakinointiin;
Thomas de Quincey (1785-1859), tietorikas aikakauslehtikirjailija ja
värikkään ooppiumihurmion kuvailija; ja John Wilson (Christopher North,
1785-1854), "Ambrosialaisten öiden" reipastyylinen pakinoitsija.
Kirjallisuuden arvostelua edustavat runoilija Coleridge, kriitikko
William Hazlitt (1778-1830), whigien kuuluisan aikakauslehden The
Edinburgh Reviewn toimittaja Francis Jeffrey (1773-1850), saman
aikakauslehden avustaja Sydney Smith (1771-1845), ja Walter Scottin
elämäkerran kirjoittaja John Gibson Lockhart (1794-1854).

Keskiaikaan kohdistuvan tunnelmoimisen kautta romantiikka päätyy
myöhäisimmässä vaiheessaan roomalaiskatolisuuteen. Tämän liikkeen
keskukseksi tulee Oxford ja sen aloittajina ja johtajina olivat
uskonnollisina runoilijoina ansiokkaat John Keble (1792-1866) ja John
Henry Newman (1801-90). Romanttisen uskonnollisen tunteen ylläpitäjänä
tällä liikkeellä on ollut merkitystä Englannin taidehenkisen
sivistyneistön keskuudessa.

Napoleonin sotien jälkeen ilmenee Englannissa valtiollisen ja
yhteiskunnallisen elämän alalla yhä voimistuvaa uudistuspyrkimystä.
Nopeasti kehittyvä tekniikka ja teollisuus muutti sitä parhaillaan
maanviljelysmaasta teollisuusmaaksi, mikä vaati syvällekäypää
lainsäädännöllistä uudistustoimintaa. Syntyi työväenliike
elinehtojen parantamiseksi, mikä merkitsi syvien rivien heräämistä
yhteiskunnalliseen ja poliittiseen tietoisuuteen. Tuotanto enenee,
kauppa kasvaa, laajentuva siirtomaapolitiikka liittää Englannin
valtapiiriin yhä lisääntyviä vaurastumismahdollisuuksia. Tämän
yhteiskunnallisvaltiollisen kehittymisen merkkitapaus on parlamentin
uudistus (The Reform Bill, 1832). Rinnan kehityksen kanssa, sen sekä
aikaansaajana että seurauksena, raivaa ajattelu ja luonnontiede
ihmiskunnalle yhä laajempia tulevaisuusmahdollisuuksia. Uutta
ajattelua, erittäinkin sen runollismystillistä puolta, edustaa Thomas
Carlyle (1795-1881), Viktorian ajan henkisen valtaistuimen hallitsija,
historioitsija, neron, intuition ja persoonallisuuksien voiman
esitaistelija. Puhtaasti teoreettisen vapaamielisyyden edustaja on
hänen läheinen hengenheimolaisensa John Stuart Mill (1806-95).
Whigiläistä historiankäsitystä edustaa runoilija, historioitsija ja
poliitikko Thomas Babington Macaulay. Charles Darwin (1809-82)
julkaisee tutkimuksensa lajien synnystä 1859, suunnaten sillä
luonnontieteellisen ja filosofisen ajattelun uusille urille.
Kehitysopin ja uuden luonnontieteellisen maailmankatsomuksen innokkaana
esitaistelijana tuli tunnetuksi Thomas Henry Huxley (1825-95).
Uuteen luonnontieteelliseen pohjaan perustuu myös Herbert Spencerin
(1820-1903) filosofia. Taidefilosofi John Ruskin (1819-1900) ja
kriitikot Matthew Arnold (1822-88) ja Walter Horatio Pater (1839-94)
viljelevät ja uudistavat aikansa taidekäsityksiä. Uusi edistyksen aika
kuvastuu myös taidekirjallisuudessa, sen yhä kasvavassa, sekä huonoon
että hyvään suuntaan monipuolistuvassa määrässä, laajenevassa
aihepiirissä. Englannin kirjallisuus aaltoilee nyt aavana ulappana,
jossa vallitsevista virroista läheisellä rannalla seisojan on vaikea
mitään päätellä. Näyttää kuitenkin siltä kuin Englannin yhä avartunut
asema johtavana maailman- ja siirtomaavaltana ylläpitäisi tuossa
ulapassa romanttista pohjavirtaa.

Walter Scottin perintöä, historiallista romaania, nousi jatkamaan
lukuisa joukko kirjailijoita, joista kuitenkin vain harvat ovat
pelastuneet unohdukselta. Heistä mainittakoon aikansa suuri kuuluisuus,
muillakin kirjallisuuden aloilla seikkaillut Edward Bulwer-Lytton
(1803-73), joka lukuisissa suurpiirteisissä, aiheiltaan ja nimiltään
vaateliaissa romaaneissaan esittää milloin Englannin, milloin yleisen
historian käänteentekeviä ajankohtia, pyrkien niitä ymmärtäväisesti
perustelemaan ja selittämään. William Makepiece Thackeray (1811-63)
pysyttää historiallisen romaanin korkealla asteella, tehden siitä
hienon ajan- ja henkilökuvaustaiteen. Charles Kingsley (1819-75)
käyttää historiallisen romaanin muotoa ajaakseen omia mieliaatteitansa,
so. protestanttisuuden asiaa roomalaiskatolisuutta ja oxfordilaisuutta
vastaan. Heidän rinnallaan ja jälkeensä on historiallinen romaani
versonut heikentymättä, niin runsaasti, että englanninkielisiä
sellaisia on nykyään jo tuhansittain, käsitellen kaikkia tärkeimpiä
Englannin ja yleisen historian kausia, mutta harvoin saavuttaen
toivomaansa taidevoittoa.

Historiallinen romaanihan oli varhainen haarautuma, järkiintymä,
Walpolen aloittamasta fantastisesta kauhuromaanista, joka toisaalta
sitkeästi kehittyy omaa kauhulinjaansa myöten. Uuden ajan mukana tämän
aihepiiri vain laajenee, sulkien sisäänsä suunnattoman määrän
kirjallisuutta, jonka raja muihin aloihin on usein olematon, mutta
jolla aina on tarkoituksena tuottaa jännityksen ja kauhun nautintoa.
Edgar Allan Poen (josta tarkemmin Yhdysvaltain kirjallisuuden
yhteydessä) perustama salapoliisi- ja rikoskertomus on sen suurinta
suosiota ja levikkiä saavuttaneita keksintöjä, jota menestyksellä on
kehittänyt Arthur Conan Doyle (1859-1930). Sen piiriin kuuluu myös
saturomanttinen eksoottinen seikkailukertomus, jonka luoja on Henry
Rider Haggard (1856-1919). Tämän ajanvietekirjallisuuden aiheala ja
tuotanto on verrattavissa yhä kasvavaan lumivyöryyn, joka uhkaa haudata
alleen paremman kirjallisuuden. Kehitystä siinä voi huomata sikäli,
että se yhä enemmän pyrkii herättämään jännitystä ja kauhua
suggestiivisin keinoin, horjahtamatta enää räikeänrealistiseen
kauhumaalailuun. Psykologisesti teräväsilmäisin ja samalla taiteellisin
on alan nykyisistä edustajista Gilbert Keith Chesterton (s. 1874).

Jatkoksi jo Defoen aloittamalle ja Smollettin viljelemälle
meriromantiikalle, saaden vaikutelmia kauhu-, historiallisesta ja
saturomanttisesta seikkailuromaanista, syntyy uudenaikainen
meriromaani, ensimmäisenä pääedustajanaan Frederick Marryat
(1792-1848). Tämä romantiikan haara ja sen rinnakkaisilmiö
"metsäromaani" (josta Yhdysvaltain kirjallisuuden yhteydessä tarkemmin)
lukee omikseen joukon merkittäviä kirjailijoita aina nykyaikaan saakka,
jopa huomattavia saavutuksiakin, ja on Englannin kirjallisuudessa
luonnonraikkautensa vuoksi erikoisesti suosittu. Sen kuuluisimpia
edustajia ovat Robert Louis Stevenson (1850-94), Joseph Conrad
(1856-1928) ja Rudyard Kipling (s. 1865), jotka ovat osanneet syventää
sen sielunkuvaukseksi, kohottaen sen taideromaanin piiriin. Kipling on
saanut Nobel-palkinnon.

Historiallisen romaanin varjosta, ajanhetken poliittisesta
kiehumapisteestä, astuu byronilaisen sankarin muunnoksena
romaanikirjallisuuteen Benjamin Disraeli (1804-81) nuori
rahaylimystyyppi, josta tulee luojansa persoonallisuuden edustajana
laajan romaaniheimon, ns. poliittisen romaanin kantaisä. Aikansa
katsomuksiin ja tapahtumiinkin kiinni sidottuna tämä romaani pian
vanhentuu, eikä ole tiettävästi saavuttanut pysyviä taiteellisia
tuloksia. Disraelin dandy-tyypin seurueeseen, mutta ilman poliittisia
tarkoitusperiä, on ehkä sopivimmin liitettävä Oscar O'Flahertie Wilden
(1856-1900) ja hänen estetisoivan ryhmänsä elostelevat ylimykset,
joiden sattuvat repliikit ja hieno kyynillisyys on tarkemmin katsoen
oikeastaan vain restauraation tapakomedian ja Sheridanin sukkeluuksien
myöhäistä, uudenaikaistunutta kaikua. Tässä muodossaan tuo tyyppi ei
näytä menettävän viehätystään, vaan kiipeää yhä uudelleen kaikissa
maissa näkyville, varsinkin näyttämöille, lausumaan elähtäneenteräviä
tyhjänpäiväisyyksiään.

1700-luvun suuren humoristisen romaanin, romantiikan aikana
esiintyneen realistisen kansankuvauksen, 1800-luvun alussa
kukoistaneen lontoolaisen tapainkuvauksen, ja ajan yleisen
yhteiskunnallisen herkkyyden pohjalta luo Charles Dickens (1812-70)
tunteellis-yhteiskunnallisen, parempiosaisten sääliin ja omaantuntoon
vetoavan, humanitäärisen romaanin, joka saavuttaa suuren taidevoiton
huumorin ja luottavaisen elämänuskon jalostamalla tunnevoimallaan,
kohottamalla näkyviin elämän yksinkertaisimmissakin oloissa piilevän
kauneuden niin, että tunnemme sen itsellemme läheiseksi ja rakkaaksi.
Dickensin vaikuttama herätys tuntuu irtautumisena entisyydestä, huomion
kohdistumisena oman ajan ihmisten oloihin ja kärsimyksiin, tunteen
tehostamisena. Hänestä lähtevään valokartioon mahtuu suuri joukko
kirjailijoita, jotka kuitenkin voivat olla toisiinsa verrattuina
hyvinkin erilaisia.

1800-luvun alussa esiintyneet tosioloisen elämän raikashenkiset
naiskuvaajat saavat huomattavan jatkajajoukon, joka lisäksi kykenee
syventämään sen ihmiskuvausta. Heistä on mainittava sisarukset
Charlotte (1816-55) ja Emily Jane (1818-48) Brontë, jotka saavuttavat
huomattavia tuloksia sielunelämän hienoimpien vivahduksien ja luonnon
tunnelmien tulkitsijoina. Elisabeth Gaskell (1810-65) kuvaa
viehättävästi pikku kaupungin herttaisen herkkää, hienostunutta ja
vanhanaikaisesti sivistynyttä seurapiiriä. George Eliot (1819-80)
laajentaa kuvauksensa suuriksi sielun ja elämän maalauksiksi. Naisten
kirjoittama romaani on tämän jälkeen versonut mitä hersyvimmin,
muuttuen suurimmalta osalta pintapuoliseksi "miss-romaaniksi", mutta
saavuttaen toisaalta taiteellisiakin tuloksia.

Bulwer-Lyttonin, Dickensin ja Thackerayn kertomataide herättää
rinnalleen ja jatkajakseen monilukuisen kirjailijajoukon, joka
tulkitsee ihanteellista elämänkäsitystään tosioloisesti, monipuolisen
aihemaailman avulla, kukin omana itsenäisenä, tunteellisena ja
humanitäärisenä kirjailijayksilönään. Heihin kuuluvat omana
psykologisena ryhmänään jo mainitut naiskirjailijat, ja lisäksi eräitä
muita, joiden työllä on osoittautunut olevan elinvoimaa. Erikoinen
heidän joukossaan on George Borrow (1803-81), oman mustalais- ja
retkeilyelämänsä särmikäs ja salamyhkäinen kuvaaja. Charles Reade
(1814-84) on maan ja meren, oman aikansa ja menneisyydenkin
draamallistunteellinen esittäjä. Anthony Trollope (1815-82) on lähinnä
Thackerayn kouluun kuuluva tyynimielinen elämän ja ihmisten tutkija.
Hienona psykologina liittyy tähän proosaryhmään George Meredith
(1828-1909), joka tuo Englannin kirjallisuuteen uudenaikaisen, terveen
ja elämänhaluisen, itsenäisyyteen pyrkivän nuoren naisen, sielunelämän
hienoimpia vivahduksia kuvailevan, herkän sanataiteen, ja
sovinnaisuuksista vapautuvan ihmisen.

Tällaisia historiallisten suuntien ja jakautumisten jälkiä saattaa
huomata 1800-luvun proosakirjallisuudessa. Rajat eivät ole jyrkkiä,
vaan kuuluvat samat kirjailijat usein tuotantonsa eri puolien kautta
eri suuntiin. Ja kuta lähemmäksi nykyaikaa saavumme, sitä vaikeammaksi
käy erottaa valtavan kirjameren pohjavirtauksia.

Thomas Hardy (1840-1928) on 1800-luvun jälkipuoliskon huomattavin
romaanikirjailija, joka suhtautuu elämään pessimistisesti, kuvaten
ihmisensä rakkauden ja kohtalon sokean voiman traagillisina uhreina.
Hänen luonnonkäsityksensä on aitoenglantilaiseen tapaan raikas ja
tuore, kimalteleva kuin aamukaste, ja onkin hän tältä puoleltaan, johon
liittyy vielä värikästä maalaiselämän kuvausta, herkkä idyllikko.
Viktorian kauden realismi esiintyy hänen tuotannossaan aatteellisesti
syventyneenä. Samuel Butler (1835-1902) vaistoaa uudenaikaisen,
koneellistuvan yhteiskunnan epäkohdat ja käsittelee niitä terävän
satiirisesti utopia-romaanissaan. Erikoinen, omalaatuinen,
humoristissatiirinen suhtautuminen kehitysoppiin, uskonnollisiin ja
siveellisiin perinnäiskäsityksiin, yleensä Viktorian ajan
sovinnaisuuksiin, on kuvaavaa tälle omituiselle kirjailijalle, jonka
maine on ruvennut kohoamaan vasta hänen kuolemansa jälkeen. George
Gissing (1857-1903) kirjoitti pessimistisiä kuvia köyhien elämästä
Zolan tyyliin, osoittautuen teräväksi sielunelämän erittelijäksi. Hall
Caine (1853-1931) saavutti mainetta voimakkaan siveellisen tunteen
kannattamilla, mutta rakenteen ja tyylin puolesta raskailla
romaaneillaan. J. M. Barrie (s. 1860) aloitti skotlantilaisen
kyläelämän humoristisena, "kaalitarhakouluun" kuuluvana kirjailijana,
mutta päätyi pian näytelmäkirjailijaksi, löytäen siten varsinaisen
alansa, so. leppeän ironian ja romantiikan omituisen käytön
rinnakkain. Selvemmin kuin kukaan edeltäjistään ja aikalaisistaan
omistautuu Herbert George Wells (s. 1868) biologian ja yleensä
luonnontieteellisyhteiskunnallisen kehityksen ja sen kautta avautuvien
nykyisyys- ja tulevaisuusnäköalojen tunnetuksi tekemiseen. Huomattavin
taiteellisin lahjoin hän on kohottanut laajan tuotantonsa viime
vuosikymmenien keskeiseksi, yleistä kiinnostusta herättäneeksi
ilmiöksi. John Galsworthy (s. 1867) kuvaa keskisäädyn ylemmän kerroksen
ihmisiä, heidän ennakkoluulojaan, rajoituksiaan ja hyveitään;
omistamisen tarve on heidän voimakkain vaistonsa, kauneudentajua ja
kykyä tuntea todella uhrautuvaa rakkautta heillä ei juuri ole. Näin
hänen tuotantonsa sisältää terävää satiiria sitä sukupolvea kohtaan,
joka häviää näyttämöltä maailmansodan puhjetessa. Galsworthy on
saavuttanut suurta menestystä myös näytelmäkirjailijana. Hänelle
annettiin 1932 Nobel-palkinto. Enoch Arnold Bennett (1867-1930) on
julkaissut eriarvoista tuotantoa, mutta sen joukosta kohoaa kuitenkin
näkyviin taiteellinen, inhimillinen kuva maaseutukaupungista ja sen
ihmisistä.

Viktorian aikakauden sopivaisuuskäsitykset estivät sukupuolien välisten
suhteiden tarkemman käsittelyn romaaneissa. Uusin, varsinkin
maailmansodan jälkeinen aika on vaikuttanut tässä suhteessa
höllentävästi, ja tätä "vapautumista" käyttävät monet nykyiset
kirjailijat hyväkseen. Näiden seikkojen käsittelylle voidaan nykyisin
myös antaa jonkinmoinen tieteellinen oikeutus, lemmenelämä kun osaksi
tapahtuu myös niissä takatajuntaisissa sielunonkaloissa, joiden
avaamiseen filosofi Sigmund Freud on takonut terävät psykoanalyyttiset
aseet. Psykoanalyyttinen sielun tutkiminen ja sen tulosten esittäminen
onkin Englannin uusimman romaanin tunnusmerkkejä. Viettielämän
kuvaamiseen se lisäksi on saanut vaikutelmia venäläisestä
kirjallisuudesta. Vaikka tämän kirjallisuuden merkitys onkin vielä
kyseenalainen, mainittakoon kuitenkin muutamia uusimpia nimiä.

Hugh Seymour Walpole (s. 1884), jonka laajoissa elämänkuvissa tuntuu
venäläisen kirjallisuuden vaikutusta, kuvaa mielellään eri säätyjen ja
ihmisten henkistä tasoa ja sielunelämää. Gilbert Cannan (s. 1884)
työskentelee ranskalaisen ja venäläisen vaikutuksen alaisena, luoden
realistisella kynällä räikeitä kuvauksia mm. erotiikan alalta. Compton
Mackenzie (s. 1883) keskittää myös yksityiskohtaisella luettelevalla
realismilla rakennetut teoksensa etupäässä eroottisen sielunelämän
selvittämiseen. Pitemmälle kuin nämä meni erotiikan kuvauksessa D. H.
Lawrence (1887-1930). Psykoanalyyttisen suunnan huippuna on pidettävä
irlantilaisen James Joycen (s. 1882) eriskummallista sielun ja siellä
elokuvana kulkevien takatajuntaisten eroottisten ja muiden
ajatusvälähdysten Ulysses (Odysseus) nimistä kuvausta, jonka
painaminen ja levittäminen on Englannissa kielletty.

1800-luvun kirjallisuudessa voi sitten erottaa runouden piirejä, joissa
taiteellinen henki löytää puhtaamman ja korkeamman ilmitulomuodon kuin
romaanissa. Sellainen on Viktorian ajan upea runoilijaryhmä: Alfred
Tennyson (1809-92), joka lähinnä Keatsin heimolaisena, hienolla
sana- ja säetaiteella, hillityllä, sivistyneellä, romanttisella
suhtautumisella kuvaa luontoa, menneisyyttä, elämää; Robert
Browning (1812-89), joka draamallisissa monoloogeissaan hakeutuu
kansallisuusrajojen ulkopuolelle, yleisinhimillisesti vaikuttavaan,
sielunelämän syvimpien vivahdusten ja luonteiden tulkitsemiseen; ja
viimemainitun puoliso Elisabeth Barrett Browning (1809-61), joka herkin
säkein ja sonetein tulkitsee osanottoaan yhteiskunnan kärsiviä kohtaan.
Erikoinen asema on ns. prerafaelilaisella ryhmällä, joka ihanteli
Rafaelia varhaisemman taiteen lapsellista, hurskasta naivismitta,
keskiajan kauneutta yleensäkin, erikoisesti Arthurin tarinapiiriä,
Dantea ja Chauceria. Tämä ryhmä uudistaa sonetin. Sen sieluna oli
runoilijataiteilija Dante Gabriel Rossetti (1828-82), menneisyyden
tunnelmaan syvästi eläytyvä, intohimoisuudessaan tumman surumielinen
sielu. Siihen kuuluivat mm. hänen sisarensa, uskonnollinen runoilijatar
Christina Rossetti (1830-94), ja keskiajan kauneuden syvällinen
ymmärtäjä, oman aikansa monipuolinen taiteellinen herättäjä William
Morris (1834-96). Tämän ryhmän yhteydestä kohoaa omintakeiseen,
korkeaan asemaan Algernon Charles Swinburne (1837-1909), Shelleyn
henkinen kaksoisveli, rajun radikalismin, intohimojen, valtameren
ulapan laulaja.

1890-luvulla alkaa ns. irlantilainen liike, jonka tarkoituksena on
herättää eloon Irlannin kansallinen kirjallisuus ja kehittää sitä
itsenäisesti, sen omien erikoisedellytysten mukaan; kielenä on oleva
englannin irlantilaistunut murre, "anglo-irlanti". Sen huomattavimmat
edustajat ovat William Butler Yeats (s. 1865), "kelttiläisen hämärän"
ja "irlantilaisen mytologian" mystillinen tulkitsija ja laulaja, joka
on saanut Nobel-palkinnon; George William Russell (s. 1867), maalari,
runoilija ja sanomalehtimies; ja John Millington Synge (1871-1909),
uuden irlantilaisen näytelmän luoja, angloirlannin mestarikäyttäjä,
jonka draamat ovat saavuttaneet eurooppalaisen kuuluisuuden.

Englannin draaman loistokausi sattuu, kuten olemme nähneet, jo sen
varhaisille ajoille. Romantiikka ei tuottanut Englannissa voimakasta
draamaa, joka vietti hiljaista elämää koko Viktorian kauden, osoittaen
uutta elinvoimaa vasta 1800-luvun viimeisellä neljänneksellä, jolloin
Oscar Wilden vanhasta tapakomediasta muistuttavat, satiirisella
oikullisuudella ja sanataituruudella turnailevat huvinäytelmät
herättivät huomiota. J. M. Barrien, Galsworthyn ja Syngen osuudesta
draamaan on jo mainittu. Herättävästi on Englannin uusimpaan
draamakirjallisuuteen vaikuttanut Henrik Ibsen, jonka siipien suojista
George Bernard Shaw (s. 1856) alkuaan lähti näytelmäkirjailijan uralle.
Aina odottamattomiin suuntiin lennähtelevillä repliikeillään,
radikaaleilla, häikäilemättömillä mielipiteillään, ja terävällä,
kaikkialle kohdistuvalla, repivällä satiirillaan hän on herättänyt
Euroopan kiinnostunutta uteliaisuutta. Hän on saanut Nobel-palkinnon.

Oltuaan Swinburnen jälkeen vaimentuneena lyriikka on ruvennut kuluvalla
vuosisadalla jälleen heläjämään. John Masefield (s. 1874) on uusi meren
laulaja, nuoruudessaan vaihtelevien kohtaloiden kokija, nyt jo
hovirunoilija. Robert Brooke (1887-1915) oli hänen rinnallaan
päivänlapsi, joka tulkitsi maailmansodan vaatiman uhritunnelman
vaikuttavissa soneteissa. Wilfrid Wilson Gibson (s. 1880) on köyhien
elämän osaaottavainen, yhteiskuntaan päin satiirinen runoilija. William
H. Davies (s. 1872) on kohonnut kerjäävästä kulkurista tunnetun ja
suositun lyyrikon asemaan. Lasten maailmasta saa aiheensa Walter John
de la Mare (s. 1873), runoillen sekä lapsia että aikuisia varten.
Tunnettuja nimiä ovat myös Lascelles Abercrombie (s. 1881),
filosofinen, älyvoittoinen runoilija, ja John Drinkwater (s. 1882),
myös mietevoittoinen lyyrikko.

Lopuksi huomautettakoon, että maailmansota on aiheuttanut suunnattoman
laajan "sotakirjallisuuden". Mikä sen joukosta samoin kuin
kirjatulvasta yleensäkin jää eläväksi ja pysyväarvoiseksi, sitä on
nykyhetkellä mahdoton sanoa.

YHDYSVALLAT.

Pohjois-Amerikassa syntyi alkuaikoina vain uskonnollista
kirjallisuutta, johtuen siirtolaisten ankarasta puritaanisesta
hengestä. Sen tuotanto tietenkin keskittyi Uuteen Englantiin ja käsitti
aluksi enimmäkseen saarnoja. Vähitellen se kehittyvän elämän mukana
laajentui myös historian alalle, kuvaamaan siirtokuntien vaiheita,
varsinaisen kaunokirjallisuuden orastaessa edelleen heikosti, vain
emämaan jäljittelynä. Huomattavimpana varhaiskauden tuotteena mainitaan
Cotton Matherin (1663-1728) teos Magnolia Christi Americana (1702),
joka monipuolisesti kuvaa siirtokuntien vaiheita, oloja ja henkistä
tilaa 1600-luvulla. Voimakkaasti on Uuden Englannin henkiseen
muodostumiseen vaikuttanut terävän loogillinen kalviininen
jumaluusoppinut Jonathan Edwards (1703-58). Uuden Englannin
alkeiskirja (The New England Primer, 1690) oli puolitoista vuosisataa
uudisasukaskotien ainoana maallisena kirjana. Aineellisten olojen
kehittyessä maallinen kirjallisuus rupeaa kasvamaan ripeämmin,
vapaussodan aika synnyttää huomattavalla tasolla olevan poliittisen
kirjallisuuden, ja runouden ensimmäiset oraat nousevat näkyviin. Ahdas
puritaaninen henki vähitellen lieventyy, mutta jättää silti
amerikkalaisten luonteeseen määrätyt sopivaisuuden rajat, joiden
sisäpuolella hän mieluiten pysyy, ja jotka vielä nykyisin herättävät
"vapaiden henkien" vastustusta ja tyytymättömyyttä.

Ensimmäinen huomattava nousu puritaanisuutta vastaan syntyy
1830-luvulla, jolloin alkaa ns. "amerikkalainen transcendentalismi".
Tämä on Euroopan romantiikan kaikua, henkisen vapauden vaatimusta,
innostumista Euroopan kirjallisuuteen ja taiteeseen. Filosofisen
pohjansa suunta sai Carlyleltä. Sen vaikutus on ollut huomattava
varsinkin kirjallisuuden alalla, joka sen voimistuttamana astuu
näkyviin erikoisesti amerikkalaisen hengen ilmauksena, ja ulottuu
sisällissotaan saakka. Suunnan johtavana aikakauslehtenä oli The Dial
(1840-42), toimittajana Amerikan ensimmäinen naisasianainen,
romanttinen intoilija Margaret Fuller (1810-50), ja ylimpänä
ohjelmapykälänä neekeriorjuuden lakkauttaminen.

Ensimmäinen amerikkalainen, joka saavuttaa kansainvälistä mainetta, on
Benjamin Franklin (1706-90), uskonnollisesta ahtaudesta vapautuneen,
mutta samalla opettavaisen hengen, ja käytännöllisen järjen valistunut,
tyynimielinen edustaja, jolla on nuoren kansan ja uuden maailman
sammumaton tiedonjano. Valistusajan koko henki saa hänestä
käytännöllisen ilmaisijansa. Ensimmäinen amerikkalainen
ammattikirjailija, kaunokirjallisen proosan aloittaja, on Charles
Brockden Brown (1771-1810), joka edustaa Godwinin yhteiskunnallista
radikalismia, käyttää kauhuromanttista aineistoa, ja on salapoliisi-,
rikos- ja indiaaniromaanin aloittajia. Washington Irving (1783-1859) ja
James Fenimore Cooper (1789-1851) nousevat jo Euroopan kirjallisuuden
tasolle, edellinen hienon huumorinsa, sivistyneen tyylitaitonsa ja
viehättävän saturomanttisen mielikuvituksensa, jälkimmäinen meri- ja
varsinkin metsäromaaninsa kautta, jolla hän laajensi vastaavan
englantilaisen romaanilajin käsittämään kokonaan uuden kansan ja
luonnon.

Uuden suunnan johtaja ja sen filosofian tulkitsija oli Ralph Waldo
Emerson (1803-82), Carlylen hengenheimolainen, mystillinen, mietteliäs
näkijä, ihmisen suuruuden ihailija, hieno runoilija. Henry David
Thoreau (1817-62) oli Rousseaun tyylinen luonnonromantikko, joka
johdonmukaisesti koetti toteuttaa periaatteitaan. Nathaniel Hawthorne
(1804-64) kohoaa tämän aikakauden huomattavimmaksi proosarunoilijaksi,
joka tulkitsee puritaanisten ennakkoluulojen harmaata ikävyyttä,
pahuuden salaperäisyyttä ja ihmisluonteen ongelmallisuutta
vaikuttavalla romanttisella tunnelmallisuudella, realistisella
kuvaustavalla ja terävällä sielunerittelyllä. Molemmat viimemainitut
olivat Emersonin ystäviä ja uuden suunnan kannattavia voimia. Sen
ulkopuolelta on mainittava meriromaanin jatkaja ja uudistaja
nykyaikaisella eksoottisella sisällyksellä, Herman Melville
(1819-91). Omaan erikoiseen asemaansa sekä Yhdysvaltain että
maailmankirjallisuudessa kohoaa Edgar Allan Poe (1809-49), joka lähtien
englantilaisen kauhuromantiikan piiristä kehittää kauhun tutkimuksen
mitä terävimmäksi sielunerittelyksi. Kokeillessaan loogillisilla
johtopäätelmämenetelmillä hän tuli luoneeksi salapoliisikirjallisuuden
sen nykyisessä merkityksessä. Poe oli myös etevä lyyrikko, jonka
runoissa heläjävä sävel yhtyy syvään, surumieliseen aatteellisuuteen.
Humoristisena runoilijana ja esseiden kirjoittajana tuli tunnetuksi
Oliver Wendell Holmes (1809-94). Harriet Beecher Stowe (1811-96)
saattaa Tuomo-sedän tuvalla (Uncle Tom's Cabin, 1851-52)
orjuuskysymyksen lopullisen ratkaisun asteelle, ollen "se pieni
nainen", joka aiheutti "tuon suuren sodan", kuten Abraham Lincoln
hänestä sanoi.

Tähän Yhdysvaltain kirjallisuuden "kultaiseen aikaan" kuuluu vielä
useita huomattavia runoilijoita. William Cullen Bryant (1794-1878),
"Yhdysvaltain runouden isä", on mm. antanut arvokkaan urkusointuisen
lisän romantiikan kuolonrunouteen. Kveekari- ja farmarirunoilija,
orjuuden vastustaja John Greenleaf Whittier (1807-92) saavuttaa
varsinkin uskonnollisissa ja orjuutta koskevissa runoissaan
vakuuttavaa tehoa. James Russell Lowell (1819-91), joka kuuluu
transcendentalisteihin, oppinut, terävä kriitikko, oli myös etevä
runoilija, joka menestyksellä käytti jenkkien murretta. Aikakauden
kuuluisin runoilija on kuitenkin Henry Wadsworth Longfellow (1807-82),
ei varsin syvä eikä itsenäinen, mutta hieno ja hellätunteinen,
romanttisen kaipuun ja miettiväisen rauhan henki. Sisällissodan
aattovuosiin kuuluu omana erikoisena ilmiönään Walter Whitman
(1819-92), joka täydellisellä vapautumisellaan runouden kaikista
siihenastisista laeista, koskivatpa ne muotoa tai sisällystä,
on tullut kuluvan vuosisadan vapaiden runoilijain oppi-isäksi ja
suojeluspyhimykseksi.

Myös historiankirjoitus kohosi kultaisella aikakaudella korkealle
asteelle. William Hickling Prescott (1796-1895), joka oli melkein
sokea, julkaisi perustavaa laatua olevia esityksiä mm. Keski- ja
Etelä-Amerikan valloituksen historiasta. George Bancroft (1800-91) on
kirjoittanut mm. Yhdysvaltain historian vapaussotaan saakka 1782.
Huomattavia nimiä ovat myös John Lothrop Motley (1814-77) ja Francis
Parkman (1823-93), edellinen etupäässä Hollannin, jälkimmäinen
Yhdysvaltain ja Kanadan historian tutkija. Historiallisena esseistinä
on tullut tunnetuksi Henry Adams (1838-1918) ja filosofina William
James (1840-1910), kokeellisen psykologian uranuurtaja.

"Bostonin bramiinit", joiksi transcendentalisteja joskus leikillisesti
sanottiin, olivat ajaneet orjuuden poistamista ohjelmansa päänumerona.
Tämä kysymys ratkaistiin sisällissodassa 1861-65. Sen jälkeen
Yhdysvalloissa alkaa ennenkuulumaton taloudellisen elämän nousu,
yritteliäisyys, joka tempaa pyörteisiinsä koko kansakunnan, suoden
kirjallisuudelle varsin vähän huomiota. Yhdysvallat laajenevat merien
väliseksi jättiläistasavallaksi, jossa ennenpitkää syntyy useampia
kirjallisia alueita: kaukainen länsi, etelä, keskilänsi ja itä eli
entinen Uusi Englanti. Alituinen eri kansallisuuksista lähiöisin oleva
siirtolaisvirta joutuu yhdysvaltalaisen valtiollisen kansallistunnon
sulatuskattilaan, kypsymään vanhojen puritaanisten ennakkoluulojen
ahtaudessa. Seurauksena on Euroopassa tuntematon maun ja ajattelutavan
standardisoituminen, joka pyrkii lyömään leimansa kaikkeen, jopa
Euroopankin kirjalliseen tuotantoon. Transcendentalismin yksilöllinen
vapauspyrkimys tukahtuu. Uudemman ajan huomattavammat kirjallisen
elämän ilmaukset onkin käsitettävä nousuksi tätä sovinnaisesti
säätelevää ja madaltavaa hengenahtautta vastaan.

Bostonin bramiinien kirjallisuus oli ylimyksellistä, hienostunutta.
Uusilla alueilla se demokratisoituu, valiten aiheensa karjanpaimenien,
kullankaivajien ja siirtolaisten keskuudesta. Eurooppalaisuuden sijaan
tulee amerikkalainen itseoppineisuus; kova todellisuus muuttaa
käsitykset ja käsittelyn realistisiksi. Tämän suunnan luonnollinen
ilmaus on suorasanainen kuvaus, romaani, jonka kaukaisessa lännessä
aloittaa Samuel Langhorne Clemens (1835-1910), "Mark Twainin" nimellä
tunnettu maailmankuulu humoristi. Kuuluisuuden saavutti etevällä,
sivistyneellä kertojataidollaan myös Francis Bret Harte (1839-1902),
kullankaivajain elämän taiteellinen, inhimillinen, hienosti ja
hillitysti humoristinen kuvaaja. Näiden molempien kirjailijain
erikoisuutena on todellisen elämän kuvaaminen vakavalla ilmeellä, mutta
kuitenkin siten, että siihen sisältyvä huumori väkisinkin lopuksi
purkautuu vapauttavaksi, keventäväksi nauruksi. Etelän oli tavallaan
tuonut kirjallisuuteen jo Harriet Beecher Stowe, mutta sen ensimmäinen
taidekirjailija on kuitenkin George Washington Cable (1844-1925),
kreolien ja ranskalaisten herkkä kuvaaja. Thomas Nelson Page (s. 1853)
ja Joel Chandler Harris (1848-1908) ovat molemmat esittäneet etelän,
erittäinkin neekerien elämää. (Viimemainittu on Suomessakin tunnettu
"Jänis Vemmelsäären seikkailuista".) Keskilännen suunnattoman laaja
tasanko, Yhdysvaltain ja koko maailman vilja-aitta, on tullut
Yhdysvaltain nykyisin ehkä huomattavimmaksi kirjallisuusalueeksi, jossa
realistinen kuvaus on päässyt korkeimpiin, eurooppalaisella tasolla
oleviin saavutuksiin. Keskilännen realismin aloittaa Edward Eggleston
(1837-1902), tuottelias, terävästi huomioitseva, totuudessa pysyvä
kuvaaja, ja sitä jatkavat mm. Joseph Kirkland (1830-94) ja Hamlin
Garland (s. 1860), jotka kaikki esittävät realistisia, jopa
naturalistisiakin kuvia preeriakaupunkien, farmarien ja siirtolaisten
ikävästä, tukahduttavasta elämästä. Viimemainittu on erikoistunut
preerioiden traagillisten naiskohtaloiden kuvaajaksi. Idän
kirjailijoista on tältä aikakaudelta mainittava William Dean Howells
(1837-1920), joka kertoo mm. Bostonin nousukasporvarien elämästä ja
jonka teoksissa realismi jo rupeaa väistymään hienomman aihepiirin ja
tyylitaidon tieltä. Kirjailijattaret Mary Eleanor Wilkins (s. 1862),
Sarah Orme Jewett (1849-1909) ja Alice Brown (s. 1857) ovat
onnistuneesti kuvanneet idän sivistyneitten elämää tänä aikakautena.
Erikoisasemassa on Henry James (1843-1916), puoleksi englantilainen
kirjailija, Flaubertin tyylinen ulkokohtainen luonteiden ja
vaikutteiden kylmä erittelijä. Suuren maineen saavutti lyhyen
kertomuksen alalla O'Henry (William Sidney Porter, 1862-1910).

Realismin rinnalla kukoisti myös koko ajan romantiikka, mm.
kauhukertomuksina, joiden kirjoittajana tuli kuuluisaksi Ambrose Bierce
(1838-1914), ja lukuisina historiallisina romaaneina, joista
Suomessakin on tunnettu Lewis Wallacen (1827-1905) kirjoittama
Ben Hur (1880).

Ylkäkuvatun vaiheen saattaa sanoa ulottuvan noin vuoteen 1900, jolloin
romaaniin ilmestyy yhteiskunnallinen, paljastushenkinen kärkevyys, mikä
on käsitettävä Zolan tuotannon vaikutukseksi. Stephen Crane (1871-1900)
esittää katutytön ja sotilaan sielunelämää. Frank Norris (1870-1902) on
voimakas paljastusrealisti, jonka suunnan jatkajaksi on noussut Upton
Sinclair (s. 1898), rahavallan ja trustien säälimätön ahdistelija.
Niitä lukemattomia mies- ja naiskirjailijoita, jotka ryhmittyvät eri
suuntien ja vivahdusten varaan, koettaen kuka mistäkin saada teokseensa
jännitystä ja sisältöä, ei voi tässä mainita. Realistisesti kuvailevan
seikkailupuolen otti erikoisalakseen Jack London (1876-1916), elvyttäen
uudelleen erämaa-, kullankaivaja- ja eksoottisen meriromaanin. Tämä
voimaa, urhoutta ja seikkailuja rakastava suunta on saanut lukuisasti
jatkajia, joiden kaikkien tunnusmerkkinä on "erämaan kutsu", luonnon
parissa vietetyn yksinkertaisen elämän ylistys. Rakkauden eläimiin ja
niiden maailmaan on kirjallisuuteen tuonut Suomessakin tunnettu Ernest
Thompson Seton (s. 1860), aloittaen siten suositun alan ja saaden
paljon jäljittelijöitä.

Huomattavimman aseman Yhdysvaltain nykyisessä romaanikirjallisuudessa
on saavuttanut keskilännen jo kuvatun realismin jatkoilmiö, sellaisena
kuin sitä edustavat Theodor Dreiser (s. 1871), Sherwood Anderson
(s. 1876) ja Sinclair Lewis (s. 1883). Molemmat ensinmainitut ovat
ottaneet alakseen uudenaikaisimman, Freudin mukaisen "sisästäpäin"
lähtevän sielunkuvauksen, pyrkien paljastamaan tekojen syvimmät
vaikuttimet. Lewis on keveämpityylinen, hilpeäilmeinen satiirikko, joka
lukuisissa teoksissaan asettaa kuvastimen jenkin eteen ja armotta
paljastaa hänen heikkoutensa. Hän on saanut Euroopan tunnustuksen
Nobel-palkinnon muodossa.

"Kultaisen aikakauden" jälkeen ei runous päässyt pitkään aikaan
elpymään; taloudellisen nousun voimakas aineellisuus ei ollut sille
edullinen. Emily Dickinson (1830-86) ja William Vaughan Moody
(1869-1910) ovat kuitenkin runoilijanimiä, joiden tuotanto on
saavuttanut myöhemmin arvonantoa. Poen ja Whitmanin herättävä vaikutus
alkaa vasta kuluvalla vuosisadalla, sen jälkeen kun Eurooppa, etupäässä
ranskalainen kritiikki, joka erikoisesti on harrastanut E. T.
Hoffmannia ja Poe'ta, oli nostanut heidät arvosijoille. Runouden uuden
nousun aloittaa Edwin Arhington Robinson (s. 1869), sielullisten
elämysten kertoja, eräänlainen U.S.A:n Browning. Richard Hovey
(1864-1900) ja Bliss Carman (s. 1861) julkaisivat Kulkurilauluja
(Songs from Vagabondia, 1894-1900), huolettomia mustalaissäveliä.
Robert Frost (s. 1875), farmari, opettaja, on Uuden Englannin nuoren
runouden johtavia nimiä, realisti, mutta samalla kauhuvaikutelmia
tutkiva psykologi. Edgar Lee Masters (s. 1868) on satiirikko, jonka
säkeet syntyvät siveellisestä suuttumuksesta, oppositiosta puritaanista
tekopyhyyttä vastaan. Hän on keskilännen runoilija samoin kuin Carl
Sandburg (s. 1878), ruotsalaislähtöinen, monivaiheinen runoilija, joka
Whitmanin vapain säkein ja kuvin runoilee suurteollisuuden näyistä ja
tunnelmista sekä sen varassa elävistä ihmisistä.

Kaikki yllämainitut runoilijat ovat enemmän satiirikkoja, moralisteja,
yhteiskunnallisia mielenosoittajia, kuin esteetikkoja. Ranskalaisen
vaikutuksen edustaja, puhtaasti esteettinen kuva- ja väritaiteilija,
"imagisti", oli Amy Lowell (1874-1925), jonka päämääränä oli löytää
mielikuville sattuva sanallinen ilmaisu ja asettaa ne rivistöön
säerakenteen laeista huolimatta. "Imagisteihin" kuuluu Vachel Lindsay
(s. 1879), kuljeksiva, kauneuden evankeliumia saarnaava runoilijasielu.
Tässä piirissä palvotaan kaiken entisyyden ulkopuolelle astuvaa,
viiltävän räikeätä, värikästä ja siveellisesti järkyttävää
aihemaailmaa. Uusi runoilijakoulu valitsee mielellään aiheensa mm.
äärimmäisestä idästä, salamyhkäisestä indiaanimenneisyydestä,
juutalaisten ja neekerien piiristä, jotka viimemainitut ovat muuten
saavuttaneet suuren, nyt jo tosin vähenemässä olevan merkityksen
Amerikan ja Euroopankin keveämmässä taiteessa. Neekerit ovat ainoat,
jotka ovat tuottaneet Yhdysvalloissa todella alkuperäistä ja
omintakeista musiikkia. Viime aikoina he ovat esiintyneet hyvällä
menestyksellä myös lyyrikkoina.

Draama on vasta viime aikoina kohonnut korkeammalle tasolle, huolimatta
siitä, että teatteriharrastus on aina ollut Yhdysvalloissa vilkasta.
Suomessakin tunnettu näytelmäkirjailija on Eugene O'Neill (s. 1888),
joka on saanut vaikutelmia Ibsenin ja Strindbergin taiteesta, ja jota
voi pitää Yhdysvaltain draamakirjallisuuden uudistajana. Hänen
näytelmäinsä teho perustuu suurelta osalta maan proosan ja meren
runouden vastakohtaisuuteen, kaukaisen yksinäisyyden ja toivottoman
kaipuun traagillisuuteen, vapaan ja itsenäisen ihanneihmisen
ylistykseen.

Suuren yleisön kirjallisuutena ovat Yhdysvalloissa enemmän kuin missään
muussa maassa sanoma- ja aikakauslehdet. Niiden sovinnainen sisältö ja
vanhat sopivaisuuskäsitteet standardisoivat, kuten sanottu,
amerikkalaisen sielua samojen kaavojen mukaiseksi. Viimeksi kosketeltu
keskilännen realismi ja uusi runous ovat tietoista oppositiota tätä
tasoittavaa ja madaltavaa henkeä vastaan. Opposition johtajana on
tullut kuuluksi The American Mercury ja sen toimittaja Henry Mencken,
"aatteiden santarmi", jossa itsessään ilmenee vanhojen puritaanien
kiivautta ja ahtautta hänen salamoidessaan – puritaanisuutta vastaan.
Se mahtava kansa, joka oikeastaan on Yhdysvalloissa vasta syntymässä,
varmaan luo itselleen voimiensa ja kykyjensä mukaisen kirjallisuuden.

KANADA.

Kanadan ensimmäiset valkoiset asuttajat olivat ranskalaisia, jotka
saapuivat sinne 1600-luvun alkupuolella. Englantilainen asutus levisi
Kanadaan Uudesta Englannista päin. Parisin rauhassa 1763 Kanada
tunnustettiin Englannin alusmaaksi, pysyen pian syttyvän Yhdysvaltain
vapaussodan aikana uskollisena emämaalle ja saaden elinvoimaista
lisä-asutusta Yhdysvalloista, jossa kaikki eivät asettuneet
vallankumouksen puolelle. Kanadan ranskankielinen kirjallisuus, joka on
yhäkin elinvoimainen, jää tämän käsittelyn ulkopuolelle.

Kanadan varhaisemmista kirjailijoista on enemmistö
englantilaissyntyisiä, kuuluen siis myös Englannin kirjallisuuteen.
Vuodesta 1828 alkaa Kanadan kirjallisuus saada erikoista omaa väriänsä.
Silloin nimittäin Joseph Howe (1804-73) rupesi Halifaxissa julkaisemaan
Nova Scotia nimistä sanomalehteä ja siinä Thomas Chandler
Haliburtonin (1796-1865) humoristista murrejuttusarjaa, jossa tehtiin
pilaa jenkkikelloseppä Sam Slickistä. Tämä sarja ilmestyi myöhemmin
Kelloseppä (The Clockmaker, 1837-40) nimisenä kirjana, ja on
Kanadan kansalliskirjallisuuden ensimmäisiä huomattavia teoksia.
Skotlantilainen kirjailija John Galt, joka oleskeli Kanadassa jonkin
aikaa, käsittelee Lawrie Todd ja Bogle Corbet nimisissä kirjoissaan
kanadalaisia aiheita ja kuuluu sikäli Kanadankin kirjallisuuteen.
Kanadalaisen venelaulun (The Canadian Boat-Song, 1829) kirjoittaja,
olipa se Galt tai joku muu, aloitti sillä Kanadan lyriikan sangen
korkealta asteelta.

Ensimmäinen huomattava lyyrikko tämän jälkeen oli englantilaissyntyinen
Susanna Moodie (s. 1885) laulaen "vaahteroista ja kanooteista".
Liverpoolilainen Charles Heavysege (1816-76), joka muutti Kanadaan
1853, julkaisi siellä sonetteja, runoelmia, kertomuksia ja näytelmiä,
joista huomattavin on Stul. Dublinilainen Isabella Valaney Crawford
(1850-87), joka muutti Kanadaan jo lapsena, on yhäkin rakastettu
sellaisten runojensa vuoksi kuin Mestarirakentaja (The Master
Builder) ja Uudisasukkaan kirves (The Axe of the Pioneer). George
Frederick Cameron (1854-85) on ensimmäinen Kanadassa syntynyt
runoilija. Oxfordin kanadalainen runokirja (The Oxford Book of
Canadian Verse, 1913) sisältää näytteitä noin sadalta runoilijalta,
joista huomattavimpina mainitaan William Henry Drummond (1854-1907),
telegrafisti, lääkäri, professori ja kaivosmies, joka mestarillisesti
käyttää englantilais-ranskalaista sekamurretta; Charles George Douglas
Roberts (s. 1860), sanomalehtimies, Englannin kirjallisuuden
professori; Archibald Lampman (1861-99), saksalaissukuinen, ammatiltaan
postivirkailija, luonnonkuvaaja; Bliss Carman (s. 1861), insinööri,
opettaja, sanomalehtimies, jonka Kulkurilauluista on Yhdysvaltain
kirjallisuuden yhteydessä mainittu; Wilfred Campbell (1861-1918), ent.
pappi, isänmaallinen runoilija ja runomittaisten näytelmien sepittäjä;
Robert William Service (s. 1874 Englannissa), farmari, pankkimies,
kulkuri ja kirjailija, Yukonin ja Klondyken kultakuumeen tarmokas
ballaadiseppo; ja Duncan Campbell Scott (s. 1862), Kanadan
Kuninkaallisen Seuran esimies, hieno ja herkkä runoilija, Lampmanin
läheinen ystävä. Kanadan lyriikan runsaus on sen nuoren kirjallisuuden
erikoispiirre.

Proosan alalla oli Galtin ensimmäinen seuraaja John Richardson
(1796-1852), Wacousta (1833) nimisen romaanin kirjoittaja. William
Kirby (1817-1906); Charles William Gordon ("Ralph Connor"); Stephen
Butler Leacock (s. 1869), kansantalouden tutkija, parodisti
ja humoristi; Charles Grant Allen (1848-99); Gilbert Parker
(s. 1862); jo mainittu Service, ym. ovat tunnettuja kanadalaisia
romaaninkirjoittajia. Taloudellisen elämän kehittyessä ja asukasluvun
kasvaessa Kanadan kirjallisuuden tuotanto lähenee yhä enemmän
yhdysvaltalaisia mittoja.

Tämä suuri maa, jonka pinta-ala on vain hiukan pienempi kuin koko
Euroopan, ja joka vasta äsken on aloittanut osuutensa maailman
kulttuurissa, tulee varmaan kirjallisuudenkin alalla saavuttamaan
kauneutensa ja suurien luonnonrikkauksiensa mukaisia tuloksia.

AUSTRALIA JA UUSI SEELANTI.

Australian valkoinen asutus alkoi varsinaisesti 1788, jolloin
englantilaiset perustivat sinne rangaistussiirtoloita. Sisämaat olivat
tuntemattomia vuoteen 1813. Asutus rupesi lisääntymään nopeammin vasta
1851, jolloin tehdyt kultalöydöt aiheuttivat vilkkaan maahanmuuton. V.
1901 Australian tasavalta lopullisesti perustautui, asukasluvun ollessa
silloin 3.775.000, niistä kaksi kolmasosaa maassa syntyneitä. Uuden
Seelannin valkoisten lukumäärä on nykyisin runsaasti yli miljoonan.

Siirtolaiset eivät unohtaneet kotimaansa kirjailijoita, vaan "toivat
heidät mukanaan" uuteen maahan, ruveten siellä jäljittelemään ja
mukailemaan heitä. Ensimmäisiä heistä oli tuomari Barron Field, joka
1819 julkaisi Australian runouden ensimmäiset hedelmät (The First
Fruits of Australian Poetry). Ensimmäinen Australiassa syntynyt
kirjailija on Henry Clarence Kendall (1841-82), viidakon kasvatti,
laivapoika, kauppa- ja asianajajan apulainen, virkamies, Australian
luonnon valloittaja runoudelle, minkä vuoksi häntä pidetään Australian
kansallisrunoilijana. Hänen huomattavin teoksensa on Lehtiä Australian
metsistä (Leaves from Australian Forests, 1869). Hänen rinnallaan on
mainittava Adam Lindsay Gordon (1833-70), joka saapui Australiaan
20-vuotiaana, viidakon runoilija, tosin vähemmän "australialainen" kuin
Kendall, mutta silti siellä enemmän rakastettu. James Brunton Stephens
(1835-1902) tuli tunnetuksi "Queenslandin runoilijana". Heidän
aloittamansa itsenäinen australialainen suunta sai jatkajikseen
Sidneyssä ilmestyvän sanomalehden, Bulletinin, ympärille ryhmittyneet
runoilijat, joista mainittakoon Andrew Panon Paterson (s. 1864), Henry
Hertzherg Lawson (s. 1867) ja John Farrell (1851-1901). V. 1912
julkaistu Australian runouden kultainen aarre (The Golden Treasury of
Australian Verse) sisältää näytteitä 73:lta runoilijalta (joista noin
puolet Australiassa syntyneitä). Samoin kuin Kanadan on senkin
kirjallisuudessa lyriikka voittopuolinen.

Ottamatta huomioon niitä englantilaisia proosakirjailijoita, jotka
kuten on tapahtunut ovat paljon käyttäneet australialaisia aiheita,
joutuu ensimmäisen "kansallisesti australialaisen" proosakirjailijan
asemaan Marcus Andrew Hislop Clarke (1846-81), jonka vankien elämää
kuvaileva romaani Luonnollisen elämänsä ajaksi (For the Term of his
Natural Life, 1870) on kirjoitettu räikeän realistisesti ja kyynillisen
humoristisesti. Muista romaaninkirjoittajista mainittakoon Thomas
Alexander Browne ("Rolf Boldrewood", 1826-1915), Australian
"kansallinen novellisti"; Ada Cambridge (s. 1844); George Egerton (Mrs.
Golding Bright, s. 1870); Guy Boothby (1867-1905), ym., vain
esimerkiksi tälläkin alalla työskentelevästä lukuisasta
kirjailijajoukosta.

Uudessa Seelannissa on myös syntynyt kirjallisuus, joka saa aiheensa
sen luonnosta ja kansasta. Frederick Edward Manning (1812-83), joka oli
nainut alkuasukkaan ja oli tunnettu humoristi, tavallaan perusti sen
teoksellaan Vanha Uusi Seelanti (Old New Zealand, 1863). Huomattava
saavutus on William Pember Reevesin teos Pitkä valkoinen pilvi (The
Long White Cloud, 1898), jota maan maorilainen nimi merkitsee.

ETELÄ-AFRIKKA.

Kapmaa tuli lopullisesti Englannin haltuun 1814. Varhaisin sitä koskeva
englanninkielinen kirjallisuus on etupäässä sikäläisiä oloja
käsitteleviä virkamiesten ja lähetyssaarnaajien kuvauksia. Huomattavia
ovat Kapkaupungin kuvernöörin puolison Anne Barnardin kirjeet
(1797-1801). Thomas Pringle (1789-1834), joka toimi Kapmaassa kuusi
vuotta sanomalehtimiehenä ja uudisasukkaana, onnistui jo runoissaan
tavoittamaan jonkinmoisen erikoisafrikkalaisen sävyn, valloittaen
Afrikkalaisilla luonnoksillaan (African Sketches) tämän maanosan
runoudelle. Etelä-Afrikkaa koskeva englantilainen kirjallisuus laajenee
sitten nopeasti – Rider Haggardia voisi oikeastaan pitää Afrikan,
tsulukafferien ja buurien, runoilijana, sillä heitä ja heidän maatansa
hänen enimmät kirjansa kuvailevat –, mutta varsinainen Afrikassa
syntyneiden tai siellä kokonaan "kansallistuneiden" tuottama
kirjallisuus on vielä vähäistä. Heistä mainittakoon Olive
Cronwright-Schreiner (1859-1920), puoleksi saksalaissyntyinen
kirjailijatar, jota aiheiltaan ja harrastuksiltaan todella voi sanoa
etelä-afrikkalaiseksi kirjailijaksi. Hänen ensimmäinen teoksensa,
Afrikkalaisen farmin tarina (The Story of an African Farm, 1883),
kuvaus buurien elämästä ja sieluntaisteluista, on jäänyt hänen
parhaaksensa. Afrikan kirjallisuuteen on myös luettava runoilijat
William Rodger Thomson (s. 1867) ja Cullen Couldsbury (s. 1916), sekä
bantuneekerien historian, tapojen ja folkloren tutkija, Etelä-Afrikan
historian kirjoittaja George Mc Call Theal (1837-1919).

Varsinaisessa tekstiosastossa julkaistuilla elämäkerroilla ja
kirjallisuusotteilla on koetettu, mikäli rajoitettu tila vain on
sallinut, valaista samalla kunkin kirjailijan yksilöllisyyttä ja
johdannossa lyhyesti kuvattuja kehityksen piirteitä. Ottaen huomioon
kysymyksessä olevan kirjallisuuden laajuuden tuloksen täytyy jäädä
vaillinaiseksi, mutta sellaisenakin teos silti kyennee raoittamaan sitä
ovea, jonka takana englanninkielisen kirjallisuuden runotar hallitsee.

Helsinki, marrask. 6 p. 1932.

Eino Railo.

BEOWULF.

Huomattavin säilyneistä muinaisenglantilaisista runoelmista on
Beowulf, joka sisältää 3.183 säettä. Sen pohjana on kaksi
skandinavialaista sankarisatua, toinen goottilaisesta sankarista ja
kuninkaasta Beowulfista, toinen tanskalaisen kuninkaan Hrothgarin
hovista ja siellä raivonneesta Grendel-hirviöstä. Tanskassa ovat nämä
tarinat yhtyneet siten, että Beowulfista on tullut Grendel-hirviön
surmaaja. Sieltä on runoelma – sellainen se lienee ollut –
kulkeutunut tanskalaisten kauppiaiden mukana Friisein-saarille,
jossa joku anglosaksilainen munkki, lähetyssaarnaaja, on kuullut
sen ja vapaasti mukaillen ja kääntäen sommitellut siitä nykyisen
Beowulf-runoelman, kutoen lomaan kristillisiä mietelmiä ja katkelmia
muistakin sankaritarinoista. Tämän on päätelty tapahtuneen n. 700.
Beowulf ei siis ole sisällykseltään englantilainen, vaan
skandinavialainen. Kun sen kirjoitti munkki, joka vielä piti
Vergiliusta esikuvanaan, on sillä ollut erikoiset säilymisen
edellytykset. British Museumissa oleva käsikirjoitus, ainoa, mikä on
olemassa, on peräisin noin v:lta 1000; se on hiukan tulen
vahingoittama. Sen julkaisi ensi kerran islantilainen Thorkeline v.
1815.

Goottilainen sankari Beowulf saa kuulla, kuinka hirviö Grendel on jo
kauan vainonnut Hrothgarin valtakuntaa, käyden ryöstämässä kansan
suuresta valtasalista hänen sotureitansa, syödäkseen heidät. Beowulf
lähtee apuun ja voittaa yöllisessä taistelussa Grendelin, joka pakenee
äitinsä luo läheisen kammottavan järven (suon) pohjassa olevaan
luolaan. Seuraavana yönä äiti saapuu kostamaan ja vie yhden Beowulfin
miehistä. Beowulf ajaa häntä takaa luolaan saakka, jossa syntyneessä
taistelussa hän surmaa sekä haavoittuneen Grendelin että hänen
äitinsä. Tämä on runoelman ensi osan sisällys. Sen aihepiirit ja
yhtymäkohdat muinaisskandinavialaiseen runouteen osoittavat sen
tanskalaisperäiseksi. Jälkimmäisen osan sisällyksenä on kuvaus nyt
goottilaisten kuninkaana olevan Beowulfin taistelusta hänen
valtakuntaansa hävittävää lohikäärmettä vastaan. Beowulf – nyt jo
vanhus – surmaa hirviön, mutta haavoittuu itsekin pahoin ja kuolee.
Runoelma päättyy komeaan Beowulfin polttohautaukseen. Jälkimmäisen
osan goottilaisisänmaallinen henki ja kuvaukset osoittavat sen
goottilaisperäiseksi. Beowulfin taistelu hirviöitä vastaan on tahdottu
selittää Beowan, so. auringon, kevään, kesän ja syksyn kamppailuksi
talven jättiläisiä vastaan. Joka tapauksessa on runoelmassa
historiallista pohjaa, valaisevaa muinaisskandinaavien tapojen kuvausta
ja kaikua esihistoriallisista suurhenkilöistä ja tapauksista.

Esteettisesti on Beowulfissa huomattavinta sen meren henki,
meren valtavan voiman ja hurjuuden kuvaus. Sen puolen saattavat
englantilaisetkin omaksua, sillä se oli yhteistä sekä anglosakseille
että muinaisskandinaaveille, ja on alusta alkaen ollut englantilaisen
runouden tunnusmerkillisiä piirteitä.

    Hrothgar saavutti onnea sodassa,   64
    taisteluissa kunniaa; heimolaiset kuuliaisina
    häntä kernaasti tottelivat, kunnes nuoriso kasvoi
    ja voimissa varttui. Hän halusi vielä
    ihanan salin ilmoille nostaa,
    simasuojan suuren, komeimman saada
    kuin ihmislapset ikänään näkivät,
    ja siinä hän halusi hyvyyksiä jakaa
    lapsille ja aikuisille, mitä Luoja oli antanut
    hälle enemmän kuin maita ja elävää kansaa.

    Ma laajalti kuulin, että työhön oli käsketty
    montakin heimoa maailman ääriltä,
    asuntoa somistamaan. Pian hän saikin
    miestensä voimalla valmiiksi talonsa,
    salinsa suuren, Hirvilinnaksi sanotun
    ja maineensa teholla tunnetuksi tehdyn.   79

    Niin ruhtinaan valiot riemussa elivät;   99
    heille onnea riitti, kunnes äkkiä rupesi
    vihollinen raivoomaan, helvetin riiviö:
    saastaista hirviötä Grendeliksi sanottiin;
    kirottu kulkija oli rämeestä kotoisin,
    suossa piilevä, hirviöitten pesissä...   104

    Hän heräsi hyökkäämään keskiyön hetkellä   115
    huoneeseen, roisto, johon rengasdaanit
    olutta juotuaan olivat menneet.
    Siellä hän tapasi sotijalojen seuran
    pidoista nukkumassa: heitä suru ei painanut,
    eikä aavistusta tuntunut tuhosta tulevasta.   120

    Niinpä vallassaan piti ja vääryydellä voitti   144
    hän yksinään toiset, ja tyhjänä seisoi
    taloista parahin pitkän aikaa,
    kaksitoista talvea: siitä häpeää tuli
    skyldingein kuninkaalle, kaikkea kurjuutta,
    surua suurta...   149

    Lähtöaika tuli: laiva oli laineilla,   210
    venhe alla vuoren, soturit valmistuivat
    nousemaan purteen; pyörteinä tyrskyt
    merenrantaan löivät, miehet kantoivat
    laivansa pohjaan loistavia koruja,
    sotisopia somia, sankarit työnsivät
    halutulle matkalle haaksensa rautapohjan.

    Niin laineille venhe viemänä tuulen
    vaahtokaula lähti kuin lentävä lintu,
    ja aikaan samaan seuraavana päivänä
    raudoitettu keula niin kauas oli kulkenut,
    että matkalla olevat maata näkivät:
    loistavia vaahtopaasia, jyrkkiä vuoria
    ja laajoja niemiä; laiva oli tehnyt
    merelle retkensä. Sielläpä reippaasti
    tuulikansan miehet nousivat maihin
    ja laivansa kiinnitit; rautapaidat kilisit,
    vainovaatteet koreat; he Jumalaa kiittivät
    merimatkan vaivoista mukavasti päästyään.   228

                       Nytpä mä tahdon,   426
    loistodaanien ruhtinas, lupauksen saada,
    skyldingein suojaaja, ainoan sinulta:
    ettet mua kiellä, soturien kaitsija,
    kansan kuningas, koska kaukaa ma tulin,
    yksinäni menemästä kanssa jalojen miesteni,
    urhojen pelottomien, Hirvilinnaa puhdistamaan.
    Olenpa saanut tietää, ettei hirviö tuo
    huolettomana vaeltaen aseistakaan välitä;
    niinpä minäkin hylkään, niin totta kuin Hugleik,
    kuninkaan suuri, mulle on suopea,
    miekan käytön ja ison kilven,
    keltakupulan; kourin ma tartun
    vastustajaan kiinni hengestäni kamppailemaan,
    viholliset vastakkain: se saa väistyä,
    Jumalan tuomiosta jonka kuolema tapaa.   441

    Lepoa etsi urho untuvilla pieluksen,   688
    johon kasvonsa peitti, ja ympärille piiriin
    moni reipas merimies vuoteeseen meni.
    Ei kukaan toivonut jälkeen tämän
    kotimaahan rakkaaseen pääsevänsä koskaan,
    kansansa valtalinnaan, jossa oli kasvanut:
    olihan heille kerrottu, kuinka paljon kansaa
    samassa simasalissa surman oli saanut
    daanien heimosta. Mutta antoipa Herra
    voitokkaan kohtalon Tuulimaan kansalle,
    apua ja suojaa, jotta vihollisen saivat
    ainoan voimalla kaikki he voitetuksi,
    omalla mahdillaan; tottahan onkin,
    että mahtava Jumala ihmisten joukkoa
    hallitsee ainaisesti. – Hiipipä yössä
    sinne varjona saapuva. Soturit nukkuivat,
    sarvipäätysalia suojaamaan tulleet;
    yksi vain valvoi. Ihmiset varmasti
    nyt tietää saivat, että Luoja ei sallinut
    peikon julman varjojen joukkoon
    valvovaa viedä, vihollisen pahan
    odottavaa vimmassaan taistelussa voittaa.   705

    Suosta nyt tuli sumuvaipan suojassa   710
    Grendel hirviö, Jumalan hylkäämä.
    Murhaaja mieli miesten joukon
    kavalasti voittaa korkeassa salissa;
    hän hiipi maahan ja valtasaliin meni,
    kun urhojen salin varmasti tunsi
    kultaloistolevyistä. Ei hän ensimmäistä kertaa
    Hrothgarin kotihin tänä yönä käynyt,
    mutta eipä hän kuitenkaan entisaikaan tavannut
    salissa miehekkäämpiä sankareita levolla.
    Hänpä nyt rakennukseen hiipien saapui
    rauhaa häiritsemään. Raudoitetun oven
    hän nykäisten aukaisi nyrkillään kovalla;
    matalamielin vihoissaan meni
    aukosta saliin. Nopeasti sitten
    kirjolattialle katala astui,
    käveli vimmassaan; hänen silmistään välähti
    liekintapainen kaamea tuli.   727

    Eipä aikonutkaan hirviö toimia hitaasti:   739
    hän nopeasti kaappasi ensimmäisen kerran
    nukkuvan soturin, raateli suojattoman,
    puri luihin saakka, veriset lihat
    ahmien nieli: pian hän niin olikin
    hengettömän miehen himokkaasti syönyt,
    jalkoineen, käsineen. Hän lähemmäksi käveli
    ja kätensä kurkotti, kynsillään urhean
    ottaakseen vuoteesta, soturia vastaan,
    kämmenellä raastaakseen; kiireesti torjui
    katalan aikeen sankarin käsi.

    Pianpa huomasi viekas hirviö,
    ettei hän milloinkaan maailman piirissä
    tavannut ollut toisella miehellä
    kovempaa kouraa: hän kauhistui mielessään,
    sai sydämeensä pelon, mutta irti ei päässyt,
    vaikka pois hän halusi piiloonsa paeta,
    perkeleitten teille: ei hänen taitonsa
    enää auttanut kuin muinaisaikoina.   755

    Nyt hän sen huomasi, murhaaja hurja,   809
    ilkeästi ennen ihmiskuntaa vaivannut
    juonittelija julma, Jumalan vastustaja,
    ettei hänen ruumiinsa kestänyt rasitusta,
    kun urhea sankari, Hugleikin sukulainen,
    piti häntä kädestä: kuolemanviha
    oli molempien sydämessä. Surmanhaavan sai nyt
    inhottava hirviö, olkapäähän ilmaantui
    kauhea aukko, jänteet katkesivat,
    nivelet murskaantuivat. Beowulf sai maineen
    taistosta tuimasta: Grendelin täytyi
    surmansairaana suohonsa paeta,
    ilottomaan pesäänsä; ilkimys tiesi
    elämänsä kurjan loppuun kuluttaneensa,
    päiviensä määrän.

Tähän lainatut otteet on suomentanut insinööri, komentajakapteeni
R. Dillström (s. 1928), joka julkaisi Beowulfia 2981 säettä Suomen
Laivastolehdessä (n:t 2-12 1927).

KAEDMON

Kaedmon, ensimmäinen nimeltä tunnettu muinaisenglantilainen runoilija,
häämöttää meille legendamaisena olentona Baedan Kirkkohistoriassaan
kertoman tarinan takaa, joka julkaistaan jäljempänä Baedan historian
näytteenä. Sen mukaan hän oli karjanpaimenena Whitbyn luostarissa
seitsemännen vuosisadan keskivaiheilla (k. 680). Runoja, hymnejä, hän
alkoi sepittää vasta myöhemmällä iällä, saatuaan siihen unessa
herätyksen, kuten Baeda tarkemmin kertoo. Baeda esittää kertomuksessaan
latinankielisen käännöksen eräästä Kaedmonin 9-säkeisestä
pienestä Luojan ylistyshymnistä. Kun sama hymni on löydetty
muinaisenglanninkielisestä käsikirjoituksesta, on syytä uskoa, että se
todellakin on Kaedmonin. Aikaisemmin hänen nimessään kulkeneet,
Oxfordin Bodley-kirjaston käsikirjoitukseen (Junius XI) sisältyvät
raamatunaiheiset pitempien runoelmien katkelmat eivät ole hänen vaan
ovat peräisin eri ajoilta ja eri runoilijoilta. Niihin sisältyy mm. se
traagillinen langenneen pääenkelin kuva, jonka Milton sitten omaksui.
Kaedmon, niinkuin seitsemännen vuosisadan muutkin puolikristilliset
runoilijat, ilmeisesti sommitteli vain lyhyitä hymnejä. Tähän otetut
näytteet ovat Junius-käsikirjoituksesta. Niistä kuvastuu
puolipakanallisten runoilijain innostunut taisteluhenki; Eevan sulo ja
kauneus on ilmaistu viehättävän runollisesti.

EEVA, MAISTETTUAAN TIEDONPUUSTA.

    Kirkkaampana kaartui maa, kauniimmin kuulsi taivaskin,
    autuaampana avartui maailma hänen edessään;
    Luojan luomistyö mahdin ja loiston sai.
    Ihanan näki hän näyn – mutta naisen mieltä
    kiusaaja paulaan pyys.
    'Itse kaiken nähnet nyt kertomattani niistä –
    oi sä Eeva armahin, eikö entistä ehommin
    kuulla kauneutes, kun mun sanani uskoit!
                            Tielläs on nyt säihke sees,
    vastassas kimmel väikkyy, viesti Jumalan luota,
    jonka Taivaasta toin. Katso, sen tuta saat!
    Kuulkoon Aadam myös, minkä armon toin,
    minkä mahdin sait, mitkä sull' on näyt!'
    Aadam astui Eevan luo, eteen naisista armaimman,
    vaimon viehkeän, ihanan, jonka vertaa ei luotu koskaan,
    sillä hän oli ihmetyö itse Taivaan Kuninkaan.
                               Tuosta heelmästä turmion
    puolisko povessa piili, puolta kantoi hän kädessään.
    'Aadam, puolisoni, oi! Omena oiva on tää,
    sydämellemme suloinen – airut säihkyvä antoi sen,
    Herran enkeli hyvä! Nään hänen viitastaan:
    viestinviejä hän on Taivaan Valtiaan!
                             Herran täältä nyt havaitsen,
    kun Hän itse hallitsee idän istuimella
    kruunaamana kunnian – Hän ken kaiken luonut on.
    Ympärillä Ylimmän enkelit nään ylhäiset:
    sulkaverhoissa seisovat sankareista säihkyvimmät,
    väkevimmät valtiaista! Ken vois mulle kyvyn tään
    antaa, jollei Jumala itse sitä suonut ois?
    ... ... ... Kaukaa kuulla voin –
    maailmat myös nään mittaamattomat,
    kaikkisuuteen katseen luon! – Korvissani nyt soi
    Taivaan soitanto suloinen! – Sydämeni niin kuulas on;
    kaikki seestyi jälkeen sen, omenan kun otin ja söin.
    Katso, se mulla on kädessäin; kallis puolisoni, oi!
    ilolla sen sulle suon; Jumalan lahjaks sen uskon!'

AADAMIN JA EEVAN KATUMUS.

    'Siitä soimata voit sanoin syyttävin mua,
    Aadam, armaani, oi – mutta ei ankarammin
    katumus mieltäs murra kuin minua murhe masentaa.'
    Sitten vastaan virkkoi Aadam vaimolleen –
    'Oi jos tietooni tois tahtonsa Kaikkivaltias –
    minkä raskaan sovitustyön rangaistukseks hän mulle sääs,
    niin et nopsaan nähdä sais koskaan kiitävän elollisen –
                             vaikka Jumala Taivaan
    käskis mun merta kahlaamaan, kuohuissa virran kulkemaan.
    En niin peljättävää pyörrenielua kohtais,
    en niin meuruista valtamerta, että se mieltäni horjuttais –
    hornaan heittäytyisin, jos vain voisin
    täyttää Jumalan tahdon!'

ABRAHAMIN TAISTELU ELAMILAISTEN KANSSA.

    Yhteen rintamat ryntäs. Ryskyen peitset soivat,
    sotajoukot syöksyivät päin. Synkästi murheen lintu
    kasteenkostein siivin nuolimyrskyssä kiitäin huus,
    himoiten haaskaa pyys. Urhot hyökkäsivät
    vankoin, valtavin laumoin, vihassaan vankkumatta.

                    Alkoi ankara leikki,
    suihkivat surmanpeitset, pauhu ja huuto soi.
    Raikui taistelun ryske! Käsinpä urhot raisut
    koppoivat kupeelta miekan rengaskahvaisen,
    raudan tuimaksi taotun.

                    Ylt'ympäriinsä yltyin
    kalskui kilvet ja keihäät, kaatuivat jousimiehet,
    sodan jyly julma soi! Rintaluihin juuttuin
    pureva peitsentutkain syvälle painui
    vihamiestä viiltäin. Maahan he vaipuivat,
    missä naurain, mellastain saalista kantoivat äsken.

FARAON HYÖKKÄYS.

    Niin he nähdä saivat
    astuvan aivan päin faraon armeijan:
    peitsiviidakko vyöryi; välkkyivät rivit taajat!
    Liput liehuivat siellä lainehtiessa laumain.
    Sodan hyrsky hyökyin nous, keihäshyökkäys lähestyi;
    kilvet kimalsivat; torven ääni kaikui.
    Laumain yllä liitäin kaarteli sodan lintu;
    haaskaa haisteli korppi huutaen kaameasti;
    kaste siivistä siukuin syömään valmistui
    musta murheenlintu! Myös susi ulvoi
    iltalaulua inhaa, raatoja ikävöi;
    parvet petojen noin perässä riensivät;
    surman saatto tuo ulvoi sydänyön
    kauhistusta, kuolemaa kintereillä vihollisen.

              Kaikki suomentanut Yrjö Jylhä.

KYNEWULF.

Kaedmonin edustaman kristillisen hymnirunouden, lyriikan, syrjäyttää
kahdeksannella vuosisadalla kristillinen kertomarunous, jonka avulla
tahdottiin tukahduttaa vielä elinvoimaisena kukoistava pakanallinen
epiikka, se, johon mm. Beowulf kuuluu. Tällaisia kristillisiä
runoelmia on sepittänyt eräs Kynewulf, jonka nimen riimukirjaimet on
tavattu neljän eri runoelman loppusäkeistä, punottuina niihin kuin
tekijän ilmoittamiseksi. Täten ovat hänen nimellään merkityt seuraavat
Exeter- ja Vercelli-kirjoissa (käsikirjoituskokoelmissa) olevat
runoelmat: marttyyritarina Juliana. Kristuksen taivaaseen astumista
kuvaava runoelma Christ, Apostolien kohtalot ja Helena (Elene).
Julianassa runoilijan mieliala on raskas ja murheellinen, mutta
taivaaseenastumisrunossa hän on jo luottava ja rauhallinen. Helenan
lopussa on loppusoinnullinen säejakso, jossa runoilija viittaa entiseen
elämäänsä pimeyden palvelijana ja myöhempään, heräämisen jälkeiseen
onneensa. Kynewulfin elämänvaiheista ei tiedetä muuta; otaksutaan hänen
olleen pakanarunoilija, joka tultuaan kääntymykseen omisti
runoilijalahjansa kristinuskon edistämiseksi. Hän on kansanomainen,
kiinni pakanarunouden mielikuvissa ja taidekeinoissa. Apostolit
pyrkivät olemaan seikkailevia anglosakseja, joiden vaiheiden
kuvauksessa runoilija joskus horjahtaa Beowulfin tyyliin.
Guthlac-runoelmaa, josta viimeinen näyte on otettu, ei varmasti
tiedetä Kynewulfin sepittämäksi.

TUOMIOPÄIVÄ.

    Syvyyksissä jylinä soi, ja Herran edessä silloin
    liekkityrskyt loimuavat yllä lavean maan!
    Tuima on tulen riehu, taivaat kahtia repeävät,
    kaikki kiiluvat tähdet yön kohdaltansa suistuvat alas.
    Aurinko, joka maan valaisi alussa aikain
    säteillen ihanasti iloksi ihmislasten,
    verenkarvaisen välkkeen saa vihansynkäksi muuttuen.
    Sitten kirkas kuu, joka niin kauan on
    maita matkannut öin, radaltaan suistuu myös;
    niin myös tähdet taivaan satavat taajoin parvin
    halki ilmojen ulvovain tuulten piestessä niitä.

TAIVAAN AUTUUS.

    Siellä enkelten laulu soi; siellä on autuus ja ilo;
    siellä lempeys läsnä on Ikuisen Taivaan Herran
    armaammin autuaille kuin aamun aurinko paistain!
    Siell' on rakkaus rakastetun, riemu kaikkien rajaton;
    siellä nuoruus ehdy ei, eikä kuoloon elämä sammu;
    tuska, kipu tuntematon Taivaan kirkastetuille on;
    vailla vainoa, riitaa levonhetkiä viettää
    hyvä ja hurskas siellä saa! Hämärtymätön on päivä,
    kirkas ja kukoistusta täys; onnea eivät murheet kaihda;
    eivät raatele riidat rakkautta ja rauhaa,
    eikä kateus kalva liittoa pyhien kesken!
    Siellä ei nälkää nää, janoa tunne kukaan,
    siellä ei päivä paahda, siellä ei pakkanen pure,
    siellä ei uuvuta uni, taudit ja huolet ei uhkaa;
    siellä saattoa säteilevää iäti kietoo siunaten
    armo korkean Kuninkaan, kunnia Herran Jumalan.

PYHÄ GUTHLAC KUOLEE JA OTETAAN TAIVAASEEN.

                 Silloin valo virtas,
    tulipatsaana pilviin nous! Paiste taivaallinen,
    hohde mi hulmullaan verhosi hurskaan huoneen,
    roihus korkeuteen, Taivaan rantaan hamaan,
    lailla liekkitornin lakeuksilta maan,
    alla avaran taivaanlaen kirkkaampana kuin aurinko,
    tähtitarhain loistava koi! Taivaan enkelit lauloivat
    veisaten voittovirttä! Humisten voimallisesti,
    korkeuksista kaikuin soi ihastus pyhien kuoron.
    Autuaitten kaupungin riemu auvokas täytti noin,
    tuoksut tenhoavat, taivaiset ihmetyöt,
    laulu enkelten, joka soi, etäisimpiin soppiin sen:
    perintö pyhän se oli!

                 Paljon ihanampaa,
    kauniimpaa se oli kuin kertoa voi ihmiskieli
    meille päällä maan; kuinka miellyttävästi
    siellä tuoksui ja soi, kuinka sävelin kirkkain
    helisi hurskas hymistys Herran Jumalan kunniaa,
    voittovirsi korkea soi.
    Koko saaremme vapisi,
    järkkyivät kaikki kentät sen.

                Kaikki suomentanut Yrjö Jylhä.

BAEDA.

Vaikka Bede eli Baeda kirjoittikin latinankielellä, on hänellä silti
erikoinen ja huomattava asema muinaisenglantilaisen sivistyksen
rakentajana. Hän syntyi vuosien 672-677 välillä Jarrow'ssa, sai
kasvatuksensa läheisessä Wearmouthin luostarissa, tuli papiksi 703.
Elämänsä hän vietti Jarrow'n luostarissa, ahkerassa kirjallisessa
työssä, tullen kuuluisaksi latinan, kreikan ja hebrean taitajana,
aikansa Englannin oppineimpana miehenä. Hänen ilmiömäisen ahkeruutensa
tuloksena oli noin 40 kirjaa, joista suurin osa on Raamatun selityksiä,
pyhimysten ja marttyyrien elämäkertoja. Hänen pääteoksensa on
Kirkkohistoria (Historia Ecclesiastica), jonka hän ulotti 731:een
saakka, ja jonka aineiston käsittelyssä hän osoitti historioitsijan
kriitillisyyttä ja pyrkimystä totuuteen. Tämä teos on ymmärrettävästi
Englannin historian tutkimukselle mitä tärkein; sen tyyliä
pidetään "miellyttävästi koruttomana". Loppuun hän liitti lyhyitä
elämäkerrallisia tietoja itsestään. Baeda kuoli 735. Hänen nimeensä
täydellä syyllä liitetty mainesana "kunnioitettava" – "venerabilis"
esiintyy ensi kerran 836. Baeda Venerabilis on kunnioitettava esimerkki
siitä, mille tasolle muinaisenglantilainen oppineisuus oli keskiajan
aamuvarhaisina aikoina päässyt.

KIRKKOHISTORIA.

Tässä priorittaren luostarissa [Tarkoittaa prioritar Hildan luostaria
nimeltä Streaneshalch tai Whitby, josta Baeda on kertonut edellisessä
luvussa.] oli Jumalan armon erityisesti suosima veli, joka taisi
sepittää hurskaita ja jumalisia säkeistöjä; kaikki mitä hänelle pyhästä
sanasta selitettiin, hän sovitti pian sen jälkeen erittäin kauniiseen
ja nöyrähenkiseen runomuotoon, englanninkielelle, joka oli hänen
äidinkielensä. Hänen säkeistönsä aiheuttivat usein sellaisen
mielenmuutoksen, että monet alkoivat halveksia maailmaa ja ikävöidä
taivasta. Hänen jälkeensä koetti yksi ja toinen englantilaisten
keskuudessa sepittää uskonnollisia runoja, mutta heistä ei ollut kukaan
hänen vertaisensa, sillä hän ei oppinut runoilemisen taitoaan
ihmisiltä, vaan Jumalalta; siitä syystä hän ei voinut milloinkaan
kirjoittaa arkipäiväistä eikä joutavaa runoa; vain sellainen, joka
kuului uskontoon, oli hänen hurskaalle kielelleen otollista; sillä
elettyään maallikkona ikämieheksi saakka hän ei ollut saanut
minkäänlaista käsitystä runojen sepittämisestä; ja niinpä hän ollessaan
joskus pidoissa, joissa sovittiin, että kaikkien piti vuorollaan laulaa
laulu tunnelman kohottamiseksi, nousi pöydästä ja lähti kotiin
nähdessään soittokonetta ojennettavan häntä kohti.

Meneteltyään taas kerran sillä tavalla ja poistuttuaan talosta, jossa
pidot olivat, talliin, jossa hänen oli sinä yönä pidettävä huoli
hevosista, hän paneutui aikanaan levolle; unessa hänelle ilmestyi
henkilö, joka tervehti häntä nimeltä mainiten ja sanoi: "Kaedmon, laula
minulle laulu". Hän vastasi: "Minä en osaa laulaa, sillä juuri sen
tähdenhän poistuin pidoista ja tulin tänne, etten osannut laulaa".
Henkilö, joka puhutteli häntä, huomautti siihen: "Sinun pitää kuitenkin
laulaa". – "Mitä minä laulan?" hän kysyi. "Laula luotujen synnystä",
sanoi toinen. Silloin hän alkoi heti laulaa Jumalan ylistykseksi
säkeitä, joita hän ei ollut konsanaan ennen kuullut ja joiden sisällys
kuului näin: – Me ylistämme nyt taivaan valtakunnan tekijää, Luojan
voimaa ja viisautta, taivaallisen isän tekoja. Kuinka Hänestä,
iankaikkisesta Jumalasta, tuli kaikkien ihmeitten tekijä, ja kuinka
Hän, ihmiskunnan kaikkivoipa suojelija ja ylläpitäjä, ensin loi taivaan
ihmislapsia varten kuin talon katon, ja sitten maan. Tämä on ajatus,
mutta sanat eivät ole samat, jotka hän lauloi unessaan; sillä runoja,
olipa ne tehty kuinka hyvin tahansa, ei voi kirjaimellisesti kääntää
toiselle kielelle, niiden kauneuden ja ylevyyden siitä suuresti
kärsimättä. Herätessään hän muisti kaikki, mitä oli unessaan laulanut,
ja sepitti pian lisäksi paljon enemmän samansisältöisiä Jumalalle
otollisia säkeistöjä.

Aamulla hän meni esimiehensä, isännöitsijän, puheille, ja kerrottuaan
tälle saamastaan lahjasta hänet vietiin priorittaren luo, joka käski
häntä kertomaan unensa useiden oppineiden miesten kuullen ja toistamaan
säkeistönsä, jotta he kaikki saisivat arvostella ja päättää, mistä oli
kysymys ja mistä hänen säkeistönsä olivat lähtöisin. He olivat kaikki
sitä mieltä, että hän oli saanut taivaallisen armon lahjaksi meidän
Herraltamme. He selittivät hänelle pyhästä sanasta erään kohdan, joka
ei ollut historiallinen eikä opillinen, ja kehoittivat häntä, jos hän
kykenisi, sovittamaan sen runomuotoon. Luvattuaan tehdä sen hän
poistui, ja tullessaan takaisin seuraavana aamuna hän antoi selitetyn
kohdan heille mitä kauneimmiksi säkeistöiksi muunnettuna; minkä tähden
prioritar, kunnioittaen tähän mieheen asettunutta Jumalan armoa,
kehoitti häntä hylkäämään maallisen pukunsa ja rupeamaan munkiksi; ja
kun näin oli tapahtunut, prioritar sijoitti hänet luostarinsa muiden
veljien joukkoon, ja määräsi, että hänelle oli opetettava pyhän
historian kaikki jaksot. Siten Kaedmon, painaen mieleen ja ikäänkuin
sulattaen kaiken kuulemansa, sovitti kaikki mitä sointuvimmiksi
säkeistöiksi; ja lausumalla ne kauniisti ja viehättävästi hän teki sen,
että opettajat saivat vuorostaan kuunnella häntä. Hän lauloi maailman
luomisesta, ihmisen syntymisestä ja Genesiksen koko historian; ja
sepitti paljon säkeistöjä Israelin lasten lähdöstä Egyptistä ja heidän
saapumisestaan luvattuun maahan ja monesta muusta pyhän sanan
kertomuksesta: meidän Herramme lihaksitulemisesta, kärsimisestä,
ylösnousemisesta ja taivaaseen astumisesta; pyhän hengen vuodatuksesta
ja apostolien teoista; niin myös tulevaisen tuomion hirmuisuudesta,
helvetin piinan kauheudesta, ja taivaan riemusta; sitä paitsi vielä
enemmän Jumalan hyvyydestä ja tahdosta, säkeistöjä, joilla hän pyrki
kääntämään kaikkien ihmisten mielen pois pahasta ja herättämään heissä
rakkautta ja kiintymystä hyviin töihin; sillä hän oli erittäin
jumalinen mies, järjestykseen ja kuriin nöyrästi alistuvainen, mutta
täynnä intoa niitä vastaan, jotka käyttäytyivät toisin; minkä tähden
hänen elämänsä päättyikin onnellisesti.

Sillä kun hänen lähtönsä hetki läheni, hän poti neljätoista päivää
ruumiillista voimattomuutta, joka näytti valmistavan tietä, kuitenkin
niin lievää, että hän kykeni puhumaan ja kävelemään koko ajan. Lähellä
hänen asuntoaan oli talo; ja ne sairaat, joiden odotettiin pian
kuolevan, vietiin kaikki sinne. Sinä iltana, jota seuraavana yönä hänen
oli lähdettävä tästä elämästä, hän pyysi henkilöä, joka hoiteli häntä,
valmistamaan hänelle siellä leposijan. Tämä henkilö teki niin,
ihmetellen kuitenkin hänen pyyntöään, hänessä kun ei näkynyt vielä
vähintäkään merkkiä siitä, että hän kuolisi niin pian. Niin hän meni
sinne, ja jutellen miellyttävästi ja hilpeästi niiden kanssa, jotka
olivat siellä ennestään, hän kysyi heiltä, kun puoliyö oli sivuutettu,
oliko heillä Herran ehtoollista? He vastasivat: "Mitä sinä
ehtoollisella teet? Sillä eihän voi uskoa sinun kuolevan, joka puhut
kanssamme niin iloisesti kuin olisit aivan terve." – "Tuokaa", hän
sanoi, "minulle kuitenkin ehtoollinen." Saatuaan sen käteensä hän
kysyi, soivatko he kaikki hänelle hyvää ilman mitään vihamielisyyttä
tai kaunaa. He vastasivat, että heidän tunteensa häntä kohtaan olivat
vain rakkautta, ei vihaa, ja kysyivät, tunsiko hän samaa heitä kohtaan.
Hän vastasi: "Minä rakastan, lapset, kaikkia Jumalan palvelijoita."
Vahvistaen sitten itseään pyhällä ehtoollisella hän valmistautui
astumaan toiseen elämään, ja kysyi, kuinka lähellä oli hetki, jolloin
veljet herätettiin laulamaan yömessua Herramme ylistykseksi. He
vastasivat: "Siihen ei ole pitkää aikaa." Hän sanoi silloin: "Siispä
odotamme tuota hetkeä"; ja siunaten itsensä ristinmerkillä hän laski
päänsä pielukselle, ja vaipuen herkkään uneen antoi siten hiljaa
henkensä.

Näin siis tapahtui, että samalla tavalla kuin hän oli palvellut Jumalaa
koruttomalla ja puhtaalla mielellä ja jakamattomalla antaumuksella,
hän nyt meni Jumalan luo, jättäen maailman rauhallisen kuoleman
kirvoittamana; ja että tämä kieli, joka oli sepittänyt niin paljon
pyhiä sanoja Luojan ylistykseksi, lausui viimeiset sanansa hetkellä,
jolloin hän siunasi itsensä ristillä ja uskoi itsensä Jumalan käteen;
sekä että hän siitä päättäen, mitä tässä nyt on sanottu, näyttää olleen
edeltäpäin tietoinen kuolemastaan.

                                              (XXIV. luku.)

ALFRED.

Kaedmon ja Kynewulf olivat northumbrialaisia, pohjoisenglanlilaisia
runoilijoita. Tämän kirjallisuuden kehittymisen ehkäisivät
tanskalaisten hyökkäykset. Kun Englanti sitten vapautui tanskalaisten
vallasta ja kirjallisuus rupesi uudelleen orastamaan, se nousi
länsisaksilaisen kielimuodon piiristä, eikä aluksi enää runoutena, vaan
suorasanaisina, opetustarkoituksia varten sommiteltuina teoksina. Tämän
kulttuurikäänteen aikaansaaja ja muinaisenglalantilaisen proosan luoja
oli länsisaksien kuningas Alfred (849-901). Tultuaan Wessexin
kuninkaaksi 871 hän näin ryhtyi uudelleen rakentamaan kirjallisen
sivistyksen edellytyksiä, kutsuen hoviinsa ne harvat oppineet, jotka
vielä olivat jäljellä, ja tuottaen ulkomailta lisävoimia. Hänen paras
auttajansa tässä yrityksessä oli Asser niminen munkki, joka opetti
hänelle latinaa ja kirjoitti myöhemmin hänen elämäkertansa.
Tiedonjanoisena ja innokkaana tietojen levittäjänä Alfred ryhtyi itse
valmistamaan alamaisilleen kirjoja, kääntäen ja mukaillen useita
silloisen maailman parhaista teoksista. Näistä mainittakoon:
Käsikirja, joka sisälsi hartauskirjoituksia; Gregorius Suuren
Paimenen ohje (Cura pastoralis), jonka esipuhe on ensimmäinen
alkuperäinen englanninkielinen proosasepitelmä; Baedan Englannin
kirkon historia; Englannin kronikka, jonka munkit olivat saattaneet
vuoteen 855 saakka ja jonka Alfred nyt täydensi oman aikansa tiedoilla;
Orosiuksen Maailmanhistoria, jonka hän sovitti englantilaisille,
lisäten siihen pohjoismaita koskevia tietoja; Boëthiuksen Filosofian
lohdutuksesta (De Consolatione Philosophiae); ja psalmikäännökset.
Hän kokosi myös valtakuntansa vanhat lait. On sanottu, että "vaikka
Alfred kuningas eli tuhat vuotta sitten, niin tuhannen vuoden
kuluttuakin, jos Englantia silloin on, hänen muistonsa on hänen
maalleen kallis".

ALFRED JA KUNINKAAN TEHTÄVÄ.

Syy! Sinähän tiedät, ettei tämän maallisen valtakunnan mahtavuus
enempää kuin sen ahnehtiminenkaan konsanaan syvemmin miellyttänyt
minua, etten liioin ollenkaan erityisemmin ikävöinyt tämän maallisen
valtakunnan haltuuni saamista. Mutta sitä minä kyllä toivoin, että
minulla olisi tarveaineita tehtävää varten, jota olin kutsuttu
suorittamaan, kyetäkseni ansiollisesti ja kelvollisesti ohjaamaan ja
käyttämään valtaa, joka oli minulle uskottu. Sinähän tiedät, ettei
kukaan kykene harjoittamaan mitään ammattia, ei käyttämään eikä
ohjaamaan minkäänlaista valtaakaan, ilman työaseita ja tarveaineita –
se on, että kukin ammatti vaatii omat tarveaineensa, joita paitsi
ammattia ei voida harjoittaa. Nämä ovat siis kuninkaan tarveaineet ja
työaseet, hallitsemisen välikappaleet – että hänen maansa on hyvin
asuttu, että hänellä on hurskaita miehiä, sotamiehiä ja työmiehiä.
Sillä tiedäthän, ettei kukaan kuningas voi ilman näitä työaseita
tehtäväänsä suorittaa. Nämä ovat myös hänen tarveaineitaan, että
hänellä on, työaseiden ohella, keinoja varata toimeentulo näille
kolmelle luokalle – maata asuttavaksi, ja lahjoja, ja aseita, ja
lihaa, ja olutta, ja vaatteita, ja mitä nämä kolme luokkaa muuta
tarvitsevat...

Ja tämä on syy, jonka tähden tahdoin, että minulla olisi tarveaineita
voidakseni käyttää valtaani, etteivät taitoni ja voimani unohtuisi ja
piiloon peittyisi, sillä kaikki teot ja kaikki valta vanhenevat varsin
pian ja menevät hiljaa menojaan, ellei viisaus ole ollut niissä mukana,
sillä mitä tyhmyydellä ikinä on aikaansaatu, sitä ei voi kukaan
konsanaan sanoa tehtävän suorittamiseksi. Nyt tahtoisin sanoa lyhyesti,
että toivoni on ollut, elää nuhteettomasti ja pois mentyäni jättää
muistoni elämään hyvissä teoissa jälkeentuleviani varten.

ALFREDIN KIRJOITTAMA ESIPUHE TEOKSEEN "DE CONSOLATIONE".

Kuningas Alfred oli tämän kirjan kääntäjä ja tulkitsi sen latinasta
englanninkielelle asuun, jossa se nyt on. Välistä hän kirjoitti sana
sanalta, välistä lause lauseelta, sillä hän pystyi saamaan käännöksen
mitä selkeimmäksi ja tajuttavimmaksi, lukuisista ja moninaisista
maallisista tehtävistä huolimatta, jotka usein askarruttivat hänen
henkeään ja ruumistaan. Näitä tehtäviä, jotka hänen päivinään
seurasivat kuninkuutta, jonka hän oli vastaanottanut, meidän on varsin
vaikea luetella. Ja kuitenkin, kun hän oli tutustunut tähän kirjaan,
hän sovitti sen myöhemmin runosäkeistöiksi, asuun, jossa se nyt on. Ja
nyt hän pyytää ja Jumalan tähden rukoilee jokaista, joka ehkä mieltyy
lukemaan tätä kirjaa, rukoilemaan hänen puolestaan ja ettei häntä
moitittaisi, jos lukija ymmärtäisi kirjan oikeammin kuin mitä hän
(kuningas) kykeni ymmärtämään. Sillä hänen älynsä ja käytettävissään
olleen ajan rajoissa jokaisen täytyy puhua niinkuin hän puhui ja tehdä
niinkuin hän teki.

                                   Suomentanut O. Juurikoski.

ARTHURIN TARINAPIIRI.

Nennius kertoo Brittien historiassa (Historia Britonum, n. 800)
walesilaisten taisteluista saksilaisia vastaan, johtajanaan Arthur,
dux bellorum, "sotien johtaja", jolla tarkoitettaneen samaa asemaa
kuin missä Rooman aikainen ylipäällikkö Comes Britanniae oli. Tämän
Arthurin ympärille kutoutui jo varhain runo- ja tarinapiiri, jonka
walesilaiset, kuten johdannossa mainittiin, veivät mukanaan Bretagneen,
ja joka jatkoi elämäänsä myös Walesissa. Benediktiinimunkki
Geoffrey Monmouthilainen (n. 1100-1154) suunnitteli eri lähteistä
latinankielisen suorasanaisen historiallisen kronikan. Britannian
kuningasten historian (Historia Regum Britanniae), jossa hän otti
huomioon myös Arthur-kuningasta koskevat perimätiedot ja legendat.
Hänen aikalaisensa, Jerseyn saarelta kotoisin oleva munkki Ware (n.
1100-1175) sepitti tämän teoksen pohjalle runomittaisen ranskankielisen
kronikan Brittien urotekoja (Geste des Bretons, 1155), ehkä
yleisemmin tunnettu nimellä Brutuksen romaani (Roman de Brut). Hän
käsitteli aiheensa sekä selväpiirteisesti että runollisesti, antaen
sille ranskalaisen "romanssin" tuoksua. Tärkeänä lisänä olivat
lemmentarinat sekä kertomus Arthur-kuninkaan "pyöreästä pöydästä" ja
"Britannian toivosta", jotka kokonaan puuttuivat Geoffreyn
Historiasta. Hänen kertomatapansa on naivin korutonta, mutta samalla
siroa, mikä antaa hänen kronikalleen runollista arvoa. Brutuksen
romaani oli sitten englantilaisen munkki Layamonin lähteenä, kun hän
v:n 1204:n jälkeen kirjoitti vastaavan englanninkielisen runokronikan.
Layamon oli pappina Ernleyssä (Arley Regis), Worcestershiressa, Walesin
rajalla, jossa ehkä oli jonkin verran tutustunut Arthurin tarinoihin.
Runoteoksensa johdannossa hän kertoo, kuinka "tuli hänen mieleensä ja
hänen pääajatukseensa kertoa englantilaisten jaloista teoista". Hän
rupeaa työhön, asettaa eteensä kolme kirjaa, niistä keskimmäiseksi
Wacen runoelman, ja "silmäilee niitä ihastuneena". Niin hän "todet
sanat sommitteli yhteen". Uutteran Layamonin käsittelemänä, runollisen
innostuksen tarttuessa ohjiin, Wacen teos, jossa on 15.300 säettä,
laajeni enemmän kuin toisen verran: Layamonin runoelma Brut sisältää
32.241 säettä. Layamon kirjoittaa muinaissaksilaisessa sotahengessä
kuin olisi Beowulf ollut häntä innoittamassa, ajattelematta minkään
hovin tai hienoston ranskalaistuoksuista miellyttämistä. Arthur on nyt
ankara saksilainen soturikuningas. Uutta ovat hänen historiassaan
hengettärien kumminlahjat hänen syntyessään, ja uudella tavalla
värikkäitä kuvaukset pyöreästä pöydästä ja haavoitetun Arthurin
pelastumisesta Argante-kuningattaren luo. Layamon lopettaa runoelmansa
kohottamalla Arthur-kuninkaan Englannin ylimmäksi sankariksi, "joka
vielä kerran on tuleva auttamaan englantilaisia". "Saksilaisen"
henkensä vuoksi Brut ei tullut erikoisemmin suosituksi, sillä muodissa
olivat ranskalaistyyliset, sirommat, lemmentarinoiltaan ja
sadunomaiselta sisällykseltään värikkäämmät runoelmat, niissäkin
enimmäkseen Arthurin tarinat sisällyksenä. Näistä eri runoelmista
sommitteli sitten Thomas Malory (josta ei tiedetä juuri muuta kuin tämä
asia) 1469 Arthurin kuolema (Le Morte D'Arthur) nimisen laajan
suorasanaisen kertomuksen, jonka Englannin ensimmäinen kirjanpainaja
Caxton painoi 1485, ja joka on sittemmin ollut yleisön suosima ja
taiteilijain sekä runoilijain käyttämä Arthurin tarinapiirin
peruskirja. Tieteen selvitettavänä on ollut, mitkä tarina-aiheet ovat
peräisin yhteiswalesilaiselta ajalta ja mitkä ovat liittyneet siihen
myöhemmin sekä Bretagnessa että Walesissa. Arthurin tarinapiiri on
tullut koko sivistyneen maailman omaisuudeksi; Arthur kuningas ja
Guenever kuningatar, mahtava noita Merlin, Pyöreän pöydän ritarit
Launcelot, Tristram, Gawain, Galahad ym., jotka harhailevat lumotussa
metsässä pelastaen ahdistetun neidon ja etsien ihmeitä tekevää, pyhää
Sangrealin (Graalin) maljaa, ehtoolliskalkkia, turnajaiset ja
kaksintaistelut, sadunomaiset hirviöt, kuumat lemmentarinat,
ovat kuin laaja korukudos, jossa loistavat värit, eriskummalliset
kukkaset, lumometsän salaperäiset köynnökset, urhoolliset ritarit,
lemmestä riutuvat ihanat naiset, sulavat omituiseksi, omalla
salaperäisellä valollaan loistavaksi, romanttista satukauneutta
uhkuvaksi kokonaisuudeksi. Siitä sai Edmund Spenser hehkun
Keijukaiskuningattareensa, siitä ammensivat Tennyson ja
esirafaelilainen ryhmä taiteeseensa oudosti viehättävää lumoa.

Seuraavista otteista on kuusi ensimmäistä Layamonin Brutista, sen
nykyisenglantilaisesta, suorasanaisesta käännöksestä, joka kuitenkin
melkein säe säkeeltä pysyttelee alkuperäisen rinnalla. Toiset ovat
Maloryn tekstistä. Kokonaisuudessa ne muodostavat pienen
läpileikkauksen Arthur kuninkaan historiasta.

LAYAMON: BRUT.

Niin kauan kuin iankaikkisuus kestää, hän ei konsanaan kuole; niin
kauan kuin tämä maailma seisoo, hänen kunniansa pysyy; ja Roomassa hän
hallitsee vapaita miehiä. Kaikki häntä kumartavat, jotka Britanniassa
asuvat; hänestä soittoniekat kauniisti laulavat; hänen rinnastaan jalot
runoilijat ravintonsa saavat; hänen verestään miehet juopuvat; hänen
silmistään sinkoilee polttavia säkeniä; hänen kätensä joka sormi on
terävä teräsmiekka; hänen edessään kiviset muurit sortuvat; paroonit
tieltä väistyvät, ja heidän lippunsa maahan painuvat! Näin hän
menestyksellä kauan hallitsee kaikkia maita, voittaa kansat ja säätää
lakinsa. Nämä ovat pojan tunnusmerkit, joka on syntyvä Uther
Pendragonista ja Ygaernestä.

Valittu aika tuli, silloin kuningas Arthur syntyi. Niin pian kuin hän
tuli maan päälle, keijukaiset ottivat hänet; he elävöittivät lapsen
mitä voimallisimmalla noituudella, he tahtoivat, että hänestä tulisi
ritareista parhain; he antoivat hänelle toisenkin lahjan, että hänestä
tulisi rikas kuningas; he antoivat hänelle kolmannenkin, että hän
eläisi kauan; he antoivat hänelle ruhtinaan hyveet, parhaimmat, niin
että hän oli kaikista elävistä ihmisistä jaloin. Kaiken tämän
keijukaiset antoivat hänelle, ja niin lapsi kukoisti.

Kun Arthur oli kuningas – kuulkaa nyt ihmeellinen asia – hän oli jalo
jokaista kohtaan, ritareista parhain, ihmeteltävän älykäs! Hän oli
nuorelle isä, vanhalle lohduttaja ja tyhmälle kiitettävän ankara;
vääryys oli hänelle äärimmäisen inhoittavaa, ja oikeus aina kallis.
Jokaisella hänen juomanlaskijallaan, ja hänen huonepalvelijallaan, ja
hänen seurueensa ritarilla oli kultaa käsissä, selässä ja vuoteessa, ja
vaatteet kultakankaasta. Hänellä ei ollut milloinkaan keittäjää,
joka ei olisi ollut mainioin mestari; eikä ainoatakaan ritarin
aseenkantajaa, joka ei olisi ollut urhea vapaa mies! Kuninkaan väessä
olivat kaikki suuresti onnellisia; ja tämmöisenä hän voitti kaikki
kuninkaat, rajulla voimalla ja rikkaudella. Hänen hyvät avunsa olivat
niin suuret, että ne tunnettiin kaikkialla. Niin, Arthur oli hyvä
kuningas; hänen kansansa rakasti häntä; myös oli hänen valtakuntansa
laajalti tunnettu.

Siinä Arthur tuli häntä vastaan, valmiina taisteluun; leveällä
kahlaamolla sotajoukot toisensa kohtasivat; voimallisesti niiden urheat
sankarit rynnistivät; kohtalon tavoittamat kaatuivat maahan! Paljon
verta siinä vuodatettiin, ja tuho siinä ylinnä vallitsi; keihäät
siruiksi katkeilivat; miehiä siinä kaatui! Arthur näki sen; hänen
mielensä oli levoton; Arthur mietti, mitä hän voisi tehdä, ja peräytyi
aukealle kentälle. Kun hänen vihollisensa luulivat, että hän pakenisi,
silloin Colgrim riemuitsi, ja koko sotajoukko hänen kerallaan; he
ajattelivat, että Arthur oli pelosta peräytynyt sinne, ja syöksyivät
kahlaamon poikki, kuin olisivat tulleet hulluiksi. Kun Arthur havaitsi,
että Colgrim oli häntä niin lähellä ja että he olivat molemmat
kahlaamon samalla puolella, niin Arthur, kuninkaista jaloin, lausui
näin: "Ettekö te näe, britannialaiseni, vihollisiamme koko voimassaan
– Kristus heidät tuhotkoon! – tässä meidän vieressämme, Colgrim
Väkevää, saksilaisten maasta tullutta? Tässä maassa hänen sukunsa
tappoi esivanhempamme; mutta nyt on tullut päivä, jonka Herra on
määrännyt, jolloin hän menettää henkensä, ja menettää ystävänsä, tahi
muuten meidän täytyy kuolla; me emme saa nähdä hänen jäävän henkiin!
Saksilaiset miehet suruun valmistautukoot, ja me ystävämme
kunniakkaasti kostamme." Ylös kiskaisi Arthur kilpensä, rintansa eteen,
ja syöksyi juoksuun kuin ulvova susi, joka metsästä tullen, turkissa
lumihileet, aikoo iskeä hampaansa eläimiin, joita sen mieli tekee.
Sitten Arthur huusi rakkaille ritareilleen: "Rientäkäämme nopeasti,
uljaat miehet! kaikki yhdessä heitä kohti; me kaikki työmme hyvin
teemme, ja he pakoon lähtevät, kuin korkea puu, jonka raivoisa tuuli
voimalla taittaa!" Kiisi tasangon poikki kolmekymmentätuhatta kilpeä,
ja paiskautui Colgrimin ritareita vastaan, niin että maa tärisi.
Murtuivat leveät keihäät, särkyivät kilvet; saksilaiset miehet
lyyhistyivät tantereeseen! Colgrim näki sen, tuska valtasi hänet –
miehen, joka oli kaikista saksilaisten maasta tulleista uljain. Colgrim
lähti pakoon, kiireesti ja nopeasti; ja hänen ratsunsa kiidätti hänet
syvästä paikasta joen poikki, ja pelasti hänet kuolemasta. Saksilaiset
alkoivat peräytyä – murhe oli nyt heidän osansa! Arthur kiiruhti
veteen, ja käänsi keihäittensä kärjet, ja sulki kahlaamon heiltä; sinne
rientäneet saksilaiset hukutettiin, täydelleen seitsemäntuhatta. Toiset
heistä lähtivät harhailemaan, kuten kurki harhailee suolla, kun se ei
enää jaksa lentää, ja nopeat haukat ahdistavat sitä, ja kavalasti
vaanivat koirat ovat vastassa kaislikossa; sillä ei ole turvaa missään,
ei maalla eikä vedessä; haukat sitä iskevät, koirat sitä purevat,
kuninkaallisen linnun kuolinhetki on tullut! Colgrim pakeni nopeasti
tasankojen poikki, kunnes saapui Yorkiin mitä ihailtavimmin ratsastaen;
hän ajoi linnaan, ja telkesi sen kiinni; hänellä oli siellä
kymmenentuhatta miestä, enimmäkseen porvareita; he olivat hänen
puolellaan. Arthur ajoi häntä takaa kolmenkymmenentuhannen ritarin
kanssa, ja marssi suoraan Yorkiin sangen suuri sotajoukko mukanaan, ja
saarsi Yorkin, jota Colgrim puolusti häntä vastaan.

(Tarinassa kerrotaan myöhemmin, että kuningas meni Cornwalliin; siellä
hänen luokseen tuli äkkiä mainio taitoniekka käsityöläinen, kohtasi
kuninkaan, ja kauniisti häntä tervehti):

"Terve sinulle, Arthur, kuninkaista jaloin! Minä olen sinun miehesi;
paljon olen maita kulkenut; puutöissä osaan monta ihmeellistä taitoa.
Merten takana kuulin kerrottavan sellaisia uutisia, että ritarit
alkoivat tapella pöydässäsi; eräänä talvijuhlan päivänä monta siten
kaatui, sillä heidän riehakas luontonsa vei verileikkiin, ja korkean
syntyperänsä vuoksi jokainen tahtoi istua parhailla paikoilla. Mutta
minä tahdon tehdä sinulle pöydän, niin verrattoman ihanan, että sen
ääreen mahtuu istumaan kuusitoistasataa ja enemmän, kaikki sen
ympärille siten, ettei kukaan jää seuraa vaille; ulkopuolelle ja
sisäpuolelle, mies miestä vastaan. Ja kun haluat lähteä ratsastamaan,
niin mukanasi voit sen kuljettaa, ja asettaa sen minne tahdot, mielesi
mukaan; ja silloin sinun ei tarvitse maailmanloppuun saakka konsanaan
pelätä, että kukaan pahantuulinen ritari ryhtyisi pöydässäsi
milloinkaan riitaa haastamaan, sillä sen ääressä ylhäinen on alhaisen
kanssa yhdenvertainen." Tarvepuuta haetettiin, ja pöydän teko alkoi;
neljän viikon kuluttua työ valmistui.

Eräänä juhlapäivänä kaikki kutsuttiin kokoon, ja itse kuningas Arthur
astui hetkisen kuluttua pöydän luo, ja kehoitti kaikkia ritareitaan
viipymättä istuutumaan sen ääreen. Kun kaikki istuivat paikalleen,
ritarit ruokiaan syöden, niin jokainen puhutteli toinen toistaan kuin
olisivat olleet veljeksiä; kaikki olivat läsnä; kukaan ei ollut ilman
puhekumppania. Kaikki ritarit olivat arvoon ja asemaan katsomatta
erittäin hyvällä mielellä; he kaikki istuivat vieretysten, ylhäiset ja
alhaiset yhdessä; kukaan ei voinut kerskua juovansa erilaista juomaa
kuin hänen toverinsa, jotka istuivat mukana pöydässä. Tämä oli sama
pöytä, josta britannialaiset ylpeilevät, ja lausuvat monenlaisia
valheita, kunnioittaen Arthur-kuningasta. Niin tekee jokainen mies,
joka osaa toiseen mieheen kiintyä; jos tämä on hänelle ylen rakas, niin
hän yltyy liioittelemaan ja puhumaan hänen kunniakseen enemmän kuin
mitä hän ansaitsee; eihän kukaan ihminen ole niin paha, ettei hänen
ystävänsä tahtoisi olla hyvä häntä kohtaan. Niin pian kuin ihmisten
kesken syntyy vihollisuutta, ja aina kun tämä tapahtuu kahden miehen
välillä, miehet voivat lausua vihamielisiä valheita, vaikka toinen
olisi paras mies, mikä on konsanaan pöydässä syönyt; mies, joka
toiselle on vastenmielinen, voi taas hänet huonoimmaksi havaita! Ei ole
kaikki totta eikä liioin varsin perätöntäkään, mitä runolaulajat
laulavat; mutta tämä on totuus Arthur-kuninkaasta. Oliko milloinkaan
aikaisemmin kuningasta, joka olisi ollut joka suhteessa niin miehekäs
ja uljas! Sillä totuus pysyy kirjoituksissa sellaisena kuin se on
tapahtunut, alusta loppuun saakka, totuus Arthur-kuninkaasta, ei
suurempana eikä pienempänä kuin mitä hänen lakinsa tai tekonsa olivat.

Modred oli Cornwallissa, ja keräsi luokseen paljon ritareita; Irlantiin
hän lähetti kiireesti sanansaattajansa; saksilaisten maahan hän lähetti
kiireesti sanansaattajansa; Skotlantiin hän lähetti kiireesti
sanansaattajansa; hän käski kaikkien tulla nopeasti, jotka tahtoivat
saada maata, tahi hopeaa, tahi kultaa, tahi omaisuutta; kaikin tavoin
hän itse neuvoi joka miestä; – niin menettelee jokainen varovainen
mies hätään joutuessaan.

Arthur, kuninkaista ankarin, sen kuuli, että Modred oli Cornwallissa
suuren sotajoukon kanssa, ja odottaisi siellä Arthurin tuloa. Arthur
lähetti sanansaattajia kaikkialle valtakuntaansa, ja kutsui aseisiin
kaikki, jotka maassa hengissä olivat ja taistelemaan kykenivät: ja ken
sen laiminlöisi, mitä kuningas käski, hänet kuningas, olipa hän kuka
tahansa, elävältä tuhoaisi. Hänen luokseen samosi miehiä lukemattomat
joukot, ratsain ja jalan, sateen lailla, joka maata jymisyttää!

Arthur marssi Cornwalliin, suunnaton armeija mukanaan. Modred kuuli
sen, ja meni häntä vastaan lukemattoman väenpaljouden kanssa – monen
kohtalonhetki oli nyt määrätty! Tambren äyräillä he kohtasivat
toisensa; paikka oli nimeltään Camelford, eikä tämä nimi unohdu
konsanaan. Ja Camelfordin luo oli koottu kuusikymmentätuhatta miestä,
ja useita tuhansia vielä lisäksi; Modred oli heidän päällikkönsä.
Silloin mahtava Arthur suuntasi kulkunsa sinne, mukanaan suunnaton
armeija – senkin kohtalo oli jo määrätty! Tambren äyräillä he
kohtasivat toisensa; levittivät sotalippunsa; syöksyivät rynnäkköön;
vetäisivät pitkät miekkansa, ja iskivät kypäreihin; ilma säkenöi;
keihäät pirstoutuivat; kilvet alkoivat murskautua; nuolet taittuivat
sirpaleiksi! Lukematon miesten paljous siinä yhdessä kamppaili! Tambre
oli äyräitään myöten verta tulvillaan; siinä taistelussa ei voinut
kukaan tuntea ketään soturia eikä liioin sanoa, kuka kunnostautui
paremmin, kuka huonommin, ottelu oli niin sekasortoinen! Sillä jokainen
iski maata kohti, olipa hän ritari tahi talonpoika. Siinä sai Modred
surmaniskun, ja elonpäivä häneltä riistettiin, ja kaikki hänen
ritarinsa taistelussa surmattiin. Kaikki Arthurin urhoolliset soturit,
ylhäiset ja alhaiset, ja kaikki Arthurin pöydän britannialaiset, ja
kaikki hänen vasallinsa monesta kuningaskunnasta siinä maahan
hakattiin. Ja Arthur itse haavoittui, leveän tappopeitsen tielle osuen;
viisitoista hirmuista haavaa hänellä oli; niistä pienimpään olisi
voinut tunkea kaksi hansikasta! Silloin taistelussa ei ollut enää
jäljellä kahdestasadastatuhannesta miehestä, jotka lepäsivät siinä
palasiksi hakattuina, muita kuin Arthur-kuningas ja kaksi hänen
ritariaan.

Arthur oli ihmeellisen pahasti haavoittunut. Hänen luokseen astui eräs
nuorukainen, joka oli hänen sukulaisensa; hän oli Cadorin, Cornwallin
jaarlin, poika; Constantine oli nuorukainen nimeltään, hän oli
kuninkaalle rakas. Arthur katsoi häneen, siinä maassa maaten, ja
lausui, sydän surua täynnä, nämä sanat: "Constantine, ollos
tervetullut, sinä Cadorin poika. Täten minä annan sinulle
kuningaskuntani, ja puolusta sinä minun britannialaisiani niin kauan
kuin elät, ja säilytä heille kaikki ne lait, jotka ovat olleet voimassa
minun päivinäni, ja kaikki ne hyvät lait, joita noudatettiin Utherin
aikana. Ja minä matkaan Avaluniin, Argante-kuningattaren luo, joka on
kaikista neidoista kaunein ja keijukaisista suloisin, ja hän on
parantava kaikki haavani; hän tekee minut aivan terveeksi hyvillä
rohdoilla. Ja myöhemmin minä palaan takaisin valtakuntaani, ja elän
britannialaisten kanssa suuressa riemussa."

Vielä hänen puhuessaan mereltä lähestyi alus, pieni laiva, aaltojen
tuomana; ja laivassa oli kaksi naista, ihanat katsella; ja he nostivat
Arthurin heti maasta, ja kantoivat hänet kiireesti laivaan, ja laskivat
hänet hellästi käsistään, ja alkoivat jälleen poistua.

Siten täyttyi se, mitä Meriin oli muinoin sanonut, että paljon surua
aiheutuisi Arthurin poistumisesta. Britannialaiset uskovat vieläkin,
että hän elää, ja asuu Avalunissa keijukaisista suloisimman luona; ja
britannialaiset odottavat yhä vieläkin hetkeä, jolloin Arthur palaa
heidän luokseen. Onko konsanaan syntynyt miestä, naisesta konsanaan
valitusta, joka totuuden tietäen voisi Arthurista enempää kertoa. Mutta
muinoin eli eräs viisas mies nimeltä Meriin; hän sanoilla sanoi –
hänen sanansa olivat tosia – että eräs Arthur on vielä tuleva
auttamaan Englantia.

THOMAS MALORY: ARTHURIN KUOLEMA.

SIR LAUNCELOT OVEN EDESSÄ, JONKA SISÄPUOLELLA PYHÄ KALKKI OLI.

Silloin hän ponnisti voimansa saadakseen oven avautumaan. Sitten hän
kuunteli ja kuuli äänen, joka lauloi niin suloisesti, ettei sitä voinut
kuvitellakaan maalliseksi, ja hän oli kuulevinaan äänen lausuvan: Riemu
ja kunnia olkoon taivaalliselle isälle. Silloin Launcelot polvistui
oven eteen, sillä hän tiesi varmasti, että pyhä kalkki oli sen takana
olevassa huoneessa. Sitten hän sanoi: Armollinen, suloinen isä, Jeesus
Kristus, jos olen jolloinkin tehnyt tekoja, jotka olivat sinulle
mieluisia, niin sääli minua, Herra, ja suo minulle synneistäni
huolimatta sellaista, mitä en ole milloinkaan aikaisemmin saanut,
näyttämällä minulle jotakin siitä, mitä etsin. Ja samassa hän näki oven
avoinna, ja huoneesta loisti niin häikäisevä kirkkaus, että koko linna
oli yhtä valoisa, kuin jos maailman kaikki soihdut olisivat olleet sitä
valaisemassa. Niin hän tuli ovelle ja aikoi astua sisään. Ja eräs ääni
lausui hänelle äkkiä: Pakene, Launcelot, älä astu sisään, sillä sinun
ei pitäisi tehdä sitä; ja jos astut sisään, niin kadut tekoasi. Silloin
hän peräytyi hyvin murheellisena. Sitten hän nosti katseensa huoneen
keskustaan ja näki hopeaisen pöydän ja pyhän astian, punaiseen,
hohtavaan silkkivaatteeseen verhottuna, ja paljon enkeleitä sen
ympärillä, joista yksi piteli palavaa vahatuohusta, toinen ristiä ja
kolmas alttarikoristeita. Ja hän näki lempeän näköisen miehen seisovan
pyhän astian edessä papin puku yllään. Ja näytti kuin mies olisi
toimittanut messua. Ja Launcelot oli näkevinään papin käsien
yläpuolella kolme miestä, joista kaksi laski heistä nuorimman, niinkuin
näytti, papin käsien väliin, ja niin hän nosti sen, jota hän piti
käsissään, hyvin korkealle, ja oli kuin sitä olisi näytetty kansalle.
Ja silloin Launcelot ihmetteli sangen suuresti, sillä hänen mielestään
kuva painoi niin raskaasti papin käsissä, että se näytti uhkaavan
pudota maahan. Ja kun hän ei nähnyt lähellä ketään, joka olisi auttanut
pappia, niin hän astui nopeasti ovelle ja sanoi: Suloinen isä Jeesus
Kristus, älä katso sitä synniksi, vaikka autankin tuota hyvää miestä,
joka on suuresti avun tarpeessa. Samassa hän astui huoneeseen ja
lähestyi hopeaista pöytää, mutta päästyään lähelle hän tunsi kuin
tuulenhenkäyksen, joka oli, niinkuin hänestä tuntui, kuin tulta ja joka
sattui niin kipeästi häntä kasvoihin, että hän luuli kasvojensa
palaneen, ja niin hän kaatui maahan eikä kyennyt enää nousemaan, koska
hän oli niin huumautunut, että oli menettänyt ruumiinsa jäntevyyden ja
kuulonsa ja näkönsä. Sitten hän tunsi monien käsien tarttuvan häneen,
nostavan hänet ylös ja kantavan hänet ulos ovesta, ainoankaan
yrittämättä virvoittaa häntä pyörtymyksestään, ja jättävän hänet
siihen, niinkuin kaikista näytti, kuolleena makaamaan. Niinpä aamulla,
kun oli kirkas päivä ja kaikki olivat nousseet, Launcelot löydettiin
makaamasta huoneen oven edestä. Kaikki ihmettelivät, kuinka hän oli
päässyt sisään, ja sitten he katselivat häntä ja tunnustelivat hänen
valtimoaan saadakseen tietää, oliko hänessä enää lainkaan henkeä, ja
niin he huomasivat hänen vielä elävän, mutta hän ei kyennyt seisomaan
eikä liikuttamaan ainoatakaan jäsentään. Ja sitten he tarttuivat joka
taholta kiinni häneen ja kantoivat hänet erääseen huoneeseen ja
laskivat hänet upealle vuoteelle kaikista muista erilleen, ja niin hän
lepäsi neljä päivää. Sitten toiset sanoivat hänen olevan hengissä, ja
toiset: Ei ole. Jumalan nimessä, lausui eräs vanha mies, minä sanon
teille totisesti, että hän ei ole kuollut, vaan on yhtä täynnä elämää
kuin voimakkain teistä kaikista; ja sen tähden minä annan teille
neuvon, että häntä on hyvin hoidettava, kunnes Jumala antaa hänelle
hengen jälleen.

KUINKA ARTHUR KUNINGAS KUTSUI KAIKKI RITARINSA ENNEN HEIDÄN LÄHTÖÄÄN

TURNAJAISIIN CAMELOTIN KEDOLLE.

Nyt olen varma, kuningas sanoi, että tämän pyhän kalkin etsintä saa
teidät kaikki, Pyöreän pöydän miehet, lähtemään täältä, ja etten enää
milloinkaan tule näkemään teitä kaikkia yhdessä jälleen; sen tähden
tahdon nähdä teidät Camelotin kedolla turnajaisleikissä, jotta ihmiset
teidän kuoltuanne keskenään muistelisivat, kuinka te, uljaat ritarit,
olitte sinä päivänä kaikki yhdessä. Tähän kuninkaan kehoitukseen ja
pyyntöön kaikki suostuivat ja ottivat ylleen haarniskansa, joka kuului
turnajaisasuun. Mutta kaikella tällä toiminnallaan kuningas tarkoitti
vain sitä, että saataisiin nähdä Galahadin osoittavan kuntoaan, sillä
kuningas ajatteli, ettei hän kerran lähdettyään niinkään pian palaisi
takaisin hoviin. Niin kokoontuivat kedolle sekä ylhäiset että alhaiset.
Sitten, kuninkaan ja kuningattaren pyynnöstä, sir Galahad puki ylleen
välkkyvän rengaspaidan ja painoi myös kypärän päähänsä, mutta kilpeä
hän ei suostunut ottamaan, vaikka kuningas olisi kuinka pyytänyt. Ja
sitten sir Gawaine ja muut ritarit pyysivät häntä ottamaan peitsen. Sen
hän teki heti, ja kuningatar kaikkine naisineen oli noussut erääseen
torniin tätä turnajaisleikkiä katsomaan. Sitten sir Galahad asettui
kedon keskustaan ja alkoi taitella peitsiä niin taidokkaasti, että
kaikki ihmettelivät sitä, sillä hän oli siinä kaikkia muita ritareita
etevämpi, koska oli tuokiossa voittanut Pyöreän pöydän monta oivallista
ritaria, paitsi kahta, jotka olivat sir Launcelot ja sir Percivale.

KUINKA KUNINGATAR HALUSI SAADA NÄHDÄ GALAHADIN; JA KUINKA SEN JÄLKEEN
KAIKKI RITARIT TÄYTTI PYHÄN KALKIN HENKI JA KUINKA HE VANNOUTUIVAT SEN
ETSIJÖIKSI.

Sitten kuningas kuningattaren pyynnöstä kehoitti häntä laskeutumaan
satulasta ja riisumaan kypäränsä, että kuningatar saisi nähdä hänen
kasvonsa. Katsellessaan häntä kuningatar lausui: Totisesti uskallan
varsin varmasti sanoa, että sir Launcelot on siittänyt hänet, sillä
eihän kaksi miestä ole milloinkaan ollut enempää toistensa näköisiä,
minkä tähden ei olekaan ihmeellistä, että hän on suuresti urhoollinen.
Eräs ylhäinen nainen, joka seisoi kuningattaren vieressä, sanoi
silloin: Mahtaako hän olla Jumalankin tahdosta oikeutettu olemaan niin
oivallinen ritari? Kyllä, varmasti, kuningatar vastasi, sillä hän on
joka suhteessa maailman parhaiden ritarien jälkeläinen ja ylhäisintä
syntyperää, sillä sir Launcelot polveutuu meidän Herrastamme
Jeesuksesta Kristuksesta kahdeksannessa polvessa ja sir Galahad meidän
Herrastamme Jeesuksesta Kristuksesta yhdeksännessä polvessa, minkä
tähden tohdin sanoa, että he ovat maailman jaloimmat miehet. Sitten
kuningas ja kaikki säätyläiset menivät kotiin Camelotiin ja iltamessuun
suureen kirkkoon ja sen jälkeen illallispöytään, jossa kukin ritari
istui omalla paikallaan entisessä järjestyksessä. Siinä aterioidessaan
he äkkiä kuulivat ukkosen jyrähtävän niin voimakkaasti ja tuulen
kiihtyvän niin rajuksi, että he luulivat koko linnan sortuvan. Tämän
tuulispään läpi singahti sisään auringonsäde, seitsemän kertaa
kirkkaampi kuin he olivat konsanaan nähneet päivän olevan, ja Pyhän
Hengen armo kirkasti heidät kaikki. Silloin jokainen ritari alkoi
katsella toinen toistaan, ja kukin näki toiset, niinkuin näytti,
kauniimpina ja uljaampina kuin he olivat konsanaan olleet. Mutta
samalla tapahtui, ettei kukaan ritari kyennyt pitkään aikaan lausumaan
sanaakaan, ja niin he katsoivat toisiinsa, joka mies, aivan kuin
olisivat olleet mykkiä. Sitten ilmestyi saliin pyhä kalkki, valkoiseen,
hohtavaan silkkivaatteeseen verhottuna, mutta kukaan ei voinut nähdä
itse kalkkia enempää kuin sitäkään, kuka sitä kantoi. Ja koko sali
täyttyi hyvillä tuoksuilla ja jokaisella ritarilla oli edessään juuri
niitä ruokia ja juomia, joista hän tässä maailmassa enimmän piti. Ja
kun pyhä kalkki oli viety salin läpi, niin tämä pyhä astia hävisi äkkiä
heidän näkyvistään, eivätkä he tietäneet, mihin se joutui, mutta nyt he
kaikki kykenivät puhumaan jälleen. Silloin kuningas nousi kiittämään
Jumalaa suloisesta armolahjasta, jonka hän oli lähettänyt heille.
Totisesti meidän pitää, kuningas sanoi, suuresti kiittää Herraamme
Jeesusta Kristusta kaikesta, mitä hän on tänä päivänä näyttänyt meille
tänä helluntaina vietetyn suuren juhlan kunniaksi. Niin, sanoi sir
Gawaine, meille on tänään annettu ruokia ja juomia, joita ajattelimme,
mutta eräs asia salattiin meiltä. Me emme saaneet nähdä pyhää kalkkia,
se oli niin huolellisesti peitetty. Sen tähden minä nyt lupaan ja
vannon, että huomenna, enempää vitkastelematta, lähden etsimään pyhää
kalkkia, että viivyn poissa kaksitoista kuukautta ja päivän sen lisäksi
ja kauemminkin, jos tarvitaan, enkä palaa tähän hoviin takaisin ennen,
kuin olen nähnyt sen selvemmin kuin se nyt nähtiin; ja jos niin kävisi,
ettei se minulle onnistuisi, niin palaan tänne kuin mies, joka ei ryhdy
vastustamaan Herramme Jeesuksen Kristuksen tahtoa. Kun Pyöreän pöydän
miehet kuulivat sir Gawainen näin sanovan, he nousivat useimmat
paikaltaan ja vannoivat saman valan, jonka sir Gawaine oli vannonut.
Heti tämän kuultuaan kuningas Arthur tunsi suurta mielipahaa, sillä hän
tiesi varsin hyvin, etteivät he rikkoisi valaansa. Voi, sanoi kuningas
Arthur sir Gawainelle, tekemällä tämän lupauksen ja vannomalla tämän
valan te olette melkeinpä vienyt hengen minulta, sillä siten te olette
riistänyt minulta parhaat toverit ja kunnollisimmat ritarit kuin on
konsanaan nähty toistensa seurassa maailman missään valtakunnassa;
sillä lähdettyään täältä, olen siitä varma, he kaikki eivät kohtaa
toisiaan enää milloinkaan tässä maailmassa, koska monet heistä kuolevat
tätä etsintää suorittaessaan. Ja siten olen ruvennut hiukan katumaan
tätä, sillä olen rakastanut heitä kuin omaa henkeäni, minkä tähden
tämän toveruuden menettäminen minua syvästi surettaa, sillä olenhan
tottunut näkemään heidät seurassani.

                                   Suomentanut O. Juurikoski.

KESKIAJAN LYRIIKKAA.

Lyyrillinen runous – sekä maallinen että uskonnollinen – on
kukoistanut Englannissa varhain. Suvi on jo saapunut (Sumer is
i-cumen in) periytyy (nuotteineen) 13:nnen vuosisadan keskivaiheilta;
Kevät on (Lenten ys come) ja Tuule, pohjoinen (Blou, northerne
wynd) ovat Edward I:n ajalta (1272-1307); samoihin aikoihin kuulun
viehättävä lemmenlaulu Alisonille (To Alison).

SUVI ON JO SAAPUNUT...

    Suvi on jo saapunut,
    käen laulu soi.
    Vilja kasvaa, kukkii maa,
    metsä vihannoi.
    Kukkuu, kukkuu, soi!
    Lammas määkyy karitsaa,
    lehmä lastaan vartioi,
    härkä kaihtaa, paikkaa vaihtaa,
    rastaan laulu soi.
    Kukkuu, kukkuu!
    Niin laula käki vain
    äläkä lakkaa lain,
    yhä laula vain:
    kukkuu, kukkuu.
    Niin laula vain!

KEVÄT ON...

    Kevät on, kaihot puhkeaa,
    maa kukkii, linnut kuiskuttaa,
    ja ihanaa on elää.
    Tuhatkaunot laaksoissa
    on silmäin ilona,
    satakielen laulu helää.
    On talven vaiva väistynyt,
    saa rastas kilpaa soittaa nyt,
    kun maratti jo elää.
    Niin ihmeen kirkasääninen
    on kuoro kevätlaulujen,
    ett' ihan metsät helää.

TUULE, POHJOINEN...

    Tuule, pohjoinen,
    tuo mun lintuni tänne,
    tuule, pohjoinen, tuule!
    Tiedänpä lehdon lintusen,
    ja suloinen on muoto sen,
    se jalo on neitonen,
    heljä, vilkas, vapaa,
    lintu lihaa ja vertakin;
    en elon aikoihin,
    vaikk' aina etsisin,
    toista niin kultaista tapaa.
    Tuule jne.

ALISONILLE.

    Vaiheilla maalis-, huhtikuun.
    kun vesat versoo mailla,
    myös pikku lintu avaa suun
    lauluun toisten lailla.
    Nyt hiudun lemmen haaveiluun,
    oon ihanaistani vailla,
    jok' iloilla autuailla
    minut yksin virvoittaa.
    Tuon osan suloisen mä sain,
    se taivaasta voi tulla vain,
    jok' on lemmen alkulähde ain'
    ja onnellisten maa.

    Kun valvon ja varron öin
    ja poskia kuumentaa,
    sua, neito, mä ikävöin,
    muut pyyteet katoaa.
    Mies viisainkaan, mitä kantaa maa,
    hänen sulojaan ei sanoiks' saa.
    Joen joutsent' ei niin ihanaa,
    ei kaulaa valkeempaa.
    Tuon osan jne.


           Suomentanut Jaakko Tuomikoski.

WILLIAM LANGLAND.

Huomattavin 14:nnen vuosisadan uskonnollis-yhteiskunnallisista
runoelmista on ns. Pietari Peltomiehen näky (The Vision of Piers
Plowman), joka tunnetaan vuodesta 1362 alkaen. Sen kirjoittajana on
pidetty William Langlandia, jonka elämä lienee sattunut suunnilleen
vuosiin 1330-1400, mutta josta todellisuudessa tiedetään hyvin vähän.
Eri käsikirjoituksiin liitettyjen tietojen mukaan hänet oli aiottu
kirkon palvelukseen, mikä kuitenkin raukesi hänen mentyään naimisiin.
Hän asettui Lontooseen, elättäen itseään laulamalla virsiä vainajien
sielun puolesta ja toimimalla lakimiesten kirjurina. Myöhemmin hän
näyttää oleskelleen vaimonsa ja tyttärensä kanssa Cornwallissa. Hänen
runoelmansa on ollut hänen elämänsä keskeinen, ylläpitävä harrastus.
Itse runoelma, josta on säilynyt kolme toisintoa ja joka painettiin
ensi kerran 1550, antaa sepittäjästään – tai sepittäjistään, sillä
heitä on voinut olla useampia – sen käsityksen, että hän on rakastanut
maaseutua sen lintujen ja kukkien, mutta Lontoota sen ihmisten vuoksi;
käynyt koulua ja oppinut lukemaan ja rakastamaan latinankielistä
Raamattua ja kirkkoisiä; elänyt kuljeksivan messunlukijan köyhää elämää
ansaiten vähän ja joutuen mitä erilaisimpien ihmisten, munkkien ja
pappien, kauppiaiden, pyhiinvaeltajien, juopottelijoiden, porttojen, ja
rehellisten, ahkerain köyhäin pariin. Hän on tuntenut kulkurien ja
kerjäläisten veijaritemput, laiskoitellut mielellään, kiivastunut
hengessään kaiken sen johdosta, mitä näki, vihannut ylimystöä ja
lakimiesten konnankoukkuja, pitänyt iloisesta elämästä rikkaan pöydän
ääressä ja kapakoissa, joissa hän on ollut kuin kotonaan, ja
kuvitellut, että yhteiskunnan pelastaja oli nouseva hänen oman köyhän
säätynsä keskuudesta. Huolimatta kömpelyydestään hän innoituksensa
avulla väliin kohoaa Bunyanin vertaiseksi. Näin hän tulee luoneeksi
eloisan kuvan Chaucerin vuosisadan syvien rivien elämästä ja
toivomuksista. Runoelma, joka on kirjoitettu alkusointuisilla
muinaisenglantilaisilla säkeillä, jakautuu kahteentoista näkyyn, joissa
käsitellään mm. seitsemää syntiä, totuuden etsimistä ja Pietari
Peltomiehen tuloa, hänen neuvoaan totuuden etsijöille, armonkirjaa,
vertauskuvallisia henkilöitä Tee-hyvin, Tee-paremmin, Tee-parhaiten,
Pietari Peltomiehen riemuvoittoa ja helvetin tuhoa, Tee-parhaiten
nimisen henkilön ja Antikristuksen näkyä. Runoelman ensimmäinen näky,
josta tässä on ote, antaa käsityksen tekijän runotaidosta ja siitä,
miten hän suhtautuu omaan aikaansa.

PIETARI PELTOMIES.

Ensimmäinen näky: Kaunis keto täynnä kansaa.

    Kerran kesäaikaan mä lempeimpään
    puin vieruiset vaatteet kuin paimenpoikanen
    tai erakko, jok' aikoo arkiaskareilleen,
    ja niin matkasin ihmeitten maailmaan.

    Vaan aurinkoaamu nuo ihmeet toi
    jo Malvernin mäillä – kuni haltianäyt!
    Olin kulkenut kauan ja vaipunut väsyksiin
    penkereelle lorisevan lähteen luo,
    ja maaten mietteissäin ja katsoin veden kalvoon
    siin' uuvuinkin ma uneen, kun hilpeä solina soi,
    ja unta näin – ihmeellistä.

    Maiset maireet, maiset murheet,
    vilpit, viekkaudet, totuuden työt
    näin kaikki siinä.

    Eess' aukeni erämaa, jot' en tuntenut,
    ja idässä päin, päin aurinkoon,
    ma kukkulalla linnan näin ylen uljaan,
    sen alla alhon, siellä synkän tyrmän,
    kolkot kaivannot sen ja kammottavat,
    joiss' asui pahathenget ja kuolema,
    ja välillä tuon kukkulan ja tyrmän
    näin KAUNIIN KEDON TÄYNNÄ KANSAA,
    rikkaita kuin köyhiäkin,
    työmiestä, kulkijaa, niinkuin maan päällä on.

    Pellolla toiset kisoja karttain
    kyntivät ja kylvivät, niin voittaakseen
    otsansa hiess' sen, min korpi ahmii taas.

    Muutamat mahtaili muhkein vaattein.

    Mut moni kohos rukous ja katumus
    kaidalta tieltä myös Luojan luo
    toivossa taivaisten,
    moni kammiohuokaus elon karttajain,
    jotk' olivat kujilta pois, jotk' eivät kerjänneet,
    joita mainen makeus ei houkuttanut.

    Toiset kävi kauppaa kovin kostuen.

    Ja muutamat soitti tai lemmestä lauloi
    korjaten kultaa mielin rattoisin.

    Vaan narrit ja naljaajat, Juudaan lapset,
    kielevät kelmit ja huiputtajat,
    joill' olis työhön pää, vaan tahtoa ei, –
    pyhä Paavali oikein jo opetti näin:
    suustansa saastainen Saatana on.

    Kerjurit, kulkurit häärivät siinä
    mahat täynnä ja pullolla pussein,
    valheill' eläen ja krouveiss' elämöiden,
    ahmatit maata mennessään, riettaat pahnoilta päästessään,
    varkaat, maan vaivat.
    Velttous, vetelyys heiss' asuu aina.

    Toiviolaiset toistensa turvin
    parveilit Roomaan päin pyhän Pietarin luo
    tai Espanjaan Pyhän Jaakopin etsintään.
    Moni siinä sukkelasuu tiet pitkät tarinoi
    ja valhetella voi päiväinsä päähän.
    Heit' olen tavannut – niinp' oli tehty ne toiviot,
    oli juttunsa kullakin, – valheita vain, –
    jo kielet valheen vireiss', ei totuuden.

    Joku joukkio niin vaels' Walsinghamiin
    kädess' sauvansa käyräpäät – kullakin naikko myös –
    pitkiä jätkiä, joit' inhotti työ,
    kaavut yllään, ett' erakoille kelpais
    ja niiltä näyttäis ja helppo elää ois.

    Munkkeja? Neljästä laista niit' oli myös
    saarnaten sanaa ja tulkiten tekstiä
    omaks edukseen.

    Mestarit moiset, mikä kaapukin lie,
    pian pistävät yhteen raamatut ja rahat.
    Herran rakkaus on kaupan ja rikkaat maksaa,
    ja monta kummaa kuultu ja nähty on.
    Jos Jumala ei lyö tai kirkko kaada heitä,
    niin kohtaa täysi turmio maan kansat kaikki.

    Tuoss' aivan kuin pappi pauhaa anemies,
    hän paavin bullan toi piispan sinetöimän
    ja kaikki anteeks myö, niin paastot, petokset kuin väärät valat.
    Hänt' uskoivatkin hupsut, polvillaan
    suudellen viel' armokirjaa.
    Hän peitti silmät pergamentein noilt' uskoviltaan
    ja sormukset ja soljet niin peijas heiltä.
    Näin kantaa kalleutes saat mässäreille,
    tyhjäntoimittajille ja ilki irstaille.

    Jos piispa ois hurskas ja muuten kunnon mies,
    ei sinetillään sois hän kerittävän kansaa,
    mutta piispaa vastaan ei pauhaa anemies,
    sillä anemies ja pappi sen kolehdinkin korjaa,
    jonka kylän köyhät sais, jos anemiest' ei ois.

    Kerran kävi näin: kun pitäjän papit,
    valittaen seurakunnan vaivaisuutta
    ison ruton jälkeen, pyysivät piispaltaan
    Lontoon-matkaluvan, siell' laulaakseen
    sielumessuillaan sievät summat,

    niin piispat, papit, kaniikit ja kaikki,
    päät leikattuina Kristuksen pappeuteen,
    sielunhoitoon, rippiin ja rukoukseen,
    jättivät laumansa venyen Lontoossa
    paaston päivät, jopa pitkän vuodenkin,

    siellä kuninkaan saatavia kooten
    hovin huoneissa, kruunun kanslioissa,
    niin kuittaillen kaikk' äyrit ja killingit.

    Tunto soimas heitä, ja kansa sen kuuli:
    "Teill' epäjumalanne on siellä ja täällä,
    ja rautavanne-lippaanne väärät tullit vie.
    Monet vahakynttilät ihmeestä kertoo,
    vaan joka ainut tietää, ett' ihmettä ei oo.
    Mut kukkaronne kostuu, ja te papit sallitte
    yksinkertaisten siin' uskoss' elää ja kuolla.
    Niin vääryytenne vuoks' maailma vaivass' on."

                   Suomentanut Jaakko Tuomikoski.

MIRAAKKELIT.

Näytelmätaide alkaa Englannissakin kirkon piiristä. Kirkon toimesta
näet esitettiin suurina juhlapäivinä raamatullisia kuvaelmia, joissa jo
varhain ruvettiin käyttämään kansan omaa kieltä. Kun maallikot jo
alusta alkaen tämänkin vuoksi olivat auttaneet kirkollisia henkilöitä
näiden kuvaelmien järjestämisessä, rupesi kehitys johtamaan siihen,
että niiden toimeenpano jäi yhä enemmän maallikkojen haltuun. Näin
voidaan 14:nnellä vuosisadalla todeta raamatullisten näytelmien
esittämisen vakiintuneen jokaisessa huomattavammassa kaupungissa
käsityöammattikuntien kunniatehtäväksi. Tällöin saamassaan muodossa
ovat nämä näytelmät eli "miraakkelit", joiksi niitä Englannissa
sanottiin, myös kuvia silloisesta kaupunkielämästä, iloisista
markkinapäivistä ensimmäisen pääsiäisen jälkeisen sunnuntain ja
helluntain jälkeisen torstain (Kristuksen ruumiin juhlan) aikoina,
jolloin luonto oli suloisimmillaan ja päivä pisin, ja jolloin niitä
enimmäkseen esitettiin. Silloin ammattikunnat näyttelivät niitä aamusta
iltaan kaupunkien toreilla ja kaduilla, jokainen sille erikoisesti
sopivaa kohtausta, esim. veneenrakentajat Noakin ja kultasepät
itämaiden viisaiden tarinaa, näyttämönä vankkureille rakennetun
näyttelijäin suojan avoin katto. Kun esitys oli loppunut, siirryttiin
heti uuden katselijajoukon eteen, jatkomiraakkelin tullessa sijaan.
Miraakkeleja on säilynyt neljä sarjaa, joista esim. Yorkin sarja
käsittää 48, luomisesta viimeiseen tuomioon. Liikaa vakavuutta
lievennettiin välillä kansanomaisesti humoristisilla kohtauksilla,
esim. sillä, että Noakin vaimo yhtäkkiä kieltäytyykin menemästä
arkkiin, koska ei saa kaupungin juorusiskoja mukaansa, tai sillä, että
Herodes ja Pilatus joutuvat tukkanuottasille. Miraakkelien
kehittymiseen tällaisiksi raamatullisiksi sikermiksi vaikutti myös
14:nnellä vuosisadalla syntynyt tuntemattoman runosepon lähes 30.000
säettä sisältävä runoelma Maailman juoksija (Cursor Mundi), joka
kertoo Raamatun tapahtumat luomisesta viimeiseen tuomioon, sisältää
paljon keskiaikaista legendatietoa, ja on ollut miraakkelien
sepittäjille tärkeänä lähteenä. Miraakkelit olivat mitä huomattavin ja
keskeisin ilmiö Englannin kaupunkien kulttuurielämässä keskiajalla.
Varhaisimmat niistä kuuluvat 14:nnelle vuosisadalle, Edvard III:n
aikaan, viimeinen esitys, Kristuksen kärsimisen historia, on
toimeenpantu Lontoossa Jaakko I:n aikana 1600-luvun alussa.

VEDENPAISUMUS.

NOAK.

      Käy sisään, vaimo, miks seisot siellä?
    Suupaltti ain olet, muitten tiellä.
    Sua Herran nimeen vannotan vielä:
    tule, muuten me hukumme.

NOAKIN VAIMO.

      Vai niin, siis purjees ylös nosta,
    pois arkkis irroita rannikosta
    ja jätä kaupunkimme, josta
    en lähde, tiedä se.
      Myös juorusiskoja tahdon auttaa,
    ei heitä ilman lähde lautta;
    näät, Pyhän Johanneksen kautta!
    he muuten hukkuvat kai.
      Mua rakastivat he, Kristus tietää!
    Jos et voi heitä arkissa sietää,
    niin minne tahdot lammas vie tää
    ja toinen vaimo nai.

NOAK.

      Sem, haittaa vain on ämmistä noista;
    en, hitto vieköön, tiennyt moista!

SEM.

      Isä, päivä uusi ei meille loista,
    jos häntä en itse tuo.
      Sua isän käskystä, äiti, vaivaan
    ja pyydän sinua tuonne laivaan;
    sen purjeet paisuvat tuuliin taivaan,
    ylös, äiti, katsees luo!

NOAKIN VAIMO.

      Mene takaisin, poika – kerro, että
    en tule tänään, en pelkää vettä!

NOAK.

      Tule väleen, kuin pakoon perkelettä,
    tai muuten ulos jäät!

HAM.

    Jos tuomme hänet, on monta meitä?

NOAK.

      Pojat, Kristus siunaa ja minä teitä,
    jos ette häntä tulvaan heitä;
    mut nopsaan rientäkäät!

JAFET.

      Äiti, sun lapses anovat täällä:
    tule laivamme turviin myrskysäällä;
    ken sinut osti, sun tähtes hällä
    on suuri pelko näät.

NOAKIN VAIMO.

      En suostu pyyntöönne, ennenkuin
    nää juttuni päätän kuivin suin.

JUORUSISKO.

      Jo paisuu tulva täällä, tuolla,
    lähestyy virta joka puolla;
    mun täytyy, ystävä, veteen kuolla,
    jos et mua mukaas vie!
      Tai erojaisiks ees naukatkaamme,
    näät useinhan sun kanssas join;
    pian korttelin tai kaksi jaamme,
    sen jälkeen mennä voin.

SEM.

      Nyt, äiti, arkkiin kävelet
    jos tahdot tahi et!

               (Noakin vaimo menee.)

NOAK.

    Terve tuloa, vaimokulta!

NOAKIN VAIMO.

    Kas tuossa, palkaks sen saat multa!

               (Antaa voitettuna läimäyksen.)

NOAK.

      Ohoh, kun tuiskaa tulta!
    Paras kun vaiti oon.
    Mut lapset, laiva liikkuu alla
    jo lainehella valtavalla!
    Maa peittyy tulvaan kaikkialla!
    Jumala ohjatkoon!
      Ah, Jumalamme hyvä ja suuri!
    Maailman tulva nielee juuri
    niin pitkälti kuin nään.
      Nyt ikkunani suljen tälleen;
    niin kauaks aikaa, kunnes jälleen
    veet väistyy tahdostas entiselleen,
    mä huoneeseeni jään.

                  Suomentanut Yrjö Jylhä.

GEOFFREY CHAUCER.

Englannin kirjallisuuden ensimmäinen suuri nimi on Geoffrey Chaucer.
Tähän saakka ovat kirjailijat häipyneet teostensa taakse keskiajan
hämärään – Chaucer astuu esiin ensimmäisenä tehtävästään tietoisena
yksilöllisenä kertojana ja taiteilijana. Hän on Edward III:n ajan
voimakkaan kansallisen ja taloudellisen nousun sekä samalla
varhaisrenessanssin runoilija, sivistynyt porvari – ei pappi eikä
aatelinen –, uuden kansan ja kielen edustaja, historiallisesti
huomattava asemansa vuoksi suuren kehitysvaiheen tunnuksena,
taiteellisesti runoutensa ikuisen nuoruuden vuoksi.

Chaucerin isä oli lontoolainen viinikauppias, jolla oli liikesuhteita
myös hoviin, minkä kautta hänen pojalleen avautui mahdollisuuksia
päästä hovin palvelukseen. Geoffrey, joka syntyi n. 1340, oli
ilmeisesti hyvässä asemassa olevan porvarin lapsi ja sai sen mukaisen
tietopuolisenkin kasvatuksen, mikä näkyy hänen elämänurastaan ja
teoksistaan. Yliopistoissa suoritetuista opinnoista ei kuitenkaan ole
säilynyt tietoja. V. 1357 hän on Clarencen herttuattaren hovipoikana,
menee 1359 Ranskan sotaan, joutuu vangiksi, ja lunastetaan vapaaksi
1360, kuninkaan ottaessa osaa lunastussummaan. Hän tuleekin nyt
kuninkaan palvelukseen, sillä 1367 kuningas myöntää hänelle, "rakkaalle
kamaripalvelijalleen" (dilectus valettus), palkinnoksi menneistä ja
tulevista ansioista 20 (silloisen Englannin) mkn vuotuisen elinkautisen
apurahan. Näinä vuosina Chaucer on mennyt naimisiin, sillä 1366
mainitaan kuningattaren kamarirouvan Philippa Chaucerin saaneen 10 mkn
apurahan. Hänen rouvansa sisar joutui sittemmin naimisiin herttua John
of Gauntin kanssa, joten Chaucerista tuli tämän ylhäisen herran lanko.
1367 Chaucer yleni kuninkaan seurueen jäseneksi (esquire), otti taas
osaa Ranskan sotaan, ja matkustaa vv. 1370-79 seitsemän kertaa
ulkomaille kuninkaan asioissa. Vv. 1372 ja 1378 matka suuntautui
Italiaan, jossa Chaucer tutustui Danten, Petrarcan ja Boccaccion
runouteen, viipyen siellä jälkimmäisellä kerralla noin 8 kk. V. 1374
hän sai kuninkaalta uuden elinkautisen apurahan ja nimitettiin
tullivirkamieheksi Lontoon satamaan, määräyksellä hoitaa tulliluettelot
omin käsin. Diplomaattisista tehtävistään, tulli- ja muistakin
toimistaan, Chaucer ilmeisesti ansaitsi hyvin. V. 1385 hän sai oikeuden
käyttää tullinhoidossa sijaista, voiden siten omistaa enemmän aikaa
kirjallisiin töihinsä. Seuraavana vuonna, hänen ollessaan uransa
huipulla, parlamentin jäsenenä, onni kääntyy. Hänen lankonsa, herttua
John of Gaunt, oli ulkomailla ja hallitusta johti (Richard II:n
alaikäisyyden aikana) tämän veli ja vihamies Gloucesterin herttua,
minkä John of Gauntin puoluelaiset kyllä tulivat huomaamaan.
Joulukuussa 1386 Chaucer menetti kaikki virkansa ja häätyi panttaamaan
muut apurahansa paitsi John of Gauntin myöntämää 10 puntaa. Jobin
kohtalon täydennyksenä oli vielä hänen vaimonsa näihin aikoihin
tapahtunut kuolema. Parin vuoden perästä, Rikhard II:n itsensä
ryhtyessä johtamaan hallitusta (1389), Chaucerin ystävät jälleen
pääsivät päivänpuolelle, ja hän itsekin sai taas toimen. Onni ei
kuitenkaan ollut hänelle enää uskollinen: hän menetti tuon toimensa
kahden vuoden kuluttua ja joutui taloudellisesti vaikeaan asemaan, jota
kuningas kuitenkin lievitti suomalla hänelle 1394 20 punnan eläkkeen.
Henrik IV korotti sitä 1399 40 markalla. Parantuneista oloistaan ei
Chaucer saanut kauan nauttia: hän kuoli lokak. 25 p. 1400. Hänet
haudattiin Westminster Abbeyhin, ensimmäisenä siihen kolkkaan, jossa
niin moni Englannin suuri runoilija on hänen jälkeensä saanut viimeisen
leposijansa. Runoilijatoveri Nicholas Brigham pystytti hänelle
muistomerkin. Näin Chaucer kuollessaankin säilytti esikoisoikeutensa
Englannin ensimmäisenä uudenaikaisena kirjailijana. Ulkoasultaan hän on
ollut myöhemmällä iällään lihavahko, vaaleaverinen, parta "tuleentuneen
vehnän värinen", katse miettiväinen, maahan luotu.

Chaucerin tuotannossa voidaan erottaa kolme eri vaihetta: ranskalaisen
vaikutuksen aika noin vuoteen 1380; italialainen kausi noin vuoteen
1385, ja englantilainen, itsenäinen kypsyyskausi viimemainitusta
vuodesta alkaen. Ranskalaisena kautena hän yleensä käyttää parittain
soinnutettua, 4 jambia sisältävää Ruusun romaanin säettä;
italialaisena ns. Chaucerin stanzaa, johon kuuluu seitsemän
kymmentavuista (= 5 jambia) säettä, soinnutetut ababbcc; ja viimeisenä
kautena 5:stä jambista rakennettua säettä, joka soinnutetaan parittain
("sankarikuplettia"). – Varhaiskauden tuotteista eivät kaikki ole
säilyneet; toisiin hänen omistusoikeutensa ei ole varma. Niinpä esim.
Ruusun romaani (The Romaunt of the Rose) voi olla vain pieneltä
osalta hänen kääntämänsä. John of Gauntin ensimmäisen puolison kuoltua
hän kirjoitti vv. 1369-70 runoelman Blanche herttuattaren kuolema
(Dethe of Blaunche the Duchesse), jossa sureva ritari muistelee
puolisovainajansa hyveitä ja kauneutta. Samoihin aikoihin syntyy
runoelma A.B.C, jossa säejaksot alkavat järjestyksessä kukin omalla
aakkosellaan. Runoelmaa Säälin kuolemanhuudahdus (Exclamacion of the
Dethe of Pite) on tahdottu selittää runoilijan toivottoman ensi lemmen
valitukseksi, mutta sen kehittynyt muoto viittaisi myöhäisempään
aikaan. Varhaiskauden runoelmista kuvastuu yleensä alakuloinen, herkkä,
usein uskonnollinen mieliala. – Italialainen kausi alkaa parilla
pienemmällä kokeella, kunnes Chaucer vv. 1380-83 valmistaa loistavan
käännöksen Boccaccion Filostratosta, kertovan runoelman Troilus ja
Creseyde, suorittaen tehtävän kieliniekan taituruudella ja luovan
runoilijan mestaruudella. Näihin samoihin vuosiin kuuluu myös osaksi
runomittainen käännös Boëthiuksen Filosofian lohdutuksesta (De
Consolatione Philosophiae) ja hoviallegoria Lintujen parlamentti
(Parlament of Foules), jonka hän kirjoitti vv. 1381-82 kuningas Rikhard
II:n kihlajaisiin. Danten vaikutus tuntuu runoelmasta Maineen talo
(The House of Fame, 1384?), joka jää heikoksi, samoin kuin seuraavakin,
Tarinoita hyvistä puolisoista (Legende of Goode Women, 1385), jonka
hän keskeytti, ruvettuaan miettimään pääteoksensa suunnitelmaa.

Chaucer kirjoitti Canterburyn tarinat (The Canterbury Tales)
suurimmaksi osaksi taloudellisesti vaikeina vuosinaan 1386-91, käyttäen
hyväkseen eräitä jo aikaisemmin sommittelemiaan kertomuksia.
Alkuperäisen suunnitelman mukaan siitä olisi tullut jättiläisrunoelma,
sillä kun pyhiinvaeltajia on 30 (oikeammin 32, vaikka Chaucer itse ei
näy sitä muistaneen), ja jokaisen piti jutella 4 tarinaa, olisi koko
sarjaan kuulunut kaikkiaan 120 kertomusta. Chaucer tyytyi 24:ään,
yhteensä n. 18.000 säettä, mikä hyvin riittää hänen runoilija-asemansa
lopulliseksi perustaksi. Kun Decamerone oli kirjoitettu jo ennen v.
1350 ja oli varmaan laajalle levinnyt Italiassa Chaucerin käydessä
siellä, ja kun kehyskertomus muutenkin oli keskiaikana tunnettu, ei
Chaucerin voi myöntää osoittaneen alkuperäistä keksijäkykyä
käyttäessään sitä muotoa. Hänen kehyksensä laatu vain on sikäli
onnistuneempi kuin esim. Decameronen, että se soi luontevan,
taiteellisesti antoisan esiintymistilaisuuden silloiselle todella
elävälle ja olemassaolevalle Englannin tavalliselle kansalle. Siihen
kuuluvana runoilija antaa siitä sekä omin että sen itsensä sanoin mitä
kirkkaimman ja monipuolisimman kuvan, lämmittäen kaiken inhimillisen
myötätunnon syventämällä huumorilla, ja elvyttäen taustan ihanalla
Englannin kevään kuvauksella. Tähän perustuu Chaucerin maine ja ansio
ensimmäisenä itsenäisenä, uudenaikaisena englantilaisena runoilijana –
ei siis siihen asiasisältöön, mitä pyhiinvaeltajat kertovat, sillä se
on silloisten latinalaisten, italialaisten ja ranskalaisten
juttulähteiden yhteistä aineistoa. Tutustuttuaan tähän otettuun
Prologiin lukija varmaan näkee ilmielävinä siinä esitetyt henkilöt,
"Asekaavun ravintolan" ("The Tabard Inn"), vielä enemmän: Kevään
elvyttävän voiman, jonka suuri runoilija on muutamin säkein kuvannut
niin, että se virkistää meitä vielä tänään samoin kuin puoli
vuosituhatta sitten.

CANTERBURYN TARINAT.

PROLOGI.

    Kun leudot sadekuurot huhtikuun
    on kevään tuoneet luontoon kahlittuun,
    kun kuivaa maata huuhtoo raikkaat veet,
    ja nurmikot on kukkiin puhjenneet;
    kun länsituuli lempeästi soiden
    puut, korret metsäin, vainioiden
    taas herättää, kun kehrä auringon
    jo jyrkänteensä puoliväliss' on,
    kun pikkulinnut laulelevat myötään
    ja ehtimättä nukahtaa ees yötään:
    niin kiihtää niitä luonto keväimen; –
    pois kauas silloin halaa ihminen,
    päin kaukorantaa pyhiinvaeltajaa
    luo outoin pyhimysten kaipuu ajaa,
    ja kaikkialta äärilt' Englannin
    luo Canterburyn pyhän marttyyrin
    vaeltaa häntä rukoilemaan kansa
    ja saamaan lievennystä vaivoissansa.

    Niin sattui juuri tuohon aikaan näin,
    kun Southwarkissa majataloon jäin
    – näät Canterbury'in hartahalla miellä
    mä kuljin pyhiinvaeltajan tiellä –
    ett' yöpyi sinne seuraa enemmän;
    on heitä kaksikymment' yhdeksän,
    ja lähteissänsä pyhiinvaeltamaan
    he sattuivat näin kaikki seuraan samaan.

    Myös heitä mietteet hurskaat oli tuoneet,
    ja väleen saivatkin he tallit, huoneet.
    Ei pyytää voinut sijaa parempaa;
    ja tuskin päivä painui metsän taa,
    kun jouduin heidän kanssaan puheisiin
    ja tutustuinkin jokaiseen jo niin,
    ett' aioin nousta varahin ja jatkaa
    tuon seuran kera huomisesta matkaa.
    Mut koska aikaa on ja tilaa mulla,
    ja ennenkuin voin kertomukseen tulla,
    niin tuntuu sopivalta esittää
    nyt teille arvon mukaan seura tää;
    jokaisen tarkoin kuvaan vuorollaan,
    ken oli hän ja mikä arvoltaan,
    ja millainen häll' oli asu, nuttu:
    niin ritarista alkakoon siis juttu.

    Mies kunnian on siellä, RITARI
    – kun kerran kannukset hän ansaitsi,
    sen jälkeen oikeutta, kunniaansa
    hän puolusti ja vapautta maansa.
    Hän, herrans' armeijassa arvon mies,
    myös maista vieraistakin paljon ties;
    niin pakanain kuin kristittyjen mailla
    hän urho kuulu oli vertaa vailla.
    Hän valtas kerran Aleksandriaa,
    hän Preussissa sai pidot aloittaa
    muit' arvoisiaan ennen useasti.
    Hän matkas Venäjällä, minne asti
    niin arvokkait' ei eksy kastetuita.
    Hän Granadassa kesti taisteluita,
    ja Algerian kaukokansan voitti;
    myös Belmariessa voitto hälle koitti,
    hän Kreetan meren ulapoilla sousi
    ja usein maihin voittajana nousi.

    Viistoista sotaa veristä hän muisti,
    ja turnajaisiss' uskottoman suisti
    hän Tramissenen luona kolmesti.
    Tää urho mainehikas taisteli
    myös armeijassa Palateian herran
    kukistain Turkin uskottomat kerran:
    hän palkinnon sai arvokkaimman siitä.
    Hän oli urhokas, mut ei se riitä,
    hän viisas oli, vilpitön ja avoin,
    tavoiltaan puhdas neitokaisen tavoin,
    ja sana karkea ei milloinkaan
    viel' ollut noussut hänen huuliltaan.
    Näin siinä nuhteettoman ritarin.
    Mut miehen asua jos kuvaisin:
    vaikk' oli oivallinen ratsu hällä,
    ei puku loistava sen isännällä.
    On huono hällä yllä asetakki,
    niin tahrainen, ja huono myös on lakki.
    Näät äsken palasi hän retkeltään
    ja alkoi oitis vaelluksen tään.

    Isäänsä nuori KNAAPPI seuraa tiellä;
    kuin aina rakastunut, ilomiellä,
    hiuksin kiharin – ja niinkuin näytti,
    hän tuskin kahtakymmentäkään täytti.
    Hän hoikka oli, mutta jäntevä
    ja liikkeiltänsä ihmeen vikkelä.
    Hän oli taistoiss' ollut tulisissa
    Picardiassa sekä Flanderissa
    ja ansioista töittens' ainokaisten
    sai toivoa jo suosiota naisten.
    Hän kulki koreasti kirjailtuna
    kuin kevään kukkanurmi valkopuna.

    Hän puhkes alinomaa lauleluun,
    hän raikas oli lailla toukokuun.
    Häll' oli takki väljähihainen,
    ja ratsastaa hän osasi jos ken.
    Hän tanssi sirosti, hän taisi laulut
    ja hältä syntyi runot sekä taulut.
    Ei lemmenkiihkossaan hän kauempaa
    kuin satakieli voinut nukahtaa.
    Hän nöyrä oli – moista harvoin löytään –
    ja leikkas isälleen, kun käytiin pöytään.

    Vain ASEMIES se seuras nuorukaista
    – tää kaihtoi seuraa suurta, palvovaista;
    hän oli vaatetettu vihreään;
    ja saatavilla, tuliterässään
    vyön alla kiilsi sulkapäiset nuolet.
    Hän tunsi asemiehen työt ja huolet,
    ties, minkälaiset nuolet ilmaan nousi.
    Kädessä miehen oli vankka jousi.
    Hän ahvettunut, riuska keropää,
    tais viettää metsämiehen elämää.
    Häll' oli vanne käsivarressaan,
    ja kilpi sekä miekka kupeellaan;
    ja toisen kyljen yllä välkehtäin
    taas veitsi riippui koristelluin päin;
    hopeinen solki hohti leuan alla
    ja, niinkuin ikään metsänvartijalla,
    myös torvi roikkui mutkass' olkaimen.

    Näin siellä nunnan, PRIORITTAREN,
    niin ujon, lempeän – jos vannoikin,
    hän sanoi: kautta Pyhän Ludvigin!
    Hän, rouva Eglantine nimeltään,
    korotti messuss' äänen täytelään
    ja nenääns' äänsi tapaan moitteettomaan.
    Myös ranskaa sointuvasti puheen lomaan
    hän lausui, niinkuin koulu Stratfordin
    meill' opettaa – ei kieltä Parisin.
    Hän seuratavat tunsi tarkalleen;
    hän kastikkeess' ei käynyt sormineen
    ja ruokaa tiputtanut huulilt' ei.
    Niin kauniisti hän palan suuhun vei,
    ett' aivan puhdas oli leuan alus.
    Hän säädyllinen aina olla halus.
    Ja huulensa hän pyyhki aina niin,
    ett' yhtään tahraa maljan reunamiin
    ei ilmestynyt, kun hän siitä joi.
    Hän hienostunein elein atrioi.
    Hän muuten oli sangen tarkkaavainen
    ja viehättävä, vaatimaton nainen,
    ja pyysi menoissansa aina kovin
    näin jäljitellä käytöstapaa hovin,
    ett' ois hän arvostama ihmiskunnan.
    Mut sana vielä sydämestä nunnan:
    hän oli hurskas, säälivä ja hellä,
    hän itki katkeralla sydämellä
    kun näki hiiren loukkuun nääntyvän.
    Ja pikku koiriansa syötti hän
    vain maidolla ja lihan, leivän muruin;
    hän yhden niistä hautas raskain suruin,
    pois toista vaali alta kalikkain.
    Hän tunnetta ja sydänt' oli vain,
    vaikk' asultaan hän kulki ylhäisenä.
    Häll' oli harmaat silmät, suora nenä;
    suun punaisen ja sievän hällä näin
    ja otsan puhtaan, ylvään erittäin.
    Se vaaksan levyinen ol' aivan varmaan,
    ja mittava myös oli piiri parmaan.
    Hän kantoi aistikasta vaatepartta.
    Koralliketju kaunis käsivartta
    myös kiersi vihreältä hohtaen.
    Ja siitä riippui solki kultainen,
    miss' ensin oli kruunu sekä A
    ja alla: AMOR VINCIT OMNIA.
    Hänt' eräs toinen NUNNA seuras tiellä
    ja kolme PAPPIA näin vielä siellä.

    Näin MUNKIN, joka luotiin valtikkaan
    ja lemmentöihin, ratsun satulaan,
    jot' apotiksi varmaan luuli kansa.
    Häll' orhit uljaat oli tallissansa:
    kun ratsullaan hän ajoi tuulta päin,
    niin tiukusuitset soitti helskyttäin
    kuin soineet kellot luostarin ois, jossa
    tää "lordi" ahtaass' asui kammiossa.
    Ja Pyhän Benedictin säännöt, lait
    hän vanhentuneiks, turhan tarkoiks kait
    jo tunsi – niistä välittäen viis
    hän uutta aikaa seurasikin siis.
    Ja palttua hän antoi sille laille,
    mi kielsi munkin menon riistamaille.
    Hänestä säädös, joka sanoi että
    kuin kala kuivalla ja ilman vettä
    on munkki ulkopuolla luostarin,
    ei ollut arvoinen ees osterin.
    Ja oikein miettikin hän mielestäin.
    Miks alinomaa köyryselin näin
    hän silmät kirjoiss' istuis ahkerasti
    tai töissä raatais aamust' iltaan asti,
    jos Augustinus käskee? Siit' ei taikaa!
    Ken hoitais asioita sillä aikaa?
    Siks oli hällä ratsu suurin huoli
    ja vinttikoirat, nopeat kuin nuoli.
    Ja mieltyneenä ajoon jänisten
    hän metsästeli rahaa tuhlaten.
    Hihoissa munkin turkispäärmeet näin
    niin kalliit kuin voi saada täälläpäin.
    Ja leuan alle hiipan kiintimeksi
    hän kultaneulan omituisen keksi:
    näät lemmensolmu päässä oli sen.
    Kuin peili väikkyi kalju miekkosen,
    ja kasvot kiilsivät kuin tihkuin voita.
    Ei laiminlyönyt herra atrioita.
    Kaks silmää kiiluvaista päässä pyöri,
    kun pätsin lailla puhkuen hän hyöri.
    Hän saappaat niinkuin ratsunsakin hoiti.
    Prelaatin hienon näin – en häntä moiti.
    Ei haamu nälkiintynyt ollut hän.
    Hän piti joutsenpaistist' enimmän.
    Kastanjanruskean näin orhin hällä.

    Näin hauskan VELJEN [kerjäläismunkki] päällä hilpeällä
    – mut arvokas hän oli tarpeen mukaan.
    Näät neljän veljeskunnan kesken kukaan
    puheissa vetänyt ei hälle vertaa.
    Omalla vastuullaan hän monta kertaa
    häät vietti kera immen, nuoren lesken.
    Hän arvoon nousi veljeskunnan kesken,
    hän seudun rälssimiesten ystävyyttä
    ja suosiota nautti – eikä syyttä.
    Myös arvon rouvat kaupungista anoi
    ripille veljen luo – hän itse sanoi:
    lisensiaatti on hän arvoltaan;
    niin suurt' ei valtaa pastorillakaan.
    Hän tunnustukset kuulee myötämiellä,
    ei hevin synninpäästöä hän kiellä
    ja ilomielin sovituksen suo
    hän sille, joka almut oivat tuo;
    hyväksi köyhän veljen uhri on
    näät takuu taivaallisen suosion.
    Ken aarteistansa pois noin osan antaa,
    syyn tunnon sydämessään varmaan kantaa.
    Näät monell' on niin kova sydän, että
    surunsa kärsii ilman kyynelettä.
    Siis sijaan rukousten, kyynelten
    tuo kultaa eteen köyhäin veljien!
    – Hän poveltansa otti neulat, puukot
    lunastain niillä impysiltä suukot.
    Hän äänellänsä kaikki mielet voitti,
    myös huilua hän taitavasti soitti;
    hän laulustaan sai aina palkinnon.
    Kuin lilja kaulans' oli tahraton.
    Mut vahva oli hän kuin voimamies.
    Tien krouviin jokaiseen hän tarkoin ties
    ja rengit, viinurit hän paremmin
    kuin sairaat, kerjäläiset tunsikin.
    Sill' eihän hänen arvoisensa herran
    näät sovi, jos ei pakko vaadi kerran,
    noin seurustella kera kurjimpain;
    se hyödytönt' on, maineen pilaa vain.
    Siks roskaväkeä hän karttoi, mutta
    luo niiden, joilla riitti rikkautta
    ja ruokaa yltäkyllin, saapui veli,
    hän heitä palvoi sekä imarteli.
    Hän oli hyveen miehist' ensimmäinen
    ja veljeskunnan paras kerjäläinen:
    vaikk' oli suuri lesken ahdinko,
    niin lempeän hän "In principio"
    kun lausui, niinpä ropo heltis heti,
    hän siitä suuren rikkauden veti.
    Kuin nulkki huutaa, nalkuttaa hän jaksoi,
    ja kansa hälle lemmenneuvot maksoi.
    Ei silloin köyhä mies hän ollutkaan,
    ei nukkavieru kaapu verhonaan
    hän kulkenut kuin kurja munkkiveli,
    jok' aherrellen luostarissa eli.
    Hän ylväänä kuin piispa ikään kulki.
    Ja virkapuku varren vankan sulki
    kuin kello pyöreänä laskeutuin.
    Hän äänsi sievistellen, simasuin
    suloista kieltä puhuakseen näin.
    Kun harppuansa lauluun virittäin,
    hän päänsä nosti, silmät tuikki silloin
    kuin taivaan kiiluvaiset pakkasilloin.
    Hubertiks arvon veljen kaikki ties.

    Siell' oli kaksiparta KAUPPAMIES:
    hän satulassa istui ylväin päin.
    Jaloissa kauniit paulakengät näin
    ja päässä lakin aito majavaa,
    sen kaltaista kuin Flanderista saa.
    Hän puhui vakaasti ja arvokkaasti
    ja voitontoiveistansa aina haasti;
    ois turvattava meri Hollantiin,
    ja kaupan haahdet suojattava niin.
    Hän markkinoilla vaihtoi, osti, myi
    ja kaupoissansa hyvin menestyi.
    Ei hänen veloistansa tiennyt kukaan,
    niin tulot kuin myös menot tarpeen mukaan
    tää kunnon mies näät oppi peittämään
    – en paha kyllä muista nimeään.

    Ja PAPPI Oxfordista oli siellä,
    hän pitkälle jo ehti opin tiellä.
    Kuin harava on hällä hevonen,
    mut lihassa ei isäntäkään sen:
    vaan kuoppaposki, tosin raitis kyllä.
    Hän kulki nukkavieru viitta yllä,
    näät seurakuntaa hälle viel' ei suotu,
    ei virkaan maalliseen myös häntä luotu.
    Enemmän kammiossa ajatusta
    näät kiehtoi kirjapinkka punamusta
    ja mietteet syvät Aristoteleen
    kuin kasukat ja messut virsineen.
    Suur ehkä filosofi oli hän,
    mut kultaa kertyi sitä vähemmän.
    Kaikk' ansionsa, annit tuttavain
    hän uhras kirjoihin – sen nähdä sain.
    Sen eestä rukoili hän ilomiellä,
    ken häntä auttaa tahtoi opin tiellä.
    Vei luvut hältä kaiken ajan, vaivan:
    suun avas hän, jos oli pakko aivan,
    mut viisaasti hän silloin haastoikin
    ja iskevästi, kääntein sukkelin.
    Hyveitä palvoen hän mieluusti
    muit' opetti ja itse kuunteli.

    Näin LAKIMIEHEN viisaan, etevän;
    laintuntija jos kukaan oli hän
    ja sitä paitsi, niinkuin kaikki ties,
    myös maltillinen, sangen hieno mies.
    Hän nautti arvonantoa ja siksi
    sai usein asettua tuomariksi,
    kun sattui tärkeimpiä asioita;
    ja taitavasti ratkaiskin hän noita.
    Hän saanut oli maineen, suosion,
    omisti kultaa, kalliin puvuston.
    Näät kelpo tulot hälle virka tuotti:
    niin hänen sanoihinsa kaikki luotti.
    Hän vilkkaana ja toimekkaana kulki
    – niin uuras ollut ei kuin näytti julki.
    Lainsäädön, tuomiot hän kautta maan
    ajoista tunsi Wilhelm-kuninkaan.
    Hän asiakirjat kyhäs tuotapikaa,
    eik' yhtään niissä nähdä voinut vikaa.
    Lainpykälät kaikk' ulkoa hän ties.
    Ja ratsuvaippaa tummaa kantoi mies
    sen kiintäin silkkivyöllä raitaisella.
    Hänt' enempää en tahdo kuvaella.

    Myös RÄLSSIMIEHEN joukoss' olla piti;
    jos oli parta valkea kuin viti,
    niin kasvot punersivat nuorekkaina.
    Hän viininaukun aamull' otti aina.
    Näät ystävänä elon riemujen
    tuo kelpo poika Epikuroksen
    näin mietti: tosionnen ainoon saa,
    ken muistaa nautinnoita rakastaa.
    Tilallaan uljaasti hän asuskeli,
    kuin seudun Pyhä Julianus eli.
    Hän tarjos parhaat oluet ja leivät
    ja viinit, joiden vertaa vieraat eivät
    ois missään saaneet – niitä kaikki kiitti;
    myös lihaa, kalaa yltäkyllin riitti.
    Niin virtas pöytään ruoat sekä juomat
    ja herkut kaikkinaiset, luonnon suomat.
    Ja konsa vuodenajat vaihtui, niin
    myös eri paistit, liemet tarjottiin.
    Hän tarhastansa peltokanat kantoi,
    ja pato hälle lahnat, hauet antoi.
    Ties kokki, että seuras aika kyyti,
    jos puuttui kastikkeesta suola, ryyti.
    Ja pöytä, liinoillansa herkkulasti,
    salissa seisoi aamust' iltaan asti.
    Hän, käräjillä tuomar' toimeltaan,
    on edustaja eessä kuninkaan.
    Mä vyössä tikarin näin heiluvan
    ja silkkimassin maidonvalkean.
    Hän oli ollut myöskin sheriffinä
    ja varainhoitajana, kuulin minä.

    Näin siellä KUTOJAN ja NIKKARIN,
    myös VERHOILIJAN sekä VÄRJÄRIN,
    ja vielä pienen KANGASKAUPPIAAN,
    mä siitä aika hauskan joukon saan.
    On siinä veljeskunta viisipäinen
    ja puku kaikilla myös yhtäläinen.
    He matkasivat asuin uutukaisin:
    ei tikareissa messinkiä laisin,
    vaan hopeaiset kahvat loisti noissa.
    Vyön alla raha helskyi kukkaroissa.
    Jokainen näytti kunnon porvarilta,
    jot' arvon miesnä kunnioitti kilta.
    Jokainen viisas oli, paljon ties
    ja olis ollut valmis neuvosmies.
    On heillä rahaa, ansiot myös aimot,
    siit' iloitsivat erittäinkin vaimot.
    Mi häpeä, jos ollut ei ois niin!
    Matammiks heitä aina mainittiin,
    ja kirkkoon ennemmin kuin köyhä kansa
    he astelivat juhlaviitoissansa.

    He oman KOKIN toivat mukanaan
    luukeitot, kananpojat laittamaan
    ja punnitsemaan mausteet tarkalleen.
    Ties reseptin hän Lontoon olueen;
    hän paahtoi, paistoi, liemet hyvät laittoi
    ja hillot, piiraat, jotka varmaan maittoi.
    Mut harmiks suureksi näin seikan tään:
    häll' oli lyöttöhaava reidessään;
    kuin mestari hän hyytelöitä vatkas.

    Ja MERIMIES myös joukossamme matkas;
    hän lännest' oli, Dartmouthista kai.
    Hän alleen jostain vuokrakaakin sai,
    joll' isännästään oli raskas taakka.
    On villaviitta päästä polviin saakka,
    ja vyössä riippuu puukko koruton.
    Hän oli kärventämä auringon.
    Näin miehen aika veitikaksi heti.
    Bordeaux'sta seilattaissa tuikut veti
    hän nahkaansa, kun nukkui laivuri.
    Hänt' omatunto harvoin soimasi.
    Jos taisteluun hän joutui sekä voitti,
    hän voittosaaliin tyystin juoda koitti.
    Mut suojaa löytää, luotsata kuin hän
    ja kestää vaarat meren hyrskivän
    tai aikaa nähdä tähtikartan mukaan
    – ei tainnut Kartagosta Hulliin kukaan.
    Hän vahva oli, eikä tyhmä toki;
    hän myrskyt lukemattomat jo koki,
    hän selvill' oli kyllä satamista
    Kap Finisterreen asti Skotlannista,
    Bretagnen poukamat ties tarkkaan aivan
    – ja "Magdaleena" nimi oli laivan.

    Ja viisas TOHTORI myös joutui mukaan;
    ei lääketieteen tuntijana kukaan
    vois hälle vertaa vetää päällä maan,
    hän perehtyi myös astronomiaan.
    Hän käyttäin taitavasti salataikaa
    pidätti potilaansa pitkäks aikaa.
    Hän saattoi säätää kierrot taivaan tähden,
    sen asemasta ihmisonnen nähden.
    On hällä tarkka tieto, oivallus:
    jos kuumuus, kylmyys, kuivuus, kosteus
    syy sairauden oli, oitis ties
    sen kokenut ja tutkistellut mies.
    Ja taudista kun perille hän pääsi
    pian ohjeensa hän potilaalle sääsi.
    Hän naapuriinsa, apteekkariin luotti,
    tält' aina pulverit ja rohdot tuotti.
    He apuun saapuivat, jos toinen pyys;
    ei eilen alkanut tää ystävyys.
    Hänelle Esculapius on tuttu,
    Dioscorides, Rufus – sama juttu –
    ja Hippokrates, kuulu Gallienus,
    Serapion ja Razis, Avicenus,
    Averroes, Damascenus, Konstantinus,
    Bernard ja Gatesden ja Gilbertinus.
    Hän säännösteli ruokajärjestystä
    rakastain ruokaa ravitsevaa, kystä
    ja ylensyömisiä vastustain.
    Hän Raamattua tunsi vähän vain.
    Puvussa hehkui punainen ja sini,
    ja silkkivuorit loisti silmihini.
    Hän muuten prameileva ollut ei.
    Hän ruton tuomat rahat säästöön vei.
    On lääketieteess' arvo kullan suuri:
    hän kultaa rakastikin siksi juuri.

    Näin hurskaan ROUVAN BATHISTA myös tuolta,
    vain lievä kuurous toi hälle huolta.
    Sai hänen neulomostaan puvut, joita
    ei tuotteet Ypernin tai Gentin voita.
    Muut seurakunnan naiset kirkkoon mennen
    ei alttarille käyneet häntä ennen,
    mut niin jos tapahtui, hän raivoissaan
    unohti hartauden kokonaan.
    Ja liinat kalliit peitti päätä, kaulaa,
    – ne painoi varmaan kymmenkunta naulaa –
    kun kirkkoon käyskeli hän sunnuntaina.
    Jaloissa kengät hienot oli aina
    ja punaiselta heloittavat sukat.
    Myös posket punersi kuin ruusunkukat.
    Hän oli vaimo kunniallinen:
    viis miestä sai hän, varmaan tiedän sen,
    jos nuoruusajan ystävät jää pois;
    mut turha niitä selvitellä ois.
    Hän käynyt oli maissa kaukaisissa
    ja kolmesti jo Jerusalemissa,
    Bolognan, Kölnin, Rooman ylpeän
    ja Pyhän Jaakon kirkon näki hän.
    Hän paljon oppi matkatessaan noin.
    Hän oli herkkusuu, sen taata voin.
    Kuin kilpi häilyi hattu korkealla,
    kun huoletonna tasa-astujalla
    hän ajoi kädessänsä ratsuraippa.
    Kiers' uhkeill' uumillansa jalkavaippa,
    jaloissa kirkas kannuspari soi.
    Hän tuttavilleen nauroi, ilkamoi.
    Ja lemmenjuomia hän sekoitteli,
    sen verran menneess' ajassa hän eli.

    Sain erään kirkonmiehen seuraksi:
    hän oli pitäjänsä PASTORI.
    Mies köyhyydessä eli kyllä, mutta
    häll' oli sanan, hengen rikkautta.
    Hän oli oppinutkin sitä paitsi.
    Hän seurakuntaa hartain mielin kaitsi
    ja evankeljumia Kristuksen
    opetti kuulijoilleen iloiten.
    Hän hurskain mielin, kärsivällisesti
    niin monet vastoinkäymisensä kesti.
    Ei kymmenyksistänsä kiroillut
    tuo kunnon pappi, vähään tottunut.
    Sen sijaan hänen uhrilahjoistansa
    sai almut seurakunnan köyhä kansa.
    Pois vielä hänen omastaankin riitti;
    hän vähään tyytyi, Luojaa siitä kiitti.
    Hän hoiti laajaa, harvaa pitäjää,
    mut estänyt ei häntä ukkossää
    sen syrjäisimpään salomökkiin asti
    luo sairaan, murehtivan nopeasti,
    kädessään sauva jalan rientämästä.
    Hän kiinni piti ohjeestansa tästä:
    Tee, toimi ensin, sitten opeta!
    Hän muisti Raamattunsa sanoja,
    ja näitä myöskin, yhtä arvokkaita:
    Jos kulta ruostuu, kuink' on raudan laita?
    Jos pappi, uskon tuki, turman tuottaa,
    niin mitä sitten rahvaalta voi vuottaa?
    Ja häpeäksi, uskoa voin sen,
    ois lauma puhdas, paimen saastainen.
    Niin hyveen tiellä papin käydä pitää
    ja kylvää siemen, joka laumass' itää.
    Ei seurakuntaa vuokrata hän tainnut
    näin jättäin lauman, jota oli kainnut,
    ei pyhiin juossut, eikä Lontooseen
    siell' ehkä sielumessut saadakseen
    tai veljeskuntaan yhtyäkseen siellä.
    Hän katraassansa viihtyi ilomiellä,
    ja sudet tarhaan syöksymästä esti.
    Hän hyvä paimen oli totisesti.
    Ja vaikka hurskaan nimeä hän kantoi,
    hän syntiselle aina armons' antoi.
    Ei kiivas, kopea hän ollut laisin,
    vaan aina mitä säysein, malttavaisin.
    Hän hyvyydellä tahtoi kääntää näät
    noin taivaan puoleen sielut itsekkäät.
    Mut tavatessaan uppiniskaisen,
    lie ollut alhainen tai ylhäinen,
    hän purevasti oitis nolas tään.
    Parempaa pappia ei löytyiskään.
    Ei loisto, maine häntä häikäissyt,
    hän vältti omantunnon epäilyt
    ja seuras säädöksiä Kristuksen
    niit' opettain ja itse totellen.

    MAAMIEHEN pappi mukaans' oli tuonut.
    Mies monet kuormat oli lantaa luonut.
    Näät vahva työmies oli papin veli,
    hän hurskaan miehen tavoin rauhass' eli
    rakastain yli kaiken Luojaa taivaan,
    jolt' avun sai hän murheeseen ja vaivaan,
    ja lähimmäistä niinkuin itseään.
    Hän pui tai ojaa kaivoi mielellään
    keralla kurjimpien köyhien
    ja ilman palkkaa, nimeen Kristuksen,
    hän kymmenykset tarkoin muistaa jaksoi,
    ne päivätöin tai karjantuottein maksoi.
    Pusero verhonaan hän ratsasti.

    Lopuksi oli vouti, mylläri
    ja annekauppi, haastemies ja vielä
    myös hankkija ja minä – muit' ei siellä.

    Ei MYLLÄRILLE voimiss' ollut vertaa,
    sen näyttänyt hän oli monta kertaa;
    näät painissa kun voimiaan hän koitti,
    hän pässin palkinnokseen aina voitti.
    Tuo lyhyt, harteva mies helpohkosti
    pois saranoilta ovet raskaat nosti
    tai murskas päällään, kohti syöksymällä.
    Punainen takkuparta oli hällä
    kuin lapio niin leveä ja suuri.
    Ja nenänvarren keski paikoin juuri
    näin käsnän, jossa karvat punervat
    kuin sian korvajouhet seisoivat.
    Sen alla aukes sierainpari musta.
    Vain miekka, kilpi vastas varustusta.
    Suu oli avara kuin uuni ikään,
    se kiinni painui tuskin hetkeksikään.
    Hän suutaan pieksi, rivot laulut muisti,
    hän toisten jyvät laareihinsa puisti
    ja tullin peri kolminkertaisen.
    Sinervä lakki, mekko valkoinen
    ol' yllään – ja hän suusta säkkipillin
    puhalsi lähteissämme laulun villin.

    Ja HANKKIJA, hän Templest'[1] oli mies,
    kuin isäntänsä, lakimiehet, ties
    hän kuinka ostettava muona on.
    Hän oli ammatissaan verraton:
    niin taitavasti näät hän osti, myi,
    ett' aina varallisuus lisääntyi.
    Kai onkin armolahja Jumalan,
    ett' äly moisen oppimattoman
    noin voiton järjestä vie viisaampain.
    Päämiehiä ja tuntijoita lain
    häll' yli kolmekymmentä on, joista
    – sen uskoa voi – varmaan kaksitoista
    ois kenen hyvään lordin varat, mannut
    tääll' Englannissa järjestykseen pannut,
    niin että tilallansa lordi ylväin
    ois voinut elää vaikka kultaa kylväin
    tai, jos niin halus, vaatimattomasti.
    Ja heistä piirikunnat nopeasti
    sai turvan tukalimpiin aikoihin –
    mut hankkija vei voiton heistäkin.

[1] Lakitieteen opiskelijain keskus Lontoossa, samalla paikalla kuin
temppeliritarien linna keskiajalla, mistä nimi.

    Mies kiivas, ylen hoikka oli VOUTI.
    Hän partans' ajaa aamusella jouti.
    Pois korvilta on parvet hiusten,
    päälaki keritty kuin pappien.
    Ja sääret pohkeettomat, hontelot
    niin suorat olivat kuin korennot.
    Jok'ainut kunnoss' oli aitta, vaja;
    ei niissä vikaa löynnyt tarkastaja.
    Kas kuivuudesta, sateista hän, nähkää,
    ties kuinka viljat syksyyn kasvoi tähkää.
    Ja isäntänsä lampaat, karjalaumat,
    ja ratsut, maitohuoneet, aitat, aumat,
    siis kaikki voudin huolet, taitavasti
    ja täsmälleen hän hoiti siitä asti,
    kakskymmentä kun lordi itse täytti.
    Hän tilit virheettömät aina näytti.
    Jokainen paimenpoika, renki ties,
    ett' on hän ankara ja tarkka mies.
    ja pelkäs häntä niinkuin kuolemaa.
    Ja hänen kotiansa komeaa
    puut auringolta varjos mainiosti.
    Hän viisaammin kuin lordi itse osti.
    Ei ollut laisinkaan hän varaton.
    Hän saadaksensa lordin suosion,
    vei hälle lahjat hänen omastansa,
    sai vastaan hatun, nutun – kertoi kansa.
    Työt monet opittuaan nuorna varhain
    puuseppä olikin hän mitä parhain.
    Kupeella säilän ruostuneen mä näin,
    kun kelpo harmollansa eteenpäin
    hän yllään pitkä sinimekko kulki.
    Ja nimi oli Scot – sen sanon julki.
    Tää vouti seuraan saapui Northfolkista,
    siis Baldeswellin lähikaupungista.
    Hän verhos itsensä kuin munkkiveli
    ja jonon viimeisenä ratsasteli.

    Käyn sitten HAASTEMIESTÄ kuvaamaan:
    kuin keruubi hän hehkui kasvoiltaan.
    Hän oli liirusilmä, takkupäinen,
    hänellä naama oli näppyläinen
    ja parta lyhyt, kulmat tuuheat.
    Pois hänen tieltään lapset juoksivat.
    Ei tulikivi, lyijyvalkoinen,
    ei boraksi, ei määrät happojen,
    ei elohopea, ei salva mikään,
    ei voide tuimin, kirpelin niin ikään
    ois vaalentanut poskipäitä noita,
    tai silitellyt ihon kupuloita.
    Hän sipulia, kynsilaukkaa haukkas
    ja tuimat viiniryypyt päälle naukkas.
    Kuin hullu hoilasi hän juodessaan
    ja päästyänsä kelpo hutikkaan
    hän mieli kääntää puheen latinaksi.
    Lainkirjoista hän lausepartta kaksi
    tai kolme muisti – eikä ihme tuo;
    monesti päivässä hän kuuli nuo.
    Ja voihan ääni harakan tai rastaan
    kuin ihmisääni huutaa sulle vastaan.
    Mut toiseen asiaan jos poikkes vain,
    niin latinansa oitis lopettain
    hän: "Questio qvid juris" silloin huus.
    Siin' oli hauska, kelpo lurjus uus.
    Hän viinituopista, niin sattui hälle,
    soi vuodeks jalkavaimons' ystävälle
    ja valmis oli anteeks antamaan.
    Ja narreja hän puijas puolestaan.
    Mut tavatessaan kelpo ystävän
    hän neuvoi oitis, että säikkymän
    ei pidä arkkiteinin kirousta,
    jos ei lie kukkarossa sielus musta:
    "näät rahalla voit ostaa pannan pois,
    jos sielus kukkaross' ei kiinni ois".
    Mut synnillinen valhe pääsi hältä.
    Näät syyllinen ei kirousta vältä:
    tuo kirous myös turman, tuomion:
    siis pannaa peljättävä aina on.
    Hän tunsi hiippakunnan nuoret naiset,
    näät heidän askelensa horjuvaiset
    hän tarkoin valvoi, heitä neuvoen.
    Näin hänen päässään suuren seppelen:
    kuin oluttuvan merkin ihan juuri,
    ja kilpenänsä vielä leipä suuri.

    Ja hyvää ystäväänsä seuras, kas
    mies Roncevalin, ANNEKAUPPIAS.
    Vast'ikään paavin luota saapui tuo.
    Hän lauloi: "Armas, milloin saavut luo..."
    Ja haastemiehen ääni matala
    säesti häntä niinkuin pasuuna.
    Ol' annekaupin tukka vahanlainen,
    niin kellervä, mut hieno, pellavainen.
    Päälaelt' alas raskaat kiharat
    kuin laineet hartioille valuivat.
    Hiukset hienot pääsi valloilleen,
    näät huviksensa oli päähineen
    hän reppuun pannut, ratsastellen näin
    uusmuotisesti melkein paljain päin:
    päälaell' oli hilkka ainoastaan;
    kuin jänönsilmät tuikki sieltä vastaan.
    Ja kaulass' oli kuva Kristuksen.
    Hän satulassa, eessä polvien
    toi pyhäinjäännöksiä säkin täyden,
    sen kera suoraan Roomast' asti käyden.
    Hän äänsi vaisusti kuin vuohi aivan.
    Ja välttää voi hän parranajon vaivan:
    ei noussut haivenkaan näät viereen huulen.
    Hän oli ruuna tahi tamma, luulen.
    Mut ammattinsa taisi hän jos kukaan.
    Kas pielusliina miehen puheen mukaan
    ol' ollut huntu Pyhän Neitsyen.
    Hän näytti purjekankaan palasen
    ja sanoi, että Pietaria kerran
    se auttoi aaltoin yli luokse Herran.
    Hän toi myös lasillisen sianluita
    ja pronssiristin sekä paljon muita.
    Mut näillä esineillä kuitenkin,
    kun mailta löys hän köyhän pastorin,
    tält' enemmän hän rahaa vei, kuin sai
    kuukauteen kahteen pastorimme kai.
    Näin valheella ja imarruksellaan
    hän papit, kansan piti narreinaan.
    Mut sitä paitsi, vakuuttaa voin sen,
    hän saarnas kirkoss' ylväästi jos ken.
    Hän epistolat, kertomukset muisti,
    mut uhrimessut mieluisimmin luisti,
    hän tiesi, että laulun jälkeen on
    taas saarna pidettävä verraton,
    jos hopeata paljon saada mieli:
    siks innoin, suloisesti lauloi kieli.

    Nyt loppuu esittely, tähän päädyn,
    jok'ainoan jo kerroin asun, säädyn;
    syyn haastoin, miksi heidät yhteen keräs
    näin Southwarkissa majapaikka eräs,
    nimeltä Tabbard, lähistöllä Belle'in...

                        Suomentanut Yrjö Jylhä.

THOMAS MORE.

Henrik VIII:n kuuluisa lordikansleri Thomas More on kirjallisuudenkin
kannalta muistettava. Hän syntyi Lontoossa 1478 tuomarin poikana, tuli
15:n vanhana Canterburyn arkkipiispan, Mortonin, "hovipojaksi",
kirjoittautui 1497 Oxfordin yliopistoon, jossa Erasmuksen johdolla
perehtyi humanismiin, "uuteen tietoon", ja valmistui lakimieheksi.
Nuoruudestaan saakka hän oli mitä hartain katolilainen, humanismin
vaikuttamatta tässä suhteessa lieventävästi. V. 1504 hänet valittiin
parlamenttiin, jossa hän pelkäämättä vastusti Henrik VII:n
verotusyrityksiä, herättäen huomiota puhujalahjoillaan. Saavutettuaan
lisämainetta lakimiehenä hänet esiteltiin kuninkaalle, Henrik VIII:lle,
jonka suureen suosioon hän pian pääsi, saaden luottamustoimia ja
tärkeitä virkoja. Kardinaali Wolseyn jälkeen kuningas nimitti hänet
lordikansleriksi (1529), jota virkaa hän hoiti nuhteettomasti
muuten, paitsi että osoitti tuomarina kovuutta kerettiläisyydestä
syytettyjä kohtaan, menetellen siinä Utopia-teoksessa lausumiaan
suvaitsevaisuusperiaatteita vastaan. Tämä epäilemättä johtui
roomalaiskatolilaisten tuolloisesta kannasta, että kerettiläisen on
parempi kuolla kuin edelleen elää harhaoppisena. Kun hän uskollisena
katolilaisena ei hyväksynyt kuninkaan avioeroa eikä antanut
kannatustaan tämän uskonpuhdistussuunnitelmille, hänen täytyi erota
virastaan (1532). Kieltäytyminen vannomasta ns. suprematiavalaa, jolla
hän olisi tunnustanut kuninkaan Englannin kirkon pääksi, vei hänet
1534 Toweriin ja sieltä (1535) mestauslavalle. Uskollisuutensa ja
puhtaan elämänsä sekä marttyyrikuolemansa vuoksi More on ollut
roomalaiskatolisten kesken erikoisessa maineessa; v. 1886 paavi julisti
hänet pyhimykseksi. – More oli leikillinen ja sukkelasanainen,
säilyttäen tämän ominaisuutensa mestauspölkylle saakka, jossa hän pyysi
pyöveliä odottamaan, että hän saisi kääntää syrjään partansa, joka "ei
ollut tehnyt mitään rikosta". Hänen englanninkielisiä kirjoituksiaan
pidetään tyylillisesti niin arvokkaina, että niillä on uudenaikaisen
proosan alalla perustava merkitys. Huomattavimpia niistä on Richard
III:n historia (1513), jota Shakespeare käytti luodessaan näytelmänsä.
Kuuluisin Moren teoksista on Platonin Valtion ja Augustinuksen
Jumalan valtion mukainen, latinankielellä kirjoitettu Utopia
(1516), jossa hän kuvittelee kommunistiselle pohjalle rakennetun
yhteiskunnan ja luettelee ja kehittelee kaiken sen onnen, jonka se muka
jäsenilleen tuottaa. Sen lähimpänä tarkoituksena oli tämän varjossa
arvostella Englannin silloisia yhteiskunnallisia oloja.

UTOPIA.

Yhtä ammattia, maanviljelystä, harjoittavat kaikki, miehet ja naiset;
se ei jää keneltäkään oppimatta. Sitä neuvotaan kaikille pienestä
pitäen, osaksi antamalla opetusta kouluissa, osaksi viemällä lapset
huviretkille kaupungin läheiselle maaseudulle, missä he saavat sekä
katsella työntekoa että harjoitella siinä voimiaan.

Paitsi maataloutta, johon kaikki, kuten sanottu, ottavat osaa,
opettelee jokainen vielä oman erikoisammatin, tavallisesti villan- tai
pellavankudonnan, muurarin, sepän, lukkosepän tai kirvesmiehen ammatin.
Muita käsitöitä ei siellä mainittavassa määrin harjoitetakaan. Sillä
vaateparsi on koko saarivaltakunnassa kaikilla pitkin ikää sama;
kuitenkin voidaan eri sukupuolet tuntea puvustaan, samoin kuin erottaa
naimattomat naineista. Tämä vaateparsi on miellyttävä silmille ja
mukava ruumiinliikkeille; erityisesti se tarjoaa suojaa kylmyyttä ja
kuumuutta vastaan. Jokainen perhe valmistaa pukunsa itse. Toisista
käsitöistä taas opettelee jokainen yhden, sekä miehet että myös naiset.
Ollen heikompia harjoittavat nämä kuitenkin helpompia ammatteja,
enimmäkseen kehräten villaa ja pellavaa; miehille jätetään muut,
raskaammat työalat. Useimmille opetetaan heidän vanhempiensa ammatti,
sillä useimpien luonto vetää siihen. Jos taas joku tuntee taipumusta
toiselle alalle, niin hänet ottaa kasvatikseen perhe, joka harjoittaa
samaa ammattia; tällöin sekä isä että viranomaiset pitävät huolta, että
hän joutuu arvossapidettyyn ja kunnialliseen perheeseen. Samalla tavoin
sallitaan sen, joka on oppinut jonkin ammatin, siirtyä toiselle alalle.
Kun hän osaa molemmat, niin hän harjoittaa kumpaa haluaa, ellei valtio
tarvitse jompaakumpaa niistä enemmän.

Syfograntin [Jokainen 30-perheinen väestöryhmä valitsee itselleen
vuosittain tämännimisen esimiehen. – Suoment. muist.] tärkeimpänä ja
melkein ainoana tehtävänä on pitää huolta ja valvoa, ettei kukaan ole
jouten, vaan että jokainen harjoittaa uutterasti ammattiaan, kuitenkaan
tarvitsematta juhdan tavoin yhtämittaa raataa aamuvarhaisesta myöhään
yöhön, sillä sellainenhan olisi mitä orjuuttavinta nylkemistä.
Kuitenkin se on käsityöläisten kohtalona miltei kaikkialla muualla
[Vuosina 1495-96 ja 1514 annetut parlamenttiasetukset teroittivat
Englannin käsityöläisille, että heidän velvollisuutensa oli
työskennellä 12-13 tuntia päivässä. – Suoment. muist.] kuin
Utopiassa, jossa vuorokausi jaetaan neljäänkolmatta yhtä pitkään
tuntiin ja niistä vain kuusi käytetään työntekoon: kolme aamupäivällä,
minkä jälkeen syödään aamiainen ja levätään kaksi tuntia; sitten
työskennellään taas kolme tuntia ja lopetetaan työpäivä ateriaan.
Kahdeksan aikaan, luettuna keskipäivästä, josta päivän tunnit aletaan,
käydään makuulle ja nukutaan kahdeksan tuntia. Työn, unen ja ateriain
väliset tunnit saa kukin käyttää mielensä mukaan; ei kuitenkaan ole
tarkoitus, että ne tuhlattaisiin ylellisyyteen ja laiskuuteen, vaan
kunkin tulisi joutoaikanaan toimittaa jotakin muuta hyödyllistä, mitä
hän vain haluaa. Useimmat käyttävät nämä loma-ajat opintoihin. On
nimittäin tapana pitää varhain aamulla, ennenkuin päiväkään vielä on
koittanut, julkisia luentoja, joita vain nimenomaan tietopuolisten
ammattien harjoittajiksi valittujen henkilöiden on pakko kuunnella.
Kuitenkin tulvii tämän lisäksi luentoja kuulemaan suuri joukko
kaikensäätyisiä miehiä ja naisia, kuka minkinlaatuisia, taipumustensa
mukaan. Jos taas joku tahtoo mieluummin työskennellä tänä aikana
ammatissaan, kuten monet tekevät, koska opillinen ajattelu ei heitä
kiinnosta, niin ei siihen ole mitään estettä; päinvastoin heitä
kiitetään, koska he siten tuottavat hyötyä valtiolle. Illallisen
jälkeen käyttävät utopialaiset yhden tunnin huvitteluun, kesällä
puutarhoissa, talvella julkisissa saleissa, joissa he nauttivat
yhteiset ateriansa. Siellä he harjoittavat musiikkia tai pitävät yllä
virkistävää keskustelua. Nopanheittoa yms. typeriä ja turmiollisia
pelejä he eivät edes tunne, mutta heillä on käytännössä kaksi peliä,
jotka muistuttavat jonkin verran shakkia: "numeroiden taistelu", jossa
luvut voittavat toisensa, sekä peli, jossa hyveet ja paheet
kamppailevat taistelujärjestykseen asetettuina keskenään. Tässä pelissä
käy erinomaisen nerokkaalla tavalla selville paheiden keskinäinen
eripuraisuus sekä hyveiden sopusointu. Myöskin siitä ilmenee, mitkä
paheet ovat minkinlaisten hyveiden vastakohtia, millaisin voimin ne
sotivat toisiaan vastaan julkisesti, millä keinoin ne ahdistelevat
toisiaan mutkateitä, miten hyveet murtavat paheiden voimat, miten ne
tekevät tyhjäksi näiden hyökkäykset, ja lopuksi, millä lailla
jompikumpi puolue pääsee voitolle.

Mutta jottei nyt syntyisi vääriä käsityksiä, on meidän lähemmin
tarkasteltava muuatta kohtaa. Koska utopialaiset työskentelevät vain
kuusi tuntia vuorokaudessa, niin ehkäpä joku ajattelee, että siellä ei
saada kokoon välttämättömiä elämäntarpeita riittämiin asti. Kaukana
siitä, ettei tämä työaika riittäisi tuottamaan varastoon kaikkea, mikä
kuuluu elämän tarpeisiin tai iloihin, jää sitä ylikin. Tekin käsitätte
sen, jos ajattelette, kuinka suuri osa toisten maiden väestöä on
joutilaana. Ensinnäkin melkein kaikki naiset, jotka muodostavat puolet
väestöstä; jos taas naiset ovat työteliäitä, niin miehet enimmäkseen
laiskoittelevat; toiseksi papit ja ns. "hurskaat" munkit; kuinka
suuri ja kuinka laiska heidän joukkonsa onkaan! Lisää heihin
kaikki rikkaat, varsinkin suurtilalliset, joita tavallisesti
nimitetään "säätyhenkilöiksi" ja "jalosukuisiksi". Edelleen heidän
palveluskuntansa eli aseistettujen tyhjäntoimittajain joukko. Lisää
lopuksi voimakkaat ja terveet kerjäläiset, jotka tekeytyvät kuka
milläkin tavoin sairaiksi, saadakseen elää joutilaina. Silloin
varmasti löydät paljon vähemmän kuin luulitkaan sellaisia, joiden
työteliäisyydestä riippuu kaikki, mitä ihmiset tässä elämässä
käyttävät. Ja ajattele nyt, kuinka harvat näistäkin tekevät
tarpeellista työtä! Täytyyhän meillä, koska arvioimme kaikkea sen
mukaan, miten paljon mikin seikka maksaa rahassa, harjoittaa monia
aivan turhanaikaisia ja liikoja ammatteja, jotka hyödyttävät vain
tuhlaavaisuutta ja nautinnonhalua. Jos sama määrä väkeä, kuin nyt on
toiminnassa, jaettaisiin niin harvoihin töihin kuin luonnollinen
elämänjärjestys vaatisi, niin syntyisi tavaroita välttämättä varastoon
liian suuret määrät, ja samalla ne tietenkin myös halpenisivat niin
paljon, etteivät käsityöläiset enää voisi hankkia elatustaan. Jos
nyt kaikki, joiden työvoima on sidottu joutavaan, sekä lisäksi
tyhjäntoimittajain joukkio, joka vetelehtii ikävissään ja yhä enemmän
veltostuu siinä, sadalla kuin kukin heistä tarvitsee kaikkea sitä, mitä
työntekijät tuottavat, kaksi vertaa enemmän kuin nämä itse – jos
heidät nyt pantaisiin joukolla työhön, ja hyödylliseen työhön, niin
saisitpa nähdä, kuinka pieni aika riittäisi tuottamaan runsaasti, jopa
ylenpalttisesti kaikkea, mikä on elämälle välttämätöntä ja hyödyllistä
sekä kuuluu todellisiin ja luonnollisiin huvituksiin.

                (II kirja, 4:s luku.) Latinasta suomentanut V. Arti.

WYATT JA SURREY.

Thomas Wyatt (1503-42) ja Henry Howard, Surreyn kreivi (1517-47),
mainitaan kirjallisuuden historiassa tavallisesti rinnakkain, koska
heille yhteisesti kuuluu kunnia Chaucerin traditioiden elvyttämisestä
ja sonetin tuomisesta Englannin kirjallisuuteen. 1400-luvulla
raivonneet ruusujensodat ja niiden aiheuttama aineellisen ja
sivistyksellisen elämän taantuminen olivat nimittäin luoneet Chaucerin
runoudenkevään jälkeen n. 150 vuotta kestäneen taiteellisen takatalven,
jonka routa alkoi sulaa vasta lähestyttäessä 1500-luvun puoliväliä.
Kuten Chaucerin aikana, vaikuttaa nytkin Italian renessanssi
elvyttävästi Englannin runouteen. – Thomas Wyatt kuului Henrik VIII:n
seurueeseen. Kuninkaansa luottamusmiehenä hän joutui matkustelemaan
diplomaattisissa tehtävissä ulkomaille, mm. 1527 Italiaan, jossa
kulttuurihaluisena henkenä perehtyi kirjallisuuteen ja taiteeseen.
Tyrannin epäluuloisuus toimitti Wyattin pari kertaa Toweriin, mutta
onnistui hänen taitavasti puolustautua ja säilyttää päänsä. Sonettien
ohella hän kirjoitti myös muuta lyriikkaa, vaikuttaen sitenkin
elvyttävästi runouteen. – Henry Howard kuului myös Henrik VIII:n
seurueeseen. Hänet oli kasvattanut Italian kieleen ja kirjallisuuteen
perehtynyt oxfordilainen oppinut John Clerke, herättäen oppilaassaan
renessanssin kirjallisuuden harrastusta. Surrey, jolla nimellä Howard
yleisimmin tunnetaan, on ollut luonteeltaan tulinen ja vallaton,
joutuen kolttosistaan usein vankilaan ja käyttäen näitä pakollisia
lepoaikoja runojen sepittelyyn. Hän otti osaa sotaretkiin, hoitaen
vastuunalaisiakin tehtäviä. Mestattiin 1547 tyrannin sairaalloisen
epäluuloisuuden viimeisenä uhrina. Hän on sonetin englantilaisen kaavan
keksijä ja viittasi tulevaisuuteen käyttämällä Vergilius-käännöksessään
silosäettä. Ylimysten ylpeään tapaan ei kumpikaan heistä painattanut
runojansa, vaan kiertelivät ne hovipiireissä käsikirjoituksina. Vasta
kirjanpainaja Tottel kokosi ne ym. lauluja kokoelmaksi Lauluja ja
sonetteja (Songes and Sonettes), joka ilmestyi painosta 1557. Tämä
teos, joka sisältää 96 Wyattin ja 40 Surreyn runoa, tunnetaan
yleisimmin nimellä Tottelin sekalaista (Tottel's Miscellany), ja on
kirjallishistoriallisesti huomattava ensimmäisenä sonettiseppojen
julkaisuna.

SIIS JÄTTÄISITKÖ MUN?

Wyatt:

    Siis jättäisitkö mun?
    Et voi! Et häpeää
    saa päälles sälyttää
    suruni syyttävää.
    Siis jättäisitkö mun?
    Et voi, et voi!

    Siis jättäisitkö mun,
    jok' olin palvojas
    iloissas, suruissas?
    Oi suurta julmuuttas,
    jos jättäisit sa mun!
    Et voi, et voi!

    Siis jättäisitkö mun,
    jok' aina vakuutin,
    ett' omas olisin
    tulessa tuskainkin?
    Siis jättäisitkö mun?
    Et voi, et voi!

    Siis jättäisitkö mun,
    sit' etkö sääli, oi,
    sua joka jumaloi?
    Mua murtaa et, et voi!
    Siis jättäisitkö mun?
    Et voi, et voi!

KUVAUS KEVÄÄSTÄ,

jolloin kaikki muu uudistuu paitsi rakastaja.

Surrey:

    Jo kevät kerkes, ummut, kukat toi
    ja vuoret, laaksot verhos vehreään.
    Uus asu yllä satakieli soi,
    ja turturkyyhky kuvaa lempeään.
    Sulossa suven virvet vihannoi,
    jo hylkäs hirvi vanhat korut pään.

    Jo talviturkin jänö jättää voi,
    ui kalat uudet suomut kyljissään,
    kyy nahkans' aivan täydelleen jo loi,
    jo ajaa pääsky pientä kärpästään,
    meen haussa mehiläinen ahkeroi.
    On talvi mennyt! kuiskii kukat. Nään
    näyistä armaist': unhoittua voi
    miel' ange muilta; mut ei multa, oi!

             Molemmat suomentanut Toivo Lyy.

PHILIP SIDNEY.

Sonettiseppojen sarjaan liittyy hienosti sivistyneenä
renessanssihenkenä Philip Sidney, runoilija, valtiomies, soturi, jonka
lyhyt elämänkaari on säilynyt muistossa tähdenlentona. Syntyneenä 1554
hän sai kasvatuksensa Oxfordissa ja antautui diplomatian alalle.
Pelastuttuaan töintuskin Parisin verihäistä hän sittemmin matkusteli
Saksassa ja Italiassa, perehtyen aikansa hienoimpaan sivistykseen ja
tullen tämän johdosta kotona runollisten harrastusten johtajaksi,
makutuomariksi ja suojelijaksi. Tähän piiriin kuului mm. Edmund
Spenser, joka omisti Sidneylle Paimenen kalenterinsa. V. 1580 Sidney
menetti Elisabethin suosion vastustamalla kuningattaren aiottua
avioliittoa Anjoun herttuan kanssa. Hän meni naimisiin v. 1583. Kahden
vuoden kuluttua hän lähti Alankomaiden sotaan, jossa, pienessä
kahakassa Zutphenin luona, haavoittui, sai verenmyrkytyksen ja kuoli
ainoastaan 32 v:n vanhana (1586). Englanti kunnioitti hänen muistoaan
yleisellä surulla; hänen kuvansa loistaa kaukaa vuosisatansa hienoimman
sivistyksen, ritarillisuuden ja jalouden esimerkkinä. – Hänen
tuotantoonsa, jota hän ei itse julkaissut painosta, kuuluu antikin ja
renessanssin vaikutuksen alaisena syntynyt idyllinen paimenromaani
Arcadia (painettu 1590), sonettikokoelma Astrophel ja Stella
(1591), ja hänen estetiikkansa Runouden puolustus (Defence of Poesy,
1591). Arcadia tuli hyvin suosituksi ja sai paljon jäljittelijöitä;
sen latinankielinen mukaelma Argenis (1621), jonka kirjoitti
skotlantilainen John Barclay, on ns. poliittisen romaanin aloittaja.
Sidneyn sonetit saavuttavat joskus sen sydämestä tulevan välittömyyden,
johon hän pyrki. Estetiikassaan hän asettaa antiikin kirjallisuuden
ylimmäksi esimerkiksi.

SONETTI UNELLE.

    Oi tule, Uni, unhon siunaus,
    sa lohdun lähde, lääke tuskien,
    sa köyhän aarre, vangin vapautus,
    sa vakaa tuomar' ylhäin, alhaisten!
    Suo mulle kilpes vahvan varjelus
    edessä epätoivon nuolien;

    tää viihdä rinnan riehu, vaikerrus:
    saat palkan parhaimman, jos teet sa sen!
    Vie pehmyt pielus, vuode viihtyisin,
    tään majan hiljaisuus ja varjot vie,
    pään uupuneen vie ruususeppelkin:
    ja silloinkin jos yhtä syvä lie
    sun sulos – missään nähdä armaampaa
    kuin sielussan' et Stellan kuvaa saa!

                      Suomentanut Toivo Lyy.

ARCADIA

kertoo lemmestä ja seikkailuista, näyttämönä samanniminen Kreikan
maakunta, josta, ollen kuuluisa suloisesta ilmastaan, asukkaistaan ja
näiden puhtaasta ja koruttomasta elämästä, roomalaiset runoilijat
tekivät paimenaiheisen ja romanttisen ihantolan. Alku kuuluu:

Siihen aikaan, jolloin maa alkaa pukeutua uuteen asuun lemmittynsä
tuloa odottaessaan ja jolloin auringosta, tasaisimmat kaarensa
piirtäen, tulee puolueeton sovintotuomari yön ja päivän välillä, oli
toivoton lammaspaimen Strephon saapunut Citheran saaren läheisyydessä
olevaan seutuun: katsellen siinä ympärilleen suuresti ihastuneena ja
luoden välistä silmäyksen Ilewardiin hän kutsui luoksensa sovinnollisen
kilpakosijansa Claius-paimenen, ottaen ensin synkistyneille kasvoilleen
tuskallisen ilmeen kuvastamaan kaikkea sitä, mitä hän aikoi sanoa, ja
pitäen poissa olevalle lemmitylleen pitkän puheen, jonka kuluessa he
näkevät haaksirikkoon joutuneen miehen, Musidoruksen, ajautuvan
rantaan. He tarjoutuvat viemään hänet heidän kotiinsa Arcadiaan ja
esittämään hänet vieraanvaraiselle ja jalolle Kalanderille.

Arcadiassa.

Kolmea päivää myöhemmin, kun aamu loi ruusuiset ja sinipunervat värinsä
taivaan kannelle auringon ilmestymistä tervehtien (satakielten
kilpaillessa keskenään tavalla, joka kykeni ilmentämään vääryyden
heille tuottaman surun mitä sievimpinä toisintoina) ja herätti heidät
unestaan, he nousivat puun alta (joka oli sinä yönä ollut heidän
huvimajanansa) ja jatkoivat matkaansa, joka vähitellen alkoi availla
ilahduttavia mahdollisuuksia Lakonian autiomaiden väsyttämille
Musidoruksen silmille. Täällä oli kukkuloita, joiden ylväitä rinteitä
kaunistivat muhkeat puut; pieniä laaksoja, joiden vaatimattomuus sai
korvausta hopeisten purojen virkistävästä tenhosta; kaikenlaisilla
silmää hyväilevillä kukilla kirjailtuja niittyjä; pensaita, joita
reunusti mitä kiehtovin varjo ja elävöitti kaunisäänisten lintujen iloa
antava paljous; kaikki laitumet olivat täynnä lampaita, jotka söivät
ruohoa vakaasti ja rauhallisesti, sievien karitsoiden vedotessa emojen
huolenpitoon kuorossa määkien; tuolla soitteli paimenpoika huilua kuin
ei aikoisi konsanaan vanhentua; täällä nuori paimentyttö kutoi
kudelmaansa samalla laulaen; ja hänen äänensä näytti innostavan kädet
työhön, ja hänen kätensä liikkuvan laulun tahdissa.

Prinsessa Pamelan rukous.

Prinsessa Pamelan rukous oli kuningas Kaarlo I:n lempirukous, josta
Milton moitti häntä sanoen, että "hän oli varastanut rukouksen sanasta
sanaan pakanallista jumalaa rukoilevan pakananaisen suusta".

Oi Sinä kaikkinäkevä valo ja kaiken olevaisen iankaikkinen elämä, jolle
mikään ei ole niin suurta, että se kestäisi, eikä niin pientä, että
sitä halpana pidettäisiin: katso kurjuuttani armeliaisuutesi silmillä,
ja anna äärettömän voimasi jossakin määrässä varata pelastusta minun
osalleni, niinkuin Sinä sopivimmaksi harkitset. Älä anna vääryyden
riemuita minun kohdallani, oi Herra, ja anna vikani tulla oikaistuiksi
Sinun käsilläsi, äläkä tee jumalattomasta vihollisestani oikeutesi
välikappaletta. Mutta jos Sinä, Jumalani, viisaudessasi katsot sen
anteeksiantamattoman mielettömyyteni sopivimmaksi rangaistukseksi; jos
tämä kolkko vankeuteni parhaiten vastaa ylenmäärin kiihkeitä
toiveitani; jos ylpeyteni, koska sydämeni ei ole vielä kylliksi
nöyrtynyt, on siten muserrettava, niin, Herra, minä alistun tahtoosi ja
otan riemulla vastaan kaiken surun, jonka tahdot minun kärsivän. Vain
sillä tavalla anna minun lähestyä Sinua, (suo, oi Herra, että kuulet
rukoukseni, jotka nekin saavat alkunsa Sinusta), anna minun rukoilla,
jaloimpiakin nimiä käyttämällä, joita tässä suurimmassa surkeudessani
itselleni antanen, että olen Sinun omasi, ja että Sinä hyvyydessäsi
(joka Sinä itse olet) sallit. majesteettiutesi jonkin säteen paistaa
sieluuni, jotta se yhä edelleenkin luottamuksella turvautuisi Sinuun.
Anna vastoinkäymisten koetella siveyttäni, mutta ei voittaa sitä; anna
niiden vallita, mutta ei niin, että se olisi häviöksi; anna suuruuteni
olla niiden saalis; anna tuskani olla niiden koston hekkuma; anna
niiden (jos niin hyväksi näet) kiusata minua yhä lisärangaistuksilla.
Mutta, oi Herra, älä anna niiden pahuuden milloinkaan käyttää
väkevämpää kättä, kuin että kykenen säilyttämään henkeni ja ruumiini
puhtaina. (Hetkisen kuluttua.) Ja armollisin Herra (prinsessa lausui),
miten minulle itselleni käyneekin, varjele siveätä Musidorusta.

                                   Suomentanut O. Juurikoski.

EDMUND SPENSER.

Edmund Spenser, Elisabethin ajan kuuluisan eepoksen
Keijukaiskuningattaren runoilija, sonettiseppo, oli syntynyt 1552.
Hänen isänsä näyttää olleen kangaskauppias ja antaneen pojalleen hyvän
koulu- ja yliopistokasvatuksen. Suoritettuaan tutkintonsa 1576
Spenser joutui 1578 Philip Sidneyn tuttavuuteen, ollen tunnettu
runoilijaharrastuksista jo koulu- ja yliopistoaikoina. Seuraavana
vuonna (1579) hän julkaisi esikoisteoksensa Paimenen kalenterin (The
Shepheard's Calendar), jonka omisti nuorelle ylhäiselle suojelijalleen
ja ystävälleen. Kokoelma, joka sisältää 12 "ekloogia", sai innostuneen
vastaanoton. Pian tämän jälkeen (1580) Spenser matkusti Irlantiin
sen silloisen ylimmän hallitusmiehen, lordi Grey of Wiltonin
sihteerinä. Siellä hän otti osaa irlantilaisten vapaudenpyrkimysten
tukahduttamiseen, saaden saaliikseen 1586 Desmondien suvulle kuuluneen
Kilcolmanin linnan ja maat. Täällä kävi hänen luonaan 1590 kuuluisa
seikkailija Walter Raleigh, tunnettu myös etevänä kirjailijana
ja runoilijana, tutustui kolmeen silloin valmiina olevaan
Keijukaiskuningattaren osaan, ja kehoitti runoilijaa tulemaan
Lontooseen. Siellä Keijukaiskuningattaren (The Faerie Queen) kolme
ensi osaa nyt (1590) ilmestyi painosta, imartelevasti omistettuina
Elisabethille, ja Spenserin runoilijamaine kohosi korkeimmilleen.
Raleigh esitteli hänet kuningattarelle, joka lahjoitti ylistäjälleen
50 punnan vuotuisen elinkautisen apurahan. Lontoossa oleskellessaan
Spenser vielä julkaisi muitakin runoelmiaan yhteisnimellä Valituksia
(Complaints), sekä elegian Daphnaida. Palattuaan tämän jälkeen
(1592) Irlantiin hän kirjoitti 88 lemmensonettia, saattoi loppuun
Keijukaiskuningattaren kolme seuraavaa osaa, ja sepitti runoelman
Colin Clout taas kotona (Colin Clout's Come Home Again), joka ilmestyi
1595; sen yhteydessä hän julkaisi pari runoelmaa Sidneyn muistolle
(Astrophel ja Thestyliksen sureva runotar – The Mourning Muse of
Thestylis). Samana vuonna ilmestyivät hänen mainitut lemmensonettinsa
nimellä Amoretti ja niiden yhteydessä komea avioliiton ylistys
Epithalamion; Spenser oli mennyt 1594 naimisiin Elisabeth Boylen
kanssa, jolle oli "amorettinsa" kirjoittanut. Hän matkusti nyt (1596)
Lontooseen, jossa Keijukaiskuningattaren uudet osat julkaistiin.
Samana vuonna ilmestyi myös hänen Neljä hymniänsä (Four Hymns) sekä
niiden yhteydessä Prothalamion, juhlaruno Worcesterin jaarlin kahden
tyttären avioliiton johdosta, ja uusi painos Daphnaidasta. Tällä
matkalla hän antoi kuningattarelle kirjoituksensa Irlannin asemasta
(View of Ireland), joka painettiin vasta 1633. Spenser palasi
Irlantiin 1597, ja toimi seuraavana vuonna Corkin sheriffinä. Mutta
irlantilaisten vapaussota leimahti taas liekkiin, Kilcolmanin linna
poltettiin, Spenserin yksi lapsi sai palossa surmansa, ja hän itse
pääsi vaimonsa ja muiden lastensa kanssa töintuskin pakoon. Köyhtyneenä
ja murtuneena hän palasi Lontooseen, jossa jonkin aikaa sairastettuaan
kuoli 1599. Hänen kootuissa teoksissaan, jotka ilmestyivät 1609,
julkaistiin Keijukaiskuningattaren seitsemännestä osasta kaksi
laulua, ja kolmannesta laulusta kaksi säkeistöä; pitemmälle runoilija
tuskin oli ehtinytkään. – Paimenen kalenteri, jolla Spenser ensiksi
saavutti kuuluisuuden, ei ole tavallista paimenrunoutta, vaan peiteltyä
protestantin hyökkäilyä katolisuutta vastaan; käyttämällä vanhentuneita
sanoja ja lauseparsia hän oli saanut runoihinsa jonkinmoista vanhuuden
vaikuttavaa tuntua. Valituksia nimiseen kokoelmaan sisältyvä
Äiti Hubbardin tarina (Mother Hubbard's Tale) on satiiri uskontoa
koskevia riitaisuuksia vastaan. Spenser osoittautuu siinä Chaucerin
työn jatkajaksi, hänen parhaiden ominaisuuksiensa perijäksi.
Keijukaiskuningatar oli tarkoitettu vertauskuvaksi. Kaksitoista ritaria
lähtee, kukin eri hyveen edustajana, Keijukaisten kuningattaren,
Glorianan, hovista maailmalle etsimään seikkailuja. Kuusi osaa ehti
valmistua, nimittäin legendat Pyhyydestä, Itsensähillitsemisestä,
Siveydestä, Ystävyydestä, Oikeudesta ja Kohteliaisuudesta. Kun Gloriana
tarkoittaa sekä jaloa, puhdasta kunnianhimoa, jota tulee tyydyttää
lähettämällä parhaat siveelliset voimansa taisteluun pahuutta vastaan,
että myös kuningatar Elisabethia ja hänen aikaansa, protestanttisuuden
taistelua katolisuutta vastaan, on allegoria kahtaalle tähtäävänä
vaikeasti sekä suoritettavissa että ymmärrettävissä. Kun runoilija
lisäksi valitsee näyttämönsä ja henkilönsä kuningas Arthurin
tarinapiirin lumomaailmasta, jonka ruusupensaikoissa, metsissä ja
linnoissa joudumme harhailemaan, unohtuu pian sekä runoilijalta että
lukijalta koko vertauskuvallisuus, ja he syventyvät molemmat
harvinaisiin, sadunomaisiin runonäkyihin, jotka herkeämättä syttyvät ja
sammuvat. Spenser kirjoitti runoelmansa omalla erikoissäkeistöllään,
ns. Spenserin stanzalla. Hänen nimensä on kirjailijoista suurin
Chaucerin ja Shakespearen välillä, Elisabethin aikakauden kansallisen
romantiikan korkealle kohoava saavutus.

HUHTIKUU.

(Paimenen kalenterista.)

    Soreat nymfit puron siunatun,
    jonk' aaltovuo
    rintaanne huuhtoo, harras pyyntö mun
    luoksenne tuo –
    myös immet Parnasson, joit' innoittaa
    Helikon, runon lähde – neuvokaa,
    kuin kiittäisin
    hänt' uljaimmin:
    naist' ilman vertaa, voittajaa?

    Eliisan ihanuutta soliskaa,
    veet hopeiset,
    ja kauan saakoot yllään kukoistaa
    nuo ylpeydet,
    jotk' yksin Panin tytär tahraton,
    Syrinksin synnyttämä, saanut on:
    niin suloisaa
    ei siittää maa
    voi kuolevaisten joukkohon!

    Tuoss' istuu hän ja ruohon vehreyteen
    luo loistoaan
    kuin kuningatar kärpänkäätyineen
    punapuvussaan
    ja kukkarunsain kruunupäähinein,
    joss' aukee ruusut kera narsissein
    ja lehväksiin
    piilee vihantiin
    päät esikkoin ja orvokkein.

UNA JA PUNARISTIN RITARI.

(Keijukaiskuningatar, I kirja, I laulu.)

    Maat' aavaa ritar' ylväs ratsasti
    varuksin uljain, kiivin hopeisin,
    jot' ammoin syvät naarmut runteli
    ja tahras taistelujen punakin.
    Hän itse viel' ol' outo leikkihin.
    Äkäinen ratsu kammoi käskijää
    ja ohjaust' oikutteli ritarin,
    jok' oli nähdä reipas, pystypää,
    kuin tahtois turnauksesta taistoon kiirehtää.

    Povellaan piti ristin verisen
    hän kuolleen herrans' ikimuistona
    ja tunnuksena suurten tunteiden,
    rakkauden, jot' ei riistä kuolema.
    Tuo sama tunnus kilven pinnassa
    ylisti yhä oivaa auttajaa.
    Mies uskollinen mielen pohjasta,
    jonk' ilokin ol' ylvään suruisaa,
    vaan käytös silti pelotonta, luottavaa.

    Hän teki matkaa suureen seikkailuun,
    jonk' antoi kuningatar Keijumaan
    (uus lisä Glorius-sukuun ihailtuun,
    Gloriana suurin), jotta innollaan
    hän pääsyn suosioon sais mieluisaan.
    Hänt' ajoikin nyt halu sydämen
    pian näyttää ottelussa kuntoaan
    vereksin voimin vihamiehellen,
    jok' oli lohikäärme julma, hirmuinen.

    Suloinen nainen seuras vierell' ain',
    pien' aasi allaan vitivalkoinen,
    vaan valkeemp' itse kaunis kulkiain,
    vaikk' iso huntu eessä kasvojen
    ja musta puku peitti vaaleuden.
    Syvästi murheellisna istui hän
    kuin kiinni seläss' aasin verkkaisen:
    hänt' outo suru näytti jäytävän.
    Ja valkovuona juoksi jäljess' seuran tän.

    Niin puhdas, viaton kuin vuona tuo
    ol' itse nainen, tuttu hyveen tien.
    Taapäin vei suku valtaherrain luo
    ja kuninkaiden, kuningattarien,
    joit' ammoin kumars' saatot mahtavien,
    joit' idäst' aina länteen toteltiin
    siks kunnes vihamiesten vimmaisien
    kapina kaatoi suvun sorruksiin.
    Nuo kohlut kostaakseen hän turvas ritariin.

    Perässä taapers' yksin kääpiö,
    jok' kauas toisten taa jäi laiskuuttaan
    tai kantamuksen tähden – lieneekö
    niin raskaaks käynyt reppu harteillaan. –
    Äkisti pimensivät pilvet maan,
    ja Zeus niin rajut kuurot lennätti
    armaansa helmaan, ettei ainutkaan
    niilt' turvaa saanut edes hetkeksi.
    Niin saartoi myrsky kauniit kumppanuksetki.

    Näin häätyin suojaa lähelt' etsimään
    pian löysivät he lehdon varjoisen,
    jot' uhmanneet ei puuskat myrskysään.
    Siell' lehtikaton loisto kesäinen
    levisi taivaan valon torjuen,
    niin ettei tähti läpi tuikkinut,
    ja linjat käytäväin ja polkujen
    eess' aukes pitkät, paljon kuljetut.
    Tän sataman löys' seura kotvan harhaillut.

    Niin painuivat he lehtoon iloiten,
    ja suloisasti lintuin laulu soi,
    kun myrskyn tieltä pakoon parveillen
    ne täällä visersi ja ilakoi.
    Puut pystypäiset teitä vartioi –
    ylhäinen seetri, mänty latvakas,
    jalava, jota viini kiemuroi,
    tukeva tammi, metsäin kuningas,
    kypressi, hautakumpuin valtias,

    ja laakeri, tuo palkka voittajain
    ja runoilijain, kuusi huokaava,
    ja raita, lohtu lemmen murtamain,
    myös taipuisa ja altis pihlaja,
    ja sauvahaapa, koivu mahlaisa
    ja myrra, josta haavat huojentuu,
    sotaisa pyökki, saarni komea,
    plataani paksu, vehmas öljypuu,
    ja vaahtera, jonk' ydin usein vikauu.

    Näit' ihaillen he tietään tarkkaa ei.
    Kun viimein laantuu kohu myrskysään,
    niin polkua, jok' ensin lehtoon vei,
    he eivät palatakseen löydäkään,
    vaan vaeltavat ees-taas ihmeissään,
    siit' etääntyin, mik' etsittävä ois.
    Tää empimään saa heidät älyään:
    tiet toiset yhtyy, toiset haaroo pois,
    ja liian mont' on, joita mennä vois.

       Molemmat suomentanut Jaakko Tuomikoski.

MA ARMAAN NIMEN RANTAAN KIRJOITIN.

    Ma armaan nimen rantaan kirjoitin,
    vaan koht' ol' aallot pois sen pyyhkineet.
    Sen toista kättä käyttäin piirtelin,
    vaan saaliinaan sen veivät nousuveet.
    Hän lausui: "Houkka, turhaa työtä teet,
    et kuolollista kuolottomaks saa.
    Kuin nimeni, jot' on nyt piirrelleet
    sun sormes, myös ma häivyn aikain taa."
    "Ei", vastasin, "on monta halvempaa
    tomussa kuolemaan, et kuole niin.
    Hyveittes ihmeet runo ikuistaa:
    sun nimes kirjoitan ma taivaisiin!
        Vaikk' ahmais Mana kaiken maailman,
        jää lempemme – Maat' uutta hiomahan!"

                    Suomentanut Toivo Lyy.

JOHN LYLY.

Elisabethin ajan voimakas kirjallinen pyrkimys ilmeni, paitsi
lyyrillisenä, eepillisenä ja näytelmärunoutena, myös romaaneina, joista
Sidneyn Arcadia on jo esimerkkinä mainittu. Toisena ajan merkkinä
tältä alalta on muistettava John Lylyn (1554-1606) kaksiosainen romaani
Euphues (1579-80), jolla oli suuri merkitys harkitusti hienon ja
"sivistyneen", alkusointuja, väitteitä ja niihin sutkausmaisesti
liittyviä vastaväitteitä, sanaleikkejä ja kaikkea muodollista siroutta
suosivan tyylin ja puhetavan, "suorasanaisen sonetin", ns.
"euphuismin", levittäjänä ylimystön piireihin. Lyly oli saanut
romaaniinsa herätteen Espanjasta. Hän oli tuottelias näytelmäin
kirjoittaja.

CALLIMACHUKSEN ISÄN TESTAMENTTI.

Viisaus on suuri rikkaus. Säästäminen on hyvää ansiota. Varakkuuden
perustana ei ole kulta, vaan Jumalan armo. Parempi on kuolla
rahattomana, kuin elää ilman kohtuutta. Älä pue yllesi enemmän
vaatteita kuin mikä ehkäisee kylmettymisen, äläkä ahda vatsaasi enemmän
ruokaa kuin mikä riittää tyydyttämään nälän. Älä muuttele ulkoasuasi,
älä liioin ruokajärjestystäsi: edellinen johtaa ylpeilemiseen,
jälkimmäinen kyllästymiseen. Kumpikin on turhuutta, hurskaudesta
tyhjää: molemmat tuhlaamista, hyvästä kaukana.

Mene levolle karitsan keralla ja nouse leivosen kanssa: myöhään yöhön
valvominen synnyttää levottomuutta, ja pitkään nukkuminen aamulla
jumalattomuutta. Karta kumpaakin: edellistä epäterveellisenä,
jälkimmäistä sopimattomana.

Älä rupea takausmieheksi, älä parhaille ystävillesikään: joka maksaa
toisen miehen velan, hän valmistaa omaa häviötään; rikkaan takaajan
näkee yhtä harvoin kuin mustan joutsenen, ja joka lainaa kaikille
tahtoville, hän osoittaa suurta hyväntahtoisuutta, mutta niukkaa älyä.
Älä lainaa penniäkään ilman panttia, sillä pantilla on hyvä jälleen
lainata. Älä mene hätiköiden avioliittoon, parempi on pitää käynnissä
yksi aura kuin kaksi kätkyttä: ja enemmän on hyötyä täysinäisestä
aitasta kuin täysinäisestä vuoteesta. Mutta ellet voi elää puhtaasti,
niin valitse sellainen, jota kiitetään enemmän vaatimattomuudesta kuin
kauneudesta. Hyvä vaimo on suuri perintöosa: ja hän on sitä
kunnioitettavampi, kuta rehellisempi hän on. Jos tahdot elää vanhaksi,
varo nauttimasta liian paljon viiniä; jos tahdot pysyä terveenä,
kavahda naisia; jos tahdot rikastua, älä milloinkaan pelaa. Pitkät
kulaukset lyhentävät elämän; turhat lihanhimot kuivattavat mehun
luista; ja riettaat ajanvietteet tyhjentävät kukkaron. Anna keittäjäsi
olla lääkärisi, ja lihamyymälöiden apteekkinasi: joka ottaa
lääkemääräyksen jokaiseen pahoinvointiin eikä voi syödä kahta ateriaa
pitämättä lääkkeitä jumalanaan, hän varmasti tekee lääkärin rikkaaksi
ja itsensä kerjäläiseksi: hänen ruumiinsa ei ole milloinkaan ilman
sairautta, eikä hänen kukkarossaan ole konsanaan rahaa.

Älä ole tuhlaavainen almuja antaessasi; tässä maassa osoitamme
armeliaisuutta sanomalla: Jumala auttakoon sinua, ja ystävällisyyttä:
Minulla on kaupungin parasta viiniä sinulle varattuna.

Elä elämäsi maaseudulla, älä hovissa, jossa ruoho ei kasva eikä sammal
takerru kantapäihisi.

Siten sinulla on hallussasi, jos vain osaat käyttää sitä, maailman
kaikki rikkaus: eikä se, joka ei osaa noudattaa hyvää neuvoa,
milloinkaan kykenekään saavuttamaan mitään etuja. Minä jätän sinulle
enemmän kuin mitä isäni jätti minulle; sillä kuollessaan hän antoi
minulle paljon rikkautta, välittämättä siitä, kykenisinkö säilyttämään
sen; ja minä annan sinulle hyvän neuvon, kaikki keinot, miten
rikastutaan. Ja mikä on älyä käyttämällä saatua, sitä epäilemättä
käsitellään varovasti ja kartutetaan viisaasti.

Jumala siunatkoon sinua, ja minä siunaan sinua: ja niinkuin minä
huolehdin sinun turvaamisestasi, niin Jumalakin hoivatkoon sieluani.

                                Suomentanut O. Juurikoski.

CHRISTOPHER MARLOWE.

Miraakkelien henkilöt olivat todellisia ihmisiä, jotka esittivät
jotakin Raamatun tai legendain kertomaa kohtausta. Jotta niiden
sisältämä opetus olisi tullut mahdollisimman selväksi,
henkilöllistettiin niiden tarkoittamat hyveet ja paheet ja
muodostettiin näistä näytelmä. Näin syntyi miraakkelien rinnalle
moraliteetti. Mutta jotta tämän opetus taas olisi ollut kaiken
epäilyksen ulkopuolella, liitettiin moraliteettiin "varoittava
esimerkki", joka luonnostaan sisälsi draamallisia toimintaa. Tästä
varoittavasta esimerkistä on lähtöisin Englannin uudenaikainen draama,
joka on jo 1500-luvun puolivälissä olemassa lyhyenä yksinäytöksisenä
"interludina", huvinäytelmänä, kansanomaisena murha- ja historiallisena
kronikkatragediana. Loppusoinnullinen, miraakkelien ajoilta periytyvä
säe vähitellen hyljätään ja sijaan otetaan silosäe. Kaikki nämä
viitteet kehittää uudenaikaiselle tasolle Christopher Marlowe,
Englannin huomattavin näytelmäkirjailija ennen Shakespearea,
persoonallisuutensa voimasta tietoinen renessanssihenki, jota täydellä
syyllä pidetään Englannin uudenaikaisen draaman luojana. – Marlowe oli
suutarin poika Canterburystä, syntynyt 1564. Hän sai hyvän koulu- ja
yliopistokasvatuksen, saavuttaen Cambridgessä 1583 B.A:n ja 1587 M.A:n
arvon. Tutkintojensa edellyttämille säännöllisille urille hän ei
kuitenkaan antautunut, vaan mm. seikkailtuaan – kuten otaksutaan –
sotilaana Alankomaissa, ilmestyy Lontooseen, jossa rupeaa elämään
kirjailijana, levottomana, kapinallishenkisenä taiteilijakulkurina.
Hänen ensimmäinen näytelmänsä Tamerlan Suuri (Tamburlaine the Great)
esitettiin 1587. Renessanssin suurenmoisesti itseensä luottavan,
valtaa, kunniaa ja nautintoja halajavan hengen tulkitsee komeasti julma
Tamerlan koskena kuohuvissa repliikeissään, joiden alta värähtelee
Marlowen oma intohimo. Ensi kerran notkeasti soljuileva silosäe
tulkitsee puheen kaikkia vivahduksia luontevasti ja vapaasti. Näytelmä
tempaa mukaansa enemmän sielullisella, aatteellisella voimallaan kuin
siihen saakka pääasioina olleilla järkyttävillä kohtauksilla.
Faustus-näytelmässään (painettu 1604) Marlowe osoittaa edistyneensä
draaman tekniikassa. Hänen Faustinsa myy sielunsa saadakseen vallan ja
kyvyn tehdä mitä tahtoo; kun hän ei sitten kykene osoittamaan tämän
vallan käytössä mitään suuria pyrkimyksiä, hän jää aatteellisesti
Goethen Faustin alapuolelle, joka möi sielunsa tiedon vuoksi ja
taisteli itsensä vapaaksi. Julman, järkyttävän kuvan jo Maailman
juoksijassa esiintyneestä ahneesta juutalaisesta Marlowe loi
näytelmässään Maltan juutalainen (The Jew of Malta, esitetty 1591),
nostamatta häntä kuitenkaan sen syvän tragiikan valoon, jossa on
Shakespearen Shylock. Historiallisessa näytelmässään Edvard II
(painettu 1593) hän saavuttaa Shakespearen vertaisia tuloksia, mutta
osoittaa jo heikentymistä Parisin verilöylyssä (The Massacre of
Paris, esitetty 1592) ja Didon tragediassa (The Tragedy of Dido,
painettu 1594). Hän oli myös huomattava lyyrikko, jonka laulu
Rakastunut paimen lemmitylleen (The Passionate Shepherd to His Love)
ja Walter Raleigh'n sen johdosta syntynyt runo Neidon vastaus
rakastuneelle paimenelle (The Nymph's Reply to the Passionate
Shepherd) oval itseoikeutettuja uudenaikaisissakin laulukirjoissa.
Marlowen klassillisesta sivistyksestä todistavat hänen käännöksensä:
Ovidiuksen Amores, Lucanuksen Pharsalia ja Musaioksen Hero ja
Leander (jonka Chapman saattoi loppuun). – Marlowe oli tunnettu
vapaista, häikäilemättömistä mielipiteistään ja hurjasta
elämäntavastaan. Hän kuului samaan kirjailijaryhmään kuin Shakespeare,
Nash, Drayton, Chapman, Greene ym., joista toiset ovat lausuneet hänestä
ystävällisiä sanoja, vain Greenen syyttäessä häntä kuolinvuoteellaan
kirjoittamassaan katuvaisessa elämänsä kronikassa (Pennin edestä
älyä – Groat's Worth of Wit) huonosta elämästä ja ateismista.
Viimemainitusta hänet olikin ilmiannettu ja hän olisi joutunut siitä
aikansa lakien mukaiseen edesvastuuseen ellei kuolema olisi ehättänyt
väliin. Marlowe oli lähtenyt maaseudulle pakoon Lontoossa 1593
raivoavaa ruttoa, ja asui Deptfordin kylässä. Kesäkuun 1 p. mainittuna
vuonna hän joutui kylän kapakassa tappeluun jonkun yhteisen hempukan
vuoksi ja yritti lyödä tikarillaan vastustajaansa, joka torjui iskun
siten, että Marlowen ase sattui hänen omaan päähänsä.

TOHTORI FAUSTUS.

    ... ... ... ... ...

FAUSTUS:

    Kirottu minne olet?

MEFISTO:

                        Helvettiin.

FAUSTUS:

    Miks sitten olet poissa helvetistä?

MEFISTO:

    Miks? Olen juuri helvetiss', en poissa!
    Vai luuletko sa, että mua, joka
    näin kasvot Jumalan ja riemut taivaan,
    ei olla kymmenellätuhannella
    sen kautta helvetillä rangaistu,
    ett' autuus ainainen on multa viety?
    Oi, Faustus, jätä turhat kyselyt:
    ne piinaa sieluani nääntyvää!

FAUSTUS:

    Mit', onko suuri Mephistopheles
    niin masentunut siitä, että taivaan
    häneltä riemut pois on riistetty?
    Sa miehen mieltä opi Faustukselta:
    iloja halveksi sult' evätyitä!
    Vie viesti tämä Luciferille
    sa suurelle: "Kun Faustus vetänyt
    on päälleen kuolon iankaikkisen
    sill' että rohkein aatoksin hän kieltää
    Jehovan jumaluuden, sano: silloin
    hän sielunsa myy Luciferille,
    jos tämä neljäkolmatt' antaa vuotta
    hänelle vielä, elää hekumassa,
    ja sinut mulle seuralaiseksi,
    jok' aina täyttää, mitä ikään vaadin,
    jok' aina kertoo, mitä ikään käsken,
    jok' aina lyö mun vihamieheni
    ja ystävillen' aina avun suo
    ja ain' on kuuliainen tahdolleni!"
    Mene ja käänny puoleen mahtavan
    sa Luciferin niin ja keskiyön
    taas aikaan lukukammiooni saavu
    ja kerro mulle mieli mestarisi

MEFISTO:

    Sen teen ma, Faustus.

FAUSTUS:

                          Vaikka sielua
    niin mont' ois mulla, kuin on tähtiä
    laella taivaan tuolla, antanut
    ne kaikki oisin Mephistopheleesta:
    ma hänen kauttaan hallitsijaksi
    maanpiirin nousen, hänen avullaan
    teen sillan halki ilmain liikkuvain,
    jott' yli valtameren vaeltaa
    keralla saatan sotalaumojen!
    Käyn yli Afrikan ma rantavuorten
    ja manteren sen liitän Espanjaan,
    molemmat veromaiksi kruununi,
    ja keisari mun armostani vain
    saa päämies olla Saksan ruhtinasten!
    Nyt, kun sain toiveeni ma täyttymään,
    nyt vietän aikani näiss' ongelmissa,
    siks kunnes palaa Mephistopheles.
    ... ... ... ... ...

        Kello lyö yksitoista.

FAUSTUS:

    Ah, Faustus!
    Vain tunti sull' on enää elon aikaa,
    ja iäks sitten sinut tuomitaan.
    Te pysähtykää, taivaankappaleet
    iäti liikkuvat, ett' aika lakkais
    ja keskiyön ei konsaan koittais hetki!
    Ihana luonnon silmä, nouse, nouse
    ja ikuinen luo päivä taikka anna
    tään hetken olla vuosi, kuukausi
    tai viikko tai vain luonnollinen päivä,
    ett' ennättäisi Faustus katua
    ja sieluns' ikiyöstä pelastaa!
    O lente, lente currite noctis equi!
    Vaan tähdet kulkee, aika rientää, kello
    lyö kohta, kohta saapuu paholainen
    ja Faustus tuomiolla seistä saa.
    Oi, Jumalani luokse tahdon tulla:
    ken alas voi mun vetää alhoihin!
    Te nähkää, nähkää taivaanvahvuudella
    heleä hurmevirta Kristuksen!
    Yks pisara jo minut pelastaisi,
    jo puoli pisaraa: ah, Kristukseni!
    Ah, ällös raadelko mun sydäntäni
    puheilla Kristuksesta! Silti häntä
    ma kutsun. Säästä mua, Lucifer!
    Miss' on se nyt? Se meni pois: ja, katso,
    Jumala käsivarttaan kohottaa,
    ja otsakulmat kurtistuvat ylhät!
    Te tulkaa, tulkaa, vuoret, kukkulat,
    ja kaatukaa mun päälleni ja piillä
    Jumalan vihaa raskasta mun suokaa!
    Ei, ei!
    Maan uumeniin suinpäin ma tahdon syöstä:
    maa, nielus avaa! Oi, en suojaa sais!
    Te tähdet, syntymäni säätäjät,
    joilt' arpa kuolon on ja helvetin,
    te Faustus nostakaa, kuin sankka usva,
    nyt pilviin raivoisasti vyöryviin,
    niin että, kun te purkaudutte ilmaan,
    mun jäseneni vapaiks sinkoais
    savua suitsevasta kidastanne
    ja sieluni sais taivaan periä!

        Kello lyö puolen tunnin lyönnin.

    Ah, puoli tuntia jo meni! Kaikki
    on mennyttä jo tuossa tuokiossa!
    Oi Jumala,
    vaikk' et mun sieluani armahtaisi,
    niin Kristuksen, sun poikas tähden, joka
    on minut lunastanut verellänsä,
    aseta silti jokin määrä, mitta
    mun tuskalleni lakkaamattomalle!
    Vuostuhanneksi Faustus hornaan syökse,
    sadaksi vuosituhanneksi, mutta
    suo viimein pelastua hänenkin!
    Oi, ei, ei ole mitään määräaikaa
    kirotun sielun kidutuksella!
    Miks sieluton et eläin vain sa ollut?
    Tai miks on kuolematon sinun sielus?
    Ah, Pythagoraan sielunvaellus
    tott' oisiko, ja tämä sielu lentäis
    minusta pois ja raa'aks eläimeksi
    ma muuttuisin? On eläin onnellinen:
    kas, kun se kuolee,
    koht' alkuaineiks hajoaa sen sielu.
    Mut minun sieluni on pakko elää
    ja tuta tuimat tuskat helvetin!
    Kirotut olkoot vanhempani, jotka
    mun siittivät! Ei, Faustus, itsesi
    kiroa, kiroa sa Lucifer,
    jok' ilot taivaan sult' on riistänyt!

        Kello lyö kaksitoista.

    Oi, nyt se lyö! se lyö! Nyt haihdu, ruumis,
    tai Lucifer sun vie nyt helvettiin!

        Jyrinää ja salamointia.

    Oi, pisaroiksi pieniks, sielu, muutu
    ja valu valtamereen, löytymättä!

        Paholaisten parvi tulee.

    Oi Jumalani, Jumalani, ällös
    noin ankarasti katso puoleeni!
    Kyyt, käärmeet, suokaa hengähtää mun hetki!
    Suus sulje, inha horna! Lucifer,
    oi älä tule! Välikirjamme
    ma poltan nyt... Ah, Mephistopheles!

        Paholaiset poistuvat vieden Faustuksen. Kuoro astuu esille.

KUORO:

    Puun murtui oksa, jok' ois kasvaa voinut,
    Apollon laakerista lehvä kuihtui,
    jok' otsall' oppineella tuolla versoi.
    On Faustus mennyttä: oi, kaatumista
    te helvetillistä nyt kunnioikaa
    tuon miehen, jonka inha kohtalo
    vain ihmettelyyn viisast' ohjatkoon
    edessä ilmiöitten, joihin käydä
    käsiksi luvatont' on: joiden syvyys
    älyä oivaa moisiin viettelee
    kokeihin, ettei niitä taivas salli!
    Terminat hora diem, terminat auctor opus.

                    Suomentanut Toivo Lyy.

WILLIAM SHAKESPEARE.

Elisabethin ajan korkeimman taiteellisen hengen tulkki on William
Shakespeare, nero, joka nousee kansallisuutensa ja aikansa piiristä
ihmiskunnan yhteiseksi omaisuudeksi. Hän syntyi Stratford-on-Avonissa,
Warwickshiressä, huhtik. 22 tai 23 p. 1564, ja kastettiin saman kk:n 26
p. Isä, John Shakespeare (k. 1601), oli maataloustuotteiden kauppias,
joka menestyi hyvin ja saavutti paikkakuntalaisten luottamuksen; äiti
oli Mary Arden, varakkaan maanviljelijän tytär, joka isänsä kuoltua
peri Asbies nimisen talon ja 50 eekkeriä maata. Williamilla oli kaksi
vanhempaa siskoa, jotka kuolivat nuorina; häntä nuoremmista
sisaruksista pääsi kolme poikaa, Gilbert, Richard ja Edmund, ja yksi
tytär, Joan, aikuisiksi. William ja Gilbert kävivät Stratfordin koulua,
opiskellen Lillyn latinan kielioppia, äidinkieltä, kirjoitusta ja
aritmetiikkaa. He todennäköisesti saivat lukea latinalaisia klassikoita
ja myös kreikankieltä, koskapa oppinut Ben Jonson kertoo Shakespearen
osanneen "vähän latinaa ja vähemmän kreikkaa", mikä muuten on hyvä
arvosana Jonsonin antamaksi, sillä ylpeänä omasta oppineisuudestaan hän
helposti vähäksyi toisten taitoa. Aikalainen John Aubrey kertoo
Shakespearen osanneen latinaa "aika hyvin" ("pretty well"). Kodin elämä
jatkui näin onnellisesti noin vuoteen 1577 saakka, jolloin rupesi
koitumaan taloudellisia vastoinkäymisiä. Niiden johdosta William sai
lopettaa koulunkäyntinsä ja ruveta auttamaan isäänsä kaikessa siinä,
mihin 13-vuotias kykenee. Seuraava hänestä tiedetty tosiasia on hänen
avioliittonsa: marraskuussa 1582, siis 18-vuotiaana, hän menee
naimisiin läheisestä Shotteryn kylästä kotoisin olevan 26-vuotiaan Ann
Hathawayn kanssa. Erinäiset seikat viittaavat siihen, että Williamin
perhe vastusti tätä liittoa, jota morsiamen perhe taas vaati tyttärensä
maineen vuoksi. Avioliitto ei liene ollut täysin sopusointuinen.
Toukokuussa 1583 syntyi tytär, Susannah, jonka sanotaan perineen jonkin
verran isänsä älyä ja käytännöllistä kykyä, ja joka meni avioliittoon
erään tri John Hallin kanssa. Seuraavana vuonna syntyivät kaksoiset
Hamnet ja Judith. Kun kodin olot isän vastoinkäymisten ja hänen oman
perheensä nopean lisääntymisen sekä todennäköisesti puuttuvan
sopusointuisuuden vuoksi kävivät nuorelle aviomiehelle raskaiksi, ja
kun Sir Thomas Lucy, Charlcotesta, oli toimittanut hänelle
salametsästyksestä sekä raippoja että vankeutta, uhaten vielä
lisärangaistuksella, hän poistui Stratfordista Lontooseen, kulkien koko
matkan jalan. Tämä tapahtui 1585 tai seuraavan vuoden alussa. Lontoossa
hän sai heti työtä teattereissa, tosin "hyvin alhaisissa tehtävissä",
kuten hänen ensimmäisen elämäkertansa kirjoittaja, kirjailija Nicholas
Rowe sanoo. Tietymätöntä on, ohjasiko Shakespearen teatterien
palvelukseen jo silloin elävä harrastus ja se sattuma, että hän tunsi
Lontoossa erään kirjanpainajan, joka saattoi olla suhteissa
näyttelijöihin ja teattereihin. Joka tapauksessa hän pääsee pian
esiintymään näyttelijänä, ja ennenpitkää silloisen huomattavimman,
kreivi Leicesterin suojeluksessa olevan "näyttelijäin yhtiön"
jäseneksi, saman, joka esiinnyttyään sittemmin monen muun ylhäisen
aatelisen nimen varjossa tuli Jaakko I:n aikana tunnetuksi "Kuninkaan
seurueena" ("The King's Company"). Se antoi aluksi näytäntönsä
Englannin ensimmäisessä varsinaisessa teatterirakennuksessa nimeltä
"The Theatre" ja sittemmin toisessa, "Ruusu" nimisessä. V:n 1594:n
jälkeen Shakespearen seurue on joskus esiintynyt Newington Buttsin, ja
vv:n 1595:n ja 1599:n välillä "Väliverho" ("The Curtain") -teatterissa.
Viimeksi mainittuna vuonna rakennettiin "Globe"- ja kymmenen vuotta
myöhemmin "Blackfriars"-teatteri, joihin, ja varsinkin edelliseen,
Shakespearen näyttelijä- ja kirjailijatoiminta v:n 1599:n jälkeen
liittyy. Todennäköistä on, että hänen seurueensa esiintyi myös
maaseutukaupungeissa; Skotlannissa ja ulkomailla se ei ole käynyt.
Shakespearen tiedetään esiintyneen Ben Jonsonin näytelmissä Joka mies
omalaatuisensa (Every Man in his Humour) ja Sejanus; Hamletissa
hän on näytellyt haamun ja Kuten haluatte (As You Like It)
kappaleessa – veljensä Gilbertin muistelun mukaan – Adamin osan. V:n
1595:n vaiheilla Shakespeare oli jo kuuluisa teatterimies ja
kirjailija, taloudellisestikin hyvässä asemassa; varhaisemman kauden
näytelmät oli kaikki esitetty ja olivat saavuttaneet menestystä:
runoelmat Venus ja Adonis (1593) ja Tarquinius ja Lucretia (1594)
sekä suurin osa soneteista oli julkaistu (lopullisesti 1609), ja
olivat saaneet suosiollisen vastaanoton. Aikalainen Francis Meres
mainitsee hänet päivän etevimpänä kirjailijana. Hänen nimeänsä
pidettiin niin suurena suosituksena, että kirjanpainajat painoivat sen
hänelle kuulumattomienkin näytelmien kanteen. 1596 hän palasi
Stratfordiin, ollakseen läsnä poikansa Hamnetin hautajaisissa ja
pelastaakseen isänsä velkojain ahdisteluilta; tämän jälkeen hän kävi
vanhassa kodissaan joka vuosi, kohottaen sen jälleen riippumattomaan
asemaan. Hänen pyynnöstään isä anoi vaakunavirastolta ("College of
Heralds") suvulleen vaakunaa, joka myönnettiin 1599 tunnuslauseella "Ei
ilman oikeutta". 1597 Shakespeare osti Stratfordin suurimman talon
nimeltä New Place, ja kaupungin arkistossa säilyneet kirjeet todistavat
tämän jälkeen hänen varallisuudestaan. Hänellä oli osuus Globe- ja
Blackfriars-teatterissa, hyvät tulot näyttelijänä ja kirjailijana.
Tulojensa hoidossa hän osoitti käytännöllisyyttä ja älyä, ostaen
mainitun talon lisäksi vielä pelto- ja laidunalueen sekä vuokraoikeuden
ja pitäen joskus sattuvissa oikeudenkäynneissä lujasti kiinni
eduistaan. Vielä 1613 hän osti talon Lontoosta. Hän oli kuningatar
Elisabethin suosiossa, lukuunottamatta tämän viimeistä vuotta, eikä
kuningattaren kuolema 1603 vaikuttanut huonontavasti hänen asemaansa.
Päinvastoin hänen seurueensa sai Jaakko I:ltä nimen "Kuninkaan
palvelijat" ("King's Servants") ja esitti usein hänen näytelmiään
hovissa. Tämä ulkonainen menestys ei kuitenkaan voinut varjella häntä
sielullisilta kärsimyksiltä. Essexin salaliitto 1601 vei useita hänen
ystävistään ja suosijoistaan onnettomuuteen, ja toisten ystäviensä
taholta hän sai kokea ikävyyksiä. Tämä kuvastuu muutamien vuosien
aikana hänen draamoistaan, jotka henkivät kovien kokemusten aiheuttamaa
synkkyyttä ja katkeruutta. Pian hän kuitenkin pääsi vapautumaan
raskaasta mielialastaan kohoten viimeisten näytelmien osoittamaan
ylevään ja kirkkaaseen rauhaan. 1611 Shakespeare lopetti 25 vuotta
kestäneen työnsä näyttämön ja kirjallisuuden palveluksessa, ja asettui
Stratfordiin, viettäen siellä lopun ikäänsä kunnioitetussa,
aineellisesti turvatussa asemassa. V:n 1616:n alussa hänen terveytensä
rupesi huononemaan ja hän teki testamenttinsa. Keväämmällä hänen
ystävänsä Ben Jonson ja Michael Drayton saapuivat tervehtimään häntä,
mikä aiheutti iloiset kekkerit, joissa he säilyneen tiedon mukaan
"joivat liian kovasti". Shakespeare sairastui niiden johdosta ja kuoli
syntymäpäivänään huhtik. 23 p. 1616. Hänet haudattiin Stratfordin
kirkkoon. Testamentissaan, joka on säilynyt, hän määräsi enimmän
omaisuutensa tyttärelleen Susannah Hallille; vaimolleen hän jätti
ainoastaan toiseksi parhaimman sängyistään. Näyttelijätoverit Heming,
Burbage ja Condell saivat kukin 26 s. 8 d. muistosormuksen ostoa
varten. Uskonnoltaan hän lienee ollut roomalaiskatolinen. Olennoltaan
ja esiintymiseltään hän on ollut lempeä, "gentle", sanoissaan vilkas,
sattuva, heti valmis vastaamaan. Hän kuului Ben Jonsonin "Merenneidon"
kerhon piiriin, mutta on ilmeisesti, kuten vaakunahakemus osoittaa,
pyrkinyt näyttelijätasolta gentlemannien säätyyn. Jonson sanoi
"rakastaneensa tätä miestä ja kunnioittavansa hänen muistoansa, palvoen
sitä niin paljon kuin tässä elämässä kenenkään osaksi tulee."
Näytelmäkirjailija Henry Chettle mainitsee, että Shakespearen "käytös
oli yhtä hieno ja erinomainen kuin hänen muutkin ominaisuutensa".
Greene ainoastaan moittii häntä ennen mainitussa teoksessaan (kts.
Marlowe): "Hän on nousukasvaris, koristautunut meidän höyhenillämme,
joka peitettyään tiikerinsydämensä näyttelijännahkaan otaksuu olevansa
pätevä pöyhkeilemään silosäkein yhtä hyvin kuin paras meistä."
Shakespearen viimeinen jälkeläinen, tyttärentytär Elisabeth
Hall-Barnard, kuoli 1670. Seuraavassa lyhyt katsaus hänen
näytelmätuotantoonsa:

Ensimmäinen kausi 1588-96.

1. _Turhaa lemmen touhua_ (Love's Labour Lost, 1591). Juoni

todennäköisesti kirjailijan oma.

2. _Veronan aatelismiehet_ (Two Gentlemen of Verona, 1591). Juoni

peräisin espanjalaisen de Montemayorin paimenromaanista Diana.

3. _Hairahduksia_ (The Comedy of Errors, 1591). Mukaelma Plautuksen

Menaechmistä ja siihen perustuvasta vanhemmasta näytelmästä.

4. _Romeo ja Juliet_ (1591). Lähteet: William Painterin käännös

Nautinnon palatsi (The Palace of Pleasure, 1566), joka sisältää
Boccaccion ym. kertomuksia, ja Arthur Broken Bandello-käännös
Romeuksen ja Juliettin traagillinen historia (The Tragicall Historie
of Romeus and Juliett).

5.-7. Henry VI, I-III (1592). Muodostelma vanhemmista näytelmistä,
todennäköisesti yhteistyössä Marlowen kanssa.

8. _Richard III_ (1592-3). Lähteet Moren _Richard III:n historia_ ja

Holinshedin Kronikka (Chronicle).

9. _Richard II_ (1593-4). Lähde Holinshedin _Kronikka_.

10. _Titus Andronicus_ (1594). Todennäköisesti vain silitelmä ja

muunnelma Thomas Kydin samannimisestä vanhemmasta näytelmästä.

11. _Kuningas Juhana_ (King John, 1594). Muunnelma vanhemmasta

näytelmästä.

Toinen kausi 1596-1601.

12. _Venetsian kauppias_ (The Merchant of Venice, 1594). Ital.

kertomukset, Roomalaisten sankariteot (Gesta Romunorum) ja
aikaisemmat näytelmät, etenkin Marlowen Maltan juutalainen.

13. _Kesäyön unelma_ (The Midsummer Night's Dream, 1595). Plutarkhos,

Chaucer, Ovidius.

14. _Kaikki hyvin, kun loppu on hyvin_ (All's Well that Ends Well,

1595), Painterin yllämainittu teos.

15. _Kuinka äkäpussi kesytetään_ (Taming of the Shrew, 1596). George

Gascoignen Ariosto-mukaelma Otaksumia (The Supposes) ja jokin
vanhempi näytelmä. Vain osaksi Shakespearen.

16-17. Henry IV, I-II (1597). Holinshed ja vanhempi näytelmä.

18. _Windsorin iloiset naiset_ (The Merry Whves of Windsor, 1597-8).

Italialainen kertomus.

19. _Henry V_ (1599).

20. _Paljon melua tyhjästä_ (Much Ado about Nothing, 1599). Osittain

italialaisperäinen.

21. _Miten haluatte_ (As You Like It, 1599). Thomas Lodgen romaani

Rosalynde (1590).

22. _Loppiaisaatto_ (Twelfth Night, 1599). Barnabe Richin romaani

Riche (1581).

Kolmas kausi 1602-1608.

23. _Julius Caesar_ (1601). Plutarkhos.

24. _Hamlet_ (1601-2). Belleforestin _Traagillisia historioita_

(Histoires Tragiques) ja Kydin vanhempi Hamlet.

25. _Troilus ja Cressida_ (1603). Chaucerin _Troilus ja Creseyde_,

Chapmanin Homeros.

26. _Othello_ (1604). Cinthion _Hecatommithi.

27. _Mitta mitasta_ (Measure for Measure_. 1604). Cinthion _Epithin_.

28. _Macbeth_ (1605). Holinshed.

29. _Lear_ (1606). Holinshed.

30. _Timon Atenalainen_ (Timon of Athens, 1607). Plutarkhos ja ennen

mainittu Painterin teos.

31. _Pericles_ (1607-8). John Gowerin, Chaucerin aikalaisen runoelma

Rakastajan tunnustus (Confessio Amantis).

32. _Antonius ja Kleopatra_ (1608). Plutarkhos.

33. _Coriolanus_ (1608). Plutarkhos.

Neljäs kausi 1608-13.

34. _Cymbeline_ (1610-11). Holinshed, Boccaccio.

35. _Talvinen tarina_ (A Winter's Tale, 1610-11). Bobert Greenen

näytelmä Pandosto (1588).

36. _Myrsky_ (The Tempest, 1611). S. Jourdainin _Bermudaksen löytö_

(Discovery of the Bermudas).

37. _Henry VIII_ (1612-13). Shakespearen pohjasuunnitelma, jonka ovat

täydentäneet John Fletcher ja Philip Massinger.

Kuten tästä luettelosta näkyy, on Shakespeare ollut toimelias,
käytännöllinen teatterimies, joka on uupumatta hankkinut seurueelleen
ohjelmistoa, käyttäen hyväkseen jo olemassaolevaa sekä suorasanaista
että näytelmäaineistoa ja työskennellen silloisen kansallisen, elävän
teatterin ja näytelmän linjalla. Tätä työtä tehdessä hänen runottarensa
kohotti aiheet taiteen korkeuteen. Sanotaan hänen kirjoittaneen
nopeasti ja helposti, harvoin muuttaen säkeitään jälkeenpäin.
(Amerikasta lähtöisin oleva väite, ettei Shakespeare olisikaan
näitä näytelmiään kirjoittanut, johtuu tietämättömyydestä ja
sensatiohalusta). Shakespearen kirjailijasuuruus perustuu lyhyesti
sanottuna mm. seuraaviin ominaisuuksiin:

Lukija huomaa (paremmin kuin katsoja), kuinka näytelmien "takana"
vallitsee korkea, elämää kokonaisuudessaan hallitseva, puolueeton ja
syvä viisaus, joka tuntee ihmissydämen kaikki salaisimmatkin puolet,
kuitenkaan olematta kylmä tuomari, vaan mieluumminkin surumielinen,
inhimillinen osanottaja. Pysähtymättä pintailmiöihin hän valaisee
ihmisessä ne kohdat, jotka ovat yhteisiä kaikille, kansallisuus- ja
aikarajoista huolimatta. Tämä sydänten ja aivoitusten tunteminen tekee
hänelle mahdolliseksi esittää niin rikkaan ja monipuolisen, samalla
yksilöllisen ja yleisinhimillisen henkilövalikoiman, ettei sen
vertaista ole maailmankirjallisuudessa. Hänen asteikkonsa on
mahdollisimman täydellinen, hänen ihmisensä aina tosia ja eläviä.
Syvimmin painunevat mieleen hänen suuret traagilliset hahmonsa ja hänen
suloa, viattomuutta ja tervettä lempeä uhkuvat, raikkaat neitonsa.
Elämän mestarina Shakespeare eläytyy yhtä helposti kaikkiin sielun- ja
tunnetiloihin, soinnutellen samalla aitoudella yötä, rikosta ja
romantiikkaa, kuin päivää, hyvyyttä ja kirkasta idylliä. Tuntien
luonnon ja ihmisen erottamattoman yhteyden hän käsittelee tätäkin
puolta erehtymättömän aidosti aina luonnonlyriikan heläjävimmästä
viserryksestä ja Arielista alkaen Calibanin alkukantaiseen
eläimellisyyteen ja Prosperon yli-ihmisyyteen saakka. Kaiken tämän
elämäntarkastelun ylimpänä luotsina Shakespearella on hänen viisautensa
vertainen, mistään riippumaton, ihanteellisen herkkä taiteellinen
vaisto.

Shakespearen näytelmistä painettiin hänen eläessään vain 16. Othello
painettiin 1622. Seuraavana vuonna hänen näyttelijätoverinsa John
Heming ja Henry Condell julkaisivat ne (36, jättäen Pericleen pois)
foliokokoisena muistopainoksena. Alkuun oli liitetty Shakespearen kuva,
joka oli painettu Martin Droeshoutin kaiverruksesta, ja jonka Ben
Jonson todisti oheenliitetyissä säkeissään hyvin näköiseksi.
Julkaisijat sanoivat ryhtyneensä tähän toimenpiteeseen vain "pitääkseen
elossa niin arvokkaan ystävän ja toverin muiston kuin oli meidän
Shakespearemme".

Otteita valitessa on edellytetty näytelmien pääjuoni tunnetuksi;
tarkoituksena on ollut tutustuttaa lukija Shakespearen muutamiin
kuuluisimpiin henkilöihin, kohtauksiin ja yksinpuheluihin.

SONETTEJA.

1.

    En tähdistä mä tietojani ota,
    mut tähtiä mä tutkin tosiaan.
    Ei onni, hätä, rutto, nälkä, sota
    mun ennusalojani ollenkaan.

    En osaa ennustella, mitkä hetket
    tuo sateen, ukkosen tai myrskysään,
    en tiedä, mitkä ruhtinaiden retket,
    vaikk' utelisin taivaalt' yhtenään.

    Mun tietoni sun silmistäsi juontuu,
    nuo tähdet luotettavat virkkavat:
    "Tosi ja kaunis hyvin yhteen luontuu,
    jos maailmalle kuvas lahjoitat".

    Ennustan muuten, siin' ei mikään auta,
    sun loppus toden on ja kauniin hauta.


    2.

    Sun päivään kesäiseenkö vertaisin?
    Se kauneuden vertailussa hukkaa;
    pianpa kuluu suvi herttaisin,
    ja halla huurtelevi kesän kukkaa.

    Välistä päivän silmä tulistuu,
    sen kultatuike usein usviin haihtuu;
    niin, kaikki kauneus loistaa, lakastuu,
    sen puku luonnon vaihdellessa vaihtuu.

    Mut sun on kesäs ikivihantaa,
    sun kauneutes on katoomaton ani;
    sinusta kuolo kerskua ei saa,
    sa kuolematon olet runossani.

    Maailman sivu, ajoist' aikoihin,
    se elää ja sen kanssa sinäkin.

ROMEO JA JULIA.

I n., viides kohtaus.

ROMEO.

    Ken on tuo viehättävä neito tuolla
    ritarin rinnalla?

PALVELIJA.

                      En tiedä, herra.

ROMEO.

    Oi, soihdut hehkumaan hän opettaa!
    Yön poskella hän välkkyin heloittaa,
    kuin jalokivi tummall' ohimolla,
    liiaksi kallis nautintona olla,
    maan omaks liian jalo! Neito-sarjassa
    kuin lumikyyhky lintuparvessa.
    Kun tanssi päättyy, kättään kosketan
    ja käden rohkean teen autuaaksi.
    Lemminkö ennen? Silmäni, se kiellä!
    Mä ennen kauneutt' en nähnyt vielä.

II n,. toinen kohtaus.

JULIA.

    ohjas tähän paikkaan sinut?

ROMEO.

                                Lempi.
    Se ensin käski mua etsimään,
    se mulle neuvot toi, mä silmät sille.
    Mut vaikka yhtä kaukana sä oisit
    kuin etäisimmän meren vaahtoranta,
    en aarteen etsintähän pelkäis mennä.

JULIA.

    Yön huntu on, kuin näet, kasvoillani;
    häpeä muuten punais poskeni,
    kun puheeni sa tämänöiset kuulit.
    Tapoja mielelläni noudattaisin,
    ja mielelläni, ah, niin mielelläni
    puheeni kieltäisin: vaan muodot pois!
    Mua rakastatko? Myöntyväsi tiedän,
    ja sanas uskon; mutta jos sa vannot,
    voit sanas pettää; väärää lemmenvalaa,
    sanotaan, nauraa Zeus. Oi armas Romeo,
    jos lemmit, niin se suoraan sano; mutta
    jos liian hevin saavasi mun luulet,
    tylyksi käyn ja häijyks, annan kiellon,
    jos kosit; muuten en, en millään lailla.
    Montague kaunis, liiaks olen hellä;
    mua voisit luulla kevytmieliseksi;
    vaan vakavampi, jalo mies, mä olen
    kuin se, ken osaa kylmäks teeskennellä.
    Kylmempi oisin ollutkin, sen myönnän,
    vaan lemmentunteeni kun salaa kuulit,
    ennenkuin tiesinkään; siis, anteeks suo!
    ja hölläks älä hellyyttäni soimaa,
    sen on tuo musta yö näin ilmi tuonut.

ROMEO.

    Ma vannon, impi, kuun tuon pyhän kautta,
    mi hopeillaan puiden latvat päärmää –

JULIA.

    Oi, älä vanno kautta kuun, se vaihtuu
    ja kuukausittain muuttaa muotoaan;
    näin tulee lempes yhtä muuttuvaksi.

ROMEO.

    Min kautta vannon?

JULIA.

                       Älä lainkaan vanno;
    tai, jos niin tahdot, armaan itses kautta,
    mä jota jumalana jumaloin,
    sua silloin uskon.

ROMEO.

                       Oi, jos harras lempi –

JULIA.

    Vait! Älä vanno! Iloni vaikk' olet,
    tänöisestä en liitost' iloitse.
    Se liian kiireist' on ja äkkinäistä,
    se liiaks salaman on kaltaista,
    mi taukoo, ennenkuin saat sanotuksi:
    "Jo salamoi!" Nyt hyvää yötä, armas!
    Taas yhtyissämme lemmen taimi tämä
    on kukka kaunis, kesän kypsyttämä.
    Niin, hyvää yötä! Sula rauha vain
    sun olkoon niin kuin minun rinnassain!

III n., toinen kohtaus.

        Huone Capuletin talossa.
            (Julia tulee.)

JULIA.

    Oi, joutuin, joutuin, tulivaljakot,
    Apollon asuntoon! Ois ohjiss' Phaeton,
    hän ruoskin teidät länteen kohta ajais
    ja yön tois pilvimustan tuota pikaa. –
    Yö, lemmen suosijana verhos suo nyt
    ja vaippa tumma tulla Romeon
    kenenkään näkemättä syliini!
    Rakkauden soihtuna on lemmen teillä
    sen oma kauneus; tai sokeana
    se yössä hyvin viihtyy. – Tule, yö,
    sa tyyni, puhdas, mustahuntu vaimo.
    mua neuvo, miten voittajana voisin
    ma voitetulle lemmen puhtaan antaa.
    Sä vaipallasi ujoutta peitä,
    mi poskillani palaa, kunnes lempi,
    tuo kaino, rohjentuu, ja puhtaiks aivan
    työt tosilemmen huomaa. Tule, yö!
    Oi, Romeo! Oi yöni kirkas päivä,
    yön siivillä sä olet valkeampi
    kuin korpin seljäss' uusi lumi. – Tule,
    yö armas, kaunis mustasilmä yö!
    Tuo mulle Romeo! Ja jos hän kuolee,
    niin tähtösiksi taivaan hänet jaa,
    ja taivaan kasvot hän niin kaunistaa,
    ett' yöhön kaikki kohta ihastuupi
    ja arvon auringolta aivan kieltää.
    Oi, lemmenlinnan olen ostanut,
    se viel ei hallussani; myyty olen,
    vaan koskematon. Päivä tää on pitkä
    kuin juhlanaatto lapsukaiselle,
    mi uudet vaatteet saanut on, mut niit' ei
    saa vielä käyttää.

IV n., viides kohtaus.

        Julian kamari.
    (Romeo ja Julia tulevat.)

JULIA.

    Nyt joko lähdet? Viel on aikaa päivään;
    se satakieli oli eikä leivo,
    jonk' ääni arkaa korvaas säikähdytti;
    granaattipuussa tuolla yöt se laulaa.
    Se satakieli oli, usko, kulta!

ROMEO.

    Se leivo oli, aamun valpas airut,
    ei satakieli. Kas, kuin kateet juovat
    idässä tuolla päivän kulmaa päärmää!
    Yön kynttilät jo sammuu; virkku päivä
    varpaillaan yli sinivuorten nousee.
    Jos lähden, eloon jään; jos jään, niin kuolen.

V n., kolmas kohtaus. Hautaholvissa.

ROMEO.

    Armas Julia, oi,
    kuin olet vielä kaunis! Voisko luulla,
    ett' lempii sua kalmakin, tuo haamu,
    ett' inha, laiha hirviö tuo pitää
    sua täällä pimeässä lemmittynään?
    Mä sitä pelkään; siksi jäänkin luokses,
    ja milloinkaan en jätä tätä synkkää
    yön majaa; tänne, tänne seuraks jään
    madoille, kamarineidoillesi; tänne
    ikuisen lepokammioni laitan,
    ja nurjan tähden taakan väsyneiltä
    ma harteiltani poistan! – Silmät, luokaa
    nyt viime silmäys! Kädet, viime kerta
    nyt syleilkää! Ja huulet, hengen ovet,
    suukolla laillisella vahvistakaa
    ikuinen liitto ahnaan kuolon kanssa!
    Nyt, valju mies, sa inhottava opas,
    nyt, hurja luotsi, suoraan aja luotoon
    väsynyt, meriheitto laivas rikki!
    Sun maljas, Julia! (Juo.) – Kunnon mies, sun juomas
    pian vaikuttaa. – Näin suuteloon ma kuolen.

PRINSSI.

    Tää aamu kolkon rauhan meille suo;
    surusta peittää kasvot aurinkoinen.
    Nyt kertokaa, kuin yltyi vaino tuo,
    ett' armahtaa tai rangaista ma voinen.
    Niin synkkää tarinaa ei kuultu konsa
    kuin Julian ja hänen Romeonsa.

VENETSIAN KAUPPIAS.

III n., kolmas kohtaus.

SHYLOCK.

    Ma sakon tahdon, sakon, kuuletko sa!
    ma valan vannoin, että sakon tahdon.
    Mua haukuit koiraks, kun ei ollut syytä;
    nyt olen koira: varo hampaitani!
    Ma dogilt' oikeutta tahdon. – Ihme,
    kuin olet kehno vartija, niin houkka,
    ett' ulos hänet vaatiessaan lasket.

ANTONIO.

    Oi, minä pyydän, kuule, mitä sanon!

SHYLOCK.

    Ma sakon tahdon; en sua kuulla tahdo.
    Ma sakon tahdon; pidä suusi siis!
    En ole veltto, tihrusilmä narri,
    mi heltyin päätään nyökyttää ja huokaa
    ja kristittyjen rukouksiin myöntyy.
    Pois tieltä! Pidä suus! Ma sakon tahdon!

IV n., ensimmäinen kohtaus.

PORTIA.

    Siis laupiaaksi teidän tulla täytyy.

SHYLOCK.

    Vai täytyy? Mikä pakko siihen? Mikä?

PORTIA.

    Ei pakolla voi laupeutta saada;
    kuin vieno sade taivaast' alas maahan
    se tiukkuu, kaksin kerroin siunattuna:
    se siunaa antajan ja ottajan;
    se voimakkain on voimakkaissa, kaunein
    on kuninkaiden kruunun jalokivi.
    Valtikka ajalliseen valtaan viittaa,
    se arvon on ja mahtavuuden merkki,
    mi pelon, kammon, kuninkaille suo.
    Mut valtikkaa on korkeampi laupeus,
    sen istuin ylinnä on sydämessä,
    se itse jumaluuden merkki on;
    ja jumalaisin maallinen on valta,
    kun armo höystää lain. Siis, juutalainen,
    lain oikeutta vaadit, mutta muista,
    ettei lain jälkeen autuaaksi ykskään
    voi tulla; armoa me rukoilemme,
    ja sama rukous se meitä käskee
    myös armon töihin. Tällä vaatimustas
    lieventää koitan; vaan jos pysyt siinä,
    Venetsian kovan oikeuden täytyy
    julistaa päätös kauppiasta vastaan.

IV n., ensimmäinen kohtaus.

PORTIA.

    Ei, varro vähän! Viel on muuan seikka.
    Tää kirja tilkkaakaan ei verta myönnä;
    on sanat siinä selvät: naula lihaa.
    Siis ota sakkos, ota naula lihaa;
    mut leikatessas tilkankin jos hukkaat
    vain kristittyä verta, joutuu oitis
    lain mukaan Venetsian valtiolle
    sun omaisuutes.

V n., ensimmäinen kohtaus.

LORENZO Jessikalle, Shylockin tyttärelle:

    Kuin hiljaa kuudan tuolla kunnaall' uinuu!
    Täss' istukaamme, antain soiton äänten
    soljua korviimme; yön tyyni rauha
    sävelten vienoon sulosointuun sulaa.
    Sä istu, armas! Kas, kuin taivaan tanner
    kirkkaita kultatähtilöit' on täynnä;
    ja niistä pieninkin, min tuolla näet,
    kulkeissaan kuni enkel' laulaa, yhtyin
    heleäsilmäkeruubien kuoroon.
    Niin sointuu kuolemattomien sielut,
    Vaan me, niin kauan kuin tää halpa tomu
    sen peittää verhollaan, sit' emme kuule.

HENRIK NELJÄS.

IV n., toinen kohtaus.

    Valtamaantie Coventryn lähellä.
   (Falstaff ja Bardolph tulevat.)

FALSTAFF. Bardolph, mene edeltäpäin Coventry'in ja hanki minulle
pullollinen viiniä. Sotamiehemme marssivat sen kautta; meidän tulee
olla Sutton-Colfieldissä yötä.

BARDOLPH. Antakaa rahaa, kapteeni.

FALSTAFF. Pane sinä etukäteen.

BARDOLPH. Tämä pullollinen tekee enkelin. [Angel. Vanha kultaraha, n.
6 sh., jossa oli enkeli Mikaelin kuva.]

FALSTAFF. No, jos niin on, niin pidä se vaivanpalkkana; ja jos tekisi
vaikka kaksikymmentä, niin ota kaikki; minä vastaan leimasta. Käske,
että luutnantti Peto yhtyy minuun kaupungin laidassa.

BARDOLPH. Kyllä, kapteeni; hyvästi.

    (Menee.)

FALSTAFF. Jos en näitä sotamiehiäni häpeä, niin olen likokala.
Turkasen väärin olen käyttänyt kuninkaan pestauskäskyä. Sadasta
viidestäkymmenestä soturista olen siepannut kolmesataa puntaa ja vähän
päälle. En kiristä muita kuin varakasta väkeä, talollisten perillisiä;
tiedustelen kihloissa olevia poikamiehiä, sellaisia, joita jo kahdesti
on kuulutettu; tuollaisia uunin pankolla kököttäjiä, jotka yhtä
mielellään kuuntelevat pirua kuin rumpua, ja jotka pelkäävät pyssyn
pauketta pahemmin kuin satutettu peltopyy tai haavoitettu sorsa.
Kiristin vain tuollaisia lellipoikia, joiden sydän ei ole suurempi kuin
neulannuppi; nämä ovat ostaneet itsensä palveluksesta vapaiksi, ja nyt
minun koko komentokuntani on pelkkiä vänrikkejä, korpraaleja,
luutnantteja, kersantteja, raukkoja niin risaisia kuin Lasarus
tapettimaalauksissa, joissa rikkaan miehen koirat nuolevat hänen
haavojaan, miehiä, jotka eivät eläissään ole olleet sotureita, vaan
pois ajettuja, vääriä palvelijoita, nuorempain veljien nuorempia
poikia, karanneita viinureita ja leivättömiä tallirenkejä: levollisten
aikain ja pitkällisen rauhan syöpäläisiä, kymmenen kertaa hävyttömämmin
risaisia kuin vanha, paikattu sotalippu. Ja tuommoisilla nyt täytän
niiden paikat, jotka ovat ostaneet itsensä vapaiksi, niin että luulisi
minulla olevan sataviisikymmentä repaleista tuhlaajapoikaa, jotka
hiljan ovat tulleet sikoja paimentamasta ja rapaa syömästä.
Hullunkurinen veitikka tuli vastaani tiellä ja sanoi, että olin pannut
puhtaaksi kaikki hirsipuut ja ottanut sotamiehiksi niiden kuolleet
raadot. Pahempia variksenpelättimiä ei ole kuolevaisen silmä nähnyt.
Niitä en marssita Coventryn kautta, se on viljainen vissi; ne roistot
marssivatkin niin hajasäärin, kuin olisi heillä puntit jaloissa, ja
useimmathan heistä sainkin vankiloista. Koko minun komppaniassani on
vain puolitoista paitaa; puolikas on tehty kahdesta yhteenkurotusta
ruokaliinasta, jotka heitetään harteille kuin hihaton sota-airuen
kaapu; ja paita, totta puhuen, on varastettu isännältäni St. Albansista
tai Deventryn punanenäiseltä krouvarilta. Mutta vähät siitä; paitoja he
saavat riittävästi joka aidalta.

PRINSSI HENRIK. Noin viheliäisiä kuvatuksia en ole ikänäni nähnyt.

FALSTAFF. No, no! Hyviä kyllä keihään kärkeen; ruudin ruokaa, ruudin
ruokaa! Ne täyttävät haudan siinä kuin paremmatkin: kuolevaisia
ihmisiä, näetkös, kuolevaisia ihmisiä!

WESTMORELAND. Niin, mutta, sir John, minusta ne kuitenkin ovat
tavattoman kurjia ja nälistyneitä, liiaksi repaleisia.

FALSTAFF. Mitä kurjuuteen tulee, niin en, toden totta, tiedä, mistä he
sen ovat saaneet; ja mitä taas nälistymiseen tulee, niin varmaankaan he
eivät ole sitä minulta oppineet.

PRINSSI HENRIK. Ei, sen voin vannoa, jos et pidä kolmen sormen
paksuista rasvakerrosta kylkiluilla nälistymisen merkkinä. Mutta tee
joutua sinä; Percy on jo sodassa.

FALSTAFF. Mitä? Onko kuningas jo leiriytynyt?

WESTMORELAND. On, sir John, pelkään että viivymme liiaksi.

FALSTAFF. Hyvä!

    Pidoissa ensimmäinen, sodassa viimeinen
    on kehno sotamiesi ja norkko nälkäinen.

        (Menevät.)

V n., ensimmäinen kohtaus.

    (Kuningas HENRIK, BLUNT ja prinssi JUHANA menevät.)

FALSTAFF. Heikki, jos näet minun makaavan maassa tappelussa, niin asetu
ylitseni hajareisin, näin ikään; sitä vaatii ystävyys.

PRINSSI HENRIK. Ei muu kuin jättiläinen voi sinulle semmoista
ystävyyttä osoittaa. Lue rukouksesi, ja voi hyvin.

FALSTAFF. Kunpa nyt, Heikki, olisi makuuaika ja kaikki hyvin.

PRINSSI HENRIK. Niin, sinä olet kuoleman Jumalalle velkaa.

    (Menee.)

FALSTAFF. Ei se ole vielä maksettavaksi langennut, eikä minun tee mieli
maksaa sitä ennen määräpäivää. Mitäpä minun on pakko hätäillä, kun ei
kukaan minua kiristä? Mutta olkoon! Kunnia minua kiihottaa eteenpäin.
Mutta mitä, jos tuo kunnia paneekin minut hengiltä kesken kaikkea?
Kuinka silloin käy? Voiko kunnia panna jalan paikoilleen? Ei. Entä
käden? Ei. Entä viedä haavasta säryn? Ei. Kunnia ei siis ymmärrä
haavurin taitoa? Ei. Mitä on kunnia? Sana. Mitä on se sana kunnia?
Ilmaa. Soma juttu! – Kellä sitä on? Sillä, joka viime keskiviikkona
tuli vainajaksi? Voiko hän sitä tunnustella? Ei. Entä kuulla? Ei. Onko
se siis tuntumaton? On, kuolleelle. Mutta eikö se elä elämässä? Ei.
Miksi ei? Parjaus ei salli sitä. – Siis, minä en siitä huoli: kunnia
on pelkkä kilpikuva haudalla; ja siihen päättyy minun katkismukseni.

    (Menee.)

JULIUS CAESAR.

III n., toinen kohtaus.

BRUTUS.

    Hyvät kansalaiset, yksin
    mun mennä antakaa ja pyydän, jääkää
    luo Antonion, kunnioitus suokaa
    Caesarin ruumiille ja puheelle,
    jonk' Antonius meidän luvallamme
    nyt pitää ylistykseks Caesarin.
    Rukoilen, ettei muut kuin minä lähtis,
    ennenkuin Antonius on puhunut.

1. KANSAL.

    Tyranni oli Caesar.

3. KANSAL.

                        Niin! On onni,
    ett' irti Rooma ikeestänsä pääsi.

2. KANSAL.

    Vait! Kuulkaa, mitä Antonius puhuu!

ANTONIUS.

    Te jalot Rooman miehet –

KANSA.

                              Hiljaa! Kuulkaa!

ANTONIUS.

    Caesaria, Rooman kansalaiset, kuulkaa!
    ma tulin hautaamaan, en kiittämähän.
    Pahatpa työmme usein eloon jäävät,
    mut hyvät haudatahan kera ruumiin.
    Niin käyköön Caesarinkin. Jalo Brutus,
    hän sanoi vallanahnaaks Caesaria;
    jos oli niin, se oli julma rikos,
    ja julmast' on sen sovittanut Caesar.
    Mä luvalla nyt Brutuksen ja muiden –
    on Marcus Brutus, nähkääs, kunnon mies,
    niin, kunnon miehiä he kaikk' on, kaikki
    nyt pidän hautapuheen Caesarille.
    Hän ystäväni oli, hyvä, hellä.
    mut Brutus vallanahnaaks sanoo häntä.
    ja Marcus Brutus, hän on kunnon mies.
    Toi kotiin Roomaan vankeja hän paljon.
    rahastot niiden lunnahilla täyttäin;
    oliko silloin Caesar vallanahnas?
    Kun kurjuus vaikeroi, niin Caesar itki;
    kovempi luonnoltaan on vallanahnas:
    mut Brutus vallanahnaaks sanoo häntä,
    ja Marcus Brutus, hän on kunnon mies.
    Kolmesti Lupercalioissa hälle
    tarjosin kruunun, kolmesti hän kielsi,
    sen näittehän; se vallanahneutt' onko?
    Mut Brutus vallanahnaaks sanoo häntä,
    ja totisesti, hän on kunnon mies.
    En Brutuksen mä sanaa vääräks väitä,
    mut haastan tässä siitä, minkä tiedän.
    Ol' ennen teille rakas hän, ja syystä,
    siis: mistä syystä ette suris häntä?
    Oi äly! Villipetoon pakenit sa,
    ja ihmisist' on järki mennyt! – Anteeksi
    Tuoll' arkuss' luona Caesarin on sydän,
    vait olla täytyy, kunnes palajaa se.
    – – –
    Viel eilen olis sana Caesarin
    kumonnut maailman; nyt on hän tuossa,
    ja ei niin halpaa, joka hälle nöyrtyis.
    Jos mieltänne ja sydäntänne, miehet,
    tahtoisin kapinaan ja raivoon nostaa,
    loukkaisin Brutusta ja Cassiota,
    kaks' kunnon kansalaista, kuten tietty.
    Ei, heit' en loukkaa; tuota kuollutt' ennen
    ja itseäni loukkaisin ja teitä,
    kuin loukkaisin noin kunnon miehiä.
    Tää pergamentti, jonka vahvistaa
    sinetti Caesarin, on jälkisäädös.
    Jos kansa vain tän testamentin kuulis –
    sit' lukea en aio, anteeks suokaa –
    Caesarin haavoja se suutelisi,
    verehen pyhään liinojansa kastais,
    ja hiuksen hänen päästään muistoks kerjäis.
    ja kuollessaankin vielä säätäis siitä,
    sen jättäin jälkeisilleen kallihiksi
    perinnöks.

4. KANSAL.

               Siksi tahdomme sen kuulla.
    Antonius, lue säädös!

KAIKKI.

                          Säädös! säädös!
    Caesarin säädös!

ANTONIUS.

                     Anteeks, ystäväni:
    En tohdi. Hyvä teidän eihän tietää
    kuin Caesar teistä piti. Ettehän te
    oo puuta, kiveä, vaan ihmisiä.
    Caesarin säädöksen jos kuulla saatte,
    tulette kiihkohon ja raivoon aivan.
    Hyvä, kun ette tiedä että hänet
    periä saatte; jos sen tietäisitte,
    oi, kuinka silloin kävis!

4. KANSAL.

                              Lue säädös!
    Sen tahdomme me kuulla. Lue säädös!
    Caesarin säädös lukea sun täytyy!

ANTONIUS.

    No, malttakaa ja hiukan varrotkaa.
    Erehdyin, kun sen kerroin. Pelkään että
    ma loukkaan noita kunnon miehiä,
    jotk' iski puukot Caesariin; niin, pelkään.

4. KANSAL.

    Kunnonko miehiä! – He pettureit' on.

USEAT.

    Sä lue säädös! Lue testamentti!

2. KANSAL.

    He konnia on, pettureita! Säädös!

ANTONIUS.

    Siis lukemaan sen minut pakotatte.
    Ääreen vainajan siis tulkaa, niin mä
    nyt näytän teille, säädöksen ken teki.
    Astunko alas? Saanko luvan siihen?

USEAT.

    Pois tieltä! Tilaa! Syrjään!

ANTONIUS.

                                 Kyyneleitä
    jos teill' on, itkemään nyt olkaa valmiit.
    Tuon vaipan kaikki tunnette. Ma muistan,
    kun ensi kerran kantoi sitä Caesar.
    Se suvi-ilta silloin kaunis oli
    samana päivänä, kun hän löi nervit.
    Kas, tuosta meni puukko Cassion!
    Kas, minkä teki reiän kade Casca!
    Tuost' iski Brutus, hänen lemmikkinsä,
    ja konsa kiskoi murharaudan maalle,
    niin, nähkääs, veri Caesarin se seuras
    ja ovest' ulos ryntäs, nähdäksensä,
    noin tylystikö Brutus kolkutti;
    Caesarin suosikkihan Brutus oli!
    Jumalat, tuomitkaa, niin oli rakas
    hän Caesarille! Isku armottomin
    se kaikkein oli: hänen jalo Caesar
    kun lyövän näki, kiittämättömyys tuo
    varmemman vamman toi kuin murha-ase.
    Nyt murtui suuri sydän tuo, ja vaippaan
    kasvonsa peittäen, luo Pompeijuksen,
    jalustan luokse aivan, jossa verta
    vuos virtanansa, kaatui suuri Caesar.
    Se vasta kaatumus, te Rooman miehet!
    Te, minä, kaikki kaaduimme me siinä,
    verisen kavalluksen riemuitessa.
    Oo, nyt te itkette, ja säälin voimaa
    te tunnette, ma huomaan: kallihia
    ne pisaroit' on! Hyvät ihmiset!
    Kuin? Itkettekö nyt, kun Caesarin
    vain vaipan haavat näätte? Tässä, täss' on
    hän itse, raatelema rikollisten!

V n., ensimmäinen kohtaus.

CASSIUS.

                    Siis, jos menetämme,
    niin voittosaatoss' annat itses Rooman
    katuja pitkin viedä?

BRUTUS.

                         En, en, Cassius!
    Äl' usko, jalo Rooman mies, ett' astuu
    kahleissa koskaan Brutus Roomaan. Siks on
    hän liian ylpeä. Tää päivä päättää
    sen työn, mi alkoi Mars-kuun viidestoista.
    Ja vieläkö me tavataan, en tiedä!
    Siis ikijäähyväiset ottakaamme:
    Hyvästi, Cassius, iäks, iäksi!
    Jos vielä tavataan, niin hymyillään;
    jos ei, – no, onhan jäähyväiset tehty.

CASSIUS.

    Hyvästi, Brutus, iäks, iäksi!
    Jos tavataan, niin toki hymyillään;
    jos ei – no niin, on jäähyväiset tehty.

V n., loppukohtaus.

ANTONIUS BRUTUKSESTA.

    Hän kaikist' oli jaloin roomalainen.
    Muut salaliittolaiset teki työnsä
    kateudesta suureen Caesariin.
    Hän yksin vilpittömäll' aikehella
    ja yhteishyvän tähden heihin liittyi.
    Sävyisä oli hänen elämänsä,
    ja lahjat Luojan niin ol' rikkahat,
    ett' sanoa voi luonto täydell' syyllä
    ja julistaa: "Kas siinä oli mies!"

OCTAVIUS.

    Avuinsa mukaisen hän kohtelun
    ja juhlalliset hautajaiset saakoon.
    Mun teltassani tän yön maatkoon ruumis,
    niin kunniassa kuni tulee urhon.
    Levolle joukot viekää! Joutuin vaan
    tän uljaan päivän voitot jakamaan!

HAMLET.

III n., ensimmäinen kohtaus.

HAMLET.

    Ollako vai eikö, siinä pulma:
    Jalompaa onko sielun kärsiä
    kaikk' iskut, nuolet julman kohtalon,
    vai miekoin nousta tuskain merta vastaan,
    ja lopettaa ne? – Kuolla – nukkua,
    ei muuta; – tietää, uness' että päättyy
    nää sieluntuskat, kiusat tuhannet,
    nää lihan perinnöt – sen lopun pyytää
    vois hartaimmasti. Kuolla, nukkua;
    niin, nukkua! ja kenties uneksia?
    Kas siinä vastus onkin. Minkälaiset
    näät lienevätkään unet kuolemassa,
    kun tomun kahleista jo vapaat oomme, –
    se arveluttaa. Moiset mietteet juuri
    ne pitkittävät kurjaa elämäämme.
    Näät kuka kärsis ajan ruoskaa, ivaa,
    ken iestä sortajan tai korskan pilkkaa,
    lain viivytystä, ylenkatsett' armaan,
    virastoröyhkeyttä, potkuja,
    joit' ansiokkaat heittiöiltä sietää, –
    jos tikarinsa tutkaimella selvän
    sais elämästä? Ken nuo kiusat kärsis
    ja hikois, voihkis ikeess' elämänsä,
    jos pelko salatusta kohtalosta, –
    kun oomme kuolon maassa, mistä tänne
    ei palaa yksikään, – niin mielt' ei lamais,
    ett' ennen kärsimme nää tutut vaivat
    kuin uusiin syöksymme, joit' emme tunne?
    Tää miete meidät pelkureiksi tekee;
    ja päätöksemme luonnonraikkaan värin
    näin sairaan valjuks epäröinti muuttaa,
    ja ponnekkaatkin hankkeet kääntyvät
    tään arveluksen tähden uraltansa
    kadottain teon nimen. – Vaiti, hiljaa!
    Oi ihana Ofelia! – Rukouksiis
    mun rikokseni sulje, nymfi.

OFELIA.

                                Kuinka
    te voitte, jalo prinssi, pitkäst' aikaa?

HAMLET.

    Voin, nöyrä kiitos, hyvin, hyvin, hyvin.

OFELIA.

    On mulla teidän muistojanne, prinssi;
    jo aikaa takaisin ne aioin antaa,
    nyt ottakaa ne, pyydän.

HAMLET.

                            Ei, en minä;
    en mitään lahjoittanut teille.

OFELIA.

                                   Kyllä,
    kai muistatte ne antaneenne, prinssi,
    ja sanoin suloisesti henkivin
    te niiden arvon koroititte vielä.
    Ne ottakaa, jo tuoksu haihtui niistä;
    jalolle sielulle ei lahja sovi,
    kun kylmennyt on lahjoittajan povi.
    Kas tässä, armollinen herra.

III n., kolmas kohtaus.

KUNINGAS.

    Kiitos, hyvä herra.
        (POLONIUS poistuu.)
    Tein synnin irstaan, taivaaseen se löyhkää;
    on vanhin, veljenmurhan, kirous
    sen hartioilla. – Rukoilla en taida;
    vaikk' yhtä kiivas halu ois kuin tahto,
    syyn paino murskaa voimakkaankin aikeen;
    kuin kahteen toimeen velvoitettu mies
    en tiedä, mistä alkaisin, ja laimin
    lyön molemmat. Jos veljen veri peittäis
    tään käden kirotun sen vahvuudelta,
    niin eikö taivaan sade kättä pestä
    vois lumivalkoiseksi? Mikä muu
    on armon tehtävä kuin voittaa synti?
    Ja eikö kaksinkertainen tää voima
    lie rukouksen: estää lankeemus
    ja anteeksanto saada langenneelle?
    Siis ylös silmät! Rikos tehty on.
    Mut voi! mi rukous tuo avun mulle?
    "Suo anteeksi mun julma murhatyöni!"
    Ei kelpaa, koska hallussani yhä
    on saalis, jonka vuoksi murhan tein:
    kuningatar ja kruunu sekä valta.
    Ken armon saiskaan synnissänsä pysyin?
    Voi tässä inhass' elämässä rikos
    lain syrjään työntää kullanraskain käsin,
    ja tahratulla saaliill' oikeutta
    voi usein ostaa. Ylhäällä on toisin;
    ei siellä juonet auta: totuudessa
    työt siellä näkyvät; ja syntejämme
    on meidän silmättävä vastatusten
    ja niistä todistettava. Ja sitten?
    Niin, mitä jää? Jos koettaisit, mitä
    vois katumus? Mit' ei se voisi? Mutta
    se mitä vois, jos katua et taida?
    Voi kurjaa tilaa! mieltä kalman mustaa!
    Voi paulottua sielua, mi tempoo
    pois pyrkien, mut takertuu vain yhä.
    Avuksi enkelit! Nyt toimeen! Maahan,
    te jäykät polvet; sydän raudankova,
    käy nöyräksi kuin rintalapsen suonet!
    Hyväksi ehkä kaikki muuttuu jälleen.

OTHELLO.

II n., ensimmäinen kohtaus.

JAGO.

    Että Cassio häntä lempii,
    sen uskon; mutta hänkö Cassiota?
    Miks ei? Se luultavaa ja mahdollista!
    Othellolla – mä tosin hänt' en siedä –
    on luja, lempeä ja jalo luonto;
    hän Desdemonalle, sen kyllä uskon,
    on hyvä mies. Mä myöskin häntä lemmin,
    en suoraan himosta, – vaikk' ehkä voisin
    ma synnin niinkin suuren omaks ottaa, –
    vaan kostaakseni oman kohdan tään:
    Ma luulen, näät, ett' irstas mauri tuo
    on tarhassani käynyt, ja se aatos
    kuin tuima myrkky sisuksia leikkaa.
    Ei mikään voi, ei saa mua tyydyttää,
    siks kun on tasan kaikki: vaimo vaimost'.
    Tai tuo jos pettää, saatan vihdoin maurin
    niin julman luulevaiseks, ettei häntä
    paranna järkikään. Sen täyttääkseni –
    jos vain tuo Venetsian rakki-raukka,
    jot' ajamahan lähdin, ajon kestää, –
    ma Michael Cassiota selkään isken;
    hänt' irstahaksi maurille ma parjaan;
    on hänkin, näät, mua petkuttanut, pelkään.
    Mua mauri sitten suosii, kostaa, kiittää,
    kun hänest' aasin suoraan tein ja hältä
    vein levon, rauhan tuoden sijaan raivon.
    Se tuolla vielä piilee niin kuin yössä;
    kasvonsa konnuus näyttää vasta työssä.

IV n., toinen kohtaus.

OTHELLO.

                   Jos mua taivas tahtois
    surulla koitella ja pilkat, tuskat,
    kaikk' antais sataa paljaan pääni päälle,
    upottais kurjuuteen mun huuliin asti,
    toivottomahan orjuuteen mun syöksis,
    pisaran kärsimystä jossain sielun
    sopessa löytäisin. Mut voi! kun luopi
    mun kuvapatsaaks, jolle aika ilkkuin
    hitaasti sormeansa osoittaa, – Oi! –
    Vaan senkin kestää voisin, hyvin kyllä,
    mut sieltä, miss' on sydämeni säilö,
    jost' elää täytyy mun tai elo jättää,
    lähteestä, josta elinvirta vuotaa
    tai muuten kuivuu, – karkoittua sieltä
    tai kuiluna se nähdä, jossa kutee
    ja poikii inhat konnat! – muuta muotos,
    sa maltti, nuori, ruso keruubi,
    ja näytä julmalta kuin horna!

DESDEMONA.

                                  Toivon,
    ett' uskoo jalo mieheni mun puhtaaks?

V n., toinen kohtaus.

        Makuuhuone. (DESDEMONA nukkuu vuoteessa. Kynttilä palamassa.)
        (OTHELLO tulee.)

OTHELLO.

    Hän syyllinen on, kautta sieluni,
    mut siit' en teille, puhtaat tähdet, virka!
    On syyllinen hän, silti verta säälin:
    tuo säilyköhön iho lumipuhdas
    kuin valkee alabasterkuva hieno.

        (Laskee miekan pois kädestään.)

    Mut kuolla täytyy sun, tai petät muita.
    Nyt sammu, tuli; sitten – sammu, tuli!
    Sun, liekki leikkivä, jos sammutan,
    takaisin taas voin valos sulle antaa,
    jos katuisin; vaan sun kun liekkis sammuu,
    ihanan luonnon kaunein taideteos,
    ei Prometheuksenkaan tuli vois
    sytyttää valoas. Jos ruusun taitan,
    sen elinvoimaa en voi sille antaa,
    sen täytyy kuihtua. – Ma mettäs maistan. –

        (Suutelee häntä.)

    Suloinen tuoksu, oikeuden melkein
    saat taittamahan miekkansa! Yks' vielä!
    Noin kaunis kuollehena jos sä oot,
    niin surmaan sun ja sitten sua lemmin!
    Viel yksi! – viimeinen! Miks' hurma tää
    noin surmaavaa on? Itkeä mun täytyy:
    mut julmat on ne kyyneleet; tää tuska
    on taivaallista: rakkaudesta lyö se.

MACBETH.

I n., viides kohtaus.

LADY MACBETH.

    Ja koikkuin musta korppi
    tuloa Duncanin nyt onnetonta
    kattoni alle raakkuu. Tulkaa, henget,
    kätyrit murhamielen, naisen luonto
    muuks muuttakaa ja luokaa minut täyteen
    julminta hirmuisuutta juoneheksi!
    Vereni saentakaa, salvatkaa
    tie säälilt', ettei tunnonvaivan este
    mun päätöstäni julmaa järkyttäisi,
    rakentain sen ja teon väliin rauhaa!
    Mun rinnoilleni tulkaa, murhanhenget,
    ja sappi maitonanne imekäätte,
    te näkymättömät, miss' ikänänsä
    tuhoa väijytte! Oi, tule, yö,
    sakeimpaan hornan savuun peity, ettei
    veitseni näe iskemäänsä haavaa,
    eik' alta mustan vaipan taivas katso
    ja huuda: "Seis!"

        (MACBETH tulee.)

                      Oi Glamis! Jalo Cawdor!
    Pian tervehditty suuremmaksikin!
    Sun kirjees yli kurjan nykyisyyden
    mun nostatti, ja vastaisuuden tunnen
    jo nykyhetkessä.

MACBETH.

                     Oi, armahani,
    yöks tänne Duncan saa.

LADY MACBETH.

                           Ja lähtee – milloin?

MACBETH.

    On lähdön määrä aamulla –

LADY MACBETH.

                                Ei koskaan
    se aamu aurinkoa nää. On muotos
    sun niinkuin kirja, josta kummia
    lukea saattaa. Pettääksesi aikaa
    mukaannu aikaan; silmin, käsin, kielin
    jaa mieltymystäs; ole niinkuin kukka,
    viaton päältä, mutta käärme alta.
    On tulijasta pidettävä huolta;
    sa tän yön suuret toimet jätä mulle;
    tuleviks päiviksi ja öiksi nuo
    herruuden, vallan meille kaiken tuo!

MACBETH.

    Enemmän toiste.

LADY MACBETH.

                    Katse kirkas vaan!
    Se pelkuri, ken muuttaa muotoaan.
    Muu kaikki jätä mulle.

II n., ensimmäinen kohtaus.

MACBETH.

    Tuo onko miekka silmissäni tuossa,
    päin kättä kahva? Annas sinuun tartun!
    En kiinni saanut, silti yhä siinä
    oot, turman ilmiö, sua eikö koura
    käsitä niinkuin silmä? Taikka lietkö
    vain mielikuvan miekka, tyhjä haamu,
    vain kiihtyneiden aivojeni luoma?
    Sun yhä nään, niin käsin tuntuvana
    kuin tämän, jonka tässä paljastan.
    Sa näytät mulle tien, jot' aion käydä;
    ja juuri moista miekkaa mun on tarvis.
    Muun aistimiston narriks silm' on tullut,
    tai vie se niistä voiton. Yhä nään sun,
    on terä täynnä veripisaroita,
    joit' äsken viel ei ollut. – Tyhjää kaikki;
    verinen teko vain se silmissäni
    näin kuvastuu. – Nyt toinen puoli maata
    on niinkuin kuollut; häijyt unet hiipii
    lävitse uudinten; nyt mustat velhot
    Hekaten kalvaan uhrijuhlaa viettää;
    ja laiha murha, vartijansa, suden,
    kehoitus-ulvonnasta säikkyneenä,
    kuin himokas Tarquinius, määränpäähän
    salaisin rosvoaskelin kuin haamu
    näin hiipivi. – Sa luja, vankka maa,
    äl' askelteni astuntaa sa kuule,
    etteivät itse kivetkin ne kielis
    mun teistäni ja häiritsisi julmaa
    yön rauhaisuutta, joka niille sopii! –
    Täss' uhkaan, ja hän elää: sanat vain
    ne jäähdyttävät kuumaa toimintaa.
    Nyt käyn, ja se on tehty; kello kutsuu.
    Tuot' älä kuule, Duncan: ääni sen
    sun kutsuu helvettiin tai taivaaseen!

II n., toinen kohtaus.

        (LADY MACBETH tulee.)

LADY MACBETH.

    Mi heidät juovutti, mun rohkaisi;
    mi heidät sammutti, mun tulistutti.
    Vait! – Hiljaa! – Huuhkain vain se siellä huhuu,
    se turman enne, joka huutaa julmaa
    yötänsä hyvää. – Työss' on Macbeth jo,
    kuorsaten juopunehet vartijat
    ivaavat tointaan. Moisen laitoin juoman,
    ett' elämä ja surma kiistäkööt nyt,
    ovatko hengissä he vaiko kuolleet.

MACBETH (sisältä).

    Ken siellä?

LADY MACBETH.

                Heidän heränneen mä pelkään
    ja tekemättä jääneen työn; – ei rikos,
    vaan yritys se meidät tuhoo. – Vaiti!
    Asetin valmihiksi miesten miekat;
    hän huomas kai. – Jos ei hän olisi
    isääni muistuttanut nukkuessaan,
    mä oisin tehnyt sen. – Mun mieheni!

        (MACBETH tulee.)

MACBETH.

    Työ tehty on. – Sä ootko kuullut mitään?

LADY MACBETH.

    Vain huudon huuhkaimen ja sirkan laulun.
    Puhuitko sinä?

MACBETH.

                   Milloin?

LADY MACBETH.

                            Äsken.

MACBETH.

                                   Alas kun
    ma astuinko?

LADY MACBETH.

                 Niin.

MACBETH.

                       Hiljaa! Kuule, sano,
    ken tuossa kamariss' on?

LADY MACBETH.

                             Donalbain.

MACBETH (katsellen käsiään).

    Oi, näky kolkko on tuo!

LADY MACBETH.

                            Moinen hupsu!
    Vai näky kolkko!

MACBETH.

                     Siellä unissansa
    yks nauroi, toinen "murhaa!" huus, niin että
    heräsi kumpikin: ma kuulin kaikki;
    rukouksen sitten lukivat ja uneen
    taas vaipuivat.

LADY MACBETH.

                    Kaks siell' on nukkumassa.

MACBETH.

    "Kies' siunaa!" huusi yks, ja toinen "amen!"
    kuin nämä murhakädet ois he nähneet.
    Kuunnellen tuota tuskaa, "amenta"
    en suusta saanut, vaikka sanoivat:
    "Kies' siunaa!"

LADY MACBETH.

                    Älä tuota mielees paina!

MACBETH.

    Mut miks en sanoa ma voinut "amen"?
    Ma siunausta tarvitsin, ja "amen"
    kurkkuuni tarttui.

LADY MACBETH.

                       Noin ei tuommoisista
    saa tuskitella; voipi tulla hulluks!

MACBETH.

    Ma luulin äänen kuulleeni, mi huusi:
    "Herätkää! Macbeth unen murhaa!" – unen,
    tuon viattoman, joka huolten vyyhdet
    sekavat suorii, päivittäisen kuolon,
    työn raittiin peson, sielunhaavain voiteen,
    tuon luonnon toisen atrian ja parhaan
    elämän juhlaruoan. [Huom.! Sidneyn Sonetti unelle.]

LADY MACBETH.

                       Mitä puhut?

MACBETH.

    "Herätkää!" huuto kautta linnan kaikui.
    Murhasi Glamis unen, siis ei Cawdor
    saa enää unta, unt' ei Macbeth saa.

LADY MACBETH.

    Mut ken se huusi noin? Oi, rakas thaani,
    sun jalo pontes hervahtuu, jos moista
    noin kiihkoisesti mietit. Nouda vettä
    ja käsistäsi rumat merkit huuhdo! –
    Miks tänne miekat kannoit? Siellä niiden
    on paikka. Pois ne vie, ja verin tahri
    nukkuvat vartijat.

MACBETH.

                       En sinne mene:
    aatella pelkään tekoani; nähdä
    sit' uudelleen en tohdi.

LADY MACBETH.

                             Arka raukka!
    Tuo tänne miekat! Nukkuneet ja kuolleet
    kuvia vain on; lasta peljättää voi
    kuvattu piru. Verta jos hän vuotaa,
    niin sillä kultaan vartijoiden muodon,
    syyn muodon näin he saavat.

        (Lähtevät. Kolkutusta ulkoa.)

MACBETH.

                                Mikä kolke?
    Mik' on mun? Risahdustakin ma säikyn!
    Kenenkä kädet nää? Haa! Päästäni ne
    repivät silmät maalle! Voiko suuren
    Neptunin koko valtameri pestä
    tuon veren kädestäni pois? Ei, ennen
    tää käsi meret määrättömät punaa,
    viherjän muuttain ruskeaks.

        (Lady Macbeth palaa.)

LADY MACBETH

                                Nää kädet
    on samankarvaiset kuin sun, mut sydän
    noin heikko mua hävettäis.

        (Kolkutusta.)

                               Tuo kolke
    eteläportilta on. Huoneeseemme!
    Pisara vettä pois tän synnin huuhtoo;
    kuin kevyt on se sitten! Sinust' uljuus
    on luopunut.

        (Kolkutusta.)

    Haa! Kuules, taasen kolke!
    Yöpuku ylles, ettei kutsuttaissa
    havaittais meidän valvoneen. – Äl' anna
    noin raukkamaisest' aatoksilles valtaa.

MACBETH.

    Tekoni tietäen ois parempi,
    ett' itseä en tietäis!

        (Kolkutusta.)

                           Kolkkehellas
    herätä Duncan! Voi, jos sen sa voisit.

V n., ensimmäinen kohtaus.

    Dunsinan. Huone linnassa.
    (Lääkäri ja kamarirouva tulevat.)

LÄÄKÄRI. Kaksi yötä olen kanssanne valvonut, mutta en saata
kertomustanne todeksi huomata. Milloin hän viimeksi kulki unissaan.

ROUVA. Sitten kun hänen majesteettinsa läksi sotaan, olen nähnyt
hänen nousevan vuoteeltaan, pukeutuvan yönuttuun, menevän kamariinsa,
ottavan paperia, kääntävän sitä, kirjoittavan, lukevan, sinetiliä sen
lukitsevan ja taasen käyvän maata, ja koko ajan sikeimmässä unessa.

LÄÄKÄRI. Suuri on häiriö luonnossa, kun yhtaikaa saattaa unen hyvyyttä
nauttia ja valvonnan töitä toimitella. Mutta – paitsi kävelemistä ja
muuta toimimista – oletteko kuullut hänen tuossa unitilassa mitään
puhuvan?

ROUVA. Olen, ja semmoista, jota en tahdo toistaa.

LÄÄKÄRI. Minulle voitte sen sanoa; ja olisi hyvä, jos tekisitte sen!

ROUVA. En teille, enkä muille: ei ole mulla sanoilleni todistajaa.

    (Lady Macbeth tulee, kynttilä kädessä.)

Katsokaa, tuossa hän tulee! Tuo on aivan hänen tapaistansa, ja
sikeimmässä unessa, niin totta kuin elän. Tarkastelkaa häntä; hiljaa!

LÄÄKÄRI. Mistä hän on saanut kynttilän?

ROUVA. Se on hänen vuoteensa vieressä. Hänellä pitää aina olla kynttilä
palamassa: se on hänen käskynsä.

LÄÄKÄRI. Näettekö, hänen silmänsä ovat auki?

ROUVA. Niin, mutta näkö on ummessa.

LÄÄKÄRI. Mitä hän nyt tekee? Kas, kuinka hän hieroo käsiänsä.

ROUVA. Hänen tapansa on menetellä kuin hän pesisi käsiänsä. Olen nähnyt
hänen tekevän sitä neljänneksen tuntia yhteen mittaan.

LADY MACBETH. Vielä on tuossa sittenkin tahra.

LÄÄKÄRI. Vait! Hän puhuu! Tahdon, muistin avuksi, kirjoittaa, mitä hän
sanoo.

LADY MACBETH. Pois, kirottu tahra! Pois, sanon minä! – Yks, kaks: nyt
on aika käsissä. – Helvetti on pimeä! – Hyi, mylord, hyi! soturiko ja
pelkuri? – Mitä me sitä pelkäämme, kuka sen tietää, kun ei kellään ole
voimaa vaatia meitä tilille? – Mutta kukapa olisi uskonut vanhuksessa
olevan niin paljon verta?

LÄÄKÄRI. Kuuletteko tuota?

LADY MACBETH. Fifen thaanilla oli vaimo: missä hän nyt on? – Mitä?
Eivätkö nämä kädet koskaan tule puhtaiksi? – Pois nuo, mylord, pois
nuo! Te pilaatte kaikki tuolla säikyllänne.

LÄÄKÄRI. Vai niin, vai niin! Olette saanut tietää, mitä teidän ei
pitäisi.

ROUVA. Hän on puhunut, mitä hänen ei pitäisi, siitä olen varma. Taivas
tiesi, mitä hän lie saanut tietää.

LADY MACBETH. Aina vain se tulee vereltä; kaikki Arabian hajusteet
eivät voisi saada tuota pientä kättä hyväntuoksuiseksi. Oh, oh, oh!

LÄÄKÄRI. Sepä vasta huokaus! Hänellä on raskas paino sydämellänsä.

ROUVA. En tahtoisi semmoista sydäntä rintaani, vaikka saisin koko hänen
korkean arvonsa.

LÄÄKÄRI. Hyvä, hyvä!

ROUVA. Suokoon Jumala, että niin olisi!

LÄÄKÄRI. Tälle taudille ei minun taitoni voi mitään. Olen kyllä nähnyt
ihmisiä, jotka ovat käyneet unissaan, ja kuitenkin Herrassa nukkuneet
omaan vuoteeseensa.

LADY MACBETH. Peskää kätenne! Yönuttu yllenne! Pois tuo kalpea muoto!
– Sanon vieläkin kerran: Banquo on haudattuna; hän ei voi haudastaan
päästä.

LÄÄKÄRI. Todellakin?

LADY MACBETH. Maata, maata! Portille kolkutetaan. Pois, Pois, pois,
pois! Kätenne mulle! Tehtyä ei voi tekemättömäksi tehdä. Maata, maata,
maata!

V n., kolmas kohtaus.

MACBETH.

    Puen ylleni sen. Lisää ratsuja
    vakoomaan maata; hirteen joka mies,
    ken pelkuri on, raukka! Sotisopa! –
    No, kuin voi sairas?

LÄÄKÄRI.

                         Enemmän kuin sairaus
    kiduttaa häntä synkät mielihoureet;
    ne unen hältä vie.

MACBETH.

                       Hänt' auta. Taikaa
    sull' eikö mielen tautiin, taitoa
    nykiä surun juuret muistist' irti,
    aivoista kaikki tuskan piirteet poistaa
    ja armaall' unheen vastamyrkyllä
    tuhota rinnasta se tuhon aine,
    mi jäytää sydäntä?

LÄÄKÄRI.

                       Siin' itseänsä
    potilaan itse auttaa täytyy.

V n., viides kohtaus.

MACBETH.

    Ma muistan tuskin, miltä pelko maistuu.
    Ol' aika, jolloin väristys mun valtas,
    kun öisen huudon kuulin; satu julma
    sai hiukset nousemaan, kuin olis henki
    niis' ollut. Kauhuista jo kylliks sain;
    ei hirmu, murhamielen suosituinen,
    mua enää peloita.
        (SEYTON palajaa.)
                      Mit oli huuto?

SEYTON.

    Kuningatar on kuollut, hyvä herra.

MACBETH.

    Hän olis saanut toiste kuolla; aikaa
    kyll olis ollut sille sanomalle –
    Huomenna, huomenna ja huomenna!
    Näin päivä päivält' aika vitkaan mataa
    elämän kirjan viime tavuun asti.
    Jokainen eilispäivä synkkään hautaan
    on narrin vienyt. Sammu, pikku tuohus!
    Elämä vain on varjo kulkevainen,
    kuin raukka tuo, mi elon näyttämöllä
    raivoopi aikansa ja katoo sitten;
    tarina on se, hupsun tarinoima,
    täynn' ilmaa, tulta, ytimenä soima.

KUNINGAS LEAR.

I n., ensimmäinen kohtaus.

GONERIL.

                            Isä, rakkaampi
    olette mulle kuin voin kielin virkkaa,
    näköä, ilmaa, vapautt' armahampi,
    kalliimpi kultaa, aarteit', arvokkaampi
    kuin elo, armo, terveys, soreus, maine,
    rakkaamp' ei isä konsa lapsellensa.
    Sanoiksi kieli köyhä, henki heikko;
    niin teitä lemmin, ettei rajaa, määrää.

REGAN.

                                Yhtäläinen
    ja yhden-arvoinen kuin sisko olen.
    Mun uskollinen sydämeni sanoo:
    hän oikein tunteeni on kuvannut;
    mut jäljess' on hän sentään: minä vannon
    vihollisikseni muut ilot kaikki,
    joit' aistimiston laaja piiri tarjoo,
    ja kalliin kuninkaani lempi ainoo
    on autuuteni.

CORDELIA.

                                   Isä hyvä,
    teilt' elon, hoidon, lemmen sain, ja teille
    niinkuin mun tulee, hellyytenne maksan:
    rakastan, kuulen, kunnioitan teitä.
    Miks siskot otti miestä, jos teit' yksin
    he lempivät? Jos minut joskus naidaan,
    se mies, jok' ottaa valani, saa puoleks
    vain sydämen, ja lemmen, uskon puoleks.
    En koskaan, niinkuin siskot, ota miestä,
    jos isälle mä kaiken lemmen annan.

LEAR.

    Sydämen kieltäkö on tuo!

CORDELIA.

                             On, isä.

LEAR.

    Niin nuori ja niin tunnotonko olet?

CORDELIA.

    Niin nuori, isä, ja niin suora olen.

LEAR.

    No, suoruutes siis myötäjäises olkoon.
    Albania, Cornwall, kahden myötäjäisiin
    lisätkää kolmannenkin. Naittakoon
    hänt' uhka, jota suoruudeks hän sanoo.
    Ma teille yhteisesti vallan uskon
    ja herruuden ja kaikki majesteetin
    etuudet laajat. Joka toinen kuukaus –
    pidättäin sata miestä itsellemme,
    ne elätätte te – me asetumme
    kummankin luokse vuoroin. Meille jääpi
    kuninkaan nimi vain ja kaikki arvot,
    mut valta, tulot, kaikki toimet muuten
    jää teille, rakkaat pojat. Vakuudeksi
    tuo kruunu jakakaatte.

II n., neljäs kohtaus.

REGAN.

    Iloista nähdä teidän korkeuttanne.

LEAR.

    Sen uskon, Regan, sinusta; syyn tiedän,
    miks uskon sen: iloinen jos et oisi,
    äitisi haudast' eron ottaisin ma,
    aviorikkojan se silloin kätkis.
    Sun siskos, Regan, kurja on. Oi, Regan,
    hän kiittämättömyyden kalvavan
    kuin korppikotkan kytkenyt on tuohon –

        (Osoittaa sydäntänsä.)

    Puhua tuskin voin ma – sin' et usko,
    kuin valtaa hänet turmelus – oi, Regan!

REGAN.

    Ma pyydän, malttakaatte. Toivon että
    vähemmin tehtävästänsä hän poikkee,
    kuin arvostella voitte te.

LEAR.

                               Haa! Mitä?

REGAN..

    En luule, että velvollisuuttansa
    vähääkään laiminlyö hän. Jos hän ehkä
    väkenne hurjuut' esti, oli hällä
    niin hyvä syy ja tarkoitus niin oiva,
    ettei hän suinkaan nuhteit' ansaitse.

LEAR.

    Kirottu hän!

REGAN.

                 Olette, herra, vanha,
    ja vallanrajan äärell' äärimmällä
    on luonto teissä. Johdoks teille tarpeen
    on äly, joka huomaa kohtanne
    paremmin kuin te itse. Siis, mä pyydän,
    palatkaa siskon luo ja vääryytenne
    tunnustakaa.

LEAR.

                 Hält' anteeks pyytäisinkö?
    No katso siis, kuin isälle se sopii:
    "Ma myönnän, rakas lapsi, olen vanha;
    on puutteess' ukko; polvillani kerjään:
       (Polvistuu.)
    suo mulle ruokaa, vaatetta ja vuode."

REGAN.

    Heretkää, herra; tuo on rumaa pilkkaa.
    Palatkaa siskon luo.

LEAR (Nousten).

                         En koskaan, Regan.
    Vähentänyt hän joukkoni on puoleen;
    tylysti katsellut mua; kielellänsä
    sydämeen pistänyt kuin käärme. – Taivaan
    kaikk' kostonnuolet iskeköhöt päähän
    sen kiittämättömän. Sa, rutto-ilma,
    sen nuoret luut tee rammaks!

CORNWALL.

                                 Hyi, hyi, herra!

LEAR.

    Salaman liekki, ilkkuvat ne silmät
    valollas huikaa! Raiskatkaa sen kauneus,
    te kuuman päivän sikiöt, suon usmat,
    ja lamatkaa sen korskan ylpeys.

REGAN.

    Hyväinen taivas! Samaa muillekin
    kai toivotte, kun paha pää saa vallan?

LEAR.

    En, Regan, sua sadattele koskaan.
    Kovuuteen ei sun hellä luontos taivu.
    Tulinen häll' on katse; sun vain lientää,
    ei lainkaan polta. Hauskuuttani sä
    et kadehdi, et seuruettain säädä,
    pikaista sanaa suo, vie leipää suusta,
    ja telje oveas, kun sisään tahdon.
    Paremmin sinä luonnon siteet tunnet
    ja lapsen tehtävät ja mitä muuten
    kiitollisuus ja kunnioitus vaatii.
    Et puolta valtakuntaa unhottanut,
    min annoin sulle.

III n., toinen kohtaus.

        Paikka nummella. Myrskyää.
        (Lear ja narri tulevat.)

LEAR.

    Soi, myrsky! Poskes halkaise! Soi! Riehu!
    Pursutkaa, tuulispäät ja rankkasateet,
    siks että uppoo tornit viireinensä!
    Te rikkivalkeat, kuin aatos, nopsat,
    leimauksen enteet, joka tammet pirstaa,
    kärventäkää mun lumipääni! Sinä,
    maanjärkyttäjä paunanne, lyö luttuun
    maailman paksu kohtu; luonnon muotit
    sä särje, hukkaa kerrassaan kaikk' idut,
    joist' ihminen, tuo kiittämätön, syntyy!

NARRI. Oi, setä, parempi on kuulla hovikaton alla satelevia imarruksia
kuin seisoa täällä vesisateessa taivasalla. Mene sisään, setä hyvä; ano
tyttäreltäsi siunausta! Yö tämmöinen ei sääli viisaita eikä narreja.

LEAR.

    Suin täysin mylvi! Räisky, liekki, sade!
    Mun lapsia ei myrskyt, sateet, liekit.
    Teit' en ma lemmettömiks syytä; teille
    en lapsen nimeä, en valtaa suonut;
    nöyryyttä teilt' en velo: julmaa ivaa
    siis tehkää vain! Täss' olen orjananne,
    hyljätty, köyhä, heikko, kurja vanhus.
    Olette oivia te apureita,
    kun kahteen tytär-hylkyyn liittyneinä
    korkeuden voimat laskette näin vanhaa
    ja harmaapäätä vastaan. Oi! oi! kurjaa!

IV n., kolmas kohtaus.

KENT.

    Hän heltyi siis!

        (kertoen Cordeliasta).

RITARI.

                     Ei raivoon; murhe vainen
    ja kärsimys ne kilpas, kumpi häntä
    enimmin kaunistais. Olette nähnyt
    sadetta päivänpaisteella; niin hänkin,
    mut kaunihimmin, hymyili ja itki.
    Nuo punahuulten hymyt autuaat
    ei näytä tienneen silmäin vierahista,
    jotk' erkani kuin timanteista helmet.
    Koriste kallis murhe ois, jos kaikki
    noin kaunistais se.

KENT.

                        Eikö haastanut hän?
    Oi, kerran pari raskaast' isän nimen
    hän huokas niinkuin painaisi se rintaa;
    huus: "Siskot! Siskot! Naisen tahrat! Siskot!
    Kent! Isä! Siskot! Mitä? Myrskyss'! Yössä!
    Sä älä luota sääliin!" – Silmistään nyt
    taivaallisista pyhä sade virtas
    upottain valituksen; pois hän riensi
    murhettaan yksin kantamahan.

IV n., seitsemäs kohtaus.

LEAR.

    Miss' olenkaan? Miss' olen? – Kirkas päivä? –
    Loukattu olen. – Jos näin olis toinen,
    säälistä kuolisin. – Kuin ompi laita? –
    Omakseni en tuota kättä vannois –
    Kas niin: tuo neula pistää! Jos vain saisin
    tilani selväks!

CORDELIA.

                    Katse minuun luokaa;
    ja kädet siunaten mun pääni päälle!
    Ei, älkää polvistuko!

LEAR.

                          Pilkkaatteko?
    Oi älkää! Hupsu olen, tyhmä vanhus,
    kahdeksankymment' ainakin, ja yli,
    niin, aivan täsmälleen! Mut suorin sanoin,
    mä pelkään, etten ole oikein viisas.
    Mun pitäis mies tuo tuntea ja teidät;
    epäilen toki. Perin outo mulle
    tää paikka on, ja näitä vaatteitani
    en jaksa muistaa, enkä missä olin
    mä viime yön. Niin totta kuin ma elän –
    mua älkää naurako! – niin on tuo nainen
    mun Cordelia tyttäreni.

CORDELIA.

                             Niin!

LEAR.

    Sä itket, lapsi, sitä älä tee,
    jos myrkkyä sä mulle tuot, niin juon sen.
    Et lemmi mua, sen tiedän; sillä siskos,
    jos oikein muistan, loukanneet mua ovat.
    Sull' oli hiukan syytä, heill' ei laisin.

V n., kolmas kohtaus.

    Englantilaisten leiri Doverin lähellä.

(EDMUND tulee voittajana liehuvin lipuin ja soiton kaikuessa,
LEAR ja CORDELIA vankeina. Päälliköitä, sotaherroja, sotureita
ym.)

EDMUND.

    Pois viekää nuo ja tarkoin vartioikaa,
    siks kunnes korkeampi valta heistä
    päätöksen antaa.

CORDELIA.

                     En kai ainoo lie,
    jonk' aikeet parhaat palkan huonon sai.
    Sun kiusaamistas, isä, murehdin;
    kyll' onnen kiusat itse kestäisin.
    Me tapaammeko tyttäret, nuo siskot?

LEAR.

    Ei, ei, ei, ei! Pois tule vankityrmään.
    Siell' laulamme kuin häkkilinnut kahden;
    jos siunausta anot, polvillani
    mä anteeks anon. Näinpä elellään me,
    rukoillaan, laulellaan ja tarinoidaan,
    hymyillään kultaperhoille ja kuullaan,
    kuin köyhät raukat hovist' uutta kertoo;
    muassa haastellaan, ken voittaa, tappaa,
    ken nousee, lankee; salaviisait' ollaan
    kuin Herran enkelit. Näin tyrmässämme
    vältämme suurten salajuonet, jotka
    kuun mukaan nousee, laskee.

EDMUND.

                                Pois nuo viekää!

LEAR.

    Cordelia, uhriin moisiin suitsutustaan
    jumalat itse kylvää. Taasko sain sun?
    Ken meidät erottaa, hän kekäleillä
    saa ajaa kuni ketun luolastansa.
    Oi, pyyhi silmäs! Rutto heiltä ennen
    luut, lihat syö, kuin itkun saa he meistä;
    he ennen itse nälkään kuolee. Tule!

V n., kolmas kohtaus.

    (LEAR tulee kantaen sylissään kuollutta Cordeliaa.)

LEAR.

    Oi, itkekää, oi, valittakaa kaikki!
    jos ette kivest' oo! Jos Teidän silmät
    ja kieli mulla ois, niin taivaan holvit
    surusta särkyis! – Iäks on hän mennyt! –
    Mä tiedän, eloss' onko ken vai kuollut:
    hän kuollut on kuin maa. – Kuvastin tänne;
    sen pinnan hengellään jos himmentää hän,
    hän silloin elää.
       On lapsi raukka hirtetty ja kuollut!
    Miks elää koira, hevonen ja hiiri,
    mut sinä hengitä et enää koskaan,
    et koskaan, koskaan, koskaan, koskaan, koskaan
    Tuost' auki nauha! – Kiitos, ystäväni! –
    Kah, näetkö! Sä katso häntä – – huulet –
    kas tuossa, kas!

        (Kuolee.)

MYRSKY.

II n., toinen kohtaus.

CALIBAN.

    Kaikk' inha myrkky, jota päivä soista
    ja rämeist' imee, syösköön Prosperoon
    ja hänet saastuttakoon päästä jalkaan.
    Henkensä kuulevat mua, kuitenkin mun
    kirota täytyy. Eivät pisteleisi,
    mörköinä säikyttäisi, lokaan paiskais
    tai virvatulten lailla pimeässä
    mua eksyttäisi, jos hän heit' ei käskis.
    Mut turhist' usuttaa hän heitä minuun.
    He milloin ilkkuvat ja virnakoivat
    kuin apinat ja sitten purevat;
    tai jos käyn avojaloin, kierivät he
    kuin piikkisiat, nostain okaitansa
    jos minne astun. Milloin ympärilläin
    kyyt kihisevät halkopäisin kielin,
    ett' olen hulluks tulla. – Kas, kas! Tuossa
    yks niistä tulee taas mua rääkkäämään,
    kun olen hidas puiden hankinnassa.
    Paneudun maahan, ehk' ei hän mua huomaa.

        (TRINCULO tulee.)

TRINCULO. Ei ole täällä viitaa, ei pensasta, joka vähääkään suojaisi
rajuilmalta, ja taasen on uusi herranvoima tulossa: kuulen sen jo
ilmassa vinkuvan. Tuo musta pilvi, tuo suuri tuolla, on niinkuin vanha
viinileili, josta neste on maahan tipahtamaisillaan. Jos taaskin
jylähtää, niinkuin äsken jylähti, niin en tiedä, mihin pääni piilotan;
tuo pilvi tuossa se varmaankin kaataa vettä korvottain. – Mikä se tuo
on? Ihminenkö vai kala? Eläväkö vai kuollut? Kala: kalan on haju;
oikein vanhan, eltaantuneen kalan haju; jotakin kapaturskan tapaista,
eikä juuri tuoreinta lajia. Ihmekala? Jos nyt olisin Englannissa, jossa
kerran olen ollut, ja mulla olisi tämä kala vain kuvattuna, niin
hopeakolikon siitä joka pyhäpäivä-narri maksaisi. Siellä tämä epäluoma
tekisi minusta varakkaan miehen; siellä jokainen ihme-elukka miehensä
ruokkii. Eivät tahdo ropoakaan antaa köyhälle kerjäläiselle, mutta
panevat kymmeniä likoon nähdäkseen kuolleen indiaanin. Luut ovat kuin
ihmisen, ja evät näöltään kuin käsivarret. Lämmin totta tosiaan! En
pidä enää kiinni äskeisestä mielipiteestäni, luovun siitä. Tämä ei ole
kala, vaan joku saarelainen, johon on ukonvaara vastikään iskenyt.
(Ukkosenjylinää.) Ai, ai, rajuilma alkaa taas. Paras on nyt kömpiä
hänen vaippansa alle; ei ole likimailla muuta suojaa. Tähän minä
kääriydyn siksi, kunnes rajuilma on pohjasakkansakin tyhjentänyt.

    (Stephano tulee laulaen, pullo kädessä.)

STEPHANO.

    En enää lähde merille,
    ma tahdon maalla kuolla; –

iljettävä nuotti, ikävä kuin hautausvirsi. Mutta tämä se huolet
huuhtoo. (Juo.)

    Kapteeni ja minä ja purjemies,
    me tyttöjä hyväilemme,
    Susannaa ja Annaa ja ken ne kaikki ties,
    mut emme huoli Kaisast', emme.
    Häll' on kuni neuloja kielell' ois;
    merimiehille huutaa vain: "hyi! pois!"
    pien, tervan katkua kammoaa,
    mut antaapa räätälin kutkuttaa.
    Merille pojat! Hiitehen moinen lois!

Iljettävä sekin nuotti. Mutta tämä se huolet huuhtoo. (Juo.)

CALIBAN. Älä rääkkää minua! Oo!

STEPHANO. Mitä? Häh? Onko täällä piruja? Pitävätkö meitä pilkkanaan
villit ja indiaanit! Haa! Senkö vuoksi hukkumasta pelastuin, että nyt
pelästyisin sinun neljää koipeasi? Sillä sanottu on: ei ole sitä neljän
jalan juoksevata, joka saisi hänet maasta pakenemaan. Ja se olkoon
vieläkin sanottu, niin kauan kuin Stephanon nokassa on henkeä.

CALIBAN. Henki rääkkää minua. Oo!

STEPHANO. Varmaankin joku nelijalkainen saaren hirviö, joka on saanut
kuumetaudin, niinkuin luulen. Missä pirussa hän on meidän kielemme
oppinut? Saakoon hän tästä virvoketta, jos ei muun niin sen vuoksi. Jos
voin saada hänet terveeksi ja kesyttää hänet, ja sitten viedä hänet
täältä kanssani Napoliin, niin olisipa siinä lahja vaikka kelle
keisarille, mikä ikänään on naudan nahkaa polkenut.

CALIBAN. Minä rukoilen, älä rääkkää minua! Vastedes vien nopeammin
halot kotiin.

STEPHANO. Hänellä on paraikaa kuumeenkohtaus, eikä ole puhe oikein
täysijärkistä. Saakoon hän kulauksen pullostani! Jos ei hän ole ennen
viiniä maistanut, niin tuo ehkä hänestä kuumeen poistaa. Jos voin saada
hänet terveeksi ja kesyttää hänet, niin en koskaan saata liikoja
hänestä pyytää. Maksaa se saa, ken hänet saa, vieläpä kelpo lailla.

CALIBAN. Et vielä mulle suurta tuhoa tee, mutta kyllä kohta, huomaan
sen väreistäsi. Nyt Prospero sinua riivaa.

STEPHANO. Kas niin! Suu auki! Tässä on jotakin, joka kirvoittaa
kielesi, sinä kissa. Suu auki! Tämä puistaa sinusta puistatuksesi ja
oikein perinpohjin, sen takaan. Et tunne, raukka, hyväntekijääsi.
Turpas auki, sanon minä!

TRINCULO. Tuo ääni tuntuu niinkuin tutulta; luulenpa että se on – ei,
hukkunuthan hän on, ja nämä ovat piruja. Jesta varjele!

STEPHANO. Neljä säärtä ja kaksi ääntä! Sehän on mitä harvinaisin
hirviö! Etupuolen ääni puhuu hyvää ystävästään, ja takapuolen ääni
laskee rivoja ja panettelee. Jos kaikki viini, mitä on lekkerissäni,
riittää hänet parantamaan, niin tahdon kuin tahdonkin päästää hänet
kuumeesta. Kas niin! – Amen! Tuossa vähän toiseenkin suuhusi!

TRINCULO. Stephano! –

STEPHANO. Mitä! Toinenko suusi huutaa minun nimeäni! Varjele! Jestapoo!
Piru se on, eikä mikään hirviö. En tahdo hänen kanssaan syödä, minulla
ei ole pitkää lusikkaa.

TRINCULO. Stephano! Jos olet Stephano, niin koske minuun ja puhuttele
minua, sillä minä olen Trinculo, – älä pelästy! – hyvä ystäväsi
Trinculo.

STEPHANO. Jos olet Trinculo, niin tule esiin. Annas, kun vedän noista
hoikemmista koivista! Jos mitkään, niin nämä ovat Trinculon koivet.
Olet todellakin ilmetty Trinculo! Kuinka tuo kuuntuoma tuli sinut
purkaneeksi? Voiko hän päästellä Trinculoita?

TRINCULO. Luulin häntä ukkosen lyömäksi. – Mutta etkö sinä olekaan
hukkunut, Stephano? Toivonpa, ettet ole hukkunut. Onko rajuilma jo
loppuun raivonnut? Minä näet pelkäsin rajuilmaa ja menin piiloon tämän
kuolleen epäsikiön vaipan alle. Oletko todellakin elossa, Stephano? Oi,
Stephano, kaksi napolilaista on siis pelastunut!

STEPHANO. Älä, hyvä ystävä, minua noin vääntele ja kääntele: vatsani ei
ole varsin luotettava.

CALIBAN.

    Väkeä somaa, henkiä, kukaties.
    Tuo kelpo jumala on, taivaallista
    on hällä juomaa. Häntä kumarran.

STEPHANO. Kuinka sinä pelastuit? Ja kuinka tulit tänne? Tuon lekkerin
kautta vanno, kuinka tulit tänne? Minä pelastuin viinitynnyrin avulla,
jonka merimiehet heittivät laivasta mereen; sen vannon tämän lekkerin
kautta, jonka itse omin käsin tein puunkuoresta, kun aallot mun rantaan
viskasivat.

CALIBAN. Minä vannon tuon lekkerin kautta olevani uskollinen
alammaisesi, sillä se juoma ei ole maallista juomaa.

STEPHANO. Kas tuossa, vanno nyt: kuinka pelastuit?

TRINCULO. Uin rantaan niinkuin ankka; osaan näet uida niinkuin ankka,
sen vannon.

STEPHANO. Kas tuossa, suutele kirjaa! Jos kohta osaatkin uida niinkuin
ankka, niin olet kuitenkin luotu hanheksi.

TRINCULO. Oi, Stephano, onko sulla vielä tätä tämmöistä?

STEPHANO. On, kokonainen tynnyrillinen! Kellarini on tuolla
merenrannalla kalliossa, siellä minä talletan viinini. – No, sinä
kuuntuoma, miten on kuumeesi laita?

CALIBAN. Etkö sinä olekaan taivaasta pudonnut?

STEPHANO. En, vaan kuusta, usko pois. Minä olin mies kuussa aikoinani.

CALIBAN. Sun olen nähnyt siellä, ja sinua jumaloin. Hallitsijattareni
näytti sinut minulle ja koirasi myöskin ja pensaasi.

STEPHANO. Tule ja vanno! Suutele kirjaa! Kohta lisään siihen uutta
sisällystä. Vanno!

TRINCULO. Kautta taivaan valkeuden, sepä vasta typerä hirviö! –
Häntäkö minä pelkäisin? – Oikein surkuteltava hirviö! – Mies kuussa!
– Perin vaivainen, herkkäuskoinen hirviö! – Sepä kelpo kulaus,
hirviö, totta tosiaankin!

CALIBAN.

    Jokaisen vehmaan paikan tällä saarell'
    osoitan sulle; suutelen sun jalkaas
    ja pyydän: ole minun jumalani!

TRINCULO. Tuon valkeuden kautta, vallan kavala ja juopokas hirviö!
Jumalansa nukkuessa varastaisi häneltä lekkerin.

CALIBAN. Suudellen jalkaas, alaisuutta vannon.

TRINCULO. Nauraa voin ihan kuollakseni tuota paksupäistä hirviötä.
Sangen iljettävä hirviö! Mieleni oikein tekisi piestä häntä –

STEPHANO. Tule ja suutele!

TRINCULO. – jos ei se peto parka olisi päissään. Inhottava hirviö!

CALIBAN.

    Parahat lähteet näytän, kalat ongin,
    ja marjat noukin, puita kyllin hankin.
    Kirottu mies tuo, jota palvelen!
    En halkoakaan hälle enää kanna.
    Sua seuraan, sinä ihmeellinen mies.

TRINCULO. Naurettava hirviö, kun tekee viheliäisestä juopporentusta
ihmemiehen!

CALIBAN.

    Ma metsäomenia tuon, jos tahdot,
    ja kaivan kynsin maasta multasienet,
    osoitan sulle kuikan pesän, neuvon,
    kuin kerkeit' apinoita pyydystellään;
    rypäissä pähkinöitä sulle näytän
    ja lokin poikasia luodoilt' etsin.
    Mua tahdotko sa seurata?

STEPHANO. Minä nyt pyydän, että pitemmittä puheitta näytät mulle tietä.
– Trinculo, kun kuningas ja koko hänen seurueensa on hukkunut, niin
rupeamme me täällä hallitsemaan. – Tuossa, kanna lekkeriä! – Trinculo
veikkoseni, kohta me sen täytämme taas.

CALIBAN (laulaa humalapäissään).

    Hyvästi, herra; hyvästi, hyvästi!

TRINCULO. Vonkuva hirviö! Päihtynyt hirviö!

CALIBAN.

    Kaloille en laita lammikoita,
    enkä tulta tee,
    jos ken vaatinee.
    Enkä enää pese astioita:
    Ban, Ban, Ca-Caliban
    on saanut uuden haltijan.

Vapaus! Hih, hei! Heleijaa! Vapaus! Vapaus! Heleijaa! Vapaus!

STEPHANO. Oo, sinä uljas hirviö, näytä tietä.

Kaikki muut suomentanut Paavo Cajander, paitsi otteita Hamletista,
jotka on suomentanut Yrjö Jylhä.

BEN JONSON

Shakespearen vähän nuorempi aikalainen ja ystävä, Englannin ensimmäinen
hovirunoilija ja ensimmäisen tunnetun kirjailijaravintolan rehevä
keskushenkilö, klassillisesta sivistyksestään ylpeilevä, sanojaan
säästämätön Ben Jonson syntyi Westminsterissa 1573. Hänen isänsä, joka
oli pappi, kuoli kuukautta ennen Benin syntymää. Westminsterin koulussa
hänen opettajanaan oli kuuluisa humanisti W. Camden, joka antoi hyvän
perustuksen hänen klassillisille opinnoilleen. Benin ollessa
nuorukaisiässä äiti meni naimisiin erään muurarimestarin kanssa, joka
vaati poikapuoltansa ryhtymään hänen ammattiinsa. Ben ei suostunut,
vaan karkasi Alankomaiden sotaan, jossa oman kertomuksensa mukaan
kunnostautui. Palattuaan Englantiin n. 1592 hän ryhtyi teatterin
palvelukseen sekä näyttelijänä että kirjailijana, saavuttamatta ensin
mainitulla alalla menestystä, ehkä ulkomuotonsa vuoksi, hän kun
oli isokasvuinen, roteva ja rokonarpinen. Hän oli tällöin jo
naimisissa. Tulisena ja ylpeäluonteisena hän joutui (1598) erään
näyttelijätoverinsa kanssa kaksintaisteluun, surmaten hänet, ja ollen
itse päätyä hirteen, mutta säästyen lopuksi rangaistuksesta armahduksen
kautta. Rikollisen merkki kuitenkin poltettiin hänen peukaloonsa.
Samoihin aikoihin hän kääntyi roomalaiskatolisuuteen, palaten Englannin
valtiokirkkoon vasta 12 vuoden kuluttua. Tänä samana vuotena (1598)
esitettiin hänen ensimmäinen menestysnäytelmänsä, luonnekomedia Joka
mies omalaatuisensa (Every Man in his Humour), näyttelijänä mm.
Shakespeare. Seuraavat samantyyliset näytelmät olivat: Joka mies pois
laidaltaan (Every Man out of his Humour, 1599), Cynthian juhlat
(Cynthia's Revels, 1600), ja Runojen kyhäilijä (The Poetaster, 1601),
joiden satiirinen kärki kohdistui ihmisiin yleensä, hovilaisiin ja
Jonsonin omiin aikalaisiin runoilijoihin. Viimemainituista hänen
työtoverinsa Thomas Dekker erikoisesti loukkautui ja ivasi vuorostaan
Jonsonia näytelmässä Satiromastix (1602). Jonson kääntyi nyt
murhenäytelmän alalle kirjoittaen Senecan tragedioiden tyyliin
Sejanuksen (1603). Jaakko I:n noustessa valtaistuimelle Jonson,
Chapman ja Marston kirjoittivat huvinäytelmän Itäänpäin (Eastward
Hoe, 1603), jossa heidän väitettiin tehneen pilaa skotlantilaisista eli
siis kuninkaan kansallisuudesta. Seurauksena oli, että heidät
vangittiin ja he olivat menettää korvansa ja nenänsä, mikä rangaistus
siihen aikaan kirjailijoita uhkasi, pantiinpa joskus täytäntöönkin.
Vaikka vähimmin syyllinen, Jonson miehekkäästi, vapaaehtoisesti,
alistui samaan uhkaavaan kohtaloon. Jutun yhteydessä vilahtaa näkyviin
hänen päättäväinen, tarmokas äitinsä, joka oli aikonut mieluummin
myrkyttää poikansa ja itsensä kuin sietää häntä täten silvottavan.
Jonson rupeaa nyt kirjoittamaan hovin juhlia varten ns. "naamioita",
joiden sommittelijana hän oli taitava ja joihin hän siroitteli paljon
hienoa lyriikkaa. Niiden lavastuksesta, joka oli kuuluisan arkkitehdin
Inigo Jonesin huolena, aiheutui molempien mestarien välille ehtymätöntä
vihamielisyyttä. Nyt valmistuvat ne hänen kolme näytelmäänsä, joissa
hänen luomisvoimansa on korkeimmillaan: Volpone, eli kettu (– or the
Fox, 1605), Epicaene eli vaitelias nainen (– or the Silent Woman,
1609) ja Alkemisti (1610), ja joissa hän ikäänkuin henkilöllistäen
ihmisten huonot ominaisuudet tuo ne räikeän alastomina näyttämölle.
Hänen toinen kl. murhenäytelmänsä, Catilina, ilmestyi 1611.
Nyt Jonson oli maineensa kukkulalla. Jaakko I nimitti hänet
hovirunoilijaksi ja tarjosi hänelle aatelisarvoa, jota hän ei
kuitenkaan ottanut vastaan, osoittaen siinäkin ylpeätä, itsenäistä
luonnettaan. Hänestä tuli Walter Raleigh'n perustaman "Merenneidon
kerhon" ("The Mermaid Club") ja "Haukan ravintolan" ("The Falcon
Tavern") kuuluisa keskushenkilö, jonka ympärille sekä vanhemmat (mm.
Shakespeare) että nuoremmat kirjailijat ja älyniekat mielellään
kokoontuivat, ja joka raskaalla voimalla usein miekkaili Shakespearen
kirkkaan älyn kanssa, taistellen kuin tukeva espanjalainen kaljuuna
keveää englantilaista sotapurtta vastaan. Nuoret kirjailijat olivat
hänen "poikiaan", sanoen kuuluvansa "Benin heimoon", ja kunnioittaen
häntä kirjallisena diktaattorina, älyniekkain "suurkaanina". 1613 hän
saatteli Walter Raleigh'n poikaa Ranskaan, minkä jälkeen (1614?)
esitettiin hänen puritaanien tekopyhyyttä pilkkaava näytelmänsä
Perttulin markkinat (The Bartholomew Fair). 1616 seurasi komedia
Paholainen on aasi (The Devil is an Ass), joka ei enää saavuttanut
edellisen vertaista menestystä. Samana vuonna Jonson julkaisi kootut
teoksensa. Päästäkseen liiasta lihavuudesta hän vaelsi 1618 jalkaisin
Skotlantiin, vieraillen siellä runoilija Drummondin luona, jonka tarkat
muistiinpanot heidän keskusteluistaan ovat säilyneet. Hänen viimeinen
menestyksellinen komediansa Uutisvirasto (The Staple of News)
esitettiin 1625. Seuraava näytelmä Uusi kapakka (The New Inn, 1629)
sai huonon vastaanoton. Jonsonille alkoivat nyt vaikeat ajat: hän oli
menettänyt terveyden ja yleisön suosion, ja menetti vielä lisäksi –
Inigo Jonesin vehkeiden vuoksi, sanotaan – hovinkin suosion.
Taloudellisten vaikeuksien uhkaamana hänellä ei ollut muuta keinoa kuin
edelleen turvautua näyttämöön, kirjoittaen viimeiset komediansa
Magneettinen nainen (The Magnetic Lady, 1632) ja Tarina tynnyristä
(The Tale of a Tub, 1633). Jonkin ajan kuluttua runoilija kuitenkin
saavutti entisen asemansa sekä hovin että yleisön suosiossa, saaden 100
punnan eläkkeen ja tynnyrin viiniä vuodessa. Hänen viimeisessä
keskenjääneessä näytelmässään Surullinen paimen (The Sad Shepherd)
hänen runottarensa on haltioitunut lähdön hetken voimaan ja
herkkyyteeni. Elok. 6 p. 1637 Ben Jonson kuoli. Hänet haudattiin
Westminster Abbeyhin; haudan kiveen on hakattu sanat: "Oi harvinainen
Ben Jonson!" ("O Rare Ben Jonson!"). Tämä raskasvoimainen runoilija,
jonka valtava olemus häämöttää vuosisatain takaa inhimillisenä,
myötämieltä herättävänä, romanttisena boheemikuninkaana, toi Englannin
draamaan ankaralta siveelliseltä pohjalta lähtevän massiivin satiirin,
tullen englantilaisen luonteen sen puolen ensimmäiseksi edustajaksi,
jonka sitten vei äärimmäisiin johtopäätöksiin Jonathan Swift.

VOLPONE ELI KETTU.

Rikas elostelija Volpone, jolla ei ole perillisiä, heittäytyy sairaaksi
saadakseen ihmiset paljastamaan alhaisen rahanhimonsa. Perinnön
toivossa nämä näet tuovat hänelle kalliita lahjoja, sitä kalliimpia,
kuta ahnaampia ovat; tarjoaapa Corvino lopuksi hänelle nuoren vaimonsa,
mikä on satiirin huippukohta. Otteet esittävät Volponea sairaana, hänen
viekasta palvelijaansa Moscaa ja lahjojen tuojia.

I näytös. Mosca astuu sisään, saattaen Voltorea, jolla on muassaan
lautanen.

MOSCA.

                       Isäntä! Herra!
    Signor Voltore on täällä...

VOLPONE (heikosti).

                                 Mitä sanot?

MOSCA.

    Signor Voltore on tullut teitä, herra,
    nyt tervehtimään.

VOLPONE.

                      Kiitän häntä.

 MOSCA.

                                    Hän
    tuo lahjaks antiikkisen lautasen,
    Pyhältä Markukselta ostetun,
    ja lahjoittaa sen teille.

VOLTORE.

                              Hän
    on tervetullut. Pyydä häntä käymään
    tääll' useammin.

MOSCA.

                     Kyllä, herra.

VOLTORE.

                                   Mitä
    hän sanoo?

MOSCA.

               Kiittää teitä sekä pyytää
    teit' useammin häntä katsomaan.

VOLPONE.

    Hoi, Mosca!

MOSCA.

                Niin, herra.

VOLPONE.

                             Saata hänet tänne
    lähemmä! Missä on hän? Koskettaa
    haluan hänen kättään.

MOSCA.

                          Lautanen
    on tässä, herra.

VOLTORE.

                     Kuinka voitte, herra?

VOLPONE.

    Ah kiitän, ah... signor Voltore. Missä
    on lautanen? On silmäni niin huonot!

VOLTORE (asettaa lautasen Volponen käteen).

    Valitan suuresti, ett' yhä teidät
    näin heikkona ma näen.

MOSCA (syrjään).

                           Heikompi
    kunp' oisi vielä!

        (Voltore poistuu.)

VOLPONE (kavahtaen pystyyn).

                      Mainiota, Mosca!
    Tulehan, jotta suuteleisin sua!

MOSCA.

    Hst! olkaa hiljaa, herra. Täällä on
    Corbaccio.

VOLPONE.

               Pane syrjään lautanen!
    Läks korppikotka, tuli vanha korppi!

MOSCA.

    Te opetelkaa hiljaisuutta, herra,
    ja nukkumaan nyt käykää.
        (Panee pois lautasen.)
                             Sinä siinä
    nyt säily tallessa ja lisäänny.
    Vaan kohtapa nyt saamme nähdä narrin,
    ken voimattomamp' on kuin osaa toinen
    tää teeskennellä olevansa; mutta
    tään toisen haudan yli hyppäävänsä
    hän toivoo kuitenkin...
        (Corbaccio tulee.)
                            Signor Corbaccio!
    Olette kovin tervetullut, herra.

CORBACCIO.

    Kuink' isäntäsi voi?

MOSCA.

                          Ei oikein hyvin.

CORBACCIO.

    Häh? "Oikein hyvin?" Paraneeko hän?

MOSCA.

    Ei, herra, hän päinvastoin huonomp' on.

CORBACCIO.

    Sep' oivaa! Missä on hän?

MOSCA.

                              Vuoteessaan
    juur' ikään uneen uupuneena, herra.

CORBACCIO.

    Hän hyvin nukkuuko?

MOSCA.

                        Ei, herra, unen
    hiventä koko yönä! Eikä eilen.
    Vain horrosta.

CORBACCIO.

                   Se hyvä! Hänen sietäis
    kysyä lääketieteen neuvoa:
    tuon hälle juuri unilääkettä
    omalta lääkäriltäni.

MOSCA.

                         Ei tahdo
    hän lääkkehistä kuulla sanaakaan!

CORBACCIO.

    Mit' ihmettä! Ma vieress' itse seisoin,
    kun valmistettiin se, kaikk' aineet näin
    ja tiedän, ett' on oiva vaikutus.
    Suon pääni hänen päätään vastaan siitä,
    ett' uneen saa se hänet makeaan.

VOLPONE (syrjään).

    Ai, uneen viimeiseen, jos sitä ottais!
    – – –

CORBACCIO.

                                 He, Mosca, katsos,
    täss' olen tuonut pussin kirkkaita
    ma sekiinejä. Lautast' enemmän
    ne varmaan painaa.

MOSCA (ottaen pussin).

                       Totta toki, herra!
    Tää pyhä lääkkeenne se vast' on poikaa!
    Mit' onkaan unirohdot rinnalla
    tään suuren eliksiirin!

CORBACCIO.

                            Koskettaa
    voi kultaa käsin, vaikk'ei kurkkuun kaataa.
    – – –

        (Corvino tulee.)

MOSCA.

    Signor Corvino! Kaikkein kaivatuin!
    Kuink' onnellinen olisitte nyt,
    jos tietäisitte...

CORVINO.

                       Mitä? miksi? minne?

MOSCA.

    Se lujass' ollut hetki nyt on lyönyt!

CORVINO.

    Hän ei lie kuollut?

MOSCA.

                        Viel' ei, herra, aivan,
    vaan on kuin kuollut: hän ei tunne ketään.

CORVINO.

    Mitenkä teen mä sitten?

MOSCA.

                            Mitä, herra?

CORVINO.

    Toin tämän helmen hälle.

MOSCA.

                             Ehkä sentään
    hänell' on muistia sen verran, että
    hän teidät tuntee, herra... Kas, vain teitä
    hän huutelee: häll' ole mitään muuta
    ei huulillaan kuin teidän nimenne!
    Se itämainenko on helmi, herra?

CORVINO.

    Moist' ole Venetsia viel ei nähnyt!

VOLPONE (heikosti).

    Signor Corvino!

MOSCA.

                    Kas!

VOLPONE.

                         Signor Corvino!

MOSCA.

    Hän kutsuu teitä! Menkää antamaan
    se hälle. – Herra, hän on täällä, läsnä,
    ja hän on tuonut kalliin helmen teille!

CORVINO.

    Mitenkä voitte, herra? – Kerro hälle,
    se neljäkolmatta on karaattia!

MOSCA.

    Sit' ei hän ymmärtäisi, herra: kuulo
    on mennyt hältä, mutta kuitenkin
    hän tahtoo nähdä teitä...

CORVINO.

                              Sano, että
    minulla hälle viel on timantti.

MOSCA.

    On paras näyttää hänelle se, herra.
    Parasta käteen panna, silloin vain
    hän älyää: on tunto hällä vielä.
    Kas, näittekös, hän kuinka tarttuu siihen!
    – – –

VOLPONE.

    Oi sua, jumalainen Moscani!
    Veit itsestäsikin sa tänään voiton!
        (Kuuluu naputusta.)
    Ken siellä? – Enää en ma tahdo vaivaa
    nyt nähdä... Hanki mulle musiikkia!
    Nyt pystyyn juhlat, tanssit, ilo irti!
    Ei aistillisemp' ole turkkilainen
    kuin Volpone on huvituksissaan!
        (Mosca menee.)
    Ja entäs nämä: helmi, timantti
    ja lautanen ja sekiinejä. Kelpaa
    kyll' aamuansioksi! Parempaa
    kuin kirkonryöstäminen tää on, vielä,
    tai herkkuateria kerran kuussa –
    – – –

        (Mosca tulee.)

MOSCA.

    Mut olikos signor Corvinon vaimon
    hänellä kasvot?

VOLPONE.

                    Onko hällä ne
    niin harvinaiset?

MOSCA.

                      Hän on ihme, herra!
    Oo, Italian kirkkain tähti! Impi
    viel, ensivuosikas. Vaan kypsä niinkuin
    hedelmä silti, täysi kaunotar,
    jonk' iho valkoisempi on kuin joutsen,
    kuin hopea, kuin lumi, kukat liljan!
    Suloiset huulet iankaikkisesti
    sais suutelemaan teidät! Entä liha:
    se veren kosketuksest' aivan sulais!
    Kuin kulta kirkas, armas kuni kulta!

VOLPONE.

    Miks ennen hänest' en ma ole tiennyt?

MOSCA.

    Valitan, herra, vasta eilen keksin
    ma hänet itsekin.

VOLPONE.

                      Ma hänet nähdä
    mitenkä saisin?

MOSCA.

                    Oi, se mahdotonta
    on aivan: häntä vartioidaan niin
    kuin minä teidän kultaanne. Ei koskaan
    hän tule ulos, raitist' ilmaa koskaan
    ei muuten hengitä kuin ikkunasta.
    Niin armas häll' on koko olemus
    kuin vuoden ensimmäiset rypäleet
    tai kirsikat, ja yhtä vartioitu
    hän melkein on.

VOLPONE.

    Mun täytyy hänet nähdä!
    – – –

        (Corvino tulee, ohjaten sisään Celiaa.)

CORVINO.

    Ei, nyt ei enää tieltä käännytä!
    Tee päätös siis, kuin olen määrännyt!
    Se täytyy tehdä. Tuonnemmaksi säästää
    sit' en ma tahdo, koska haluan
    ma välttää tekosyitä, kiertelyltä,
    jotk' itseni vois saattaa kielletyksi.

CELIA.

    Rukoilla, herra, sallikaa mun teitä:
    tät' älkää koett' armotonta tehkö!
    Jos epäilette puhtauttani,
    miks ette mua kertakaikkiaan
    vapaaksi päästä? Tehkää minusta
    pimeyden perillinen, antakaa
    mun elää siellä, missä tyydytän
    ma pelkonne, jos luottamustanne
    en saata tyydyttää.

CORVINO.

                        Jo usko, että
    en haudo moisia! Mit' ikään haastan,
    myös sitä tarkoitan; en silti hullu
    ma ole enkä mustasukkainen,
    sen ymmärrätkö? Mene, osoita,
    ett' olet kuuliainen sekä vaimo!

CELIA.

    Oi taivas!

CORVINO.

               Kuuletko, nyt niin sa tee!

CELIA.

    Oliko tämä ansa?

CORVINO.

                     Selittänyt
    syyt olen sulle: mitä lääkärit
    on määränneet, ja miten paljon mua
    se saattaa koskea, ja minkälaiset
    on sitoumukset mulla sekä varat,
    ja miten välttämättömiä mulle
    on täkäläiset varat, jotta nousta
    voin jälleen jaloilleni: minkä kaiken
    vuoks sinä, jos sa olet uskollinen
    ja minun omani, nyt perään anna
    ja kunnioita tätä hankettani.

CELIA.

    Siis yli kunnianne?

CORVINO.

                        Kunnianko:
    pyh! mielikuvan! Luonnoss' ole moista
    ei seikkaa! Se on pelkkä sananparsi!
    Vain houkkain pelätiksi tarkoitettu.
    Siit' arvo kultarahan aleneeko,
    jos sitä koskee, vahingoittuvatko
    sen vuoksi vaatteet, että niitä katsoo?
    Täss' enemmäst' ei ole kysymys!
    Hän on vain vanha, elähtänyt haaska,
    jolt' aisti poissa on ja lihakset,
    jok' osaa syödä vain, kun toinen syöttää,
    jok' älyää vain suunsa avata,
    jos ikeniä hältä kärvennät.
    Vain varjo, ääni: miten sua vois
    siis loukata se mies?

CELIA.

                          Voi Jumala!
    Mik' ihmeen henki onkaan häneen mennyt?

CORVINO.

    Ja mainettasi se ei vahingoita.
    Minäkö muka siitä kertoisin
    ja kuuluttaisin sitä piazzalla!
    Sen tietää vain hän itse, joka ei
    siit' osaa puhua, ja palvelija,
    tää, jonka suu on minun taskussani?
    Ja sinä itse! Jos sen ilmaista
    sa tahdot, tee se! Ketään muut' en tiedä,
    ken saattaisi sen tulla tietämään.

CELIA.

    Siis onko taivas, pyhimykset ilmaa?
    Ne onko sokeita ja hölmöjä?

CORVINO.

     Häh?

CELIA.

          Hyvä herra, mustasukkainen
    vain yhä olkaa, pyhimyksiä
    te jäljitelkää sekä ajatelkaa,
    kuink' ankarasti syntiä he vihaa!

CORVINO.

    Ma vannon sulle: jos ma synniksi
    sit' arvelisin, pakottais en sua!
    Tään uhrauksen minä tekisinkö,
    jos mies ois nuori ranskalainen tai
    toscanalainen kuumaverikkö,
    jok' Aretinoa ois lukenut,
    lävitse kaikki hänen painoksensa,
    ja metkut nautintojen labyrintin
    kaikk' ihan taitaisi ja irstailun
    asiantuntija ois ammatilta:
    jos moista minä kunnioittaisin
    ja moisen hyväksyisin – se ois synti!
    Vaan täällä on sen vastakohta aivan:
    se pyhä työ on, lääketieteellistä
    se hyväntekeväisyyttä on vain,
    vain valtiollist' älykkyyttä, jolla
    voin kunniallisesti kartuttaa
    ma omaisuuttani.

CELIA.

                     Oi taivas! voitko
    sa moisen vaihtokaupan sallia?

VOLPONE.

    Sa olet minun kunniani, Mosca,
    ja minun ylpeyteni, riemuni
    ja kutkutukseni, oi kultamuru!
    Tuo heidät tänne!

MOSCA.

                      Tehkää hyvin, herra,
    ja käykää peremmäksi.

CORVINO.

                          Tule! Mitä...
    Et kapinoida varmaan aikone
    nyt, konsa kaikki kääntyy hyvin...

MOSCA.

                                       Herra!
    Signor Corvino teit' on tervehtimään
    taas tullut.

VOLPONE.

                 Oh!

MOSCA.

                     Ja neuvottelusta,
    jok' äskettäin teill' oli, kuultuansa,
    hän terveytenne vuoksi teille, herra,
    on tullut avuksenne tarjoamaan,
    tai oikeammin: käytettäväksenne...

CORVINO.

    Oi kiitos, armas Mosca!

MOSCA.

                            Pyytämättä,
    vapaasta tahdost', ajattelematta
    etuja...

CORVINO.

             Hyvä!

MOSCA.

                   Suuren rakkautensa
    vain todisteeksi: oman, ihanan
    ja puhtaan vaimonsa, joll' ole vertaa
    ei Venetsian kaunottarissa...

CORVINO.

    Se sentään liikaa lienee...

MOSCA.

                                Jotta tämä
    teit' oisi viihdyttämässä ja teidät
    niin pelastaisi.

VOLPONE.

                     Valitettavasti
    miest' olen mennyttä jo! Häntä, pyydän,
    sa kiitä hänen huolenpidostaan
    ja alttiudestansa. Kyllä meidän
    ei vastaan taivast' auta taistella.
    Tult' yhdistääkö kiveen – uh, uh, uh!
        (Yskii.)
    Vai saada viherjöimään kuollut lehti!
    Vaan hänen toiveisiinsa suosiolla
    ma silti suhtaudun. Voit kertoa,
    mit' olen tehnyt hänen hyväkseen.
    Tilani toivoton on tosiaan:
    rukoilla hänen käske puolestani
    ja nöyrin mielin käyttää varojansa,
    kun saa ne.

MOSCA.

    Kuuletteko, herra? Menkää
    jo hänen luokseen vaimoinenne!

CORVINO.

                                   Oman
    isäni sydän! – Vaiko vastustaa
    viel aiot? Tule, minä pyydän, tule!
    Näethän, ettei tässä mitään tehdä!
    Tään käden kautta... vannon, Celia,
    minusta tulee väkivaltainen,
    koht' ellet tule! Tee kuin sanon!

CELIA.

                                      Herra,
    oi, saatte tappaa minut kernaammin!
    Ma nielen myrkkyä, ma tulisia
    syön hiiliä, teen vaikka mitä...

CORVINO.

                                     Ole
    kirottu! Sydänkäpy, sinut täältä
    tukasta kotiin raastan, portoksi
    sinua huudan pitkin katuja,
    suus korviin revin, nenäs viillän halki
    kuin piispankaapu! – Älä ärsytä
    minua! tule! taikka raivostun!
    Ma ostan orjan, tapan sen ja siihen
    ma sinut sidon elävänä kiinni
    ja ikkunaani sinut ripustan,
    siit' ulos riippumaan, ja rikoksen
    kamalan keksin jonkin, jonka julki
    sievedellä sun lihaas syövytän,
    isoilla kirjaimilla, hirmuisilla,
    punaisna hehkuvilla, riivatun
    sun rintaas, ellet tahtohoni taivu!
    Nyt, kautta veren, jonka kiehumaan
    sa sait, sen teen!

CELIA.

                       Mit' ikään haluatte,
    te voitte tehdä, herra: marttyyrinne
    ma olen.

CORVINO.

             Noin Äl' uppiniskainen
    nyt ole, en sit' ole ansainnut:
    sit' ajattele, kuka pyytää, armas!
    Jos olet aulis, jalokiviä
    ja juhlapukuja saat palkakses...
    Vain koske häntä! Minun vuokseni!
    Mun mielikseni! Tämän yhden kerran!
    Ei! ei! Ma muistan tämän ikuisesti!
    Näin aiotko sa mua häväistä?
    Mun perikatoani janoatko?

MOSCA.

    Ei, hyvä rouva, varteen ottakaa
    nyt neuvo.

CORVINO.

               Ei! ei! Aikans' odottanut
    hän on! Mik' aarre! Jo on rivoa,
    hyi, hiton rivoa! Sa olet...

MOSCA.

                                  Herra...

CORVINO.

    Kyräävä hepokatti – kautta taivaan,
    niin: hepokatti! Huora! krokodiili!
    jok' aivan kerännyt on kyyneleitä,
    jott' oikein saisi vetistellä...

MOSCA.

                                      Herra,
    vait, pyydän. Hänhän miettii.

CELIA.

                                  kunpa riittäis
    mun elämäni tyydyttämään...

CORVINO.

                                Surma!
    Kunp' edes puhuisi hän sairaalle
    ja minun kunniani pelastaisi!
    Jo sekin jotain ois. Mut katalasti
    näin saattaa minut täydelliseen tuhoon...

MOSCA.

    Ai, hänen käsiinsä nyt onnenne
    olette pannut! Kuulkaas, tosiaan,
    syyt' on tää kaikki hänen kainoutensa.
    En hälle anteeks suomatt' olla saata.
    Jos poissa olisitte, taipuisampi
    hän olisi, sen tohdin taata teille
    ma hänen puolestaan. Kuink' oman miehen
    edessä vaimo voisi... Pyydän teitä,
    täält' että poistumme ja jätämme
    vain hänet tänne.

CORVINO.

                      Armas Celia,
    voit kaiken vielä korjatuksi saada,
    en sano enempää: mut ellet tee
    sa sitä, kadotetuks itses katso!
    Ei, pysy siellä!

        (Sulkee oven ja poistuu Moscan kanssa.)

CELIA.

                     Hyvä Jumala
    ja pyhät enkelit te! Minne, minne,
    oi minne häpy ihmisrinnoista
    on häipynyt, kun Sinun kunnias
    ja omansa niin mies voi hyljätä?
    Siis onko elon ikiperustus
    nyt astinlautana vain kataluuden,
    ja kainous maanpakoon karkoitettu
    vuoks onko rahan?

VOLPONE.

                      Kyllä, Corvinon
    ja muiden moisten kurjain sieluissa,
    jotk' eivät todellisen lemmen taivaan
        (Hyppää pystyyn.)
    iloja koskaan ole maistaneet!
    Voit olla varma, Celia: se, joka
    möis sinut voiton toivoss' epävarman,
    hän paratiisiosans' oisi myynyt
    rahasta halvasta, jos kohdannut
    vaan oisi kaapuniekan kauppamiehen.
    Miks hämmästelet sit' ett' elpyneenä
    näin näet minut? Ihme kernaammin
    hyväksy kauneutesi aikaansaama!
    Se on sun suuri työs: jok', ei vain nyt,
    vaan monen monesti myös ennen on
    mun herättänyt eri hahmoihin
    ja tänä aamun' aivan veijariksi,
    jott' ikkunastasi sun nähdä saisin.
    Ah, ennen luopunut ma työstän' oisin
    kuin sinun lemmestäsi, taistellut
    monissa muodoiss' oisin Proteusta
    sinistä vastaan tahi mutkallista,
    vihaista virtaa vastaan! – Tervetullut
    siis ollos!

CELIA.

                Herra!

VOLPONE.

                       Älä pakene
    nyt mua äläkä sen väärän luulos,
    ett' olin vuoteen oma, itseäs
    suo johtaa uskoon, että olen moinen:
    sit' et sa ole kokeva! Ma nyt
    yht' olen raikas, kuuma, lennokas
    ja yhtä iloinen on mieleni
    kuin siinä tilaisuudess' ylvähässä,
    kun esitimme huvinäytelmäämme
    iloksi suuren Valois'n ja mulla
    ol' osa nuoren Antinouksen,
    ja läsnäolevien naisten silmät
    ja korvat puoleeni ma kiinnitin,
    jok' ainutt' elettäni ihailemaan
    ja joka lausettani, askeltani.

        (Laulaa.)

    Tullos, Celia, riemuitkaamme
    lemmestä, kun vielä saamme!
    Aikaa meill' ei ole aina,
    onnemme on hetken laina:
    siis sen nauti nautinnot!
    Laskee, nousee auringot,
    vaan jos häipyy valo tää
    meiltä, meill' on yö, mi jää.
    Riemuja miks siirtää siis?
    Kunniasta viisaat viis!
    Emmekö sais huiputtaa
    kotinurkkain nuuskijaa,
    pettäin silmät, korvat tään,
    jott' ei luo käy kärkkymään?
    Lempeä saa varastaa,
    kun ei kukaan ilmi saa:
    teossa ken tavataan,
    synnin tekee moinen vaan!

SUUDELMA.

(Cynthian pidoista.)

    Miksi ilo katoaa?
        Oi, miks suutelon
        auvohon
    ei jäädä iäks saa?
    Niin metinen, sulava, pehmyt se voiton
    vie kastehelmist' armaan
        ruusun rusoittavan parmaan
    helossa Koiton!
    Ah, kernaammin kuin suukoitt' oisin,
    viel' onnen sen jos saada voisin,
        toivon: tulkoon surma!
        sen tuokoon huulten hurma!

    HAUTAKIRJOITUS SALATHIEL PAVYLLE.
 Eräälle Kuningatar Elisabethin Kappeliin
      haudatulle lapsinäyttelijälle.

    Itkekää, ah, lukijat
        tään pienen tarun:
    nyt, tietkää, silmät kostuvat
        myös Kalman karun!
    Laps hän oli suloinen,
        niin armas, soma:
    maa, taivas kiisti, kumpaisen
        hän oisi oma.

    Kolmetoista vuotta tää
        laps lasna telmi;
    kolm' eläinradan kiertämää
        Thaleian helmi
    hän niin jalo oli, oi,
        – vain meitä varten! –
    kuin yksin hänen olla soi
        lait Osatarten.

    Piltin tuhos kaikkien
        erehdys eräs,
    ja sitten – liian myöhäinen! –
        katumus heräs;
    hän, ett' elpyis uudestaan,
        sai kylvyt vaivaan:
    vaan liian hyvä alhoon maan
        on – lapsi taivaan!

TOTUUS.

    On totuudella koetin:
        sen oma olemus;
    niin kulta puhtain puhdast' ei:
        on turhaa kiilloitus!

    Se rakkauden on elämä,
        kointähti ikuinen,
    se henki, joka selittää
        työt uskon, rakkauden.

    Sen sanan vakuutus se on,
        min sulotuoksust' uus
    ain' usko voimaa voittaa saa,
        kun uhkaa kataluus.

Kaikki suomentanut Toivo Lyy.

DRAYTON, HERRICK, COWLEY, WALLER.

Shakespearen ja Jonsonin ajan runsaslukuisista näytelmäkirjailijoista,
Beaumontista ja Fletcheristä, Massingerista, Fordista, Marstonista,
Dekkeristä, Middletonista, Websterista, Heywoodista, Tourneurista ja
Daysta, ei voida tässä enempää mainita, niin hyvin kuin useat heistä
sen ansaitsisivatkin. Valitsemalla otsakkeessa olevat nimet niiden
monien lyyrikkojen joukosta, joita tänä ja seuraavana aikakautena
esiintyy, on tarkoitus antaa renessanssin vähitellen haipua pois, ja
restauraation avata ovet klassillisuuteen.

Michael Drayton (1563-1631) on tuotteliain aikansa vähemmän huomatuista
runoilijoista, jonkunmoinen Elisabethin ajan Layamon. Hänen mainittavin
saavutuksensa on laaja runoelma Polyolbion (1612 ja 1622), jossa hän
lukuisin historiallisin ja antikvaarisin tiedoin kuvaa ja ylistää
Englannin eri kaupunkeja ja paikkakuntia. Ihastuttavan sirona ja
veikeänä esiintyy hänen lyyrillinen kykynsä Nymphidia-runoissa
(1627), joista tähän on otettu näyte. Hän kuului Shakespearen
ystäväpiiriin.

Robert Herrick (1591-1674) oli "Benin heimoa", alkuaan
kultasepänoppilas, mutta sittemmin yliopistotutkinnot suorittanut ja
pappi. Kuului "Merenneidon kerhoon". Vietti vv. 1629-1647 pappina Dean
Priorissa, Devonshiressä, josta kansalaissota hänet karkoitti; pääsi
palaamaan seurakuntaansa vasta 1662, jääden sinne loppuiäkseen. Herrick
oli papinkaavustaan huolimatta rehellinen pakanarunoilija, kavaljeerien
epikurealaisen elämän, iloisen maailmankatsomuksen ja mitä herkimmän
luonnontunteen tulkki. Hänen runonsa ilmestyivät 1649 Hesperides
nimisenä kokoelmana.

Abraham Cowley (1618-1667) astuu näkyviin Spenserin varjosta, johon hän
lapsena oli ihastunut. Kansalaissodan puhjettua hän liittyi kuninkaan
puolueeseen, seuraten 1646 kuningatarta Parisiin, jossa asui 10 vuotta.
Esikoisteoksensa Runouden kukkasia (Poetical Blossomes) hän julkaisi
15:n vanhana (1633). Restauraation jälkeen hän asettui maaseudulle,
jonka luontoa oli aina ihaillut ja kaivannut, mutta josta ei enää
saavuttanutkaan tyydytystä. Hänen tuotannostaan mainittakoon
Anakreon-mukaelmat (Anacreontiques), Rakastajatar eli lemmenrunoja
(Mistress, or Love Verses), ja Pindarolaiset oodit (Pindarique Odes).
Cowley kuuluu ns. "metafyysillisiin runoilijoihin", minkä nimen Sam.
Johnson antoi hänelle ja eräille muille etupäässä heidän kekseliäiden
runomittojensa vuoksi. Hänen aloittamansa "pindarolainen oodi" tuli
suosituksi 1700-luvulla.

Edmund Waller (1606-1687) oli varakkaan suvun perillinen, parlamentin
jäsen 16:n vanhasta alkaen suurimman osan pitkää ikäänsä, tunnettu
sukkelasanaisuudestaan ja taidostaan mukautua ajan vaatimuksiin,
palvellen sekä puritaaneja että rojalisteja, aina sen mukaan kuin hänen
oma etunsa näytti vaativan. Pelasi kuitenkin edellisiä vastaan
varomattomasti (1643), joutui pois parlamentista, sai sakkoa 10.000
puntaa ja eli sen jälkeen mannermaalla vuoteen 1652, jolloin sai
palata. Tällöin hän kirjoitti ylistysrunon Cromwellille. Tämän kuoltua
Waller muisti häntä moiterunolla, säästäen ylistyssanansa Kaarle
II:lle, jolle kirjoitti tervetuliaisrunon. Kuninkaan huomautettua tämän
olevan heikompi kuin Cromwellille osoitettu, Waller vastasi kylmästi:
"Sire, runoilijat onnistuvat paremmin kuvitelmien kuin todellisuuden
kertojina." Pienissä runoissaan, joihin hänen maineensa perustuu, hän
osoitti harvinaista taitoa viisijalkaisen loppusoinnullisen
kaksoissäkeen käyttäjänä, kehittäen sen siten "suljetuksi", että
säeparin täytyy aina sisältää myös ehyt ajatus, ja hioen sen muutenkin
niin puhtaaksi ja taipuisaksi, että klassillinen runous saattoi ottaa
sen lopullisesti valmiina käytäntöönsä ja pää-ilmaisijaksensa.

DRAYTON:

KATKELMA "NYMPHIDIASTA".

Kuvaus keijukaiskuningatar Mabin lähdöstä vierailulle keijukaisritari
Pigwiggin luo.

    Koht' uljaat vaunut noudettiin,
    joiss' oli joka kohta niin,
    ett' yks kaks matkaan päästäisiin:
        siis esteit' oli tuskin.
    Hepoina nelivaljakon
    on sääsket, valjaat seitist' on,
    ja virkku istui Cranion
        jo istuimella kuskin.

    Ne näkinkengäst' olivat
    ne vaunut, väreilt' ihanat;
    kuin tuli olla, uhkeat
        ne olivat ja somat:
    mehiläisvilla-täytteinen
    ol' istuin, päällyksenä sen
    kimalsi siivet perhosen.
        Siis: laitteet koruttomat...

    Ja pyöriks sirot sirkan luut
    vain kelpasi, ei aineet muut,
    ja kolkkeest' esti pyöräpuut
        ne ohdakkeiden nukka:
    vuoks Oberonin peloissaan
    ol' immet Mabin: kuulemaan
    ei päästä heidän matkastaan
        sais mies se mustasukka!

    Mab vaunuihin nous kiireissään,
    ja vaikka muut pyys viipymään,
    hän vartonut ei impiään
        ja palvelusta näiden,
    vaan karkas sieltä yksin pois.
    Kun kuultiin se: ken moista sois? –
    he seuras, kuin hän ollut ois
        päähoukka hourupäiden!

    Hop ja Mop, Drap Hyväpää,
    Pip ja Trip ja Skip on nää
    kuus seuranaista ylevää,
        ylintä Mabin hovin;
    Fib ja Tib ja Pink ja Pin,
    Tick ja Quick ja Jill ja Jin,
    Tit ja Nit ja Wap ja Win
        myös palvoi häntä kovin.

    He heinäsirkan satuloi,
    ja ravata he ratsun soi
    yl' aitain, ojain, minkä voi:
        heill' oli hoppu mukaan!
    Ja lukinseitin yli pään
    he veti tuulta estämään
    ja piili alla verhon tään,
        heit' ettei huomais kukaan.

HYVÄSTIJÄTTÖ.

    Kun muut' ei voi, suo suukko, erotaan!
    Ma olen valmis; enempää et saa.
    Mik' ilo rinnassani tulviikaan,
    kun itseni voin täysin vapauttaa!
    Lyö kättä iäks, pyyhi valat pois,
    ja tiemme jos käy joskus yhtehen,
    yks älköön ilme ilmaisko, ett' ois
    meiss' enää hivent' entisrakkauden.

    Vaan vaikk' on vait jo intohimon suu,
    sen huohotus, vait pauhu valtimon
    ja paariens' eess' usko polvistuu
    ja lemmen sammuu katse viaton –
    sen, kaikkein hylkäämän, jos vain sa soisit,
    viel' eloon Tuonelasta tuoda voisit!

HERRICK:

KUKKASILLE.

    Puun heelmäin armaat vakuudet,
        viel' eihän kiirutt' ois!
        Miks viipyä ei vois,
    hymyillä, hehkuin hetkisen,
        ja jälkeen vasta sen
        varista pois?

    Te synnyittekö, vienoiset,
        vain hetken iloks, vaan
        "Hyv' yötä!" kuiskaamaan?
    Miks armautenne Luonto loi
        ja näyttää, kun sen, oi,
        vie kokonaan?

    Sen liette Kirjan kirjaimet,
        mi kertoo tarinan
        kulusta Kuoleman:
    mik' ikään tääll' on loistossaan,
        se kohta korjataan
        pois hautahan.

ANTHEALLE.

    Nyt eess' on hetki ikihämärän,
    ja nyt, Anthea, täytyy ystävän
    sun luotas mennä. – Armain! hauta suo
    minulle kirkkotarhan tammen luo,
    mun mistä muistat, vaikk' ei mua näy,
    kun juhlasaatoiss' ohi jalkas käy;
    tai hautakammioos vie: vierelles,
    kun siell' on kerran pyhäinjäännökses;
    niin balsamoida silloin, suloisin,
    on turha mua yrtein tuoksuvin!

KELTANARSISSILLE.

    Täält', ihana, nään kyynelin –
        jo ennen riennät, oi,
    kuin keskipäivään auringon
        on päässyt armas koi.
            Jää, jää,
        siks kunnes hämärtää
            ja on
        aik' iltahymnien:
    niin kerallasi minäkin
        pois lähden rukoillen.

    Myös mulle hetken Herra soi
        ja kevään kerkeän:
    kuin yrtit kuolo yllättää,
        niin jätän elämän.
            Niin pois
        ma käyn, kuin elo ois,
            ah, tää
        vain sade suvinen
    tai kastetta, mi päärlyn loi,
        iäksi haihtuen.

COWLEY:

JUOMALAULU.

    Maa sadett' imee janoissaan
    ja juo, suu aina ammollaan.
    Maast' yrtit aina juo, ja siks
    ne tulee tuoreiks, ihaniks.
    Myös meri – josta luulla vois,
    sill' ettei hevin jano ois –
    juo joet miltei miljoonat
    yl' äyräittensä tulvivat.
    Ja Päivä – naama päilyen
    kuin kuunaan juoppolalluksen –
    juo meren, ja kun valmist' on,
    juo kuu ja tähdet auringon:
    ne juo ja tanssii jälkeen työn,
    ne juo ja juhlii koko yön!
    Ei Luonto ole raitis, vaan
    sen malja kiertää ainiaan!
    Siis maljat aivan täytehen
    ja lasit! Sillä miksi en
    jois lailla muitten luotujen?
    Miks, moralistit, miksi en?

WALLER:

ERÄÄLLE VYÖLLE.

    Tää vyöhyt hennon vartalon
    nyt voittoseppel otsan' on:
    ken kruununs' antais kruunupää,
    vaan tehköön, mit' on tehnyt tää!

    Ol' ääri mulle taivasten
    tää kehä armaan uumien:
    kaikk' ilot, surut, unelmat
    tään rinnan siinä liikkuivat.

    Kuink' ahdas ala! sittenkin
    tyyssija kaiken kaunihin:
    sen sisällys vain mun jos on,
    muu viekää piiriss' auringon!

Kaikki suomentanut Toivo Lyy.

FRANCIS BACON.

Englannin renessanssin terävintä ajattelua ja korkeinta tiedon astetta
edustaa Francis Bacon, Verulamin lordi, luonne, jonka ilmaukset eivät
aina ole sopusoinnussa siveellisten käsitteidemme kanssa, niin suuresti
kuin kunnioitammekin hänen älynsä monipuolisuutta ja voimaa. Hän syntyi
1561, tuli 13-vuotiaana Cambridgeen, ja osoitti jo silloin
tyytymättömyytensä Aristoteleen filosofiaan, joka hänen mielestään
johti vain hedelmättömiin väittelyihin. Varhaiskypsällä älykkyydellään
hän herätti täällä kuningatar Elisabethin huomiota. 1576 hän
kirjoittautui Gray's Inniin antautuakseen lakimiehen uralle, mutta
matkustikin jo samana vuonna Englannin lähettilään mukana Parisiin,
jossa opiskeli vuoteen 1579 saakka. Tällöin hänen isänsä kuoli, minkä
johdosta Bacon palasi lakimiehen alalle, valmistuen 1582. Samana vuonna
hän julkaisi ensimmäisen filosofisen tutkielmansa Ajan suurin synty
(Temporis Partus Maximus), joka jo sisältää hänen ajattelunsa
pääkohdat: luontoa on saatava vapaasti tutkia; on etsittävä tosiasioita
eikä tyydyttävä teorioihin; tulokset on todettava oikeiksi kokeilla
eikä väitteillä. 1584 hänet valittiin ensi kerran alahuoneen jäseneksi.
V:n 1586:n parlamentissa hän erikoisen innokkaasti vaati Maria Stuartin
mestaamista. Lakimiehenä hän menestyi hyvin. 1591:n paikkeilla hän
saavutti lordi Essexin ystävyyden, hyötyen siitä taloudellisestikin,
mutta maksoi tämän toimimalla niin, että Essex kapinansa jälkeen osaksi
hänen syystänsä mestattiin (1601). 1596 hänet nimitettiin kuningattaren
neuvonantajaksi; seuraavana vuonna hän julkaisi 10 Tutkielmaa
(Essays). Elisabethin aikana oli hänen edistymisensä virkauralla ja
taloudellisesti hidasta, olipa hän kerran velkavankeudessakin. Jaakko
I:n aikana hän sen sijaan kohosi korkeisiin virka-asemiin, tullen 1619
lordikansleriksi ja saaden Verulamin lordin arvon. Poliittisen
toimintansa ohella hän jatkoi ahkerasti kirjailijatyötänsä, julkaisten
mm. teokset Oppineisuuden edistys (The Advancement of Learning, hänen
elämänsä suunnitellun suurteoksen Instauratio Magnan ensi osan
johdanto, 1605), Ajateltua ja nähtyä (Cogita et Visa, 1607), ja
Vanhojen viisauksia (The Wisdom of the Ancients, 1609). 1620 hän
tarjosi kuninkaalle tutkimuksensa Uusi väline (Novum Organum), joka
sisälsi 30-vuotisen ajattelun tulokset ja oli aiottu hänen elämänsä
keskenjääneen suurteoksen, Suuren opetuksen (Instauratio Magna),
toiseksi osaksi. Virkamiehenä Bacon oli epäluotettava, ottaen vastaan
lahjuksia, minkä vuoksi hän 1621 menetti virkansa ja paikkansa
parlamentissa, sekä tuomittiin vankeuteen ja suureen sakkoon. Tämän
jälkeen hän omistautui kokonaan kirjallisuudelle, julkaisten mm.
teokset Henrik VII:n historia (The History of Henry VII, 1622),
Luonnollinen ja kokeellinen historia (Historia Naturalis et
Experimentalis, Instauratio Magnan kolmas osa, 1622), Elämän ja
kuoleman historia (The History of Life and Death, 1623), ja kolmannen
painoksen Tutkielmistaan (1625), joita nyt oli 58. Kokeillessaan
lumella pilaantumisen estäjänä hän vilustui ja kuoli huhtik. 9 p. 1626.
Baconia elähdytti hänen tutkimuksissaan se henki, joka hänen jälkeensä
on tullut tieteen perustaksi: ilman ennakkoluuloja on tutkittava kaikki
tosiasiat ja vasta näistä saatujen kokemusten perusteella koetettava
todeta niissä ilmenevät yleiset lait. Hänen Tutkielmansa kuuluvat
vieläkin elävään kirjallisuuteen; englanninkielisen proosan historiassa
niillä on huomattava sija.

OPINNOISTA.

Opinnoista on iloa, ne kaunistavat, ja kehittävät taitoa. Iloa ne
antavat enimmän silloin, kun niitä harrastetaan yksinäisyydessä ja
omassa rauhassa; kaunistukseksi ne osoittautuvat keskusteltaessa; ja
taitoa kehittäviksi silloin, kun on arvosteltava ja hoidettava asioita;
sillä kokeneet miehet kykenevät toimeenpanemaan, ehkä arvostelemaankin
yksityisseikkoja, kutakin eriksensä, mutta yleisten neuvojen
antamisessa ja asioiden suunnittelemisessa ja johtamisessa ovat ne
parhaat, jotka ovat oppineita. Ajan liiallinen käyttäminen opintoihin
on laiskuutta; niiden liiallinen harjoittaminen kaunistukseksi on
teeskentelyä; ratkaisun tekeminen täysin niiden sääntöjen mukaan on
oppineen yksipuolisuutta; tieto täydentää luontoa ja täydellistyy
kokemuksesta – sillä luonnonlahjat ovat kuin luonnolliset kasvit,
joiden jalostaminen vaatii harkintaa; opiskeleminen sinänsä suuntaa
mielenkiinnon liian monelle taholle, ellei kokemus aseta sille rajoja.
Ovelat halveksivat oppineisuutta, yksinkertaiset ihailevat sitä,
viisaat käyttävät sitä hyväkseen; sillä oppi ei ole olemassa itseään
varten; mutta tämä viisaus on saatu ilman oppineisuutta, sen
ulkopuolelta, toteamalla kokemuksen kautta. Älä lue väittääksesi
vastaan ja kumotaksesi, älä myöskään uskoaksesi ja pitääksesi ilman
muuta varmana, äläkä voidaksesi puhua ja keskustella siitä, vaan
punnitaksesi ja harkitaksesi. Toisia kirjoja maistetaan, toisia
ahmitaan, ja muutamia harvoja pureskellaan ja sulatetaan: se on, toiset
kirjat luetaan vain osittain; toiset kokonaan, mutta ei uteliaasti; ja
muutamat harvat perinpohjin, huolellisesti ja tarkkaavaisesti. Toiset
kirjat voidaan myös luettaa muilla henkilöillä, jotka saavat tehdä
niistä otteita; mutta tämä tapahtukoon vain silloin, kun on kysymys
vähemmän tärkeistä asioista ja mitättömistä kirjoista; tislatut kirjat
ovat muuten, kuten tislattu vesikin, makunsa menettäneitä. Lukeminen
tekee miehen täysikasvuiseksi, neuvottelu toimintaan kykeneväksi, ja
kirjoittaminen asialliseksi: siis, jos mies kirjoittaa vähän, hänellä
pitää olla hyvä muisti; jos hän neuvottelee vähän, hänellä pitää olla
hyvä ja sukkela äly; ja jos hän lukee vähän, hänen pitää olla varsin
ovela kyetäkseen esiintymään niin, kuin tietäisi asioita, joista ei
tiedä mitään.

KAUNEUDESTA.

Hyve on kuin jalokivi, paras sileässä kehyksessä; ja hyveelle on
varmasti suurimmaksi kaunistukseksi ruumis, joka on uljas, ei ihanien
piirteiden ja näön kauneuden, vaan enemmän olemuksen arvokkuuden
ansiosta; niinpä ei olekaan juuri nähty hyvin kauniiden henkilöiden
olevan suuresti hyveellisiä; on kuin olisi luonto heissä harrastanut
enemmän muodon erehtymättömyyttä kuin muuten aikaansaadakseen
etevyyttä; ja sen tähden he näyttävät täydellisiltä, olematta
kuitenkaan suuria henkensä puolesta; ja tutkivat enemmän käytöstä kuin
hyvettä. Mutta tämä ei pidä aina paikkaansa: sillä keisari Augustus,
Titus Vespasianus, Ranskan Filip Kaunis, Englannin Edward IV, Ateenan
Alkibiades ja Persian shaahi Ismael olivat kaikki korkeita ja suuria
henkiä, ja samalla aikansa kauneimpia miehiä. Kauneudessa suloinen ilme
merkitsee enemmän kuin väri; ja siveä ja siro liikunto enemmän kuin
sulous. Tämä on kauneuden paras osa, jota kuva ei voi ilmaista; eikä
henkilön ensi näkeminenkään. Täydellistä kauneutta ei ole, piirteiden
suhteellisuudessa olematta jotakin outoa. Kukaan ei voi sanoa, kumpiko,
Apelles vai Albert Dürer, oli enemmän väärässä: toinen loi henkilön
noudattaen mittausopin suhteita; toinen, valikoimalla eri kasvoista
sen, mikä niissä oli parasta. Sellaiset kasvot, niin uskon, eivät
miellyttäisi ketään muuta kuin taiteilijaa, joka valmisti ne. Eipä
silti, ettei taiteilija voisi maalata kauniimpia kasvoja kuin mitä on
konsanaan ollut olemassa; mutta hänen täytyy luoda ne jonkinlaisen
innoituksen vallassa kuten säveltäjä, joka luo ihanan laulun, eikä
sääntöjen mukaan. Näette kasvoja, joista, jos tutkitte niitä
yksityiskohtaisesti, ette löydä ainoatakaan täysin hyvää: ja kuitenkin
niiden yleisvaikutus on ehyt. Jos on totta, että kauneuden päätekijänä
on liikunnon sirous, niin eipä ole todellakaan ihmeellistä, että
vanhemmat henkilöt usein näyttävät rakastettavammilta kuin nuoret;
pulchrorum autumnus pulcher ["kauniiden syksy on kaunis"]; sillä
kukaan nuori ei voi olla kaunis muuten, kuin että hänelle annetaan
paljon anteeksi, ja että kauneuden katsotaan perustuvan nuoruuteen.
Kauneus on kuin kesähedelmä, joka helposti pilaantuu eikä kestä; ja,
useimmiten, se tekee nuoruuden hillittömäksi ja vanhuuden hiukan
ujoilevaksi; mutta toiselta puolelta, jos se valaisee hyvin, se saa
hyveet hohtamaan ja paheet punastumaan.

                                (Francis Bacon: Tutkielmia)

                             Molemmat suomentanut O. Juurikoski.

JOHN MILTON.

Se jyrkkä ja taipumaton vapaudenaate, joksi puritaanilaisuus
syvimmältä olemukseltaan on käsitettävä, sai runoudenkin alalla oman
edustajansa ja tulkitsijansa. Renessanssin vaimennuttua 1600-luvun
alkuvuosikymmeninä loppuunsa seuraa kansalaissodan, Cromwellin ja
restauraation aika, jolloin kirjallisuus vähitellen madaltuu
kavaljeerirunouden maalatuiksi suloiksi ja karkeiksi sukkeluuksiksi.
Korkeana vuorena, perusta renessanssin sivistyksessä ja vanhan
miehekkään puritaanisuuden ihanteissa, huippu iankaikkisuuden ylevässä
aatemaailmassa, kohoaa kuitenkin sen keskeltä John Miltonin runous,
näkyen aikansa ja vuosisatojen yli juhlallisena, yksinäisenä,
ainutlaatuisena. – Milton syntyi Lontoossa 1608. Hänen isänsä, myös
John, joka aikoinaan kääntyessään protestanttisuuteen oli joutunut
vakaumuksensa vuoksi karkoitetuksi kotoaan, oli notario ja oli
päässyt hyviin varoihin. Häneltä Milton peri nuhteettomuutensa,
järkkymättömän uskollisuutensa vakaumukselleen, taiteenrakkautensa ja
musikaalisuutensa. Äidin mainitaan olleen hyvin uskonnollinen. Miltonin
ensimmäinen opettaja oli hänen isänsä ystävä, skotlantilainen
puritaani, kirjailija Thomas Young. Käytyään kotiopetuksen jälkeen St.
Paulin koulua hän tuli 1625 Cambridgeen, jossa häntä sanottiin hänen
kauneutensa ja luonteensa puhtauden vuoksi "ladyksi". Seuraavana vuonna
(1626) hän kirjoitti ensimmäisen runonsa Kauniin lapsen kuoleman
johdosta (On the death of a Fair Infant), joka aiheutui hänen
sisarensa Anne Phillipsin esikoisen poismenosta. Milton opiskeli
Cambridgessä seitsemän vuotta, perehtyen syvällisesti aikansa
sivistykseen, varsinkin latinaan, kreikkaan ja hebreaan, ja sen ohella
yhä suuremmalla menestyksellä harjoittaen runoutta. Hänen tänä aikana
syntyneistä runoistaan mainittakoon Joulu-aamuna (On the Morning of
Christ's Nativity, 1629), Intohimo (The Passion), Aika (The Time),
Juhlallista musiikkia kuunnellessa (At a Solemn Music), Toukokuun
aamuna (On May Morning) ja Shakespearelle (kaikki 1630), sekä kaksi
sonettia, Satakielelle (To the Nightingale) ja Täyttäessäni
kolmekolmatta (On arriving at the Age of Twenty three), molemmat 1631.
Hyljäten papin uran, jolle isä oli hänet aikonut, hän vietti vv.
1632-37 maaseudulla, Hortonissa, Windsorin lähellä, jonne isä oli
muuttanut, yhä syventäen sivistystänsä ja nyt jo vakavasti tietoisena
runoilijakutsumuksestaan. Hortonissa hän kirjoitti kuuluisat runonsa
L'Allegro ja Il Penseroso (molemmat 1632), joissa hän tulkitsi
luontoa iloisen ja alakuloisen mielialan antaessa sille yksilöllistä
väritystä; näillä runoillaan, joissa tuntuu Spenserin ja Shakespearen
raikasta luonnontajua, hän tuli 1700-luvun romanttisen luonnonkaipuun
herättäjäksi. Tämän ajan tuotannosta mainittakoon vielä naamiot
Arcadit (1633) ja Comus (1634), joissa Miltonin runoilijakyky
saavuttaa korkean asteen, ja ystävän kuoleman johdosta kirjoitettu
valitusruno Lycidas (1637). Nuoruustuotannollaan Milton osoitti
olevansa renessanssin runouden korkeimpien taiteellisten traditioiden
perillinen, vieläpä kykenevänsä kohottamaan ne siveellisen ylevyyden
korkeuteen. Hänen katseensa on kuitenkin suunnattu eteenpäin, kaukana
häämöttävään runoteokseen, jonka luomiseen tarvittiin "iankaikkiselta
Hengeltä hartaalla rukouksella saatu voima, Häneltä, joka voi
rikastuttaa ihmisen sanoilla ja tiedoilla, lähettää seraafinsa
koskettamaan ja puhdistamaan alttarinsa pyhällä tulella kenen huulia
Hän tahtoo". Englantilaisten tavan mukaan hän täydensi kasvatuksensa ja
opintonsa ulkomaanmatkalla (1638-39); hän suuntasi sen Ranskaan
(tavaten Parisissa Grotiuksen) ja Italiaan (Firenzessä Galilein) ja
palasi kotiin kesken, täyttääkseen, kuten käsitti, velvollisuutensa
uhkaavassa kansalaissodassa. Tähän päättyy hänen elämänsä harviisen
määrätietoinen nuoruuskausi, ja alkaa kaksikymmentä vuotta kestänyt
poliittisen taistelun aika, jolloin runotar saa odottaa, Milton toimi
puritaanien hallituksen latinansihteerinä, joutuen siis sommittelemaan
sen diplomaattisen kirjeenvaihdon; samalla hän uhrasi aikansa
vimmattuun taisteluun lentokirjoilla, osoittaen niissä juhlallista,
mistään välittämätöntä raivoa. Hän kirjoitti lyhyesti sanoen
episkopaalista kirkkoa, silloista avioliittolakia, painovapauden
rajoittamista, ja Kaarle I:n ihannoimista vastaan, puolustaen
puritaanien menettelyä Euroopan edessä ja kehittäen tasavaltalaisia
aatteitaan. Ohjenuorana hänellä oli kaikessa itsenäinen, omastakin
puolueesta välittämätön vapauden vaatimus. V:sta 1657, jolloin hän jo
oli sokea, häntä auttoi sihteerin työssä runoilija Andrew Marvell,
jonka ja ehkä Davenantin ansiosta hänet Stuartien palatessa (1660)
armahdettiin; hän siirtyi nyt yksityiselämään. – Milton oli mennyt
naimisiin (1643) kavaljeeriperheestä lähtöisin olevan 17-vuotiaan Mary
Powellin kanssa, joka ei kuitenkaan voinut viihtyä ankaran
uskonnollisen, alituisiin tutkimuksiin syventyneen runoilijan vaimona,
vaan meni kotiinsa jo kuukauden kuluttua. Tästä aiheutuivat Miltonin
avioeroa koskevat mielipiteet, joiden mukaan "sopimattomuus ja
luonteiden vastakkaisuus" oli pidettävä riittävänä eron syynä. 1645
puolisot kuitenkin sopivat; heille syntyi kolme tytärtä. 1652 hänen
vaimonsa kuoli. Neljä vuotta myöhemmin, ollen jo sokea, Milton meni
naimisiin Katharine Woodcockin kanssa, joka kuoli seuraavana vuonna
(1657) lapsivuoteeseen. Hänen muistolleen Milton on omistanut
liikuttavan sonetin Vaimo-vainajalleen (To his late Wife). Sokeutensa
tähden avuttomana ja hoidon tarpeessa hän pyysi 1663 ystäväänsä tri
Pagetia suosittelemaan hänelle puolisoa; seurauksena oli avioliitto
25-vuotiaan Elisabeth Minshullin kanssa, joka tuotti runoilijalle
kotoista onnea hänen kuolemaansa saakka, eläen 53 vuotta hänen
jälkeensä. – Restauraatiosta alkaa Miltonin elämän kolmas ja korkein
vaihe, jolloin hänen oli sallittu toteuttaa suuri runoilija-unelmansa.
Vapaana miehenä hän nyt, sokeudestaan huolimatta, omisti tälle kaikki
voimansa, todellisena puritaanina syventyen syntiinlankeemukseen,
ihmisen arvoitukseen iankaikkisten voimien taistelun kohteena, ja
tulkiten sen ylevin, lakastumattomin runokuvin, tarkoituksena "osoittaa
oikeiksi Jumalan tiet ihmiselle" ("to justify the ways of God to man").
Milton aloitti Kadotetun Paratiisin (Paradise Lost) 1658, saattoi sen
loppuun 1664 ja julkaisi sen 1667. Puritaani oli nukkunut Raamattu
päänalaisenaan ja nähnyt unessa koko keskiaikaisen maailmankaikkeuden:
taivaan, helvetin, kaaoksen ja yön, Maan ja kiertotähtien piirin,
Paratiisin ja ensimmäiset ihmiset, jotka langennut arkkienkeli Saatana,
suurimman kuviteltavissa olevan tragiikan kammottavan jylhä sankari,
muinaisenglantilaisen kristillisrunollisen näkemyksen juhlallinen
perillinen, saattaa lankeemukseen. 12 kirjassa kerrotaan taivaan,
Saatanan kapinan, helvetin, ihmisen synnyn ja lankeemuksen tarina,
näyttämönä milloin taivas, tuonenhämärä helvetti, kaaoksen rajaton yö
ja Paratiisin suloinen vehmaus, säestyksenä valtavan mielikuvituksen
voimakas, välähtelevä kuvasarja, ylevä aatteellisuus, majesteetillinen
ilme, jalo murhe ja hieno luonnonherkkyys, kaikki suoritettuina
voittamattoman mestarillisella silosäkeen käytöllä. Näin syntyi
puritaanien suuri eepos, englantilaisen runohengen uusi alppihuippu. –
Kadotetun Paratiisin täydennysrunoelmassa Takaisin saatu Paratiisi
(Paradise Regained) Milton osoitti, miten Jeesus kestämällä kiusauksen
lunasti ihmiselle Paratiisin takaisin. Samassa niteessä kuin
tämän Milton julkaisi (1671) kreikkalaisen tragedian mukaisen
murhenäytelmänsä Kärsivä Simson (Samson Agonistes), jossa Israelin
sokea, filistealaisten vankina oleva sankari viiltävällä
traagillisuuden tunnolla avaa sielunsa ja sitten vapautuu
kärsimyksistään korkean kosto- ja sovituskuoleman kautta. Hän on
Miltonin oma kuva, sokean sankarin, joka muistaessaan poliittisten
aatteidensa luhistumista ja sokeuttaan, ja ajatellessaan restauraation
irstailevaa ylimystöä ja kevytmielistä henkeä oikeutetusti asettuu
Simsonin asemaan ja tulkitsee tuskansa hänen kauttansa. 1669 Milton oli
julkaissut Englannin historian (History of Britain), jonka oli
kirjoittanut jo paljoa aikaisemmin. Hän kuoli 1674. – Miltonin
runoilijaolemuksen pääluonne on ylevä, käskevä juhlallisuus,
majesteettisuus, jossa on Jehovan ilmettä ja joka voi joskus lieventyä
jaloksi murheeksi, mutta ei milloinkaan huumoriksi.

Kadotetun Paratiisin neljättä kirjaa, jossa kuvataan Luciferin
saapumista Paratiisiin ja viettelytyön alkamista, pidetään suuren
runoelman huippusaavutuksena. Julkaistaan tässä hiukan lyhennettynä.

L'ALLEGRO.

    Pois, inha Synkkämieli,
    laps sysimustan Yön ja Kerberon!
    Styks-rotko pesäs on
    aaveinen, tunkkainen ja kirokieli!
    Sen kolkkoon komeroon,
    miss' yhtyy Pimeys siivin hiipivin
    yökorpin lauluihin,
    jää sydänvarjoon vuorten, rosoisten
    kuin tukkas takkuinen,
    iäks Kimmerian korpeen autioon!
    Tule, Eufrosyne taivainen,
    sa jumalatar ilojen,
    jonk' ihmissyömen auvoksi
    ihana Venus synnytti
    ja sisko-sulotarta kaks –
    toiseksi tietty vanhemmaks
    on Bakkus lehväotsainen,
    vaan viisaammat näin lauloi sen: –
    kujeisen Länsituulen tie
    Auroran pariin kerran vie,
    ja kun on armain kevät,
    he leikkiin lämpenevät,
    ja kylvyss' sinikellojen
    ja ruusuin vehmaskasteisten
    siin' ihanainen siunautuu,
    tuo heljä, hilpee, naurusuu.
    Joudu siis, tuo kerallas
    nuoruus, riemu riehakas,
    naljat, koukut, kepposet,
    silmäniskut, hempeydet,
    joilla Hebe hiipi luo,
    tuo hymykuoppain hurma – tuo
    mitä Huoli halveksii,
    vaan Nauru seuraans' ahnehtii.
    Tule, hiipaile kuin ain'
    varpaillasi sipsuttain.
    Ja oikeallas ohjaten
    tuo Vapaus, impi vuorien –
    niin, noutaaksein sun arvoas
    pyydän, Ilo, saatostas
    vain hänet ja sun seuraksein
    ratoksi elon retkellein –
    vapaiksi kumppaneikseni,
    kun hetket kulkee kauniisti,
    kun kiuru lentoon kimpoaa
    ja laulain säikkymään yön saa
    vartoissaan taivaan-tornissaan,
    ett' aamunkajo tapais maan, –
    murheen aamuin tullaksenne
    taa akkunani hymyinenne
    mua läpi lehväin kurkistain
    – viinin, orjantappurain –.
    kukonlaulun kimeän
    hajoittaissa pimeän
    jälkijoukot harvenneet,
    tai kun kukon askeleet
    johtaa kanarouvain lauman
    pöyhkeest' aitan luo tai auman, –
    tai kuullaksemme koirien
    ja torvein äänten raikasten
    helähtävän hilpeinä
    härmäiseltä mäeltä
    niin ravistaen kaiullaan
    aamun herkäst' unestaan, –
    vaeltamaan hiljakseen
    puistoin, kumpuin vehreyteen,
    suoraan idän rantaa päin,
    niistä lähtee kimmeltäin
    ylväs Päivä tuomaan tultaan
    puettuna merenkultaan,
    pilvisaatto seuranaan
    tuhansissa hohteissaan,
    lähipellon kyntäjäin
    vastatessa viheltäin
    lypsylauluun iloiseen,
    niittomiehen viikatteen
    teroessa kalkuttain
    kesken paimentarinain
    laaksoss' alla pihlajain. –
    Näystä toiseen silmä vie mun
    tuottain aina uuden riemun:
    missä ruskeen nurmikon,
    missä harmaan kesannon
    jyrsivine karjoineen –
    vaarat, joiden autiuteen
    pilvet painuu uupuneet
    lepoon – virran syvänteet
    ja purot – niityt laakeat,
    tuhatkaunoin kirjaamat –
    tornit, joiden sakarat
    lehvistöistä kohoovat,
    miss' ehkä armas neito nyt
    on sulho-uniin herännyt.
    Tuon mökin sauhu, kohoten
    keskeltä vanhain tammien,
    sen paikan näyttää, jossa on
    Thyrsiksen kanssa Korydon
    ne atrioinut antimet,
    maan yrtit, maukkaat kasvikset,
    jotk' osaavainen Phyllis laittaa,
    pian lähtee, jonkin kukan taittaa
    ja, Thestylis jo mukanaan,
    lyhteitä rientää sitomaan
    tai, jos on aika varhainen,
    käy kimppuun kuivain lapposten.
    Välist' on huvi kerrassaan
    harhailla kyliin ylämaan,
    kun soivat kellot iloiset
    ja hilpeen viulun sävelet
    saa tanssiin pojat tyttöineen
    puun alle varjoon vilpoiseen
    ja vanhat niinkuin nuoretkin
    käy aurinkoiseen leikkihin,
    kun elonpäivä vielä paistaa,
    höystöisää tummaa oltta maistaa
    ja urotöistä tarinoi.
    Niin kuvaella joku voi,
    kuin keiju Mab syö herkkujaan
    ahneesti, halkeemaisillaan;
    ja toinen, lyhdyn valossa,
    kosk' on jo ilta, kertoa,
    kuin raatoi tonttu hikipäin,
    yön tietämissä ennättäin
    ennenkuin päivä sarasti
    jo viljan puida valmiiksi
    vain varstan-kuvajaisellaan,
    jottei jäis aamukermattaan,
    työn, jot' ei riittäis tekemään
    tusina päiväläistäkään,
    ja sitten heittäys pitkälleen,
    tuo lurjus, pesän paisteeseen
    harjaksiansa hautomaan,
    kunnekka loikkas valtoinaan
    jo ulos, jossa teiskaroi
    ennenkuin kukon laulu soi.
    Pian vuoteille vie tarut nuo,
    ja tuulten kuiske unen tuo.
    Myöskin mieltä houkuttaa
    nähdä ihmiskuhinaa
    kaupungeissa, palatseissa,
    miss' urhot rauhan tamineissa
    käy, ritarit ja paroonit
    uljaina viettää ilojaan
    naislaumoissa, jotk' katseillaan
    kirkkailla tehoo, valloittaa
    ja mittaa, mik' on sukkelaa
    ja mik' on arvo aseitten,
    kun kumpainenkin kilpaillen
    on kärkäs saamaan suosion.
    Usein Hymen valmiin' on
    keltahamein, kynttilöin
    ja komein juhlin, kemuöin,
    on naamioineen, ilveineen,
    joist' iltahaaveiss' itsekseen
    nuor' runoniekka uneksuu,
    kun suvi on ja loistaa kuu.
    Ja sitten oivaan näytelmään,
    jos Jonson tarjoo leikkiään
    ja oppiaan, tai Shakespeare saa
    puhtainta kieltään soinnuttaa,
    joss' oudot kuvitelmat elää
    ja ikiluonnon kiihkot helää.
    Ja ihanaa, jos yhä vois
    sukeltaa huolist' aineen pois
    lauhaan ilmaan Lyydiaan,
    huuhtelemaan sieluaan
    liitoss' ikirunouden,
    miss' arat soinnut hillitään
    niin kaunein kahlein sykkimään
    yltäisten nautintojen tahtiin
    ja valpas huoli pannaan vahtiin
    ja pyörryttävä taituruus,
    ett' äänet sulat vuotaa saa
    vain sokkeloista kanavaa
    ja langat, joiden suojaama
    on sopusointu sielussa,
    niin taiten purkautua pois,
    ett' itse Orfeus nostaa vois
    pään kukkaisista unistaan
    Elysionin vuoteellaan
    ja havahtua sointuihin,
    joist' antaunut ois Plutokin
    jo Eurydiken lupaamaan
    pois Manan vallast' uudestaan.
    Auvot nää jos myötäs saan,
    Ilo, kanssas päivät jaan.

IL PENSEROSO.

    Pois, Ilot pettävät,
    te isättömät lapset Hulluuden!
    Ei mielen vakaisen
    oo ravinnoksi lelut hempeät!
    Vain aivot joutilaat
    ja jotka kiiltoturhuutt' ihannoi,
    teist' täyteen tulla voi
    kuin päivänsäteet valohiuteistaan;
    vain Morfeus saatollaan
    niin täyttää häälyväisten unten maat.
    Tule, jumalatar viisas, pyhä,
    impi taivaallinen yhä,
    tule, Synkkämieli, seuraksen'!
    Sa kasvois suuren kirkkauden,
    jok' ihmissilmän yli käy,
    oot verhonnut, niin ettei näy
    se meille, tummaan peitteeseen,
    viileeseen ikiviisauteen:
    tuon verhon tummuudessaankin
    ois varmaan sisar Memnonin
    hyväksi nähnyt itselleen,
    ja siihen kuningattareen,
    jok' oman korukauneuden
    vei kilpaan merenneitojen,
    niin joutuin suosiosta pois,
    sun muotos vaikuttanut ois.
    Niinp' onkin syntys korkeudesta:
    on äitis säihkytukka Vesta
    ja isäs synkkä Saturnus,
    Vestankin isä – sekoitus,
    mi Saturnuksen hallitessa
    ei ollut maineess' saastaisessa.
    Useinkin Vestan kohtas hän
    hämyssä lehtokäytävän
    tai metsän, piili varjohon
    tiheimmän Idan viidakon,
    kun viel' ei ollut pelkoa
    Juppiterista. – Saavu sa,
    totinen nunna, tahraton,
    hurskas, vakaa, jolla on
    musta viitta varrella
    ylevästi aaltoova
    ja näädänpuuhka hohtoinen
    päällä olkain puhdasten.
    Tule niinkuin ennenkin,
    levollisin askelin,
    unen ilmein, miettein syvin,
    taivaisia lähestyvin,
    sielus tyynnä kärsivä
    silmiin tiivistettynä,
    ett' ylväs kuvas piirtyy niin
    kuin äänettömään marmoriin,
    siks kunnes jäykän katseesi
    pudotat maahan raskaasti
    ja silmäs siihen kiinni luot.
    Myös Rauhan mukanas sa tuot
    ja Levon sekä niuhan Paaston,
    jok' itse jumalien maast' on
    ja heidän kanssaan atrioi,
    kun Runotarten laulu soi
    vaiheilla alttar'aition,
    joss' istuin Juppiterin on.
    Tuo Joutilaisuus vielä myötä,
    jok' erakkona ilman työtä
    tarhoissa viihtyy hauskimmin.
    Mut ennen muuta kuitenkin
    tuo hänet, joka ladellen
    varassa kultasiipien
    seurailee valtaistuinta,
    jok' kiitää tulirattailla:
    kerubi Syvämietteisyys.
    Tuo varoin mykkä Äänettyys
    myös, ellei haikee sulokieli
    Filomela laulaa mieli
    lohduks synkkäotsan Yön,
    koska Cynthia kesken työn
    lempeest' iestään hillitsee.
    Suloinen lintu, joka kaihdat
    meluista hulluutta ja vaihdat
    sen murheisimpaan musiikkiin!
    Sun puolees metsän uumeniin
    niin usein halaan, vaipumaan
    sun iltalauluus lohtuisaan,
    ja milloin ääntäs kuule en,
    ma näkymättä käyskelen
    vihannan nurmimaton viertä
    ja katson kuuta, joka kiertää
    korkeinta kaartaan tapaillen
    kuin eksyksistä palaten
    rannoilta aavan taivaanlaen
    ja niinkuin päätään kumartaen
    sukeltaa läpi hattarain.
    Välistä takaa ulappain,
    ylitse kumpuilevan pellon,
    saan kuulla kaukaa iltakellon
    etäisen, valjun kuminan.
    Vaan aikaan epäsuopeen sään
    ma syrjään rauhan paikkaan jään,
    miss' ankee hiilloshehku puuntaa
    hämynä huoneen joka suuntaan
    kuin pimeyttä matkien, –
    loitos turult' ilojen,
    miss' seinäsirkka soittaa vain
    ja kellomies, jok' unettain
    ja lumoten vie vaarat öiltä
    ja siunaa ovet ylläköiltä.
    Ja joskus yöllä yksinäin
    voin nousta, lamppu kädessäin,
    johonkin torniin korkeaan
    Otavan kuvaa tarkkaamaan
    ja Hermeen, joka kolmesti
    on suurin, tavaillakseni
    taivailta Platon viisautta
    ja tahtoin yhä tutkailla,
    minnekkä taakse maailmain
    tai ilmapiirein vaihtuvain
    on kätkettynä kuoloton
    se ikihenki, josta on
    pois harhautunut osanen
    maan soppeen, ihmisruumiisen,
    ja miss' on koti kaukainen
    maan, ilman, tulen henkien,
    joill' yhteisymmärrys on ain'
    kanss' elementtein, planeettain.
    Esille pääsköön välillä
    myös muhkee Murhenäytelmä
    laahustain valtaviitassaan
    ja Thebe, Pelops palkeillaan
    tai Troian taru ainoisin,
    tai mitä (vaikka harvoinkin)
    myöhempi aika juhlaisaa
    voi koturneille koroittaa.
    Oi, murheen Neitsyt! Jospa vois
    sun voimas saada vielä pois
    Musaioksenkin varjostaan
    tai Orfeun sielun laulamaan
    säveltä, joka helkkyissään
    silmistä Pluton vierimään
    sai rautakyyneleet, ja jota
    peräytyi Helvetinkin ota
    luovuttain hallustansa sen,
    mit' etsi voima rakkauden, –
    tai hänet esiin manata,
    jok' ehtinyt ei kaavailla
    kuin puoleen uljaan tarinan
    Cambuscanista kertovan,
    töist' Algarsifen, Camballin,
    oloista Canace-vaimonkin,
    joll' oli oiva kuvastin
    ja sormus, vaskihevosta
    kummasta, joka ratsuna
    ol' itse Manan kuninkaan, –
    ja suuret tietomiehet muut
    ja runoilijat vakaasuut,
    jotk' urotyöt on laulaneet
    ja voitonmerkit, seppeleet
    ja synkkäin metsäin tenhotarut,
    joist' ei voi kuulla korvat karut
    kuin aavistuksen. – Niinpä sä,
    Yö, näät mun maillas himmeillä
    siks kun saa aamu säädyllinen,
    ei käherretty, kaunehinen,
    jommoisna pojat Attikan
    sen tahtoi riistaa antavan,
    vaan puhdas pilvi huntunaan,
    kun tuuli huhuu yli maan,
    tai sadekuuron saatossa
    vihurin vinhan tuomana,
    pisarten lehtiin rapistessa,
    räystästippain putoillessa.
    Kun päivä taas käy ampumaan
    kirkkaita valonuoliaan,
    niin silloin, Jumalatar, vie
    mua sinne, missä lehtotie
    on vilpas, lehväin varjooma,
    tai kussa honkain katveessa
    ja alla ikitammien
    Silvanus viihtyy parhaiten,
    ja miss' ei kirves milloinkaan
    kohonnut iskuun karkeaan,
    jost' immet metsän säikkyin ois
    pyhäköistään juosseet pois.
    Siell' anna kätköön suojaisaan
    mun piillä puron notkelmaan,
    jok' arkisilmille ei näy
    ja joss' ei päivän kilo käy,
    vaan hunajainen mettinen
    lentäissään kukkiin suristen
    ja veden verkka solina,
    tuo yhteissoitto tenhoisa,
    houkuttaa Unen höyheniin.
    Näyt ihmeelliset tulkoot niin
    kuin kuvasarjat eloisat,
    kuin auterista untuvat
    ne luomilleni laskeukoot.
    Kun väistynyt sa, uni, oot,
    niin ympäriltä, yltä, alta
    taas joku näkymätön valta
    tai metsän henkihaltia
    voi armaan soiton manata.
    Vaan älköön altis jalkani
    milloinkaan nähkö turhaksi
    palata luostar'saliin suureen,
    uljaiden pylväistöjen juureen
    ja holvikaarten korkeiden,
    miss' asuu oppi muinainen,
    miss' avaralti akkunat,
    monien värein kirjaamat,
    luo himmeän ja hartaan valon,
    miss' urut alkaa pauhun jalon
    ja täysi kuoro kirkkaana
    virittää kiitosveisuunsa,
    ylistysvirren ylhäisen,
    jonk' ihanuutta kuunnellen
    saan tuta haltioituna
    kuin oisin taivaan tanhuilla.
    Ja tulless' iän uupuneen
    on toivo majaan rauhaiseen,
    miss' sammalkammiossa saan
    kääriytä nuttuun karheaan
    ja joka tähtikuvion
    tavailla mitä taivaall' on
    ja yrtit mitkä ikänään
    kastetta maistaa, kunnes nään
    kokemusteni kasvaneen
    kuin arvoon profeetalliseen.
    Suo, Synkkämieli, ilot nää,
    niin seuras mua tyydyttää.

Molemmat suomentanut Jaakko Tuomikoski.

KADOTETTU PARATIISI.

IV kirja.

Saatana, nähden Edenin edessään ja lähellä sitä paikkaa, missä hänen
nyt oli käytävä rohkeaan tekoon, johon hän yksinään oli ryhtynyt
Jumalaa ja Ihmistä vastaan, vaipuu moniin epäilyksiin ja kärsii
intohimojen, pelon, kateuden ja epätoivon ristiriitoja, mutta paatuu
viimein pahuuteensa, jatkaa matkaansa Paratiisiin, jonka ulkonäkö ja
asema kuvataan; hyppää muurien yli; istuu merimetson hahmossa Elämän
puuhun, tarhan korkeimpaan, tähystääkseen ympärilleen. Paratiisi
kuvataan; Saatana näkee Adamin ja Evan ensi kerran; hän hämmästyy
heidän kauneudestaan ja autuaasta olostaan, mutta päättää kuitenkin
saattaa heidät lankeamaan; hän kuulee salaa heidän keskustelunsa ja saa
siitä tietää, että Tiedonpuusta maistaminen on kielletty heiltä
kuoleman uhalla, ja päättää sitten perustaa viettelyksensä siihen, että
koettaa houkutella heidät rikkomaan kiellon; jättää sitten heidät
hetkeksi saadakseen heidän oloonsa lisävalaistusta toisin keinoin.
Sillä aikaa Uriel, laskeutuen auringonsäteellä, ilmoittaa Gabrierille,
jonka tehtävänä on Paratiisin portin vartioiminen, että joku pahoista
hengistä on karannut syvyydestä ja sivuuttanut puolen päivän aikaan
hänen kehänsä hyvän enkelin hahmossa, laskeutuen Paratiisia kohti,
mutta on sitten paljastanut itsensä hurjilla eleillään vuoren huipulla.
Gabriel lupaa etsiä hänet ennen aamunkoittoa. Yön lähestyessä Adam ja
Eva keskustelevat levolle menosta; heidän lehtimajansa ja heidän
ehtoohartautensa kuvataan. Gabriel lähettää yövartiostaan ryhmät
kiertämään Paratiisia; kaksi väkevää enkeliä hän määrää Adamin
lehtimajalle katsomaan, ettei turman henki suunnittelisi mitään
vahinkoa Adamille ja Evalle näiden nukkuessa; sieltä he löytävät hänet
Evan korvan vierestä viekoittelemasta tätä unessa, ja vievät hänet
vastoin hänen tahtoansa Gabrielin eteen, jonka kuulusteluun hän vastaa
pilkallisesti ja valmistuu vastarintaan, mutta Taivaan merkin
pidättämänä pakenee Paratiisista.

    Oi miksei soinut Taivaan varoitus,
    jok' Ilmestyksen näkijälle kaikui,
    kun Lohikäärme, kahdesti jo lyöty,
    syöks maahan hävittääkseen ihmissuvun:
    "Voi maata sekä merta!" – että ois
    ajoissa esivanhempamme tienneet
    tuon viekkaan vihollisen saapuvan
    ja turman välttäneet. Näät Saatana
    vihasta kiehuin astui alas maahan
    nyt kiusaajana, syyttäjänä sitten,
    ja heikon ihmissuvun tuhoomalla
    pakonsa Helvettiin näin aikoi kostaa.
    Mut matka rohkea ja onnekas
    ei häntä riemuun saa, ei kerskuin käy
    hän julmaan työhönsä, mi täyttymystään
    jo lähenee; näät hänen rinnassansa
    kuin hornan tulimyrsky kuohuu vastaan
    nyt häntä itseänsä, Epäilys
    hänt' ahdistaa, ja pohjaa myöten velloo
    nyt horna, jota sielussaan hän kantaa,
    jok' ympäröitsee häntä, jot' ei pakoon
    hän pääse enempää kuin itseäänkään,
    vaikk' astuis minne. Epätoivo palaa,
    taas herää omatunto, joka nukkui.
    Hän miettii katkeraan, mik' on hän ollut,
    mik' on hän nyt ja kuinka yhä vaipuu
    hän pahuuteen ja kärsimysten alhoon.
    Hän murheessaan luo katseen Edeniin,
    mi kiehtovana silmäin eessä lepää;
    hän katsoo taivaaseen ja aurinkoon,
    mi puolipäivän huipuilla jo säihkyy,
    ja tuskaisesti huokaisten hän lausuu:
    "Oi sinä, joka kruunupäänä loistain
    Jumalan lailla hallitsijankatsees
    luot puoleen maan, – sä, jonka nähdessään
    yön tähdet himmenee, – mä kutsun sua,
    mut ystävänä en, vaan kiroten:
    Oi Aurinko, sun säteitäsi vihaan;
    ne muistuttavat vallastani ennen,
    kuink' yllä sfääriesi hallitsin
    mut turhaan uhmaan, kateuteen sorruin
    ja nousin Taivaan Kuningasta vastaan.
    Ah, miksi? Moist' ei kiittämättömyyttä
    ois ansainnut hän multa, jonka loi hän
    ylentäin loistoon – eikä hyvyydessään
    mua koskaan tylysti hän kohdellut.
    Mik' oiskaan ollut helpompi kuin kiittäin
    vähäisin palkka suoda hälle siitä,
    mit' antoi hän! Mut hänen hyvyytensä
    mua pahuuteen vain kiihti. Loistossani
    en tunnustanut käskijää, vaan itse
    mä tahdoin hallita ja tyhjäks tehdä
    kiitollisuuden velan ikuisen,
    niin raskaan ja niin mahdottoman maksaa;
    unohdin, mitä hältä olin saanut;
    en nähnyt, että kiitollinen sielu,
    jos myöntää velkansa, on vapaa siitä,
    vaikk' onkin velkaa; miss' on pakko silloin?
    Oi, ett' ois voimassaan hän määrännyt
    mun arvoon halvempaan: ois ehkä ollut
    se onneksein; ei toivo hillitön
    mua vallanhimoon kannustanut ois.
    Mut ken sen takaa? Joku mahtavampi
    ois noussut ehkä houkuttaen mukaan
    mun, halvankin. Mut toiset valtahenget
    ei langenneet, vaan järkkymättä seisten
    he kaikki viettelykset kestivät.
    Mull' eikö myös lie sama tahto, voima
    lujana seistä? Mitä syytän siis?
    Kai Taivaan rakkautta suopeaa,
    jost' yksikään ei osattomaks jää.
    Kirottu Taivaan rakkaus ja viha:
    ne mulle tuskan ikuisen on tuoneet!
    Ei, kiroo itseäs: sä häntä vastaan
    ties valitsit ja katua saat syystä!
    Mua kurjaa! Minne, minne pakenen
    nyt rajatonta rangaistusta, tuskaa?
    Nään vastass' aina Helvetin; mä itse
    oon Helvetti; sen kuiluun kun ma katson,
    nään alla nielun vielä hirveämmän:
    sen rinnall' on tää Helvettini Taivas!
    Oi taivu siis! Oi, eikö katumukseen
    näy tietä missään, eikö armonsijaa?
    Jos nöyrryt, armon saat, mut sanan tuon
    mult' inho kieltää, pelko häpeän;
    näät henget kapinoimaan yllytin
    mä toisin lupauksin, kerskaten
    ett' itse Kaikkivallan lyön. Voi, heistä
    ei yksikään voi tietää, kuinka maksan
    sen kerskailun, kun tuskissani voihkin.
    Ja heitä Helvetissä hallitsen
    nyt ripaotsin, kantain valtikkaa;
    mut valtaistuimelta alas syöstä
    saan syvyyteen, – vain kurjuudess' oon suurin:
    sen onnen vallanhimollani ostin!
    Mut katua jos voisin, armon saisin
    ja nousisin taas arvoon entiseen,
    pian elpyis ylpeys, ja haihtuis jälleen
    myös teeskennelty nöyryys. Valat, jotka
    hädässä vannoin, eivät sitois enää,
    kun tuska jättäis mun ja rauhan saisin,
    sill' eihän sovituksen sijaa siellä,
    miss' on niin syvään viha juurtunut.
    Vain syntiin raskaampaan ja lankeemukseen
    myös suurempaan se veis – ja tuskillani
    taas saisin lievityksen hetken maksaa.
    Sen tietää Rankaisija: yhtä vähän
    siks armoaan hän tarjoo kuin ma kerjään.
    On toivo mennyt – nähkäät: sijaan meidän,
    pois syöstyjen, hän uudeks huvikseen
    loi ihmisen ja hälle tämän maan!
    Hyvästi toivo, toivon kera pelko,
    hyvästi katumus! Mun sielussani
    on kaikki hyvyys kuollut; Paha, sun
    nyt huudan sijaan hyvyyden: sun kauttas
    jaan vallan Taivaan Herran kanssa viimein,
    saan valtakunnast' enemmän kuin puolet;
    pian ihminen tuoll' alhaalla sen kokee."

    Kun näin hän puhui, hänen kasvoillaan
    kuvastui sielun intohimot selvään;
    niin viha, kateus ja epätoivo
    ne vaihtuin vuorotellen naamiolla
    ois hänet katsojalle ilmaisseet;
    noit' intohimoja ei tunnekaan
    näät henget taivaan. Mutta varovasti
    pian hämminkinsä peitti tyyneen kuoreen
    tuo viekas velho, joka ensimmäisnä
    näin verhos petoksensa pyhään hahmoon
    pahuuden salaten ja kostonhimon.
    Mut valhepuvullaan ei pettänyt
    hän silmää Urielin, joka seuras,
    kun etäälle hän kiis ja viimein istui
    pääll' Assyrian vuoren tummempana
    kuin ykskään enkeli; hän huomas kyllä
    nuo hurjat, hullut elkeet Saatanan,
    tään luulless', ettei häntä kukaan nää.

    Taas matkaan nous hän – portilt' Edenin
    pian nähden Paratiisin ihanan.
    Se vihrein muurein niinkuin kruunu ylväs
    nous erämaasta, ylätasangolta;
    sen jyrkänteillä kasvoi tiuhaa viitaa,
    niin villiä ja kummaa, joka sulki
    tien ylöspäin, ja yläpuolla viidan
    nous korkeuksiin metsä siimeinen,
    nous seetrit, pinjat, palmut ylen ylväät
    niin tuuhein latvoin – korkein pylvästöin
    ja latvoin tuhansin tuo metsä tarjos
    näyn verrattoman. Mutta latvustosta
    nous Paratiisin muurit vihannat,
    joilt' usein kanta-isä katseen kauas
    loi seutuun kotimaataan ympäröivään.
    Ylemmäs vielä, muurin reunaa kiertäin
    puut jaloimmat nous kantain oksillaan
    yht'aikaa hedelmät ja kukkaset,
    niin kultahipiäiset, värikkäät;
    ei niiden lailla auringossa väiky
    ees iltapilvi eikä sateenkaari,
    kun Luoja kastaa maat: niin hurmas silmää
    tuo armas seutu. Yhä kirkastuvan
    hän tunsi ilman, joka kevätriemun
    sydämeen hengitti ja poisti murheet
    muut paitsi epätoivon. Lauhat tuulet
    lehahti vastaan kylväin tuoksujaan
    ja kuiskutellen maasta, joka kätkee
    nuo tuoksut suloiset.

    Tuon jyrkän rinteen alle kulki
    pälyillen, tutkistellen Saatana,
    mut tie nous pystyyn: tiheästi kattoi
    maanpintaa sananjalat, okapensaat
    ja köynnökset, niin ettei siitä noussut
    lävitse ihminen tai eläin mikään.
    Yks portti vastakkaiselt', idän puolta
    sisälle johti; Saatana sen huomas,
    mut ylenkatsoin moista huojennusta
    hypähti halveksien yli esteen,
    ylitse metsän, muurin, laski jalan
    taas pintaan maan. Kuin susi nälkäinen,
    jok' uutta riistamaata etsiessään
    havaitsee, kuinka paimen lammaskatraan
    yöks sulkee tarhan suojaan, keveästi
    ylitse säleaidan silloin loikkaa,
    tai niinkuin varas, joka himoitsee
    varakkaan miehen kultaa, mutta tietäin
    ett' ovi salvattu ja vankka on,
    kautt' ikkunan tai katon sisään kiipee;
    niin isä varkaitten pääs Luojan tarhaan:
    niin Herran Temppeliin on veijarit
    siit' alkain hiipineet. Ja Elonpuuhun,
    mi seudun keskell' ylimmäisnä kasvoi,
    hän merimetson hahmoss' istuutui,
    mut täydellistä elämää ei löynnyt,
    vaan hautoi eläville kuolemaa;
    hän tähys ympärilleen tietämättä,
    ett' oikein käytettynä puu vois antaa
    ikuisen elämän. Niin vähän taitaa
    muut paitsi Luoja oikein käyttää hyvää,
    mi tarjoll' on – se väärin käytetään
    tai kurjasti se halpaan käyttöön joutuu.

    Hän jälleen hämmästyi, näät alla väikkyi
    iloksi ihmissuvun luotuna
    nyt Luonnon koko runsaus; ei, taivas
    maanpäällinen! näät Luoja Paratiisin
    loi tarhaks itäkolkkaan Edenin.
    Sen hedelmällisestä maasta versoi
    puut silmää kiehtovaiset, tuoksuvat
    hedelmin sulokkain; ja yli muitten
    Puu Elämän nous tarhan keskelt' aivan:
    sen kullankirkkaat heelmät maistuivat
    ambrosialle; vieress' Elon Puun
    Puu Tiedon kasvoi, turmiomme puu,
    mi tiedon hyvästä ja pahast' antoi,
    mut kalliin hinnan peri tiedostaan.
    Mut ennemminkin kertoisin, jos voisin,
    kuink' yli helmisoran, kultahiekan
    safiirilähteestänsä purot vilppaat
    juoks lehdon siimeksessä kiemurrellen;
    ne kukkaselta kukkaselle käyden
    ravitsi nektarilla kaikki yrtit,
    joit' ihmistaito lavoihin ei koonnut,
    vaan itse Luonto kylvi tuhlaten
    ylitse kumpuin, laaksojen ja kenttäin,
    niin sinne, missä päivän ensi säteet
    kedolle lankee kuin myös sinne, missä
    ei varjot koskaan päivän tieltä väisty.
    Niin oli autuaat nää lehdot, nurmet,
    puut siellä hersyi tuoksuvaista pihkaa,
    taas toiset kultakuorihedelmin
    ne hurmas – Hesperian sadut täällä,
    jos missään, toteutui – ja luokseen kutsui.
    Välillä levis nurmet, joilla laumat
    söi heinää vihantaa, ja palmukunnaat
    tai laaksot, joiden syliss' uhkeassa
    ylinnä hehkui ruusu piikitön.
    Taas toisaalt' aukes luolat varjokkaat
    ja yli rotkon seinän viiniköynnös
    rehevin, purppuraisin tertuin kiertyi;
    veet onkaloissa leikki solisten
    tai pengermiltä virtas alas järveen,
    jonk' äyräät myrttiseppeleiset taipui
    kristallikuvastinta katsomaan.
    Soi laulu lintujen, ja kevättuuli
    lehahtain tuoksuvien lehtoin halki
    viritti värisevät lehdet soimaan.
    Pan itse metsän keijukaisten kanssa
    ikuisen kevättanhun alkoi siellä.

    Kaks muita ylevämpää, pystypäistä
    Jumalan kaltaist' olentoa kulki
    siell' alastonna valtiaitten lailla
    muit' arvokkaammin; heidän silmistänsä
    säteili Luojan jumalainen kuva,
    ja totuus, viisaus ja puhtaus
    niin totinen, mut viaton kuin lapsen,
    ylentäin hallitsijaks ihmisen.
    Mut eivät samankaltaiset he olleet:
    mies oli urhokas ja miettiväinen,
    mut nainen lempeä ja suloinen;
    mies Jumalalle, vaimo miehen kautta
    myös Jumalalle luotiin. Miehen otsa
    leveä, puhdas, sekä ylväs katse
    kuvasti voimaa. Hyasinttilainein
    juoks otsan yllä jakaantuva tukka,
    leveille hartioille ulottuin.
    Mut solakoille uumille kuin huntu
    valahti naisen kultasuortuvat
    koruitta, vallatonna kiehkuroilla
    kuin viiniköynnökset – näin ilmaisten
    alistumista hellään väkivaltaan
    ja kainoutta, arkaa ylpeyttä,
    kun rakkauden huumeeseen hän viimein
    suloista vastarintaa tehden vaipuu.
    Ei silloin mitään salattua ollut,
    eik' ollut synnillistä häpeää.
    Häpeä, joka luonnon teitä pelkäät,
    laps synnin, kunniaton kainous,
    vain piinaks olet ihmiselle ollut,
    veit hänen elämästään parhaat lahjat:
    viattomuuden, puhtaan lapsenmielen!
    Alasti kulkivat he kaihtamatta
    Jumalaa tahi enkeleitä, sillä
    ei pahaa ajatusta heissä ollut.
    Niin kulki käsityksin pari kaunein,
    mi koskaan syleilyyn on yhtynyt:
    Mies kaunein, joka syntyi koskaan, Adam,
    maan tyttäristä ihanin taas Eva.
    Luo vilppaan lähteen, siimeeseen, mi lankes
    vihannan nurmen ylle hiljaa häilyin,
    he istuivat töin askarreltuaan
    puutarhassa sen verran, että tuntui
    hyvältä länsituulen viileys,
    ett' oli suloisempi levon hetki
    ja ruoka, juoma paremmalta maistui –
    nyt käyden illallistaan nauttimaan
    he söivät nektaria hedelmäin,
    joit' oksat taipuvaiset heille tarjos,
    kun pehmeälle nurmikolle lepoon
    he kukkasien keskeen vaipuivat.
    Hedelmän mehukasta lihaa purren
    he vettä kuorill' ammensivat janoon.
    Ei sieltä kujerrusta puuttunut,
    ei hellää hymyilyä, nuorta kisaa,
    mi kuuluu kahden lempiväisen onneen,
    kun muit' ei näy. Ja ympärillä leikki
    maan kaikki eläimet, joit' ajetaan
    nyt metsissä ja vuorten onkaloissa.
    Hyväillen vohlaa käpälillään hyppi
    siell' itse jalopeura. Siellä karhut,
    ja leopardit, tiikeritkin leikki,
    ja norsu kömpelönä huviks muitten
    kiversi kärsäänsä ja ilmaa nuuski;
    sen vieress' aivan viekas käärme liukui,
    se kiertyi tiukkaan gordilaiseen solmuun
    ja huomaamattaan kavaluutensa
    niin paljasti. Muut ruohikolla loikoi
    rehusta kylläisinä kisaa katsoin
    tai märehtien unen rajamailla;
    sill' aurinko jo laski jyrkkään alas
    taa Valtameren Saarten; kanteen taivaan
    nyt syttyi tähdet, ehtoon airuet;
    ja Saatana tään näki hämmästyin
    mut vihdoin äänensä taas sai ja lausui:

    "Oi Horna! mitä murheekseni nään!
    Maan autuaan kuin se, miss' itse asuin,
    ja uudet luodut – maasta luodut ehkä,
    mut Taivaan hengist' eivät paljon
    he jälkeen jää – ja niiden kauneutta
    ihaillen seuraan, melkein rakastain:
    niin niiden jumalainen alkuperä
    säteilee niistä ja niin suuri voima
    on kädessä, mi tomusta ne muovas.
    Ah, onnelliset, ette aavistaa
    voi hetkeä, mi autuutenne tään
    pian hävittää ja teidät jättää tuskaan –
    sen raskaampaan, mit' enemmän on teillä
    nyt riemuja! On teille suotu onni,
    mut liian heikko kauan kestääkseen,
    näät paikka tää, mi teille Taivas on,
    ei ole vartioitu niinkuin Taivas,
    eik' estä kaltaistani vihamiestä;
    mut teit' en vainoa, vaan ennemminkin
    nyt säälin, säälist' osatonna itse.
    Vain ystävyyttä teille tarjoan
    ja liittoa niin uskollista, lujaa,
    ett' asua saan luonanne tai teidät
    vien seuraksein! Mun asuntoni teille
    ei lie niin mieleen kuin tää Paratiisi,
    mut työtä Luojanne se on: hän mulle
    sen lahjoitti; nyt tarjoon sitä teille.
    Kun saavutte, niin Horna porttins' avaa
    lähettäin kaikki kuninkaansa vastaan.
    Tääll' ahtaat rajat piirittää, mut siellä,
    on tilaa teille sekä suvullenne.
    Jos paikka kurja lie, niin kiitos hälle,
    ken oman rikoksensa pakotti
    mun teille, syyttömille, kostamaan.
    Viattomuuttanne jos säälisinkin,
    kuin säälin nyt, niin yhteisetu vaatii –
    vuoks kunnian ja vallan, jonka uhriks
    tää maa nyt joutuu – että sentään teen
    työn, jota kirottukin muuten inhois."

    Näin puhui Saatana, kuin hädäss' aina
    tyrannit anteeks anoo tihutöitään.
    Puun latvast' alas liitäen hän yhtyi
    iloiseen laumaan nelijalkaisten
    ain ollen yksi niistä, milloin mikin,
    sen mukaan missä hahmossa hän pääsi
    lähemmäks uhrejaan ja huomaamatta
    niin saattoi nähdä sekä kuulla heitä.
    Kuin jalopeura leimuavin silmin
    hän kiersi heitä, tiikerinä sitten,
    mi hirviparin leikkimässä näkee
    ja kokoon kyyristyy, mut jälleen siirtyy
    kuin etsiäkseen varmaa paikkaa, missä
    nopeimmin tavottais ne käpäliinsä;
    mut silloin ahnain korvin kuuli hän,
    kun puhui Adam, ensimmäinen mies,
    näin Evan, ensimmäisen naisen kuulla:

    "Mun rakkaimpani, ainut, joka täällä
    jaat riemut kerallani! Valtias,
    ken meidät loi ja tämän laajan maan,
    kuink' äärettömän hyvä onkaan, kun
    näin runsaasti hän antejansa jakaa:
    hän, joka tomusta tään tarhan onneen
    ylensi meidät, vaikka millään hältä
    sit' emme ansainneet, ja vaikkei mitään
    meill' antaa kiitokseksi; hän, ken meiltä
    ei vaadi muuta palvelusta kuin
    tään yhden, helpon täyttää – täynnä puita
    niin suloisia kasvaa Paratiisi;
    puust' yhdestä ei pidä maistaa meidän,
    se Tiedonpuu on lähell' Elonpuuta;
    niin lähell' elämää on kuolema,
    se mitä liekin – hirmuist' on se varmaan.
    Sill' etkö muista: kuolemalla uhkas
    Jumala häntä, joka puusta maistaa –
    alammaisuuden ainokainen merkki
    se tääll' on, missä kaikki todistaa
    vain valtaa, joka meille annettiin
    ylitse kaiken luomakunnan täällä
    maass', ilmassa ja veessä. Älköön olko
    se kielto taakaks meille, joilla muuten
    on vapaa valta kaikkiin antimiin,
    sen mukaan nauttia kuin itse mielii.
    Hänt' ennemminkin kiittäkäämme siis
    hyvyyttään ylistäin, kun aamust' iltaan
    näin taimiemme luona askarramme:
    työ raskast' on, mut suloista sun kanssas."

    Niin Eva vastas: "Sinä, jota varten
    ja josta synnyin, liha lihastas,
    jot' ilman oisin mitätön, sä pääni
    ja voimani! sä oikein, totta haastoit.
    Todella tulee meidän häntä kiittää,
    jok'ainut päivä, – erittäinkin mun,
    kun parhaan osan sain sun vierelläs,
    sun paljon ylemmän, sun, joka mistään
    et löytäis vertaistasi seuralaista.
    Viel' usein muistan päivän, hetken, jolloin
    unesta havahduin ja kukkasilla
    näin lepääväni siimeess', ihmetellen
    miss' olin, ken ja mistä siihen tullut.
    Lähellä soliseva vesivirta
    juoks onkalosta, kunnes levittyi
    se sileäksi väikkyin liikkumatta
    kuin taivaan kirkas lakeus. Sen ääreen
    mä kuljin arkana ja kumarruin
    sen nurmiäyräälle ja katsoin vettä,
    mi tyynnä loisti niinkuin taivas yllä.
    Kun kumarruin, niin vastassani aivan
    veen kalvosta näin toisen olennon
    mua katsovan. Pois väistyin kavahtain
    ja hänkin perääntyi; mut iloiten
    taas palasin ja iloisena hänkin
    mua katsoi nauraen. Niin siinä oisin
    mä tuijottanut turhaan ikävöiden,
    jos äänt' en kuullut ois: 'Se minkä näät.
    olento ihana, se olet itse;
    se kanssas ilmestyy ja haihtuu: mutta
    mua seuraa, näytän sulle olennon,
    mi varjon laill' ei tuloasi varro;
    mä näytän hänet, jonka kuva olet;
    sä hänen kanssaan onnekkaasti eläin
    ja hälle kaltaisias synnyttäin
    niin koko ihmissuvun äidiks tulet'.
    Mit' oisin muuta tainnutkaan kuin häntä.
    näkymätöntä, seurata? Ja silloin
    näin sinut kauniina ja voimakkaana
    plataanin alla; mutta mielestäin
    niin suloinen ja lempeä et ollut
    kuin kuva äskeinen; sua pakenin,
    mut seuraten sä huusit: 'Kaunis Eva!
    miks karkaat luotani? Sä kuulut hälle,
    jonk' eessä säikyt, olet samaa luuta
    ja lihaa, sillä luomistasi varten
    sun ruumiis alun kyljestäni annoin
    läheltä sydäntäni ottaa, että
    ain oisit vierelläin ja lohdun toisit;
    oot puolisoni, osa sielustani,
    sua ikävöin'. Ja lempeästi käteen
    mua tartuit; minä myönnyin – uskon nyt
    ett' enemmän kuin kauneus on miehuus,
    mut viisaus on kaunein yli kaiken."

    Näin puhui esiäitimme, ja silmin
    niin ikävöivin, kiehtovin ja lempein
    hän puoleen miehensä nyt kumartui
    syleillen puolittain, ja miehen rintaan
    hän nojas rinnoin täyteläisin, joille
    hiusten kultavirta läikkyin lankes.
    Ja vaimon lempeyteen hurmaavaan
    ihastui Adam, luoden häneen katseen
    viel' armaamman kuin Junoon Juppiter,
    ken hedelmöittää pilvet, joista sataa
    keväisin kukkaset. Ja huulet rakkaat
    mies peitti puhtain suudelmin. Pois kääntyi
    nyt kademielin Saatana, mut vilkuin
    näin heitä mutisi hän ilkeästi:

    "Voi! inhoittava, tuskallinen näky!
    Noin sylitysten autuaamman riemun
    kuin Eden tarjookaan, he nauttivat,
    mut itse kärsiä saan Helvetissä,
    miss' ilon, rakkauden korvaa himo
    niin julma, että tuskat muut se voittaa,
    alati paahtain, täyttymättä koskaan!
    Mut unhottaa en saa mit' äsken kuulin
    heilt' itseltään. Tääll' ei siis kaikki heidän.
    Puu, Tiedon Puuksi nimitetty, heiltä
    on kielletty. Siis kiellettykö tieto?
    Kuink' omituista! Heidän Luojansako
    kadehtis heitä? Onko tieto synti?
    Se toisko kuoleman? Siis heitä suojaa
    vain tietämättömyys? Se onnen onko
    ja uskollisen, nöyrän mielen tunnus?
    Todella kaunis perustus, mi heille
    tuo turmion! Täst' alkain kiihoitan
    ma heitä tiedonkaipuuseen, ett' eivät
    he pelkää kateellista kieltoa,
    mi heidät alennukseen painaa, vaikka
    jumalten arvoon heidät tieto nostais.
    Tään tietäin puusta maistavat he – kuollen:
    se selvä on. Mut ensin täytyy mun
    tään tarhan joka nurkka tarkastaa;
    vois sattua näät, että keksisin
    mä jonkun Taivaan hengen lähteen luota
    tai metsän pimennosta – ehkä hältä
    sais lisää tietoja. Niin kauaks jääkää,
    te onnelliset: iloitkaatte kunnes
    ma palajan – ja pitkä piina alkaa!"

    Näin ivaten hän kopeasti poistui
    ja viekkain silmin tähystellen kulki
    kautt' erämaan ja metsäin, ketojen.
    Mut kauas länteen, sinne, missä maahan
    ja mereen taivas yhtyy, päivä painui
    ja punertavin ehtoosätein tähtäs
    itäiseen Paratiisin porttiin suoraan.
    Se portti oli alabastervuori,
    rakettu pilviin, kauas hohtavainen;
    ja maasta ylös sisäänkäytävälle
    yks ainut polku kiemurrellen johti;
    mut muuten nousematon, jyrkkä seinä
    nous joka puolla, suistuin yli maan.

    Välissä paasipilareitten istui
    nyt enkelparven päämies Gabriel
    ja yötä vartos. Aseleikeissänsä
    kiis ympärillä taivaan nuorukaiset;
    lähellä riippui taivaan aseistusta;
    siell' oli kilvet, kypärät ja peitset
    timantin-, kullanhohtavina välkkyin.
    Kiis sinne päivänsäteell' Uriel
    niin joutuisaan kuin lentotähti kiitää
    syysyössä usvan halki, että nähdä
    voi merimiehet ilmansuunnan, josta
    he myrskyn saavat. Kiireesti hän puhui:

    "Oi Gabriel, sun arpa määräs tänne,
    tään paikan ankaraksi vartijaksi,
    niin ettei mikään paha sisään pääsis.
    Mut tänään puolenpäivän aikoihin
    näin piirissäni hengen, joka tahtoi
    enemmän Kaikkivallan viime töistä,
    ja erittäinkin ihmisestä, tietää.
    Tien näytin hälle, meikäläiseks luullen,
    mut kun hän laski vuorelle, mi pohjaan
    on Edenistä, tummemmaks hän muuttui,
    pois haihtui taivaallinen kirkkaus.
    Mä häntä silmin seuraelin, kunnes –
    hän katos varjoihin. Mä pelkään, että
    hän Hornasta on karannut ja liikkuu
    nyt pahoin aikein. Tavoita siis hänet!"

    Soturi siivekäs näin vastaan virkkoi:

    "Oi Uriel, ei ihme, vaikka kauas
    näät auringosta, jonka säihkeess' on
    sun istuimes. Tään portin kautta koskaan
    ei astu muut kuin henget, jotka tunnen
    ma hengiks Taivaan. Puolenpäivän jälkeen
    en nähnyt ole ketään. Vieras henki
    jos siis on muurin yli pyrkinyt,
    kai tiedät, kuinka turha pidättää
    on henkiolentoa maisin estein.
    Mut jos hän tämän piirin sisäll' on
    ei mikään hahmo häntä kätke meiltä;
    jo aamunkoitteessa hän kiinni on."

    Niin ilta saapui, hämy harmaa peitti
    maan kaiken verhoon tummaan, pehmeään,
    niin hiljaist' oli; eläimet ja linnut
    jo ruohovuoteelleen ja pesän suojaan
    pois häipyivät – vain satakieli valvoi.
    Yön pitkän hellää säveltään se lauloi.
    Ihana hiljaisuus. Nyt taivahalla
    safiirit läikkyi: tähtisaaton eessä
    vaelsi kirkas Hesperus; kuu kunnes
    nous pilvilinnastansa – kunnes,
    yön kuningatar paljastetuin kasvoin
    hopeaviittaan pimeyden kietoi!

    Näin puhui Adam:

                  "Armas vaimo, tullut
    on hetki yön, käy kaikki levolleen;
    myös meitä lepo kutsuu; Luoja sääs,
    ett' yö ja päivä, niinkuin työ ja lepo
    ne vuoroin vaihtelee, ja unen kaste
    yön tullen suloisesti raukaisee
    ja silmät sulkee. Luomakunta muu
    vaeltaa päivät toimetonna, eikä
    niin unta kaipaa. Mutta ihmisellä
    on työtä ruumiin tarpeeksi ja sielun
    todistain hänen arvoaan ja hoivaa,
    joll' ohjaa Taivas hänen tietään täällä,
    muut luodut määrättä kun kuljeksii,
    eik' ota Luoja niitä laskuihinsa.
    Jo ennenkuin ees päivän ensi hehku
    viel' itään piirtyy, noustava on meidän
    taas työhön, lehvistöä karsimaan
    tien yllä, joka päivällisen aikaan
    luo lähteen meidät vie: niin hillitönnä
    puut, kukkaviidat versoo, että tarpeen
    ois käsi väkevämpi niitä hoivatessa.
    Nuo lehvät siis ja pihka, jota tielle
    puut pirskoittavat, poistettava on,
    ett' ois se polku hauska vaeltaa;
    mut levolle nyt luonto kutsuu meitä."

    Ja siihen Eva, ihanaisin kukka:

    "Oi valtiaani, kaikki käskys täytän
    mä nurkumatta. Se on Luojan säädös:
    sun lakis Luoja on, sä mun: se tieto
    on naisen suurin hyve, onni, kiitos.
    Sua kuullessain mult' aika unhottuu
    ja vuotten kierto; hyvä näin on mun:
    suloinen aamutuuli, kajo päivän
    ja lintuin aamuvirsi on; niin hyvä
    on aurinko, mi säkenensä kylvää
    ylitse kauniin maan, sen kukkain, metsäin
    yökasteisten; niin tuoksuvaiset on
    maat, metsät sateen jälkeen; suloinen
    on siimes ehtoon; hurmaava on yö,
    kun satakielen laulu soi, ja yössä
    kuu kirkas halki tähtitarhain soutaa:
    – mut eipä aamutuuli, kajo päivän
    ei laulut lintujen, ei aurinkoinen
    maan yli noustessaan; ei kukat, metsät
    yökasteiset; ei tuoksut sateen jälkeen;
    ei ehtoon viileys; ei hurma yön;
    ei satakielen sävelet; ei kuu
    tai tähdet, taivaan jalokivet kirkkaat,
    suloiset ilman sinua vois olla!
    Mut miksi loistaa tähdet; ketä varten
    on säihke yön, kun uni silmät sulkee?"

    Ja siihen vastas isä meidän kaikkein:

    "Sä tytär Jumalan ja ihmisen!
    maan ympäritse kiertävät ne, kunnes
    uus ehtoo tuo ne tänne; maasta maahan
    valona kansain, niihin syntyväin,
    ne laskien ja nousten loistavat,
    niin ettei valtaansa sais pimeys
    takaisin koskaan eikä tukahduttaa
    maanpiirin elämää vois kokonaan;
    ei loistele ne valaistakseen vain:
    ne hehkullansa hautoin, lämmittäin
    ravitsee avaruutta, vihmoen
    myös osan tähtivoimastansa maahan,
    maan kasvit että valmiit ottamaan
    ois sädevirtaa itse auringon.
    Ne voivat yössä näkymättä loistaa,
    mut eivät turhaan. Ällös usko että,
    vaikk' ihmistä ei oiskaan, taivas silti
    jäis katsojitta, Luoja kiitoksitta.
    Maan päällä miljoonittain, näkymättä
    vaeltaa henkiolennoita täällä
    öin, päivin ylistellen Jumalaa.
    Kuink' usein sydänyöllä kuuntelimme,
    kun jyrkänteeltä tahi viidakoista
    kautt' ilmain äänet ylimaalliset
    soi yksikseen tai keskenänsä haastain
    ja Luojallensa ylistystä kantain!
    Tai öiseen vaellukseen kerääntyin
    ne taivaallisen soiton säestäissä
    yön halki kaiuttivat säveltään,
    ylentäin aatoksemme Taivaan puoleen".

    Näin keskustellen, käsityksin rientäin
    he lehtimajaan saapuivat. Sen paikan
    valinnut oli suuri Tarhuri,
    tään tarhan ihmiselle luodessaan.
    Sen katto varjokas ja tiuha oli
    punottu myrteistä ja laakereista
    ja muista rehevistä lehvistöistä;
    akanthus kasvoi kummallakin puolen,
    ja kaikki tuoksuvaiset pensaat kiersi
    sen seinää vihreää. Ja kukat kaikki,
    ihana iris, ruusu, jasmiini
    nous värikkäinä läpi pensaikon
    kuin mosaiikkiseinän muodostain;
    ja jalkain alla loisti orvokit
    ja hyasintit sekä krookukset
    maan pintaa peittäin hehkuvammin värein
    kuin kivet kalleimmat. Ei eläin mikään,
    ei lintu, hyönteinen tai käärme sinne
    ois tulla rohjennut – niin ihmistä
    he kunnioittivat. Ei koskaan Pan,
    ei Sylvanus niin pyhäss' asunnossa
    lie nukkunut, ei faunit eikä nymfit
    niin suojatussa majass' ole maanneet.
    Tääll' alla rauhallisen katveen Eva
    häävuoteen kukkaköynnöksin ja yrtein
    koristi ensi kertaa; silloin lauloi
    häävirttä taivaankuorot, kun hän saapui
    luo Adamin niin viehkeänä väikkyin,
    alasti suloisempana kuin koskaan
    Pandora, joka koruiksensa kaikki
    sai lahjat jumalten; mut sentään, ah!
    niin samanlaiset olivat he, sillä
    tää, jonka Hermes oli saattanut
    luo Japetuksen pojan, hurmatuksi
    sai ihmissuvun katseellansa, kostain
    niin hälle, joka ryösti tulen Zeulta.

    Luo majan tultuaan he seisahtuivat;
    takaisin kääntyin alla avotaivaan
    he ylistivät Jumalaa, jok' ylle
    loi ilman, maan ja taivaan, kirkkaan kuun
    ja tähtitarhan: "– Luonut olet yön,
    oi Kaikkivalta, niinkuin päivänkin,
    jonk' ahersimme säädetyssä työssä
    iloiten yhteistyöstä, autuaina,
    vuoks rakkauden, lahjoistasi parhaan.
    Maan kauniin loit, mut liian suuren meille;
    sen runsaat antimet jää korjaamatta
    ja maahan lahoo; mutta meistä syntyy
    sun lupaukses mukaan sukukunta,
    mi kerallamme kiittää hyvyyttäs,
    kun valvomme tai käymme nukkumaan."

    Näin puhui kumpikin; ei muuten tainneet
    he palvoa kuin puhtain rukouksin,
    mi riittää Jumalalle; asuntoonsa
    he rinnan astuivat. Ei ollut heillä
    pukuja vaivanaan kuin meillä nyt;
    pian nukkuivat he sylikkäin. Ei varmaan
    pois puolisostaan Adam kääntynyt,
    ei Eva lemmen salatuinta huumaa
    vavisten torjunut: vaikk' ankarasti
    viattomuutta tekohurskaat saarnaa
    ja soimaa likaiseksi, minkä Luoja
    loi puhtaaksi ja vapaaksi sääs meille.
    Näät lisääntymään meidät Luoja käski;
    ken kieltäis siis sen, jollei Saatana?
    Oi rakkaus, sa lähde sukukuntain,
    aviorakkaus, sa laki korkein
    ja Paratiisiss' ainut omaisuus,
    muu kaikki yhteistä kun oli siellä,
    veit ihmisestä synnillisen halun
    vaeltaa laumass' eläinten; sun kauttas
    mi uskon, puhtauden, totuuden
    ja ymmärryksen varaan rakettiin,
    myös syntyneet on veren siteet rakkaat
    välillä isän, pojan sekä siskoin.
    Pois minust', että soimaisin sun synniks
    tai pyhään paikkaan sopimattomaksi,
    sä lähde kotionnen ikuisen –
    sun vuotees siveäksi julistaneet
    on pyhimykset, patriarkat aina.
    Tääll' ampuu kultanuolin rakkaus,
    tääll' alati sen kirkas lamppu palaa,
    ja siivin purppuraisin liihottain
    se täällä hallitsee; ei siellä missä
    rahalla saadaan porton kylmät hymyt
    ja ilottomat hetken nautinnot,
    ei naamiaisissa tai karkeloissa,
    ei juhlissa, ei serenaadeissa
    joit' ikävöivä rakastaja illoin
    virittää ylpeälle armaalleen,
    paremmin ylenkatseen ansainneelle.
    Niin satakielen lauluun nukkuivat
    he sylikkäin, ja lehvistöstä lankes
    ylitse ruususade. Nukkukaa,
    te autuaat! Ah, onnekkainta ois,
    jos ette tavoittaiskaan mitään lisää!

(Gabrielin vartija-enkelit tapaavat Saatanan ja tuovat hänet Gabrielin
eteen. Seuraa jylhä kohtaus, joka kuitenkin Kaikkivaltiaan tahdosta
päättyy Saatanan paolla. Hän huutaa raivoisasti Gabrielille:)

    "Jos lyöt mun, kersku sitten kahleistas,
    keruubi ylväs! Mutta sitä ennen
    saat tuta väkevyyttä kätteni,
    vaikk' itse Taivaan kuningas sua auttais,
    vaikk' ikeen lannistamin joukkoines
    vetäisit hänen sotavaunujansa
    kautt' Taivaan tähtikimmelteisen radan."

    Kun näin hän puhui, loisto enkelten
    valahti tulenkarvaiseks; ja kiertyin
    kuunsarven lailla, hänet sulkivat
    he kehään peitsin, jotka tiheästi
    nyt lainehtivat niinkuin täydet tähkät,
    syyskorjuun eellä tuulen painamat:
    ja maamies huolissansa miettii, saako
    hän varstan alta sadostansa muuta
    kuin akanat. Ja vastapäätä seisoi
    heit' oottain, voimallisna Saatana
    kuin Atlas, Teneriffa järkkymättä.
    Hän pilviin ylti; hänen kiireellään
    levähti kauhu; kilpeä ja peistä
    hän puisti kourin. Kohta urotyöt
    ois nähty kauhistavat; ottelussa
    ei yksin Eden, vaan myös taivaankansi
    ja ehkä elementit kaikki viimein
    ois pirstaantuneet, hajallensa syösseet
    niin kuuman raivon alta – jollei silloin
    ois Kaikkivalta turmaa estänyt
    ojentain kultavaakaa, joka väliin
    Astraean sekä Skorpionin jäi;
    hän sillä punninnut on kaikki luodut,
    asettain tasapainoon maan ja ilman;
    sill' yhä kohtalot hän punnitsee
    ja valtakuntain kiistat. Siihen laittoi
    hän luodit: seuraukset sovituksen
    ja kiistan – jälkimmäinen ilmaan nousi.
    Ja Gabriel näin sanoi Saatanalle:

    "Sun voimas tunnen, sinä mun; vain lahjaks
    ne suotiin meille; kuinka turhaa niistä
    siis kerskua, kun Taivas säätää voimas,
    ja voimin kaksinkertaisinkaan en
    sua ilman Taivaan lupaa tomuun polje.
    Luo silmäs Taivaan merkkiin; kohtalos
    näät sieltä – väkevyytes heikoks näät.
    jos uhmaat." Yllään näki Saatana
    kohonneen luotinsa ja silloin kaikkos
    hän nurkuin, kanssaan kaikki varjot yön.

                 Suomentanut Yrjö Jylhä.

SAMSON AGONISTES.

(Kärsivä Simson.)

Sisällys.

Samson, joka on vankina ja sokeana, nyt Gazan vankilassa, missä hänen
on raadettava kuin työlaitoksessa, tulee muutamana juhlapäivänä, kaiken
työn ollessa seisauksissa, ulkoilmaan eräälle vähän syrjäiselle
paikalle, vankilan lähelle istuakseen siellä hetkisen tilaansa surren.
Sinne sattuu lopuksi tulemaan häntä tervehtimään muutamia hänen
heimolaisiaan, ystäviä ja kylänmiehiä, jotka ovat näytelmän kuorona ja
koettavat lohduttaa häntä kykynsä mukaan. Sitten tulee hänen vanha
isänsä Manoa, joka yrittää samaa ja ilmaisee vielä pojalleen aikovansa
ryhtyä neuvotteluihin filistealaisten kanssa lunastaakseen hänet
vapaaksi. Lopuksi hän kertoo, että filistealaiset ovat julistaneet
tämän juhlan kiitospäiväksi siitä, että ovat vapautuneet Samsonin
käsistä – mikä surettaa häntä vieläkin enemmän. Sitten Manoa lähtee
ajamaan asiaansa ja neuvottelemaan filistealaisten päälliköiden kanssa
Samsonin lunastamisesta vapaaksi. Tämän luona käy sillä välin toisia,
ja lopuksi tulee oikeudenpalvelija vaatimaan häntä juhlaan vallasväen
ja kansan eteen näyttämään voimiaan heille. Hän vastustaa ensin ja
käskee oikeudenpalvelijan pois, kieltäytyen jyrkästi tulemasta.
Päästyään kuitenkin sisimmässään varmuuteen siitä, että tässä on
Jumalan sormi, hän lopuksi suostuu lähtemään oikeudenpalvelijan mukaan,
joka tulee nyt toisen kerran pahasti uhkaillen noutamaan häntä. Kuoron
pysyessä yhä paikallaan Manoa palaa täynnä riemukasta toivoa luullen
ennenpitkää saavansa poikansa vapaaksi. Vielä tämän keskustelun aikana
tulee kiireesti muuan hebrealainen kertoen aluksi sekavasti ja sitten
selvemmin järkyttävästä loppukohtauksesta – mitä Samson oli tehnyt
filistealaisille ja samalla itselleen. Siihen murhenäytelmä päättyy.

Henkilöt:

SAMSON.

MANOA, hänen isänsä.
DALILA, hänen vaimonsa.
HERAPHA, gathilainen.
OIKEUDENPALVELIJA.
LÄHETTI.
KUORO.

Tapahtumapaikka: Gazan vankilan edusta.

SAMSON.

    Opasta vielä vähän eteenpäin
    mun askelian', vain tuon töyrään luo,
    miss' aurinkoon tai varjoon päästä voi.
    Siell' istun usein, milloin sattumoin
    ma orjantyöstä levonhetken saan,
    tuost' arkivaivastani vankilassa,
    miss' itse kahlittuna tuskin voin
    vapaasti henkäistä ees ilmaakaan,
    jok' on myös vangittu ja tunkkainen
    ja epäterve. Tääll' on parempaa –
    tuul' lempeä ja aamunraikas käy
    kuin taivaan henkäys; se virvoittaa.
    Kansall' on juhla tänään, päivä on
    Dagonin, meren epäjumalan,
    jok' arkityöt kaikk' kieltää. Minulle
    tuo taikausko kotvan rauhaa suo,
    kun juhlahumusta saan jäädä pois
    ja tulla tähän paikkaan syrjäiseen
    lepoa löytääksein – ruumiille vain,
    en hengelle, jot' ankeet aatokset
    kuin ampiaisten parvi ahdistaa
    ja oitis minut yksin löytäissään
    käy päälle mieltä pistäin, muistuttain
    mit' olin kerran, mitä olen nyt.
    Ah, miksi ennusti mun syntymäni
    kahdesti taivaan enkeli ja vihdoin
    molemmat vanhempani nähtyään
    nous' liekeiss' ylös tulenpyörteenä
    silt' alttarilta, jossa uhrattiin,
    niin jumalaisen luontons' ilmaisten
    ja antain Abrahamin heimolle
    suurteosta tai suosiosta merkin?
    Miks piti minut kasvatettaman
    kuin Herran valittu ja määrätty
    suurtöihin, jos mun onkin kuoltava
    näin kavallettuna ja kahleissa
    ja silmät puhkaistuina, ilkkuvain
    vihollisteni saartamana, kun
    tääll' ikeen alla raadan, vaikka on
    mull' itse taivaan suoma väkevyys?
    Ihailtu väkevyys, vaan juhdan työ
    orjuutta alhaisempi! Eikö mun
    vapautettava ollut Israel
    ikeestä filistealaisten! Kysykää
    nyt suurta vapauttajaa, hän se on,
    mies silmätön, jok' orjanmyllyynsä
    on Gazaan kahlittuna, harteillaan
    raskaana filistealaisten ies.
    Mutt' älköön suuni ennen aikojaan
    epäilkö Luojan määrää. Entä jos
    kaikk' oiskin ennustukset täyttyneet,
    ellen ma itse rikkonut? Ken ois
    syyn alla paitsi mua itseäin,
    kun saamaani ma suurta voimaa en
    kätkössään vaiti voinut tallettaa,
    vaan paljastin sen, houkka, naiselle,
    jok' kyllin rukoili ja kyynelöi?
    Voi raihnas henki voiman ruumiissa!
    Vaan mit' on voima, ellei viisautta
    oo kaksin verroin? Jäykkä, kömpelö
    ja raskas, valmis pöyhkeydessäänkin
    viekkauteen pehmeimpään jo kaatumaan,
    ei luotu vallintaan, vaan palveluun
    viisauden ohjaksissa. Antaissaan
    minulle voiman liitti Jumala
    sen tukkaani, jo sillä näyttääkseen
    kuin kestämätön oli avu tuo.
    Vaan tyynny, mieli! Älä kapinoi
    korkeimman sallimuksen työtä vastaan,
    jok' ehkä tähtää määrään ylempään
    kuin käsittää voin. Sen mä tiedän nyt,
    ett' on mun voimani vain turmio
    ja alkulähde kaikkiin kurjuuksiini,
    jotk' on niin monet, suunnattomat niin,
    ett' yhden itku elon täyttäis jo.
    Vaan kaiken huippu, silmäin pimennys,
    ah, se on surku! Olla sokeena
    vihollispesässä! Se pahemp' on
    kuin kahleet, koppi, kerjuu, vanhuusvaiva.
    On Luojan valkeus multa sammunut
    ja kaikki ilot, joita antaa se,
    jotk' osan murhettain vois lievittää.
    Mua ylemp' on jo luotu halvinkin,
    maan mato arvottomin voittaa mun:
    se ryömii, mutta näkee. Minä taas,
    mies valoton, saan sietää päivittäin
    petosta, ylenkatsett', ilkuntaa
    ja vääryyttä, ain' yhtä houkkana,
    vallassa vieraan väen, en omassain,
    olinpa seinäin sisällä tai en –
    näin elän tuskin puoleks, enemmäks
    oon kuollut. Pimeys, ah, pimeys,
    vaikk' keskipäivä loistais, sittenkin
    yö auttamaton, täysi pimennys,
    ja päivän toivo pois!
    Oi sana suur, jok' ensi säteen loi;
    "Niin tulkoon valkeus, ja valkeus tuli",
    miks mult' on käskys siunaus kielletty?
    Aurinko pimeess' on
    ja mykkänä kuin kuu,
    jok' autioipi yön
    paeten valonväliks tyhjiöön.
    Valo on eloon välttämättömyys
    ja melkein elo itse, mikäli
    on valo sielussa
    ja sielu kaikkialla; mutta miks
    niin herkkään palloon näkö suljettiin
    kuin avoimeen ja arkaan silmäämme
    eik' annettu sen haarautua niin
    kuin tunnon kaikkialle, jolloin vois
    se joka huokosesta pilkistää?
    En silloin häädetty näin valost' ois
    pimeyden asujaksi päivinkin
    ja puolikuolleen elämään, en ois
    elossa kuolleena ja haudattuna.
    Mut vielä kurjemp' oon! Ma olenhan
    kuin oma hautuumaani, hautani,
    vaan vapautettu en,
    kuin kuuluu kuolleille ja haudatuille,
    muust' inhuudesta, muista tuskista:
    viel' inhempi vain osan' on
    katteeksi kaiken kurjuuden,
    tän orjan elämän
    kahleissa vihan väen.
    – – –

LÄHETTI.

    Asiat vaativat mun kaupunkiin
    jo varhain, ja kun aamun koitossa
    ma saavuin tänne, kajahtelivat
    pääkadut juhlatorvein kutsuista.
    En ollut paljon toimeks saanut, kun
    levisi joutuin huhu, joka ties
    koht' ikään kansan saavan katsella,
    kun Samson tuodaan julki näyttämään
    voimaansa suurta tempuin mainioin.
    Niin päätin, vangittua säälienkin,
    etten jää tuosta näytöksestä pois.
    Rakennus oli suuri näyttämö,
    sen holvi kaartui kahden korkean
    pääpylvään varassa, ja istuimet
    ol' aatelin ja muiden säätyjen
    varaksi kaikki järjestyksessään.
    Mutt' toisell', avoimella puolella
    sai rahvas seistä ilman katosta
    vain lankkulaitteilla. Siell' itsekin
    mä syrjäss' seisoin toisten takana.
    Puolilta päivin juhlat huipentui,
    ja uhrin jälkeen kansa riemuissaan
    ja riehakkaana – viini vuoti myös –
    kiiruhti huveihin. Ei aikaakaan,
    niin Samson tuotiin kruunun puvussa,
    sen palvelijana näet, edellään
    pillit ja rummut, kahden puolen taas
    sotilasvartiot, ja lisäksi
    jalan ja ratsain, eessään, takanaan
    suur joukko jous- ja keihäsmiehiä
    ja katafrakteja. Tän nähdessään
    huus kansa meluten ja kirkuen,
    ylistäin jumalaansa, joka näin
    kamalan vihollisen antanut
    ol' orjaks heille. Pelottomana,
    vaan kärsivällisesti asteli
    paikalle Samson, minne ohjattiin.
    Ja mitä sai hän työkseen, mihin vain
    ei silmää tarvinnut, sen teki hän –
    kaikk' kannot, nostot, työnnöt, katkaisut –
    niin uskomattomin, niin hirvein voimin,
    ett' ykskään kilpaan uskaltanut ei.
    Kun vihdoin tultiin taukoon, vietiin mies
    pylvästen väliin, jonne päästyään
    (niin likempänä olleet kertoivat)
    hän pyysi, uupunut kun oli, hetkisen
    nojataksensa lujiin pylväisiin,
    jotk' oli holvikaton tukijoina.
    Hyvässä uskoss' opas suostuikin.
    Kun Samson tunsi pylväät käsissään,
    hän seisoi hetken kumarassa päin
    ja silmin kiintein, niinkuin rukoillen
    tai hautoin jotain suurta mielessään.
    Sen jälkeen kohentuin hän kovaa huus:
    "Oon tehnyt, herrat, mitä käskitte,
    totellen tähän asti syystäkin,
    ja jotain ihmetystä tuottanut
    tai hetken hauskuutta. Nyt aion ma
    viel' omin ehdoin kokeen suorittaa,
    jok' on niin väkevyyttä vaativa,
    ett' yleisö sen nähden tyrmistyy."
    Näin sanoen hän köyrtyi pinnistäin
    jänteensä kaikki. Niinkuin voimasta
    tuulten ja vetten vuoret vapisee,
    niin pylväsjärkäleet nyt tärisivät
    ees taas kuin kouristuksen tempomat,
    kun Samson ponnisti ja työnsi niitä.
    Ne sortuivat, ja pian romahti
    myös katto, joka syöksyi jyristen
    ja peittäin alleen sisäll' istujat,
    herrat ja naiset, papit, päälliköt
    ja neuvokset, maan valiot ja huiput,
    ei ainoastaan tämän kaupungin,
    vaan Filistean maan ylt'ympäri,
    jotk' oli näihin juhliin samonneet.
    Ja sama väistämätön tuho vei
    myötänsä muitten kanssa Simsonin;
    vain rahvas pihamaalla pelastui.

KUORO.

    Oi kosto kaameudessaan ihana!
    Eläin tai kuollen täytit näin
    työn, joka sulle määrättiin
    Israelissa. Lepos voittoisa
    on joukoss' uhmas iskemäin,
    ei tahtoen, vaan koska tartuit niin
    tuon julman Täytymyksen laskoksiin,
    jok' kuolemassa sitoi yhteen sun
    vihollis-teuraaseesi suurempaan
    kuin eläissäs löit milloinkaan.
    – – –

MANOA.

    Sinne nostan hälle
    mä muistomerkin, jonka ympäröin
    varjoisin ikivihrein laakerein
    ja palmuin lehtevin, ja riippukoot
    siell' aina voitonmerkit, sankarteot
    runsaina tarunidoksina tai
    kauniina lauleloina säilykööt.
    Siell' uljaat nuorukaiset tulkoot koolle
    ja hänen muistostansa syttyköön
    heiss' urheus jalo, ylväs uskallus.
    Myös neidot tuokoot päivin juhlaisin
    kukkansa hänen haudalleen, vain surren
    tuot' onnettuutta vaaliss' avion,
    mi vapauden ja silmäin valon vei.
    – – –

KUORO.

    Parhaint' on, mit' ikuinen
    tutkimaton tahto suo
    ja syvin lähde viisauden,
    vaikk' usein epäilyn se tuo.
    On kuin kätkis kasvonsa
    hän, tullen luo taas yllättäin.
    Siit' antoi sankarilleen kerralla
    hän ihmenäytteen. Gazan itkijäin
    syy vastustaa on sallimaa
    ja hänen aivoituksiaan.
    Vaan uskolliset sielut saa,
    näin suotu elämys suur' tukenaan,
    levon ja lohdun tuntein vaeltaa
    tyynesti, irti intohimoistaan.

SONETTI SOKEUDESTA.

    Kun mietin, kuinka sammui valoni
    jo puoleen päivään autiudessa maan,
    ja kyky, jolla kuolo salataan,
    ei kestänyt, vaikk' oisin alttiisti

    sill' Luojaa palvellut ja tosiksi
    tilini tehnyt Hälle vastaamaan,
    niin utelen: "Häll' onko vaateenaan
    valoton päivätyö?" Pian kumminki

    jo Maltti kieltää napinan: "Ei työt,
    ei lahjat ihmisen oo tarpeen Hälle.
    Otollist' on vain kantaa lempee ies.

    Kuningas palveluttaa päivät, yöt,
    tuhannet kaikkens' antaa käskijälle:
    myös liikkumatta odottava mies."

Molemmat suomentanut Jaakko Tuomikoski.

JOHN BUNYAN.

Milton asuu korkealla, jossa on hänen aikansa hienoin sivistys ja jonne
näkyvät maailmankaikkeuden avaruudet; hänen luonnollinen ilmaisunsa
ylevä runous. Hänen nuorempi aikalaisensa, tinari John Bunyan, asuu
alhaalla rahvaan keskellä, vaatimattomimman vertaisena, tuntien ja
tulkiten yksinkertaisen kansanihmisen sielunhätää; hänen ainoa
ilmaisutiensä on koruton, selvä, arkinen proosa. Molemmat he edustavat
puritaanien sielunelämän syvimpiä puolia. – Bunyan oli kylätinarin
poika Elstow'sta, Bedfordin läheltä, syntynyt 1628. Opittuaan kylän
koulussa lukemaan ja kirjoittamaan hän antautui isänsä ammattiin, mutta
karkasi kotoa 1645 isän mentyä uusiin naimisiin, ja liittyi Cromwellin
armeijaan, palvellen siinä kaksi vuotta. Puritaanien uskonnolliset
kauhukuvat olivat jo lapsuudessa järkyttäneet hänen sielunelämäänsä, ja
aikakauden henkinen liike vaikutti hänessä uskonnollista heräämistä jo
hänen sotaväessä ollessaan. 1647 hän meni naimisiin hurskaan nuoren
tytön kanssa, heillä olematta "edes vatia tai lusikkaa" tai muuta
omaisuutta kuin tytön kaksi hartauskirjaa, joiden lukeminen syventää
Bunyanin uskonnollista elämää. Hän rupeaa nyt ankarasti tuomitsemaan
nuoruudensyntejänsä (jotka eivät kuitenkaan sisällä mitään rikosta tai
muuta raskauttavampaa), kuvittelee tehneensä synnin pyhää henkeä
vastaan ja menettäneensä siis armon oikeuden, kuulee ääniä, jotka
vaativat häntä "myymään Kristuksen", ja näkee peloittavia näkyjä. Tätä
sairaalloista sieluntilaa kesti vuosikausia, mutta onnistui Bunyanin
lopuksi taistellen saavuttaa terve, kirkastuneeseen uskoon rauhoittunut
sieluntila, johon sisältyi vastustamaton sananjulistuksen pakko. 1657
hän liittyi baptisteihin ja rupesi pitämään ulkoilmakokouksia, joihin
saapui runsaasti kuulijoita. Restauraation hallitus piti tätä
virallisen kirkon ulkopuolella tapahtuvaa kokoustoimintaa epäilyttävänä
ja kielsi sen. Kun Bunyan, jota ei siis vainottu uskonnollisten
mielipiteidensä tähden, ei totellut, hänet tuomittiin vankeuteen
(1660), ensin kolmeksi kuukaudeksi ja sitten, uudistuvan
tottelemattomuuden vuoksi, toistaiseksi, niin että hänen vankeusaikansa
kasvoi lähes 12 vuodeksi; hänet vapautettiin suvaitsevaisuusjulistuksen
perusteella 1672. Bunyanista tuli täten Bedfordin vankilan
pitkäaikainen asukas; vankeus ei kuitenkaan ollut ankaraa: hän sai
tehdä työtä perheensä elättämiseksi (vaimo ja neljä lasta, joista yksi
hänen erikoisen hellyytensä kohde – sokea tytär) ja tavata sitä,
poistuakin vankilasta ja saarnata baptistien kirkossa. Työnä oli
kengännauhojen tekeminen ja hengellisten kirjojen sommittelu; näistä
mainittakoon mm. Pyhä kaupunki (The Holy City, 1665) ja Armon
runsaus suurimmille syntiselle (Grace Abounding to the Chief of
Sinners, 1666), johon sisältyy Bunyanin oma elämäkerta. Kun
suvaitsevaisuusjulistus 1675 peruutettiin, kiellettiin Bunyanilta taas
saarnauslupa ja hänet tuomittiin kuudeksi kuukaudeksi vankeuteen. Tänä
aikana hän kirjoitti Kristityn vaelluksen (The Pilgrim's Progress)
ensimmäisen osan, joka ilmestyi 1678 ja jonka seuraaviin painoksiin hän
teki melkoisia lisäyksiä. Hänen seuraavista teoksistaan maistakoon Mr.
Pahanmiehen elämä ja kuolema (The Life and Death of Mr. Badman, 1680),
Pyhä sota (The Holy War, 1682), ja Kristityn vaelluksen toinen osa
(Kristityn lesken ja lasten vaellus, 1684). Tällöin Bunyan oli jo
laajalti tunnettu ja luettu saarnaaja ja kirjailija, jonka tuotanto
käsitti kaikkiaan noin 60 kirjaa ja pienempää kirjoitelmaa, ja jolla
oli syvästi herättävä vaikutus kansan uskonnolliseen elämään. Keskellä
tätä työtänsä hän kuoli Lontoossa 1688. – Bunyanin tuotannosta ovat
elossa Armon runsaus, Pyhä sota ja yleismaailmallisessa merkityksessä
Kristityn vaellus. Tämä kertomus synninhädästä ja uskon taistelusta,
Kristityn matkasta Turmeluksen kaupungista Siionin vuorelle, on
Englannin kirjallisuuden toinen suuri allegoria, joka lainaten
edeltäjältään, Spenserin Keijukaiskuningattarelta, sadunomaista
seikkailuhenkeä, Raamatun sanoilla, kansankielen naivilla
koruttomuudella ja nerouden yksinkertaisuudella tulkitsee uskonelämän
vaiheita ja aikansa uskonnollisia käsityksiä. Se on käännetty kaikille
sivistyskielille ja kuuluu maailmankirjallisuuteen. Tuttuja ovat
suomalaisillekin sen vertauskuvat: Epäilyksen suo, josta Taipuvainen
palaa kotiinsa, mutta josta Apu auttaa urheasti taistelevan Kristityn
lujalle perustalle; Selittäjän talo; Tyhmä, Laiska ja Pöyhkeä, jotka
nukkuvat kahleet jaloissa; Muotojumalinen, Ulkokullattu, Pelkuri ja
Epäilevä; Ihana linna, jossa asuvat Varovaisuus, Viisaus, Jumalanpelko
ja Rakkaus; Nöyryyden laakso ja tuima taistelu Apollyonin kanssa;
Kuoleman varjon laakso ja luola, jossa entiseen aikaan asui kaksi
jättiläistä: Paavi ja Pakana; aina luja Uskollinen, joka surmataan
Turhuuden kaupungissa: Epäilyksen linna, jättiläinen Epätoivo ja hänen
vaimonsa Epäusko, joiden vallasta pelastumme Lupauksen avaimella;
Suloiset vuoret, joita hallitsevat Tieto, Kokemus, Valvovainen ja
Vilpitön; Taivaan kaupunki. Tietämätön heitetään autuuden vuoren
juurella helvettiin, mistä ilmenee Bunyanin ja hänen aikansa käsitys
oikean opin välttämättömyydestä. Mieleenpainuva on Kristityn lesken
saattelija, Selittäjän palvelija Urhoollinen, jolla Bunyanin arvellaan
tahtoneen kuvata Cromwellia. Tällainen on puritaanisen uskonelämän
eepos.

KKISTITTY JA TOIVOVA EPÄILYKSEN LINNASSA.

KRISTITTY. "Kuka olisi voinut ajatella, että tämä polku olisi johtanut
meidät pois tieltä?"

TOIVOVA. "Minä pelkäsin sitä heti alusta ja sen tähden sinua hienosti
varoitin. Olisin puhunut selvemmästi, mutta olet minua vanhempi."

KRISTITTY. "Hyvä veli, älä ole loukkaantunut; olen pahoillani, että
johdin sinut pois tieltä ja saatoin sinut tällaiseen uhkaavaan vaaraan.
Pyydän, veljeni, anna minulle anteeksi; en tehnyt sitä pahassa
tarkoituksessa."

TOIVOVA. "Ole lohdutettu, veljeni, sillä minä annan anteeksi sinulle,
ja uskon, että tämä on kääntyvä meidän hyväksemme."

KRISTITTY. "Olen iloinen, että olen kohdannut niin armollisen veljen.
Mutta älkäämme seisoko tässä, koettakaamme päästä takaisin tielle."

TOIVOVA. "Mutta, hyvä veli, anna minun mennä edellä."

KRISTITTY. "Ei, vaan salli minun mennä edellä, niin että jos vaara
uhkaisi, minä joutuisin siihen ensin, koska minun tähteni molemmat
olemme eksyneet tieltä."

TOIVOVA. "Ei, sinun ei pidä mennä edellä, sillä sydämesi on
murheellinen ja voi johtaa sinut uudestansa harhaan."

Silloin he lohdutukseksensa kuulivat äänen sanovan: "Paina mieleesi
tie, polku, jota olet kulkenut, palaja" (Jer. 31: 21). Mutta tällöin
vesi oli hirveästi noussut, minkä vuoksi palaaminen oli vaarallista.
(Silloin ajattelin, että helpompi on harhautua tieltä sillä ollessamme
kuin palata sille siltä poikettuamme.) He uskaltautuivat kuitenkin
lähtemään takaisin päin, mutta oli aivan pimeä ja vesi niin korkealla,
että he olivat hukkumaisillansa yhdeksän tahi kymmenen kertaa.

Eivät he myöskään parhaalla taidollakaan osanneet takaisin portaalle
sinä yönä. Sen tähden he vihdoin, seisahduttuansa pienen suojuksen
alle, istuivat siihen odottamaan päivän koittoa. Mutta kovin väsyneitä
kun olivat, he nukkuivat. Lähellä sitä paikkaa, missä he makasivat, oli
linna nimeltä Epäilyksen linna, jonka isäntä oli jättiläinen Epätoivo.
He nukkuivat siis nyt hänen maallansa. Kun tämä jättiläinen, noustuansa
aamulla aikaisin, kuljeskeli pelloillansa, löysi hän Kristityn ja
Toivovan nukkumasta hänen maallansa. Hän herätti heidät julmalla,
ynseällä äänellä ja kysyi, mistä he olivat ja mitä he tekivät hänen
maallansa. He sanoivat olevansa toivioretkeläisiä ja joutuneensa
eksyksiin. Silloin jättiläinen sanoi: "Te olette tänä yönä rikkoneet
minua vastaan tulemalla alueelleni ja lepäämällä täällä, ja siksi
teidän täytyy tulla minun kanssani." Heidän täytyi siis mennä, sillä
hän oli heitä väkevämpi. Ei heillä myöskään ollut paljoa sanomista
puolustukseksensa, sillä he tunsivat itsensä syyllisiksi. Jättiläinen
ajoi siis heitä edellänsä ja vei heidät linnaansa, jossa hän heitti
heidät hyvin pimeään vankiluolaan, joka oli näiden kahden hengelle
märkä ja kauhistava. (Ps. 88, 18.) Siellä he saivat maata
keskiviikko-aamusta lauantai-iltaan asti ilman leivän murua tai
pisaraakaan vettä, ilman valoa ja kenenkään kysymättä, miten he voivat.
He olivat siis hyvin huonossa tilassa, kaukana ystävistä ja tuttavista.
Kristityn suru oli lisäksi kaksinkertainen, hänen varomaton
kiiruhtamisensa kun oli saattanut heidät tähän ahdistukseen.

    Ja pyhiinvaeltajat lihan vuoksi
    nyt tielle mukavalle kiirein juoksi;
    vaan turman tuiman siitä tulla häätyi:
    ken mieliks' lihan toimi, kuoloon päätyi.

Jättiläisellä oli vaimo nimeltä Epäusko. Kun hän siis illalla oli
mennyt levolle, kertoi hän vaimollensa mitä oli tehnyt, että hän näet
oli ottanut pari miestä vangiksi ja heittänyt heidät vankiluolaansa,
koska he olivat rikkoneet tulemalla hänen maallensa. Sitten hän kysyi,
mitä hänen olisi nyt paras tehdä näille. Vaimo kysyi, keitä he olivat,
mistä tulivat ja mihin olivat menossa, ja mies kertoi hänelle. Vaimo
käski miehensä aamulla noustuansa ruoskia heitä vähääkään armahtamatta.
Noustuansa mies siis leikkasi villiomenapuusta kammottavan nuijan ja
meni vankien luo luolaan, jossa ensin herjasi heitä kuin koiria,
vaikkeivät he sanallakaan häntä vastustaneet. Sitten hän karkasi heidän
päällensä ja löi heitä niin hirmuisesti, etteivät he lopuksi voineet
itseänsä liikuttaa tahi edes kääntyä lattialla. Tämän tehtyänsä hän
meni pois ja jätti heidät valittamaan kurjuuttansa ja suremaan
onnettomuuttansa. Koko päivän he viettivätkin huokaillen ja katkerasti
valitellen. Seuraavana yönä Epäusko, puhuessaan uudestaan miehensä
kanssa vangeista ja ymmärtäen heidän vielä elävän, käski neuvoa heitä
murhaamaan itsensä. Aamulla Epätoivo siis meni heidän luoksensa yhtä
ynseänä kuin ennenkin, ja nähdessänsä heidän olevan hyvin sairaita
saamiensa haavojen johdosta sanoi, että koska he eivät kuitenkaan
luultavasti milloinkaan pääsisi sieltä, heidän oli parasta heti surmata
itsensä joko veitsellä, hirttäytymällä tai myrkyllä. Sillä, hän sanoi,
miksi tahtoisitte elää, koska elämä on niin täynnä katkeruutta? Mutta
he pyysivät häntä sallimaan heidän lähteä. Sen kuultuansa hän katsahti
heihin rumasti ja hyökättyään uudestaan heitä lyömään varmaankin olisi
itse heidät surmannut, ellei häntä olisi tavannut taudinkohtaus
(jommoisia hän joskus sai auringonpaisteisina päivinä), niin ettei hän
hetken aikaan voinut liikuttaa kättänsä. Tämän vuoksi hän poistui,
jättäen heidät miettimään asemaansa. Vangit silloin neuvottelivat
keskenänsä, oliko paras seurata hänen neuvoansa vai ei. He alkoivat
keskustella seuraavasti:

KRISTITTY. "Rakas veli, mitä meidän on tekeminen? Nykyinen elämämme on
kurjaa. Omasta puolestani en tiedä, kumpi on parempi, elääkö täten vai
kuolla heti. 'Mieluummin tukehdun, mieluummin kuolen, kuin näin
luurankona kidun', ja haudassa on parempi kuin tässä vankiluolassa (Job
7:15). Täytyykö meidän elää tämän jättiläisen vallassa?"

TOIVOVA. "Nykyinen tilamme on todellakin kamala, ja kuolema olisi
minulle paljon tervetulleempi kuin jääminen tähän asemaan ainiaaksi.
Kuitenkin ajatelkaamme, että sen maan Herra, johon olemme menossa, on
sanonut: 'Älä tapa'. Emme saa tappaa toista ihmistä; vielä vähemmän on
hänen neuvonsa mukaan itsemme surmaaminen sallittua. Sitä paitsi, joka
tappaa toisen ihmisen, hän surmaa vain hänen ruumiinsa, mutta
itsemurhaaja surmaa samalla sielunsa ja ruumiinsa. Ja vielä enemmän,
veljeni: puhut haudassa olemisen helppoudesta. Mutta oletko unohtanut
helvetin, johon murhaajat varmasti joutuvat, sillä 'ei yhdessäkään
murhaajassa ole iankaikkinen elämä pysyvä' jne. Ajatelkaamme myös,
ettei kaikki valta ole Epätoivo-jättiläisen kädessä. Hän on, mikäli
voin ymmärtää, ottanut kiinni muitakin samoin kuin meidät, ja he ovat
kuitenkin pelastuneet hänen käsistänsä. Kuka tietää, vaikka Jumala,
maailman Luoja, antaisi Epätoivon kuolla tahi että hän joskus unohtaisi
lukita meidät tänne, tahi taas piankin saisi taudinkohtauksen eikä
voisi liikuttaa jäseniänsä? Ja jos kerran näin kävisi, niin minä
puolestani olen päättänyt rohkaista itseni ja ponnistaa viimeiset
voimani päästäkseni hänen käsistänsä. Olen ollut hullu, kun en ole
yrittänyt sitä aikaisemmin, mutta kuinka tahansa, veljeni, olkaamme
kärsivällisiä ja kestäkäämme vielä. Voi tulla aika, joka onnellisesti
vapauttaa meidät; älkäämme vain surmatko itseämme." Näillä sanoilla
Toivova sillä hetkellä tyynnytti veljensä mieltä; niin he olivat
edelleen yhdessä (pimeässä) koko sen päivän, surullisessa,
valitettavassa tilassansa.

Illan tullen jättiläinen meni uudelleen vankiluolaan katsomaan,
olivatko vangit seuranneet hänen neuvoansa. Mutta tultuansa hän tapasi
heidät elävinä. Henki tosin oli kaikki, mitä heissä oli jäljellä, sillä
leivän ja veden puutteesta ja hänen iskujensa tekemien haavojen vuoksi
he olivat niin heikontuneet, etteivät voineet juuri muuta kuin
hengittää. Mutta, kuten sanottu, hän tapasi heidät hengissä, mikä
saattoi hänet vihasta raivostumaan. Hän sanoi heille, että koska he
eivät olleet seuranneet hänen neuvoansa, heille kävisi niin pahasti,
että olisi parempi, jos he eivät olisi syntyneetkään.

Tämän kuullessansa he suuresti vapisivat ja luullakseni Kristitty
pyörtyi, mutta hiukan toinnuttuansa he uudestaan keskustelivat
jättiläisen neuvosta, olisiko heidän kuitenkin seurattava sitä vai ei.

TOIVOVA. "Veljeni, muistatko, kuinka urhoollinen olet ollut tähän asti.
Apollyon ei voinut sinua musertaa, ei myöskään kaikki mitä kuulit ja
näit tai tunsit Kuoleman Varjon Laaksossa. Mitä vaikeuksia, pelkoa ja
hämmästystä oletkaan jo kestänyt! Ja nytkö sinä masennut pelosta?
Näethän minun olevan kanssasi vankiluolassa, minun, joka olen
luonnostani paljoa heikompi mies kuin sinä. Jättiläinen on haavoittanut
minua yhtä paljon kuin sinuakin ja estänyt leivän ja veden minunkin
suustani, ja yhdessä sinun kanssasi suren ilman valoa. Mutta
harjoittakaamme vähän enemmän kärsivällisyyttä. Muista, kuinka
miehuullinen olit Turhuuden markkinoilla, pelkäämättä kahleita tahi
rautaristikkoa tahi edes veristä kuolemaakaan. Sen tähden kestäkäämme
kärsivällisesti niin hyvin kuin voimme (välttääksemme edes sitä häpeää,
ettemme ole käyttäytyneet kristityn tavalla)."

Kun yön tultua jättiläinen taas oli vaimonsa kanssa levolla ja
jälkimmäinen kysyi mieheltänsä, olivatko vangit seuranneet hänen
neuvoansa, mies vastasi: "Ne ovat sitkeitä roistoja, jotka mieluummin
tahtovat kestää kaikki vaivat kuin surmata itsensä." Epäusko sanoi;
"Vie heidät huomenna linnan pihalle ja näytä niiden luut ja kallot,
jotka olet ennen surmannut, ja vakuuta heille, että ennenkuin viikko on
kulunut, sinä revit heidätkin kappaleiksi, kuten ennen heidän
toverinsa."

Aamun valjettua jättiläinen siis meni heidän luoksensa, vei heidät
linnan pihalle ja näytti heille siellä olevat luut ja pääkallot, kuten
hänen vaimonsa oli käskenyt. "Nämä", hän sanoi, "olivat kerran
toivioretkeläisiä kuten tekin, ja rikkoivat tulemalla minun maalleni,
kuten tekin; revin heidät kappaleiksi silloin kun näin hyväksi, ja
samoin olen tekevä teille ennenkuin kymmenen päivää on kulunut. Menkää
takaisin luolaanne." Näin sanoen hän löi heitä koko ajan, kun he
menivät luolaan. Koko lauantaipäivän he siis makasivat yhtä kurjassa
tilassa kuin ennenkin. Kun yö oli tullut ja rouva Epäusko oli mennyt
levolle miehensä kanssa, alkoivat he taas puhua vangeista. Vanha
jättiläinen ihmetteli, etteivät hänen iskunsa eivätkä neuvonsa voineet
heitä lopettaa. Siihen hänen vaimonsa vastasi: "Pelkään", hän sanoi,
"heidän elävän siinä toivossa, että joku tulee heitä vapauttamaan, tahi
että heillä on vaatteissansa kätkettynä tiirikoita, joiden avulla he
toivovat pelastuvansa." – "Sanotko niin, rakkaani?" virkkoi
jättiläinen. "Huomenna tahdon tarkastaa heidät."

Lauantaina puolenyön tienoissa vangit alkoivat rukoilla ja jatkoivat
rukoustansa melkein päivän koittoon saakka.

Vähää ennen päivän sarastusta kunnon Kristitty puoleksi hämmästyneenä
puhkesi puhumaan kiihkeästi: "Mikä hullu olenkaan ollut maatessani
tällaisessa löyhkäävässä vankiluolassa, vaikka yhtä hyvin voisin käydä
vapaana! Minullahan on avain povessani nimeltä Lupaus, joka epäilemättä
avaa Epäilyksen linnan joka lukon." – "Se on hyvä uutinen, hyvä veli",
sanoi Toivova; "ota se povestasi ja koettele." Kristitty silloin otti
avaimen povestansa ja alkoi koettaa sitä vankilan oveen, jonka salpa
peräytyi (kun hän väänsi avainta), ja ovi lensi helposti auki ja
Kristitty ja Toivova molemmat pääsivät ulos. Sitten Kristitty meni
ulko-ovelle, joka johtaa linnan pihalle, ja avasi senkin. Sen jälkeen
hän meni rautaportille, joka myös oli avattava. Mutta sen lukko oli
tavattoman luja; kuitenkin avain avasi senkin. Sitten he työnsivät
portin auki päästäksensä kiireesti pakenemaan, mutta portti parkui
auetessansa niin, että jättiläinen Epätoivo heräsi ja nousi kiireesti
ajamaan vankejansa takaa. Mutta hänen jäsenensä pettivät sillä hän sai
taas tavallisen kohtauksensa eikä voinut mitenkään rientää heidän
jälkeensä. He siis menivät edelleen ja saapuivat takaisin Kuninkaan
valtatielle, jossa he olivat turvassa, sillä he olivat Epätoivon
tuomiovallan ulkopuolella.

(Suomen Lähetysseuran suomennos, korjattuna ja tarkistettuna
alkuperäisen mukaan.)

SAMUEL BUTLER.

Puritaanien ahdasmielisyys ja monet uskonnollisuuden viittaan
kätkeytyneet heikkoudet olivat olleet satiirin kohteina jo Ben Jonsonin
Perttulin markkinoissa. Cromwellin ajan puritaanit tulivat Samuel
Butlerin (1612-1680) burleskin (= vakavia asioita naurettavasti tai
naurettavia vakavasti esittävän) Hudibras-runoelman aiheeksi.
Malleinansa Don Quixote ja Sancho Pansa Butler kuvaa jankuttavilla
"kalikkasäkeillä" puritaanikiihkoilijan, rauhantuomari Hudibrasin ja
hänen seuralaisensa Ralphin retkeä maaseudulle, kieltämään kansan
viattomiakin huvituksia. Nämä henkilöt edustavat puritaanien
äärimmäisiä suuntia, presbyterejä ja independenttejä. Armottomalla
satiirilla Butler paljastaa heidän tekopyhyytensä ja muun
roistomaisuutensa, ollenkaan näkemättä mitään hyviä puolia. Monet hänen
nokkelista säkeistään ovat muuttuneet sananlaskuiksi, joiden alkuperää
harva niiden käyttäjä tietää. Runoelma kierteli ensin käsikirjoituksena
ja ilmestyi sitten kolmena osana, vv. 1663, 1664 ja 1668, tullen
restauraation rojalistien muotikirjaksi, jonka säkeitä kilpaa
lausuiltiin. – Butler oli maanviljelijän poika, joka tultuaan
koulutielle toimi myöhemmin mm. puritaanilakimissten sihteerinä,
päästen tällöin näkemään esimiehensä kamaripalvelijan välimatkalta.
Restauraation jälkeen hän sai Walesin lordipresidentin sihteerin
toimen. Hän ei kirjoittanut mitään muuta teosta. Butler, jonka
elämänvaiheista tiedetään hyvin vähän, kuoli 1680.

HUDIBRASIN USKONTO.

    Älyään ynnä oppiaan
    hän vastas myöskin uskoltaan:
    ol' aito presbyteerinen,
    sukua jäyhää pyhien
    vaeltajain, tuon oikean
    Sotivan Kirkon armeijan,
    joll' uskon teksti itsellään
    on peitsessään ja pyssyssään,
    jok' aina riitain ratkaisuun
    ojentaa auliin tykinsuun,
    jonk' iskut apostooliset
    on oikeen opin avaimet,
    jonk' aseilla kun kaikk' on kaattu,
    täys uskonpuhdistus on taattu.

    Myös syntejään he mielis viedä
    pois, toisille, joit' eivät siedä,
    yht' ilkeinä ja vihoin vaan
    kuin hurskait' ois he konnuuttaan.

    Itsensä pesten mieluimmin
    he kieltää rakkautensakin,
    herjuussa hakkopiiraan heit' on
    ja kalleimpansa, luumukeiton,
    he noituu porsaan, taimenen,
    ja nuuskii kaakun kiroillen.

       Suomentanut Jaakko Tuomikoski

JOHN LOCKE.

Francis Baconin edustamaa kokemusperäistä ajattelutapaa, joka merkitsi
irtautumista Aristoteleen filosofiasta ja käännettä uuden ajan tiedettä
kohti, kehittää huomattavasti ja monipuolisesti filosofi John Locke
(1632-1704). Suoritettuaan opintonsa Oxfordissa ja harrastettuaan
siellä virallisen ohjelman ulkopuolella mm. lääketiedettä, hän
luennoitsi 1660-64 kreikkaa ja retoriikkaa. Näinä vuosina hän aloitti
filosofisen kirjailijatyönsä kirjoittaen ranskankielellä ensimmäisen
"kirjeensä" suvaitsevaisuudesta. 1667 hän tuli lordi Ashleyn (sittemmin
ensimmäisen Shaftesburyn kreivin) kotiopettajaksi, kasvattaen hänen
sekä poikansa että pojanpoikansa, kuuluisan filosofi Shaftesburyn, ja
liittäen kohtalonsa tähän perheeseen ja sen politiikkaan. Shaftesbury
hankki hänelle tuottavia toimia. 1675-79 Locke oleskeli Montpellier'ssa
ja Parisissa, tutustuen ranskalaisiin tiedemiehiin. Kun kreivi
Shaftesburyn täytyi 1682 paeta maastaan syytettynä valtiopetoksesta,
seurasi Locke häntä, asettuen Hollantiin. Täällä hän asui vielä
isäntänsä kuoltuakin aina mainehikkaaseen vallankumoukseen (1688)
saakka. Nyt vasta hän aloittaa filosofiansa tulosten julkaisemisen
äidinkielellään ja omassa nimessään: 1690 ilmestyivät hänen
pääteoksensa: Tutkielma ihmisen ymmärryksestä (Essay on Human
Understanding), Toinen kirje suvaitsevaisuudesta (The Second Letter
on Toleration), ja Kaksi tutkielman hallituksesta (Two Treatises on
Government); 1691: Mietelmiä rahan koron alentumisesta
(Considerations on Lowering the Interest of Money); 1692: Kolmas kirje
suvaitsevaisuudesta (The Third Letter on Toleration); 1693:
Kasvatusta koskevia ajatuksia (Thoughts Concerning Education); ja
1695: Kristinuskon järjellisyys (Reasonableness of Christianity).
Hänen kuolemansa jälkeen ilmestyi Ymmärryksen käyttö (Conduct of the
Understanding). Näissä teoksissaan Locke asetti, hyväksymättä mitään
myötäsyntyistä tietoa tämän ainoaksi varsinaiseksi lähteeksi sekä
sielullisen että muun kokemuksen, joka on selitettävä ja omistettava
sekä järjellä että ymmärryksellä. Hänen ihmiselle itsellensä,
kokemuksille ja järjelle antamansa merkitys vapaamieliset,
suvaitsevaisuutta, kansan oikeuksia, kansantaloutta, kasvatusta ja
kristinuskoa (ei kielteisesti) koskevat ajatuksensa muodostavat
samanaikaisen matemaattis-luonnontieteellisen kehityksen
kanssa, maailmankuvan muuttuessa maapallokeskeisestä eli
skolastisteokraattisesta, aurinkokeskeiseksi eli deistismekaaniseksi,
1700-luvulla vallinneen ratsionalismin lähtökohdan ja perustan, johon
koko valistuksen aika nojaa ja joka ilmenee kirjallisuudessa viileänä,
selvänä, järjen hallitsemana klassillisuutena.

HYÖDYTTÖMÄSTÄ LUKEMISESTA.

Kirjoja ja lukemista pidetään suurina ymmärtämisen auttajina ja tiedon
hankkimisen välikappaleina, kuten on myönnettäväkin niiden olevan; ja
kuitenkin pyydän saada kysyä, eivätkö ne osoittaudu haitaksi monelle ja
estä monta lukukiihkoista ihmistä pääsemästä perusteelliseen ja
todelliseen tietoon? Minun sallittaneen, ajattelen, sanoa, ettei ole
olemassa asiaa, jossa ymmärrys olisi huolellisemman ja varovaisemman
ohjauksen tarpeessa kuin kirjojen viljelemisessä; ilman sitä niiden
lukeminen on enemmän viatonta huvittelua kuin aikamme hyödyllistä
käyttämistä, ja antaa vain pieniä lisiä tietomääräämme.

Ei ole harvinaista, että niiden joukossa, jotka pyrkivät tiedon
saavuttamiseen, väsymättömän uutterasti käyttäen kaiken aikansa
kirjojen lukemiseen ja tuskin suoden itselleen aikaa syömiseen tahi
nukkumiseen, vaan lukien lukemasta päästyäänkin, on sellaisia, jotka
eivät kuitenkaan sanottavasti edisty todellisen tiedon omaksumisessa,
vaikka heidän älyllisessä pystyväisyydessään ei olekaan vikaa, jota
voitaisiin syyttää heidän huonosta edistymisestään. Tähän on syynä se
erehdys, että tavallisesti uskotaan lukemisen siirtävän tekijän tiedot
lukijan omiksi; ja niinhän asia onkin, mutta pelkkä lukeminen ei riitä,
vaan se, mitä tekijä kirjoittaa, on sekä luettava että ymmärrettävä.
Tällä en tarkoita vain sitä, että käsitetään, mitä kussakin ajatelmassa
myönnetään tahi kielletään (vaikka ne, jotka lukevat paljon, eivät aina
ajattelekaan, että varsinkin heidän olisi huomattava se), vaan että
tekijän todistelujen kulku ymmärretään ja että sitä seurataan, että
todistelujen välisen yhteyden lujuus ja selvyys huomataan, ja että
tutkitaan, mihin ne perustuvat. Luettakoon vaikka kuinka järkevän
kirjailijan tutkielmia, joiden kieli ja lauseet ovat sellaisia, että
lukija hyvin ymmärtää ne – ilman tätä syvempää tajuamista ei omaksemme
siirry hituistakaan tekijän tiedoista, joista, koska ne sisältyvät
juuri tähän tekijän todisteluissaan käyttämien ajatusten huomattuun,
joko täydelliseen tahi todennäköiseen keskinäiseen yhtenäisyyteen,
lukija hyötyy vain sen verran, missä määrässä tämä yhtenäisyys käy
hänelle ilmi; minkä hän näkee tästä yhtenäisyydestä, sen verran hän
tietää lukemansa kirjailijan mielipiteiden perustumisesta totuuteen
tahi todennäköisyyteen.

Kaiken sen, minkä hän vastaanottaa ilman tätä toteamista, hän omaksuu
hyvässä uskossa, luottaen tekijään, tietämättä vielä itse asiasta
mitään. Sen tähden minua ei lainkaan ihmetytä se, että muutamat puhuvat
niin runsain lainauksin ja nojautuvat niin suuresti auktoriteetteihin,
koska tämä on ainoa pohja, johon heidän oma oppinsa perustuu; niin että
heidän tietonsa on todellisuudessa vain toisen omaa tahi sokeasti
omaksuttua; se on, he ovat oikeassa, jos se, jolta he ovat tietonsa
lainanneet, oli oikeassa siinä asiassa, jonka he ovat häneltä
vastaanottaneet; mikä taas ei ole minkäänlaista tietoa. Tämän tahi
aikaisempien aikojen kirjailijat voivat olla hyviä todistamaan niistä
tosiasioista, joista he puhuvat, minkä voimme hyvin uskoa heidän
auktoriteettiinsa luottaen, mutta sen laajempaa luottamusta he eivät
voi nauttia; se mitä he sanovat muuta, ei voi vähimmälläkään tavalla
vaikuttaa sellaisten mielipiteiden todenperäisyyteen tahi
erheellisyyteen, joilla ei ole muuta puntaria kuin järki ja
toteennäyttäminen, joita he itsekin käyttivät tietonsa saadakseen;
samoin on muidenkin meneteltävä, jotka haluavat tulla heidän tiedostaan
osallisiksi.

(Ymmärryksen käyttö – Conduct of the Understanding.)

                                  Suomentanut O. Juurikoski.

JOHN DRYDEN.

Restauraation eli "kavaljeerikirjallisuuden" suurin nimi on John Dryden
(1631-1700), ranskalaisen vaikutuksen alaisena syntyneen sankaridraaman
ja tapakomedian mestari, joka kohotti loppusoinnullisen, ajatuksenkin
puolesta lukkoon menevän viisijalkaisen parisäkeen hänen mukanansa
valtaan päässeen klassillisen runosuunnan melkein ainoaksi hyväksytyksi
aseeksi. Lisäksi Dryden kehitti klassillisuuden vaatimusten mukaisesti
suorasanaisen tekstinsä kaikin puolin selväksi ja loogilliseksi, niin
kuin 1662 perustettu Englannin Kuninkaallinen Seura oli proosan
kirjoittajille ohjeeksi asettanut. Teostensa laajoissa esipuheissa hän
osoittaa olleensa kirjallisuuden arvostelija nykyaikaisessa
merkityksessä, so., pyrkineensä erottelemaan jyvät akanoista pätevin
perusteluin. Lopuksi on muistettava, että Dryden oli myös runoilija,
nimittäin silloin, kun hän kirjoitti sydämestään, vapaana muodin
kahleista. – Dryden oli syntyisin aatelisesta puritaaniperheestä, sai
koulutuksensa Westminsterissä ja Cambridgessä, ja muutti 1657
Lontooseen, ruveten ammattikirjailijaksi. Suitsutettuaan Cromwellin
muistolle 1658 (Sankarillisia säkeitä – Heroic Stanzas), hän kahden
vuoden kuluttua iloitsee Stuartien paluusta (Astraea Redux, 1663),
antautuen heidän mukanaan saapuneen kavaljeerien makusuunnan
palvelukseen. Seuraa vv. 1663-1678 lukuisa sankaridraamojen ja
komediain sarja, edelliset täynnä onttoa ja valheellista, todelliselle
elämälle vierasta paatosta, jälkimmäiset nykyajalle aivan
käsittämätöntä julkeutta sukupuolisuhteiden esittelyssä. Kaikki
rakkauden vuoksi (All for Love, 1618) on niistä ainoa, jossa
todellisella runoudella on sanansijaa, mutta sen pohjana onkin
Shakespearen Antonius ja Kleopatra ja se on kirjoitettu silosäkein,
muodin kahleista vapaana. Oleskellessaan suurena ruttovuotena 1665
maaseudulla hän kirjoitti siihen saakka onnistuneimman runonsa Annus
Mirabilis (1666), jonka aiheina olivat Lontoon palo ja Hollannin sota.
1668 ilmestyi Tutkielma näytelmärunoudesta (Essay on Dramatic
Poetry), positiivinen näyte Drydenin sekä esteettisistä mielipiteistä
että proosasta. 1670 hänet nimitettiin hovirunoilijaksi ja
kuninkaalliseksi historioitsijaksi. Monmouthin herttuan kapinapuuhia
vastaan Dryden julkaisi (1681) poliittisen allegoriarunoelman Absalom
ja Achitophel, paljastaen siinä tätä kannattaneet ylimykset ja kostaen
samalla Buckinghamin herttualle, joka komediassaan Harjoitus
(Rehearsal, 1671) oli uskaltanut ivata hänen komealentoisia
sankaridraamojaan. Tästä runoelmasta aiheutuivat sitten hänen
satiirinsa Mitali (Medal, 1682) ja MacFlecknoe (1682),
joissa hän teki vastustajansa naurunalaisiksi. Seuraavassa
teoksessaan nimeltä Maallikon uskonto (Religio Laici, 1683) Dryden
puolusti valtiokirkkoa, mutta kääntyi siitä huolimatta (1686)
roomalaiskatolisuuteen; 1687 julkaisemassaan runoelmassa Metsäkauris
ja pantteri (The Hind and the Panther) Dryden nyt maalaa katolisen
kirkon hennoksi ja viattomasti katselevaksi metsäkauriiksi, jota
Englannin valtiokirkko kuin julma pantteri vaanii. Drydenin puoltajat
kieltävät Jaakko II:n katolisuuden vaikuttaneen kehoittavasti tähän
mielenmuutokseen, joka olikin huonosti laskettu, v:n 1688:n
vallankumous kun nosti katolisuuden päävastustajan Wilhelm Oranialaisen
Englannin valtaistuimelle. Dryden menetti hovivirkansa ja palkkansa,
eläen loppuikänsä vaatimattomissa olosuhteissa. Hän ryhtyi uudelleen
kirjoittamaan näytelmiä, saavuttamatta kuitenkaan entistä menestystä.
Heränneen klassillisuuden harrastuksen tyydyttämiseksi hän etevästi
käänsi Vergiliuksen (1697). Kauniiseen nousuun kohoaa vanhuksen runotar
oodissa Aleksanterin juhla (Alexander's Feast), joka on hänen
tuotantonsa parhainta, ja jonka hän julkaisi muutamaa kuusutta ennen
kuolemaansa, samalla kertaa kuin Satunsa (Fables, 1700). Vain
häviävän pieni osa Drydenin tuotannosta, etupäässä näytelmiin
siroitetut pienet runot, joissa on sekä muodon hienoutta että tunnelman
herkkyyttä, kuuluu elävään kirjallisuuteen. Sankaridraaman ja
tapakomedian muihin edustajiin nähden viittaamme johdantoon.

ALEKSANTERIN JUHLA

eli

SOITON MAHTI.

I.

    Sotaisa juhli poika voittojaan
               Philippos-kuninkaan:
           jumalaisna loistaen
           hän valtaistuimen
               nojasi purppuraan.
      Hänt' urhot ylväät ympäröi;
    näilt' otsaa ruusut, myrtit seppelöi:
      sen kruunu, joka miesnä löi!
    Thais istui vierell' urohon
    laill' itämaisen morsion,
    joll' aik' on armain kukinnon.
              Onnekkaita katsokaa!
                Sankari vain,
                sankari vain
              lempiä saa naist' ihanaa.

               Kuoro:

        Onnekkaita katsokaa!
          Sankari vain,
          sankari vain
        lempiä saa naist' ihanaa.

               II.

        Timotheos, edessään
           sulokuoro seppelpäin,
    löi lyyraa sormin siivekkäin:
       nous soinnut taivoon helkkymään,
           mielt' auvoon ylentäin.
       Zeut' ensin laulu soi,
    jok' ihmis-immist' unelmoi:
    ken välttää lemmen voimaa voi!
    "Lohikäärmeen liekkihahmon ottaen
      hän salamalla, leimuten,
      lens' Olympiaa lempimään:
      hän etsi valkorinnat tään
    ja varren kietoi hempeän,
    ja kuvans' oman murskasi, maanpiirin ylväimmän."
    Saa ääni jalo riemuun kuulijat.
    "Jumala läsn' on!" kaikki huutavat.
    "Jumala läsn' on!" kaikuu katot korkeat.
          Hän humaltuu,
          hän jumaltuu:
          maan valtias.
          Hän nyökkää, kas,
        kuin järkkyis tähdet, kuu!

            Kuoro:

         Hän humaltuu,
         hän jumaltuu:
         maan valtias.
         Hän nyökkää, kas,
         kuin järkkyis tähdet, kuu!

    III.

    Dionysosta soi sitten laulu verraton:
          tää ikikaunis, ikinuori on!
            Tään juhlasaatto saapuu, oi:
            torvet raikuu, rummut soi!
              Sulosti puuntavat,
              kas, kasvot soreat!
    Soi ooboet! Hän saapuu, saapuu, oi!
          Dionyson laki on:
            ensin ilot juomisen!
          Dionyson työt on hyvät!
          Sotureille – maljat syvät!
              Työt on hyvät!
              Maljat syvät
          juomme jälkeen vaivojen.


                 Kuoro:

          Dionyson työt on hyvät!
          Sotureille – maljat syvät!
              Työt on hyvät!
              Maljat syvät
          juomme jälkeen vaivojen.

    IV.

            Nous uhma urhon hurmatun:
              taas soti joka taistelun,
    taas löi hän pakoon armeijat, taas surmas surmatun!
            Näki mestari sen hulluuden,
      näki lieskat silmäin, poskien:
            maat, taivaat toinen rynnäköi,
      hän viihdyttäen kieliin löi.
            Hän Muusan murheisen
            soi laulaa säälien
          tarua jalon Dareion,
            jonk' arpa Salliman,
          voi! voi! voi! voi!
            sääs verisurmahan,
          ah, verroilt' auringon.
          Hädässä hänet hylkäs, oi,
          ne, joille hyvyyttään hän soi:
          maan martaana hän maata saa,
          eik' ole silmäin sulkijaa...
    Pään painoi voittaja, nyt iloton:
               hän mietti, uunna mieleltään,
                 kuink' onni monet arvat suo,
               ja huokas salaa: hersymään
                 herahti kyynelvuo.

                  Kuoro:

        Hän mietti, uunna mieleltään,
          kuink' onni monet arvat suo,
        ja huokas salaa: hersymään
          herahti kyynelvuo.

    V.

    Näki mestari nyt hymyten,
    ett' oli vuoro rakkauden:
    vain säälin kieltä koskekaa,
    se lempeen mielet sulattaa!
         Mitoin armain lyydialaisin
         lauloi hän nyt kiehtovaisin:
       "Sota työt' on murheen maan,
       kunnia on kupla vaan.
       Sotia saat aina aivan,
    siit' et pääse: kalpaa kanna!
       Maan jos mahti maksaa vaivan,
    riemuille maan arvo anna:
            Thais on armas – avaa syli!
            Ällös taivaan lahjaa hyli!"
    Maat, taivaat täyttää huudot suosion;
    saa lempi kruunun – maine soiton on!
      Ei kestä vaivaans' enää valtias:
              hän katsoo vaan
              nyt kaunoistaan,
        hän huokailee, hän tuijottaa,
        voihkii, urho voitokas!
    Ja lemmen, viinin päihdyttämä pää
    nyt voitettuna neidon syliin jää.

                   Kuoro:

        Ei kestä vaivaans' enää valtias:
                hän katsoo vaan
                nyt kaunoistaan,
      hän huokailee, hän tuijottaa,
      voihkii, urho voitokas!
    Ja lemmen, viinin päihdyttämä pää
    nyt voitettuna neidon syliin jää.

    VI.

    Taas helkkää lyyra kultainen:
    uus sävel soi ja paisuu pauhaten!
      Urholt' unet laulu laaja
    se vie kuin jylisevä ukkosvaaja!
         Voi, hirmuääntä, voi!
           Urho nosti pään,
           Manan mailt' elämään
         kuin ois tullut, katseen loi.
         "Haa, kostoon!" huus Timotheos. "Haa!
         Raivottaret ratsastaa!
         Hiukset kyitä kihisee:
         kuulkaa, kun ne sihisee!
       Tulta silmät tuimaa tuiskuaa!
         Ah, aaveet rientää luo:
         jok' ainut soihdun tuo!
    henget helleenein, kaattuin, jotka vaan
           lepoon päälle maan
           jäi kunniattomaan...
           Kosta! vaativat
           varjot uljahat.
    Ne, katso! soihtujansa häilyttää
        majoja Persianmaan osoittain
    ja templejä sen julmain jumalain."
    Prinsessa raivoss' yhteen kättä löi,
    kädessä kuninkaan jo soihtu säkenöi:
         se saaliin sais!
         Riens' eellä Thais,
    uus Helena, ja liekit uuden Troian söi!

                 Kuoro:

    Kädessä kuninkaan jo soihtu säkenöi:
         se saaliin sais!
         Riens' eellä Thais,
    uus Helena, ja liekit uuden Troijan söi!

    VII.

               Jo muinoin voi,
      sit' ennen jo, kuin kellot soi
          ja urut keksittiin,
          Timotheos soittaa lyyraa niin
            ja huiluaan,
    ett' ihastui tai raivos lapset maan.
      Cecilia jumalallinen
      lait laati viimein sointujen:
    tuo armas haaveksija näyillään
      avarsi muodot ahtahat,
      loi tahdit laajat, juhlavat
    ja keinot uudet oppi Luonto-äidiltään.
      Timotheos maineen saakoon tai
         sädekehän kumpikin:
      maan lapset mies vei taivoon – sai
         maa immelt' enkelin!

           Suuri kuoro:

      Cecilia jumalallinen
      lait laati viimein sointujen:
    tuo armas haaveksija näyillään
      avarsi muodot ahtahat,
      loi tahdit laajat, juhlavat
    ja keinot uudet oppi Luonto-äidiltään.
      Timotheos maineen saakoon tai
         sädekehän kumpikin:
    maan lapset mies vei taivoon – sai
         maa immelt' enkelin!

                     Suomentanut Toivo Lyy.

ALEXANDER POPE.

Klassillisen suunnan ulkonaiset ihanteet: hiotun, "korrektin"
sankarisäkeistön ja sisällyksen älyvoittoisuuden, ottaa Drydenilta
vastaan ja kehittää korkeimpaan täydellisyyteensä Alexander Pope,
1700-luvun ihailtu runoilija, mietelmäsäkeiden taitava sepittäjä,
ilkeyksien teräväkielinen mestari, ammoin jo muuttunut
kirjallishistorialliseksi näytteeksi klassillisen runouden
huippukaudelta. Pope oli katolisen kauppiaan poika Lontoosta, syntynyt
1688, heikko, kyttyräselkäinen, vanhempiensa hemmoittelema (hänellä oli
vain sisarpuoli), joka uskontonsa vuoksi sai tyytyä roomalaiskatolisten
koulujen antamiin alkeisiin. 12-vuotiaana hän sairauden tähden lopetti
koulunkäyntinsä; yliopistoihin hän ei katolisena päässyt. Ahkeralla
lukemisella, joka rajoittui etupäässä kaunokirjallisuuteen, hän tämän
jälkeen täydensi kasvatustaan. Tiedetään hänen osanneen
toimeentulevasti ranskaa ja latinaa, mutta heikosti kreikkaa. Jo hänen
lapsuudessaan perhe muutti maaseudulle, ensin Windsorin lähelle
Binfieldiin, sieltä 1716 Chiswickiin, ja täältä isän kuoltua 1718
Twickenhamiin (Lontoon lähellä, Thamesin rannalla), jossa Pope asui
kuolemaansa saakka, tehden huvilansa kuuluisaksi älyniekkojen
keskuspaikkana, jota ympäröi hänen omien periaatteidensa mukaan
suunniteltu puisto. Jo nuorukaisena hän rupeaa sepittämään säkeitä,
päästen näytelmäkirjailija Wycherleyn, Addisonin, Steelen ja Swiftin
tuttavuuteen. 1709 ilmestyivät hänen Paimenrunonsa (Pastorals), 1711
Tutkielma kirjallisuuden arvostelemisesta (The Essay on Criticism),
jossa hän esittää etupäässä Horatiuksen ja Boileaun "runotaiteen"
opetuksia. 1713 ilmestyvät Windsorin metsä (The Windsor Forest) ja
Maineen temppeli (The Temple of Fame). Julkaistuaan 1712 kuuluisan
leikillisen "sankarirunoelmansa" Kiharan ryöstö (The Rape of the
Lock), jossa hän koetti lyödä leikiksi lordi Petren ajattelematonta
vallattomuutta ryöstää Arabella Fermorin kihara, hänestä tuli päivän
johtava kirjailija. 1715-20 hän käänsi Iliadin (sankarikupletein,
entisten käännösten pohjalla), ja 1725-26 Odysseian, saaden näille
mm. Swiftin avulla niin suuren ennakkotilaajamäärän, että hänen
ansionsa kohosi n. 8.000 puntaan. Popesta, jolla oli perittyäkin
omaisuutta, tuli täten todella omavarainen, riippumaton
ammattikirjailija. Tällä välillä, 1717, hän julkaisi kootut teoksensa,
lisäten niihin Elegian eräästä onnettomasta naisesta (Elegy on an
Unfortunate Lady) ja Eloisan kirjeen Abelardille (Epistle of Eloisa
to Abelard), joissa hän käyttelee varsinaiselle runoudellensa vieraita
esiromanttisia kuvia ja tunnelmia. 1725 hän julkaisi Shakespearen
näytelmät, osoittaen olevansa vailla tällaiseen työhön välttämätöntä
oppineisuutta. Sekalaisia (Miscellanies), jonka hän julkaisi Swiftin
kanssa 1727-28, aiheutti suuttumusta pienempien nimien taholla. Sinne
Pope tämän johdosta osoitti 1728 julkaisemansa satiirisen "runoelman"
The Dunciad ( = "Tomppelien Iliadi"), jossa hän päästää pienen,
luulevaisen ja nokastuvaisen sielunsa koko ilkeyden täysin valloilleen.
1731-35 hän julkaisi Kirjeitä (Epistles), joista viimeinen
(Satiirinen prologi – Prologue to the Satires) sisältää
kiittämättömän, vähäksyvän luonnekuvan Addisonista. 1733 ilmestyi hänen
kuuluisa "teodikeansa", runomuotoinen Tutkielma ihmisestä (Essay on
Man), jossa hän lordi Bolinbroken vaikutuksen alaisena Shaftesburyn ja
Leibnitzin filosofian mukaisesti toteaa, että "mitä hyvänsä on, on
oikein" ("whatever is, is right"). Popen Horatius-mukaelmat
(Imitations of Horace) ilmestyivät 1733-39. Kestettyään miehuullisesti
kivulloisen ja heikon ruumiin kaikki vaivat Pope kuoli 1744. – Hänen
runoutensa elää mietelminä, aforismeina, jotka nasevina, sujuvasti
soljuvina kaksoissäkeinä muistuttavat sananlaskuja ja jäävät helposti
mieleen. Runoutensa hän sepitti älyllä ja taituruudella, ei tunteen
eikä syvän ajatuselämän pakosta.

ONNI.

    Oi onni, johon tähtää elon tie,
    jos ilo, hyvyys, rauha nimes lie
    tai tyytyväisyys! Kuiskees ikuinen
    suo uskon elää, kuolla rohkeuden,
    oot liki meitä, vaikka loitolla,
    vähäisnä näyt, myös liian suurena!
    Taivainen siemen – putoot päälle maan,
    vaan missä inehmoille versotkaan?
    Avaatko umpus hovin hohteeseen,
    vai kultakaivantoon työn kuumuuteen?
    Kierrytkö laakereihin Parnasson,
    vai pellon viljassako vartes on?
    Miss' idät – missä et? Jos emme saa
    sua nähdä, syyn' on hoito eikä maa:
    ei tosi onni paikkaa valikoi,
    se kaikkialla kuolla, elää voi,
    sit' osteta ei, ilmaiseks vain suodaan,
    jos suurilt' evätään, niin pienten käteen tuodaan.
    Myös oppineet on sokeit' oppaita:
    yks käskee kaihtaa, toinen palvella
    ihmistä, kuka neuvoo toimintaan
    ja kuka lepoon, mikä rattoaan
    täält' etsii, mikä mielenrauhaansa,
    ja jotkut, eläimiksi tulleina,
    ilonkin tuskaks löytää, muutamat
    jumaliks paisuin hyveen torjuvat,
    veltoimmat lankee ihan äärimpään,
    kaikk' uskomaan tai kaiken epäämään.

OODI YKSINÄISYYDELLE.

    Mies onnekas, ken ahertaa
    vain pienell' isänkonnullaan
    ja kotoilmast' ilon saa
    pääll' oman maan.

    Siell' oma pelto leivän tuo
    ja karja maidon, vaatteetkin,
    puut varjoo suvin, lämmön suo
    taas talvisin.

    Surutta soluu hetket pois
    ja päivät, vuodet leppeesti.
    Miss' sielu, ruumis terveemp' ois
    ja tyynempi,

    miss' sikeämpi uni yön,
    armaampi työ ja ajanviete,
    miss' yksinkertaisempi syön,
    selkeempi miete!

    Niin elää huomaamatta, niin
    itkuitta kuolla tahdon ma
    ja jättää jälken' unhoksiin
    puun piirrotta.

KAIKKIEN RUKOUS.

    Sa kaiken isä, joka maan,
    jok' ajan palvoma,
    ja hurskaan, tyhmän, tiedokkaan,
    Zeus, Jahve, Jumala!

    Suur, tutkimaton Alkusyy,
    jot' ahdas tajunta
    hyvyytes tuten lähestyy,
    vaikk' aivan sokeena,

    pait että hyvän pahasta
    ain' erottaa sen soit
    ja, luonnon säätäin pakolla,
    tahtomme vapaaks loit.

    Suur avaruus sun templis on,
    maat, taivaat alttaris,
    kaikk' yhtyy kunnias kuorohon,
    kaikk' uhrisuitsuihis.

TAIVAAN TULEN KIPUNA.

    Taivaan tulen kipuna,
    luovu lihan kahleista!
    Kaihon, kiihkon, toivon, pelon
    alla kuolon rauhaa velon!
    Luonto, tyydy taisteluus
    ja avaa mulle elo uus.

    On kuin enkel-äänet sois:
    'Henki-sisko, joudu pois!'
    Mikä aistit näännyttää,
    etten tunne, etten nää,
    mielen, hengen salpaa myös?
    Ah, alkaisko jo, kuolo, työs?

    Maailma väistyy – poiesko?
    Nään taivaan auki! Kuulen jo
    seraafein laulua!
    Saan siivet! Nousen lentohon!
    Oi hauta, missä voittos on?
    Miss' otas, kuolema?

Kaikki suomentanut Jaakko Tuomikoski.

JONATHAN SWIFT.

Siirtyessä Popesta hänen aikalaiseensa ja ystäväänsä, tuomiorovasti
Jonathan Swiftiin, tuntuu kuin joutuisi lilliputin seurasta
brobdingnagin eli jättiläisen pariin. Niin huomattava on näiden kahden
kuuluisan kirjailijan ero sekä sielullisesti että ruumiillisesti. Swift
syntyi 1667 Dublinissa englantilaisista vanhemmista, Drydenin ja
Herrickin kaukaisena sukulaisena, köyhissä oloissa, isän kuoltua ennen
hänen tuloaan maailmaan. Hoitajatar varasti hänet pienokaisena toiselle
paikkakunnalle kasvatikseen, setä koulutti häntä Kilkennyn koulussa ja
Dublinin yliopistossa. Hänestä kasvoi kookas, muhkea, sinisilmäinen
mies, joka yliopistossa ollessaan osoitti uppiniskaisuutta ja
taipumusta sääntöjen rikkomiseen. Tutkintonsa hän läpäisi vain
"erikoisesta armosta" ("speciali gratia"). Todennäköistä kuitenkin on,
että Swiftin "lahjattomuus" pohjaltaan oli nerokkaan hengen
mielenosoitusta vanhentunutta opinto-ohjelmaa vastaan, jossa mm.
skolastinen filosofia vielä oli tärkeällä sijalla. 1688 hän tuli Sir
William Templen perheeseen, lady Temple kun oli hänen äitinsä kaukainen
sukulainen, suojatin, kotiopettajan ja sihteerin asemaan. Täällä, Moor
Parkin tilalla, Surreyssä, Swift asui 1699:ään saakka, lukuunottamatta
vuosia 1694-98, jotka oli pappina Irlannissa, Belfastin lähellä
olevassa Kilrootin seurakunnassa. Moor Parkin suuri kirjasto ja taloon
usein kokoontuva hieno whigiläisylimystö, joihin – mm. Wilhelm
Oranialaiseen – Swift tutustui, täydensivät hänen sivistystänsä
huomattavasti, ehkä samalla herättäen hänessä kiihkeän halun neron
aateluuden avulla kohota heidän vertaisekseen. Oxfordin yliopisto
myönsi hänelle M.A:n arvon. Kilrootissa ollessaan Swift kirjoitti
ensimmäiset kuuluisat satiirinsa Tarina tynnyristä (A Tale of a Tub)
ja Kirjojen taistelu (The Battle of the Books,), jotka aluksi tulivat
tunnetuiksi käsikirjoituksista ja julkaistiin vasta 1704. Edellisen
pääosan muodostaa tarina Peteristä, Martinista ja Jackista eli satiiri
roomalaiskatolista, luterilaista (anglikaanista) ja presbyteriläistä
kirkkoa, so. niiden ihmiskeksintöjä ja maallisia kasvannaisia vastaan
("tynnyri" on saarnatuolin vertauskuva); jälkimmäisessä on tarkoitus
puolustaa antiikin kirjallisuuden etevämmyyttä uuteen verrattuna. Sir
Templen kuoltua 1699 Swift toimitti painotta hänen teoksensa palaten
sitten Irlantiin. Siellä hän pian sai papin viran Dnblinin lähellä
olevassa Laracorin seurakunnassa sekä muitakin tehtäviä, jotka
tuottivat hänelle kohtuullisen toimeentulon. Hän oli kuitenkin päässyt
tietoisuuteen omista suurista kyvyistään ja viehättynyt poliittiseen
elämään niin, ettei voinut viihtyä syrjäisessä, hiljaisessa virassaan,
vaan oleskeli vv. 1700-10 pitkät ajat, yhteensä noin viiden vuoden
verran, Lontoossa, enimmäkseen omien poliittisten harrastustensa
vuoksi, mutta vuodesta 1707 alkaen myös Irlannin protestanttisen kirkon
asioissa. Hän tutustui whigien poliittisiin johtajiin, heidän
kirjailijoihinsa, mm. Addisoniin ja Steeleen, ja teki lentokirjasillaan
tälle puolueelle suuria palveluksia, odottaen niistä tunnustukseksi
piispan virkaa. Kun tätä ei ruvennut kuulumaan – kuningatar Anna ei
suostunut nimittämään Tynnyritarinan kirjoittajaa niin korkeaan
kirkon virkaan –, kun hän ei tahtonut kannattaa whigien puuhaa ns.
test-aktin poistamiseksi, minkä kautta katolisille olisi avautunut tie
valtion virkoihin, ja kun whigit eivät suostuneet antamaan Irlannin
protestanttiselle kirkolle oikeutta kymmenyksiin, Swiftin suhde
whigeihin kylmeni. Kun sitten heidän hallituksensa 1710 kukistui ja
toryt heti suostuivat Irlannin kirkon anomukseen, Swift siirtyi
toryjen leiriin, täysin perustellusti vapautuneena entisestä
puolueestaan. Tällöin alkaa hänen poliittisen uransa korkein kausi:
Harley-Bolinbroken ministeristön jonkunmoisena suurvisiirinä Swift
hankki terävillä kirjoituksillaan, jotka hän nyt kohdisti whigeja
vastaan, yleisen mielipiteen kannatusta toryjen politiikalle, siinä
ohessa toimien tarmokkaasti ja epäitsekkäästi mm. kirjailijoiden
hyväksi. Tänä aikana hänestä tuli Bolinbroken, Popen ym. läheinen
ystävä; hänen voi nyt sanoa nerouden voimalla saavuttaneen
tasavertaisen aseman aatelisten rinnalla. Tämä ulkonaisen menestyksen
aika loppui kuningatar Annan kuollessa 1714 ja whigien päästessä
hannoverilaisen hallitsijasuvun mukana valtaan. Swift, joka oli ehtinyt
saada tunnustukseksi tärkeistä palveluksistaan tuomiorovastin toimen
Dublinissa, poistui sinne raivoissaan, milloinkaan enää – joitakin
lentokirjasia lukuunottamatta – sekautumatta päivänpolitiikkaan. –
Kilrootissa ollessaan Swift oli rakastunut Jane Waringiin ("Varina"),
mutta torjui epähienosti avioliiton hänen kanssaan tullessaan
Laracoriin. Moor Parkissa hän oli ollut Esther Johnsonin, Sir Templen
luonnollisen tyttären opettajana, ja oli sittemmin rakastunut häneen,
saaden myös vastarakkautta. Sir Templen kuoltua Esther Johnson muutti
Dubliniin. Hänelle, "Stellalle", Swift kirjoitteli Lontoosta kirjeitä,
jotka myöhemmin julkaistiin nimellä Päiväkirja Stellalle (Journal to
Stella), ja joissa Swiftin erikoinen, arvoituksellinen olemus esiintyy
läheisenä ja tuttavallisena. Mutta kesken poliittista kuohukauttaan ja
kirjeitään Stellalle Swift rakastui Lontoossa Hester Vanhomrighiin
("Vanessa"), jolle hän kirjoitti tämän kuoleman jälkeen painetun runon
Cadenus ja Vanessa, ja joka hänkin muutti Dubliniin, Swiftin
naapuruuteen. Näin Swift joutui poliittisen tappion lisäksi
naissuhteidensakin vuoksi vaikeaan asemaan. Vanessa kuoli 1723, Stella
1728, molemmat uhrattuaan koko elämänsä Swiftin palvomiseen. – Swiftin
kirjallinen toiminta sisältää vuoden 1714:n jälkeen mm. kuuluisat
Verkakauppiaan kirjeet (The Drapier's Letters, 1724), joilla hän
pakotti whigihallituksen peruuttamaan eräälle yksityiselle luovutetun
kuparirahan lyöntioikeuden Irlantia varten; Vaatimattoman ehdotuksen
(Modest Proposal, 1729), jossa hän, kiinnittääkseen huomiota Irlannin
lasten kurjaan tilaan, muka vakavissaan ehdottaa heidän kasvattamistaan
teuraseläimiksi; hänen oman kuolinrunonsa Säkeitä tri Swiftin kuoleman
johdosta (Verses on the Death of Dr. Swift), ja ennen muita hänen
pääteoksensa Gulliverin matkustukset (Gulliver's Travels, 1726).
Swiftin satiirien ymmärtämiseksi on etsittävä niiden syvin lähtökohta.
Tämän määritteleminen ylimalkaisesti "ihmisvihaksi" on kyllä lähinnä
näkyvissä oleva ja tavallisimmin mainittu, mutta ei johda hänen
sielunelämänsä oikeaan tulkintaan. Vasta silmäämällä "ihmisvihan"
taakse, sinne, josta sen loogillisesti täytyy syntyä, nimittäin
"ihmisrakkauteen", saadaan psykoloogisesti pätevä lähtökohta.
Sairaalloisen herkästi ihmisrakkaana ja rakkautta kaipaavana Swift
joutui kasvamaan Kullervona tylyssä ja lemmettömässä ympäristössä, joka
muutti rakkauden katkeruudeksi ja vihaksi; nerona, jota innoitti halu
tehdä suuria yhteiskunnan ja kansan hyväksi, hän joutui kokemaan
aikalaistensa kurjan mitättömyyden, mikä täytti hänen sielunsa inholla.
Kuta kiihkeämpi rakkaus, sitä katkerampi pettymys ja viha. Näin ollen
Swiftilla ei ollut jäljellä muuta kuin koettaa herättää ihmiskunta
näkemään vikansa, järkähdyttää se valveille oman itsensä tuntemiseen.
Sitä hän tarkoitti satiireillaan, joista Gulliverin matkustukset on
syvin ja terävin ihmisen alastomuusmaalaus kaikkia aikoja varten,
lähtenyt syvemmältä kuin ihmisviha: pettyneestä rakkaudesta, jonka
katkera värinä tuntuu sen kylmien sanojen alta, herättämisen
tarkoituksesta. Suoranaista ihmisrakkauttansa hän osoitti
hyväntekeväisyydellä, jota hän harjoitti hiljaisuudessa ja jota varten
hän eli saiturina, ja testamentillansa mielisairaalan perustamista
varten. Suuren osan hänen muusta eriskummallisuudestaan, esim. ettei
hän tahtonut mennä naimisiin, selittää varhain herännyt aavistus siitä,
että hänen lopullinen kohtalonsa oli oleva mielisairaus. Viimeiset
vuotensa Swift eli yhä syvenevän hämärän vallassa, josta kuolema
vapautti hänet 1745.

GULLIVERIN MATKUSTUKSET.

    Lilliputin asukkaista, heidän tieteistään, laeistaan ja tavoistaan;
    heidän lastenkasvatuksessa käyttämistään menetelmistä. Tekijän
    elämäntapa tässä maassa.

Vaikka aionkin jättää tämän valtakunnan kuvailemisen erikoisessa
tutkimuksessa suoritettavaksi, tyydytän kuitenkin mielelläni jo
ennakolta lukijan uteliaisuutta mainitsemalla muutamia yleisiä
seikkoja. Asukkaiden keskimääräinen koko on hiukan vaille kuusi tuumaa,
ja kaikki muut eläimet sekä kasvit ja puut ovat kooltaan aivan
täsmällisessä suhteessa ihmisiin: niinpä ovat esimerkiksi suurimmat
hevoset ja härät neljän ja viiden tuuman väliltä, lampaat ovat
puolitoista tuumaa, hiukan enemmän tai vähemmän, hanhet ovat
suunnilleen varpusten kokoiset, ja niin koko asteikko alaspäin aina
kaikkein pienimpiin eläviin olentoihin, joita tuskin kykenin näkemään.
Luonto on varustanut lilliputilaisten silmät hyvin näkemään kaikkia
heidän nähtävikseen soveltuvia olioita; he näkevät erittäin
täsmällisesti, mutta eivät kovin kauas. Heidän tarkkaa näköänsä
kuvaavina esimerkkeinä mainitsen tässä, että kerran huvikseni katselin,
kuinka eräs keittäjä kyni leivosta, joka ei ollut tavallisen kärpäsen
kokoinen, ja kuinka eräs nuori tyttö pujotti näkymätöntä silkkilankaa
näkymättömään neulaan. Korkeimmat puut ovat suunnilleen seitsemän jalan
pituiset; tarkoitan eräitä kruununpuistossa kasvavia puita, joiden
latvaan juuri yletyin nyrkkiin puristetulla kädelläni. Muut kasvit
saman asteikon mukaiset; mutta minä jätän asian lukijan mielikuvituksen
varaan.

Lausun tässä vain muutaman sanan heidän sivistyksestään, jonka kaikki
eri alat ovat vuosisatoja kukoistaneet heidän keskuudessaan. Mutta
heidän kirjoitustapansa on varsin omituinen: he näet eivät kirjoita
vasemmalta oikealle niinkuin eurooppalaiset, eivät myöskään oikealta
vasemmalle niinkuin arabialaiset, eivät ylhäältä alas niinkuin
kiinalaiset eivätkä alhaalta ylös niinkuin kaskagilaiset, vaan vinosti
paperin toisesta kulmasta toiseen niinkuin naiset Englannissa.

He hautaavat vainajansa pää suoraan alaspäin, koska uskovat heidän
kaikkien ylösnousevan yhdentoistatuhannen kuunkierroksen kuluttua,
jolloin maa (jonka he otaksuvat litteäksi) kääntyy ylösalaisin ja
vainajat niinmuodoin ylösnoustessaan ovat ilman muuta pystyssä ja
jaloillaan. Heidän oppineet miehensä tunnustavat tämän uskomuksen
mielettömäksi, mutta kansanomaisen käsityksen mukainen käytäntö jatkuu
yhä.

Tässä valtakunnassa on eräitä sangen omituisia lakeja ja tapoja, ja
elleivät ne olisi niin jyrkästi vastakkaisia oman rakkaan maani
lakeihin ja tapoihin verraten, tekisi mieleni sanoa jotakin niiden
puolustukseksi. Toivottavaa vain olisi, että niitä sovellettaisiin yhtä
erinomaisella tavalla. Ensimmäinen mainitsemani seikka koskee
ilmiantajia. Kaikki valtiolliset rikokset rangaistaan mitä ankarimmin,
mutta jos syytetty voi tutkittaessa täysin todistaa viattomuutensa,
niin syyttäjä tuomitaan heti häpeälliseen kuolemaan, ja hänen
omaisuudestaan ja tiluksistaan korvataan viattomalle syytetylle
nelinkertaisesti hänen ajanhukkansa, se vaara, johon hänet oli
saatettu, vankeuden vaivat, ja kaikki puolustautumisesta johtuneet
kulungit. Elleivät ilmiantajan varat siihen riitä, käytetään auliisti
valtion varoja. Keisari antaa syytetylle jonkin julkisen
suosionosoituksen, Ja hänen viattomuutensa kuulutetaan koko
kaupungissa.

Petosta he pitävät pahempana rikoksena kuin varkautta ja rankaisevat
sen siitä syystä tavallisesti kuolemalla. He näet ovat sitä mieltä,
että huolta, valppautta ja tavallista tervettä järkeä käytellen voi
suojella omaisuuttaan varkailta, mutta ettei kunniallisuus mitenkään
varjella itseään voittoisaa kavaluutta vastaan, ja koska on käynyt
välttämättömäksi alinomainen luoton varassa tapahtuva ostaminen,
myyminen ja tavarainvaihto, jossa petos on sallittu ja suvaittu tai ei
ole mitään lakia sitä rankaisemassa, joutuu rehellinen asianosainen
aina häviöön ja konna hyötyy. Muistan, kuinka kerran puolustaessani
Hallitsijan edessä erästä rikoksentekijää, joka oli karannut
kavallettuaan herraltaan suuren rahasumman, tulin maininneeksi Hänen
Majesteetilleen lieventävänä asianhaarana, että kysymyksessä oli
ainoastaan luottamuksen väärinkäyttö (miehellä näet oli ollut
valtakirja rahasumman nostamiseen). Mutta Keisarin mielestä oli
kerrassaan kaameata, että mainitsin lievennyksenä seikan, joka mitä
suurimmassa määrässä raskautti rikosta. Toden tunnustaakseni en
osannutkaan puolustuksekseni lausua paljoakaan muuta kuin sen
tavallisen vastauksen, että eri kansojen keskuudessa vallitsevat
erilaiset tavat. Olin näet kieltämättä vilpittömästi häpeissäni.

Vaikka yleensä nimitämme palkintoa ja rangaistusta niiksi saranoiksi,
joiden varassa kaikkinainen hallitus liikkuu, en kumminkaan ole nähnyt
tätä periaatetta käytäntöön sovellettuna minkään muun kansan kuin juuri
lilliputilaisten keskuudessa. Jokainen Lilliputin asukas, joka
voi riittävästi todistaa tarkoin noudattaneensa maan lakeja
kolmenkahdeksatta kuun aikana, saa määrätyt, säätyänsä ja
elämänolojansa vastaavat erioikeudet sekä soveliaan rahasumman sitä
varten järjestetystä rahastosta. Sitä paitsi hän saa snilpallin eli
"lainkuuliaisen" arvonimen, joka liitetään hänen nimeensä, mutta ei ole
perinnöllinen. Kun kerroin, että lainkuuliaisuutta tukivat meillä
ainoastaan rankaisemismääräykset ja ettei palkinnosta ollut koskaan
puhettakaan, pitivät he sellaista valtiotoimintaa sanomattoman
puutteellisena. Siitä syystä onkin heidän oikeussaleissaan nähtävällä
Oikeuden jumalattarella kuusi silmää, kaksi edessä, kaksi takana ja
silmä kummallakin sivulla valppauden merkkinä, kukkaro täynnä
kultarahoja oikeassa kädessä ja vasemmassa tuppeen pistetty miekka,
mikä kaikki osoittaa hänen taipuvan mieluummin palkitsemaan kuin
rankaisemaan.

Valitessaan henkilöitä eri virkoihin he kiinnittävät enemmän huomiota
hyviin moraalisiin ominaisuuksiin kuin suuriin kykyihin, koska
ajattelevat, että hallituksen ollessa ihmissuvulle välttämätön
inhimillisen ymmärryksen tavallinen määrä on sovelias toiseen tai
toiseen asemaan ja ettei kaitselmus ole voinut tahtoa julkisten
asioiden hoitoa tehtävän salaperäiseksi asiaksi, jota oivaltavat
ainoastaan muutamat harvat ja harvinaiset erinomaisen nerokkaat
henkilöt. Heidän mielestään kykenee jokainen hankkimaan itselleen
totuudellisuutta, oikeamielisyyttä, kohtuullisuutta ja muita sellaisia
ominaisuuksia, ja näiden hyveiden käytteleminen, kokemuksen ja hyvän
tahdon tukemana, tekee jokaisen henkilön kelvolliseksi palvelemaan
maatansa, mikäli toimi ei edellytä erikoisopintoja. Toisaalta he
arvelevat, että moraalisten hyveiden puuttumista on aivan mahdoton
korvata erinomaisilla älyllisillä lahjoilla ja ettei virkatointa
milloinkaan voida jättää niin vaarallisen henkilön huostaan. He ovat
vielä sitä mieltä, etteivät kelpo luonteen tietämättömyydestä tekemät
virheet voi milloinkaan vaikuttaa yleiseen menestykseen niin tuhoisasti
kuin sellaisen henkilön toiminta, jota synnynnäinen taipumus johtaa
rikoksiin ja joka suurten lahjojen avulla voi rikollisia yrityksiään
suorittaa, lisätä ja puolustaa.

Samoin pidetään jokaista henkilöä, joka ei usko Jumalalliseen
Kaitselmukseen, mahdottomana mihinkään julkiseen toimeen, sillä koska
hallitsijat avoimesti tunnustavat olevansa Kaitselmuksen edustajia,
eivät Lilliputin asujaimet voi ajatella mitään mielettömämpää kuin että
ruhtinas käyttäisi palveluksessaan miehiä, jotka eivät tunnusta hänen
omaa auktoriteettiansa.

Tahdon huomauttaa, että tehdessäni selkoa näistä ja seuraavista laeista
tarkoitan alkuperäisiä säädöksiä enkä sitä kamalaa rappiotilaa, johon
tämä kansa on joutunut ihmisen kehnontuneen luonnon vuoksi. Häpeällinen
tapa hankkia itselleen korkeita virkoja tanssimalla nuoralla tai
kunniamerkkejä ja armonosoituksia hyppimällä keppien yli tai ryömimällä
niiden alitse on näet, kuten pyydän lukijaa huomaamaan, vasta nykyään
hallitsevan Keisarin isoisän käytäntöön saattama ja on yhä yltyvien
puolueriitojen nojalla vähitellen kasvanut vallitsevaan määräänsä.

Kiittämättömyys on heidän keskuudessaan, samoin kuin eräissä toisissa
maissa, joista olemme lukeneet, kuolemanrikos. He näet päättelevät,
että ihmisen, joka palkitsee hyväntekijänsä kiittämättömyydellä, täytyy
vihata kaikkia muitakin ihmisiä, joille hän ei ole minkäänlaisessa
kiitollisuudenvelassa, ja ettei sellainen ihminen niinmuodoin ole
sovelias elämään.

Heidän käsityksensä vanhempien ja lasten keskinäisistä suhteista on
mitä suurimmassa määrässä meidän käsityskannastamme eroava. Koska näet
eri sukupuolien yhtymys perustuu suvun jatkamista ja lisäämistä
tarkoittavaan suureen luonnonlakiin, ovat lilliputilaiset ehdottomasti
sitä mieltä, että miehet ja naiset yhtyvät samoin kuin muutkin eläimet
aistillisten vaikuttimien vuoksi ja että heidän sikiöilleen
osoittamansa hellyys johtuu samasta luonnollisesta alkusyystä. Niinpä
he eivät missään tapauksessa myönnä lapsen olevan kiitollisuudenvelassa
isälleen, joka on hänet siittänyt, tai äidilleen, joka on hänet
synnyttänyt, koska siittäminen ja synnyttäminen, kun otamme huomioon
ihmiselämän kurjuuden, ei ole sinänsä mikään hyvä työ eivätkä sitä ole
sellaiseksi tarkoittaneet lapsen vanhemmat, joiden ajatukset
askartelivat lemmenyhtymyksen aikana aivan toisissa asioissa.
Näiden ja toisten samanlaisten päätelmien nojalla he ovat sitä
mieltä, että lasten kasvattaminen olisi kaikkein vähimmin uskottava
vanhempien asiaksi. Sen vuoksi on jokaisessa kaupungissa julkisia
kasvatuslaitoksia, joihin kaikkien vanhempien, mökkiläisiä ja työmiehiä
lukuunottamatta, tulee lähettää sekä poika- että tyttölapsensa
hoidettaviksi ja kasvatettaviksi niiden ehdittyä kahdenkymmenen
kuukauden ikään, jolloin heidän otaksutaan alkavan jotakin oppia.
Koulut ovat erilaisia, eri säätyjen mukaisia ja molempia sukupuolia
varten. Heillä on opettajia, jotka osaavat taitavasti varustaa lapsia
heidän vanhempiensa säätyä ja heidän omia kykyjään ja taipumuksiaan
vastaavaan asemaan elämässä. Kerron tässä ensin poikien ja sitten
tyttöjen kasvatuslaitoksista.

Aatelisten ja muuten ylhäistä sukua olevien poikien kasvatuslaitoksissa
toimivat kasvattajina vakavat ja korkeastioppineet professorit ja
heidän apulaisensa. Lasten ravinto ja vaatteet ovat yksinkertaiset ja
koruttomat. Heitä kasvatetaan kunnian, oikeudellisuuden, rohkeuden,
vaatimattomuuden, lempeyden, uskonnollisuuden ja isänmaanrakkauden
periaatteiden mukaan. He askartelevat aina jossakin työssä,
lukuunottamatta varsin lyhyitä ateria- ja makuuaikoja sekä kahta
huvittelutuntia, jotka käytetään ruumiinharjoituksiin. Heitä pukevat
miespalvelijat, kunnes ovat ehtineet neljän vuoden ikään, jolloin
heidän tulee alkaa itse pukeutua, olivatpa kuinka ylhäisiä tahansa.
Naispalvelijat, joiden ikä vastaa meidän viittäkymmentä vuottamme,
suorittavat vain kaikkein halvimmat tehtävät. Lasten ei sallita
keskustella palvelijoiden kanssa. He huvittelevat pienissä tai suurissa
ryhmissä, mutta aina jonkun professorin tai hänen apulaisensa läsnä
ollessa. Siten he säästyvät niiltä varhaisilta mielettömyyden ja paheen
vaikutelmilta, joiden alaisina meidän lapsemme ovat. Vanhemmat saavat
nähdä heidät ainoastaan kahdesti vuodessa; vierailu saa kestää
korkeintaan puoli tuntia. Heillä on lupa suudella lapsiaan tullessaan
ja lähtiessään, mutta sellaisessa tilaisuudessa aina läsnäoleva
professori ei salli heidän kuiskuttelevan, ei käyttävän sukoilevia
sanoja eikä tuovan lapsille lahjaksi leluja, makeisia tai muuta
sellaista.

Perhekunnan lapsen hoitamisesta ja kasvattamisesta suoritettavan maksun
perivät laiminlyönnin sattuessa Keisarin virkamiehet.

Tavallisten kansalaisten, kauppiasten, liikkeenharjoittajien ja
käsityöläisten lasten kasvatuslaitokset on järjestetty suhteellisesti
samoin, mutta eri ammatteihin määrätyt lapset joutuvat oppiin
yhdentoista vuoden ikäisinä, ylhäisempien henkilöiden lasten jatkaessa
koulunkäyntiään viidenteentoista ikävuoteen, joka vastaa yhtäkolmatta
meidän oloissamme. Ankara valvonta kuitenkin lieventyy asteittaisesti
viimeisten kolmen vuoden kuluessa.

Toisissa kasvatuslaitoksissa kasvatetaan nuoria jalosukuisia tyttöjä
suunnilleen samoin kuin poikia omissa laitoksissaan. Tyttöjä pukevat
säädylliset naispalvelijat, mutta aina professorin tai apulaisen
läsnäollessa, kunnes tulevat viiden vuoden ikäisiksi, jolloin alkavat
pukeutua omin neuvoin. Jos havaitaan jonkun hoitajattaren uskaltavan
kertoa tytöille säikyttäviä tai typeriä juttuja tai niitä hullutuksia,
joita meikäläiset lapsenpiiat yleensä kertovat, niin hän joutuu
juoksemaan vitsottuna kolmesti kaupungin ympäri, hänet suljetaan
vuodeksi vankeuteen ja karkoitetaan eliniäkseen maan autioimpaan
seutuun. Sen vuoksi nuoret naiset siellä häpeävät pelkuruutta ja
typeryyttä samoin kuin miehet, ja halveksivat kaikkia henkilökohtaisia
koristeita, häveliäisyyttä ja puhtautta lukuunottamatta. En myöskään
huomannut kasvatuksessa mitään muuta heidän sukupuolestaan johtuvaa
eroa kuin sen, etteivät tyttöjen ruumiinharjoitukset olleet yhtä
ankarat, että heitä hiukan perehdytettiin kotoisen elämän tehtäviin
ja että heille jaettu opillinen sivistys oli rajoitetumpi.
Lilliputilaisten periaatteena näet on, että korkeimpien säätyluokkien
vaimon tulee aina olla järkevä ja miellyttävä kumppani, koska hän ei
voi olla aina nuori. Tyttöjen ehdittyä kahdentoista vuoden ikään,
jolloin he saavat mennä naimisiin, heidän vanhempansa tai holhoojansa
noutavat heidät kotiin mitä sydämellisimmin kiittäen professoreita, ja
silloin nähdään usein kyyneliä nuoren neidon ja hänen toveriensa
silmissä.

Alempien säätyluokkien tyttöjen kasvatuslaitoksissa lapsia
perehdytetään kaikenlaisiin heidän sukupuoleensa ja yhteiskunnalliseen
asemaansa soveltuviin toimiin. Ne, jotka antautuvat johonkin
käsityöammattiin, joutuvat oppiin yhdeksän vuoden ikäisinä, toiset
jäävät kasvatuslaitokseen, kunnes ovat täyttäneet kolmetoista.

Vähäpätöiset perhekunnat, joilla on lapsia näissä kasvatuslaitoksissa,
ovat velvolliset mahdollisimman vähäisen vuotuisen maksun lisäksi
jättämään laitoksen taloudenhoitajalle kuukausittain pienen osan
tuloistaan lapsen tiliin, ja siitä syystä laki rajoittaa kaikkien
vanhempien kulutusta. Lilliputissa näet pidetään vääryyden huipuna, jos
ihmiset vain omia intohimojaan totellen saattavat lapsia maailmaan ja
jättävät niiden ylläpidosta johtuvan taakan yhteiskunnan kannettavaksi.
Ylhäisten henkilöiden tulee antaa vakuus siitä, että jokaista lasta
varten varataan määrätty, säädynmukainen summa. Näitä rahastoja
hoidetaan aina säästäväisesti ja mitä täsmällisintä oikeudenmukaisuutta
noudattaen.

Mökkiläiset ja työläiset saavat pitää lapsensa kotonaan, sillä koska
heidän tehtävänään on vain muokata ja viljellä maata, ei heidän
kasvatuksensa ole yleiseltä näkökannalta kovinkaan tärkeä. Vanhoista ja
sairaista pitävät huolen hoitolat, sillä kerjääminen on tässä maassa
tuntematon ammatti.

                                    Suomentanut Juho Hollo.

(Painettu Kustannusosakeyhtiö Kansanvallan suosiollisella luvalla.)

DANIEL DEFOE.

Popen sorvaillessa mietelmiään ja ilkeyksiään, Swiftin katkerana
hautoessa ihmissuvun huonoutta, pujahteli puolueiden verkostossa,
politiikan salaisimmissa pyörteissä, kuin kala vedessä heidän kuuluisa
aikalaisensa Daniel Defoe, "sivistymätön mies, jonka nimen olen
unohtanut", kuten Swift ylpeästi sanoi. Teurastajan poika Daniel Foe
(v:sta 1703 Defoe), syntyi 1659, sai koulutuksensa Newingtonin
eriuskolaisseminaarissa, jossa valmistettiin presbyteriläissaarnaajia,
hylkäsi papin uran ja antautui liikemieheksi. Tiedot hänen vaiheistaan
tällä alalla ovat epävarmoja vuoteen 1684 saakka, jolloin hän menee
naimisiin ja toimii sukkatehtailijana. Mainitaan hänen matkustelleen
mannermaalla ja olleen liikeapulaisena Espanjassa. Liiketoimet johtivat
vararikkoon 1792, velkojen ollessa 17.000 puntaa, jotka Defoe kuitenkin
myöhemmin maksoi. Tämän jälkeen hän toimi mm. lasiverokonttorin
virkailijana ja tiilitehtaan johtajana. – Ensimmäinen ilmaus hänen
poliittisista mielipiteistään oli osanotto Monmouthin kapinaan (1685)
ja liittyminen Wilhelm Oranialaisen joukkoihin (1688). Tämän jälkeen
hän rupeaa harjoittamaan poliittista kynäilyä, herättää kuningas
Wilhelmin huomiota, ja ryhtyy kannattamaan tämän politiikkaa, tehden
julkaisuillaan tunnetuksi hänen taloudellisen ohjelmansa (Tutkielma
ehdotuksista – Essay upon Projects, 1697) ja hankkien hänelle kansan
suosion (Tosi englantilainen – The True-born Englishman, 1701).
Satiiriksi aiotulla lentokirjasellaan Lyhyin tie eriuskolaisiin
nähden (The Shortest Way with the Dissenters, 1702) hän suututti ensin
whigit ja sitten, kun kirjasen satiirinen tarkoitus älyttiin, toryt,
tuomittiin kaakinpuuhun, mutta huomasi sepittää tälle "hymnin" (Hymn to
the Pillory, 1703), ja saavuttikin päinvastoin yleisön myötätunnon.
Päästäkseen vankeudesta hän antautui nyt toryjen palvelukseen, toimien
mm. useita vuosia Skotlannissa, valmistelemassa mielialaa lopullista
unionia varten, ja ruveten toimittamaan sanomalehteä nimeltä Review
(1704-13), julkaisten siinä yhteensä yli 5.000 sivua kirjoitelmia
tiedon kaikilta aloilta; sen eräs osasto nimeltä Skandaalikerho (The
Scandal Club) oli Addisonin ja Steelen pakinalehtien edeltäjä. Yleensä
hänen lehtensä kannatti hallituksia, olivatpa vallassa toryt tai
whigit. Näinä yhdeksänä vuotena hän lisäksi julkaisi 80 teosta,
yhteensä 4.727 sivua, joukossa runomittaisiakin, lopuksi jälleen
suututtaen molemmat puolueet ja joutuen vankeuteen (1713). Whigien
päästessä valtaan 1714 Defoe huomasi olevansa puolueitten ulkopuolella,
epäiltyjen kirjoissa, ja ilmoitti luopuvansa politiikasta ja ryhtyvänsä
kaunokirjailijaksi. Selville on kuitenkin käynyt, että hän silti
salassa toimi whigien poliittisena vakoilijana. Vuoteen 1715, jolloin
hän parantaakseen asemaansa julkaisi puolustuskirjoituksen, päättyy
joka tapauksessa Defoen ura poliitikkona ja sanomalehtimiehenä; se oli
ollut mitä uurainta ja tuotteliainta aherrusta ja notkeata heilahtelua
vallan kallistelun mukaan. Hän oli tällöin 56:n ikäinen. –
Sanomalehtimiehenä ja lentokirjasten kirjoittajana Defoe oli osoittanut
harvinaista taitoa löytää mielikuvituksensa avulla todennäköistä
lisävalaistusta silloin, kun itse varsinainen tosiasia tuntui liian
laihalta. Hänen mielikuvituksensa oli laadultaan asiallinen, so. se ei
lähtenyt lentoon, vaan tyytyi kuvittelemaan elämän tavallisia
tapahtumia, niiden ajatuksellista sisältöä ja esineellistä näyttämöä
tarkkuudella, joka jättää parhaankin valehtelijan kauas jälkeensä. Kun
hän tunsi perinpohjin Lontoon alamaailman, sen kapakat, vankilat,
varkaat, hempukat ja merimiehet; oli matkustellut Euroopassa ja oli
tutustunut meri-ilmaan; oli ahkerana sanomalehtimiehenä hampsinut kokoon
suuren paljouden mitä kirjavinta tietoa; oli kynänsä kärjeltä
poikkeuksellisen notkea ja helppojuoksuinen; ja oli kaiken tämän
lisäksi älykäs ja hyvin selvillä yleisönsä mausta, hän oli kuin luotu
täydellisesti onnistumaan nyt valitsemallaan, hänelle luontaisesti
kuuluvalla sepitetyn elämänseikkailun alalla. Hänen tästä tuotannostaan
en ensiksi mainittava eksoottinen meriseikkailu: Robinson Crusoe
(1719), Merirosvojen kuningas (The King of Pirates, 1719) ja
Kapteeni Singletonin elämä (The Life of Captain Singleton, 1720);
varkaita ja ryöväreitä koskeva suoranainen veijariromaani: Översti
Jacquen historia (The History of Colonel Jacque, 1722), Ylämaan
veijari (The Highland Rogue, 1723), John Sheppardin elämä (The Life
of John Sheppard, 1724) ja Jonathan Wild (1725), joista Dickens
sittemmin sai aineistoa Oliver Twistiin, Lytton-Bulwer Paul
Cliffordiin ja Ainsworth Jack Sheppardiin; alamaailman naisia
koskeva romaani: Moll Flanders (1722) ja Roxana (1724);
yliluonnollisia ilmiöitä koskevat ja monille muille aloille poikkeavat
kuvaukset, joiden nimiä ei voi tässä mainita ja joihin mm. sisältyy
Kavaljeerin muistelmat (Memoirs of a Cavalier, 1720), syntymään
pyrkivän historiallisen romaanin ensimmäinen luonnos. Defoe, jonka
tuotanto käsittää kaikkiaan n. 250 teosta, ei pääse vielä taideromaanin
asteelle; hänen romaaneissaan ei ole taiteellista perussuunnitelmaa,
vaan ne ovat kuviteltuja elämäkertoja. Voimakkaan realismin edustajana
hän kuitenkin toi julkisuuteen ne ainekset, joista sitten syntyy
Richardsonin ja Fieldingin romaani. Vanhuudessaan hän jälleen joutui
huonoon taloudelliseen asemaan, poistui kodistaan 1729 ja kuoli 1731
yksin ja tuntemattomana. Hänen tuotannostaan elää Robinson Crusoe,
ihmisen elämäntahdon ja -taidon verraton ylistys, nuoren romanttisen
kaipuun tyydyttäjä kaikkia aikoja varten, yksinäisyystunnelmissaan ja
valtamerinäyissään myös runollinen teos.

ROBINSON CRUSOE.

Haaksirikko.

Ja nyt vasta kääntyi kohtalomme aivan kaameaksi, sillä kaikki näimme
selvästi meren aaltoilevan niin rajusti, ettei vene voinut suoriutua ja
että me ehdottomasti hukkuisimme jokainen. Purjetta meillä ei ollut,
emmekä olisi saaneet sitä käytellyksikään; airoilla siis punnersimme
maata kohti, mutta raskain sydämin kuin teloitukseensa kulkevat miehet.
Kaikki tiesimme, että vene rantaa lähetessään paiskautuisi pieniksi
siruiksi hyökyaallokon tavoittamana. Uskoimme kuitenkin mitä
hartaimmalla nöyryydellä sielumme Jumalan haltuun, ja tuulen työntäessä
meitä rantaa kohti joudutimme tuhoamme omin käsin, soutaen maalle päin
minkä voimme.

Millainen oli laadultaan ranta, kiviäkö vai hiekkaa, jyrkkä vai
laakeako, sitä emme tienneet. Ainoana toiveenamme, johon järjen
kannalta saatoimme odotuksen häivettäkään perustaa, oli osuminen
sattuman kaupalla johonkin poukamaan tai joensuuhun, johon ihan
ihmeeksi kenties saisimme veneen käännetyksi tai pyöräytetyksi maan
suojaan ja siitä ehkä tyynemmälle vedelle. Mutta mistään tuollaisesta
ei ilmennyt merkkiäkään; päinvastoin, mitä enemmän lähenimme rantaa,
sitä selvemmin se näytti mertakin peloittavammalta. Soudettuamme tai
paremminkin ajauduttuamme arviolta puolen viidettä meripenikulmaa,
tulla vyöryi takanamme aalto, valtainen kuin vuori, selkeästi
kehoittaen meitä nyt käsittämään ponnistustemme päättyneen. Se kohahti
päällemme niin voimakkaasti, että vene paikalla keikahti kumolleen;
erottaen meidät sekä veneestä että toisistamme se tuskin soi meille
aikaa ahahtaakaan, sillä meri nielaisi meidät silmänräpäyksessä.

Sanoin kuvaamaton oli aistimusteni sekavuus upotessani veteen, sillä
vaikka olinkin reima uimari, en kyennyt sen vertaa ponnistautumaan
tyrskyn voimasta voitolle, että olisin voinut hengähtää. Sama aalto
työnsi tai oikeammin kantoi minut tavattoman pitkän matkan rantaan päin
ja taltuttuansa painui takaisin jättäen minut miltei kuivalle, mutta
nielemästäni vedestä puolittain menehtyneenä. Sen verran oli minulla
mielenmalttia ja elonvoimiakin, että havaitessani päässeeni lähemmäksi
vasituista maata, kuin olisin voinut odottaa, kömmin jaloilleni ja
yritin edetä rannemmaksi, niin joutuin kuin kykenin, ennenkuin toinen
aalto ehättäisi sieppaamaan minut syliinsä. Mutta pian huomasin
mahdottomaksi karttaa sitä: taakseni vilkaistessani näin vesivyöryn
lähenevän korkeana kuin valtainen kunnas ja julmana kuin
verivihollinen. Minulla ei ollut keinoja eikä voimia kilvoitellakseni
sen kanssa; tehtäväkseni jäi pidättää hengitystäni ja kohoutua pinnalle
mikäli kykenin, voidakseni siten uidessani saada hengityslomaa ja
mahdollisuutta myöten ohjailla itseäni rantaan päin. Pahimpana
tuskanani oli se, että singahdutettuaan minut kauas rantaa kohti aalto
saisi tulomatkallaan kenties riistetyksi minut mukanaan takaisin,
silloin kun se jälleen kohahtaisi ulapalle päin.

Päälleni syöksyvä vaahtovuori hautasi minut heti paria-, kolmeakymmentä
jalkaa syvälle omaan vesipaljouteensa, ja tunsin suurella voimalla ja
vauhdilla paiskautuvani hyvin pitkän matkan maalle päin; mutta minä
pidätin hengitystäni ja uimalla autoin itseäni vielä kaikin voimin
eteenpäin. Olin jo läkähtymäisilläni, kun tunsin kohoutuvani ja samalla
huojennuksekseni huomasin pääni ja käsieni pistäytyvän esille veden
pinnasta; ja vaikk'en voinut siinä pysytellä kahta sekuntiakaan, elvyin
siitä suuresti, saaden uutta intoa. Olin taas veden peitossa melkoisen
tovin, mutta en sen pitempää aikaa kuin kykenin kestämään; ja
tuntiessani aallon ehtyneen ja alkavan palata, ponnistin veden voimaa
vastaan ja pohjasin jälleen jaloillani. Seisahduin kotvaseksi
hengähtämään, kunnes hyöky kuohahti ohitseni, ja sitten ryntäsin
edemmäksi rantaan päin niin urheasti kuin minulla voimia riitti. Mutta
tämäkään ponnistus ei minua pelastanut raivoisalta mereltä, joka
taaskin tulla tohahti perässäni, ja vielä kahdesti nostivat minut
aallot jaloiltani ja työnnälsivät eteenpäin laahaten rantaa pitkin.

Jälkimmäinen kerta oli koitua tuhokseni, sillä jonkin matkaa minua
kiidätettyään aalto paiskasi minut kivenlohkaretta vastaan. Ruhjaus oli
niin tuima, että jäin tajuttomaksi ja omaan pelastukseeni avuttomaksi;
se kohtasi nimittäin kylkeä ja rintaa ja aivan kuin kerrassaan litisti
minusta hengityksen. Jos seuraava aalto olisi hetimiten saapunut,
olisin ehdottomasti hukkunut, mutta ennätin sitä ennen hiukan tointua;
ja nähdessäni taaskin hautautuvani kuohuihin päätin pitää kiinni kiven
kulmasta ja mikäli mahdollista pysyä hengittämattä, kunnes hyöky
painuisi takaisin. Aallehtiminen ei näin lähellä rantaa enää ollutkaan
niin rajua kuin ensimmältä, joten sain pidellyksi kiinni kunnes tyrsky
heikkeni. Sitten ponnistausin jälleen juoksuun ja pääsin niin likelle
maata, että vaikka seuraava aalto hulahtikin ohitseni, se e; enää
haudannut minua jalansijaani riistäen. Nyt kapaisin suoraan kuivalle,
suureksi kevennyksekseni kavuten rantalouhikkoa ylös ja istuutuen
ruohikolle, vaaralta turvaan ja kerrassaan veden voittamattomiin.

Olin nyt päässyt maihin ja pelastunut merihädästä. Aloin katsella
vapaammin ympärilleni ja kiittää Jumalaa siitä, että henkeni oli
säästynyt onnettomuudessa, jossa joitakuita minuutteja aikaisemmin oli
tuskin ollut mitään toivon sijaa. On luullakseni mahdoton tajuttavasti
ilmaista, millaiseen riemastuksen hurmioon ihminen elpyy tuolla tavoin
vapautuessaan ihan haudan nielusta, kuten voin sanoa. On tapana, että
kun silmukan kaulaansa saanut pahantekijä sidotaan ja juuri aiotaan
syöstä tyhjyyteen, ja hänelle samassa tuodaankin armahdus, tämän mukana
tulee haavuri iskemään hänestä suonta juuri sillä hetkellä, jolloin
hänelle viesti ilmoitetaan, jotta hämmästys ei yllätyksellään
pakahduttaisi hänen sydäntään. En sitä nyt ollenkaan kummeksu, sillä

    lyö turraks' äkki riemu, murhe mielen.

TUNTEMATTOMAN JALAN JÄLKI.

Kerran puolenpäivän seuduissa, ollessani menossa venevalkamalleni,
satuin määrättömäksi hämmästyksekseni näkemään rantahiekkaan hyvin
selväpiirteiseksi painuneen paljaan ihmisjalan jäljen. Seisoin kuin
salaman iskemänä tai kummituksen kohdanneena. Kuuntelin, katselin
ympärilleni: ei risausta, ei vilausta mistään. Nousin läheiselle
ylänteelle tähyilläkseni loitommas, hiiviskelin ylös ja alas rantaa,
mutta tuloksetta: en havainnut muita jalanjälkiä kuin tuon yhden. Menin
uudestaan paikalle katsomaan, oliko siellä lisää, ja ottamaan selvää
siitä, enkö vainen ollut nähnyt väärin. Mutta epäilemisen sijaa ei
ollut, sillä siinä esiintyi tarkoin kaavautunut askel – varpaat,
kantapää ja kaikki päkiäisen osat. Miten se oli siihen tullut, sitä en
tiennyt enkä osannut edes arvaillakaan. Ajatukseni vilisivät
hämmentyneinä, olin kerrassaan sekaannuksissani ja suunniltani.
Varustukseeni palatessani en tuntenut maata jalkaini alla, kuten
sanotaan, vaan vilkuilin sanomattoman hirmun hytisyttämänä joka
toisella tai kolmannella askeleella taakseni, erehtyen jokaisesta
puusta ja pensaasta, jokaisen kannon kuvastuessa silmiini matkan päässä
ilmettynä ihmisenä. Ja mahdoton oli kuvata, miten monen muotoisina
asiat esiintyivät säikähtyneessä mielikuvituksessani; toinen toistaan
päättömämmät aatokset pyörivät matkan varrella yhtämittaa mielessäni ja
selittämättömän kummallisia mielijohteita pälkähti päähäni.

Saapuessani linnalle, sillä siksi luulen asumustani tästä lähtien aina
nimittäneeni, pakenin sen turviin kuin vainolaisten hätyyttämänä.
Käytinkö ensimmäistä pääsytietäni, tikkaita, vai syöksähdinkö sisään
oveksi sanomastani kallioseinän aukosta, sitä en kykene muistamaan,
sillä konsanaan ei säikytelty jänis ole pinttänyt piiloon tai kettu
koloonsa kauhistuneempana kuin minä tällöin varustukseeni.

En saanut sinä yönä unta silmiini. Mitä kauempana olin säikkyni
aiheesta, sitä pahemmin pelkäsin. Tämä on hiukan nurinkurista asian
laatuun katsoen, ja tavallisesti käyttäytyvät kaikki pelon valtaamat
olennot toisin. Mutta minut oli niin sekaannuttanut oma kaamea
kuvitteluni ilmiöstä, etten osannut ajatella muuta kuin kauhunkuvia,
vaikka olin nyt pitkän matkan päässä paikalta. Toisinaan luulin
paholaisen pitäneen peliänsä, ja järki yhtyi tukemaan sitä oletusta,
sillä miten muutenkaan saattoi mikään ihmisolento tuolle paikalle osua?
Missä oli laiva, joka tulijat toi? Mitä jälkiä oli muista askelista? Ja
kuinka oli mahdollista, että ihminen olisi voinutkaan ilmestyä siihen?
Mutta yhtä hämmennyttävää oli ajatella, että sielunvihollinen omaksuisi
ihmismuodon sellaisella paikalla, missä moiseen menettelyyn ei voinut
olla minkäänlaista aihetta, paitsi vain jättääkseen muka taakseen
jalanjälkensä, ja senkin umpimähkään, sillä eihän hän olisi kyennyt
tietämään, että minä sen näkisin. Mieleeni johtui, että kiusaaja kyllä
olisi pystynyt keksimään minun kauhistuttamisekseni yltäkyllin muitakin
keinoja kuin tuon ainoan askelen. Otin myös huomioon, että kun asustin
ihan toisella puolella saarta, hän ei olisi mitenkään niin tyhmästi
jättänyt merkkiä paikkaan, missä oli kymmenentuhatta mahdollisuutta
yhtä vastaan, etten sitä konsanaan näkisi, vieläpä hiekkaan, josta sen
olisi kokonaan häivyttänyt ensimmäinen navakan tuulen nostama meren
hyöky.

Yltäkyllin ilmeni samanlaisia seikkoja avukseni todistelemaan, ettei
ollut pelkäämistä paholaisen osallisuudesta. Ennenpitkää johduin siihen
päätelmään, että jonkun vaarallisemman olennon oli siellä siis täytynyt
käydä. Ei ollut mahdollista muu, kuin että vastapäiseltä mantereelta
oli joitakuita villejä lähtenyt kanooteillaan ulapalle ja joko
merivirran tai vastatuulen painamina ajautunut saarelle. He olivat
tietenkin pistäytyneet rannalle, mutta palanneet pian merelle, kenties
yhtä vastahakoisina viipymään tällä autiolla saarella kuin minä olisin
ollut vastaanottamaan heidän vierailuansa.

Näiden aatosten pyöriessä mielessäni olin sydämestäni kiitollinen
siitä, etten onnekseni ollut osunut siihen aikaan lähettyville tai
etteivät kävijät olleet nähneet venettäni, josta olisivat voineet
päättää asukkaita olleen paikalla ja kenties etsiskellä minua
etäämmältä. Sitten kidutti mieltäni kamala kuvittelu, että he kenties
olivatkin löytäneet veneen ja havainneet saarella asustavan ihmisiä.
Siinä tapauksessa sain olla varma siitä, että he palaisivat suuremmalla
joukolla ja tuhoaisivat minut. Jos vielä itse säästyisinkin,
löytäisivät he kuitenkin aituukseni, hävittäisivät kaikki laihoni ja
veisivät saaliikseen koko kauriskarjani, jättäen minut menehtymään
lopulta pelkkään puutteeseen.

Pelkoni karkoitti kaiken uskonnollisen toivoni. Hupeni tyyten se
entinen luottamukseni Jumalaan, joka perustui Hänen laupeudestaan
saamiini ihmeellisiin kokemuksiin, ikäänkuin ei Hän, joka oli
ihmetyöllä minua tähän asti elättänyt, olisi voinut kaikkivaltiudellaan
varjella toimeentuloa, jonka oli minulle hyvyydessään suonut. Soimasin
itseäni laiskuudesta, kun en ollut vuotuisesti kylvänyt enempää viljaa
kuin riittämään juuri seuraavaan satoon asti, niinkuin ei mitään
sattumaa voisi osua estämään minua korjaamasta laihoni tuloksia. Tätä
moitetta pidinkin niin oikeutettuna, että päätin vast'edes hankkia
varastoon ennakolta kahden tai kolmen vuoden viljatarpeet, jotten
menehtyisi leivän puutteeseen, tulipa mitä tuli.

Ihmeellisen kirjava on ihmisen elämä Kaitselmuksen kädessä! Kuinka
vaihtelevatkaan ne salaiset vaikutteet, jotka erilaisten olosuhteitten
esiintyessä kuohuttelevat tunteitamme! Tänään rakastamme mitä huomenna
vihaamme; tämänpäiväistä etsimäämme karttelemme huomenna; tänään
mielimme sitä, minkä pelkkä mahdollisuuskin huomenna vapisuttaa meitä
pelollaan. Siitä olin minä tällä hetkellä elävimpänä esimerkkinä, mitä
ajatella voipi. Olihan ollut ainoana murheenani se, että näytin
ihmisseurasta maanpakoon tuomitulta; en ollut surrut muuta kuin
yksinäisyyttäni, sitä, että olin aavan valtameren saartamana,
ihmiskunnasta erilläni ja niin sanoakseni hiljaiseen elämään
pakotettuna. Olin valittanut olevani ikäänkuin hylky, jota taivas ei
katsonut ansiolliseksi kuulumaan elävien joukkoon tai esiintymään
muiden luotujen parissa. Omaan lajiini kuuluvan olennon näkemistä olin
kuvitellut onnena, joka olisi minusta tuntunut kuolleista henkiin
heräämiseltä; olin sitä kaipaillut suurimpana siunauksena, mitä itse
taivaskaan voisi suoda, lähinnä kaikkeen vertaamatonta sieluni
autuutta. Ja pitipä minun nyt vapista pelkkää ihmisen ilmestymisen
aavistustakin ja olla maahan lysähtämäisilläni jo varjosta tai
äänettömästä merkistä, joka ilmaisi ihmisen laskeneen jalkansa
saarelleni.

                          Suomentanut Väinö Hämeen-Anttila.

ADDISON JA STEELE.

Joseph Addison (1672-1719) ja Richard Steele (1672-1729) ovat
yhteistyöllään antaneet ilmaisun ja muodon sille englantilaisen hengen
pyrkimykselle joka monien vaiheiden, puoleen ja toiseen tapahtuneiden
horjahtelujen ja liioittelujen kautta oli etsinyt uskonnon, moraalin,
elämänilon ja suvaitsevaisuuden korkeampaa, hienostunutta,
rauhoittunutta tasapainoa. Puritaaniseen ahtauteen, kavaljeerien
liikaan väljyyteen, poliittisten lentokirjasten kiihkomielisyyteen,
yleensä 1700-luvun vaihteen äärimmäisyyksiin kyllästynyt mieli kaipasi
tyyntymistä, valistunutta ja suvaitsevaa sivistymistä, ja tähän
opastivat sen nämä kirjailijat, onnistuneesti kehittäen ja käyttäen
pakinoivan tutkielman, esseen, muotoa moraalisen mietiskelyn kehyksenä,
valaisten sen aitoenglantilaisen, hienon, inhimillisen huumorin
rusotuksella.

Addison kävi kuuluisan Charterhousen koulun (Thackerayn "Greyfriars")
Lontoossa, toverinansa Steele, saavutti Oxfordissa mainetta
latinankielisten runojen sepittäjänä ja synnynnäisesti hienona ja
miellyttävänä henkilönä, aikoi papiksi, mutta antautui johtavan
whigpoliitikon Charles Montaguen (sittemmin lordi Halifax)
kehoituksesta diplomatian alalle. Saavutettuaan Drydenin ystävyyden ja
johtavien whigien suosion hän sai (1699) 300 punnan suuruisen
vuotuisrahan, matkusti ulkomaille, mm. Italiaan, josta palasi 1703,
menetettyään tällä välin Wilhelm Oranialaisen kuoltua apurahansa. Hänen
kirjeensä osoittavat, ettei hän tajunnut alppien eikä Chartreuse'in
luostarin jylhää, romanttista kauneutta. Blenheimin taistelun johdosta
kirjoittamallaan ylistysrunolla nimeltä Sotaretki (The Campaign,
1704) hän pääsi uudelleen hallituksen suosioon, toimien sen jälkeen
aina whigien kukistumiseen saakka 1710 puolue- (whig-) kirjailijana
erilaisissa tärkeissä poliittisissa ja diplomaattisissa tehtävissä.
1709 alkaa hänen ja Steelen yhteistyö.

Irlantilaissyntyinen Steele opiskeli myös Oxfordissa – mikäli opiskeli
–, jätti tutkinnot sikseen ja meni ratsuväkeen, kohoten siellä
runoutta ymmärtävän everstinsä ansiosta kapteeniksi. Kirjoitti omaksi
ylösrakennuksekseen, mikä olikin tarpeellista, moraalisen tutkielman
Kristitty sankari (The Christian Hero, 1701), mutta antautui heti sen
jälkeen huvinäytelmien sepittämiseen, jota oli harrastanut jo
ylioppilaana: Hautajaiset (The Funeral) ilmestyi 1702, Hellä
aviomies (The Tender Husband) 1703, ja Valhetteleva rakastaja
(The Lying Lover) 1704. Mainittakoon samalla, että hän lankesi
huvinäytelmien sepittämissyntiin vielä vanhempanakin, julkaisten 1722
viimeisen näytelmänsä Tietoiset rakastajat (The Conscious Lovers).
Näissä hän ylistää uskollista rakkautta restauraation komedian
vastapainoksi. 1707 hänet nimitettiin virallisen lehden, London
Gazetten toimittajaksi ja 1709 hän tuli oivaltaneeksi ajan vaatimuksen
perustamalla kolme kertaa viikossa ilmestyvän esseelehden The Tatler,
jossa hän, tavallaan Defoen "Skandaalikerhon" mukaisesti, leikillisen
suopeasti ja sirosti, tarkoitusperänä moraalinen kohennus, nimenomaan
naisen arvon nostaminen, pelin ja kaksintaistelun vastustaminen,
valistunut ajattelu ja sivistyneet tavat, pakinoi Lontoon
seurapiireille. Kirjoittajan nimenä oli Swiftilta saatu Isaac
Bickerstaff ja pakinoimispaikkana "Torven" ravintola, johon
säännöllisesti kokoutuva kerhoseurue tarpeellisin muutoksin elää vielä
Dickensin romaaneissa ja välskäri Bäckin ullakkokamarissa. Tähän työhön
liittyi toveriksi Addison. The Tatler ilmestyi 12/4 09 – 2/1 11,
yhteensä 271 esseetä, joista Addison kirjoitti 42, Swift ym. muutamia.
Sen seuraajaksi tuli joka päivä ilmestyvä The Spectator (1/3 11 –
6/12 12), jonka 555 numerosta Addison on kirjoittanut 274, Steele 236.
Sen kertoja on hieno, mietteliäs Mr. Spectator, ja sen humoristinen
kerhonkeskus Sir Roger de Coverley, mainio maaseutugentlemanni,
vanhapoika, Mr. Pickwickin ensimmäinen luonnos. Addison julkaisi
Spectatoria myöhemmin yksinään (18/6 – 20/12 14). Sen varsinainen
seuraaja oli yhteisesti toimitettu The Guardian (12/3 – 1/10 13),
myös jokapäiväinen. Spectatorilla oli kirjallisempi, vielä
kultivoidumpi leima kuin sen edeltäjällä; se on huumoriltaan
aitoenglantilainen; The Guardian oli liiaksi moralisoiva. Lehtien
artikkelit ilmestyivät aina myöhemmin kirjoina. Nämä yhteensä neljän
vuoden aikana ilmestyneet pienet lehdet antoivat nyt sen nuotin, jota
Richardsonin ja osaksi Fieldingin kirjailijakorva noudatti, josta
syntyi Englannin varsinainen taideromaani.

Addison julkaisi 1713 Cato nimisen sankaritragedian, joka on
viimeinen laatuansa, ja huvinäytelmän Rummuttaja (The Drummer, 1716),
toimitti puoluelehteä Vapaatilallinen (The Freeholder, 1716) ja
kohosi sisäasiain ministeriksi 1717. Popen ilkeys, syntynyt
erimielisyys ystävä Steelen kanssa ja perheikävyydet häiritsivät tämän
hienon miehen viimeisiä aikoja. Hän kuoli 1719. Swift lausui hänestä
kerran, tarkoittaen hänen voittavia ominaisuuksiaan, että jos Addison
pyrkisi kuninkaaksi, ei kukaan hennoisi sitä estää.

Steelen vaiheet alkaen v:sta 1714 ovat moninaiset, taustana alituiset
taloudelliset vaikeudet. Hän kuoli 1729.

RICHARD STEELE:

MIELLYTTÄVÄT SEURAKUMPPANIT JA IMARTELIJAT.

Eräs vanha tuttava, joka kohtasi minut tänä aamuna, näytti olevan
erittäin ihastunut nähdessään minut ja sanoi minun olevan yhtä reippaan
näköinen kuin olin hänen muistinsa mukaan ollut nämä neljäkymmentä
vuotta; mutta, hän lisäsi, sinun kuitenkaan olematta aivan sama mies
kuin mikä olit käydessämme yhdessä tervehtimässä Lady Brightlyä. Ah!
Isaac, nuo ajat ovat menneet. Luuletko maailmassa enää olevan
ainoatakaan niin hienoa ihmistä, joiden kanssa silloin keskustelimme?
Hän jatkoi ja puhui tuhansista eri seikoista, joiden hänen mielestään
täytyi pakostakin miellyttää minua; mutta ne tekivät aivan
päinvastaisen vaikutuksen. Imartelu, jolla hän aloitti sanoessaan
minulle, kuinka reippaalta näytin, ei ollut vasten mielistä; mutta
hänen tahditon kajoamisensa jo manalle menneeseen tuttavapiiriin
palautti mieleeni tuhansia asioita, jotka saivat minut mielipahalla
ajattelemaan nykyistä tilaani. Olisipa hän todellakin ollut niin
ystävällinen, että olisi pitkän poissaolon jälkeen onnitellut minua
tuon huolettoman ja onnellisen vanhan ajan johdosta ja maininnut,
kuinka kiitollisia hän ja minä saimme olla siitä, että meidän iällämme
vielä kykenimme kävelemään varmasti, syömään hyvällä ruokahalulla ja
keskustelemaan rattoisasti, niin hän olisi auttanut minua pysymään
hyvällä mielellä. Mutta nämä ymmärtämättömät kohteliaat ihmiset ovatkin
kaikista tyrmistyttävimpiä koko maailmassa. Aluksi he tavallisesti
sanovat jotakin, jonka he tietävät täytyvän vaikuttaa miellyttävästi;
mutta sitten, peläten esiintyvänsä imartelijana, he ottavat puheeksi
asian, josta kaikista vähimmän koko maailmassa haluaisitte mainittavan.
Juuri tämä panee kohteliaat ihmiset ymmälle. Syynä valitushuutoon, joka
on keskuudessamme nostettu imartelijoita vastaan, on se, että hyviä
imartelijoita on niin vähän. Imartelu on elämän siroin taito,
kaunopuheliaisuuden se osa, joka ei kaipaa kaikille muille osille
välttämättömiä alkuvalmisteluja voittaaksenne kuulijanne täydellisesti
puolellenne, sillä vastustajan lausuma ylistys on kaikista kiitoksista
miellyttävin.

Yleensä nähdään, että meitä miellyttää pysyväisesti ja parhaiten
henkilö, jolla ei ole loistavia kykyjä, mutta joka on jossakin määrässä
suurten puutteellisuuksien yläpuolella; jonka kanssa voi elää yhdessä,
hänen milloinkaan pyrkimättä kumppaninsa tasolle, ja joka kyllä huomaa
tämän pienet viat, mutta ei ole näkevinään niitä. Tämmöinen mukava
toveri joko lausuu itse pienen imartelun silloin tällöin tahi antaa
toisen kaikessa rauhassa imarrella itseään oman etevämmyytensä
tuntemisessa. Jos katsotte ympärillenne, niin maailmassa tuskin on
ainoatakaan rikasta ihmistä, jolla ei ole tämmöistä mukautuvaista,
vaatimatonta ystävää, suosikkia oman vähäpätöisyytensä takia. Tämmöisen
kaltaisemme ystävän omistaminen, joka on jonkin verran meitä alempana,
ja joka, hänen olematta meidän palvelijamme, luonnostaan kuuluu
seurueeseemme, merkitsee suurta lepoa ja virkistystä. Nämä suojatit
ovat erittäin tervetulleita sadepäivinä, tahi kun ei tee mieli pukeutua
kyläilyä varten; tahi karkoittamaan yksinäisyyttä, kun ei halua lähteä
ulos eikä kaipaa vieraitakaan. Tämän hyväsydämisen veljeskunnan eräät
jäsenet ovat niin ystävällisiä, että he aivan kuin jakavat itsensä ja
tekevät näitä hyviä palveluksia monelle. Viisi tahi kuusi heikäläistä
pitää vierailuillaan huolen kokonaisesta kaupunginosasta ja poistaa
ilman mitään palkkiota alakuloisuuden perheistä, joissa he tämän tästä
käyvät. Elleivät he määrää lääkkeitä, niin he voivat pitää seuraa
teidän ottaessanne niitä. Rikkaille ja sellaisille, joiden sanotaan
elävän huoletonta elämää, he tekevät sangen paljon hyvää, vaikka he
eivät henkilöinä merkitsekään mitään; olen tuntenut heistä muutamia,
jotka, käyttämällä hiukan oveluutta, esiintyvät rakastettavina
imartelijoina. He tuntevat kaupungin elämän ja asukkaiden luonteet
pääpiirteissään; sitten he välistä tulevat sanoneeksi miellyttävimpiä
valheita, mitä ajatella saattaa. He voivat ilmaista jonkun
vastapuolueeseen lukeutuvan henkilön sanoneen, että vaikka teidän
harrastuksenne kohdistuvat aivan vastakkaisiin asioihin, niin hän
kuitenkin mitä suurimmassa määrässä kunnioittaa hyvää järkeänne ja
käyttäytymistänne. Se heistä, jolla on hiukan oveluutta, elää elämänsä
äärimmäisen tyytyväisenä itseensä ja ystäviinsä, sillä hänen asemansa
ei salli hänen milloinkaan ilmoittaa eikä sanoa vastenmielisiä asioita
ystävälleen. Antaessaan tämän erehtyä ja elää synnissään hän ymmärtää,
että sen oikaiseminen on lahjakkaampien ja vähemmän hienotunteisten
henkilöiden tehtävä.

Imartelijaa vastaava latinalainen sana (assentator) ei merkitse muuta
kuin henkilöä, joka vain myöntää; hänestä ei todellakaan voitaisi
maksaa liian suurta hintaa, jos sellaisen ostaminen tahi luonaan
pitäminen olisi mahdollista. Hän ei väitä milloinkaan teitä vastaan,
vaan vaikuttaa teihin edullisesti, ei siten, että hän sopimattomasti
kiittäisi teitä käyttämällä rohkeita sanoja, vaan tunnustaen hyväksi
kaikki, mitä te ehdotatte tahi sanotte, ollen samalla valmis pyytämään
anteeksi ja väittämään vastaan, jos satutte puhumaan pahaa omasta
itsestänne. Ja vanha nainen on harvoin ilman tämmöistä seurakumppania,
joka kykenee luettelemaan hänen kaikkien ihailijoidensa nimet samoin
kuin naimatarjoukset, jotka hän oli evännyt silloin, kun hän vielä
välitti moisista turhuuksista – kuten hän nyt mielellään sanoo,
vaikkakin niiden mainitseminen on hänestä hyvin mieluista. On
huomattava, että naisen imartelija on yleensä häntä vanhempi; hänen
ikävuotensa puhuvat jo sinänsä hänen suojelijattarensa iän puolesta ja
tehostavat hänen kaikissa muissakin kohdissa osoittamaansa
ystävällisyyttä.

Me vähävaraiset herrasmiehet olemme tässä suhteessa äärimmäisen köyhiä.
Minulla tosin on ystävä, joka usein polttelee kanssani, mutta ihmisenä
hän on niin lahjaton, että hänen minulle omistamansa suitsu-uhri
supistuu piipun täyttämiseen seurassani ja tarkalleen yhtä monen haiun
tuprauttamiseen kuin minkä minäkin. Siinä on kaikki ylistys ja
hyväksyminen, minkä hän kykenee ilmaisemaan, mutta elämässäni on paljon
hetkiä, jotka viettäisin mieluummin hänen kuin älykkäimmänkään
tuntemani ihmisen seurassa. Sen selittäminen, miksi miellymme
tämänlaatuiseen imarteluun, olisi hyvin vaikeata; mutta jos menemme
asian ytimeen, niin huomaamme, että sen luoma mielihyvä on jotakuinkin
samanlaista kuin mitä tunnemme vastaanottaessamme rahoja, jotka
kuuluvat meille, niiden olematta vielä hallussamme. Jokainen ihminen
luulee omistavansa jonkin verran mainetta ja on iloinen nähdessään
henkilön, joka tuo siitä jotakin hänen omaan kotiinsa; olipa pussi,
jossa raha tuodaan, kuinka likainen hyvänsä, tahi sen tuoja kuinka
narrimainen tahansa, se ei merkitse mitään, kunhan raha vain on hyvää.
Voidaksemme nauttia imartelusta meidän ei tarvitse muuta kuin että
uskomme sen esittäjän olevan vilpitön. Juuri tämä seikka tekee
mahdolliseksi sen, että typerät henkilöt tässä taidossa usein voittavat
taitavimmankin. Taidon puute on silloin etu, ja heidän töykeä
suorasukaisuutensa vilpin paras suojaverho, koska se näyttää johtuvan
juuri vilpittömyydestä...

On todellakin suurinta vääryyttä imarrella ketään muuta kuin henkilöä,
joka on onneton, tahi joka kärsii jostakin viastaan. Tähän
jälkimmäiseen tapaukseen soveltuu eräs kerhomme jäsen, joka sir
Jeffreyn nukahtaessa herättää hänet rupeamalla kuorsaamaan. Sen
kuullessaan sir Jeffrey havahtuu ja katselee hetkisen ympärilleen,
todeten, että joukossamme on häntä nuorempia miehiä, jotka ovat vielä
unisempia.

Imartelu on, kun siihen ryhdytään missä hyvänsä muussa tarkoituksessa,
maailman halveksittavin asia; niin, en voi kuvitella luonnetta, joka
olisi imartelijaa alhaisempi, lukuunottamatta hänen kadehtijaansa. Te
kohtaatte miehiä, jotka ovat valmiit olemaan mahdollisimman alhaisia
mielistelyssään ja puheissaan, mutta päästäkseen sellaiseen
alhaisuuteen heillä pitää olla luonnetta ja kykyä. Samoin kuin
ilveilijä on lahjakas narri, imartelija on lahjakas roisto.

Tämän veljeskunnan tuntemistani jäsenistä on paras eräs, joka naamioi
imartelun vastaväitteiksi tahi nuhteiksi. Hän sanoi tässä tuonoin
eräälle auttamattomalle lörpöttelijälle, ettei hän välittänyt olla
hänen seurassaan, koska kuuli hänen tekevän poissaolevat ystävänsä
naurunalaisiksi. Ja lady Autumnin väitellessä hänen kanssaan jostakin
vallankumouksen aikana sattuneesta tapauksesta hän vastasi sangen
närkästyneellä äänellä: "Pyydän, rouva, sallikaa minun tietää asiasta,
sillä olinhan tietenkin mukana siinä enemmän kuin te, joka istuitte
silloin hoitajattarenne sylissä."

                                    (The Tatler, N:o 208.)
                                    Suomentanut O. Juurikoski.

JOSEPH ADDISON:

SIR ROGER TEATTERISSA.

Ystäväni sir Roger de Coverley sanoi viimeksi tavatessamme toisemme
kerhossa, että hänen teki kovasti mieli lähteä kanssani katsomaan uutta
murhenäytelmää, huomauttaen samalla, ettei hän ollut käynyt teatterissa
kahteenkymmeneen vuoteen. "Viimeksi näkemäni näytelmä oli", kertoi sir
Roger, "Komitea, jota en olisi liioin mennyt katsomaan, ellei minulle
olisi edeltäpäin sanottu, että se oli onnistunut Englannin kirkon
henkinen huvinäytelmä." Sitten hän ryhtyi tiedustelemaan, kuka tämä
Onneton Äiti oli; ja kuullessaan, että hän oli Hektorin leski, sir
Roger sanoi, että hänen miehensä oli urhoollinen mies, ja että hän oli
koulupoikana lukenut hänen elämäkertansa sanakirjan lopusta. Sitten
ystäväni kysyi, eikö ollut jonkin verran vaarallista tulla myöhällä
kotiin, jos nimittäin mohokit olisivat liikkeellä. "Saat olla varma",
hän lausui, "että uskoin eilen illalla joutuneeni heidän käsiinsä;
sillä huomasin pari kolme rotevaa mustaa miestä, jotka tulivat
jäljessäni Fleet Streetin puoliväliin saakka ja jouduttivat askeleitaan
takanani samassa suhteessa kuin minä kiirehdin kulkuani päästäkseni
heistä erilleni. Sinun täytyy tietää (hän jatkoi hymyillen) minun
kuvitelleen, että heidän halutti metsästää minua; sillä mieleeni
muistuu eräs naapurissani asuva kunnon mies, jolle tehtiin samanlainen
kepponen kuningas Kaarle II:n aikana, minkä tähden hän ei ole sen
koommin uskaltanut käydä kaupungissa. Olisin voinut antaa heille
yllinkyllin tekemistä, jos heidän tarkoituksensa olisi ollut sellainen,
sillä olenhan vanha kettujen metsästäjä; olisin mutkitellut ja
piilotellut ja tehnyt tuhansia temppuja, joita he eivät ole konsanaan
aikaisemmin nähneet." Sir Roger lisäsi, että jos noilla herrasmiehillä
oli sellaisia aikeita, niin ne eivät oikein luonnistuneet; "sillä minä
kiidätin heidät (hän kertoi) Norfolk Streetin päähän, jossa pujahdin
kulman taakse ja pääsin suojaan asuntooni ennen, kuin he osasivat
kuvitellakaan, mihin oikeastaan hävisin. Mutta (hän jatkoi), jos
kapteeni Sentry liittyy seuraamme huomenillalla, ja jos te molemmat
tulette luokseni neljän tienoilla, niin että ehdimme perille ennen,
kuin sali on täysi, niin varaan vaununi odottamaan teitä, koskapa John
ilmoitti saaneensa etupyörät korjatuiksi."

Kapteeni, joka ei laiminlyönyt tapaamistani siellä määräaikana, sanoi
sir Rogerille, ettei tämän tarvinnut pelätä mitään, sillä hän oli
vyöttänyt kupeelleen saman miekan, jota hän oli käyttänyt Steenkirkin
taistelussa. Sir Rogerin palvelijat ja muiden muassa minun vanha
ystäväni, hovimestari, olivat, kuten huomasin, aseistautuneet tukevilla
tammisauvoilla, ollakseen isäntänsä saattueena tässä tilaisuudessa.
Sijoitettuamme hänet vaunuihin, joihin minä asetuin hänen vasemmalle
puolelleen, kapteeni hänen eteensä, ja hovimestari lakeijoineen
taaksemme, me veimme hänet turvallisesti teatteriin, jossa, astuttuamme
hyvässä järjestyksessä ovelle, kapteeni ja minä menimme sisään hänen
kanssaan ja sijoitimme hänet väliimme permantopaikalle. Heti kun sali
täyttyi ja kynttilät sytytettiin, vanha ystäväni nousi seisomaan ja
silmäili ympärilleen, katseessa mielihyvää, jota ihmisrakkauden
herkistämä sydän sisimmässään luonnollisesti tuntee nähdessään suuren
ihmisjoukon, jota hallitsee sopusoinnun henki ja joka osallistuu saman
ja yhteisen huvituksen nauttimiseen. Vanhuksen seisoessa keskellä
permantoa en voinut muuta kuin kuvitella mielessäni, että hän oli
varsin sopiva keskipiste vakavalle kuulijakunnalle. Pyrrhoksen astuessa
näyttämölle hän sanoi, ettei hän uskonut itsensä Ranskan kuninkaankaan
osaavan tepastella pöyhkeämmin. Kuuntelin todellakin hyvin
tarkkaavaisesti vanhan ystäväni huomautuksia, koska ne olivat
mielestäni luonnollisen arvostelun näytteitä, ja kuulin mielihyvällä
hänen sanovan melkeinpä jokaisen näytöksen lopussa, ettei hän osannut
kuvitellakaan, millä tavalla näytelmä päättyisi. Hän näytti olevan
suuresti kiinnostunut ensin Andromakhen kohtaloon ja hiukan myöhemmin
yhtä läheisesti Hermioneen, samalla kuin hänen mieltään askarrutti
äärimmäisen kiinteästi ajatus, miten Pyrrhoksen lopuksi kävisi.

Kun sir Roger näki Andromakhen itsepäisesti torjuvan luotaan
tungettelevaa kosijaansa, hän kuiskasi korvaani olevansa varma, ettei
Andromakhe huolisi hänestä milloinkaan; mihin hän lisäsi tavallista
syvemmin närkästyneenä: "Ette voi kuvitella, sir, mitä on olla
tekemisissä lesken kanssa." Kun Pyrrhos myöhemmin uhkaa jättää hänet,
vanhus ravisti päätään ja mutisi itsekseen: "Tee se, jos voit." Tämä
kohta teki niin syvän vaikutuksen ystäväni mielikuvitukseen, että hän
kolmannen näytöksen lopussa, kun ajattelin jotakin muuta, kuiskasi
korvaani: "Lesket, sir, ovat maailman juonikkaimpia ihmisiä. Mutta
sanokaahan (hän jatkoi), te kun olette arvostelija, onko tämä näytelmä
teidän draamallisten sääntöjenne mukainen, joiksi te niitä nimitätte?
Pitääkö näytelmän henkilöiden aina puhua ymmärrettävästi? Tässä
näytelmässä ei ole ainoatakaan lausetta, jonka tarkoitusta en
käsittäisi."

Neljäs näytös alkoi kaikeksi onneksi ennen, kuin ehdin vastata vanhalle
herralle. "Jahah", hän virkkoi, istuutuen mielihyvällä tuoliinsa, "nyt
me kai saamme nähdä Hektorin haamun." Sitten hän kävi jälleen
tarkkaavaiseksi ja innostui tämän tästä ylistelemään leskeä. Kerran hän
tosin hiukan erehtyi erään hovipojan suhteen, jota hän, pojan astuessa
näyttämölle, luuli Astyanaksiksi; mutta sen hän korjasi sukkelaan,
samalla kuitenkin tunnustaen, että tuon pikku pojan näkeminen olisi
häntä suuresti ilahduttanut, "koska", hän lisäsi, "hänen täytyi
kuvauksista päättäen olla varsin kaunis ja suloinen lapsi". Hermionen
poistuessa uhaten Pyrrhosta taputettiin katsomossa äänekkäästi, mihin
sir Roger lisäsi: "Kunniani kautta, mokomakin nuori irstailija!"

Katsomossa oli näytöksien aikana huomattavan hiljaista ja äänetöntä,
minkä tähden yleisö väliajoilla luonnollisesti käytti tilaisuutta
hyväkseen lausuakseen mielipiteitään näyttelijöistä ja heidän osistaan.
Kuullessaan erään ryhmän kiittävän Orestesta sir Roger puuttui
puheeseen ja sanoi heille, että hänen mielestään Oresteen ystävä
Pylades oli hyvin järkevä mies. Kun he myöhemmin osoittivat suosiotaan
Pyrrhokselle, sir Roger sekaantui asiaan toisen kerran: "Ja sallikaa
minun sanoa teille (hän huomautti), että minä pidän tuosta vanhasta
miehestä, jolla on poskiparta, aivan yhtä paljon kuin kaikista
muistakin, vaikka hän puhuukin vähän." Nähdessään parin kolmen
hulivilin, jotka istuivat lähellämme, kumartuvan tarkkaavaisesti sir
Rogeriin päin ja peläten heidän tekevän vanhukselle jonkin kepposen,
kapteeni Sentry kosketti tätä olkapäähän ja kuiskaili hänen korvaansa
viidennen näytöksen alkamiseen saakka. Sir Roger seurasi ihmeteltävän
tarkkaavaisesti Oresteen kertomusta Pyrrhoksen kuolemasta, ja kun
selostus päättyi, hän sanoi olevansa iloinen, ettei kuolemaa esitetty
näyttämöllä, sillä sehän oli kovin verinen toimitus. Nähdessään sitten
Oresteen raivokohtauksen hän kävi tavallista vakavammaksi ja katsoi
olevan aihetta moralisoida (omalla tavallaan) huonosta omastatunnosta,
lisäten, että "Orestes näytti hulluudessaan aivan kuin näkevän
jotakin."

Olimme tulleet teatteriin ensimmäisinä, ja niinpä myös poistuimme
viimeisinä; sillä olimme päättäneet pitää tien avoinna vanhalle
ystävällemme, jonka emme tahtoneet joutuvan tyrkkivän ihmistungoksen
keskelle. Sir Roger käveli ulos täysin tyytyväisenä illan ohjelmaan, ja
me saattelimme hänet kotiin samalla tavalla kuin olimme tuoneet hänet
teatteriin; minun ollessani omasta puolestani ylen tyytyväinen ei vain
näkemämme oivallisen näytelmän esitykseen, vaan myös sen nautinnon
johdosta, jota se oli tuottanut tuolle kunnon vanhukselle.

                                 (The Spectator, n:o 335.)
                                 Suomentanut O. Juurikoski.

(Komitea, sir Robert Howardin näytelmä, oli hyvin suosittu
restauraation jälkeen. Onneton äiti (Racinen Andromaquen muunnos),
jonka on kirjoittanut Ambrose Phillips, esitettiin maaliskuun 17
päivänä 1712 ja painettiin 1713. Steele kirjoitti prologin, Addison ja
Budgell epilogin. "Mohokit" [Mohawks] olivat katurosvoja.)

SAMUEL RICHARDSON.

Addison ja Steele valmistivat hienolla sanataiteellaan ja sielullisten
vaikutinten vaarinotolla tietä tulevalle taideromaanille. Defoe ei
ymmärtänyt heidän osviittojaan, vaan pysyi entisen pikareskiromaanin
elämäkerrallisessa uomassa, ilman taiteellista pohjasuunnitelmaa. Hän
on kuitenkin keveä ja vuolas kertoja, joustavampi kuin Swift, jonka
raskas proosa tähtääkin toisaalle. Varsinaisen taideromaanin perustaa
Samuel Richardson (1689-1761) teoksillaan Pamela eli hyveellisyyden
palkka (Pamela or Vertue Rewarded, 1740), Clarissa eli nuoren naisen
historia (Clarissa; or, the History of a Young Lady, 1747-48) ja Sir
Charles Grandison (1753). Richardson oli puusepän poika, joka
lukuhalusta meni (1706) kirjanpainajan oppiin, kun varat eivät
myöntäneet pääsyä papin uralle. 1719 hän perusti oman kirjapainon, sai
sittemmin suorittaakseen alahuoneen painotyöt, ja kohosi lopuksi
"kuninkaan lainpainajan" luottamusasemaan. Nuoruudesta saakka hän
harrasti kaikenlaista kynäilyä, varsinkin kirjeiden kirjoittelua sekä
huvikseen että kirjoitustaidottomien, erittäinkin rakastuneiden
tyttöjen pyynnöstä, jotka luottavaisesti turvautuivat pieneen, kilttiin
kirjanpainajaan. Tämä hänen taitonsa tuli tunnetuksi ja eräs kustantaja
pyysi Richardsonia kirjoittamaan varsinaisen kirjekaavion oppimattomia
ihmisiä ja elämän eri tarpeita varten, minkä hän tekikin. Mutta tämän
työn varrella ja ilmeisesti tuntien Marivaux'n romaanin Marianne
(jonka neljä ensimmäistä osaa oli ilmestynyt englanniksi jo 1736, ja
jonka juoni on pääkohdiltaan sama kuin Pamelan), Richardson tuli
ajatelleeksi englantilaisten neitojen vastaavia tilanteita, heidän
joskus hänelle purkamiaan huolia, sitä, kuinka läheisesti ja
uskottavasti ne voisi esittää kirjeiden muodossa, ja kirjoitti niin
ensimmäisen teoksensa, joka pian tuli "hyveen puolustuksena" kuuluksi
koko sivistyneessä maailmassa. Se taitavuus, jolla Pamela väsyttää
onkeensa tarttuneen kalan, on kuitenkin hiukan laskelmallista ja
herättää epäilyksiä. Vapautuen näiden teosten kaavamaisesta
moraalisuudesta Richardson kirjoitti Clarissan, jossa hän kohoaa
todempaan ja samalla taiteellisempaan elämän ja ihmisten kuvaukseen.
Clarissa kuolee häneen kohdistuneen alhaisen rakkauden traagillisena,
sielullisesti puhtaana uhrina, Hyveen ihanteena; hänen raiskaajansa
Lovelace, joka on restauraation tunnottoman, olemukseltaan
ja lahjoiltaan loistavan, mutta moraaliltaan harhautuneen
elostelijaylimystön edustaja, omien tekojensa uhrina kaksintaistelussa.
Kun Lovelace vastoin Richardsonin odotusta, demoonisena, hypnotisoivana
viettelijätyyppinä, herätti naismaailmassa romanttista, huokailevaa
kiinnostusta, päätti kirjailija lahjoittaa lukijattarilleen todella
ihailua ansaitsevan miestyypin, Sir Charles Grandisonin, joka on
gentlemanni myös moraaliltaan. Naiset eivät kuitenkaan välittäneet
tästä sunnuntaikoulusankarista, vaan katsoivat edelleen Lovelacen
puoleen. Näin oli pieni kirjanpainaja luonut romaanin, joka oli
sekä sielullisesti että ulkonaisesti rakennettu taiteellisen
perussuunnitelman mukaan.

JUHLALLINEN ESIINTYMINEN.

Eilen lähdimme ajelulle parhaissa vaunuissa, komeihin uusiin livreihin
puettujen Johnin, Abrahamin, Benjaminin ja Isaacin saattamina. Vaunut
oli puhdistettu ja silattu, ja valjaat olivat uudet, joten kaikki
näytti aivan uudelta. Mutta minulla ei ollut vaakunaa lisättäväksi
rakkaan herrani ja puolisoni vaakunakilpeen, vaikka hän huomauttaessani
halvasta sukuperästäni leikillisesti virkkoi, että hänen teki kovin
mieli liittää vaakunaansa minun puolestani hänen toiveihinsa viittaava
öljypuunoksa. Minulla oli valkoinen, hopealla kukitettu pukuni, muhkea
päähine, timanttikaulanauha, timanttikorvarenkaat ja muut, joista olen
ennen maininnut. Ja rakas puolisoni oli puettu hienoihin,
pitsitettyihin, sinisestä Padovan silkistä valmistettuihin liiveihin,
uhkeaan, helmenväriseen, kultanappiseen ja kultareunaisilla
napinrei'illä varustettuun verkanuttuunsa, joka oli sisustettu
valkoisella silkillä. Sanoin olevani liian hieno ja olisin tahtonut
panna pois muutamia jalokivistäni, mutta hän vastasi, että sitä
pidettäisiin loukkauksena hänen puolestaan minua kohtaan, joka olin
hänen vaimonsa. Ja vaikka pelkäsin, että ihmiset näinkin ollen kyllä
puhuisivat minusta halventavasti, hän sanoi kuitenkin mieluummin
sallivansa heidän puhua mitä muuta tahansa kuin sitä, ettei hän muka
asettaisi minua vaimonaan samalle tasolle kuin ketä vallasnaista
tahansa, jonka hän olisi saattanut naida.

Naapuriston vallasväki näkyi odottaneen meitä; ja seurakuntaa oli
paljon koolla. Tulimme näet hiukan myöhään (vastoin minun tahtoani),
joten astuessamme kirkonkäytävää pitkin hänen penkkiinsä katselijoita
ja kuiskailijoita oli paljon. Mutta rakas puolisoni käyttäytyi niin
ryhdikkään pelottomasti ja oli niin hilpeä ja kohtelias, että hän
tuotti kunniaa omalle valinnallensa, sen sijaan että olisi osoittanut
ikäänkuin häpeävänsä sitä. Ja minä päätin miettiä yksinomaan päivän
velvollisuuksia; ja tämä aikomukseni ja kiitollisuuteni Jumalaa kohtaan
hänen minulle osoittamastaan sanomattomasta armosta kiinnittivät siinä
määrin ajatukseni, että seurakunnan tuijotukset ja kuiskaukset
hermostuttivat minua paljoa vähemmän kuin ne muuten olisivat tehneet.

Jumalanpalveluksen päätyttyä viivähdimme siihen asti, että kirkko
melkein tyhjeni; mutta ovilla ja pylväskäytävissä oli ulostullessamme
suuri joukko kansaa. Ja ilokseni sain kuulla paljon ylistyksiä sekä
itsestäni että puvustani ja käytöksestäni enkä ainoatakaan
epäkunnioituksen huomautusta tai merkkiä.

Herra Martin, joka on naimaton, ja herrat Chambers, Arthur ja Brooks
perheineen olivat kaikki saapuvilla, ja ennen vaunuihin astumistamme
tulivat nuo neljä herrasmiestä luoksemme tervehtien meitä kumpaakin
hyvin ystävällisesti ja kunnioittavasti. Rouva Arthur ja rouva Brooks
suvaitsivat onnitella minua hyvin sydämellisesti ja viimeksimainittu
lausui: "Puolisoni tuli, hyvä rouva, eräänä iltana luotanne ihastuneena
esiintymistapaanne, jonka muuten tänä päivänä olette osoittanut olevan
teille aivan luontaista."

"Teette minulle suuren kunnian, arvoisa rouva", vastasin. "Teidän
asemassanne olevan rouvan hyväksyminen saattaa minut liiankin herkästi
tuntemaan onneni."

Rakas puolisoni auttoi minut vaunuihin ja jäi juttelemaan sir Thomas
Atkynsin kanssa (joka lausui hänelle ylen runsaasti kohteliaisuuksia ja
on hyvin muodollisuuksia noudattava herrasmies, vähän liiaksikin),
luullakseni totuttaakseen minua vilkuilijoihin, mikä minua hiukan
nolostutti; sillä minut jätettiin kuuntelemaan maalaisten ylistyksiä ja
näkemään heidän kerääntyvän vaunujen ympärille. Jotkut köyhät ihmiset
anoivat minulta almua, ja viitaten Johnille sanoinkin: "Jakakaa nuo
rahat köyhille kirkon ulkoeteisessä ja käskekää heidän tulla luokseni
huomenaamulla, niin annan heille enemmän, kunhan eivät nyt minua
häiritse." Lahjoitin siis heille kaiken hopean mitä minulla oli, pari-,
kolmekymmentä shillinkiä; ja tämä sai meluavat anojat vetäytymään
loitommalle.

Herra Martin tuli luokseni toiselle puolelle, nojaten ihan vaununovea
vastaan, isäntäni yhä jutellessa sir Thomasin kanssa, jota hän ei
voinut jättää, ja sanoi: "Kautta kaiken hyvän, te olette hurmannut koko
kirkkoväen. Ei ole ainoatakaan, joka ei ylistäisi teitä. Naapurini
tiesi paremmin kuin kukaan olisi voinut häntä neuvoa, kenen hän
valitsi. Vilkuilipa", hän lisäsi, "itse tuomiorovastikin teihin enemmän
kuin kirjaansa."

"Oi, hyvä herra", vastasin, "puheenne on kovin rohkaisevaa heikolle
mielelle!" – "Vakuutan", hän sanoi, "etten lausu muuta kuin totuuden.
Menisin huomispäivänä naimisiin, jos tietäisin saavani tytön, joka
olisi edes puoleksi teidän arvoisenne. Te olette – eikä minun tapani
ole liikoja ylistellä – sukupuolenne kaunistus, puolisollenne
kunniaksi, ja tuotatte arvonantoa uskonnolle. Jokainen sanoo niin;
sillä teidän hurskautenne on vaikuttanut ylentävästi koko
kirkkoväkeen."

Hänen lopetettuaan puheensa tuli itse tuomiorovasti minua onnittelemaan
sanoen, että niin kunnollisen rouvashenkilön käytös vaikuttaisi
kohottavasti koko seurakuntaan ja olisi rohkaisuna hänelle itselleen.

"Olette perin ystävällinen, hyvä rovasti", vastasin; "toivon voivani
käyttäytyä niiden oivallisten opetusten mukaisesti, joita minulla on
ilo saada niin ansiokkaalta pappismieheltä." Sitten sir Thomas kääntyi
puhuttelemaan minua, puolisoni astuessa vaunuihin, ja sanoi: "Pyydän
anteeksi, hyvä rouva, että viivytin teidän arvoisaa aviomiestänne;
mutta vakuuttelin hänelle, että hän on maailman onnellisin mies."
Kumarsin hänelle; mutta en olisi suinkaan toivonut hänen pakottavan
minua istumaan pitempää aikaa näin jokaisen huomion esineenä, mikä
kaikesta ponnistelustani huolimatta kiusasi minua aikalailla.

Herra Martin sanoi isännälleni: "Jos tulisitte kirkkoon joka sunnuntai
ihastuttavan rouvanne kanssa, en jäisi koskaan pois, ja hän olisi
hyvänä esimerkkinä kaikille paikkakuntalaisille."

"Oi, rakas puolisoni", virkoin minä, "ette tiedäkään, kuinka suuressa
kiitollisuudenvelassa olen herra Martinille. Hän on ystävällisillä
lauseillaan rohkaissut minua katsahtamaan ympärilleni riemumielin ja
kiitollisin sydämin."

Isäntäni sanoi: "Armas kyyhkyseni, olen samoin kuin sinäkin perin
kiitollinen hyvälle ystävälleni herra Martinille." Ja hän lausui
hänelle: "Me tahdomme uutterasti käydä kirkossa ja kaikkialla
muuallakin, missä meillä on ilo tavata herra Martin."

Herra Martin sanoi: "Olette todella onnellinen mies, ja luulenpa
aviopuolisonne esimerkin tehneen teidät kohteliaammaksi ja
auliimmaksikin kuin millaisena teitä koskaan ennen olen nähnyt,
vaikk'emme milloinkaan ole teitä epäkohteliaanakaan pitäneet." Sitten
hän kumarsi ja meni omille vaunuillensa; ja pois ajaessamme kansa
siunasi meitä hartaasti ja nimitti ihastuttavaksi pariksi.

             (Pamela naimisissa.) Suomentanut Walfrid Hedman.
             (Julkaistu Arvi A. Karisto Oy:n suosiollisella luvalla.)

LOVELACEN KUOLEMA -- KÄÄNNÖS F. J. DE LA TOURIN KIRJEESTÄ.

                 Herra John Relford, Soho Squaren lähellä, Lontoossa.

                                         Trent, joulukuun 18 p., u.a.

Sir, – minulla on surullisia uutisia ilmoitettavana Teille herra
Lovelacen määräyksestä. Hän näytti minulle Teille kirjoittamansa
kirjeen ennenkuin sulki sen, ilmaisten, että hänen piti tavata eversti
Morden 15. päivänä. Ja koska niin hyvin tunnette tämän tapaamisen syyn,
en puhu siitä tässä mitään.

Olin huolehtinut siitä, että läheisyydessä oli välskäri ja hänen
apulaisensa, joille, otettuani heiltä vaitiolon lupauksen, olin
ilmaissut asian (minun kuitenkaan tunnustamatta sitä asianomaisille
päähenkilöille), niin että heillä oli mukanaan sidetarpeita ja kaikkea,
mitä voitiin tarvita. Sillä minä tunsin hyvin herrani pelottomuuden ja
taitavuuden; ja olin kuullut toisen luonteenlaadusta; ja tiesin heidän
katkerasti vihaavan toisiaan. Pienet ajelurattaat ja kummankin herran
lakeija odottivat jonkin matkan päässä.

Molemmat herrat saapuivat täsmälleen määräaikana: heillä oli seurassaan
herra Margate (everstin palvelija) ja minä. He olivat antaneet
määräyksensä edellisenä iltana, ja uudistivat ne nyt toistensa kuullen,
että meidän oli noudatettava ehdotonta puolueettomuutta heidän
suhteensa; ja että, jos toinen kaatui, meidän piti kummankin,
välttämättömään avunantoon tahi paluumatkaan nähden, katsoa olevansa
eloonjääneen palvelija ja täyttää hänen käskynsä sen mukaisesti.

Lausuttuaan joitakin kohteliaisuuksia molemmat herrat riisuivat
takkinsa ja liivinsä suurimmalla mielentyyneydellä, mitä olen konsanaan
nähnyt, ja vetivät miekkansa.

He väistivät yhtä valppaasti useita pistoja. Minun herrani pani
ensimmäisenä veren vuotamaan, tehden vimmatun piston, joka, kun
vastustaja äkkiä kääntymällä pelastui tulemasta suoraan lävistetyksi,
haavoitti tätä oikean kyljen lihaksiin, minkä kohdan, koska se oli
aivan vartalon sivussa, miekka sivalsi irti; mutta, ennenkuin herrani
ehti suojata itseään, eversti vuorostaan suuntasi piston hänen
vasempaan käsivarteensa, sisäpuolelle, lähelle kainaloa; ja kun miekan
tiestä (pisto viilsi ohimennen haavan rintaan) vuosi runsaasti verta,
niin eversti lausui: Sir, luulen tämän jo riittävän teille.

Herrani vannoi J–lan nimeen, ettei hänelle ollut tapahtunut mitään
vahinkoa: tuo oli vain neulanpisto; ja syöksi miekkansa uudelleen
vastustajaansa kohti, joka kietaisi sen hämmästyttävän taitavasti
kainaloonsa, ja upotti oman miekkansa rakkaan herrani ruumiiseen;
hän kaatui heti, sanoen: Onni on teidän puolellanne, sir – oi,
Clarissa-rakkaani! – nyt sinä olet –. Itsekseen hän vielä lausui
kolme neljä sanaa. Miekka putosi hänen kädestään. Herra Morden heitti
omansa maahan ja riensi hänen luokseen, sanoen ranskaksi: Ah, monsieur,
te kuolette! – rukoilkaa Jumalalta armoa!

Me annoimme sovitun merkin lakeijoille; ja he välskäreille, jotka
tulivat heti luoksemme.

Eversti Morden oli, kuten huomasin, liiankin tottunut tähän veriseen
toimitukseen, sillä avustaessaan välskäreitä hän oli niin tyyni, kuin
mitään tavallisuudesta poikkeavaa ei olisi tapahtunutkaan, vaikka hänen
omasta haavastaan vuosi runsaasti verta. Minun rakas herrani pyörtyi
kaksi tahi kolme kertaa, ja oksensi sitä paitsi verta.

Joka tapauksessa he saivat verenvuodon toistaiseksi lakkaamaan; ja me
autoimme hänet ajoneuvoihin; ja sitten eversti salli sitoa oman
haavansa, ja näytti olevan hämmästynyt sen johdosta, että herrani oli
aina välillä (kyetessään puhumaan ja riuhtoilemaan) äärimmäisen raju.
– Mies parka! hän oli ollut aivan varma voitostaan!

Eversti tahtoi, vastoin välskärien neuvoa, nousta hevosen selkään
mennäkseen Venetsian alueelle, ja ojensi minulle anteliaasti kukkaron,
jossa oli kultarahoja, välskärien vaivojen palkitsemiseksi; lausuen
toivomuksen, että antaisin lahjan myös lakeijoille ja pitäisin itse
loput, merkkinä hänen tyytyväisyydestään käytökseeni ja herraani
kohdistamaani huolenpitoon ja hellyyteen.

Välskärit sanoivat hänelle, ettei herrani eläisi iltaan saakka.

Kun eversti sanoi hänelle jäähyväiset, herra Lovelace lausui: Te olette
hyvin kostanut tuon rakkaan olennon puolesta.

Niin olen, sir, herra Morden vastasi: ja ehkäpä olen pahoillani, että
haastoitte minut tähän minun ollessani kahden vaiheilla, tottelisinko
vai enkö tuota armasta enkeliä.

Kohtalo on näin tahtonut! herrani lausui – kirottu kohtalo! – sillä
muuten tätä ei olisi tapahtunutkaan! – mutta todistakaa te kaikki,
että minä olen kiusannut kohtaloani ja että myönnän saaneeni häviöni
kunnianmiehen kädestä.

Sir, puhui eversti rippi-isän hartaudella (puristaen herra Lovelacen
kättä), käyttäkää hyväksenne nämä muutamat nopeasti häipyvät hetket, ja
uskokaa itsenne Jumalan huomaan.

Ja niin hän ratsasti pois.

Ajoneuvot, joissa herrani lepäsi, etenivät hitaasti; mutta niiden
heilahtelu sai hänen molemmat haavansa uudelleen vuotamaan; ja oli
hyvin vaikeata saada verentulo jälleen lakkaamaan.

Saimme hänet hengissä lähimpään mökkiin; ja hän käski minua
toimittamaan Teille paketin, jonka täten sinetöitynä lähetän; ja pyysi
minua kirjeessä selostamaan Teille tämän onnettoman tapauksen
yksityiskohdat, ja kiittämään Teitä hänen nimessään kaikesta häntä
kohtaan osoittamastanne hyvyydestä ja ystävyydestä.

Vastoin kaikkia odotuksia hän eli yön; mutta kärsi kovia tuskia, yhtä
paljon maltittomuutensa ja häntä kohdanneen pettymyksen kuin
haavojensakin takia; sillä hänestä näytti olevan varsin vastenmielistä
kuolla.

Viimeisten kahden tunnin kuluessa hän väliin houraili; ja huusi
silloin, ikäänkuin hän olisi nähnyt hirveän aaveen: Viekää hänet pois!
Viekää hänet pois! mainitsematta kuitenkaan kenenkään nimeä. Ja välistä
hän ylisti jotakin naista (arvatenkin samaa Clarissaa, jota hän oli
muistanut kuolinhaavan saadessaan), käyttäen nimityksiä: Teidän
suloinen armonne! Jumalallinen olento! Kaunis kärsijä! – ja kerran hän
sanoi: Katso minun puoleeni, siunattu henki, katso minun puoleeni! –
ja vaikeni sitten; – huulet kuitenkin liikkuen.

Yhdeksän aikana aamulla hän sai kouristuksia ja pyörtyi; ja kesti
neljännestunnin, ennenkuin hän pääsi niistä.

Hänen viimeisiä katkonaisia sanojaan en saa jättää pois tästä, koska ne
osoittavat äärimmäistä mielenrauhaa; mikä antanee jotakin lohdutusta
hänen kunnioitettaville ystävilleen.

Siunattu – hän sanoi, kohdistaen puheensa epäilemättä taivaaseen,
koska hänen sammuvat silmänsä katsoivat ylöspäin – vaikea kouristus
esti häntä vähään aikaan sanomasta enempää – mutta toivuttuaan hän
lausui (kohottaen katseensa ja levitetyt kätensä) suurella hartaudella
jälleen sanan siunattu; – sitten näyttäen kiihtyneeltä hän puheli
itsekseen, ettei häntä ymmärrettäisi; ja lausui lopuksi selvästi nämä
kolme sanaa,

TÄMÄ OLKOON SOVITUS!

ja sitten, pään vaipuessa pielukselle, hän heitti henkensä noin puoli
yksitoista.

Tuskinpa hän, herra parkani! oli tullut ajatelleeksi loppunsa olevan
näin lähellä; eikä siis ollut antanut mitään määräyksiä ruumiistansa.
Minä olen antanut ottaa pois sisälmykset, ja olen asettanut ruumiin
erääseen hautaholviin, kunnes saan Englannista toimintamääräykset.

Tämä on suosionosoitus, jonka saaminen tuotti vaikeuksia; eikä sitä
olisi myönnettykään, ellei vainaja olisi ollut ylhäinen englantilainen;
jota kansaa Itävallan kaikissa maaherrakunnissa täydellä syyllä
kunnioitetaan – sillä hän oli kieltäytynyt vastaanottamasta
hengellisiä palveluksia ja sakramentteja, katoliseen tapaan annettuina.
Minä rukoilen Jumalaa: olkoon hänen sielunsa autuas!

Minulla on ollut, hänen kuolemansa syyn takia, jonkin verran ikävyyksiä
myös täkäläisten viranomaisten taholta; joille on pitänyt tehdä
välttämättömät ilmoitukset tämän tapauksen johdosta. Ja se on maksanut
jonkin verran rahaa. Mistä, ja rakkaan herrani tavaroista, teen Teille
uskollisesti tilin seuraavassa kirjeessäni. Ja siten, odottaen tässä
paikassa Teidän määräyksiänne,

                               minä olen, sir
                    Teidän uskollisin ja kuuliaisin palvelijanne,
                                          F. J. De la Tour.

(Clarissa.) Suomentanut O. Juurikoski.

HENRY FIELDING.

Samuel Richardson toi Englannin romaaniin taiteellisen
perussuunnitelman, pätevän psykologian ja naisellisen tunteellisuuden;
hänen nuorempi aikalaisensa Henry Fielding (1707-51) toi siihen vielä
enemmän: syvästi inhimillisen huumorin. Fielding oli kenraalin poika,
vanhaa aatelia molempien vanhempainsa puolelta, kävi Etonin koulun
(1719-25), jossa opetettiin vain klassillisia kieliä, opiskeli ranskaa
omin päin, koetti karata erään nuoren perijättären kanssa, kirjoitti
näytelmän 1728, ja matkusti samana vuonna Leydeniin jatkamaan
klassillisten kielten opiskelua. Kun tuhlaavainen isä lakkasi
avustamasta poikaansa, palasi tämä 1729 Lontooseen, jonka kahviloissa
pian herätti huomiota komealla olemuksellaan, älyllään ja
elämänhalullaan. Hän rupeaa toimimaan näytelmäkirjailijana ja
teatterimiehenä, kirjoittaen vuoteen 1737 mennessä tusinan verran
huvinäytelmiä ja tullen teatterin omistajaksi. Näissä hänen sanontansa
ja luonnehtimiskykynsä teroittui ja kehittyi. Hänen satiirisista
letkauksistaan suuttunut whigihallitus alisti 1737 kaikki näytelmät
ennakkosensuurin alaisiksi ja sulki muut teatterit paitsi Covent
Gardenia ja Drury Lanea. Fielding, joka oli mennyt 1735 naimisiin ja
saanut 1500 punnan myötäjäiset, ryhtyi nyt lukemaan lakia, valmistuen
1740, ja samanaikaisesti julkaisemaan Taistelija (The Champion)
nimistä lehteä, jossa hyökkäili pääministeri Walpolea vastaan ja
opetteli kirjoittamaan sujuvaa, eloisaa proosaa. Närkästyneenä
Pamelan liian katkismusmaisesta moraalisuudesta hän ryhtyi
kirjoittamaan siitä parodiaa, ottaen päähenkilökseen Pamelan veljen
Josephin, ja juoneksi hänen emäntänsä lady Boobyn (= tolvana; Pamelan
ahdistelija ja sittemmin puoliso oli nimeltään "lordi B.") hyökkäilyt
hänen siveyttänsä vastaan. Näin syntyy Englannin kirjallisuuden
ensimmäinen suuri humoristinen romaani Joseph Andrews (1742). Sitä
kirjoittaessaan Fielding kiinnostui kuvaamaan uutta erikoishenkilöänsä,
pastori Abraham Adamsia, josta tulee Don Quixoten linjalle kohoava
sinisilmäisen viattomuuden ja aina selkäänsä saavan hyväuskoisuuden
kuolematon sankari. Satiirinsa hän kohdistaa – ei Pamelan siveyteen,
vaan hänen nousukasmaiseen käsitykseensä uudesta asemastaan. Seuraavana
vuonna hän julkaisi Sekalaisia (Miscellanies) nimisen kokoelman
vanhempia tuotteitaan, joihin sisältyy mm. romaani Jonathan Wild, ja
keskeytti sitten romaanituotantonsa aina vuoteen 1749 saakka, toimien,
poliitikkona ja sanomalehtimiehenä. 1748 hänet nimitettiin
rauhantuomariksi. Seuraavana vuonna ilmestyi sitten hänen toinen suuri
romaaninsa, Tom Jonesin, löytölapsen, historia (The History of Tom
Jones, a Foundling, 1749), leveä, värikäs maalaus hänen aikansa
Englannista, maaseudulta ja Lontoosta, alhaison, porvarien ja ylimystön
piiristä, täynnä jyvälleen sattuneita tyyppejä (paras niistä
maatilanomistaja Western), naturalistinen, realistinen ja romanttinen
samalla kertaa, kerrottu verrattoman hyväntuulisesti. Tämä kirja on
Englannin vastaisen romaanin perusteos. Jo verraten nuorena, Joseph
Andrewsin vuosina, Fielding sairastui kolotukseen, joka sittemmin
tuotti hänelle suuria kärsimyksiä, Amelia-romaanista (1751) on jo
taudin, huolien ja liikarasituksen vuoksi Tom Jonesin iloinen nauru
kadonnut, joskaan kuvauksen kohteet, silloisen maaseudun elämän
epäinhimilliset puolet, eivät olleet omiaan ilahduttamaan.
Rauhantuomarinvirkansa Fielding hoiti nuhteettomasti ja tarmokkaasti,
vaikuttaen aina ympäristöönsä komealla, miehekkäällä olemuksellaan.
1?54 hän matkusti Lissaboniin, saadakseen etelän ilmanalassa
huojennusta taudilleen, ja kuoli siellä samana vuonna. Hänen kohdallaan
Englannin kirjallisuus lopullisesti kääntyy näytelmästä ja runoudesta
romaaniksi.

PASTORI ADAMSIN JA PASTORI TRULLIBERIN KESKUSTELU

Pastori Adams saapui Trulliberin kotiin, jossa hän tapasi tämän
paitahihasillaan, esiliina vyöllä ja kiulu kädessä juuri tulossa
sikojansa ruokkimasta. Herra Trulliber oli näet sunnuntaisin pappi,
mutta viikon kuutena arkipäivänä pikemminkin maanviljelijä. Hänellä oli
oma pieni peltotilkku ja sitä paitsi melkoista isompi alue vuokramaata.
Hänen vaimonsa lypsi hänen lehmänsä, hoiti maitotaloutta ja kuljetti
voita ja munia torille myytäväksi. Sioista sai etupäässä pastori itse
huolehtia, ja hyvin hän niitä hoitelikin kotona ja kuljetti
markkinoille. Näissä tilaisuuksissa hän sai kuulla monta leikinlaskua,
koska hänen oma, runsaan oluen käytön lihottama ruhonsa melkein veti
vertoja noille myytäville röhkijöille. Hän oli tosiaan pyylevimpiä
miehiä mitä koskaan näkee ja olisi voinut ilman keinotekoisia
täytepöhöjä esittää sir John Falstaffin osaa. Sitä paitsi lisäsi hänen
lyhyt vartensa melkoisesti vatsan pyöreyttä, joten hänen varjonsa
ulottui melkein yhtä korkealle hänen maatessaan selällään kuin hänen
seisoessaan. Hänen äänensä oli kova ja käheä, lausuminen tavattoman
leveätä. Päällepäätteeksi hänellä oli kävellessään hanhen arvokkuus,
mutta hän astui hitaammin.

Kun herra Trulliberille ilmoitettiin, että joku halusi häntä puhutella,
tempaisi hän heti esiliinan vyötäisiltään ja pukeutui vanhaan
yönuttuun, jossa asussa hän aina kotonansa otti vieraitansa vastaan.
Hänen vaimonsa oli ilmoittaessaan hänelle herra Adamsin tulosta tehnyt
pienen erehdyksen, kun oli sanonut puolisolleen luulevansa miehen
tulleen tekemään siankauppaa. Tämä otaksuma sai herra Trulliberin mitä
kiireimmiten rientämään vieraansa luo. Tuskin hän oli nähnyt Adamsin,
kun hän vähääkään epäilemättä, ettei tulija saapunut vaimon otaksumassa
tarkoituksessa, sanoi hänelle:

"Tulitte perin sopivaan aikaan; odotin juuri ostajaa tänä iltapäivänä",
ja lisäsi, että siat olivat kaikki puhdasrotuisia ja lihavia, ja
painoivat yli kaksikymmentä leiviskää kappale.

Adams vastasi: "En luullut teidän minua tuntevan."

"Tunnen, tunnen niinkin", toimitti Trulliber, "olenhan nähnyt teidät
usein markkinoilla. Ka, emmehän tosiaankaan ole ensi kertaa kaupoissa,
hyvä mies. Niin, niin", hän innostui, "muistan kasvonne varsin hyvin,
mutta en virka sanaakaan enempää ennenkuin olette nähnyt elukat, vaikka
en ole koskaan myynyt teille kylkisilavaa ja liikkiöitä sellaisista
possuista kuin minulla nyt on läävässäni."

Sitten hän ihan väkisin laahasi Adamsin sikolättiin, johon tosiaan ei
ollut enempää kuin pari askelta hänen päivähuoneensa ikkunasta. Tuskin
he olivat saapuneet sinne, kun hän huudahti: "Koetelkaahan niitä!
Astukaa sisään, ystäväni! Kernaasti saatte niitä koetella, ostatte tai
ette." Näin sanoen hän avattuaan oven työnsi Adamsin läävään vaatien
häntä koettelemaan niitä eikä luvannut ennen puhua hänelle sanaakaan.

Adamsin, jonka luontainen mukautuvaisuus oli vapaa kaikesta
teennäisestä, täytyi noudattaa hänen mieltänsä ennenkuin hänen
sallittiin mitään selittää. Mutta kun hän tarttui sian saparoon,
ponnahti äksy eläin liikkeelle niin äkkiä, että kaatoi Adams-paran
pitkin pituuttaan kuraan. Sen sijaan että olisi auttanut häntä
Trulliber purskahti nauruun ja astuen lättiin sanoi Adamsille hiukan
pilkallisesti: "Ka, ettekö osaa käsitellä sikaa?" ja aikoi tarttua itse
toiseen elukkaan.

Mutta Adams, joka mielestään oli mennyt kohteliaisuudessa jo kyllin
pitkälle, siirtyi heti jaloilleen päästyänsä eläinten ulottuvilta ja
huudahti: "Nihil habeo cum porcis. [Minulla ei ole sikojen kanssa
mitään tekemistä.] Olen pappismies, hyvä herra, enkä ole tullut sikoja
ostamaan."

Trulliber vastasi olevansa pahoillaan erehdyksestä, mutta sanoi sen
vaimonsa syyksi, lisäten: "Se on sellainen hupsu – menettelee aina
hullusti." Sitten hän pyysi vierastansa menemään sisään ruokkoamaan
itseänsä ja sanoi sulkevansa lätin oven ja tulevansa perästä. Adams
pyysi lupaa kuivata päällystakkinsa, tekotukkansa ja hattunsa
takkavalkealla, ja siihen Trulliber suostui. Rouva Trulliber olisi
tuonut hänelle vettä kasvojen pesua varten, mutta hänen aviomiehensä
käski hänen olla vaiti, mokomankin hupsun, koska muuten aiheuttaisi
vielä uusia erehdyksiä, ja osoitti sitten Adamsin vesipumpulle. Adamsin
ollessa peseytymässä Trulliber, jossa hänen vieraansa ulkoasu ei
herättänyt suurta arvonantoa, sulki salihuoneen oven ja opastaen hänet
keittiöön sanoi, että lasillinen juomaa ei kaiketikaan tekisi hänelle
pahaa, ja käski kuiskaten vaimonsa tuoda hiukan huonointa olutta.

Lyhyen äänettömyyden jälkeen Adams sanoi: "Arvelen, hyvä herra, että jo
huomaatte olevani pappismies."

"Niin, niin", äännähteli Trulliber irvistäen, "huomaan, että teillä on
kauhtanan tapainen, mutta en tohdi sanoa sitä edes kokonaiseksi."

Adams vastasi: "Se ei tosiaan ole parhaimpia, kun näet onnettomuudeksi
satuin repäisemään sen kymmenen vuotta sitten astuessani aidan yli."

Palatessaan tuomaan juomaa rouva Trulliber virkkoi puolisolleen, että
vieras herra varmaankin oli matkustaja ja ehkä mielellään hiukan
haukkaisi. Trulliber käski hänen hillitä röyhkeän kielensä ja kysyi
häneltä, matkustelivatko pappismiehet hevosetta, ja lisäsi, että
tällä herralla ei kaiketi ollut hevosta, koska hänellä ei ollut
ratsastussaappaita. "On, hyvä herra, on minulla hevonen", vastasi
Adams, "mutta olen jättänyt sen jälkeeni."

"Se ilahduttaa minua", sanoi Trulliber, "sillä vakuutan teille, etten
mielelläni näe pappismiesten taivaltavan jalkaisin. Se ei ole sopivaa
eikä heidän säätynsä arvon mukaista."

Nyt Trulliber piti pitkän puheen säädyn tai pikemminkin pappiskauhtanan
arvosta, mutta sitä puhetta ei juuri kannata kertoa. Sillä välin oli
vaimo kattanut pöydän ja asettanut sille puurovadin hänen
suuruksekseen.

Sitten Trulliber sanoi pastorillemme: "En tiedä, ystäväni, kuinka
satuitte tulemaan luokseni; mutta kun nyt kerran olette täällä, niin
jos katsotte hyväksi syödä suupalan, voitte tehdä sen."

Adams otti tarjouksen vastaan, ja molemmat pastorit istuivat pöytään
rouva Trulliberin seisoessa miehensä tuolin takana palvelemassa, kuten
näkyi olevan hänen tapansa. Trulliber söi hyvällä ruokahalulla, mutta
pisti tuskin mitään suuhunsa tekemättä muistutuksia vaimonsa
keittotaidosta. Kaiken tämän emäntä-poloinen sieti kärsivällisesti. Hän
ihaili todellakin niin ehdottomasti miehensä suuruutta ja tärkeyttä,
josta sai monesti vihjauksia hänen omasta suustansa, että
palvomisessaan melkein piti tätä erehtymättömänä. Totta puhuen pastori
oli harjoittanut häntä useammalla kuin yhdellä tavalla; tuo hurskas
nainen oli saanut niin paljon mieltä ylentävää opetusta puolisonsa
saarnoista, että oli päättänyt tyynesti vastaanottaa tämän maailman
ikävyydetkin. Alussa hän tosiaan oli ollut hiukan vastahakoinen, mutta
mies oli jo aikoja sitten taltuttanut hänet. Osittain se johtui vaimon
rakkaudesta ja pelosta, osittain hänen hurskaudestaan, miehen itselleen
suomasta ja siitäkin kunnioituksesta, jota tämä sai pitäjäläisten
puolelta.

Sanalla sanoen rouva Trulliber oli ehdottomasti alistunut ja palvoi nyt
puolisoansa niinkuin Saara Abrahamia, nimittäen häntä mestariksi,
joskaan ei herraksi. Heidän aterialla ollessaan mies antoi hänelle
uuden todistuksen suuruudestaan; sillä kun vaimo oli juuri ojentanut
oluthaarikan Adamsille, Trulliber sieppasi sen tämän kädestä
huudahtaen:

"Minä pyysin ensin!" ja latkaisi juoman. Adams kielsi niin tapahtuneen,
ja vetosi vaimoon, joka ei kuitenkaan, vaikka hänen omatuntonsa oli
Adamsin puolella, uskaltanut vastustaa miestänsä. ja Trulliber sanoi:
"Ei, hyvä herra, ei; en olisi ollut niin tyly, että olisin ottanut
haarikkaa teiltä, jos olisitte pyytänyt ensiksi; mutta halusin
osoittaa teille olevani parempi mies meistä molemmista; en sallisi
kuningaskunnan parhaimmankaan uroon omassa talossani juoda ennen minua,
kun minä pyydän ensiksi."

Heti kun he olivat lopettaneet aamiaisensa, aloitti Adams seuraavaan
tapaan: "Hyvä herra, on kaiketi jo aika, että ilmoitan teille käyntini
tarkoituksen. Olen matkustaja ja kuljen tästä ohi kahden nuoren
henkilön, nuorukaisen ja neitosen seurassa, molemmat omasta
seurakunnastani, jonne matkamme pitää. Pysähdyimme tähän pitäjään
erääseen majataloon, josta minut osoitettiin teidän luoksenne, koska
toimitte täällä kappalaisena."

"Vaikka olen vain kappalainen", sanoi Trulliber, "luulen silti olevani
yhtä hyvinvoipa kuin itse kirkkoherra tai kenties naapuripitäjän
rovastikin. Luullakseni voisin ostaa heidät molemmat."

"Hyvä herra", virkkoi Adams, "se ilahduttaa minua. Asiani on nyt se,
että kun erilaisten tapausten vuoksi olemme menettäneet rahamme emmekä
kykene suorittamaan seitsemän shillingin laskuamme, niin pyydän teitä
auttamaan minua lainaamalla nuo seitsemän shillinkiä ja ehkä niiden
lisäksi vielä toiset seitsemän, jotka kyllä maksan teille takaisin.
Mutta vaikka en maksaisikaan, niin varmaankin te mielihyvällä käytätte
tällaista tilaisuutta tallettaaksenne itsellenne aarteita parempaan
paikkaan kuin mitä tämä maailma tarjoo?"

Ajatelkaamme, että muukalainen, joka asiakkaaksi otaksuttuna astuu
lakimiehen toimistoon, esittääkin tätä vastaan kannekirjan, kun toisen
kämmen jo syyhyy asiamiespalkkion toivosta. Ajatelkaamme apteekkaria,
jolle komeissa vaunuissa ajava, etevä ja kuuluisa lääkäri ojentaa
hänelle itselleen aiotun lääkejuoman reseptin, sen sijaan että
kirjoittaisi lääkemääräyksen jollekulle potilaalle. Ajatelkaamme, että
ministeri sievoisen pyöreän rahasumman asemesta kestitsisi lordi A:ta,
sir B:tä tai junkkari C:tä tanakalla luudanvarrella. Ajatelkaamme, että
sivilitoveri tai armeijassa palveleva kapteeni ansioiden, kunnian,
kauneuden, herttaisuuden ja ihailun asemesta pauhaisi paheista,
häpeästä, rumuudesta, hupsuudesta ja halveksimisesta suojelijansa
korvaan. Ajatelkaamme, että muodinmukainen herrasmies ensi kerralla
suorittaisi hänelle liikkeenharjoittajan esittämän laskun tai että
viimemainittu siinä tapauksessa vähentäisi siitä minkä on odotuksen
varalta merkinnyt liikaa. Sanalla sanoen: ajatelkaa ja otaksukaa mitä
tahansa, niin ette koskaan voi kuvitella mitään sen kummastuksen
vertaista, joka valtasi Trulliberin niin pian kuin Adams oli lopettanut
puheensa. Jonkin aikaa hän tuijotteli äänettömänä, vilkuillen milloin
Adamsiin, milloin vaimoonsa, toisinaan luoden silmänsä maahan,
toisinaan kohottaen ne taivasta kohti.

Vihdoin hän puhkesi puhumaan tähän tapaan: "Hyvä herra, luulen
tietäväni yhtä hyvin kuin joku toinenkin, mihin sijoitan pienet
aarteeni. Vaikka en liene yhtä vakavarainen kuin jotkut muut, kiitän
Jumalaa siitä, että olen tyytyväinen. Se on suurempi siunaus kuin
rikkaudet, ja sen, jolle on suotu tyytyväisyyttä, ei tarvitse pyytää
enempää. Vähään tyytyminen on suurempaa kuin koko maailman omistaminen;
sillä sen voi omistaa olemalla tyytyväinen. Sijoittaa aarteeni! Mitäpä
siitä, missä sen ihmisen aarre on, jonka sydän asuu Herran sanassa.
Siinä on kristityn aarre."

Kun Adams oli kuullut nämä sanat, vettyivät hänen silmänsä, ja tarttuen
Trulliberia kädestä hän huudahti riemastuneena: "Veliseni, taivaat
siunatkoot sitä sattumaa, joka johti askeleeni teidän luoksenne! Olisin
kävellyt monta penikulmaa saadakseni jutella teidän kanssanne; ja
uskokaa minua, pian käyn teitä toistamiseen tapaamassa. Mutta aavistan,
että ystäväni jo ihmettelevät viipymistäni. Suvaitkaa siis heti antaa
minulle nuo rahat."

Silloin Trulliber otti ankaran muodon ja huudahti: "Ethän vain aio
ryöstää niitä minulta?"

Tuon kuullessaan hänen vaimonsa purskahti kyyneliin, lankesi polvilleen
ja parkui: "Oi, hyvä herra, älkää Jumalan tähden ryöstäkö mestariltani!
Me olemme köyhää väkeä."

"Nouse ylös, sinä hupsu, ja mene omille askareillesi!" sanoi Trulliber.
"Luuletko, että tämä mies tohtii panna henkeänsä alttiiksi! Hän on
kerjäläinen eikä mikään rosvo."

"Aivan totta", myönsi Adams.

"Toivoisin todellakin", huudahti Trulliber, "että piirikunnan esimies
olisi täällä; toimittaisin sinut, maankiertäjän, rangaistuksi
hävyttömyydestäsi. Vai vallan neljätoista shillinkiä! En anna sinulle
äyriäkään. En usko, että olet sen enempää pappismies kuin tuo nainen
tuossa" – osoittaen vaimoansa; – "mutta jos olet, niin sinulta
pitäisi riistää kauhtanasi, kun tuolla tavoin juoksentelet pitkin
maapintaa."

"Teidän epäilyksenne annan anteeksi", virkkoi Adams; "mutta otaksuen,
etten olisi pappismies, olen kuitenkin veljenne, ja kristittynä, vielä
enemmän pappina, teidän tulee auttaa minua hädässäni."

"Saarnaatko sinä minulle", vastasi Trulliber, "julkeatko neuvoa minua
velvollisuuteni täyttämisessä?"

"Totisesti hullua", huudahti rouva Trulliber, "saarnata mestarilleni!"

"Vaikene, vaimo", tiuskaisi Trulliber. "Sanon sinulle, ystäväni", hän
lisäsi kääntyen Adamsin puoleen, "etten opi velvollisuuttani
sinunlaisiltasi. Minä tiedän, mitä ihmisrakkaus on, paremmin kuin että
heittelisin almuja maankiertäjille."

"Ja sitä paitsi jo vaivaishoitomaksut pakottavat meitä antamaan aika
paljon almuja", huomautti vaimo.

"Pyh, sinä olet hupsu! Vaivaisten maksut! Tuki sinä lörpöttelevä
suusi", vastasi Trulliber, ja kääntyen sitten Adamsiin päin kieltäytyi
antamasta mitään.

"Minua surettaa", vastasi Adams, "että sanotte tietävänne, mitä
ihmisrakkaus on, vaikka ette sitä paremmin harjoita. Minun täytyy sanoa
teille, että jos puolustukseksenne luotatte tietoonne, niin vielä
huomaatte pettyneenne, vaikka uskottekin siihen ilman hyviä töitä."

"Mies", huudahti Trulliber, "herjaatko sinä uskoa minun talossani? Ulos
ovesta! En tahdo pitemmälti olla saman katon alla heittiön kanssa, joka
puhuu kevytmielisesti uskosta ja jumalansanasta."

"Älkää mainitko jumalansanaa", virkkoi Adams.

"Mitä, eikö saisi mainita jumalansanaa! Etkö usko sanaan?" huudahti
Trulliber.

"Uskon; mutta te ette usko", vastasi Adams, "jos saa päättää töistänne,
sillä Raamatun käskyt ovat niin selvät ja niiden lupaamat palkinnot ja
rangaistukset niin äärettömät, että ihmiselle on mahdotonta niihin
lujasti uskoa niitä tottelematta. Eikä mikään käsky ole jyrkempi, ei
mitään velvollisuutta muistuteta useammin kuin lähimmäisenrakkautta.
Jos jollakulla siis ei ole lähimmäisenrakkautta, en epäile julistaa,
että se ihminen ei ole kristitty."

"En neuvoisi sinua väittämään, etten minä ole kristitty", sanoi
Trulliber; "sitä en sinulta siedä; sillä luulenpa miehenä vetäväni
vertoja sinulle itsellesi."

Ja totta olikin, että vaikka Trulliber nykyisin ehkä oli liian lihava
atleettisiin voimannäytteisiin, hän oli nuoruudessaan ollut seudun
parhaita nyrkkeilijöitä ja kalikkataistelijoita.

Kun hänen vaimonsa näki hänen puristavan kätensä nyrkkiin, tuli hän
väliin ja pyysi häntä välttämään käsikähmää ja sen sijaan
osoittautumaan tosikristityksi ja turvautumaan lakiin. Koska mikään muu
kuin suoranainen hyökkäys häntä itseänsä tai jotakuta hänen ystäväänsä
vastaan ei voinut ärsyttää Adamsia iskemään, hän hymyili Trulliberin
vihaiselle ilmeelle ja kiukkuisille eleille ja sanoen pahoittelevansa,
että näki moisia miehiä papinvirassa, lähti muitta mutkitta talosta.

                              (Joseph Andrewsin seikkailut. XIV 1.)
                              Suomentanut Väinö Hämeen-Anttila

              (Painettu Arvi A. Karisto Oy:n suosiollisella luvalla.)

TOBIAS SMOLLETT.

Fielding ei päässyt vielä irtautumaan vanhasta veijariromaanista, vaan
käytti usein sen rakennekeinoja, matkalla oloa, maantierosvoutta, aina
kirjavana kulkueena esiintyviä uusia henkilöitä. Paljoa enemmän kuin
hän, painuu veijariromaanin puolelle kuitenkin skotlantilaissyntyinen
Tobias George Smollett (1721-71), Englannin ensimmäinen jonkinmoisten
taiteellisten veijari- ja meriromaanien kirjoittaja. Hän valmistautui
välskäriksi, mutta tuntien viehtymystä kirjailijaksi rakensi
näytelmän Kuninkaanmurhaaja (The Regicide), jota koetti saada
esitetyksi Lontoossa. Epäonnistuttuaan tässä hän palkkautui (1739)
välskärinapulaiseksi sotalaivaan, palaten Englantiin vasta 1744. Kun
välskärin tai "lääkärin" ammatti ei ruvennut maissa vetelemään, hän
yritti taas kirjailijaksi, saavuttaen huomattavan menestyksen
romaanillaan Roderick Random (1748). Seuraavat romaanit olivat:
Atomin historia (1749), Peregrine Pickle (1751), Ferdinand, kreivi
Fathom (1753), Sir Lancelot Greaves (1766) ja Humphry Clinker
(1770). Hänen muu laaja tuotantonsa sisältää mm. Englannin historian.
Smollet joutui useihin oikeusjuttuihin, jopa vankilaankin, ollen kiivas
ja riitainen. Hänen romaaninsa ovat veijarihistorioita maalla ja
merellä, karkeita ja naturalistisia, perustuen laajasti hänen omaan
elämäänsä. Huumoria syvemmässä merkityksessä hänellä ei ole. Paras
saavutus on Humphry Clinker, vaikka hän siinäkin väliin, esim. Bathin
kuvauksessa, eksyy vastenmielisiin asioihin. Hän on tuonut Englannin
kirjallisuuteen vanhat, reilut merikarhut (esim. kapteenit Bowling ja
Trunnion), joilla ei ole "muuta uskontunnustusta kuin kompassi", ja
jotka maallakin asuessaan nukkuvat riippumatossa ja elävät
laivajärjestyksen mukaan. Näillä oikoisilla tyypeillään hän aloitti
henkilökuvauksen alan, jonka Dickens sitten omaksui, ja jonka voi sanoa
perustuvan jo Ben Jonsonin "luonne"-näytelmiin.

KOMMODORI TRUNNIONIN KUOLEMA.

Noin neljän tienoilla aamulla sankarimme saapui varuskuntaan (kommodori
Trunnionin talo oli vallihaudalla, nostosillalla ja tykkipihalla
varustetussa linnoituksessa), jossa hän tapasi jalon ja anteliaan
enonsa kuolemankielissä, Julian tukiessa häntä vuoteessa toiselta ja
luutnantti Hatchway toiselta puolelta, sillä aikaa kuin herra Jolter
antoi hänelle hengellistä lohdutusta ja aina välillä rohkaisi rouva
Trunnionia, joka istui palvelustyttönsä kanssa takan ääressä ja itki
hillitysti ja säädyllisesti; lääkäri oli juuri ottanut viimeisen
palkkionsa ja poistunut, ilmoitettuaan surullisen päätelmänsä.

Vaikeista nikottelukohtauksista huolimatta, jotka keskeyttivät
kommodorin puheet, hän ajatteli vielä selkeästi; ja kun Peregrine meni
hänen luokseen, hän ojensi kätensä ilmeisesti ilahtuneena. Tämä nuori
herra, jonka sydän oli tulvillaan kiitollisuutta ja rakkautta, ei
voinut katsella moista näkyä liikutuksetta: niin että huomatessaan
hänen mielenjärkytyksensä kommodori ponnisti viimeiset voimansa ja
lohdutti häntä näin sanoen: "Pyyhi pärskeet kokkapuustasi, kunnon
poikaseni, ja vyyhteä voimasi. Sinun ei pidä antaa sydämesi
märssypuiden höltyä sen tähden, että näet minut valmiina uppoamaan
tällä iällä. Moni parempi mies on mennyt pohjaan ennenkuin on päässyt
puoliväliinkään minun purjehtimastani matkasta; mutta silti uskon
olevani Jumalan armosta turvassa paikallani, siunatuimman ankkurin
pitämänä; sillä hyvä ystäväni Jolter on tarkastanut ja pannut kuntoon
syntieni päiväkirjan, ja ottaen huomioon havainnon, jonka hän on tehnyt
sieluni tilasta, minä toivon, että matkani päättyy onnellisesti ja vie
minut taivaan leveysasteelle. Täällä on käynyt lääkäri, joka tahtoi
tukehduttaa minut lääkkeillä; mutta kun lähdön hetki tulee, niin mitäpä
hyödyttäisi ottaa lähtiessään apteekkarin myymälä lastiruumaansa. Nuo
miekkoset soutavat kuolevien kylkeen kuin amiraliteetin lähetit, jotka
tuovat purjehdusmääräyksiä; mutta minä sanoin hänelle kykeneväni
nostamaan ankkurini ilman hänen neuvojaan ja apuaan, ja niin hän
hilautui närkästyneenä tiehensä. Tämä riivatun nikotus leikkaa puheeni
virran niin katkonaiseksi, ettet ehkä ymmärrä, mitä puhun. Niin kauan
kuin henkitorveni imuri vielä toimii, tahtoisin mielelläni mainita
sinulle parista asiasta, jotka toivon sinun kirjoittavan muistisi
lokikirjaan, sitten kun olen jäykistynyt, näetkös. Tuossa istuu tätisi
takan ääressä uikuttaen; toivon sinun pitävän lujasti kiinni hänestä,
että hänen on lämmin ja hyvä olla vanhoilla päivillään: hän on omalla
tavallaan rehti ja hyväsydäminen, ja vaikka hän toisinaan käykin
kiikkeräksi ja juonikkaaksi, hänet kun usein lastataan tupaten täyteen
jumalisuutta, hän on ollut uskollinen laivatoveri. Jack Hatchway, sinä
tiedät hänen kuntonsa ja lastisuhteensa yhtä hyvin kuin kuka hyvänsä
toinen Englannissa, ja minä luulen hänen suhtautuvan sinuun
suosiollisesti, minkä tähden otaksun, jos te kaksi lyöttäydytte yhteen
menemällä avioliittoon minun poistuttuani, että kummipoikani sallii
teidän, rakkaudesta minuun, elää täällä varuskunnassa elämänne loppuun
saakka. Pipesistä minun ei tarvitse puhuakaan, koska tiedän sinun
ottavan hänet hoiviisi ilman mitään suosituksia; se mies on purjehtinut
kanssani monessa kovassa myrskyssä, ja minä takaan, että hän on rohkein
merimies, joka on konsanaan otellut pahaa ilmaa vastaan. Sitä paitsi
toivon, että pidät huolen muustakin miehistöstä, ettet kuoltuani
ylenkatso heitä uusien tarjokkaiden hyväksi... Karta lakitupaan menoa
kuin paholaista, ja suhtaudu kaikkiin asianajajiin kuin raateleviin
hai- tai ahnaisiin petokaloihin. Heti kun henkeni on lähtenyt, anna
minuuttikanuunain paukkua, kunnes lepään turvallisesti maan alla.
Samoin tahtoisin, että minut haudattaisiin punaisessa takissani, joka
oli ylläni, kun hyökkäsin Renownin kannelle ja valloitin laivan. Anna
panna pistoolini, miekkani ja taskukompassini mukaan arkkuun. Anna
omien miesteni kantaa minut hautaan, ja katso, että heillä on musta
hattu ja valkoinen paita, asu, jota ison veneeni miehistö aina käytti;
ja heidän pitää vartioida varsin valppaasti, kunnes jäännökseni on
varmistettu hautakivellä, ettei kukaan teidän varastelevista
lurjuksistanne tule ja kisko minua ylös jälleen, hyötyäkseen minusta
tavalla tai toisella. Mitä taas mottoon tulee, tai miksi te sitä
sanotte, niin sen laatimisen jätän sinulle ja herra Jolterille, jotka
olette oppineita, mutta minä toivon, ettei sitä kaiverreta kreikaksi
eikä latinaksi, vielä vähemmän ranskaksi, jota minä inhoan, vaan
selvällä englanninkielellä, niin että enkeli. joka tuomiopäivänä
puhaltaa pasuunaansa meille kaikille, tietää minun olevan brittiläinen
ja puhuttelee minua äidinkielelläni. Ja nyt minulla ei ole enää muuta
sanottavaa kuin että taivaan Jumala olkoon sielulleni armollinen, ja
antakoon teille kauniin ilman, mihin ikinä lienettekin matkalla..."

Hänen viimeiset hetkensä eivät olleet kuitenkaan niin lähellä kuin he
luulivat. Hän kävi uniseksi, ja niin hän lepäsi, aina välillä hetkeksi
virkistyen, seuraavaan iltapäivään saakka; näinä helpotuksen hetkinä
hänen kuultiin lausuvan monta hurskasta ajatusta, ilmaisevan
toivovansa, että hän kaikesta syntilastistaan huolimatta kykenisi
kapuamaan epätoivon märssyvantille ja pääsemään ylös Jumalan laupiaan
armon saalingille. Viimein hänen äänensä aleni niin hiljaiseksi, ettei
sitä erottanut; ja maattuaan noin tunnin ajan melkeinpä ilman mitään
näkyväistä elonmerkkiä, hän heitti valittaen henkensä.

Hatchwayn laatima kommodori Trunnionin hautakirjoitus.

Tässä lepää, uponneena puolentoista sylen syvyyteen, Hänen
Majesteettiaan palvelleen entisen eskaaderinkomentajan kapteeni
Trunnionin runko, joka käänsi keulansa tuuleen kello 5 aikana
iltapäivällä lokakuussa seitsemänkymmenen ja yhdeksän vuoden vanhana.
Hän piti tykkinsä aina ladattuina ja taljansa hyvästi miehitettyinä,
eikä milloinkaan näyttänyt peräänsä viholliselle, paitsi ottaessaan
tämän hinausköyteensä; mutta kun hänen ammuksensa loppuivat, lunttunsa
sammuivat ja ylärunkonsa lahoi, niin kuoleman ylivoimainen metallipaino
upotti hänet. Mutta suurena tuomiopäivänä hän lähtee jälleen merille,
takila uusittuna, runko korjattuna, ja antaa vuorostaan vastaiskun
täyslaidalta.

                  (Peregrine Pickle.) Suomentanut O. Juurikoski.

LAURENCE STERNE.

Richardson elvytti tunteellisuuden kuvaamalla nuoren kauniin naisen
sopimattoman lemmenvainon alaisena; Fielding kohotti henkilökuvissaan
näkyviin paitsi tilannekomiikkaa myös suuren ja syvän huumorin linjoja,
sellaisina kuin ne elämässä tragedian rinnakkaislankoina kulkevat;
Laurence Sterne yhdistää tunteen ja huumorin, luoden elämän
jokapäiväisten tunnearvojen johdosta humoristisesti ja laajasanaisesti
loruilevan erikoistyylin. Hänen pääteoksensa Tristram Shandyn elämä ja
mielipiteet (The Life and Opinions of Tristram Shandy, 1759-67)
sisältää 9 osaa ja jäi keskeneräiseksi; Yorickin saarnat (The Sermons
of Mr. Yorick) ilmestyivät 1760, ja Tunteellinen matka (The
Sentimental Journey) 1768. Kirjoittajan leppeän leikillisesti loruileva
tyyli on niin laajaa, että päähenkilö pääsee syntymään vasta
kolmannessa osassa ja että koko teos oikeastaan sisältää mietelmiä ja
piirteitä hänen isästänsä ja isoisästänsä, Toby sedästä ja tämän
aseenkantajasta korpraali Trimistä, mutta ei juuri itse Tristram
Shandystä, jonka vuoro ei ehtinyt ollenkaan tulla. Mallina ovat olleet
Rabelais, setä Tobyn ja korpraali Trimin kohdalla Don Quixote ja Sancho
Pansa, ja lähteenä mm. Robert Burtonin teos Melankolian anatomia (The
Anatomy of Melancholy, 1621), johon sisältyy suuri paljous leikillisiä
mietelmiä moninaisista asioista. Samantyylinen, mutta lyhyytensä vuoksi
helpommin omistettava on keskenjäänyt kertomus Tunteellinen matka,
jossa tekijä kuvaa retkeänsä Ranskaan. Sternen tuotanto on
itsekeskeistä, lähtökohtana melkoinen käsitys omasta tärkeydestä; hänen
mietelmänsä eivät ole erikoisempia; hänen huumoriansa ja
tunteellisuuttansa eivät kaikki voi ymmärtää. – Sterne syntyi
Irlannissa engl. vanhemmista 1713, ollen eräs niistä monista
kuuluisista anglo-irlantilaisista, jotka ovat rikastuttaneet Englannin
kirjallisuutta. Hän valmistui Cambridgestä papiksi, saaden seurakunnan
Yorkshirestä, Suttonista. Esikoisteoksensa ruvetessa ilmestymään hän
siis oli 46-vuotias. Tämän jälkeen hänestä tuli päivän sankari, joka
oleskeli hyvin vähän seurakunnassaan, mutta sitä enemmän Lontoossa ja
mannermaalla. Pian hänen terveytensä murtui, hän sairastui
pitkälliseen keuhkotautiin, ja kuoli yksinäisenä ja hyljättynä 1768.
Hautajaissaattona oli vain hänen kustantajansa ja eräs toinen.
Ikäänkuin kaikkien hänen elämänsä oikkujen huipuksi ruumiinvarkaat
varastivat hänet ja hän ilmestyi muutaman päivän kuluttua anatomian
professorin leikkauspöydälle Cambridgeen.

Sterne oli romantiikan edeltäjä tärkeässä itsekeskeisyydessään, oman
persoonallisuutensa merkityksen alleviivaamisessa; hän erottaa virasta
siihen saakka hallinneen älyniekan, joka oli ollut kaikissa suhteissa
nuhteeton gentlemanni, ja asettaa hänen sijalleen eriskummallisen,
alkuperäisen neron, joka on hyvin tunteellinen.

LE FEVRE'IN TARINA.

I

Johonkin aikaan sinä kesänä, jolloin liittolaiset valtasivat
Dendermondin – mikä tapahtui noin seitsemän vuotta ennen, kuin isäni
muutti maalle, ja osapuilleen yhtä monta vuotta sen jälkeen, kun
Toby-setä ja Trim salaa olivat jättäneet isäni kaupunkiasunnon,
lähteäkseen piirittämään erittäin loistavalla tavalla erästä Euroopan
hienoimmin linnoitettua kaupunkia – kun Toby-setä eräänä iltana oli
syömässä illallistaan Trimin istuessa hänen takanaan pienen
tarjoilupöydän ääressä – sanon istuessa – sillä ajatellen korpraalin
jäykkää polvea (joka toisinaan tuotti hänelle kovaa kipua) Toby-setä ei
sallinut korpraalin seisovan silloin, kun hän söi päivällistään tai
illallistaan yksinään; ja tuon kelpo miehen kunnioituksentunne
isäntäänsä kohtaan oli niin voimakas, että vaikka olisi käyttänyt
kunnollista tykistöäkin Toby-setä olisi silti vallannut Dendermondinkin
vähemmällä vaivalla kuin millä hän sai tahtonsa perille tässä asiassa;
sillä monta kertaa, kun Toby-setä luuli korpraalin lepuuttavan polveaan
ja sattui katsomaan taakseen, hän huomasikin tämän seisovan takanaan
kaikkein kunnioittavimmassa asennossaan. Tämä aiheutti heidän välillään
pientä kinaa enemmän kuin kaikki muut asiat viidenkolmatta vuoden
aikana yhteensä. Mutta tämähän ei kuulunut ollenkaan asiaan – miksi
siitä puhunkaan? Kysy kynältäni – se ohjaa minua enkä minä sitä.

Hän istui siten eräänä iltana illallisellaan, kun kylässä olevan pienen
majatalon isäntä astui arkihuoneeseen tyhjä pullo kädessä pyytääkseen
lasillisen tai pari espanjalaista mesiviiniä. "Sitä tarvitaan
eräälle herra raukalle – luulen hänen kuuluvan maaväkeen", sanoi
ravintoloitsija. "Hän sairastui talossani neljä päivää sitten eikä sen
koommin ole edes päätään nostanut eikä halunnut maistaa mitään, ennen
kuin vasta nyt sanoi haluavansa lasillisen mesiviiniä ja ohuen
paahtoleipäviipaleen – Luulen, hän sanoi ottaessaan käden otsaltaan,
että se virkistäisi minua."

"Ellen voisi pyytämällä, lainaamalla tai ostamalla saada sitä", lisäsi
ravintoloitsija, "niin melkein varastaisin sitä tuon herrasmiehen
takia, sillä niin sairas hän on. Hyvä Jumala suokoon, että hän siitä
vielä toipuisi", hän jatkoi, "olemme kaikki niin huolissamme hänen
tähtensä."

"Olet hyväsydäminen ihminen, sen takaan", huudahti Toby-setä "ja sinun
on itse juotava lasillinen mesiviiniä tuon herra raukan terveydeksi, –
ja ota pari pulloa ja sano hänelle, että ne suodaan hänelle sydämestä,
ja tusina lisää, jos ne ovat hänelle hyväksi."

"Vaikka olenkin varma siitä", sanoi Toby-setä, kun ravintoloitsija
sulki oven, "että hän on hyvin osaaottavainen olento – Trim – uskon
kuitenkin, että tässä hänen vieraassaankin täytyy olla jotakin
tavallisesta poikkeavaa, sillä muuten hän ei niin suuressa määrin olisi
saavuttanut isäntänsä myötätuntoa." – "Ja koko hänen perheensä
myötätuntoa", lisäsi korpraali, "sillä hehän kaikki ovat huolissaan
hänestä." – "Mene hakemaan hänet takaisin, Trim, mene", sanoi
Toby-setä – "ja kysy, tietääkö hän hänen nimeään."

"Tosiaan, olen sen aivan unohtanut", sanoi ravintoloitsija tullessaan
takaisin arkihuoneeseen korpraalin seurassa – "mutta voinhan kysyä
sitä hänen pojaltaan." – "Onko hänellä sitten poikakin mukanaan?"
sanoi Toby-setä. "On", vastasi ravintoloitsija, "noin yhden- tai
kahdentoistavuotias poika; – mutta se raukka on syönyt melkein yhtä
vähän kuin isänsäkin; hän ei tee muuta kuin suree ja valittaa yötä
päivää isänsä tähden: – Kahteen päivään hän ei ole liikahtanutkaan
vuoteen vierestä."

Toby-setä laski veitsen ja haarukan kädestään ja työnsi lautasensa
syrjään, kun ravintolan isäntä kertoi tämän; ja Trim korjasi ne pois
kenenkään sanomatta sanaakaan, ja toi hänelle muutaman minuutin
kuluttua piipun ja tupakkaa.

"Jää hetkeksi tänne", sanoi Toby-setä.

"Trim!" – sanoi Toby-setä sytytettyään piippunsa ja tupruteltuaan
muutamia savuja. – Trim tuli isäntänsä eteen ja kumarsi – Toby-setä
poltteli edelleen sanomatta muuta – "Korpraali", sanoi Toby-setä –
korpraali kumarsi. – Toby-setä ei jatkanut sen enempää puhettaan, vaan
lopetti piipullisensa.

"Trim!" sanoi Toby-setä, "minulla on suunnitelma mielessäni. Kun nyt on
näin paha ilma, niin pukeudun lämpimästi sadeviittaani ja menen
tapaamaan tuota sairasta herraa." – "Teidän armonne sadeviitta ei ole
ollut käytännössä sitten kun sinä yönä, jolloin Teidän armonne
haavoittui meidän suorittaessamme vartiopalvelusta ampumahaudassa Pyhän
Nicolauksen portin edustalla – sitä paitsi nyt on niin kylmä ja
tuulinen ilta, että sadeviitasta huolimatta tämä sää riittäisi
hankkimaan kuolemantaudin Teidän armollenne ja saattamaan vanhan kivun
Teidän armonne kupeeseen." – "Pelkään sitä", vastasi Toby-setä, –
"mutta mieleni ei saa rauhaa, Trim, kuultuani isännän kertomuksen –
Toivoisin, etten olisi saanut tietää niin paljon koko asiasta" –
lisäsi Toby-setä, – "taikka että tietäisin enemmän siitä. Mitä nyt
tekisimme?" – "Teidän armonne, suvaitkaa jättää se minun huolekseni",
lausui korpraali. – "Minä otan hattuni ja keppini ja menen taloon
tiedustelemaan ja toimin sen mukaan; ja tunnin kuluttua tuon Teidän
armollenne täydellisen selonteon asiasta." – "Mene, Trim", sanoi
Toby-setä, "ja tässä saat shillingin juodaksesi lasillisen hänen
palvelijansa kanssa." – "Minä otan selon asioista häneltä", sanoi
korpraali ja sulki oven.

Toby-setä täytti toisen piipullisen ja hänen voisi sanoa ajatelleen
yksinomaan Le Fevre raukkaa ja hänen poikaansa koko ajan, kun hän
poltteli, – ellei oteta huomioon, että hänen ajatuksensa silloin
tällöin harhailivat tästä pääasiasta, kohdistuen kysymykseen, eikö
olisi aivan yhtä hyvä rakentaa porttivarustuksen välivallia suoraan
linjaan kuin käyrään.

II

Le Fevre'in tarinan jatko.

Vasta kun Toby-setä oli kopistanut tuhan kolmannesta piipullisestaan,
Trim palasi majatalosta ja antoi hänelle seuraavan selonteon asian
kulusta.

"Aluksi olin epävarma siitä, pystyisinkö hankkimaan Teidän armollenne
minkäänlaista selvitystä luutnantti raukasta." – "Kuuluuko hän sitten
maaväkeen?" sanoi Toby-setä. – "Kuuluu", sanoi korpraali. – "Ja mihin
rykmenttiin?" sanoi Toby-setä. – "Kerron Teidän armollenne kaikki
siinä järjestyksessä kuin sain kuulla!" – "Siinä tapauksessa, Trim,
täytän uuden piipullisen", sanoi Toby-setä, "enkä keskeytä sinua
ennenkuin olet lopettanut; niinpä istu kaikessa rauhassa ikkunapenkille
ja ala alusta, Trim". Korpraali teki vanhan kumarruksensa, joka yleensä
lausui niin selvästi kuin kumarrus voi lausua –: Teidän armonne on
hyvä. – Ja sen tehtyään hän istui niinkuin oli käsketty ja aloitti
kertomuksensa uudestaan kutakuinkin samoin sanoin.

"Aluksi olin aivan toivoton, voisinko tuoda Teidän armollenne mitään
selvitystä luutnantista ja hänen pojastaan", sanoi korpraali, "sillä
kun kysyin hänen palvelijaansa, jolta olin luullut varmasti saavani
tietää kaiken, mitä oli sopivaa kysyä" – "Siinä harkitsit oikein
Trim", sanoin Toby-setä – "vastattiin minulle, että suvaitkaa Teidän
armonne, hänellä ei ole palvelijaa mukanaan; – että hän oli tullut
majataloon vuokrahevosilla, jotka hän oli lähettänyt takaisin tulonsa
jälkeisenä päivänä, kun oli huomannut itsensä kykenemättömäksi
jatkamaan matkaa (liittyäkseen rykmenttiinsä, otaksun). – Jos paranen,
rakkaani, hän sanoi antaessaan kukkaronsa pojalleen, jotta tämä
maksaisi ajajalle, – me voimme vuokrata hevoset täältä. – Mutta, voi!
Se herra parka ei pääse koskaan lähtemään täältä, sanoi majatalon
emäntä minulle, – sillä kuulin seinäraution raksuttavan koko yön; –
ja kun hän kuolee, nuorukainen, hänen poikansa, kuolee varmasti hänen
kanssaan, sillä hänen sydämensä on jo särkynyt."

– "Kuuntelin juuri tätä kertomusta", korpraali jatkoi, "kun
nuorukainen tuli keittiöön tilaamaan sitä ohutta paahtoleipäviipaletta,
josta isäntä puhui; – mutta tahdon itse valmistaa sen isälleni, sanoi
poika. – Pyydän, sallikaa minun säästää Teiltä se vaiva, nuori herra,
minä sanoin ja tartuin jo paahtohaarukkaan sitä varten ja tarjosin
hänelle tuoliani, jotta hän voisi istua sille tulen ääreen siksi aikaa,
kun tekisin sen. – Luulen, herra, hän sanoi hyvin ujosti, että voin
itse tyydyttää hänen makuansa parhaiten. – Olen varma, minä sanoin,
ettei hänen armonsa pitäisi leivästä vähemmän, jos sen olisi paahtanut
vanha soturi. – Nuorukainen tarttui käteeni ja purskahti samassa
itkuun." – "Poika parka!" sanoi Toby-setä, – "hän on tietysti
kasvanut lapsesta asti sotaväen keskellä ja sana sotilas kaikui hänen
korvissaan kuin ystävän nimi. – Toivoisin, että hän olisi täällä
luonani."

– "En koskaan, en pisimmänkään marssin aikana", sanoi korpraali,
"toivonut niin hartaasti päivällistäni kuin nyt halusin itkeä hänen
kanssaan: Mikähän siihen oli syynä, Teidän armonne?" – "Ei mikään muu
tässä maailmassa, Trim", sanoi Toby-setä, niistäen nenäänsä – "kuin
että sinä olet hyväsydäminen ihminen."

"Kun annoin hänelle paahtoleivän", korpraali jatkoi, "pidin sopivana
sanoa hänelle, että olin kapteeni Shandyn palvelija ja että Teidän
armonne (vaikka olittekin vieras) oli syvästi huolissaan hänen
isästään, ja jos hänen isänsä vain tarvitsi jotakin, ei hänen talossaan
enempää kuin kellarissaankaan ollut mitään" – ("Ja olisit voinut
lisätä siihen myös kukkaroni", sanoi Toby-setä) – "jota ei hänelle
kernaasti suotaisi. Nuorukainen kumarsi syvään (mikä oli tarkoitettu
Teidän armollenne), mutta ei vastannut mitään – sillä hänen sydämensä
oli niin täynnä – ja meni sitten yläkertaan vieden paahtoleivän. –
Takaan Teille, rakas nuori herrani, sanoin minä avatessani hänelle
keittiön ovea, että isänne vielä paranee. Mr Yorickin apulainen
poltteli piippuaan keittiön tulen ääressä, mutta ei sanonut sanaakaan,
ei hyvää eikä pahaa, nuorukaiselle lohdutukseksi. Minusta se oli
väärin", lisäsi korpraali. "Niin minustakin", sanoi Toby-setä.

"Kun luutnantti oli nauttinut lasillisen mesiviiniä ja paahtoleivän,
hän tunsi hiukan virkistyneensä ja lähetti minulle sanan keittiöön,
että hän olisi iloinen, jos noin kymmenen minuutin kuluttua tulisin
yläkertaan. – Luulen, sanoi majatalon isäntä, että hän aikoo rukoilla,
– sillä tuolille hänen vuoteensa viereen oli pantu kirja ja ovea
sulkiessani näin hänen poikansa ottavan rukoustyynyn."

– "Luulin, sanoi apupappi, että te sotaherrat, mr Trim, ette rukoilisi
koskaan. – Kuulin tuon herra raukan eilen illalla lukevan rukouksensa
hyvin hartaasti, sanoi emäntä, ja kuulin sen omin korvin, muuten en
olisi uskonut. – Oletteko varma siitä? sanoi apulainen. – Sotilas,
jos Teidän kunnianarvoisuutenne suvaitsee, minä sanoin, rukoilee yhtä
usein (omasta aloitteestaan) kuin pappikin; – ja kun hän taistelee
kuninkaansa, oman henkensä ja kunniansa puolesta, on hänellä syytä
rukoilla Jumalaa enimmin kaikista koko maailmassa." – "Sen sanoit
hyvin, Trim", sanoi Toby-setä. – "Mutta kun sotilas, sanoin, Teidän
kunnianarvoisuutenne suokoon anteeksi, on seisonut kaksitoista tuntia
yhtä mittaa ampumahaudassa polvia myöten kylmässä vedessä, – taikka,
sanoin, marssinut kuukausimääriä pitkiä, vaarallisia marsseja
armeijassa, jonka jälkijoukkoja ahdistellaan tänään ja joka itse
ahdistelee vihollista huomenna; joka nyt lähetetään jonkin
sotaväenosaston mukana vakoilemaan, mikä tehtävä voidaan seuraavassa
hetkessä peruuttaa; joka nukkuu tämän yön aseissaan ja seuraavana
ajetaan ylös paitasillaan, nivelet puutuneina – ehkä ilman
oljenkortta, minkä päälle polvistua teltassaan, hänen täytyy rukoilla
rukouksensa missä asennossa ja mihin aikaan voi. – Luulenpa, sanoin,
sillä olin suutuksissani", lausui korpraali, "armeijan maineen takia,
– luulen, suokaa anteeksi Teidän kunnianarvoisuutenne, että kun
sotilaalla on aikaa rukoilla, sanoin, hän rukoilee yhtä sydämensä
pohjasta kuin pappi, – vaikka ilman kaikkea tämän kohua ja
tekopyhyyttä." – "Sitä sinun ei olisi pitänyt sanoa, Trim", sanoi
Toby-setä, – "sillä Jumala yksin tietää, kuka on tekopyhä ja kuka ei.
– Vasta siinä suuressa ja yleisessä katselmuksessa, korpraali, tuomion
päivänä (eikä yhtään ennen) – nähdään, kuka on tehnyt velvollisuutensa
tässä maailmassa – ja kuka ei; ja meidät korotetaan sen mukaan, Trim."
– "Toivon, että niin tapahtuu", sanoi Trim. – "Niin on kirjoitettu
Sanassa", sanoi Toby-setä, "ja minä näytän sen sinulle huomenna! –
Sillä välin voimme luottaa siihen, Trim, omaksi lohdutukseksemme",
sanoi Toby-setä, "että kaikkivaltias Jumala on niin hyvä ja
oikeamielinen maailman hallitsija, että jos olemme täyttäneet
velvollisuutemme täällä, ei edes kysytä, olemmeko sen täyttäneet
punainen vai musta takki yllämme." [Tarkoitetaan punaista
sotilaantakkia ja mustaa papintakkia.] – "Toivon, ettei niin tehdä",
sanoi korpraali. "Mutta jatka kertomustasi, Trim", sanoi Toby-setä.

"Kun menin yläkertaan luutnantin huoneeseen", jatkoi korpraali, "mitä
en tehnyt ennen, kuin nuo kymmenen minuuttia olivat kuluneet, hän
makasi vuoteellaan, pää käden varassa, kyynärpää pieluksella ja puhdas
valkoinen pellavanenäliina sen vieressä. Nuorukainen kumartui juuri
ottamaan ylös rukoustyynyä, jolle luulen hänen olleen polvistuneena –
kirja oli vuoteella, – ja kun hän nousi, ottaen pieluksen toisella
kädellään, hän ojensi toisen viedäkseen kirjan pois samalla kertaa. –
Anna sen jäädä siihen, rakkaani, sanoi luutnantti."

"Hän ei yrittänyt puhua minulle ennenkuin olin astunut aivan hänen
vuoteensa viereen: – Jos olette kapteeni Shandyn palvelija, hän sanoi,
on Teidän vietävä kiitokseni isännällenne ja pikku poikani kiitokset
samoin, kaikesta hänen huomaavaisuudestaan minua kohtaan; – oliko hän
ehkä mukana Levenin taistelussa – kysyi luutnantti. Kerroin hänelle,
että Teidän armonne oli siellä. Sitten – hän sanoi, olin kolmella
sotaretkellä hänen kanssaan Flanderissa ja muistan hänet, – mutta on
hyvin luultavaa, ettei hän tiedä mitään minusta, kun minulla ei ollut
kunnia kuulua hänen tuttaviinsa. – Olkaa hyvä ja kertokaa hänelle joka
tapauksessa, että se henkilö, jonka hänen hyväntahtoisuutensa on
saattanut hänelle kiitollisuuden velkaan, on eräs Le Fevre, joka
korotettiin luutnantiksi Angusin taistelun jälkeen – mutta hän ei
tunne minua, – sanoi hän, toisen kerran, miettien; mutta ehkäpä hän
tuntee tarinani – hän lisäsi – pyydän sanomaan kapteenille, että minä
olin se Bredan vänrikki, jonka vaimon kiväärinkuula surmasi niin
onnettomasti hänen maatessaan sylissäni teltassa. – Minä muistan tämän
kertomuksen hyvin, Teidän armonne, minä sanoin. Niinkö? hän sanoi
pyyhkien silmiään nenäliinalla, kuinka en sitten minä. – Näin sanoen
hän veti poveltaan pienen sormuksen, mikä näytti olevan sidottu hänen
kaulaansa mustalla nauhalla, ja suuteli sitä kahdesti. – Tule tänne,
Billy, hän sanoi – poika lensi huoneen poikki vuoteen luo ja lankesi
polvilleen, otti sormuksen käteensä ja suuteli sitä, – sitten hän
suuteli isäänsä, istui vuoteelle ja itki."

"Toivon", sanoi Toby-setä syvään huoaten, – "toivon, Trim, että olisin
unessa."

"Teidän armonne", vastasi korpraali, "ottaa asian liian raskaasti; –
kaadanko Teidän armollenne lasillisen mesiviiniä tupakoidessa
juotavaksi?" – "Tee niin, Trim", sanoi Toby-setä.

"Muistan", sanoi Toby-setä huoaten jälleen, "muistan hyvin tarinan
vänrikistä ja hänen vaimostaan ja eräästä seikasta (minkä hän
kainoudessaan jätti sanomatta); – ja erikoisen hyvin sen, että heitä
molempia yleisesti koko rykmentissä säälittiin, syystä tai toisesta (en
muista mistä); – mutta lopeta kertomuksesi." – "Se on jo lopussa",
sanoi korpraali, – "sillä en voinut viipyä kauempaa – niinpä toivotin
hänen armolleen hyvää yötä; – nuori Le Fevre nousi vuoteen äärestä ja
saattoi minut portaitten alapäähän ja yhdessä niitä laskeutuessamme hän
kertoi minulle, että he olivat tulleet Irlannista ja olivat matkalla
hänen Flanderissa olevaan rykmenttiinsä. – Mutta voi!" sanoi
korpraali, – "luutnantin viimeinen päivämarssi on jo ohi". – "Mitä
sitten tulee hänen poikaparastaan?" huudahti Toby-setä.

III

Le Fevre'in tarinan jatko.

On luettava ikuiseksi kunniaksi Toby-sedälle – vaikka kerron tämän
yksinomaan niitä varten, jotka joutuessaan umpikujaan, luonnonlain ja
positiivisen lain väliin, eivät kuolemakseenkaan tiedä, kumpaan
suuntaan kääntyä – että huolimatta siitä, että Toby-setä juuri
innokkaasti puuhasi Dendermondin piiritystä, yhdenmukaisesti
liittolaisten kanssa, jotka omalla tahollaan tunkeutuivat eteenpäin
sellaisella voimalla, että tuskin soivat hänelle ruokarauhaa – hän
kaikesta huolimatta jätti Dendermondin, vaikka oli jo sijoittunut
asemiin –, ja suuntasi kaikki ajatuksensa yksityiseen hätään
majatalossa, ja lukuunottamatta sitä, että hän määräsi puutarhaportin
pantavaksi salpaan, millä edesottamuksellaan hänen voisi sanoa
muuttaneen piirityksen saarroksi – hän jätti Dendermondin oman onnensa
nojaan – Ranskan kuninkaan vapautettavaksi tai päinvastoin, niinkuin
Ranskan kuningas itse hyväksi näki; ja mietti vain, kuinka hän
puolestaan voisi lievittää luutnantin ja hänen poikansa kärsimyksiä.

Se hyvä olento, joka on ystävättömien ystävä, on sen sinulle korjaava.

"Sinä olet jättänyt tämän asian puolitiehen", sanoi Toby-setä
korpraalille, tämän auttaessa häntä vuoteeseen, – "ja sanonpa sinulle,
missä kohden, Trim. Ensinnäkin siinä, että tarjotessasi apuani Le
Fevre'ille, – koska sairaus ja matkustaminen molemmat tulevat
kalliiksi ja sinä tiesit, että hän oli vain köyhä luutnantti, jolla on
paitsi itseään vielä poika elätettävänä palkallaan – et tarjonnut
kukkaroani hänen käytettäväkseen; sillä, jos hän olisi ollut
puutteessa, hän olisi saanut käyttää sitä yhtä hyvin kuin minä
itsekin." – "Teidän armonne tietää", sanoi korpraali, "etten ollut
saanut siihen määräystä." – "Totta, Trim", sanoi Toby-setä –
"sotilaana teit aivan oikein, mutta ihmisenä varmasti hyvin väärin."

"Toiseksi, vaikka sinulla on siihen sama puolustus", jatkoi Toby-setä,
– "kun tarjosit hänen käytettäväkseen kaiken, mitä talossani on, sinun
olisi pitänyt tarjota myös koko kotini: – Sairaalla upseeritoverilla
pitäisi olla paras asunto, Trim, ja jos hän olisi luonamme, voisimme
hoitaa häntä ja huolehtia hänestä. Sinä itse olet oivallinen
sairaanhoitaja, Trim, ja sinun hoitosi avulla, ja vanhan
palvelijattaremme, hänen poikansa ja minun yhteistoimin me voisimme
saada hänet nopeasti jälleen voimiinsa ja jalkeille."

"Parin, kolmen viikon kuluttua hän jo marssisi", lisäsi Toby-setä
hymyillen. – "Hän ei enää koskaan marssi; Teidän armonne suokoon
anteeksi, tarkoitan tässä maailmassa", sanoi korpraali. – "Hän
marssii", sanoi Toby setä nousten vuoteensa vierestä toinen jalka
kengättä. "Teidän armonne", sanoi korpraali, "hän ei koskaan marssi,
paitsi hautaansa." – "Hänen täytyy marssia", huusi Toby setä,
marssittaen sitä jalkaansa, jossa vielä oli kenkä silti etenemättä
tuumaakaan, "hänen pitää marssia rykmenttiinsä." – "Hän ei kestä
sitä", sanoi korpraali. – "Häntä tuetaan", sanoi Toby setä. – "Hän
kaatuu viimein kuitenkin", sanoi korpraali, "ja miten käy hänen
poikansa?" – "Hän ei kaadu", sanoi Toby-setä lujasti. – "Voi minun
päiviäni – tehtäköön hänelle mitä tahansa", sanoi Trim pysyen
mielipiteessään, "se ihmisparka kuolee." – "Hän ei kuole, jumaliste",
huusi Toby-setä.

Syyttävä henki, joka lensi ylös taivaan kansliaan viemään tätä
kirosanaa, punastui antaessaan sen, ja Kirjanpitäjä-enkeliltä vierähti
kyynel sanalle, kun hän merkitsi sitä kirjoihin, ja hän pyyhki sen pois
iäksi.

IV

Toby-setä meni lipastolleen – pani rahakukkaronsa housuntaskuun ja
annettuaan korpraalille määräyksen mennä aikaisin seuraavana aamuna
hakemaan lääkäriä – meni vuoteeseen ja nukahti.

V.

Le Fevre'in tarinan jatko.

Seuraavana aamuna aurinko paistoi kirkkaasti jokaisen kylässä olijan,
paitsi Le Fevre'in ja hänen tuskan runteleman poikansa silmiin.
Kuoleman käsi lepäsi raskaana hänen silmäluomillaan – ja tuskin oli
kaivonvintti narahtanut, kun Toby-setä, joka oli noussut tuntia ennen
tavallista aikaansa, astui luutnantin huoneeseen ja ilman esipuheita ja
anteeksipyytelyjä istui tuolille vuoteen viereen ja välittämättä
yleisistä tavoista ja tottumuksista siirsi syrjään vuodeverhon,
niinkuin vanhan ystävän ja sotatoverin sopi, ja kysyi luutnantilta,
miten tämä voi, kuinka hän oli levännyt yönsä, – mitä hän valitti –
missä kohden hän tunsi kipua, – ja mitä hän voisi tehdä auttaakseen.
Ja antamatta toiselle aikaa vastata yhteenkään näistä kysymyksistä hän
jatkoi edelleen kertoen sen pienen suunnitelman, minkä hän oli laatinut
korpraalin kanssa edellisenä iltana.

"Teidän pitää heti päästä kotiin, Le Fevre", sanoi Toby setä, "minun
kotiini – ja lähetämme hakemaan lääkäriä katsomaan, mikä teitä vaivaa
– ja haemme apteekkarin, ja korpraalista tulee teidän hoitajanne ja
minusta Teidän palvelijanne, Le Fevre."

Toby-sedässä oli sitä vilpittömyyttä, – ei tuttavuudesta johtuvaa, –
vaan juuri sen aiheuttajaa, – joka heti sulki puhutellun hänen
sydämeensä ja näytti hänen luonteensa hyvyyden; tämän lisäksi hänen
katseessaan ja äänessään ja esiintymistavassaan oli jotakin, mikä aina
ja alinomaa kutsui onnettomia tulemaan hänen turviinsa; niin että
ennenkuin Toby setä oli päässyt puolitiehenkään isälle tekemissään
tarjouksissa, poika oli huomaamattaan tunkeutunut aivan hänen polviensa
lähelle, tarttunut kiinni hänen takkinsa rintamukseen ja veti siitä.

Le Fevre'in veri ja henki, jotka kylmenivät ja hidastuivat hänessä, ja
peräytyivät viimeiseen linnoitukseensa, sydämeen, elpyivät uudestaan,
kalvo poistui hänen silmistään hetkeksi, – hän katsoi pyytäen
Toby-setää kasvoihin, loi sitten katseen poikaansa, – ja näin syntynyt
side, niin hieno kuin se olikin, ei koskaan katkennut.

Luonto samassa vaipui taas, – kalvo palasi paikalleen – sydämen
tykytys kävi levottomaksi – pysähtyi – jatkui – jyskähti – pysähtyi
taas – liikkui – pysähtyi – jatkanko? – Ei!

                             (Tristram Shandy, VI kirja.)

                                          Suomentanut Annikki Soini.

OLIVER GOLDSMITH.

Anglo-irlantilaisista vanhemmista syntynyt, Irlannissa kasvanut ja
sivistyksensä saanut Oliver Goldsmith (1728-74) on Pamelasta
alkaneen Englannin suuren romaanin viimeinen merkkinimi sen tässä
kehitysvaiheessa. Samoin kuin edeltäjänsä hänkin toi tähän rakennukseen
oman erikoispiirteensä, lähinnä Fieldingin linjalta lähtevän,
maalaispappilan idyllisiin kehyksiin sovitetun, syvästi inhimillisen
huumorin, jossa on idylliin kuuluvaa rauhaa, naivin sielun lapsellista
vilpittömyyttä, mutta ei Sternen tunteellisuutta. – Sairastettuaan
8-vuotiaana isonrokon, joka ainiaaksi rumensi hänen kasvonsa ja
käytyään useampiakin kouluja tämä irlantilainen papinpoika pääsi
Dublinin yliopistoon, josta välillä karkasi, mutta josta palattuaan sai
kuin saikin B.A:n arvon. Mentyään vasten tahtoaan – punaisissa
housuissa – papintutkintoon ja tultuaan hylätyksi, hän ryhtyi
kotiopettajaksi, sai säästetyksi 30 puntaa, ryyppäsi ne, ja oli taas
valmis uusiin toimiin. Pitkämielinen eno Contarine lähetti hänet nyt
Lontooseen lukemaan lakia, mutta hän ryyppäsikin rahansa jo Dublinissa
ja häätyi turvautumaan äitiinsä, joka oli nyt leski, pitkä
lapsikaravaani perässä. Vv. 1752-54 hän opiskeli lääketiedettä
Edinburghissa, jatkoi 1755 samoja opintoja Leydenissä, ja lähti sieltä
aivan pennitönnä, reppu selässä ja huilu kainalossa, vaeltelemaan
Ranskaan, Saksaan, Sveitsiin ja Italiaan, elättäen itseään
huilunsoitolla. Jossakin yliopistossa – Louvainin tai Paduan – hänen
sanotaan suorittaneen lääkärintutkinnon. Lontooseen hän palasi 1756
rutiköyhänä ja rupesi elättämään itseään apteekkarin matkustajana,
köyhäinlääkärinä ja opettajana. 1757 hän alkoi kirjoittaa
aikakauslehtiin, julkaisi 1759 tutkielman "kaunotieteen" silloisesta
asemasta Euroopassa ja esseekokoelman Mehiläinen (The Bee), ja pääsi
tri Samuel Johnsonin ja sikäli johtavan kirjailija- ja taiteilijapiirin
tuttavuuteen. Esseekokoelma Kiinalaiskirjeet (The Chinese Letters,
myöhemmin julkaistut nimellä Maailman kansalainen – The Citizen of
the World) ilmestyi 1762. Hänen ensimmäinen pitempi runoelmansa
Kulkija (The Traveller) ilmestyi 1764, hänen kuuluisin kertomuksensa,
maailmankirjallisuuden ensimmäinen pappilaidylli, Wakefieldin
kappalainen (The Vicar of Wakefield) 1766. Tämän teoksen möi tri
Johnson kustantajalle 60 punnasta kertakaikkiaan saadakseen
pelastetuksi kirjailijan, joka maksamattoman vuokran takia oli joutunut
pahaan pulaan emäntänsä kanssa. Hänen näytelmällään Hyväluontoinen
mies (The Good-natured Man, 1768) oli hyvä menestys. Kustantajille
suoritetun kirjavan tilaustyön ohella valmistui runoelma Hylätty kylä
(The Deserted Village) 1770. Kolmen vuoden kuluttua esitettiin suurella
menestyksellä hänen toinen huvinäytelmänsä Hän alentuu valloittamaan
(She Stoops to Conquer, 1773). Kuullessaan Goldsmithin kirjoittavan
teosta Elollisesta luonnosta (The Animated Nature, 1774) Johnson
sanoi: "On epäiltävää, kykeneekö hän erottamaan lehmää hevosesta, mutta
melko varmaa on, että hän siitä huolimatta kirjoittaa hyvän teoksen."
– Wakefieldin kappalainen Primrose asettuu pastori Adamsin rinnalle,
ollen kuitenkin häntä todellisempi; Goldsmithin runoelmissakin tapaamme
yksinkertaisen, välittömän sydämellisyyden, minkä kautta ne edukseen
eroavat ajankohdan vallitsevasta runoudesta; hänen näytelmäinsä raikas
huumori on terveenä poikkeuksena silloisen kyynelehtivän porvarillisen
murhenäytelmän paisutetusta tunteellisuudesta. – Goldsmithin suuret
ystävät: Johnson, Burke. Reynolds ym. nauroivat hänelle, mutta
rakastivat häntä samalla. Kun hän kuoli (1774) Burke itki, Reynolds ei
sinä päivänä enää maalannut, Johnson sepitti kauniin hautakirjoituksen,
ja köyhät, joille Goldsmith oli aina antanut viimeisensä, kokoontuivat
hänen ovensa eteen suremaan häntä. Hän oli taiteilijana Johnsonin
hautakirjoituksen mukaan "tunteiden voimakas, mutta hellä valtias,
olipa herätettävä naurua tai kyyneleitä": Sive risus essent
movendi sive lacrymae, affectuum potens at lenis dominator.

WAKEFIELDIN KAPPALAINEN.

XIV luku.

Nyt siis päätettiin, että tyttäreni saisivat lähteä kaupunkiin, mr
Thornhill kun oli ystävällisesti luvannut valvoa heidän käytöstänsä ja
ilmoittaa meille siitä kirjeellisesti. Mutta arveltiin välttämättömän
tarpeelliseksi, että heidän ulkoasunsa vastaisi heidän suuria
toiveitansa, eikä sitä saatu aikaan ilman kustannuksia. Siksipä pidimme
täysistuntoja neuvotellaksemme mukavimmasta tavasta saada rahaa, eli
selvemmin sanoen, mitä parhaiten voisimme myydä. Neuvottelut päättyivät
pian: huomattiin, että jäljellejäänyt hevosemme oli ilman paria aivan
käyttökelvoton kyntämiseen ja silmäpuolena samoin sopimaton ratsuksi.
Siksipä päätettiin myydä se yllämainitussa tarkoituksessa läheisillä
markkinoilla, ja petoksen välttämiseksi piti minun itseni viedä se
sinne. Vaikka tämä oli ensimmäinen kauppatoimi elämässäni, uskoin
kuitenkin suoriutuvani siitä kunnialla. Miehen omasta viisaudestaan
muodostama käsitys voidaan arvioida hänen seurapiirinsä mukaan, ja
koska olin elänyt enimmäkseen perheeni keskuudessa, eivät ajatukseni
maallisesta viisaudestani olleet lainkaan epäedulliset. Kuitenkin
kutsui vaimoni seuraavana aamuna, kun hyvästit oli sanottu ja minä olin
jo astunut muutaman askeleen poispäin, minut takaisin ja kehoitti
kuiskaten minua pitämään silmäni auki.

Markkinoille saavuttuani annoin hevoseni näyttää kaiken taitonsa, kuten
tapana on, mutta vähään aikaan ei kukaan tehnyt tarjouksia. Vihdoin
tuli muuan hevoshuijari, mutta tarkastettuaan hyvän aikaa hevosta ja
huomattuaan sen silmäpuoleksi, hän ei sanonut mitään. Tuli toinenkin,
mutta huomattuaan siinä patteja hän selitti, ettei ottaisi ajaakseen
sitä edes kotiin. Kolmas keksi siinä lyöttöhaavoja eikä tarjonnut
penniäkään. Neljäs näki sen silmistä, että sillä oli matoja. Viides
ihmetteli, mitä hittoa minä toin markkinoille tuollaista sokeaa,
pattijalkaista, lyöttynäistä luuskaa, joka kelpasi vain koirien
ruoaksi. Silloin aloin minä itsekin sydämestäni halveksia eläin parkaa
ja melkein häpesin, kun joku ostaja lähestyi. En tosin uskonut kaikkea,
mitä nuo veijarit sanoivat, mutta arvelin kuitenkin, että todistajien
lukumäärä edellytti heidän olevan oikeassa.

Olin juuri tässä harmillisessa mielentilassa, kun muuan virkaveli,
vanha tuttava, jolla myös oli asiaa markkinoille, tuli paikalle ja
puristettuaan kättäni ehdotti, että menisimme ravintolaan nauttimaan
lasillisen jotakin, mitä sieltä sattuisi saamaan. Suostuin mielelläni
ehdotukseen, ja me menimme oluttupaan, missä meidät neuvottiin pieneen
takahuoneeseen. Siellä istui vain kunnianarvoisa vanha mies
syventyneenä lukemaan suurta kirjaa. En ollut eläissäni nähnyt
henkilöä, joka olisi vaikuttanut minuun niin miellyttävästi.
Hopeanharmaat kiharat varjostivat kunnioitusta herättävinä hänen
ohimoitaan, ja hänen voimakas vanhuutensa näytti olevan terveyden
ja hyvyyden tulos. Hänen läsnäolonsa ei mitenkään häirinnyt
keskusteluamme: ystäväni ja minä puhelimme meitä kohdanneista
erilaisista onnen vaiheista, whistonilaisesta riidasta [jumaluusoppinut
ja matemaatikko, Cambridgen professori, Isaac Newtonin seuraaja
William Whiston (1667-1752) aiheutti kiihkeän riidan
oikeaoppisuudesta poikkeavilla mielipiteillään ja erotettiin 1710
professorinvirasta, minun viime lentokirjastani, arkkidiakonin
vastauksesta, ja minuun suunnatuista ankarista toimenpiteistä. Mutta
tarkkaavaisuutemme häiriintyi hetkeksi, kun huoneeseen saapui eräs
nuorukainen, joka kunnioittavasti sanoi jotakin hiljaa vieraalle
vanhukselle. "Ei mitään anteeksipyytelemisiä, poikaseni", sanoi vanhus,
"olemme velvolliset tekemään hyvää kaikille lähimmäisillemme. Ota tämä;
toivoisin, että siinä olisi enemmän, mutta viisi puntaa lieventänee
pulaasi, ja ne saat kernaasti." Ujo nuorukainen vuodatti kiitollisuuden
kyyneleitä, ja kuitenkin hänen kiitollisuutensa tuskin oli niin suuri
kuin minun. Olisin tahtonut sulkea tuon vanhuksen syliini, niin hänen
hyvyytensä miellytti minua. Hän jatkoi lukemistaan ja me
keskusteluamme, kunnes toverini hetken kuluttua nousi, muistaen, että
hänen oli toimitettava asioita markkinoilla; luvaten pian palata hän
lisäsi vielä, että hän toivoi saavansa olla mahdollisimman paljon
tohtori Primrosen seurassa. Kuullessaan nimeni tuo vanha herra näytti
hetken katselevan minua tarkasti, ja kysyi ystäväni lähdettyä hyvin
kunnioittavasti, olinko jollakin tavoin sukua suurelle Primroselle,
rohkealle yksiavioisuuden puolustajalle, joka oli kirkon tukipylväs.
Sydämeni ei ollut koskaan tuntenut vilpittömämpää ihastusta kuin tänä
hetkenä. "Herra", huudahdin minä, "niin kunnon miehen suoma kunnioitus,
kuin olen vakuutettu teidän olevan, lisää sydämessäni sitä onnea, minkä
teidän hyvyytenne on siinä jo aikaisemmin herättänyt. Te näette
edessänne, herra, sen tohtori Primrosen, yksiavioisuuden puolustajan,
jota suvaitsette sanoa suureksi. Näette tässä sen onnettoman papin,
joka kauan ja – minunhan ei sopisi sitä sanoa – menestyksellisesti on
taistellut ajan kaksiavioisuutta vastaan." – "Herra", huudahti vieras
täynnä syvää kunnioitusta, "pelkään olleeni liian tuttavallinen, mutta
suonette anteeksi uteliaisuuteni; pyydän anteeksi." – "Herra",
huudahdin tarttuen hänen käteensä, "teidän tuttavallisuutenne on
minulle kaikkea muuta kuin vastenmielistä, ja niinpä pyydän teitä
vastaanottamaan ystävyyteni, kuten teillä jo on minun kunnioitukseni."
– "Silloin otan kiitollisena tämän tarjouksen vastaan", hän lausui
puristaen kättäni, "sinä järkähtämättömän oikeauskoisuuden mainehikas
tukipylväs, ja näenkö minä – –." Tässä keskeytin hänet, sillä vaikka
kirjailijana kykeninkin sulattamaan paljonkin imartelua, ei kainouteni
nyt kuitenkaan sietänyt enempää. Missään tapauksessa eivät romaanien
lempijät ole solmineet nopeammin ystävyysliittoa. Puhelimme erilaisista
asioista. Ensiksi ajattelin, että hän vaikutti enemmän hurskaalta kuin
oppineelta, ja arvelin hänen pitävän kaikkea ihmisoppia mitättömänä.
Mutta tämä ei millään tavoin vähentänyt kunnioitustani häntä kohtaan,
sillä olin itsekin viime aikoina kaikessa hiljaisuudessa alkanut
omaksua samanlaatuisia mielipiteitä. Siksi käytin tilaisuutta
huomauttaakseni, että maailma yleensä alkoi olla moitittavan
välinpitämätön opin asioista, ja seurasi liiaksi ihmisjärkeä. "Niin,
herra", hän vastasi kuin olisi säästänyt kaiken oppineisuutensa tähän
hetkeen. "Niin, herra, maailma on tylsyyden tilassa; ja kuitenkin on
kosmogonia eli oppi maailman luomisesta tuottanut kaikkien aikojen
filosofeille päänvaivaa. Mikä sekamelska erilaisia mielipiteitä onkaan
esitetty maailman luomisesta! Sanconiathon, Manetho, Berosus ja Ocellus
Lucanus ovat kaikki turhaan yrittäneet ratkaista sitä. Viimemainittu on
sanonut: Anarchon ara kai atelutaion to pan, mikä merkitsee,
ettei asioilla ole alkua eikä loppua. Manetho taas, joka eli
Nebuchadon-Asserin aikana – Asser on syyrialainen sana, joka
tavallisesti liitettiin sen puolen kuninkaitten nimen jälkeen
lisänimeksi, kuten Teglat Phael-Asser, Nabon-Asser – hän, sanon minä,
lausui yhtä mahdottomia otaksumia; sillä, kuten tavallisesti sanomme:
ek to biblion kubernetes, mikä merkitsee, etteivät kirjat opeta
maailmaa, hän koetti tutkia – Mutta, herra, pyydän anteeksi, olen
poikennut asiasta." Sen hän olikin tehnyt, enkä kuollaksenikaan voinut
käsittää, mitä tekemistä maailman luomisella oli niiden asioiden
kanssa, joista puhuimme, mutta se riitti osoittamaan, että hän oli
oppinut mies, ja minä kunnioitin häntä yhä enemmän. Päätin sen vuoksi
koetella häntä, mutta hän oli liian lempeä ja hieno pyrkiäkseen
voitolle. Jos tein huomautuksen, joka vivahti väittelyhaasteelta, hän
vain hymyili, pudisti päätänsä eikä sanonut mitään, mistä ymmärsin,
että hän olisi voinut sanoa paljonkin, jos olisi tahtonut.
Keskustelumme siirtyi sen vuoksi huomaamatta muinaisaikaisista asioista
niihin, mitkä olivat tuoneet meidät molemmat markkinoille: kerroin
hänelle olevani kaupalla hevosta, ja – totisesti onnenpotkaus – hän
oli tullut ostamaan hevosta eräälle vuokraajalleen. Hevoseni tuotiin
heti nähtäväksi, ja lopuksi teimme kaupat. Hänen piti vain suorittaa
maksu, ja hän siis otti esiin kolmenkymmenen punnan setelin ja pyysi
minua vaihtamaan sen. Kun en voinut täyttää tätä pyyntöä, hän kutsutti
lakeijansa, joka ilmestyikin sangen hienossa livreepuvussa. "Abraham",
hän sanoi, "pyydä naapuri Jaksonia tai jotakuta muuta vaihtamaan tämä
kullaksi." Kun mies oli mennyt, seurusteli vanha herra kanssani
puhumalla innokkaasti suuresta hopean puutteesta, johon minä yhdyin
vielä innokkaammin valittaen puolestani suurta kullan puutetta; niinpä
me Abrahamin palatessa olimme yhtä mieltä siitä, ettei rahan saanti
ollut milloinkaan ollut niin vaikeaa kuin nyt. Abraham palasi
ilmoittamaan, että hän oli käynyt joka paikassa torilla eikä ollut
saanut rahaa vaihdetuksi, vaikka oli tarjonnut puoli kruunua
vaihtajaisia. Tämä oli sangen harmillista meille kaikille, mutta
mietittyään hetken tuo vanha herra kysyi, tunsinko meidän seudulta
erästä Salomon Flamborough'ta. Vastattuani, että tämä oli lähin
naapurini, hän sanoi: "Jos asia on siten, niin luulenpa selviytyvämme.
Saatte vekselin, joka hänen on maksettava näytettäessä; sanonpa, että
hän on varakkaampi mies kuin kukaan viiden mailin alueella. Arvoisa
Salomon ja minä olemme tunteneet toisemme monta vuotta. Muistan
voittaneeni hänet aina kolmiloikassa, mutta yhdellä jalalla hän hyppi
nopeammin kuin minä.". Naapurilleni asetettu vekseli merkitsi minulle
samaa kuin raha, sillä olin varmasti vakuutettu hänen maksukyvystään.
Vekseli allekirjoitettiin ja pistettiin käteeni, ja mr Jenkinson, tuo
vanha herrasmies, hänen palvelijansa Abraham, ja minun hevoseni, vanha
Vaapukka, ravasivat tiehensä sangen tyytyväisinä toisiinsa.

Hetken kuluttua, saatuani aikaa miettimiseen, tulin ajatelleeksi, että
olin tehnyt väärin ottaessani oudolta vekselin, ja päättelin
viisaimmaksi seurata ostajaa ja vaatia hevostani takaisin. Mutta se oli
nyt liian myöhäistä. Läksin siis heti kotiin, päättäen vaihtaa vekselin
rahaksi niin pian kuin mahdollista. Tapasin arvoisan naapurini piippua
polttelemassa ovellaan. Ilmoitin hänelle, että minulla oli pieni
vekseli ja hän luki sen kahteen kertaan. "Saatte kai selvän nimestä?"
kysyin: "Efraim Jenkinson?" – "Kyllä", hän vastasi, "nimi on selvästi
kirjoitettu, ja minä tunnen tuon herrasmiehen – suurin roisto taivaan
kannen alla. Se on sama veijari, joka möi meille silmälasit. Eikö hän
ollutkin arvokkaan näköinen mies, harmaapäinen ja takintaskut ilman
lappuja? Ja eikö hän lasketellut kuin virtana tietoja kreikankielestä
ja kosmogoniasta ja maailmasta?" Vastasin tähän huokaisten. "Niin",
jatkoi naapurini, "se on hänen ainoa oppinsa ja sillä hän ratsastaa
aina joutuessaan jonkun oppineen miehen seuraan, mutta kyllä minä nyt
tunnen sen lurjuksen, ja tahtoisinpa saada hänet vielä kerran käsiini."

Vaikka olinkin jo perin pohjin nöyryytetty, oli kuitenkin tuskallisinta
mennä vaimoni ja tytärteni näkyviin. Karannut koulupoika ei ole koskaan
pelännyt enemmän paluuta opettajan kasvojen eteen kuin minä menoa
kotiin. Päätin kuitenkin ehättää heidän vihansa edelle esiintymällä
itse kiivaana.

Mutta voi! Saapuessani kotiin tapasin perheen kaikkea muuta kuin
taistelunhaluisena. Vaimoni ja tyttäreni kyynelehtivät. Mr Thornhill
oli käynyt siellä ilmoittamassa, ettei heidän matkastaan kaupunkiin
tulisi mitään. Nuo kaksi ladyä olivat saaneet joltakulta pahansuovalta
henkilöltä meistä epäedullisia tietoja ja olivat lähteneet samana
päivänä Lontooseen. Hän ei ollut saanut tietää, mitä meistä oli sanottu
ja kuka oli sanonut, mutta mitä lieneekin sanottu ja kuka lieneekin
juoruja levitellyt, hän vakuutteli jatkuvasti meidän perheellemme
ystävyyttään ja suojelustaan. Näin ollen omaiseni kestivät minunkin
onnettomuuteni aivan alistuneina, se himmeni heidän oman surunsa
suuruuteen. Eniten meitä kiusasi kysymys, kuka saattoi olla niin ilkeä,
että herjasi sellaista vaaratonta perhettä kuin meidän. Olimmehan liian
mitättömiä herättääksemme kateutta ja liian sävyisiä suututtaaksemme
ketään.

                                       Suomentanut Katri Vala.

RICHARD BRINSLEY SHERIDAN.

Urydenin teeskenneltyyn paatokseen perustuva sankaridraama kuoli
Addisonin Caton tultua esitetyksi (1713); tapakomedia riutui hengiltä
julkeutensa vuoksi. 1700-luvun ensi neljänneksellä voi todeta
näyttämöiden olevan vailla uuden ajankohdan vaatimaa, kansallisesti
itsenäistä ja määrätietoista ohjelmistoa. Shakespearea kyllä esitetään,
mutta hän ei vaikuta hedelmöittävästi. Corneille, Racine ja Voltaire
valloittavat Englannin näyttämöitä, ja heidän näytelmänsä aiheuttavat
vastaavia mukaelmia, esim. Thomsonin Sophonisban ja Sam. Johnsonin
Irenen, mutta ne eivät edusta elinvoimaista draamaa. Richardsonin
porvarillinen tunteellisuus ilmenee näyttämölläkin, nim. vanhan
englantilaisen rikosdraaman, Arden of Fevershamin, uudistumisena,
jonka suorittaa kultaseppä George Lillo (1693-1739) ylitunteellisilla
porvarillisilla murhenäytelmillään (Lontoon kauppias, eli George
Barnewellin historia – The London Merchant, or the History of George
Barnewell, 1731; Kristitty sankari – The Christian Hero, 1735; ja
Kohtalokas uteliaisuus – The Fatal Curiosity, 1736). Tämä suunta oli
elinvoimainen, vaikuttaen elvyttävästi mantereenkin draamaan, mutta
meni tunteellisuudessaan ja moraalisuudessaan liian pitkälle, tukahtuen
lopuksi omaan siveelliseen oivallisuuteensa. Huvinäytelmän kohottavat
vielä kerran terveeseen kukoistukseen Oliver Goldsmith ja Richard
Brinsley Sheridan (1751-1816). Viimemainittu oli anglo-irlantilainen
hänkin, näyttelijän poika Dublinista, joka valloitti itselleen kaksi
elämänuraa: näytelmäkirjailijan ja parlamenttipuhujan, tullen
kuuluisaksi molemmissa. Komedioillansa Kilpakosijat (The Rivals,
1775). Juorukoulu (The School for Scandal, 1777) ja Arvostelija
(The Critic, 1779) ym. hän uudisti restauraation tapakomedian
puhdistaen sen julkeuksista, henkevöittäen sen huumoria ja jalostaen
sen satiiria. Drury Lane teatterin omistajana ja johtajana hänellä oli
muutenkin suuri vaikutus aikansa näytelmätaiteeseea. Parlamentaarikkona
hänet muistetaan loistavista puheistaan Warren Hastingsia vastaan
Indian hallintoa koskevissa asioissa. Säkenöivän älykkäänä ja
sukkelasanaisena henkilönä, jonka kaskut ovat tulleet kuuluisiksi,
hienona seuramiehenä, Sheridan oli Lontoon älyniekkain keskus, Walesin
prinssin (Yrjö IV:n) läheinen neuvonantaja.

JUORUKOULU.

I n., ensimmäinen kohtaus.

LADY SNEERWELL. Maria, ystäväni! kuinka voitte? Mitä on tapahtunut?

MARIA. Oh, tuo epämiellyttävä kosijani, sir Benjamin Backbite on
vast'ikään ikävän enonsa seurassa tullut holhoojani luo, minkä tähden
minä, välttääkseni heitä, hiivin ulos ja juoksin tänne.

LADY SNEERWELL. Onko siinä kaikki?

JOSEPH SURFACE. Jos veljeni Charles olisi ollut kysymyksessä, ette
kenties olisi niin kovin pelästynyt.

LADY SNEERWELL. Ei, nyt olette ankara. Uskallan vannoa asian oikeastaan
olevan niin, että Maria tiesi teidän olevan täällä. Mutta, rakkaani,
mitä on sir Benjamin tehnyt, koska häntä noin vältätte?

MARIA. Ei hän ole tehnyt mitään, vaan puhunut: hänen keskustelunsa on
alituista tuttavien parjausta.

JOSEPH SURFACE. Ja pahinta on, ettei tuntematon ole häneltä sen enempää
turvassa, sillä hän panettelee vierasta yhtä kernaasti kuin parasta
ystäväänsä, ja hänen enonsa on yhtä halpamainen.

LADY SNEERWELL. Älkäämme tuomitko häntä niin ankarasti. Sir Benjamin on
älyniekka ja runoilija.

MARIA. Minä puolestani en saata kunnioittaa älyä, kun näen sen
yhtyneenä ilkeyteen. Mikä on teidän ajatuksenne, mr Surface?

JOSEPH SURFACE. Olette oikeassa, miss; joka hymysuin kuuntelee toisen
sydämeen pistävää pilkkapuhetta, on myös osallinen rikokseen.

LADY SNEERWELL. Joutavia! Onhan aivan mahdotonta olla älykäs olematta
vähän ilkeä. Hyvyyden sisältämä pieni ilkeys on vain väkä, jolla se
tarttuu. Mikä on teidän mielipiteenne, mr Surface?

JOSEPH SURFACE. Totta, mylady; keskustelu, josta kaikki pilkka on
tukahdutettu, tuntuu aina ikävältä ja typerältä.

MARIA. En tahdo väitellä siitä, missä määrin panetteleminen saattaa
olla luvallista, mutta miehessä tuo vika on mielestäni aina
halveksittava. Meissä naisissa on ylpeyttä, kateutta ja kilpailuhenkeä,
meillä on tuhansia muitakin syitä moittia toisiamme, mutta miehisen
panettelijan täytyy olla pelkuri kuin nainen voidaksensa parjata
ketään.

PALVELIJA (ilmoittaen). Mrs Candour on pihalla, ja nousee vaunuistaan,
jos teille sopii, mylady.

LADY SNEERWELL. Pyydä häntä tulemaan sisään. (Palvelija menee.) Kas
siinä, Maria, teidän mieleisenne luonne, sillä vaikka mrs Candour vähän
pieksääkin kieltänsä, myöntävät kumminkin kaikki, että hän on naisten
parhaita.

MARIA. Kyllä tunnen hänen hyväluontoisuutensa. Sen kautta hän aiheuttaa
enemmän onnettomuutta kuin ukko Crabtree suoranaisella ilkeydellään.

JOSEPH SURFACE. Totta puhuen, lady Sneerwell, kuullessani ilkeän
kulkupuheen ystävistäni en koskaan pelkää heidän puolestaan niinkuin
silloin, kun mrs Candour ottaa puolustaakseen heitä.

LADY SNEERWELL. Hss! Hän tulee!

MRS CANDOUR. (Tulee.) Kuinka voitte, rakas ystäväni? Tuntuu kuin olisi
vuosisata kulunut siitä, kun viimeksi näin teidät. – Tiedättekö mitään
uutta, mr Surface? Mutta miksi kysynkään, sillä eihän nyt kuule muuta
kuin pahaa lähimmäisestään.

JOSEPH SUFRACE. Aivan niin, rouva.

MRS CANDOUR. Oh, Maria, lapseni, – mitä, onko liitto teidän ja
Charlesin välillä kokonaan rauennut? Hänen ylellinen elämänsä, luulen
– kaupungissa ei puhuta mistään muusta.

MARIA. Olen pahoillani, ettei kaupungilla ole sen parempaa tekemistä.

MRS CANDOUR. Aivan niin, lapseni, mutta mahdotonta on tukkia ihmisten
suuta. Mieltäni pahoitti niin ikään, kun sain kuulla, etteivät
holhoojanne sir Peter ja lady Teazle viime aikoina ole olleet keskenään
niin hyvässä sovussa kuin olisi toivottavaa.

MARIA. Häpeäksi ihmisille sekaantua semmoiseen.

MRS CANDOUR. Niin onkin, lapseni, mutta minkä sille voi? Ihmiset
tahtovat puhua – sitä ei voi estää. Eilen esimerkiksi sain kuulla,
että miss Gadabout oli karannut sir Filagree Flirtin kanssa. Mutta,
taivas, eihän pitäisi kiinnittää huomiota kaikkeen mitä kuulee, vaikka
tosin sainkin tämän tiedon hyvin luotettavalta taholta.

MARIA. Moiset kertomukset ovat hyvin hävyttömiä.

MRS CANDOUR. Niin ovatkin, lapseni – hävyttömiä, hävyttömiä! Mutta
maailma on niin ankara, se ei säästä ketään. Kuka olisi esimerkiksi
uskonut mitään pahaa miss Primistä, teidän parhaasta ystävästänne.
Mutta niin ilkeitä ovat ihmiset, että sanovat hänen setänsä viime
viikolla kaapanneen hänet kiinni juuri kun hän oli nousemaisillaan
Yorkin postivaunuihin lähteäkseen karkuretkelle tanssiopettajansa
kanssa.

MARIA. Vakuutan, ettei siinä juorussa ole mitään perää.

MRS CANDOUR. Ei olekaan, lapseni, ei olekaan; yhtä vähän perää kuin
kuukausi sitten kerrotussa mrs Festinon jutussa eversti Cassinon
kanssa, jota asiaa tosin ei koskaan ole saatu oikein selville.

JOSEPH SURFACE. Muutamien ihmisten kyky keksiä juoruja on todellakin
hirvittävä.

MARIA. Aivan oikein, mutta minun mielestäni juorujen levittäjät ovat
yhtä syyllisiä.

MRS CANDOUR. Niin ovatkin, lapseni, niin ovatkin. Juorujen levittäjät
ovat yhtä kehnoja kuin sepittäjätkin. Se on vanhastaan tunnettu. Mutta
niinkuin äsken sanoin: minkä sille voi, saatatteko kieltää ihmisiä
puhumasta? Tänään esimerkiksi vakuutti minulle mrs Clackitt, että herra
ja rouva Honeymoonista vihdoinkin oli tullut tavallinen aviopari, kuten
heidän tuttavistaankin. Samalla sain myös vihiä siitä, että eräs
leskirouva, jonka kyllä tunnette, on päässyt vesitaudistaan, ja
hämmästyttävällä tavalla saanut vartalonsa ennalleen. Ja samalla kertaa
vakuutti läsnä oleva miss Tatle, että lordi Buffalo oli tavannut
vaimonsa eräästä talosta, jonka maine ei ole erikoisempi, ja että
sir Harry Bouquetin ja Tom Saunterin piti mitellä miekkojaan
samanlaatuisesta syystä. – Mutta luuletteko minun tahtovan levitellä
sellaisia juoruja. Ei, ei, sillä niinkuin äsken sanoin: levittäjät ovat
aivan yhtä kehnoja kuin sepittäjätkin.

JOSEPH SURFACE. Ah! mrs Candour, jospa jokainen olisi niin säälivä ja
hyväntahtoinen kuin te.

MRS CANDOUR. Myönnän, mr Surface, etten voi sietää ihmisiä parjattavan
heidän selkänsä takana. Kun kuulen pahoja puheita ystävistäni, koetan
aina uskoa heistä mitä parhainta. – Mutta asiasta toiseen, eihän toki
ole totta, että teidän veljenne on kokonaan joutunut häviöön?

JOSEPH SURFACE. Pelkään, että hänen asiansa todellakin ovat hyvin
huonolla kannalla.

MRS CANDOUR. Ah, niin olen minäkin kuullut – mutta teidän pitää
rohkaista hänen mieltänsä, sillä onhan melkein jokainen samassa
asemassa: lordi Spindle, sir Thomas Splint, kapteeni Quinze ja mr
Nickit – kaikki he joutuvat vararikon partaalle tämän viikon kuluessa.
Jos siis veljenne laita on samoin, niin hän saa nähdä puolet
ystävistään yhtä köyhinä kuin itsekin on, mikä on lohdullista kuten
tiedätte.

JOSEPH SURFACE. Epäilemättä, rouva, hyvin lohdullista.

PALVELIJA. (Tulee.) Mr Crabtree ja sir Benjamin Backbite. – (Menee.)

LADY SNEERWELL. No, näettekö nyt, Maria, ihailijanne ajaa teitä takaa.
Ette pääse häntä pakoon. (CRABTREE ja BACKBITE tulevat.)

CRABTREE. Lady Sneerwell, suutelen kättänne. Mrs Candour, luullakseni
ette tunne sisarenpoikaani, sir Benjamin Backbitea. Kas siinä, rouva,
oikea älyniekka ja hyvä runoilija lisäksi.

SIR BENJAMIN. Eno, pyydän – älkää –

CRABTREE. Älä väittele vastaan, se on kumminkin totta. Takaan, että hän
voittaa sana- ja kirjainarvoitusten sepittämisessä kuningaskunnan
parhaan runosepän. Oletteko kuullut pilarunoa, jonka hän viime viikolla
kirjoitti lady Frizzlen viuhkasta, joka oli syttynyt palamaan? Lausu
se, Benjamin, tai se arvoitus, jonka eilen suoralta kädeltä sepitit mrs
Ponton iltahuveissa. No, annas kuulla – ensimmäiseni on kana, mun
toiseni sotaisa urho – –

SIR BENJAMIN. Hyvä eno, minä rukoilen – –

CRABTREE. Te todella hämmästyisitte, rouva, jos kuulisitte, miten
sukkela hän on keksimään kaikkea sellaista.

LADY SNEERWELL. Minua kummastuttaa, sir Benjamin, ettette milloinkaan
julkaise mitään.

SIR BENJAMIN. Totta puhuen, lady, julkaiseminen on niin rahvaanomaista,
ja koska vähäiset tuotteeni ovat enimmäkseen pilkkasäkeitä yksityisistä
henkilöistä, luulen niiden tulevan parhaiten tunnetuiksi, kun ne
kiertävät jäljennöksinä asianomaisten henkilöiden ystäväpiirissä.
Minulla on kuitenkin muutamia lemmenrunoja, jotka olen aikonut saattaa
julkisuuteen, jos ne saavuttavat teidän suosionne, armas neitiseni.
(Osoittaen Mariaa.)

CRABTREE (Marialle). Ah, ne runot tekevät teidät kuolemattomaksi,
neitiseni, jo ennen, kuin joudutte taivaaseen. Te jäätte elämään
jälkimaailmaan niinkuin Petrarcan Laura tai Wallerin Sacharissa.

SIR BENJAMIN (Marialle). Niin, neiti, luullakseni tulette pitämään
niistä, kun näette ne painettuina kauniille neljännesarkin sivulle,
jossa teksti pujotteleikse kuin pieni puronen laajan reunustaniityn
keskellä. Totisesti, siitä tulee ennenkuulumattoman hienoa!

CRABTREE. Mutta, hyvät naiset, sehän on totta – oletteko kuulleet
uutista?

MRS CANDOUR. Mitä, tarkoitatteko tuota juttua –?

CRABTREE. En rouva, en sitä. Miss Nicely aikoo mennä naimisiin oman
palvelijansa kanssa.

MRS CANDOUR. Mahdotonta!

CRABTREE. Kysykää sir Benjaminilta.

SIR BENJAMIN. Se on aivan totta, rouva. Kaikki on valmista,
morsiuspukukin jo tilattu.

CRABTREE. Niin – ja siihen kuuluu olevan niin sanottuja pakottavia
syitä.

LADY SNEERWELL. Muistanpa minäkin kuulleeni jotakin semmoista.

MRS CANDOUR. Se on mahdotonta! Ihmettelen, kuinka kukaan voi uskoa
moista juttua niin harkitsevasta naisesta kuin miss Nicely on!

SIR BENJAMIN. Hyväinen aika, rouva, siinäpä juuri syy, miksi asia heti
uskottiinkin. Miss Nicely on aina ollut niin varovainen ja hillitty
käytöksessään, että jokaisen mielestä siinä varmasti piili jokin
erikoinen syy.

MRS CANDOUR. Niinpä niin! Häväistysjuttu on yhtä tuhoisa
hänenlaatuisensa järkevän naisen maineelle kuin kuume yleensä niille,
joilla on hyvin vankka ruumiinrakennus. Mutta on olemassa hentoa,
sairaalloista mainetta, joka on aina vähän sairaana, mutta siitä
huolimatta elää kauemmin kuin sadan sievistelevän hupsun voimakkaampi
maine.

SIR BENJAMIN. Totta, rouva, maineen samoin kuin terveyden alalla on
sairaalloisia henkilöitä, jotka tietoisina heikkoudestaan välttävät
raitista ilmaa ja tyydyttävät tahrantarpeensa huolellisesti ja
harkiten.

MRS CANDOUR. Niinpä niin, mutta saattaahan koko juttu olla erehdystä,
sillä tiedättehän, että vähäpätöisimmätkin seikat hyvin usein antavat
aihetta kaikkein pahimpiin kulkupuheisiin.

CRABTREE. Niin tekevät, varmasti! Ettekö esimerkiksi ole kuulleet,
millä tavoin miss Piper menetti viime kesänä Tunbridgessä sulhasensa ja
hyvän maineensa? – Sir Benjamin, te muistatte sen?

SIR BENJAMIN. Aivan hyvin – mitä vähäpätöisimmästä syystä.

LADY SNEERWELL. Oi kertokaa, minä pyydän!

MRS CANDOUR. Kun kerran eräissä iltahuveissa mrs Ponton luona sattui
tulemaan puhe uuden skotlantilaisen lammasrodun kasvattamisesta, sanoo
eräs nuori nainen tuntevansa hyviä esimerkkejä siitä, sillä miss
Letitia Piperillä, minun serkullani, hän sanoi, oli skotlantilainen
lammas, joka sai kaksoiset. "Mitä", huudahtaa leskirouva Dundizzy –
joka, niinkuin tiedätte on kuuro kuin pölkky – "onko miss Piper saanut
kaksoiset?" Kuten arvaatte oli koko seura pakahtua naurusta. Mutta ei
siinä kyllin. Seuraavana aamuna kerrottiin asiasta kaikkialla, ja
muutaman päivän kuluttua uskoi koko kaupunki, että miss Letitia Piper
todellakin oli saanut pulskan pojan ja tyttären. Vähemmän kuin viikon
kuluttua tiesivät muutamat jo isän nimen sekä sen maatilan, jonne
pienokaiset oli lähetetty imetettäviksi.

LADY SNEERWELL. Todellakin tavatonta!

CRABTREE. Totta kaikki, vakuutan. Mutta kesken kaiken, mr Surface, onko
totta, että teidän setänne, sir Oliver, on tulossa kotiin?

JOSEPH SURFACE. Ei minun tietääkseni ainakaan.

CRABTREE. Hän on ollut Itä-Indiassa niin kauan, että tuskinpa enää
muistatte häntä. Mutta ikävät tervetuliaiset hän saa kuullessaan,
kuinka veljenne on käynyt.

JOSEPH SURFACE. Charles on tosin elänyt ajattelemattomasti, mutta
toivon, ettei kukaan vielä ole kiiruhtanut juoruamaan hänestä sir
Oliverille. Saattaahan hän vielä parantua.

SIR BENJAMIN. Niinpä saattaakin; minä puolestani en ole koskaan pitänyt
häntä niin perin kevytmielisenä kuin ihmiset sanovat. Ja vaikka hän on
kadottanut kaikki ystävänsä, niin kerrotaanpa, etteivät juutalaiset
puhu kenestäkään niin paljon hyvää kuin hänestä.

CRABTREE. Aivan totta, Benjamin. Jos juutalaisten kaupunginosa
tarvitsisi holhoojan, valitsisivat he hänet. Niin suosittu hän on
siellä. Olen kuullut hänen maksavan sinne vuosirahaa yhtä monelle kuin
irlantilaisessa köyhäinkassassa on osakkaita. Kun hän on sairas,
rukoilevat he hänen parantumistaan kaikissa synagoogissa.

SIR BENJAMIN. Ja kuitenkaan ei kukaan elä loistavammin kuin hän.
Kerrotaan, että kun hän pitää päivällisiä ystävilleen, pöytään istuu
tusina hänen takaajiaan, kymmenkunta kauppiasta on odotushuoneessa ja
joka tuolin takana ulosottomies.

JOSEPH SURFACE. Tämä saattaa olla varsin hupaisa keskustelunaihe
teille, hyvät herrat, mutta te kiinnitätte sangen vähän huomiota minun
veljellisiin tunteisiini.

MARIA (syrjään). Heidän ilkeytensä on aivan rajaton. (Ääneen.) Lady
Sneerwell, minun täytyy sanoa teille jäähyväiset, en voi oikein hyvin.
(Poistuu.)

MRS CANDOUR. Oi, rakkaani, miten hän vaihteli väriä!

LADY SNEERWELL. Hyvä mrs Candour, menkää hänen jälkeensä. Kenties hän
tarvitsee apuanne.

MRS CANDOUR. Sangen mielelläni, mylady. – Tyttö raukka! Kuka tietää,
miten hänen laitansa oikeastaan on. (Poistuu.)

LADY SNEERWELL. Ei se ollut mitään muuta kuin että hän ei voinut
kuunnella, kuinka Charlesia moitittiin, vaikka he ovatkin riidassa
keskenään.

SIR BENJAMIN. Tuon nuoren naisen kiintymys on ilmeinen.

CRABTREE. Sinä et silti saa jättää kaikkea toivoasi, Benjamin. Mene
hänen luokseen ja koeta saada hänet hyvälle tuulelle, lausu hänelle
muutamia säkeitäsi. Tule, minä autan sinua.

SIR BENJAMIN. Mr Surface, aikomukseni ei ollut loukata teitä. Mutta
uskokaa minua, veljenne on aivan häviöllä.

CRABTREE. Jumalavita niin häviöllä kuin mies ikinä voi olla – ei saisi
guineaakaan lainaksi.

SIR BENJAMIN. Ja kaikki, mitä hänellä vain irtainta oli, on myyty.

CRABTREE. Ei muuta jäljellä kuin tyhjiä viinipulloja, joista velkojat
eivät huolineet, sekä perhemuotokuvia, jotka luullakseni on maalattu
seiniin.

SIR BENJAMIN. Minua säälittää, että ihmiset puhuvat hänestä niin paljon
pahaa. (Lähdössä.)

CRABTREE. Oo, hän on tehnyt monta halpamaisuutta, se on varma.

SIR BENJAMIN. Mutta koska hän on teidän veljenne – (Lähdössä.)

CRABTREE. Niin kerromme kaikki toiste. (Sir Benjamin ja Sir Crahtree
poistuvat.)

LADY SNEERWELL. Ha, ha, ha. Heidän on vaikea luopua uhristaan ennenkuin
ovat paloitelleet hänet kappaleiksi.

JOSEPH SURFACE. Varmaan olivat nuo parjaukset yhtä kiusallisia teille
kuin Mariallekin?

LADY SNEERWELL. Pelkään, että tytön kiintymys Charlesiin on paljon
voimakkaampi kuin olemme luulleet. Mutta tuo perhe tulee tänä iltana
tänne, joten on parasta, että syötte päivällistä täällä, kun kerran
satutte olemaan luonani. Sittenpähän voimme edelleen tehdä
havaintojamme. Sitä ennen tahdon rauhassa punoa juoniani, ja teidän on
koetettava tutkia tunteellisuutta. (Menevät.)

(Suomen Kansallisteatterin suomennos, täydennetty ja tarkistettu
alkuperäisen mukaan.)

SAMUEL JOHNSON.

Kirjallisuudenkin valtakunnassa on kuninkaansa, jotka kohoavat näkyviin
aikalaistensa joukosta, halliten heitä, kukistaen kapinallisia ja
antaen ajankohdalle persoonallisuutensa leiman. Sellainen aikansa
kirjallinen kuningas oli Ranskassa Voltaire. Englannissa hallitsi
vastaavassa asemassa Samuel Johnson. Verratessa heitä toisiinsa tulee
ajatelleeksi kettua ja karhua. – Kirjakauppiaan poika Samuel Johnson
syntyi Lichfieldissä 1709, meni Oxfordiin 1728, häätyi varattomuuden
vuoksi keskeyttämään lukunsa, toimi jonkin aikaa opettajana ja
kustantajan apulaisena. Mentyään 1735 naimisiin hän perusti
kotikaupunkinsa läheisyyteen koulun, mutta sai vain kolme oppilasta,
joista yksi oli sittemmin kuuluisa näyttelijä David Garrick. Johnson
muutti Lontooseen 1737, jossa ryhtyi elättämään itseään kirjallisella
tilapäistyöllä, kärsien paljon puutetta ja nöyryytyksiä. Hän selosti
Gentleman's Magazineen parlamentin istuntoja otsakkeella "Lilliputin
senaatin keskusteluja", kuultuaan ensin niiden sisällyksen muilta ja
annettuaan niille haluamansa muodon. 1738 ilmestyi hänen runoelmansa
Lontoo, Juvenaliksen mukaan tehty satiiri, joka herätti Popen
huomiota. Seuraava teos oli hänen onnettoman kirjailijaystävänsä
Richard Savagen (1697?-1743) elämäkerta (1744). Lontoon kirjakauppiaat,
jotka olivat tulleet tuntemaan Johnsonin kyvyn, pyysivät häntä
kirjoittamaan englanninkielen sanakirjan, jossa selostettaisiin sanojen
johto ja määriteltäisiin niiden merkitys. Johnson ryhtyi työhön 1747 ja
sai sen valmiiksi 1755, hyläten tällöin kreivi Chesterfieldin tarjoaman
avustuksen, jota oli työhön ryhtyessään turhaan pyytänyt. Tämän
suurtyön johdosta Oxford antoi hänelle M.A:n arvon. Satiiri
Inhimillisten toivomusten turhuus (The Vanity of Human Wishes)
ilmestyi 1749, samana vuonna kuin hänen murhenäytelmänsä Irene. Hänen
vaimonsa kuoli 1752. Vv. 1750-52 hän julkaisi The Rambler ja vv.
1758-60 The Idler nimistä viikkolehteä, molemmat kuivan juhlallisen,
moralisoivan saarnatyylinsä vuoksi epäonnistuneita. Maksaaksensa 1759
äitinsä hautajaiskulut hän kirjoitti muutamassa viikossa filosofisen
romaaninsa Rasselas. Vähitellen, sanakirjansa johdosta ja muutenkin,
hän oli tullut kuuluisaksi, ja sai nyt (1762) 300 punnan vuotuisen
apurahan, vapautuen elämisen huolista. Hänen ystäväpiiriinsä kuuluivat
Garrick, Reynolds, Goldsmith, Burke, Gibbon ym., ja 1763 siihen liittyi
skotlantilainen James Boswell, hänen persoonallisuutensa ja elämänsä
tunnontarkka historioitsija. Samana vuonna hän perusti kuuluisan
"klubinsa", jäseninä yllämainitut henkilöt. 1764 hän tutustui
varakkaaseen oluttehtailija Thraleen, jonka kodissa sai nauttia paljon
ystävyyttä. Rouva Thrale oli Carlylen sanojen mukaan "iloinen
hernekasveihin kuuluva olento, jonka kanssa elefantti (so. Johnson)
leikitteli mielellään, keinuttaen häntä edestakaisin kärsällänsä". 1765
ilmestyi Johnsonin toimittama Shakespeare-painos, ja 1779-81
kymmenosainen julkaisu Englannin vanhempaa runoutta, johon Johnson oli
kirjoittanut elämäkerrat. 1773 Johnson teki matkan Skotlantiin, mm.
ottaakseen selvää, oliko todellakin alkuperäistä gaeliläistä
kansanrunoutta olemassa; hän oli näet joutunut kovaan riitaan
Macphersonin kanssa tämän Ossianin johdosta. Tästä matkasta Johnson
kirjoitti kuvauksen Matka Skotlannin läntisille saarille (A Journey
to the Western Isien of Scotland, 1775). Johnson kuoli 1784. –
Johnsonin kirjallisessa tuotannossa ei ole mitään niin korkealle
kohoavaa, ei kaunokirjallista eikä kauno- tai muuta tieteellistä, että
se riittäisi perustelemaan hänen tavatonta mainettansa. Hän olisikin
todennäköisesti jäänyt vaatimattomampaan muistoon, ellei Boswell, joka
oli tarkoin merkinnyt talteen mestarinsa puheet ja tavat, olisi
julkaissut hänestä päiväkirjamaisen tarkkaa elämäkertaa. Se ihailu,
jota jälkimaailma osoittaa Johnsonille, kohdistuu täten tietenkin
Boswellin elämäkerrasta ilmentyvään henkilökuvaan, joka ihailijan
maalaamana varmaan on jonkin verran toisenlainen kuin takana oleva
todellisuus; ymmärrettävästi siinä esiintyy enemmän sitä, josta Boswell
piti, kuin sitä, josta hän ei pitänyt. Boswellin mukaan Johnson oli
puhetavaltaan liian suora ja komentava, vaientaen vastustajansa
sanoilla melkein millä hyvänsä. Hän vihasi whigeja ja skotlantilaisia,
ja piti muitakin jyrkkiä ennakkoluuloja, jotka ilmenevät mm. hänen
sanakirjansa määritelmistä ("kaura = vilja, jota Englannissa syötetään
elukoille ja Skotlannissa ihmisille"). Hän oli hartaasti uskonnollinen,
auttavainen ja helläsydäminen, miehekäs taistellessaan vaikeuksia
vastaan, arka vapaudestaan ja ihmisarvostaan, ystävilleen uskollinen.
Kuolemanpelko ja alakuloisuus himmensivät usein hänen elämäniloaan.
Hänen perehtyneisyytensä klassillisiin kieliin ja kotimaan
kirjallisuuteen oli huomattava, mutta hänen tietonsa esim.
luonnontieteen aloilta alkeellisen rajoitetut; hänen ajattelunsa
asiallista ja loogillista, kuitenkaan tunkeutumatta aikaisempien
rajojen ulkopuolelle; hänen tyylinsä raskasta, sommiteltua komeista,
pitkistä, loogillisesti rakennetuista, täyteläisistä lauseista.
Huolimatta siitä, että hän julkaisi Shakespearen, hän ei tajunnut
kirjallisuuden romanttisia puolia, vaan pyrki tukahduttamaan ne
raskaalla arvovallallaan. Hän oli pitkä ja roteva, liikkeissään
kömpelö, likinäköinen. Persoonallinen puhtaus niin ja näin. Kaikesta
tästä on syntynyt se karhumainen kuva, jota ihaillaan tri Samuel
Johnsonina, ja jossa todennäköisesti oli karhua vain nahka, sydämen
ollessa kultaa. Hänen vaikutustaan aikansa kirjalliseen elämään ei pidä
liioitella: tiettävästi ei kukaan kirjailija ole alistunut noudattamaan
hänen ohjeitaan.

James Boswell (1740-95) oli skotlantilainen asianajaja, joka oli
matkustellut paljon mannermaalla, mm. Korsikassa. Olostaan tällä
saarella ja tuttavuudestaan sen vapaussankarin, Paolin, kanssa hän
julkaisi 1768 teoksen Kuvauksia Korsikasta (Accounts of Corsica).
1786 ilmestyi Päiväkirja matkasta Hebrideille (Journal of a Tour to
the Hebrides), jossa hän kertoo tri Johnsonin käynnistä näillä
saarilla. Kirjailijaturhamaisuuden vallassa oleva, lahjoiltaan sangen
keskinkertainen Boswell tuli tehneeksi kirjallisuudelle suuren
palveluksen julkaistessaan 1791 Samuel Johnsonin elämän (The Life of
Samuel Johnson). Hän näet perusti työnsä tarkkoihin tosiasioihin,
vähäksymättä pieniäkään yksityiskohtia, ja rakensi täten kuvauksensa
tieteellisen menettelytavan mukaisesti. Näin syntyi kirjallisuuden
ensimmäinen suuri elämäkerta, jonka sivuilta "karhu ja hänen
kuljettajansa" ilmielävinä esiintyvät.

OTTEITA BOSWELLIN JOHNSON-ELÄMÄKERRASTA.

Huoleton elämä ja riippumattomuus, jotka hän saavutti vihdoin kuninkaan
anteliaisuuden avulla, lisäsivät hänen luontaista laiskuuttaan.
Mietteissään (Meditations) hän moittii itseään seuraavaan tapaan:
"Pitkänäperjantaina, huhtikuun 20. 1764. En ole tehnyt mitään
parannusta; olen viettänyt aivan hyödytöntä elämää, olen ollut
aistillisempi ajatuksiltani, ja alttiimpi viinille ja ruoalle." Ja
seuraavana aamuna hän valittaa liikuttavalla tavalla: "Siitä asti kun
nautin viime kerran ehtoollista, on laiskuuteni kehittynyt yhä
törkeämmäksi velttoudeksi ja siivoton elämäni on nyt raakaa
välinpitämättömyyttä. Ajatuksiani peittää aistillisuuden pilvi; ja
jollen ota huomioon sitä, että olen tämän vuoden alusta välttänyt
jossakin määrin liiallisuutta väkijuomien käyttämisessä, ovat
mielihaluni olleet voitolla järjestäni. Jokin omituinen muistamattomuus
on verhonnut minut, niin etten tiedä, mitä viime vuodesta on tullut; ja
huomaan tapausten ja tietojen kulkevan ohitseni jättämättä mitään
jälkeä." Sitten hän sanoo juhlallisesti: "Tämä ei ole sellaista elämää,
josta on luvattu taivas", ja päättää vakavasti parantaa itsensä.

Tähän aikaan häntä vaivasi erittäin raskas synkkämielisyyden puuska,
sillä tämä tauti vaani aina hänen ympärillään. Hän oli niin sairas,
ettei hän, vaikka hän pitikin paljon seurasta, sietänyt ketään –
sairaus on tällöin kohtalokkaimmassa vaiheessaan. Tri Adams kertoi
minulle, että hän vanhana ystävänä pääsi häntä katsomaan ja tapasi
hänet surkuteltavassa tilassa – hän houraili, vaikeroi, puhui
itsekseen ja kulki ehtimiseen huoneesta toiseen. Tässä tilaisuudessa
hän kuvasi kärsimiään tuskia seuraavilla voimakkailla sanoilla:
"Antaisin leikata jonkin jäsenistäni, jos saisin mieleni tasapainoon."

Puhuminen itsekseen kuului, tosiaankin, hänen omituisuuksiinsa, niin
kauan kuin tunsin hänet. Olen varma, että häneltä pääsi useinkin
huokaus; jotkut ovat selvästi olleet erottavinaan Isämeidän katkelmia.

Hänellä oli vielä toinenkin omituisuus, mutta kukaan hänen ystävistään
ei ollut koskaan uskaltanut kysyä häneltä, mitä se merkitsi. Minusta
tuntui, että tässä oli kysymyksessä jokin taikauskoinen tapa, jonka hän
oli saanut varhain, eikä ollut koskaan kiinnittänyt siihen ajatuksiaan
päästäkseen siitä irti. Hän piti tarkoin vaarin siitä, että meni tai
tuli ovesta tai käytävästä määräluku-askelin määrätystä pisteestä
lukien tai ainakin siten, että joko hänen oikea tai vasen jalkansa (en
muista kumpi) otti aina ensimmäisen askeleen, kun hän oli päässyt
ovelle tai käytävään. Näin arvelen, sillä olen lukemattomia kertoja
huomannut hänen pysähtyvän äkkiä ja sitten astuvan erittäin vakavana
ikäänkuin askeliaan laskien; ja olen nähnyt hänen, jos hän oli
laiminlyönyt tai tehnyt väärin tämän salaperäisen tempun, palaavan ja
valitsevan sopivan paikan suorittaakseen sen ja sitten ikäänkuin
heräävän ajatuksistaan ja kiiruhtavan askeliaan liittyäkseen
seuralaisiinsa. Vielä on mainittava, ettei pieninkään niistä
omituisuuksista, joita hänellä oli, ja jotka pistivät silmään heti
hänen ulkomuodossaan ja tavoissaan, jäisi mainitsematta, että kun hän
puhui tai vaikkapa vain mietiskeli tuolissaan, hänellä oli tapana
kallistaa ravistellen päätään sivulle, oikean olkapään kohdalle, ja
huojuttaa ruumistaan edestakaisin hieroen samalla kämmenellään vasenta
polveaan ruumiin suunnassa. Puhuessaan hän päästi suustaan erilaisia
ääniä; väliin tuntui kuin hän olisi pureksinut tai, kuten sanotaan,
märehtinyt, väliin hän puolittain vihelsi, väliin painoi kielenpään
kitalaen takaosaan ja kotkotti kuin kana, väliin taas työnsi sen
yläikenien etuosaan ja ikäänkuin lausui nopeasti puoliääneen too, too,
too; näihin ääniin liittyi väliin katse, mutta useimmiten hymy.
Puhuttuaan pitemmän aikaa hän oli säännöllisesti koko lailla
hengästynyt rajusta äänekkyydestään, ja tällöin hänellä oli tapana
henkäistä puhaltamalla kuin valas. Arvelen, että tämä huojensi hänen
keuhkojaan; tällä tavalla hän näytti tahtovan halveksivasti ilmaista,
että hän oli hajoittanut vastustajansa todistukset kuin tuuli akanat.
– – –

Hänen elämänsä, niin kauan kuin tunsin hänet, näytti yleensä olevan
verraten samanlaista. Tavallisesti kävin häntä tervehtimässä
kahdentoista aikana päivällä ja tapasin hänet silloin usein vuoteesta
tai esitelmöimästä teensä äärestä, jota hän joi runsaasti. Hänen
luonaan oli säännöllisesti aamukäynnille saapuneita vieraita,
pääasiallisesti kirjallisuutta harrastavia miehiä: Hawkesworth,
Goldsmith, Murphy, Langton, Steevens, Beauclerk ym., ym., ja toisinaan
oppineita naisiakin; muistan nimenomaan erään henkevän ja hienon
ranskattaren, joka kunnioitti häntä käynneillään. Minusta näytti siltä,
että häntä pidettiin eräänlaisena julkisena oraakkelina, jonka luo
jokainen luuli olevansa oikeutettu menemään kysyäkseen häneltä neuvoa;
ja kukin heistä sai epäilemättä hyvän korvauksen vaivoistaan. En voinut
koskaan käsittää, mistä hän otti ajan kirjallisia töitään varten.
Keskusteltuaan koko aamun hän meni syömään päivällistä ravintolaan,
jossa hän tavallisesti viipyi myöhään, sitten hän joi teensä jonkun
ystävänsä luona ja vetelehti sen jälkeen hyvän aikaa, mutta söi harvoin
illallista. Arvelen, että hänen on täytynyt lukea ja kirjoittaa
pääasiallisesti yöllä, sillä en juuri muista hänen koskaan
kieltäytyneen lähtemästä kanssani ravintolaan, ja hän meni usein
Ranelaghiin, jota hän näytti pitävän viattomana virkistyspaikkana.

Hän jakoi usein taskussaan olevan hopean köyhille, jotka olivat häntä
odottamassa hänen kotinsa ja sen ravintolan välillä, jossa hän söi
päivällisen. Hän liikkui kaduilla mihin aikaan tahansa ja kertoi,
etteivät rosvot olleet koskaan ahdistaneet häntä, koska tiesivät, että
hänellä oli vähän rahaa, eikä hän liioin näyttänytkään sellaiselta,
jolla on paljon.

Hän pelkäsi todellakin kauheasti kuolemaa tai pikemmin "sitä mikä
seurasi kuolemaa"; ja kukapa järkevä ihminen, joka tulee vakavasti
ajatelleeksi, että hänen on jätettävä kaikki se, minkä hän tuntee, ja
siirryttävä tuntemattomaan olotilaan, voi olla ilman tätä pelkoa? Hänen
pelkonsa aiheutui ajattelemisesta; hänen rohkeutensa oli luonnollinen.
Edellisessä tapauksessa hänen pelkonsa johtui filosofisesta ja
uskonnollisesta mietiskelystä. Hän pelkäsi kuolemaa, mutta ei mitään
muuta, ei edes sitäkään, mikä olisi voinut aiheuttaa kuoleman. Kerran
ollessaan mr Beauclerkin maatilalla, kun kaksi suurta koiraa kävi
toistensa kimppuun, hän meni niitten luo ja pieksi niitä, kunnes ne
erosivat; erään toisen kerran hän, kun hänelle oli kerrottu, kuinka
vaarallista oli ladata pyssyä useammalla luodilla, pani pyssyyn kuusi
tai seitsemän luotia, ojensi sen seinää kohti ja laukaisi. Mr Langton
kertoi minulle, että hän ollessaan tri Johnsonin kanssa uimassa
Oxfordin läheisyydessä oli kehoittanut tätä varomaan erästä
pyörrepaikkaa, jota pidettiin erittäin vaarallisena; Johnson oli heti
lähtenyt uimaan sinne. Hän kertoi minulle itse, että eräänä yönä oli
kadulla hänen kimppuunsa hyökännyt neljä miestä, mutta hän ei ollut
tahtonut väistyä, vaan pysytti heidät loitolla, kunnes tuli vartija,
joka kuljetti hänet ja miehet vahtipaikkaan. Mr Garrick kertoi minulle,
että Johnson oli kerran Lichfieldin teatterissa ollessaan jättänyt
hetkeksi tuolin, joka oli ollut asetettu häntä varten kulissien väliin;
eräs herrasmies oli asettunut tuolille, ja kun Johnson palatessaan oli
pyytänyt sitä kohteliaasti, oli vieras töykeästi kieltäytynyt
luovuttamasta sitä; silloin Johnson oli tarttunut tuoliin ja lykännyt
sekä miehen että tuolin alas permannolle. – – –

Boswell päättää elämäkerran antamalla seuraavan kuvauksen Johnsonista,
miehestä, joka ei masentunut koskaan. Kuolinvuoteellaan hän oli
sanonut: "Tahdon tulla voitetuksi; en halua antautua." – – –

Hän oli kookas ja sopusuhtainen, ja kasvoiltaan kuin antiikkinen
veistokuva; mutta kouristuksentapaiset nykäykset ja sen taudin jättämät
haavat, joka aikanaan luultiin voitavan parantaa kuninkaan käden
kosketuksella, sekä huolimaton pukeutuminen tekivät hänen ulkomuotonsa
omituiseksi ja jonkin verran kömpelöksi. Hän voi käyttää vain toista
silmäänsä; mutta henki voi kuitenkin saada aikaan paljon, vieläpä se
pystyy korvaamaan elimien vajanaisuuden, niin että hänen näkönsä, niin
kauas kuin se ulottui, oli tavattoman nopea ja tarkka. Hän oli
sielultaan niin sairas, ettei hän tullut koskaan kokeneeksi sitä
luonnollista iloa, jota ihminen tuntee saadessaan käyttää vapaasti ja
voimakkaasti raajojaan; kun hän liikkui, oli se kuin ponnistelua
kahleissa; kun hän ratsasti, ei hän osannut hallita tai ohjata
hevostaan, vaan seurasi mukana kuin ilmapallo. Se, että hän tällaisen
terveyden ja elämän varassa voi saavuttaa 75 vuotta, on todistuksena
siitä, että sisäinen vivida vis suojaa voimakkaasti ihmisruumista.
Hän oli taipuvainen taikauskoon, mutta ei ollut herkkäuskoinen. Vaikka
hänen mielikuvituksensa olisikin houkutellut häntä uskomaan ihmeisiin
ja mystillisiin asioihin, hänen järkensä tutki tarkasti kaiken, minkä
hän näki. Hän oli vilpitön ja harras kristitty, ja kannatti Englannin
korkeaakirkkoa ja monarkistisia periaatteita.

Myös on myönnettävä, että hänellä oli useita ennakkoluuloja; tästä
huolimatta ne usein olivat syynä hänen ivallisiin huomautuksiinsa,
mutta näistä ilmeni pikemmin hänen mielikuvituksensa leikillisyys kuin
harkittu ilkeys. Hän vaati jyrkästi ja taipumattomasti uskonnollisten
ja moraalisten käskyjen noudattamista sekä yhteiskunnallisen
järjestyksen vuoksi että kunnioituksesta kaiken järjestyksen Suurta
Lähdettä kohtaan; oli moitteeton, ei ankara maussaan; vaikeasti
tyydytettävä ja helposti loukkautuva; kiivas ja ärtyisä luoneeltaan,
mutta mitä inhimillisin ja hyväntahtoisin sydämeltään; tämä ei ilmennyt
ainoastaan anteliaisuutena, mikäli olosuhteet sen hänelle sallivat,
vaan myöskin aktiivisena hyväntekeväisyytenä tuhansissa tapauksissa.

Häntä vaivasi ruumiillinen sairaus, joka teki hänet levottomaksi ja
oikukkaaksi; ja hän poti synnynnäistä raskasmielisyyttä, jonka pilvet
pimensivät hänen kirkkaan mielikuvituksensa ja loivat synkän varjon
hänen ajatusmaailmaansa; meidän ei, näin ollen, pitäisi ihmetellä hänen
ärtyisyytensä ja kiihkonsa purkautumista, sattuipa se millä hetkellä
tahansa, ja nimenomaan silloin, kun siihen oli syynä tunkeileva
tietämättömyys tai vaatelias nenäkkyys; ja hänelle on myös annettava
anteeksi ne pilkkasanat, joita hän on tullut harkitsematta lausuneeksi
parhaimmista ystävistään. Ja todellakin, jos otamme huomioon, että hän
on "sairauden ja surun keskellä" voinut käyttää lahjojaan niin monien
töiden suorittamiseen, ja nimenomaan, että hän on valmistanut suuren ja
ihmeteltävän sanakirjansa, meidän täytyy kunnioittaa hänen tarmoaan.

Hän piti ylistyksestä, silloin kun sitä tarjottiin hänelle; mutta hän
oli liian ylpeä mennäkseen hakemaan sitä. Koska hänen tieteelliset
harrastuksensa olivat yleistä laatua ja moninaiset, ei häntä voida
sanoa mestariksi millään erityisellä tiedon alalla; mutta hän oli
kerännyt laajan ja vaihtelevan varaston oppia ja tietoa, ja se oli
hänellä sellaisessa järjestyksessä, että hän voi käyttää sitä hyväkseen
millä hetkellä tahansa. Mutta hän oli muita oppineita etevämpi siinä,
että hänellä oli se taito, jota voitaisiin nimittää ajattelemisen
taidoksi, järjen käyttämisen taidoksi: määrätty pysyvä kyky ottaa
kaikesta, minkä hän tiesi, oleellinen puoli ja esittää se selvästi ja
vakuuttavasti, niin että tieto, jonka usein näemme olevan vain romua
typerissä miehissä, oli hänessä oikeaa, selvää ja elävää viisautta.
Hänen moraaliset ohjeensa ovat käytännöllisiä, sillä ne johtuvat
ihmisluonnon läheisestä tuntemisesta. Hänen mietelmänsä ovat
vakuuttavia, sillä ne perustuvat terveeseen järkeen ja erittäin
tarkkaan ja yksityiskohtaiseen todellisen elämän käsittämiseen. Hänen
henkensä oli niin täynnä mielikuvitusta, että hän lienee ollut aina
runoilija; kuitenkin on huomattava, ettei hänen runoissaan yleensä ole
mielikuvituksen välkettä, vaan on niille pikemmin ominaista voimakas
tunne ja terävä havaintokyky, ja on ne, nimenomaan sankarilliset
parisäkeet, puettu sointuvaan ja voimakkaaseen muotoon.

Vaikka hän oli tavallisesti vakava, jopa pelkoa herättävä
käytöksessään, piili hänessä tavaton ja omituinen sanavalmiuden ja
huumorin voima; hän antautui usein keskustelussa leikinlaskuun; ja
hänen seurassaan vallitsi usein mitä sydämellisin ilo; tähän liittyi
vielä se suuri etu, että kun tästä ilosta puuttui kokonaan paheen ja
ilkeyden myrkyllinen höyste, se oli terveellistä kaikille niille, jotka
olivat siinä mukana. Hän oli totuttautunut niin tarkaksi, että hän
tavallisessakin seurustelussa esitti mielipiteensä aina vakuuttavalla
voimalla ja huolitellulla kielellä; vaikutusta tehosti vielä se, että
hänellä oli kaikuva ääni ja että hän lausui tahallaan sanat hitaasti.
Hänessä yhtyi mitä loogillisin pää mitä rehevimpään mielikuvitukseen,
ja näistä hänellä oli tavaton etu väittelyssä: hän voi puhua laajasti
tai suppeasti, miten arveli olevan parasta milläkin hetkellä. Älynsä
voiman ja taidon ylenpalttisuudessa hän voi, kun häntä halutti, olla
suurin sofisti, mitä puhetaidon alalla on esiintynyt; ja saadakseen
tilaisuuden väitellä ja iloita voimastaan hänellä oli usein tapana
puolustaa väärää kantaa yhtä suurella lämmöllä ja nerokkuudella; niin
että kun seura oli suuri, oli vaikeaa saada selvää hänen todellisista
mielipiteistään; mutta kun hänen seurassaan oli vain ystäviä, silloin
hän keskusteli asioista aina suoraan; mutta hän oli liian
omantunnontarkka tehdäkseen kirjoittaessaan tahallaan jonkin virheen,
joka olisi siten jäänyt pysyväksi ja vaaralliseksi.

Tällainen oli Samuel Johnson, mies, jonka lahjat, ansiot ja hyveet
olivat niin poikkeukselliset, että mitä enemmän hänen luonnettaan
tutkitaan, sitä suurempaa ihastusta ja kunnioitusta tuntee häntä
kohtaan sekä nykyaika että tuleva polvi.

                                 Suomentanut O. Kostiainen.

SAMUEL JOHNSONIN KIRJE LORDI CHESTERFIELDILLE.

Lordi,

Olen äskettäin saanut kuulla The Worldin omistajalta, että Teidän
Armonne on kirjoittanut kaksi kirjoitusta, joissa minun Sanakirjaani
suositellaan yleisölle. Tällä tavalla huomatuksi tuleminen on
sellainen kunnia, etten minä, joka olen varsin tottumaton saamaan
suosionosoituksia mahtavilta, oikeastaan tiedä, miten ottaisin ne
vastaan tahi millä sanoilla ilmaisisin tunteeni.

Kun minä, saatuani hiukan rohkaisua, kävin ensimmäisen kerran teidän
Armonne luona, hurmasi käytöksenne tenho minut kuten koko muunkin
maailman, ja minussa heräsi väkisinkin toivo, että voisin kerskata
olevani Le vainqueur du vainqueur de la terre – että kykenisin
saavuttamaan tunnustuksen, josta näin koko maailman kilpailevan; mutta
minä huomasin käyntiini kohdistettuun huomioon sisältyvän niin vähän
kehoitusta, ettei ylpeyteni eikä kainouteni sallinut minun toistaa
sitä. Kääntyessäni kerran julkisesti Teidän Armonne puoleen minä toin
esiin kaiken sen miellyttämistaidon, johon yksinäinen ja kömpelö
oppinut yleensä kykenee. Olin tehnyt kaikkeni; eikä kenestäkään ole
mieluista, että hänen kaikkeaan ylenkatsotaan, olipa sitä kuinka vähän
hyvänsä.

Seitsemän vuotta, hyvä lordi, on nyt kulunut siitä, kun odotin
etuhuoneessanne, tahi kun minut käännytettiin oveltanne; tämän ajan
kuluessa olen kiinteästi jatkanut työtäni raivaten tieltäni vaikeudet,
joiden valittaminen on turhaa, ja olen lopultakin saanut työni melkein
painatusvalmiiksi ilman kenenkään apua, ilman ainoatakaan rohkaisun
sanaa tahi myötämielistä hymyä. Sellaista kohtelua en osannut odottaa,
koska minulla ei ole milloinkaan ennen ollut ketään suojelijaa.

Vergiliuksen lammaspaimen tutustui vihdoin Rakkauteen ja huomasi hänen
olevan kallioiden alkuasukas.

Onko hän suojelija, hyvä lordi, joka välinpitämättömästi katselee
aalloissa henkensä edestä kamppailevaa miestä, ja tämän päästyä
rannalle uuvuttaa hänet avunannolla? Huomio, jota olette suvainnut
kiinnittää ponnistuksiini, olisi aikaisemmin ilmaistuna virkistänyt
minua; mutta se on viivästynyt, kunnes olen käynyt välinpitämättömäksi
enkä voi nauttia siitä; kunnes olen jäänyt yksin enkä voi puhua siitä
kenenkään kanssa; kunnes olen tullut tunnetuksi enkä tarvitse sitä.
Minä toivon, ettei se osoita varsin julkeata paatuneisuutta, kun ei
tunnusta olevansa kiitollisuudenvelassa sellaisesta, jota ei ole
konsanaan saanut, tahi kun ei halua yleisön uskovan, että saan kiittää
suojelijaa työstä, jonka sallimus on suonut minun suorittaa omin
voimin.

Saatuani työstäni näin paljon suoritetuksi, minun tarvitsematta olla
siitä sen suuremmassa kiitollisuudenvelassa kenellekään tieteen
suojelijalle, minulle ei tule olemaan pettymys, vaikkapa tekisin sen
valmiiksikin ilman sen vertaistakaan kannatusta, mikäli siinä enää voi
olla vähentämisen varaa; sillä minä olen jo kauan sitten herännyt
tuosta toiveen unelmasta, josta kerran, hyvä lordi, niin suurella
riemastuksella kerskasin. – Teidän Armonne nöyrin ja kuuliaisin
palvelija.

                                       Sam. Johnson.
                                Suomentanut O. Juurikoski.

DAVID HUME.

Samuel Johnson on enemmän tiedemies kuin taidekirjailija. Hänen
rinnallaan tulee mainittavaksi sarja ajattelijoita, jotka antavat
loistoa 1700-luvun Englannille, valmistaen sitä henkistä ja
taloudellista perustaa, jolta nykyaikainen elämänkuvamme viimeksi on
lähtöisin. – Skotlantilainen David Hume (1711-76) aikoi ensin
lakimieheksi, työskenteli sitten liikealalla, antautui vihdoin kokonaan
tieteellisiin harrastuksiin, matkustaen 1734 Ranskaan, jossa opiskeli
kolme vuotta. 1739 hän julkaisi ensimmäisen filosofisen teoksensa,
Tutkimuksen ihmisluonnosta (Treatise on Human Nature), jota
seurasivat 1741-42 Moraaliset ja filosofiset esseet (Essays, Moral
and Philosophical). Hoidettuaan erinäisiä toimia mm. diplomatian
palveluksessa ulkomailla hän julkaisi 1749 Filosofiset esseensä
(Philosophical Essays), niiden joukossa Tutkimuksen ihmisen
ymmärryksestä (An Enquiry Concerning Human Understanding,
suomennettu), 1751 Tutkimuksen moraalin prinsiipeistä (Enquiry into
the Principles of Morals) ja 1752 Poliittiset keskustelunsa
(Political Discourses). Hänen viimeinen filosofinen teoksensa oli
Neljä tutkielmaa (Four Dissertations, 1757); tutkielmat
Itsemurhista (On Suicide) ja Sielun kuolemattomuudesta (On the
Immortality of the Soul) ilmestyivät hänen kuolemansa jälkeen.
Huomattavalla sijalla Humen tuotannossa on hänen Englannin
historiansa (The History of England, 1754-62). Oltuaan
kirjastonhoitajana Edinburghissa (1752-57) ja diplomaattina Parisissa
(v:sta 1763), jossa kirjalliset ja tieteelliset piirit antoivat hänelle
suurta tunnustusta ja jossa hän tutustui Rousseau'hon, hän palasi
(1765) Englantiin, tuoden mukanaan viimemainitun, jolle hankki
eläkkeen. Tämä ystävyys raukeni kuitenkin pian. Toimittuaan 1767-68
valtiosihteerinä Hume vietti loppuikänsä Edinburghissa. Filosofina hän
jatkaa Locken linjaa, johtaen kokemusperäisyyden, empirismin,
loogillisiin lopputuloksiin. Impressiot eli aistimukset, jotka ovat
ainoa tiedon lähde, käsittelemme ja järjestämme mielikuvituksella,
jolloin vasta syntyy mielikuva eli idea. Impressiot esim. eivät kerro
mitään syystä ja seurauksista, vaan on tämä mielikuvituksemme tekemä
johtopäätös peräkkäisistä impressioista. Mitään todellista tietoa emme
siis voi saavuttaa, vaan meidän täytyy tyytyä todennäköisyyteen.
Uskonnollisessa suhteessa Humen logiikka johti kieltämiseen, koska
yliluonnollisista asioista emme voi saada mitään todellisia
impressioita. Uskonto ei siis perustu tietoon, so, uskonnollista
totuutta ei ole, on vain usko. Humen kritiikki tiedon synnystä on
vaikuttanut herättävästi Kantiin, jonka teos Puhtaan järjen
kritiikistä (Kritik der reinen Vernunft) ilmestyi viisi vuotta Humen
kuoleman jälkeen. Moralistina Hume opetti, että jokainen teko on hyvä,
jos se vain edistää yhteishyvää. Historioitsijana hän oli Voltairen ja
Montesquieun oppilas, pyrkien samaan eloisaan, hienostuneeseen ja
loogilliseen tyyliin kuin edellinen, tapahtumien taustana laaja
kulttuurihistoriallinen kuvaus, ja jälkimmäisen mukaan erikoisesti
esittämään Englannin valtiomuodon kehitystä. Vaikkakaan ei tieteellinen
uudenaikaisessa merkityksessä, Humen historia silti on pysyväarvoinen.
Se ei tunnusta mitään "yhteiskunnallista sopimusta" kansan ja
hallituksen välillä, vaan ainoastaan tottelemisen velvollisuuden. Vaikka
ilmestynyt romantiikan kynnyksellä, se ei ymmärrä keskiaikaa, pitäen
tätä vain pimeyden ja barbarian yönä.

FILOSOFIAN ERI LAJEISTA.

Hengen filosofiaa (moral philosophy) eli ihmisluontoa käsittelevää
tiedettä voidaan harjoittaa kahdella eri tavalla; kummallakin niistä on
oma arvonsa ja kumpikin saattaa vaikuttaa ihmiskunnan huviksi, opiksi
ja parannukseksi. Toinen niistä käsittelee ihmistä etupäässä olentona,
joka on syntynyt toimimaan, jota edesottamisissaan vallitsee hänen
makunsa ja tunteensa, joka tavoittelee toista ja välttää toista,
riippuen siitä, mikä arvo tällä näyttää olevan, ja siitä, missä
valaistuksessa se hänelle esittäytyy. Koska hyvettä pidetään kaikesta
olevaisesta arvokkaimpana, niin tämänsuuntaiset filosofit kuvailevat
sitä kaikkein ruusuisimmin värein, lainaten avukseen kaikki runouden ja
kaunopuheisuuden keinot ja käsitellen aihettansa helpolla ja selkeällä
tavalla, joka parhaiten on omansa mielikuvitusta mairittelemaan ja
voittamaan puolellensa tunteet. He valitsevat kaikkein räikeimpiä
kokemuksia ja tapauksia jokapäiväisestä elämästä; asettavat
vastakohtaisia luonteita sopivalla tavalla vastakkain; he houkuttelevat
meitä hyveen poluille kunnian ja onnen kuvilla, opastavat askeleitamme
näillä poluilla kaikkein terveimmillä elämänohjeilla ja loistavimmilla
esimerkeillä. He saattavat meidät tuntemaan eron paheen ja hyveen
välillä, he kiihoittavat ja ohjaavat tunteitamme, ja kun he näin ovat
saaneet sydämissämme heräämään rakkauden oikeamielisyyteen ja tosi
kunniaan, he ovat mielestänsä täysin saavuttaneet kaikkien
ponnistustensa päämäärän. Toisen lajin filosofit tarkastelevat ihmistä
enemmän ajattelevana kuin toimivana olentona ja yrittävät enemmän
muovailla hänen ymmärrystään kuin sivistää hänen tapojaan. He
käsittelevät ihmisluontoa mietiskelyn aiheena, jota he tavattomalla
tarkkuudella tutkivat, löytääkseen ne periaatteet, jotka ohjaavat
ymmärrystämme, virittävät tunteitamme ja saattavat meidät hyväksymään
tai paheksumaan jotakin erikoista oliota, toimintaa tai käytöstapaa.
Heidän mielestään on tieteessä moitittava aukko se, että filosofia ei
vielä ole kiistämättömällä tavalla selvittänyt siveellisyyden,
ajattelun ja arvostelutoiminnan perustusta, ja että se alituisesti
puhuu todesta ja erehdyksestä, paheesta ja hyveestä, kauneudesta ja
rumuudesta, kykenemättä määrittelemään näiden erottelujen pohjaa.
Käydessään käsiksi tähän vaivalloiseen tehtävään he eivät anna minkään
vaikeuksien itseään peloittaa, vaan etenemällä yksityistapauksista
yleisempiin periaatteisiin he näin tavoittelevat yhä yleisempiä ja
tyytyvät vasta, kun saapuvat niihin äärimmäisiin perusteisiin, jotka
kaikessa tieteessä panevat padon ihmisen tiedonhalun tielle. Heidän
aateskelunsa on tavallisten lukijain mielestä abstraktista, jopa
käsittämätöntä, mutta he tavoittelevat vain oppineitten ja viisaitten
kiitosta, ja katsovat saaneensa koko elämänsä ponnistuksista riittävän
korvauksen, jos he voivat paljastaa joitakin salattuja totuuksia, jotka
saattavat vaikuttaa jälkimaailman opiksi.

Varmasti ensiksimainittu helppo ja selkeä filosofia ihmiskunnan
enemmistön keskuudessa aina on nauttiva suurempaa suosiota kuin tämä
täsmällinen ja vaivalloinen, ja monet sitä suosittelevat paitsi
mieluisempana, myöskin hyödyllisempänä kuin toista. Se puuttuu enemmän
jokapäiväiseen elämään, muokkaa sydäntä ja tunteita, ja käsitellessään
niitä periaatteita, jotka ovat ihmisten toiminnan pohjana se
muuttaa heidän käytöstään ja saattaa heidät näin kuvailemaansa
täydellisyydenihannetta lähemmäksi. Sitä vastoin toinen,
vaikeaselkoinen filosofia, jonka pohjana on sellainen mielensuunta,
mikä ei voi johtaa puuhaan ja toimeen, haihtuu tyhjiin, kun filosofi
varjostaan astuu päivänvaloon, eivätkä sen periaatteet helpostikaan saa
mitään vaikutusta toimintaamme ja käytökseemme. Sydämemme tunteet,
intohimojemme kuohunta, mielenliikutustemme mahti hälventävät kaikki
sen päätelmät ja tekevät syvällisen filosofin jokapäiväisen ihmisen
vertaiseksi.

                          (Tutkimus ihmisen ymmärryksestä, I, 1.)
                                        Suomentanut Eino Kaila.

KATKELMA OMASTA ELÄMÄKERRASTA.

Keväällä 1775 sairastuin sisäisiin häiriöihin, jotka aluksi eivät
tehneet minua levottomaksi, mutta jotka ovat sittemmin, kuten rupesin
pelkäämään, kehittyneet hengenvaarallisiksi ja parantumattomiksi.
Tiedän nyt, etten enää elä kauan. Sairauteni on tuottanut minulle hyvin
vähän tuskia, ja vielä ihmeellisempää on, että suuresta ruumiillisesta
heikontumisestani huolimatta henkiset kykyni eivät ole hetkiseksikään
vähentyneet. Tämä on ollut niin erikoista, että jos minun olisi
sanottava, minkä ajanjakson elämästäni mieluiten haluaisin elää
uudelleen, olisin ehkä taipuvainen valitsemaan tämän viimeisen. Olen
yhtä innostunut tutkisteluun kuin koskaan ennen, ja seurassa yhtä
iloinen. Mielipiteeni on sitä paitsi, että kuudenkymmenen viiden
ikäinen mies kuollessaan säästyy vain muutamista voimattomuuden
vuosista, ja vaikka näenkin useita merkkejä siitä, että kirjallinen
toimintani vihdoinkin on saava tunnustusta ja lisääntyvää mainetta,
tiedän, että ennättäisin nauttia siitä vain muutamia vuosia. On vaikea
olla täydellisemmin irti elämästä kuin minä tällä hetkellä olen.

Lopetan historiallisesti kuvailemalla omaa luonnettani. Olen, tai
oikeastaan olin (sillä tällä tavoin minun nyt on puhuttava itsestäni
voidakseni rohkeammin ilmaista ajatukseni); siis, olin mielenlaadultani
lempeä, luonteeltani hillitty, avomielinen, seuraa rakastava ja
iloinen; olin altis kiintymään, mutta sangen vähän taipuvainen
vihamielisyyteen, ja hyvin kohtuullinen kaikissa intohimoissani.
Suurikaan intohimoni, kirjallisen maineen rakkaus, ei milloinkaan
alituisista pettymyksistä huolimatta katkeroittanut mieltäni. Niin
hyvin nuorille ja huolettomille kuin tieteen harrastelijoille ja
oppineille seurani oli mieluinen; erikoisen kernaasti seurustelin
säädyllisten naisten kanssa, eikä minulla ollut aihetta valittaa heiltä
saamaani kohtelua, Sanalla sanoen, vaikka useimmilla jollakin tavoin
erinomaisilla miehillä on ollut aihetta valittaa panettelua, eivät sen
myrkylliset hampaat ole milloinkaan koskettaneet eivätkä edes
ahdistaneet minua. Ja vaikka ajattelemattomasti antauduin alttiiksi
sekä yhteiskunnallisten että uskonnollisten puolueriitojen raivolle,
niin niiden tavanomainen vimma näytti minun kohdaltani asettuvan.
Ystävieni ei koskaan tarvinnut missään suhteessa puolustaa luonnettani
ja käytöstäni. En voi väittää, että tämä hautajaispuhe itsestäni on
tyystin vailla turhamaisuutta, mutta toivon, ettei se ole osunut
harhaan, mikä on tutkittavissa ja varmistettavissa.

                                    Suomentanut Aune Brotherus.

ADAM SMITH.

David Humen läheinen ystävä oli Adam Smith (1723-90), uudenaikaisen
kansantaloustieteen perustaja. Valmistuttuaan Glasgow'n ja Oxfordin
yliopistoissa hän tuli 1751 ensinmainitun yliopiston logiikan
professoriksi, vaihtaen alansa seuraavana vuonna moraalifilosofiaan.
1759 hän julkaisi kirjan Siveellisten tunteiden teoria (Theory of the
Moral Sentiments). Saatuaan yliopistoltaan 1762 filosofian tohtorin
(LL. D.) arvon, hän erosi 1764 professorinvirastaan, ruveten nuoren
Buccleuchin herttuan opettajaksi ja seuraten häntä mannermaalle.
Oleskeltuaan mm. lähes vuoden Parisissa hän palasi 1766 kotiseudulleen
Kirkcaldy'in, jossa sen jälkeen asui äitinsä kanssa kymmenisen vuotta,
syventyneenä tutkimuksiinsa. 1776 hän sitten julkaisi ajattelunsa
tulokset teoksessa Tutkimus kansojen varallisuuden luonteesta ja
syistä (Inquiry into the Nature and Causes of the Wealth of Nations,
suomennettu), joka on taloudellisen filosofian perustava teos ja uuden
laajan tutkimuksen ja kirjallisuuden aloittaja. Hume luki sen
käsikirjoituksena ja lausui siitä onnittelunsa; kuolema esti sen
henkilökohtaisen tapaamisen, jolloin Hume olisi halunnut "väitellä
muutamista periaatteista". 1778 Smith tuli tullin palvelukseen ja
asettui Edinburghiin. 1787 hänet valittiin Glasgow'n yliopiston
rehtoriksi. Smith kirjoitti muitakin filosofisia tutkimuksia, ja
kuvauksen Humen viimeisistä elinpäivistä. Hänen elämänsä kului erittäin
rauhallisesti ja sopusointuisesta ansaitun ja ajoissa saadun
tunnustuksen loisteessa. Sen ainoa romanttinen tapaus lienee ollut se,
että mustalaiset varastivat hänet kerran lapsena.

KANSOJEN VARALLISUUS.

Jokaisen kansan vuotuinen työ on se lähde, josta kansa alkuaan
saa kaikki vuosittain kuluttamansa elämän tarvikkeet ja
mukavuushyödykkeet; nämä ovat aina joko tämän työn välitöntä tuotetta
tai tämän tuotteen avulla muilta kansoilta hankittuja.

Riippuen niin muodoin tämän tuotteen tai sen avulla hankitun vastineen
suuremmasta tai pienemmästä suhteesta kuluttajiensa lukumäärään kansa
on paremmin tai huonommin varustettu kaikilla tarvikkeilla ja
mukavuushyödykkeillä.

Mutta tämän suhteen määrää jokaisessa kansassa välttämättä kaksi eri
tekijää: ensinnäkin taito, kätevyys ja arvostelukyky, jolla sen työtä
yleensä tehdään, ja toiseksi hyödyllistä työtä tekevien henkilöiden
lukumäärän suhde toisten lukumäärään. Olkoonpa jonkin kansan
asuma-alueen maaperä, ilmanala tai alueen laajuus mikä tahansa, sen
vuotuisten hyödykevarojen runsauden tai niukkuuden täytyy tässä sen
erikoisasemassa riippua noista kahdesta tekijästä.

Tämä hyödykevarojen runsaus tai niukkuus näyttää edelleen enemmän
riippuvan edellisestä kuin jälkimmäisestä noista kahdesta tekijästä.
Villien metsästäjä- ja kalastajakansojen keskuudessa jokainen
työkykyinen yksilö on enemmän tai vähemmän mukana hyödyllisessä
työssä ja pyrkii, mikäli voi, hankkimaan elämän tarvikkeita ja
mukavuushyödykkeitä itselleen tai niille perheensä tai heimonsa
jäsenille, jotka ovat joko liian vanhoja, liian nuoria tai liian
heikkoja mennäkseen metsälle ja kalaan. Sellaiset kansat ovat kuitenkin
niin kurjan köyhiä, että niiden pelkästä puutteesta usein on, tai ne
ainakin luulevat että heidän on pakko joko itse surmata pienet
lapsensa, vanhuksensa ja riutuvat sairaansa, tai jättää ne heitteille,
nääntymään nälkään tai petojen raadeltaviksi. Vaikka sivistyneitten ja
kukoistavien kansojen keskuudessa on suuri määrä henkilöitä, jotka
eivät ensinkään tee työtä, vieläpä useat heistä kuluttavat kymmenen,
jopa satakin kertaa suuremman työn tuoton kuin useimmat työtätekevistä,
on kuitenkin yhteiskunnan koko työn tuotto niin suuri, että kaikilla on
runsaasti mitä tarvitsevat, ja työmiehellä, vieläpä alhaisimmalla ja
köyhimmälläkin, jos hän on kohtuullinen ja uuttera, voi olla
nautittavanaan suurempi määrä tarvikkeita ja mukavuushyödykkeitä kuin
mikään villi kykenee hankkimaan itselleen.

Ne syyt, jotka aiheuttavat työn tuotantovoimien mainitun edistymisen,
ja järjestys, minkä mukaan sen tuotteet luonnollisesti jakautuvat
yhteiskuntaan kuuluvien henkilöiden eri säädyn ja aseman mukaan,
muodostavat tämän tutkimuksen ensimmäisen kirjan sisällyksen.

Olkoonpa sen taidon, kätevyyden ja arvostelukyvyn, millä työtä tehdään
jonkin kansan keskuudessa, todellinen tila mikä tahansa sen vuotuisten
hyödykevarojen runsauden tai niukkuuden täytyy riippua, niin kauan kuin
tuota tilaa kestää, vuosittain hyödyllistä työtä tekevien lukumäärän
suhteesta toisten henkilöiden lukumäärään. Hyödyllisten ja tuottavien
työntekijäin lukumäärä on, kuten myöhemmin käy ilmi, kaikkialla
suhteellinen siihen pääomaan, jota käytetään pitämään heitä työssä, ja
siihen erikoiseen tapaan, millä sitä siihen käytetään. Toinen kirja
käsittelee juuri tämän pääoman olemusta, tapaa, jolla se asteittaisesti
kasautuu, ja niitä eri työmääriä, joita se panee liikkeelle, riippuen
eri tavoista, joilla sitä käytetään.

Työnteon taidossa, kätevyydessä ja arvostelukyvyssä verraten edistyneet
kansat ovat noudattaneet sangen erilaisia periaatteita työn yleisessä
ohjaamisessa eli suuntaamisessa; eivätkä nämä periaatteet ole samassa
määrin edistäneet sen tuoton suuruutta. Muutamien kansojen politiikka
on suuresti kannustanut maaseudun elinkeinoja; toisten taas kaupunkien
elinkeinoja. Tuskinpa mikään kansa on tasaisesti ja puolueettomasti
suhtautunut elinkeinoelämän kaikkiin eri aloihin. Rooman vallan
luhistumisesta lähtien on Euroopan politiikka ollut suopeampi
käsitöitä, teollisuutta ja kauppaa, siis kaupunkien elinkeinoja, kuin
maataloutta kohtaan. Ne asianhaarat, jotka näyttävät aiheuttaneen ja
vakiinnuttaneen tämän politiikan, on esitetty kolmannessa kirjassa.

Vaikka nämä erilaiset periaatteet kenties aluksi saatettiin voimaan
yksityisten kansanluokkien erikoisten etujen ja ennakkoluulojen
nimessä, ensinkään välittämättä niiden vaikutuksesta yhteiskunnan
yleiseen menestykseen tai edeltäkäsin arvaamatta tätä vaikutusta, ne
ovat kuitenkin antaneet aihetta sangen erilaisiin taloustieteellisiin
oppeihin, joista toiset liioittelevat kaupunkien, toiset taas maaseudun
elinkeinojen merkitystä. Näillä opeilla on ollut huomattava vaikutus,
ei vain oppineiden miesten käsityskantaan, vaan myös ruhtinasten ja
valtioiden hallintoon. Neljännessä kirjassa olen koettanut esittää,
niin täydellisesti ja selvästi kuin taidan, näitä eri oppeja ja niiden
päävaikutuksia eri aikoina ja eri kansoissa.

Näiden neljän ensimmäisen kirjan päämääränä on esittää, mikä on
muodostanut kansan suuren enemmistön tulon eli mikä on olemukseltaan se
lähde, josta eri kansat eri aikoina ovat saaneet vuotuiset
kulutuksensa. Viides ja viimeinen kirja käsittelee hallitsijan ja
valtion tuloja. Tässä kirjassa olen ensiksi koettanut osoittaa, mitkä
ovat hallitsijan tai valtion välttämättömät menot, mitkä noista
menoista olisi suoritettava koko yhteiskunnan yhteisvoimin ja mitkä
niistä kuuluvat yksistään sen jollekin erikoiselle ryhmälle, tai
erikoisille jäsenille; toiseksi, millä eri tavoin koko yhteiskunta
voidaan saattaa suorittamaan sille kuuluvat menot sekä mitkä ovat
kunkin eri tavan pääasialliset edut ja varjopuolet; ja kolmanneksi ja
viimeiseksi, mitkä perusteet ja syyt ovat saattaneet miltei kaikki
nykyaikaiset hallitukset panttaamaan osan näistä tuloista tai tekemään
velkaa ja mikä vaikutus noilla veloilla on ollut yhteiskunnan
todelliseen varallisuuteen, sen maan ja työn vuotuiseen tuottoon.

                                            (Johdanto.)
                                       Suomentanut T. T. Kaila.

EDMUND BURKE.

Valtiomies ja poliittinen kirjailija, historioitsija ja esteettinen
filosofi Edmund Burke (1729–97), asianajajan poika Dublinista,
suoritti tutkintonsa viimemainitun kaupungin yliopistossa 1748 ja tuli
Lontooseen 1750 antautuakseen lakimiehen alalle. Käyttikin aikansa
kirjallisiin harrastuksiin yleensä, julkaisten niiden tuloksena 1756
pari tutkielmaa, joista toinen, Filosofinen tutkimus ylevää ja
kaunista koskevien käsitystemme synnystä (A Philosophical Inquiry into
the Origin of our Ideas of the Sublime and Beautiful), esittää ylevän
vaikutelman varsinaiseksi lähteeksi ja perustekijäksi pelon tunteen,
jota sittemmin romantiikka niin laajalti käyttikin pyrkiessään jylhiin
ja yleviin tunnelmiin. Teoksella on ollut merkityksensä ylevän
käsitteen tutkimukselle. 1759 hän perusti historiallisen, vuotuisen
katsausjulkaisun Vuosiluettelo (The Annual Register), toimittaen sitä
vuoteen 1788 saakka. Burken varsinainen elämäntyö kuuluu politiikan
alalle, alkaen hänen tultuaan 1766 parlamentin jäseneksi. Hän tuli
huomatuksi whigiläisenä kirjailijana, kannatti sovinnollista ja
inhimillistä politiikkaa amerikkalaisia ja muita siirtomaita kohtaan,
ja vaati parlamentille sille kuuluvaa merkitystä kansantahdon
ilmaisijana, sekä sen vaalitavan uudistamista. Kuuluisa on hänen 14
vuotta kestänyt leppymätön taistelunsa Itä-Indian Kauppayhtiötä ja
Warren Hastingsia vastaan, jossa hänen raskas retoorinen ja moraalinen
voimansa ilmeni tehokkaimmillaan ja jolla hän laski perustuksen
humaanille Indian-politiikalle. Huolimatta whigiläisyydestään Burke
osoittautui Ranskan vallankumouksen vastustajaksi, julkaisten 1790
kuuluisan kirjansa Mietelmiä Ranskan vallankumouksesta (Reflectins on
the French Revolution), joka herätti koko Euroopan huomiota. Englannin
valtiomuoto oli vuosisatoja kestäneen kehityksen tulos: Ransan uusi
valtiomuoto oli päinvastoin tällaisen kehityksen äkillinen keskeytys,
ratsionalistisen ajattelun epähistoriallinen, teoreettinen tuote. Tätä
epähistoriallista kehityksen linjan katkaisemista Burke ei hyväksynyt,
ja tuli sen kautta valtio-oikeuden ns. historiallisen koulun
perustajaksi. Hänen puheissaan ja kirjoituksissaan ilmeni laajaa
tietoa, terävää ajattelua, jaloa inhimillisyyttä ja tunnetta, joka
puhuessa väliin kasvoi myrskyisäksi kiivaudeksi. Puhujan lahjoja
hänellä ei ollut, vaan vaikuttivat hänen esityksensä aina paremmin
luettuina. Whigiläisyydestä huolimalta hän kuului Johnsonin klubiin.
Suuret lahjat, korkea tunne-elämä, nuhteettomuus sekä julkisena että
yksityisenä ihmisenä, kaunistavat tämän jalon englantilaisen ja
maailmankansalaisen muistoa.

MARIA ANTOINETTE.

Kuusitoista tai seitsemäntoista vuotta on nyt kulunut siitä, kun
Versailles'ssa näin Ranskan kuningattaren, silloisen kruununprinsessan;
ja varmastikaan ei ihastuttavampi olento milloinkaan ole kirkastanut
tätä maata, jota hän näytti tuskin koskettavan. Näin hänet aivan
taivaanrannan yläpuolella koristamassa ja ilahduttamassa ylhäistä
piiriä, johon hän juuri oli astumaisillaan säteillen kuin aamutähti
elämää, kirkkautta ja iloa. Voi, mikä vallankumous! Ja millainen
sydämeni olisikaan, jos liikutuksetta voisin ajatella tuota nousua ja
tuota kukistumista! En osannut uneksiakaan, kun hän innokkaan, etäisen,
nöyrän rakkauden lisäksi vielä sai osakseen kunnioituksen ilmaisuja,
että hänen kerran täytyisi povelleen piilotettuna kantaa häpeän terävää
vastamyrkkyä. En voinut uneksia, että elämäni kuluessa saisin nähdä
sellaisten onnettomuuksien kohtaavan häntä jalon kansan keskuudessa,
kansan, jonka miehet olivat ritareita ja kunnianmiehiä. Luulin, että
kymmenentuhatta säilää lennähtäisi huotrasta kostamaan katseenkin, joka
uhkaisi häntä loukata. Mutta ritarillisuuden aika on ohi. Viisastelun,
säästäväisyyden ja kylmän harkinnan aikakausi on seurannut sitä, ja
Euroopan kunnia on iäksi häipynyt. Koskaan, koskaan emme enää saa nähdä
sitä jaloa uskollisuutta säätyä ja sukupuolta kohtaan, sitä ylvästä
alamaisuutta, sitä arvokasta kuuliaisuutta, sitä sydämen
alistuvaisuutta, joka käskynalaisuudessakin ylläpiti intomielisen
vapauden henkeä. Korvaamaton elämän viehkeys, alttius kansojen
puolustamiseen, miehekkäiden tunteiden ja sankarillisten tekojen
vaalinta on poissa! On häipynyt se periaatteen herkkätuntoisuus, se
kunnian puhtaus, joka tunsi häpeän haavana, joka loi rohkeutta samalla
kuin se hillitsi julmuutta, joka jalosti kaiken, mihin se kosketti; ja
jonka vaikutuksesta pahakin menettäessään kaiken raakuutensa menetti
puolet pahuudestaan.

              (Mietelmiä Ranskan vallankumouksesta.)
                                       Suomentanut Aune Brotherus.

ENGLANNIN VALTIOMUODON KEHITYKSESTÄ.

Magna Chartasta Oikeuden julistukseen saakka lainsäädäntömme on
johdonmukaisesti vedonnut oikeuksiimme ja puolustanut niitä
esi-isiltämme meille kulkeutuneena ja meiltä tuleville polville
siirtyvänä sääntöperintönä, omaisuutena, joka erityisesti kuuluu
tämän valtakunnan asukkaille, viittaamatta vähimmälläkään tavalla
mihinkään muuhun yleisempään tai alkuperäisempään oikeuteen. Siten
lainsäädäntömme pysyttää osiensa suuren moninaisuuden yhtenäisenä.
Meillä on perinnöllinen valtaistuin; perinnöllinen päärinarvo; ja
alahuone ja kansa, joiden etuoikeudet, valta ja asema ovat
esivanhemmilta monessa polvessa perittyjä.

Tämä menettely näyttää minusta olevan syvän ajattelun tulosta, tai
pikemminkin sen onnellista seurausta, että neuvojaksi on otettu luonto,
jonka viisaus on ajattelun ulkopuolella ja sitä korkeammalla.
Uudistuksen henki on yleensä itsekkyydestä ja näköpiirin ahtaudesta
lähtöisin. Kansa, joka ei katso milloinkaan taaksepäin esivanhempiinsa,
ei liioin välitä luoda katsettaan eteenpäin seuraaviin sukupolviin.
Englannin kansa tietää sitä paitsi varsin hyvin, että perinnöllisyyden
ajatukseen sisältyy lujana periaatteena perinnön säilyttäminen ja
siirtyminen edelleen, sen kuitenkaan vähimmälläkään tavalla sulkematta
pois kartuttamisen ja edistämisen periaatetta. Hankinnan se jättää
vapaaksi; mutta se turvaa ja varmistaa hankitun säilymisen. Kaikki
edut, jotka saadaan näitä perusohjeita lainsäädännöllisesti
noudattamalla, vakautuvat samalla jonkinlaiseksi perheomaisuudeksi;
niihin saadun omistusoikeuden käsitetään kestävän ikuisesti ja olevan
luovuttamaton. Lainsäädännöllisellä menettelyllä, noudattaen luonnon
esimerkkiä, me saamme, pidämme hallussamme ja siirrämme seuraavalle
polvelle hallituksemme ja oikeutemme samalla tavalla, kuin nautimme
elämästämme ja omaisuudestamme ja siirrämme ne jälkeentuleville.
Valtiolliset laitokset, varallisuus, sallimuksen lahjat annetaan meille
ja otetaan pois samassa järjestyksessä. Valtiollisen järjestelmämme
rakenne on sellainen, että se joka suhteessa vastaa maailman
järjestystä ja on sen kanssa täysin sopusoinnussa ja on samalla myös
täydellisesti sellaisen elämän mukainen, jonka sijana oleva ruumis on
pysyväinen, vaikkakin sen osat vaihtuvat. Maailman järjestyksessä,
jonka viisaus hämmästyttää ja jossa ihmiskunta sulautuu suureksi,
salaperäiseksi kokonaisuudeksi, se ei ole kauttaaltaan milloinkaan
samanaikaisesti vanha, keskinäinen, eikä nuori, vaan jatkuvasti
vaihtuvana muuttumattomasti pysyväinen, jonka kulku on alituista
kuihtumista, kukistumista, uudistumista ja edistymistä. Siten,
noudattamalla luonnon menettelytapaa valtion johtamisessa, meidän
saantimme eivät ole konsanaan täysin uusia, sen, minkä olemme
säilyttäneet, olematta liioin täysin vanhanaikaista. Pysymällä kiinni
esi-isissämme näitä periaatteita noudattamalla, meitä ei johda
muinaisaikainen taikausko, vaan luonnollisen ja viisaan
yhteenkuuluvaisuuden henki. Tässä perinnöllisyyden ajatuksen
omaksumisessa me olemme antaneet valtiojärjestyksemme kehyksille
läheisen omaisen kuvan. Maamme lainsäädännön me lujitamme rakkaimmilla
perhesiteillämme; perustuslakimme me otamme kaiken kotejamme hellivän
rakkautemme kohteeksi; valtiomme, kotilietemme, hautamme ja alttarimme
me säilytämme toisistaan erottamattomina, ja pidämme rakkaana lämmön,
joka säteilee niistä yhteisesti ja toisesta toiseen heijastuvasta
siunauksesta.

Noudattamalla samalla tavalla luonnon esimerkkiä keinotekoisten
laitostemme suhteen ja kutsumalla sen erehtymättömät ja voimakkaat
vaistot vahvistamaan järkemme erehtyvää ja heikkoa kekseliäisyyttä, me
olemme, pitämällä oikeuksiamme perintönä, saaneet useita muitakin
etuja, jotka eivät suinkaan ole pieniä. Vapauden henki on taipuvainen
käyttämään väärin valtaa ja menemään liiallisuuksiin, mutta ajatus,
että pyhiksi tunnustettujen esi-isien henget ovat aina saapuvilla ja
näkemässä, vaikuttaa siihen vastustamattoman hillitsevästi. Tämä ajatus
oikeuksiemme periytymisestä polvesta toiseen antaa meille synnynnäisen
arvokkuuden, joka on vakiintunut tavaksi. Se ei siedä minkäänlaista
nousukkaan julkeutta, sillä se on alentavaa ja vain niille ominaista,
jotka ensimmäisinä pääsevät kohoamaan jonkin verran ympäristönsä
yläpuolelle. Täten oikeutemme ovat ylevää vapautta. Ja sen näkö on
vaikuttava ja majesteettinen. Sillä on sukupuu ja kuuluisat
esivanhemmat. Sillä on vaakunakilpensä ja tunnusmerkkinsä. Sillä on
muotokuvakokoelmansa, muistokirjoituksensa, historiansa, todistuksensa,
ja arvonimensä. Me kunnioitamme yhteiskunnallisia laitoksiamme,
noudattaen samaa periaatetta, johon viitaten luonto neuvoo meitä
kunnioittamaan yksityisiä ihmisiä, nimittäin iän ja niiden takia,
joilta olemme perineet ne. Kukaan viisastelija ei kykene aikaansaamaan
mitään, joka kykenisi säilyttämään järkiperäisen ja miehekkään vapauden
paremmin kuin suunta, jota olemme seuranneet. Meistä on ollut parempi
varata luonteemme kuin järkemme, parempi luovuttaa sydämemme kuin
aivomme oikeuksiemme suuriksi säilyttämissuojiksi. Te olisitte voineet,
jos olisitte tahtoneet, noudattaa meidän esimerkkiämme ja antaa
takaisin saamallenne vapaudelle vastaavan arvokkuuden.

                              (Mietelmiä Ranskan vallankumouksesta.)
                                        Suomentanut O. Juurikoski.

EDWARD GIBBON.

Humen käsitykseen keskiajasta yhtyi skotlantilainen historioitsija
William Robertson (1721-93), edinburghilainen pappi, loistavan
menestyksen saaneen Skotlannin historian (The History of Scotland,
1759) kirjoittaja, joka 1769 julkaisi Keisari Kaarle V:n hallituksen
historian (The History of the Reign of the Emperor Charles V), lausuen
tämän esipuheessa sen jälkeen pitkäksi aikaa vallitsevaksi tulleen
yleisen käsityksen keskiajasta. Robertson oli valistusajan henki, joka
ei nähnyt keskiajassa juuri muuta kuin ihmiskunnan yön. Sekä Hume että
hän ovat historioitsijoina joutuneet yleiseurooppalaisessa
merkityksessä suuren nimen varjoon. Edward Gibbon (1737-94) sai
kasvatuksensa Westminsterin koulussa ja Oxfordissa, ranskalaistutti
sivistyksensä oleskelemalla Lausannessa yli neljä vuotta (1753-58), ja
julkaisi 1761 ranskankielellä ensimmäisen teoksensa Harjoitelmakoe
kirjallisuudesta (Essai sur l'Etude de la Liltérature). 1764 hän
matkusteli mannermaalla, käyden mm. Roomassa, jossa, Capitoliumin
raunioilla, tuli oman kertomuksensa mukaan lokak. 15 p. ajatelleeksi
suurta tutkimusta Rooman valtakunnan rappeutumisesta ja häviöstä. 1772
hän ryhtyi päättäväisesti toteuttamaan suunnitelmaansa, jota oli ensi
hetkestä kypsytellyt ja jota varten oli koonnut paljon lähteitä. Työtä
hidastutti hänen olonsa parlamentin jäsenenä (v:sta 1774) ja
virkamiehenä (1779-82). 1700-luvun kuuluisin historiallinen esitys
Rooman valtakunnan rappeutuminen ja häviö (The Decline and Fall of
the Roman Empire) ilmestyi 1776-88 kuutena osana, joista jokainen
aiheutti yhä kasvavaa innostusta ja vastalauseitakin. Montesquieun
oppilaana Gibbon pyrki historiallisella intuitiolla näkemään tämän
suuren kehitysvaiheen syvimmät pohjavirrat, esittämään tapahtumat
todistusten valossa, ja luomaan tyylin ja suunnitelman puolesta
taiteellisesti kirkkaan ja sopusuhtaisen rakennuksen, missä kaikessa
hän suurin piirtein onnistuikin. Todeten kristinuskon ja antiikin
hengen vastakkaisuuden monessa suhteessa hän antaa edelliselle pääsijän
antiikin kulttuurin ja Rooman valtakunnan häviön aiheuttajana.
Kirjoittaessaan yöllä kesäk. 27 p. 1787 huvimajassaan Lausannessa
teoksensa loppusanat Gibbon tunsi oikeutettua iloa ja liikutusta,
ymmärtäen suorittaneensa suurtyön. Gibbon asui 1783:n jälkeen
enimmäkseen Lausannessa. 1793 hän kivulloisuudesta ja Ranskan
levottomista vallankumousoloista huolimatta matkusti Lontooseen, jossa
kuoli äkkiä tammikuussa 1794. Tunne-elämältään hän oli tyyni,
ystävyydessään uskollinen, seuraelämässä suosittu vilkkaan ja älykkään
keskustelutaitonsa vuoksi. Hymyä herätti hänen liikalihavuutensa ja
harkitun hieno käytöksensä. Isänsä tahdosta hän katkaisi nuorena
lemmensuhteensa mutta ei ystävyyttänsä neiti Suzanne Curchodiin, josta
sittemmin tuli rouva Necker, rouva de Staëlin äiti. Gibbon kuoli
naimattomana. Kuului Johnsonin klubiin.

JULIANUKSEN KUOLEMA.

Julianuksen taistellessa tilanteensa miltei ylivoimaisia vaikeuksia
vastaan, yön hiljaiset tunnit siitä huolimatta omistettiin tutkimiseen
ja mietiskelyyn. Niin pian kuin hän ummisti silmänsä lyhyeen ja
katkonaiseen uneen, tuskallinen levottomuus ahdisti hänen mieltään. Ei
myöskään ole ihmeellistä, että keisarikunnan hengetär vielä
kerran ilmestyi hänen eteensä verhoten suruharsolla päänsä ja
runsaudensarvensa, sekä poistuen hitaasti keisarillisesta teltasta.
Hallitsija hypähti vuoteeltaan ja astuessaan keskiyön viileyteen
virkistääkseen väsynyttä mieltään näki hehkuvan meteorin, joka kiiti
taivaankannen halki ja hävisi samassa. Julianus uskoi varmasti
nähneensä sodanjumalan uhkaavat kasvot. Toskanalaiset ennustajat, jotka
hän kutsui neuvotteluun, kehoittivat yksimielisesti häntä välttämään
taistelua, mutta pakko ja järki olivat tällä kertaa taikauskoa
voimakkaammat, ja päivänkoitteessa sotatorvet soivat. Sotajoukko marssi
kukkulaisen maan halki, ja persialaiset olivat salaa miehittäneet
kukkulat. Julianus johti etujoukkoa taitavasti ja harkiten, tottuneen
sotapäällikön tapaan. Hän pelästyi saadessaan tiedon, että jälkijoukon
kimppuun oli äkkiä hyökätty. Kuumuus oli houkutellut hänet jättämään
pois haarniskan, mutta hän sieppasi kilven eräältä seuralaiseltaan ja
kiiruhti riittävän joukon kera jälkijoukon avuksi. Samanlainen vaara
kutsui pelottoman ruhtinaan takaisin puolustamaan etujoukkoa; hänen
ratsastaessaan eri osastojen välillä persialaisten ratsuväki ja norsut
tekivät raivoisan hyökkäyksen vasemman siiven keskustaan miltei
nujertaen sen ylivoimallaan. Otollisella hetkellä tehdyn sotaliikkeen
avulla kevyt ratsuväki kuitenkin pian karkoitti tämän valtavan joukon,
iskien taitavasti ja tehokkaasti aseensa ratsumiesten selkään ja
norsujen jalkoihin. Barbaarit pakenivat, ja Julianus vaaroissa aina
ensimmäisenä yllytti takaa-ajajia sekä huudoin että elein. Ystävien ja
vihollisten sekasortoisen tungoksen hajaannuttamina ja lannistamina
Julianuksen vapisevat henkivartijat muistuttivat pelotonta
hallitsijaansa siitä, että hän oli ilman panssaria, ja rukoilivat häntä
väistämään uhkaavaa turmiota. Heidän tästä puhuessaan sinkosi
pakenevasta ratsumiesparvesta keihäs- ja nuolituisku, ja hipaistuaan
Julianuksen käsivartta heittokeihäs työntyi kylkiluiden väliin ja
pysähtyi maksan alaosaan. Julianus koetti vetää kuolettavaa asetta
kyljestään, mutta terävä teräs viilsi hänen sormiaan ja hän putosi
tajuttomana hevosensa selästä. Henkivartijat riensivät hänen avukseen,
nostivat haavoittuneen keisarin varovaisesti maasta ja kantoivat hänet
taistelun melskeestä lähellä olevaan telttaan. Tieto tästä surullisesta
tapahtumasta levisi rivistä riviin, mutta suru viritti roomalaisissa
voittamattoman rohkeuden ja kostonhalun. Molemmat sotajoukot jatkoivat
veristä ja sitkeätä taistelua, kunnes yön täydellinen pimeys erotti ne.
Persialaiset niittivät jonkin verran kunniaa menestyksestään
roomalaisten vasemmalla sivustalla, jossa esikuntapäällikkö Anatolius
kaatui ja prefekti Sallustius töintuskin pääsi pakenemaan. Mutta
päivän lopputulos oli barbaareille epäedullinen. He poistuivat
taistelukentältä; heidän kaksi sotapäällikköään, Meranes ja Nohordates,
viisikymmentä ylimystä eli satraappia ja suuri joukko heidän
urhoollisimpia sotureitaan kaatui. Ja jos Julianus olisi jäänyt eloon,
olisi roomalaisten menestys voinut kehittyä ratkaisevaksi ja tärkeäksi
voitoksi.

Ensimmäiset sanat, jotka Julianus lausui toinnuttuaan verenvuodon
aiheuttamasta tajuttomuuden tilasta, olivat kuvaavia hänen sotaiselle
mielelleen. Hän vaati hevostaan ja aseitaan ja tahtoi välttämättä
rynnätä taisteluun. Tämä tuskallinen yritys uuvutti hänen viimeiset
voimansa, ja lääkärit, jotka tutkivat hänen haavaansa, havaitsivat
lähestyvän kuoleman merkit. Julianus osoitti näinä kauheina hetkinä
sankarille ja viisaalle ominaista luonteenlujuutta. Filosofit, jotka
olivat seuranneet häntä tälle kohtalokkaalle sotaretkelle, vertasivat
Julianuksen telttaa Sokrateen vankilaan, ja silminnäkijät, jotka
velvollisuus, ystävyys tai uteliaisuus oli kerännyt hänen vuoteensa
ympärille, kuuntelivat kunnioittavan surun vallassa kuolevan keisarinsa
viimeisiä sanoja. "Ystävät ja sotatoverit, kuolemani hetki on nyt
koittanut, ja maksukykyisen velallisen tavoin suoritan ilomielin
luonnon saatavan. Olen filosofiasta oppinut, miten paljon sielu on
ruumista ylevämpi, ja että jalomman aineksen vapautumisen tulisi
pikemminkin olla ilon kuin surun aihe. Uskonto on opettanut minulle,
että varhainen kuolema usein on hurskauden palkka, ja jumalien
suosionosoituksena vastaanotan kuolettavan iskun, joka suojelee minua
luonteeni tahraamisen vaaralta, luonteeni, jota hyveet ja miehekkyys
tähän saakka ovat tukeneet. Kuolen vailla omantunnontuskia, kuten olen
elänyt vailla syyllisyyttä. Muistelen tyydytyksen tuntein
yksityiselämäni nuhteettomuutta ja voin varmasti vakuuttaa, että
korkein valta, jumalallisen mahdin ilmaus, on käsissäni säilynyt
puhtaana ja tahrattomana. Vihaten tyranniuden turmiollisia ja
hävittäviä oppeja olen pitänyt kansan onnea hallituksen päämääränä.
Alistaen tekoni viisauden, oikeuden ja kohtuuden lakien alaisiksi olen
uskonut lopun sallimuksen huostaan. Rauha oli toimieni päämäärä niin
kauan kuin rauha oli kansan onnen mukainen, mutta kun maani käskevä
ääni kutsui minut aseisiin, antauduin henkilökohtaisesti alttiiksi
sodan vaaroille tietäen varmasti (minkä tiedon olin saanut
ennustustaidon välityksellä) olevani ennakolta määrätty kaatumaan
taistelussa. Lausun nyt kiitokseni Iäiselle Olennolle, joka ei sallinut
minun kuolla tyrannin julmuuden uhrina, salaliiton tikarin iskusta tai
pitkällisen, näivettävän taudin vaivoihin. Hän on suonut minulle
keskellä maineikasta elämänjuoksua loistavan ja kunniakkaan lähdön
tästä maailmasta ja mielestäni on yhtä järjetöntä kuin halpamaista
valittaa tai karttaa kohtalon iskua. – Tämän verran olen koettanut
sanoa, mutta voimani pettävät ja tunnen kuoleman lähestyvän. – Pidätyn
tarkasti lausumasta ainoatakaan sanaa joka voisi vaikuttaa teidän
äänestykseenne keisarin vaalissa. Valintani olisi kenties epäviisas tai
harkitsematon, ja ellei se saavuttaisi sotajoukon hyväksymistä, voisi
se muodostua kohtalokkaaksi suosittelemalleni henkilölle. Lausun vain
kunnon kansalaisena toivovani että roomalaisille suotaisiin oivallisen
hallitsijan tuottama siunaus." Tämän puheen jälkeen, jonka Julianus
piti lujalla ja lempeällä äänellä, hän jakoi sotilastestamentilla
jäljelläolevan yksityisomaisuutensa. Kysyttyään, miksi ei Anatolius
ollut saapuvilla, hän Sallustiuksen vastauksesta käsitti, että
Anatolius oli kaatunut, ja valitti viehättävää epäjohdonmukaisuutta
osoittaen ystävänsä kuolemaa. Samalla hän moitti läsnäolijoiden surua
pyytäen, etteivät he miehuuttomin kyynelin häpäisisi ruhtinaan
kuolemaa, sillä muutaman hetken kuluttua hän on taivaan ja tähtien
parissa. Läsnäolevat vaikenivat ja Julianus antautui kahden filosofin,
Priscuksen ja Maximuksen, kanssa metafyysilliseen keskusteluun sielun
olemuksesta. Sielulliset ja ruumiilliset ponnistukset, joihin hän
antautui, jouduttivat luultavasti hänen kuolemaansa. Hänen haavastaan
rupesi uudelleen vuotamaan runsaasti verta, suonten ajettuminen
vaikeutti hänen hengitystään, hän pyysi kylmää vettä juodakseen ja heti
juotuaan hän kuoli tuskattomasti noin keskiyön hetkenä. Näin kuoli tämä
merkillinen mies yhdenneljättä vuotiaana, hallittuaan vuoden ja noin
kahdeksan kuukautta Constantiuksen kuoleman jälkeen. Viimeisinä
hetkinään hän osoitti, vähän ehkä turhamaisuuteen viittaavalla tavalla,
hyveen ja maineen rakkautta, joka oli ollut hänen elämänsä hallitseva
intohimo.

               (Rooman valtakunnan rappeutuminen ja häviö, LXV 1.)
                           Suomentanut Aune Brotherus.

EUROOPAN ASEMA GIBBONIN AIKANA.

Teoksensa kolmannessa osassa Gibbon päättää kertomuksensa Länsi-Rooman
keisarikunnan häviöstä. Sitten hän kysyy, voisiko olla mahdollista,
että sivistys kärsisi vielä kerran tuommoisen haaksirikon. Tämä saa
hänet luomaan katsauksen oleviin oloihin (1780) ja vertailemaan niitä
tilanteeseen keisarillisen Rooman rappeutumisen aikana.

Tästä kaameasta vallankumouksesta voitaneen saada hyödyllisiä opetuksia
nykyaikana. Isänmaanystävän velvollisuus on asettaa ennen kaikkea
synnyinmaansa edut etusijalle ja valvoa niitä, mutta filosofille olkoon
sallittua avartaa näköalojaan ja pitää Eurooppaa yhtenä suurena
tasavaltana, jonka eri asukkaat ovat saavuttaneet melkein saman
kulttuuri- ja hienostumistason. Vallan vaaka ei lakkaa heilahtelemasta,
ja meidän ja naapurivaltakuntien hyvinvointi voi vuorotellen laskea ja
nousta, mutta nämä osittaiset vaihtelut eivät voi oleellisesti
vahingoittaa yleistä hyvinvointiamme, taiteitamme, lakejamme ja
tapojamme, jotka niin edullisesti erottavat eurooppalaiset ja heidän
siirtomaansa muusta ihmiskunnasta. Maapallon raakalaiskansat ovat
kaikkien sivistyneiden yhteiskuntien yhteisiä vihollisia, ja me voimme
pelokkaasti kysyä, uhkaako Eurooppaa vieläkin noiden onnettomuuksien
toistuminen, jotka muinoin murskasivat Rooman aseet ja laitokset.
Ehkäpä tämän kysymyksen pohtiminen valaisisi tuon mahtavan valtakunnan
häviötä ja selittäisi nykyisen turvallisuutemme todennäköiset syyt.

Roomalaiset olivat tietämättömiä vaaransa suuruudesta ja vihollistensa
lukumäärästä. Euroopan pohjoiset maat Reinin ja Tonavan takana ja Aasia
olivat täynnä metsästäjä- ja paimentolaisheimoja, köyhiä, ahnaita,
levottomia ja rohkeita sotureita, kiihkeitä raiskaamaan ahkeruuden
hedelmiä. Koko barbaarimaailma lähti äkkiä liikkeelle, ja etäisessä
Kiinassa tapahtuneet vallankumoukset järkyttivät Gallian ja Italian
rauhaa. Voittoisaa vihollista pakenevat hunnit suuntasivat matkansa
länteen, ja vankien ja liittolaisten kasvava paljous paisutti virran.
Valloittamiskiihko tarttui hunnien edellä pakeneviinkin, ja näin Rooman
valtakunta joutui loppumattoman barbaarijoukon alati kiihtyvän
painostuksen alaiseksi: jos ensimmäiset hyökkääjät lyötiin, oli tilalla
heti uusia. Sellaiset peloittavat vaellukset eivät voi enää tulla
pohjoisesta, ja pitkä lepoaika, joka on pantu väestön vähentymisen
syyksi, on taitojen ja maanviljelyksen edistymisen ja leviämisen
onnellinen seuraus. Muutamien alkeellisten kylien asemesta, jotka
olivat etäällä toisistaan metsien ja soiden keskellä, Saksa voi nyt
luetella kaksituhattakolmesataa muurien ympäröimää kaupunkia; Tanskan,
Ruotsin ja Puolan kristityt kuningaskunnat ovat syntyneet toinen
toisensa jälkeen; Hansaliiton kauppiaat ja Saksan ritarit ovat
levittäneet siirtokuntiaan pitkin Itämeren rannikkoa aina Suomenlahteen
saakka. Suomenlahdesta itäiseen valtamereen ulottuen Venäjä alkaa nyt
esiintyä mahtavana ja sivistyneenä valtakuntana. Aura, kangaspuut ja
paja ovat tunkeutuneet Volgan, Obin ja Lenan rannoille, ja
sotaisimmatkin tataarilaumat ovat saaneet oppia vapisemaan ja
tottelemaan.

Rooman valtakunnan lujuus perustui sen kansalaisten erinomaisen eheään
ja täydelliseen yhteenliittymiseen. Mutta tämä yhtenäisyys ostettiin
kansallisen vapauden ja sotilaallisen hengen hinnalla, ja
orjuutetut maakunnat, joilta oli riistetty toimintavapaus, olivat
turvallisuuteensa nähden palkkajoukkojen ja maaherrojen armoilla jotka
taas saivat toimintaohjeensa etäisestä hovista. Satojen miljoonien onni
ja elämä oli yhden tahi kahden henkilön ominaisuuksien varassa, ehkäpä
lapsienkin, joiden mielen kasvatus, ylellisyys ja rajaton valta olivat
turmelleet. Euroopassa on nyt kaksitoista erisuuruista, mahtavaa
kuningaskuntaa, kolme kunnioitettavaa tasavaltaa ja useampia pienempiä,
mutta itsenäisiä valtioita; kuningas- ja hallinnollisten kykyjen
mahdollisuudet ovat lisääntyneet ainakin hallitsijoiden luvulla, ja
pohjoisessa voi hallita joku Julianus tahi Semiramis. samalla kuin
Arkadius ja Honorius uinailevat jälleen Bourbonien valtaistuimilla.
[Yllämainitut nimet on luettava: 1) Preussin Fredrik Suuri. 2) Venäjän
Katarina Suuri. 3) Ludvig XVI ja Espanjan Kaarle III.] Pelon ja häpeän
molemminpuolinen vaikutus ehkäisee vallan väärinkäyttöä; tasavallat
ovat järjestyneet ja lujittuneet, yksinvallat ovat omaksuneet vapauden
tahi ainakin maltillisuuden periaatteita, ja ajan yleiset tavat ovat
tuoneet puutteellisimpiinkin valtiomuotoihin jonkin verran oikeuden- ja
kunniantuntoa. Tiedon ja teollisuuden edistymistä jouduttaa rauhan
aikana niin monen yrittäjän kilpailu; sodan aikana Euroopan voimat
harjaantuvat kohtuullisissa ja ratkaisematta jäävissä taisteluissa. Jos
Aasian erämaista rynnistäisi joku barbaarivalloittaja, sen olisi ensin
lyötävä Venäjän talonpojat, sitten Saksan armeijat, Ranskan urhoolliset
aatelismiehet ja Englannin pelottomat vapaat miehet, jotka ehkä
voisivat liittyä yhteen yhteistä vaaraa vastaan. Jos voitokkaiden
barbaarien onnistuisikin orjuuttaa ja hävittää Eurooppa Atlantin
valtamereen saakka, olisi kymmenentuhatta laivaa valmiina saattamaan
turvaan sivistyneiden yhteiskuntien jäännökset, ja Eurooppa syntyisi
uudelleen ja kukoistaisi Amerikassa, joka on jo täynnä sen siirtokuntia
ja laitoksia. Kylmyys, köyhyys, vaaranalainen elämä ja rasitukset
kasvattavat barbaarit voimakkaiksi ja rohkeiksi. He ovat kaikkina
aikoina sortaneet Indian, Kiinan ja Persian sivistyneitä ja rauhallisia
kansoja, jotka ovat laiminlyöneet ja laiminlyövät hankkia sotataidosta
vastapainoa näille luonnollisille tekijöille. Antiikin sotaiset
valtiot, Kreikka, Makedonia ja Rooma, kasvattivat sotilasrodun,
opettivat miehensä, tekivät heidät rohkeiksi, moninkertaistuttivat
heidän voimansa säännöllisellä harjoittamisella ja takoivat raudastaan
tehokkaita ja käytännöllisiä aseita. Mutta tämä etevämmyys rappeutui
huomaamatta lakien ja tapojen mukana, ja Konstantinuksen ja hänen
seuraajainsa heikko politiikka aseisti ja harjoitti keisarikunnan
omaksi turmioksi barbaaripalkkasoturien kesyttämättömän urhoollisuuden.
Ruudin keksiminen on aikaansaanut muutoksen sotataidossa; se on
alistanut ihmisen käytettäväksi kaksi mahtavaa luonnonvoimaa: ilman ja
tulen. Matematiikka, kemia, mekaniikka ja rakennustaito on otettu
sotataidon palvelukseen ja vihollisarmeijat lähestyvät nyt
toisiaan noudattaen mitä huolellisimmin laadittuja hyökkäys- ja
puolustussuunnitelmia. Historioitsijat voivat närkästyneesti
huomauttaa, että uhrauksilla, joita jo piirityksen valmistelu vaatii,
voitaisiin perustaa kukoistava siirtokunta ja ylläpitää sitä, mutta
sittenkään emme voi valittaa sitä tosiasiaa, että jonkin kaupungin
hävittämisen täytyy käydä kalliiksi, tahi että jotakin ahkeraa kansaa
on suojeltava käytettävissä olevilla keinoilla, jotka korvaavat
sotilaallisen kuntoisuuden rappeutumisen. Tykit ja linnoitukset
muodostavat nyt läpipääsemättömän muurin tataarien hevosille, eikä
Euroopan tarvitse enää pelätä mitään tuhoisaa esiintymistä barbaarien
taholta, koska heidän voidakseen voittaa on lakattava olemasta
barbaareja.

Jos nämä mietelmät huomattaisiin epäiltäviksi ja pettäviksi, niin onhan
vielä jäljellä eräs vaatimattomampi lohdutuksen ja toivon lähde.
Vanhojen ja nykyisten merenkulkijoiden löydöt ja valistuneimpien
kansojen oma historia tahi traditio esittävät inhimillisen villin
alastomana niin sielun kuin ruumiinkin puolesta, vailla lakeja,
taitoja, ajatuksia ja melkeinpä puhekieltäkin. Tästä alennustilasta,
joka on ehkä ihmisen alkuperäinen yleistaso, ihminen on vähitellen
kohonnut eläinten herraksi, oppinut viljelemään maata, purjehtimaan
merellä ja mittaamaan taivaat. Hänen edistymisensä sielullisten ja
ruumiillisten kykyjen kehittämisessä ja käyttämisessä on ollut
säännötöntä ja vaihtelevaa, alussa äärettömän hidasta, mutta jatkuen
sitten asteittain moninkertaisen nopeasti. Vaivalloisen nousun
aikakausia on seurannut äkillinen romahdus, ja maapallon eri osat ovat
saaneet kokea näitä valon ja pimeyden vaihteluita. Neljäntuhannen
vuoden kokemusten pitäisi kuitenkin voida avartaa toiveitamme ja
haihduttaa pelkoamme. Olemme kykenemättömät arvioimaan, miten korkealle
ihmiset tulevat pääsemään pyrkimyksessään täydellisyyteen, mutta sen
voimme jotakuinkin turvallisesti sanoa, ettei mikään kansa, ellei itse
luonnon järjestys muutu, vajoa takaisin alkuperäiseen
barbaarisuuteensa.

Aina siitä saakka kun inhimillisiä taitoja ruvettiin harjoittamaan,
ovat sota, kauppa ja uskonnollinen kiihko jakaneet niiden
korvaamattomia lahjoja vanhan ja uuden maailman villikansoille; niitä
on alituisesti lisätty ja kehitetty edelleen; ne eivät voi milloinkaan
hävitä. Voimme siis tehdä sen lohduttavan johtopäätöksen, että jokainen
aikakausi on lisännyt ja lisää ihmiskunnan todellista rikkautta, sen
onnea, tietoa, ehkäpä kuntoakin.

                                     Suomentanut O. Juurikoski.

CHESTERFIELD JA JUNIUS.

Englannin kirjallisuudessa on kaksi kuuluisaa "kirjekokoelmaa", joiden
tunteminen ainakin nimeltä kuuluu yleisiin perustietoihin. Vanhempi
niistä on todellinen kirjekokoelma, sillä se sisältää kreivi
Chesterfieldin kirjeet hänen pojalleen; nuorempi taas sisältää
nimimerkki "Juniuksen" "kirjeet", jotka hän julkaisi The Public
Advertiser lehdessä 1769-72. – Kreivi Chesterfield, Philip Dormer
Stanhope (1694-1773), oli valtiomies ja diplomaatti, joka hoiti
korkeita virkoja ja oli tunnettu älykkyydestään, keskustelutaidostaan,
hienosta käytöksestään, kirjallisuudelle ja taiteelle suopeista
harrastuksistaan – sama ylimys, jolle Johnson osoitti kuuluisan
kirjeensä, ja jota voi pitää 1700-luvun hienoston parhaan sekä henkisen
että aineellisen kulttuurin edustajana. Pojallensa, Philip Dormer
Stanhopelle, hän kirjoitti opettavia isän kirjeitä, joissa hän mitä
siroimmin kääntein ja suurimmalla maailmanviisaudella selittää, miten
nuoren ylimyksen oli siihen aikaan elettävä, usein harhautuen
kyynillisyyteen ja yleensä paljastaen oman ja aikansa hengen
pintapuolisuuden. Pojan vaimo julkaisi kirjeet miehensä ja kreivi
Chesterfieldin kuoltua. – Nimimerkki "Junius", jonka salaisuus on
jäänyt selvittämättä, julkaisi kaikkiansa 69 "kirjettä" päivän
poliittisista kysymyksistä, osoittaen niissä sellaista salaistenkin
asiain tuntemusta, että silloiset ministerit rupesivat epäilemään
olevansa vakoiltuja, vapaudenrakkautta, rohkeutta ja korkeata
tyylitaitoa, että ne herättivät mitä suurinta huomiota ja ovat jääneet
klassillisina kirjallisuuden omiksi. Turhaan koettivat aikalaiset
päästä nimimerkin perille – Edmund Burke oli eniten epäilty, mutta
kielsi –, ja salaisuutensa on "Junius" säilyttänyt myöhemminkin;
Quincey, Macaulay ym. ovat päätelleet käsialan perusteella, että hän
olisi ollut sir Philip Francis. Hänen "kirjeensä" ovat Englannin
lehdistön ensimmäisiä johtavia kirjoituksia nykyaikaisessa
merkityksessä.

CHESTERFIELD:

HAJANAISIA MIETELMIÄ.

Miehet, jotka seurustelevat ainoastaan naisten kanssa, ovat
tyhjänpäiväisiä, veltostuneita keikareita; ne taas, jotka eivät koskaan
seurustele heidän kanssaan, ovat karhuja.

Halu tuntea mielihyvää on yleinen. Miellyttämisen halun tulisi olla
yhtä yleinen. Saitureita ei moitita niin paljon siitä, että he ovat
saitoja, kuin kadehditaan siksi, että he ovat rikkaita.

Jossakin määrin harjoitettu teeskentely on liike-elämässä yhtä
tarpeellista kuin vaatteet tavallisessa elämässä. Olisi säädytöntä
paljastaa itsensä.

Lemmenvietti herää aina kutsuttaessa, mutta Rakkaus vain milloin se
itse haluaa.

Halpamaisella imartelijalla on huonompi käsitys muista, mikäli
mahdollista, itsestäänkin, kuin hänellä tulisi olla.

Nainen tahtoo olla ehdottomasti alamainen miehelle, jota hän rakastaa,
mutta ei tahdo olla sen miehen johdettavana, jota hän eniten
kunnioittaa. Edellinen on seuraus intohimosta, joka on hänelle
luonteenomainen; jälkimmäisen täytyy olla tulos järkeilystä, joka ei
ole lainkaan naissukupuolelle ominaista.

Parhaita, siveellisiä hyveitä ovat ne, joita rahvas kenties parhaiten
pystyy arvostelemaan.

Hölmöllä ei koskaan ole ajatuksia; mielipuoli on menettänyt ne; ja
hajamielinen on tilapäisesti niitä vailla.

Neuvo on harvoin tervetullut; ja ne, jotka eniten ovat sen tarpeessa,
pitävät siitä aina vähimmin.

JUNIUS:

GRAFTONIN HERTTUALLE.

Eräiden ihmisten esi-isien epäilyttävä maine on suonut heidän
jälkeläisilleen mahdollisuuden olla äärimmäisen paheellisia,
huonontumatta silti suvustaan. Teidän Armonne esi-isät, mainitakseni
heidät, eivät jättäneet edes laillisille jälkeläisilleen mitään
kiusallisia hyveellisyyden esimerkkejä, joten voitte tyydytyksen
tuntein luoda katseenne loistavaan sukuluetteloon, johon perinne ei ole
merkinnyt ainoatakaan hyvää ominaisuutta loukkaamaan tai moittimaan
teitä. Teillä, Mylord, on syntyperästänne parempia todisteita kuin
naimakirja tai jokin maineen haitallinen perintö. On olemassa eräitä
perinnöllisiä luonteenominaisuuksia, joista suku on yhtä selvästi
tunnettavissa kuin ihmiskasvojen synkimmistä piirteistä. Kaarle I eli
ja kuoli tekopyhänä. Kaarle II oli tekopyhä toisella tavoin, ja hänen
olisi pitänyt kuolla samalla mestauslavalla. Vuosisadan takaa näemme
heidän erilaiset luonteensa onnistuneesti henkiin heränneinä ja
yhtyneinä Teidän Armossanne. Jurona ja julmana vailla uskontoa,
paheellisena vailla iloa, te elätte kuten Kaarle II, olematta edes
miellyttävä seuramies, ja minun käsittääkseni kuolettekin kuten hänen
isänsä, vailla marttyyrin mainetta.

Molemmat suomentanut Aune Brotherus.

JOHN WESLEY.

Robert Lowth, Edward Young, Edmund Burke ja Joseph Warton
(viimemainittu Popen "neroutta ja kirjoituksia" koskevassa teoksessaan
1756) olivat esittäneet sen suuntaisia mielipiteitä, että yksilöllinen
luonnonnerous ja innoitus on ainoa todellisen runouden lähde, ja
luopuneet täten klassillisuuden linjalta, jonka mukaan runous oli oleva
luonnon jäljittelyä antiikin kirjailijain mallin ja ohjeiden mukaan.
Tämä suunta oli nyt se avanto, jonka kautta klassillisuuden jään alla
virtaava kapinoiva ihmishenki, ylevyyttä ja liikutuksia janoava
mystillis-uskonnollinen pohjavirta, rupesi tulvailemaan ilmoille. Tämän
pohjavirran voimakkuudesta on todistuksena kuuluisan saarnaajan John
Wesleyn (1703-91) aikaansaama uskonnollinen herätysliike.
Valmistuttuaan Charterhousen koulusta ja Oxfordista Wesley vihittiin
papiksi 1728, liittyi Oxfordissa veljensä Charlesin ym. aloittamaan
uskonnollisen elämän parannusliikkeeseen, oli kuuluisan teoloogin
William Law'n (Vakava kutsu – Serious Call nimisen teoksen, Sam.
Johnsonin mielihartauskirjan kirjoittajan) vaikutuksen alaisena,
matkusti 1735 Georgiaan lähetysaarnaajaksi, liittyi hernhutilaisiin, ja
palasi 1738 Lontooseen. Täällä hän Lutherin Roomalaiskirjeen esipuheen
vaikutuksesta luopui korkeakirkollisista näkökannoistaan, perustaen
oman vapaan kirkollisen yhtymänsä, ns. metodistikirkon. Nyt hän aloitti
elämäntyönsä kiertävänä saarnaajana, aiheuttaen syvissä riveissä
valtavan uskonnollisen herätyksen, ensin kokien paljon vastustusta,
mutta sittemmin nauttien yleistä myötätuntoa ja kunnioitusta. Puoli
vuosisataa kestäneen, uupumattoman saarnaajatoimensa aikana hän ehti
harjoittaa laajaa kirjallistakin toimintaa; hänen tuotteistaan on
saavuttanut huomattavan arvon hänen Päiväkirjansa (Journal), joka
käsittää vuodet 1735-90. Wesley oli huomattava käytännöllinen
järjestäjäkyky, syvästi ja vilpittömästi uskonnollinen, hyvänsuopa,
olemuksessaan ja käytöksessään miellyttävä; hänellä oli kuitenkin
taipumusta itsevaltaisuuteen, jopa suvaitsemattomuuteenkin, jota hän
joskus osoitti väittelyissään toisin ajattelevien kanssa.

WESLEY CHESTERFIELDIN KIRJEISTÄ.

(Keskiv., lokak. 11. p. 1775.) – Lainasin täältä nidoksen lordi
Chesterfieldin kirjeitä, joita olin kuullut lämpimästi suositeltavan.
Ja mitä havaitsin? – Että hän oli sangen älykäs, keskinkertaisen
järkevä ja jossakin määrin tietorikas, mutta yhtä täydellisesti vailla
hyveitä kuin konsanaan juutalainen, turkkilainen tai pakana. Totisesti
hän oli, paitsi sitä että oli kokonaan vailla uskontoa (sillä tokkopa
hän lainkaan uskoi Jumalan olemassaoloon, vaikka useimmiten koristaakin
hänen nimellään kirjeensä saadakseen ne kuulumaan paremmilta), myöskin
vailla siveyttä, oikeudentuntoa ja laupeutta, joita hän ei kertaakaan
suositellut pojalleen. Totuutta hän avoimesti vastustaa: poikaansa hän
jatkuvasti kehoittaa olemaan varuillaan sitä vastaan. Joka toisessa
kirjeessään hän tehostaa sitä, että häikäilemätön teeskentely on
tarpeellisin kaikista avuista. Lisättäköön tähän, että hän innokkaasti
teroittaa nuoren miehen mieleen kaikkia irstailun perusohjeita, vaikka
itse on seitsemänkymmenen ja kahdeksankymmenen välillä oleva vanhus.
Vieläpä hän säälimättömästi arvostelee tuota miellyttävää miestä,
Cambrayn arkkipiispaa (quantum dispar illi [kuinka erilainen kuin
hän]), moittien häntä pelkästään mukailevaksi teeskentelijäksi! Ja
tällainen on aikakautemme suosikki! Mutta jos oikeus ja totuus olisivat
vallalla, jos hänelle kävisi ansioittensa mukaisesti, hänen nimensä
löyhkäisi polvesta polveen.

                                Suomentanut Aune Brotherus.

JAMES THOMSON.

Skotlantilaisen papin poika James Thomson (1700-48) tuli Vuodenajat
(The Seasons, 1726-30) nimisellä englantilaista maisemaa silosäkein
kuvailevalla runoelmallaan ilmaisseeksi ajan hengen alkavan kaipuun
päästä irtautumaan klassillisuuden muoto-orjuudesta ja kylmästä
älyvoittoisuudesta. Terveessä kosketuksessa luonnon kanssa hän välttäen
klassillisuuden yleistyksiä maalaa sen eri vuodenaikoina ja
valaistuksissa, kykenemättä kuitenkaan Miltonin tavoin soinnuttamaan
sitä omien mielialojensa heijastajaksi. Runoelmassaan Joutilaisuuden
linna (The Castle of Indolence, 1748) hänellä on mallinaan Spenserin
Keijukaiskuningatar, jonka stanzaa hän siinä käyttää. Nämä molemmat
runoelmat ovat perustavia, huomattavimpia Englannin varhaisromantiikan
ilmauksia. Thomson ei itse ollut tietoinen runoutensa poikkeavasta
luonteesta, vaan ihaili Popea, jonka tunsi. Hän kirjoitti useita
näytelmiä, mm. naamion Alfred (1740), johon sisältyy Englannin
kansallishymniksi tullut Hallitse, Britannia; näytelmillä ei ollut
mainittavaa menestystä ja ovat ne unohtuneet. Hänen elämänsä kului
rauhallisesti ja huolettomasti, sopusointuisen luonteen mukaisesti,
ystävien seurassa, erinäisten nimellisten toimien varassa.

KEVÄISIÄ SADEKUUROJA.

    Jo raukee raivo koillispuhurin,
    ja rautaluolansa se ukset salpaa,
    jo Suvi hellett' ilmaan tuhlailee,
    ja pitkin taivast' uivat pilvilaivat
    keväistä sadett' ennustaen, ensin
    kuin tumma köynnös, joka eetteriin
    luo tuskin varjoa: vaan nopeasti
    rykelmä toiseen yhtyy, autereksi,
    jok' yli taivaan purjehtii ja kietoo
    sen rannat raskain terässeppelein:
    ei painostavin, niinkuin talvimyrsky,
    jok' elon hyydyttää, vaan iloa
    ja toiveit' uhkuvin, kuin luonto itse.
    Täys koht' on tyven, tuulen hengähdystä
    ei kuulu metsiss', eikä haavan herkät
    lepata lehdet. Mutkattomat virrat,
    leveinä lasipinnat, vierii vitkaan,
    päämäärää muistamatta. Hiljaisuutta
    ja suloist' odotusta täynn' on kaikki.
    Vait eläinlaumat vartoo, versoja
    ne katkoo kulon, katsoo kuihtunutta
    maan vihannuutta, hiljaa rukoillen.
    Vait, vaipuneina hetken jännitykseen,
    on linnut, sukii, voitaa sulkiaan,
    jott' öljy kastehelmet karistaisi,
    ja vartoo merkkiä, jok' yhteen kutsuis
    ne suureen kuoroon. Samoin vuoret, laaksot
    ja metsät vartoo sateen armautta.
    Inehmo luonnoss' iloisessa kulkee
    ja mieli ylentyen yhtyy riemuun.
    Jo – vihdoin! – pilvet antaa aarteitaan:
    jo kuivass' allikossa poreilee,
    ja kohta virtaa sankat sadevihmat
    ylitse virkistyvän maailman.
    Vaan silti pisaroitten rapinaa
    voi tuskin kuulla metsätiellä, jossa
    puunlehväin holvi vaeltajaa varjoo.

                       (Vuodenajat. Kevät.)
                       Suomentanut Toivo Lyy.

HALLITSE, BRITANNIA.

    Britannia kun aikoinaan
        nous taivaansinest' aaltojen,
    näin kuului peruskirja maan,
        näin kaikui laulu enkelten:
            Hallitse, Britannia, valtamerta!
            Pojissas ei ole orjanverta!

    Muut kansat, yht' ei autuaat,
        kun vaipuu valtaan sortajain,
    niin peljättynä kasvaa saat
        vapaaksi, suureks sinä vain.
            Hallitse, Britannia, valtamerta!
            Pojissas ei ole orjanverta!

    Ken päälles käy, se kauhistuu:
        kaht' ylpeämmin nouset taas,
    kuin tuulispäissä tammipuu
        syvempään juurtuu multaan maas.
            Hallitse, Britannia, valtamerta!
            Pojissas ei ole orjanverta!

    Tyrannit ei sua kammitsoi,
        sun sortajittes inha työ
    vain paisuttaa sun voimas voi,
        se nostaa sun ja heidät lyö.
            Hallitse, Britannia, valtamerta!
            Pojissas ei ole orjanverta!

    Sua tottelee myös mantereet;
        sun kaupunkis on mahtavat;
    sun yksin olkoon merten veet
        ja rannat merten saartamat!
            Hallitse, Britannia, valtamerta'
            Pojissas ei ole orjanverta!

    Saat runotarten suosion,
        ne purjehtivat rantaas sun;
    sydämet vahvat turva on
        sun, onnensaaren siunatun!
            Hallitse, Britannia, valtamerta!
            Pojissas ei ole orjanverta!

                     (Naamio Alfred.)
                   Suomentanut Yrjö Jylhä.

EDWARD YOUNG.

Aikakauden syvällä virtaava tunne-elämä saa harvinaisen voimakkaan ja
erikoisen ilmauksen Edward Youngin (1683-1765) runoelmassa Valitus eli
yöajatuksia (The Complaint, or Night Thoughts, 1742-44). Hoidettuaan
Oxfordissa suoritettujen opintojensa jälkeen erinäisiä pienempiä toimia
hän ryhtyi 1713 pyrkimään huomatuksi muutamille vaikutusvaltaisille
henkilöille omistamillaan runoelmilla, joista kuningatar Annan kuoleman
johdosta kirjoitettu elegia (1714) saavuttikin tarkoituksensa. Tämän
jälkeen hän yritteli näytelmillä (Busiris, 1719, ja Kosto – The
Revenge, 1721), saavuttamatta menestystä; sama kohtalo oli hänen
satiireillaan Maineen rakkaus (Love of Fame, 1725). 1727 hänet
vihittiin papiksi. Vaimonsa, tytärpuolensa ja tämän miehen kuoltua hän
ryhtyi sommittelemaan kuolonrunoelmaa, ja niin syntyi alussa mainittu
teos, kymmenisentuhatta säettä (yhdeksän kirjaa, "yötä") käsittävä
deklamatoorinen mietelmäsarja elämästä, kuolemasta, iankaikkisuudesta,
ystävyydestä jne., pohjana yön pimeys, syvä alakuloisuus, kyllästyminen
elämään, suru "miljoonien puolesta". Näin ilmenee 1700-luvulla ensi
kerran se "maailmantuska", lohduton murhe ihmisen arvoituksesta, joka
tunteellisena traagillisuutena herkistää romantiikkaa. Runoelma avasi
klassillisuuden alla virtaavan tunteen suonen ja sai innostuneen
vastaanoton, vaikuttaen huomattavasti 1700-luvun sielunkehitykseen.
Youngilla oli itsenäisiä esteettisiä ajatuksia, kuten näkyy hänen 1759
painetusta, romantiikalle niin tärkeän 1760-luvun kynnyksellä
ilmestyneestä teoksestaan Arveluja itsenäisestä luomistyöstä
(Conjectures on Original Composition), johon mahdollisesti on
vaikuttanut Oxfordin piispan Robert Lowthin 1753 ilmestynyt teos
Hebrealaisten pyhästä runoudesta (Praelectiones de Sacra Hebraeorum
Poesi), jossa yksilöllinen, jumalallinen, muotojen orjuudesta vapaa
nerous julistetaan ainoaksi oikeaksi runouden lähteeksi. Tästä sai
alkunsa luonnonnerouden kunnioittaminen, johtaen tärkeisiin
seurauksiin, mm. kansanrunouden arvon ja merkityksen nousuun.

VALITUS ELI YÖMIETTEITÄ.

    Oi virvoittaja luonnon uupuneen,
    suloinen Uni! Tapaan maailman
    se siellä vierailee, miss' onni asuu;
    se kurjuutt' untuvaisin siivin kaihtaa
    mut saapuu silmiin, joit' ei kyynel tahraa.

    Taas jälkeen lyhyen (kuin tavallista)
    ja hämmentyneen levon havahdun.
    Se autuas, ken havahdu ei enää!
    Tai kenties unet haudassakin vaivaa.
    Merestä unten sekasortoisten
    nyt nousen; haaksirikkoisena siellä
    sous aatos ajelehtain umpimähkään
    ja hädän hourekuvain aallokossa
    se harhas, järjen ruorin kadottain.
    Nyt valveill' ollen tuska muuttuu vain,
    ja tuimemmaksi – mikä julma muutos!
    Ei päivä riitä suruuni; ja yö
    on synkän holvistonsa huipuillakin
    kuin päivä rinnalla mun Kohtaloni.
    Yö, tumma jumalatar, istuimeltaan
    niin loistottomass' ylhäisyydessään
    ojentaa valtikkansa lyijynraskaan
    nyt yli uinailevan maailman.
    Niin syvä pimeys! Niin kuollut mykkyys!
    Ei mitään, mitä kuulla vois tai nähdä;
    maailma nukkuu. On kuin elonsuoni
    ois hiljennyt ja luonto tauon saanut,
    niin kolkon tauon, joka ennustaa
    sen loppua. Se loppu pian tulkoon;
    siis laske verhosi, oi kohtalo!
    En kadottaa voi mitään enää minä.

    Pimeys, Hiljaisuus! te vakaat siskot,
    yön ikivanhan kaksoiset, te jotka
    niin hennon mietteen kehitätte järjeks
    ja sille rakennatte päätöksen –
    tuon ihmismahdin vankan peruspylvään –
    mua auttakaa: niin kiittää tahdon teitä
    mä haudassani, valtakunnassanne;
    tään tomumajan, joka siellä raukee,
    mä vihin uhriks alttarinne synkän.
    Keit' olette?

                  Sä, joka lentoon lähdit,
    oi Ikihiljaisuus, kun aamun tähdet
    tään pallon noustess' iloitsivat innoin;
    oi Sinä! jonka sana päivänliekin
    sytytti pimeään, suo viisaus
    mun sieluhuni: sua, lohtuansa
    ja aarrettansa, kaipaa sieluni
    kuin kultaa saituri, kun lepää muut.
    Tään hämyn halki, joka kaksinverroin
    nyt verhoo luonnon sekä sielun, anna
    yks säde säälivä mun lohdukseni
    ja valoksein. Oi, henkeäni johda
    (niin mielellään se tuskastansa irtois!)
    kautt' elon, kuolon eri vaiheitten
    ja korkein totuus niistä vuodata
    mua lauluss', elämässä innoittain.

    Mun ymmärrystäin neuvo totuuteen;
    rehellisyyteen tahtoani ohjaa;
    ja tue päätöstäni, että yhdyn
    mä viisauteen, korvaan velat sille;
    oi ettei tuomitulle otsalleni
    ois vihas kalkki turhaan vuotanut!...

    Kuink' ylväs, kurja, kuinka rikas, köyhä
    ja ihmeellinen onkaan ihminen!
    Kuink' yli kaiken ihmeellinen Hän,
    ken meidät loi! Hän, jonka tahdosta
    niin äärimmäiset piirteet suli yhteen;
    niin eri luonteet kummanlailla sekös
    maailmain vastakkaisten oivaan liittoon!
    Oi jalo rengas ketjuss' olevaisen!
    Puolväli tyhjyydestä jumaluuteen!
    Oi säde eteerinen, lokaan syösty,
    mut tahrattuna silti jumalainen!
    Rajattomuuden himmyt pienoiskuva!
    Laps heikko tomun; perillinen taivaan!
    Oi avuton ja orpo kuolematon!
    Itikka ääretön! Maan matonen!
    Jumala! – Itseäni vapisen
    ja kadotettu itsessäni olen!
    Kuin vieras kotonansa aatos harhaa
    nyt ymmällänsä: ymmärrystä huimaa!
    On ihme ihmiselle ihminen
    ja voitonhurmiossaan onneton!
    Hänt' ilo, kauhu vuoroin järkyttää.
    Ken säilyttää vois henkeni, ken riistää?
    Ei enkeli voi haudasta mua ryöstää;
    ei enkellegiona hautaan työntää.

    Ei arvelu, vaan todeks nähty on se.
    Kun armaan unen vallatessa ruumiin
    kedolle lumotulle Ioihtutanhuun
    kiis sieluni; tai eksyi synkkään saloon
    ja suri yksinään; tai jyrkänteeltä
    päistikkaa syöksyi, meren tyrskyiss' ui;
    tai vuorta nous; tai kera kummitusten,
    niin hurjain järjen lasten, tuuliin heittyi,
    – niin todisti sen harhalento, että
    sen ylväs olemus ei maahan kuulu...
    Ja kuolemattomuutta sieluni
    todistaa myöskin vaikeneva yö!...

    Miks itkeä siis kadotusta niitten,
    jotk' eivät kadotetut olekaan?...
    On täällä autius ja yksinäisyys,
    mut väkirikas, elontäys on hauta!
    On täällä luonnon hautaholvi kolkko
    ja kuolonalho, tumma kalmisto:
    maa lumeitten ja tyhjäin varjojen!
    Maan päällä kaikki, kaikk' on varjoa,
    maan tuolla puolen todellisuus asuu;
    on mieletöntä uskoa päinvastoin.
    Mi varmuus siellä, miss' ei muutu mikään!

    On täällä oleminen ummussansa,
    sarastus valju, esikartano;
    on suljettu viel' elon näyttämö,
    vain kuolema sen raskaan salvan avaa,
    nää vankat tomun kahleet kirvoittaa
    ja meidät, olemisen alkiot,
    niin tosielämästä vapahtaa;
    vain vaaksan kauempana on se, joka
    viel' odottaa saa valoa ja uinuu
    isässään alkiona tulevaisna.
    Olemme alkioita, kunnes voimme
    tuon kuoren murtaa taivaansinisen,
    ja rientää elämään – oi riemuamme! –
    jumalten elämää ja ihmisten.
    Mut hullu ihminen tääll' aatoksensa
    ja taivaallisen toiveensa luo multiin.

    Maan vanki, kammitsoitu alle kuun,
    niin kytkee kaipuunsa, vaikk' itse taivas
    soi hälle siivet avaruuksiin lentää
    ja nousta sinne, missä seraafeille,
    Jumalan istuint' ympäröiville,
    puu elämän suo kuolemattomuuden.
    Oi kuinka taivaallisin kultasäihkein
    hedelmät hehkuu kypsyin vanhurskaille,
    miss' eivät enää lyhvet iät tunnu,
    miss' aika, tuska, sattuma ja kuolo
    on haihtunut! Viissataa vuotta saisko
    pois iäisyyden ihmismielestä
    ja sielun kuolemattoman lois tomuun?
    Se ihmishenki, joka tultaan tuhlaa,
    kuluttaa voimans' innostukseen turhaan
    ja riehuu ihastuin tai säikkyin aina,
    kun täällä jokin houkuttaa tai uhkaa,
    kuin meri on, mi raivoo keinuttaakseen
    vain höyhentä tai hukuttaakseen sääsken.

                 Suomentanut Yrjö Jylhä.

COLLINS JA SHENSTONE.

William Collins (1721-59) oli palava runoilijasielu, jonka
Persialaiset ekloogit (The Persian Eclogues, 1742) ja Oodit (1746)
sisälsivät aikakauden arvokkainta runoutta, saavuttamatta kuitenkaan
klassillisuuden kylmässä ympäristössä vastakaikua. Pettymyksien
murtamana runoilija tuli mielisairaaksi. Myöhempi aika on arvioinut
uudelleen hänen runoutensa, todeten siinä Miltonin luonnontajua ja
tulossa olevan romantiikan "iltahelkähdelmiä" sekä barbaarisen
jylhyyden kaikua. Oodit Illalle (Evening) ja Intohimot (The
Passions) kuuluvat yhä elävään runouteen. Oodi Ylämaiden taikauskolle
(Ode on the Popular Superstitions of the Highlands, 1750) on kiintoisa
ilmaus romantiikan heräämisestä. Collins oli James Thomsonin
ystävä ja suojatti, hatuntekijän poika Chichesterista, saanut
yliopistokasvatuksensa Oxfordissa. – Spenserin ja Miltonin hengen
lapsiin on luettava William Shenstone (1714-63), Opettajattaren
(The Schoolmistress, 1742), leikillisten Spenser-säkeistöjen
kirjoittaja, Fienen tilansa nimeltä Leasowes (Worcestershiressa) hän
muodosti omintakeisesti kauniiksi, vapaasti suunnitelluksi puistoksi,
vaikuttaen huomattavasti engl. puiston kehitykseen. Hänen muusta
tuotannostaan mainitaan ballaadi Jemmy Dawson ja runoelma
Pastoraaliballaadi (1743). Shenstonen runoudella on ollut merkitystä
luonnonraikkauden ja tunteellisuuden elähdyttäjänä. Robert Burns on
saanut siitä herätteitä.

COLLINS:

ILLALLE.

    Jos olkihuilu, paimenlaulu vois
    sua, miettiväinen Ilta, viihdyttää.
        kuin lähteen laulu tuo
        tai tuulen huokaus hellä,

    oi, Neito arka, päivä kimmelhius
    kun lännen teltass' on ja vuodettaan
        kun kuultokudoksin
        jo pilvet peittää:

    On tyyntä kaikki; nahkasiipi vain
    se suhahtaen ohi vilahtaa,
        tai lentää suristen
        jo kovakuoriainen

    päin kulkijata polun hämyisen
    niin huoletonna iltaretkellään:
        mua neuvo, Neito tyyni,
            suo rauhan sävel mulle.

    mi hiljaa heliseisi hämylaaksoos,
    ja henkees hellään sulais sointuen,
      kun mietteissäni sulle
        mä sielun ovet avaan.

    Jo kuuhut, lumolamppus kalpee, nousee,
    ja maille tuoksuville valon antaa,
        ja Hengettäret, Keijut,
        ummuista kukkain,

    ja terhenimmet suloseppelpäin,
    nuo kastehelmilöiden kauniit lapset,
        ne mietehengen hienon
        tuo varjovaunuissasi.

    Suo villiin, kanervaiseen seutuhun
    mun käydä, missä laakson varjossa
        on jylhät rauniot
        ja henki kauniin uskon.

    Jos tuulet kylmät, sateet kohisten,
    mun tieni sinne estää, oi terve tupa,
        sä vuoren kaltahalla
        näyn jylhän tuttu,

    ja maalaiskylät auersiintoiset,
    ja iltakelloin kirkas sointu kaukaa,
        kun sormin kasteisin
        maat hiljaa hunnutat!

    Niin kauan kuin vain Kevät sateillaan
    sun hiukses, Ilta leuto, kostuttaa,
        ja Suvi kisaillen
        jää valoos viipymään,

    ja helmas lehdin täyttää harmaa Syys,
    ja Talvi, ulvoin ilmaan sameaan,
        sun saattos säikyttää
        ja repii viittas:

    Myös tuntee Tiede, Mielikuvitus,
    ja hymyilevä Rauha, Ystävyys,
        sun voimas lempeän,
        nimeäs rakastain.

SHENSTONE:

TOIVO.

    Surinassa mettisen soi
    unilaulu mun ahtehillain,
    puut luolia vartioi,
    mäet hohtavat lampaistain.
    Minä harvoin tappion koin,
    avun antoivat lähteeni sen,
    nuo saartamat sammalistoin,
    sinikelloin ja orvokkien.

    Havupuuta ei lehdikkotie
    näe; aitana kuusamat on.
    Viel' ei pyökkini vihreä lie,
    mut kaulaama ruususton.
    Sulo ainoa laitumien
    vain karjani on kevätsäin;
    puro sees ei, mut veessä ui sen
    kalat kultaiset kimmeltäin.

    Hyvin eräälle mieleinen on
    huvihuone mun pystyttämäin.
    Hänen ihailla pensaikon
    myös istutin kiirein päin.
    Pian jasmiini korvasi jo
    kera syreenin vaivani mun.
    Nyt tiuhana oksasto,
    rakas, vartoo kättäsi sun.

    Lakeuksilta, lehdoista haan
    miten villit sävelet soi,
    satakielet kun rakkauttaan
    jo ruusuille tarinoi!
    Ja kun kuulaana esiin hän käy,
    joka lintunen livertämään
    niin vienosti ennättäy; –
    ei hennois hän lähteäkään.

    Ihanaiselle lahja mull' ois,
    pesä metsäkyyhkysien,
    mut en ryöstää tuota ma vois:
    teoks ilkiön kutsuis hän sen.
    "Ei uskolliseksi hän jää,
    polo linnulta ken pojat vie."
    Sanat hellät kun kuulin ma nää,
    hän entistä rakkaampi lie.

       Molemmat suomentanut Elina Vaara.

THOMAS GRAY.

Ensimmäinen, joka irtautuen klassillisesta suunnasta tietoisesti
tulkitsi luonnon ja elämän tunnepuolia ja jylhää kauneutta, on Thomas
Gray (1716-71), maan hiljaisiin kuuluva, tuotantonsa laajuudelta
vaatimaton, mutta sen sisällykseltä huomattava runoilija. Ainoana
eloonjääneenä 12 lapsesta, kummallisen, perin kiivaan isän poikana,
vanhempain avioeron uhrina, hän vietti alakuloisen nuoruuden, mikä
varmaan vaikutti hänen runoilijaluonteeseensa. Käytyään Etonin koulun,
jossa tuli romantiikan historiasta kuulun Horace Walpolen ystäväksi,
hän opiskeli Camhridgessä lakimieheksi. Vv. 1739-41 hän matkusteli
Walpolen toverina Ranskassa ja Italiassa, mieli avoimena kaikelle
romanttiselle sekä luonnossa että myös kansanelämässä, kuten hänen
päiväkirjansa ja 1775 julkaistut kirjeensä hyvin osoittavat. Tultuaan
erimielisyyteen seuralaisensa kanssa hän palasi Cambridgeen, suoritti
tutkintonsa, ja jäi sinne koko iäksensä, eläen rauhallisesti oppineiden
ja runollisten harrastustensa parissa ja tehden joskus pienen matkan
ystäviensä luo, joihin Walpole pian taas kuului. 1757 tarjottua
hovirunoilijan tointa hän ei ottanut vastaan, mutta suostui
1768 rupeamaan uuden ajan historian professoriksi (ilman
opetusvelvollisuutta). Grayn runous hakee ilmitulotiensä samojen
luonnontunnelmien kautta kuin mitkä esiintyvät Miltonin I
Penserosossa. Hänen kuuluisimmassa runossaan Elegia maakylän
kirkkomaalla (An Elegy in a Country Churchyard, 1751), jota hän oli
hionut vuodesta 1742 alkaen, on tiivistettynä unohdetun kirkkomaan
surumielisyys, yksinäisyyden kauneus, katoovaisuuden majesteettisuus,
inhimillisten suuruus-unelmien mitättömyys, ja hiljaa hämärtyvän
luonnon alistuva alakuloisuus. Tähän hienoon, alakuloiseen elämän ja
luonnon tunnelmaan Grayllä yhtyy avoin mieli peloittavan ja jylhän
synnyttämälle ylevälle kauneudelle. Syvällisenä ajattelijana hän oli
tullut kansojen erikoisluonteen kehittymiseen nähden samoihin
johtopäätöksiin kuin Montesquieu teoksessa Lakien henki (L'Esprit
des Lois, 1749), mutta oli etsinyt tätä kansojen sielullista
yksilöllisyyttä niiden runoudesta eikä laeista, ja päätynyt täten
toteamaan kansanrunouden kauneuden ja arvon. Lainaten muodon
Pindaroksen luonnonraikkaasta oodista Gray nyt tulkitsee nämä
katsomuksensa runoaihein, joista voi todeta hänen ihailunsa Englannin
suuria luonnonneroja, Walesin muinaisia bardeja, ja ehkä ennen muuta
jylhää pohjoismaista, islantilaista muinaisrunoutta kohtaan. Gray onkin
tiettävästi ensimmäinen runoilija, joka on ottanut aiheita
viimemainitusta ja tehnyt sitä tunnetuksi. Huomattavimmat hänen
pindarolaisista oodeistaan ovat Runouden retki (The Progress of
Poesy, 1755) ja Runolaulaja (The Bard, 1757), ja hänen
islantilaisista mukaelmistaan Kohtalokkaat sisaret ja Odinin matka
manalaan (The Fatal Sisters, The Descent of Odin, 1763). Näin Gray
kohotti näkyville barbaarirunouden, aloittaen siten romanttisen
aikakauden Euroopan kirjallisuudessa. Tämän on vasta uusin tutkimus
todennut, mutta Elegia on ollut ilmestymisestään saakka rakastettu, ja
sen sepittäjän, hiljaisen ja vaatimattoman, mutta syvällisen ja
oppineen miehen muisto kunnioitettu. Hän lepää "maakylänsä
kirkkomaassa" Stoke Pogesissa Cambridgen lähellä.

ELEGIA MAAKYLÄN KIRKKOMAALLA.

    Soi ehtookellot lyönnein verkkaisin,
    ja nummell' ammuin karja vaeltaa,
    käy kotiin maamies raskain askelin,
    yön verhoon peittyy ihminen ja maa.

    Ei siinnä silmiin loisto maisemain,
    maat kattaa autius ja uupumus,
    soi vaimenevat karjankellot vain
    ja kovakuoriaisen surraus;

    murattikaapuisesta tornistaan
    kuun puoleen nurkuu huuhkain totinen,
    ett' outo vieras hänen tarhassaan
    käy valtakunnan rauhaa häiriten.

    Tääll' alla kumaraisten jalavain,
    maan nurmettuneen turvekummuiss' on
    luut pienen kylän esivanhempain
    niin ahtaan saaneet lepokammion.

    Ei aamutuulen raikas humistus,
    ei visertävä räystäspääskynen,
    ei kukon laulu, torven toitahdus
    voi heitä nostaa alta multien.

    Ei heille liesi lämpöänsä suo;
    ei askartele vaimo ehtoisin,
    laps jokeltain ei juokse isän luo,
    ei kiipee suudeltavaks sylihin.

    He aurasivat nurmettuneen maan,
    he sadon korjasivat sirpillään.
    Kuink' innoin hepojaan mies ohjaskaan!
    Kuink' alta kirveen metsä väistyikään!

    Heit' älköön Maineenhimo pilkatko,
    jos täällä raataissaan he vähän pyys;
    vaikk' oli heillä karu kohtalo,
    ei ylenkatsoa saa Ylhäisyys.

    Niin valtaa, koreutta vaakunain
    kuin kauneuden, kullan väikyntää
    yks määrä väistämätön vartoo vain:
    tiet maisen maineen hautaan häviää.

    Ei, mahtimiehet, väheksyä saa,
    jos ylle hautain tääll' ei Muisto voi
    rakentaa holvistoa kaartuvaa,
    miss' ylistystä hymnit hartaat soi.

    Näät voisko patsas, riimikivi pois
    kotiinsa saattaa hengen paenneen?
    Tai kuinka imarrus tai maine vois
    herättää tomun kylmän uudelleen?

    Kenties tää kolkka kätkee sydämen,
    mi kantoi taivaan tulta aarteenaan;
    ja kädet, jotka lyyraa koskien
    ois hurmanneet, tai luotiin valtikkaan.

    Mut tiedonkirjat heit' ei valaisseet,
    ei aikain taakse nähneet suvut nää;
    hyys kylmä puute neron lähdeveet,
    tukahti jalot intohimot jää.

    Niin moni helmi merten pohjalla
    säteilee yöhön mittaamattomaan,
    niin moni kukka hehkuu salassa
    ja kylvää erämaahan tuoksuaan.

    Tääll' ehkä joku Hampden levon sai,
    ken sortajaansa vastaan seissyt on,
    tai ehkä joku mykkä Milton tai
    myös joku Cromwell, vereen viaton.

    Ei koota suosiota senaatin,
    ei hätää uhmata ja kuolemaa,
    ei kylvää rikkautta kylihin,
    ei kansan ääntä kuulla siunaavaa.

    osansa suonut; heidän hyveitään,
    mut myöskin rikoksiaan rajoittain
    se riensi heiltä aseet riistämään
    ja kielsi rynnäkön luo valtikkain;

    ei sallinut se peittää häpeää,
    ei pettää tuntoaan kuin uskoton,
    ei Loiston alttaria ylentää
    luo runotarten uhrikarsikon.

    Etäällä riehunnasta joukkojen
    ei eksyneet he turhiin toiveisiin,
    kautt' elon laaksomaitten viileitten
    ja hiljaisten he vaelsivat niin.

    Mut ajan pilkkaa vastaan nääkin luut
    on saaneet kiven hauraan, matalan:
    niiss' oudot kirjaimet tai merkit muut
    rukoilee huokausta kulkijan.

    Runotar oppimaton nimet vain
    ja iät pars', ei maineen sanaakaan:
    hän pyhät tekstit kiviin siroittain
    opetti rahvaan miehet kuolemaan.

    Niin rakkaan, levottoman hahmon tään
    ken saaliiks unhoituksen jättää vois,
    eik' onnellisen päivän jättäissään
    ees kaipuun katsett' enää taakseen lois.

    Kun silmät sammuu, katsein kiihkoisin
    ne pyytää nähdä hellän kyynelen;
    soi luonnon huuto vielä maastakin,
    ja tuhkassamme hehkuu liekit sen.

    Mut sinä, joka eessä silmies
    näät vainaat, kuin he kulki eläissään;
    jos joku arka sielu, kaltaises,
    sun kohtaloas sattuis kysymään:

    Niin ehkä joku vanhus vastaa näin:
    Näin usein, kuinka koitteess' auringon
    hän ylängölle, sarastusta päin,
    riens' yli kasteraikkaan nurmikon.

    Ja juureen kumaraisen pyökkipuun
    puolpäivän aikaan heittäysi hän
    ja vaipuin surutonna haaveiluun
    vain katsoi virtaa puron kiitävän.

    Hän metsiin yksin kulki harhaillen
    pää pystyss', uhmaa täynnä, hymysuin,
    tai murtamana huolten, murheitten
    tai lemmentuskissansa masentuin.

    Eräänä aamuna ei nähtykään
    hänt' alla pyökin, yllä nummen tuon;
    uus päivä nous: ei noussut retkellään
    hän kummun yli ääreen virran vuon.

    Kun hänet jälleen näimme, virret soi,
    ja hänet tuotiin poveen kirkkomaan.
    Käy luo ja katso, vaeltaja oi,
    on kaiverrettu paateen harmajaan:

             Epitaafi.
    Maan helmaan tässä päätyi nuori mies,
    hän maineen seppelöimä ollut ei,
    hän murheen omaks sydämensä ties
    ja suru pitkä hänet hautaan vei.

    Mut vilpitön ja aulis oli hän;
    ja kallis oli palkka taivainen:
    soi taivas, mitä pyys hän – ystävän;
    sai Puute hältä kaikki: kyynelen.

    Täält' ällös kaiva hänen tekojaan:
    jokainen erhe kuin myös hyvä työ
    väristen toivoo alla mustan maan,
    ett' aamu Herran saapuis, väistyis yö.

                      Suomentanut Yrjö Jylhä.

MACPHERSON JA OSSIAN.

Kelttiläisten laulajat, bardit ja "filit", sommittelivat lyhyitä
lyyrilisluontoisia, hämäriä, juhlallisin vertauksin väritettyjä
loppusoinnullisia runoja. Eepillinen runous oli satujen kertojaan
(iriksi "senchaid") asiana; oli suorasanaista, välillä runosäkeiden
keskeyttämää. Walesissa säilynyt kymriläinen epiikka on käsitelty
Arthurin tarinapiirin yhteydessä; toinen säilynyt kelttiläisen epiikan
piiri on iriläinen. Siihen kuuluu kaksi ryhmää, vanhempi Cuchullin- ja
nuorempi Ossian-sikermä. Edellinen on kerrottuna laajassa
käsikirjoituksessa: Lebor na huidrassa 1000-luvun lopulta ja
jälkimmäinen Leinsterin kirjassa 1100-luvulta. Edellisessä on
sankarina nuori Cuchullin, ja tapahtumana sota Connaughlin ja Ulsterin
välillä. Jälkimmäinen sikermä kertoo Finn-kuninkaasta ja tämän pojasta
Ossianista (Ossinista). Saksalainen tutkija Zimmer on osoittanut
Ossianin tarinoiden tarkoittavan irien ja normannien (viikinkien)
välisiä taisteluja 800-900-luvuilla ja sankarien nimien olevan
normannilaisia (Finn mac Cumaill = Ketill vite, Ossin = Asvin,
Oscar = Asgeir = Ansgarius). Keskiaikana tulivat Ossianin
sankaritarinat tunnetuiksi myös Skotlannin gaelien keskuudessa,
jossa tarinat Finn-kuninkaasta muutenkin olivat vanhastaan
tutut, versoen ja muuntuen kansan suussa, ja säilyen myöhään
1700-luvulle saakka. Sielläkin niitä merkittiin muistiin; tällaisia
skotlantilais-ossianilaisia käsikirjoituksia on säilynyt useita, vanhin
13:nnelta vuosisadalta. 1700-luvun jälkipuoliskolla nämä ossianilaiset
toisinnot nousivat kirjallisen maailman näkyviin, vaikuttaen syvästi
romanttiseen runouteen. Invernesshiressä, Ruthvenissa, toiminut ja
sieltä syntyisin oleva opettaja James Macpherson (1738-96), kirjailija,
joka 1758 oli julkaissut Ylämaalainen (The Highlander) nimisen
runoelman ja joka jonkin verran – ei täydellisesti – osasi gaelin
kieltä, näytti 1759 kirjailija John Homelle muutamia gaelinkielisiä
käsikirjoituksiansa, ilmoittaen niiden olevan kansanrunoja. Home esitti
parin käännökset professori Hugh Blairille, joka innostutti
Macphersonin kääntämään loputkin ja julkaisemaan ne. Blair oli heti
saanut sen käsityksen, että kysymys oli muka suuremmasta runoelmasta,
jonka sirpaleita nämä olivat, ja jonka jäännöksiä varmaan oli tarkasti
etsimällä enemmänkin löydettävissä. 1760 ilmestyi sitten Vanhan
runouden sirpaleita, koottuja Skotlannin Ylämaista ja käännettyjä
gaelin eli ersen kielestä (Fragments of Ancient Poetry Collected in
the Highlands of Scotland and Translated from the Gaelic or Erse
Language). Tämän jälkeen Macpherson ja pari muuta lähtivät
ylämaihin keräysretkelle, löytäen todistettavasti joukon vanhoja
käsikirjoituksia, joista Macpherson sommitteli seuraavan julkaisunsa
Fingal, muinainen, kuusi kirjaa sisältävä eepillinen runoelma,
sepittänyt Fingalin poika Ossian, gaelin kielestä kääntänyt James
Macpherson (1762). Seuraavana vuonna ilmestyi kahdeksan kirjaa
sisältävä Temora, ja 1765 kaikki osat sisältävä Ossianin teokset
(The Works of Ossian). Epäämätöntä on, että ossianilaista runoutta oli
Ylämaissa sekä käsikirjoituksina että suullisena, ja että Macpherson
tovereineen löysi sitä runsaasti. Kaiken jälkeenpäin syntyneen
epäselvyyden ja riidan syynä on aikakauden puutteellinen tieteellinen
koulutus, eivätkä suinkaan Macphersonin tekemät väärennykset: 1) se,
ettei Macpherson heti julkaissut keräyksensä tuloksia gaelinkielisinä,
vaan ymmärtämättä asian tärkeyttä salli välinpitämättömyydessään
ihmisten epäilysten juurtua ja kasvaa; 2) että hän ilmeisesti koetti
Blairin ajatuksen mukaan todeta yhtenäisen runoelman olemassaoloa,
suorittaen väkivaltaista yhdistämistyötä, ja että hän tämänkin johdosta
teki käännöksensä vapaammin ja mukailevammin kuin kääntäessään
ensimmäiset "Sirpaleet"; 3) että hän muutenkaan ymmärtämättä
sanallisen, uskollisen käännöksen välttämättömyyttä, ilmeisesti Blairin
ihastuksen harhaanjohtamana suoritti itsenäisen uudelleenrunoilemisen,
tosiasiallisesti omalla runoilijakyvyllään antaen runoelmille paljon
sitä tunneväriä ja tehoa, joka on niiden voimana, mutta jota
muinaisgaeliläisessä runoudessa ei ainakaan tässä määrässä ole.
Tämän mukaan Ossianissa erikoisella tavalla yhtyy muinaisgaeliläinen
jylhyys, Raamatun runous ja 1700-luvun youngilais-richardsonilais-
sterneläinen tunteellisuus. Sen vaikutus maailmankirjallisuuteen on
tunnettu, johtuen sen murhemielisestä katoavaisuudentunnelmasta ja
sumuharsoisesta alakuloisuudesta, tuonenhämyssä vaeltavista
traagillisista sankari- ja neitokuvista. – Macpherson, joka itse
suhtautui Ossian-riitaan välinpitämättömästi, antamatta edes
toivottavia selityksiä, oleskeli 1764-66 Floridassa Pensacolan
kuvernöörin sihteerinä, toimi sen jälkeen Lontoossa hallituksen
asiamiehenä, tuli 1780 parlamenttiin ja 1781 Arrotin Nabobin
asiainhoitajaksi. V:sta 1789 hän asui kotiseudullaan, jossa kuoli 1796.

OSSIANIN TERVEHDYS AURINGOLLE.

Oi Malvina, tunnen auringon lämmön! Lepooni jätä minut. Kenties he
uniini nousevat; luulen kuulevani vaisua ääntä. Taivaan säde iloiten
Carthonin haudalla loistaa: sen lämpö minua ympäröi.

Oi sinä, ken ylhäällä kierit kuin taattoni pyöreä kilpi! Mistä säteesi,
aurinko? Sun valosi loputon? Puhkeat loistamaan kaamean kauniina;
tähdet pilveen piiloutuvat, kuu kylmä, kalvas, vaipuu aaltoon
läntiseen; sinä yksin liikut vain. Ken matkasi kumppani olla voi?
Kaatuvat vuorten tammet, ja vuoretkin aika rappeuttaa; veet meren
kasvaa, kutistuu; kuu taivahalle katoaa; vain sinä, sama ainiaan,
iloitset tiesi kirkkaudessa. Kun maailma myrskyistä tummuu, kun jyrisee
ja salamoi, sun kauneutesi pilvistä katsoo ja myrskyssä nauraa. Mutta
Ossianiin katsot turhaan, ei säteitäsi enää näe hän, ei näe, liehuuko
keltahiuksesi pilvissä idän, vai värjytkö porteilla lännen. Olet
sentään kaltaiseni kenties: vuosillasi loppu lie. Olet nukkuva
pilvissäsi vain, et aamun äänestä huoli. Siis riemuitse
nuoruusvoimissasi! Vanhuus on synkkä ja suloton; se on niinkuin kuun
kimmeltävä valo, kun se loistaa pilvenpirstojen läpi, ja sumu värjyy
kukkuloilla, tasangolla henkii pohjoinen; matkamies värisee keskellä
taipalettansa.

                                                  (Carthon.)

BALCLUTHAN AUTIUS.

Olen nähnyt Balcluthan muurit; ne olivat autiot. Oli saleissa liekit
kohisseet, ei ihmisääniä kuulunut enää. Pois oli Clutha virta siirtynyt
muurien kukistuessa. Pää huojui hylätyn ohdakkeen ja tuulessa suhisi
sammal. Ketun silmät katsoivat ikkunoista, ja vehmas muurin ruoho
heilui sen pään ympärillä. Moinan maja on autiona, hiljaisuus asuu
hänen isäinsä huoneessa. Murhelaulunne, runojat, kohotkoon muukalaisten
maassa! Vain ennen meitä he kaatuivat, me kaadumme kerran myös. Miksi
rakensit itsellesi linnan, ajan kiitävän poika? Nyt katsot torneistasi:
muutama vuosi vain, ja autiomaan tuuli tulee; se ulvoo tyhjässä
hovissasi ja viheltää puolikuluneen kilpesi vaiheilla. Ja tulkoon tuuli
autiomaan! Kerran tulemme olemaan kuuluisat. Käteni jälki on jääpä
taisteluun, nimi lauluun runoilijain. Virittäkää laulu, lähettäkää
malja kiertämään! Ilo vallitkoon linnassani! Milloin katoat, taivaan
aurinko? Jos katoat, valo mahtava, jos ajallinen vain loistosi lie kuin
Fingalin, maineemme elää säteittesi kuoltua. Näin lauloi Fingal ilonsa
päivänä.

                                                     (Carthon.)

SELMAN LAULUT.

Tähti saapuvan yön! Kaunis on valosi lännessä, kun nostat kutrisen pään
pilvestäsi, kun käyt yli kukkulasi askelin ylhäisin. Mitä katselet
lakeudella? Rajut tuulet ovat tyyntyneet. Tulvavirran kohina kantautuu
etäältä. Kaukana vyöryvät aallot, paasille kiiveten. Ehtoon hyttyset
ovat nousseet heikoille siivilleen; ne lentävät suristen kentän yli.
Mitä katselet, kaukainen valo? Vain hymyilet ja lähdet pois. Vedet
iloiten ympäröivät sinut, sulohiuksesi kostuttaen. Hiljainen säde,
hyvästi jää! Suo valon nousta Ossianin sielussa!

Ja se nousee voimassaan! Katselen menneitä ystäviäni. He kokoontuvat
Loran luo, kuin menneiden vuosien aikaan. Fingal sankkana usvapatsaana
saapuu, urhonsa ympärillään, ja lauluniekkoja, katso harmaa Ullin!
Ylväs Ryno! Alpin suloääninen! Minonan vieno valitus! Miten ovat
muuttuneet ystäväni sitten Selman juhlan päivien! Kiistelimme silloin
kuin kevättuulet, kun ne kiitävät kukkulan yli ja taivuttavat hiljaa
suhisevan ruohon.

Tuli esiin kaunis Minona; hän kyyneleisen katseen maahan loi. Hänen
hiuksensa hulmusivat hiljaa, kun tulvahti tuuli joskus kukkulalta päin.
Oli sankarien sielut murheelliset, kun hän korotti sointuvan äänensä.
Usein he olivat nähneet Salgarin haudan, valkorinta Colman synkän
majan. Colma jäi kukkulalle yksin, kaikkine laulunsointuineen. Salgar
lupasi tulla, mutta yö laskeusi ympärille. Kuulkaa Colman ääntä, kun
hän istui yksin kukkulalla!

Colma: On yö, olen yksin, hyljättynä myrskyjen kummulle. Vuorilla
huokaa tuuli. Putoukset syöksyvät pauhaten jyrkänteiltä. Ei ole majaa
suojaksi sateelta; olen kadotettu tuulien kukkulalle!

Tule takaa pilviesi, kuu! Yön tähdet, nouskaa! Minut, vähäinen valo,
vie paikkaan, missä armaani lepää ajosta yksinään, lähellään lauennut
jousi, koiransa ympärillä huohottaen. Mutta täällä minun yksin istua
täytyy, vesipaadella sammaltuneella. Kohisevat virta ja tuuli. En kuule
armaani ääntä! Miksi viipyy Salgar, lupaustaan ei kukkulan päämies
muista? Täällä on paasi, täällä puu, täällä kuohuva koski! Lupasit yön
keralla tulla. Oi, minne on Salgarini mennyt? Kanssasi tahdoin paeta
isääni, kanssasi veljeäni ylpeää. Heimomme olivat vihoin kauan, me emme
ole, oi Salgar!

Hetkeksi taukoa, tuuli! Koski, ole tuokio hiljaa! Ääneni ympäri kuulua
suokaa! Vaeltajani mua kuulla suokaa! Salgar, Colman ääni kutsuu! Tässä
on paasi ja puu. Salgar, armaani! täällä olen. Miksi tulosi viipyy?
Kas, tyynnä nousee kuu. Laakson virta on kirkas. Kivet jyrkänteen ovat
harmaat. En häntä rinteellä näe. Eivät koirat hänen edellään käy
ilmoittaen: hän lähestyy. Yksin minun istua täytyy!

Kuka lepää nummella vierelläni? Rakastettuni ja veljeni? Ystävät,
minulle puhukaa! He vastausta Colmalle eivät suo. Puhukaa minulle: olen
yksin! On kauhujen kiusaama sieluni! Oi, he ovat kuolleet! Taistelun
punaamat miekkansa ovat. Oi veljeni, veljeni, miksi surmasit Salgarini?
Oi Salgar, miksi tapoit veljeni? Rakkaita olitte kumpikin! miten
ylistää teitä voisin? Sinä olit kukkulalla tuhansista kaunein, hän
sodassa kauhistava. Puhukaa minulle, kuulkaa minua, rakkauteni lapset!
Vaiti he ovat, iäksi vaiti! Rintansa on kylmä ja eloton. Oi, kukkulan
kalliolta, tuulisen jyrkänteen huipuilta puhukaa, te kuoleman aaveet!
Puhukaa, en pelkää! Miksi menitte lepoon? Mistä kukkulan luolasta
löydän kuolleet? Ei äännähdystä tuuli tuo, ei vastausta, myrskyn
puoleksi hukuttamaa.

Murheessani istun; aamua odotan kyynelöiden. Valmistakaa hauta, te
kuolon ystävät! Sitä älkää Colmalta sulkeko. Kuin unelma katoaa
elämäni: miksi jälkeenne jäisin? Ystäväini kera olen lepäävä täällä,
kaikuvapaatisen virran vierellä. Kun kukkulan peittää yö, kovat tuulet
nousevat, seisoo haamuni viimojen keskellä, vaikeroiden ystävien
kuolemaa. Erämies sen kuulee majassaan, hän pelkää, mutta hän lempii
ääntäni. Sillä sulosti soi ääneni ystävilleni: mieleiset olivat
Holmalle hänen ystävänsä!

Näin kuului laulusi, Minona, Formanin vienosti punehtuva tytär. Me
itkimme Colman tähden, sielumme oli murheellinen! Ullin tuli
harppuineen; hän esitti Alpinin laulun. Alpinin ääni oli kaunis; Rynon
sielu oli tulisäen! Mutta he olivat levänneet ahtaassa talossa, Selman
ääni oli vaiennut. Eräänä päivänä oli Ullin palannut metsältä ennen
sankarien kuolemaa. Hän kuuli taiston kukkulalta; heidän laulunsa oli
vieno, mutta murheellinen! He valittivat Morarin kaatumista,
Kuolevaisista ensimmäisen! Hänen sielunsa oli kuin Fingalin sielu,
hänen miekkansa niinkuin Oskarin miekka. Mutta hän kaatui, ja hänen
isänsä murehti, sisaren silmät olivat kyyneliä täynnä. Olivat Minonan
silmät kyyneliä täynnä, jalosyntyisen Morarin sisaren. Pois hän meni
Ullinin laulaessa, kuin lännen kuu, kun se sadekuuron aavistaen kätkee
kauniin päänsä pilveen. Ullinin kera kosketin harppuun; murhelaulu soi!

Ryno: Sade ja tuuli ovat laanneet, tyyni on päiväsydän. Taivaan pilvet
ovat hajonneet. Vihreiden kukkulain yli oikukas aurinko rientää.
Punaisena laskeutuu kukkulan virta lävitse kivisen laakson. Suloinen on
solinasi, virta! mutta suloisempi vielä on ääni, jonka kuulen. Se on
Alpinin, laulun pojan ääni, valitus kuoleman tähden! Päänsä on iän
painama, punainen on kyyneltynyt silmä. Alpin, laulun poika, miksi olet
yksin hiljaisella kukkulalla? Miksi valitat kuin metsän tuuli, kuin
aalto autiolla rannalla?

Alpin: Kyyneleeni, oi Ryno, virtaavat vainajain tähden, ääneni niiden
vuoksi, jotka menivät pois. Korkea olet sinä kukkulalla, kaunis laakson
poikain keskellä. Mutta sinä olet kaatuva kuin Morar, itkijä on istuva
haudallasi. Kukkulat eivät sinusta enää tiedä, jousesi on ajelehtiva
linnassasi lauennein jäntein!

Olit nopea, oi Morar, niinkuin erämaan kauris, peloittava kuin tulinen
meteori. Raivosi oli kuin myrsky, miekkasi taistossa kuin salama
kedolla. Äänesi oli kuin koski sateen jälkeen, kuin pitkäinen
kaukaisilla kukkuloilla. Moni kaatui kätesi kautta; he menehtyivät
vihasi liekkeihin. Mutta kun sinä palasit sodasta, miten rauhaisa
olikaan otsasi! Kasvosi olivat kuin aurinko sateen jälkeen, kuin yön
hiljaisuudessa kuu, tyynet kuin järven pinta, kun kova tuuli on
tauonnut.

Ahdas on majasi nyt, synkkä olinpaikkasi! Kolmella askeleella hautasi
kierrän, oi sinä, niin mahtava muinoin! Neljä kiveä, sammal
kiireellään, on ainoa muistosi. Niukkalehtinen puu ja tuulessa
suhiseva, pitkä ruoho osoittavat metsämiehen silmälle hautasi, mahtava
Morar! Morar, olet köyhä todella. Ei sinua murehdi äiti, ei neito
lemmenkyynelin. Kantajasi on kuollut. Kuollut Morglanin tytär.

Ken sauvoineen on tuo, jonka pää on valkea vanhuuttaan? jonka silmät
ovat kyynelistä punaiset? ken huojuu joka askeleellaan? Se taattosi on,
oi Morar! isä, jonka ainoa poika olet. Hän sotakunniasi kuuli, hän
kuuli vihamiesten hajaantuneen, hän kuuli Morarin maineen; miksi hän ei
kuullut pojan haavasta? Itke, Morarin isä! itke; mutta poikasi ei sinua
kuule. Kuolleiden uni on syvä, matala multainen pielus. Ei ääntäsi
kuule hän enää, ei herää enää kutsuusi. Milloin on koittava haudan
aamu, joka valveille nukkujan kutsuu! Jää hyvästi, miehistä uljain!
Sinä voittaja taistelukentän! Mutta enää ei näe sinua kenttä,
aseloistostasi ei kirkastu pimeä metsä. Et jättänyt yhtään poikaa.
Nimesi on lauluissa säilyvä. Tuleva aika on sinusta kuuleva, kaatuneen
Morarin maineen se kuulee.

Näin haastoivat laulun päivinä runojat taruja menneiden aikain, kun
harppujen soittoa kuunteli kuningas. Päälliköt saapuivat kaikilta
kukkuloiltaan ja suloista soittoa kuuntelivat. He kiittivät Conan
ääntä, tuhannesta laulajasta ensimmäisen. Mutta ikä jo kieltäni painaa,
sieluni on riutunut! Toisinaan kuulen laulajain haamujen äänen, opin
heidän kaunista lauluaan. Mutta muisti jo heikontuu. Minä kuulen
vuosien kutsun! Ne kysyvät ohi vieriessään, miksi Ossian laulaa? Pian
hän makaa ahtaassa kammiossa, hänen nimeään ei nosta laulaja kukaan.
Vierikää, synkeäotsaiset vuodet, ei rientonne iloa tuo! Avatkaa hauta
Ossianille, sillä hänen voimansa on mennyt. Laulun pojat ovat menneet
lepoon. Ääneni on jäljellä vielä, kuin jyrisevä vihuri yksinään
kalliolla merellisellä, kun tuulet ovat tyyntyneet. Tumma sammal
suhisee siellä, merimies näkee kaukaa huojuvat puut.

                                        Suomentanut Elina Vaara.

PERCY JA BALLAADIT.

Gray ja Macpherson toivat kirjallisuuteen pohjoismaisen ja kelttiläisen
muinaisuuden. Samoihin aikoihin kohdistui huomio lähempänäkin olevaan
menneisyyteen, keskiaikaan, joka nyt löydettiin ja huomattiin
Montesquieun ajatusten valossa arvokkaaksi kansojen silloisen
kehitysasteen kuvaksi. Herättävästi vaikutti tässä suhteessa piispa
Richard Hurdin teos Kirjeitä ritarisuudesta ja romantiikasta (Letters
on Chivalry and Romance, 1762). Keskiajan vähäksytty kirjallisuus
esiintyy nyt uudessa valossa, sen alla piilevän kehitysjakson tulkkina
ja elämänymmärryksen kuvastimena; sitä ei enää tuomita uuden ajan
mittojen, vaan pyritään ymmärtämään sen oman hengen mukaan. Thomas
Percy (1729-1811), runoilija, menneisyyden harrastelija, pappi, ja
v:sta 1782 Dromoren piispa, teki tälle kauneusihanteen siirtymiselle
klassillisuudesta romantiikkaan, antiikista keskiaikaan, suuren
palveluksen ballaadikokoelmallaan Vanhan englantilaisen runouden
jäännöksiä (Reliques of Ancient English Poetry, 1765). Montesquieun
ajatusten mukaan hän oli kiinnostunut kansojen vanhaan runouteen, olipa
suunnitellut siitä näytekokoelmaa, minkä aikeen Herder sitten toteutti,
julkaissut Viisi katkelmaa riimurunoutta (Five Pieces of Runic
Poetry, 1763), Ja uuden käännöksen Korkeasta Veisusta (1764). Jo
varhain hän oli ryhtynyt kokoilemaan arkkiveisuja ja kansan keskuudessa
kulkevia kertovia lauluja, ns. ballaadeja, mm. saaden eräältä
ystävältään tämän kotona ajelehtineen ison foliokäsikirjoituksen, jonka
lehdistä talousapulaiset joskus repivät sytykkeitä ja jonka todettiin
sisältävän vanhaa ballaadirunoutta. Tällaisia kokoelmia oli olemassa
useita painettunakin, mutta ne olivat jääneet huomaamatta, ajan henki
kun ei ollut ymmärtänyt niitä, mutta kun Percy nyt – Shenstonen
kehoituksesta – painatti keräämänsä ballaadit, hän antoi sillä
ajallensa juuri sen lahjan, jota se hartaimmin halusi. Teos sisälsi 176
runoa, joista 45 oli saatu tuosta löydetystä foliosta, rikkirevityistä
kohdista Percyn paikkaamina ja muutenkin aikansa runotyyliin
laittelemina. Onneksi hän ei hävittänyt alkuperäistä foliota, joka
julkaistiin 1867-68 tieteellisesti tarkkana painoksena. Percyn
kokoelman vaikutus sekä Englannin että mannermaan kirjallisuuteen on
ollut erittäin huomattava. Siitä on alkuisin romanttinen, nimenomaan
haamuballaadirunous; se on vaikuttanut Herderiin ja Saksan
romantiikkaan herättävämmin kuin Ossian; siihen pohjautuu Walter
Scottin nuoruuden runollinen syttyminen. Se avasi uuden, tuoreen
runouden lähteen, josta pulppusi tervehdyksiä romantiikat autereessa
väräjävästä, nyt niin lumoavalta tuntuvasta menneisyydestä, ritarien,
ministrelien, hengettärien ja keijukaisten, munkkien ja
pyhiinvaeltajien, Robert Hoodin ja Sherwoodin metsän iloisten sissien
maailmasta.

CHEVYN METSÄSTYS.

Ensimmäinen osa.

    Northumberlandin kreivi,
      sir Percy, vannoi näin:
    hän Cheviotin vuorilla metsästää
      kolme päivää peräkkäin,
    vaikka uljas ritari Douglas
      on valtias sielläpäin.

    Komeimmat hirvet Cheviotin
      hän surmaa ja pois tuo myös. –
    "Kautta kunniani!" huus Douglas,
      "minä estän sun ilkityösi"

    Sir Percy Banbrowsta saapui,
      ja metsästystorvet soi.
    Tuhatviissataa jousimiestä
      hän kolmesta piiristä toi.

    Ajo alkoi vuorilla Cheviotin,
      kun valkeni maanantai.
    Sitä surkeutta ois itkenyt
      laps syntymätönkin kai!

    Ajomiehet metsiin riensivät
      jalot otukset säikyttäin.
    Muut jousia jännitellen
      kedoll' astuivat vierekkäin.

    Ajo hurja metsissä alkoi nyt,
      levis ylitse lavean maan.
    Ajokoirien lauma säälitön
      kovin ahdisti saalistaan.

    Ajo alkoi vuorilla Cheviotin,
      kun valkeni maanantai.
    Ja kun päivä puoleen kallistui,
      sata hirveä surmansa sai.

    Kedot surmansoittoa raikuivat,
      pian saalista kertyi niin.
    Tuli Percy peijaispaikalle,
      kun hirviä nyljettiin.

    Hän virkkoi: "Douglas luvannut on
      että tänään hän vastaani käy.
    Minä tiedän kyllä ja vannon sen,
      että häntä ei täällä näy."

    Eräs knaapeista silloin viestin toi;
      hän kertoi nähneensä juur,
    että ritari Douglas lähestyy
      ja kanssansa joukko suur!

    Ja miekoin, peitsin ja pertuskoin
      on täyteen ahdettu tie:
    väkevämpää laumaa ja uljaampaa
      ei kristikunnassa lie.

    Kakstuhatta peitsimiestä
      pian valtaa metsästysmaat;
    Tweed-virran laaksossa syntyneet
      ovat miehet urhokkaat.

    "Tähän jääköön saalis – nyt aseisiin!"
      huus Percy ja ratsaille nous,
    "sen jälkeen kun jätitte kätkyen
      näin tarpeen ei ollut jous."

    Kera miestensä ritari Douglas
      tuli ratsain, ja järkkyi maa.
    Kuin hiillos liekehti varusteet,
      ei miest' ole uljaampaa.

    "Mitä miehiä olette?" kysyi hän,
      "kenen väkeä olette te?
    Kenen luvalla tulitte metsästämään
      minun mailleni, sanokaas se?"

    Eräs miehistä ensiksi vastaan käy,
      ja lordi Percy on se:
    "Kenen väkeä olemme, kerro en,
      enkä keitä olemme me;
    mut tänne tulimme metsästämään,
      sitä ette estä te.

    Komeimmat hirvet Cheviotin
      minä ammuin ja vien ne myös."
    "Kautta kunniani!" huusi Douglas,
     "saat maksaa sen ilkityösi"

    Myös virkkoi ritari Douglas
      sir Percyn kuullen näin:
    "On väärin, jos vuotaa meidän vuoks
      veri miestemme syyttömäin.

    Mut, Percy, olethan lordeja maan,
      saman arvon minäkin sain.
    Väet syrjään väistyen katselkoot
     kun iskemme vastakkain."

    "Vihat Jumalan", virkkoi Percy,
      "se saakoon ken vastaa ei!
    Kautta sieluni, uljas Douglas,
      tämä päivä sun manalle vei!

    Ei Ranskassa, Englannissa,
      ei Skotlannissakaan
    ole naisesta syntynyt yhtäkään,
      joka sais minut taipumaan."

    Northumberlandin knaapeista huus
      Withrington urhokas:
    "On häpeä, jos tämän kuulla saa
      myös Henrik-kuningas!

    Te olette lordeja kumpikin,
      minä halpa knaappi maan;
    päämieheni syöstessä taisteluun
      en syrjästä katso, vaan
    sydän mulla ja koura altis on
      hänt' alati puolustamaan."

    Se päivä, se päivä kauhea
      ja verinen alkoi noin.
    Ja jos tahdotte kuulla enemmän,
      niin kohta kertoa voin.

Toinen osa.

    Latas jousensa Englannin miehet
      sydän kylmänä niinkuin paas;
    sataneljäkymmentä vastustajaa
      ens yhteislaukaus kaas.

    Oli skottien kreivi Douglas
      sotakentällä korska mies.
    Se riveissä jousell' ampujain
      mieshukkaa ja hätää ties.

    Sotajoukkonsa kolmeen osastoon
      nyt hajota käski hän;
    eri suuntiin peitsin välkkyvin
      väen nähtiin rientävän.

    Ja meiltä englantilaisilta
      miesparven se saarros vei.
    Moni kaatui rohkea jousimies;
      ilonpäivä se ollut ei.

    Pois jousen heittäen säilällään
      nyt englantilaiset löi.
    Oli kamala näky, kun panssariin
      teräs iski ja säkenöi.

    Läpi suomupaitain ja kypäräin
      puri miekka ja haavat löi.
    Moni urho lysähti polvilleen,
      mut harvapa epäröi.

    Ja viimein Percy ja Douglas
      taas olivat vastakkain,
    päämiehet väkevät, rohkeat
      terässäiläänsä heiluttain.

    Tasapäisinä yhteen iskivät
      nuo urhot karaistuneet,
    kunis alta kypärän hurme vuos
      kuin rankat sadeveet.

    "Seis, Percy!" lausui Douglas,
      "minä vannon, jos seuraat mua.
    James, skottien kuningas,
      kohtelee heti kreivinarvoisna sua.

    Saat lunnasrahasi takaisin,
      paras on sun antautua;
    noin uljasta miestä en voittanut
      ole koskaan ennen sua."

    "Ei koskaan!" vastas Percy,
      "sanan annoinhan äsken tään:
    ei ykskään naisesta syntynyt
     saa minua väistymään."

    Samassa nuoli viuhahtain
      kiis lomitse joukon muun,
    ja sen nuolen kreivi Douglas
      sai lävitse rintaluun.

    Terä nuolen syvälle painui
      läpi maksan tunkeutuin;
    eikä sankari enää eläissään
      sanonutkaan muuta kuin:
    "Päin käykää, reippaat mieheni!"
      ja hän suistui verissäsuin.

    Nojas miekkaansa lordi Percy
      ja katseli voitettua;
    hän otti kädestä kuolevaa
      ja lausui: "Murehdin sua!

    Minä kolme vuotta, jos henkiin sun saan,
      voin viipyä konnultain:
    väkevämpää miestä ja uljaampaa
      ei syntynyt näillä main."

    Eräs skottilainen ritari myös,
      Hew Montgomri, näki sen,
    näki kuinka suistui Douglas,
      ja peitseensä tarttuen

    sadan jousimiehen lävitse hän
      sotaratsunsa ohjas nyt
    luo ylvään lordi Percyn,
      eikä ennen levähtänyt.

    Hän kylkeen lordi Percyn
      syöks iskun ankaran;
    lujapuisen, vankan peitsen hän syöks
      läpi lordin urhean.

    Ulos toiselta puolen tunkeutui
      terä ainakin kyynärän.
    Kaks uljainta miestä päällä maan
      niin jätti elämän.

    Päämiehensä Percyn kaatuvan
      näki muuan jousimies;
    hän kouraisi joustaan jäntevää
      ja sen luotettavaksi ties.

    Hän nuolen kyynäränmittaisen
      sovitti jouseen ja niin
    sen nuolen terävän ampui hän
      heti rintaan Montgomrin.

    Sai haavan vaikean Montgomri,
      sai tuiman, tappavan vian;
    ja nuoli joutsensulkainen
      sydänverestä kastui pian.

    Ei ykskään mies nyt paennut ois,
      vaan kalpoja kalskuttain
    ja julmaa satoa niittäen
      he iskivät vastakkain.

    Niin alkoi taistelu Cheviotin
      sydänpäivän aikaan, mut
    kun iltakellot jo soittivat,
      ei vielä se lakannut.

    He rauhan kättä löivät
      vasta kun paistoi kuu;
    mut moni ei nousta jaksanut,
      oli vaiennut moni suu.

    Tuhatviissataa englantilaista
      oli taistellut rinnakkain,
    palas jousimiehistä takaisin
      viiskymmentäkolme vain.

    Kakstuhatta skottilaista
      oli taistellut niillä main;
    palas peitsimiehistä takaisin
      viiskymmentäviisi vain.

    Muut jäivät kentälle verissään
      ja voimatta lähteä pois;
    sitä surkeutta itkenyt
      laps syntymätönkin ois.

    Kera lordi Percyn kaatunut
      oli John of Agerston
    ja valpas Roger Hartley
      ja rohkea William Heron.

    Myös arvokas Georg Lovli,
      suur' ritari nimeltään,
    ja äveriäs Ralf Rugbi
      jäi kentälle lepäämään.

    Kuin sankari kaatui Withrington,
      jota murehdin ainiaan;
    jalat poikki kun hältä iskettiin,
      hän taisteli polviltaan.

    Kera Douglas-kreivin kaatui
      Hew Montgomri samalla
    ja reipas David Lewdal,
      hänen sisarenpoikansa.

    Ja sinne jäi Charles Murray,
      joka vaaksaa väistynyt ei,
    Hew Maxwell, lordi arvoltaan,
      joka monta manalle vei.

    Ja koivupaareilla kannettiin
      pois ruumiit, kun koitti koi;
    tuli miestänsä sieltä saattamaan
      moni vaimo ja vaikeroi.

    Tweed-virran laakso itkusta soi,
      Northumberland samoin,
    päämiestä kaksi kun kannettiin
      kotipuoleen koitteessa koin.

    Sanan Edinburghissa kuulla sai
      James, skottien kuningas,
    että lordi Douglas kaatunut on,
      rajakreivi voimakas.

    Hän voihki väännellen käsiään:
      "Voi minua kurjaa, voi!
    Päämiestä toista niin oivaa
      en koskaan saada voi."

    Sanan Lontoossa sai kuulla
      myös Henrik-kuningas,
    että lordi Percy kaatunut on,
      rajakreivi urhokas.

    "Jumala häntä armahtakoon!"
      soi vastaus kuninkaan,
    "sata urhoa yhtä oivaa on
      päämiehissä tämän maan;
    mut Percyn puolesta kostan,
      jos vain minä elää saan."

    Jalo kuninkaamme vannoi näin
      ja valansa täytti sen,
    kun Humbledownin taistelun
      hän voitti verisen.

    Hän Skotlannin ritareita
      kuusneljättä maahan löi;
    asevälkkeestä kaatuneitten
      koko tienoo säkenöi.

    Näin metsästyksessä Cheviotin
      viha loimahti niinkuin lies.
    Sitä Otterbornin taisteluks
      joku vanhus mainita ties.

                  Suomentanut Yrjö Jylhä.

THOMAS CHATTERTON.

Romantiikan heräämisen aikoja himmentää runoilijanuorukaisen Thomas
Chattertonin (1752-70) traagillinen kohtalo. Hän oli syntynyt ja
kasvanut puutteellisissa oloissa, Bristolin vanhan tuomiokirkon
varjossa, opetellut lukemaan fraktuura-Raamatusta, tuijotellut lapsesta
alkaen kirkossa säilytettyihin vanhoihin käsikirjoituksiin, ja siten
orpona ja yksinäisenä täyttänyt mielikuvituksensa keskiaikaisilla
kuvitelmilla. Kymmenvuotiaana hän jo kirjoitti ensimmäisen runonsa,
alkoi yhdentoista vanhana lukea fraktuuralla painettua Chauceria, ja
sepitti kesällä 1764 väärennetyllä, vankalla kielellä ensimmäisen
tällaisen runoelmansa, Elinoure ja Juga, ilmoittaen muka löytäneensä
sen tuomiokirkosta, ns. Canyngen arkusta. Kun häntä uskottiin, hän
rupesi harjoittamaan tätä omituista valhettaan yhä laajemmin. Niinpä
hän mm. lähetti Horace Walpolelle 1769 käsikirjoituksen nimeltä The
Ryse of Peyncteyning yn Englande wroten by T. Rowleie, 1469, for Mastre
Canynge (Englannin maalaustaiteen synty, kirjoittanut T. Rowleie 1469
mestari Canyngelle), sekä ihastuneen Walpolen pyynnöstä myöhemmin
vielä muitakin Rowleyn runoja. Thomas Gray kuitenkin tutki ne ja
ilmoitti niiden olevan väärennyksiä, minkä jälkeen Walpole palautti ne.
Chatterton, joka v:sta 1765 oli ollut asianajajan konttoriapulaisena,
suorittaen tehtävänsä hyvin, kirjoitti huhtikuussa 1770 – ehkä
leikillä, ehkä synkän kohtalotunnelman varjossa – "viimeisen tahtonsa
ja testamenttinsa, tehty Kaikkitietävän läsnä ollessa". Hänen
isäntänsä, joka sai nähdä tämän, erotti Chattertonin, joka nyt lähti
runoineen Lontooseen, ruveten elättämään itseään kirjallisella työllä.
Se näyttikin aluksi menestyvän, kunnes kesän kuollut aika lopetti
mahdollisuudet. Tahtomatta valittaa kenellekään hätäänsä tämä
eriskummallinen, ylpeä nuorukainen surmasi itsensä elok. 24 p. 1770.
Satakunta vuotta kesti väittelyä siitä, olivatko hänen runonsa
väärennyksiä, kunnes professori Skeat 1871 osoitti ne epäilemättömästi
sellaisiksi. Mutta jo hänen omalla vuosisadallaan oltiin selvillä
siitä, että tämä omituinen nuorukainen joka tapauksessa oli lahjakas
runoilija. Hänen "valheensa" on viatonta laatua.

TRUBADUURIN LAULU.

    Oi laulakaa mun kerallain,
    oi kyynelöikää; laatkoon tuo
    juhlatanhu, olkaa vain
    niinkuin pakeneva vuo.
    Mun armahain
    kuollut on, uinahtain
    alle raitapuun.

    Hiukset talviyön mieleen toi,
    suven hint' oli kaulallaan,
    posket puunsi kuin aamun koi,
    nyt hän on kylmänä haudassaan:
    mun armahain
    kuollut on, uinahtain
    alle raitapuun.

    Ääni rastaan ol' laulavan,
    jalka nopsa tanhuiluun;
    taiten kantoi hän tapparan,
    oi, hän on alla raitapuun.
    Mun armahain
    kuollut on, uinahtain
    alle raitapuun.

    Rotko orjantappurain
    korpin siivin kahisee;
    korvaan kummittelijain
    kuolon huuhkain huutelee.
    Mun armahain
    kuollut on, uinahtain
    alle raitapuun.

    Käärinliinaa armahan
    valkeampi kuu ei lie,
    laki aamutaivahan
    eikä iltapilven tie.
    Mun armahain
    kuollut on, uinahtain
    alle raitapuun.

    Päällä armaan haudan tään
    kukat kuolleet lahoaa.
    Pyhimys ei yksikään
    neitoa voi pelastaa.
    Mun armahain
    kuollut on, uinahtain
    alle raitapuun.

    Käsin hänen ristilleen
    orjanruusut siroitan;
    tulkoot keijut soihtuineen
    ruumiini luo kuolevan.
    Mun armahain
    kuollut on, uinahtain
    alle raitapuun.

    Tammenterhomaljaan tää
    veri okain ottakaa!
    ylenkatson elämää,
    yöllä päivää juhlikaa.
    Mun armahain
    kuollut on, uinahtain
    alle raitapuun.

    Velhot seppelpäiset mun
    kantaa kuolon maininkiin.
    Tulen, armas, luokses sun! –
    lausui neito, kuoli niin.

            Suomentanut Elina Vaara.

HORACE WALPOLE JA KAUHUROMANTIKOT.

Mielikuvituksen ja harrastuksen kohdistuminen keskiaikaan saa kuvaavan
ilmaisun ns. kauhuromantiikassa, jonka perustaja on Horace Walpole
(1717-97), kuuluisan ministerin Robert Walpolen poika, Grayn ystävä,
kirjailija, goottilaisen menneisyyden ihailija, joka muutti huvilansa,
Strawberry Hillin, keskiaikaiseksi linnaksi, maankuuluksi
nähtävyydeksi. 1764 hän julkaisi pienen romaanin nimeltä Otranton
linna (The Castle of Otranto), jonka tapahtuma-aika ja näyttämö on
keskiaikainen ja jossa henkilöt toimivat rinnan yliluonnollisten
ilmiöiden kanssa. Sattuvasti Walpole tuli, etupäässä Shakespearen
mukaan, valinneeksi siihen henkilönsä: tyrannin (keskiaikainen parooni
ynnä Hamletin luonnepiirteitä), nuoren sankarin (saturomantiikan
kadoksissa ollut kuninkaanpoika, joka tunnetaan syntymämerkistä),
sorretun puolison ja ahdistetun neidon (Richardson), ja haamun. Tämä
pieni kirja avasi tien ns. kauhuromantiikalle, joka anasti vuosisadan
loppuajaksi uomaansa 1760-luvulla syntyneen esiromanttisen
harrastuksen, ja joka kapaloissa tuuditteli myöhemmän suurromantiikan
aihemaailmaa. Huomattavimmat Walpolen seuraajista olivat Mrs. Ann
Radcliffe (1764-1823), lukuisien, koko Euroopassa kuuluisiksi tulleiden
romaanien (tunnetuimmat Udolphon mysteeriat – The Mysteries of
Udolpho, 1794, ja Italialainen – The Italian, 1797) kirjoittaja,
jolla on suuri ansio sittemmin Byronin mukaan "byronilaiseksi" sanotun
sankarityypin kehittämisessä; Matthew Gregory Lewis (1775-1818),
Scottin ja Byronin ystävä, rikas neekeriorjien omistaja, kauhuballaadin
Uljas Alonzo (Alonzo the Brave, 1795) ja Ambrosius eli munkki
(Ambrosia or the Monk, 1795) nimisen kauhuromaanin kuulu sepittäjä, ja
Charles Robert Maturin (1782-1824), suggestiivisen kauhun jo
uudenaikainen viljelijä (tärkein teos Melmoth Vaeltaja – Melmoth the
Wanderer, 1820). Kauhuromantiikka valloitti näyttämönkin; Lewisin
Linnan haamu (The Castle Spectre, 1797) oli hyvin suosittu.
Aikakauden harrastuksesta ei voi saada täyttä käsitystä, ellei muista
sitä suurta sijaa, mikä siinä oli kauhuromantiikalla.

WALPOLE:

OTRANTON LINNA.

Markiisi ei hämmästynyt prinsessan huoneistossa vallitsevasta
hiljaisuudesta. Hän arveli prinsessan olevan rukouskammiossaan, kuten
hänelle oli ilmoitettu, ja jatkoi matkaansa. Ovi oli raollaan; ilta
synkkä ja pilvinen. Hän avasi varovaisesti oven ja näki olennon, joka
oli polvillaan alttarin edessä. Astuttuaan lähemmäksi hänestä näytti,
ettei polvistuja ollutkaan nainen, vaan pitkään, villaiseen viittaan
verhoutunut olento, joka oli häneen selin. Hän näytti vaipuneen
rukoukseen. Markiisi oli kääntymäisillään takaisin, kun olento nousi,
jääden hetkeksi seisomaan vaipuneena ajatuksiinsa ja katsomatta häneen.
Markiisi arveli edessään olevan jonkun korkea-arvoisen, kirkollisen
henkilön, ja tahtoen pyytää anteeksi aiheuttamaansa sopimatonta
häiriötä virkkoi: Etsin lady Hippolitaa, kunnianarvoisa isä. –
Hippolitaa! vastasi kumea ääni. Tulitko tähän linnaan etsiäksesi
Hippolitaa? Ja kun olento sitten hitaasti kääntyi Frederic näki erakon
munkkikaavun verhoaman luurangon lihattomat leuat ja tyhjät
silmäkuopat. – Armon enkelit minua varjelkoot! Frederic huudahti
hätkähtäen. – Sinun on ansaittava heidän varjeluksensa! sanoi
kummitus. – Frederic vaipui polvilleen ja rukoili haamua armahtamaan
häntä. – Etkö tunne minua? virkkoi aave. Muistele Joppen metsää! –
Oletko se pyhä erakko? huudahti Frederic vavisten. Voinko auttaa sinua
saavuttamaan iäisen rauhan? – Senkö tähden sinut vapautettiin
vankeudesta, että etsisit maallisia iloja? kysyi haamu. Oletko
unohtanut haudatun miekan ja siihen kaiverretun taivaallisen käskyn? –
En, en, Frederic vastasi, mutta sano, siunattu henki, mitä minusta
tahdot? Mitä on vielä tehtävä? – Unohda Matilda! virkkoi haamu ja
hävisi.

Veri hyytyi Fredericin suonissa. Hän ei muutamaan hetkeen liikahtanut.
Sitten hän epätoivoissaan heittäytyi kasvoilleen alttarin eteen ja
rukoili kaikkia pyhimyksiä anomaan hänelle anteeksiantoa. Vuolaat
kyynelvirrat seurasivat tätä mielenpurkausta. Ihanan Matildan kuva
kohosi hänen mieleensä vastoin hänen tahtoaan, ja hän makasi maassa
katumuksen ja intohimon kamppaillessa hänen mielessään. Ennenkuin hän
ennätti tointua tästä mielenjärkytyksestä, prinsessa Hippolita astui
rukouskammioon yksinään, vahakynttilä kädessä. Nähdessään miehen
makaavan liikkumattomana lattialla hän parkaisi, koska arveli hänen
kuolleen. Hänen pelästyksensä palautti Fredericin tajuihinsa. Hän
hypähti pystyyn kasvot kyynelistä kosteina ja aikoi syöksyä tiehensä,
mutta Hippolita pysähdytti hänet ja pyysi mitä hellyttävimmin häntä
selittämään mielenliikutuksensa syyn sekä mikä ihmeellinen sattuma soi
hänen tavata hänet täällä ja tässä asennossa. – Voi! Jalo prinsessa!
markiisi virkkoi surun murtamana – ja vaikeni. – Taivaan rakkauden
tähden, lordi, sanoi Hippolita, ilmaiskaa tämän mielenjärkytyksen syy!
Mitä merkitsevät nuo tuskaiset sanat, tuo peloittava vetoaminen
nimeeni? Mitä kärsimyksiä taivaalla vielä on varattuna Hippolita.
raukalle? Vaan vaiti! Kaikkien armeliaiden enkelien nimessä vannotan
sinua, jalo prinssi, hän jatkoi vaipuen Fredericin jalkojen juureen,
ilmaisemaan sydämesi tarkoituksen – näen, että säälit minua, tajuat,
minkä suuren tuskan minulle tuotat – armahda, puhu! tiedätkö jotakin
lapsestani? – En voi puhua, sanoi Frederic syöksyen hänen luotaan. –
Voi, Matilda!

RADCLIFFE:

UDOLPHON LINNA.

Päivän kallistuessa iltaan tie kääntyi syvään laaksoon. Vuoret, joiden
jylhät seinämät näyttivät luoksepääsemättömiltä, saartoivat sitä miltei
joka puolelta. Idässä avautuva näköala paljasti Apenninien kauhut
kaikessa synkkyydessään; ja vuorenhuiput, jotka näköpiirissä kohosivat
yhä korkeampina toinen toisensa takana ja joiden harjanteita männyt
peittivät, muodostivat niin valtavan näyn, ettei Emily koskaan ollut
nähnyt sen vertaista. Aurinko oli juuri painunut sen vuoren huipun
taakse, jonka rinnettä hän laskeutui ja jonka varjo ulottui yli koko
laakson, mutta kallion aukeamasta auringon viistot säteet pääsivät
luomaan kellertävän hehkun vastakkaisella jyrkänteellä kasvavan metsän
harjalle ja valaisemaan vielä täydellä loistollaan linnan torneja ja
muureja, jotka laajoina vallituksina levisivät ylhäällä sijaitsevan
jyrkänteen partaalla. Pimeys, joka peitti alhaalla olevan laakson,
tehosti vielä näiden valaistujen kohtien loistoa.

– Tuolla, sanoi Montoni puhuen nyt ensimmäisen kerran moneen tuntiin,
on Udolpho.

Emily tuijotti raskasmielisen kauhun vallassa linnaa, jonka hän ymmärsi
Montonin omaksi, sillä vaikka laskeva aurinko nyt valaisikin sen, niin
sen ääriviivojen goottilainen suuruus ja rappeutuvat, harmaakiviset
muurit antoivat sille synkän ja ylvään leiman. Hänen tuijottaessaan
valo häipyi linnan muureista jättäen niihin alakuloisen, purppuraisen
hohteen, joka laajenemistaan laajeni kevyen usvan hiipiessä ylös vuoren
rinnettä ja ylempänä olevien rintasuojusten yhä kylpiessä päivän
loisteessa. Pian auringon säteet sentään häipyivät täältäkin ja illan
juhlallinen hämärä verhosi koko rakennusryhmän. Hiljaisena, yksinäisenä
ja ylväänä se näytti jäävän maiseman valtiaaksi ja katselevan
uhkaavasti jokaista, joka rohkeni häiritä sen yksinäistä valtakuntaa.
Sitä mukaa kuin pimeni, linna muuttui hämärässä yhä synkemmäksi, ja
Emily jatkoi tuijotustaan, kunnes vain torniryhmät erottuivat metsän
yläpuolelta. Pian tämän jälkeen vaunut alkoivat nousta metsän synkkään
siimekseen.

Näiden suurten metsien laajuus ja synkkyys herätti Emilyn mielessä
kauhistuttavia mielikuvia, ja hän miltei odotti ryövärien hyökkäävän
puiden varjosta. Vihdoin vaunut saapuivat kanervaa kasvavalle kalliolle
ja kohta sen jälkeen linnan portille, jossa kellon kumea ääni ilmoitti
heidän tulostansa ja kiihdytti pelon tunnetta, joka oli vallannut
Emilyn. Heidän odottaessaan, että palvelija tulisi avaamaan portin,
Emily pelokkaasti tarkasteli rakennusta, mutta pimeän takia saattoi
vain osittain erottaa sen ulkoviivat paksuine vallimuureineen ja nähdä,
että linna oli jykevä, vanha ja kolkko. Näkemänsä perusteella hän
arvioi kokonaisuuden raskaan lujaksi ja valtavaksi. Hänen edessään
oleva, linnanpihoihin johtava portti oli suunnattoman suuri ja sen
suojana oli kaksi pyöreätä tornia, jotka päättyivät ulkoneviin,
ampuma-aukoin varustettuihin harjatorneihin. Lippujen asemesta näissä
nyt heilui pitkiä ruohonkorsia ja villejä kasveja, jotka olivat
juurtuneet sortuvien kivien rakoihin ja näyttivät tuulenhengen
koskettaessa niitä huokaavan ympärillään vallitsevan hävityksen
johdosta. Torneja yhdisti toisiinsa niin ikään rintasuojuksin ja
ampuma-aukoin varustettu välimuuri, jonka alla näkyi suurten porttien
päällä olevan suojusristikon suippo kaari. Vallitusten muurit jatkuivat
portaista toisiin, rotkon yläpuolelle kohoaviin torneihin, joiden
murtuneet ääriviivat lännessä viipyvän kajastuksen valossa kertoivat
sodan hävityksestä. Kaikki muu häipyi illan pimeyteen.

                                        (Udolphon mysteeriat.)

Molemmat suomentanut Aune Brotherus.

LEWIS:

ULJAS ALONZO JA KAUNIS IMOGENE.

    Sotaurho ja ihana neitonen
    kedon helmassa haasteli nuo.
    Suli katseensa hellästi, ihaillen;
    nimi uljas Alonzo ol' urhon sen,
    Imogene oli kaunotar tuo.

    Mies huokas: "Oi, huomenna taistohon
    mua kutsuu kaukainen maa.
    Pian kyyneltulvasi kuivuva on,
    joku muu sua pyytää aviohon,
    joku rikkaampi suosios saa!"

    Niin vastasi neito: "Pois epäilyt!
    Mua loukkaa ne, rakkauttain.
    Pyhä Neitsyt mun valani kuulkoon nyt:
    elät tai olet surmasi löytänyt,
    pidä toista en puolisonain.

    Halun, aarteiden vuoksi jos unhoittanen
    Alonzoni milloinkaan,
    jumalkostoksi valheen ja ylpeyden
    mun häissäni rinnalla morsiamen
    sun haamusi seisköön, kantaen
    minut hautahan mukanaan."

    Palestiinaan nyt sankari ennättäy;
    syvä murhe se neidolle on,
    mut vuosi ei kunnolla vierivän näy,
    jalokivin kun muhkea parooni käy
    Imogenen kammiohon.

    Vuoks aarteiden, lahjain ja kartanon
    valojaan hän muistanut ei.
    Lume silmissä hällä, pää sekaisin on;
    kevyt kerskuja niin pääs' suosiohon,
    ja hän kotiinsa puolison vei.

    Oli liitto nyt siunattu papein ja häin,
    väki juhliva joi ja söi,
    pitopöydät notkuivat kukkurapäin;
    ilakointia, naurua jatkui näin
    yhä, kello kun yhtä löi.

    Lähellensä nyt vieraan vaiteliaan
    Imogene näki ilmestyneen.
    Oli kauhea nähdä hän, sanaakaan
    ei lausunut, liikkunut paikaltaan,
    vain tuijotti morsiameen.

    Oli pitkä hän, silmikko silmillään,
    puku tumma ja varusteet.
    Ilo, nauru ei viihtynyt lähellään,
    pois säikkyivät koirat ympäriltään,
    oli soihdut himmentyneet.

    Hän kaikkien rintoihin kauhua loi;
    pelon vallassa vieraat on.
    Sanat morsion viimein väristen soi:
    "Kypäräänne pois nostaa ettekö voi
    osallistuen ilohon?"

    Hän vaikeni. Hitaasti myöntyen
    ritar' avata silmikon ties.
    Oi taivas! ei sanoja tulkiksi sen
    näyn, kauhun, mi valtasi morsiamen:
    oli edessään luurankomies!

    Väki kaikkosi, hirveän kirkaisun
    näyn nostatti inhoittavuus,
    ohimoiden ja silmien ympäri kun
    sai nähdä he matojen kisailun;
    Imogenelle aave nyt huus:

    "Mua katsele, pettäjä! muistossas
    Alonzo viel' urhea lie?
    Jumalkostona, korskea, valheestas
    nyt on haamuni häissäsi rinnallas
    ja muistaen valan sun vannomas
    sinut hautahan kanssaan vie."

    Käsivarsin naisen nyt kietoen,
    joka kirkui kauhuissaan,
    läpi syöksyi hän ahmivan syvyyden.
    Imogenea kaunista jälkeen sen
    ei nähty, ei haamuakaan.

    Pian parooni kuoli; ei yksikään
    ole muuttanut linnahan.
    Tarut kertovat: voihkien kärsimään
    Imogene siell' on tuomittu erheestään;
    se käsky on korkeimman.

    Joka vuos käy hän neljästi salihin,
    kun untansa nukkuu maa;
    somistettuna morsiushuntuihin
    kera saapuu hän luurankoritarin,
    joka häntä nyt tanssittaa.

    Pääkallot, kas, temmatut haudoista on;
    juo niistä nyt hääpari tää
    veriviiniä; kummituskarkelon
    sanat soi: "Kera kaunihin puolison,
    Alonzo, nyt onnehes jää!"

          Suomentanut Elina Vaara.

WILLIAM COWPER.

Syvä luonnonilo, hellä kiintymys kodin vaatimattomiin tunnelmiin, usko
koko ihmiskunnan veljeyteen, kauhu julmuutta ja paheellisuutta kohtaan,
vilpitön, lämmin uskonnollisuus – siinä ominaisuuksia, jotka
irroittavat William Cowperin (1731-1800) aikansa eri virtauksista
itsenäiseksi runoilijayksilöksi. Syntyisin ylimyssuvusta, tukenaan
aineelliset mahdollisuudet, hän olisi voinut luoda itselleen
ulkonaisesti huomattavan aseman, ellei olisi saanut säikähtynyttä
sielua, joka väliin vaipui mielisairauden pimeyteen ja terveenäkin
ollessa vavisten ajatteli iankaikkisen kadotuksen mahdollisuutta.
Yritettyään valmistua lakimieheksi hänen täytyi mielisairauden vuoksi
keskeyttää uransa 1763, minkä jälkeen hän vietti koko elämänsä
maaseudun rauhassa, pastori Morley Unwinin perheen jäsenenä.
Parannuttuaan toisesta sairauskohtauksesta hän rupesi alakuloisuutensa
voittamiseksi tekemään puutarhatyötä, pitämään huvieläimiä, piirtämään
maisemia ja sepittämään runoja. 1782 ilmestyi hänen ensimmäinen
runokokoelmansa. Sitä ennen hän oli sepittänyt 67 virttä. Runoelma
Tehtävä (The Task) ilmestyi 1785, saavuttaen huomattavan menestyksen
ja tuottaen aralle erakko-sepolleen kuuluisuutta. Hän käänsi vielä
Iliadin (1791) sekä ranskalaisia ym. runoja, ja valmisteli
kriitillistä Milton-painosta, kunnes uudistuva mielisairaus keskeytti
työn. Cowperin viimenen vaikuttava runo on Hylätty (The Castaway),
josta hänen oma kohtalonsa liikuttavasti kuvastuu. Hänen kirjeensä ovat
ilahduttavia sekä tyyliltään että sisällykseltään.

EHTOO.

    Oi saavu, Ehtoo, rauhan aika taas,
    oi palaa, kauan kestä, suloinen!
    Kun katson ruskottavaa länttä päin,
    siell' äidillisen verkkaan liikut; yö
    sun laahustasi polkee; kädelläs
    oot pudottanut levon uutimen
    eläinten, lintuin yli, toinen taas
    suloisen unhon ihmisille soi.
    Ei pukus loista, apuun turvaa et
    sa helmiketjujen, kuin tumma yö:
    vain tähti, kaksi, jotka tuikkivat
    sun otsallas, on kyllin. Katso niin,
    ett' ois sun kuu kuin yönkin, uupuen
    ei loistoon, kainon ylevänä vain
    sun purppuraiseen juovaas joutuen,
    vähemmin välkkein, mutta väljemmin.

NUORELLE NAISELLE.

    Sulon vuon, läpi metsäaukion
    joka joluu, ma vertaan neitohon
    siveään; hänen luokseen, hiljaisen,
    häly kirjava kuulu ei joukkojen.
    Hän voimansa liittää lempeyteen,
    uran määrätyn muistaen tarkalleen.
    Hän on viehkeä, töillään hyödyttää,
    hän siunaa ja siunatuksi jää.
    Povi puhdas kuin veden peili tuo
    ja kasvoille hohteen taivas luo.

Molemmat suomentanut Elina Vaara.

GEORGE CRABBE.

Yhteiskunnallisilla uudistuspyrkimyksillä, jotka 1700-luvun lopulla yhä
perinpohjaisemmaksi käyvä teollisuuden vallankumous teki entistä
väittämättömämmiksi, ja joihin valistusajan aatteet ja sittemmin
Ranskan esimerkki antoivat yllykettä, oli kyllä Englannin
kirjailijapiireissäkin kannattajansa, mutta näiden ajatukset eivät
päässeet ilmenemään niin taiteellisina teoksina, että he olisivat
kohonneet huomattavammin näkyviin. Ainoa kirjailija, joka nousi jo
omana aikanaan tässä suhteessa muita korkeammalle, ja on myöhemminkin
asemansa pitänyt, oli George Crabbe (1754-1832), köyhäin runoilija,
1700-luvun kyläelämän ja vaivaishuoneen asukkien rehellinen,
myötätuntoinen ja taiteellinen kuvaaja. Crabbe oli lähtöisin köyhistä
oloista ja valmistautui välskäriksi, mutta tuntien halua kirjailijaksi
ryhtyi 1780 kokeilemaan runoilijana. Seurasi kovan puutteen aika, joka
olisi päättynyt velkavankeuteen, ellei Edmund Burke olisi auttanut
häntä. Hänen ensimmäinen huomattava runoelmansa oli Kirjasto (The
Library, 1781), joka saavutti melkoisen menestyksen. Tämän jälkeen
Crabbe rupesi papiksi, omistaen pitkän elämänsä tähän kutsumukseen,
puutteenalaisten auttamiseen ja parempiosaisten huomion kiinnittämiseen
heidän asemaansa. Hänen tunnetuimmat runoelmansa ovat Kylä (The
Village, 1783), Seurakunnan luettelo (The Parish Register, 1807),
Kauppala (The Borough, 1810) ja Runokertomuksia (Tales in Verse,
1812). Crabbe kuvasi tosioloisesti vanhaa kotikyläänsä Aldeburghia, sen
köyhäintaloa, josta kuului murheellinen rukin surina, harhautuneita
kohtaloita, salametsästäjiä ja -kuljettajia, mustalaisia ja rikollisia,
yleensä silloisen yhteiskunnan alimpia kerroksia, pukien kuvansa
asiallisiin, hiukan jäykkiin klassillisiin parisointuisiin säkeisiin.

KIRJAT.

                             Ne luo
    eloa uutta, siihen taidon suo
    ja lohdun huoliin; jäykän nöyräks saa
    ne, houkan neuvoo, viisaan vahvistaa.
    Ne hengen kaikkeen antaa: pakohon
    ei sitä käy, ken synkkä, kehno on,
    ei kovaa, itsekästä, ylpeää;
    ne keskeen joukon rukoilevan jää,
    ei tee ne rajaa: kuulla koko maan
    ne samat seikat suo kuin kuninkaan.

    Pois sulje kiireen kuvat sielustas
    ja huomaa tämä joukko vaiteljas: –
    vaikk' äänin ei se pysty haastamaan,
    kaikk' kielet elävät on hallussaan,
    myös kuolleet silmään tiedonhaluisen
    haudoistaan aukee, jos vain tahtoo ken.
    Siunattu Voima, joka keinon loi,
    kuink' ikuistua ihmisaatos voi!

                        Suomentanut Elina Vaara.

ROBERT BURNS.

Kuten keväällä leivosen viserrys taivaalta, pulpahti 1700-luvun lopulla
kaukaisesta Skotlannista kuuluviin Robert Burnsin luonnonraikas
lyriikka lopullisena talven kahleiden murtumisen merkkinä. Robert Burns
oli köyhän vuokraajan poika, syntynyt 1759 ja kasvanut vaatimattomissa
oloissa, mutta saanut silti vaatimattoman alkeisopetuksen. Hän yleni
pitkäksi mieheksi, jonka vartalo oli raskaasta työstä ennenaikaisesti
kumara, jolla oli kauniit kasvot, harvinaisen loistavat tummat silmät,
intohimoinen ja vilkas luonne, ja sielussaan synnynnäinen sävelten
sointi. Isän kuoltua 1784, maanviljelyksen osoittauduttua
kannattamattomaksi, ja jouduttuaan vaikeuksiin lemmensuhteidensa
vuoksi, Burns ajatteli muuttoa Jamaikaan. Tällöin hän jo oli oppinut
runoilemaan, antanut laulujensa kiertää käsikirjoituksina ja julkaisi
ne nyt, ajatellen matkarahojen hankkimista. Tällä ns. Kilnarnockin
painoksella, Runoja, etupäässä Skotlannin murteella (Poems chiefly in
the Scottish Dialect, 1786), oli niin hyvä menestys, että Burns,
huomaten tulleensa kuuluisaksi, heitti maastamuuton mielestään ja lähti
Edinburghiin puuhaamaan runoistaan uutta painosta. Siellä hänet
otettiin vastaan parhaiden vertaisena – siellä hänet näki mm.
15-vuotias Walter Scott. Uusi painos tuotti hänelle 500 puntaa.
Mentyään 1788 naimisiin hän jälleen yritti maanviljelystä, mutta luopui
siitä lopullisesti 1791. Kahta vuotta aikaisemmin hän oli saanut
aksiisiveron valvojan toimen, joka jäi nyt hänen ainoaksi
elinkeinokseen. Laulujen sepittämistä jatkui edelleen; mm. hän avusti
anteliaasta James Johnsonin kokoelmaa Skotlantilaisen musiikkimuseo
(Scot's Musical Museum, 1787-1803) ja sepitti sanat yli sataan
Skotlannin säveleeseen (The Melodies of Scotland, 1793-1841), jotka
julkaisi George Thomson. Ystävät vierautuivat hänestä hiukan hänen
Ranskan vallankumousta kannattavien mielipiteidensä vuoksi, mutta
maahanhyökkäyshuhujen levitessä hän isänmaallisilla runoillaan hälvensi
ympäriltään kaiken nurjuuden. Tämä kuitenkin ehkä jonkin verran siirsi
tuonnemmaksi hänen ylenemismahdollisuuksiaan. Burns ei elämässään
säästänyt itseään ja kuoli jo 1796 eli siis 37 vanhana. Hän oli
synnynnäinen runoilijanero, jossa polttava intohimo, palava elinvoiman
tunne yhtyi harvinaisiin säesoinnun, laulullisuuden lahjoihin. Niinpä
hänen runonsa ovatkin sitä laulua, joka heläjää keväisin kyntäjän
ympärillä, luonnon säveltä, joka ei alistu koulukuntiin, joka on
aiheiltaan loppumattoman rikas, samalla vaatimaton ja korkeasti
taiteellinen. Burnsin runous sisältää ensinnäkin yleisinhimillistä
tunne-elämää: rakkautta, ystävyyttä, ikävää jne.; sitten raikasta
luonnontuntua, joka avaa sekä kauniit näköalat että syvän sisäisen
yhteyden itse luontoon; purevaa satiiria tekopyhää vanhaa
presbyteriläisyyttä vastaan: rehevää huumoria ja suurella
kuvausvoimalla suoritettuja realistisia kohtauksia; vapaan miehen
myötätuntoa sorrettuja kohtaan; ylpeätä itsetuntoa. Kaiken tämän Burns
ilmaisi kansanmurteella, juoksuttaen säkeensä maanmiehilleen jo
vanhastaan rakkaita kansallisten runomittojen ja sävelten uria myöten
kuin pauhaavan myllypuron, ja laulaen siten itsensä ensin heidän ja
pian koko Euroopan sydämeen.

MARY MORISON.

    Oi Mary, tule ikkunaas,
        sua kaipaan, sinust' uneksin!
    Mun nähdä suo sun hymys taas,
        jok' aarteet voittaa saiturin:
    kuin orja vaipuin tomuun maan
        yöt valvon koittoon auringon,
    jos palkaksi vain sinut saan,
        suloinen Mary Morison.

    Kun tanssinsävel eilen soi
        ja valot virtas säihkyen,
    sun kuvas eessäin karkeloi,
        vait istuin, kuullut, nähnyt en:
    vaikk' immet kauniit liihoittain
        sai ylhän seuran suosion,
    mä huokasin ja virkoin vain:
        "on poissa Mary Morison".

    Oi Mary, vietkö toiveet sen,
        ken riemuin eestäs kuolis pois?
    Näin murtaa voitko sydämen,
        sua ettei palvoa se vois?
    Jos rakastaa sä epäilet,
        kai säälin pisar sulla on!
    Niin armoton ja tyly et
        voi olla, Mary Morison!

JOHN ANDERSON.

    John Anderson, mun ystäväin,
        kun sinut kohtasin,
    kuin korpin sulat kiilsi pääs,
        kaars' otsas kirkkahin:
    nyt uurteinen on otsas, John,
        ja tukkas lumess' on;
    mut olkoot yhä siunatut
        sun huurrehapses, John.

    John Anderson, mun ystäväin,
        tie rinnett' ylös vei,
    mut rinnallasi nousten, John
        tie raskas ollut ei:
    nyt alas käymme horjuin, John,
        ja viimein käsikkäin
    nukumme multaan laaksomaan,
        John, kallis ystäväin.

AFTON-VIRTA.

    Solu ääneti, Afton-virta, nyt, oi!
    sun kunniaas minun lauluni soi;
    sun äyräälläs nukkuu Maryni kallis,
    solu ääneti, en hänen heräävän sallis.

    Sinä rastas lehdossa livertäväinen,
    sinä kirkuva hyyppä viherjäpäinen,
    ja kujertava kyyhky, vaietkaa,
    ett' armaani rauhassa uinua saa.

    Niin ylväinä, virta, sun partaillas
    puron uurtamat kunnaat nousee, ja kas,
    siell' astelen auringon kimmelteessä
    koti Maryn ja karjani silmäin eessä.

    Niin vehmaina rintees ja notkosi hymyy,
    siell' esikko metsien siimeessä lymyy,
    siell' ehtoohämyssä monesti oon
    kera Maryn käyskellyt koivikkoon.

    Niin hellästi laine lainetta ajaa,
    kun kierrät, virta, armaani majaa;
    jalan valkoisen huuhdot sa, vallaton,
    kun poimimassa hän ulpuja on.

    Solu ääneti, Afton-virta, nyt, oi!
    Solu hiljaa, sulle kun lauluni soi;
    sun äyräälläs nukkuu Maryni kallis,
    solu ääneti, en hänen heräävän sallis.

JOS NUMMELLA SA SEISOISIT.

    Jos nummella sa seisoisit,
        ja viima sois, ja viima sois,
    sua viitallani suojaisin,
        sun lämmin ois, sun lämmin ois.
    Jos rajut myrskyt elämän
        sua ympäröis, sua ympäröis,
    tää vahva rinta takaisin
        ne myrskyt lois, ne myrskyt lois.

    Jos erämaahan joutunen
        mä autioon, niin autioon,
    on paratiisi erämaa,
        jos kanssas oon, jos kanssas oon.
    Maanpiirin ylväs kuningas
        jos oisin vain, jos oisin vain,
    niin kirkkain kivi kruunussain
        ois armahain, ois armahain.

TOM O'SHANTER.

    Kun torin jätti kauppaväki,
    mies janoinen kun veikon näki,
    kun markkinat on ehtoossansa,
    pois kaupungista virtaa kansa;
    kun poikkeamme kapakkaan
    pian saaden olon autuaan,
    ei muistu mieleen matka pitkä,
    suot, virrat, rotkot, portaat, mitkä
    välillä krouvin, kodon on,
    miss' eukko kiivas, maltiton
    jo vartoo pilvi otsallaan
    ja kiehuin kuumaa kiukkuaan.

    Sen Tom O'Shanter todeks ties,
    yöll' Ayrista kun ajoi mies –
    (Ayr kuulu on: sen tytöt sievät
    ja miehet muista voiton vievät.)

    Oi Tom! miks et sä kuullut, kun
    sua neuvoi Kaisa, eukkos sun!
    Hän huus, ett' olet kälmi, konna,
    juot, rälläät, öykkäät toimetonna;
    et torilta, hän sanoi näin,
    sä palaa koskaan selvin päin;
    kun myllyyn lähdet, silloinkin
    juot rahas kanssa myllärin;
    juo seppä tammaas kengittäissään
    sun kanssas, molemmat on päissään;
    ja sunnuntaitkin surkeasti
    juot, mässäät maanantaihin asti.
    "Ei loppu hyvä seuraa tuosta:
    sun naarata saan Doonin vuosta,
    tai kirkkomaalla Allowayn
    sun noidat ryöstää suruksein."

    Ah, rakkaat naiset, itkettää,
    kun muistan, kuinka ylevää
    ja pitkää saarnaa piti monta
    hän turhaan neuvoin kunnotonta!

    Sai toripäivä iltaan taas,
    Tom oltta kurkust' alas kaas,
    kuin jumaljuomaa ryyppäs mies
    ja rattoisasti räiskyi lies;
    he Suutar-Jussin kanssa joivat:
    nää kumppanukset vanhat, oivat
    kuin veriveljet yhdess' eli
    ja viikkomäärin rällästeli.
    Yö kului rupatellen, laulain,
    nous olut päähän kautta kaulain.
    Tom salaa kiehtoi emännän,
    sai katseen, hymyn hempeän;
    ja tarinoita kumppalin
    säesti nauru krouvarin.
    Soi, ulvoi yössä myrsky, mut
    Tom siit' ei yhtään piitannut.

    On sääli nähdä miehet aina
    noin krouviss' istuin autuaina.
    Kuin mehiläiset kekoon palaa,
    niin riemun hetket haihtuu salaa.
    Nyt iltaa kuningasten lailla
    Tom vietti maista huolta vailla.

    Mut riemut varisee ja hajoo
    kuin unikko, kun siihen kajoo;
    kuin lumi partahalla veen
    pois sulaa vyöryin syvyyteen;
    kuin revontulet päällä päämme
    pois haihtuu, kun ne tuskin näämme;
    kuin sateenkaari, joka hohtaa
    vain hetken, kunnes myrskyn kohtaa.
    Tom myöskin todeks huomas tään;
    soi kellot keskiyön ja levon,
    hän silloin nousten selkään hevon
    päin ajoi yötä synkkää moista,
    miss' ollut syntist' ei lie toista.

    Kuin viimeisillään tuuli mylvi
    ja sadekuurot maahan kylvi,
    yöss' yhtenänsä salamoi,
    ja ukkosääni pitkään soi.
    Ois nähnyt lapskin, että yössä
    nyt oli hornan voimat työssä.
    Meg-harmollansa ratsastain
    (on tamma parhain näillä main)
    Tom tarpoi liejuss' eteenpäin
    viis salamoista välittäin;
    hän lakin syvään painoi päähän
    ja viisun veisas myrskysäähän
    tähystäin, vaarin ottain tiestä,
    ettei veis menninkäiset miestä.
    Tie Allowayta lähenee,
    miss' aaveet, pöllöt huutelee.

    Hän kohta kaalamolle kääntyi,
    miss' eräs kauppi hankeen nääntyi;
    luo paaden koivikkoon pääs: siellä
    Charles päissään niskan taittoi tiellä;
    luo louhun, mistä metsämies
    löys lapsen surmatun, Tom ties;
    luo lähteen, jonka yläpuolla
    tais Mungon muori hirteen kuolla.
    Jo eessä hyrski Doonin veet,
    soi myrskyn äänet yltyneet,
    löi taivaanvalot leiskuen,
    lähemmäs vyöryi ukkonen;
    ja katso: kirkko Allowayn
    jo puunsi seinin valjennein,
    jok' ainut hirsi väikkyi, loisti
    ja tanhun äänet hurjat toisti.

    John Ohrapää, sä vanha veikko,
    sun hengestäs saa voimat heikko!
    Juon tuopin, kaks, pois surut viskaan,
    vie kolmas vaikka pirun niskaan.
    Niin päissään Tom nyt oli, että
    ei peljännyt hän perkelettä.
    Mut tamma seisoi vavisten
    ja tuntiessaan kannuksen
    se vasta tohti valoon syöstä.
    Voi Tom! mi näky aukes yöstä –!
    Siell' aaveet, noidat karkeloi!
    Ei siro franseesi nyt soi,
    vaan masurkka ja polska vinha.
    Käy hautain päällä tanhu inha,
    ja akkunalla, idän puolla,
    kas itse Piru soittaa tuolla:
    kuin pörrökarva koira suuri
    ja sysimusta on se juuri.
    Hän pillillänsä soittelee,
    niin että seinät järisee.
    On auki kaikki arkut, joissa
    voi nähdä vainaat lakanoissa
    käsissään pitäin kynttilöitä
    – on kaikki Pirun velhotöitä.
    Tom valoon silmätä kun tohti,
    niin katso: alttarilla hohti
    luut murhamiehen kahleissa,
    kaks lasta kastamatonta,
    luut varkaan, joka kuoli hirteen –
    suu auenneena viime virteen;
    viis säilää, murhamiesten kerta,
    viis piilun terää tippuin verta;
    lapsraukan surma, sukkapaula,
    ja puukko, johon katkes kaula,
    kun taatollensa poika suuttui –
    hiustukko harmaa kahvaan juuttui;
    ja muuta hirveätä moista;
    mut lupa hiiskua ei noista.

    Tom säikkyin, kummissaan sen näki,
    kiis hurjemmin vain velhoväki;
    soi yhä vihlovammin pilli
    ja kuumeni myös tanhu villi;
    niin kieppui, huhtoi toistaan liki
    nuo ämmät, että höyrys hiki,
    ja heittäin yltään kauhtanat
    he paitasillaan tanssivat!

    Oi Tom! ett' immet pulskat noin
    ois etees juosseet karkeloin!
    Ett' olis valkoiset kuin viti
    nuo paidat, joissa toukka iti!
    Tään viime housuparin harmaan
    – se plyyshiä on ollut varmaan –
    kyll' oisin lahjoittanut pois,
    jos neidot hymyn suoneet ois!

    Mut lauma ämmäin irvokasten,
    luupussit, kauhut miesten, lasten,
    noin luudillansa lensi nyt
    – kas ettei vatsaas väännellyt!

    Mut silloin, kuinka ollakaan,
    Tom huomas, että toimessaan
    siell' eräs tyttö sievä on,
    jo kuulu kautta rannikon:
    hän noidannuolin ampui karjan,
    löi laivat alle aallonharjan,
    hän hedelmät ja tähkät puisti –
    pelolla häntä kansa muisti.
    Häll' oli paita lyhyt yllä,
    sen lapsena hän sai jo kyllä,
    mut paidast' ylpeillen hän juoksi
    se yllään vieläkin sen vuoksi.
    Ah! eipä mummos luullutkaan,
    kun osti viime rovoillaan
    tään paidan pikku Nannille,
    ett' yllä noidan liehuis se!

    Mut runottaren siivet ei
    nyt mukaan kanna, sillä hei!
    niin leiskui, liehui tanhuten
    nyt norja Nanni-tyttönen!
    Kuin lumottuna katsoin tuota
    Tom silmiinsä ei oikein luota;
    myös Saatanan se hurmas, kiehtoi,
    hän täysin keuhkoin pilliin liehtoi:
    mut silloin riemastuksissaan
    vaill' ymmärrystä kokonaan
    Tom huikkas: "kuules, lyhytpaita!"
    yö musta oitis kattoi maita.
    Tom satulaan kun pääsi juuri,
    syöks esiin hornan lauma suuri.

    Kuin mehiläiset vimmapäin
    käy päälle kennonryöstäjäin,
    kuin viholliset jänöparkaa
    päin ryntää, kun se eestä karkaa,
    kuin katurahvas miestä ajaa,
    kun: "varas kiinni!" huuto kajaa –
    niin juoksi Meg, ja noitakansa
    sen peräss' ulvoi raivoissansa.

    Nyt Tom, saat palkkas ansaitun!
    Kuin sillin paistaa Piru sun!
    Sua Kaisa turhaan vastass' on;
    pian on hän leski onneton!
    Meg, allas siltapalkit paukkaa –
    ohitse keskipatsaan laukkaa!
    Voit silloin häntääs huiskuttaa:
    jää noidat virran vuolaan taa.

    Mut rajalle Meg päässyt ei,
    kun noidat siltä hännän vei!
    Näät Nanni eessä velhonaisten
    kiis vimmoin niskaan karkulaisten.
    Tom-parkaa saaliiks pyys hän, mut
    ei Megin voimaa arvannut!
    Meg loikkas kerran – taa jäi vuolle,
    mut häntä jäikin noitain puolle:
    sen velho tempas ulvahtain,
    ja Megille jäi tynkä vain.

    Ken lukee tään, hän ottakoon
    myös opetuksen huomioon;
    jos kiehtoo mieltäs viinakset
    ja helmat liian lyhyet,
    saat karvaan lopun – muista toki,
    mit' ennen Tom O'Shanter koki.

Kaikki suomentanut Yrjö Jylhä.

WILLIAM BLAKE.

Pieni lontoolainen kaivertaja, taiteilija ja runoilija William Blake
(1757-1827), joka vietti pitkän elämänsä uuraassa työssä, aina osaansa
tyytyväisenä ja onnellisena, henki kaiken aineellisen yläpuolella,
sielun silmät kohdistettuina ihmeellisiin ylimaallisiin näkyihin, on
itsenäinen runoilijailmiö, joka työskentelee ajanvirtauksista
riippumattomana, oman kauneusmaailmansa palveluksessa. Valmistuttuaan
kaivertajaksi ja saatuaan taideopetusta hän rupesi hankkimaan
elatustaan kaivertamalla kustantajille kuvalaattoja ja toimimalla
itsenäisenä taiteilijana ja runoilijana. Julkaistuaan yksityisten
suosijain avulla esikoiskokoelman Runoluonnoksia (Poetical Sketches,
1783), hän turvautui seuraavaa kokoelmaa valmistaessaan kokonaan omaan
apuun, painaen Viattomuuden taulut (Songs of Innocence) ja Thelin
kirjan (The Book of Thel) itse tekemillään syövytyslevyillä, molemmat
1789. Seuraavana vuonna hän julkaisi samalla tavalla Taivaan ja
helvetin avioliiton (The Marriage of Heaven and Hell). Hänen vaimonsa
sitoi kirjat vaatimattomiin kansiin. Blaken elämä jatkui näin
elantotyön rinnalla hersyvässä, omituisen ylevässä, tavallisen
normaalin hengenelämän ulko- ja yläpuolella olevassa
profeetallistaiteellisessa näkymaailmassa, tuottaen tulokseksi
harvinaista sekä kuvaamataidetta että mystiikkaa, jossa korkea,
välähtelevä kauneus vaihtelee svedenborgimaisen sielunhämyn kanssa.
Hänen tuotannostaan mainittakoon vielä mm. Kokemuksen lauluja (The
Songs of Experience), Eurooppa, ja Urizenin kirja (The Book of
Urizen), kaikki 1794; seuraavana vuonna ilmestyneet Losin laulu (The
Song of Los) ja Ahanian kirja (The Book of Ahania); Jerusalem ja
Milton (1804). Hänen piirtimensä tuotteista, jotka liittyvät lähinnä
sekä esirafaelilaisten naivisuuteen että Michel Angelon voimaan, ovat
tulleet kuuluisiksi Blairin Haudan, Jobin kirjan ja Jumalaisen
komedian kuvat. Blaken runous on kirkkaiden sielunnäkyjen ja
nerokkaiden ajatusvälähdysten tulkintaa, läpikuultavaa ja ylimaallista.
Suuri osa hänen ns. profeetallisesta tuotannostaan on hyvin
vaikeatajuista, mikäli se on ollenkaan järjellisen tulkinnan alaista.
Hänen oma aikansa ei häntä ymmärtänyt – myöhempi aika kunnioittaa
häntä korkeiden taideihanteiden palveluksessa työskennelleenä
näkijähenkenä.

VIATTOMUUDEN LAULUT.

    Huiluain kun soittelin
    laaksomailla riemuiten,
    pilven päällä lapsen näin,
    ja hän lausui hymyillen:

    "Soita laulu karitsan!"
    Soitin laulun hilpeän.
    "Soita, soita uudelleen!"
    Soitin; ilost' itki hän.

    "Jätä huilus auvokas,
    laula laulus iloiset!"
    Kun ma lauloin samoin taas,
    vuos hält' ilonkyynelet.

    "Istu, laulus kirjaan vie
    ihastella muittenkin!"
    Niin hän häipyi silmistäin;
    onton ruovon leikkasin,

    vuolin kynän karkean,
    musteeks muutin, kirkkaan veen –
    onnelliset laulut nyt
    kuulkoot lapset ilokseen.

PIENI MUSTA POIKA.

    Laps musta olen villin etelän,
    mut valkeus on mulla sielussain;
    laps Englannin, kuin enkeli on hän,
    mut muodon mustan, pimeän mä sain.

    Mua usein neuvoi äiti alla puun;
    hän maahan istui noustess' aamunkoin,
    mun syliinsä hän otti kaivattuun
    ja viittas päivännousuun, lausuin noin:

    "Luo silmäs itään: siellä istuen
    Jumala valon, lämmön langettaa;
    puut, kukkaset ja eläin, ihminen
    hält' aamuin virvoittavat säteet saa.

    Maan päälle meidät hetkeks tuotu on
    säteille rakkauden kypsymään;
    nää kasvot, kärventämät auringon,
    vain pilvi on, vain siimes yllä pään.

    Kun tulta sielumme jo kestää voi,
    niin pilvi haihtuu, äänen kuulemme:
    'Pois varjost' astuin riemuin juoskaat, oi,
    kuin vuonat kultateltan liepeille!'"

    Tään kertoi äiti mua suudellen,
    tään kerron pojalle myös Englannin –
    kun haihtuu pilvi musta, valkoinen,
    kun kirmaamme luo Luojan kumpikin.

    Käyn häntä kuumuudelta suojaamaan,
    kun Isän polvelle hän kapuaa;
    hopeista tukkaa sivellä mä saan,
    mua, kaltaistaan, hän silloin rakastaa.

Molemmat suomentanut Yrjö Jylhä.

WILLIAM WORDSWORTH.

Edellisistä elämäkerroista on käynyt selville, kuinka romanttinen tunne
vähitellen pulpahtelee ilmoille, alkaen Thomsonista ja Youngista, ja
värittäen 1700-luvun kirjallisuutta sitä laajemmalta, kuta lopummalle
tullaan. Suurten humoristien realismi väistyy, antaakseen tilaa
kauhuromanttisille romaaneille; klassillinen runous ja näytelmä väistyy
raikkaan luonnontunteen ja yleensä tunteellisuuden tieltä; kehittyy
käsitys kansojen ja yksilöiden saavutuksista ja merkityksestä. Näin
ajoissa ja vähitellen alkaneena romantiikka ei Englannissa puhkea
valtavana hyökylaineena, vaan nousee luontevasti allansa olevan
elämänvaiheen vallitsevaksi kuvaksi. Tämän kansallisen elämänvaiheen
huippukohta on taistelu Napoleonia vastaan; samoin kuin Elisabethin
taistelu katolista taantumusta vastaan, tämäkin kohottaa kansallisen
voimantunnon korkealle, mikä monin persoonallisin, maailmankatsomuksen
kannalta usein aivan vastakkaisin vivahduksin tulee näkyviin myös
runouden nousussa uuteen kukoistukseen. Tässä valossa esiintyvistä
runoilijoista mainitaan tavallisesti ensimmäisenä William Wordsworth,
joka kyllä elää nuoruudessaan vallankumoukselliset, so. romanttiset
tunnevaiheet, mutta joka pian erottautuu maailmasta, omistautuen
luonnon ja ihmisen sielullisen suhteen kuvaamiseen ja ollen siis
romantikko vain sikäli kuin tällaisen voi sanoa tulkitsevan myös
romanttista tunne-elämää. Wordsworth syntyi 1770 Cockermouthissa,
Cumherlandin järvialueella, jossa vietti lapsuutensa; tuli orvoksi 13:n
vanhana, saaden kuitenkin sukulaisten avulla hyvän kasvatuksen; sai
B.A:n arvon Cambridgessä 1791. Edellisenä vuonna hän oli ollut
jalkamatkalla Sveitsissä ja Ranskassa, joka hänen mielestään tällöin
"oli kultaisten hetkiensä huipulla", ja matkusti sinne tutkintonsa
jälkeen uudelleen, innostuneena vallankumouksen aatteisiin. Syksyllä
1792 hänen kuitenkin täytyi varojen puutteessa palata kotiin, pelastuen
siten ystäväinsä girondistien kohtalolta. Tähän päättyi hänen "myrsky-
ja kiihkokautensa", joka mm. oli sisältänyt Ranskassa tapahtuneen
lemmentarinan; Ranskaa vastaan syttynyt sota asetti hänen
isänmaallisuutensa koetukselle, saaden hänet irtautumaan entisyydestä
ja antautumaan runollisiin mietiskelyihin. Niiden tuloksena oli Samuel
Taylor Coleridgen kanssa 1798 julkaistu Lyyrillisiä ballaadeja
(Lyrical Ballads), jossa Coleridgen osuuden oli edustettava
"yliluonnollista, ainakin romantillista", kun sitä vastoin Wordsworthin
oli annettava "jokapäiväisille asioille uutuuden viehätystä...
herättämällä sielun huomiokyky tottumuksen turtuneisuudesta ja
kohdistamalla se edessämme olevan maailman sulouteen ja ihmeisiin".
Kirjan aloittaa tämän mukaisesti C:n mestariruno Vanhan merimiehen
tarina (The Rime of the Ancient Manner) ja päättää W:n runo Tintern
Abbey. Ohjelmansa ja sen mukaisen sisällyksenpä vuoksi tällä kirjalla
on tärkeä sija Englannin romantiikan historiassa. Syksyllä 1798
Wordsworth, hänen sisarensa Dorothy ja ystävänsä Coleridge matkustivat
Saksaan, jonka kirjallisuus ei kuitenkaan Wordsworthia miellyttänyt.
Hän sommitteli siellä, Goslarissa, ne runot, jotka 1800 ilmestyivät
Lyyrillisten ballaadien toisessa lisätyssä painoksessa. Palattuaan
kotimaahan 1799 hän asettui syntymäseudulleen, ensin Grasmereen ja 1813
Rydal Mountiin, jossa asui kuolemaansa saakka (1850). 1813 hän sai
karttamerkkien asiamiehen toimen Westmorelandia varten, mikä tuotti
vuosittain 400 puntaa ja vapautti hänet taloudellisista huolista.
Luopuessaan 1842 tästä toimesta hän sai 300 punnan eläkkeen. Seuraavana
vuonna hänestä tuli ystävänsä Robert Southeyn jälkeen hovirunoilija. Jo
aikoja tätä ennen hän oli muuttunut vakaumuksellisesti vanhoilliseksi.
Hänen elämänsä oli 1799:n jälkeen ulkonaisista tapauksista köyhää:
muutama pieni matka Skotlantiin, Irlantiin ym., siinä kaikki.
Wordsworthin unelmana oli suuri, hänen omaa elämäänsä ja sieluansa
kuvaava runoelma nimeltä Erakko (The Recluse), joka ei kuitenkaan
milloinkaan valmistunut. Siihen kuuluvia esitöitä ja osia ovat hänen
kuolemansa jälkeen painettu, mutta jo 1805 valmistunut Alkusoitto
(The Prelude) ja 1814 ilmestynyt Retkeily (The Excursion), molemmat
hyvin laajoja runoelmia. Wordsworthin muusta tuotannosta mainittakoon:
Runoja kaksi osaa (Poems in two Volumes, 1807); Rylstonen valkoinen
kauris (The White Doe of Rylstone, 1815); Peter Bell (joka aasinsa
vuoksi herätti paljon naurua ja epäkunnioittavaa vihjailua) ja
Kuorma-ajuri (The Waggoner) 1819; ym. Hän vaati itselleen erikoista
luonnontulkitsijan asemaa ja oli harvinaisessa määrässä itsekeskeinen
ja runoilijakutsumuksen täyttämä. Tuo "luonto", jota hän tulkitsi, ei
ollut ulkonaista luontoa sellaisenaan, vaan paremminkin siinä ja sen
takana asuvaa panteististä henkeä, joka ihmisen on mietiskelyn ja
mielikuvituksen voimalla tavoitettava. Runouden kielenä oli
oleva arkisen elämämme tavallinen puhekieli, vapaana kaikesta
keinotekoisuudesta, mutta kyllä puhdistettuna rumuuksista. Eläessään
Wordsworth ei saavuttanut sanottavaa mainetta, paitsi pilkallisten
arvostelujen kautta. Sittemmin hänestä on tullut nimi, jota toiset
pitävät huomattavana, mutta johon toiset edelleenkin suhtautuvat
epäillen. Mikään suuri henki hän ei ollut, vaan hiljainen, arkinen
mies, joka omituisesti oli vakuutettu omasta suuruudestaan, tietoisempi
runoilijakutsumuksestaan kuin Milton, ja jonka runoista henkii
aavisteleva hartaus ja hiljainen kauneus.

OODI.

Kuolemattomuuden vihjeitä varhaisten
lapsuusvuosien muistoissa.

I.

    Sen ajan muistan, jolloin silmissäin
    vuo virran, metsä, nurmi kasteinen,
        mit' ikään näin,
        sai hehkun taivaisen
    kuin uness' autuaassa kimmeltäin.
    Nyt kaikki toisin on – jos aamuin, illoin
        luon katseen minne vain
        nyt näillä main,
    en siitä mitään nää, mit' ihastelin silloin.

    II

    Mua hurmaa ruusu kyllä
    ja sateenkaari pääni yllä;
        niin ihanasti kuu
    myös silmää tänne helmast' yön;
        veet tummat uneksuu
        vait alla tähti vyön;
    on päivännousu synty uus;
        mut silti tiedän, että on
    maan yltä kadonnut sen tenho, ihanuus.

    III

    Kun äsken linnut lauloi riemusuin,
        ja lampaat teiskaroi,
        kun paimenrumpu soi,
    mä yksin silloin vaivuin suruhun;
    mut kevään äänet havahdutti mun,
        ja jälleen karaistuin.
    Mä kosken pauhun jyrkänteeltä kuulen;
    en murhein häiritä saa riemunaikaa;
    mun ympäriltäin vuorten kaiut raikaa;
    saan vieraaks unten vainioilta tuulen –
        nyt juhlaan varrottuun
            maat ja veet
        on kiihkoisasti yhtyneet,
        ja huimaan tahtiin toukokuun
        myös kirmaa luontokappaleet; –
            laps onnekas,
    sä paimenpoika, kuulla suo mun riemuhuutojas.

    IV

    Mä kutsuhuutojanne kuuntelen,
        kaikk' elolliset autuaat,
    nään taivaan hymyyvän, kun juhlii maat;
        ja kuullen sydäntäin
        käyn joukkoon seppelpäin,
    nään autuutenne, tunnen itse sen!
        Ois synti synkkä olla,
        kun kevätaamun koissa
        on muilta murhe poissa
        maan kauniin kartanolla,
    ja lapset kukkasia poimien
    käy liepehillä laaksoin tuhanten,
    laps äidin sylissä kun jokeltaa,
    ja säteiss' auringon kun kylpee maa: –
        ma kuulen, kuulen riemuiten!
        – Kas tuolla näen vainion,
    puu tuolla nousee yli puistikon
    ajasta kertoin, joka mennyt on;
        ja katse orvokin
        myös kysyy, suloisin:
    miss' on nyt kirkkaat unelmat,
    ja minne haaveet haihtuivat?

    V

    On syntymämme unhoitusta, unta,
    etäällä sielun tähtivaltakunta
        on ollut, kunnes täällä
        se kodon sai maan päällä.
        Ei murtamina vaivan,
        ei alastonna aivan,
    vaan kiireellämme rippeet kimmelteestä
        tulemme Luojan eestä:
    meit' ympäröitsee lapsuusaikaan taivas!
    Kun poika varttuu, yllä häämöittää
        jo varjot tyrmän ristikon,
    mut hänen iloksensa valo jää,
        ain eessä on;
    kun nuorukainen vaeltaa, hän yhä
        on luonnon pappi pyhä;
        tien yllä valo hohtaa,
        maan halki hänet johtaa;
    mies vihdoin kadottaa sen kokonaan,
    se sammuu arkisumuun harmajaan.

    VI

    Maa myöskin meille varaa riemujaan, –
    tää imettäjä luonnostaan on hellä
    ja melkein kuni äiti konsanaan
        se tahtois viihdytellä
    nyt poikapuoltaan, ihmislasta,
    hän että herkeis kaipaamasta
        pois loistoon, missä kerran
    hän asui palatsissa taivaan Herran.

    VII

    Oi katso lasta kevääss' elämän,
    kuusvuotiasta pientä onnellista,
    noin töillä kättensä kun leikkii hän
    väristen äitikullan suudelmista
    ja siunaamana isän katseitten!
    Kas kuinka taitavasti muovaillen
    hän hiekkaan laatii ihmiselämää,
    jonk' unikuvat hälle selvittää;
        niin seikat moninaiset,
        häät ynnä hautajaiset
        hän kertoo hartain mielin;
        pian kirkkain lapsenkielin
        hän laatii keskustelut
    ja kuvaa riidat, rakkauden vaiheet;
        mut jälleen vaihtuu aiheet,
    ja uudet rakennelmat, uudet lelut
    tuo pieni näyttelijä ympärilleen luo,
    hän henkilöitä lavan täyteen tuo:
    on niitä aina satavuotisikään –
    ei hälle vierast' elämässä mikään,
        ikäänkuin kautta elämän
        vain matkimaan ois luotu hän.

    VIII

    Sä, jonka hahmo pettää – siitä näät
    ei sielus äärettömyys kajasta –;
    sä filosofi, jolla tallella
    on perintös, sä silmä, joka näät,
    kun turhaan ympärilläs sokeat
    ikuisen syvyyksiä tutkivat –
        sä profeetta, joll' yhä
        on totuus suuri, pyhä,
    me muut kun kadotimme sen,
    sit' yöstä haudan turhaan etsien;
    sä jonka yllä, loistain korkealta,
    on kuolemattomuus kuin päivän valo,
    kuin orjan yläpuoll' on herra jalo;
    sä lapsi, jolla huipuill' elon valta
    on maistaa riemut taivassyntyiset,
    miks osaas autuasta muista et,
    vaan aikaa ärsytät, ett' ikeen tois
    se sulle ennemmin kuin tarvis ois?
    Pian kadonnut on onnenaikas pois,
    ja sieluasi painaa mainen taakka
    jääkylmä, raskas elos loppuun saakka.

    IX

        Ah autuutt', että tuhkaan ihmisen
        jää hiillos hehkumaan,
        ja että luonto muistaa sen,
        mi haihtui päältä maan!
    Mä siunaan vuodet, menneet meiltä pois –
    en sentään siksi, niinkuin luulla vois,
    ett' oli silloin hauskaa, onnekasta,
    ett' omatunto puhdas ohjas lasta,
    ja että toivo, havahtuen vasta,
    löi rinnassamme siivin untuvaisin; –
        nuo seikat ei saa laisin
        mult' ylistystä nyt –
        vaan vaiston hartaat kyselyt,
        nuo jotka tahtoo selon
        alusta ihmiselon,
    nuo aavistukset maasta, josta emme
    me aistein mitään tietää saa,
    nuo valjut säteet, joista sydämemme
    kuin synnintuntoisena vavahtaa,
        vaikk' onkin utumaiset
        nuo muistot ainokaiset,
    nuo viestit himmeät, niin kuitenkin
    niiss' elämämme valonlähde on,
    niist' aistimuksemme on syntyisin;
    niin niill' on valta säätää, hallita,
    ett' ikuisuuden hiljaisuudessa
    vuos maisen kohun kestää tuokion.
        Ja niistä meille loistaa
    myös lohtu, joka säilyy iäst' ikään,
        ei sitä poistaa
    voi elämästä murheen aatos mikään
    ei penseys, ei epätoivokaan.
        Vaikk' asukkaina sisämaan,
        kun ilma tyyni on,
    me kaistan kuolemattomuuden merta
    etäällä näämme – meidät aalloillaan
        se tänne kantoi kerta;
    tie väleen johtaa luo sen rannikon,
    miss' onnelliset lapset karkeloi,
    miss' aaltoin pauhu lakkaamatta soi.

    X

    Niin laulakaatte, linnut, riemusuin!
        Nyt paimenrumpu soikoon
        ja lampaat teiskaroikoon!
        Riemujuhlaan valmistuin
        soitoin, leikein, seppelpäin
        rientäkäämme käsikkäin
        kevään riemusaattoon näin!
    Vaikk' onkin sädeloisto, kirkas ennen,
    kadonnut multa, vuotten kera mennen;
    vaikk' ei voi mikään eloon herättää
    maan kimmellystä, kukkain säihkyntää,
        murhetta ei kantaa saa:
        siitä, mikä häipyi taa,
        voimaa tulee etsiä,
        ensi mieltymyksestä,
        aatoksista, jotka on
        löynneet tyynen suvannon,
    uskosta, jonk' antoi vuodet,
    ja joka silmätä voi haudan taa.

    XI

    Oi virrat, kummut, lähteet, pientareet,
    te liittoamme yhä julistakaa!
    Olette sydämeni kahlinneet;
    mun ainut iloni nyt tyyni, vakaa
    on vaiheillanne elo arkinen;
    enemmän puron juoksust' iloitsen
    kuin ennen kirmatessani sen lailla;
    ja aamun kilon kasteisilla mailla
        nään riemuiten.
    Ja pilvet, konsa laskee aurinkoinen,
    niin raikkaan hehkun katseista saa sen,
    mi valvoo elollista katoovaa;
    tie toinen on, on voitonpalmu toinen.
    Oi kiitos hauraan, kuuman sydämen:
    sen ilon, kärsimysten ansiosta
    voi kukka pienin mietteet ammentaa,
    joit' usein kyynelet ei esiin nosta.

MEITÄ ON SEITSEMÄN.

    Laps onnellinen ja viaton,
    joka nuppuunsa aukee vasta,
    ja jonka hengitys kevyt on,
    mitä tietäis hän kuolemasta?

    Näin pienen torpantyttösen
    – kai kahdeksan täyttäneen –
    levis parvi tuuheitten kutrien
    hänen puhtaalle otsalleen.

    Oli hänessä metsän raikkaus,
    ja jos huolt' ei puvussa kai,
    niin kirkkaitten silmäin kimallus
    minut hyville mielin sai.

    "Sano tyttö, montako kaikkiaan
    on siskojas, veljiäs?"
    "Montako?" sanoi hän kummissaan,
    "olen meillä seitsemäs."

    "Mut missä muut ovat teistä nyt?
    Sitä enkö tietää saa?"
    "Kaks meistä on merille lähtenyt,
    kaks Conwayss' asustaa.

    Kaks kirkkomaalle lepäämään
    on viety rinnakkain;
    ja mökissä heidän lähellään
    asun keralla äidin vain."

    "Siis kaksi merille lähti pois,
    kaks Conwayss' asustaa:
    ja seitsemänkö teit' olla vois?
    – lapskulta, en selvää saa."

    Ei luopunut lapsi uskostaan:
    "Niin, meitä on seitsemän;
    kaks nukkuu kummussa kirkkomaan
    puun alla", kertas hän.

    "Rakas lapsi, tulehan viisaammaks,
    olet eksynyt haaveisiis;
    jos kirkkotarhass' on teistä kaks,
    on elossa nyt vain viis."

    "Ei, vielä kummut vihannoi",
    näin tyttönen vastas vain,
    "kakstoista askelta ovesta, oi,
    he nukkuvat rinnakkain.

    Siell' usein vietän hetkiäin
    mä liinaa palttaen
    tai sukkavartaat käsissäin,
    ja heille laulelen.

    Myös hämärtyessä päivänkoin
    ja saapuissa valjun yön
    ulos ruokakulhoni kantaa voin
    – siell' iltastani syön.

    Jane, sairas siskoni, kutsuttiin
    maan päältä ensiksi pois,
    rakas taivaan Jumala tahtoi niin,
    ett' ei hän kärsinyt ois.

    Kun peittivät maan ja haudankin
    puun lehdet kellertävinä,
    niin kummun vaiheilla tanhusin
    John-veljeni kanssa minä.

    Ja kun hanki kattoi jo nurmikon,
    kun jäällä liukua sain,
    pois vietiin myöskin veljeni John,
    ja he nukkuvat rinnakkain."

    "On taivaassa kaksi, montako nyt
    teit' eloss' on, mietihän?"
    Ei tyttönen tuota miettinyt:
    "Oh, herra, seitsemän."

    "Mut kaksi on kuollut – taivaaseen
    näit heidän lähtevän."
    Ihan turhaan hälle puhua sain,
    tuo pieni tyttönen toisti vain:
    "Ei, meitä on seitsemän!"

KUIN HARHANÄKY AUTUAIN.

    Kuin harhanäky autuain
    hän ensin väikkyi matkallain;
    kuin lumoava ilmestys,
    kuin taivaallinen henkäys;
    ja silmät lailla tähtösten
    sädehti yössä kutrien,
    mut mieltä hurmas hahmo muu
    kuin aamunkoi, kuin toukokuu;
    hän kiehtoi, pauloi, karkeloi,
    hän kiusan, riemun, kaipuun toi.

    Hän lähestyi, ja edessäin
    mä hengen, mut myös naisen näin!
    Häll' askel vapaa, koruton
    ja neitseellisen puhdas on;
    näin luodun, jossa yhtyneet
    on muiston, toivon säveleet;
    hän kirkas, lempeä on, mut
    myös maiseen arkeen kasvanut,
    sen suruun, lempeen, suudelmiin
    ja tuskaan, hymyyn, kyyneliin.

    Nyt silmin kirkastunein nään
    tuon ihmeen kaikkein sisimpään;
    kuin hengen hänen matkaavan
    nään välill' elon, kuoleman;
    on hällä järjen kirkkaus
    ja tahdonvoima, aavistus;
    hän täydellinen nainen on
    ja saanut jalon katsannon,
    mut hengetär hän lisäks sen
    on yllään hohde taivainen.

Kaikki suomentanut Yrjö Jylhä.

SAMUEL TAYLOR COLERIDGE.

Wordsworthin ystävä Coleridge oli herkempi, hersyvämpi ja värikkäämpi
runoilijaluonne kuin hän, levoton nero, jonka elämä muodostui myös sen
mukaiseksi. Hän syntyi 1772 nuorimpana devonshireläisen papin
kolmestatoista lapsesta, sai hyvän kasvatuksen koulussa ja
Cambridgessä, joutuen kuitenkin viimemainitussa velkaan. Kun tähän tuli
lisäksi onneton rakkaus, Coleridge karkasi Lontooseen joulukuussa 1793,
palkkautuen keveisiin rakuunoihin nimellä "Silas Tomkyn Comberbacke".
Voimatta oppia ratsastamaan ja paljastaen itsensä latinankielen
taidolla hänet pian kuitenkin vapautettiin. Kesämatkalla 1794
hän tutustui Robert Southeyhin, ja suunnitteli tämän kanssa
muuttoa Yhdysvaltoihin, jossa he perustaisivat kommunistisen,
"pantisokraattisen", yhteiskunnan. Saman vuoden lopussa hän jätti
yliopiston ja julkaisi historiallisen näytelmänsä Robespierren
kukistuminen (The Fall of Robespierre). Mentyään 1795 naimisiin Sarah
Frickerin kanssa (tämän sisaresta Edithistä tuli Southeyn puoliso)
hän toimitti Vartija (The Watchman) nimistä lehteä ja julkaisi
Runoja eri aiheista (Poems on Various Subjects, 1796). Seuraavana
vuonna hän asui Nether Stoweyssa, suunnitellen elämistä muka
kauppapuutarhurina; kirjoitti jo mainitun Vanhan merimiehen tarinan,
ensi osan Christabel nimisestä keskenjääneestä runoelmastaan, ja
melkein kaikki huomattavimmat runonsa; ja tutustui Wordsworthiin.
Seurauksena oli kuten mainittiin Lyyrillisten ballaadien ilmestyminen
1798. Tätä ennen Coleridge oli lisäksi toiminut unitaarien saarnaajana.
Syksyllä 1798 hän matkusti Wordsworthien mukana Saksaan, opiskellen
Göttingenissä ja mieltyen Saksan kirjallisuuteen ja filosofiaan,
jota sitten teki Englannissa tunnetuksi, aloittaen Schillerin
Wallensteinin kääntämisellä (1800). Samana vuonna hän muutti
järvialueelle, johon oli jo aikaisemmin tutustunut ja mieltynyt,
asettuen asumaan Greta Halliin, jossa nyt kirjoitti Christabelin
toisen osan. Kun Southey muutti 1803 samaan taloon, oli nyt siis
muodostunut se runoilijasiirtola, jota kirjallisuudenhistoriassa
sanotaan "järvikouluksi", tarkoittamalla siis paikkakuntaa eikä
kirjailijaluonteiden ja -tuotteiden samanlaatuisuutta. Järvialueen
kostea ilmasto aiheutti reumatismin, yksitoikkoinen elämä
ikäväntunteen, taloudelliset ja muut huolet aviollista onnettomuutta,
jota kaikkea lieventääkseen Coleridge turvautui oopiumitippoihin,
joutuen tämän myrkyn orjaksi koko loppuiäkseen. Hän poistui
perheensä luota, joka tämän jälkeen jäi etupäässä ahkeran ja
velvollisuudentuntoisen Southeyn huollettavaksi. 1804 hän matkusti
Maltaan, viipyen siellä ja Italiassa kaksi vuotta. Hänen levoton
elämänsä kului tämän jälkeen oleskeluun monien ystävien luona,
kirjallishistoriallisten luentosarjojen pitämiseen
(Kirjallisia elämäkertoja – Biographia Literaria, 1817);
aikakauskirjayritykseen (Ystävä – The Friend, 1809); sanomalehti- ja
käännöstyöhön; ja näytelmäin kirjoittamiseen (Katumus – The Remorse,
1813, Zapolja, 1817); ym. Loppuiällään hän pääsi jonkin verran
vapautumaan pahasta tottumuksestaan. Coleridge kuoli 1834. Hän oli
lähtenyt Schillerin Ryövärien vapausihanteesta ja pysyi sille
uskollisena koko elämänsä. Runoilijana ovat hänen huomattavimmat
saavutuksensa nuoruudenlyriikka (Keijukaisten laulut – The Songs of
the Pixies, 1793), Kublai Khan, Vanhan merimiehen tarina ja
Christabel, jotka edustavat mitä herkintä luonnontunnetta, yhtyneen
todellisuuden ja yliluonnollisen suggestiivista voimaa, kaikki
tulkittuna etevällä säetaiteella. Huolimatta siitä, että Coleridgen
tuotanto jäi hajanaiseksi, hän osoittautuu senkin perusteella
aaterikkaaksi ja hienosti taiteelliseksi, romanttiseksi
runoilijahengeksi.

VANHAN MERIMIEHEN TARINA.

Seitsemän osaa.

Sisällys.

Kuinka laiva, sivuutettuaan päiväntasaajan, ajautui myrskyssä kohden
etelänapaa, kohdaten jääkentän; ja kuinka se sitten suuntasi kulkunsa
Tyynen Valtameren troopilliseen vyöhykkeeseen; ja mitä merkillisiä
seikkoja tapahtui; ja millä tavoin vanha merimies saapui jälleen
kotiseudulleen.

I osa.

Vanha merimies kohtaa kolme häihin kutsuttua nuorta miestä ja
pysähdyttää heistä yhden.

    Hän yhden kolmesta seisottaa,
    tuo vanha merimies.
    "Mitä, kautta silmäis kiiluvain,
    sinä minusta tahdot, mies?

    Häähuoneen ovet auki on,
    olen sukua sulhasen:
    sen kuulet, näät, jo alkaa häät
    soi pauhu iloinen."

    Mies tarraa sormin luisevin.
    "Oli laiva", lausuu hän.
    "Pääst' irti, kollo partasuu!"
    Hän laskee pyytäjän.

Vanha merikarhu lumoo häävieraan katseellaan ja pakottaa hänet
kuuntelemaan tarinaansa.

    Mut silmin kiiluvaisin hän
    häävieraan pidättää;
    mies nöyrästi kuin pieni laps
    nyt hälle seuraks jää.

    Häävieras istui kivelle,
    sen parhaaksi hän ties;
    näin kertoi kiilusilmäinen
    ja vanha merimies:

    "Kotirannat jäi, ja hurraten
    me laskimme aavaa päin,
    ohi vuoren ja kirkontorninkin,
    ohi majakan viilettäin."

Merimies kertoo, kuinka laiva purjehti myötätuuleen kauniin sään
vallitessa, kunnes tultiin päiväntasaajalle.

    Ja vasemmalta päivä nous,
    se meren helmasta ui
    ja oikealle säihkyen
    taas mereen laskeutui.

    Kun vihdoin säteet polttavat
    se kohtisuoraan loi –.
    Häävieras rintoihinsa löi:
    pasuunan kutsu soi.

Häävieras kuulee häämusiikin soivan, mutta merimies jatkaa tarinaansa.

    Hääsaliin astui morsian
    kuin ruusu hehkuen;
    ja laulain, päätä nyökyttäin
    kävi saatto iloinen.

    Häävieras rintoihinsa löi,
    mut turhaan, sen hän ties,
    kun eess' on harmaapartainen
    ja kiilusilmä mies.

Alus ajautuu myrskyssä etelänapaa kohden.

    Nous silloin myrsky ankara,
    ja hurja tuulispää
    pian laivaa siivin väkevin
    vei kohden etelää.

    Kiis laiva mastot kallellaan
    kautt' ulapan raivokkaan,
    kuin eläin, jota vainotaan,
    pään syöksyyn jännittäin;
    tuul' ulvoi, kohden etelää
    vei huima vauhti näin.

    Tuli kylmää, usvaa, rakeita
    ja lunta peräkkäin:
    jäävuoren mastonkorkuisen,
    smaragdinvihreen näin!

Jään ja peloittavain äänten maa, jossa ei elävää olentoa nähty.

    Oli synkkä, alakuloinen
    maa kinosten ja jään:
    ei eläint' eikä ihmistä
    siell' ollut yhtäkään.

    Jäämaass' ei muuta näkynyt
    kuin jäätä, jäätä vain:
    se jyskyi, ryskyi rakoillen,
    kuin horna valittain.

Kunnes suuri merilintu, albatrossiksi kutsuttu, lensi läpi lumisen
usvan ja otettiin iloiten ja vieraanvaraisesti vastaan.

    Yli lumen ja jään, läpi usvasään
    lens albatrossi tuo;
    me siunasimme, kuin ollut ois
    kristityn sielu tuo.

    Se ristiin rastiin liiteli,
    se alas laskeutui.
    Jääkenttä halkes jyrähtäin;
    sen lävitse laiva ui!

Ja katso! albatrossi osoittautui hyvän enteen linnuksi ja seurasi
alusta, kun se purjehti pohjoista kohti halki sumun ja uiskentelevan
jään.

    "Me saimme tuulen myötäisen,
    ja albatrossi tuo
    joka päivä syömään, leikkimään
    tuli merimiesten luo.

    Ja illoin lepopaikakseen
    se löysi raakapuun;
    ja kalvaina läpi pilvien
    öin kuulsi säteet kuun."

Vanha merimies surmaa katalasti vieraanvaraisuutta loukaten hyvän
enteen lempeän linnun.

    "Mies, riivaajalta varjelkoon
    sua Herra taivasten! –
    Miks kalpenet?" – "Minä jousellain
    näät ammuin linnun sen."

II osa.

    Nyt oikealta päivä nous:
    se meren helmasta ui
    ja sumua halkoin vasempaan
    taas mereen laskeutui.

    Käy etelätuuli hiljalleen,
    mut albatrossi tuo
    ei enää syömään, leikkimään
    tule merimiesten luo.

    Olin tehnyt katalan hornantyön,
    joka tuotti turmion:
    huus kaikki, että lintu tuo
    se tuulilintu on.
    'Kirottu! linnun surmasit,
    ja se tuulta tuonut on.'

Mutta kun usva hälvenee, niin he puolustavat häntä ja joutuvat siten
kanssarikollisiksi.

    Nous säihkyin kehrä auringon
    kuin taivaan Jumalan pää:
    nyt kaikki ties, että lintu toi
    vain usvaa hyytävää.
    'Hyvin teit, kun ammuit sen – se toi
    vain usvaa hyytävää.'

Suotuisaa tuulta kestää; laiva tulee Tyynelle Valtamerelle purjehtien
pohjoista kohti, kunnes saapuu päiväntasaajalle.

    Kävi myötätuuli, keinuttain
    vei purtta pohjoiseen;
    ens kertaa laiva ilmestyi
    tähän mereen tyveneen.

Yht'äkkiä laiva joutuu tyveneen.

    Meri tyyntyi, purjeet raukeni,
    tuli kuolonhiljaisuus;
    vain uhmaks meren aution
    joku lauloi taikka huus.

    Yli taivaankannen hehkuvan
    kuin verenkarvainen kuu
    nyt kiertää kehrä auringon,
    pääll' aluksen seisahtuu.

    Näin vaihtuu päivät – alus vain
    jää hiljaa paikalleen
    kuin laiva, joka maalattu
    on öljykankaaseen.

Ja albatrossin kostaminen alkaa.

    Vettä, vettä määrätt' on,
    ja kaikki janoaa,
    vettä silmänkantamat:
    et vettä juoda saa.

    Ulappa höyrys mädäntyin:
    Oi Kristus! mitä näin:
    Veen hirmuliskot piehtaroi
    limassa vierekkäin!

    Öin ulapalla ees ja taas
    tulenlieskat karkeloi
    ja hehkun sinivihreän
    ne mustaan veteen loi.

Eräs henki oli seurannut heitä, eräs noita tämän taivaankappaleen
näkymättömiä asukkaita, jotka eivät ole ruumiista eronneita sieluja
eivätkä enkeleitä; niistä voi selityksen antaa oppinut juutalainen
Josephus tai konstantinopolilainen platonikko Michael Psellus. Niiden
lukumäärä on hyvin suuri ja niitä on joka ilmanalassa ja alkuaineessa
yksi tai useampia.

    Ja jonkun uniin ilmestyi
    paha henki, alku tään:
    yhdeksän syltä syväss' on
    se seurannut maasta jään.

    Ja kielet kitaan polttanut
    on paahde armoton,
    ei kukaan lausu sanaakaan:
    se mahdotonta on.

Suuressa ahdingossa laivaväki haluaisi heittää koko syyn vanhan
merimiehen niskoille; sen merkiksi he ripustavat kuolleen merilinnun
hänen kaulaansa.

    Ah kurjuuttani! Jokainen
    mua katsoi tuijottain,
    ja ristin sijaan kaulallein
    nyt albatrossin sain.

III osa.

    Niin päivät murheenraukeat
    ne vieri verkalleen.
    Lasinhimmeinä silmät paloivat,
    tuli hirveäks puute veen.
    Mut lännen taivaalle kerran
    näin mä jotain ilmestyneen.

Vanha merimies havaitsee jonkinlaisen merkin taivaanrannassa.

    Se ensin oli pilkku vain
    tai usvapilvi kai;
    mut lähemmäksi uituaan
    se varman muodon sai.

    Niin pilkku, pilvi, hahmo tuo
    se liukui meitä päin
    kuin meren aave kieppuen
    ja vettä pärskyttäin.

Lähemmäs tultuaan se näyttää hänestä laivalta, ja hän lunastaa
kalliisti kielensä janon kahleista.

    Ei tainnut nauraa, itkeä
    meist' enää yksikään.
    Mä kättä purin, verta join
    ja huusin, huusin, minkä voin:
    Purjeet! purjeet nään!

Riemun humaus.

    Suin paahtunein sen kuuli muut,
    ja kidat ammollaan.
    Jumalan kiitos! riemuiten
    pian syvään henkäs jokainen
    kuin pitkään juotuaan.

Ja kauhu seuraa, sillä voiko tuo olla laiva, joka noin lähestyy
ilman tuulta tai merivirtaa.

    Hei! hei! (mä huusin) katsokaa!
    se suoran suunnan sai!
    Se ilman virtaa, tuulta ui
    ja meidät noutaa kai!

    Jo lännen aallot punertuu.
    Jo päivä lopuss' on!
    Ja syliin lännen ulapan
    käy kehrä auringon;
    mut silloin aavelaiva tuo
    ui eteen auringon.

Hänestä se näyttää vain laivan luurangolta.

    Sen eteen mustat viirut nous
    (ah, Neitsyt armoisin!).
    Se silmäs kasvoin hehkuvin
    kuin takaa kalterin.

    Voi, lähemmäs se kiitää vain!
    (mä mietin väristen).
    Nuo lukinseitit hohtavat
    ne onko purjeet sen?

Ja sen kaaret ovat kuin ristikot laskevan auringon edessä. Aavenainen
ja Kuolema, sen perämies, kahden vain ovat luurankolaivalla.

    Lävitse kaarienko noin
    punertaa päivänlies?
    Tuo Nainenko sen väki on?
    Tuo Kuolemako armoton
    on laivan perämies?

Millainen alus, sellainen miehistö!

    On naisen kutrit kultaiset
    ja katse lempeä
    ja iho lepranvalkoinen –
    se on painajainen: nimi sen
    on Valhe-Elämä.

Kuolema ja Valhe-Elämä heittävät arpaa laivaväestä, ja jälkimmäinen
voittaa vanhan merimiehen.

    He kahden arpaa heittivät
    jo aivan edessäin.
    'Minä voitin! voitin!' Nainen huus
    kolmasti viheltäin.

Ei iltahämärää auringon mailla.

    Jo päivä sammui; tähdet taas
    ne syttyi pimeyteen;
    mut aavelaiva kohisten
    kiis ylitse mustan veen.

Kuu nousee.

    Ylös silmäsimme kuulostain.
    Sydänverta kauhu rinnassain
    pisar pisaralta joi.
    Yö sakeni, tähdet himmeni,
    ja lyhty valonsa valjusti
    perämiehen kasvoille loi.
    Sumu purjeista tippui – itään nous
    kuunsarvi, jonka sylissä sous
    yks tähti kirkas, oi!

Toinen toisensa jälkeen miehet kaatuvat kuolleina kannelle.

    Kuu vaelsi tähtikoirineen –
    vait ilmaa haukkoen
    mies toisen jälkeen kangistui
    mua silmin kiroten.

    Kaks sataa miestä sortui niin
    ja ilman ääntäkään
    he yksitellen kaatuivat
    mua syyttäin silmillään.

Mutta Valhe-Elämä rupeaa vaikuttamaan.

    Niin sielut ruumiin jättäen
    lens piinaan, autuuteen –
    soi joka kerran viuhaus
    kuin jousen lauenneen!

IV osa.

Häävieras pelkää, että hänen kanssaan puhuu joku henki.

    "Sua pelkään, vanha merimies!
    Sun kättäs kauhistun!
    Olet pitkä – hiekankarvainen
    ja kuiva on ihos sun.

Mutta vanha merimies vakuuttaa olevansa ruumiillinen olento, sekä
jatkaa kuvaten hirveätä katumustaan.

    Mua silmäis kiilto kauhistaa,
    en muuta enää nää."
    – "Häävieras, heitä pelko pois,
    ei kaatunut ruumis tää."

    Niin yksin, yksin purjehdin,
    ulapan äärt' ei näy.
    Ei sääli ykskään pyhimys,
    ei avukseni käy.

Hän ylenkatsoo syvyyksien luontokappaleita.

    Niin moni uljas, kelpo mies
    jo sortui vierellein:
    veen limaliskot tuhannet
    jäi eloon seuraksein.

Ja kateellisena ajattelee, että ne saavat elää, vaikka niin moni
makaa kuolleena.

    Mä katsoin merta kiehuvaa
    pian silmät peittäen;
    yli kuuman kannen silmäsin:
    näin ruumiit, muuta en.

    Loin katseen ylös taivaaseen
    ja rukousta hain:
    vain kurja, heikko kuiskaus
    nous kuivasta sielustain.

    Mä kiinni painoin silmäni,
    ne olivat raskahat;
    näät meri ja taivas silmiäin
    niin painoi – mutta eessä näin
    mä kaikki vainajat.

Mutta kirous tuijottaa häneen vainajain silmistä.

    Jääkylmät hikikarpalot
    kihos ihosta vainajain,
    ja heidän hirveiltä katseiltaan
    minä turhaan suojaa hain.

    Alas syöstä sielun helvettiin
    voi orvon kirous;
    mut hirveämpi kuitenkin
    on kuolleen tuijotus!
    Yötä ja päivää seitsemän
    niin kesti turtumus.

Yksinäisyydessään ja järkähtämättömän kohtalonsa vallassa hän tuntee
kaipuuta vaeltavaan kuuhun ja tähtiin, jotka pysyvät paikallaan, mutta
kumminkin liikkuvat; ja kaikkialla sininen taivas kuuluu niille ja on
niiden koti, johon ne saapuvat ilmoittamatta tulostaan niinkuin
linnanherrat, joita varmasti odotetaan, mutta joiden palatessa
kuitenkin aina vallitsee hiljainen ilo.

    Ylitse öisen ulapan
    kuu paistoi kirkkainnaan:
    se taivaankantta hiljaa sous
    yks tähti seurassaan –.

    Meressä säteet kimalsivat
    kuin huurre huhtikuun.
    Mut jättivarjoss' aluksen
    punaiset liekit hehkuen
    nous veteen lumottuun.

Kuun valossa hän näkee Jumalan luotuja olentoja suurissa syvyyksissä.

    Aluksen mustaa varjoa
    merikäärmeet ympäröi;
    veen hopeapintaa halkoen
    ne ui – ja suomuista jokaisen
    viherjät lieskat löi.

    Aluksen tummaan varjohon
    ne kumman hehkun loi,
    kun sateenkaarenloisteineen
    ja jättäin kultakimmelteen
    ne veessä piehtaroi.

Niiden ihanuus ja autuas olo. Hän siunaa niitä sydämessään.

    Oi, eläväiset autuaat
    ihanin loistehin!
    Mun sieluuni tulvi rakkaus,
    mä niitä siunasin:
    ja silloin armahti pyhimys,
    kun niitä siunasin.

Lumous alkaa murtua.

    Samassa saatoin rukoilla,
    ja kaulastani pois
    putos albatrossi syvyyteen
    kuin lyijyä ollut ois.

V osa.

    Oi uni! kansain siunaus
    on lempeytes sun!
    Oi kiitos Neitsyt Maarian!
    Hän taivaasta unen armahan
    lähetti lohduks mun.

Pyhän Äidin armosta vanha merimies saa virvoittavan sateen.

    Näin vesisangot kannella
    unissa uudelleen:
    ne vettä täynnäns' olivat –
    mä heräsin sateeseen.

    Veet kurkkuani huuhdelleet
    oli kylmin pisaroin;
    olin aivan märkä – unissain
    mä varmaan vettä join.

    Kun nousin, jalat kantoivat
    kuin oisin liidellyt;
    olin ehkä kuollut unissain,
    vain autuas henki nyt.

Hän kuulee ja näkee outoja näkyjä ja outoa liikettä pilvissä.

    Etäistä tuulen kohinaa
    mä silloin kuulla sain,
    myös purjeet kirkkaan kuultavat
    sen kuuli vavahtain.

    Ja taivaat puhkes pauhaamaan!
    Ja tuhannet salamat
    löi ristiin rastiin leimuten;
    välissä parvet tähtien
    eestakaisin tanssivat.

    Jo läheni myrsky – purjeet soi
    kuin ruovot kaislikon;
    sysimusta pilvi vettä löi –
    kuu pilven reunass' on.

    Oli musta pilvi revennyt –
    ja sen reunassa oli kuu;
    valo virtas kalvoon aavan veen
    kuin koski päältä jyrkänteen
    alas vaahtona paiskautuu.

Laivaväen ruumiit saavat elävän hengen ja alus lähtee liikkeelle.

    Mut laivaa kiinni milloinkaan
    ei saaneet tuulispäät
    – kas laiva liikkui! Heränneet
    oli kuolleet miehet näät.

    He jäykin silmin nousivat
    ja hiljaa valittain:
    niin kummallisen, oudon näyn
    voi unissa nähdä vain.

    Ei tuullut, mutta laiva ui
    kuin ohjas perämies;
    merimiehet köysiin tarttuivat,
    hyvin jokainen työnsä ties.
    Mut laivaväkeä hirveää
    on aaveet, Herra Kies!

    Myös veljenpoikani, vainajan,
    näin aivan rinnallain,
    me samaa köyttä kiskoimme, –
    hän vaiti pysyi vain.

Mutta sitä eivät liikuta ihmisten sielut eivätkä maan tai ilman henget,
vaan autuas enkeliparvi, jonka on lähettänyt suojeluspyhimyksen rukous.

    "Sua pelkään, vanha merimies!"
    "Häävieras, pelko pois!
    Ne olivat sielut autuaat:
    muut henget eivät – sen uskoa saat
    niin kirkkaat olla vois.

    Luo maston kaikki riensivät,
    kun nousi aamunkoi,
    ja suusta jokaisen ruumiin nyt
    niin ihana sävel soi.

    Ne ihanasti kaikuen
    nous puoleen auringon;
    maan päälle jälleen tultuaan
    yhä kirkkaat soinnut on.

    Laesta taivaan joskus soi
    myös kiurun säveleet;
    ja joskus kuului, ikäänkuin
    tuhannet linnut sulosuin
    ois ilmoilla laulaneet!

    Täys orkesteri äsken soi,
    nyt orpo huilu vain;
    nyt kaikuu laulu enkelin
    muut äänet vaientain.

    Se lakkas; puoleenpäivähän
    nyt purjeet köysistöin
    soi suloisesti väristen,
    kuin kesäkuisin öin
    puron laulu hiljaa helisten
    soi alla lehvikköin.

    Ja ilman tuulta seilattiin
    me puoleenpäivään näin,
    niin pehmeästi liukuen
    ui laiva eteenpäin.

Etelänavan yksinäinen henki kuljettaa laivaa tasaajalle totellen
enkeliparvea, mutta vaatii yhä kostoa.

    Kölin alla laivaa seurannut
    oli henki maasta jään;
    se juuri laivaa kiidättäin
    meit' ohjas kädellään.
    Mut puolenpäivän jälkeen ei
    alus liiku minnekään.

    Veen ylle kehrä auringon
    jäi mastoon seisomaan:
    mut sitten lyhyin syöksyin taas
    se liikkui uudestaan –
    se heilahteli ees ja taas
    niin puolen mitastaan.

    Kuin villi ratsu äkkiä
    se syöksyi eteenpäin –
    se veren linkos päähäni,
    minä tajuttomaksi jäin.

Napahengen demoonitoverit, meren näkymättömät asukkaat, yhtyvät hänen
vaatimukseensa; ja kaksi niistä kertoo toisilleen, miten ankarilla
kärsimyksillä vanha merimies saa lepyttää Napahengen, joka palaa
etelään.

    En tiedä kuinka kauan niin
    lien ollut tajuton;
    mut ennenkuin mä virkosin
    kaks ääntä ilmasta erotin
    – ne vielä muistissa on.

    Näin toinen kysyi: 'Tääkö mies
    teki synnin synkeän
    alas albatrossin ampuen,
    sen linnun syyttömän?

    Tuo henki maasta lumen ja jään
    hän rakasti lintuaan,
    joka rakasti miestä – mutta tää
    sen surmas jousellaan.

    Mut toinen ääni vastaan taas
    niin lempeästi soi
    ja lausui: 'Mies on kärsinyt,
    ei häntä syyttää voi.'

VI osa.

Ensimmäinen ääni.

    'Oi kerro, kerro uudestaan,
    miks on niin kirkas kuu! –
    Miks laiva kiitää eteenpäin?
    Mitä merellä tapahtuu?'

Toinen ääni.

    'Kuin orja eessä valtiaan
    on meri voimaton;
    sen silmä kirkas, valtainen
    kuun puoleen luotu on.

    Kuu korkealta taivaaltaan
    sen teitä ohjailee.
    Oi katso, veli! kuinka kuu
    sitä hyväillen valaisee!'

Vanha merimies menee tainnoksiin, sillä taivaallinen voima kuljettaa
alusta pohjoiseen päin nopeammin kuin ihminen saattaa kestää.

Ensimmäinen ääni.

    'Miks ilman tuulta, virtaakin
    tuo laiva kiitää noin?'

Toinen ääni.

    'Sen eessä sekä takana
    on tyhjyys ilmatoin.
    Veli, ylemmäs lennä, ylemmäs,
    ei viivytellä saa!
    Hitaammin alus purjehtii,
    jo merimies virkoaa!'

Yliluonnollinen liikunta pysähtyy; merimies herää ja hänen tuskansa
alkavat uudelleen.

    Kun heräsin, niin henkivän
    mä tunsin lauhan sään:
    on tyyni yö, kuu ylhääll' ui,
    ja vainaat eessä nään.

    Kuin ruumishuone ympäröi
    mua joukko vainajain,
    olin naulitsema silmien
    kuunpaisteessa kiiluvain.

    Taas loisti niistä kirous
    ja tuska ankara:
    en voinut nostaa katsettain,
    en tainnut rukoilla.

Kirous on lopullisesti sovitettu.

    Lumous haihtui: uudelleen
    näin meren vihreän
    ja katsoin suoraan eteenpäin
    ja vapisin – tiedäthän:

    kuin halki korven aution
    mies kulkee yksikseen,
    luo katseen kerran taaksepäin,
    mut ei luo uudelleen:
    vihamiehen julman tietää näät
    hän seuraan liittyneen.

    Mut silloin tuuli äänetön
    lehahti, mistä lie:
    ylitse meren kimmelteen
    ei kulkenut sen tie.

    Se huuhtoi hiljaa hiuksiain
    kuin tuuli keväinen,
    ja tuoksui niinkuin tervehdys,
    sen tunsin vavisten.

    Niin nopeasti laiva kiis,
    niin pehmein kaarroksin,
    niin suloisesti hyväillen
    löi tuuli kasvoihin.

Ja vanha merimies näkee kotimaansa.

    Ah, unta näänkö? Totta vie,
    nään eessä majakan!
    Ja tuolla kummun, kirkon myös:
    nään maani armahan!

    Mä nyyhkyttäen rukoilin,
    kun väikkyi synnyinmaa:
    Suo, Herra, valveill' olla mun,
    tai iäksi nukahtaa!

    Ui laiva hiljaa valkamaan
    kuin seutuun lumottuun,
    yön tähdet lahteen heijastui
    ja kuvajainen kuun.

    Kuu paistoi vuoren seinämään
    ja kirkkoon päällä sen,
    ja viirikukko kuutamoon
    loi katseen vaieten.

Taivaallinen voima jättää ruumiit,

    Kuin huurre väikkyi pinta veen,
    siks kunnes siitä nous
    punaiset hahmot liihoittain
    ja laivaa kohden sous.

ja ilmestyy omassa valohahmossaan.

    Juur' eessä keulan varjot nuo
    ne seisoivat vierekkäin.
    Ylitse kannen katseen loin –
    oi Kristus! mitä näin!

    Oli jokainen ruumis litteä
    ja kuiva, eloton,
    mut eessä jokaisen vainajan
    näin kirkkaan olennon!

    Seraafit viittoi käsillään.
    Oi. näky autuas!
    Veen ylitse maihin hehkun loi
    valovirta voimakas.

    Niin enkelparvi vaieten
    vain hiljaa viittilöi –
    mut sieluuni nyt hiljaisuus
    kuin ihanin sävel soi!

    Kas silloin airon loiskivan
    mä kuulin kalvoon veen,
    kun käänsin katseen sinnepäin,
    näin luotsin saapuneen.

    Niin, siellä luotsi poikineen
    sous joutuin laivan luo.
    Oi Herra taivaan! riemuain
    ei riistä vainaat nuo.

    Näin siellä vielä kolmannen:
    näin hurskaan erakon!
    Hän kiitosvirttä veisaten
    loi silmät taivohon.
    Minut albatrossin verestä
    hän puhdistava on.

VII osa.

Metsien erakko.

    Hän korvessansa asustaa,
    erakko hurskas tuo.
    Hän ihanasti laulaa voi!
    Ja mielellään hän tarinoi,
    jos joku saapuu luo.

    Hän aamuin, päivin, ehtoisin
    rukoillen polvistuu,
    hän öisin nukkuu suojanaan
    vain vanha tammipuu.

    Jo kuulen sanat soutajain:
    'On kumma laiva tää!
    Se viittoi valoin kirkkahin,
    nyt siell' ei ketään nää!'

Saapuu ihmetellen laivaan.

    'Niin!' kuului ääni erakon –
    'Ei tervehdykset soi!
    Ja katso! läpi purjeitten
    niin selvään nähdä voi!
    Näin moisen ihmeen syksyisin,
    puut lehtensä kun loi,

    ja illoin metsäpurossain
    ui lehdet ruskeat,
    kun lumessa on korpimaa
    ja huutaa huuhkajat.'

    'Mua kauhistuttaa laiva tuo
    (Näin luotsi tuskass' on)
    'Hei, eespäin vain!' Muit' yllyttäin
    soi ääni erakon.

    Niin venhe laivaa lähestyi,
    en hiiskunut paikaltain.
    Ui venhe laivan kupeeseen,
    kun äkkiä kuulla sain,

Äkkiä laiva uppoaa.

    kuink' uhkaavasti kumisten
    soi jyly alta veen;
    se merta halkoi – laivan löi
    kuin paaden syvyyteen.

Vanha merimies pelastetaan luotsin venheeseen.

    Mua huumas pauhu, joka soi
    veest' ilman pielihin,
    kuin ruumis viikon vettynyt
    veen pintaan sukelsin,
    mut niinkuin unen halki näin:
    mä venheess' olinkin.

    Ja syöveriin, mi laivan vei,
    jäi venhe kieppumaan;
    niin tyyntä oli – vuori vain
    se kertas kaikuaan.

    Mä liikahdin – ja luotsi huus
    ja lankes polvilleen;
    mies hurskas hiljaa rukoillen
    loi silmät taivaaseen.

    Mä kourin airoon tarrasin;
    mut luotsin poika, kas,
    oli hulluks tullut, suustaan nyt
    soi nauru raivokas:
    'Ha-haa! kyll' osaa soutaakin
    tää piru, katsopas!'

    Pian rannass' oltiin, allani
    mä tunsin synnyinmaan!
    Myös hurskas vanhus venheestä
    nous horjuin jaloillaan.

Vanha merimies vaatii kiihkeästi erakkoa antamaan hänelle
synninpäästön; ja hänen elämäntuskansa valtaa hänet.

    Oi päästä minut synnistäin,
    sua pyydän, pyhä mies!
    Hän sanoi: 'Mitä tehnyt oot?
    Sä kerro synninties!'

    Mä hälle riensin kertomaan,
    mi tuska rinnassain
    mua jäyti katkerasti niin –
    ja jälleen rauhan sain.

Ja alati läpi hänen koko elämänsä kalvava tuska ajaa häntä
maasta maahan –

    Sen jälkeen usein yllättäin
    sama tuska palajaa:
    en ennenkuin mä kerron tään
    pois sieluntuskaa saa.

    Yön lailla maasta maahan nyt
    mun täytyy vaeltaa;
    ja kenet tahdon, hänet voin
    näin pysähdyttää tarinoin:
    hän kaiken kuulla saa.

    Ovesta riemu humahtaa!
    Häävieraat ilakoi;
    mut lehtimajassa neitoset
    ne laulain karkeloi:
    ja rukoukseen kutsuen
    pien' iltakello soi!

    Häävieras! Yksin, yksinään
    tää sielu ollut on:
    ei Jumalaa hän nähnyt ees
    pääll' ulapan aution.

    Mut ihanampaa kuin on häät
    on Herran palvelus,
    kun kansa kirkkoon vaeltaa,
    kun kaikuu rukous,

    kun astun saatoss' ystäväin
    mä Herran temppeliin,
    kun eteen Isän taivaisen
    käy nöyrtyin joukko lapsien
    ja vanhain, nuorten niin.

opettamaan omalla tarinallaan rakkautta ja kunnioitusta kaikkea
kohtaan, mitä Jumala on luonut ja rakastaa.

    Häävieras! Herran haltuun jää!
    mut unohtaa et saa,
    että parhaiten se rukoilee,
    ken kaikkia rakastaa,

    niin suurta kuin myös pientäkin
    ja ihmist', elukkaa;
    sillä Jumala, luoja ihmisten,
    kaikkea rakastaa!"

    Niin häipyi harmaapartainen
    ja kiilusilmä mies;
    häävieras ovelta kääntyi pois,
    mut minne, tuskin ties.

    Hän kulkee niinkuin kuuro tai
    kuin ois hän unissaan:
    surullisempi ja viisaampi
    on hän aamulla noustuaan.

KUBLAI-KAANI

    Ja Kublai-Kaani antoi rakentaa
    palatsin uljaan Xanaduun,
    miss' Alph, tuo pyhä virta, samoaa
    kautt' onkaloitten mereen, jok' ei saa
    valoa päivän eikä kuun.
    Kaks kertaa viisi virstaa maata niin
    puutarhoiks muurein, tornein saarrettiin,
    ja siellä purot lauloi kimaltain,
    puut suitsuttivat kukkaistuoksujaan
    ja ikimetsät päällä kukkulain
    ketoja kiersi aurinkoisen maan.

    Mut ah! niin syvä kuilu halki puiston
    nyt ratkes varjoon seetrilehvistöin!
    Se loihti kaamoittavan, pyhän muiston,
    kuin seutu, miss' on nainen kummitellut
    rakastajaansa huutain kuudanöin!

    Ja kuilu pauhinalla kuuman laineen
    syöks uumenistaan, alta vuorten paineen,
    kuin hengähtänyt syvään olis maa;
    ja yhä jatkui hurjaa huohuntaa:
    nous pilviin suihkut paasipyörtein sakein,
    kuin tuuli maata pieksee jäisin rakein
    tai varstan tiestä jyvät kimpoaa.

    Mut äkkiä, kun paadet sinkui yhä,
    syöks yli rotkon partaan virta pyhä.
    Viis virstaa mutkitellen, pyörtein vuolain
    se vyöryi läpi metsäin, laaksojen
    siks kunnes kautta mitatonten luolain
    se valtamereen vaipui jylisten –
    soi Kublain korviin alta pauhinain
    es'-isäin äänet sotaa ennustain!

    Huvilinnan varjo tumma
    aallokossa karkeloi;
    linnaan laulunhelke kumma
    lähteitten ja luolain soi.
    Ol' ihmeteos partahalla veen
    palatsi loistokas jääluolineen!

    Mä neidon harppuinensa
    unessa kerran näin,
    oli abessiniatar hän
    ja harppuansa helskyttäin
    hän Aboran vuoresta lauloi.
    Jos muistaa voisin uudelleen
    sävelet laulun vaienneen,
    mun valtais riemu sellainen,
    ett' ilmaan voisin rakentaa
    taas sävelistä linnan sen,
    jääluolineen mi kimaltais.
    Ken kuulis soiton, nähdä sais
    myös linnan, huutain: "Varokaa!
    hän uhkaa silmin leimuvin
    ja hulmuavin hiuksin!
    Nyt kolmeen kehään lyöttäkäätte
    mies pyhä, jonka kauhuin näätte –
    näät paratiisin kentill', oi,
    hunajakastetta hän joi."

Molemmat suomentanut Yrjö Jylhä.

ROBERT SOUTHEY.

Kolmas "järvirunoilija" Robert Southey (1774-1843) on vaipunut
unohdukseen, sillä hänen työläistä, laajoista romanttisista
eepoksistaan puuttuu runollisuus. Hän oli syntyisin Bristolista,
köyhistä oloista mutta sai silti hyvän koulu- ja yliopistokasvatuksen.
Sukulaisuussuhteiden vuoksi hän joutui nuorena oleskelemaan Espanjassa
ja Portugalissa, aloittaen tällöin sen perehtymisen näiden maiden
historiaan, josta sittemmin tuli tunnetuksi. 1803 hän muutti
järvialueelle, jossa asui kuolemaansa saakka elättäen omaansa ja
Coleridgen perhettä vapaana kirjailijana. Southey oli nuorena ollut
radikaali, mutta tyyntyi pian vanhoilliseksi. 1813 hänet nimitettiin
hovirunoilijaksi. Hänen romanttiset eepoksensa (Thabala, 1801,
Madoc 1805; Kehaman kirous – The Curse of Kehama 1810: Roderick,
1814) ovat kuolleet, ehdittyään kuitenkin todenteolla tuoda itämaat ja
fantastiset, sadunomaiset aiheet romantiikan piiriin, mutta hänen
proosatuotantonsa, mm. Nelsonin, Wesleyn ja Bunyanin elämäkerrat,
kuuluvat Englannin kansalliskirjallisuuteen. Hän oli, kuten hänen
ystävänsä Walter Savage Landor sanoi hänelle omistamassaan runossa,
"monen ihmeellisen tarinan harvinainen arkkitehti".

ERÄMAAN YÖ.

        Kuin kaunis onkaan yö!
    Niin raikas kosteus nyt täyttää ilman;
    ei pilvi pieninkään, ei sumu särje
        taivahan kirkkautta:
    jumalainen täysikuu nyt kaunis loistaa
        holvista sinen syvän.
        Sen vapaan säteen alla
        on piiri autio,
    kuin valtameri, taivaan rajoittama.
        Kuin kaunis onkaan yö!

        Ken yösen hetkellä
        kulkee hiekkaa erämaan?
        Ei lepopaikkaa täällä,
    ei palmukosteikkoa kutsuvaista.
        On äiti lapsineen,
    hän miehestänsä, poika isäst' orpo.
        mi yösen hetkellä
        kulkee hiekkaa erämaan.

        Aurinko laskussaan
        näki Zenabin onnessaan,
        Hodeiran vaimon rakkaan,
        hedelmäin kantajan;
    kun hänest' tytär Arabian kertoo,
        hän saman osan toivoo.
        Hän kulkee hiekkaa erämaan,
        nyt kurja leski raukka,
    hän sorjan rodun hedelmöivä äiti;
        vain yks' on säilynyt,
        sen kanssa erämaata kulkee.

    Ei lienny hällä sydämensä taakka,
    tuo tyrmistämä raskaan tuskan,
    kuin havahtunut kauhu-unist' oisi.
        Mut joskus poika kun
        häntä kastoi kyynelin,
    ja katsoin hänen jäisiin kasvoihinsa
    niin murheisena äidin nimen lausui,
        huoaten hiljaa hän
    niin nöyrän katseen taivaan puoleen loi
    ja lausui: "Ylistetty olkoon Luoja!
        Hän antoi sekä otti,
        on hyvä Jumalamme!"

                            (Thalaba.)

WALTER SCOTT.

Yhteiskunnallinen radikalismi, oppositio olevia oloja vastaan, oli siis
kolmen edellämainitun kirjailijan romanttisen nuoruusasenteen
ilmauksena. Heidän ihanteensa oli ihmisen vapaus ja yhteiskunnallinen
oikeudenmukaisuus. 1760-luvulla alkaneen, kansojen hämärää
muinaisuutta, keskiaikaa, kansanrunoutta ja ballaadeja ihailevan
romantiikan jatkajaksi ja huippuunsa saattajaksi tuli taas Walter
Scott, tämän pyrkimyksen parhaiden puolien tervehenkinen edustaja,
Englannin romantiikan miehekäs heimopäällikkö, jalo ja kirkas
runoilijahahmo. Syntyneenä (1771) vanhasta skotlantilaisesta rajaseudun
suvusta Walter Scott kasvoi romanttisen perimätiedon piirissä, kuullen
vanhoja ballaadeja kehtolauluinaan ja täyttäen mielikuvituksensa
vainoaikojen tarinoilla. Tämä jo lapsena syntynyt kiintymys
menneisyyteen ilmeni pian erikoisena innostuksena juuri ballaadeihin,
joita hän varhain rupesi kokoilemaan. Percyn ballaadit hän sai 1784 eli
13:n vanhana, ja tuli niistä hänen aarteensa. Sama romanttinen innostus
sai hänet aikaisin opettelemaan ranskaa ja italiaa, voidakseen lukea
näiden maiden romanttista runoutta. Walter Scott valmistui lakimieheksi
1792, tuli Selkirkin sheriffiksi 1799 ja 1812 Edinburghin ylioikeuden
virkamieheksi. Tämä oli kuitenkin vain hänen "leipäuraansa", sillä sen
ohella hän väsymättä, poikkeuksellisen ja heltiämättömän innostuksen
ajamana, luki ja tutki historiallista menneisyyttä kaikista
mahdollisista lähteistä, ballaadeista aina Edinburghin Asianajajani
kirjaston käsikirjoituksiin saakka, perehtyi taidekirjallisuuteen,
suinkaan unohtamatta oman aikansa kauhuromantiikkaa, Lewisiä,
Radcliffeä, Saksan romantikkoja ja muita, ja kokoili matkoillaan
ballaadirunoutta. Kaikesta lukemastansa hän säilytti harvinaisen
hyvässä muistissansa selvän kuvan. Kirjailijauransa hän aloitti
kääntämällä G. A. Bürgerin kuulut kauhuballaadit Lenore ja Villi
metsästäjä (William and Helen, The Wild Huntsman, 1796); tämän
ballaadiharrastuksen tuloksena oli lopuksi 1802-03 ilmestynyt
huomattava kolmiosainen teos Skotlannin rajaseudun runoutta (The
Minstrelsy of the Scottish Border). Scottin oma runosuoni rupeaa nyt
vastustamattomasti hersymään, tuottaen 1805 tulokseksi hänen
ensimmäisen omintakeisen runoteoksensa, Viimeisen runojan laulun (The
Lay of the Last Minstrel), jossa ritariromantiikka, yliluonnolliset
tapahtumat ja Skotlannin maisemat yhtyvät sujuvin säkein maalatuiksi
kuviksi. Nopeassa tahdissa tämän jälkeen julkaisemillaan runoelmilla –
Marmion 1808, Järven neito (The Lady of the Lake) 1810, Don
Roderickin näky (The Vision of Don Roderick) 1811, Rokeby 1812,
Triermainin häät (The Bridal of Triermain) 1813, Saarien herra (The
Lord of the Isles) 1815, ja Harold Peloton (– the Dauntless) 1817 –
Scott lauloi itsensä yhä laajenevan lukijapiirin tietoisuuteen,
elvyttäen ballaadihenkisen romanttisen tunteen ja luoden siltä pohjalta
elinvoimaisen, raikkaan kertovan runouden. Nämä teokset hän julkaisi
omalla nimellään, mutta epävarmana proosansa menestyksestä jätti
salaisuudeksi, kuka oli 1814 ilmestyneen Wawerleyn eli kuusikymmentä
vuotta sitten (– or Sixty Years Since, suomennettu) kirjoittaja.
Tästä romaanista ilmeni mitä viehättävimmällä tavalla ylänkömaiden ja
niiden asukkaiden romanttinen luonto, vielä muistissa säilyneiden
historiallisten tapahtumain kauhunsekainen kauneus, joukko ihmiskuvia,
joiden takaa näkyivät ilmielävinä omat oivalliset naapurit – kaikki
kuvattuina terveellä, ihannoivalla realismilla, perinpohjaisella
luonteiden erikoisuuksien ja asiain tuntemuksella, ja muhoilevalla,
myötämielisellä huumorilla, joka valaisi kirjan sivuja. Etsittyään
1760-luvulta, Otranton linnasta alkaen oikeata muotoansa romanttinen,
historiallinen romaani oli sen nyt löytänyt. Menestyksen tunteen
kiihoittamana ja huomattuaan olevansa runoilijana heikompi kuin Byron,
Scott nyt aloitti romaanituotannon, jolla laadun korkeuteen ja
laajuuteen sekä tuotantoajan lyhyyteen nähden ei ole vertaistaan, ja
jossa hän lahjoitti takaisin kaiken, minkä oli koonnut muistinsa ja
mielikuvituksensa aarrekammioon, mutta nyt oman romanttisen henkensä
runollistuttamana. Guy Mannering (1815, suomennettu nimellä
Tähdistälukija); Muinaistutkija, Musta kääpiö, Vanhoja kuolleita (The
Antiquary, The Black Dwarf, Old Mortality, kaikki 1816); Midlothianin
sydän (The Heart of Midlothian, 1818); Lammermoorin morsian, Vanha
tarina Montrosesta, Ivanhoe  (The Bride of Lammermoor, The Legend of
Montrose, kaikki kolme 1819, ilmestyneet myös suomeksi); Luostari,
Apotti  (The Monastery, The Abbot, 1820); Kenilworth, Merirosvo (The
Pirate, molemmat 1821, edellinen suomennettu); Nigelin kohtalot (The
Fortunes of Nigel, 1822); Peveril of the Peak, Quentin Durward, St.
Ronanin lähde (St. Ronan's Well, kaikki 1823, keskimmäinen
suomennettu); Redgauntlet 1824; Kihlattu ja Talismani (The
Betrothed, The Talisman, 1825, viimemainittu suomennettu) – nämä
nimet muodostavat kauneimman historiallisromanttisen taidekuvaston
tai -kulkueen, mitä kulttuuri-ihmisen hänen aikanaan ja vielä nytkin on
suotu nähdä. Niiden kautta Scott kohosi koko sivistyneen maailman
rakastamaksi kirjailijaksi. Scott, jonka ihanteena oli vanhan
heimopäällikön komea asema linnanherrana ja klanin keskuksena, sijoitti
suunnattomat tekijäpalkkiotulonsa tällaisen oman linnan, Abbotsfordin,
rakentamiseen. Kun Ballantynen kustannusliike, josta hän nämä palkkiot
sai, oli hiljaisuudessa osaksi hänen omaisuuttansa, vieläpä siten, että
hän omistajana oli vastuussa sen veloista, joutui hän liikkeen tehdessä
huonon hoidon ja pulakauden vuoksi 1826 vararikon 130.000 punnan
velkaan. Osoittaen todellista luonteen suuruutta Scott masentumatta
tarttui kynään ja rupesi työllään maksamaan tätä suunnatonta summaa.
Näin alkoi uusi romaanisarja, ilmestyen nyt hänen nimellään:
Woodstock 1826; Canongaten kronikat 1827; Perthin kaupungin
kaunotar (The Fair Maid of Perth, suomennettu) ja Anne of
Geierstein, molemmat 1829; Kreivi Robert Parisilainen ja
Vaarallinen linna (Count Robert of Paris, Castle Dangerous, molemmat
1831). Mutta lisäksi Scott kirjoitti nyt kuten aikaisemminkin joukon
historiallisia ja muita teoksia, mm. laajan Napoleonin elämäkerran.
Tämä jättiläistyö, jolla hän jo 1828 oli ansainnut velkansa
lyhennykseksi 40.000 puntaa, oli kuitenkin liikaa hänen jo entuudestaan
rasittuneille aivoilleen. Walter Scott kuoli Abbotsfordissa 1832, vielä
kesken sankarillista taisteluaan, mutta voitto jo näkyvissä. Ne
kirjailijaominaisuudet, jotka olivat Wawerleyn leimana, jatkuivat
terveinä ja voimakkaina läpi hänen koko tuotantonsa, joka on niin
monipuolinen ja kertojamestaruudessaan niin uusi ja ainutlaatuinen,
että seuraavan ajan koko romaanituotanto eikä vain historiallinen
romaani on siitä johdettavissa. Ihmisenä Walter Scott oli tekojensa
vertainen, saaden runsain määrin osakseen aikalaistensa kunnioitusta ja
kiitollisuutta. 1820 hänet aateloitiin. Menneisyyden ihailijana hän oli
tory, mutta oli silti esim. Byronin ystävä ja ymmärtäjä. Hänen
syntyessään ei historiallista romaania vielä ollut – hänen kuollessaan
se oli valloittanut koko sivistyneen maailman.

MIES MISSÄ NIIN ON SIELUTON.

    Mies missä niin on sieluton,
    jost' outo hurmanhuuto on:
        on maani, synnyinmaani tää! –
    jonk' ei lyö sydän kuumemmin,
    kun askel kääntyy kotihin
        ja vieraat rannat taakse jää!
    Jos moist' on, katso katalaa:
    ei haltioi hän laulajaa,
    jos kuink' on kuulu, ylhäinen
    ja sai, mit' ikään ihminen;
    ei auta aarteet, ylhäisyys:
    jo elonaikaan itsekkyys
    hält' ylvään maineen tuhoaa,
    hän kuolee kaksi kuolemaa,
    hän synnyintomuun unohtuu,
    ei laula murheen, muiston suu.
        Oi Caledonia! villi maa,
    mua vaalit lasna, laulajaa!
    maa jylhäin metsäin, nummien,
    maa vuorten, vinhain virtojen,
    maa isäin! mikään ihmistyö
    ei sidettämme poikki lyö,
    maa myrskyranta, vaahtovyö!
    Kun näin sun nään, ma koditon,
    ja mietin, mit' on ollut, on –
    niin tuntuu: viime ystävät
    on virtas, salos vihreät,
    ja niitä sitä hartaammin
    siks alla lemmin puutteenkin.

         (Viimeisen runojan laulusta.)
           Suomentanut Toivo Lyy.

IVANHOE.

Scottin suosituimpia romaaneja on Ivanhoe, lakastumattoman
romanttinen tarina Rikhard Leijonamielen ajalta, Robin Hoodin sinisiltä
saloilta. Saksilaisten johtava ylimys Cedrik, joka on tehnyt poikansa,
Ivanhoe ritarin, perinnöttömäksi sen vuoksi, että tämä oli liittynyt
Rikhard kuninkaan seurueeseen, osoittaa vieraanvaraisuutta
Palestiinasta palaavalle temppeliritarille, Brian de Bois-Guilbertille,
joka ylpeästi omistaa ritaristolleen korkeimman kunnian Pyhässä maassa
suoritetuista sankariteoista. Silloin eräs läsnä oleva pyhiinvaeltaja
kertoo kuuden englantilaisen ritarin voittaneen turnajaisissa
temppeliritarit, mm. Bois-Guilbertin, joka myöntääkin niin tapahtuneen.
Samalla hän kuitenkin haastaa voittajansa, Ivanhoe ritarin, uuteen
kamppailuun. Cedrikin suojatti Rowena neiti puolustaa sulhonsa,
Ivanhoen, mainetta. Seuraa kuvaus Ashbyn turnajaisista, Ivanhoen ja
temppeliritarin kamppailusta.

Taaskin lopetti vaatijaritarien soittokunta yhden niistä pitkistä,
kajahtelevista toitotuksista, joilla se yksin rikkoi äänettömyyden.
Mutta silloinpa kuultiin yksinäisen torven uhkaavalla sävelellä
vastaavan siihen tanteren pohjoispäästä. Kaikkien silmät kääntyivät
katsomaan uutta taistelijaa, jonka tuloa tämä torvi ilmoitti; eikä
aikaakaan, niin portti avautui ja hän ratsasti sisään. Sen verran kuin
rautapuvussa olevasta miehestä saattoi päättää, tuo uusi yrittäjä ei
ollut juuri tavallista miestä pitempi ja näytti pikemmin olevan hento
kuin vahva vartaloltaan. Hänen varusteensa olivat teräksestä ja
kullalla kalliisti kirjotut; kilvessä nähtiin juurineen maasta temmattu
nuori tammipuu ja sen alla espanjalainen sana: Desdichado, so.
perintönsä menettänyt. Ratsuna hänellä oli tulinen, musta ori; sitä
tantereen poikki kävelyttäessään ritari sievästi taivutti peistänsä
tervehdykseksi prinssille sekä aatelisnaisille. Taito, jolla hän
hallitsi ratsuansa sekä koko hänen käytöksessään ilmaantuva nuoruuden
sulavuus taivuttivat kansan mielen hänelle suosiolliseksi, ja muutamat
halvemmista katsojista ilmaisivat suosiotansa huutaen: "Kosketa Ralf de
Vipontin kilpeä – kosketa johanniittaritarin kilpeä! Hän ei ole niin
lujasti satulassa kuin muut; hänestä saat helpommin voiton!"

Näiden ystävällisten varoitusten kaikuessa ritari kulki ylöspäin
viettävää kujaa myöten penkereelle. Kaikkien kummastukseksi hän
ratsasti suoraan keskimmäiselle teltalle ja kilahdutti kovasti Brian de
Bois-Guilbertin kilpeä peitsensä kärjellä. Kaikki ällistyivät mokomasta
rohkeudesta, ehkäpä enimmin pelätty ritari itse, joka täten oli
haastettu taisteluun elämästä ja kuolemasta ja joka huoletonna oli
seisonut telttansa ovella odottamatta tämmöistä ankaraa vaatimusta.

"Oletko jo ripittäytynyt papille, veikkonen?" kysyi temppeliherra, "ja
oletko kuunnellut tänä aamuna messua, koska niin rohkeasti käyt
hengenvaaraan?"

"Paremmin olen valmistautunut kuolemaan kuin sinä", vastasi
Perinnötön ritari; sillä nimellä tuntematon näet oli kirjoittautunut
turnausluetteloon.

"Käy sitten paikallesi tanterelle", sanoi Bois-Guilbert, "ja heitä
hyvästit Jumalan päivälle, sillä tänä yönä saat jo levätä
paratiisissa."

"Paljon kiitoksia kohteliaisuudestasi", vastasi Perinnötön ritari, "ja
kiitollisuuteni osoitukseksi annan sinulle sen varoituksen, että hankit
itsellesi vereksen ratsun ja uuden peitsen. Sillä, niin totta kuin olen
kunniallinen ritari, sinä tulet kumpaistakin tarvitsemaan."

Nämä pelottomat sanat lausuttuaan hän peräytti hevosensa takaperin
kujan rinnettä myöten ja pakotti sen astumaan takaperin tanterenkin
pohjoispäähän saakka, mihin hän sitten pysähtyi vastustajaansa
odottamaan. Tästä mainion ratsastustaidon osoituksesta hän taas sai
yleisiä hurraahuutoja palkinnokseen.

Brian de Bois-Guilbert oli pahoin suutuksissaan saamastaan
varoituksesta, mutta hän ei silti laiminlyönyt noudattaa tuntemattoman
ritarin neuvoja. Sillä tulevan taistelun ratkaisu oli hänelle liiankin
arka kunnianasia, jotta hän ei olisi käyttänyt hyväkseen jokaista
keinoa, jolla hän saattoi voittaa rohkean vastustajansa. Hän valitsi
siis vereksen hevosen, joka oli erinomaisen vahva ja tulinen. Hän otti
myös uuden, lujan peitsen, peläten, että entisen varsi oli edellisissä
taisteluissa kenties vikaantunut. Vihdoin hän vielä laski pois
kilpensä, joka oli saanut vähäisen vamman, ja otti asemieheltään
toisen. Edellisessä oli ollut vain temppeliritariston yleinen vaakuna:
kaksi ritaria ratsastamassa saman hevosen selässä, minkä piti muka
osoittaa temppeliherrain muinaista nöyryyttä ja köyhyyttä, jotka avut
heissä kuitenkin olivat nyt jo vaihtuneet äärimmäiseksi kopeudeksi ja
rikkaudeksi, vieden heidät viimein turmioon. Bois-Guilhertin uuteen
kilpeen sen sijaan oli kuvattu täydessä lennossa oleva korppi, pääkallo
kynsissään, ja sen alla oli kirjoitus: Gare le corbeau! (Varo
korppia!)

Kun molemmat taistelijat seisoivat tanterella, kumpikin sen eri päässä,
tunsivat katsojat sydämessään ahdistavaa odotusta. Harvat uskoivat
mahdolliseksi, että Perinnötön ritari voisi voittaa tämän taistelun,
mutta hänen miehuutensa ja ritarillisen käytöksensä vuoksi olisivat
useimmat suoneet hänelle menestystä.

Samassa kuin torvet olivat törähtäneet, syöksyivät taistelijat
salamoina eteenpäin ja törmäsivät tanteren keskustassa ukkosennuolen
voimalla yhteen. Peitset pilkkoutuivat kädensijaan asti pirstoiksi, ja
ensi katsahdukselta näytti siltä kuin molemmat ritarit olisivat menneet
kumoon, sillä yhteentörmäyksen vauhti oli syössyt kummankin ratsut
takajaloilleen. Mutta saivatpa taitavat ratsumiehet hevosensa heti taas
pystyyn suitsien ja kannusten avulla. Ritarit tuijottivat hetken aikaa
toinen toiseensa katsein, joista säihkyi tulta kypärän silmirautojenkin
takaa; sitten he käänsivät hevosensa ympäri ja palasivat kumpikin
lähtöpaikalleen, hakemaan palvelijoiltaan toisia peitsiä.

Kovasti hurraten, vöitä ja nenäliinoja heiluttaen katsojat ilmaisivat
mielihyväänsä tämän taistelun johdosta, joka oli sekä tasaisin että
myös taitavin kaikista sinä päivänä käydyistä. Mutta kun ritarit olivat
jälleen asettautuneet asemilleen, vaikenivat ylistyshuudot ja tuli niin
syvä ja äänetön hiljaisuus, kuin ei kansa olisi enää uskaltanut
hengähtääkään.

Muutamien minuuttien kuluttua, jolla aikaa ritarit ja ratsut saivat
vähän levähtää, käski Juhana prinssi sauvansa viittauksella
torvimiesten soittaa päällekarkaukseen. Taistelijat törmäsivät jälleen
vastakkain samalla vauhdilla, samalla taidolla ja samalla voimalla,
mutta ei yhtä tasaisella onnella kuin edellisellä kerralla.

Toisella ryntäyksellään temppeliherra tähtäsi vastustajansa kilven
keskikohtaan ja syöksihe siihen niin suoraan ja kovasti, että hänen
peitsensä meni pieniksi pirstaleiksi ja Perinnötön ritari horjahti
satulassaan. Hänkin oli päällekaratessaan alussa tähdännyt
Bois-Guilbertin kilpeen, mutta samassa kuin he sattuivat yhteen, hän
oli kohottanut peitsensä kärjen toisen kypärää kohti. Tähän paikkaan
näet oli vaikeampi osata, mutta jos oikeaan osui, oli semmoista
sysäystä aivan mahdoton vastustaa. Suoraan ja kohtipa Perinnöttömän
ritarin peitsi sattuikin normannilaisen silmirautoihin, kiilautuen
suomujen väliin. Mutta tässäkin vaikeassa tilassa temppeliherra osoitti
maineensa mukaista lujuutta; jollei satulavyö olisi katkennut, olisi
hän kenties kuitenkin kestänyt satulassa. Mutta mainittu vahinko
tapahtui, ja ritari syöksyi ratsuineen, satuloineen maahan, paksun
tomupilven peittoon.

Ei ollut kulunut silmänräpäystäkään, ennenkuin temppeliherra jo oli
päässyt kaatuneen hevosensa alta ja irti jalustimistaan. Silmittömästi
vimmastuneena häpeästään ja riemullisesta hurraamisesta, jolla katsojat
ilmaisivat iloansa, hän paljasti miekkansa ja uhkasi sillä voittajaa.
Perinnötön ritari puolestaan hyppäsi myöskin alas ratsunsa selästä ja
veti miekkansa tupesta. Mutta turnausmarskit kannustivat hevosiansa ja
riensivät väliin, muistuttaen, etteivät turnaussäännöt tässä
tilaisuudessa sallineet tämmöistä tappelua.

"Kohtaammepa toivoakseni toisemme vielä kerran", sanoi temppeliherra
iskien vihaisen katseen vastustajaansa, "ja toisessa paikassa, missä
kukaan ei saa tulla väliin."

"Jollei niin tule tapahtumaan", vastasi Perinnötön ritari, "niin ei syy
suinkaan ole minun. Olen valmis kamppailemaan kanssasi sekä jalkaisin
että ratsain, niin hyvin peitsellä kuin miekalla tai sotatapparalla!"

He olisivat vielä vaihtaneet useampia ja vihaisempia sanoja, mutta
turnausmarskit laskivat peitsensä ristiin heidän välilleen ja
pakottivat heidät eroamaan. Perinnötön ritari palasi lähtöpaikalleen ja
Bois-Guilbert meni telttaansa, missä hän häpeän tuskassa vietti loput
tätä päivää.

Voitettuaan seuraavana päivänä kaikki vastustajansa Perinnötön ritari
– Ivanhoe – joutuu myöhemmin joukkokamppailussa kovaan ahdinkoon,
josta hänet kuitenkin pelastaa tähän saakka syrjässä pysytellyt
tuntematon Musta ritari. Lopuksi Ivanhoe uudelleen voittaa
temppeliritarin ja saa lady Rowenalta voittajan seppeleen. Hän on
kuitenkin haavoittunut. Cedrik Saksilainen tuntee hämmästyneenä
poikansa. Kotimatkalla Cedrik, Rowena, salassa mukana ollut Ivanhoe,
saksilainen ylimys Athelstane, juutalainen Iisak, joka oli myynyt
Ivanhoelle hevosen ja varukset, ja hänen tyttärensä Rebekka, joka oli
ottanut hoiviinsa Ivanhoen, joutuvat normannilaisen rosvoparoonin
Front-de-Boeufin vangeiksi Torquilstonen linnaan. Mutta heidän
vaatimattomat saksilaiset ystävänsä, johtajina Mustn ritari ja Robin
Hood, ryhtyvät toimiin heidän vapauttamisekseen. Seuraa kuvaus
Torquilstonen piirityksestä.

Päästyänsä jälleen Ivanhoen vuoteen ääreen Rebekka ihmeekseen tunsi
sydämensä hartaasti riemuitsevan huolimatta kaikesta uhkaavasta
vaarasta ja pelastuksen toivon vähyydestä. Kun hän tunnusteli sairaan
suonta ja tiedusteli hänen vointiansa, oli hänen kosketuksessaan ja
äänessään tulisempaa hellyyttä kuin mitä hän itse olisi suonut
osoittavansa. Hänen äänensä värisi ja hänen kätensä vapisi, ja vasta
Ivanhoen kylmäkiskoinen kysymys: "Sinäkö se olet, tyttö hyvä?" herätti
hänet huomaamaan, että hänen tuntemansa kiintymys ei ollut eikä
voinutkaan olla molemminpuolinen. Tuskin kuuluva huokaus nousi neidon
rinnasta, ja kun hän sitten kyseli ritarin vointia, niin hänen äänensä
ei ilmaissut enempää kuin rauhallista ystävyyttä. Ivanhoe vastasi
kiireesti voivansa jokseenkin hyvin, paremmin kuin hän olisi voinut
toivoa. "Siitä saan", hän lopetti, "kiittää sinun taitavaa apuasi,
Rebekka-kulta."

"Hän sanoo minua Rebekka-kullaksi", tuumi tyttö itsekseen, "mutta hän
sanoo sen kylmäkiskoisella, huolimattomalla äänellä, joka huonosti
soveltuu yhteen tuon sanan kanssa. Hänen sotaratsunsa – hänen
metsäkoiransa ovat hänelle rakkaammat kuin halveksittu juutalaistyttö!"

"Sydämeni, hyvä tyttö", jatkoi Ivanhoe, "on kipeämpi levottomuudesta
kuin ruumiini on haavastaan. Päättäen niiden miesten puheista, jotka
istuivat täällä luonani, ymmärsin olevani vankina, ja jos oikein tunsin
tuon kovan, tylyn äänen, joka äsken juuri komensi heidät johonkin
sotatoimeen, olen Front-de-Boeufin linnassa. Jos niin on laita, niin
mikähän tästä viimein tullee ja kuinka voinen suojella Rowenaa sekä
isääni?"

"Juutalaista ja tämän tytärtä hän ei edes mainitse", ajatteli Rebekka
edelleen salaa napisten. "Mutta mitä oikeutta meillä onkaan vaatia sitä
häneltä! Syystä rankaisee minua Jumala sen takia, että sallin
ajatukseni kiintyä häneen!" Näin moitittuansa omaa hulluuttaan hän
vastasi Ivanhoen kysymyksiin niin hyvin kuin taisi. Mutta sen verran
hän vain tiesikin kertoa, että temppeliherra Bois-Guilbert ja parooni
Front-de-Boeuf olivat linnassa komentajina ja että linnaa piiritettiin.
Keitä piirittäjät olivat, sitä hän ei tiennyt sanoa. "Mutta linnassa on
nyt kristitty pappi", hän lisäsi, "joka kenties tiennee enemmän."

"Kristitty pappi!" huudahti ritari iloissaan; "haepa hänet tänne,
Rebekka, jos voit – sano hänelle, että sairas mies anoo häneltä
hengellistä apua – sano, mitä tahdot, kunhan vain tuot hänet tänne
luokseni – jotakin minun pitää tehdä tai edes yrittää tehdä. Mutta
kuinka voinkaan mitään päättää, ennenkuin saan tietää, millä kannalla
asiat ovat tuolla ulkona."

Totellen Ivanhoen pyyntöä Rebekka lähti hakemaan valepukuista Cedrikiä
haavoitetun ritarin kamariin. Mutta, niinkuin tiedämme, teki Urfrida,
joka itse tahtoi puhutella valemunkkia, tämän yrityksen tyhjäksi.
Rebekka tuli siis takaisin ja ilmoitti Ivanhoelle, ettei hän ollut
saanut toimitetuksi käskettyä asiaa.

Kauan aikaa he eivät kuitenkaan saaneet harmitella tätä eivätkä liioin
ajatella muitakaan keinoja tietojen hankkimiseksi. Sillä linnanpihalta
kuuluva meteli, jota oli jo jonkin aikaa kestänyt, kiihtyi nyt kymmentä
vertaa kovemmaksi pauhuksi. Sotamiesten raskaat, kiireiset askeleet
kuuluivat ulkoa vallilta tahi kumisuttivat niitä soukkia, mutkaisia
käytäviä ja portaita, jotka johtivat eri parvekkeille ja muille
varustuspaikoille. Myös kaikuivat ritarien äänet, kun he rohkaisivat
miehiänsä ja jakelivat käskyjä, mutta tuon tuostakin aseitten kalske ja
sotamiesten kovat huudot tukahduttivat nuo äänet kuulumattomiksi.
Hirvittäviä nämä sodan sävelet olivat, sitä hirvittävämpiä, koska ne
ennustivat kauheita tapauksia; mutta niissä oli samalla myös jotakin
juhlallista, jonka Rebekan ylevä mieli saattoi käsittää tällä pelon
hetkelläkin. Hänen silmänsä säihkyivät vaikka veri oli paennut
poskista, ja ihmeellisellä pelon ja värisyttävän ihastuksen sekaisella
tunteella hän lausui, puolittain itseksensä kuiskaten, puolittain
huonetoverilleen puhuen, seuraavat Raamatun sanat: "Viinet kalisevat –
keihäät ja kilvet kiiltävät – kuuluu päällikköjen ääni ja huutojen
hälinä!"

Ivanhoe puolestaan oli niinkuin samassa ylevässä Raamatun paikassa
mainittu orhi, joka on suuttunut toimettomuudesta ja hehkuu tulisesta
halusta päästä mukaan taisteluun, jonka melun se kuulee. "Jospa edes",
virkkoi ritari, "jaksaisin kömpiä tuon ikkunan viereen, jotta näkisin,
miten uljas leikki alkaa käydä. – Olisipa minulla edes jousi, jolla
voisin yhdenkään nuolen lennättää, tai sotatappara, jolla voisin yhden
ainoan kerran iskeä ja auttaa vapauttajiamme! Mutta turha toivo –
turha toivo – olen aseeton ja voimaton!"

"Älkää kiusatko itseänne, jalo ritari", vastasi Rebekka, "melu on äkkiä
vaiennut – kenties he eivät rupeakaan taistelemaan."

"Vähän sinä tämmöisiä asioita ymmärrät", virkkoi ritari maltittomasti.
"Tämä hiljaisuus todistaa vain, että kaikki miehet ovat paikoillaan
muurilla ja odottavat joka hetki rynnäkköä. Se, mitä äsken kuulimme,
oli vain ukkosilman kaukaista jyrähtelyä, mutta pian se riehahtaa
täyteen raivoonsa – Ah, kunpa vain pääsisin tuonne ikkunan ääreen!"

"Sitä yrittäen te vain pahentaisitte haavaanne, jalo ritari", vastasi
hoitaja. Mutta nähtyänsä hänen tuskallisen levottomuutensa tyttö lisäsi
lujalla äänellä: "Minä menen itse ikkunan ääreen ja kerron teille
kaikki, mitä ulkona tapahtuu."

"Ei suinkaan – sitä et saa tehdä!" huusi Ivanhoe; "jokainen ikkuna,
jokainen aukko tulee pian ampujien maalitauluksi; jokin nuoli voi
sattua..."

"Olkoon se tervetullut!" sanoi Rebekka hiljaa astuessaan lujin askelin
pari kolme porrasta ylös, jotka veivät puheenalaiselle ikkunalle.

"Rebekka, – Rebekka kulta!" huusi Ivanhoe. "Ei tämä ole tyttöjen
leikkiä, – haava tai kuolokin voisi tulla osaksesi, ja silloin olisin
onneton elämäni loppuun saakka, koska itse olisin siihen syypää. Suojaa
itseäsi ainakin tuolla vanhalla kilvellä ja näytä itsestäsi niin vähän
kuin mahdollista."

Erinomaisen säntillisesti Rebekka noudatti Ivanhoen neuvoja ja asetti
ison vanhan kilven pystyyn ikkunaa vasten. Sen takaa hän saattoi
jokseenkin hyvässä turvassa katsella, mitä linnan ulkopuolella tehtiin,
ja kertoa Ivanhoelle, mitä rynnäkköhankkeita piirittäjillä oli
tekeillä. Ikkuna, josta hän tähysteli ulos, olikin soveliaimpia
paikkoja katselijalle; se oli näet päärakennuksen kulmauksessa, joten
Rebekka ei vain nähnyt linnan muurien ympäristöä, vaan saattoi myös
pitää silmällä ulkovarustusta, johon aiottu rynnäkkö epäilemättä
ensiksi oli kohdistuva. Tämä ulkovarustus, joka ei ollut erin korkea
eikä vahva, suojeli sitä takaporttia, josta Front-de-Boeuf vähää ennen
oli päästänyt Cedrikin ulos. Vallihauta kulki sen ja päälinnan välitse,
niin että, jos se joutui vihollisen valtaan, oli helppo poistaa sen yli
vievä lautaporras ja siten erottaa menetetty turvapaikka vielä
valloittamattomasta. Ulkovarustuksessa oli rynnäkköportti vastapäätä
linnan porttia, ja koko varustuksen ympäri kulki vielä vahva
hakuli-aitaus. Tähän paikkaan asetettujen soturien paljous osoitti,
etteivät piiritetyt uskoneet sen voivat kestää kovempaa rynnäkköä.
Samaten oli myös piirittäjiä suuri joukko kokoontunut tämän
ulkovarustuksen kohdalle, mistä ilmeni, että hekin pitivät tätä paikkaa
helppona valloittaa.

Nämä seikat Rebekka kiireesti ilmoitti Ivanhoelle, lisäten vielä:
"Metsän reuna näkyy olevan täynnä jousimiehiä, vaikka vain harvat ovat
uskaltaneet ulos sen pimeästä peitosta."

"Minkälainen lippu heillä on?" kysyi Ivanhoe.

"En minä voi nähdä mitään lippua", vastasi Rebekka.

"Sepä on kummallinen uusi tapa", mutisi ritari; "rynnätäänkö tämmöistä
linnaa vastaan ilman liehuvaa lippua tai viiriä! – Voitko nähdä,
minkälaiset miehet heitä johtavat?"

"Päälliköltä näyttää mustassa rautapuvussa oleva ritari", sanoi
juutalaistyttö; "hän yksin on puettuna päästä jalkoihin täysiin
varusteisiin ja komentaa kaikkia ympärillä seisovia."

"Mikä vaakuna hänen kilvessään on?" kysyi taas Ivanhoe.

"Jokin rautakangen tapainen sekä munalukko maalattuna sinisellä värillä
kilven mustalle pohjalle."

"Siniseksi maalattu jalkarauta ja kahlelukko?" arveli Ivanhoe. "En
tiedä, kenen vaakuna se lienee; sen vain tiedän, että se sopisi nyt
minulle. Voitko nähdä siinä mitään tunnuslausetta?"

"Tuskin erotan vaakunaakaan näin kaukaa", vastasi Rebekka. "Mutta kun
päivänpaiste sattuu kilpeen, niin näen nuo mainitsemani kuvat."

"Eikö näy toisiakin päälliköitä?" huusi maltiton kysyjä.

"En tästä paikasta voi nähdä ainoatakaan häntä etevämpää", sanoi
Rebekka; "mutta epäilemättä ahdistetaan linnan toistakin kulmaa. Juuri
nyt he ryntäävät eteenpäin! – Herra, Siionin Jumala, suojele meitä! –
Mikä peloittava näky! – Eturivissä ryntääjät kantavat hirmuisen suuria
kilpiä tai laudoista tehtyjä katoksia päänsä peitteenä. Muut seuraavat
jäljestä, jouset vireessä. – He kohottavat jousensa!– Herra,
Mooseksen Jumala, anna näille luomillesi olennoille anteeksi!"

Hänen kertomuksensa keskeytyi tähän. Sillä nyt kajahti kimakka
torven toitotus rynnäkkömerkkinä; muurin toiselta puolen kuului
normannilaistorvien torahdus ja vaskirumpujen kolea kumahdus vastaten
uhkaavasti vihollisen sotasoitantoon. Molemminpuolinen kiljunta
koroitti yhä vielä tuota peloittavaa pauhua. Ryntääjät huusivat: "Pyhä
Yrjänä iloisen Englannin avuksi!" Normannilaiset vastasivat siihen:
"En avant, De Bracy! – Beau seant! Beau seant! – Front-de Boeuf à la
rescousse!" [Eteenpäin, De Bracy! – Front-de-B. avuksi!] kaiuttaen
päällikköjensä tunnussanoja.

Pelkällä huudolla ei linnaa kuitenkaan valloitettu; piirittäjien
hurjaan rynnäkköön vastasi luja vastarinta linnaväen puolelta.
Jousimiehet, jotka metsässä eläen olivat oppineet sangen taitaviksi
ampujiksi, laskivat nuolensa niin tarkkaan, ettei yksikään paikka,
missä jonkun linnalaisen ruumiista näkyi pieninkään vilahdus, pysynyt
turvattuna. Tämä nuolituisku tappoi heti pari kolme linnanväestä ja
haavoitti useampia. Ja yhä edelleenkin kesti tätä tuiskua; nuolet
lensivät taajasti ja terävästi kuten rakeet, mutta sittenkin jokainen
erityiseen maaliinsa tähdättynä. Niitä lenteli kymmenittäin jokaista
rintavarustuksen ampumareikää kohti, samaten myös jokaiseen ikkunaan,
missä soturin nähtiin tai arveltiin seisovan. Mutta luottaen vahvoihin
haarniskoihinsa sekä myös muurien suojaan seisoivat Front de-Boeufin ja
hänen liittolaistensa miehet kuitenkin lujasti asemillaan ja
vastasivatkin piirittäjien lakkaamattomaan, taajaan ampumiseen siten,
että sinkosivat varsi- ja käsijousillaan sekä lingoillansa nuolia sekä
muita heittoaseita heille vastaan. Ja kun ryntääjät eivät voineet
pysytellä yhtä hyvin suojattuina kuin linnan puolustajat, heitä
kaatuikin monta vertaa enemmän. Nytpä ei kuulunutkaan enää muita ääniä
kuin kummaltakin puolen lentävien nuolien sekä muiden heittoaseitten
viuhinaa ilmassa; vain silloin, kun jommallekummalle riitapuolelle
sattui suurempi vahinko, kohosi vastustajan joukosta riemuhuutoja.

"Pitääkö minun virua tässä niinkuin laiska munkki", valitti Ivanhoe,
"sillä aikaa kuin muut taistelevat minun vapaudestani tai kuolemastani!
– Katso vielä kerran ulos ikkunasta, hyvä tyttö, mutta pidä varasi,
etteivät jousimiehet tuolta alhaalta huomaa sinua. – Katso vielä
kerran ja virka, eivätkö he käy jo väkirynnäkköön."

Rebekan rohkeutta olivat äänettömät rukoukset lomahetkinä vahvistaneet,
ja kärsivällisesti hän kävi jälleen ikkunan ääreen varoen kuitenkin,
ettei häntä alhaalta voitaisi huomata.

"Mitä nyt näet sieltä, Rebekka?" kysäisi haavoittunut ritari
kärsimättömästi.

"En näe muuta kuin nuolia, mutta niitä tuleekin niin tiheään, että
silmiäni huikaisee, enkä voi selvään erottaa jousimiehiä, jotka niitä
lennättävät."

"Tätä ei voi iankaikkisesti kestää", sanoi Ivanhoe; "jolleivät he käy
väkirynnäkköön, ei tuosta nuolituiskusta ole vähintäkään apua kivisiä
muureja vastaan. Katso, Rebekka-kulta, missä tuo kahlelukkoritari on ja
mitä hän toimittaa. Sillä semmoinen väki, mimmoinen sillä päällikkö."

"Häntä en nyt näe", virkkoi Rebekka.

"Se kurja pelkuri!" huudahti Ivanhoe. "Väistyykö hän peräsimestä nyt,
kun myrsky on tuimimmillaan?"

"Ei hän väisty! Ei hän väisty!" sanoi Rebekka; "nyt näen taasen hänet.
Hän sekä parvi hänen miehiänsä ovat aivan ulkovarustuksen hakulin
edessä. – He murtavat kirveillään hakulia maahan. – Ritarin musta
kypäränsulka liehuu kahakan yläpuolella kuin taistelutanterella
ruumiitten yllä liitelevä korppi. – Nyt he ovat saaneet aukon hakuliin
– he ryntäävät sisään – heidät syöstään takaisin! – Front-de-Boeuf
on linnanväen etupäässä; minä erotan hänen jättiläisvartalonsa, joka
kohoaa väentungoksen yli. – He ryntäävät uudestaan aukon kautta sisään
– siinä taistellaan käsi kättä, mies miestä vastaan. – Herra Jaakobin
Jumala! Aivan kuin kaksi koskea syöksyisi vastakkain – ikäänkuin kaksi
valtamerta, kumpikin eri tuulen ajamana, törmäisi yhteen!"

Hän käänsi pois päänsä jaksamatta enää katsella niin kauheaa näkyä.

"Katso taas ulos, Rebekka", sanoi Ivanhoe, joka luuli hänen pelosta
väistyvän akkunasta, "nuolituisku on epäilemättä nyt melkein lakannut,
koska he ovat jo käsikahakassa. – Katso vielä kerta, nyt se ei voi
olla enää sinulle varsin vaarallista."

Rebekka katsahti uudelleen ja huusi melkein samassa: "Pyhät lain
profeetat! Front-de-Boeuf ja Musta ritari taistelevat nyt keskenään
muurin aukiossa, ja heidän seuralaisensa säestävät taistelua suurin
huudoin. – Herra Jumala, iske sinä itsekin väkevällä käsivarrellasi
sorrettujen vankien puolesta!" – Nyt hän kovasti parahti: "Hän kaatui!
– Hän kaatui!"

"Kuka kaatui?" huusi Ivanhoe; "pyhän, kalliin Neitsyt Maarian nimeen –
virka, kumpi heistä kaatui?"

"Musta ritari", vastasi Rebekka heikolla äänellä. Mutta samassa hän
taas iloisella kiireellä huusi: "Mutta ei – eipä sittenkään! Kiitos
olkoon Sebaotin, sotajoukkojen Jumalan! – Hän on pystyssä jälleen ja
tappelee, kuin olisi hänen käsivarressaan kahdenkymmenen miehen voima.
– Hänen miekkansa katkesi – hän tempaisee kirveen erään miehensä
kädestä – hän ahdistelee Front-de-Boeufiä lakkaamattomilla iskuilla –
jättiläinen kallistuu ja horjuu, niinkuin tammi puunhakkaajan iskujen
alla – hän kaatuu – hän kaatui jo!"

"Front-de-Boeufkö?" huusi Ivanhoe.

"Juuri hän!" vastasi tyttö. "Hänen miehensä rientävät avuksi ylpeän
temppeliherran johtamina. – Heidän yhdistyneet voimansa pysähdyttävät
sankarin. – He vetävät Front-de-Boeufin turvaan muurin sisäpuolelle."

"Ryntääjät ovat siis valloittaneet etuvarustuksen?" kysyi Ivanhoe.

"Niin ovat – niin ovat!" huusi Rebekka – "ja he ahdistavat tuimasti
ulkomuurilla seisovia linnalaisia. Toiset asettavat tikapuita muuria
vastaan, toiset yrittävät toveriensa olkapäitä pitkin kavuta muurille.
– Heidän päälleen syöstään kiviä, pölkkyjä ja kantoja; haavoitettujen
sijaan, jotka kannetaan syrjemmäksi, virtaa yhä vereksiä miehiä
kahakkaan. Herra Jumalani! Sinäkö loit ihmiset oman kuvasi mukaan, että
heidät veljiensä käden kautta raadeltaisiin näin hirveästi!"

"Älä niin ajattele", virkkoi Ivanhoe, "ei nyt ole semmoisiin ajatuksiin
aikaa. – Kumpi puoli peräytyy? – Kumpi ryntää eteenpäin?"

"Tikapuut on syösty alas muurilta", vastasi Rebekka väristen;
"sotamiehet vääntelehtivät niiden alla kuin jaloin tallatut käärmeet.
– Linnanväki on voitolla."

"Pyhä Yrjänä, auta meitä miekallasi!" huusi ritari; "peräytyvätkö
kurjat talonpojat?"

"Eivät!" huusi Rebekka. "He taistelevat niinkuin miehet ainakin. –
Musta ritari lähenee porttia, iso kirves kädessä – kuuluuhan hänen
iskujensa pauke tännekin asti taistelun melskeen läpi. – Kiviä ja
pölkkyjä vieritetään uljaan sankarin pään menoksi – mutta hän ei huoli
niistä enempää kuin ohdakkeen höytyvistä tai höyhenistä."

"St. Jean d'Acre!" huudahti Ivanhoe iloisesti nousten istualleen; "enpä
olisi luullut Englannissa olevan useampia kuin yhden ainoan semmoisen
miehen!"

"Portti horjahtaa", jatkoi Rebekka; "se rytisee – se lentää säpäleiksi
hänen iskujensa alla – he ryntäävät sisään – ulkovarustus on heidän
käsissään. – Voi, Herra Jumalani! – He syöksevät puolustajat alas
muurilta – he viskaavat heidät kaivantoon. – Voi ihmiskurjat, jos
todella olette ihmisiä, niin säästäkää kumminkin ne, jotka eivät enää
voi tehdä vastarintaa!"

"Mutta silta – ulkovarustuksen ja linnan välillä oleva nostosilta –
onko sekin tärkeä paikka valloitettu?" huusi Ivanhoe.

"Ei ole", vastasi Rebekka, "temppeliherra on hävittänyt lautaportaan,
jota myöten hän muutamien harvojen kanssa pääsi pakoon – nuo huudot ja
parahdukset tuolta ilmoittavat jäljellejääneitten kohtalon. – Voi,
voi! Näenpä nyt, että voitto on vielä hirmuisempi kuin taistelu!"

"Mitä he nyt tekevät, tyttö?" kysyi taas Ivanhoe; "katso ulos jälleen
– ei nyt ole aikaa ummistaa silmiänsä verenvuodatuksen pelosta."

"Nyt on taistelu täksi hetkeksi loppunut", vastasi Rebekka. "Meidän
ystävämme odottavat lisäväkeä. Ja valloittamastansa ulkovarustuksesta
on heillä niin hyvä suoja, että linnanväki ainoastaan silloin tällöin
lennättää sinne muutaman nuolen pikemminkin tehdäksensä kiusaa kuin
vahinkoa."

"Eiväthän toki", sanoi Wilfred, "meidän ystävämme jättäne kesken näin
urhoollisesti ja onnellisesti aloitettua yritystä. Eivät suinkaan! Minä
luotan lujasti tuohon kelpo ritariin, jonka kirves iski säpäleiksi
portin tammipalkit ja rautasaranat. – Kummapa kuitenkin", hän mutisi
sitten itseksensä, "voiko maailmassa olla kahta miestä, jotka pystyvät
tuommoisiin hurjantöihin! – Kahlelukko ja jalkarauta mustalla pohjalla
– mitä se tarkoittanee? – Etkö näe mitään muuta, Rebekka, josta
Mustan ritarin voisi tuntea?"

"En näe", vastasi juutalaistyttö. "Kaikki muu hänessä on mustaa kuin
korpin siipi. En voi erottaa hänessä mitään muuta tunnusmerkkiä. –
Mutta nähtyäni kerran hänen voimansa taistelussa luulisin vast'edes
tuntevani hänet tuhannenkin soturin joukosta. Hän rientää kahakkaan
aivan kuin pitopöytään kutsuttuna. Ei siinä ole vain voimaa –
näyttääpä siltä kuin urhon koko henki ja sielu iskisi viholliseen joka
kerta, kun hän sivaltaa. Jumala suokoon hänelle kaiken verenvuodatuksen
anteeksi! – On peloittava, mutta samalla jalo näky, kun yhden ainoan
miehen into ja voima voittaa kymmeniä."

"Rebekka", virkkoi Ivanhoe, "sanasi kuvaavat minulle sankarin. Varmaan
he nyt vain levähtävät virkistääksensä voimiaan ja kokoilevat
silta-aineksia päästäkseen kaivannon yli. – Sellaisen miehen johtaessa
rynnäkköä, kuin tuo ritari sinun sanoistasi päättäen tuntuu olevan, ei
voi olla puhetta kurjasta pelosta, ei kylmäverisestä nahjustelemisesta
eikä uljaan yrityksen keskenjättämisestä. Mitä vaikeampi ja
vaarallisempi työ, sitä loistavampihan on myös voiton kunnia.
Mielelläni – sen vannon sukuni kunnian kautta – ja vannonpa sen
ihanan lemmittyni nimen kautta – kärsisin vaikka kymmenvuotista
vankeutta, jos vain yhden ainoankin päivän saisin olla osallisena
tämmöisessä taistelussa tuon kelpo ritarin johdolla!"

"Voi!" lausui Rebekka jättäen paikkansa ikkunan ääressä ja läheten
haavoittuneen ritarin vuodetta, "tämä malttamaton halu taisteluun –
tämä tuska nykyisestä heikkoudestanne ja ponnistelunne sitä vastaan
ehkäisevät teidän parantumistanne. – Kuinka voitte ajatellakaan
iskujen antamista muille ihmisille, ennenkuin oma haavanne edes on
parantunut?"

"Rebekka", vastasi Ivanhoe, "sinä et tiedä, kuinka mahdotonta on
miehen, joka on kasvatettu ritarin töihin, maata laiskana niinkuin
munkki tai nainen, sillä aikaa kuin hänen ympärillään urhot temmeltävät
kunniakkaassa kamppauksessa. Sota on meille yhtä välttämättömän
tarpeellinen kuin jokapäiväinen leipä – kahakan pöly yhtä tarpeellinen
kuin ilma keuhkoillemme! Me emme elä, me emme välitäkään elää, jollemme
saa elää voitollisina ja kuuluisina. – Semmoiset, tyttö, ovat
ritarisäännöt, joita olemme vannoneet pitävämme pyhinä ja joille
uhraamme kaikki, mikä meille elämässä on kallista!"

"Voi!" virkkoi ihana juutalaistyttö, "mitä tämä on muuta, jalo ritari,
kuin uhraamista turhan kunnianhimon pahalle hengelle ja pyrkimistä
tulen kautta Moolokin luokse? Mitä jää teille palkkioksi kaikesta
vuodatetusta verestä, kaikista kärsityistä vaivoista ja vastuksista,
kaikista kyyneleistä, jotka teidän töittenne tähden ovat virranneet, –
mitä jää siiloin, kun surma on murtanut väkevän urhon peitsen ja
saavuttanut hänen raisun sotaratsunsa?"

"Mitäkö jääpi?" huusi Ivanhoe. "Kunnia, – tyttö, – ja maine! Ne
kultaavat meidän hautamme ja antavat nimellemme ikuisen loisteen!"

"Kunnia ja maine?" jatkoi Rebekka. "Voi! Tuoko ruostunut rautapaita,
joka voitonmerkkinä riippuu sankarin pimeän, kalmalle löyhkäävän haudan
yläpuolella – tuoko puoleksi kulunut kirjoitus hautakivessä, jota
oppimaton munkki töintuskin osaa lukea tiedustelevalle vaeltajalle, –
niissäkö on tarpeeksi palkkiota siitä, että olette masentaneet kaikki
lempeät tunteet ja eläneet itse onnettomina kaiken aikanne, voidaksenne
tehdä muitakin ihmisiä onnettomiksi? Vai onko runoniekan säkeissä niin
tehoisa taika, että te mielettömästi annatte pois perherakkauden,
hellän lemmen, rauhan ja onnen, tullaksenne päähenkilöiksi jossakin
runossa, jota kuljeksiva viisuseppä laulelee humalaisille talonpojille
iltaoluen ääressä?"

"Herevardin sielun kautta!" tuiskahti ritari kiivastuneena, "etpä
tiedäkään, tyttö, mitä puhut. Tahtoisithan sinä sammuttaa ritarisuuden
kirkkaan loiston, joka yksin erottaa aatelismiehen halpasukuisesta ja
jalon ritarin maanmoukasta tai metsäläisestä. Sehän opettaa meitä
pitämään henkeämme paljoa, paljoa halvempana kuin kunniaa; sehän antaa
meille voimaa voittamaan kaikki tuskat, työt ja vaivat, niin ettemme
pelkää mitään muuta pahaa, paitsi häpeää. Sinä et ole kristitty,
Rebekka; sen tähden et tunnekaan sitä jaloa tunnetta, joka kohottaa
jalon neidon rintaa, kun hänen armaansa on suorittanut uljaan työn ja
sillä pyhittänyt lempensä. Ritarisuus! – sehän, tyttö, onkin puhtaan
ja jalon rakkauden synnyttäjä – sehän on sorrettujen turva,
poljettujen kohottaja, tyrannien vallan kukistaja. Jalosukuisuus ilman
sitä olisi pelkkä tyhjä, mitätön nimi, ja vapaus saa parhaan suojansa
ritarin peitsestä ja miekasta."

"Olenpa kuitenkin", lausui Rebekka, "syntynyt kansasta, joka ennen
muinoin oli kuuluisa urhoudestaan, vaikka kansalaiseni eivät
silloinkaan, kun vielä kansana olivat, käyneet sotaa muuten kuin
Jumalan käskystä vihollisen ahdistaessa heidän maataan. Mutta
sotatorven toitotus ei nyt enää herätä Juudan kansaa, ja Juudan
halveksitut lapset kärsivät vastustelematta vihollistensa sortoa.
Oikein olette puhunut, herra ritari, – ennenkuin Jaakobin Jumala
nostaa valitulle kansallensa toisen Gideonin tai toisen Makkabeuksen,
ei juutalaistytön sovi puhua taistelusta eikä sodasta."

Ylevämielisen neidon ääni soi tämän puheen lopussa surullisena ja
ilmaisi selvästi, miten kipeästi häneen koski tieto hänen kansansa
halvasta tilasta. Ja tämä tieto koski häneen kenties nyt sitä
kipeämmin, kun hän oli näkevinänsä, että Ivanhoe piti häntä olentona,
joka ei voinut sydämessään tuntea eikä siis sanoillakaan ilmoittaa
mitään kunniakasta eikä jaloa vaikutelmaa.

"Vähänpä hän tätä sydäntä tuntee", lausui tyttö hiljaa itsekseen, "kun
hän sen johdosta, että moitin nasarealaisten narrimaista ritarisuutta,
päättää pelkurimaisuuden ja muiden halpojen tunteiden asustavan
minussa. Tahtoisinhan, jos Jumala sen sallisi, mielelläni antaa
sydänvereni jok'ainoan pisaran Juudan vankeuden lopettamiseksi! Ja
mielelläni antaisin myös sydänvereni, jos sillä voisin lunastaa isäni
sekä hänen hyväntekijänsä sortajan kahleista! Tämä ylpeä kristitty
saisi silloin nähdä, että Jumalan oman valitun kansan tytär uskaltaa
kuolla yhtä urhoollisesti kuin röyhkein nasarealaisneito, joka
kerskaten johtaa sukunsa jostakusta pikku herrasta näillä kolkoilla,
kylmillä pohjanmailla."

Hän katsahti haavoittuneen ritarin vuoteelle.

"Hän on nukahtanut", virkkoi tyttö; "tauti ja mielenliikutukset ovat
raukaisseet hänen voimansa; väsynyt ruumis vaipui uneen, niin pian kuin
tuskat vähän helpottivat. Voi, onko rikosta, että nyt katselen häntä –
onhan tämä kukaties viimeinen kerta! – Vielä muutama hetki, niin
näissä kauneissa kasvoissa ei enää ilmene tuota uljasta, tulista
henkeä, joka ei nukkuessakaan ole aivan levossa! Pian kenties
sieraimien elo on lakannut, suu on ammollaan, silmät ovat veripunaisina
– ja sitten halvinkin tämän kirotun linnan orjista saattaa jaloin
polkea tuota jaloa, ylpeää ritaria, joka ei liikahda väistyäksensä
kohotetun rautakoron tieltä! – Ja isäni! – voi, minun isäni! – Kurja
on tyttäresi, joka nuorukaisen kultakiharien tähden unohtaa sinun
harmaat hiuksesi! Kenties onkin koko tämä onnettomuus Jehovan vihan
ilmaisua luonnottomalle lapselle, joka enemmän ajattelee vieraan miehen
kuin oman isänsä vankeutta? Lapsen, joka vieraan ja pakanan kauneutta
katsellen peräti unohtaa Juudan viheliäisyyden? Mutta minä tahdon
sydämestäni riistää tämän hullutuksen, vaikka näin tehdessäni kaikki
sydämeni juuretkin vuotaisivat verta!"

Hän peitti kasvot huntuunsa ja poistui haavoittuneen ritarin vuoteen
luota, istuen selin siihen. Täten hän koetti vahvistaa mieltänsä, – ei
ainoastaan ulkoa uhkaavia vaaroja, vaan myös sielussansa riehuvia
kapinallisia tunteitansa vastaan. – – –

Piirittäjien ensimmäisen voiton jälkeen seurasi, niinkuin näimme, pieni
levähdysaika. He varustautuivat uuteen rynnäkköön, ja linnalaiset
puolestaan vahvistivat suojeluskeinojansa. Tällä väliajalla
temppeliherra ja De Bracy pitivät keskenänsä neuvottelua linnan
salissa.

"Missä Front-de-Boeuf on?" kysyi jälkimmäinen, joka linnan toisella
kulmalla oli johtanut puolustusta. "Miehet höpisivät, että hänet muka
on tapettu."

"Hengissä hän on", vastasi temppeliherra kylmäkiskoisesti, "hengissä on
vielä. Mutta vaikka hänellä olisikin nimensä mukainen häränpää
hartioillaan ja kymmenkertainen rautapelti sen suojana, niin tuo
kirottu kirves olisi hänet kuitenkin kaatanut. Vielä muutamia tunteja,
ja sitten Front-de-Boeuf on mennyt esi-isiensä luokse – ja vahva tuki
on kaatunut Juhana-prinssiltä."

"Ja saatanan valtakunta saanut kelpo lisän", jatkoi De Bracy; "niinpä
käy, kun pilkkaa pyhiä miehiä ja enkeleitä ja käskee heittää pyhimysten
kuvia talonpoikalurjusten kalloihin."

"Jatka vain, hupsu parka", sanoi temppeliherra. "Sinun sokea uskosi ei
maksa enempää kuin Front-de-Boeufin uskottomuus. Ei kumpainenkaan
teistä voi sanoa syytä, miksi hän uskoo tai on uskomatta."

"Suurkiitos, temppeliherra", vastasi De Bracy, "mutta olepa hyvä ja
hillitse vähän puhettasi, kun se minua koskee. Parempi kristitty,
Jumalan äiti sen tietää, minä sentään olen kuin sinä ja koko sinun
joukkiosi. Yleisestihän kansan keskuudessa käy huhu, että muka Siionin
temppelin pyhä ritarikunta elättää povellaan jos jonkunlaisia
vääräuskoisia ja että myös ritari Brian de Bois-Guilbert kuuluu niiden
joukkoon."

"Älä välitä sellaisista huhuista", sanoi temppeliherra; "meidän on nyt
mietittävä, miten voisimme pelastaa tämän linnan. – Miten ne riivatut
talonpojat taistelivat sinun kulmallasi?"

"Niinkuin ilmielävät perkeleet", vastasi De Bracy. "Niitä vilisi koko
muurin edusta aivan kaivannolle asti, ja heidän etupäässään riehui
luullakseni sama lurjus, joka kilpa-ammunnassa sai voiton, sillä tunsin
hänet torvesta ja sen kantimesta. Kas tällaista seuraa Fitzurse-ukon
hullusta viisaudesta, kun hän yllyttää noita hävyttömiä maamoukkia
kapinaan meitä vastaan! Jolleivät varukseni olisi olleet näin vahvat,
niin tuo riiviö olisi sen seitsemän kertaa ampunut minut maahan yhtä
kylmäverisesti kuin lihavan sarvaan. Hänen kyynäränpituiset nuolensa
tutkivat rautapukuni jokaista saumaa ja naksuttelivat kylkiluitani,
ikäänkuin nämä olisivat raudasta eivätkä tavallisen ihmisen aineksista.
Surman suussa olisin jo ollut, jollen haarniskani alla pitäisi vielä
espanjalaista rautaverkkoa."

"Mutta pidithän kuitenkin paikkasi?" kysyi temppeliherra. "Meiltä
ulkovarustus on mennyt menojaan."

"Sepä on vietävän ilkeä juttu", virkkoi De Bracy. "Sen turvissa nuo
ilkimykset voivat nyt ahdistaa linnaa aivan lähimatkalta, – voivatpa,
jollemme hyvin tarkoin pidä vaaria, keksiä jonkin vahtimatta jääneen
torninkulman tai ikkunan, josta pujahtavat sisään. Meitä ei ole
tarpeeksi monta, jotta voisimme varjella kaikkia paikkoja, ja miehet
valittavat, että kohta, kun he jossakin näyttäytyvät, heihin
lennätetään yhtä monta nuolta kuin kirkonkylän pilkkatauluun
pyhä-aattona. Front-de-Boeuf sitä paitsi tekee loppujaan, niin ettei
hänenkään vahvasta sonninpäästään ja sonnin kaltaisesta voimastaan ole
apua. Mitäs arvelet, ritari Brian, eikö olisi parasta, että
selviytyisimme pulasta luovuttamalla vankimme, ja sillä tavoin
sopisimme noiden lurjusten kanssa?"

"Mitä?" huudahti temppeliherra; "ettäkö luovuttaisimme vankimme?
Sittenhän seisoisimme tässä kaikkien ihmisten nauruna ja pilkkana! Kas
mepä uljaita urhoja, jotka yöllisellä hyökkäyksellä uskalsimme siepata
vangiksi kourallisen turvattomia matkustajia, mutta emme kyenneet
pitämään puoliamme lujassa linnassa mieron kuljeksijoita ja sissejä
vastaan, joiden päällikköinä ovat sikopaimenet, hovinarrit tai muut
roistot! – Häpeä sinulle siitä neuvosta, Mauri De Bracy! Ennen hautaan
sekä ruumiini että häpeäni tämän linnan palavien raunioiden alle kuin
suostun niin alentavaan, häpeälliseen sovintoon!"

"Lähtekäämme muureille sitten", vastasi De Bracy huolettomasti; "sitä
miestä ei ole missään nähty, ei turkkilaisten eikä temppeliherrojen
joukossa, joka pitäisi henkeänsä vähemmässä arvossa kuin minä. Mutta
eipä luullakseni kuitenkaan liene häpeäksi, jos nyt toivoisin täällä
näkeväni muutamia kymmeniä kelpo miehiä omasta vapaajoukostani! – Ah,
te uljaat peitsimieheni – kunpa tietäisitte, miten kovassa
ahdistuksessa päällikkönne tänä päivänä on, niin pianpa näkisin
viirieni ja värieni liehuvan teidän peitsimetsänne yllä! — Kauanko
sitten nuo kurjimukset kestäisivätkään teidän rynnäkköänne!"

"Toivo avuksi ketä ikänä tahdot", virkkoi temppeliherra; "pääasia vain
on, että me niillä sotureilla, jotka meillä on käytettävissämme, teemme
niin lujaa vastarintaa kuin mahdollista. Ne ovat melkein kaikki
Front-de-Boeufin miehiä, jotka ovat tuhansilla väkivallanteoilla ja
sortotoimilla suututtaneet englantilaiskoiria." – – –

Kiihtyvän tulipalon merkkejä alkoi pian tuntua siinäkin kamarissa,
missä Ivanhoe makasi Rebekan hoitamana. Taistelun uudestaan syttynyt
pauhu ja melske oli herättänyt ritarin lyhyestä unesta, ja hänen
hoitajansa oli, sairaan pyyntöä totellen, noussut jälleen katsomaan ja
kertomaan väkirynnäkön menosta. Mutta sakeasti tupruava savu esti häntä
näkemästä paljon mitään; ja kun savupilvet alkoivat tunkeutua
ikkunastakin sisään ja sotamelskeen läpi kuului huutoja: "Vettä! Tuokaa
vettä!" huomasivat he, että heitä uhkasi uusi vaara.

"Linna palaa", sanoi Rebekka, "linna palaa! – Millä keinoin me
pelastumme?"

"Pakene, hyvä Rebekka, ja pelasta oma henkesi", sanoi Ivanhoe; "minua
ei mikään voi pelastaa."

"En tahdo paeta", vastasi Rebekka; "yhdessä teidän kanssanne tahdon
pelastua tai kuolla. – Mutta, suuri Jumala! entä isäni, isäni! – Mikä
hänen kohtalonsa on?"

Samassa ovi lensi auki ja kynnykselle ilmaantui temppeliherra –
hirveännäköisenä, sillä kullattu haarniska oli täynnä vammoja sekä
verta, ja kypäränsulka oli puoleksi pois hakattu, puoleksi tulessa
kärventynyt. "Minä löysin sinut!" hän huudahti Rebekalle. "Näet, että
pidän sanani ja tahdon sinun kanssasi jakaa niin hyvät kuin pahatkin.
– Yksi pelastuskeino sinulla vain on – olen kymmenen vaaran läpi
raivannut tieni tänne asti pelastaakseni sinut. Nyt pois täältä, seuraa
minua paikalla!"

"Yksinäni", vastasi Rebekka, "en tule kanssasi. Jos olet vaimon
kantama, jos sinussa on hiventäkään ihmistuntoa, jollei sydämesi ole
yhtä kova kuin rintarautasi, niin pelasta myös vanha isäni – ja
pelasta tämä haavoittunut ritari!"

"Ritarin", lausui temppeliherra tavallisella kylmäkiskoisuudellaan,
"ritarin, Rebekka, tulee pelotta käydä kuolemaan, kohtasipa se miekan
tai tulen muodossa; ja kukapa välittää siitä, milloin tai missä vanha
juutalainen saa surmansa?"

"Tyly soturi", virkkoi Rebekka, "siispä tahdon mieluummin tukehtua
tähän tuleen kuin pelastua sinun avullasi!"

"Sinulla ei olekaan valitsemisen varaa, Rebekka. – Kerran sinä teit
aikeeni tyhjäksi, mutta kahdesti ei kukaan maallinen olento ole
semmoista tehnyt."

Näin sanoen temppeliherra kaappasi pelästyneen neidon syliinsä ja
kantoi hänet pois kamarista, huolimatta hänen kovista huudoistaan ja
Ivanhoen uhkauksista ja soimauksista. "Temppelin koira – sinä
säätykuntasi häpeätahra – päästä neito irti! Petollinen Bois-Guilbert,
Ivanhoe sinua käskee! – Minä vuodatan sydänveresi, sinä ilkiö!"

"Enpä olisikaan sinua löytänyt, Ivanhoe", sanoi Musta ritari, joka
samassa astui sisään, "ellet olisi pitänyt noin kovaa ääntä."

"Jos olet kunnon ritari", huusi Ivanhoe, "niin älä huoli minusta, vaan
riennä tuon ryöstäjän jälkeen – pelasta neito Rowena – ja jalo
Cedrik!"

"Jokainen vuorostaan", vastasi ritari, "mutta sinä olet ensimmäinen."

Ja siepaten Ivanhoen käsivarsilleen hän kantoi hänet pois yhtä kepeästi
kuin temppeliherra Rebekan, riensi pikku portille ja laski siellä
taakkansa kahden jousimiehen hoivaan. Sitten hän palasi jälleen linnaan
pelastamaan muitakin vankeja.

Yksi torneista oli jo täydessä tulessa; liekit leimahtelivat hurjasti
ikkunoista ja ampumarei'istä. Linnan muissa osissa esti seinien paksuus
ja holvien vahvuus kuitenkin vielä tulta sen pahemmin leviämästä.
Näissä osissa raivosi ihmisviha yhtä julmasti kuin hirvittävä
luonnonvoima äskenmainitussa tornissa. Voittajat ajoivat linnalaisia
takaa huoneesta toiseen ja sammuttivat näiden vereen kostonhimon, joka
heidän sydämessänsä oli niin kauan palanut. Useimmat Front-de-Boeufin
miehistä pitivät puoliaan viimeiseen asti – harvat anoivat armoa –
yhdellekään ei armoa annettu. Ilma kaikui aseitten kalskeesta ja
kaatuvien valituksista; lattiat olivat liukkaat kuolemantuskassa
vääntelehtivien kurjien miesten verestä.

Tämän sekamelskan keskeltä Cedrik riensi etsimään Rowenaa, ja
uskollinen Gurth seurasi hänen kantapäillään, torjuen isäntäänsä
kohdistettuja iskuja. Saksilainen kerkesi onnellisesti kasvattinsa
luokse juuri kun tämä oli heittänyt viimeisenkin pelastuksen toivon ja
odotti kuolemaa, puristellen tuskissaan ristiinnaulitun kuvaa rintaansa
vastaan. Cedrik käski Gurthin saattaa hänet ulkovarustukseen, jonne
mennessä ei nyt enää ollut pelkoa vihollisista. Tämän jälkeen
uskollinen Cedrik riensi hakemaan ystäväänsä Athelstania, ollen
valmis syöksymään itse vaikka mihin vaaraan, kunhan vain saisi
saksilaiskuninkaitten viimeisen miespuolisen vesan pelastetuksi. Mutta
ennenkuin Cedrik kerkesikään siihen vanhaan saliin asti, jossa heitä
molempia oli pidetty vankina, oli siellä Wamban sukkela pää jo keksinyt
vapautuskeinon hänelle itselleen sekä vankeuskumppanilleen.

Kun kiihtyvä melske ilmaisi taistelun olevan tuimimmillaan, rupesi näet
Wamba huutamaan kohti kurkkuansa: "Pyhä Yrjänä ja lohikäärme! – Kelpo
Yrjänä auttaa iloista Englantia! – Linna on meidän!" Ja antaakseen
huudoilleen vielä peloittavampaa pontta hän kilisteli toisiansa vastaan
paria kolmea lattialle virumaan jätettyä ruostunutta rautapaitaa.

Eteiskamarissa seisova vartija, joka muutenkin jo oli levottomalla
mielellä, säikähtyi Wamban huudosta ja riensi ilmoittamaan
temppeliherralle, että viholliset olivat jo vallanneet tuon vanhan
salin. Oven hän kiireissään jätti auki, niin että vangit pääsivät
esteettä eteiseen ja siitä ulos linnanpihalle, missä vielä taisteltiin
viimeistä taistelua. Siellä istui ankara temppeliherra ratsunsa
selässä, ympärillään useimmat linnalaiset, joista muutamilla oli
hevoset, toisilla ei. He olivat kokoontuneet tämän kuuluisan päällikön
ympärille suojellaksensa viimeistä ulospääsypaikkaa, joka heille vielä
oli tarjona. Nostosilta oli jo laskettu, mutta pääsy oli suljettu,
sillä sille taholle sijoitetut jousimiehet, jotka siihen asti olivat
vain kaukaa ampuen kiusanneet linnalaisia, olivat nyt, kohta kun
näkivät tornin ilmitulessa ja sillan lasketuksi, rynnänneet portin
suulle estääksensä vihollisen pakoa ja korjataksensa itselleen
saalista, ennenkuin linna palaisi kokonaan tuhaksi. Ja niistäkin
ryntääjistä, jotka olivat pikku portin kautta päässeet sisään, saapui
nyt parvi toiselta haaralta linnanpihalle, käyden hurjasti puolustajain
viimeisten lähteitten kimppuun. Nämä joutuivat siten ahdinkoon kahdelta
puolelta yhtä aikaa.

Mutta pelastuksestaan epätoivoisina ja masentumattoman päällikkönsä
esimerkistä kiihtyen nämä miehet taistelivat mitä suurimmalla
urhoudella ja vimmalla. Useamman kuin yhden kerran heidän onnistui
torjua päältään vihollisensa, joiden miesluku oli paljon suurempi,
mutta aseistus huonompi. Rebekka oli asetettu keskelle linnalaisten
joukkoa, eräs temppeliherran saraseenilaisista orjista piteli häntä
edessään hevosen selässä, ja tuimimmankin kahakan kestäessä
Bois-Guilbert piti tarkkaa vaaria, ettei häneen mikään koskisi. Useaan
kertaan hän riensi Rebekan luokse ja suojeli tyttöä kolmikulmaisella
rautakilvellään, välittämättä yhtään omasta turvallisuudestaan. Välistä
hän kajahdutti sotahuutonsa, rynnäten eteenpäin, iski maahan rohkeimman
kimppuunsa karkaajista ja palasi sitten taas Rebekan rinnalle. – – –

Bois-Guilbert pääsi pakoon vieden Rebekan mukanaan. Kun tämä myöhemmin
temppeliherrain päämajassa hylkää Bois-Guilbertin lemmentarjoukset,
yhtyy ylpeä temppeliritari esimiestensä syytökseen, että Rebekka on
noitakeinoilla saattanut hänet tällaisen hurman valtaan. Kuitenkin hän
neuvoo Rebekkaa pyytämään jotakin ritaria taistelemaan hänen
puolestaan, so. vetoamaan Jumalan tuomioon. Taas Ivanhoe saapuu
ottelemaan temppeliritaria vastaan, mutta tämä kuoleekin omien
traagillisten tunteidensa uhrina. Rebekka vapautetaan. Cedrik sopii
poikansa kanssa, vietetään Rowenan ja Ivanhoen häät, ja niin on
päättynyt tämä unohtumaton tarina haaveillun keskiajan ja ritariuden
satuhohtoisilta päiviltä.

                                           Suomentanut Suonio.

BYRON.

Byronissa tapaamme uudelleen sen yhteiskunnallisen oppositiohengen, joka
oli "järvikoulun" runoilijain nuoruuden leimana, mutta jota ei ole
Walter Scottissa. Tähän Byron kuitenkin jo varhain yhdistää
aikaisemmasta kauhuromantiikasta ja Scottin runoelmista saamansa
mielikuvan traagillisesti rikollisesta voimahenkilöstä, jonka
elämässä on jokin mysteerio, sisällyttää häneen vielä serneläistä
tunteellisuutta, ja jalostaen hänet oman runoilijaolemuksensa ahjossa
luo hänestä oman persoonallisen uhmansa ja traagillisuutensa
romanttisen kuvan, ns. byronilaisen sankarin, joka aikakautensa
kapinahengen edustajana, rinnassa sammumaton maailmantuska, ryntää
Prometheuksena kohtaloa vastaan. Lisäämällä tähän syvän laulullisuuden
lahjan, satiirisen kyvyn ja kyynillisyyden, terävän älyn hemmoitellun
ylimyksellisyyden ja oikullisen, teatterimaisuuteen taipuvan herkän
luonteen, saamme jonkinlaisen kuvan tästä suuresta, kasvojensa
kauneudelta Apolloon verratusta runoilijasta. – George Gordon, lordi
Byron syntyi Lontoossa 1788 kevytmielisyydestään tunnetun kapteeni John
Byronin (k. 1791) avioliitosta skotlantilaisen Catherine Gordonin
kanssa; isänsä edellisestä avioliitosta Byronilla oli sisarpuoli
Augusta, sittemmin mrs Leigh, johon hän oli koko elämänsä ajan hyvin
kiintynyt. Harkitsematon kasvatus, köyhyys, jonkin verran
epämuodostunut jalka, ja taipumus liikalihavuuteen vaikuttivat
epäedullisesti Byronin luonteen kehitykseen. Vietettyään lapsuutensa
Abberdeenissä ja perittyään lordin arvon 1798, hän kävi koulunsa
Harrow'ssa ja tuli 1805 Cambridgeen, opiskellen täällä kolmisen vuotta
ja kunnostautuen kaikissa niissä urheilulajeissa, mm. uinnissa ja
nyrkkeilyssä, joissa jalkavika ei ollut esteenä. 1806 hän painatti
ensimmäisen runokokoelmansa Hajanaisia paloja (Fugitive Pieces),
jossa jo ilmenee hänen taipumuksensa esiintyä suurempana syntisenä kuin
olikaan, ja jonka hänen opettajansa esti pääsemästä julkisuuteen.
Ylimyksellistä asenteilua sisältää seuraavan, 1807 ilmestyneen
kokoelman nimi Joutilaina hetkinä (Hours of Idleness), johon muutamia
edellisen teoksen runoja sisältyy, ja josta Edinburgh Review antoi
moittivan lausunnon. Seurauksena oli Popen Dunciadin mukaan sepitetty
raivoisa satiiri sen ajan kirjailijoita vastaan nimeltä Englantilaisia
runoilijoita ja skotlantilaisia arvostelijoita (English Bards and
Scotch Reviewers, 1809). Tämän jälkeen hän teki ylimyksen kasvatukseen
kuuluvan matkan Eurooppaan, suunnaten sen Napoleonin sotien vuoksi
Välimeren maihin, ja aiheuttaen paljon ei aina tosia historioita,
joiden mukaan hän silloisten ylimysten tavoin teki parhaansa
osoittaakseen aateluuttaan huonolla elämällä ja hurjilla seikkailuilla.
Palattuaan Lontooseen hän julkaisi 1812 matkoilla ollessaan
kirjoittamansa kaksi ensimmäistä laulua Ritari Haroldin
toivioretkestä (Childe Harold's Pilgrimage), ja huomasi "herätessään
eräänä aamuna olevansa kuuluisa". Byron teki Ritari Haroldista
oppositiohenkensä, teeskennellyn, muodikkaan, kalpean spleeninsä, oman
runoilijapersoonallisuutensa edustajan, joka poltettuaan sillat
takaansa pessimistisesti ja eleegisesti miettii elämää, hautoo
salamyhkäistä menneisyyttänsä, ja vakavasti, surumielisesti, lausuu
ajatuksia sortoa ja vääryyttä vastaan. Tähän sankarikuvaan hän sitten
yhdistää jo olemassa olevan kauhuromantiikan tumman, traagillisen
keskushenkilön, joka ei ole Scottinkaan runoelmissa tuntematon, ja niin
syntyvät Giaour ja Abydoksen morsian (The Bride of Abydos,
molemmat 1813), Merirosvo (The Corsair) ja Lara (molemmat 1814),
Korintin piiritys (The Siege of Corinth), Parisina ja Chillonin
vanki (The Prisoner of Chillon, kaikki 1816), Mazeppa (1818), ja
Saari (The Island, 1823), runoelmat, joiden kalpea, salaperäinen,
traagillinen sankari, otsalla tummat kiharat, silmissä maailmantuska,
aiheutti seuraavina vuosikymmeninä paljon levottomuutta Euroopassa,
aina Venäjää myöten, ja jonka tenho ei ole vieläkään sammunut.
Huomattuaan valloittaneensa sankarillaan maailman ja varsinkin naiset,
Byron itsekin ilmeili ja asenteili hänen tyyliinsä, hymyillen
myrkyllisesti koko ihmiskunnalle. Mentyään 1815 naimisiin Anne Isabella
Milbanken kanssa, joka oli puritaanihenkinen, porvarillisesti
sievätapainen, aikakautensa siveellisin pieni nainen, kokonaan
sopimaton Byronille, joka tosin oli gentlemanni, mutta silti silloisten
ylimysten tapaan jonkin verran boheemi, tavoiltaan ja luonteeltaan
avioliittoon sopimaton, Byron joutui elämänsä ratkaisevan onnettomuuden
uhriksi. Tammikuussa 1816 lady Byron poistui ed. joulukuussa syntyneen
tyttärensä, Adan, kanssa miehensä luota kieltäytyen enää palaamasta,
Byronin toivoessa sovintoa; eron syistä pääsi liikkeelle kaikenlaisia
huhuja, ja samat piirit, jotka olivat häntä äsken jumaloineet,
rupesivat häntä nyt tekopyhästi hylkimään; Byron poistui isänmaastaan
ainaiseksi huhtik. 25 p. 1816. Vietettyään kesän Sveitsissä, toisen
maanpakolaisen, Shelleyn, seurassa, rakkaussuhteessa tämän puolison
perheeseen kuuluvan Jane Clairmontin kanssa (tytär Allegra), hän
asettui syksyllä 1816 Venetsiaan, jälleen päästäen liikkeelle joukon
liioiteltujakin juttuja muka huonosta elämästään, joka suureksi osaksi
kului ahkeraan työhön. 1818 hän joutui kreivitär Teresa Guicciolin ja
hänen miehensä ystävyyteen, asuen heidän kanssaan Ravennassa 1819-20.
Pisassa hän asui 1821-22, muuttaen sen jälkeen Genuaan. Viimemainittuna
vuonna Shelley hukkui ja Byron oli toimeenpanemassa hänen
polttohautaustaan. Hänen tuotantonsa on näinä maanpakolaisuusvuosina
suurenmoista sekä laadulta että laajuudelta; jos hän olisi elänyt
niinkuin maanmiehiään ärsyttääkseen sanoi, ei tällainen työmäärä olisi
ollut mahdollinen. Ennen mainittujen lisäksi ilmestyivät: Hebrealaisia
säveliä (Hebrew Melodies, 1815); Ritari Haroldin kolmas ja neljäs
laulu (1816 ja 1818); Faust-aiheen järkyttävä toisinto Manfred
(1817); Beppo 1818; Don Juan (kaksi ensimmäistä laulua 1819, kolme
seuraavaa 1821); Marino Faliero (1820); Molemmat Foscarit (The Two
Foscari), Sardanapalus. Kain, Taivas ja maa (Heaven and Earth), ja
Tuomionäky (The Vision of Judgement), kaikki viisi kirjoitettuja
1821:n kuluessa; Werner ja Muodoton muutettu (The Deformed
Transformed), molemmat kirjoitettuja seuraavana vuonna. Elämänsä
lyhyenä loppukautena Byron sepitti Don Juanin jäljelläolevat osat, 11
laulua. Maanpaossa syntyneistä tuotteista ilmenee elämänkohtaloiden
aiheuttama uusi piirre, viiltävä kyynillisyys, samalla kuin hän pyrkii
käsittelemään yhä syvempiä aiheita aina Faustia ja Kainia koskeviin
mysteerioihin saakka. – Kreivitär Guicciolin kautta hän joutui
italialaisten itsenäisyystaistelijain piiriin. Näiden aatteet, jotka
olivat sopusoinnussa hänen oman kapinanhenkensä kanssa, saivat Byronin
kiinnostumaan Euroopan suurpolitiikkaan ja Kreikan vapaussotaan, josta
tuli hänen aatteellisen olemuksensa uusi kiihotin. Myytyään sukutilansa
Newstead Abbeyn hän oli ollut jo useita vuosia rikas mies, joka
nyttemmin sai ja otti vastaan – aikaisemmin hän ei sitä tehnyt –
teoksistaan huomattavat palkkiot; asettaen omaisuutensa Kreikan
vapaustaistelun käytettäväksi hän antautui nyt tähän asiaan koko
sielustaan. Ehtimättä kuitenkaan saada paljoa aikaan, hän kuoli
kuumeeseen huhtik. 19 p. 1824 Missolonghissa. Hänen viimeiset sanansa
olivat: "Nyt menen lepoon." Sydän haudattiin Kreikkaan, runmis, jota
St. Paul ja Westminster Abbey kieltäytyivät ottamasta suojaansa,
Newsteadin lähellä olevaan Hucknall-Torkardin kirkkoon, muisto ja maine
vapauden ja runouden kuolemattomaan kirjaan. Byronin runous on
itsekeskeisen yksilön rynnäkköä kaikkea sovinnaisuutta, ahtaan
yhteiskunnan ja poroporvarillisuuden ennakkoluuloja vastaan: se on
voimakkain ilmaus siitä kapinanhengestä, jota yhä kiihkeämmin ruvettiin
tuntemaan 1814:n jälkeen vallalle päässyttä valonarkaa taantumusta
vastaan. Ihmiskunnan syvimmän, ikuisesti oikean ja kauniin pyrkimyksen
tulkkina ja johtajana, joka sähköisti koko aikakautensa, runoilijana,
jonka säkeissä on yhäkin sammumaton, sykähdyttävä voima, Byronilla on
oikeus kuolemattomuuteen.

RITARI HAROLDIN TOIVIORETKI.

VI.

        Ritari Harold mielin apein, haikein
        nyt karttoi juominkeja ystäväin;
        nous kyynelkin, kun oli tuska vaikein,
        mut ylpeys sen pyyhki hyydyttäin.
        Hän yksin kulki, unta näki näin
        vain kaukomaista alla kuuman taivaan,
        ja katse tähys ulapoita päin;
        huveihin kyllästyin hän halas vaivaan
    ja vaaraan vaihteen vuoks ja päätti nousta laivaan.

    XII.

        Nous tuuli purjeisiin niin vienoin palkein
        kuin riemuksensa rannoilt' isänmaan
        pois kantain häntä; vuoret seinin valkein
        pian häipyivät jo vaahtoon kuohuvaan:
        kenties hän katuikin jo eroaan,
        mut katse tyyni oli, mykkä huuli,
        ei ilmaissut hän mietteitänsä, vaan
        vait seisten muitten vaikerrusta kuuli,
    kun voihkeet äänekkäät vei tunnotonna tuuli.

    XIII.

        Mut päivän painuessa mereen asti
        hän tarttui harppuunsa, jot' ilokseen
        hän soitti, tosin taitamattomasti,
        kun vieras sattunut ei lähelleen:
        nyt ehtoohämyn verhotessa veen
        hän lauloi hyvästit, kun viimain myötä
        kiis pursi nopsa lumisiipineen;
        kun maat' ei näkynyt, vaan vaahtovyötä,
    niin yli myrskyn, veen hän lauloi: "Hyvää yötä".

HYVÄÄ YÖTÄ!

    Hyvästi, rannat himmenneet!
    hyvästi, synnyinmaa!
    Yötuuli huokaa, hyrskyy veet
    Ja kesken vaahtovyötä
    taas terve, rotkot, erämaat!
    Maa isäin – hyvää yötä!

YKSINÄISYYS JA MERI.

177.

        Oi jospa erämaassa elää saisin
        yks ainut kirkas henki seurassain;
        en ketään vihais, häntä rakastaisin
        pois koko ihmiskunnan unohtain.
        Te elementit – joiden pauhu ain
        mua nostaa, ylentää – nyt pyydän teitä:
        olento moinen suokaa mulle vain!
        Vai onko väärin kuvitella heitä?
    Monesti eivät nuo kai kohdannekaan meitä.

    178.

        Oi metsäin polutonten lumousta,
        oi tenhovoimaa rannan aution!
        Miss' aalloin viihtävin soi meri musta,
        on siellä seura tunkeilematon.
        En viero ihmistä, mut rakkain on
        tää suuri luonto, jonka helmaan palaan
        unohtain itseni ja kohtalon;
        ja yhtyin kaikkisuuteen tunnen, halaan,
    mit' en voi ilmaista, en jättää aivan salaan.

    179.

        Siis vyöry, meri tumma, syvä, aava!
        Tuhannet laivat syliis myrsky kaas,
        poluille ihmisen jää tuhka, laava,
        mut ihmisvimma sammuu rantamaas,
        sun hävitykses vesill' alkaa taas;
        ja hänestä, ken valtias on mailla,
        jää varjo korkeintaan, kun pauhinaas
        hän hukkuu jäljettömiin kuplan lailla
    ja hautaa, kelloja ja arkkulautaa vailla.

    180.

        Ei käy hän polkujas, ei riistää saata
        sun kenttiäs; pois torjut hänet, ken
        hävittää inhass' innossansa maata,
        ja halveksuin näät, valtameri, sen;
        sylistäs pilviin paiskaat ihmisen
        pois aalloill' ärjyvillä hänet kantain
        luo jumaltensa, joihin turvaten
        hän kenties pääsee lahteen tyynten rantain;
    takaisin hänet lyöt maan reunaan jäädä antain.

    181.

        Nuo sotalaivat, joitten jyske lakoon
        lyö vankat kaupungit ja linnakkeet,
        maat velloo, kansat, valtiaat lyö pakoon,
        nuo meren hirmut, joita huuhtoo veet,
        ja joitten luojat niist' on kerskuneet
        vaeltain lailla valtameren herran –
        ne kuohuus sulavat kuin hiutaleet,
        leluinas painavat ne saman verran
    kuin laivat Armadan tai Trafalgarin kerran.

    182.

        Nous rannoillesi valtakunnat, mutta
        miss' on nyt Kreikka, Rooma, Kartago?
        Sun aaltos turvas niitten vapautta,
        mut tyrannit ne huuhdelleet on jo
        ja orjain, villikansain aallokko.
        Nyt niitten paikalla näät raunioita,
        mut muuttumaton sull' on kohtalo,
        ei aika otsaas uurra, valtaas voita:
    kuin aikaan luomisen niin nostat aallokoita.

    183.

        Kuvastin ylväs, jonka rajusäissä
        nään Kaikkivallan, – iankaikkinen
        on matkas paahteessa ja navan jäissä
        tyvennä, läikkyin, kuohuin, myrskyten!
        Yöntumma, vapaa, kuva Ikuisen
        ja istuin Näkymättömän! – Et malta
        ees pohjaas nähdä – koti hirmujen
        mudastas siinneitten! – Kun kaikkialta
    ties ohjaat, ääretön, sun voima on ja valta!

    184.

        Rakastin sua, valtameri, aina!
        Jo poikasena keinuin povellas
        kuin kuplas kisaillen! Kun riehakkaina
        mua tyrskys kantoivat, niin silloin, kas,
        sain riemunhetken! Kiihtyiss' ulappas
        suloisen pelon tunsin vettes päällä,
        näät turvass' olinhan sun lapsenas,
        ja luotin sinuun rajullakin säällä
    vain käsin tarttuen sun harjaas – kuin nyt täällä.

    185.

        Työ tehty on, taas laatkoon laulu tälleen,
        paetkoon kaikuna se kalmistoon;
        tää näkysarja katketa saa jälleen;
        yölampun soihtu kirkas sammukoon!
        Mut jääköön minkä kirjoittanut oon.
        Sen arvokkaamman soisin olleen kyllä,
        mut toinen oon kuin ennen – unteloon
        näyt vaihtuu lepatukseen silmäin yllä,
    ja hehku himmennyt on hengen säteilyllä.

    186.

        Hyvästi! sana, jonka olla pitää,
        jok' ollut on! Ja sointu kaipuun, jää
        hyvästi! Mietteeni jos teissä itää,
        jos pyhiinvaeltajan elämää
        ja muistoa te voitte säilyttää,
        ei turhat seurassanne olleet turut,
        ei sandaalit, ja kamparaakku tää.
        Hyvästi! Hänen huolekseen jää surut,
    jos niit' on – teille jää taas opetuksen murut!

                      Suomentanut Yrjö Jylhä.

SÄKEITÄ SÄVELILLE.

    Sulotarten kauneus mikään
        ei lumoa niinkuin sun!
    Kuin vetten musiikki ikään
        sinun äänes hurmaa mun.
    Väliin soittelo ilmain takaa
        meren valloittaa; se makaa
    kuin unen läpi päilyin,
        ja tuulen henki häilyin
    kuun satuja kuljettaapi
        yli suuren syvyyden,
    jok' ääneti kohoaapi
        ja laskee kuunnellen.
    Niin sunkin hurmas vie mun
        rannoille tyynen riemun,
    miss' aukee maailma toinen,
        ulappa kuutamoinen.

HYVÄSTI.

    Hyvästi, jos ikuisiksi
        ajoiksi, niin hyvästi!
    Jollet anteeks antais, miksi
        silti en sua siunaisi?

    Eessäs jos ois rintan' avoin,
        jolla pääs on levännyt
    uinahtaissas lapsen tavoin,
        kuin et nukkua voi nyt,

    ja jos sinne nähdä saisit,
        miss' on sielun pohja sees,
    varmaankin jo tunnustaisit
        tylysti sen torjunees.

    Vaikka vikani on suuri,
        miksi kuolinhaavan sain
    iskusta sen käden juuri,
        jonka hyväilyjä hain?

MYRSKY.

49.

    Taas laski päivä aavall' ulapalla,
    ja hämy kattoi pohjattomat veet
    kuin naamio tai huntu, jonka alla
    on piirteet synkät, vihaan syttyneet.
    Yö verhos huurullansa uhkaavalla
    noin kasvot kalvaat, meren pauanteet.
    Kakstoista päivää seuras Pelko heitä,
    nyt Kuolema jo vainos nääntyneitä.

    51.

    Noin puoli yhdeksältä väki syöksi
    pois puomit, kanahäkit syöveriin,
    ja kaiken muunkin, josta turva yöksi
    ja pelastuksen toivo saataisiin.
    Vain tähdet tuikkivat, kun viime työksi
    myös täydet venheet veteen laskettiin:
    näät laiva kallistui, nous pohja esiin,
    ja keula edellä se vaipui vesiin.

    52.

    Nous villi huuto taivaan pieltä päin –
    vain rohkeimmilta suuhun juuttui kieli,
    syöks yli laidan jotkut älähtäin
    kuin hautaan ennalta ois tehnyt mieli.
    Kaikk' ahmi kita vetten ärjyväin,
    ja aallot alus pyörteeseensä nieli,
    kuin haavoittunut ennen kuolemaa
    viel' aikoo voittajansa kuristaa.

    53.

    Syöks ilmaan huuto, jonka raivokkuus
    soi yli myrskyn, valtameren jylyn
    kuin ääni ukkosen; mut hiljaisuus
    taas syntyi, soi vain kohu tuulen tylyn
    ja pauhu tyrskyn; silloin tällöin huus
    vain joku miehistöstä haaksihylyn,
    ja kuului tukehtuvaa vaikerrusta
    kun jälleen uimarin vei meri musta...

    70.

    Nous neljäs aamu, tyyni, aurinkoinen,
    kuin lapsi uinui meri hymysuin,
    ja viides oli yhtä tuskalloinen,
    sinersi taivas yhä kirkastuin.
    Yks airo vain! Oi ett' ois ollut toinen!
    Mut nälkä yltyi vain, ja ennenkuin
    taas yli kirkkaan meren laski ilta,
    söi hurja joukko koiran Juanilta.

    71.

    Kun koitti kuudes päivä, syötiin vuota,
    ja Juan, joka ennen epäröi
    kun isävainaan koiraks muisti tuota,
    kuin korppikotka ruokaa ikävöi
    ja ottain minkä eilen työnsi luota
    nyt toisen etukäpälistä söi.
    Pedrillo osansa sai siitä hänkin
    ja ahminut ois vieruskäpälänkin.

    72.

    Nous aamu seitsemäs – ei saatu tuulta.
    Mut päivä korvensi ja kipunoi,
    kuin ruumiit tippui miehet tuhtopuulta;
    vain tuulta toivottiin, mut turhaan, voi!
    Ei viini, vesi kostuttanut huulta,
    ei ollut ruokaa – katseen villin loi
    mies mieheen! lausuttu ei sanaa, mutta
    nuo silmät muistuttivat ihmissutta.

    73.

    Ja viimein jostain jotain kuiskattiin,
    ja yltyen se suusta suuhun kulki,
    nous käheäksi mutinaks ja niin
    toi epätoivon julman äänen julki;
    jok' ainut yhtyi oitis naapuriin
    ja lausui mitä sydämeensä sulki:
    nyt arpa ratkaiskoon ken kuolla sais,
    muut nälkäkuolemasta pelastais.

    75.

    Niin arvat jaettiin; kuin iäisyys
    se hetki oli kuolon rajamailla,
    se nälän vei, mi äsken lihaa pyys
    Prometheuksen korppikotkan lailla;
    mut itse luonnon välttämättömyys
    heit' ajoi siihen erotusta vailla;
    niin arpaa lyötiin yhteispäätöksin –
    se lankes holhoojalle Juanin...

    79.

    Don Juan ruokaa hylki onnekseen:
    näät jotka halukkaimmin atrioivat,
    pian piehtaroivat hullunelkeineen;
    voi taivas, mitkä herjaukset soivat!
    Kuin riivaamina itse perkeleen
    he haljetakseen suolavettä joivat
    kiroillen, karjuin, ulvoin vaahtosuin,
    hyeenannauruun viimein tukehtuin...

    85.

    Niin sade virtas, avun tuoden vasta
    kun väki löysi palan palttinaa;
    kuin sienentapaisesta astiasta
    siit' esiin saattoi vettä pusertaa;
    ja vaikka vesi ojankaivajasta
    on kehnoa jos oluttuopin saa,
    niin heistä tuntui ettei pitkään ikään
    niin suloist' ollut heille juoma mikään.

    86.

    Niin huulin rakkulaisin, polttavin
    kuin nektaria imivät he vettä,
    jäi kielet mustat kuumiin kitoihin
    kuin rikkaan miehen, joka pyysi, että
    tois kerjäläinen pätsiin helvetin
    ees pisarankin hälle kastemettä –
    jos totta on se, helpotuksen suo
    monelle kristitylle usko tuo...

    96.

    Taas hämärissä puhalteli tuuli,
    ja venhe liikkui, tähdet loistivat.
    Jo moni houri, tyhjää näki, kuuli:
    he heikot olivat ja raukeat.
    Maan kaukaa näkevänsä joku luuli
    kun usvamuurit näki harmajat,
    yks hyrskyt kuuli rantakallioista,
    jysähdys tykin säpsähdytti toista.

    97.

    Kun koitti koi ja tuuli oli poissa,
    huus tähystäjä näkevänsä maan:
    jos maa ei siellä siinnä aamunkoissa,
    ei maata nähdä saa hän milloinkaan!
    Ja silmiänsä hieroi toiset, joissa
    taas toivo heräs; totta tosiaan
    päin poukamaa ja rantaa venhe sousi,
    maa silminnähden aallokosta nousi!

    101.

    Niin ajamana virran, vihurin
    sous venhe puoleen toivottujen rantain
    kuin synkkä aavelaiva Karonin,
    vain neljä elollista enää kantain
    ja kolme ruumista; ei aaltoihin
    he niitä heittää jaksaneet, siks antain
    hain kahden nälkää nähdä tarpeekseen
    ja vettä piestä heidän kasvoilleen.

    102.

    Niin heitä hiudutti ja jäyti helle
    ja vilu, nälkä, jano armoton,
    ett' oma äiti tiennyt ei ois, kelle
    luurangoista hän hengen suonut on;
    toi kurjan lopun miltei jokaiselle
    yön pakkanen ja paahde auringon,
    mut suurin osa nääntyi siihen, että
    Pedrillon paineeksi joi suolavettä.

    108.

    Hän huohotti ja hiekkaan kynnet kaivain
    niin vastaan haras, ettei mukanaan
    veis häntä hyökyaalto hautaan laivain
    takaisin rannikolta painuissaan.
    Hän siinä lepäs jälkeen julmain vaivain
    suull' onkalon ja rannall' oudon maan,
    sen verran tajuissansa, että keksi
    pelastuneensa edes toistaiseksi.

    109.

    Hän horjuin nous, mut jaksamatta seistä
    taas vaipui vertyneille polvilleen,
    ja veikoistansa rantaan päätyneistä
    hän seuraa tähys partailt' aavan veen,
    mut ruumiina vain yhden löysi heistä,
    kaks päivää sitten nälkään nääntyneen:
    mies nälkään menehtyi ja tuskiin kuumiin,
    maa outo, autio nyt kätkee ruumiin.

    110.

    Mut katse sumentui, hän maahan vaipui:
    maa keinui hiekkalainein, kallioin
    eestakaisin ja tajunnasta haipui:
    niin herpos mies, ja kastepisaroin
    ylitse airon toinen käsi taipui;
    kuin lilja kuihtunut hän nuokkui noin,
    tuo hoikka, valju hahmo, vasten maata
    – savesta kauniimpaa ei luoda saata.

TÄNÄ PÄIVÄNÄ TÄYTÄN KOLMEKYMMENTÄKUUSI VUOTTA.

    Jo tyynny sydämeni pois,
    muut niellyt on jo musta maa!
    Mut vaikk' en rakastettu ois,
              voin rakastaa!

    Oon kellastunut lehtipuu:
    syystuuli lemmen kukat vei:
    jäi jälkeen ruoste, madonsuu.
              mut muuta ei.

    Tää liekki rintaa polttava
    kuin tulivuori meress' on:
    ei syty soihdut rannoilla
              tään rovion.

    Niin toivo, murhe, vavistus
    ja kivun huuma rinnastain
    pois haihtuu, niin myös rakkaus –
              jää kahleet vain.

    Mut turhat tääll' on mietteet nää –
    miss' urhon hetki lyö,
    miss' yllä paarein väräjää
              jo sädevyö.

    Mä peitset, liput, kentän nään –
    jo laukee Kreikan ies!
    Näin vapaa ollut kilvellään
              ei Spartan mies.

    Havahdu! (Kreikka ei – se nous!)
    Havahdu, muista kantajaas,
    jost' elonneste suoniis sous –
              käy kotiin taas!

    Pois intohimot – olet kai
    sä mies! Siis sulle yhtä on,
    saat kauneuden vihan tai
              saat suosion.

    Jos nuoruuttas jäät kaipaamaan,
    miks elää? Etees katse luo,
    näät kunniakkaan kuolon maan –
              pois henkes suo!

    Siis etsi hauta soturin –
    löys etsimättä monet tään:
    valitse paikka mieluisin,
             jää lepäämään.

    (Missolonghi, tammik. 22. p. 1824.)

Molemmat suomentanut Yrjö Jylhä,

PERCY BYSSHE SHELLEY.

Byronin rinnalla, hänen nuorempana aikalaisenaan ja aateveljenään,
kohoaa näkyviin toinen Englannin romantiikan suurnimi, Percy Bysshe
Shelley (1792-1822), yhteiskunnallinen ja aatteellinen radikaali,
vapauden ihanteiden ja ylimaallisen kauneuden eteerinen laulaja.
Ylimysnuorukaisena hän sai kasvatuksensa Etonissa ja Oxfordissa, josta
erotettiin 1811 ateismin välttämättömyyttä todistelevan lentokirjasensa
vuoksi (The Necessity of Atheism), joutuen erimielisyyteen isänsäkin
kanssa. Samana vuonna, 19:n vanhana, hän meni naimisiin 16-vuotiaan
koulutytön Harriet Westbrookin kanssa, tuottaen tällä teolla
onnettomuuksia sekä tytölle että itselleen. Seuraavat kolme vuotta
Shelley oleskeli Irlannissa, Walesissa ja järvialueella, koettaen
kirjoittaa ja toimia radikaalien mielipiteidensä hyväksi ja sommitellen
näytelmärunoelman Kuningatar Mab (Queen Mab, 1813). Seuraavana
keväänä Harriet jätti hänet, joutuen sen jälkeen onnettomille teille ja
hukuttaen itsensä 1816. Tällä välin Shelley oli rakastunut Mary
Godwiniin, radikaalin filosofin William Godwinin tyttäreen, ollut hänen
kanssaan Ranskassa 1814, kirjoittanut ensimmäisen huomattavan
runoelmansa Alastor, eli yksinäisyyden henki, ja muita runoja (– or
the Spirit of Solitude, and other Poems, 1816), ja viettänyt kesäkauden
viimemainittuna vuonna Sveitsissä, lordi Byronin ja Jane Clairmontin
seurassa. Hänen runoilijakykynsä ja -tuotantonsa kohoaa nyt korkealle
asteelle, kuten Hymni sisälliselle kauneudelle (Hymn to Intellectual
Beauty, julkaistu 1817) hyvin osoittaa; Tammikuussa 1818 hän julkaisi
suuren vapausrunoelmansa Islamin kapina (The Revolt of Islam,
alkuperäinen nimi Laon ja Cythna), joka todistaa hänen nyt kohonneen
sielullisen, meren sinessä välkkyvän autereisen kauneuden tulkinnassa
ilmavampaan herkkyyteen kuin tuskin ainoakaan edeltäjänsä, samalla kuin
yhteiskunnallisen ja yksilöllisen vapauden vaatimus pysyy syvimpänä
silmämääränä, ulkoisen asun ollessa hioutunutta, ylhäistä, vapaata
arkiseksi tekevästä helppotajuisuudesta. Saman vuoden maaliskuussa
Shelley lähti Englannista ainiaaksi, asuen sen jälkeen Italiassa, mm.
Venetsiassa, Byronin seurassa, jolloin syntyi runoelma Julian ja
Maddalo (julkaistu 1824), sisältäen alkulauseessaan kuvauksen
"Julianista" eli Byronista. Runoelma Rosalind ja Helen sekä muita
runoja (– R. and H. with other Poems) valmistui myös näihin aikoihin
ja julkaistiin 1819. Aatedraama Vapautettu Prometheus (Prometheus
Unbound) ilmestyi 1820. Oleskelu Roomassa antoi aiheen järkyttävään
murhenäytelmään Cencit (The Cenci, 1819). 1820 Shelley asettui
Pisaan, jonne myös Byron muutti seuraavana vuonna. Tähän aikaan
kuuluvat mm. runot Epipsychidion ja Adonais (elegia Keatsin
kuoleman johdosta, 1821), ja lyyrillinen draama Hellas (1822).
Heinäkuun 8 p. 1822 Shelley ja eräs hänen ystävänsä lähtivät
Ariel-purrellaan Livornosta Lericiin, jossa he silloin asuivat. Nousi
myrsky. Muutaman päivän kuluttua ruumiit ajautuivat maihin. Shelleyllä
oli toisessa taskussa Aiskhyloksen, toisessa Keatsin nidos,
viimemainittu avonaisena kuin olisi hän juuri lukenut sitä. Hänen
tuhkansa haudattiin Rooman protestanttien hautausmaahan; hautakiveen
kirjoitettiin: Cor cordium – "Sydänten sydän", ja Shakespearen
säkeet Myrskystä: "Ei mitään, joka katoaa, vaan jonka meri muuttaa
rikkaudeksi ja kauneudeksi." – Aikansa vapaudenhengen tulkkina, joka
tosin eläessään saavutti sangen vähän kuuluisuutta ja kuoli
huomaamattomana, Shelley on lähinnä verrattavissa Byroniin. Hänen
aatteellisuutensa samoin kuin runoutensa yleensäkin on kuitenkin
filosofisempaa, ylähäisissä taivosissa liikkuvaa, ei helppotajuista ja
helposti omistettavaa kuten Byronin. Se on syntynyt romanttisen
kapinasielun kannanottona ja tunnustuksena, muodon isinä Spenser,
Milton ja Coleridge, aiheiden ja värityksen antajana muinainen
Hellas, ennen muita Aiskhylos. Hänen puhtaassa, tinkimättömässä
aatteellisuudessaan, omituisen kuulakkaassa, maan yläpuolelle
kohonneessa autereisessa runoudessaan, katseensa sinessä ja
ruumiillisen olemuksensa hienoudessa on suuren kauneuden näkyväksi
tulemusta, joka hänen kuoltuaan todettiin yhä laajemmissa,
innostuneemmissa piireissä ja vuosisadankin jälkeen herättää palvontaa
ja kaipausta.

OODI LÄNSITUULELLE.

1.

    Oi länsituuli, syksyn henkäys tuima,
    jonk' eestä lentää lehdet kuollehet
    kuin pakenevat haamut, parvi huima,

    kellervät, tummat, taudinpunaiset
    ja kalvenneet, vaan joka talteen kannat
    ja talven peittoon saatat siemenet,

    miss' ohi kylmäin niiden piillä annat
    siks kunnes haudoissaan ne elon saa,
    kun sinertävät kevättaivaan rannat.

    kun suven soitto maassa humajaa
    ja multa tuoksuu, kuuluu kuiskailua
    ja kasvun toivo tienoot kirkastaa, –

    sa, jonka teill' on käsky lakastua,
    tuhooja, tallettaja, kuule mua!

    2.

    Sa, joka taivaan kuohutat ja ajat
    sen hyrskyyn pilvet tielles harhailleet,
    syysvaaleet, irralliset vaeltajat,

    salaman enteet, sateen airueet,
    jotk' yli suuren sinen aaltoilevat
    kuin hiukset jätin päästä hulmunneet, –

    tuoll' ulapallas rannat tummenevat
    ja alkumerkit myrskyn ankaran
    sen suortuvissa hiljaa suhisevat!

    Sa surulaulu ajan katoovan,
    jonk' yli haudan holvittaa tää yö
    sen kattain pimentoon ja usvahan, –

    ah, pian on puhkeeva sen tiivis työ,
    kun sade, salama ja rakeet lyö!

    3.

    Sa, joka unelmista herätit
    sinisen Välimeren kirkkaat veet
    ja rikki puhalsit sen kristallit

    suvisen Bajaen suussa kareilleet,
    pois pyyhit kuvat palatsin ja linnan,
    vuossatain päivät veessä päilyneet

    ja kukkineet ja sammaltuneet rinnan, –
    näyt liian kauniit saada sanoihin!
    Sa, joka murrat valtameren pinnan,

    sa, joka nostat vuoriks Atlantin,
    niin että laaksot syvään lymyää
    ja puut ja lehvät pohjalietteenkin

    sun ääntäs pelästyen säpsähtää
    ja kauhun jäykkään kangistukseen jää!

    4.

    Jos öisin kuollut lehti saatossas
    tai pilvi, jota kiidätät sä pois,
    tai vaahtopää, sun kuohuun nostamas

    ja innoittamas, vaikk' en vapaa ois
    kuin oot sa, yli kaiken kahleeton –
    tai jos vain lapsuustanhuvilta vois

    kohota kanssas taivaslentohon
    kuin silloin, kun ei silmä epäillyt
    sen täyttymystä – niin ei kaipion

    ja kiihkon tuli polttais näin mua nyt!
    Vie aallon, lehden, pilven tietä minut!
    Elämä on mun veriin viiltänyt

    ja maa niin ylvään mielen kahlehtinut,
    jok' omaks kaltaisekseen tunsi sinut!

    5.

    Tee minut lyyrakses kuin metsän puut!
    Jos putoovatkin lehteni, ma soin,
    ja kohisten kuin kanteleesi muut

    ma syvän syksyäänen antaa voin,
    surujen kaunistaman. Ole sa
    mun oma myrskyhenken', ohjatoin!

    Vie aatosteni sirut, hajoita
    ja kylvä ne kuin kuolleet lehdetkin
    elämän alkajiksi tuhkasta!

    Ja mitä lauloin säkein hehkuvin,
    jotk' yhä huulillani värisevät,
    sen kanna kipunat maan äärihin

    ja niille ennusta, jotk' epäilevät:
    jos talvi saapuu, eikö pian oo kevät!

LEIVOSELLE.

    Terve, raikas henki –
        lintu et sä lie,
    joll' on taivaasenki
        laulun kirkas tie,
    jok' innossa ja ilossa sua ylös vie!

    Sinne siipes ohjaa,
        sinne kimpoot sa
    kohti sinen pohjaa
        niinkuin kipuna
    ja yhä yltyy laulu ylivuotava.

    Missä hehkuu tultaan
        lasku auringon
    valain pilvet kultaan,
        lentos hilpee on,
    sa oot kuin irti päässyt ilo ruumiiton.

    Äänes sointuun jaloon
        sulaa hattarat.
    Niinkuin päivän valoon
        tähdet hukkuvat,
    niin sua en nää, kun raikuu tahtis riemuisat

    kimmeltäin ja viiltäin
        sädekimppuin lailla,
    joita taivas kiiltäin
        välkyttää yön mailla –
    ne päivin tunnetaan vain silmän kuvaa vailla.

    Soittos linkoutuu
        halki ilman, maan,
    niinkuin öinen kuu
        pilvipiilostaan
    saa sädemeren yli taivaan tulvimaan.

    Mikä taikas suur' on?
        Onko kaltaistas?
    Ei virta sadekuuron
        kirkas, kuulakas
    niin helmeile kuin lauluntuoreet pisaras.

    Runoilija vapaa
        aatelennossaan,
    jonka hymnit tapaa
        runottoman maan,
    mut liikuttaa sen toivollaan ja kaihollaan;

    linnan neiti hienoin
        lemmen vankina,
    joka kielin vienoin
        soittaa tornissa
    ja kutoo ikävänsä siipiin kultia;

    kiiltomato palain
        kastehunnussaan,
    korsiin, kukkiin valain
        herkkää loistettaan
    mut muille näyttämättä taikalamppuaan;

    ruusu verhottuna
        oksiin lehteviin,
    joist' ei lämmin puna
        näy, vaan tuoksuu niin,
    ett' ahneet varkain-juojat vaipuu tainnoksiin;

    sade, jolla kevät
        huuhtoo nurmikon,
    kukat värisevät,
        mitä vehmast' on
    ja raikast' ikään, sa oot saavuttamaton.

    Viinin vilpoisen,
        lemmen autuaan
    ylistystä en
        kuullut milloinkaan
    niin janoovaa, niin jumalaista hurmassaan.

    Itse riemusoitto
        tai häähymni ois
    vain kuin kajo loitto –
        palavammin sois
    sun laulus, joka voittajaks sun laakerois.

    Minkä lähteen juomaa
        säveliis sä joit?
    Mink' aaltoin, tuulten tuomaa
        tuo autuus, johon voit
    muun unhoittaa, kun taivaan-kieltäs tarinoit?

    Ilomieles avoin
        ei voi uupua,
    sua ei toisten tavoin
        murhe varjosta
    ja lempes ei oo sydänvaivan saartama.

    Valvot taikka et,
        varmaan kuolonkin
    näät sä syvyydet
        silmin selvemmin
    kuin me, vai mistä saat tuon äänes kristallin?

    Me luomme kaihon elein
        katseemme ees ja taa,
    naurummekin helein
        on kivun kalvamaa
    ja suurin laulu surustamme puhkeaa.

    Vaikk' ei tuskaa ois
        alla auringon
    eikä tietää vois
        mitä kyynel on,
    niin kuinka nousta täältä ilos lentohon?

    Vaikka runo vuotais
        mittaan kauneimpaan
    ja syvimmältä luotais
        parhait' aarteitaan,
    sun runos rikkaamp' ois, sa halveksija maan!

    Oppisinpa sulta
        puolet onnestas,
    niin tuo sula kulta,
        hurma riemukas
    sois munkin huuliltain, jok' on sun laulussas!

HYMNI SISÄISELLE KAUNEUDELLE.

    Keskellä maisen elon liikkuu täällä
        kuin outo aave vaiheill' ihmisten,
        niin häälyvä ja hentosiipinen
    kuin tuulen henkäys tyvenellä säällä
    tai kuutamo ja tähtivalo tähkäin päällä,
        ja kenen luo se lehahtaa,
        sen sielu ja sen kasvot saa
    pian katoavan herkän hohtehen,
        jonk' ihanuus jää muistihin
        kuin kevätyön, kuin musiikin, –
        ei sulo vain, vaan taika tuo,
    jok' ihmeellisin voimin vetää luo.

    Kauneuden henki, joka pyhyytes
        suot kaikkeen kajastaa, mit' aatoksiin
        tai muotoon innoitat – miks häilyt niin?
    Miks yhä meiltä pois viet antimes
    vain kyynellaakson jättäin tänne jälkehes?
        Miks aurinko ei ainiaaksi
        tee sateenkaartaan metsän taaksi,
    miks häipyy se, jost' äsken iloittiin,
    miks syntymää ja kuolemaa
        yö päiväin yli varjoaa,
        miks lempeä ja vihaa lie
    ja toivoa ja tuskaa elon tie?

    Vaikk' kauan kysyneet on viisaimmat,
        ei vastannut oo ylhäält' ääni mikään.
        Kuin turhan vaivan muistomerkit ikään
    on taivaat, henget, itse jumalat –
    sanoja vain, kuink' armaina ne viettelikään –
        ja kaikki mitä kantaa maa
        on muuttuvaa ja katoovaa.
    Sä yksin suot – kun usvan kirkastat
        tai yhdyt tuulen huminaan
        yön sordiinia soittamaan
        tai kudot aallot kuutamoon –
    totes ja tenhos harhain vaihteloon.

    Kuin pilvi, joka pian kiitää pois,
        niin lempi, toivo, itsetunto on.
        Ois kaikkivoipa hän ja kuoloton,
    joll' ihanuutes seura luonaan ois,
    jok' elonvettäs, jalo henki, aina jois.
        Sä, joka katseet lempiväin
        viet kaivattuihin silmiin päin,
    jok' annat aatokselle ravinnon
        kuin varjot liekin virvoittaa, –
        jää vielä, ettei kammon maa
        ja elo tää ja hauta harmaa
    jäis yksin siksi, mik' on varmaa!

    Kun lapsena mä aaveit' etsien
        hain rauniot ja hiivin mykät huoneet,
        niin selvityst' ei henget mulle suoneet,
    ja tumma metsä, tähtiloisteinen,
    vait oli vain, kun haastoin haltioita sen.
        Mut kerran, syvin miettehin
        kun elon teitä tutkailin –
    juur' oli kevättuulet sanomansa tuoneet
        herätä taasen maan ja puun
    kukkatuoksuun, lauleluun –
        niin äkkiä sun hahmos näin
    ja riemust' autuaana etees jäin.

    Ma silloin vannoin palvella sua vain
        ja sulle elää – enkö tehnyt niin?
        Viel' öin ja päivin puhkeen kyyneliin
    ja sydämeni lyö, kun innossain
    nään samat harhanäyt, joit' ajoin takaa ain',
        paloinpa maisiin iloihin
        tai tähtein taakse tapailin.
    Ne tietää, että uniin kauneimpiin
        toi kuteet toivo riemukas,
        ett' otat pois, oi valtias,
        maailman yön ja orjuuden,
    ja mit' ei sanat kuvaa, annat sen!

    Kuin iltaa kohti päivän kuulakkuus
        ja rauha syventyy, niin syksykin
          on sees, sen taivas siintää puhtaammin
      ja laajempana aukee avaruus
    kuin koko suven aikaan, ihmeellinen, uus!
        Niin anna voimas, jonka sain
          kuin sateen nuoruusvuosinain,
    kun tahdotonna jotain janosin,
      täst' edespäin mua johdattaa
          syystyveneen, miss' aukeaa
          sun valos kirkastama tie,
          jok' yhteytees, pois itsestäin mun vie!

SURULAULU.

    Tuuli, sä tuskan voihkija
        laulajatta jääneen,
    sade, jok' yhtä vuolaana
        yön kaiken itket ääneen,
    myrsky turhin kyynelin,
    puu paljas oksin alastomin,
    suon silmä, meri vaahtopää –
        maan vääryytt' itkekää!

Kaikki suomentanut Jaakko Tuomikoski.

JOHN KEATS.

Jo Shelleyn runouden seesteinen kauneus pyrkii irti kaikesta
ohjelmallisesta aatteellisuudesta. Kokonaan sen ulkopuolella,
omistautuneena vain puhtaan kauneuden etsintään ja palvontaan, on John
Keatsin runous, Englannin romantiikan neljännen traagillisen kohtalon
lahja. Keats syntyi Lontoossa 1795 ajurin poikana, joutui varhain
orvoksi ja pantiin 1810 välskärin oppiin. 1814 hän meni harjoittelemaan
sairaaloihin, mutta innostuneena runouteen ja joutuen Leigh Huntin ym.
radikaalien tuttavuuteen luopuikin tältä uralta, antautuen pienen
perinnön varassa kokonaan runoudelle. Ensimmäiset tuotteensa hän
julkaisi Leigh Huntin lehdessä The Examiner; 1817 ilmestyi hänen
esikoiskokoelmansa Runoja (Poems), tullen tunnetuksi vain pienessä
ystäväpiirissä. Vielä enemmän kuin Shelley, Keats koulutti
kieliaistiansa ja rikastutti mielikuvitustansa lukemalla vanhaa
Elisabethin ajan runoutta, Spenseriä ennen muita. Leigh Huntin
italialaisuusharrastus ohjasi hänet tutustumaan antiikin mytologiaan,
joka tarjoaa hänenkin samoin kuin Shelleyn mielikuvitukselle
omituisesti yhtyneen uusklassillisuuden ja romantiikan ravintoa,
puhdistuneita aiheita kaukaisen kauneuden puolueettomasta maailmasta.
1818 ilmestyi Endymion, värihohtoinen runoelma antiikin
satumaailmasta, vertauskuva runoilijasta, joka vain unessa saa nähdä
täydellistä, puhdasta kauneutta; se alkaa tunnetulla säkeellä: "Mi
kaunist' on, on iloks' ikuiseksi." Vanhoilliset aikakauslehdet
Blackwood's Magazine ja The Quarterly Review arvostelivat sitä
moittivasti ennakkoluuloisina Huntin radikaalisesta leiristä tulevia
kirjallisuusilmiöitä kohtaan. Hänen äitinsä oli kuollut keuhkotautiin,
jonka oireita hänessä itsessäänkin rupesi näkymään. Parantuakseen hän
teki kesällä 1818 jalkamatkan Skotlannin ylämaahan. Joulukuussa 1818
hänen veljensä Thomas kuoli tähän tautiin, Johnin uskollisesti
hoitamana. Nämä vaikeudet ja surut sekä kiihkeä rakastuminen ikäänkuin
varoittaen kiiruhtivat nuorta runoilijaa suorittamaan tehtävänsä niin
kauan kuin päivää kestäisi, ja niin hän keväästä 1818 syksyyn 1819
kirjoitti huomattavimman osan siitä, johon hänen maineensa perustuu.
Täten syntynyt kokoelma: Lamia ja muka runoja (– and Other Poems,
1820), sisältää paitsi nimirunoa mm. Isabellan, Pyhän Agneksen päivän
aattona (Eve of St. Agnes), Hyperionin, oodit Satakielelle (To the
Nightingale) ja Kreikkalaisen uurnan (The Grecian Urn). Näistä
edustaa Hyperion, Miltonin vaikutuksen alaisena syntynyt runoelman
katkelma Saturnuksen ja titaanien taistelusta Olympon jumalia vastaan,
Keatsin korkeinta saavutusta, hänen palavaa uskoaan siihen, että juuri
kauneus on maailmankaikkeuden pysyvä, vallitseva, johtava voima.
Edinburgh Review antoi kokoelmasta kiittävän arvostelun. Hänen
terveytensä murtui näihin aikoihin kokonaan, varattomuus ja onneton
rakkaus kiduttivat häntä. Hänellä oli kuitenkin uskollisia ystäviä,
jotka hankkivat hänelle hyvää hoitoa. Alkusyksystä 1820 hän lähti
Italiaan, matkatoverina maalari Joseph Severn, joka hoiti häntä hänen
kärsimystensä loppuun saakka. John Keats kuoli Roomassa helmik. 23 p.
1821. Hänet haudattiin protestanttien hautausmaahan ja hautakiveen
kirjoitettiin hänen pyynnöstään sanat: "Tässä lepää muuan, jonka nimi
oli veteen kirjoitettu." Shelley kirjoitti hänen muistolleen elegian:
"Itkekää Adonaista – hän on kuollut", silloin aavistamatta saavansa
vuoden kuluttua oman leposijansa hänen vierellään. – Keatsin nimi ei
ollut veteen kirjoitettu, vaan tuli Englannin seuraavan runoilijapolven
tunnustähdeksi, enemmän kuin Shelley, puhumattakaan Byronista, joka on
syvästi vaikuttanut muun Euroopan, mutta ei juuri Englannin runouteen.
Shelleyn rinnalle kohoaviin aatteellisiin kauneusarvoihin Keats liittää
väririkkaan aistimuksellisen romantiikan, mikä antaa hänen runoudelleen
jalon rikkauden ja täyteläisyyden leiman. Kreikkalainen uurna
sisältää hänen evankeliuminsa:

    "On kaunis totta, tosi kaunist' on."
    Se muistaos, muu kaikk' on turhuus vain.

KAUNEUS.

    Mi kaunist' on, on iloks ikuiseksi.
    Sen sulo kasvaa päiväin tyveneksi
    ja öiden levoks armain unelmin.
    Ei katoa se ajan pimeihin,
    vaan uudistuupi yhä. Siksi teemme
    me joka aamu kukkaseppeleemme
    ja luottain kumarrumme puoleen maan.
    Kuink' epätoivo itää rinnassaan,
    kuink' etsii turhaan sydänt' ylevää
    täält' ihminen; vaikk' elon määrää nää
    hän ei, kun hämärtyy ja tummuu tie, –
    jos milloin liki kauneutta se vie,
    niin katso, mielensä jo kirkastuu!
    Niin on kuun, auringon, niin joka puun,
    jonk' alle lepoon lehvin varjottuun
    voit mieles viihdyttää, ken lienetkin;
    niin myskiruusujen ja narsissin,
    ja mailman vihannan, joss' elää ne,
    ja puron kirkkaan, jonka kuplille
    maa kuvastuu ja taivas: kaikki nuo
    sen matkaansaattaa. Saman onnen suo
    myös kuvittelu kuolon suuruuden
    tai elon taru, runo suloinen.
    Se ihmislapsen ikijuomaa on,
    jot' antaa taivas, lähde loputon.

                      (Endymion.)

OODI SATAKIELELLE.

    Mun polttaa sydäntän', mua unettaa,
        oon raukea, oon kuolon uupunut,
    kuin juonut oisin valmun hunajaa
        tai katkoyrtin mettä maistellut.
    En ole kateinen sun onnestas,
        yön laulajatar, henki metsän puun,
            vaan liian onnellinen itsekin,
                kun taika-lehdossas,
        suus puhjetessa suven lauleluun,
            puut ympäröi mua lehvin varjoisin.

    Ah, maljan viiniä ken mulle tois,
        maan mullan tuoksuvaista, viileää,
    joss' auringon ja ajan kaiho ois
        ja laulun, tanssin, lemmen ikävää!
    Oi malja täysi maiden lämpöisten,
        jonk' elon neste kirkas punertais,
            jok' yltä läikkyis kuplin kuohuvin,
                nyt joisin pohjaan sen, –
        maan harhat unhottuis ja katoais
            sun kanssas tumman metsän kätköihin.

    Pois unhon maille, kohtaloista pois,
        joit' oksillas ei suotu elää sun,
    täält' iäks pakohon ken päästä vois,
        maast' uupumuksen, vihan, voihkailun,
    miss' avutonna tutjuu harmaa pää,
        ja nuoruus kalvettuu ja kaatuilee,
            miss' aatella on tulla suruiseksi
                ja tuska täydentää,
        miss' silmät kauneuden sumenee
            ja lempi riutuu loppuun huomeneksi.

    Pois, pois, sun luokses tulla tahtoisin,
        ei Bakkus-kulkueessa, pantterein,
    vaan runon siivin kuulumattomin,
        joit' avuks vartoo tylsä aatoksein.
    Nyt luonas jo! Yö hiljaa hengittää,
        kuu kuningatar tähtisaatossaan
            tuoll' liikkuu, yhtä loistavainen ain,
                vaan tääll' on himmeää,
        miss' sammalteiden tummaan vihantaan
            yön tuuli kevein huulin koskee vain.

    En kukkaa ruohostossa nähdä voi,
        en silmin tunne oksaa tuoksuvaa,
    vaan tuoksut kaikki, joita kevät toi,
        joill' öin ja päivin suvi kaunistaa
    maan ruohon, viidakon ja villin puun,
    ne tunnen jo: tuoss' ujon orvokin,
        tuoss' orapihlajan; myös tuttu tuo
            on umppu toukokuun,
    jost' aukee myskiviini kasteisin
        ja suven riemun mettisille suo.

    Näin monesti, yön rauhaa nauttien,
        oon kaipaellut kuolon lepohon,
    oon nimin rakkain runoellut sen,
        viel' etsien sua, saavuttamaton.
    Nyt rikkaampaa kuin ennen kuolla ois
        sun turvahasi, yö ja unhoitus,
            kun innon hurmausta tulvillaan
                noin suuri laulus sois!
        Sois vieläkin, kuin viime rukous –
            ei enää mulle, tomulleni vaan.

    Sa kuolematon oot, oot ikuinen!
        Ei kehnot sukupolvet tallanneet
    sua, jonka ääntä ajan ammoisen
        on keisarit ja orjat kuunnelleet;
    tuon laulus lohtuisan jo kuulla voi
        Ruut suruinen, kun kotiin itkien
            hän seisoi vainioilla vieraan maan,
                ja sama laulu soi,
        miss' aallot teiltä meren kuohujen
            toi eksyneen taas rantaan rauhaisaan.

    Toi eksyneen! Nuo sanat kutsuu pois
        mun luotas elämäni köyhyyteen!
    Kuink' onnen kultaa mielikuvat ois,
        ei pettää voi ne peikon-taruineen.
    Jää hyvästi! Jo virtes vaikertaa,
        jo raukee laaksoon, virtaan hiljaiseen
            ja kankahalle, viimein vaieten
                pois kukkuloiden taa.
        On laannut soitto. Mitä itse teen?
            Kaikk' unta vain? Sen näinkö valvoen?

OODI KREIKKALAISELLE UURNALLE.

    Sa koskematon rauhan morsian,
        laps aika-äidin aina hiljaisen,
    sun metsän-tarinasi kukkivan
        on eessä runo vaiti, kuunnellen!
    Sun legendasi lehdin verhotut
        on Arkadian, Tempen laaksoissa.
            Mut käykö kohtaloista kuolevain
    vai jumalten tuo taisto katkera?
        Mist' inha vaino, immen huokailut?
            Miks pillit, rummut, hurma tanssijain?

    On sävel korvin kuultu suloinen,
        vaan kuulumaton suloisemmin soi.
    Siks, pillit, soikaa taas – ei kuullaksen',
        vaan minkä sydän vastaan ottaa voi:
    mies nuori seisoo tuossa, soittaa vain,
        puut ikuisesti kantaa vihreää;
            tuo nuorukainen lemmen hurmassaan
    ei suudelmaansa saa, vaikk' anoo ain, –
        oi, lempes lakastu ei konsanaan,
            ja armahas ain ihanaiseks jää!

    Oi oksat onnekkaat, joit' ikänään
        ei tapaa syys, vaikk' keväät vaihtuis kuin;
    mies onnellinen, ken noin nostaa pään
        ain uusin soitoin, uusin lauleluin;
    viel' onnekkaampi lempi, lempi oot,
        noin altis, uskollinen, lämpöinen,
            suur' iäti ja nuori ainian,
    kuink' intohimot muita polttakoot
        vain syömmen surun-täyden jättäen
            ja otsan kuuman, kielen janoovan.

    Ken outo, mystillinen pappi liet,
        jok' ammuvaa ja arkaa hiehoa
    tuoss' alttarille vihreälle viet?
        Ja kansa, jonk' on mieli uhrata?
    Ja minkä pienen meren-kauppalan
        tai vuoren turvallisen kaupungin
            tuo joukko jätti, vaeltaen pois?
    Vaikk' aavistat sen yhä vartovan,
        kuin iät kaiket, kaduin hiljaisin,
            et tiedä miks – ken kertoa sen vois?

    Oi kuva Attikan! Sun kohtalos,
        sun hahmos, kirjaellut marmoriin,
    puus lehtevät ja puhtaat ruohikkos
        mun tempaa aatoksista unelmiin
    kuin iäisyys! Tää suku iloton
        kun vanhuudest' on kaatunut, sa jäät,
            ja läpi uutten tuskain, suurempain,
    mit' uudet uskottus ei nää, sa näät:
        "On kaunis totta, tosi kaunist' on."
            Se muistaos, muu kaikk' on turhuus vain.

SYKSYLLE.

    Syys, aika usvien ja hedelmäin,
        jok' ystävältäs auringolta saat
    taas neuvot, kuinka runsain, täyteläin
        ja kypsin sato siunais puut ja maat
    ja räystään rypäleet, kuink' oksiaan
        maan puoleen omenat taas taivuttais,
            ois ydin maittavainen pähkinäin,
    viel' uudet silmut puihin puhkeais,
        ja kuinka mettiset, kun yhä vaan
        ois kesän mettä kennot tulvillaan,
            ei näkis päätä päiväin lämpimäin.

    Ken nähnyt ei sua maillas, aitoillas,
        tai riihen kynnyksellä toisinaan,
    miss' istuit kauan ilman aikojas,
        ja tuuli nostatteli tukkaas vaan;
    tai uneen vaipuneena sirppis luo,
        kun valmut elopellon petti sun,
    niin hetkeks säästäin viljan kukkineen;
    tai joskus katsellen, kun virran vuo
        sun kiiti ohitses, tai vartoin, kun
    puun lehtevän, yön kastein puetun,
            pois tihkui helmet aamuun hiljaiseen.

    Miss' on nyt kevään laulut – miss' on ne?
        Niit' älä muista, kun syys Lyyran saa,
    kun iltapilvet jättää päivälle
        jo hyvästi ja sänget punertaa,
    kun survoo hyttys-kuoro suruinen
        tuoll' alla rannan raitain nyyhkyttäin
            ja väistäin tuulen leyhkää lempeää,
    kun lammaslauma määkyy kotiin päin,
        ja sirkat aitovieress' soittaen
        kun yhtyy lauluun kultakerttusen
            ja pilviss' asti pääskyt visertää.

SONETTI.

    Yön kirkas tähti, ken ois kaltaises!
    Niin liikkumaton silmäs loisto on
    ja ajast' aikaan valvoo katsehes,
    kun lailla unettoman erakon

    sen yli kuohuvaisten vetten luot,
    maan piirin rantaa puhtaaks huuhtovain,
    tai katselet, kuin vuorenharjat, suot
    syys peittää alle vaippain valkeain.

    Ei – liikkumattomammin vieläkin,
    nuort' armastani rintaan nojaten,
    jonk' iäti mä kuohun tuntisin, –
    oi lepo levoton ja suloinen:

    ain' elää, elää, valvoin rakkauttaan,
    tai uupua ja kuolla povellaan.

SONETTI.

    Kun pelko herää, etten elää voi
    siks kunnes runon syys on siunannut.
    mit' aatos kuuma kypsytti ja loi,
    ja jyvät kalliit kaikk' on korjatut;

    yön totisilla kasvoilla kun nään,
    kuin kiertää sumut suurten runojen,
    ja aavistan, etten mä ehtiskään
    niit' tavotella kuviks iäisen;

    ja kun ma tunnen, etten milloinkaan
    sua, hetken kirkas lapsi, nähdä saa,
    ja että puhtaan lemmen unholaan
    ma päästä voi en; – silloin vaipuu maa

    ja taivas äärinensä tyhjyyteen
    ja rakkaus ja maine kaikkineen.

SONETTI UNELLE.

    Oi armas huoltaja yön hiljaisen,
    jok' autat kiinni sormin laupiain
    nää silmät, tuttavat jo pimeyden
    ja unhon lehvikköjen varjoisain:

    Oi suloisin! Jos tahdot, sulkeos
    jo silmän' alttiit kesken virteskin,
    tai varro, kunnes lempeet unikkos
    pois tuutivat mun tuoksu-unelmin.

    Suo suojaa myös, jos etsis vuoteeltain
    mua eilispäivä murheinen, ja jos
    viel' omatunto, yönkin valliten,

    kuin myyrä kätköstään mua vartiois;
    niin käännä ovi lukkoon, armoinen,
    ja salli, että vaivun täältä pois.

SONETTI MAINEELLE.

    Se kuumesairas kiihkoinen on, ken
    ei tyynnä nauti elon lahjoistaan,
    ken ahmii ajallista hurmaa vaan,
    myös nimen neitseellisen uhraten,

    kuin ruusu kukkans' itse pudottais
    tai kypsä heelmä kuoren kirkkahan.
    kuin aallottaret virran kuulakan
    ja pohjan puhtaan sameaksi sais.

    Vaan ruusu, pensastosta kohoten,
    viel' antaa suuta tuulten, mettisten,
    ja heelmä koskematta hohtelee,

    ja aalto kirkas on kuin ennenkin.
    Mit' itse mailmalta ma kerjäisin?
    Sen suosio ei miestä mikskään tee.

Kaikki suomentanut Jaakko Tuomikoski.

THOMAS MOORE.

Englannin suurien romantikkojen ympärillä parveilee useita pienempiä,
joiden nimi ei nouse niin korkealle eikä kanna niin kauas, mutta jotka
silti ansaitsevat huomiota. Miellyttävimpiä ja aikoinaan laajimmin
tunnettuja heistä oli irlantilaissyntyinen Thomas Moore (1779-1852),
lahjakas laulu- ja älyniekka, Byronin ystävä ja elämäkerran
kirjoittaja. Irlantilaisen vapaudenmarttyyrin, jalon Robert Emmetin
ystävänä hädintuskin pelastuttuaan tämän kohtalosta hän muutti 1799
Lontooseen, julkaisi 1800 Anakreon-mukaelmansa (enemmän Moorea kuin
ns. Anakreonia) omistettuina prinssihallitsijalle (sittemmin Yrjö IV),
ja pääsi niiden sekä monipuolisten seuraelämäkykyjensä vuoksi pian
Lontoon keskeisimpiin, etupäässä whigiläisiin älymystöpiireihin.
Julkaistuaan toisen runokokoelman (Runoja, kirjoittanut Tuomas
Pikkuinen – Poems by Thomas Little, 1801 – Moore oli hyvin
pienikokoinen) ja oltuaan virkamiehenä Bermudas-saarilla sekä
matkusteltuaan Amerikassa hän 1806 esitti matkansa tulokset kokoelmassa
Kirjeitä, oodeja ja muita runoja (Epistles, Odes and other Poems),
johon mm. sisältyy kirpeätä arvostelua amerikkalaisista. 1807 Moore
rupesi julkaisemaan Irlantilaisia sävelmiä (Irish Melodies), joihin
hän kirjoitti irlantilaisten kansanlaulujen mukaan sanat ja John
Stevenson samoista lähteistä saadut sävelet. Tällä sarjalla, jonka
ilmestymistä kesti yli 25 vuotta, ja jonka rinnalla hän vuodesta 1815
alkaen toimitti Kansallisia lauluja (National Airs), Moore lauloi
itsensä kaikkien sydämeen. Samoihin aikoihin hän rupeaa käyttelemään
satiirista kykyään vapaamielisten asian hyväksi, armotta ivaten
prinssihallitsijaa, päivän poliitikkoja, pyhää allianssia, ja Parisissa
parveilevia maanmiehiään. 1817 ilmestyi hänen kuuluisa itämaisaiheinen
runoelmansa Laila Rookh, joka saavutti eurooppalaisen menestyksen
harvinaisella aihepiirin, sommittelun ja sanonnan sievyydellä ja
välissä olevien proosakehysten iloisella huumorilla. Jouduttuaan
Bermudaksessa olevan sijaisensa epärehellisyyden vuoksi vaikeuksiin
Mooren täytyi matkustaa ulkomaille, jossa tapasi Byronin. Tämä
testamenttasi hänelle päiväkirjansa ja kirjallisen jäämistönsä,
määräten hänet täten elämäkertansa kirjoittajaksi. Pieteetistä
ystävänsä muistoa kohtaan Moore poltti päiväkirjan, tehden siten
eräiden Byronin elämään liittyvien salaisuuksien juridisesti riittävän
selvityksen mahdottomaksi, ja antaen tilaisuuden loppumattomille
arvailuille, vihjauksille ja johtopäätöksille. Byronin elämä (The
Life of Byron) ilmestyi 1830, ja on edelleenkin Byron-tutkimuksen
perusteoksia. Mooren muusta laajasta proosatuotannosta mainittakoon
vielä Sheridanin elämä (The Life of Sheridan, 1827). Hän ei
jaksanut pitää tuotannollaan sitä asemaa, minkä oli saavuttanut
henkilökohtaisilla viehättävillä ominaisuuksillaan, mutta hänen
laulunsa helähtää silti vielä vuosisadankin takaa tuoreen ja
surumielisen romanttisena.

ILTAKUORO.

    Iltakuoron sävel liitää
    soiden hiljaa yli veen;
    kohti, yhä kohti kiitää,
    kaikuin takaa taipaleen:
        Jubilate, Amen!
    Pois jo taas, jo pois se liitää,
    häipyin humuun hiljaiseen:
        Jubilate, Amen!

    Vuoroin, kuudanvesiin viihtyin,
    sävel rantaan raukeaa;
    vuoroin, hyrskyn lailla kiihtyin,
    kesken pauhun soinnun saa:
        Jubilate, Amen!
    Taas jo, vetten lailla viihtyin,
    sävel rantaan raukeaa:
        Jubilate, Amen!

             Suomentanut Valter Juva.

MENNYT AIKA.

    Yöll' usein, ennen kuin
        vie tajun unen taika,
    eteeni kirkastuin
        taas aukee mennyt aika:
                nään nuoruuden
                ja hymyt sen
            ja lemmen, kyyneleet,
                ja säihkyssään
                ma silmät nään,
        nyt iäks sammuneet.
    Niin usein, ennen kuin
        vie tajun unen taika,
    eteeni tummentuin
        taas aukee mennyt aika.

    Kun muistan, kuinka näin,
        kun tuoni valituiden
    vei parvet ystäväin
        kuin talvi lehdet puiden,
                niin minust' on,
                kuin aution
            eess' oisin juhlatalon:
                sen seppeleet
                on kuihtuneet,
            ei pilkahdusta valon...
    Niin usein, ennen kuin
        vie tajun unen taika,
    eteeni tummentuin
        taas aukee mennyt aika.

SUVEN VIIME RUUSU.

    Tää suven viime ruusu,
        ah, kuihtunut ei,
    vaikk' armaat siskot siltä
        jo kuolema vei.
    Ei kukkaa yhtään jäänyt,
        ei nuppuakaan
    sen rusoittamaan myötä
        ja murehtimaan.

    En yksin, tuskaan jäävän
        sun nähdä ma voi:
    kun kukat muutkin nukkuu,
        myös nukkuos, oi!
    Siks siroitan sun lehtes
        maan povelle pois,
    miss' on jo sukus armas,
        ett' orpo et ois!

    Myös tahdon kuolla, kun vie
        mult' ystävät maa
    ja lemmen kruunun päärlyt
        kun pois putoaa!
    Kun uskolliset enää
        ei sydämet lyö,
    ken viihtyis maan päällä,
        ah, ympärill' yö!

Molemmat suomentanut Toivo Lyy.

WALTER SAVAGE LANDOR.

Romantikkojen piiristä nousee näkyviin korkea ja särmikäs
persoonallisuus, Walter Savage Landor (1775-1864), joka erotetaan
Oxfordista 1794 "hulluna jakobiinina", taistelee Espanjassa Napoleonia
vastaan 1808, ja leijonaharjaisena vanhuksena tuo vallankumouksen
kuohuajan terveiset kauas 1800-luvulle, Dickensille, Swinburnelle ym.
uuden ajan kirjailijoille. Hänen kirjailijauransa alkoi Runoilla
(Poems, 1795) ja fantastisella Gebir (1798) nimisellä kertovalla
runoelmalla (johon Southey ihastui, ollen sen ainoita lukijoita ja
saaden siitä herätteen omiin samanlaatuisiin runoelmiinsa), haarautuen
sen jälkeen etupäässä näytelmärunouden ja proosan alalle. Ensimmäinen
huomiota saavuttanut teos oli näytelmä Kreivi Julian (Count Julian,
1811), jonka keskuksena on Englannin romantikkojen suosimien
länsigoottien kukistumisen aikainen voimahenkilö. Tähän nuoruutensa
romantiikkaan Landor palasi vanhempana trilogiassansa Unkarin Andrea,
Napolin Giovanna, ja Veli Rupert (Andrea of Hungary, Giovanna of
Naples, Fra Rupert, molemmat edelliset 1838, viimeinen 1840), joka on
mitoiltaan, väreiltään, elämänmurheiltaan ja rikkaina sekä tosina
välähteleviltä ajatuksiltaan mieleenpainuva, voimakkaan ja miehekkään
hengen luomus. Tähän romantiikan varsinaisessa aihepiirissä askaroivaan
harrastukseen liittyi historiallinen kiinnostus, tuottaen tulokseksi
Landorin pääteoksen Kuviteltuja keskusteluja (Imaginary
Conversations, 5 osaa, 1824-29), joissa historialliset henkilöt (mm.
Pietari Suuri ja hänen poikansa) vaihtavat vuorosanoja elämänsä
ratkaisevimmista kysymyksistä. Näitä dialoogeja on lähes 150 ja
pidetään niitä aikakautensa loistavimpina ylevän ajattelun, terävän
arvostelun ja komean proosan näytteinä. Hänen kirjailijaolemuksessaan
oli vielä kolmas puoli, joka koitui hänelle hedelmälliseksi: Shelleyn
ja Keatsin vertainen kiintymys Hellaan kauneusmaailmaan, johon hänelle
oli avannut tien perinpohjainen, etupäässä tosin latinankielinen
oppineisuus. Tuloksena olivat keskustelu- tai kirjetyyliin kirjoitetut
hienot proosateokset Perikles ja Aspasia (1836), Pentameron (1837),
ja Hellaasta (Hellenics, 1847). Pitkän elämänsä loppuun saakka Landor
säilytti kyvyn pukea usein syvät ajatuksensa mestarilliseen,
epigrammaattiseen runomuotoon. Omalaatuisena luonteena, jossa
pikavihaisuus, riidanhalu, itsepäinen lujatahtoisuus ja
eriskummallisuus yhtyivät jalouteen, lempeyteen, peloittavina
naurunpuuskina purkautuvaan iloisuuteen, hän joutui riitaan kaikkien
kanssa. Alkuaan huomattavan omaisuutensa hän tuhlasi mm. suureen
maanviljelys- ja rakennuspuuhaan. Pitkät ajat hän asui Italiassa. Hänen
teoksillaan oli hyvin rajoitettu menekki; ylpeästi hän kuitenkin sanoi:
"Syön päivällistä myöhään, mutta ruokasali on oleva hyvin valaistu,
vieraina vain harvat valitut; en ole enkä tule olemaan suosittu."

HANNIBAL JA KUOLEVA ROOMALAINEN.

HAAVURI. Tuskin tuntia on jäljellä elonaikaa.

MARCELLUS. Minun on siis kuoltava! Ylistetyt olkoot jumalat!
Roomalaisen armeijan päällikkö ei ole vanki.

HANNIBAL (haavurille). Eikö hän voisi kestää merimatkaa! Vedä nuoli
pois!

HAAVURI. Hän heittää henkensä siinä paikassa.

MARCELLUS. Se tuottaa minulle tuskaa. Vetäkää se pois!

HANNIBAL. Marcellus, en näe kasvoillasi tuskan ilmettä enkä koskaan
suostu jouduttamaan valtaani joutuneen vihollisen kuolemaa. Koska
toipumisestasi ei ole toivoa, olet aivan oikeassa sanoessasi, ettet ole
vanki. (Haavurille.) Mies, eikö mikään voi lievittää kuolintuskaa?
Hänenhän täytyy tuntea sitä, vaikka hän kuinka estäisi sen ilmenemistä.
Eikö ole mitään, jolla sitä helpottaa ja vähentää?

MARCELLUS. Hannibal, anna minulle kätesi – olet tuntenut sääliä ja
osoittanut sitä minulle. (Haavurille.) Mene, ystävä, toiset tarvitsevat
apuasi, monta kaatui ympärilläni.

HANNIBAL. Suosittele maallesi, oi Marcellus, niin kauan kuin aikaa on,
sovinnon rakentamista ja rauhaa kanssani, ilmoita senaatille voimani
suuremmuus ja vastarinnan mahdottomuus. Taulu on valmis: anna minun
ottaa pois tämä sormus – koeta kirjoittaa, edes allekirjoittaa. Voi!
Kuinka olenkaan iloinen nähdessäni sinun voivan levätä kyynärpään
varassa, vieläpä hymyillä!

MARCELLUS. Tunnin kuluttua tai pikemminkin – kuinka tuimana muodoltaan
Minos sanoisikaan minulle: "Marcellus, onko tämä sinun kirjoittamasi?"

Rooma menettää yhden miehen. Se on menettänyt monta ennen, ja sillä on
vielä monta jäljellä.

HANNIBAL. Sanotko näin, vaikka pelkäät valhetta? Tunnustan häveten
maanmiesteni julmuuden. Valitettavasti ovat vielä lähemmät asemat
gallialaisten hallussa, jotka ovat tavattoman paljon raaempia.
Numidialaiset ovat julmia kostonhalusta, gallialaiset sekä
kostonhalusta että huvikseen. Minua tarvitaan nyt loitompana, ja
pelkään, että yksi ja toinen voi ryhtyä raakalaistekoihin kuullessaan,
niinkuin he varmasti kuulevat, sinun kieltäytyneen noudattamasta
toivomuksiani yleisen edun hyväksi ja tuntiessaan, että sinä näin estät
heidät pääsemästä takaisin isänmaahan niin pitkän poissaolon jälkeen.

MARCELLUS. Hannibal, sinä et ole kuolemaisillasi.

HANNIBAL. Entä sitten? Mitä tarkoitat?

MARCELLUS. Että sinulla voi olla, ja oikeutta myöten onkin, monta
seikkaa vielä pelättävänä. Minulla ei voi olla ainoaakaan. Sotilaittesi
julmuus ei merkitse minulle mitään. Minun sotilaani eivät uskaltaisi
olla julmia. Hannibalin on pakko olla poissa, ja hänen arvovaltansa
loittonee hänen hevosensa keralla. Tällä turpeella makaa runneltuneena
päällikön varjo, mutta Marcellus on yhtäkaikki sotajoukkonsa johtava
sielu. Luovutko sinä vallasta, jonka kansa on uskonut sinulle? Tai
tunnustaisitko sen muuttuneen yksistään omasta syystäsi vähemmän
täydelliseksi kuin vastustajasi valta on? Olen puhunut liian paljon.
Salli minun levätä. Tämä viitta rasittaa minua.

HANNIBAL. Peitin pääsi viitallani, kun kypärä oli ensin otettu pois, ja
koska makasit päivänpaisteessa. Salli minun taivuttaa se allesi ja
sitten pistää sormus paikalleen.

MARCELLUS. Ota se, Hannibal. Sen antoi minulle muuan köyhä vaimo, joka
pakeni luokseni Syrakusassa ja peitti sen hiuksillaan, jotka oli
repinyt irti epätoivoissaan siitä, ettei hänellä ollut muuta lahjaa
annettavana. Enpä osannut aavistaa, että hänen lahjansa ja sanansa
joutuisivat näin minun kohdalleni. Kuinka äkkiä voi mahtavin joutua
avuttomimman asemaan. Salli tuon sormuksen ja pääni alla olevan viitan
jäädä ystävyyslahjoiksi erotessamme. Aika voi tulla, Hannibal, jolloin
sinä (ja jumalat yksin tietävät, voitettunako vai voittajana) saatat
istua minun lasteni katon alla, ja kummassakin tapauksessa siitä on
oleva apua sinulle. Jos onni on sinulle vastainen, ne muistuttavat,
kenen pieluksella heidän isänsä veti viimeisen henkäyksensä. Jos taas
olet saavuttanut menestystä (taivas suokoon, että se paistaisi sinulle
jossakin toisessa maassa), se innostaa sinua puolustamaan heitä.
Tunnemme olevamme vapaimpia surusta silloin, kun kevennämme sitä,
vaikka silloin selvimmin vaistoammekin sen voivan sattua kohdallemme.
Täällä on muuan seikka, joka ei ole meidän kummankaan käskettävissämme.

HANNIBAL. Mikä?

MARCELLUS. Tämä ruumis.

HANNIBAL. Minne haluaisit tulla nostetuksi? Miehiä on valmiina.

MARCELLUS. Sitä en tarkoittanut. Voimani alkavat raueta. Minusta
tuntuu, että kuulen paremminkin sisältä- kuin ulkoapäin tulevia ääniä.
Näköni ja muut aistini ovat sekaisin. Olisin tahtonut sanoa, ettei tämä
ruumis, kun muutamat harvat ilmakuplat ovat siitä lähteneet, ansaitse
enempää huomiota sinun paremmin kuin minunkaan taholtani, mutta
maineesi ja kunniasi ei salli sinun kieltäytyä luovuttamasta sitä
perheeni kunnioittavaan ja rakastavaan huomaan.

HANNIBAL. Aioit pyytää minulta jotakin muuta. Huomaan sinussa
levottomuutta, jota ei ole tähän asti näkynyt.

MARCELLUS. Velvollisuus ja kuolema saavat meidät välistä ajattelemaan
kotia.

HANNIBAL. Siihen suuntaan lentävät voittajan ja voitetun ajatukset
yhdessä.

MARCELLUS. Onko sinulla vankeja minun vartioväestäni?

HANNIBAL. Muutamia kuolevia makaa tässä lähistöllä – ja maatkoot – he
ovat toskanalaisia. Muiden heikäläisten näin kaukaa pakenevan ja vain
yhden urhoollisen miehen heidän joukossaan – hän näytti roomalaiselta
– nuorukaisen, joka kääntyi takaisin, vaikka oli haavoittunut. He
piirittivät hänet ja laahasivat hänet pois kannustaen hänen hevostaan
miekoillaan. Nämä etrurialaiset arvioivat rohkeutensa tarkoin ja
liittävät sen lujasti yhteen, ennenkuin ottavat sen ylleen, mutta
heittävät sen menemään taas ylhäisen huolettomasti.

Marcellus, miksi ajattelet heitä? Vai herättääkö jokin muu mielessäsi
levottomia ajatuksia?

MARCELLUS. Olen hillinnyt niitä jo tarpeeksi kauan. Poikani – rakas
poikani!

HANNIBAL. Missä hän on? Onko se mahdollista? Oliko hän mukanasi?

MARCELLUS. Hän olisi tahtonut jakaa kanssani kohtaloni – eikä ole
saanut. Maani jumalat! Laupiaat minulle läpi koko elämäni, kuolemassa
verrattoman laupiaat, lausun teille viimeisen kerran kiitokseni.

                                   (Kuviteltuja keskusteluja.)
                                   Suomentanut Aino Tuomikoski.

JAMES HOGG.

"Ettrick-paimenta", Burnsin kaltaista luonnonneroa, ei ole pienessäkään
Englannin (Skotlannin) kirjallisuuden kokoelmassa unohdettava. Hogg
Hogg (1770-1835) oli skotlantilainen lammaspaimen, ballaadeja ja muuta
kansanrunoutta taitavan äidin poika, erinomaisen lahjakas ja
kaunismuotoinen nuorukainen, joka saamatta juuri mitään koulutusta itse
hankki lainakirjastoa käyttämällä kohtalaisen sivistyksen ja rupesi
aikansa runouden innostamana sepittelemään säkeitä. Julkaistuaan pienen
runokokoelman 1801 hän avusti Walter Scottia Rajaseudun runouden
keräämisessä, joka oli hänelle lapsuudesta tuttua, ja sommitteli itse
sarjan samanhenkisiä ballaadeja, julkaisten ne 1807 nimellä
Vuoristolauluja (The Mountain Bard). Ansaittuaan lammasten tauteja
koskevalla teoksella 300 puntaa hän asettui Edinburghiin, ruveten
elämään kirjailijana. Julkaistuaan runokokoelman Metsälaulaja (The
Forest Minstrel, 1810) ja aikakauskirjaa Vakooja (The Spy) hän päätyi
kirjoittamaan sen teoksen, runo- ja tarinakirjan Kuningattaren
valvojaiset (The Queen's Wake. 1813), jolla lopullisesti saavutti
kirjailijamaineen. Siinä Skotlannin kuvitellut kansanlaulajat esittävät
kuningatar Marylle valvojaisissa, Holyroodin linnassa, runojaan ja
tarinoitaan, saadakseen hänet vakuutetuksi Skotlannin kansallisen
runouden etevyydestä. Seurasi laaja tuotanto sekä runoutta – mm.
Auringon toivioretkeläiset (The Pilgrims of the Sun, 1815) – että
proosaa – mm. Talvi-iltain tarinoita (The Winter Evening Tales,
1820). Hogg liittyi Blackwood's Magazinen piiriin, tullen nimellä
"Paimen" ("Shepherd") ikuistetuksi professori John Wilsonin kuuluisassa
pakinasarjassa Ambrosialaisia öitä (Noctes Ambrosianne). Scott ja
Byron olivat myös hänen ystäviään. 1817 hän muutti takaisin
maaseudulle. Kaikista vioistaan – turhamaisuudestaan, huumorinsa
rahvaanomaisuudesta ja mauttomuuksistaan – huolimatta Ettrick-paimenen
tuotannossa on paljon arvokasta ja pysyväistä, niin että niissä
suhteissa vain Burns on asetettava hänen edelleen.

KIURULLE.

        Sa lintu lakeutten,
        sa ilo ilmojen,
    maili' aamulaulus soikoon riemukas!
        Oi airut autuuden
        ja auvon kenttien –
    ah, saispa saloll' elää kerallas!
        Pihoilta pilven, oi,
        sun villi virtes soi:
    sen lempi loi ja lempi innoittaa.
        Sa siivin kasteisin
        uit utupilvihin,
    ja taivas laulus saa, vaan lempes maa.

        Yll' armaan puron vuon
        ja vuoren, kedon, suon
    ja päivänkajastuksen puuntavan
        ja sateenkaaren vyön,
        joss' auer päilyy yön,
    keruubi laulain mert' ui taivahan!
        Kun hämyyn haipuvat
        taas nummen kanervat,
    sua vartoo lemmenvuode, armahas,
        oi airut autuuden
        ja auvon kenttien –
    ah, saispa saloll' elää kerallasi

                  Suomentanut Toivo Lyy.

JANE AUSTEN JA MARY MITFORD.

Se terve ja järkevä elämänkäsitys, joka ilmeni esim. Fieldingin
romaaneissa, sai ilmaisunsa romantiikan huippuvuosinakin. Se oli osaksi
satiiria tämän liioitteluja vastaan, mutta enimmäkseen kuitenkin
itsenäistä elämänkerrontaa, jolla on kauttaaltaan asiallinen,
tosioloinen leima, ja joka eräissä tapauksissa on uudenaikaista,
realistista kansanelämänkuvausta. Tällä kirjallisuudella, joka on
säilynyt tuoreempana ja elävämpänä kuin suurin osa romantiikan munkki-,
haamu- ja tikariliioitteluista, oli edustajansa Englannissa,
Skotlannissa ja Irlannissa. Ensinmainitussa ovat tällä alalla pysyvälle
arvosijalle nousseet Jane Austen (1775-1817) ja Mary Russell Mitford
(1787-1855). Jane Austen oli maaseutupapin tytär, joka sai isältään
huolellisemman tietopuolisen kasvatuksen kuin siihen aikaan oli
tavallista, ja joka jo varhain ryhtyi yrittelemään kirjailijaksi.
Keskellä kodin jokapäiväistä elämää tämä tervejärkinen ja
teräväsilmäinen nuori nainen sai kirjoitetuksi sarjan teoksia, joita
nykyisin pidetään huomattavina. Northanger Abbey, joka itsenäisen
arvonsa rinnalla on myös murhaavaa satiiria mrs Radcliffeä ja päivän
muita kauhuromantikkoja vastaan, oli valmis jo 1797, mutta unohtui
kustantajan kätköihin ja pääsi ilmestymään vasta 1817. Silloin oli
kirjailijattaren elämäntyö jo suoritettu ja hän itse keuhkotaudin
murtamana mennyt pois. Järki ja tunteellisuus (Sense and Sensibility)
oli ilmestynyt 1811, Ylpeys ja ennakkoluulo (Pride and Prejudice,
suomennettu) 1813, Mansfield Park 1814, Emma 1816 ja Vakaumus
(Persuasion) 1817. Austenin kirjailijaominaisuus on eräänlainen kirkas
ja aurinkoinen keveys, johon kätkeytyy aina paikalleen osuva terve
järki. Hienosti ja keveästi kosketellen hän loihtii eteemme
erehtymättömällä siveltimen käytöllä kuvia oman aikansa ja ympäristönsä
henkilöistä, varsinkin niistä, joiden menossa on jotakin humoristista
ja naurettavaa. – Austen kuvaili sivistyneistön elämää, näyttämönä
maaseutu tai heidän keskuspaikkansa, mm. hienoston kylpylä Bath, jossa
hän asui muutamia vuosia. Mary Mitford on muistettava etupäässä
maaseudun luonnon ja vaatimattomien ihmisten, idyllisen kyläelämän
herkkänä, hillitysti ja hienosti humoristisena kuvaajana. Voitettuaan
10-vuotiaana arpajaisista 20.000 puntaa, joilla hänen uskomattoman
tuhlaavainen isänsä rakensi komean asunnon, hän pääsi kouluun ja ryhtyi
sitten, 1802, yrittelemään kirjailijaksi. 1820 oli perhe jo joutunut
köyhyyteen, ainoana turvanaan Maryn kirjallinen työ, jolla hän siitä
alkaen elättikin itsekkään isänsä. Hänen näytelmillään, mm. Rienzillä
(1828), oli kohtalainen menestys, mutta pysyvän nimen hän on
saavuttanut Kylämme (Our Village) nimisellä piirrelmäsarjalla, joka
alkoi ilmestyä 1819 eräässä aikakauskirjassa, ja josta hänen mainitut
ominaisuutensa ilmentyvät. Crabben pessimistinen kyläelämän kuvaus on
siinä saanut vastapainokseen saman pienoismaailman ihanteelliset
puolet. Mary Mitford aloitti piirrelmillään sen uuden proosan alan,
jota tarkoitamme sanalla "lastu".

AUSTEN:

YLPEYS JA ENNAKKOLUULO.

Sukutilan omistajalla mr Bennetilla on lörpöttelevä, sanan todellisessa
merkityksessä "kanamainen" rouva sekä viisi kaunista tytärtä: Mary,
Jane, Elizabeth, Lydia ja Kitty. Kirjassa kerrotaan, kuinka monen
mutkan, "ylpeyden ja ennakkoluulon", takana oli Janen, Elizabethin ja
Lydian avioliitto. Kun mr Bennetilla ei ole poikaa, tulee sukutila
hänen kuoltuaan siirtymään hänen serkulleen, pastori William
Collinsille. Vieraillessaan mr Bennetin luona arvoisa pastori päättää
tehdä yhden talon tyttäristä, Elizabethin, puolisokseen ja suorittaa
siis kosintansa, mikä tapahtuu näin:

Seuraava päivä oli hyvin vaiherikas Longbournissa. Hra Collins esitti
nyt kosintansa julkisesti. Hänellä ei ollut enää aikaa hukattavana,
sillä hänen lomansa loppui seuraavana lauantaina, eikä hänellä ollut
päätöstä tehdessään mitään sieluntuskiakaan voitettavana. Tavatessaan
kohta aamiaisen jälkeen rva Bennetin, Elizabethin ja erään nuorimmista
tytöistä ruokasalissa hän kävi puhuttelemaan äitiä seuraavasti:

"Saanko toivoa, arvon rouva, että huolenpitonne kaunokaisesta
tyttärestänne Elizabethista sallii minulle yksityisen keskustelun hänen
kanssaan tämän aamupäivän kuluessa?"

Ennenkuin Elizabeth ennätti vastata muuten kuin yllätyksestä punastuen,
ehätti äiti väliin:

"Oh, minun päiviäni! Kyllä toki, tietystikin. Olen varma, että Lizzy
tulee hyvin onnelliseksi – tarkoitan, ettei hänellä tietenkään ole
mitään sitä vastaan. Tulehan, Kitty, minä tarvitsen sinua yläkerrassa."
Ja siepaten käsityön mukaansa hän kiirehti laittautumaan pois, kun
Elizabeth parahti:

"Äiti rakas, älä mene! Minä pyydän, ettet lähde pois. Herra Collinsin
täytyy antaa minulle anteeksi. Hänellä ei voi olla minulle mitään
sellaista sanottavaa, jota eivät toisetkin saisi kuulla. Minä lähden
itse pois."

"Ei, ei, älä hupsuttele, Lizzy. Pyydän, että jäät siihen, missä nyt
istut." Ja nähdessään, että Elizabeth sittenkin, hätäytyneenä ja
huolissaan, näkyi todella tekevän lähtöä, huudahti hellä äiti: "Lizzy,
minä vaadin, että jäät kuulemaan, mitä herra Collinsilla on sinulle
puhuttavana."

Elizabeth ei voinut vastustaa niin väkevää vetoomusta, ja mietittyään
hetkisen nopeasti pulmaansa hän älysi, että järkevintä sittenkin olisi
saada koko ikävä juttu loppumaan niin pian ja levollisesti kuin
suinkin, minkä vuoksi hän istuutui jälleen ja koetti väkisin salata
harmiaan ja vastenmielisyyttään. Kohta kun rva Bennet ja Kitty olivat
hävinneet oven taa, alkoi hra Collins juhlallisesti:

"Uskokaa minua, rakkahin neiti Elizabeth, kun sanon, että teidän
ujoutenne, sen sijaan että se millään tavalla alentaisi viehätystänne,
päinvastoin korottaa kaikkia muita avujanne. Te olisitte minun
silmissäni näyttänyt vähemmän armaalta ilman tuota pientä
vastahakoisuutta, mutta sallikaa minun vakuuttaa, että olen saanut jo
edeltäkäsin arvoisalta äidiltänne luvan tähän kahdenkeskiseen
haasteluun. Te voitte tuskin enää olla epätietoinen minun oikeasta
aivoituksestani, miten suuresti luontainen kainoutenne pyrkiikin
mieltänne hämmentämään; minun huomaavaisuuteni teitä kohtaan on ollut
siksi ilmeinen, ettei siitä liene voinut erehtyä. Melkein oitis, kun
astuin tähän taloon, valitsin teidät tulevaiseksi elämänkumppanikseni,
Mutta ennenkuin päästän tunteeni pillastumaan pitemmälle tässä asiassa,
lienee minun viisainta selvitellä syitäni, miksi aion astua pyhään
aviosäätyyn – ja nimenomaan, miksi tulin juuri tänne Hertfordshireen
valitsemaan itselleni vaimoa."

Ajatus, että jykevä ja mahtipontinen hra Collins tosiaankin voisi
päästää tunteensa pillastumaan, oli niin hullunkurinen, että Elizabeth
hillitessään naurunhaluaan menetti hänelle suodun lyhyen armonajan,
ennättämättä tehdä mitään ratkaisevaa huomautusta. Kosija jatkoi:

"Syynä naimisiin menooni on ensiksikin se, että minusta on oikein ja
kohtuullista, että jokainen hyvissä olosuhteissa elävä pappismies –
kuten minä – esimerkillään pyhittää aviosäädyn seurakunnassaan;
toiseksi, että olen vahvasti vakuutettu tämän askeleen tulevan suuressa
määrässä lisäämään minun ajallista autuuttani; ja kolmanneksi – jonka
syyn ehkä olisin saanut mainita kaikkein ensimmäisenä – sen
jalosukuisen rouvan neuvo ja osviitta, jota minulla sananpalvelijana on
onni ja kunnia mainita emännäkseni. Kahdesti hän on alentunut –
pyytämättä! – lausumaan minulle ajatuksensa tästä asiasta; ja vielä
samana lauantaina, jolloin lähdin tänne Hunsfordista – kahden
pelivuoron välillä hänen korttipöydässään, jolloin minulla oli kunnia
pelata häntä vastapäätä, ja juuri kun rouva Jenkinson laittoi pallia
neiti de Bourghin jalkain alle – hän sanoi: 'Herra Collins, teidän
pitää mennä naimisiin. Teidän kaltaisenne pappismiehen täytyy
naida. Tehkää valintanne säädyllisesti, valitkaa vaimonne
tilanomistajasäädystä minun vuokseni ja itsenne vuoksi, sellainen
toimellinen ja hyödyllinen ihminen, joka ei ole liiaksi oppinut, mutta
kykenee hoitamaan hyvin taloutta pienilläkin vuosituloilla. Se on minun
neuvoni. Etsikää itsellenne sellainen vaimo niin pian kuin suinkin, ja
kohta kun tuotte hänet tänne Hunsfordiin, käyn minä häntä
tervehtimässä.' Sallikaa minun huomauttaa, suloinen serkkuni, etten
suinkaan lue lady Catherine de Bourghin huomaavaisuutta ja
hyvänsuopeutta kaikkein vähäisimmäksi niistä eduista, joita minun
vallassani on tarjota tulevalle vaimolleni. Te tulette huomaamaan, että
hänen esiintymisensä ja käytöksensä on paljon yläpuolella kaiken minun
kuvaustaitoni, ja teidän älynne ja eloisuutenne luulen varmasti olevan
hänelle mieluisia, varsinkin kun niitä hillitsee ja suistaa se syvä
kunnioitus, jota ette voi olla tuntematta hänen korkeaa arvoaan ja
asemaansa kohtaan. – Kas siinä minun yleiset mielennouteeni aviosäätyä
ajatellessani. Jää vielä kerrottavakseni, miksi aivoitukseni kääntyi
tänne Longbourniin eikä omaan naapuristooni, missä kyllä on tarjona
paljon rakastettavia nuoria neitosia, sen vakuutan teille. Mutta juttu
on se, että tietäessäni tulevani perimään tämän tilan arvoisan isänne
kuoleman jälkeen, – jolle taivas suokoon vielä monta elinvuotta! – en
katsonut voivani olla valitsematta vaimoani hänen tyttäriensä joukosta,
jotta he tuntisivat tappionsa niin vähäiseksi kuin suinkin, kun se
murheellinen tapaus kerran on heitä kohtaava, vaikka, kuten jo sanoin,
taivas varjelkoon sitä sattumasta vielä moniin vuosiin. Tämä on ollut
minun osviittani ja aivoitukseni tänne tullessani, kaunoinen serkkuni,
ja luulen voivani imarrella itseäni, ettei arvoni sen takia suinkaan
vähene teidän silmissänne. Ja nyt ei minulla ole enää muuta lisättävänä
kuin vakuuttaa teille mitä kaunopuheisimmin palavata kiintymystäni
teihin. Varallisuutta minä en kysy, enkä aio isältänne vaatia mitään
myötäjäisiä, koska hyvin tiedän, ettei niitä kannata odottaakaan, ja
että ne tuhannen puntaa, jotka teidän osaksenne lankeavat vasta äitinne
kuoleman jälkeen ja jotka nyt ovat kiinnitetyt kasvamaan korkoa neljä
sadalta, ovat ainoa perintöosa, jonka te voitte odottaa vanhemmiltanne.
Siitä asiasta tulen kumminkin aina pitämään suuni kiinni, ja voitte
olla vakuutettu, ettette koskaan tule kuulemaan minun huuliltani
moitteen sanaa varattomuutenne vuoksi."

Nyt oli Elizabethin jo välttämätöntä keskeyttää kosijan vuolas
sanatulva.

"Te olette liian hätäinen, hyvä herra", hän huudahti. "Tehän unohdatte,
etten minä ole teille antanut vielä mitään vastausta. Sallikaa minun
tehdä se oitis, hukkaamatta enää yhtään aikaa. Minä olen hyvin
kiitollinen minulle osoittamastanne huomaavaisuudesta. Tunnen todella
itseni hyvin kunnioitetuksi kosinnastanne, mutta minun on mahdoton
vastata siihen muuten kuin kieltäytymällä."

"Eihän minulle nyt vasta tarvitse opettaa", vastasi hra Collins ja
huiskautti anteeksiantavasti kättänsä, "että nuorten neitosten tapana
on ujoudessaan ensi kerralla vastata hylkäävästi sen miehen kosintaan,
jonka he sydämensä salaisuudessa ovat hyväksyneet valitukseen; ja että
välistä tuo hylkääminen uudistetaan toisella, jopa kolmannellakin
kerralla. Minä en niinmuodoin ole vähimmälläkään tavalla masentunut
siitä, mitä juuri sanoitte, vaan toivon, että piankin teette minut
onnellisimmaksi kaikista aviomiehistä."

"Kaikkea minun pitääkin kuulla, herraseni", kivahti Elizabeth; "teidän
toivonne on todellakin hyvin eriskummallinen kaiken sen jälkeen, mitä
niin selvästi sanoin. Minä vakuutan teille, etten suinkaan kuulu noihin
nuoriin neitosiin (jos sellaisia neitosia yleensä onkaan), jotka
uskaltavat panna onnensa vaaraan uutta kosintaa odotellessaan. Minun
hylkäämiseni on tarkoitettu täydellä todella. Te ette voisi tehdä
minua onnelliseksi, ja minä olen varma, että olisin viimeinen nainen
maailmassa, joka voisi ja tahtoisi tehdä teidät onnelliseksi. Ei –
jos arvoisa ystävättärenne lady Catherine tuntisi minut, niin olen
vakuutettu, että hän huomaisi minut joka suhteessa kykenemättömäksi
siihen tehtävään."

"Jos olisi varmaa, että lady Catherine tosiaankin ajattelisi niin..."
alkoi hra Collins hyvin vakavasti; – "mutta ei, minä en voi
kuvitellakaan mielessäni, että hänen jalosukuisuutensa suinkaan
vähäksyisi teitä ja teidän hyviä ominaisuuksianne. Voitte olla
rauhallinen ja luottaa siihen, että kun minulla on jälleen kunnia
tavata hänet, niin puhun hänelle mitä ylistävimmin sanoin teidän
kainoudestanne, säästäväisyydestänne, taloudellisuudestanne ja muista
rakastettavista puolistanne."

"Mutta uskokaahan toki minua, herra Collins, kaikki kehumisenne on
aivan hyödytöntä. Teidän täytyy antaa minulle itselleni päätösvalta
tässä asiassa ja ottaa todeksi mitä sanon. Minä toivon teille kaikkea
onnea ja rikkautta, ja hylkäämällä tarjouksenne voin parhaiten torjua
teiltä päinvastaista elämänosaa. Kun jo kerta olette kosinut minua,
niin olette varmasti sen kautta tyydyttänyt sydämenne hienotunteiset
vaatimukset minun perhettäni kohtaan ja voitte siis hyvällä
omallatunnolla ottaa vastaan Longbournin, milloin se teidän
perinnöksenne lankeaa. Tämän asian voimme siis pitää täydellisesti ja
lopullisesti selvitettynä." Nousten näin sanoessaan paikaltaan
Elizabeth aikoi kiireesti lähteä huoneesta, mutta itsepäinen kosija
asettui hänen tielleen ja lausui:

"Kun minulla on kunnia seuraavalla kerralla jälleen palata tähän
puheenaiheeseen, niin toivon varmasti saavani suosiollisemman
vastauksen kuin minkä nyt olette antanut. Olkoon minusta kaukana, että
nytkään syyttäisin teitä mistään tahallisesta julmuudesta, sillä
tiedänhän sukupuolenne tapana olevan hylätä kosijan tämän ensi kertaa
tulkitessa tunteensa, ja ehkäpä kaikki, mitä nyt olette sanonut, onkin
vain tarkoitettu kannustamaan minun intoani niin paljon kuin sopii
naisluonteen luontaiselle kainoudelle."

"Toden totta, herra Collins", kivahti Elizabeth jokseenkin
tuittuisesti, "te saatatte minut aivan ymmälle. Jos kaikki se, mitä
tähän asti olen teille sanonut, teistä on vain salattua rohkaisua, niin
enpä oikein tiedä, mihin muotoon pukisin kieltoni, jotta todella
käsittäisitte sen kielloksi."

"Sallikaa, armas serkkuni, minun imarrella itseäni sillä käsityksellä,
että hylkäävä vastauksenne kosintaani on annettu pelkästään vain muodon
vuoksi ja sotii sydämenne todellista aivoitusta vastaan. Perusteeni
tähän käsitykseen ovat lyhyesti sanoen seuraavat: – En voi saada
päähäni, että minun käteni ja nimeni olisivat arvottomat saavuttamaan
teidän hyväksymistänne, tahi että teille tarjoamani asema voisi olla
teille muuta kuin mitä houkuttelevin. Virka- ja varallisuusasemani,
läheiset suhteeni De Bourghin perheeseen ja sukulaisuuteni teidän oman
perheenne kanssa ovat kaikki seikkoja, jotka korkealla äänellä puhuvat
minun puolestani, ja lisäksi teidän pitäisi vielä ottaa huomioon, että
kaikesta teidän viehättäväisyydestänne huolimatta ei suinkaan ole
taattua, että teille enää koskaan tehdään yhtä imartelevaa
naimatarjousta. Teidän myötäjäisenne ovat valitettavasti niin surkean
pienet, että jo tämä seikka yksistänsä tekee todennäköisesti
tehottomiksi kaikki teidän ulkonaiset viehätyksenne ja sisälliset hyvät
avunne. Kaiken tämän perusteella minun täytyy uskoa, ettette suinkaan
ole täysissä tosissanne hylännyt tarjoustani, ja olla vakuutettu siitä,
että kun molemmat erinomaiset vanhempanne ovat sen vahvistaneet
arvovaltaisella hyväksymisellään, myöskin te tulette mielihyvällä
antamaan minulle haluamani vastauksen."

Noin paatuneeseen ja tahalliseen itsepetokseen ei Elizabeth enää
keksinyt mitään vakuuttavaa vastausta, ja hän sujahti äänettömästi ulos
huoneesta päättäen vahvasti mielessään vedota isäänsä, jos itsepäinen
kosija yhä edelleen käsittäisi kaikki hänen kiertelynsä vain
imartelevaksi rohkaisuksi.

Hra Collinsin ei oltu suotu kauankaan harkita mielessään aivoituksensa
onnistumista, sillä rva Bennet oli laskeutunut yläkerrasta eteiseen
kuulustelemaan kahdenkeskisen keskustelun tuloksia, ja tuskin hän oli
nähnyt Elizabethin avaavan oven ja joutuisin askelin juoksevan portaita
ylös, kun hän jo itse työntäytyi ruokasaliin ja onnitteli lämpimin
sanoin sekä kosijaa että omaa perhettään heidän nyt perustetun
läheisemmän sukulaisuutensa johdosta.

Hra Collins otti onnittelut vastaan häiriintymättömän tyynesti ja
maksoi ne takaisin runsaan koron kanssa, selostaen sitten tulevalle
anopilleen äskeistä keskustelua, joka oli jättänyt hänelle niin
lupaavat onnen toiveet, koska kaunoisen serkun kaikki kieltelyt olivat
hänestä olleet vain naisellisen ujouden luonnollista teeskentelyä.

Tuo selostus kuitenkin hyvin säikähdytti rva Bennetiä. Hän olisi ollut
iloinen, jos olisi yhtä helposti voinut käsittää tyttärensä jyrkän
kiellon vain salatuksi kosijan rohkaisemiseksi, mutta sitä hän ei
uskaltanut uskoa todeksi, sillä hän tunsi tyttärensä luonteen paremmin,
eikä voinut peitellä ajatuksiaan tässä suhteessa.

"Mutta luottakaa minun sanaani, herra Collins", hän lisäsi, "että
Lizzyn me saamme toki järkiinsä. Minä puhun hänelle itselleen suoraan
ajatukseni. Hän on hyvin itsepäinen ja hupsu tyttö eikä arvaa omaa
etuaan; mutta minä totisesti panen hänet arvaamaan sen."

"Mutta kuulkaapas, rouvaseni – suokaa anteeksi, että keskeytin
teidät", huudahti hra Collins hiukan hätäytyneenä, – "mutta jos hän
todella on niin itsepäinen ja hupsu kuin sanotte, niin enpä tiedä, onko
hänestä sitten ollenkaan vaimoksi minun asemassani olevalle miehelle,
joka luonnollisesti odottaa tulevansa aviossaan onnelliseksi. Jos hän
siis tosiaankin täysissä tosissaan ja jatkuvasti hylkää minun
kosintani, niin ehkä on parempi olla pakottamatta häntä siihen, sillä
moisilla luonteenvioilla raskautettuna hän ei varmastikaan tule
enentämään kotionnea minun talossani."

"Hyvä herra, nyt te käsitätte minut aivan väärin", sanoi rva Bennet
täydellä todella säikähtyneenä. "Lizzy on itsepäinen ainoastaan
tällaisissa asioissa. Kaikessa muussa hän on niin hyväluontoinen ja
mukautuvainen kuin tyttö ikinä saattaa olla. Minä lähden nyt
suoraapäätä herra Bennetin puheille, ja saatte olla varma, että me
yhdessä piankin käännämme tytön pään oikeaan."

Antamatta kosijalle aikaa vastata hän kiiruhti miehensä luo kirjastoon
ja huusi tälle jo kynnykseltä:

"Oh, rakas Bennet, sinua tarvitaan kiireen kaupalla; me olemme kaikki
kuin puulla päähän lyödyt. Sinun pitää oitis tulla naittamaan Lizzy
herra Collinsille, sillä ajattelehan, tyttö resu vannoo, ettei hän
ikinä mene tälle vaimoksi. Ja jollet pidä joutua, niin kosijakin voi
muuttaa mielensä eikä huoli koko tytöstä."

Hra Bennet oli kohottanut katseensa kirjasta, kun hänen vaimonsa
törmäsi sisään sellaisella kiireellä, ja suunnannut sen rva Bennetin
kasvoihin. Mutta hänen tavallinen kylmä ja hajamielinen ilmeensä ei
näyttänyt vähääkään järkyttyvän hänen kuulemastaan kummasta sanomasta.

"En voi laisinkaan käsittää sinua", hän sanoi, kun hänen vaimonsa oli
läähättäen esittänyt ilmoituksensa. "Mistä ihmeestä sinä oikein
puhelet?"

"Oh, – herra Collinsista ja Lizzystä tietenkin. Lizzy sanoo, ettei hän
huoli herra Collinsista, ja herra Collins piankin sanoo, ettei hän
huoli Lizzystä."

"No, mikä osa minulla tässä sitten pitäisi olla? Tämähän näyttää aivan
toivottomalta jutulta."

"Sinun pitää puhua siitä Lizzylle. Sano hänelle, että vaadit häntä
oitis menemään herra Collinsille vaimoksi."

"Kutsu hänet tänne alas. Hän saa kuulla minun ajatukseni."

Rva Bennet soitti kelloa, ja paikalle rientävä sisäkkö käskettiin
kutsumaan nti Elizabeth kirjastoon.

"Tulehan tänne, lapseni", huudahti isä, kun tytär arkaillen astui
sisään. "Olen lähettänyt noutamaan sinut tänne hyvin tärkeän asian
vuoksi. Mikäli ymmärrän äitisi puheesta, on herra Collins tehnyt
sinulle naimatarjouksen. Onko se totta?" – Elizabeth myönsi sen
todeksi. – "No niin – ja tuon tarjouksen sinä olet hylännyt?"

"Niin olen, isä."

"No hyvä. Nyt tulemme pääkysymykseen. Äitisi tahtoo, että sinä suostut
siihen. Eikö se ole tahtosi, rouva Bennet?"

"On niinkin, taikka en tahdo enää nähdä koko tyttöä silmäini alla."

"Siinä sangen surullinen tulevaisuuden näköala sinulle, Elizabeth.
Tästä päivästä alkaen joudut olemaan ventovieras jommallekummalle
vanhemmistasi. Äitisi ei tahdo nähdä sinua silmäinsä alla, jos et
mene naimisiin herra Collinsin kanssa, ja minä en tahdo nähdä sinua
edessäni, jos menet naimisiin hänen kanssaan."

                                    Suomentanut O. A. Joutsen.

MITFORD:

ORVOKKEJA POIMIMASSA.

Maalisk. 27 p. – On ikävä, harmaa aamu ja ilmassa kostea tuntu; raikas
mutta ei tuulinen; viileä mutta ei kylmä; – juuri oikea päivä
sellaiselle ihmiselle, joka on vast'ikään tullut Lontoon kuumuudesta,
huikaisevasta loistosta, hälinästä ja kiihkosta, upota maaseudun
etäisimpiin sokkeloihin ja saavuttaa takaisin mielen tasapaino ja
sydämen rauha, jotka on menettänyt tuossa suuressa Baabelissa. Minun
täytyy lähteä poimimaan orvokkeja – se on aivan välttämätöntä – ja
minun täytyy lähteä yksin: äänen sointi, vaikkapa Lizzyni äänen, kielon
kukankin kosketus, hänen joustavan jalkansa hypähdyskin sekoittaisi sen
tunteen selkeyden, jota koetan saavuttaa. Lähden liikkeelle aivan yksin
kädessä pikku vasuni, joka on punottu mehiläiskeon muotoiseksi ja josta
pidän niin paljon, koska hän antoi sen minulle, ja jota olen pitänyt
pyhitettynä orvokeille ja niille, joita rakastan. Lähden ja poikkean
syrjään valtamaantieltä niin pian kuin suinkin voin. En tahtoisi tavata
ketään juuri nyt, en edes niitä, joita yleensä kaikkein mieluimmin
tapaan.

Katsohan! Eikö tuo ryhmä – herrasmies täysiverisen arabialaisen
hevosen selässä, nainen ratsastaen hänen rinnallaan niin viehättävästi
ja vaivattomasti – kas kuinka kauniisti hänen harsonsa liehuu hänen
oman nopean liikuntonsa viimassa! – ja tuo iloinen ja uljas poika
komean valkoisen arabialaishevosen selässä, kiepsahdellen heidän
rinnallaan, mutta valmiina kiitämään heidän edelleen minä hetkenä
tahansa – eikö tuo jalo seurue ole herra ja rouva M. ja rakas B? Ei!
Palvelijalla on toisenlainen liveri. Tämä on herttuan perhekuntaa ja
joku heidän nuoria etonilaisiaan. Minun on jatkettava matkaani. Nyt en
tapaa ketään, sillä olen kunnolla päässyt pois maantieltä ja kuljen
nurmikkoa kiertelevää polkua kanervien keskellä, pehmeää matalaa
kangasta, jossa lampaat ja karitsat ovat kuljeskelleet – polku on
turpeinen ja kasvaa hyväntuoksuista ajuruohoa, se on joustava askelten
alla, suloinen tällaisenakin vuodenaikana.

Me elämme onneksemme pitäjässä, jonka alueita ei ole aidattu, ja saamme
kiittää parin kolmen jäykän maanviljelijän viisasta itsepäisyyttä sekä
sitä, ettei kartanon pöyhkeilevä ja hurja herra onneksi nauti ensinkään
kansansuosiota, siitä, että meillä ovat säilyneet suloiset vihreät
maatilkut ja ne erämaan luonnon keitaat keskellä sivistystä, jotka
kenties muodostavat englantilaisen maiseman erikoisen kauneuden. Se
yhteismaa, jota nyt kävelen – haka, joksi sitä sanotaan – on näistä
herttaisista paikoista kaikkein viehättävimpiä. Se on pieni, suojaisa
kohta ikäänkuin eristettynä kylästä, syvällä kohonevien kumpujen –
olisi melkein liian komeaa nimittää niitä mäiksi – välissä. Sitä
reunustaa toisella syrjällä iloinen valtatie, ja toinen tie taas kulkee
sen läpi, ja sitä ympäröivät mitä maalauksellisimpana kirjavuutena
niityt, mökit, maatalot ja hedelmätarhat. Yhdessä nurkassa on suuri
lammikko, joka on harvinaisen kirkas ja läpikuultava ja antaa
maisemalle hauskaa hilpeyttä ja valoisuutta. Pääskyset parveilevat tuon
lammikon lähettyvillä, samoin lapset. Sen ympärillä on nytkin niitä
iloinen lauma. Harvoin olen sitä nähnytkään ilman. Lapset rakastavat
vettä, kirkasta, läpikuultavaa, välkehtivää vettä, se kiihoittaa ja
ravitsee heidän uteliaisuuttaan, se on liikettä ja elämää.

Se polku, jota astelen, vie vähemmän eloisalle paikalle, yhteismaan
laidassa olevan suuren ja jykevän rakennuksen luokse, jonka
siipirakennukset, ulottuen kauas päärakennuksen molemmille puolille,
täyttävät aukion kolme sivua ja antavat pihalle kylmän ja varjoisan
leiman. Yhdellä sivustalla on synkkä puutarha, jossa vanha mies tekee
ojatöitä, ja siellä näkyy vain suoria tummia sarkoja, joissa kasvaa
vihanneksia, perunoita, kaalia, sipulia, papuja. Kaikki on niin mullan
ja maan karvaista kuin vastakaivettu hauta. Ei ainutta kukkaa tai
kukkapensasta! Ei yhtään ruusupuuta tai viinimarjapensasta! Ei muuta
kuin järkevää, alakuloista hyötykasvillisuutta. Voi, kuinka
toisenlaisia ovatkaan pitkät ja epäsäännölliset puutarhasuikaleet
huviloiden edustalla iloisine esikko- ja safranipuu-istutuksineen,
kultalakkoineen, jotka lähettävät suloisia tuoksuja kapeasta
akkuna-aukosta, ja loistaviin lehtiin puhkeavine karviaispensaineen,
joiden elävä vihreys synnyttää silmässä kukkeuden mielikuvan! Oi,
kuinka toisenlaista! Tämän synkän asuinpaikan toisella puolella on
niitty, jonka väri on niin syvä ja väkevästi smaragdinvihreä, että se
ilmaisee seisovaa vettä olevan lähettyvillä. Sitä ympäröivät
säännöllisten välimatkojen päässä olevat pajut, ja samoin kuin
puutarhaa, erottaa tätä niittyäkin yhteismaasta leveä, kaivannon
tapainen viemäri. Rakennus on pitäjän kunnalliskoti. Kaikki siihen
kuuluva on vankkaa, kestävää ja hyödyllistä – mutta niin apeaa,
kylmää, pimeää! Pihalla on lapsia, ja kuitenkin kaikki on hiljaista.
Riennän aina tämän paikan ohitse ikäänkuin se olisi vankila. Vapauden
rajoitus, sairaus, vanhuus, äärimmäinen köyhyys, kurjuus, joita minulla
ei ole voimaa poistaa tai huojentaa – tällaisia aatoksia ja tunteita
herättää noiden seinien näkeminen, ja kuitenkin ne kenties, vaikka ei
varmasti, sisältävät vähemmän sitä äärimmäistä lohduttomuutta, jota
sairaalloinen mielikuvitus on taipuvainen maalailemaan. Siellä saavat
järjestystä, puhtautta, ravintoa, vaatteita, lämpöä, turvapaikan
kodittomat, lääkkeitä ja hoitoa sairaat, lepoa ja elämäntarpeiden
tyydytystä vanhukset, – myötätuntoa, todellista ja teoissa ilmenevää
myötätuntoa, jota ihmiset osoittavat köyhiä ja onnettomia kohtaan.
Saattaa olla maailmassa kehnompia paikkoja kuin pitäjän kunnalliskoti
– ja kuitenkin kiiruhdan sen ohitse. Tunnetta, ennakkoluuloa, en saa
voitetuksi.

Synkän puutarhan loppupää muuttuu tiheän metsikön reunustamaksi
kujaksi, joka ulottuu kauas, kierrellen ja mutkitellen loivasti
vihreiden niittyjen keskellä kuin puro, mille kaikelle antavat eloa
karjalaumat, lampaat ja kauniit karitsat, jotka nauttivat elonkeväänsä
hennosta suloisuudesta. Tai sitten näen peltoja ja viljelysmaita, jotka
ovat vielä vilkkaampi-ilmeisiä, sillä niillä työskentelee ryhmittäin
pavunkylväjiä, naisia ja lapsia kaikenkirjavissa väreissä ja puvuissa.
Ja auroja ja äkeitä, vihelteleviä poikia ja tanakoita ajomiehiä, jotka
suorittavat verkkaisesti mutta uuvuksiin asti ahkeroiden tämän
puuhakkaan vuodenajan tärkeintä työtä. Millaista työtä pavunkylvö
onkaan! Millainen mitalin toinen puoli siinä asemassa, joka on
osoitettu ihmiselle erottamaan hänet kedon elävistä! Ajatelkaahan
ihmistä kumartuneena kuusi, kahdeksan, kymmenen tuntia päivässä
tehdäkseen reikiä maahan pienellä kepillä, sitten pudottaakseen niihin
pavut yksitellen. He saavat palkan sen määrän mukaan, jonka istuttavat,
ja joitakin köyhiä vaimoja on välistä syytetty siitä, että he ovat
tiputtaneet niitä – nimittäin pudottaneet useampia kuin yhden pavun
reikään. Kun ottaa huomioon kiusauksen, on minun mielestäni
inhimillisen hyveellisyyden huippu, jos ei tipauta useampia papuja
samalla kertaa.

Käveltyämme vielä vähän matkaa tätä kujaa tulemme vanhan talon luokse,
jota ympäröivät korkeat jalavat. Se on vanha maalaistalo, joka aina –
en tiedä mistä syystä – palauttaa mielikuvitukseni Shakespearen
aikoihin. Se on pitkä, matala, epäsäännöllinen rakennus, jonka yksi
huone ulkonee kulmittain muusta rakennuksesta, ja muratin, hienon
valkosuonisen muratin peittämä. Päärakennuksen ensimmäinen kerros
ulkonee pitemmälle ja sitä kannattavat tammiset tukihirret, ja yksi
ala-akkunoista, jossa on vanhat puitteet ja pitkät, kapeat ruudut,
muodostaa puolikkaan matalasta kuusikulmiosta. Pylväskäytävä, jossa on
istuimet, sen yläpuolella kohoava torninhuippu, suippoharjaiset katot
ja savupiippuryhmät täydentävät taulun. Voi, se ei olekaan juuri muuta
kuin taulu! Seinät alkavat jo murentua ja rappeutua huolimattoman
isännän ja köyhtyneen vuokraajan hoidossa.

Vielä muutamia jaardeja eteenpäin, ja niin pääsen rantapenkereelle. Ah!
Tunnen jo niiden lemun – niiden hienonhieno tuoksu viipyy ja leijailee
tässä kosteassa raskaassa ilmassa. Tästä pikku portista ja sitten tämän
vihreän vehnäpellon vihreää etelärinnettä, – ne ihan ryntäävät minua
vastaan, nuo suloiset orvokit, kymmenkertaisen suloisina. Maa on aivan
niiden peittämä: valkoisina ja sinipunaisina, välkkyvinä ne koristavat
lyhyttä kasteista ruohikkoa ja näyttävät vielä väkevämmän värisiltä
nyt, kun taivas on pilvessä. Siinä niitä on sadoittain, tuhansittain.
Aikaisempina vuosina minulla on ollut tapana seurata niiden
kehittymistä vihreästä ummusta lähtien, kunnes yksi tai pari sataa
puhkesi kukkaan. Sen vuoksi ne eivät milloinkaan ennen ole tulvahtaneet
minua vastaan näin äkillisen ja ylenpalttisen loistavina
yksinkertaisessa kauneudessaan, – olen todentotta kiitollinen
kuumeiselle Lontoolle puhtaasta ja väärentämättömästä ilosta!
Kuinka kauniisti ne vielä ovat asettuneetkin tälle viettävälle
rantapenkereelle, jossa pajun oksat huojuvat niiden yläpuolella täynnä
mehiläisiä ja sekoittavat hunajaisen tuoksunsa vielä herkempään
orvokkien tuoksuun! Kuinka läpikuultavia ja sileitä ja verevän näköisiä
ovatkaan oksat täynnä mehua ja elämää! Ja tuolla ihan vanhan
sammaleisen juuren vieressä on suurenmoinen esikkotupsu, ja keltainen
perhonen liihottelee sen yllä kuin ilmassa leijaileva kukka. Mikä onni
istua tällä nukkaisella kummulla ja täyttää vasu kukilla! Mikä sydämen
ja mielen uudistus! Olo tällaisessa rauhan ja sulon paikassa on samaa
kuin olla peloton, iloinen ja herttainen kuin lapsi. Silloin ajatus
muuttuu runoudeksi ja tunne uskonnoksi. Silloin me olemme onnellisia ja
hyviä. Voi, jospa koko elämäni voisi kulua näin, liidellen autuaan ja
viattoman tunteen kannattamana, nauttien rauhassa ja kiitollisena
Luonnon yhteisistä siunauksista, kiitollisena ennen kaikkea
vaatimattomista tavoista, terveestä luonnonlaadusta, joka tekee tuon
kaiken niin rakkaaksi! Mutta, kuka uskaltaa pyytää niin onnellista
elämää? Minä voin kuitenkin edes siepata kiinni ja pidentää ohikiitävän
ilon, voin täyttää vasuni puhtailla kukilla ja sydämeni puhtailla
ajatuksilla, voin ilahduttaa pikku kotiani niiden sulolla, voin jakaa
aarteeni yhden kanssa, rakkaan olennon kanssa, joka ei voi hakea niitä,
voin nähdä ne, kun suljen silmäni, ja uneksia niistä, kun vaivun uneen.

                                                  (Kylämme.)
                                         Suomentanut Aino Tuomikoski.

JOHN GALT JA SUSAN FERRIER.

Romantiikan valtavuosina toimineista Skotlannin realisteista ovat
huomattavimmat John Galt (1779-1839) ja Susan Edmonstone Ferrier
(1782-1854) joiden teoksissa on vielä nytkin tervettä ja raikasta
elämän tuntua. John Galt'in vaiheet ovat seikkailurikkaita. Hän
oli merikapteenin poika, ja palveli aluksi tullissa, kunnes
kirjailijahaaveiden vaivaamana lähti 1804 Lontooseen, taskussa
"eepillinen runoelma". Epäonnistuneen liikeyrityksen jälkeen hän aikoi
lakimieheksi, mutta jätti ne puuhat saatuaan Oxfordissa päähänsä
kirjoittaa kardinaali Wolseyn elämäkerran. Kesken työtä terveys
kuitenkin petti, jolloin hän matkusti (1809) Välimeren maihin
tutkimaan, miten Napoleonin toimeenpanema mannermaan sulkeminen
voitaisiin sieltä päin murtaa. Matkallaan hän joutui Byronin toveriksi
ja kävi Mustallamerellä ja Vähässä Aasiassa saakka. Kirjallisena
tuloksena olivat Matkoja ja matkustuksia (Voyages and Travels)
sekä Kirjeitä Levantista (Letters from the Levant), joilla on
vieläkin arvonsa harvinaisina kuvauksina silloisesta Välimeren
maailmasta. Galtin tuotanto käsittää tämän jälkeen epäonnistuneita
näytelmäyrityksiä ym., kunnes hän kirjeromaanillaan Ayrshiren
perilliset (The Ayrshire Legatees, 1820) vihdoin sai lukijakunnan. Se
oli kirjoitettu samaan äänilajiin kuin kaksitoista vuotta aikaisemmin
valmistunut Pitäjän aikakirjat (The Annals of the Parish, 1821), jota
hän silloin oli turhaan tarjonnut kustantajille, mutta joka nyt kelpasi
ja sai heti innostuneen lukijapiirin. Näissä hän kuvaa koruttomasti,
luonnollisen arkisesti, hillityn, hiljaisen humoristisesti, Skotlannin
ihmisten tavallista elämää, romanttisoimatta sitä minnekään päin, ja
saavuttaa eheän, miellyttävän tuloksen. Hän luo sarjan yksilökuvia,
jotka ilmeisesti ovat jossakin määrin avanneet Dickensin silmiä
ymmärtämään tällaisen "tyyppitaiteen" suuria mahdollisuuksia, ja
perustaa ns. "kaalitarhakoulun" ("the kailyard school"), jolla on niin
huomattavia ja myöhäisiä edustajia kuin James Barrie. Galtin laajasta
tuotannosta, joka käsittää kaikkiaan noin 60 teosta, mm. useita
historiallisia romaaneja, kuuluvat tähän "kaalitarha-alaan" vielä Sir
Andrew Wylie (1822), Sukutila (The Entail, 1824) ja Provosti.
Näiden lisäksi mainittakoon Byronin elämäkerta (The Life of Byron,
1830). 1826 Galt matkusti Kanadaan perustamaan suurta siirtokuntaa,
mutta joutui vaikeuksiin ja palasi 1834 kotimaahan, taas antautuen
kirjailijaksi. Hän oli tarmokas, yritteliäs ja rehellinen mies, jota
huono onni vainosi. – Susan Ferrier oli sivistynyt nainen, Walter
Scottin virkatoverin tytär, suuren romaanikirjailijan suosikki, jonka
hänen päiväkirjansa kiittävästi mainitsee. Kirjailijattarena, vilkkaan,
satiirisen luonteensa, terävän huomiokykynsä, nasevan vuoropuhelunsa ja
terveen järkensä vuoksi, hän on lähinnä verrattavissa Jane Austeniin.
Hän julkaisi vain kolme teosta: Avioliiton (The Marriage, 1818),
Perinnön (The Inheritance, 1824) ja Kohtalon, eli päällikön
tyttären (Destiny, or the Chief's Daughter, 1831). Enimmäkseen Ferrier
käsittelee ympäristönsä erikoisuuksia, maalaten ne näkyviksi keveällä
huumorilla ja luoden täten hänkin oman tyyppikokoelmansa.

GALT:

PITÄJÄN AIKAKIRJAT.

Herran vuosi tuhat seitsemänsataa kuusikymmentä oli kolmen seikan
vuoksi merkittävä Dailmailingin seurakunnassa. – Ensinnäkin nyt se,
että minä jouduin sinne, sitten rouva Malcomin asettuminen meidän
keskuuteemme viiden lapsensa kanssa, ja sitten vielä minun avioliittoni
serkkuni neiti Betty Landshaw'n kanssa. Näistä johtuu, että tämän
vuoden historia luonnostaan jakautuu kolmeen lukuun eli jaksoon.

Ensinnäkin se minun paikansaantini. – Se oli suuri juttu, sillä minut
nimitti sinne patruuna, eivätkä sikäläiset ihmiset tietäneet minusta
yhtään mitään, ja heidän sydämensä kiihtyi ja äkämystyi tämän tapauksen
vuoksi, ja he tekivät kaiken voitavansa estääksensä minut toimestani,
jopa siinä määrin, että oli pakko kutsua sotilasvartiosto suojelemaan
kirkkoneuvostoa, ja sydämeni oli täynnä murhetta kuullessani rummun
pärisevän ja torven toitottavan meidän mennessämme kirkkoon. Ihmiset
olivat suorastaan mielettömiä ja ilkeitä ja heittivät likaa meidän
päällemme kulkiessamme heidän ohitseen ja häväisivät meitä kaikkia ja
osoittivat pilkaten sormellaan minua, mutta minä kestin sen
alistuvaisesti ja säälin heidän niskuroimistaan ja sokeuttaan.
Braehillin vanha herra Kilfuddy poloinen sai sellaisen läiskäyksen
korvalliselleen, että hänen toinen silmänsä melkein turposi umpeen.

Tullessamme kirkon ovelle huomasimme sen kiinni naulatuksi, niin että
sitä oli mahdoton saada auki. Sotilaskersantti tahtoi murtaa sen, mutta
minä pelkäsin, että tilalliset suuttuisivat siitä ja moittisivat uuden
oven kustantamista, ja pyysin hartaasti häntä antamaan sen olla
semmoisenaan. Sen vuoksi häädyimme menemään ikkunasta sisään, ja
ihmisjoukko seurasi meitä, peräti julkealla tavalla muuttaen Herran
huoneen ikäänkuin kapakaksi keskellä kirkasta päivää, niin kauheasti he
mekastivat. Virren ja saarnan aikana kansa käyttäytyi paremmin, mutta
virkaanasettamisen alettua kävi metelöiminen kamalaksi. Thomas Thorl,
kutoja ja siihen aikaan hurskas intoilija, nousi seisaalleen ja esitti
vastalauseensa sanoen: "Totisesti, totisesti sanon minä teille, hän,
joka ei astu tähän lammashuoneeseen ovesta, vaan kiipeää sisään jotakin
toista tietä, on varas ja ryöväri". Ja minä päättelin, että saisin
elettäväkseni hyvin vaikean ja tukalan ajan niin hillittömien ihmisten
keskuudessa. Herra Given, joka oli silloin Lugtonin pappina, oli
leikillinen mies eikä voinut olla ilvehtimättä edes näin juhlallisessa
tilaisuudessa. Kun tuli se vaihe, että minut oli siunattava kätten
päällepanemisella, eikä hän voinut päästä tarpeeksi lähelle
ulottuakseen minuun kädellään, niin hän ojensi sauvansa ja kosketti
sillä päätäni sanoen toisten suureksi huviksi: "Tämä käy laatuun, käypä
niinkin, puu puuta vastaan." Mutta tämmöinen oli tylyä puhetta
sellaisena aikana ja sellaisessa paikassa, ihmiset kun vielä olivat
niin kiihdyksissä.

Kirkonmenojen päätyttyä me poistuimme ikkunasta, ja se oli raskas päivä
minulle. Mutta me menimme pappilaan ja saimme siellä oivallisen
päivällisen, jonka Irvillen uuden ravintolan emäntä rouva Watts
valmisti pyynnöstäni ja lähetti ajajansa sitä tarjoilemaan, sillä mies
oli samalla hänen tarjoilijansa, kun ei majatalossa ollut kuin yhdet
vieterirattaat ja nekin harvoin käytännössä.

Vaikka seurakuntalaiseni ottivat minut vastaan näin hillittömällä
tavalla, päätin kuitenkin kohdella heitä herttaisesti, ja sen vuoksi
aloitin heti seuraavana aamuna vierailukierroksen. Mutta voi! Minun oli
kiivettävä jyrkkää vuorenseinämää, ja siinä tarvittiin lujaa sydäntä.
Muutamissa paikoissa nimittäin sain huomata, että ovet suljettiin
minulta, toisissa taas lapset nähdessään minun tulevan juoksivat
äitinsä luokse huutaen: "Tänne tulee turkasen Suttu-Jussi!" – ja kun
minä sitten menin sisään heidän kotiinsa, eivät vanhemmat pyytäneet
minua istumaan, vaan virkkoivat pilkallisesti: "Mitä iloa te, hyvä
mies, täältä löydätte?" Minä kävelin kuitenkin ovelta ovelle kuin
alakuloinen kerjäläinen, kunnes sain ottaa almuna vastaan säädyllisen
kohtelun – kuka olisi sitä ajatellutkaan – ei sen vähäpätöisemmän
henkilön kuin saman Thomas Thorlin taholta, joka oli ollut niin katkera
minua kohtaan kirkossa edellisenä päivänä.

Thomas seisoi ovella vihreä tohvelikankainen esiliina vyöllään ja
päässään punainen Kilmarnockin yömyssy – muistan hänet yhtä hyvin kuin
jos olisin nähnyt hänet vasta eilen. Hän oli nähnyt minun kulkevan
talosta taloon ja huomannut, millä tavoin minut torjuttiin pois, ja
hänen sydämensä heltyi ja hän virkkoi minulle ystävällisesti: "Tulkaa
sisään, hyvä herra, ja huojentakaa mieltänne, tällainen ei käy
mitenkään päinsä, papit ovat Jumalan edusmiehiä, ja heidän Herransa
vuoksi meidän on kunnioitettava heitä. Koko seurakunnassa ei yksikään
toinen ole ollut niin jyrkästi teitä vastaan kuin minä, mutta tämä
pikainen vierailu on nöyryyden merkki, jollaista en olisi voinut
odottaa patruunan pesästä lähteneeltä linnulta." Kiitin Thomasta ja
menin sisään hänen kanssaan, ja me keskustelimme kotvan luottavaisesti
yhdessä, ja minä sanoin hänelle, ettei paimenen asia niinkään ollut
lauman syöttäminen kuin heidän kunnollinen paimentamisensa, ja että
vaikka joku saattaisi olla pystyvämpi johtamaan heitä kuin minä, ei
koko Skotlannin alueella ollut ainoaakaan, joka olisi ollut halukkaampi
paimentamaan seurakuntaa yöllä ja päivällä. Ja Thomas sanoi, ettei hän
ollut hyvään aikaan kuullut niin sopuisaa puhetta sekä että jos minä
selittäisin samaa oppia saarnatuolistakin, ei kestäisi kauan ennenkuin
saisin aikaan muutoksen. "Minä olin päättänyt", hän sanoi, "olla
pistämättä jalkaani kirkon ovesta teidän ollessanne siellä, mutta
päästäkseni varmuuteen omin älyin ja jotten tuomitsisi tutkimatta tulen
sinne ensi pyhäpäivänä ja kehoitan naapureitani menettelemään samoin,
joten teidän ei tarvitse saarnata tyhjille seinille ja kartanonherran
perheelle."

                                           Suom. Aino Tuomikoski.

FERRIER:

AVIOLIITTO.

"Kaunotar" ja säkkipilli.

    "Voi, liekö pahempaa kuin olo täällä?"

                  Kadotettu Paratiisi.

Huone oli pitkä, kapea ja matala, ja siinä oli paljon pieniä ikkunoita,
joista lähti himmeitä valojuovia kaikkiin mahdollisiin suuntiin. Sen
niukka ja koruton kalusto oli ilmeisesti tehty samaan aikaan kuin
rakennuskin; ja tämä ystävyys, joka oli syntynyt niin kauan sitten,
näytti kestävän yhä vieläkin, sillä korkeaselkäiset, leikkauksilla
kaunistetut tuolit painautuivat mitä uskollisimmin harmaita seiniä
vastaan, joilla riippui, kapeissa mustissa kehyksissä, joitakin
Douglasin perheen kunnianarvoisia esi-isiä. Takkatuli, joka oli
kaikesta päättäen juuri äsken sytytetty, oli vähitellen alkanut palaa,
mutta ennen liekkiin leimahtamistaan se olikin katsonut parhaaksi
ruveta suitsuttamaan savua, jota huone oli nyt aivan täynnä, eikä
avatuilla ikkunoilla näyttänyt olevan muuta tekemistä kuin päästää
sisään sadetta ja tuulta.

Vieraiden astuessa sisään, parvi naisia juoksi vastaanottamaan heitä.
Douglas alistui hyväntahtoisesti kolmen pitkäleukaisen vanhanpiian
syleiltäväksi, jotka hän tunsi tädeikseen, ja tervehti sydämellisesti
viittä avuttomasti punastunutta tyttöä, joiden hän arvasi olevan
sisariaan; lady Juliana oli jähmettynyt siihen, missä seisoi,
epätoivon kuvaksi, ja vastaanotti äänettömänä uusien sukulaistensa
kohteliaisuudet, kunnes hän lopulta, vaipuen tuolille, koetti salata
mielenjärkytystänsä kutsumalla koiriaan ja hyväilemällä sylirakkiansa.

Talon isäntä, joka oli kiireesti kutsuttu kotiin peltoaskareistaan,
saapui nyt. Hän oli miellyttävän näköinen vanha mies, jossa oli hiukan
herrasmiehen tuntua ja ryhtiä, kömpelöstä puvusta, karkeahkosta
käytöksestä ja maalaismurteesta huolimatta. Tervehdittyään lämpimästi
poikaansa hän meni kauniin miniänsä luo, kietaisi hänet syliinsä ja
suuteli häntä sydämellisesti ja äänekkäästi kummallekin poskelle;
huomaten sitten hänen kasvojensa kalpeuden ja kyyneleiset silmänsä hän
huudahti: "Ethän toki liene säikähtänyt ylämaamme vuoria, rouvaseni?
Rohkeutta vain – ja usko minua, niiden rinteiltä löydät yhtä lämpimiä
sydämiä kuin jätit Englannin hienoihin palatseihin" – ja likisti koko
ajan hänen hentoja sormiaan jäntevällä kourallaan.

Kyyneleet, joiden pidättäminen oli siihenkin saakka ollut hyvin
työlästä, alkoivat nyt vuotaa virtoina ylhäissyntyisen kaunottaren
silmistä, ja painaen poskensa tuolin selkänojaan hän päästi valloilleen
tuskan, jonka hillitseminen kävi hänelle ylivoimaiseksi.

Koruttomien sukulaistensa äänekkäisiin ja huolestuneisiin kysymyksiin
ja heidän ylenpalttiseen sydämellisyyteensä hän ei vastannut mitään,
vaan ojensi kätensä miehelleen ja nyyhkytti: "Vie minut, ah! vie minut
pois tästä paikasta!"

Loukkautuneena, häpeissään ja suutuksissaan niin lapsellisen ja
järjettömän käytöksen takia Douglas kykeni vain änkyttämään jotakin,
että lady Juliana oli pelästynyt ja väsynyt; ja pyydettyään, että
heidät opastettaisiin huoneisiinsa, hän talutti sinne nuorikkonsa, joka
oli nyt melkein tajuton, tätien seuratessa jäljessä, kaikki kolme;
neuvoen yhteen ääneen eri lääkkeitä.

"Taivaan tähden, sano heille, että jättäisivät minut rauhaan!" lady
Juliana sopersi heikosti, koettaessaan karttaa käsiä; jotka vuorotellen
tunnustelivat hänen valtimoaan ja otsaansa.

Toistuneiden anteeksipyyntöjen ja vilpittömiltä vaikuttavien
selittelyjen jälkeen Douglas sai vihdoinkin tädit jättämään heidät;
sitten hän käytti kaiken kaunopuheisuuden, mihin hän kykeni, saadakseen
nuorikkonsa mukautumaan tilanteeseen, johon rakkaus ja asianhaarat
olivat paiskanneet hänet.

Tämän väliajan, joka näytti onnettomasta lady Julianasta loputtoman
pitkältä, tädit käyttivät viisaitten neuvojen antamiseen, mitä kaikkea
naineen naisen on elämässään noudatettava ja otettava huomioon.
Kammatusta villasta kudotut sukat ja topatut alushameet olivat tuiki
välttämättömiä vaatekappaleita; ja samalla viittailtiin aivan selvästi
siihen, ettei lapsi, jonka äiti halusi syödä muutakin kuin ohraleipää
ja kauravelliä, voinut mitenkään olla terve, sehän oli aivan
mahdotonta.

"Katsokaa vain noita nuoria karitsoita", miss Grizzy sanoi, osoittaen
Douglasin viittä rotevaa sisarta; "hehän ovat kuin terveyden,
perikuvia! Toivon saavani olla varma, rakas käly, että teidän
lapsistanne tulee aivan samanlaisia – mutta poikia, sillä meillä on
surettava puute pojista. On surullista ajatella, ettei meillä ole
yhtään poikaa, ja että niin vanhan ja hienon suvun kuin meidän pitää
sammua miesperillisten puutteessa." Ja kyyneleet vierivät kiltin
vanhanpiian poskille hänen puhuessaan.

Herrojen tulo huoneeseen lopetti keskustelun. Kiiruhtaen miehensä luo
lady Juliana alkoi kuiskaillen, mutta varsin kuuluvasti kysellä, oliko
hän jo saanut rahaa – milloin he lähtisivät, jne.

"Haluaako teidän armonne teetä?" kysyi miss Nicky, tuoden pienillä
kupeilla tummaa, sameata nestettä.

"Teetä! ei, minä en juo milloinkaan teetä – otan mieluummin hiukan
kahvia; Psyche taas on ihastunut teehen." – Ja hän antoi juoman, joka
oli tuotu hänelle itselleen, lemmikilleen.

"Tässä ei ole kahvia", Douglas virkkoi, katsellen teepöytää; "mutta
minä soitan ja pyydän tuomaan." Ja samassa hän soittikin.

Vanha Donald tuli heti.

"Missä kahvi on?" miss Nicky kysyi.

"Kahvi!" toisti ylämaalainen; "sen olen, miss Nicky, totisesti kokonaan
unohtanut."

"Niin, mutta saahan sitä vielä", Douglas sanoi.

"Ilta on jo kulunut niin pitkälle, Harry-herra, ettei tulelle mahdu
enää mitään, näettekös." Laskien sormillaan hän jatkoi: "Siellä
keitetään nyt meidän illallispuuroamme, ja elukoiden perunat ovat myös
jo kiehumassa, ja –"

"Minä menen itse katsomaan", keskeytti miss Nicky, poistuen huoneesta,
vanhan Donaldin seuratessa kintereillä koko ajan mutisten.

Talon isäntä oli sillä aikaa ottanut pienen iltaunen, mutta nyt, kun
keskustelu taukosi ja tee korjattiin pois, hän havahtui ja kysyi, mitä
he puuhasivat, kun tanssi ei ollut alkanut.

"Tule, rouvaseni, niin näytämme esimerkkiä", hän sanoi, lyöden näppiä
ja alkaen laulaa käheällä äänellä:

    "Hiiri, pieni veitikka,
    tahtoo hänkin iloita;
    eikä kukaan viisastu,
    ellei samoin ilostu
    meidän kahden lailla."

"Mutta missä tytöt ovat?" hän huudahti. "Hoi! Belle, Becky, Betty,
Baby, Beeny – paikoillenne!"

Mainitut nuoret neitoset tulivat sisään, kiihkeinä nauttimaan ja
iloitsemaan soitosta ja tanssista, kintereillään Coil, soittaja, joka
näytti jo pullistaneen poskensa valmiiksi. Pihistyään ja suhistuaan
hetkisen säkkipilli alkoikin sitten soida niin vauhdikkaasti ja
hypittävästi kuin Coil ikinä osasi. Mutta turhaa olisi yrittääkään
kuvata lady Julianan kauhua ja hämmästystä hänen kuullessaan nämä
kamalat äänet, jotka nyt ensi kerran hyökkäsivät hänen korviinsa.
Riistäytyen irti vanhasta herrasta, joka oli lähtemäisillään lattialle,
hän riensi kimakasti parkaisten miehensä luo ja heittäytyi vapisten
tämän syliin, Douglasin huutaessa innostuneelle Coilille, että soitto
oli heti lopetettava.

"Mikä nyt tuli – mikä nyt tuli?" huudahteli koko perhe, kerääntyen
heidän ympärilleen.

"Mikäkö tuli!" toisti Douglas kiukkuisesti, "te olette pelästyttäneet
lady Julianan kuoliaaksi helvetillisellä musiikillanne. Mitä te
tarkoitatte", hän kiivaasti ärjäisi tyhmistyneelle soittajalle,
"ryhtyessänne puhaltamaan tuota peevelin rakkoa?"

Coil poloinen katsoi häneen suu auki ja hämmästyksestä aivan
älyttömänä, sillä tähän saakka hänen säkkipilliään ja soittoaan oli
vain ihailtu ja ylistetty.

"Onpa todellakin kaunista, ettei siedetä kuulla säkkipilliä", puheli
vanha herra, kävellessään nenäänsä tuhautellen edestakaisin. "Hänestä
ei ole ylämaalaisen vaimoksi. Peevelin rakko! Siinä ei ole totta
totisesti mitään vikaa!"

"Minun täytyy sanoa, etten ole koskaan kokenut mitään näin ikävää",
huokasi miss Grizzy. "Mikähän meidän rakasta kälyämme oikeastaan mahtoi
pelästyttää, säkkipillin näkeminenkö vai sen ääni? Toivon hartaasti,
että Lady Maclaughlan olisi täällä!"

"Onhan mahdotonta, että säkkipilli voisi säikähdyttää ketään", sanoi
miss Jacky kimeästi; "eihän kukaan tervejärkinen ihminen voi pelätä
säkkipilliä."

Rouva Douglas puuttui nyt lempeästi asiaan ja hyvitti ylämaalaisten
loukatun ylpeyden selittämällä, että lady Julianan mielenjärkytys oli
kokonaan johtunut yllätyksestä. Tämä sana vaikutti kuin taikavoima;
kaikki olivat valmiit myöntämään, että säkkipilli oli yllättävä, kun
sen kuuli ensimmäisen kerran. Miss Jacky huomautti, että meille saattoi
tapahtua kaikille yllätyksiä; ja miss Grizzy, joka oli vielä
rikkiviisaampi, lausui, että eräisiin ihmisiin yllätys teki todellakin
mitä yllättävimmän vaikutuksen. Omasta puolestaan hän ei voinut
kieltää, että hän pelästyi varsin usein, kun hänelle sattui jokin
yllätys.

Saadakseen kaikki nämä kauhut unohtumaan, olivatpa ne todellisia tai
teeskenneltyjä, Douglas lohdutteli sillä aikaa herkkämielistä
nuorikkoaan, joka sanoi olevansa niin väsynyt kaikista kokemistaan
vaivoista ja kestämistään kärsimyksistä, että hänen täytyi mennä
levolle. Henry, joka tahtoi päästä omaistensa kysymyksistä ja
huomautuksista, turvautui empimättä samaan anteeksipyyntöön, ja tätien
ja kälyjen sanomattomaksi närkästykseksi tanssiaiset loppuivat siihen.

                                               Suom. O. Juurikoski.

MARIA EDGEWORTH JA WILLIAM CARLETON.

Irlannissa tätä romantiikan ajan realismia edustavat Maria Edgeworth
(1767-1849) ja William Carleton (1794-1869). Maria Edgeworth
kuului yhdeksäntoista lasta käsittävän sarjan alkupäähän ja oli
huikentelevaisuudestaan ja neljästä avioliitostaan mainitun isänsä
suosikki, työtoveri ja auttaja. Saatuaan Englannissa hyvän kasvatuksen
hän oleskeli vuodesta 1782 alkaen enimmäkseen Irlannissa. 1802 hän
Parisissa ollessaan isänsä vuoksi hylkäsi suomalaissyntyisen kreivi
Clewberg-Edelcrantzin kosinnan. Hänen teoksistaan, joita on kaikkiaan
parikymmentä, on jäänyt eloon kolme, nimittäin romaanit Castle
Rackrent (1800), Poissaoleva (The Absentee, 1812) ja Ormond
(1817). Näissä hän terävällä huomiokyvyllä, osanotolla ja huumorilla
kuvaa irlantilaisia oloja ja ihmisiä, ylimysten elämää poissa
Englannissa, ja köyhien alustalaisten rääsyistä kurjuutta kotona
Irlannissa. Kuvaukset vaikuttivat herättävästi Walter Scottiin:
"Tunsin, että minun oli yritettävä tahollani jotakin samanlaatuista
kuin minkä miss Edgeworth oli jo toteuttanut omallansa." Myöhemmin
vielä esim. Turgenjev mainitsee tulleensa miss Edgeworthin kuvauksista
ajatelleeksi, että Venäjän talonpoikien elämä saattoi olla kirjallisena
kohteena erikoisesti antoisa. – Siinä irlantilaisaiheisten kirjojen
tulvassa, joka miss Edgeworthin aloittamana pian pitkiksi ajoiksi
valtasi lukijakunnan huomion, ovat omassa erikoisasemassaan William
Carletonin, maanviljelijän pojan, kuvaukset Piirteitä ja tarinoita
Irlannin talonpojista (Traits and Stories of the Irish Peasantry,
1830-33), jotka ovat uudenaikaista, realistista kansanelämänkuvausta,
kohteenansa Irlannin todella iriläinen, köyhä rahvas. Carleton oli
syntyisin kodista, jossa puhuttiin sekä englantia että iriä, kasvoi
iriläiseksi, ja oli kuin luotu heitä sekä ymmärtämään että kuvaamaan.
Hankittuaan omin neuvoin sivistystä Carleton toimi koti- ja
koulunopettajana, sanomalehden avustajana, ja myöhemmin vapaana
kirjailijana. Hänen laajasta tuotannostansa näyttävät jääneen eloon
etupäässä mainitut kansanelämänkuvaukset, joilla hän perusti oman
alansa, ns. "pensaskoulun", eli juuri hänen edustamansa köyhän
iriläisen rahvaan realistisen elämänkuvauksen.

EDGEWORTH:

RACKRENTIN LINNA. ("Nylkylän" linna.)

Sir Patrick kuoli sinä yönä: juuri kun vieraat nousivat juomaan hänen
terveydekseen ja kunnioittamaan häntä kolminkertaisella hurraahuudolla,
hän sai jonkinlaisen kohtauksen ja kannettiin pois; he jäivät
odottamaan ja hämmästyivät saadessaan aamulla hänen vointiaan
tiedustellessaan kuulla, että sir Patrick poloisen maallinen matka oli
päättynyt. Näillä main ei ole konsanaan elänyt eikä kuollut jalompaa
herraa, jota sekä rikkaat että köyhät olisivat niin suuresti
rakastaneet. Hänen hautajaistensa vertaisia ei ole milloinkaan nähty
koko kreivikunnassa, ei aikaisemmin eikä myöhemminkään! Kolmen
kreivikunnan kaikki aatelismiehet olivat niissä saapuvilla; läheltä ja
kaukaa, kuinka paljon niitä olikaan! Isoisäni isä sanoi, että
nähdessään naisten koko lauman, kaikilla punainen vaippa olkapäillään
heitä luuli liikkeelle lähteneeksi armeijaksi. Entä sitä äänen
paljoutta! Sen olisi voinut kuulla kreivikunnan kaukaisimpaan soppeen,
ja onnellinen se, joka pääsi edes ohimennen näkemään arkun. Mutta
kukapa olisi voinut ajatella, mitä sitten tapahtui? Juuri kun kaikki
meni, kuten pitikin, ja vainajaa saateltiin hänen oman kaupunkinsa
halki, niin hänen ruumiinsa takavarikoitiin velasta. Rahvaan pelättiin
ryhtyvän pelastamaan häntä, mutta perillinen, joka oli mukana
hautajaisissa, oli sitä vastaan, peläten seurauksia, sillä hän huomasi,
että nuo roistot, jotka toimittivat takavarikoimisen, tekivät sen lain
varjolla; niin ollen lakia oli tietysti toteltava, ja vähänpä velkojat
hyötyivät vaivannäöstään. Ensiksikin koko maakunta kirosi ja halvensi
heitä, ja sitten sir Murtagh Rackrent, uusi perillinen, kieltäytyi
ruumista kohdanneen loukkauksen takia maksamasta shillinkiäkään
veloista, ja kaikki maanomistajat ja hänen muut tuttavansa olivat siinä
hänen puolellaan; sir Murtagh vihjaili kaikissa seuroissa, että hänen
tarkoituksensa oli aikaa myöten maksaa isänsä kunniavelat, mutta sinä
hetkenä, jolloin hänet haastettaisiin asian johdosta oikeuteen, kunnian
velvoituskin samalla päättyisi. Tästä kuiskailtiin (mutta vain perheen
vihamiehet uskoivat sen), että kaikki oli vain uskottelua ja tekopeliä,
jonka turvissa hän tahtoi päästä maksamasta velkoja, jotka oli
sitoutunut suorittamaan kunnian velvoituksella.

Siitä on niin kauan, ettei enää voida sanoa, kuinka asia oikeastaan
oli, mutta se on varmaa, ettei uusi isäntä ollut lainkaan vanhan herran
kaltainen; hänen kuoltuaan kellareita ei täytetty enää konsanaan,
vieraita ei otettu vastaan, eikä mikään ollut niinkuin ennen;
vuokraajatkin saivat mennä matkoihinsa ilman viskyn tilkkaa. Minua
hävetti, enkä tietänyt perheen kunnian takia, mitä sanoisin; mutta minä
koetin parastani ja syytin kaikesta emäntääni, sillä en pitänyt
hänestä, eikä kukaan muukaan; hän oli syntyisin Skinflintien perheestä,
ja leski; sir Murtaghin kannalta se oli kummallinen naimiskauppa;
seudun väestö oli sitä mieltä, että hän oli suuresti häväissyt itsensä,
mutta minä en virkkanut mitään: tiesin, miten asia oli. Sir Murtagh oli
etevä lakimies, ja hoiti Skinflintien suurta omaisuutta, mutta erehtyi
siinä kaikesta taitavuudestaan huolimatta; sillä vaikka hän olikin
puolisonsa kanssaperillisiä, hän ei hyötynyt siitä vähintäkään, hänen
puolisonsa kun eli paljon kauemmin kuin hän – mutta sehän on asia,
jota hän ei voinut mitenkään tietää naimisiin mennessään. Minun täytyy
sanoa emännästäni, että hän oli miehelleen mitä parhain aviovaimo,
ollen varsin arvokas ja toimelias nainen, joka piti tarkasti huolta
kaikesta. Mutta minä epäilin aina, että hänellä oli skottilaista verta
suonissaan; kaiken muun olisin antanut hänelle anteeksi perheen takia.
Hän piti tiukasti kiinni paastonajasta ja muista paastopäivistä sekä
itseensä että palvelijoihin nähden, mutta ei vapaista juhlapäivistä.
Kun eräs palvelustyttö pyörtyi kolme kertaa paaston viimeisenä päivänä,
panimme me hänen suuhunsa, saadaksemme hengen pysymään ruumiissa, palan
paahtopaistia, joka tuli sir Murtaghin päivällispöydästä, sillä sir
Murtagh ei paastonnut milloinkaan, eihän toki; mutta onnettomuudeksi
emäntäni sai tavalla tai toisella kuulla asiasta, ja teki siitä
seuraavana päivänä valituksen seurakunnan pastorille, ja tyttöraukan
täytyi heti jalkeille päästyään sovittaa rikkomuksensa, sillä muuten
hänelle ei suotu rauhaa eikä anteeksiantoa, olipa hän sisällä tai
ulkona. Emäntäni oli kuitenkin sangen armelias omalla tavallaan. Hänen
toimestaan pidettiin köyhille lapsille koulua, jossa heitä opetettiin
ilmaiseksi lukemaan ja kirjoittamaan, ja jossa lasten oli vuorostaan
ahkerasti kehrättävä ilmaiseksi emännälleni; sillä hänellä oli aina
kasoittain vuokraajien lahjoittamia ja tuomia kehruuaineita, ja hän sai
kaikki taloudessa tarvittavat palttinat ja liinavaatteet maatilalta;
sitten kun langat oli kehrätty, maatilalla olevat kankurit ottivat ne
huostaansa, myös ilman korvausta. Lähellämme oli valkaisukenttä, eikä
vuokraaja tohtinut kieltää emännältäni mitään, peläten oikeudenkäyntiä,
jolla sir Murtagh uhkasi häntä puron takia. Näin menetellen emäntäni
sai kaikki hämmästyttävän halvalla, ja kuinka ylpeä hän olikaan siitä.
Pöytänsä hän piti katettuna myös aivan ilmaiseksi; verolintuja,
verokalkkunoita ja verohanhia tuli sitä mukaa kuin ehdimme syödä ne,
sillä emäntäni piti silmänsä auki, ja tiesi joka voipyttyä myöten, mitä
kaikkea kullakin vuokraajalla oli varastoissaan. He tunsivat hänet, ja
pelko, että heidät karkoitettaisiin vuokran takia ja haastettaisiin sir
Murtaghin toimesta oikeuteen, piti heidät niin hyvässä kurissa, ettei
heidän mieleensäkään johtunut lähestyä Nylkylän linnaa ilman
jonkinlaista lahjaa – emännälleni ei ollut mikään liian paljon eikä
liian vähän – munat, hunaja, voi, kala, riista, linnut ja sillit,
tuoreet tai suolatut, kelpasivat hänelle. Jos heillä oli porsaita, niin
meilläkin oli, ja parhaan silavansa ja parhaat kinkkunsa he toivat
meille, ja sen lisäksi kananpoikia keväällä. Mutta he olivat kaikki
kurjaa joukkoa, eikä meillä ollut heistä muuta kuin vastusta, sillä he
laiminlöivät maansa ja lähtivät lopuksi tiehensä. Sir Murtagh ja
emäntäni sanoivat, että kaikki tämmöinen oli entisen isännän, sir
Patrickin syytä, joka oli uskonut puolen vuoden vuokran heille kaikille
velaksi; siinä oli varmasti perääkin. Mutta isäntänä sir Murtagh oli
hänen täydellinen vastakohtansa; sillä puhumattakaan siitä, että heistä
olisi jokaisesta pitänyt tehdä englantilaisia maanvuokraajia, hän aina
vain ahdisti ja ahdisti, anasti ja anasti, kiristi ja kiskoi, ja hankki
itselleen hyvät tulot elukoista, joita kulkeutui hänen alueilleen;
sattuihan aina tämän tästä, että milloin minkin vuokraajan sika, tai
hevonen, tai lehmä, tai vasikka, tai hanhi tuli rajan poikki, mikä oli
sir Murtaghille niin edullista, ettei hän tahtonut kuulla
puhuttavankaan aitojen korjaamisesta. Kuolinverosta ja päivätöistä
hänellä oli myös tuloja; turve nostettiin, perunat kylvettiin ja
korjattiin, heinä tehtiin ja tuotiin kotiin; lyhyesti sanoen,
kaikki talon työt tehtiin ihan ilmaiseksi, sillä kaikissa
vuokrasopimuksissamme oli tarkat pykälät, täynnä rangaistuksia, joihin
sir Murtagh osasi hyvin meidät pakottaa; jokaiselta vuokraajalta hänen
oli saatava monta monituista sekä miehen että hevosen työpäivää, ja ne
hän saikin joka vuosi; ja suuttuessaan jollekin miten hän menettelikään
– valiten parhaimman päivän, jolloin tuo miesparka korjasi omaa
satoaan tai kattoi mökkinsä kattoa oljilla, sir Murtagh aivan kuin
periaatteesta käski hänet hevosineen talon töihin; niin hän opetti
heitä kaikkia, kuten hän sanoi, tietämään, mitä laissa säädettiin
maanomistajasta ja vuokraajasta. Laista puhuen uskon, ettei kukaan
ihminen, kuollut tai elävä, ole konsanaan rakastanut sitä niin suuresti
kuin sir Murtagh. Hänellä oli kerran kuusitoista oikeusjuttua vireillä
yhtä aikaa; niin monta kertaa en ole edes nähnytkään häntä: – tiet,
kujat, suot, kaivot, lammikot, kalavedet, puutarhat, puut, kymmenykset,
kulkurit, sora- ja hiekkakuopat, lautakasat, vahingonteot, kaikki, mitä
maan päällä suinkin on olemassa, antoivat hänelle käräjöimisen aiheita.
Hänellä oli tapana kerskua, että hänellä oli oikeusjuttu kirjaimiston
joka kirjaimelle. Kuinka minua ihmetyttikään nähdä sir Murtagh
konttorissaan kaikkien paperiensa keskellä! Niitä oli niin paljon, että
hän tuskin pääsi kääntymään. Kerran rohkaisin mieleni ja kohautin
olkapäitäni hänen nähtensä, ja kiitin kohtaloani, etten ollut syntynyt
hienoksi herraksi sellaiseen huoleen ja vaivaan, mutta sir Murtagh
nuhteli minua lyhyesti vanhalla sananlaskullaan: "Oppi on parempi kuin
talo tai maa." Ajamastaan neljästäkymmenestäyhdeksästä oikeusjutusta
hän hävisi vain seitsemäntoista; muut hän voitti maksamalla
kaksinkertaisesti ja toisinaan kolminkertaisestikin; eihän se
kannattanut. Hän oli sangen oppinut mies lakiasioissa ja esiintyikin
sellaisena; mutta missä sitten lienee ollut vika, en osaa selittää, –
nämä hänen oikeusjuttunsa maksoivat hänelle paljon; lopulta hän möi
perheomaisuutta muutamien satojen hinnasta vuodessa; mutta hän oli
sangen oppinut mies lakiasioissa, enkä minä tiedä hänen asioistaan
mitään, paitsi että tunnen suurta kunnioitusta itse sukua kohtaan; en
voinut sille mitään, että mieleni oli raskas, kun hän lähetti minut
naulaamaan pylväisiin ilmoitusta, jossa Timoleaguen vuokraoikeus
maineen ja irtaimistoineen kuulutettiin myytäväksi.

                                      Suom. O. Juurikoski.

CARLETON:

IRLANTILAINEN KYLÄ.

Findramoren kylä sijaitsi pitkän vihreän kukkulan juurella, jonka
ääriviiva muodosti matalan kaaren kohotessaan silmissä taivaanlakea
vastaan. Tätä kukkulaa koristivat pyökkilehdot, ja paikoin se oli kuin
metsän ympäröimä niitty. Heinäkuussa, jolloin sen ruoho oli pitkää,
olen viettänyt monet tunnit nauttien siitä yksin ja katsellen
aaltoilevaa liikettä, jonka aurinkoiset tuulet virittävät sen pinnalle,
tai pilvenvarjojen kiitoa, kun ne jättimäisten kummitusten tavoin
nopeasti pyyhkivät sen ylitse, samalla kuin huojuvien puiden kohina ja
niiden auringossa kimmeltävien lehtien vilajaminen tuotti sielulle
ilon, jonka pelkkä muistaminenkin herättää mielikuvituksessani
ikäänkuin haihtuvan kuvan valoisammasta maailmasta.

Tämän kukkulan juurella juoksi kirkas, korkeaäyräinen joki, jota
reunusti toisella puolen kaistale reheväkasvuista tasaista niittyä ja
toisella jonkinlainen kylän hanhien yhteislaidun, joiden valkoisia
höyheniä oli kesäaikaan hajallaan sen vihreällä pinnalla. Se oli myös
kyläkoulun poikien leikkikenttä, sillä siellä virtasi se joenkohta,
jonka poikaviikarit aivan oikein harkiten olivat valinneet
uintipaikakseen. Pieni rinne tai rannassa oleva juottopaikka toi heidät
virran partaalle, jonka pohja painui peloittavan syvälle toisella
rannalla olevan tammen ja kurimuksen kohdalla. Hyvin on muistissani
ensimmäinen kerta, jolloin uskalsin uida sen poikki, ja vielä nytkin
näen mielikuvituksessani ne kaksi vesililjamätästä, joihin kokemattomat
uimarit turvautuivat.

Noin pari sataa jaardia tämän paikan yläpuolella kulki kylästä
valtatielle johtava raitti (pieni syrjätie) joen poikki erästä
sellaista vanhaa kapeaa siltaa myöten, jonka kaarilaitteet kohoavat
pyöreiksi rummuiksi tien poikki – se on melkein ylipääsemätön sulku
hevosille ja ajopeleille. Kuljettaessa sillasta pohjoiseen päin näki
tien kummallakin puolen rivin matalia olkikattoisia taloja, ja jos
läheni yhden aika, päivällistunti, saattoi huomata sinisiä savupatsaita
kiemurtelevan savupiippujen jonosta, joista toiset oli tehty
pajunvitsoista ja raot päällystetty paksulla savikerroksella, toisten
ollessa vanhoja, kapeita, pohjattomia puupyttyjä; kolmannet, joiden
ulkonäkö ilmaisi parempaa makua, oli koristettu paksuilla pyöreillä
olkiköysillä ja liitetty kokoon kuin mehiläispesät orjantappuran
kuorella; monessa töllissä ei ollut muuta kuin avonainen savureikä.
Mutta savupa ei suinkaan pyrkinyt ulos laillista väyläänsä, vaan sitä
saattoi nähdä tunkeutuvan ilmoille pieninä pilvinä ovista ja
ikkunoista. Viimeksimainittujen ruudut, jotka enimmäkseen oli muiksi
ajoiksi tukittu vanhoilla hatuilla ja rievuilla, oli nyt jätetty ihan
auki, jotta savu pääsisi niistä vapaasti.

Ovien edustalla, oikealla ja vasemmalla, oli rivi tunkioita, joiden
jokaisen vieressä oli vielä lätäkkö vihreää pahanhajuista vettä. Ja jos
sattui tulemaan joku tanakan näköinen vaimo, jonka silmät olivat
vetiset ja jonka palmikoiduilla hiuksilla riippui höllästi keltainen
päähine, toisella käsivarrellaan palleroinen tenava ja kädessään
likavesisanko, niin tämän astian siekailematon tyhjentäminen mainittuun
lätäkköön oli omiaan lähettämään katsojan kylän läpi etusormi ja
peukalo painettuina (mistä syystä, sen asianomainen itse täydelleen
käsitti) tiukasti, vaikka vaistomaisesti sieraimia vastaan. Tästä
riippumatta saattoi vielä muistakin syistä tuntea halua kannustaa
rivakasti vauhtiin hevostaan, jonka kintereillä oli parhaillaan tusinan
verran haukkuvia rakkeja ja saman verran kirkuvia poikaviikareita, mikä
voi olla yhtä tehoisa vastenmielisyyden aihe kuin ilman tuoksu. Puheena
ei suinkaan ole maisema ilman eläviä olentoja, ja ratsastaja voi
huomata, jos hän oli niinkuin otaksun tarkkasilmäinen mies,
jok'ainoassa lätäkössä sian venkaleen makaamassa keskellä liejua,
havainnollisimmin edustamassa ylellistä mukavuutta ja päästäen silloin
tällöin pitkän yltäkylläisen röhkinän, joka ilmaisi verrattomasti sen
elämännautintoa, tai ehkä vanhan emakon lojumassa veltossa
lepoasennossa, puoli tusinaa porsaita sysimässä toinen toistaan
maitokulauksensa haussa ja nykien emon vatsaa pikku kärsällään, täysin
välinpitämättöminä niistä hajuista, joita heistä itsestään lähti.
Kesken kaiken kuuluu kukon kiekuminen sen räpytellessä ylpeänä siipiään
omalla tunkiollaan ja antaessa varoitusmerkin päivällishetken
lähestymisestä.

                      (Piirteitä ja tarinoita Irlannin talonpojista.)
                               Suomentanut Aino Tuomikoski.

CHARLES LAMB.

Klassillisella kirjallisuudella oli oma, Aristoteleen väärin
tulkittuihin ajatuksiin perustuva estetiikkansa, johon romantiikan
vapaudenvaatimus ei tietenkään soveltunut. Romantiikan rinnalla syntyi
myös sen teoreettinen perustelu, sen estetiikka, uudenaikainen
kirjallisuuden kritiikki. Tämän varhaisempia, huomattavia edustajia
olivat Coleridge, Charles Lamb (1775-1834), William Hazlitt
(1778-1830), Francis Jeffrey (1773-1850), William Gifford (1756-1826)
ja Thomas de Quincey (1785-1859) ym. Jeffreyn (The Edinburgh Review) ja
Giffordin (The Quarterly Review) harjoittamana tämä arvostelu oli
suomivaa, ylimielistä, poliittisten ennakkoluulojen ohjaamaa, tuottaen
tyydytystä vain arvostelijalle itselleen, tuskaa kirjailijalle ja huvia
yleisölle. Mutta muiden mainittujen nimien ansiosta kehittyi vähitellen
uusi arvostelun tyyli, pyrkimyksenä tunnontarkka syventyminen ajan
tilanteeseen, kirjailijan erikoisominaisuuksiin ja tarkoituksiin, ja
tuloksen määritteleminen myös siltä pohjalta lähtien. Täten syntynyt
arvostelu ei ole enää kohteeseensa imeytynyt loinen, vaan itsenäinen
tutkielma, joka elää omavaraista essee-elämäänsä. Miellyttävimpään ja
arvokkaimpaan muistoon on yllämainituista esseisteistä jäänyt Charles
Lamb, vieläkin tuore pakinoitsija, enemmän kirjailija kuin arvostelija,
jonka maine on maassansa korkealla, lähennellen Samuel Johnsonia. Lamb
oli lontoolainen, syntyisin vaatimattomista oloista, sai
koulukasvatuksensa Coleridgen toverina Christ's Hospitalissa 1782-89,
ja ryhtyi sitten palvelemaan liikeapulaisena, v:sta 1792 suuren
India-komppanian konttorissa. Tässä toimessa hän oli vuoteen 1825
saakka, jolloin erosi, saaden eläkkeen. Tähän perin tasaiseen
ulkonaiseen elämänkaareen sisältyy kuitenkin suurta, uhrautuvaa
sankaruutta. 1796 näet Lambin kymmentä vuotta vanhempi sisar, Mary,
mielenhäiriössä surmasi äitinsä, ja pääsi joutumasta mielisairaalaan
vain sen kautta, että Charles sitoutui pitämään hänestä huolta. Tälle
velvollisuudelle Charles sitten omistautui luopuen ainaiseksi oman
kodin aikeista. Kun vielä palkan vaatimattomuus teki elämän muuten
huolekkaaksi, oli tällä änkyttävällä, mutta siitä huolimatta
harvinaisen sattuvasanaisella, ilomielisellä, murheissansa hiukan
lasiin tirkistävällä, lomahetkinä kirjallisuuteen syventyvällä
konttorimiehellä täysi tekeminen elämänosuutensa hoitamisessa.
Kirjailijauransa hän aloitti runoilla, romaanilla Rosamund Gray
(1798) ja parilla epäonnistuneella näytelmällä. 1807 hän ryhtyi
filosofi William Godwinin pyynnöstä avustamaan tämän toimittamaa
Nuorison kirjastoa ja kirjoitti tällöin sisarensa Maryn kanssa (joka
oli ajoittain terve) kuuluisat Shakespearen tarinat (Tales from
Shakespeare), omana osuutenaan murhe-, Maryn osuutena huvinäytelmät.
Tämä työ saavutti tunnustusta ja tuotti hänelle 60 puntaa. Sen
innostamana sisarukset sommittelivat yhdessä vielä pari lastenkirjaa
(Mrs Leicesterin koulu – Mrs Leicester's School, 1807, ja Runoutta
lapsille – Poetry for Children, 1809) sekä Charles yksin Odysseuksen
seikkailut (Adventures of Ulysses, 1808). Kirjallishistoriallisesti
tärkeä tapahtuma oli Lambin 1808 ilmestynyt teos Näytteitä Englannin
näytelmärunoilijoista (Specimens of English Dramatic Poets). Sillä hän
kohotti näkyviin sekä Elisabethin ajan draaman, jonka Thomas Warton oli
jättänyt pois 1774-82 ilmestyneestä Englannin kirjallisuuden
historiasta, että omat harvinaiset erikoislahjansa kirjallisuuden
ymmärtäjänä, arvostelijana ja esittäjänä. Kirjoitelmat Shakespearesta
ja Hogarthista, jotka Lamb tämän jälkeen (ilman nimimerkkiä) julkaisi
Leigh Huntin aikakauslehdessä Reflector, vahvistivat tätä käsitystä.
1818 ilmestyivät Charles Lambin teokset (The Works of Ch. L.), mistä
oli mm. se seuraus, että Lambia pyydettiin uuden aikakauslehden,
London Magazinen avustajaksi. Tässä hän sitten 1820-25 julkaisi
kuuluisiksi tulleet pakinansa Elian esseet (The Essays of Elia),
joihin hänen pakinoitsijamaineensa etupäässä perustuu ja jotka ovat
hänen viimeinen kirjallinen työnsä. Ne ovat mitä sirointa, älykkäintä
ja luottamuksellisinta tarinointia, joiden juttelija jää joka kerta
mitä miellyttävimpään muistoon ja joiden kodikkaan hyrinän tapaamme
Dickensin parhaista tunnelmapaloista. Esseiden kirjoittajana on vain
Addison Lambin vertainen.

UNELMIEN LAPSET.

Haavekuva.

Lapset kuuntelevat mielellään kertomuksia vanhemmistaan niiltä ajoilta,
jolloin nämä olivat lapsia, ja koettavat ulottaa kuvitelmansa
käsittämään jotakin isosetää tai esiäitiä, josta ovat saaneet
perintäkuvan, mutta jota eivät ole koskaan nähneet. Tällaisessa
mielenvireessä pienokaiseni painautuivat viereeni hiljattain eräänä
iltana kuullakseen isoäitinsä äidistä, Fieldistä, joka asui suuressa
talossa Norfolkissa [Tällä tarkoitetaan Blakeswarea Hertfordshiressä,
jossa Lambin isoäiti Mary Field oli emännöitsijänä] (se oli sata kertaa
suurempi kuin se, jossa lapset ja heidän isänsä asuivat), missä olivat
sattuneet – niin ainakin yleensä uskottiin niillä tienoin – ne
murheelliset tapahtumat, joihin he olivat äskettäin tutustuneet
ballaadista Lapset metsässä. Varmaa on, että koko tarina lapsista ja
heidän julmasta sedästään oli kauniisti puuhun leikattuna tulisijan
yläpuolella suuressa hallissa, koko tarina aina Robin Punarintaan asti,
kunnes muuan hupsu rikas henkilö otatti sen pois pannakseen sijaan
uudenaikaisen marmorilevyn, jossa ei ollut mitään tarinaa. Tässä kohden
Alicen silmiin tuli samanlainen katse kuin hänen rakkaan äitinsä; sitä
olisi voinut sanoa moittivaksi, ellei se olisi ollut niin hellä.
Sitten kerroin edelleen, kuinka uskonnollinen ja kuinka hyvä heidän
isoäidin-äitinsä Field oli, kuinka kaikki rakastivat ja kunnioittivat
häntä, vaikka hän ei tosin ollutkaan tuon suuren talon emäntä, vaan
ainoastaan sen hoitaja (ja kuitenkin häntä saattoi muutamissa suhteissa
sanoa sen emännäksikin), minkä aseman hänelle oli uskonut tilan
omistaja, joka asui mieluummin uudemmassa ja hienommassa jostakin
naapurikreivikunnasta ostamassansa kartanossa. Joka tapauksessa
isoäidin äiti asui tuossa talossa kuin se olisi ollut hänen omansa ja
piti eläessään tavallaan yllä sen arvokkuutta. Sittemmin tuo suuri talo
rappeutui ja purettiin melkein kokonaan, ja kaikki sen vanhat
kaunistukset riisuttiin siltä ja kuljetettiin omistajan uuteen taloon,
jonne ne sijoitettiin ja jossa ne näyttivät yhtä tökeröiltä kuin jos
joku kuljettaisi pois ne vanhat hautakivet, jotka he olivat
hiljattain nähneet Abbeyssa, ja pystyttäisi ne C:n kullankiiltävään
vierashuoneeseen. Tässä John hymyili ikäänkuin sanoakseen: "Se olisi
tosiaankin hassua". Ja sitten kerroin heille, kuinka isoäitini kuoltua
hänen hautajaisiinsa kerääntyivät kaikki köyhät ja osa aatelistoakin
naapuriseuduilta monen monien mailien alueelta osoittamaan
kunnioitustaan hänen muistolleen, koska hän oli ollut niin hyvä ja
uskonnollinen, suorastaan niin hyvä, että osasi ulkoa koko Psalttarin,
jopa suuren osan Testamenttiakin. Tässä kohden pikku Alice levitti
kätensä. Sitten kerroin, millainen kookas, suoravartaloinen ja
viehättävä nainen heidän isoäidin-äitinsä Field oli ollut ja kuinka
häntä nuoruudessaan pidettiin parhaana tanssijana – tässä Alicen oikea
pikku jalka liikahteli vaistomaisesti, kunnes lakkasi, kun minä näytin
vakavalta – parhaana tanssijana, aioin sanoa, koko kreivikunnassa,
kunnes tuli julma tauti, jota sanotaan syöväksi, ja kukisti hänet
kipujen voimalla, mutta se ei voinut suinkaan tuhota hänen
mielenhilpeyttään tai masentaa häntä, vaan hänen henkensä pysyi
lannistumattomana, koska hän oli niin hyvä ja uskonnollinen. Sitten
kerroin, kuinka hänellä oli tapana nukkua yksin suuren yksinäisen talon
etäisessä huoneessa ja kuinka hän uskoi, että keskiyön aikaan ilmestyi
näkynä kaksi pikku lasta, jotka liukuivat ylös ja alas niitä suuria
portaita, joiden lähellä hän nukkui, mutta hän sanoi, etteivät "nuo
pikku lapset tehneet hänelle mitään pahaa", ja kuinka minä tavallisesti
pelkäsin, vaikka niinä aikoina hoitajattareni aina nukkui luonani,
koska en ollut puoleksikaan niin hyvä tai uskonnollinen kuin isoäiti –
ja kuitenkaan en koskaan nähnyt noita pikku lapsia. Nyt John rypisti
kulmiaan ja koetti näyttää rohkealta. Sitten kerroin, kuinka hyvä
isoäitini oli kaikille meille lapsenlapsilleen ja pyysi meidät
loma-ajoiksi luokseen suureen taloon, jossa varsinkin minulla oli
tapana viettää aikaani yksikseni tuijottamalla kahdentoista Caesarin,
Rooman entisten keisarien, vanhoja rintakuvia, kunnes vanhat
marmoripäät näyttivät taas saavan eloa tai minä tunsin ikäänkuin
muuttuvani samanlaiseksi marmoriksi kuin ne, kuinka en voinut koskaan
väsyä kuljeskelemaan tuossa suunnattomassa herraskartanossa, jossa oli
avaria, tyhjiä huoneita, kuluneita verhoja, irrallaan riippuvia
seinäverhoja ja puuleikkauksin koristettuja tammisia seinälaudoituksia,
joista kultaus oli melkein kokonaan hankautunut pois – kuinka
käveleskelin laajassa vanhanaikaisessa puutarhassa, joka oli melkein
yksinomaan minun hallussani, ellei silloin tällöin joku yksinäinen
puutarhurin apulainen osunut tielleni –, ja kuinka persikoita ja
nektaripersikoita riippui muureilla minun koettamatta koskaan poimia
niitä, koska ne olivat kiellettyjä hedelmiä, paitsi vain silloin
tällöin – ja koska minusta oli hauskempaa kuljeskella vanhojen
alakuloisen näköisten marjakuusien tai petäjien keskellä ja poimia
punaisia marjoja ja käpyjä, jotka eivät kelvanneet mihinkään muuhun
kuin katseltaviksi – tai loikoa vehmaalla nurmikolla kaikki ihanat
puutarhan tuoksut ympärilläni – tai maata lekotella kahvihuoneessa,
kunnes melkein saatoin kuvitella kypsyväni itsekin appelsiinien ja
sitruunain keralla tuossa herttaisessa lämmössä – tai katsella
salakoita, jotka uida sujauttelivat edestakaisin kalalammikossa
puutarhan perällä, jonkin suuren, juron hauen makaillessa lammikon
syvyyden puolimaissa liikahtamatta, ikäänkuin pilkaten pikkukalojen
hilpeyttä – kuinka nautin enemmän näistä joutilaan puuhakkaista
huvituksista kuin kaikista sulotuoksuisista persikoista,
nektaripersikoista, appelsiineista ja muista sellaisista lasten
tavallisista herkkupaloista. Tässä kohden John sujautti salavihkaa
takaisin hedelmälautaselle viinirypäletertun, jonka hän Alicen tieten
oli aikonut jakaa tämän kanssa, ja molemmat näyttivät halukkailta
luopumaan siitä ja pitämään sitä sopimattomana. Sitten kerroin
heille jonkin verran painokkaammalla äänensävyllä, kuinka heidän
isoäitinsä-äidin, Fieldin, vaikka hän rakastikin kaikkia
lapsenlapsiaan, saattoi kuitenkin sanoa rakastaneen erikoisesti heidän
setäänsä John L–a, koska tämä oli niin kaunis ja reipas nuorukainen ja
meidän kaikkien kuningas ja kun hänellä, sen sijaan että olisi
kuhnustellut yksinäisissä loukoissa niinkuin muutamat meistä, oli
tapana nousta kaikkein tulisimman hevosen selkään, minkä suinkin sai
käsiinsä, vaikka oli vielä yhtä pieni tenava kuin toisetkin, ja
karauttaa sillä puolen kreivikunnan pituudelta samana aamuna ja liittyä
metsästäjien seuraan, jos heitä oli joitakin liikkeellä – ja kuitenkin
se setä rakasti vanhaa suurta taloa ja puutarhaakin, mutta hän oli
liian eloisa pysyäkseen aina niiden piirissä – ja kuinka tuo setä oli
miehen ikään vartuttuaan yhtä urhea kuin kauniskin ja herätti kaikkien,
mutta varsinkin lasteni isoäidin-äidin, Fieldin, ihailua, ja kuinka
hänellä oli tapana kantaa minua – minä kun olin rampa ja hän oli
melkoisesti minua vanhempi – monen monta mailia, kun en voinut
kivultani kävellä – ja kuinka hänestäkin tuli myöhemmin elämässään
rampa, enkä minä aina (pelkäänpä) ottanut huomioon tätä seikkaa, kun
hän oli kärsimätön ja tuskissaan, enkä tarpeeksi muistanut, kuinka
huomaavainen hän oli ollut minua kohtaan ollessani kipeäjalkainen, ja
kuinka sitten hänen kuoltuaan, vaikka hän ei ollut vielä ollut
vainajana tuntiakaan, näytti siltä kuin hän olisi ollut kuolleena jo
hyvän aikaa, – sellainen välimatka on elämän ja kuoleman välillä –,
ja kuinka minä mielestäni kestin hänen kuolemansa varsin hyvin alussa,
mutta jälkeenpäin se ahdisti minua ahdistamistaan, ja vaikka en itkenyt
enkä masentunut siitä niin kovasti kuin jotkut masentuvat ja niinkuin
luulisin hänen masentuneen, jos minä olisin kuollut, niin kaipasin
häntä kuitenkin kaiket päivät, enkä tietänyt ennenkuin vasta silloin,
kuinka paljon olin häntä rakastanut. Kaipasin hänen ystävällisyyttään
ja kaipasin hänen äreyttään ja toivoin, että hän taas olisi elossa ja
riitelisi kanssani (me nimittäin riitelimme välistä), mikä olisi ollut
hauskempaa kuin se, ettei häntä ollut lainkaan olemassa, ja olin yhtä
onneton ilman häntä kuin setä raukan itsensä oli täytynyt olla, kun
tohtori leikkasi pois hänen jalkansa. Tässä lapset rupesivat itkemään
ja kysyivät, eivätkö ne pienet suruvaatteet, jotka heillä olivat
yllään, olleetkin John sedän vuoksi, ja rukoilivat minua lakkaamaan
puhelemasta heidän sedästään ja sen sijaan kertomaan heille jotakin
heidän kauniista äiti vainajastaan. Sitten kerroin, kuinka seitsemän
pitkän vuoden ajan, välistä toivon, välistä epätoivon vallassa, mutta
hellittämättä tavoittelin ihanaa Alice W–nia, ja sikäli kuin lapset
saattoivat ymmärtää selitin heille, mitä kainous ja ujous ja
suostumattomuus merkitsevät nuorissa neidoissa – ja silloin äkkiä
kääntyessäni Aliceen päin näin ensimmäisen Alicen sielun katselevan
lapsen silmistä niin todellisena ja uudelleen henkiinheränneenä, että
aloin epäillä, kumpi heistä seisoi siinä edessäni tai kenen tuo vaalea
tukka oli. Ja minun seisoessani siinä tuijottamassa eteeni muuttuivat
molemmat lapset vähitellen hämärämmiksi silmissäni ja loittonivat
loittonemistaan, kunnes viimein vain kaksi alakuloista hahmoa näkyi
äärimmäisen etäällä puhumattomina, mutta tehden minuun oudolla tavalla
aivan sen vaikutuksen kuin olisivat puhuneet: "Emme me ole Alicen
lapsia emmekä sinun emmekä ylipäänsäkään lapsia. Alicen lapset sanovat
Bartrumia isäksi. Me emme ole mitään. Olemme vähemmän kuin ei mitään ja
kuin unet. Olemme vain mitä olisi voinut olla, ja meidän on odotettava
Lethen ikävillä rannoilla loputtomat ikuisuudet, ennenkuin meillä on
elämä ja nimi." Ja herätessäni samassa huomasin istuvani kaikessa
rauhassa vanhanpojan nojatuolissani, jossa olin vaipunut uneen,
uskollinen Bridget yhä vieressäni niinkuin ennenkin – mutta John L.
(eli James Elia) oli iäksi poissa.

                                              (Elian esseet.)
                                       Suomentanut Aino Tuomikoski.

OXFORDILAINEN LIIKE.

Englannin kansan vanhastaan voimakkaat uskonnolliset taipumukset, jotka
olivat viimeksi, 1700-luvulla, löytäneet ilmaisunsa Wesleyn
metodismissä, ohjautuivat romantiikan kautta, sen keskiaikaan
kohdistuvan ihailun johdosta, erikoiseen uskonnolliseen herätykseen,
joka tunnetaan "oxfordilaisen liikkeen" nimellä. Tämä rajoittuu
oppineisiin yliopisto- ja sivistyneistöpiireihin, vaipuu taistellessaan
vallankumouksen ratsionalismia vastaan romanttiseen mystiikkaan, ja
päätyy sitä tietä ihailemaan katolisen kirkon ajanhuurretta ja
sielunturvaa. Historialliselta kannalta se siis on ymmärrettävä
vallankumouksellisen, radikaalisen kielteisyyden vastaliikkeeksi, oman,
itsenäisen ajattelun hylkäämiseksi, antautumiseksi epäilyksittä
tuonpuoleisten voimien johdettavaksi, harvinaiseksi ilmaukseksi
roomalaiskatolisen kirkon aina voimakkaasta hypnoosista. Romanttinen
voimayksilö laskee aseensa ja luopuu taistelusta. Liikkeen pohjana
olevan vilpittömän uskonnollisen hengen ilmaisi ensin runoilija,
Oxfordin runouden professori ja pappi John Keble (1792-1866)
runokokoelmassaan Kristitty vuosi (The Christian Year, 1827) ja
kuuluisassa "kansakunnan uskosta luopumista" ("on national apostasy")
koskevassa saarnassansa Oxfordissa 1833. Keble vaati "ehdotonta
kuuliaisuutta esivaltaa ja kunnioitusta katolista traditiota kohtaan,
lujaa uskoa pappeuden jumalalliseen kutsumukseen ja sakramenttien
tosiasiallisuuteen" ja varoitti "riippumattoman mietiskelyn
vaarallisuudesta". Keblen muusta tuotannosta mainittakoon runokokoelma
Viattomien lyyra (Lyra Innocentium, 1846). Hienolla, tosipuhtaalla,
hurskaalla ja jalolla olemuksellaan Keble oli hyvänä todistuksena
opetuksensa korkeasta tasosta ja tarkoituksesta. Keblen suunnan
innokkaimpia kannattajia oli John Henry Newman (1801-90), lontoolaisen
pankkiirin poika, pappi, joka oli kuulemassa mainittua Keblen saarnaa
ja aloitti sen johdosta sarjajulkaisun Aikain katselmuksia (Tracts
for the Times). Niiden tarkoituksena oli tukea anglikaanisen kirkon
auktoriteettia, vaatia sen piispoille apostolisen perimyksen oikeutta,
teroittaa lujan siveellisen kurin, oikean opin ja sakramenttien
merkitystä, ja suojella kirkon jumalallista rituaalia. Tämän sarjan
mukaan liikettä on myös sanottu "traktaattiliikkeeksi". Tehden lopuksi
sen hengestä ja pyrkimyksistä loogillisen johtopäätöksen Newman kääntyi
1845 roomalaiskatolisuuteen. Myös Newman oli runollisesti lahjakas
henkilö, julkaisten 1834 runokokoelman Apostolinen lyyra (Lyra
Apostolica), johon sisältyy mm. hänen tunnettu virtensä Mua johtaos
(Lead Kindly Light), ja 1865 runoelman Gerontiuksen uni (The Dream of
Gerontius) ym. Uskonnollisen sielunelämän kuvauksena on huomattava
hänen Elämän puolustuskirjoituksensa (Apologia pro vita sua, 1864).
1879 hänet nimitettiin kardinaaliksi.

NEWMAN:

MUA JOHTAOS.

    Mua johtaa, Valo, suo sun armaan kois,
        mua johtaos;
    yö musta on, ja kodist' eksyin pois;
        mua johtaos.
    Käteeni käy; en pyri voimaton
    ma ääriin maan: yks askel kyllin on.

    Sult' ennen milloinkaan en pyytänyt:
        oi, johtaos;
    vaan valitsin tien itse; mutta nyt
        mua johtaos.
    Iloja etsin ja, vaikk' arkaillen,
    myös ylpeilin... suo unhoon jäädä sen.

    Mua voimas siunasi, siks edelleen
        sa johtaos
    mua yli soitten, vuorten, virtain veen
        sun koittohos,
    jott' aamun kera nään sen enkelin,
    jonk', aarteeni, ah, hetkeks kadotin.

KEBLE:

KIRJA.

    On kirja, joka julistaa
        totuuden taivaisen,
    ja josta kaiken tiedon saa,
        mi tääll' on tarpehen.

    Työt Luojan sieluss' inehmon,
        teill' ilmain, päällä maan,
    sen kirjan sivuja ne on,
        jok' ohjaa Jumalaan.

    On taivas, kaiken syleillen,
        kuin Luojan rakkaus,
    mi liikkeet säätää kaikkeuden
        ja on sen perustus.

    Kuu taivaan teitä vaeltaa,
        ja Kirkko teitä maan,
    mut valon, kaiken loiston saa
        ne Auringoltaan vaan.

    Nimeä ylint' ylistää
        suin kymmentuhansin meri,
    ja laulu yhtyy tää
        keruubi-lauluihin.

    Tuul' ulvoin, tuli raivoten
        Sun voimaas julki tuo,
    vaan tuulenhenkäys hiljainen
        vain vie Sun Henkes luo.

    Maailmaa kaks on; synnin vaan
        vuoks silmä inehmon
    ei eroa nää taivaan, maan,
        jotk' itsessämme on.

    Sain silmät Sulta, jotta työs
        ma rakkaat näkisin:
    suo mulle moinen sydän myös,
        Sua ain' ett' etsisin.

Molemmat suomentanut Toivo Lyy.

THOMAS CARLYLE.

Englannin kansan käytännöllinen luonne ilmenee sen filosofiassakin: sen
keskuudesta lähtöisin oleva oppi tiedon synnystä on käytännöllisen,
asiallisen ajattelun vastalause skolastista teoreettisuutta vastaan.
Ennenpitkää se ajattelu, mikä sisältyi "valistuksen" ja "hyödyn"
aikakauteen, ohjautui pohtimaan todellisen hyödyn asiaa. Tältä pohjalta
syntyy Jeremy Benthamin (1748-1832) utilitaristinen eli "hyödyn"
filosofia, jonka mukaan yhteiskunnallisen ja lainsäädännöllisen
toiminnan perusohjeena ja silmämääränä on oleva "suurin mahdollinen
onni suurimmalle mahdolliselle luvulle". Tällä käytännöllisellä
fiosofialla, jonka jatkaja ja kehittäjä oli Benthamin seuraajaksi
kasvatettu John Stuart Mill (1806-1873), ja jonka muita kuuluisia nimiä
ovat sosialistinen rikas kokeilija Robert Owen (1771-1858) ja
ranskalainen F. M. Fourier (1772-1837), on ollut syvä vaikutus
yhteiskunnalliseen ajatteluun ja kehitykseen. Mutta tämän selkeän ja
loogillisen ajattelun rinnalla on Englannin kansassa myös taipumusta
mystiikkaan, kuten sen voimakkaat uskonnolliset liikkeet osoittavat.
Tutustuttaessa Thomas Carlylen elämäntyöhön ja persoonallisuuteen
tuntuu siltä kuin olisi hän syntynyt edustamaan filosofian ja uskonnon
yhtynyttä mystillistä voimaa, ja tulkitsemaan sitä profeettana,
saarnaajana ja runoilijana. Hänen julistuksensa on irtautunut
utilitaristien käytännöllisestä, aineellisesta hyödystä, ja sen
vastapainoksi suuntautunut teroittamaan suurten persoonallisuuksien,
ylevien sielujen johtavaa merkitystä ihmiskunnan vaiheissa. Carlyle oli
muurarinpoika Skotlannista, Ecclefechanista, syntynyt 1795. Hän
opiskeli Edinburghin yliopistossa 1809-13, etupäässä matematiikkaa,
aikoi jonkin aikaa papiksi ja tuli 1814 opettajaksi kotiseutunsa
kouluun, Annanin "akatemiaan". Täällä ollessaan hän luki paljon mm.
saksalaista kirjallisuutta, aloittaen sen syventymisen saksalaiseen
henkeen, ennen muita Goetheen, josta sittemmin tuli niin tärkeä puoli
hänen elämäntyössään. 1816 hän siirtyi Kirkcaldyn kouluun, ent.
koulutoverinsa ja sittemmin maankuulun saarnaajan Edward Irwingin
työtoveriksi. Oltuaan täällä kaksi vuotta hän muutti 1818 Edinburghiin,
jossa eli antamalla yksityisopetusta ja kirjoittelemalla. Hänen
terveytensä oli tähän aikaan huono, hän kärsi unettomuudesta,
pitkällisestä kuumeesta ja vatsakatarrista, joka on tullut
historialliseksi yhtenä selityksenä hänen happamaan äreyteensä.
Kesäkuussa 1821, uintimatkalla, hän sai oman kertomuksensa mukaan kokea
"henkisen uudestaan syntymisen", päättäen heittää "vinkuvan surunsa" ja
ryhtyä "julmaan vastarintaan" kurjuuttansa vastaan. Hänen
saksalaisuusharrastustensa ensimmäinen tulos, Wilhelm Meister-
käännös, ilmestyi 1824. Samana vuonna Carlyle kävi ensi kerran
Lontoossa, jossa tutustui Coleridgeen, Hazlittiin ym. huomattaviin
kirjallisiin henkilöihin, lausuen heistä ytimekkäitä määritelmiä.
Seuraavana vuonna ilmestyi Schillerin elämä (The Life of Schiller,
1825). Tämän jälkeen Carlyle tutustui "mustaan maakuntaan", Englannin
teollisuusalueeseen, meni naimisiin 1826, ja asettui Edinburghiin,
ruveten elämään käännöstyöllä. Tuloksena oli 4 osaa Näytteitä Saksan
romaaneista (Specimens of German Romance, Tieck, Musaeus ja Richter).
Hän toimi myös Edinburgh Review'n avustajana, julkaisten siinä
esseitä mm. Burnsista. Tällöin hänet jo tunnettiin Saksassa
saksalaisuuden ystävänä; hän oli kirjeenvaihdossa Goethen kanssa, joka
lausui Eckermannille odottavansa hänestä paljon. 1828-34 Carlyle asui
vaimonsa maatilalla Craigenputtockissa, julkaisten tänä aikana,
1833-34, mm. kuuluisan omaelämäkerrallisen romaaninsa Sartor Resartus
eli herra Teufelsdroeckin elämä ja mielipiteet (– or Life and Opinions
of Herr T.), jossa tuntuu Richterin vaikutusta, mutta josta
ennenkaikkea Carlylen oma persoonallisuus, hänen erikoinen
filosofis-runollinen mystiikkansa ja ytimekäs, ilmehikäs tyylinsä nyt
täysin kehittyneinä ilmentyvät. 1834 Carlyle muutti Lontooseen, Cheyne
Row 5, jossa asui kuolemaansa saakka. Ranskan vallankumous (The
French Revolution), hänen ensimmäinen historiallinen teoksensa,
ilmestyi 1837, hankkien hänelle sekä mainetta että tuloja. Samana
vuonna hän rupesi pitämään julkisia luentoja, kaikkiaan neljä sarjaa,
joista viimeinen käsitteli Sankareita, sankarien palvontaa ja
sankaruutta historiassa (Heroes, Hero-Worship, and the Heroic in
History). Se ilmestyi kirjana 1841 ja tulkitsee kuvaavasti tekijänsä
uskoa suurten persoonallisuuksien johtavaan merkitykseen ihmiskunnan
historiassa. 1838 ilmestyi Sekalaisia (Miscellanies), seuraavana
vuonna voimakas lentokirjanen chartismista (Chartism), jossa hän
moittii yhteiskunnan mädännäisyyttä, 1843 Mennyttä ja nykyistä (Past
and Present, suomennettu) ja 1845 Cromwellin kirjeet ja puheet
(Cromwell's Letters and Speeches), jossa hän antoi tämän siihen saakka
enimmäkseen moititun valtiomiehen puhua puolestaan ja kohotti hänet
oikeudenmukaiseen asemaan. 1842 hänen anoppinsa kuoli, jättäen
Carlylelle sievoisen vuositulon, joka kirjailijatulojen kanssa
lopullisesti hälvensi taloudelliset huolet. 1850 hän julkaisi
kiukkuisen yhteiskunnallisen lentokirjasen Viimeisten päiväin
kirjelmiä (Latter Day Pamphlets), joka herätti huomiota erikoisesti
siksi, että hän näytti siinä eräillä edellytyksillä hyväksyvän
orjuuden, ja 1851 ystävänsä John Sterlingin, Timesin kuuluisan
avustajan ja monia koetelleen kirjailijan elämäkerran (Life of John
Sterling). 1858 valmistui hänen viimeisen suurteoksensa Fredrik II:n
historian (The History of Friedrich II) kaksi ensi osaa; loppu
ilmestyi vasta 1865. Tällöin hän oli jo saavuttanut tunnustetun hengen
suurmiehen aseman; mm. hänen kotimaansa Skotlanti osoitti hänelle
kunnioitustaan valitsemalla hänet 1865 Edinburghin yliopiston lordi
rehtoriksi; virkaanastujaiset seuraavana vuonna muodostuivat suureksi
hetkeksi. Hänen vaimonsa kuolema samana vuonna oli hänelle syvä
suru, varsinkin kun hän puolisonsa päiväkirjasta ymmärsi usein
laiminlyöneensä häntä. Kirjoittaen Muistelmiansa (Reminiscences, ilm.
1881) ja pari pienempää historiallista tutkimusta, toimitellen
kirjallista jäämistöänsä, tarkoin seuraten suurpolitiikkaa
(Saksan-Ranskan sotaa, jossa lämpimästi kannatti Saksaa, ja Irlannin
kysymystä, jossa vastusti Gladstonea) hän vietti elämänsä iltaa "synkän
vakavana, hiljaisena ja surullisena vanhuksena, tuijottaen olevaisen
loppukuiluun, mykässä keskustelussa Kuoleman, Tuomion ja
Iankaikkisuuden kanssa". Thomas Carlyle poistui elämästä helmik. 5 p.
1881, ja haudattiin sukunsa viereen Ecclefechaniin. Hänen julistuksensa
sisältönä oli persoonallisuuden voiman ja merkityksen tehostaminen,
mikä oli ilmausta hänen omasta rajattomasta itseluottamuksestaan,
yksilöllisyydestään ja mystillisestä uskostaan korkeaan kutsumukseen.
Näillä ajatuksillaan, joita on pidettävä romantiikan persoonapalvonnan
johdannaisina ja kehittyminä, jotka merkitsevät demokratian
yhdenvertaisuusaatteiden vastustamista, ja jotka usein kohoavat
yleväksi runoudeksi, Carlyle vaikutti syvästi aikansa henkeen osoittaen
sille korkeat päämäärät. Ja siksi hän on Viktorian aikakauden clarum
ac venerahile nomen – mainio ja kunnioitettava nimi.

SANKARIN-IHAILU.

Tämän kirjoittajan kannalta "sankarin-ihailu", jota nimitystä hän on jo
ennenkin käyttänyt, tarkoittaa paljoa enemmän kuin valittua
parlamenttia tai viisaimmista kokoonpantua ylimystöä, sillä hänen
murteellaan se on kaikenlaisen "ihailun", todellisen arvon ja
aateluuden varsinainen, äärimmäinen olemus ja korkein käytännöllinen
täydellisyys. Sellaista autuasta parlamenttia ja, jos se kerran
saataisiin toimeen, autuasta viisainten ylimystöä, Jumalan ja ihmisten
kunnioittamaa, hän todellakin odottelee, yhä täydellistyvää, joka olisi
maailman ylimpänä todellisena huippuna, kun maailma vapautetaan
valeihailusta ja uudestaan elähdytetään ihailulla, totuudella ja
siunauksella! Hän arvelee, että sankarin-ihailu, jota maailman kunakin
eri aikakautena on erilaisena ollut, on ihmisten kesken kaiken
yhteiskunnallisen toiminnan sielu; että mikäli sitä harjoitetaan hyvin
tai huonosti, sikäli se myöskin täsmällisesti osoittaa, millä hyvin-
tai pahoinvoinnin asteella maailman asiat ovat. Hän arvelee, että me
ylipäätänsä harjoitamme sankarin-ihailuamme huonommin kuin mikään kansa
ikinä ennen meitä; että sellaiset kuin Burns veronkantaja, Byron
kirjallisuuden leijona, ovat kaikin puolin tarkastettuina
todellisuudessa alhaisempia ja petollisempia ilmiöitä kuin Odin jumala
tai Muhammed, Jumalan profeetta. Tämän kirjoittaja on siis selvästi
sitä mieltä, että meidän on opittava paremmin harjoittamaan
sankarin-ihailuamme; että parannus tähän suuntaan on kansan sielun
herättämistä lamautumistilasta, samalla kuin meihin palautetaan
autuasta elämää, – taivaan autuasta, ei mammonan galvaanista kirottua
eloa. Se, että taas herätetään henkiin lamautunut, joka ilmeisesti on
kuolemaisillaan ja joutumassa viimeiseen kuolinkamppailuun, ellei sitä
virvoiteta, se eikä mikään muu näyttää kaiken täytännöltä.

"Sankarin-ihailu", jos tahdotte, – niin, ystävät; mutta ennen kaikkea
siten, että itsellämme on sankarin mieli. Kokonainen maailma
sankareita; ei lakeijain maailma, jossa sankarikuningas ei voi hallita:
siihen me tähtäämme! Me puolestamme tahdomme erottaa itsestämme kaiken
lakeijamaisuuden, alhaisuuden ja valheellisuuden; sitten me toivomme
saavamme jaloutta ja totuudenrakkautta yläpuolellemme, ei ikinä
ennenkuin sitten. Tämä on uudistuksemme, eikä meillä ole vähintäkään
toivoa muusta kuin tästä ja mitä tästä seuraa. Uudistuksen, kuten
laupeuden, täytyy alkaa kotoa. Kun se kerran on kotona hyvällä
kannalla, säteilee se sitten ulospäin, vastustamattomana, kaikkeen,
mitä koskemme ja käsittelemme, puhumme ja teemme, sytytellen yhä uutta
valoa, lukemattomien kosketusten avulla, leviten geometrisessä
sarjassa, kauas ja lavealle, – tehden vain hyvää, minne tahansa
leviää, eikä pahaa.

Niin, ystävät: sankareita kuninkaina ja lisäksi maailma, joka ei ole
epäsankarillinen – tätäpä turvaa ja onnen satamaa kohti Korkein valta
meitä ajaa läpi kaikkien näiden myrskyisten merten, Ranskan
vallankumousten, radikalismien, Manchesterin kapinoiden, joista näinä
pahoina aikoina sydän käy kipeäksi. Vaan kiitetty olkoon Korkein valta,
miten ankara onkin! Sitä satamaa kohti me pyrimme, ystävät;
ponnistelkoot kaikki rehelliset, mikäli heissä kykyä on, urheasti,
herkeämättä, tuhatkertaisesti ahkeroiden, sinne päin, sinne päin! Ihan
selvää on minusta, että saavumme sinne tai muutoin joudumme valtamerten
syvyyksiin.

Sillä vaikka hirveät tuskat, aavat meret ja ulvovat kuilut ovat
edessämme, niin eikö merkitse mitään, jos iäisellä taivaalla taas
kerran paljastuu näkyviin johtotähti, ainainen valo, loistaen läpi
kaikkien rajusäiden ja ärjyvien aaltojen, aina kun kohoamme
aallonpohjasta, siunattu majakka kaukana näköpiirin reunalla, jota
kohti meidän on herkeämättä henkemme takaa ohjattava? Eikö se ole
mitään, – oi taivas, eikö se ole kaikki? Siellä on sankarien luvattu
maa, tuon taivaanvalon kohdalla, veljet, kukoistavat autuaitten saaret,
– tuolla, tuolla! Sinne me tahdomme, siellä oleskelevat kaikki
sankarit nyt ja vastedes: sinne päin, kaikki te sankarimielet! – Kun
taivaan johtotähti kerran on kirkkaana silmissämme, silloin jokainen
tosi mies pysyy aluksessa uskollisesti omassa työssään ja katoamaton
toivo mielessä kaikki vastukset torjutaan ja masennetaan! Niin, kun
aluksen kokka kerran on käännetty siihen suuntaan, eikö kaikki jo
silloin ole hyvin? Sairaasta kuluttavasta kurjuudesta on tullut ylevä,
miehekäs pyrkimys nähtävää päämäärää kohti. "Kuristava painajainen ei
meitä enää kurista, sillä me liikahdamme sen koskettaessa; painajainen
on jo paennut."

ONNELLINEN.

Kaikki työ, puuvillankehruukin, on jaloa; ainoastaan työ on jaloa:
olkoon se tässä sanottu ja vakuutettu vieläkin kerran. Ja samoin on
kaikki arvokkuus vaivalloista; mukava elämä ei ole ihmisen eikä minkään
jumalan mukaista. Kaikkien jumalien elämä esiintyy meille ylevänä
murheena, – vakavuutena äärettömässä kamppailussa ääretöntä työtä
vastaan. Ylhäisin uskontomme on nimeltään: "murheen ihailu". Sillä
ihmisen pojalla ei ole muuta ylevää seppeltä, syystä tai syyttömästikin
kannettavaa, kuin orjantappuraseppele! Nämä asiat, puhuttuina sanoina
tai, vieläkin paremmin, tunnettuina vaistoina vireillä kunkin
sydämessä, olivat ennen hyvin tuttuja.

Eikö inhimillisen harrastuksen koko kehnous, koko ateismi, joksi sitä
sanon, nykyisten miespolvien taholla kuvastu näiden elämänfilosofiasta:
vaatimuksesta saada olla, kuten sanotaan, "onnellinen"? Jokaisella
viheliäisimmälläkin nulikalla on pää täynnä sitä aatetta, että hän on,
tulee olemaan tai kaikkien inhimillisten ja jumalallisten lakien mukaan
olisi oleva "onnellinen". Hänen, mitä viheliäisimmän nulikan,
toivomukset on täytettävä; hänen, mitä viheliäisimmän nulikan, päivien
on saatava kulua suloisessa ainaisen nautinnon huumeessa, mikä on
jumalillekin mahdotonta. Profeetat saarnaavat meille: Sinä tulet
olemaan onnellinen; sinun pitää rakastaa kaikkea suloista ja sitä
löytää. Ihmiset ruikuttavat: Miksi emme olekaan löytäneet onnea?

Me emme pane inhimillisten velvollisuuksien pohjaksi korkeimman
jalouden periaatetta, vaikkapa jalouden käsittäisimme kuinkakin
kierosti, vaan periaatteena pidämme korkeinta onnea. Meilläkin tuntuu
sana "sielu", kuten eräissä slaavilaisissa murteissa, merkitsevän samaa
kuin "vatsa". Väittelemme ja puhumme parlamenteissamme ja muualla
ikäänkuin sanat eivät tulisi sielusta, vaan vatsasta, – minkä vuoksi
puheharjoituksistamme onkin niin vähän hyötyä. Emme puolla Jumalan
oikeutta; meitä ei hävetä seistä ruikuttamassa ja puoltamassa omia
"etujamme", omia tulojamme ja kauppavoittojamme. Sanomme: ne ovat niin
monen "etuja"; meissä on niin kiihkeä harrastus heidän hyväkseen!
Vaadimme vapaakauppaa, hyvällä syyllä kiljuen ja hyväntahtoisina, jotta
köyhemmät kansanluokat, joiden asema nykyään on kauhea, saisivat
Amerikasta halvempaa silavaa. Miehiä nousee vapaakaupan puoltajien
lavoille, kysyen: Kuinka voi englantilaisten lannistamatonta henkeä
pitää yllä ilman runsasta silavaa? Kansamme on perikatoon menossa! –
Ihan varmasti, ystäväni, silavan runsaus on hyvä ja välttämätön; mutta
epäilen teidän ikinä saavan silavaakaan tähdätessänne vain tuohon. Te
olette ihmisiä, hyvin tai pahoin pideltyjä, ettekä petoeläimiä!
Korkeimman onnen periaate, mikä teillä on, näyttää minusta pian
muuttuvan jotenkin onnettomaksi. – Entä jos herkeisimme
lörpöttelemästä "onnesta" ja jättäisimme sen lepäämään omalla
perustuksellaan, kuten sen tapana oli!

"Onnellinen", veljeni? Ensiksikin, mitä sillä on väliä, oletko
onnellinen vai et? "Tänään" muuttuu niin pian eiliseksi, kaikista
huomispäivistä tulee eilisiä, eikä silloin enää kysytä "onnea", vaan
aivan toista. Vieläpä sinussa on niin pyhää sääliä jäljellä ainakin
itseäsi kohtaan, että omat vaivasikin, kerran siirryttyään eilisiksi,
muuttuvat sinulle riemuksi. Sitä paitsi et tiedä, mikä taivaallinen
siunaus ja välttämätön parannusvoima niissä oli; sen saat tietää vasta
monen päivän perästä, kun viisastut!

Totisesti se mies, joka "onneansa" pauhaten ja kiristellen rehkii, –
pauhaten joko vaaliuurnilla, runoissa tai missä tahansa yrityksissä ja
puuhissa –, se mies ei minusta näytä sopivan meitä auttamaan
"roistojemme ja pelkuriemme vangitsemisessa"! Ei, ennemmin hän on
vähällä lisätä niiden lukua, – ainakin yhdellä ykkösellä ja sen
jatkolla! Ota myös lukuun, että tämä on ihan nykyaikaista eikä kuulu
vanhoihin sankariaikoihin, vaan näihin uusiin pelkurimaisiin. "Onni
elämämme tarkoituksena", kaikki tämä kurja keinottelu ei ole, kun
oikein laskemme, vielä kahdenkaan vuosisadan ikäinen maailmassa.

Ainoa onni, josta kunnon mies koskaan on paljoa välittänyt, on onnea
saada työnsä tehdyksi. Ihmisen ainoa onnettomuus on lopulta se, ettei
hän voi tehdä työtä, ettei hän saa päämääräänsä ihmisenä toteutetuksi.
Katso, päivä on nopeasti kulumassa, elämämme on nopeasti kulumassa, ja
tulee yö, jolloin ei kukaan tee työtä. Yön kerran tultua onnemme,
onnettomuutemme, on mennyttä, kerrassaan kadonnutta – sellaista, mikä
ennen on ollut. Mutta työmme – se ei ole mennyttä, kadonnutta: katso,
työmme pysyy tai sen puute pysyy, läpi määräämättömien aikojen, ja se
on meillä nyt iäti ainoana kysymyksenä! Mitä olet tehnyt ja miten?
Onni, onnettomuus: se kaikki oli vain se palkka, jonka sait. Olet sen
kaiken kuluttanut pysyäksesi elossa tähän asti; ei penniäkään ole
sinulle jäänyt, kaikki on kulutettu, syöty: mutta työsi, missä on
työsi? Pian, anna kuulla, katsotaanpa työtäsi!

Tosiaankin: ellei ihminen olisi nälkäinen pelkuriparka ja lisäksi
pölkkypään tapainen, niin hän lakkaisi arvostelemasta muonaansa noin
suunnattomasti ja arvostelisi ennemmin itseään, mitä hän saa muonallaan
toimeen!

                                      (Entistä ja nykyistä.)
                                      Suomentanut Werner Anttila.

THOMAS BABINGTON MACAULAY.

Suurten sielujen mystillistä kutsumusta ajattelevaa, yleviin näkyihin
vaipuvaa, omatekoisella erikoistyylillään saarnaavaa ja huudahtelevaa
Carlylea ei voi olla vertaamatta viittä vuotta nuorempaan Macaulay'in,
hänen kilpailijaansa esseistinä ja historioitsijana. Yhtäläisyyksiä ei
juuri ole, vain vastakohtia. Näkijänä ja filosofina Carlyle pyrkii
tunkeutumaan ihmisten ja asioiden ytimeen niiden syvimmän sielunelämän
kannalta ja ilmaisemaan sen tarkoituksiaan varten luomallaan tyylillä;
olematta näkijä tai filosofi Macaulay asettaa historiallisen esityksen
ihanteeksi asioiden objektiivisen toteamisen ja järjestämisen
lukijan ohi liukuvaksi maalaukselliseksi kulkueeksi, ilmaistuna
oratoorisella tyylillä, jossa lauseet asettuvat komeakaikuisiksi
jättiläis-anapesteiksi, aaltoillen tyynessä, mahtavassa tahdissa.
Carlyle kehoittaa alati kohottamaan sydäntämme; Macaulay on täysin
vapaa kaikesta mystiikasta; hänellä ei ole mitään sanomaa sydämellemme,
vain ulkokohtaisia, sileässä, sivistyneessä rivistössä esitettyjä
tietoja. Carlyle on voimakkaasti ponnisteleva, taisteleva ajattelija;
Macaulay on tietorikas muototaituri. Carlyle harrasti matematiikkaa ja
filosofiaa; Macaulay tunnetusti vihasi niitä molempia. Näin voisi
luetella vastakohtia melkein loppumattomiin, kaikki oikeastaan
vahingoksi Macaulaylle. Ja kuitenkin lienee viimemainittu Euroopassa
laajemmalta tunnettu ja luettu kuin äreä skotlantilainen talonpoika,
ihailtu komean esseetyylinsä, juhlallisena kyminä virtaavan
lauseistonsa ja niissä miellyttävästi omaksemme saapuvan laajan
tietomäärän vuoksi. – Macaulay syntyi 1800 varakkaan kauppiaan ja
orjuuden vastustajan, uskonnollisuudestaan tunnetun Zachary M:n
poikana, sai yksityisopetusta 18-vuotiaaksi asti, jolloin tuli
Cambridgeen, ja pääsi 1824 sinne stipendiaatiksi (fellow). Tänä aikana
hän rikastutti tietämistään ja kehitti kykyjään laajalla,
monipuolisella lukemisella, seurustelulla älyniekkain kanssa ja
ottamalla ahkerasti osaa Yhdistyksen (Union) väittelyihin;
tällöin hän lopullisesti rakensi whigiläisen (demokraattisen)
maailmankatsomuksensa, jonka kannalla sitten koko elämänsä ajan
järkkymättömästi pysyi. Näihin aikoihin hänen isänsä teki vararikon,
jolloin Macaulay ryhtyi maksamaan hänen velkojaan ja ylläpitämään
perhettä. Tätä ajatellen hän valmistui lakimieheksi 1826 ja pääsi 1828
vararikkoviraston palvelukseen ("Commissioner in Bancruptcy").
Lisäansion tarve sai hänet tarttumaan kynään, ja niin syntyi 1826 yli
kolmekymmentä vuotta kestänyt avustajasuhde Edinburgh Reviewhun,
tuottaen mainetta molemmille osapuolille. Heti ensimmäinen essee
(Miltonista) herätti suurta huomiota ja avasi nuorelle kirjoittajalle
Lontoon älymystöpiirit, joissa hän pian tuli kuuluksi harvinaisesta
keskustelutaidostaan ja tietojensa tavattomasta laajuudesta. 1830
Macaulay otti vastaan alahuoneen jäsenyyden, suurella puhujataidolla
taistellen Uudistuslain ("The Reform Bill") puolesta. Tämän johdosta
saavutettu huomattava asema valvontaviraston ("Board of Control")
sihteerinä näytti viittaavan loistavaan tulevaisuuteen politiikan
alalla, kun halu vapautua taloudellisista huolista sai hänet ottamaan
vastaan Indian ylineuvoston lainopillisen neuvojan toimen. Macaulay
oleskeli Indiassa neljä vuotta (1834-38), mm. suunnitellen rikoslain ja
koululaitoksen. Palattuaan Englantiin hän aikoi ryhtyä toteuttamaan
mieliajatustaan, Jaakko II:n aikakauden historian kirjoittamista, mutta
joutuikin edelleen sepittämään esseitä Edinburghiin ja ottamaan osaa
politiikkaan, ollen mm. 1839-41 sota- ja 1846 palkkausministerinä sekä
vuoteen 1847 saakka Edinburghin edustajana alahuoneessa. Jäätyään
valitsematta 1847:n vaaleissa hän vihdoinkin pääsi kokonaan antautumaan
kirjalliseen työhön. Hänen runonsa, Vanhan Rooman lauluja (Lays of
Ancient Rome) olivat ilmestyneet 1842 ja olivat saavuttaneet komealla,
draamallisiin kohtauksiin huipennetulla sisällyksellään sekä
helskyvällä runoasullaan suuren menestyksen. Kun niistä kuitenkin
puuttuu syvempi persoonallinen sisällys, ei jälkiaika ole niihin
kohdistuneeseen ihailuun yhtynyt. Englannin historian (The History of
England) kaksi ensimmäistä osaa ilmestyi 1848, saavuttaen heti laajan
lukijakunnan. 1852 hän kieltäytyi menemästä hallitukseen, mutta suostui
rupeamaan Edinburghin edustajaksi alahuoneeseen, esiintyen kuitenkin
vain harvoin. 1855 ilmestyivät Historian kolmas ja neljäs osa,
menestyksen noustessa suuremmaksi kuin millään Englannin
historiateoksella sitä ennen. 1857 Macaulay aateloitiin. Jouluk. 28 p.
1859 hän kuoli äkkiä kirjojensa keskelle. Macaulay oli jäänyt
naimattomaksi. Hän oli uskollinen ystävä ja jalo vastustaja, epäitsekäs
kunnianmies kaikessa toiminnassaan, kuulu terävästä älystään,
muististaan, keskustelu- ja puhujataidostaan, hämmästyttävän laajoista
ja monipuolisista tiedoistaan. Hänen retoorisuutensa kuvastuu hänen
tyylissäänkin, jossa halu esittää asiat jyrkin vastakohtavalaistuksin
joskus vie yksipuolisuuteen. Hänen historiansa on huomattavasti
whigiläishenkinen. Esitystavan laajuutta kuvaa se, että hän ehti näissä
neljässä osassa käsitellä vain Jaakko II:n ja alun Wilhelm III:n
ajasta, yhteensä 16 vuotta. Sillä ja erittäinkin hänen Esseillään on
rajoituksistaan huolimatta sija maailman valiokirjallisuuden joukossa.

KAARLE II:N KUOLEMA.

Kuningas Kaarle II:n kuolema tuli yllätyksenä kansalle. Hänhän oli
luonnostaan vahvarakenteinen eikä näyttänyt rappeutuneen kohtuuttomista
tavoista. Huvitteluissaankin hän oli aina muistanut terveyttään, ja
hänen elintapansa olivat omiaan takaamaan pitkän iän ja vankan
vanhuuden. Yhtä mukavuutta rakastava kuin hän olikin kaikessa, mikä
vaati älyllistä ponnistelua, yhtä tarmokas ja kestävä hän oli
ruumiinharjoituksissa. Nuorena hän oli kuuluisa verkkopalloilija ja
vielä elämänsä loppuaikoina väsymätön kävelijä. Olipa kuninkaan
tavallinen käyntikin niin nopeaa, että niiden, jotka saivat kunnian
kulkea mukana, oli vaikea pysyä hänen rinnallaan. Hän nousi varhain ja
vietti tavallisesti kolme, neljä tuntia päivästä ulkoilmassa. Hänet
saattoi nähdä St. James's Parkissa aamuvarhaisella, ennenkuin kaste oli
kuivunut ruohokentiltä, harppailemassa puitten keskitse, leikkimässä
viiriäiskoiriensa kanssa tai heittelemässä jyviä ankoilleen. Ja nämä
hänen tapansa tekivät hänet rakkaaksi yhteiselle kansalle, jolle on
aina mieluista nähdä ylhäisiä välittömän luonnollisina.

Vihdoin vuoden 1684 loppupuolella lievä leinikohtaus – kuten luultiin
– lopetti kuninkaan tavanmukaiset kävelyretket. Nyt hän vietti aamunsa
laboratoriossaan, jossa hän huvittelihe kokeillen tutkimalla elohopean
ominaisuuksia. Kuninkaan mieliala näytti tästä vankeudesta kärsineen.
Mitään selvää syytä levottomuuteen hänellä ei ollut. Valtakunnassa
vallitsi rauha; kuninkaalla ei ollut tiukkaa rahapulaa; hänen valtansa
oli suurempi kuin koskaan; häntä kauan vastustanut puolue oli
kukistettu. Mutta ilomielisyys, joka oli auttanut häntä kestämään
vastoinkäymisiä, katosi nyt menestyksen hetkellä. Nyt riitti
tyhjänpäiväisinkin seikka masentamaan tuon joustavan mielen, joka oli
pysynyt lujana tappioissa, maanpaossa ja puutteessa. Ärtymys ilmeni
usein katseissa ja sanoissa, joita tuskin olisi odottanut henkilöltä,
jolle hyväntuulisuus ja hyvä kasvatus olivat niin erityisen ominaisia.
Kuitenkaan ei huomattu, että hänen terveytensä olisi vakavasti
heikentynyt.

Harvoin oli kuninkaan linnassa nähty kirjavampaa ja häpeällisempää
näytelmää kuin sunnuntai-iltana helmikuun 1 p:nä 1685. Eräät
huomattavat henkilöt, jotka olivat menneet sinne kunniatervehdykselle
hallitsijansa luo sen ajan tavan mukaan ja jotka olivat odottaneet,
että sellaisena päivänä hovi esiintyisi säädyllisesti, hämmästyivät ja
kauhistuivat. Whitehallin suuri galleria, ihana jäännös Tudorien
aikaisesta loistosta, oli täpötäynnä irstailijoita ja pelureita...
Parikymmentä hovilaista istui korttia pelaten suuren pöydän ympärillä,
jolle oli kasattu kokonaisia kultavuoria. Silloinkin oli kuningas
valittanut huonoa vointiaan. Hän ei halunnut illallistaan; hänen unensa
häiriytyi sinä yönä, mutta seuraavana aamuna hän nousi tavallisuuden
mukaan varhain.

Tuskin Kaarle oli noussut vuoteeltaan, kun hänen palvelijansa
huomasivat, että hänen puheensa oli epäselvää ja hänen ajatuksensa
näyttivät harhailevan. Kuten tavallista, oli monia ylhäissyntyisiä
henkilöitä kokoontunut katselemaan hallitsijansa parranajoa ja
pukeutumista. Kuningas yritti keskustella heidän kanssaan tavalliseen
iloiseen tapaansa, mutta hänen kalmankalpea muotonsa hämmästytti ja
säikytti heitä. Äkkiä hänen kasvonsa mustenivat, silmät kääntyivät
päässä; hän päästi huudon, horjahti ja kaatui erään ylimyksen syliin.
Lääkäri, jonka tehtävänä oli huolehtia linnan lääkintävarusteista,
sattui olemaan saapuvilla. Hänellä ei ollut suonirautaa, mutta hän
avasi laskimon kynäveitsellä. Verta virtasi runsaasti, mutta kuningas
pysyi yhä tiedottomana.

Hänet nostettiin vuoteelleen... Kuningatar ja Yorkin herttuatar
kiiruhtivat huoneeseen...

Ja nyt suljettiin Whitehallin ovet, jotka tavallisesti olivat kaikille
avoimina. Vain henkilöiden, joiden kasvot tunnettiin, sallittiin tulla
sisään. Pian olivat etuhuoneet ja käytävät täpötäynnä väkeä, vieläpä
sairashuoneessakin tungeskeli päärejä, valtaneuvoksia ja lähettiläitä.
Kaikki Lontoon huomattavimmat lääkärit olivat koolla. Niin jyrkäksi oli
puoluevastenmielisyys kärjistynyt, että eräiden whiglääkärien läsnäoloa
pidettiin poikkeustapauksena. Muuan roomalaiskatolilainen, tohtori
Thomas Short, jonka taito oli laajalti tunnettu, oli läsnä. Useita
lääkemääräyksiä on säilynyt. Erään niistä on allekirjoittanut
neljätoista lääkäriä. Potilaasta iskettiin suonta runsaasti; päätä
lämmitettiin kuumalla raudalla; inhoittavaa, ihmiskalloista eritettyä
suolaliuosta tungettiin hänen suuhunsa. Kuningas palasi tajuihinsa,
mutta hän oli ilmeisesti äärimmäisen vaarallisessa tilassa. Jonkin
aikaa kuningatar oli väsymättä läsnä. Yorkin herttua tuskin väistyi
veljensä vuoteen vierestä. Arkkipiispa sekä neljä muuta piispaa oli
silloin Lontoossa. He viipyivät koko päivän Whitehallissa ja
vuorottelivat istuessaan kuninkaan huoneessa yöllä. Tieto kuninkaan
sairaudesta täytti pääkaupungin surulla ja pelolla. Sillä hänen
tasainen luonteensa ja ystävällinen käytöksensä olivat saaneet suuren
osan kansaa rakastamaan häntä, ja nekin, jotka olivat erikoisen
tyytymättömiä häneen, pitivät kuitenkin parempana hänen periaatteista
piittaamatonta kevytmielisyyttään kuin veljen taipumatonta ja kiihkeää
suvaitsemattomuutta.

Torstai-aamuna helmikuun viidentenä Lontoon virallinen lehti tiedoitti
kuninkaan tervehtyvän ja lääkärien arvelevan hänen välttäneen vaaran.
Hilpeästi kaikuivat kaikkien kirkkojen kellot, ja kaduilla
valmisteltiin ilotulituksia. Mutta illalla tiedettiin, että tauti oli
uusiutunut ja että hoitavat lääkärit olivat heittäneet kaiken toivon.
Yleinen mieliala oli sangen järkyksissä; metelöimiseen ei kuitenkaan
ollut tilaisuutta. Yorkin herttua, joka jo oli pidättänyt
määräämisvallan itselleen, vakuutti, että kaupunki oli täysin
rauhallinen ja että hänet voitiin vaikeuksitta julistaa hallitsijaksi
heti veljen kuoltua.

Kuninkaalla oli kovia tuskia, ja hän selitti tuntuvan siltä, kuin hänen
ruumiinsa olisi tulessa. Kuitenkin hän kesti kärsimyksensä rohkeudella,
joka ei näyttänyt kuuluvan hänen pehmeään, ylellisyyttä rakastavaan
luonteeseensa. Sairaan näkeminen koski niin hänen puolisoonsa, että hän
pyörtyi ja hänet kannettiin tajuttomana huoneeseensa. Läsnäolevat
prelaatit olivat alusta pitäen neuvoneet kuningasta valmistautumaan
kuolemaan. Nyt he katsoivat velvollisuudekseen kehoittaa häntä vieläkin
innokkaammin. William Sancroft – Canterburyn arkkipiispa – rehellinen
ja hurskas, vaikkakin ahdasmielinen mies – puhui varsin vapaasti. "On
aika puhua, Sir", hän sanoi, "sillä olette astumassa sen tuomarin
eteen, joka ei katso henkilöön." Kuningas ei vastannut sanaakaan.

Thomas Ken, Bathin ja Wellsin piispa, koetti sen jälkeen suostutella
kuningasta minkä suinkin voi. Hän oli lahjakas ja oppinut,
herkkätunteinen ja hyveellinen mies. Hänen huolellisesti laaditut
teoksensa ovat kauan sitten unohdetut, mutta hänen aamu- ja
iltavirsiään lauletaan vieläkin joka päivä tuhansissa kodeissa. Vaikka
hän olikin, kuten useimmat kirkonmiehet, kuninkuuden innokas puoltaja,
hän ei ollut liehittelijä. Ennen piispaksi tuloaan hän oli ylläpitänyt
säätynsä kunniaa kieltämällä hovin ollessa Winchesterissa Eleanor
Gwynnia asumasta talossa, joka kuului hänelle tuomiorovastin
palkkatalona. Kuninkaalla oli kyllin älyä antaa arvoa niin miehekkäälle
mielelle. Kaikista prelaateista hän piti enimmän Kenistä. Kuitenkaan ei
ollut mitään hyötyä siitä, että kunnon piispa pani liikkeelle kaiken
kaunopuheisuutensa. Hänen ylevä, syvästi liikuttava kehoituksensa
kauhisti ja järkytti läsnäolevia siinä määrin, että jotkut heistä
uskoivat hänessä olleen saman hengen, joka muinoin Nathanin ja Eliaan
kautta kutsui jumalattomia ruhtinaita parannukseen. Mutta Kaarle pysyi
heltymättömänä. Mitään vastaväitettä hän ei tosin esittänyt, kun
luettiin messu sairaan koettelemuksesta. Vastaukseksi pappien
itsepintaisiin kyselyihin hän sanoi olevansa pahoillaan tekemistään
virheistä; hän salli synninpäästön luettavan itselleen Englannin kirkon
kaavan mukaisesti; mutta kun häntä vaadittiin vakuuttamaan kuolevansa
mainitun kirkon yhteydessä, ei hän näyttänyt kuulevan mitä sanottiin.
Eikä mikään saanut häntä ottamaan pyhää ehtoollista piispojen kädestä.
Pöytä, jolla oli leipää ja viiniä, tuotiin hänen vuoteensa viereen,
mutta turhaan. Milloin hän sanoi, ettei ollut kiirettä, milloin hän oli
liian heikko. Monet sanoivat syyksi tähän välinpitämättömyyteen
uskonasioitten halveksumisen, monet syyttivät horrostilaa, joka usein
käy kuoleman edellä. Mutta palatsissa oli muutamia henkilöitä, jotka
tiesivät asian. Kaarle ei milloinkaan ollut ollut episkopaalisen kirkon
vakaumuksellinen jäsen. Hänen halunsa oli kauan heilahdellut Hobbesin
filosofian ja paavilaisuuden välillä. Milloin hänen terveytensä oli
hyvä ja mieli hilpeä, silloin hän esiintyi ivailijana. Harvoina
vakavina hetkinään hän oli roomalais-katolilainen. Yorkin herttua tiesi
tämän, mutta hänellä oli täysi työ huolehtiessaan omista eduistaan. Hän
oli määrännyt ulkoportit suljettaviksi. Hän oli asettanut kaartin
joukko-osastoja vartioon kaupungin eri osiin. Hän oli niin ikään
hankkinut kuolevan kuninkaan heikon nimikirjoituksen asiakirjaan, jolla
eräät tämän hallituskauden ajaksi myönnetyt tullimaksut annettiin
vuokralle edelleen kolmen vuoden määräajaksi. Nämä seikat vaativat
Jaakon huomion osakseen siinä määrin, että hän, joka tavallisissa
oloissa oli tahdittoman ja sopimattoman innokas käännyttämään
proselyyttejä kirkkonsa uskoon, ei hetkeäkään ajatellut veljensä olevan
vaarassa kuolla ilman viimeisiä sakramentteja. Tämä laiminlyönti oli
sitäkin kummallisempi, kun Yorkin herttuatar oli kuninkaan
sairastumisaamuna kuningattaren kehoituksesta ehdottanut hengellisen
avun hankkimista. Tästä avusta Kaarlen oli kuitenkin kiittäminen aivan
eri välittäjää kuin hurskasta puolisoaan tai kälyään. Kevytmielinen ja
paheellinen elämä ei ollut tyystin tukahduttanut Portsmouthin
herttuattaresta uskonnollista tunnetta eikä sitä ystävällistä mieltä,
joka on hänen sukupuolensa kaunistus. Ranskan lähettiläs Barillon, joka
oli tullut palatsiin tiedustelemaan kuninkaan vointia, kävi
herttuattaren luona. Lähettiläs tapasi hänet surun ja tuskan vallassa.
Herttuatar vei vieraansa salaiseen huoneeseensa ja purki hänelle koko
sydämensä. "Minulla on kerrottavana teille niin tärkeä asia", hän
sanoi, "että jos se tiedettäisiin, olisi pääni vaarassa. Kuningas on
varmasti katolilainen, mutta hän kuolee pääsemättä kirkon yhteyteen.
Hänen makuuhuoneensa on täynnä protestanttisen kirkon miehiä. Minä en
voi mennä sinne aiheuttamatta häväistysjuttua. Herttua ajattelee vain
itseään. Puhukaa hänelle. Muistuttakaa, että on kysymys sielusta. Hän
on hallitsija nyt. Hän voi tyhjentää huoneen. Menkää sanomaan tästä
heti paikalla, muuten on myöhäistä."

Barillon kiiruhti makuuhuoneeseen, vei herttuan syrjään ja
ilmoitti hänelle rakastajattaren sanoman. Jaakko tunsi pistoksen
omassatunnossaan. Hän kavahti kuin unesta heräten ja ilmoitti, ettei
mikään voinut estää häntä täyttämästä pyhää velvollisuutta, jota liian
kauan oli laiminlyöty. Useita suunnitelmia esitettiin ja hylättiin.
Lopuksi herttua määräsi sisälläolijat poistumaan, astui vuoteen ääreen,
kumartui ja kuiskasi jotakin, jota kukaan läsnäolijoista ei voinut
kuulla, mutta jonka arveltiin koskevan valtionasioita. Kaarle vastasi
kuuluvasti: "Kyllä, kyllä, koko sydämestäni." Paitsi Ranskan
lähettilästä ei kukaan läsnäolijoista arvannut kuninkaan ilmaisseen
haluansa päästä roomalais-katolisen kirkon helmaan.

"Tuonko papin?" kysyi herttua. "Tee se, veli", vastasi sairas, "Jumalan
tähden, tee se heti. Mutta ei, joudut vaikeuksiin." "Noudan papin,
vaikka se maksaisi henkeni", sanoi herttua.

Mutta oli vaikea löytää heti pappia sellaista tarkoitusta varten. Sillä
silloisen lain mukaan se henkilö, joka otti vastaan proselyytin
roomalais-katoliseen kirkkoon, teki henkirikoksen. Castel Melhorin
kreivi, muuan portugalilainen ylimys, joka valtiollisista syistä oli
karkoitettu kotimaastaan ja oli Englannin hovissa otettu
vieraanvaraisesti vastaan, otti tehtäväkseen rippi-isän hankkimisen.
Hän kääntyi kuningattaren palveluskuntaan kuuluvien maanmiestensä
puoleen, mutta sai tietää, ettei ainoakaan kappalaisista osannut kyllin
hyvin englannin tai ranskan kieltä ripittääkseen kuninkaan. Herttua ja
Barillon olivat aikeissa lähettää noutamaan pappia Venetsian
lähetystöstä, kun he kuulivat, että Whitehallissa oli sattumalta eräs
John Huddleston-niminen benediktiinimunkki. Tämä mies oli oman henkensä
uhalla pelastanut kuninkaan Worcesterin taistelun jälkeen, ja hänelle
oli siitä syystä aina restauraatiosta alkaen myönnetty monia
erioikeuksia. Kaikkein kiihkeimmissäkin paavinkirkon pappeja vastaan
singotuissa julistuksissa, aikana, jolloin väärät todistukset
kiihdyttivät kansan raivoon, Huddlestonin nimi jätettiin mainitsematta.
Hän suostui mielellään vielä kerran panemaan henkensä alttiiksi
ruhtinaansa puolesta; mutta vieläkin oli eräs vaikeus olemassa. Kunnon
munkki oli niin oppimaton, ettei hän tiennyt, mitä oli sanottava näin
tärkeässä tilaisuudessa. Castel Melhorin välityksellä hän sai kuitenkin
joitakin vihjeitä eräältä portugalilaiselta papilta, ja kun häntä oli
näin neuvottu, hänet vei takaportaita ylös Chiffinch, uskottu
palvelija, joka samaa tietä oli usein kuljettanut mitä erilaisimpia
vierailijoita, mikäli sen ajan ivakirjoituksiin on luottamista. Sitten
herttua kuninkaan nimessä vaati kaikkia läsnäolijoita poistumaan
huoneesta lukuunottamatta Lewis Durasia, Fevershamin jaarlia, ja John
Granvilleä, Bathin jaarlia. Nämä molemmat ylimykset tunnustivat
protestanttista oppia, mutta Jaakko tiesi voivansa luottaa kummankin
uskollisuuteen. Feversham, jalosukuinen ranskalainen, suuren Turennen
sisarenpoika, oli ylhäisessä asemassa Englannin armeijassa ja
kuningattaren kamariherra. Bath oli ylikamariherra.

Herttuan käskyä toteltiin, yksinpä lääkäritkin poistuivat. Sitten
takaovi avattiin, ja isä Huddleston astui sisään. Hänen kirkollisen
messupukunsa ylle oli heitetty viitta, ja liehuva tekotukka salasi
hänen ajetun päälakensa. Herttua sanoi: "Sir, tämä kelpo mies pelasti
kerran henkenne. Nyt hän tulee pelastaakseen sielunne." Kaarle vastasi
heikosti: "Hän on tervetullut". Huddleston suoritti osansa paremmin
kuin oli odotettu. Hän polvistui vuoteen ääreen, kuunteli tunnustuksen,
lausui synninpäästön ja suoritti viimeisen voitelun. Hän kysyi,
halusiko kuningas nauttia Herran ehtoollista. "Varmasti", vastasi
Kaarle, "ellen ole siihen arvoton." Hostia tuotiin sisään. Voimattomana
Kaarle koetti nousta ja polvistua sen eteen. Pappi käski hänen maata
hiljaa ja vakuutti hänelle, että Jumala ottaa vastaan nöyrän sielun
eikä vaadi ruumiin nöyryyttämistä. Kuninkaan oli niin vaikea niellä
ehtoollisleipää, että oli pakko avata ovi ja hankkia lasillinen vettä.
Toimituksen päätyttyä munkki nosti ristiinnaulitun kuvan
katumuksentekijän eteen, kehoitti häntä kiinnittämään viimeiset
ajatuksensa Vapahtajan kärsimyksiin ja poistui. Koko seremonia oli
kestänyt kolme neljännestuntia; ja sinä aikana hovilaiset, jotka
täyttivät ulomman huoneen, olivat ilmaisseet toisilleen epäilyksensä
kuiskauksin ja merkitsevin katsein. Vihdoin ovi avattiin, ja joukko
täytti jälleen kuolinhuoneen.

Nyt oli myöhäinen yö. Kuningas näytti suuresti tyyntyneen tapahtuneen
johdosta...

Yön aikana Kaarle vakavasti kehoitti Jaakkoa huolehtimaan Portsmouthin
herttuattaresta ja hänen pojastaan. "Älkää antako Nelly paran nähdä
nälkää", hän lisäsi hyväntahtoisesti. Kuningatar esitti
anteeksipyyntönsä poissaolonsa johdosta Halifaxin välityksellä. Hän
sanoi olevansa liian levoton palatakseen paikalleen vuoteen ääreen ja
rukoili anteeksiantoa kaikista rikkomuksista, joita hän ehkä
tietämättään oli tehnyt. "Hänkö, naisparka, pyytää anteeksi minulta!"
huudahti Kaarle, "minä pyydän anteeksi häneltä koko sydämestäni."

Aamuvalo alkoi sarastaa Whitehallin akkunoista, ja Kaarle pyysi
läsnäolijoita työntämään syrjään verhot, jotta hän voisi kerran vielä
nähdä päivän. Hän huomautti, että oli aika vetää vuoteen lähellä
seisova kello. Nämä pienet yksityiskohdat muistettiin kauan, sillä ne
todistivat eittämättömästi kuninkaan olleen täysissä sielunvoimissaan
silloin, kun hän julistautui roomalaiskatolilaiseksi. Hän pyyteli
anteeksi aiheuttamaansa vaivaa niiltä, jotka kaiken yötä olivat
seisoneet hänen ympärillään. Hän sanoi aivan kohtuuttoman kauan
tehneensä kuolemaa, mutta toivoi heidän suovan sen anteeksi. Tämä oli
viimeinen välähdys siitä oivallisesta seurustelutaidosta, jonka niin
usein oli nähty voivan hälventää täydestä syystä kiihtyneen kansakunnan
suuttumuksen. Kohta päivänkoiton jälkeen petti kuolevan miehen puhe.
Ennen kymmentä hän menetti tajuntansa. Paljon väkeä oli kokoontunut
kirkkoihin aamujumalanpalvelukseen. Kun rukous kuninkaan puolesta
luettiin, osoittivat äänekkäät valitukset ja nyyhkytykset, kuinka
syvästi kansa häntä rakasti. Puolenpäivän aikaan perjantaina helmikuun
6. p:nä kuningas erosi elämästä ilman kuolinkamppailua.

                                (Englannin historia, IV luku.,)
                                Suomentanut Saara Arajärvi.

CHARLES ROBERT DARWIN.

Charles Robert Darwin, kehitysopin kuuluisa perustaja, syntyi
Shrewsburyssa helmik. 12 p. 1809 – samana vuonna kuin Tennyson,
Gladstone ja Lincoln – lääkärin poikana. Hänen isoisänsäkin oli
lääkäri, luonnontieteilijä ja runoilija Erasmus Darwin (1731-1802),
jolle luonnon kehityksen laki jo jossakin muodossa häämötti; hänen
isänsä oli tunnettu terävästä huomiokyvystään ja kriitillisestä
luonteestaan. Perheessä oli näin ollen selvä ja huomattava
luonnontieteellinen traditio. Koululaisena Darwin oli innostuneempi
urheiluun ja kokoilemiseen kuin lukuihinsa. Lääketieteen ylioppilaana
Edinburghissa hän harrasti merifaunan tutkimista ja yleensä
luonnonhistoriaa enemmän kuin laillisia lukujaan. Vv. 1828-31 hän
opiskeli Cambridgessä, sielläkin omistautuen enemmän urheiluun ja
hyönteisten kokoiluun kuin opintotyöhönsä, joka nyt kuitenkin päättyi
tutkinnolla. Näihin aikoihin hän oli jo kehittynyt teräväksi
luonnontieteilijäksi, jolle uskottiin tämän alan edustajan toimi
valtion varustamalla Beagle-laivalla sen lähtiessä 1831 tieteelliselle
purjehdukselle Etelä-Amerikan merille. Tällä viisi vuotta (1831-36)
kestäneellä retkellä oli ratkaiseva vaikutus Darwinin elämään: se oli
hänen Columbus-matkansa biologian uuteen maailmaan. Vv. 1836-42 Darwin
asui Lontoossa järjestellen kokoelmiansa, kehittäen ajatuksiansa,
tehden ensimmäisiä muistiinpanojansa lajien syntyä koskevaa teostansa
varten, ja toimittaen matkaselostusta nimeltä Beaglen matkan
eläintiede (Zoology of the Voyage of the Beagle, 1840) 1842 hän muutti
Down nimiseen, Kentissä olevaan hiljaiseen kylään jossa sitten asui
koko ikänsä, vapaana taloudellisista huolista, hoitaen merimatkalla
ainaiseksi murtunutta terveyttänsä, puutarhaansa, kyyhkysiänsä ja
kanojansa, ystäviensä rakastamana ja rauhassa tungettelijoilta, mitä
suurimmalla ahkeruudella omistautuen mieltänsä askarruttavien
tieteellisten kysymysten ratkaisuun. Julkaistuaan tutkimuksia
koralleista, tuliperäisten saarien ja Etelä-Amerikan geologiasta, hän
vuosikausia kestäneen harkinnan jälkeen tiivisti lajien syntyä koskevat
ajatuksensa johtopäätösluonnostelmaksi (1844), tarkistaen tätä sitten
hätäilemättä aina vuoteen 1858 saakka, jolloin tapahtui yllättävä
seikka: kesäkuun 18 p. Darwin sai luonnontieteilijä Alfred Russel
Wallacelta (1823-1913), joka oli silloin pitkällä tutkimusretkellä
Itä-Indian saaristossa ja joka oli saanut luonnollista valintaa
koskevia ajatusherätyksiä juuri Darwinin matkakertomuksesta,
kehitysopillisen esseen, joka sisälsi samat johtopäätökset kuin mihin
Darwin itse oli tullut. Neuvoteltuaan ystäviensä kanssa Darwin nyt luki
Linné-seuran kokouksessa heinäk. 1 p. 1858 hänen ja Wallacen
tutkimukset: Lajien taipumuksesta muodostaa muunnoksia; ja muunnoksien
ja lajien jatkumisesta valinnan luonnollisen keinon kautta (On the
Tendency of Species to form Varieties; and on the Perpetuation of
Varieties and Species by Natural Means of Selection), mikä merkitsi
lujan ystävyyden alkamista kahden suurmiehen välillä, ja oli ennen
kaikkea käänteentekevä tapaus elämänkäsityksemme historiassa. 1859
Darwin sitten lopullisesti julkaisi "elämänsä pääteoksen", kuten hän
itse sanoi: Lajien synnystä luonnollisen valinnan kautta, eli
suosittujen rotujen säilymisestä elämäntaistelussa (On the Origin of
Species by Means of Natural Selection, or the Preservation of Favoured
Races in the Struggle for Life). Sen jälkeen seuranneessa laajassa
julkaisusarjassa, joista kuuluisin on Ihmisen polveutuminen ja valinta
sukupuolen kannalta (The Descent of Man and Selection in Relation to
Sex, 1871), ja joista viimeinen ilmestyi 1881, Darwin monipuolisesti
kehitti ja esitti ajatuksiaan. Huolellisella, perinpohjaisella ja
rehellisellä sen todistusaineiston käyttämisellä, joka johdattaa
mieleen polveutumisopin eli kehitysopillisen tulkinnan orgaanisen
maailman synnystä, hän vähitellen saavutti ajattelevien henkilöiden yhä
kasvavan enemmistön hyväksymisen, tehden Wallacen, Thomas Henry Huxleyn
ja saksalaisen Ernst Haeckelin avulla opistansa vähitellen koko
nykyaikaisen ajattelun perustan ja lähtökohdan. Hän sovitti
kehitysoppinsa moniin eri asioihin, kuten esim. tunteiden ja vaistojen
kehitykseen. Wallacen kanssa hän rakensi teorian luonnollisesta
valinnasta kehityskulun johtavana tekijänä. Ja lopuksi hän osoitti,
että luonnossa vallitsee sisäinen riippuvaisuussuhde, että sen osat ja
ilmiöt ovat sidotut toisiinsa mukautumisen ja keskinäisen
riippuvaisuuden laeilla. Darwinin oppi on aiheuttanut suunnattoman
kirjallisuuden puolesta ja vastaan. Väärin ymmärrettynä ja selitettynä
se on leimattu kristinuskon vastaiseksi ja on tullut siten
yksinkertaisten ja tietämättömien sielujen loukkauskiveksi. Tämä
väärinkäsitys on kuitenkin häipymässä. Suuri totuudenetsijä Charles
Robert Darwin kuoli äkkiä huhtik. 19 p. 1882. Hänet haudattiin
Westminster Abbeyhin, Isaac Newtonin viereen.

SUKUPUOLIVALINTA.

Samoin kuin kesytys- ja viljelystilassa usein esiintyy toiselle
sukupuolelle erikoisia ominaisuuksia, jotka vakiintuvat siinä
perinnöllisiksi, samoin epäilemättä käy luonnossakin. Luonnollinen
valinta voi tässä tapauksessa joskus muuntaa eri sukupuolet erilaisten
elämäntapojen mukaisiksi tai myös muodostaa toisen sukupuolen toisen
mukaiseksi, mikä on sangen yleistä. Tämä antaa minulle aihetta lausua
muutaman sanan siitä, mitä nimitän sukupuolivalinnaksi. Tämä valinta ei
perustu siihen olemassaolon taisteluun, jonka aiheuttavat suhteet
muihin eliöihin tai ulkonaisiin elinehtoihin, vaan toisen sukupuolen
yksilöiden (tavallisesti urosten) välillä tapahtuvaan taisteluun
toisesta sukupuolesta. Taistelun tuloksena ei ole tappiolle joutuneen
kilpailijan kuolema, vaan tämän jälkeläisten vähälukuisuus tai
täydellinen puute. Sukupuolivalinta ei siis ole yhtä ankara kuin
luonnollinen valinta. Yleensä elinvoimaisimmat urokset, so. ne, jotka
parhaiten ovat mukautuneet paikkaansa luonnossa, jättävät suurimman
määrän jälkeläisiä. Mutta useissa tapauksissa ei voitto niinkään paljoa
riipu yleisestä elinvoimasta kuin erityisistä, ainoastaan urospuolelle
kuuluvista aseista. Sarvettomalla uroshirvellä tai kannuksettomalla
kukolla ei olisi paljoakaan toiveita lukuisain jälkeläisten
jättämisestä. Samoin kuin raaka kukkotappelujen esittäjä kehittää
rotuansa huolellisesti valitsemalla siitokseen parhaat kukkonsa, samoin
voisi varmaan sukupuolivalintakin, aina suoden voittajan siittää,
kehittää rodulle rajattoman rohkeuden, pitkät kannukset sekä siivet,
jotka ovat voimakkaat iskemään. Kuinka alas luonnon asteikossa tämä
taistelu toisesta sukupuolesta ulottuu, en tiedä. Urosalligaattorien
kerrotaan taistelevan naaraista mylvien ja vinhasti kiertäen niitä kuin
intiaanit sotatanssissa. Uroslohien on havaittu taistelevan päivät
pitkät. Urostamminkaisilla on usein haavoja muiden urosten vahvojen
leukapielten jäljeltä. Verraton havaintojen tekijä Fabre on usein
nähnyt eräiden ampiaislahkoon kuuluvien urosten taistelevan naaraasta,
joka näennäisesti kylmäkiskoisena katselee taistelua, sitten
poistuakseen voittajan kanssa. Ankarin on taistelu kenties
moniavioisten eläinten urosten välillä, ja nämä näyttävät useimmiten
olevan varustettuja erikoisilla aseilla. Petoeläinten urokset ovat jo
sinänsä hyvin aseistetut, jota paitsi ne, kuten monet muutkin, ovat
sukupuolivalinnan johdosta saaneet erikoisia puolustuskeinoja, kuten
leijonalla on harja ja uroslohella väkäleuka. Taistelussa saattaa näet
kilpi olla voiton saamiseen yhtä tärkeä kuin keihäs tai miekka.

Lintujen kesken on kiista usein rauhallisempaa laatua. Mutta kaikki,
jotka ovat tarkanneet näitä asioita, ovat tehneet sen yhtäpitävän
havainnon, että mitä kiihkein kilpakosinta vallitsee useiden
lintulajien urosten välillä, jotka laulamalla koettavat houkutella
luoksensa naarasta. Paratiisilinnut, Guianan kalliorastaat ja jotkin
muut kokoontuvat parviin, ja uros toisensa jälkeen astuu sitten esille
pöyhkeilemään uljaalla höyhenpuvullaan, levitellen sitä mitä
huolellisimmin ja parhaansa mukaan sitä pöyhistellen. Ne esittävät myös
omituisia, hullunkurisia temppuja naarasten edessä, jotka seisottuaan
katsojina lopulta valitsevat viehättävimmän esiintyjän. Ken on läheltä
tarkannut vankeudessa eläviä lintuja, tietää niiden usein osoittavan
yksilöllistä mieltymystä tai vieromista; niinpä sir R. Heron kertoo,
kuinka hänen kanatarhassaan eräällä täplikkäällä riikinkukolla oli
tavaton vetovoima kaikkiin kanoihin. En voi tässä mennä
yksityisseikkoihin, mutta jos kerran ihminen on lyhyessä ajassa kyennyt
antamaan bantam-kanoillensa kauniin muodon ja siron ryhdin, jotka
viehättävät hänen kauneusaistiaan, ei minusta ole mitään syytä epäillä
naaraslintujen voineen aikaansaada huomattavia tuloksia valitsemalla
tuhansien sukupolvien kuluessa oman kauneusaistinsa mukaan komeimmat
urokset. Muutamat yleisesti tunnetut uros- ja naaraslintujen
höyhenpeitteen eroavaisuudet voidaan osaksi selittää johtuneiksi
sukupuolivalinnan vaikutuksesta eri ikäkausina esiintyviin
muunteluihin, jotka ovat periytyneet joko yksinomaan uroksiin tai
molempiin sukupuoliin vastaavina ikäkausina.

Arvelen siis, että kun jonkin eläinlajin uroksilla ja naaraksilla on
samat yleiset elintavat, mutta ne eroavat rakenteeltaan, väriltään tai
koristuksiltaan, niin tällaiset eroavaisuudet johtuvat etupäässä
sukupuolivalinnasta, so. joillakin uros-yksilöillä on monet sukupolvet
peräkkäin ollut jokin pieni etevämmyys muiden urosten rinnalla, mitä
aseisiin, puolustuskeinoihin tai ulkomuodon viehättäväisyyteen tulee,
ja tämä ominaisuus on mennyt perintönä ainoaltaan urospuolelle kuuluvin
erikoisuuksin, joita ei ihmisen valinta näytä kehittäneen. Villin
kalkkunakukon rinnassa oleva karvatöyhtö ei voi olla miksikään
hyödyksi, ja epäiltävää on, onko se mikään kaunistus naaraslinnun
silmissä; jos töyhtö olisi syntynyt kesytystilassa, olisi sitä
varmaankin pidetty muodostumana.

                                  (Lajien synty.)

                            Suomentanut A. R. Koskimies.
                Painettu Arvi A. Karisto Oy:n suosiollisella luvalla.

HERBERT SPENCER.

Darwin päätyi kehitysoppiinsa uupumattomasti huomioitsemalla luontoa ja
etsimällä sitä lakia, jonka alaisina hänen toteamansa tosiasiat
näyttivät tehtäviinsä ja olotiloihinsa järjestyvän. Hän ei ollut
filosofi, vaan käytti ajattelua vain tosiasioista lähtevien
johtopäätösten tekoon, puuttumatta siihen, millä ei tällaista
todettavaa lähtökohtaa ollut. Kehityksen ajatuksen, joka oli 1850:n
vaiheilla kuin ilmassa, ottaa kaikinpuolisen teoreettisen ja loogilisen
pohdinnan alaiseksi Herbert Spencer, evolution suuri filosofi, jonka
järjestelmä on Darwinin opin rinnalla syvästi vaikuttanut nykyaikaiseen
maailmankatsomukseen. – Herbert Spencer syntyi 1820 maaseutuopettajan
poikana, sai alkutiedot etupäässä yksityisopetuksen kautta, ja osoitti
jo varhain harrastusta luonnontieteisiin ja loogilliseen järkeilyyn.
Hänen vanhempansa olivat hyvin uskonnollisia, isä kveekari, äiti
metodisti, mutta silti suosien ja sallien vapaata mielipiteiden
kehittelyä ja vaihtoa; 13 vanhasta Spencerin kasvatuksesta huolehti
hänen setänsä, joka oli pappi, mutta samalla yhteiskunnallinen
radikaali. Lapsuuden uskonnollisesta ympäristöstä huolimatta ei
uskonnollinen sielunelämä ollut myöhemmin Spencerille ominaista.
Voimatta tehdä ratkaisua elämänuransa valinnassa hän joutui 1837
insinööriksi Lontoon–Birminghamin rautatierakennukselle, toimien tällä
alalla 1846:een saakka, jolloin tapahtui suuri seisaus ja hän joutui
toimettomaksi. Jo 1842 hän oli julkaissut The Nonconformist-lehdessä
kirjoituksia yhteiskuntafilosofian alalta ja tuli nyt (1848) The
Economist lehden avustajaksi. 1850 ilmestyi hänen Yhteiskunnallinen
statiikkansa (Social Statics), jonka perusajatuksen mukaan yhteiskunta
on lakipohjaisen kehityksen alainen organismi: kehitys tapahtuu
yksinkertaisesta moninaiseen, hajanaisesta eheään, epämääräisestä
määrättyyn, so. suuntana on aina eheytyminen, integratio. 1855 ilmestyi
Sielutieteen perusteet (Principles of Psychology), johon hän myös
sovittaa ajatuksensa kehityksestä ja sen suunnasta. Hänen mielikuvansa
evolution ideasta syvenee: yksityisissä ilmiöissä todettu laki
vallitsee myös kokonaisuudessa, so. kosmoksessa. Näin kasvaneen
kehitysteoriansa Spencer julkaisi 1862 teoksessaan Ensimmäiset
perusteet (First Principles), joka on hänen filosofisen järjestelmänsä
ensimmäinen osa. Sitä kirjoittaessaan Spencer nimittäin oli päättänyt
luoda synteettisen filosofisen järjestelmän, jossa ankarasti
tieteellisiä teitä myöten pyrittäisiin ilmiöiden yhteiseen perustaan,
so. ymmärtämään olevaisuus yhden ainoan peruslain ohjaamana
kokonaisuutena. Ihmisen rakenteesta johtuu, ettei hänen ole mahdollista
saada todellista tietoa absoluuttisesti olevaisesta; tämän vuoksi
Spencer hylkäsi metafyysillisen ajattelun, luovuttaen tuntemattomuuden
alueen uskonnolliselle sielunelämälle. 36 vuoden kuluessa, mitä
suurimmalla ahkeruudella ja tarmolla, enimmäkseen vaikeissa
taloudellisissa oloissa, Spencer sitten kirjoitti Biologian
(1864-67), Psykologian (1870-72), Sosiologian (1876-96) ja Etiikan
perusteet (Principles) (1879, 1891-93), pukien lopuksi peruslakinsa
seuraavaan muotoon: Kehitys on aineen eheytymistä ja rinnakkain
tapahtuvaa liikunnon hajaantumista, jolloin aine muuttuu epämääräisestä
hajanaisuudesta ja tasarakenteisuudesta määrätyksi yhtenäiseksi
sekarakenteisuudeksi, ja jolloin käytetty liikunto vastaavasti muuttuu.
Tämän mukaisesti kosmos on aineen ja liikunnon jakautumisen tulos. Tämä
laki on kaikkien ilmiöiden perustana, annettiinpa niille mukavuuden
vuoksi mikä nimi tahansa. Kehityksen aatteen mukaisesti Spencer esim.
siveysopissaan edellyttää ihmisten saavuttavan joskus sellaisen asteen,
jolloin siveellisyys ei ole enää velvollisuus, vaan ilmaus luontaiseksi
tulleesta elämänkäsityksestä. Yhteiskuntaopissaan hän myös
johdonmukaisesti päätyy liberaalisuuteen, so. kehitystä ei saa esim.
valtion puolelta pyrkiä holhoovasti ohjailemaan. Tämän mukaisesti hän
oli jyrkkä sosialismin vastustaja. Työskenneltyään suuremman osan
elämäänsä huomaamattomana ja vaatimattomissa oloissa Spencer vähitellen
saavutti Euroopan tunnustuksen. Hän kuoli 1903.

Tutkielman, Mikä tieto on arvokkainta?, hän julkaisi jo 1859, ja
aiheutti se silloin paljon levottomuutta ja vastustusta. Nyt sen
totuudet tunnustetaan yleisesti.

MIKÄ TIETO ON ARVOKKAINTA?

Kaukana siitä että, kuten moni arvelee, tiede [sanalla "tiede" on tässä
tulkittu engl. kielen sana science, jolla tarkoitetaan, kuten
tekstistäkin selviää, kaikkia kokemusperäisiä tieteitä] olisi
epäuskonnollista, juuri sen laiminlyöminen on sitä; on epäuskonnollista
kieltäytyä tutkimasta meitä ympäröivää luomakuntaa. Ottakaamme
yksinkertainen vertaus. Otaksukaamme, että jotakuta kirjailijaa
alituiseen ylistettäisiin kauniilla, suurilla sanoilla. Otaksukaamme,
että hänen teostensa viisautta, mahtavuutta ja kauneutta alinomaan
kiiteltäisiin. Otaksukaamme, että näiden keskeytymättömien
ylistyspuheiden pitäjät tyytyisivät vain silmäilemään hänen teostensa
päällyslehtiä, niitä milloinkaan aukaisematta, vielä vähemmän
koettamatta ymmärtää niitä. Mitä arvoa voisimme panna heidän
ylistyksiinsä? Mitä ajattelisimme heidän totuudenrakkaudestaan? Mutta,
verraten pieniä asioita suuriin, tällaista on ihmisten menettely
yleensä Maailmankaikkeutta ja sen syytä kohtaan. Ei, se on pahempaa. Ei
vain jätetä tutkimatta asioita, jotka joka päivä julistetaan niin
ihmeellisiksi, vaan hyvin usein pidetään hupsuina niitä, jotka uhraavat
aikaa Luonnon huomioimiseen – jopa suorastaan pilkataan niitä, jotka
osoittavat jotakin toimivaa kiinnostusta näitä ihmeitä kohtaan.
Sanomme siis vieläkin, että tieteen laiminlyönti eikä tiede on
epäuskonnollista. Tieteen harrastus on hiljaista jumalanpalvelusta –
tutkittujen asioiden ja sikäli myös niiden syyn arvon tunnustamista.
Tämä ei ole vain huulten, vaan myös tosityön ilmaisemaa kunnioitusta,
ei vain sanoilla luvattua, vaan myös ajan, ajatuksen ja vaivannäön
uhrauksella osoitettua arvonantoa.

Eikä todellinen tiede ole vain täten olemukseltaan uskonnollista. Se on
uskonnollista myös siksi, että se synnyttää syvää kunnioitusta ja uskoa
kaikessa olevaisessa ilmenevää toiminnan yhteyttä kohtaan. Kertyneen
kokemuksensa kautta tiedemies saavuttaa perinpohjaisen uskon siihen,
että ilmiöiden suhteet ovat järkähtämättömiä, että syiden ja seurausten
välillä on muuttumaton yhteys, ja että hyvät sekä pahat seuraukset
ovat välttämättömiä. Perinteellisesti uskottujen palkintojen tai
rangaistusten sijasta, joita ihmiset toivovat joko saavuttavansa tai
välttävänsä, huolimatta heidän tottelemattomuudestaan, hän toteaa, että
palkinnot ja rangaistukset kuuluvat asiain luonnolliseen järjestykseen,
että tottelemattomuuden pahat seuraukset ovat välttämättömiä. Hän
toteaa, että lait, joihin meidän täytyy alistua, ovat sekä
tutkimattomia että hyviä. Hän toteaa, että jos niitä totellaan, kehitys
käy aina suurempaa täydellisyyttä ja korkeampaa onnea kohti. Sen tähden
hän aina vaatii niiden noudattamista ja paheksuu niiden rikkomista.
Siten hän, toteamalla ilmiöiden ikuiset lait ja niiden tottelemisen
välttämättömyyden, osoittautuu oman sisäisen olemuksensa perusteella
uskonnolliseksi.

Lisätkäämme tähän vielä se tieteen uskonnollinen puoli, että ainoastaan
se voi opettaa meitä oikein tuntemaan itsemme ja suhteemme olemisen
salaisuuksiin. Samalla kuin se ilmoittaa meille kaikki mitä voidaan
tietää, se osoittaa myös rajat, joiden yli tietomme ei voi päästä. Se
ei opeta vain uskonlauseella, että on mahdotonta käsittää asioiden
Äärimmäistä Syytä, vaan se johtaa meidät selvästi huomaamaan, että niin
on laita, viemällä meidät joka suunnalla rajoille, joiden yli emme voi
päästä. Se tekee meille todeksi paremmin kuin mikään muu ihmisälyn
vähäisyyden siihen nähden, mikä käy ihmisälyn yli. Vaikka se saattaa
olla ylpeä ihmisten perinteitä ja auktoriteetteja kohtaan, sen käytös
on nöyrää, kun se joutuu sen läpinäkymättömän verhon eteen, joka
peittää Täydellisen Totuuden – ja se on oikeaa ylpeyttä ja oikeaa
nöyryyttä. Ainoastaan tunnollinen tiedemies (tällä sanalla emme
tarkoita sitä, joka vain mittailee etäisyyksiä, erottelee
aineyhdistyksiä tai nimittelee lajeja, vaan sitä, joka pyrkii alemmista
totuuksista korkeampiin) – ainoastaan synnynnäinen tiedemies, sanomme,
saattaa todella käsittää, kuinka saavuttamattomissa, ei vain ihmisen
tiedon, vaan hänen käsityskykynsäkin ulkopuolella, on se Yleinen Voima,
jonka ilmauksia Luonto ja Elämä ja Ajatus ovat. – – –

Siis tekemäämme kysymykseen: Mikä tieto on arvokkainta? on
muuttumattomana vastauksena: Tiede. Tämä on kaikkien laskujen tulos.
Suoranaiseen itsensäsäilytykseen eli elämän ja terveyden ylläpitoon on
ylin ja tärkein edellytys – Tiede. Siihen välilliseen
itsensäsäilytykseen, jota sanomme elatuksen hankkimiseksi, on
tärkeäarvoisin – Tiede. Lasten vanhempain työhön on oikea ohje
löydettävissä vain – Tieteestä. Päästäkseen entisen ja nykyisen
kansallisen elämän perille, jota oppia vailla kansalainen ei voi oikein
ohjata menettelyänsä, hän tarvitsee välttämättä avaimekseen –
Tiedettä. Samoin on täydellisimmän taidetuotannon ja taidenautinnon
edellytyksenä ja välttämättömänä valmistuksena sen kaikissa muodoissa
– Tiede. Ja järjestyksen aikaansaamista varten älyn, siveyden ja
uskonnon alalla on vielä kerran tehokkain opastus – Tiede. Kysymys,
joka aluksi näytti niin pulmalliselta, on käsittelymme kuluessa
muuttunut verraten yksinkertaiseksi. Meidän ei ole tarvis arvostella
inhimillisten toiminnanlajien tärkeysasteita eikä millä tavalla mitkin
opinnot parhaiten meitä niihin valmistavat, koska huomaamme, että
Tieteen tutkiminen laajimmassa merkityksessään parhaiten valmistaa
kaikkiin näihin toiminnan lajeihin. Meidän ei tarvitse ratkaista, kumpi
on tärkeämpi, arvoltaan suuri mutta sovinnainen, vai vähäisempi mutta
sisäiseltä merkitykseltään painava oppi, koska näemme, että tieto, joka
on kaikissa muissa suhteissa hyödyllisin, on olennaisestikin arvokkain:
sen arvo ei riipu siitä, minä sitä pidetään, vaan on yhtä pysyvä kuin
ihmisen suhde ympäröivään maailmaan. Tieteen totuudet kun ovat
välttämättömiä ja ikuisia, niin kaikki Tiede koskee koko ihmiskuntaa
kaikkina aikoina. Sekä tänä hetkenä että kaukaisimmassa tulevaisuudessa
on ihmisille toimintansa ohjaukseksi arvaamattoman tärkeää, että he
ymmärtävät elämän fyysillistä, henkistä ja yhteiskunnallista tiedettä,
että he käsittävät kaiken muun tieteen avaimeksi elämän tieteeseen.

Ja kuitenkin saa tämä kaikkia muita tärkeämpi tutkiminen meidän
aikanamme, jolloin kerskaillaan kasvatuksesta, vähimmän huomiota
osakseen. Vaikka ns. sivistyksemme ei koskaan olisi voinut syntyä
muuten kuin tieteen avulla, tiede on tuskin huomattavana osana ns.
sivistyneessä kasvatuksessamme. Vaikka meidän on kiittäminen tiedettä
siitä, että miljoonat nyt tulevat toimeen siellä, missä ennen oli
elatusta vain tuhansille, niin kuitenkin näistä miljoonista vain
muutama tuhat panee arvoa siihen, mikä on tehnyt heidän olemassaolonsa
mahdolliseksi. Vaikka lisääntynyt tieto asioiden ominaisuuksista ja
suhteista on kasvattanut kuljeskelevista heimoista väkirikkaita
kansakuntia, vieläpä toimittanut lukemattomille näiden kansakuntain
jäsenille mukavuuksia ja nautintoja, joita heidän harvalukuiset,
alastomat esi-isänsä eivät aavistaneetkaan eivätkä olisi uskoneet
tosiksi, niin kuitenkin alkaa tämä tiedon laji vasta nykyään saada
saidasti suotua sijaa korkeimmissa oppilaitoksissa. Vähitellen
kasvava tutustuminen ilmiöiden yhdenmukaisiin rinnakkaisuus- ja
seuraussuhteisiin, ja muuttumattomien lakien toteaminen – niiden
ansiota on, että olemme vapautuneet törkeimmästä taikauskosta. Ilman
tiedettä olisimme vieläkin fetishien palvojia tai lepyttelisimme
lukuisilla uhreilla pahoja jumal'olentoja. Ja kuitenkin tätä tiedettä,
joka mitä alhaisimman maailmankäsityksen sijasta on opettanut meitä
jonkin verran tuntemaan luomisen suuruutta, teologiamme vastustaa ja
katsoo karsaasti saarnatuoleistamme.

Itämaisen sadun mukaan saatamme sanoa, että tietojen talossa Tiede on
orja, jolla on hiljaisuudessa monta hyvää ominaisuutta. Sen tehtäväksi
on jätetty kaikki työ; sen taidolla, älyllä ja hartaudella on
saavutettu kaikki mukavuudet ja mieliteot; ja alituisesti muita
palvellessaan se on jäänyt varjoon, jotta sen ylpeät sisaret saisivat
rehennellä koristeissaan maailman silmissä. Vertaus pitää paikkansa
vielä kauemmaksikin. Sillä me lähestymme nopeasti loppuratkaisua,
jolloin asemat vaihtuvat, ja ylpeät sisaret vaipuvat ansaittuun
unohdukseen, Tieteen päästessä ylimmäksi hallitsijattareksi,
tunnustettuna korkeimmaksi sekä arvolta että kauneudelta.

(Tutkimus kasvatuksesta – Essay on Education, ensimmäisen luvun, Mikä
tieto on arvokkainta? loppu.)

JOHN RUSKIN.

Taide- ja yhteiskuntafilosofi John Ruskin oli viinikauppiaan poika
Lontoosta, skotlantilaislähtöisten ja puritaanisten vanhempain ainoa
lapsi, vakavahenkisen kodin hiljainen kasvatti, syntynyt 1819. Hänen
ollessaan 4-vuotias vanhemmat muuttivat Herne Hill nimiseen Lontoon
esikaupunkiin, jossa heidän kotinsa sitten oli lähes viisikymmentä
vuotta. Ruskin sai alkeisopetuksensa kotona, äidiltä ja
kotiopettajilta. Huomattavasti hänen kehitykseensä vaikutti se, että
hän sai olla isänsä mukana tämän kauppamatkoilla ei vain Englannissa,
vaan myös mannermaalla. Oxfordiin hän tuli 1836, ollen siellä 1840
saakka, jolloin sairaus keskeytti opinnot. Oxfordilainen liike, joka
oli näinä vuosina kiihkeimmillään, ei vaikuttanut häneen. Hän otti
henkiseksi johtajakseen ei Kebleä eikä Newmania, vaan oman maanmiehensä
Carlylen. Sairautensa jälkeen Ruskin oleskeli talven ja kevään 1840-41
Italiassa, tutustuen siellä erikoisuudestaan ja itsenäisyydestään
kuuluisaan maanmieheensä, taidemaalari William Turnerin (1775-1851),
jonka impressionistiseen, silloisista taidesuunnista aivan erillään
olevaan ja ivattuun värirunouteen hän jo aikaisemmin oli ihastunut.
Saavuttuaan kotimaahan hän ryhtyi nyt kirjoittamaan teosta Turnerin
taiteesta, opettaakseen aikalaisensa ymmärtämään häntä. Tästä
suunnitelmasta paisui parinkymmenen vuoden aikana viisiosainen suurteos
Nykyajan maalareita (Modern Painters, 1843, 1846, 1856 [kolmas ja
neljäs osa] ja 1860). Ensimmäisen osan tarkoituksena on osoittaa
Turnerin maisemamaalauksen etevämmyys kaikkiin hänen edeltäjiinsä
verrattuna; ennenkuin hän kirjoitti toisen osan, hän oli kiinnostunut
Italian keskiaikaiseen taiteeseen, ja tulkitsee siitä lähtevät
taidefilosofiset ajatuksensa harvinaisesti retoorisella, yksilöllisellä
tyylillä; niiden kymmenen vuoden kestäessä, jotka kuluivat kolmannen ja
neljännen osan ilmestymiseen, hänen taide- ja elämänkäsityksensä
muuttui: taide ei ole hänestä enää luonnon esittämistä, vaan
elämäntoimintaa, ja näin hän uppoutuu hämäriin yrityksiin saada yhdessä
ainoassa ideassa tulkituksi sekä elollinen että eloton luonto;
viimeinen osa kuvastaa hänen kokonaan muuttunutta suhdettaan
yhteiskuntaan: hänestä on tullut Carlylen kaltainen profeetta, joka
vaatii syvällekäypiä, sosialistisia yhteiskunnallisen, uskonnollisen ja
taiteellisen elämän muutoksia. Tällä välin Ruskin ehti julkaista useita
muita taidefilosofisia teoksia: 1849 ilmestyi Rakennustaiteen
seitsemän lamppua (The Seven Lamps of Architecture), joka osoittaa,
että keskiaika, jonka uskonnollinen puoli parhaillaan romantiikan
jatkona, Oxfordilaisen liikkeen nimellä, valloitti tunne-elämää, oli
hypnotisoinut katoliselle mystiikalle kylmän Ruskinin rakennustaiteensa
goottilaisella kauneudella. Hän näkee nyt keskiajan taiteen ilmentävän
kaikkea sitä, mikä tekee elämän kauniiksi: "uhrautuvaisuutta, totuutta,
voimaa, kauneutta, muistoa ja tottelevaisuutta", jotka ovat hänen
"seitsemän lamppuansa", ja joiden hän, vedoten menneiden aikojen
muistomerkkien kauneuteen, uskoo kerran vallinneen elämää ja
vieläkin tulevan ihmiskunnan johtotähdiksi. Tässä samassa
mystillis-historiallis-taiteellisessa hengessä on kirjoitettu hänen
pääteoksensa, kolmiosainen Venetsian kiviä (The Stones of Venice,
I 1851, II-III 1853), jonka toisen osan kuudes luku sisältää pääosan
Ruskinin koko taide-evankeliumista. Luentoja rakennustaiteesta ja
maalauksesta (Lectures on Architecture and Painting, 1853) on
edellisen teoksen täydennystä. 1851 Ruskin kirjoitti esirafaelilaisen
liikkeen puolesta. Hänen taide- ja yhteiskunnallisen ajattelunsa
muuttuminen sosialistiseksi ilmenee vähitellen yhä selvemmin hänen eri
julkaisuissaan tämän jälkeen, saavuttaen huippunsa kirjoitussarjassa
Tähän viimeiseen saakka (Unto This Last, 1860), jonka hän julkaisi
Thackerayn toimittamassa Cornhill Magazinessa, ja joka herättämänsä
kiivaan vastustuksen vuoksi keskeytettiin. Suuri osa hänen
yhteiskunnallisesta ohjelmastaan on sittemmin vähitellen toteutettu,
mikä osoittaa Ruskinin vain olleen aikansa edellä. Tämän saman
ajatussuunnan selittämistä ovat teokset Tomun lahjoja (Munera
Pulveris, 1862-63), jonka ilmestyminen Frazer's Magazinessa myös
keskeytettiin herättämänsä vastustuksen vuoksi; Villioliivin kruunu
(The Crown of Wild Olive, 1865), joka sisältää hyökkäyksen yhteiskunnan
uskonnottomuutta ja moraalittomuutta vastaan, samalla selitellen
sosialistisia näkökantoja; Sesam ja liljat (Sesame and Lilies, 1865)
ym. Kaikkien niiden tunnusmerkkinä on yksityiskohtien nerokkuus ja
kauneus, mutta heikko ja hajanainen kokonaisrakenne. Vv. 1869-78 Ruskin
toimi taidehistorian professorina Oxfordissa, julkaisten useita
luentosarjojaan, joissa kehitteli taidefilosofisia ajatuksiaan.
Kohtalo Nuijankantaja (Fors Clavigera) ilmestyi 1871-78 hänen omalla
kustannuksellaan; se sisältää kirjeen muotoisia lausuntoja mitä
erilaisimmista asioista, saavutti huomattavan menestyksen, ja on
ilmestymistapaansa nähden ensimmäinen Ruskinin käytännöllisistä
taloudellisista kokeiluista. Äitinsä kuoltua 1871 Ruskin muutti
järviseudulle, Brantwoodiin, jossa asui kuolemaansa saakka. Hänen
viimeinen teoksensa on omaelämäkerrallinen Menneitä (Praeterita,
1885-89). Vv. 1878-83 Ruskin oli vaikeasti sairaana. Hän poistui
elämästä 1900. John Ruskin on ihmiskunnan suuria opettajia,
mystillinen, herkkä sielu, joka syvästi tajuten taiteen olemuksen
ymmärsi sen ihmiskuntaa johtavien hyvien voimien ilmaukseksi ja tahtoi
tämän mukaisesti uudistaa koko elämän. Häntä pidetään huomattavana
proosataiteilijana, jonka tyylissä onnistuneesti yhtyy vaikutuksia
1600-luvun jumaluusoppineiden kirjoituksista, Raamatusta, ja ilmeisesti
myös Carlylesta.

KIRJOISTA JA LUKEMISESTA.

Meidän arvosteluumme vaikuttaa luonnollisesti aina sangen suuressa
määrin kirjallinen makumme. Tunnen tosiaankin monta henkilöä, joilla
kirjallisuuden alalla on mitä puhtain maku, mutta joiden maku
taiteeseen nähden on peräti turmeltunut, ja tämä on ilmiö, joka minua
hyvin suuresti hämmästyttää; mutta en ole myöskään koskaan tuntenut
henkilöä, jolla olisi ollut väärä kirjallinen maku ja oikea maku
maalaustaiteeseen nähden. Onkin sen tähden hyvin tärkeätä, ei
ainoastaan taiteen, vaan kaiken muunkin takia, että näinä kirjatulvien
aikoina kukin pysyttelee kaukana kirjallisuuden suolasoista ja elää
omalla pienellä kalliosaarellaan, jota virkistävät lähde ja lampi,
molemmat puhtaita ja kauniita. Luonnollisesti voisin ehdottaa
kirjakokoelman valintaa: erilaiset luonteet tarvitsevat tosin erilaisia
kirjoja, mutta on kuitenkin kirjoja, joita kaikki tarvitsevat, ja jos
tosiaankin luet Homerostasi, Platoniasi, Aiskhylostasi, Herodotostasi,
Danteasi, Shakespeareasi oikealla tavalla, ei sinun ole tarvis
laajentaa kirjahyllyäsi niistä oikeaan ja vasempaan alituisten uusien
tutkimusten takia. Nykyaikaisesta kirjallisuudesta vältä yleensä
sanomalehtiä ja kuukausikirjallisuutta. Joskus saattavat ne sisältää
hyödyllisen lyhennystiedon tai perinpohjaisen arvostelun, mutta
kymmenen mahdollisuutta on olemassa yhtä vastaan, että ne vain
hävittävät aikaasi tai johtavat sinut harhaan. Jos haluat tutustua
johonkin seikkaan ja ymmärtää sen, niin lue sitä käsittelevä paras
kirja, mistä kuulet puhuttavan, äläkä sen lyhennysotetta. Ellet pidä
ensimmäisestä kirjasta, jota koetat, niin etsi toinen, mutta älä
milloinkaan toivo pääseväsi ymmärtämään asiaa vaivatta ja vain
yleiskatsausten avulla. Vältä erikoisesti sitä kirjallisuudenlajia,
joka käyttää korskeaa, asiantuntevaa sävyä; se on turmiollisinta
kaikista. Jokainen hyvä kirja tai sellaisen kirjan osa on täynnä
ihailua ja vapistusta; se saattaa sisältää vakuutteluja tai vakavaa
ivaa, mutta se ei kovene koskaan kylmäksi eikä määrää mitään ylpeästi,
vaan johtaa sinut aina kunnioittamaan ja rakastamaan jotakin koko
sydämestäsi. Ei ole aina helppoa erottaa jalojen ja puhtaiden kirjojen
ivaa, mutta yleensä saatat olla varma siitä, että kylmäveriset,
rapumaiset ja sammakkomaiset kirjat pilkkaavat tunnetta mutta
lämminveriset, inhimilliset kirjat syntiä...

Lue vähän kerrallaan, pyri tuntemaan mielenkiintoa pikkuseikkoihin
äläkä lue niin paljon itsensä kertomuksen takia kuin tutustuaksesi
niihin viehättäviin henkilöihin, joiden seuraan nämä kirjailijat sinut
vievät. Tavallinen kirja voi usein sinua suuresti huvittaa, mutta vain
jalo kirja lahjoittaa sinulle hyviä ystäviä. Muista myös, että on
vähemmän tärkeää, luetko nuorempina vuosinasi sukkelia kuin rehellisiä
ja oikeamielisiä kirjoja. En sen takia tarkoita, että niiden pitäisi
oleman ikävystyttäviä tai vastenmielisen opettavia, vaan että niiden
lausumat ajatukset ovat kunniallisia ja niiden herättämät tunteet
jaloja.

Toistaiseksi ja ehkäpä koko iäksesikin tekevät opettajasi viisaimmin
yrittäessään saada sinua tyytymään hiljaiseen hyveeseen, ja sellainen
kirjallisuus ja sellainen taide ovat parhaita sinulle, jotka
jokapäiväisestäkin elämästä ja tutuistakin seikoista osoittavat sinulle
toivovan työn ja nöyrän rakkauden esineitä. – – –

Kaikki kirjat saattaa jakaa kahteen luokkaan: hetken kirjoihin ja
kaikkien aikojen kirjoihin. Huomaa tämä erotus – se ei koske vain
laatua. Se ei koske vain huonoa kirjaa, joka ei elä, eikä hyvää, joka
elää. Se on lajierotusta. On olemassa hyviä hetken kirjoja ja hyviä
kaikkien aikojen kirjoja; huonoja hetken kirjoja ja huonoja kaikkien
aikojen kirjoja. Ennenkuin jatkan, täytyy minun lähemmin kuvailla näitä
molempia lajeja.

Hyvä hetken kirja on siis – en nyt puhu huonoista – aivan
yksinkertaisesti sellaisen henkilön hyödyllinen tai huvittava meitä
varten painettu puhelu, jonka kanssa emme muuten voisi keskustella. Se
on usein sangen hyödyllinen, koska se ilmaisee sinulle jotakin, jota
sinun tarvitsee tietää; ja usein sangen huvittavakin, kuten voisi olla
älykkään ystävän suullinen puhelu. Nämä loistavat matkakuvaukset; nämä
keveät ja näppärät pakinat päivän kysymyksistä; nämä uutelon muotoon
puetut eloisat ja liikuttavat kertomukset; nämä täsmälliset ja tarkat
tapahtumien esitykset, joita kirjoittavat päivän historiaa muodostavien
tapausten todelliset toimimiehet, – kaikki nämä hetken kirjat, joiden
luku yhä lisääntyy sivistyksen levitessä, ovat meidän aikakautemme
erikoisomaisuutta; meidän täytyy olla niistä hyvin kiitollisia ja
syvästi hävetä, ellemme käytä niitä hyvin. Mutta me käytämme niitä
mahdollisimman huonosti, jos sallimme niiden anastaa todellisten
kirjojen paikan; sillä tarkemmin sanoaksemme ne eivät olekaan kirjoja,
vaan kauniiseen painoasuun laitettuja kirjeitä tai sanomalehtiä.
Ystävämme kirjeet voivat olla varsin miellyttäviä tai välttämättömiäkin
hetkellään, mutta ansaitsevatko ne säilyttämistä vai eivät, on toinen
kysymys. Sanomalehti on erinomaisesti paikallaan aamiaispöydässä, mutta
sitä ei tosiaankaan tule lukea koko päivää. Samaten on laita sen pitkän
kirjeen, joka, vaikka onkin sidottu kirjaksi, niin huvittavasti kertoo
majataloista ja teistä ja ilmoista viime vuonna siellä ja siellä, tai
joka taritsee hauskan jutun tai selvittää siinä tai siinä tapauksessa
sattuneita todellisia seikkoja; ja kuinka arvokas hetken käyttöön
moinen kirja saattaakin olla, niin ei se missään tapauksessa voi olla
mikään "kirja", eikä ainakaan kirja, jota varsinaisessa mielessä
kannattaisi "lukea". Kirja ei olemukseltaan ole puhuttu asia, vaan
kirjoitettu asia, joka on kirjoitettu ei vain ilmoittaakseen jotakin,
vaan pysyäkseen ja säilyäkseen. Tuollainen pakinakirja painetaan vain
siksi, ettei sen tekijä voi puhua tuhansille ihmisille yht'aikaa; jos
hän voisi, hän tekisi sen – kirja on siis vain hänen äänensä
monistus. Et voi keskustella Indiassa oleskelevan ystäväsi kanssa;
jos voisit, tekisit sen; sen sijaan kirjoitat, mutta se on vain äänen
siirtämistä paikasta toiseen. Kirjaa ei sitävastoin kirjoiteta
yksinomaan äänen monistuksen eikä sen siirtämisen, vaan sen
ikuistamisen takia. Tekijällä on sanottavana jotakin, jota hän pitää
totena ja hyödyllisenä tai välttämättömänä ja kauniina. Mikäli hän
tietää, ei ole kukaan vielä ennen häntä siitä puhunut; mikäli hän
tietää, ei kukaan muu osaa siitä siten puhua. Hän katsoo siis olevansa
velvollinen sanomaan sen, kaikissa tapauksissa selvästi ja
täsmällisesti ja, jos hän voi, myös sulosointuisesti. Ikäänkuin
elämänsä koko tuloksena hän pitää sitä sinä asiana tai sinä
asiaryhmänä, joka on ilmoitettu hänelle; – pitää sitä sinä totisen
tiedon tai tajuamisen palasena, jonka hänen osalleen tullut
auringonpaiste ja maa on tehnyt hänelle mahdolliseksi saavuttaa. Hän
ikuistuttaisi sen mielellään kaikiksi ajoiksi; hän kaivertaisi sen
kallioon, jos voisi, sanoen: "Tämä on minun parhaani; muuten olen
syönyt, juonut, nukkunut, rakastanut ja vihannut samoin kuin kaikki
muutkin; elämäni oli kuin sumua, eikä sitä ole enää; mutta tämän minä
näin ja tunsin; tämä, jos mikään, on minusta muistamisen arvoista."
Tämä on hänen "kirjoituksensa"; se on hänen pienen inhimillisen kykynsä
ja hänelle annetun totisen tajuamisen mukainen muistokirjoitus tai pyhä
sana. Se on "kirja".

                                             (Sesam ja liljat.)
                                       Suomentanut J. V. Lehtonen.

EDWARD BULWER LYTTON.

Edward Bulwer Lyttonin laajasta tuotannosta – yli 60 teosta, yli 110
nidosta – kuvastuu paljon edellisen ajan kirjallisia suuntia. Hän
aloittaa byronilaisella sankarilla, jatkaa romanttisella rosvolla,
viljelee sitten suuripiirteistä historiallista romaania, vaipuu
syvällisesti kauhuromantiikkaan, harjoittaa hyvällä menestyksellä oman
aikansa tosioloista ihmiskuvausta, eksyy runouteen, draamaan,
historiaan, kooten aivoihinsa kaiken, mikä heloitti menneisyydestä
houkuttelevan romanttisesti, ja antaen sen laajalle lukijakunnalleen
lyötynä kimaltelevaksi, joskin silti usein vääräksi rahaksi. Edward
Bulwer – se oli hänen nimensä 40 vuotta – syntyi Lontoossa 1803 ja
kasvoi äitinsä luona Knebworthissa, ollen lapsesta saakka ahkera
lukija ja kirjoittelija. Cambridgessa (1822-25) hän luki historiaa,
kansantaloutta, filosofiaa ja kirjallisuutta. Yliopistoajalta, kesältä
1824, on mainittava hänen jalkamatkansa järviseudulle, ensimmäisen
lemmityn haudalle, ja Skotlantiin, millä matkalla hän kertoi
joutuneensa romanttisiin seikkailuihin kulkureiden, mustalaisten ja
maantierosvojen parissa. Hänestä kehittyi lahjakas, kaunismuotoinen,
ritarillinen, puvussaan ja käytöksessään liikahieno "dandy", keikari,
joka tapaili byronilaisen sankarin salamyhkäistä viittaa hartioilleen.
Mentyään vastoin äitinsä kieltoa 1827 romanttiseen avioliittoon kauniin
irlannittaren Rosina Wheelerin kanssa hän joutui 200 punnan
vuosituloille, mikä ei tietenkään riittänyt, hän kun eli 3000 punnan
mukaisesti, ja rupesi päättäväisesti ansaitsemaan lisää uskomattoman
nopealla kirjallisella tuotannolla. Vv. 1827-37 hän julkaisi kaikkiaan
18 teosta sekä lisäksi lukemattomia aikakauslehtikirjoituksia, sekä
runoa että proosaa, politiikkaa ja historiaa. Ensimmäisiä olivat
hänen keikariromaaninsa Falkland (1827) ja Pelham (1828),
joista viimemainittu teki hänet kuuluisaksi. Radikaalina
yhteiskuntakriitikkona hän yhdistää keikarityyppinsä
Schiller-Byronimaiseen jaloon rosvoon ja luo siltä pohjalta
hienosyntyisen rikollisen, Paul Cliffordin (1830), joka herättää
eloon yhteiskunnallis-humanitäärisiä tunteita draamallisesti
ilmoittamalla kuolemantuomionsa hetkellä tuomarille olevansa tämän
poika; tätä kiitollista aihetta ovat kirjailijat usein sen jälkeen
käyttäneet. Romaanissaan Eugene Aram (1832) Bulwer rohkeasti
käsitteli murhan oikeutusta määrätyissä tilanteissa ja murhaajan
sielunelämää. Yleiseurooppalaisen maineen ovat saavuttaneet hänen
historialliset romaaninsa Pompeijin viimeiset päivät (The Last Days
of Pompeii, 1834, suomennettu), Rienzi (1835, suomennettu),
Viimeinen parooni (The Last of the Barons, 1843) ja Harold (1843).
Ne kuvaavat suuria historiallisia käännekohtia ja osoittavat pyrkimystä
todelliseen ilmiöiden syiden perusteluun. Kun lisäksi henkilökuvien
hahmottelussa on jotakin samalla yksilöllistä ja komeaa, täytyy tyylin
liiasta sanarikkaudesta ja raskaasti edistyvästä, epätaiteellisesta
leveydestä huolimatta myöntää näiden romaanien suunnittelussa,
konseptiossa, olevan eräänlaista holvikorkeata näkemystä,
suuripiirteisyyttä. 1842 Bulwer julkaisi mystillisen kauhuromaanin
Zanoni, saavuttaen siinä tämän alan vieläkin voittamattoman
huipputuloksen; samaa suggestiivisten keinojen mestaruutta hän osoitti
kuuluisissa kauhukertomuksissaan Kummitustalo ja kummittelijat eli
talo ja aivot (The Haunted and the Haunters, or the House and the
Brain, 1859) ja Outo tarina (A Strange Story, 1862). Huomattava
saavutus on myös hänen kotoinen romaanitrilogiansa Caxtonit (The
Caxtons, 1850), Tarinani (My Novel, 1853) ja Mitä hän tekee sillä?
(What will he do with it?, 1859), joissa hän on tunteellinen kuin
Sterne, kuvaa kansanihmisiä paremmin kuin Thackeray ja aatelisia paljon
paremmin kuin Dickens. Bulwer Lyttonin (se oli hänen nimensä äidin
kuolemasta, v:sta 1843 lähtien) muuhun tuotantoon emme voi tässä
kajota. Kirjailija-uransa rinnalla Bulwer Lytton suoritti huomattavan
elämäntyön poliitikkona ja valtiomiehenä. Tultuaan parlamenttiin 1831
hän esiintyi jyrkkänä, jopa tasavaltalaisena radikaalina, jäähtyi
vähitellen, ja teki Melbournen ministeristölle suuria palveluksia
poliittisena lentolehtikirjailjana, minkä johdosta aateloitiin
1838. Tuli parlamenttiin uudelleen 1852 vanhoillisena ja oli
siirtomaaministerinä Derbyn hallituksessa 1858-59, hankkien Englannille
British Columbian ja Queenslandin. 1866 hänestä tehtiin pääri. Hän
kuoli 1873 ja haudattiin Westminster Abbeyhin. Edward Bulwer Lytton oli
suuri kyky, mutta hän erehtyi uhraamaan liiaksi lukijainsa
mielihaluille, so. koristamaan kerrottavaansa haetun nerokkuuden,
keikailevan tietorikkauden, liikakomean sana- ja tyylivuolauden
valhekorulla, jonka välke aikain kuluessa himmenee. Se sai hänet
lyömään laimin – ehkä Caxton-trilogiaa lukuunottamatta – sen syvemmän
totuuden, jolla on aidon kullan arvo ja tasainen, hapettumaton loiste.

POMPEIJIN VIIMEISET PÄIVÄT.

Bulwer-Lyttonin kuuluisin romaani on Pompeijin viimeiset päivät,
kuvaus Vesuviuksen juurella olevasta pienestä kaupungista v:lta
79 j.Kr. Loistavina, kirkkaina näkyinä vaihtuu eteemme kuvaelma
toisensa jälkeen antiikin kulttuurin kukkeimmilta päiviltä, samalla kun
kristittyjen hiljainen läsnäolo viittaa uuteen maailmaan. Vesuviuksen
purkaus sitten muuttaa tämän aurinkoisen näyttämön kuoleman yöksi.
Romaanin viidennen kirjan ensimmäisessä luvussa alkaa "Pompeijin
viimeinen päivä".

Hurjien amfiteatterijuhlien edellinen yö oli hitaasti kulunut, ja
Pompeijin viimeisen päivän aamuhämärä koitti! Ilma oli ihmeteltävän
tyyni ja kylmähkö; kevyt harsomainen sumu kattoi laajan Kampanian
kukkulat ja pellot. Mutta varhain työhönsä kulkevat kalastajat
huomasivat kummakseen, että tuulettomasta säästä huolimatta merenaallot
olivat ankarassa kuohunnassa, ikäänkuin tahtoisivat suinpäin syöksyä
rannoilta ulapalle; ja kaukaa sinikalvoiselta Sarnusjoelta, jonka
entistä uomaa nykyaikainen matkailija turhaan hakee, kuului
pitkällistä, outoa kuminaa, kun se virtasi hymyilevien kenttien halki
ja rikkaitten porvarien iloisten huvilain ohi. Sumun yläpuolelta
pilkistivät selväpiirteisinä ikimuistoisen kaupungin ajan kuluttamat
tornit, loistavien palatsien punaiset tiilikatot, monen monien
temppelien komeat kuvapatsaat, forumin patsasportaikot ja riemukaari.
Etäällä pistivät usvasta esiin sinisten vuorten ääriviivat, ja niillä
leikkivät nousevan aamun ensimmäiset valovirit. Pilvirykelmä, joka oli
kauan häilynyt Vesuviuksen huipulla, oli äkkiä hävinnyt, ja korkeana ja
kaljuna sen kiire nyt kohosi ihanaan, autereiseen ilmaan.

Aikaisesta aamusta huolimatta kaupunginportit olivat jo avoinna.
Hevonen toisensa perästä, kuorma kuorman jälkeen, työntyi nopeasti
kaupunkiin, ja lukemattomien juhlapukuisten jalankulkijain puheensorina
täytti ilman, iloista elämää yhä vilkastuttaen. Kadut olivat tulvillaan
kaupungin omia asukkaita ja taajaväkisistä naapurikylistä saapuneita
vieraita; ja meluten – melkein hourien elämänvirrat kulkivat katsomaan
hirveätä leikkiä.

Pompeijissa asui rikas egyptiläinen Arbakes, intohimoinen, ahne ja
salaperäinen mies, taikuripappi, jota kaikki pelkäsivät. Hän oli
nukkunut yönsä hyvin, mutta aamupuolella olivat oudot ja pahat unet
ruvenneet vaivaamaan häntä. Joku puhuikin hänen kanssaan. Huudahtaen
kauhusta hän lopuksi herää ja huomaa vieressänsä Vesuviuksen noidan.

"Haa!" hän kiljaisi peittäen silmänsä. "Uneksinko yhä? Olenko yhä vielä
kuolleitten parissa?"

"Mahtava Hermes – et! Olet kyllä kuolevaisen, mutta et kuolleen
seurassa. Tunnethan ystäväsi ja orjasi!"

Pitkä vaitiolo. Vähitellen egyptiläisen suonenvedontapaiset
nytkähdykset vähenivät, ja pian hän oli jälleen entinen itsensä.

"Se oli siis unta", hän virkkoi. "Hyvä – älkäämme siis enää uneksiko,
tai päivä ei enää voi korvata yön tuskia. Vaimo, kuinka tänne tulit ja
mitä asiaa?"

"Tulin varoittamaan sinua", sanoi noita-akka juhlallisella äänellä.

"Varoittamaan minua! Uni ei siis valehdellut. Mistä vaarasta?"

"Kuule. Kamala onnettomuus uhkaa tätä kaupunkia. Pakene, kun vielä on
aikaa! Sinä tiedät, että luolani on vuoressa, jonka alitse
perintätiedon mukaan virtaa Flegetonin tulinen joki; luolassa on syvä
kuilu, ja sen pohjalla olen viime aikoina nähnyt punaisen, paksun
virran hiljalleen liikkuvan, ja olen samalla pimeydestä kuullut
voimakasta tohinaa ja kumeaa jyskettä. Mutta viime yönä syvyyteen
kurkistaessani huomasin, ettei virta enää ollutkaan paksua, vaan herkän
läikkyvää ja hehkuvan kirkasta; ja sinne tuijottaessani päästi eläin,
kettu, joka eli kanssani ja joka nyt oli takertunut minuun kiinni,
vihlovan ulvahduksen, tuupertui maahan ja kuoli, ja kuola ja vaahto
peittivät sen huulet. Palasin kotitulelleni; mutta koko yön tunsin
kallion allani horjahtelevan ja vapisevan, ja vaikka ulkona kaikki oli
rauhallista ja tyyntä, kuulin syvyydestä vinhan tuulen pauhinaa ja
ikäänkuin vierivien rattaitten kolinaa. Seuraavana aamuna nousin
hämärissä ylös, katsahdin jälleen kuiluun ja näin suuria, mustia
kallionlohkareita uiskentelevan synkässä virrassa; ja virta itse oli
nyt leveämpi, vuolaampi ja hehkuvampi kuin edellisenä iltana. Nousin ja
kiipesin vuoren laelle ja siellä näin äkkijyrkän, laajan syvennyksen,
jota ei ollut ennen ollut ja josta nousi usvamaista, ohutta savua; ja
kun sitä hengitin, salpautui vereni ja olin siihen paikkaan kuolla.
Palasin kotiini, otin rahani ja juomani ja jätin monivuotisen asuntoni,
sillä muistin synkän etruskilaisen ennustuksen, joka kuuluu: 'Kun vuori
aukenee, tuhoutuu kaupunki; kun palaneitten kenttien kukkuloiden yllä
leijailee savua, silloin meren lasten parista kuuluu voivottelua ja
itkua.' Ennenkuin pakenen etäisille rannikoille, tulen varoittamaan
sinua, peloittava opettaja. Niin totta kuin elät, tiedän aivan
varmasti, että se maanjäristys, joka äskettäin horjutti tätä kaupunkia
perustuksia myöten, oli vain vielä kauheamman onnettomuuden ennustaja.
Pompeijin muurit on rakennettu kuoleman kentille ja rauhattoman manalan
virroille. Kuule varoitustani ja pakene!"

Alkaneena päivänä oli aikomus pitää amfiteatterissa suuret
gladiaattorien näytökset.

Mutta äkkiä humu taukosi – työmiehet herkesivät puuhastaan – joukko
rauhoittui – aukko unohdettiin – sillä nyt, rumpujen päristessä
gladiaattorit astuivat juhlallisessa kulkueessa areenalle. Hitaasti ja
vakaasti he kiersivät soikean aukean, salliakseen katselijoiden täysin
siemauksin nauttia heidän raudankovista, pelottomista piirteistään,
katsella heidän väkevää vartaloaan ja tukevia käsivarsiaan ja lyödä
vetoja, joihin hetken kiihoitus oli omiaan innostamaan.

"Oh!" huudahti Fulvian leski Pansan emännälle, kun he kumartuivat
korkeilta penkeiltään eteenpäin paremmin nähdäkseen. "Näetkö tuota
jättiläismäistä gladiaattoria? Kuinka hassunkuriset varustukset hänellä
on!"

"Niin", vastasi ediilin vaimo painokkaasti, sillä hän tunsi
taistelijoiden nimet ja ominaisuudet, "hän on retiarius. Hänellä on,
kuten näet, aseina vain kolmikärkinen keihäs ja verkko, eikä muita
varustuksia kuin kuvenauha ja tunika. Hän on voimakas mies ja taistelee
Sporuksen, tanakan gladiaattorin kanssa, jolla on pyöreä kilpi ja lyhyt
miekka ja jolla myöskään ei ole varustuksia; hänellä ei ole nyt
kypärääkään, jotta hänen kasvonsa nähtäisiin – kuinka peloton katse!
Myöhemmin hän esiintyy silmikko suljettuna."

"Mutta eivätkö verkko ja keihäs ole varsin kevyitä aseita kilpeä ja
miekkaa vastaan?"

"Kaikesta huomaa, kuinka kokematon vielä olet, rakas Fulvia;
retiariuksella on kaikki edut puolellaan."

"Mutta kuka on tuo kaunis gladiaattori, miltei alasti – se ei
oikeastaan sovi! Venus avita! Mutta kuinka sopusuhtainen hänen
vartalonsa onkaan!"

"Hän on Lydon, nuori aloittelija; hän on uhkarohkeasti uskaltautunut
taistelemaan tuon toisen, samalla tavalla pukeutuneen tai pikemmin
vaatettamattoman gladiaattorin – Tetraideen kanssa. He aloittavat
ottelun kreikkalaiseen tapaan kestuksella [nyrkkeilykäsinein]. Sen
jälkeen he taistelevat täysin varustuksin käyttäen miekkaa ja kilpeä."

"Tuo Lydon on sievä mies, ja naiset ainakin suosivat häntä."

"Mutta kokeneet vedonlyöjät eivät. Klodius tarjoaa kolme yhtä vastaan
hänen tappiostaan."

"Oh, Jupiter! Kuinka ihanaa!" huudahti leski, kun kaksi kiireestä
kantapäähän varustautunutta gladiaattoria ratsasti kevyin ja rohkein
liikkein areenan ympäri. He muistuttivat suuresti keskiaikaisia
turnausritareita ja heillä oli keihäät ja pyöreät, sirotekoiset kilvet.
Heidän varustuksensa oli kudottu teräslangoista, mutta ne peittivät
vain kuvetta ja oikeaa kättä; lyhyet, satulaan asti ulottuvat takit
tekivät heidän ulkoasunsa koreiksi ja siroiksi. Heidän paljaissa
jaloissaan oli sandaalit, jotka oli sidottu nilkan yläpuolelle. "Oh,
ihanaa! Keitä nuo ovat?" kysyi leski.

"Toinen on Berbiks – hän on kaksitoista kertaa selviytynyt voittajana;
toisella on ylpeä nimi Nobilior. Molemmat ovat kelttejä."

Ratsumiehet olivat kilpakentän (mikäli sitä nimeä tässä voi käyttää)
kummassakin päässä. Ja Pansan antaessa merkin molemmat taistelijat
syöksyivät toisiaan vastaan, pitäen suojanaan pyöreitä kilpiään ja
kevyet, mutta tukevat keihäät tanassa. Mutta kolmen askelen päässä
vastustajastaan Berbiks pysähdytti hevosensa, väistyi syrjään, ja kun
Nobilior samassa pyyhkäisi ohi, hän teki pistohyökkäyksen. Mutta
heilauttaen nopeasti ja taitavasti kilpeään tämä väisti iskun, joka
muuten olisi ollut hänelle tuhoisa.

"Hyvin tehty, Nobilior!" huudahti preetori antaen siten merkin
yleisille hyvä-huudoille.

"Mainio pisto, Berbiks!" vastasi Klodius paikaltaan.

Ja kansan kiihtymys puhkesi nyt huutoihin, jotka penkki penkiltä
paisumistaan paisuivat.

Ratsumiesten silmikot olivat täydellisesti suljetut (kuten myöhemmän
ajan ritareilla), mutta silti tärkein isku suunnattiin juuri
vastustajan päähän, ja Nobilior, joka osasi ohjata hevostaan
taitavammin kuin hänen taistelutoverinsa, tähtäsi keihäällään tämän
kypärään. Berbiks kohotti suojakseen kilpensä, mutta hänen
tarkkasilmäinen vastustajansa laskikin äkkiä aseensa ja työnsi sen
hänen rintaansa. Berbiks horjahti ja putosi.

"Nobilior! Nobilior!" riemuitsi kansa.

"Olen hävinnyt kymmenen sestertiumia" [noin kaksikymmentätuhatta
markkaa], voihkaisi Klodius hammasten raosta.

"Habet! – hän on saanut kylläkseen", sanoi Pansa rauhallisena.

Kansa, joka vielä ei ollut ehtinyt kovettua julmaksi, teki
armahdusmerkkejä, mutta kun areenapalvelijat kiiruhtivat auttamaan
kaatunutta, huomasivat he, että armahdus tuli liian myöhään – keltin
sydän oli lävistetty ja hänen silmänsä olivat jo sammuneet. Veren
mukana, joka mustana virtasi areenan hiekalle, oli hänen henkensäkin
lähtenyt. "On sääli, että se kävi niin pian – se oli liian
vaivatonta", valitteli Fulvian leski.

"Niin – en minäkään ollenkaan sääli Berbiksiä. Jokainenhan näki, että
Nobilior teki vain valehyökkäyksen. Kas, nyt he solmivat nuoran hänen
ruumiinsa ympärille – he laahaavat sen spoliariumiin – nyt sirotetaan
hiekkaa kentälle! Pansa ei valittele mitään niin raskaasti kuin sitä,
ettei hän ole kyllin rikas peittääkseen areenan hohtavalla suolalla ja
sinoberilla, kuten Neron tapana oli tehdä."

"Hyvä, ottelu oli lyhyt, mutta sitä seuraa pian toinen. Kas nyt kaunis
Lydon-ystäväni astuu areenalle – ja verkkomies – ja miekkailija. Oh,
suurenmoista!"

Nyt oli areenalla yht'aikaa kuusi gladiaattoria. Niger ahdisteli
verkkoinensa Sporusta, jolla oli kilpi ja lyhyt miekka. Lydon ja
Tetraides, kumpikin miltei alasti, ohut vyö vain lanteitten ympärillä,
kummallakin kädessä raskas kreikkalainen kestus; ja kaksi roomalaista
gladiaattoria, täydellisine teräsvaruksineen, isoine kilpineen ja
terävine miekkoineen.

Kun Lydonin ja Tetraideen välinen ottelu oli vaarattomampi kuin muut
kamppailut ja kun he siirtyivät keskelle areenaa, muut jäivät aivan
kuin yhteisestä sopimuksesta paikoilleen nähdäkseen, kuinka taistelu
ratkeaisi, odottaakseen, että kestuksen jälkeen otettaisiin esille
tuhoavammat aseet, jolloin hekin aloittaisivat taistelun. He
seisoskelivat aseisiinsa nojaten ja erillään toisistaan ja seurasivat
leikkiä, joka huolimatta siitä, ettei se ehkä ollut kyllin verinen
miellyttääkseen joukkoa, silti oli omansa herättämään ihailua, sillä
sehän oli peräisin pompeijilaisten omasta kotimaasta, Kreikasta.

Ensi silmäyksellä nämä kaksi taistelijaa näyttivät toistensa
vastakohdilta. Tetraides ei tosin ollut Lydonia rotevampi, mutta hän
painoi huomattavasti enemmän. Kun yleisesti luultiin, että
kestustaistelijan täytyy olla lihava, jos mieli voittaa, oli Tetraides
varta vasten edistänyt luontaista lihomistaipumustaan. Hänen hartiansa
olivat leveät, raajansa paksut, lihaksiset ja jonkin verran sisäänpäin
vääntyneet, tavalla, joka kylläkään ei täytä kauneusvaatimuksia, mutta
kumminkin lisää voimaa ja tukevuutta. Mutta Lydon, joka oli solakampi
ja laihempi, oli kaunisvartaloinen ja sopusuhtaisesti kehittynyt, ja
tarkka tuntija saattoi heti huomata, että vaikka hänellä ei ollutkaan
sellaista lihaskasaa kuin hänen vastustajallaan, hänen lihaksensa sen
sijaan olivat harjaantuneet – raudankovat ja kiinteät. Ja hänen
lihavuuden puutteensa korvasi hänen nopeutensa ja aloitekykynsä; ja
hänen päättäväisten kasvojensa ylväs hymy, joka oli vastakohtana hänen
vihollisensa tylsälle välinpitämättömyydelle, antoi uutta vakuutusta
niille, jotka olivat hänen puolellaan ja toivoivat hänen voittavan; ja
heidän ruumiinkokonsa näennäisestä eroavaisuudesta huolimatta kaikuivat
joukon huudot yhtä paljon Lydonin kuin Tetraideen puolesta.

"Pidä varasi!" murahti Tetraides lähestyen hiljaa vihollistaan, joka
kiersi piirissä hänen ympärillään eikä peräytynyt.

Lydon vastasi vain halveksivasti välähdyttäen teräviä silmiään.
Tetraides iski, se oli kuin moukarinisku alasimelle. Lydon lysähti
äkkiä polvilleen, isku suhahti hänen päänsä yli. Aivan yhtä tulokseton
ei ollut Lydonin hyökkäys: nopsasti hän oli jaloillaan ja sivalsi
kestuksellaan aimo iskun vastustajansa leveään rintaan. Tetraides
horjahti – kansa riemuitsi.

"Sinulla on tänään onneton päivä", sanoi Lepidus Klodiukselle, "olet
yhden vedon jo hävinnyt ja kohta menetät toisen."

"Jos niin käy, niin jumalat auttakoot! Minun täytyy huutokaupata koko
pronssini. Olen Tetraideen puolesta lyönyt vetoja 100 sestertiumin
arvosta [noin 200.000 markkaa]. Haha! Hän on jälleen iskenyt. Tuo oli
taitava lyönti, se on murskannut Lydonin olkapään. Paremmin Tetraides,
paremmin!"

"Mutta eipä Lydonkaan ole masentunut. Pollux avita, kuinka hyvin hän
ottelee. Kas, kuinka taitavasti hän välttää noita moukarimaisia
nyrkkejä – hypähtäen sinne tänne – kaarrellen vihollisensa ympäri.
Ah, Lydon-parka! Taas häneen sattui."

"Kolme yhtä vastaan Tetraideen puolesta. Mitä sanot, Lepidus?"

"Hyvä, 9 sestertiumia kolmea vastaan, olkoon menneeksi! Mitä! Taas
Lydon! Hän pysähtyy – vetää henkeään. Jumalat auttakoot, nyt hän makaa
maassa. Ei – hän on jälleen pystyssä. Kelpo Lydon! Tetraides on rohkea
– hän nauraa hohottaa – hän hyökkää."

"Narri – menestys sokaisee hänet – hänen pitäisi olla varovaisempi.
Lydonin katse on kuin ilveksen!" päästi Klodius hampaittensa raosta.

"Haa, Klodius! Näitkö tuota! Miehesi horjuu! Toinen isku – hän kaatuu
– hän kaatuu!"

"Maa hänet nielköön. Hän on jälleen jaloillaan, mutta verta valuu hänen
kasvoistaan."

"Ukkonen ja salama! Lydon voittaa. Katso, kuinka hän ahdistaa
vihollistaan! Tuo isku ohimolle olisi häränkin nutistanut! Hän on
voittanut Tetraideen. Tämä kaatuu jälleen – hän ei voi nousta enää –
habet! – habet!"

Taistelut olivat täten alkaneet, mutta ne olivat vain esinäytöstä sille
mitä tuleman piti, nim. gladiaattori Eumolpuksen ja Lydonin, sekä
kreikkalaisen Glaukuksen – kristityn, kauniin Ionen sulhasen – ja
leijonan välisille otteluille. Hänet oli tuomittu tähän rangaistukseen
epäiltynä erään Apekideksen murhasta. Aseena hänellä sai olla vain
tikari, stilus.

Ja nähdessään tuhansien ja kymmenien tuhansien tuijottavat katseet
Glaukus ei enää tuntenut olevansa kuolevainen. Pelon oireet – pelko
itsekin, olivat poissa. Helakka puna valahti hänen kalpeille
kasvoilleen; hänen komea vartalonsa ojentautui täyteen pituuteensa.
Hänen joustavissa ja sopusuhtaisissa muodoissaan – rohkeassa ja
uhmaavassa otsassaan – ylväässä huolettomuudessaan –
lannistumattomassa hengessään, joka hänen piirteistään ja katseistaan
huokui, hänen huulillaan, silmissään oli elävä kuva hänen maansa
urhoollisuudesta – sen palvomasta jumaluudesta – siinä oli sankaria
ja jumalaa!

Vihan ja inhon huudot, joiden kaikuessa hän oli areenalle astunut,
vaikenivat pian äänettömäksi ihailuksi ja miltei sääliväksi
kunnioitukseksi; ja nopea ja kouristuksentapainen huokaus kulki
suunnattoman joukon halki ikäänkuin se olisi ollut vain yksi ruumis, ja
kaikkien katseet suuntautuivat yht'aikaa ateenalaisesta areenan
keskellä olevaan mustaan, muodottomaan kasaan. Se oli leijonan häkki.

"Venus auttakoon, kuinka nyt on lämmin!" sanoi Fulvia, "eikä
aurinkokaan helota. Olisin toivonut, että nuo taitamattomat merimiehet
olisivat peittäneet koko aukon."

"Oh! On todella kuuma! Voin pahoin, miltei tukehdun!" Pansan emäntä
virkkoi. Hänenkään koeteltu stoalaisuutensa ei kestänyt katsella
näytelmää, joka kohta esitettiin.

Leijona ei ollut saanut ruokaa kahteen vuorokauteen, ja oli koko
aamupäivän osoittanut outoa, rauhatonta elehtimistä, mitä sen vartijat
olivat pitäneet nälän merkkinä. Nyt sen asenne ilmaisi pikemmin pelkoa
kuin raivoa; sen karjunta tuntui tuskalliselta ja väsyneeltä, sen pää
oli riipuksissa – se nuuski ilmaa rautaristikon läpi – painui jälleen
lysyyn, syöksähti jälleen ylös – ja taas kuului sen pelonsekaista
karjuntaa. Nyt se makasi liikahtamatta ja mykkänä painaen laajenneet
sieraimensa ristikon rautakankia vastaan, ja syvään puuskuttaen se sai
häkin edessä olevan areenanhiekan pöllähtämään.

Editori oli hämillään ja kalpeni. Hän katsahti tuskallisena
ympärilleen – epäröi – ei tiennyt, mitä tehdä. Joukko alkoi tulla
kärsimättömäksi. Hitaasti hän antoi merkin; häkin takana seisonut
vartija kohotti varovasti ristikon ylös, ja voimakkaasti ponnahtaen ja
hurjasti ja iloisesti karjahtaen leijona syöksähti vapauteensa. Vartija
kiiruhti areenalta vievään paalukäytävään jättäen metsänkuninkaan
yksikseen – saaliineen.

Glaukus oli jännittänyt ruumiinsa lujaan asentoon kestääkseen leijonan
hyökkäyksen; pientä välkkyvää asetta hän piti koholla oikeassa
kädessään heikosti toivoen, että hän yhdellä taitavasti tähdätyllä
iskulla (sillä hän tiesi, että hänellä oli aikaa antaa vain yksi
isku) osuisi silmän kautta pedon aivoihin.

Mutta kaikkien kuvaamattomaksi hämmästykseksi peto ei näyttänyt
huomaavankaan saalistaan. Päästyään häkistä se pysähtyi äkkiä
areenalle, nosti päätään ja nuuski ilmaa kärsimättömästi tuhisten;
sitten se äkkiä syöksähti eteenpäin, mutta ei ateenalaisen kimppuun. Se
juoksi ympäri areenaa käännellen suunnatonta päätään puoleen ja toiseen
tuskaisin ja harhailevin katsein etsien pakotietä; kerran, pari, se
yritti hypätä suojuksen yli, joka erotti sen katselijajoukosta, ja kun
se epäonnistui, päästi se valittavan uikutuksen, jossa ei ollut
jälkeäkään sen jykevästä kuninkaallisesta karjunnasta. Ei raivon eikä
nälän merkkiäkään siinä huomattu; sen häntä laahasi hiekkaa, vaikka sen
olisi pitänyt piestä sen kylkiä kuten tavallisesti; ja kun sen katse
joskus osui Glaukukseen, se siirtyi heti hänestä tuskaisena pois. Ja
turhaan etsittyään pakotietä se palasi vihdoin surkeasti vikisten
takaisin häkkiinsä, jossa se jälleen paneutui pitkälleen.

Leijonan haluttomuuden synnyttämä ensi hämmästys muuttui pian kiukuksi
sen osoittamasta heikkoudesta; ja joukko, joka oli alkanut jo tuntea
sääliä Glaukusta kohtaan, tuli kärsimättömäksi huomatessaan pettyneensä
alkuperäisissä toiveissaan.

Editori kutsui luokseen vartijan.

"Mitä tämä on? Ota piikki, karkoita se ulos ja sulje sitten häkin ovi!"

Kun vartija peläten ja entistä varovammin valmistui käskyä tottelemaan,
kuului areenan sisäänkäytävältä äänekästä huutoa; siellä oli jotakin
hullusti – vastalauseita kuului, ja äkkiä kaikki vaikeni. Katsojien
silmät kääntyivät kummastellen sinnepäin, mistä melua kuului. Joukko
antoi tietä, ja senaattorien penkeille ilmestyi äkkiä Sallustus,
hiukset harallaan – hengästyneenä – kiihoittuneena – väsyneenä. Hän
katsahti nopeasti ympärilleen. "Viekää ateenalainen pois!" hän
huudahti. "Nopeasti! Hän on syytön! Vangitkaa egyptiläinen Arbakes –
hän on Apekideen murhaaja."

"Oletko mieletön, oi Sallustus?" sanoi preetori nousten tuoliltaan.
"Mitä järjetöntä tarkoitat?"

"Viekää pois ateenalainen! Pian! tai hänen verensä lankeaa teidän
päällenne. Preetori, älä niskoittele, tai saat siitä hengelläsi vastata
keisarille. Minulla on pappi Apekideen kuoleman silminnäkijä
todistajana. Tilaa! – Väistykää! Antakaa tietä! Pompeijin kansa,
katsokaa Arbakesta! – Tuolla hän istuu. Tilaa pappi Kalenukselle!"

Kalpeana, riutuneena, nälän ja kuolemanpelon näännyttämänä, posket
kuopalla, silmät syvälle painuneina, roteva ruumiinsa luurangonlaihana
Kalenus ilmaantui samalle tuoliriville, jossa Arbakes istui.
Vapauttajat olivat antaneet hänelle hiukan ruokaa, mutta vielä paremmin
kuin ravinto kannusti häntä pysymään pystyssä kostonhalu.

"Pappi Kalenus – Kalenus!" tohisi joukko. "Hän se on! Ei – sehän on
kuollut mies."

"Se on Kalenus-pappi", virkkoi preetori vakavana. "Mitä sinulla on
sanottavaa?"

"Egyptiläinen Arbakes on Apekideen, Isiksen papin murhaaja. Nämä silmät
näkivät hänen iskevän. Jumalat ovat vapauttaneet minut vankilasta,
jonne hän minut heitti – pelastaneet minut hirveästä nälkäkuolemasta
– voidakseni ilmaista hänen rikoksensa! Vapauttakaa ateenalainen –
hän on syytön!"

"Senkö tähden siis leijona hänet säästi? Ihme! Ihme!" huudahti Pansa.
"Ihme! Ihme!" joukkokin kiljui. "Viekää pois ateenalainen – Arbakes
leijonan eteen!"

Ja kaiku toisti saman huudon kukkulalta laaksoon – rannalta merelle –
"Arbakes leijonan eteen!"

"Virkailijat, viekää syytetty Glaukus pois – viekää, mutta vartioikaa
häntä", sanoi preetori. "Jumalat tekevät tänään ihmeitä."

Preetorin antaessa vapautuskäskyn kuului joukosta ilonkirkaisu –
naisen ääni – lapsen ääni – siinä oli riemua! Se tunkeutui sähköiskun
lailla joukon läpi – se oli liikuttava, lapsen äänessä oli jotakin
pyhää! Ja mukaan tempautuen kansa toisti riemuhuutoa.

"Hiljaa!" sanoi ankara preetori – "kuka se on?"

"Sokea tyttö – Nydia", vastasi Sallustus, "hänen kätensä on pelastanut
Kalenuksen haudasta ja vapauttanut Glaukuksen leijonan kynsistä."

"Siitä myöhemmin", virkkoi preetori. "Kalenus, Isiksen pappi, sinä siis
syytät Arbakesta Apekideen murhasta?"

"Aivan niin."

"Näit siis teon itse?"

"Preetori – näillä silmilläni –"

"Riittää täksi kerraksi – yksityiskohdat käsitellään toisessa
paikassa. Egyptiläinen Arbakes, kuulit syytöksen – et ole mitään
puhunut – mitä sinulla on sanottavaa?"

Joukon katseet olivat jo kauan tähystelleet Arbakesta, mutta tämä oli
ehtinyt voittaa sen hämmingin, minkä Sallustuksen ja Kalenuksen
äkillinen ilmaantuminen oli hänessä synnyttänyt. Kun kuului huuto:
"Arbakes leijonan eteen!" hän oli alkanut vapista, ja hänen poskiensa
tummaan pronssinhohteeseen oli tullut hieman kalvakampi väri. Mutta hän
oli pian taas entinen itsensä, kylmä ja maltillinen. Ylpeänä hän kesti
häneen suuntautuneitten katseitten raivon ja vastaten nyt preetorin
kysymykseen sanoi vain hänelle ominaisella rauhallisella, hallitsevalla
äänellään:

"Preetori, kanne on niin alhainen, ettei siihen kannattaisi lainkaan
vastata. Ensimmäinen syyttäjäni on jalo Sallustus, – Glaukuksen
läheisin ystävä! Toinen on pappi. Kunnioitan hänen pukuaan ja
kutsumustaan; mutta, pompeijilaiset, te tiedätte kaikki, minkälainen
luonne Kalenus on – hän on ahne ja himoitsee kultaa aivan sananparren
voimalla; sellaisen miehen todistuksen voi helposti ostaa! Preetori,
olen viaton!"

"Sallustus", kysyi tuomari, "mistä löysit Kalenuksen?"

"Arbakeen kellarista."

"Egyptiläinen", sanoi preetori kulmiaan rypistäen, "olet uskaltanut
pitää vankeudessa jumalten pappia – ja mistä syystä?"

"Kuule minua", vastasi Arbakes nousten rauhallisena paikaltaan, vaikka
hieman hämillään. "Tämä mies tuli luokseni uhaten ilmiantaa minut
samasta rikoksesta, josta hän minua nytkin syyttää, ellen ostaisi hänen
vaitioloaan puolella omaisuudellani. Esitin vastaväitteitä – turhaan.
Hiljaa siellä! – älkää antako papin keskeyttää puhettani! Jalo
preetori ja sinä, oi kansa! Olin muukalainen tässä maassa. Olin viaton
rikokseen, mutta papin antama todistus saattoi tuhota minut.
Hämmennyksissäni vein hänet kellariin, josta hänet nyt on vapautettu ja
jonka hänelle selitin olevan aarrekammio. Päätin pitää häntä siellä
siihen asti, kunnes todellisen murhaajan kohtalo oli ratkaistu ja hänen
uhkauksensa eivät enää minua vahingoittaisi. Mutta pahempaa en aikonut.
Olen ehkä erehtynyt – mutta kukapa teistä ei itsepuolustuksekseen
tekisi samaa! Jos todella olisin syyllinen, miksi tätä papin todistusta
ei esitetty jo kuulustelun aikana? Silloin en ollut häntä vielä
pidättänyt. Miksei hän syyttänyt minua silloin, kun minä syytin
Glaukusta? Preetori, tämä vaatii vastauksen. Antaudun sitä paitsi
lakienne tuomittavaksi. Pyydän niiden suojelusta. Viekää syytetty ja
syyttäjä pois. Tulen mielelläni laillisen oikeusistuimen eteen
kuulusteltavaksi. Tämä paikka ei ole sopiva enempiin keskusteluihin."

"Hän on oikeassa", virkkoi preetori. "Hei, vartijat, viekää Arbakes
talteen – vartioikaa Glaukusta! Sallustus, sinä olet vastuussa
kanteestasi. Aloittakaamme leikit jälleen!"

"Aloittaako leikit jälleen? – Mitä!" huudahti Kalenus kääntyen
katselijajoukkoon päin, "sallitaanko Isistä tällä tavalla häväistävän?
Täytyykö Apekideen veren yhä huutaa kostoa? Pitääkö oikeuden ratkaisun
siirtyä tuonnemmaksi, jolloin sitä myöhemmin voitaisiin kiertää?
Riistetäänkö leijonalta sen oikea saalis? Jumala, jumala! – tunnen
jumalan puhuvan suullani! Leijonan eteen – Arbakes leijonan eteen!"

Papin nääntynyt ruumis ei kestänyt enää hänen hurjaa raivonpuuskaansa;
hän kaatui jäykkäkouristukseen – vaahtoa pursusi hänen suustaan – hän
näytti todella mieheltä, jossa asui jokin yliluonnollinen voima! Kansa
katseli ja kauhistui.

"Jumalan henki liikkuu tuossa pyhässä miehessä! Arbakes leijonan
eteen!"

Tämän huudon kaikuessa tuhannet ja uudet tuhannet syöksähtivät
istuimiltaan. Lauma vyöryi korkealta alas ja suuntautui egyptiläistä
kohden. Turhaan preetori koroitti äänensä ja uhkasi lain kovuudella.
Joukon oli vuotanut veri tehnyt hurjaksi – se tahtoi sitä lisää – sen
taikausko vain lisäsi sen julmuutta. Nähdessään uhrinsa edessään se
kiihoittuneena unohti viranomaisen määräykset. Tässä nyt nähtiin
sellainen kansan raivonpuuska, joka on ominainen tietämättömälle,
puolittain vapaalle, puolittain orjuudessa elävälle rahvaalle ja
jommoisia roomalainen provinssijärjestelmä oli erikoisesti omiansa
synnyttämään. Preetorin valta oli kuin ruoko myrskyn kynsissä. Hänen
käskystään sentään vartijat asettuivat niille välipenkeille, jotka
erottivat ylhäisten paikat suuren joukon istuimista. Mutta he
muodostivat vain heikon esteen – vyöryvä ihmismeri pysähtyi silti
hetkeksi, niin että Arbakes ehti huomata tuomionhetkensä koittaneen.
Epätoivoissaan ja kauhun valtaamana, joka lannisti hänen tavallisen
ylpeytensä, hän tarkasteli raivoisaa ja ulvovaa joukkoa – mutta
silloin hän huomasi heidän yläpuolellaan velariumiin jääneestä
aukosta jotakin outoa ja kamalaa – hän hengähti – ja hänen entiset
voimansa palautuivat siinä samassa!

Hän kohotti kätensä; hänen korkealla otsallaan ja
hallitsijanpiirteissään oli jotakin kuvaamattoman juhlallista ja
käskevää.

"Katsokaa!" hän jyrähti ukkosenäänellä, joka kaikui selvänä joukon
kohinan yli, "katsokaa, kuinka jumalat suojelevat viatonta! Kostavan
Orkuksen liekit kohoavat syyttäjäni väärää todistusta vastaan!"

Joukon silmät seurasivat egyptiläisen viittausta, ja se huomasi
kauhukseen suunnattoman savupilven kohoavan Vesuviuksen huipusta,
valtavan pinjapuun kaltaisena; – runko yömustaa savua, oksat tulta,
tulta, joka yhtämittaa vaihtoi väriään, milloin palaen räikeän
kirkkaana, milloin himmeän punaisena ja jälleen huikaisevan
välkähtelevänä.

Syntyi sydäntä ahdistava kuolemanhiljaisuus – jonka äkkiä katkaisivat
leijonan karjunta ja sisähuoneissa vankina pidetyn tiikerin kaikuna
seuranneet terävämmät ja äksyt kiljahdukset. Pelko oli saanut ne
säänennustajiksi ja lähestyvän luonnonmullistuksen profeetoiksi.

Nyt kuului yläriveiltä naisten huutoja; miehet katselivat toisiaan,
mutta olivat vaiti. Äkkiä kaikki tunsivat maan keinahtelevan, teatterin
seinät vavahtelivat, ja kaukaa kuului romahtavien kattojen jyskettä.
Vielä hetki, ja tulipatsas näytti vyöryvän heitä kohden synkkänä ja
nopeaan kuin virta, ja samassa sen kohdusta tuprahti tuhkasade, jonka
mukana sinkoili suuria tulenhehkuvia kiviä! Tuo hirvittävä sadekuuro
huuhteli viiniköynnöstarhoja – pieksi autioita katuja – putosi
amfiteatteriin – yhä kauemmaksi se siirtyi – mereen saakka, jonne
hirveällä mäiskähdyksellä paiskautui valtavia kallionlohkareita!

Ei kukaan enää ajatellut Arbakesta; jokaisen ajatuksissa humisi oma
pelastus. Suinpäin pakoon – jokainen tunki eteenpäin. Armotta siinä
tallattiin kaatuneet – huutojen – kirousten – rukousten kaikuessa
suunnaton ihmisjoukko syöksyi lukuisia käytäviä pitkin ulos. Mutta
minne paeta? Peläten uutta maanjäristystä jotkut kiiruhtivat kotiinsa
pelastamaan kalleutensa, kun vielä oli aikaa; toiset peläten
tuhkasadetta, joka nyt putosi kiinteänä, raskaana kuurona kaduille,
pakenivat läheisten talojen suojiin, temppeleihin, vajoihin – mistä
vain saivat kattoa ylleen ilman kauhuja välttääkseen. Mutta yhä
synkempänä, sakeampana ja valtavampana levittäytyi pilvi heidän ylleen.
Äkillinen ja tavallista kamalampi yö hyökkäsi keskipäivän valtakuntaan!

                                        Suomentanut Urho Kivimäki.

BENJAMIN DISRAELI.

"Keikarikirjailijana", jopa hienon maailman huomiota herättävänä
pukutaiteilijana ja "dandynä", Bulwerin kanssa kilpaili hänen ystävänsä
Benjamin Disraeli, juutalaisen hatunkauppiaan ja pankkimiehen
pojanpoika, syntynyt 1804. Hän kasvoi kokonaan englantilaistuneessa,
kirjallisuutta harrastavassa kodissa, isä, Isaac D'Israeli (1766-1848),
kun ei enää toiminut liikealalla, vaan perityn omaisuuden varassa
kirjailijana. Nuoruudesta saakka Benjamin asetti päämääräkseen kunnian
ja maineen saavuttamisen, luottaen lahjakkuuteensa, rohkeuteensa ja
onneensa. "Elämä on liian lyhyt ollakseen pientä", hän sanoi. Saatuaan
koulusivistyksen yksityisopettajain johdolla hänestä piti tehtämän
lakimies, mutta hän jätti nämä aikeet, sillä, sanoo Vivian Grey,
"ollakseni suuri lakimies minun pitäisi luopua mahdollisuuksistani olla
suuri mies". Hän ilmestyy näkyviin puettuna loistaviin, kullalla
kirjailtuihin liiveihin ja punaisiin samettihousuihin, pitsiröyhelöihin
ja kultaketjuihin, kalpeana, tummakiharaisena, vaiteliaana, julkaisee
romaanin Vivian Gray (1827), mottolauseena: "Maailma on osteri, jonka
avaan miekallani", ja henkilöinä hän itse eräänlaisessa byronilaisessa
hahmossa ("Hymy ystävälle, irvistys maailmalle, siinä tie ihmiskunnan
hallitsemiseen") sekä nuoren Englannin tunnetuimmat tyypit, ja herää
kuuluisana kuin Byron, tie auki hienoimpiinkin piireihin. Pitkällisen
sairauden ja ulkomaanmatkan jälkeen hän julkaisi nopeassa tahdissa
romaanit Nuori herttua (The Young Duke, 1831), Contarini Fleming
(1832) ja Alroyn ihmeellinen tarina (The Wondrous Tale of Alroy,
1833, suomennettu), joissa kaikissa on keskushenkilönä suuria unelmoiva
nuori, romanttinen sielu, ja joista ilmenee tekijänsä erikoisrakkaus
itämaisesti upeaan väriloistoiseen tyyliin: kirjat on tehty
"jaspiksesta, porfyyristä ja agaatista", sanottiin. Hänen jo nuorena
kypsän iroonisen kykynsä tuotteita ovat tänä aikana syntyneet
satiiriset palat Ixion taivaassa (I. in Heaven), Maanalainen
avioliitto (The Infernal Marriage) ja Popanilla. Keikari, ja
kirjailijakuuluisuuteen hän tahtoi liittää poliittisenkin menestyksen.
Tultuaan kaksissa vaaleissa hylätyksi hän läpäisi kolmansissa (1837),
aiheutti parlamentissa neitsytpuheellaan naurua, mutta ei lannistunut,
vaan sanoi: "Kun tämän jälkeen nousen puhumaan tässä kokouksessa,
kuuluu nuppineulankin putoaminen". Aloitettuaan radikaalina ja
liberaalina hän päätyi vanhoillisten johtajaksi, oli kolme kertaa
rahaministerinä (1852, 1858-59 ja 1866-68) ja kaksi kertaa
pääministerinä (1868 ja 1874-80), saavuttaen lyhyesti sanottuna suuren
valtiomiehen maineen. Kirjailijauraansa hän jatkoi romaaneilla, joissa
purki sielustansa sinne kertyneet kokemukset ja mietteet. Venetsia ja
Henrietta Temple ilmestyivät 1837, ollen alkusuunnan jatkua, mutta
"nuoren Englannin" asiaa ajavat Coningsby (1844), Sybil (1845) ja
Tancred (1847) ovat komeita, leveitä maalauksia ajankohdan perintö-
ja rahaylimystön elämästä sekä politiikasta. Parempaa kuvaa Reform
Billin aikakaudesta kuin minkä Disraeli esittää ensinmainitussa, ei ole
kirjoitettu; Sybil-romaanissa hän osoittaa syvää ymmärtämystä
työläisten, silloisten chartistien, pyrkimyksiä kohtaan, asettaen
vallankäytön ainoaksi tarkoitusperäksi huolenpidon alammaisten
yhteiskunnallisesta asemasta; Tancred-romaanissa hän avaa Englannille
idän omistuksen näköalat. Disraeli perusti näillä teoksillaan
suuripiirteisen, ajankohtaisen poliittisen romaanin, jonka ainoaksi
mutta ratkaisevaksi heikkoudeksi jäi se, että ajankohtaisuus oli niissä
taidetta tärkeämpi. 1848 hän julkaisi ansiokkaan valtiomies Lordi
Bentickin elämäkerran. Hänen viimeiset teoksensa olivat Lothar
(1870) ja Endymion (1880). 1876 hänet aateloitiin Beaconsfieldin
kreiviksi. Englannin romantiikassa oli itämaisuudella tärkeä ja
huomattava sija. Lordi Beaconsfieldin ura sekä kirjailijana että
valtiomiehenä on kuin tämän romantiikan toteutuma, Aladdinin lampun
hengen aikaansaannos, itämainen tähdenlento Euroopan arkisella
taivaalla. Benjamin Disraeli, ensimmäinen Beaconsfieldin kreivi,
poistui elämästä 1881, suoritettuaan nuoruudenohjelmansa, kunniasta ja
maineesta kylläksi saaneena.

JUUTALAINEN ROTU.

Maailma on jo nykyään päässyt selville siitä, että on mahdoton hävittää
juutalaisia. Heidän tuhoamistaan on yritetty kaikkein suotuisimpain
enteiden vallitessa ja mitä laajimmassa mittakaavassa, ja kaikkein
tehokkaimpia keinoja, mitä ihmisillä on käytettävinään, on
hellittämättä sovellettu tähän tarkoitukseen sangen pitkän kauden
kuluessa historiallisena aikana. Egyptin faaraot, Assyrian kuninkaat,
Rooman keisarit, Skandinavian ristiretkeilijät, goottilaiset kuninkaat
ja pyhät inkvisiittorit ovat kaikki samalla tavoin omistaneet tarmonsa
tämän yhteisen päämäärän toteuttamiseksi. Isänmaasta karkoittamista,
maanpakoa, vankeutta, takavarikkoa, mitä kekseliäimmin suoritettua
kidutusta ja mitä laajimmassa mittakaavassa toimeenpantuja
verilöylyjä, merkillistä tapoja rappeuttavaa ja lakeja halventavaa
järjestelmää, joka olisi murtanut minkä muun kansan sydämen tahansa, on
koetettu, mutta turhaan. Juutalaiset ovat kaiken tämän tuhoamisen
jälkeen luultavasti nykyään lukuisammat kuin he olivat viisaan
Salomonin hallitessa, heitä on kaikissa maissa, ja, valitettavasti he
menestyvät useimmissa. Kaikki tämä todistaa, että ihmisen on turha
koettaa kumota sitä horjumatonta luonnonlakia, joka on säätänyt, ettei
alempi rotu voi koskaan tuhota tai niellä itseänsä ylempää rotua.

Ylemmän rodun vaikutus tunnetaan aina. Sellainen ylemmyys ei riipu
lukumäärästä; muutenhan englantilaiset eivät olisi tuhonneet
kiinalaisia eivätkä aztekit kukistuneet Cortezin ja goottikourallisen
voimalla. Sellainen ylemmyys johtuu rodun henkisestä rakenteesta, jonka
seuraukset näkyvät sen tarmossa ja yritteliäisyydessä, sen
tahdonvoimassa ja aivojen hedelmällisyydessä. Koettakaamme tarkata,
mikä pitäisi olla juutalaisten vaikutus, ja sitten päästä selville
siitä, millä tavoin sitä toteutetaan. Juutalainen rotu yhdistää
nykyaikaiset kansat maailman vanhimpiin aikakausiin, jolloin Luojan ja
luotujen välit olivat läheisemmät kuin näinä päivinä, jolloin enkelit
vierailivat maan päällä ja Jumala itsekin puhui ihmisen kanssa.
Juutalaiset edustavat seemiläistä perusainesta, kaikkea mikä on
henkistä luonteessamme. He ovat tradition säilyttäjiä ja uskonnollisen
aineksen tallettajia. He ovat elävänä ja mitä silmäänpistävimpänä
esimerkkinä nykyaikojen turmiollisen opin, ihmisten luonnollisen
tasa-arvoisuuden, valheellisuudesta. Tietyn rodun valtiollinen
tasa-arvoisuus on yhdyskunnallisen järjestelyn alaan kuuluva asia ja
riippuu kokonaan poliittisista seikoista ja asianhaaroista, mutta
nykyään muodissa oleva ihmisten luonnollinen tasa-arvoisuus ja
kansainvälisen veljeyden kaavan omaksuminen on sellainen periaate, että
jos sen mukaan olisi mahdollista toimia, se huonontaisi suuria rotuja
ja tuhoaisi kaiken nerouden maailmasta. Mikä olisi sen vaikutus suureen
anglosaksilaiseen valtioyhteisöön, jos sen kansalaisten olisi
luovuttava terveestä pidättyväisyyden periaatteesta ja sekaannuttava
neekereihinsä ja muihin värillisiin kansoihinsa? Aikaa myöten he
huonontuisivat siinä määrin, että luultavasti menettäisivät valtionsa
takaisin valloituksen tietä niille alkuasukkaille, jotka he ovat
karkoittaneet ja jotka silloin pääsisivät heitä korkeampaan asemaan.
Mutta vaikka luonto ei koskaan lopullisesti sallikaan toteuttaa tätä
luonnollisen tasa-arvoisuuden oppia, on tämän uskonkappaleen
saarnaaminen jo aiheuttanut paljon pahaa ja voi tuottaa sitä paljon
enemmän. Juutalaisen rodun, se kun on täydellä syyllä ylpeä verestään,
synnynnäinen taipumus on ihmisten tasa-arvoisuuden oppia vastaan.
Heillä on myös muuan toinen luonteenominaisuus, kyky koota omaisuutta.
Vaikka Euroopan lait ovat koettaneet estää heitä hankkimasta
omaisuutta, he ovat kuitenkin tulleet tunnetuiksi kerääntyneistä
rikkauksistaan. Täten voidaan huomata, että kaikki juutalaisen rodun
taipumukset ovat vanhoillisia. Heissä on perinnäistä vetoa uskontoon,
varallisuuteen ja luonnolliseen ylimyksellisyyteen, ja valtiomiesten
harrastuksiin pitäisi kuulua tämän suuren rodun taipumusten
rohkaiseminen ja sen tarmon ja luovien kykyjen käyttäminen
olemassaolevan yhteiskuntajärjestyksen hyväksi.

                                    (Lordi Bentinckin elämä.)
                                   Suomentanut Aino Tuomikoski.

KRUUNU JA KANSA.

Ja tähän lopetan nyt teoksen viimeisen sivun, teoksen, joka, vaikka se
onkin kirjoitettu keveään ja vaatimattomaan muotoon, ehkä pyrkii
antamaan lukijoittensa pohdittavaksi joitakin luonteeltaan varsin
päinvastaisia mietteitä. Vuosi sitten ajattelin julkaista muutamia
kirjoja, joiden tarkoitus oli saada yleisön mielenkiinto kohdistumaan
valtiollisten puolueittemme tilaan; niiden alkuperään, historiaan ja
nykyiseen asemaan. Tänä valtiollisen vilpillisyyden, alhaisten
intohimojen ja matalien ajatusten aikakautena olisin näyttänyt
nousevalle polvelle, ettei epätoivolle pitänyt sittenkään antaa sijaa,
vaan että sen tuli etsiä kansallisen onnen perustekijöitä maansa
historian oikeasta ymmärtämisestä ja sankarillisen nuorison voimasta.
Esilläoleva teos on toinen askel saman yrityksen toteuttamiseksi. Siinä
ei tarkastella puolueiden tilaa, vaan sen tarkoitus on kohdistaa
yleisön huomio kansaan, jota puolueet ovat hallinneet kaksi vuosisataa.
Se ajaa suurempaa asiaa, mutta pohja, johon sen sisällys ja esittämä
parannuskeino perustuvat, on sama kuin edellisessäkin tapauksessa: vain
menneisyys voi selittää nykyisyyden, ja vain nuoriso kykenee luomaan
paremman tulevaisuuden. Maamme kirjoitettu historia kymmenen viimeksi
kuluneen hallituskauden ajalta on ollut pelkkää kuvittelua; siinä on
annettu julkisille toimenpiteille ja tapahtumille luonne ja väri, joka
ei vastaa todellisuutta missään suhteessa. Kaikki ajatukset ja asiat
esiintyvät tässä mahtavassa näytelmässä asussa ja nimillä, jotka ovat
todellisuudessa niiden vastakohtia: harvainvaltaa sanotaan vapaudeksi;
erityisenä säätynä toimiva papisto on saanut nimen Kansallinen kirkko;
yksinvalta esiintyy elimen nimenä, jolla ei ole mitään hallittavaa, kun
taas rajattoman vallan käyttö on siirtynyt niille, jotka julistavat
olevansa kansan palvelijoita. Puolueiden itsekkäässä kamppailussa on
kaksi suurta tekijää pyyhkäisty pois Englannin historiasta, hallitsija
ja kansa; sitä mukaa kuin hallitsijan valta on vähentynyt, kansakin on
menettänyt etuoikeutensa; kunnes valtikka on lopulta muuttunut
valekuvaksi, ja sen alammaiset vajonneet takaisin maaorjuuteen.

Siitä on nyt lähes neljäkymmentä vuotta, kun minä alhaisen ja itsekkään
vallankumouksen yleisessä riemussa, vallankumouksen, joka ei
vapauttanut kruunua eikä kansaa, ensimmäisen kerran julkisesti
viittasin näihin mielipiteisiini ja ryhdyin selostamaan niitä
maanmiesteni ensimmäisille valtiopäiville, joissa minulla ei kuitenkaan
ollut kunniaa koskaan esiintyä. Ne on käsitetty väärin, mikä on aina
totuuden kohtalo joksikin ajaksi, ja esittäjänsä takia niitä on paljon
vääristelty, kuten käy kaikelle, joka ei seuraa valmiita, mutta
pettäviä teitä, joihin on totuttu. Mutta aika, joka pitää huolen
kaikesta, on saanut myös Englannin hiukan epäilemään, etteivät
epäjumalat, joita se on niin kauan palvonut, eivätkä oraakkelit, jotka
ovat niin kauan pettäneet sitä, olekaan oikeita. Tässä maassa aletaan
kuiskailla, ettei kuuliaisuus esivaltaa kohtaan olekaan vain
sanontatapa, eikä uskollisuus vain harhaluulo, ja että kansallinen
vapaus on jotakin avarampaa ja oleellisempaa kuin se yksinvaltiuden
pyhien oikeuksien häpäisevä käyttö, jota politikoivat luokat
harjoittavat. Jospa saisimme elää niin kauan, että näkisimme
Englannissa jälleen vapaan yksinvaltiuden ja etuoikeutetussa asemassa
olevan hyvinvoivan kansan – se on rukoukseni; ja vakaumukseni on, että
vain nuorisomme voima ja uutteruus kykenevät viemään meidät tähän
suureen tulokseen. Me elämme aikakautta, jolloin nuoruus ja
välinpitämättömyys eivät voi enää olla sama asia. Meidän täytyy
valmistautua tulevaisuuden varalle. Tulevaisuus velvoittaa, kärsivät
miljoonat vaatimustensa edustajina; ja kansan nuoret ovat uskottuja,
jotka valvovat jälkeentulevaisten polvien etuja.

                                                  (Sybil).
                                            Suom. O. Juurikoski.

WILLIAM MAKEPEACE THACKERAY.

Bulwer ja Disraeli – Dickens ja Thackeray, nämä nimet järjestyvät
luontevasti kahdeksi kirjallisuuden eri suuntia edustavaksi pariksi. Ei
tarvitse sanoa, että edellinen kulkee pinnalla, romanttisten keikarien
sileää tietä yhteiskunnan ylängöllä. Jälkimmäinen työskentelee pinnan
alla, viimeiseksi mainittu kaikista syvimmällä. Hän ei tempaa mukaansa
tunteellisen huumorin myrskyllä kuin Dickens, mutta hän riisuu
aseettomaksi hienolla satiirisella äänenpainolla ja lämmittää
tasaisesti palavalla nuotiohymyllä. – William Makepeace Thackeray
syntyi Calcuttassa 1811 India-yhtiön varakkaan virkamiehen ainoana
poikana, lähetettiin isän kuoltua 1816 Englantiin tätinsä luo
kasvatettavaksi, kävi 1822-28 ns. Charterhousen (hänen romaaneissaan
"Slaughterhouses" ja "Greyfriars"-) koulua, saaden siitä huonoja
kokemuksia, kasvoi jättimäiseksi, harteikkaaksi, sinisilmäiseksi,
urheilua ja nyrkkeilyä (nenä lyötiin kouluaikana lutuun) rakastavaksi
nuoreksi mieheksi, jolla oli vastustamaton halu kirjoitteluun ja
pilakuvien piirtelyyn. Camhridgessä Thackeray oli vain vuoden päivät
(1829), vaivaamatta itseään opinnoilla, mutta saavuttaen arvokkaita
ystäviä, joista mainittakoon Alfred Tennyson, ja kehittäen kirjallisia
taipumuksiaan. Talven 1830-31 hän oleskeli Weimarissa, perehtyen ja
ihastuen Saksan kirjallisuuteen ja saaden tavata Goethen. (Indiasta
tultaessa hänet oli St. Helenassa pysähdyttäessä viety näkemään
Napoleonia.) Harjoitettuaan keveähkösti taideopintoja Parisissa hän
meni 1831 lakimiehen oppiin, mutta joutuikin älyniekkojen, mm. ent.
irlantilaisen jesuiitan F.M. Mahonyn, irlantilaisen William Maginnin
ym. nerojen hauskaan piiriin. Tultuaan 1832 täysikäiseksi Thackeray
peri niin suuren omaisuuden, että se tuotti hänelle noin 500
puntaa vuodessa. Ryhtymällä isäpuolensa kanssa kahteenkin
sanomalehtiyritykseen, kärsimällä tappioita erään indialaisen pankin
vararikossa, ja pelaamalla ja muuten "tutkimalla elämää" Parisissa
Thackeray onnistui kahdessa vuodessa tarkoin hävittämään perintönsä,
niin että saattoi 1834 rehellisesti sanoa olevansa tyhjä mies. Hän
rupesi elättämään itseään ja (mentyään 1836 naimisiin) perhettään
aluksi sanomalehtityöllä, kuuluen 1837 Fraser's Magazinea vakinaiseen
avustajistoon. Siinä julkaistut romaanit, mm. Iso Hoggartyn timantti
(The Great Hoggarty Diamond, 1841, suomennettu), eivät kuitenkaan
tuottaneet hänelle sanottavampaa mainetta, enempää kuin toisetkaan
tähän aikaan kuuluvat kirjat ja piirrelmäsarjat, huolimatta
kieltämättömästä arvostaan. Niistä ilmenee vanhan veijariromaanin
rakenne, tekijänsä satiirinen tarkoitusperä ja kokemukset. Mainetta ja
menestystä tuottivat vasta kuuluksi tulleeseen Punch-pilalehteen (1846)
kirjoitetut Keikaripaperit (Snob Papers), joissa hän hakkasi
paloiksi, eritteli ja asetti mikroskoopin alle inhimillisen
"keikariuden" kaikki mahdolliset ilmiöt, tehden ne naurunalaisiksi.
Julkaistuaan lisäksi mm. teräviä pilkkamukaelmia Bulwerista,
Disraelista ym., Thackeray oli nyt kohonnut Dickensin rinnalle päivän
kuuluisuudeksi ja valmistunut tuottamaan pääteoksensa. Turhuuden
markkinat (Vanity Fair) ilmestyi vihkoina 1847. Uhmaillen tekijä
ilmoitti sen "kertomukseksi ilman sankaria", sanoutuen siten irti
aikansa keksityistä romaanihenkilöistä ja -aineksista, ja pyrkien
esittämään todellisia ihmisiä ja romanttisoimatonta elämää. Fieldingin
tavoin, puolueettomassa mutta kyynillisessä hengessä, hän asettaa
yhteiskunnallisen komediansa maailman suurelle näyttämölle,
mieleenpainuvasti kertoen Becky Sharpin häikäilemättömän historian.
Romaani Pendennis, joka alkoi ilmestyä 1848, on Fieldingin Tom
Jonesin uudenaikainen vastine, kertoen vilpittömästi nuoren
Pendenniksen elämästä valoineen ja varjoineen. Henry Esmondin
historia (The History of H. E., 1852, suomennettu) on rauhallinen,
syvältä sekä ihmisten että aikakauden luonteeseen tunkeutuva
historiallinen romaani, jonka vertaista kuningatar Annan ajan kuvausta
ei liene. Sen kuva ylpeästä ja kauniista Beatrixistä osoittaa
itsenäisempää ja syvempää naissielun tuntemista ja tulkitsemista kuin
mihin esim. Scott oli romaaneissaan päässyt. Romaani Newcomet (The
Newcomes, 1854) kertoo hienolla ihmistuntemuksella eversti Newcomen
elämän, surumielisesti huipentuen alleviivaamaan tekijänsä
elämänviisauden ydinlausetta: "Vanitas vanitatum" – "Turhuuksien
turhuus". Romaani Virginialaiset (The Virginians, 1857-59) on
Esmondin jatkoteos. – Näiden suurromaanien valmistumisvuosina
Thackeray ehti kirjoittaa paljon muutakin ja Dickensin tavoin tehdä
laajoja esitelmämatkoja, mm. Amerikkaan (1855). Sydänhalvaus lopetti
hänen elämänsä 1863. Thackeray on keskeisimmässä tuotannossaan hieno
satiirikko, tyyntynyt elämänfilosofi, suuri ihmistuntija, sivistynyt
tyyliniekka ja taitava sommittelija. Rauhallisessa laajuudessaan ja
tasaisessa pätevyydessään hänen romaaninsa kohoavat korkealle. Ne
vetoavat hienompaan, valikoivampaan yleisöön kuin Dickensin romaanit,
mutta eivät ehkä sittenkään jätä niin syvää jälkeä.

HENRY ESMONDIN HISTORIA

Henry Esmondin historia on osoittautunut Thackerayn elinvoimaisimmaksi
romaaniksi. Taustana eloisa ja selvä kuva 1700-luvun alkupuolen
Englannista, välähdyksiä Addisonista, Steelestä, Swiftista,
Marlborough'n herttuasta ym., ja etualalla kirkkaasti veistetty,
sielullisesti viimeistelty tarina lordi ja lady Castlewoodista, heidän
tyttärestään Beatrixistä, holhokistaan ja sukulaisestaan Henry
Esmondista, ja katalasta lordi Mohunista. – Palattuaan Camhridgestä
opiskelemasta Esmond toteaa, että Castlewoodien perheonni on kadonnut.
Alituiseksi vieraaksi on ilmestynyt lordi Mohun, jota lordi C. suosii,
mutta ei lady C, ja hänen mukanaan peli, juominen ja lopuksi
mustasukkaisuus. Esmond koettaa välittää ja sovittaa, mutta turhaan.
Vihdoin Esmond vihjaa Mohunin käyttävän hyväkseen Castlewoodin
juoppoutta voittaakseen häneltä suuria summia ja kehoittaa häntä
poistumaan talosta. He ovat tällöin ajelemassa, Mohun lyö kiukuissaan
hevosia, jotka pillastuvat, ja molemmat miehet loukkautuvat pahoin. Nyt
kerrotaan, mitä sitten tapahtui.

Levättyään muutamia päiviä lordi Mohun tointui vammastaan niin paljon,
että kykeni ilmoittamaan aikovansa lähteä seuraavana aamuna, jolloin
hän myös poistui Castlewoodista, päättäen matkustaa Lontooseen lyhyin
päivämatkoin ja levätä kaksi yötä tiellä. Hänen isäntänsä kohteli häntä
harkitun ja juhlallisen kohteliaasti, mikä kokonaan poikkesi mylordin
tavallisesta, suorasta ja huolettomasta käytöksestä, mutta ei ollut
mitään syytä olettaa, että nuo kaksi lordia eivät eronneet ystävinä,
vaikka Harry Esmond huomasi, että herra varakreivi tapasi vieraansa
vain muiden henkilöiden seurassa ja näytti välttävän jäämistä hänen
kanssaan kahdenkesken. Eikä hän myöskään saattanut ratsain lordi
Mohunia, kuten hänen oli tapana tehdä useimmille ystävilleen, joita hän
aina oli halukas lausumaan tervetulleiksi ja haluton päästämään
luotaan; hän vain tyytyi, kun lordi Mohunin hevosten ilmoitettiin
olevan valmiina ja niiden omistaja ilmaantui matkavalmiina jättääkseen
kohteliaimmat jäähyväisensä Castlewoodin naisille, seuraamaan lordi
Mohunia alakertaan hänen hevostensa luo, kumartamaan ja toivottamaan
hänelle onnellista matkaa. "Tapaan sinut Lontoossa ennenpitkää, Mohun",
sanoi mylord hymyillen, "silloin teemme toistemme kanssa lopulliset
tilit."

"Älä huoli antaa niiden vaivata itseäsi, Frank", sanoi toinen iloisesti
ja näytti kättään ojentaessaan hieman hämmästyvän siitä tylystä ja
ylpeästä tavasta, jolla hänen isäntänsä otti vastaan hänen hyvästinsä;
ja niin hän ratsasti palvelijainsa seuraamana pois.

Harry Esmond oli näkemässä tuota lähtöä. Se oli hyvin erilainen kuin
mylordin tulo, jota varten oli tehty suuria valmistuksia (silloin vanha
talo pukeutui parhaaseen asuunsa vieraansa kunniaksi); tänä päivänä
kaikki olivat surullisia ja hiljaisia, mikä täytti mr Esmondin mielen
synkillä enteillä ja alakuloisilla, epämääräisillä huolilla. Lordi
Castlewood seisoi ovella katsellen vieraansa ja tämän palvelijain
jälkeen, kun nämä kulkivat ulomman portin kaaren alitse. Sinne
päästyään lordi Mohun vielä kerran kääntyi; herra varakreivi kohotti
hitaasti majavannahkalakkiaan ja kumarsi. Harryn mielestä hänen
kasvonsa olivat omituisen lyijynväriset. Hän kirosi ja potkaisi
koiriansa, jotka hypellen saapuivat hänen luokseen; sitten hän käveli
suihkulähteen luo pihan keskelle ja nojaten pylvääseen katsoi
altaaseen. Kun Esmond meni omaan huoneeseensa – se oli entinen
kappalaisen huone pihan toisella puolella – ja kääntyi astuessaan
sisään matalasta ovesta, hän näki lady Castlewoodin katselevan ylhäältä
suuresta vastaanottohuoneen ikkunasta verhojen takaa mylordia, kun tämä
tuijotti suihkulähteeseen. Pihalla tuntui vallitsevan omituinen
hiljaisuus ja tuo näky pysyi kauan Esmondin muistissa: Ylhäällä kirkas
taivas; rakennuksen varastohuoneet ja aurinkokello heittivät varjojaan
kultaiseen, alhaalla olevaan memento mori kirjoitukseen; kaksi
koiraa, musta vinttikoira ja melkein valkoinen lintukoira, toisella
kuono aurinkoa kohti, toinen nuuskien ruohoa ja kiviä; ja mylord
nojaten suihkulähteeseen, joka iloisesti lirisi. On kummaa, miten
kaikki tuo ja suihkulähteen ääni pysyvät muistiin kiteytyneinä
miehellä, joka on nähnyt satoja loistavia ja vaarallisiakin näkyjä,
säilyttämättä niitä kuitenkaan muistinsa kammioissa.

Lady Castlewood – hän oli nauranut koko aamun ja ollut erittäin
iloinen ja vilkas miehensä ja tämän vieraan seurassa – juoksi, niin
pian kuin nuo kaksi herraa olivat poistuneet hänen huoneestaan, Harryn
luo; hänen olemuksensa oli nyt kokonaan muuttunut, ja kasvot ja silmät
huolekkaina hän sanoi: "Seuraa heitä, Harry; olen varma, että jotakin
on hullusti." Ja siten Esmond joutui ladyn määräyksestä urkkijaksi,
poistuen ensin omaan kamariinsa suodakseen itselleen aikaa, ja yrittäen
tosissaan sepittää kertomusta, joka rauhoittaisi hänen emäntäänsä,
vaikka ei voinut karkoittaa omaakaan huoltaan siitä, että jotakin
vakavaa oli odotettavissa noiden kahden herran taholta.

Ja nyt istui pieni Castlewoodin perhe useina iltoina pöydän ääressä
kuten ennenkin, vaikka nimetön ja näkymätön huoli olikin alati ainakin
kolmen henkilön mielessä. Mylord oli erinomaisen lempeä ja hyvä. Aina,
kun hän poistui huoneesta, seurasi hänen vaimonsa katse häntä. Lordi
kohteli vaimoaan jollakin tavoin surunvoittoisen kohteliaasti ja
lempeästi, mikä oli outoa hänenlaisensa säädyttömän ja useimmiten
karkeasti käyttäytyvän henkilön taholta. Hän nimitti vaimoaan tämän
ristimänimellä usein ja hellästi; hän oli kovin hyvä ja hellivä
lapsille, erittäinkin pojalle, jota hän ei rakastanut, ja vaikka hän ei
tavallisesti välittänyt kirkosta, hän meni sinne nyt ja täytti kaikki
velvollisuudet (kuuntelipa tohtori Tusherin saarnaakin) ihmeellisen
hartaasti.

"Hän kävelee huoneessaan koko yön; mikähän häntä vaivaa? Henry, ota
selville, mitä se on", sanoi lady Castlewood vähänväliä nuorelle
holhokilleen. "Hän on lähettänyt kolme kirjettä Lontooseen", sanoi hän
toisena päivänä.

"Kirjeet, rouva, olivat lakimiehelle", vastasi Harry, joka tiesi niistä
ja oli nähnyt osan niiden sisällyksestä. Ne koskivat erästä uutta
lainaa, jonka mylord on ottanut. Ja kun hän pahoitteli tätä, sanoi
mylord: "Hankin vain rahaa maksaakseni vanhan kiinnitysvelan, josta
täytyy päästä."

Synkkyytensä syyksi lordi itse sanoi sairauden: hän tahtoi tavata
lääkäriään ja sanoi menevänsä Lontooseen kysyäkseen neuvoa tohtori
Cheyneltä. Sovittiin, että hänen ylhäisyytensä ja Harry Esmond
matkustaisivat Lontooseen yhdessä, ja maanantaiaamuna, lokakuun 11
päivänä vuonna 1700, he lähtivät ratsain. Sunnuntaina oli satanut
rankasti, joten perhe ei mennyt kirkkoon, ja illalla mylord luki päivän
saarnan perheelleen kovin kauniisti ja äänessään omituista suloa ja
vakavuutta – pitäen erojaispuheen, ajatteli Harry, juhlallisimman mitä
hän koskaan oli kuullut. Ja ennenkuin he menivät omiin huoneisiinsa,
lordi suuteli ja syleili vaimoaan ja lapsiaan hellemmin kuin
tavallisesti, niin juhlallisesti ja tunteellisesti, että he myöhempinä
aikoina saivat suurta lohtua muistellessaan tuota hetkeä.

He ratsastivat pois seuraavana aamuna (jätettyään perheelle yhtä hellät
jäähyväiset kuin edellisenäkin iltana), olivat yötä matkalla ja
saapuivat Lontooseen illan suussa. Mylord asettui "Vaskitorveen",
Cockpitiin, Whitehalliin, jota sotilashenkilöt hänen nuoruudessaan
olivat käyttäneet ja jossa lordi aina siitä pitäen oli majaillut
Lontoossa ollessaan.

Tunti mylordin saapumisen jälkeen (se osoitti, että hänen vierailunsa
oli edeltäpäin sovittu) tuli mylordin asianajaja Gray's Innistä, ja
arvellen, että hänen isäntänsä halusi olla kahdenkesken asianajajan
kanssa, Esmond aikoi poistua heidän luotaan. Mutta mylord sanoi, että
hänen asiansa oli lyhyt, ja esitteli mr Esmondin asianajajalle, joka
oli ollut perheen palveluksessa entisen lordin aikana ja joka ilmoitti,
että hän määräyksen mukaan oli sinä päivänä itse maksanut rahat mylord
Mohunille tämän asunnossa Bow Streetillä ja että lordi oli ilmaissut
hämmästystä, koska ei ollut tavallista käyttää lakimiehiä, kuten hän
oli sanonut, sellaisiin toimiin kunnianmiesten kesken, mutta että hän
oli kuitenkin palauttanut mylordin velkakirjan, jonka asianajaja nyt
luovutti asiakkaansa huostaan.

"Luulin lordi Mohunin olevan Parisissa?" huudahti mr Esmond, kovin
säikähtyneenä ja hätääntyneenä.

"Hän on palannut minun kutsustani", sanoi herra varakreivi. "Meillä on
keskenämme selvitettävänä lopputilejä."

"Taivas suokoon, että ne jo olisi selvitetty, sir", sanoi Esmond.

"Oh, täydelleen", vastasi toinen katsellen tiukasti nuorukaiseen. "Hän
oli hieman ärtyinen tuon rahan vuoksi, jonka kerroin menettäneeni
hänelle pelissä. Mutta nyt se on maksettu ja olemme kuitit, joten
tapaamme taas hyvinä ystävinä."

"Mylord", huudahti Esmond, "olen varma, että petätte minua ja että
teillä ja lordi Mohunilla on riita."

"Riitako – kaikkea vielä! Syömme yhdessä juuri tänä iltana ja juomme
pullollisen. Jokainen, joka menettää sellaisen summan kuin minä nyt, on
huonolla tuulella. Mutta nyt se on maksettu ja vihani on mennyt sen
mukana."

"Missä syömme illallista, sir?" kysyi Harry.

"Me! Muutamat herrat suvaitkoot odottaa, kunnes heidät kutsutaan",
sanoi varakreivi naurahtaen. "Mene Duke Streetille katsomaan mr
Bettertonia. Pidät siitä näytelmästä, sen tiedän. Anna minun seurata
omia suunnitelmiani, ja aamulla aterioimme yhdessä niin suurella
ruokahalulla kuin voimme. Niinhän näytelmässä sanotaan."

"Jumalan tähden! mylord, en poistu luotanne tänä iltana", sanoi Harry
Esmond. "Luulen tuntevani riitanne aiheen. Vannon teille, ettei se ole
minkään arvoinen. Samana päivänä, jolloin tuo onnettomuus sattui lordi
Mohunille, keskustelin hänen kanssaan siitä. Olen varma, ettei asia ole
ollut hänen puoleltaan muuta kuin merkityksetöntä ritarillisuutta."

"Tiedät, ettei lordi Mohunin ja vaimoni välillä ole ollut mitään muuta
kuin merkityksetöntä kohteliaisuutta", sanoi mylord jylisevällä äänellä
– "tiesit tämän etkä ilmoittanut minulle?"

"Tiesin siitä enemmän kuin rakas emäntäni itse, sir, – tuhat kertaa
enemmän. Miten saattoikaan hän, joka on viaton kuin lapsi, tietää, mitä
tuo roisto peitetyillä puheillaan tarkoitti?"

"Roisto hän on, sen myönnän, ja olisi riistänyt minulta vaimoni."

"Sir, vaimonne on puhdas kuin enkeli", huudahti nuori Esmond.

"Olenko sanallakaan häntä moittinut?" jylisi mylord. "Olenko
milloinkaan epäillyt hänen puhtauttaan? Se olisi ollut hänen viimeinen
elinpäivänsä, jona sen olisin tehnyt. Luuletko minun kuvittelevan, että
hän joutuisi harhateille? Ei, siihen ei hänessä ole tarpeeksi
intohimoa. Hän ei voi tehdä syntiä eikä antaa anteeksi. Tunnen hänen
luonteensa. Ja nyt kun olen hänet menettänyt, rakastan häntä tuhat
kertaa enemmän kuin milloinkaan ennen – niin, enemmän kuin silloin,
kun hän oli nuori ja kaunis kuin enkeli – kun hän hymyili minulle
vanhan isänsä kodissa ja kun hänellä oli tapana mennä piiloon
odottamaan minua, kun tulin metsästämästä – kun painoin pääni hänen
pienelle polvelleen ja itkin kuin lapsi hänen sylissään ja vakuutin
tekeväni parannuksen, etten enää joisi enkä pelaisi enkä välittäisi
naisista, – enemmän kuin silloin, kun kaikki hoviherrat juoksivat
hänen perässään, – kun hän, kautta Yrjänän, näytti lapsensa kanssa
ihanammalta kuin madonna kuningattaren kappelissa. En ole hyvä niinkuin
hän – tiedän sen. Kukapa olisi – taivas tietäköön, kukapa olisi? Hän
väsyi ja kyllästyi minuun, – tiedän sen varsin hyvin. En osannut
keskustella hänen kanssaan. Te nerokkaat ja kirjalliset miehet voitte
tehdä sen, mutta minä en voinut – tunsin, etten voinut. Niinpä sinun
ollessasi vain viisitoistavuotias saatoin kuulla teidän keskustelevan
runoudestanne ja kirjoistanne, kunnes jouduin sellaisen raivon valtaan,
että olin valmis kuristamaan teidät. Mutta olit aina hyvä poika, Harry,
ja minä rakastin sinua – tiedät, että rakastin sinua. Ja tunsin, ettei
vaimoni kuulunut minulle, eivätkä lapsetkaan. Ja sokaisin itseni ja
rupesin pelaamaan uhkapeliä ja join ja riivaannuin kaikenmoisiin
kirottuihin hulluuksiin pelkästä epätoivosta ja raivosta. Ja sitten
tulee tämä Mohun ja vaimoni pitää hänestä – tiedän, että hän pitää
hänestä."

"Totisesti, sieluni autuuden kautta, olette väärässä, sir", huudahti
Esmond.

"Hän ottaa vastaan kirjeitä häneltä", huudahti mylord – "katsopas
tätä, Harry", ja hän veti esiin paperin, jossa oli ruskea veritahra.
"Se putosi lordilta sinä päivänä, jolloin hän ei kuollut. Muuan renki
löysi sen maasta ja antoi sen minulle. Tässä on koko sepustus niiden
kirotulla teatterisoperruksella: 'Jumalainen Gloriana; – miksi
katsotte niin kylmästi orjaanne, joka teitä jumaloi? Ettekö vähääkään
sääli tuskia, joita olette nähnyt minun kärsivän? Ettekö suvaitse antaa
mitään vastausta kirjelippuihin, jotka ovat kirjoitetut omalla
sydänverelläni?' Vaimoni on saanut häneltä useampiakin kirjeitä."

"Mutta hän ei ole vastannut ainoaankaan", huudahti Esmond.

"Se ei suinkaan ole Mohunin vika", sanoi mylord; "ja minä tahdon kostaa
hänelle – niin totta kuin Jumala on taivaassa, teen sen."

"Yhden tai parin kevyen sananko tähden panette alttiiksi vaimonne
kunnian ja perheonnenne, mylord?" keskeytti Esmond rukoilevasti.

"Pyh! Vaimoni kunniasta ei tule kysymystä", sanoi mylord, "voimme
riidellä monenmoisista muista asioista. Jos elän, tulee tuo roisto
saamaan rangaistuksensa; jos kuolen, on perheelleni siitä vain
helpotusta: maailma on yhtä tuhlaajaa köyhempi ja Frank saa parempia
opettajia kuin isänsä. Olen tehnyt päätökseni, Harry Esmond, ja
tapahtukoon mitä tahansa, olen sen puolesta rauhallinen. Jätän vaimoni
ja sinut lasteni holhoojiksi."

Nähdessään, etteivät mitkään kehoitukset saaneet mylordia tästä
riidasta luopumaan, Harry Esmond (joka silloin oli luonteeltaan
tulisempi ja rajumpi kuin nyt, kun huolet, syvät mietteet ja
harmaat hiukset ovat häntä tyynnyttäneet), ajatteli, että hänen
velvollisuutensa oli pysyä hyvän, jalomielisen isäntänsä vierellä, ja
sanoi: "Mylord, jos olette päättänyt ryhtyä sotaan, ette saa lähteä
siihen yksin. Perheenne velvollisuus on olla päämiehensä tukena, enkä
antaisi anteeksi itselleni enkä teillekään, ellette pyytäisi siihen
minua, tai jos olisin poissa luotanne vaaran hetkellä."

"Mutta Harry, poika parkani, sinähän olet kasvatettu papiksi", sanoi
mylord tarttuen lempeästi Esmondin käteen, "ja olisi suuri vahinko, jos
sekaantuisit tähän juttuun."

"Mylord aikoi itsekin kerran ryhtyä kirkonmieheksi", vastasi Harry,
"eikä isänne papinarvo estänyt häntä taistelemasta keropäitä vastaan
Castlewoodissa. Teidän vihollisenne ovat minunkin vihollisiani, sir.
Osaan käytellä miekkaa, kuten olette nähnyt, melko hyvin, enkä luule
pelkääväni, kun se vedetään huotrastaan."

"Kas, tuossahan on Jack Westbury! No, Jack! Tervetuloa, vanha veikko!
Tämä on sukulaiseni Harry Esmond."

"Joka kantoi teille maljanne Castlewoodissa, sir", sanoi Harry
kumartaen, ja nuo kolme herraa istuutuivat ja alkoivat tyhjentää
espanjanviinipulloa, joka oli asetettu heitä varten pöydälle.

"Harry on numero kolme", sanoi mylord. "Ei sinun tarvitse hänestä
välittää, Jack." Ja everstin ilmeistä näkyi aivan kuin hän olisi
sanonut: "Eipä hän tosiaankaan näytä sen arvoiselta." Ja sitten mylord
selitti sellaista, mihin sitä ennen oli vain vihjaillut. Riitauduttuaan
mylord Mohunin kanssa hän oli tälle velkaa tuhatkuusisataa puntaa, jota
summaa lordi Mohun sanoi olevansa valmis odottamaan, kunnes herra
varakreivi sen maksaisi. Mylord oli hankkinut nuo tuhatkuusisataa
puntaa ja lähettänyt ne lordi Mohunille sinä aamuna, oli ennen lähtöään
järjestänyt asiansa, ja oli nyt aivan valmis odottamaan riidan
tuloksia.

Vaunut tilattiin, kun olimme juoneet muutamia pulloja espanjanviiniä,
ja nuo kolme herraa läksivät sopimuksen mukaan Duke Streetin
teatteriin. Näyteltiin Wycherleyn kirjoittama "Rakkautta metsässä".

Harry Esmond on aina sen jälkeen ajatellut jonkinmoisella kauhulla
tuota näytelmää sekä mrs Bracegirdlea, näyttelijätärtä, joka esiintyi
tuossa huvinäytelmässä tytön osassa. Hän oli paashin puvussa ja tuli
seisomaan herrojen eteen, kun nämä istuivat näyttämöllä, katseli
olkansa yli viekkaasti mustalla silmäparillaan, hymyili mylordille ja
kysyi, mikä maalaisherroja vaivasi, ja oliko hän saanut pahoja uutisia
Bullockin markkinoilta?

Näytösten välillä herrat menivät näyttämön puolelle ja keskustelivat
vapaasti. Lordi Mohunin seurueeseen kuului kaksi henkilöä,
sotilaspukuinen kapteeni Macartney ja siniseen, samettiseen,
hopeakoristeiseen pukuun puettu herra, päässään vaalea peruukki ja
kaulassaan upea, venetsialainen pitsiröyhelö – mylord Warwickin ja
Hollannin kreivi. Mylordilla oli appelsiineja, joita hän söi ja tarjosi
näyttelijättärille laskien leikkiä näiden kanssa. Ja kun mylord Mohun
sanoi jotakin karkeata, kääntyi mrs Bracegirdle häneen päin ja kysyi,
mitä hänellä oli siellä tekemistä ja olivatko hän ja hänen ystävänsä
tulleet surmaamaan jotakin henkilöä, kuten he olivat tehneet Will
Mountford-paralle? Mylordin synkkä naama tuli vielä synkemmäksi tästä
ivasta ja sai häijyn, pahanenteisen ilmeen. Ne, jotka sen näkivät,
muistivat sen ja puhuivat siitä jälkeenpäin.

Näytelmän päätyttyä nuo kaksi seuruetta yhtyivät, ja mylord Castlewood
ehdotti, että mentäisiin johonkin ravintolaan illalliselle. Lockitin
"Vinttikoira" Charing Crossilla valittiin määräpaikaksi. Kaikki kuusi
lähtivät kävelemään sinne; nuo kolme lordia kulkivat edeltä, lordi
Mohunin kapteeni, eversti Westbury ja Harry Esmond heidän perässään.
Heidän kävellessään Westbury kertoi Harry Esmondille hänen vanhasta
ystävästään Dick Steelestä, joka oli ylennyt henkivartioston kornetiksi
ja kirjoittanut kirjan nimeltä "Kristitty sankari", mutta saanut
vaivansa palkkioksi koko henkivartioston naurun, sillä tuo kristitty
sankari rikkoi yhtämittaa oman kirjansa käskyjä, ja oli jo taistellut
pari kaksintaisteluakin. Ja matalammalla äänellä Westbury kehoitti
nuorta mr Esmondia olemaan sekaantumatta riitaan. "Yksi sekundantti
riittää aivan hyvin", sanoi eversti, "ja joko kapteeni tai lordi
Warwick voisi helposti poistua." Mutta Harry väitti vastaan; hän oli
päättänyt pysyä mukana loppuun asti. Hän oli punonut suunnitelman,
jolla hän luuli voivansa estää herra varakreivin ryhtymästä asiaan.

He menivät ravintolan anniskelupuolelle ja pyysivät yksityishuonetta,
viiniä ja kortteja, ja kun tarjoilija oli nämä tuonut, he alkoivat
juoda ja esittää maljoja, ja näyttivät kovin ystävällisiltä niin kauan
kuin palvelijat olivat huoneessa.

Harry Esmondin suunnitelma oli sanalla sanoen tämä: hän aikoi ryhtyä
puheisiin lordi Mohunin kanssa, loukata tätä ja siten päästä riidassa
etusijalle. Niinpä hän tarjoutui pelaamaan, kun kortit otettiin esiin.
"Pyh!" sanoi lordi Mohun (joka joko tahtoi pelastaa Harryn tai katsoi
parhaaksi olla koettelematta tämän erikoista miekkailutemppua, botte
de Jeswite'ea), – "nuorten yliopistoherrain ei pitäisi pelata näistä
panoksista. Olette liian nuori."

"Kuka uskaltaa sanoa, että olen liian nuori?" puhkesi Harry puhumaan.
"Pelkääkö teidän ylhäisyytenne?"

"Minäkö pelkäisin!" huudahti Mohun.

Mutta hyvä varakreivi näki tarkoituksen. "Pelaan kanssasi kymmenestä
moidoresta, Mohun", hän sanoi. – "Sinä tyhmä poika, emme me pelaa
täällä pikkupenneistä, kuten te Cambridgessa". Ja Harry jolla ei ollut
niin suurta summaa taskussaan (sillä hänen puolivuotisrahansa oli aina
tyyten kulutettu ennenkuin hän sai uuden), peräytyi vihaisena siitä,
ettei hänellä ollut tarpeeksi rahaa.

"Lyön nuoren herran panokseksi kruunun", sanoi lordi Mohunin kapteeni.

"Luulin, että kruunut ovat armeijan herroilla harvinaisia", vastasi
Harry.

"Onko niitä yliopistossa?" kysyi kapteeni.

"Siellä annetaan narreja selkään", kiihtyi Harry, "ruoskitaan
kerskailijoita ja heitetään penikat järveen."

"Silloinpa, totisesti, on muutama pelastunut hukkumasta", sanoi
kapteeni, joka oli irlantilainen, ja kaikki herrat rupesivat nauramaan,
ärsyttäen siten Harry-paran vielä vihaisemmaksi.

Hetken kuluttua mylord Mohun sammutti kynttilän – juuri silloin, kun
tarjoilijat toivat uusia pulloja ja laseja – jolloin herra varakreivi
sanoi: "Piru sinut periköön, Mohun, miten kirotun kömpelö oletkaan!
Sytytä kynttilä, tarjoilija."

"Kirotun kömpelö on kirotun kömpelö sana, mylord", kiivastui toinen.
"Kaupunkilaisherrat eivät käytä sellaisia sanoja –, tai pyytävät
anteeksi, jos tekevät sen."

"Minä olenkin maalaisherra", sanoi herra varakreivi.

"Näen sen käyttäytymisestänne", sanoi lordi Mohun. "Kukaan ei saa sanoa
minua kirotun kömpelöksi."

"Heitän nuo sanat vasten silmiänne, mylord", sanoi toinen; "lähetänkö
kortitkin samaa tietä?"

"Herrat, herrat! Palvelijain nähdenkö?" huudahtivat eversti Westbury ja
mylord Warwick yhteen ääneen. Tarjoilijat poistuivat kiireesti
huoneesta. He kertoivat alhaalla yläkerrassa syttyneestä riidasta.

"On jo sanottu tarpeeksi", sanoi eversti Westbury. "Tapaavatko teidän
ylhäisyytenne toisensa huomenaamuna?"

"Peruuttaako mylord Castlewood sanansa?" kysyi Warwickin kreivi.

"Mylord Castlewood tekee mieluummin vaikka mitä kuin sen", sanoi
eversti Westbury.

"Silloin emme voi asialle mitään. Huomatkaa, herrat, on käytetty
loukkaavaa puhetapaa – hyvitystä on pyydetty ja se on evätty."

"Ja se on evätty", sanoi mylord Castlewood pannen hatun päähänsä.
"Missä kohtaamme ja milloin?"

"Koska mylord kieltäytyy hyvittämästä, jota suuresti pahoittelen, on
tämä hetki kaikista sopivin", sanoi mylord Mohun. "Ottakaamme
kantotuolit ja lähtekäämme Leicester Fieldiin."

"Onko teidän ylhäisyydellänne ja minulla kunnia vaihtaa pistoa?" kysyi
eversti Westbury syvään kumartaen Warwickin ja Hollannin lordilta.

"On kunniaksi minulle", sanoi lordi, tehden komean kumarruksen, "saada
otella herran kanssa, joka on ollut Monsin ja Namurin taisteluissa."

"Suvaitseeko pastori, että annan teille pienen opetuksen?" kysyi
kapteeni.

"Ei, ei herrat! Kaksi kummallakin puolella riittää varsin hyvin", sanoi
Harryn isäntä. "Säästäkää poikaa, kapteeni Macartney", ja hän puristi
Harryn kättä – viimeistä edellisen kerran elämässään.

Ravintolan anniskelupuolella kaikki herrat pysähtyivät ja herra
varakreivi sanoi nauraen tarjoilijattarelle, että kortit panevat
ihmiset ikävästi riitelemään, mutta että erimielisyys nyt oli haihtunut
ja että seurue yhdessä lähti lordi Mohunin taloon Bow Streetille
juomaan pullon lisää ennen maatamenoa.

Sitten tilattiin puoli tusinaa kantotuoleja, ja nuo kuusi herraa
astuivat niihin antaen kantajille salaisen määräyksen mennä Leicester
Fieldiin, jossa herrat laskettiin maahan Standard-ravintolaa
vastapäätä. Oli keskiyö, kaupunki oli jo käynyt levolle, ja vain
muutamien talojen ikkunoista näkyi valoja, mutta yö oli riittävän
valoisa siihen onnettomaan tarkoitukseen, jota varten riitaveikot
tulivat, ja niin menivät kaikki kuusi tuolle kohtalokkaalle aukiolle;
kantomiehet seisoivat aidan takana ja vartioivat porttia, ettei kukaan
saanut häiritä.

Mitä siellä tapahtui, on tullut kaiken kansan tietoon ja julkaistu
varoitukseksi muille aikakirjoissakin. Oltuaan ottelussa vain muutamia
minuutteja – niin Harry Esmond luuli, mutta koska hän kamppaili oman
vastustajansa kanssa, joka hyökkäsi tiukasti, voi olla, ettei hänellä
ollut selvää käsitystä ajasta – ilmaisi ulompana olevien kantajien
huuto – he polttivat piippuaan ja nojasivat aitaan katsellessaan
ottelua – että onnettomuus oli tapahtunut. Tämä sai Esmondin
pudottamaan miekkansa ja katsahtamaan ympärilleen, jolloin hänen
vihollisensa haavoitti häntä oikeaan käteen. Mutta Esmond ei välittänyt
haavastaan, vaan juoksi sinne, missä näki rakkaan isäntänsä makaavan
maassa.

Mylord Mohun oli hänen luonaan.

"Oletko pahasti loukkaantunut, Frank?" hän kysyi ontolla äänellä.

"Luulen olevani kuoleman oma", vastasi mylord.

"Ei, ei, ei niin", sanoi toinen; "ja kutsun Jumalan todistajaksi Frank
Esmond, että olisin pyytänyt sinulta anteeksi, jos vain olisit antanut
minulle siihen tilaisuuden. Ensi – ensi aiheena meidän riitaamme ei
ollut kukaan muu, sen vannon, kuin minä ja – ja se, että mylady –"

"Vaiti!" sanoi varakreivi parka, kohottautuen käsivartensa varaan ja
puhuen heikosti. "Riita aiheutui korteista – noista kirotuista
korteista. Harry, poikani, oletko sinäkin haavoittunut? Jumala sinua
auttakoon! Rakastin sinua, Harry, ja sinun on suojattava pikku
Frankiani – ja – ja vie tämä pieni sydän vaimolleni."

Ja sitten rakas lordini tunnusteli pientä kultaista medaljonkia, joka
hänellä oli rinnallaan, ja niin tehdessään hän kaatui maahan
tajuttomana.

Tästä säikähdyimme kaikki luullen hänen kuolleen, mutta Esmond ja
eversti Westbury käskivät kantajien tulla kentälle, ja niin vietiin
mylord Long Acreen erään mr Aimesin, haavurin luo, joka piti kylpylää,
ja siellä herätettiin talon väki ja riidan uhri kannettiin sisään.

Herra varakreivi asetettiin vuoteelle ja haavuri, joka näytti sekä
ystävälliseltä että taitavalta, tarkasti hänen haavansa. Hoidettuaan
mylordia hän sitoi Harry Esmondin käden (poika oli verenhukasta
pyörtynyt ja oli voinut olla jonkin aikaa tiedotonna). Tultuaan
tajuihinsa hän kysyi kiihkeästi, miten hänen rakas isäntänsä voi.
Silloin haavuri vei hänet huoneeseen, jossa lordi Castlewood makasi;
tämä oli jo lähettänyt hakemaan pappia, ja halusi kiihkeästi, niin
sanottiin, puhutella sukulaistaan. Lordi makasi vuoteella kalpeana ja
kuolevan näköisenä, ja hänen silmissään oli tuo kiinteä, entehikäs
katse, joka on kuoleman ennustaja. Hän viittasi heikosti kaikkia muita
poistumaan ja huudahti: "Harry Esmond yksin", jolloin hänen kätensä
voimattomana vaipui peitteelle; Harry tuli, kumartui ja suuteli sitä.

"Sinähän olet vähää vailla pappi, Harry", sanoi varakreivi
katkonaisesti, hymyillen heikosti ja tarttuen nuorukaisen käteen.
"Ovatko kaikki menneet? Suo minun tehdä sinulle kuolintunnustukseni."
Ja oli kuin pyhä kuolema olisi ollut vuoteen jalkopäässä hänen
sanojensa peloittavana todistajana, kun kuolevan sieluparka hengähti
ilmi viimeiset toivomuksensa perheeseensä nähden, kun hän ilmoitti
nöyrästi katuvansa virheitään ja osoitti kristillistä rakkauttaan
maailmaa kohtaan, jonka oli jättämäisillään. Muutamat hänen kertomansa
asiat koskivat Harry Esmondia ja hämmästyttivät häntä. Herra
varakreivillä, joka heikontui ihan silmissä, olivat nämä ihmeelliset
tunnustukset vielä kesken, kun se kirkonmies, mr Atterbury, jota hän
oli lähettänyt hakemaan, saapui paikalle.

Tunnin kuluttua – ehkä enemmänkin – tuli mr Atterbury huoneesta
katsoen hyvin tutkivasti Esmondiin ja pitäen kädessään jotakin paperia.

"Hän on Jumalan pelättävän tuomion partaalla", kuiskasi pappi. "Hän on
keventänyt sydämensä minulle. Hän antaa anteeksi ja uskoo ja tekee
parannuksen. Tuleeko se julkiseksi? Käskemmekö todistajat sitä
allekirjoittamaan?"

"Jumala tietää", nyyhkytti nuorukainen; "rakas lordini on tehnyt
minulle pelkkää hyvää koko elämänsä ajan."

Pappi pisti paperin Esmondin käteen. Tämä katsoi siihen. Se sumeni
hänen silmissään.

"Se on rippitunnustus", hän sanoi.

"Kuten haluatte", vastasi mr Atterbury.

Huoneessa oli tuli, jonka ääressä kuivattiin vaatteita kylpyhuoneita
varten, ja nurkassa oli kasa rakkaan lordini veren värjäämiä pukineita.
Esmond meni tulen ääreen ja heitti siihen tuon paperin. Huoneessa oli
iso, Hollannin lasitetuista tiilistä tehty takka. Miten hyvin
muistammekaan tuollaisina kauhunhetkinä näkemämme pikkuseikat! –
kirjapahasen, jota olemme lukeneet suuressa surussa – viimeisen
ruokalajin, jonka olemme syöneet ennen kaksintaistelua tai jotakin
tärkeää kohtausta tai eroa. Uunin lasitetussa pinnassa oli karkea
kuva, joka esitti Jaakobia karvaisin käsin kavaltamassa Esaun
esikois-oikeutta. Palava paperi valaisi kuvaa.

"Se on rippitunnustus, mr Atterbury", virkkoi nuorukainen. Hän nojasi
päätään uunin reunaa vastaan; kyyneltulva täytti hänen silmänsä. Nyt
vuotivat ensimmäiset kyyneleet sen jälkeen kun hän oli saapunut
lordinsa ääreen pelästyneenä tämän haavoittumisesta sekä vielä enemmän
siitä, mitä kuoleva lordiparka oli hänelle kertonut, sen ajatuksen
masentamana, että hän tuli olemaan tämän kaksinkertaisen
onnettomuudensanoman saattajana niille, joita enimmän rakasti.

"Menkäämme hänen luokseen", sanoi mr Esmond. Ja he menivät viereiseen
huoneeseen, johon tällä välin päivä oli alkanut pilkottaa; se näytti
lordi-parkani kalpeat kasvot ja kiihkeän hartaasti anovat silmät,
joissa oli lähenevän lopun peloittavan entehikäs katse. Haavuri oli
hänen luonaan. Varakreivi käänsi sammuvat silmänsä Esmondia kohti.
Tämän oli vaikea hengittää, kun hän kuuli isäntänsä kurkun
korahtelevan.

"Herra varakreivi", sanoi mr Atterbury, "mr Esmond ei halua todistajia
ja on polttanut tuon paperin."

"Rakas isäntäni!" sanoi Esmond polvistuen, tarttuen lordin käteen ja
suudellen sitä.

Mylord nousi ja kietoi käsivartensa Esmondin ympärille. "Jumala siu –
siunatkoon –", hän sai vaivoin sanotuksi. Veri syöksyi hänen suustaan
ja tulvi nuorukaisen päälle. Rakasta lordiani ei enää ollut. Hän oli
mennyt, siunaus huulillaan, rakkaus, katumus ja hyvyys miehekkäässä
sydämessään.

"Benedicti benedicentes", sanoi mr Atterbury; ja polvistuen vuoteen
ääreen nuorukainen huokaisi "amen".

"Kuka vie varakreivittärelle tämän sanoman?" oli mr Esmondin seuraava
ajatus, ja hän pyysi mr Atterburyä tekemään sen. Hän ei itse voinut
saattaa emännälleen noin hirveätä sanomaa. Kun mr Atterbury
ystävällisesti myöntyi, Esmond kirjoitti kiireisen kirjelipun mylordin
palvelijalle, pyytäen tätä hankkimaan hevoset mr Atterburylle ja
lähtemään hänen kanssaan sekä toimittamaan Esmondin oman matkalaukun
Gatehouse-vankilaan, jonne hän päätti mennä antautumaan vangiksi.

Suuren salaisuuden oli Esmondille kertonut hänen onneton, kaatunut
sukulaisensa maatessaan kuolinvuoteellaan. Mutta jos hän paljastaisi
sen, niinkuin hän oikein ja kunniallisesti voisi tehdä, toisi paljastus
vain yhä suuremman surun niille, joita hän maailmassa rakasti eniten ja
joilla oli tarpeeksi surua ennestäänkin. Saattaisiko hän häpeätä ja
ahdinkoa niille, joihin oli kiintynyt niin monenmoisin hellin rakkauden
ja kiitollisuuden sitein? Häpäisisikö hän isänsä leskeä? Solvaisiko ja
tahraisiko hän isänsä ja sukulaisensa kunniaa? Ja minkä vuoksi? Pelkän
arvonimen vuoksi, jota olisi käytettävä viattoman pojan kustannuksella,
pojan, joka oli hänen rakkaan hyväntekijättärensä poika. Hän oli
ratkaissut tämän asian omassatunnossaan sillä välin kun poloinen lordi
ripitti itsensä papille. Toisella puolella olivat kunnianhimo, kiusaus
ja oikeuskin; mutta rakkaus, kiitollisuus ja uskollisuus pitivät
puoliaan toisella. Ja kun taistelu oli päättynyt Harryn tunnossa, hänet
valtasi oikeamielisen onnen tunne, ja kiitollisuuden kyyneleet
silmissään hän kiitti Jumalaa siitä päätöksestä, minkä oli kyennyt
tekemään.

Kolmantena päivänä Esmondin tulon jälkeen Gatehouse-vankilaan, hänen
harkitessaan noita ajatuksia ja päätöksiä, joista juuri on puhuttu ja
jotka sekä masensivat että lohduttivat häntä, vartija tuli
ilmoittamaan, että eräs vieras kysyi häntä; ja vaikka Esmond ei voinut
nähdä vieraan kasvoja, joita verhosi musta huntu, ja vaikka tämän
vartalo samoin oli kaikkein synkimmässä surupuvussa, hän tiesi
kuitenkin heti, että hänen vieraansa oli hänen rakastettu emäntänsä.

Esmond nousi vuoteeltaan, missä hän lepäsi, koska oli kovin heikko, ja
astui vierastaan vastaan peräytyvän vartijan sulkiessa oven heidän
takanaan tuossa surujen tyyssijassa. Sitten hän ojensi vasemman kätensä
(sillä hänen oikea kätensä oli haavoittunut ja siteissä), ja olisi
sulkenut siihen emäntänsä lempeän käden, joka oli tehnyt hänelle niin
monta hyvää työtä. Mutta lady Castlewood peräytyi, työnsi kasvoiltaan
huntunsa ja nojasi suurta raudoitettua ovea vastaan, jonka
vanginvartija oli juuri sulkenut heidän takanaan. Ladyn kasvot olivat
kalmankalpeat, ja hänen silmänsä, jotka tavallisesti olivat niin
suloiset ja lempeät, katsoivat nyt nuorukaiseen niin synkän surullisina
ja vihaisina, että tämä, joka oli tottumaton saamaan osakseen tylyä
kohtelua tältä henkilöltä, käänsi pois katseensa.

"Tämäkö, mr Esmond", hän virkkoi, "on paikka, jossa teidät tapaan, ja
tähän olette siis minut saattanut!"

"Olette tullut lohduttamaan minua onnettomuudessani, rouva", sanoi
nuorukainen (vaikka hän tuskin tiesi, miten puhuttelisi ladyä, sillä
niin ylivoimaisiksi kävivät hänen tunteensa).

Lady lähestyi hiukan, mutta seisoi yhä vaiteliaana ja vavisten
katsellen nuorukaista, pienet, valkoiset kädet yhteen puserrettuina,
vavahtelevin huulin, silmät ilmeettöminä.

"Ette ole tullut nuhtelemaan minua", jatkoi nuorukainen oltuaan hetken
vaiti. "Suruni on riittävän suuri muutenkin."

"Pois kätenne, – älkää koskeko sillä minuun! Katsokaa, se on verinen!"
huudahti lady.

"Parasta olisi, että se olisi vuotanut kaikki", virkkoi Esmond, "koska
olette minulle noin tyly."

"Missä on mieheni?" keskeytti lady. "Anna minulle takaisin mieheni,
Henry! Miksi katselit tyynenä hänen murhaansa? Miksi pääsi petturi,
joka sen teki, pakenemaan? Sinä, perheemme esitaistelija, joka
tarjouduit kuolemaan puolestamme – sinä, jota hän rakasti ja johon hän
luotti ja jonka huostaan minä hänet uskoin – sinä, joka vannoit
rakkautta ja kiitollisuutta ja johon minä luotin – niin, luotin –
miksi olet sinä täällä ja miksi on jalo Francikseni mennyt?"

                                   Suomentanut Marita Räsänen.

CHARLES DICKENS.

Ben Jonsonin satiirisesti nähdyt ominaisuushenkilöt, Steelen ja
Addisonin kerhotyypit, Fieldingin pastori Adams, Goldsmithin pastori
Primrose, Smollettin merikarhut – kaikki nämä tyypit olivat jääneet
piiloon romantiikan tumman sankarin taa. Vain Jane Austenin, John
Galtin ym. realistisissa kuvauksissa tapaamme henkilöltä, jotka
asettuvat samaan valaistukseen kuin ne. Mutta 1700-luvun suuren
humoristisen romaanin traditiot eivät voineet kuolla, ne vain odottivat
herättäjäänsä. Tämä herättäjä ja uudistaja omaan yksilölliseen
tyyliinsä oli Charles Dickens, vielä ihmeellisempi tähdenlento kuin
Disraeli, koko sivistyneen maailman valloittaja, juutalaisen lordin
valloittaessa vain Englannin. – Charles Dickens syntyi 1812
Landportissa, Portsmouthin lähellä, laivaston palkkauskonttorin
virkamiehen poikana, toisena kahdeksasta sisaruksesta. Hänen ollessaan
nelivuotias perhe muutti Chattamiin, ja sieltä 1823 Lontooseen.
Alkuopetuksen Dickens sai äidiltään. Kivulloisena lapsena hän joutui
etsimään huvitusta kirjoista, päätyen sattumalta jo Chattamissa
asuessaan Fieldingin, Smollettin ym. pariin, ja täyttäen
mielikuvituksensa heidän tyypeillään. Lontoossa perhe joutui isän
mukana velkavankilaan, Charlesin kuitenkin asuessa enimmäkseen muualla
ja elättäessä itseään kenkämustetehtaassa liimaamalla nimilappuja
pulloihin. Häntä ei suinkaan kohdeltu huonosti, mutta siitä huolimatta
hän muisteli tätä aikaa katkeruudella. Päästyään vankilasta (1824) John
Dickens toimitti Charlesin kouluun, jossa tämä nyt opiskeli pari
vuotta. Chattamissa hän oli käynyt pikkukoulua pari vuotta, ja näihin
noin neljään vuoteen hänen koulunkäyntinsä rajoittuikin. Neljäntoista
vanhana hän tuli oppilaaksi asianajajan konttoriin, kehittyi näinä
aikoina voimakkaaksi nuorukaiseksi, ja rupesi lahjakkuutensa tunnossa
tarmokkaasti sivistämään itseään perinpohjaisella lukemisella. Tämän
ohessa hän tarkoin tutustui Lontoon yhteisen kansan elämään, sen
teatteriin ja sirkukseen, farssiin ja muuhun kansanomaiseen
huvitteluun, painaen mieleensä suuren joukon erilaisten ihmisten
kuvia. Opeteltuaan taitavaksi pikakirjoittajaksi hän pääsi 1828
sanomalehtireportteriksi, työskennellen tällaisena 1836:teen asti.
Reportterina hän joutui matkustelemaan koko Englannin ristiin rastiin,
perehtyen siten erikoisesti postivaunujen aikakauteen ja ihmisiin.
Kirjailijauransa Dickens aloitti pienillä lontoolaisia kuvailevilla
piirrelmillä Monthly Magazinessa 1833; ne ilmestyivät kirjana 1836
nimellä Bozin piirrelmiä (Sketches by Boz; viimemainittu oli hänen
pikkuveljensä lempinimi). Samana vuonna alkoi vihoittain ilmestyä
Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit (The Posthumous Papers of
Pickwick Club, suomennettu), jotka neljännestä vihosta alkaen
saavuttivat niin suuren menestyksen, että Dickensin asema kirjailijana
oli luotu sekä maineen että talouden puolesta. Tämän teoksen
maailmankuulu keskushenkilö on synteesi niistä mielikuvista, joita
Dickens oli jo lapsena saanut tutustuttuaan Don Quixoteen, Steelen
hauskaan kerhoajatukseen, Addisonin Sir Roger de Coverleyhin, alussa
mainittuihin kunnianarvoisiin pastoreihin, William Comben (1741-1823)
hassunkuriseen tri Syntaxiin (Tri Syntaxin kolme matkaa – The Three
Tours of Dr. S., 1812-21) ym., uudistettuna kirjailijan oman ajan
tyypiksi, joka on nähty postivaunujen aikakauden pittoreskia taustaa
vastaan. Ja nyt alkaa runsaudessaan verraton romaanituotanto, joka
edellyttää jättimäisiä sekä mielikuvituksen että ajatuksen,
tunne-elämän ja käytännöllisen suorituksen voimia: Oliver Twist
(1837-39, suomennettu), Nicholas Nickleby (1838-39), Mestari
Humphreyn kello (Master H:s Clock, 1840), Vanhojen tavarain kauppa
(The Old Curiosity Shop, 1841), Barnaby Rudge (1841). Seuraavan
vuoden alussa Dickens matkusti Amerikkaan, jossa hänen (luvattomasti
painetut) teoksensa myös olivat herättäneet suurta ihastusta ja jossa
hän koetti edistää kansainvälistä kirjailijain omistusoikeuden asiaa.
26-vuotias, soreamuotoinen ja -kasvuinen, tummakiharainen, iloinen ja
älykäs kirjailija, joka lisäksi oli verraton pöytäpuheiden pitäjä,
saavutti vierailullaan myrskyisen menestyksen. Innostus kuitenkin
jäähtyi Dickensin julkaistua Merkintöjä Amerikasta (American Notes,
1842) ja romaanin Martin Chuzzlewit (1843-44), joissa hän
myrkyllisesti ivaili amerikkalaisten sivistymättömyyttä ja
aineellisuutta. 1843 ilmestyi hänen ensimmäinen joulukirjansa,
Joululaulu (A Christmas Carol, suomennettu), saavuttaen suunnattoman
menestyksen. Sitä seurasi kaikkiaan neljä samanlaista. Romaanituotanto
jatkui hidastumatta: Dombey ja poika (suomennettu) ilmestyi 1848,
David Copperfield, (suomennettu) 1849-50, Synkkä talo (The Bleak
House) 1852-53, Kovia aikoja (Hard Times) 1854. Pikku Dorrit
(Little Dorrit) 1856-57, Kaksi kaupunkia (A Tale of Two Cities,
suomennettu) 1859, Suuria odotuksia (Great Expectations) 1860-61,
Yhteinen ystävämme (Our Mutual Friend) 1864-65, ja Edwin Droodin
mysterio (The Mystery of Edwin Dr.) 1870. Tänä aikana Dickens lisäksi
ehti julkaista kahtakin viikkolehteä, tehdä uuden matkan Amerikkaan
(1867-68), jossa vanhat vihat oli unohdettu, ja matkustella laajalti
omassa maassa esittämässä teoksiaan. Ylenmääräinen henkisten voimain
ponnistelu tuhosikin hänen terveytensä: hän kuoli 1870 aivohalvaukseen.
– Dickensin tuotannosta jäävät mieleen ennenkaikkea hänen henkilönsä,
nuo verrattoman elävästi nähdyt ja kiihkeällä myötä- tai
vastenmielisyydellä kuvatut, maalaukselliset hahmot, jotka eivät aina
ole todellisuuden ihmisiä, vaan usein ihmisiksi naamioituja
ominaisuuksia. Armeijanansa nämä "tyypit" ja niiden liikkeellepanijana
harvinainen yhteiskunnallisen säälin, inhimillisen myötätunnon,
aurinkoisen huumorin voima, Dickens ravisti miljoonat lukijansa
hereille, näkemään oman sydämensä tilan, inhimillistymään, herkistymään
yhteisen kohtalon kantajiksi ja kohentajiksi. Hänen useimmat romaaninsa
ovat juoneltaan ja sommittelultaan puutteellisia, mutta niiden
harvinainen teho ei laimennu siitä; lukemattomat yksityiskohdat lisäksi
todistavat hänen taiteellisesta mestaruudestaan. On vaikea sanoa, mikä
ryhmä hänen rikkaasta seurueestaan on mieleenpainuvin; suloisimmat,
kauneimmat, liikuttavimmat, ovat kuitenkin hänen nuoret neitonsa, ne
ylimaalliset olennot, joissa hän on ikuistanut vaimonsa 15-vuotiaana
kuolleen sisaren Mary Hogarthin. Lapsikuvillaan Dickens on valloittanut
kirjallisuudelle uuden alan. Hän oli ja on ihmiskunnan siunaus ja ilo.

Enemmän kuin ehkä millään muulla teoksellaan Dickens kosketti sydämiin
ensimmäisellä joulukirjallaan, Joululaululla (suomennettu nimellä
Jouluaatto), jonka luettuamme tunnemme sekä heränneemme että
rikastuneemme. Siitä pulppuaa kirjailijan lämmin ihmisrakkaus
ja huumori, se on oiva näyte hänen "tyyppitaiteestaan" ja
mielikuvituksensa voimasta – siitä opimme tuntemaan Dickensin hänen
parhailta puoliltaan. Seuratkaamme siis "edellisen, tämän ja tulevan
joulun henkiä", nähdäksemme, mitä he näyttivät Scroogelle, tuolle
ahnaalle ja tylylle saiturille, jonka sydämestä oli kuollut ilo,
ihmisrakkaus ja joulun pyhä tunnelma.

JOULULAULU.

(A Christmas Carol.)

Ensimmäinen henki.

Näin puhuessaan he olivat astuneet seinän läpi ja seisoivat avoimella
maantiellä, jonka molemmin puolin oli peltoja. Kaupunki oli kokonaan
hävinnyt. Ei jälkeäkään siitä ollut näkyvissä. Pimeys ja sumu olivat
kadonneet sen mukana, sillä oli kirkas, kylmä talvipäivä ja lumi peitti
maan.

"Laupias taivas!" huudahti Scrooge ja löi kätensä yhteen katsoessaan
ympärilleen. "Minä olen syntynyt tällä paikalla. Olen ollut täällä
lapsena!"

Henki katseli häntä hellästi. Vaikka sen lempeä kosketus oli ollut
kevyt ja silmänräpäyksellinen, tuntui se vieläkin vanhan miehen
jäsenissä. Hänestä tuntui kuin ilmassa olisi leijaillut tuhansia
tuoksuja, joihin jokaiseen liittyi kauan sitten unohtuneita ajatuksia,
toiveita, riemuja ja huolia!

"Sinun huulesi vapisevat", sanoi henki. "Ja mikä on tuossa poskellasi?"

Scrooge mutisi tarpeettomasti rykäisten, että se oli näppylä, ja pyysi
henkeä viemään hänet minne vain halusi.

"Muistatko vielä tien?" kysyi henki.

"Muistanko!" huudahti Scrooge innokkaasti. "Minä voisin kulkea sitä
silmät kiinni!"

"Omituista, että olet voinut unohtaa sen niin moneksi vuodeksi",
huomautti henki. "Menkäämme eteenpäin."

He kulkivat pitkin tietä. Scrooge tunsi jokaisen veräjän, pylvään ja
puun, ja pian näkyi pieni kauppala siltoineen ja kirkkoineen mutkaisen
joen varrella vähän matkan päässä. Heitä vastaan tuli nyt pari
pörröisillä, hölkyttävillä poneilla ajavaa poikaa, jotka huutelivat
toisille, maalaisrattailla ajaville. Kaikki nämä pojat olivat
hyväntuulisia, he huhuilivat toisilleen, kunnes lakeus oli niin täynnä
iloista ääntä, että kirpeä ilmakin nauroi sitä kuunnellessaan.

"Nämä ovat vain niiden varjoja, jotka ovat olleet", sanoi henki. "He
eivät tiedä mitään meistä."

Hilpeät matkalaiset tulivat lähemmäksi, ja silloin Scrooge tunsi ja
mainitsi nimeltä jokaisen heistä. Miksi hän iloitsi niin rajattomasti
heidät nähdessään? Miksi hänen kylmät silmänsä loistivat ja hänen
sydämensä sykähteli, kun he kulkivat ohitse? Minkä tähden hänet valtasi
riemu, kun hän kuuli heidän toivottavan toisilleen iloista joulua
heidän erotessaan tien risteyksissä ja syrjäteillä mennäkseen kukin
kotiinsa? Mitä iloinen joulu merkitsi Scroogelle? Hiiteen kaikki
iloiset joulut! Mitä hyvää ne olivat hänelle tuottaneet?

"Koulu ei ole vielä aivan tyhjä", sanoi henki. "Yksinäinen, toveriensa
hylkäämä lapsi on jäänyt sinne"...

Henki ja Scrooge kulkivat eteisen poikki talon perällä olevan oven luo.
Se avautui heidän edessään, ja he näkivät pitkän, aution ja synkän
huoneen, jonka yksinkertaiset penkki- ja pulpettirivit tekivät vieläkin
kolkommaksi. Erään pulpetin ääressä lähellä kituvaa tulta oli
yksinäinen poika lukemassa. Scrooge istuutui penkille ja itki
nähdessään entisen unohdetun itsensä sellaisena kuin se tavallisesti
oli ollut...

"Minä toivoisin", mutisi Scrooge pistäen kätensä taskuun ja katsoen
ympärilleen kuivattuaan ensin kyyneleensä kalvosimellaan, "mutta nyt on
liian myöhäistä!"

"Mistä on kysymys?" tiedusteli henki.

"Ei mistään", sanoi Scrooge. "Ei mistään. Eilen illalla vain eräs poika
kävi ovellani laulamassa joululaulua. Soisin, että olisin antanut
hänelle jotakin – siinä kaikki."

Henki hymyili miettiväisesti ja heilautti kättään sanoen samalla;
"Katsokaamme nyt toista joulua!"

Hänen näin sanoessaan Scroogen entinen olento kasvoi suuremmaksi ja
huone muuttui hiukan pimeämmäksi ja likaisemmaksi...

Nyt hän ei lukenut, vaan kulki toivottomana edestakaisin. Scrooge
katsoi henkeä, pudisti surumielisesti päätään ja vilkaisi levottomasti
oveen.

Ovi avautui, ja pieni tyttö, poikaa paljon nuorempi, tuli hyppien
sisään, kiersi käsivartensa hänen kaulaansa, suuteli häntä useita
kertoja ja sanoi häntä "rakkaaksi, rakkaaksi veljekseen".

"Minä olen tullut hakemaan sinua kotiin, rakas veli!" sanoi lapsi
taputtaen hentoja käsiään ja kumartuen nauramaan. "Hakemaan sinua
kotiin, kotiin!"

"Kotiinko, pikku Fan?" kysyi poika.

"Niin", vastasi lapsi riemuiten. "Kotiin kerta kaikkiaan. Kotiin iki
ajoiksi. Isä on paljon kiltimpi kuin ennen, ja koti on kuin taivas. Hän
puhui niin ystävällisesti minulle eräänä iltana, kun olin menossa
nukkumaan, että uskalsin vielä kerran kysyä, etkö saisi tulla kotiin.
Hän sanoi: 'kyllä, kyllä' ja lähetti minut vaunuilla sinua noutamaan.
Ja sinusta täytyy tulla mies", sanoi lapsi silmät suurina, "eikä sinun
tarvitse enää koskaan tulla tänne takaisin, mutta ensin me olemme koko
joulun yhdessä ja vietämme maailman iloisinta aikaa!"

"Sinustahan on tullut aivan aikaihminen, pikku Fan!" huudahti poika.

Tyttö taputti käsiään, nauroi ja koetti koskettaa häntä päälaelle,
mutta kun oli siihen liian lyhyt, nauroi taas ja nousi varpailleen
syleilläkseen veljeään. Sitten hän alkoi lapsellisessa innossaan vetää
poikaa ovea kohti, ja tämä, joka ei ollut vastahakoinen lähtemään,
seurasi häntä...

"Hento olento, jonka tuulahduskin olisi voinut lakastuttaa", sanoi
henki. "Mutta hänellä oli lämmin sydän!"

"Niin olikin", huudahti Scrooge. "Olet oikeassa. En tahdo kieltää sitä,
henki. Jumala varjelkoon!"

"Hän kuoli naimisissa ollessaan", sanoi henki, "ja hänellä oli
muistaakseni lapsi."

"Yksi lapsi", Scrooge vastasi.

"Aivan oikein", sanoi henki. "Sinun sisarenpoikasi!"...

Scrooge näytti rauhattomalta ja vastasi lyhyesti "niin".

Henki pysähtyi erään liikkeen oven eteen ja kysyi Scroogelta, tunsiko
tämä sen.

"Tunnenko!" vastasi Scrooge. "Minähän olen ollut täällä opissa!"

He astuivat sisään. Nähdessään vanhan herran, joka walesilainen
irtotukka päässään istui niin korkean pulpetin takana, että olisi
varmasti lyönyt päänsä kattoon, jos olisi ollut kahta tuumaa pitempi,
Scrooge huudahti innostuneena:

"Mutta tuohan on vanha Fezziwig! Siunatkoon, siinähän on vanha Fezziwig
ilmielävänä jälleen!"

Vanha Fezziwig pani pois kynänsä ja katsahti kelloon, joka oli tasan
seitsemän. Hän hieroi käsiään, järjesteli avaraa takkiaan, nauroi koko
ruumiillaan varpaista leukaan asti ja huusi kodikkaalla, öljyisellä,
runsaalla, lihavalla ja iloisella äänellään: "Hei, te siellä! Ebenezer!
Dick!"

Scroogen aikaisempi olento, joka nyt oli kasvanut nuorukaiseksi, tuli
reippaasti sisään ja hänen jäljessään hänen oppitoverinsa.

"Dick Wilkins, totta tosiaan!" sanoi Scrooge hengelle. "Siunatkoon,
siinä hän on. Hän piti minusta hyvin paljon. Dick parka! Rakas, rakas
Dick!"

"Hei, poikaseni", sanoi vanha Fezziwig. "Tänä iltana ei enää tehdä
työtä. Nyt on jouluaatto, Dick! Joulu, Ebenezer!" huusi vanha Fezziwig
taputtaen lujasti käsiään. "Pankaa ikkunaluukut kiinni, ennenkuin ehdin
sanoa 'Jack Robinson!'".

Ei voisi uskoa, kuinka nämä kaksi toverusta ryntäsivät tehtäväänsä. He
hyökkäsivät kadulle luukkuineen – yksi, kaksi, kolme! – nostivat ne
paikoilleen – neljä, viisi, kuusi! – salpasivat ja väänsivät ne
kiinni – seitsemän, kahdeksan, yhdeksän! – ja palasivat takaisin
ennenkuin oli ehditty laskea kahteentoista, läähättäen kuin
kilpahevoset.

"Ohoi!" huudahti vanha Fezziwig hypäten uskomattoman ketterästi alas
korkealta paikaltaan. "Korjatkaa pois, pojat, tuolit ja muut, ja
raivatkaa tänne tilaa! Hoi, Dick! Hei, Ebenezer!"

Korjatkaa pois! Ei ollut mitään, mitä he eivät olisi tahtoneet tai
voineet korjata pois, kun vanha Fezziwig katseli. Työ oli
kädenkäänteessä tehty. Kaikki tavarat, joita voitiin liikuttaa,
siirrettiin syrjään, ikäänkuin ne olisi iäksi karkoitettu pois
julkisuudesta; lattia lakaistiin ja kostutettiin, lamput puhdistettiin,
polttoaineita lisättiin tuleen, ja huoneesta tuli niin siisti, lämmin,
kuiva ja hieno tanssisali kuin ikinä voi toivoa sellaisena
talvi-iltana.

Sisään astui nyt viulunsoittaja nuotit kainalossaan. Hän kiipesi
korkealle pulpetille, teki siitä soittolavan ja viritteli viuluaan,
niin että se äänteli kuin viisikymmentä vatsanvaivaa. Sisään astui
rouva Fezziwig, valtava, ruumiillistunut hymy. Sisään astui kolme
Fezziwigin neitiä säteilevinä ja suloisina. Sisään astuivat ne kuusi
nuorukaista, joiden sydämet he särkivät. Sisään astuivat kaikki ne
nuoret miehet ja naiset, jotka olivat liikkeen palveluksessa. Sisään
astui palvelijatar ja hänen serkkunsa, leipuri. Sisään astui
keittäjätär ja hänen veljensä hyvä ystävä, maidonkuljettaja. Sisään
tuli kadun toiselta puolelta oleva poika, jonka epäiltiin saavan liian
vähän ruokaa isännältään. Hän koetti piiloutua naapuritalon tytön
taakse, jota hänen emäntänsä sanottiin vetäneen korvista. Sisään he
tulivat kaikki toinen toisensa jälkeen, kuka arasti, kuka rohkeasti,
kuka sievästi, kuka kömpelösti, jotkut tungeksien, jotkut kompastellen,
sisään he kaikki tulivat jos jollakin tavalla. Sitten he kaikki
ryhtyivät tanssimaan, kaksikymmentä paria kerrallaan, pyörähtivät,
kulkivat keskilattialle ja takaisin taas, kierrellen ja kaarrellen ja
ryhmittyen eri tavoilla. Vanha etupari poikkesi aina väärässä paikassa
ja uusi etupari lähti takaisin päin heti kun pääsi; lopuksi olivat
kaikki etupareina eikä ainoatakaan takaparia ollut heitä auttamassa!
Kun tähän tulokseen oli päästy, taputti vanha Fezziwig käsiään
lopettaakseen tanssin ja huusi: "Hyvin tehty!" jolloin viulunsoittaja
upotti hikiset kasvonsa varta vasten hankittuun oluthaarikkaan. Mutta
lepoa halveksien hän heti aloitti uudestaan, vaikka tanssijoitakaan ei
vielä ollut, ikäänkuin toinen soittaja olisi uupuneena kannettu kotiin
ikkunaluukulla, ja hän itse olisi ollut aivan uusi mies, joka oli
päättänyt voittaa edeltäjänsä tai kuolla.

Tanssittiin vielä useita tansseja, leikittiin panttileikkejä ja
tanssittiin taas. Tarjolla oli kaakkuja, makeisia, annos kylmää
paistia, suuri annos kylmää keitettyä lihaa, lihapiirakoita ja paljon
olutta. Mutta illan paras kohta tuli paistin jälkeen, kun
viulunsoittaja – viekas veitikka, joka ymmärsi tehtävänsä paremmin
kuin jos joku olisi häntä neuvonut – viritti viulustaan "Sir Roger de
Coverleyn". Silloin vanha Fezziwig asettui tanssimaan rouva
Fezziwigin kanssa, vieläpä etuparina. Heillä oli valtava urakka;
kaksikymmentäkolme tai -neljä paria, jotka tahtoivat tanssia eivätkä
välittäneet kävelemisestä.

Mutta vaikka heitä olisi ollut kaksi kertaa niin paljon – vaikka
neljäkin kertaa! – niin vanha Fezziwig olisi pitänyt puoliaan heitä
vastaan; samoin hänen vaimonsa. Mitä jälkimmäiseen tulee, oli hän
miehellensä sopiva toveri sanan jokaisessa merkityksessä. Jos tämä ei
ole kyllin suuri ylistys, niin sanokaa parempi, ja minä käytän sitä.
Todellinen valo näytti säteilevän Fezziwigien pohkeista. Ne loistivat
kuin kuut tanssin jokaisessa kohdassa. Koskaan ei olisi voinut
ennustaa, kuinka niiden seuraavassa hetkessä kävisi. Ja kun he vihdoin
olivat suorittaneet kaikki tanssin vaiheet: "etenemiset ja
peräytymiset", "molemmat kädet toverille", "kumarrukset ja niiaukset",
"korkkiruuvin", "langan pujotuksen neulansilmään" ja "takaisin
paikoilleen", hypähti vanha Fezziwig – hypähti niin näppärästi, että
näytti kuin hän olisi vain vilkuttanut sääriään, ja tuli horjahtamatta
takaisin jaloilleen.

Kun kello löi yksitoista, loppuivat nämä kotitanssiaiset. Herra ja
rouva Fezziwig asettuivat kumpikin paikoilleen oven kummallekin
puolelle ja puristaen erikseen jokaisen poistuvan vieraansa kättä
toivottivat heille hauskaa joulua. Kun kaikki, paitsi molemmat
oppipojat, olivat lähteneet, hyvästelivät he nämäkin samoin. Sitten
hilpeät äänet vaimenivat, ja pojat pääsivät nukkumaan takimmaisen
huoneen pöydän alla sijaitseville vuoteilleen.

Koko tämän ajan Scrooge oli ollut kuin järjiltään. Hän eli sydämestään
ja sielustaan mukana näytelmässä entisen itsensä kanssa. Hän tunsi
todeksi kaiken, muisti kaiken, iloitsi kaikesta ja hänet valtasi mitä
voimakkain mielenliikutus. Nyt vasta, kun hänen entisen itsensä ja
Dickin loistavat kasvot olivat kääntyneet heistä poispäin, hän muisti
hengen ja tunsi, että se tarkkaan katseli häntä liekin palaessa hyvin
kirkkaasti sen päälaella.

"Vähällä vaivalla", sanoi henki, "saa nämä yksinkertaiset ihmiset
kiitollisiksi!"

"Vähällä!" toisti Scrooge...

He näkivät nyt toisenlaisen kohtauksen ja paikan: huoneen, joka ei
ollut erittäin suuri eikä kaunis, mutta viihtyisä. Talvisen
takkavalkean ääressä istui kaunis nuori tyttö, niin äskeisen näköinen,
että Scrooge luuli häntä samaksi, kunnes näki hänet nyt miellyttävänä
rouvana istumassa vastapäätä tytärtään. Huoneessa oli kova hälinä,
sillä siellä oli lapsia enemmän kuin Scrooge kiihtyneessä
mielentilassaan saattoi laskea, eivätkä ne olleet, kuten runon ylistämä
lapsilauma, neljäkymmentä lasta, jotka käyttäytyvät kuin yksi, vaan
jokainen heistä käyttäytyi kuin neljäkymmentä. Seurauksena oli
uskomaton meteli, mutta kukaan ei näyttänyt siitä välittävän;
päinvastoin äiti ja tytär nauroivat sydämellisesti ja iloitsivat siitä,
ja jälkimmäisen, joka jo alkoi sekaantua leikkeihin, pikku rosvot
ryöstivät aivan säälimättä. Mitä olisinkaan antanut voidakseni olla
yksi heistä! Mutta koskaan en olisi voinut olla niin raju, ei, ei! Minä
en koko maailman aarteitten hinnasta olisi sotkenut tuota palmikoitua
tukkaa enkä repinyt sitä hajalleen; ja pientä sievää kenkää en –
Jumala paratkoon – olisi temmannut pois, vaikka siten olisin
pelastanut henkeni. En olisi voinut leikillä mitata hänen vyötäisiään,
kuten nuo rohkeat nuoret veitikat; luulen, että käsivarteni
rangaistukseksi olisi koukistunut eikä koskaan enää tullut suoraksi. Ja
kuitenkin, myönnän sen, olisin mielelläni tahtonut koskettaa hänen
huuliaan, kysyä häneltä jotakin, että hän olisi avannut ne, katsella
hänen alasluotujen silmiensä ripsiä saattamatta häntä punastumaan,
päästää valloilleen hänen hiustensa aallot, joista yksi kiehkurakin
olisi ollut verraton aarre. Sanalla sanoen, minä tunnustan, että olisin
tahtonut saada edes pienimmän noista lasten etuoikeuksista ja kuitenkin
olla kylliksi mies voidakseni antaa sille arvon.

Mutta nyt kuului ovelta kolkutus, ja koko joukko ryntäsi heti
sinnepäin, tyttö nauravin kasvoin ja vaatteet epäjärjestyksessä
riehuvan ja meluisan parven keskellä, ehtien juuri oikeaan aikaan
tervehtimään isää, joka tuli kotiin joululahjoja ja leluja kantavan
miehen seurassa. Mikä huuto ja temmellys siinä syntyikään ja millaisen
rynnäkön kohteeksi turvaton kantaja joutuikaan! Tuoleista tehtiin
tikapuut, kiivettiin ylös, kaivettiin hänen taskujaan, ryöstettiin
häneltä ruskeaan paperiin käärityt paketit, kiristettiin häntä
kaulanauhasta, kiikuttiin hänen kaulassaan, mukiloitiin hänen selkäänsä
ja potkittiin hänen jalkojaan! Niitä ilon ja ihmetyksen huudahduksia,
joilla jokaisen paketin avaaminen otettiin vastaan! Sitä kauheaa
ilmoitusta, että vauva oli tavattu pistämässä nuken paistinpannua
suuhunsa ja että epäiltiin sen nielaisseen puuvatiin liimatun
kalkkunan! Sitä ääretöntä helpotusta, kun tämä hälytys huomattiin
vääräksi! Sitä iloa, kiitollisuutta ja ihastusta! Niitä kaikkia on
mahdoton kuvailla. Riittää, että lapset ja heidän ilonpurkauksensa
vähitellen siirrettiin pois arkihuoneesta ja askel askeleelta
yläkertaan, jossa he menivät levolle ja siten rauhoittuivat.

Ja nyt Scrooge entistä tarkkaavammin katseli, kuinka perheen isä, inhon
tytär hellästi nojautui, istuutui tytön ja hänen äitinsä kanssa oman
lietensä ääreen. Ja kun hän ajatteli, että tuollainen olento, yhtä
suloinen ja lupaava, olisi voinut sanoa häntä isäksi ja olla hänen
keväänään elämän kolkossa talvessa, tuli hänen katseensa hämäräksi.

"Kultaseni", sanoi mies kääntyen hymyillen vaimonsa puoleen, "minä näin
tänään iltapäivällä erään sinun vanhan ystäväsi."

"Kuka hän oli?"

"Arvaa!"

"Kuinka minä voisin! Odotapas, kyllä tiedänkin", hän lisäsi samassa
nauraen kuten mieskin. "Herra Scrooge..."

Toinen henki.

Ehkä hyvän hengen teki mieli näyttää tätä voimaansa tai kenties hänen
oma lempeä, sydämellinen luonteensa ja hänen myötätuntonsa kaikkia
köyhiä ihmisiä kohtaan johti hänet suoraan Scroogen kirjanpitäjän
luokse, sillä sinne hän meni ja vei mukanaan Scroogen, joka piteli
kiinni hänen vaatteistaan. Ovella hän hymyili ja pysähtyi siunaamaan
Bob Cratchitin asuntoa tulisoihtunsa voimalla. Ajatelkaahan! Bob sai
palkkaa vain viisitoista "Bobia" viikossa, lauantaisin hän pisti
taskuunsa viisitoista kappaletta ristimänimiään, ja kuitenkin
"Nykyisten joulujen henki" siunasi hänen nelihuoneisen kotinsa.

Nyt nousi rouva Cratchit, kirjanpitäjän vaimo, yllään puku, joka oli
kulunut ja kahdesti käännetty, mutta koristeltu nauhoilla, jotka olivat
halpoja ja kuuden pennin hinnasta tekivät puvun kyllin kauniiksi. Hän
kattoi pöydän toiseksi vanhimman tyttärensä Belindan avustamana, jonka
puku myös oli nauhojen koristama. Sillä välin nuori herra
Peter Cratchit pisti haarukan perunapataan, sai suunnattoman
paidankauluksensa kulmat suuhunsa (kaulus oli Bobin yksityisomaisuutta,
joka juhlan kunniaksi oli siirretty hänen pojalleen ja perilliselleen)
ja iloitsi huomatessaan olevansa niin hienosti puettu, että olisi
tahtonut näytellä vaatteitaan kaikkein muodikkaimmassa puistossa. Ja
nyt ryntäsi sisään kaksi nuorempaa Cratchitia, poika ja tyttö, huutaen,
että he olivat leipurin ovella tunteneet hanhen tuoksun ja tietäneet,
että se oli heidän. Ja riemuiten herkullisista salvian ja sipulin
ajatuksista nämä nuoret Cratchitit tanssivat pöydän ympärillä ja
ylistivät nuorta herra Peter Cratchitia taivaaseen asti, sillä aikaa
kuin hän (ylpeilemättä ja huolimatta kauluksensa melkein kuristavasta
puristuksesta) puhalsi tuleen, kunnes hitaat perunat kiehuivat ja
kolkuttivat padankanteen pyytäen, että ne päästettäisiin ulos ja
kuorittaisiin.

"Missähän isäkulta viipyy?" sanoi rouva Cratchit. "Ja pikku Tim-veli!
Ja Martta tuli viime joulupäivänä puolta tuntia aikaisemmin."

"Täällä Martta on, äiti!" huusivat molemmat lapset. "Eläköön! Meillä on
semmoinen hanhi, Martta!"

"Mutta hyvänen aika, rakkaani, kuinka myöhään tulet!" sanoi rouva
Cratchit suudellen tulijaa kymmeniä kertoja ja riisuen toimeliaan
innokkaasti hänen päällystakkinsa ja lakkinsa.

"Meidän täytyi lopettaa koko joukko töitä viime yönä", vastasi tyttö,
"ja tänä aamuna täytyi kaikki puhdistaa, äiti."

"Hyvä, mitä siitä, kunhan vain olet tullut", sanoi rouva Cratchit.
"Istuudu tähän lieden ääreen ja lämmittele. Jumala siunatkoon sinua."

"Ei, ei! Isä tulee", huusivat lapset, jotka olivat kaikkialla
yht'aikaa. "Piiloon, Martta, piiloon!"

Martta piiloutui, ja sisään astui lyhyenläntä Bob, perheen isä, ainakin
kolmen jalan pituinen kaulahuivi (ripsuja lukuunottamatta) riippumassa
kaulassa, kuluneet vaatteet korjattuina ja paikattuina, että olisivat
näyttäneet juhlallisemmilta, ja pikku Tim selässään. Voi pikku
Tim-raukkaa! Hänellä oli pieni kainalosauva ja rautaiset listat tukivat
hänen jalkojaan.

"No, missä meidän Marttamme on?" kysyi Bob katsellen ympärilleen.

"Hän ei tule", sanoi rouva Cratchit.

"Ei tule!" toisti Bob, ja hänen intonsa laimeni. Hän oli ollut Timin
täysiverisenä ratsuhevosena koko matkan kirkosta asti ja tullut
laukaten kotiin. "Ei tule kotiin jouluksi!"

Martta ei tahtonut edes leikillään nähdä häntä pahoilla mielin, ja niin
hän tuli esille ennen aikojaan oven takaa ja juoksi isänsä syliin, kun
taas molemmat nuoret Cratchitit tungeksivat pikku Timin ympärillä ja
kantoivat hänet pesuhuoneeseen kuulemaan, kuinka jouluvanukas porisi
kuparikattilassa...

Sitten hänen nopean pienen kainalosauvansa ääni taas kuului ja
ennenkuin ehdittiin sanoa sanaakaan, palasi pikku Tim veljensä ja
sisarensa kanssa tuolilleen tulen ääreen. Sillä aikaa kun Bob käärien
hihansuunsa – ikäänkuin, miesparka, ne olisivat voineet tulla vielä
huonommiksi – valmisti kannussa jotakin kuumaa katajaviinin ja
sitruunan sekoitusta, hämmensi sitä huolellisesti ja pani sen
liedenreunalle lämpiämään, lähtivät Petter-herra ja molemmat kaikkialla
läsnäolevat nuoret Cratchitit hakemaan hanhea, jonka he pian
juhlakulkueessa toivat kotiin.

Syntyi semmoinen hälinä, että olisi voinut luulla hanhea maailman
harvinaisimmaksi linnuksi, höyhenpeitteiseksi ihmiseksi, jonka rinnalla
musta joutsen ei ollut mitään, ja totta puhuen, asianlaita tässä
talossa olikin melkein niin. Rouva Cratchit kuumensi pihiseväksi
kastikkeen, joka jo edeltäpäin oli valmistettuna kasarissa;
Petter-herra muhensi perunat uskomattomalla voimalla; Belinda-neiti
mausti sokerilla omenakastikkeen; Martta pyyhki tomun lämmitetyistä
lautasista; Bob otti pikku Timin viereensä pieneen pöydännurkkaan,
molemmat nuoret Cratchitit nostivat jokaiselle tuolin unohtamatta
itseään ja asettuen vartioon kumpikin paikallensa pistivät lusikan
suuhunsa, etteivät huutaisi hanhea, ennenkuin heidän vuoronsa tuli
saada. Vihdoinkin ruoka oli tuotu pöytään ja ruokarukous luettu.
Haudanhiljaisuus syntyi, kun rouva Cratchit tarkasteli paistiveistä
hitaasti päästä päähän valmistautuen työntämään sitä linnun rintaan,
mutta kun hän teki sen ja kauan odotettu täyte virtanaan tulvasi esiin,
silloin kuului ilon humina ympäri pöytää ja pikku Timkin, molempien
nuorten Cratchitien innostamana, hakkasi pöytää veitsensä varrella ja
huusi heikolla äänellä: "Eläköön!"

Sellaista hanhea ei ollut missään. Bob sanoi, ettei hän uskonut
sellaista hanhea koskaan ennen keitetynkään. Sen mureutta ja tuoksua,
suurta kokoa ja halpuutta ihailtiin yksimielisesti. Omenakastikkeen ja
perunamuhennoksen kera se hyvin riitti päivälliseksi koko perheelle,
eivätpä he edes, kuten rouva Cratchit sanoi silmäillen vadille jäänyttä
pientä luupalaa, lopulta olleet jaksaneet syödä kaikkea. Mutta kaikki
olivat kuitenkin saaneet tarpeeksi ja varsinkin molemmat nuoret
Cratchitit olivat kulmakarvojaan myöten sukeltaneet salviaan ja
sipuliin. Mutta nyt, sillä aikaa kun neiti Belinda vaihtoi lautasia,
rouva Cratchit lähti huoneesta yksinään – liian levottomana antaakseen
kenenkään olla todistajana – irroittamaan vanukasta ja tuomaan sitä
pöytään.

Mitähän, jos se ei ollutkaan kylliksi kypsynyt! Mitä, jos se vuoasta
otettaessa menee rikki! Entä, jos joku olisi kiivennyt takapihan aidan
yli ja varastanut sen, sillä välin kun he itse iloitsivat hanhesta –
olettamus, joka sai nuoret Cratchitit kalpenemaan! Kaikenlaisia kauhuja
sitä kuviteltiinkin.

Hei! Sankka höyrypilvi! Vanukas oli nostettu vuoasta. Huoneeseen tuli
samanlainen tuoksu kuin pesupäivänä. Se tuli liinasta. Tuoksu, joka
tuli kuin ravintolasta ja sen vieressä olevasta piirakkaleipomosta,
minkä naapurina taas oli pesijätär. Se tuli vanukkaasta. Puolen
minuutin kuluttua rouva Cratchit astui sisään – punaisena mutta
hymyillen ylpeästi – kantaen rautatammen oksalla koristeltua
vanukasta, joka oli kuin kirjava tykinkuula, niin kova ja luja. Oi,
mikä ihana vanukas! Bob Cratchit sanoi, vieläpä aivan tyynesti, että
hän piti sitä suurimpana voittona, minkä rouva Cratchit oli saavuttanut
heidän naimisiinmenonsa jälkeen. Rouva Cratchit sanoi, että nyt, taakan
pudottua hänen sydämeltään, hän voi tunnustaa epäilleensä, oliko
jauhoja kylliksi. Jokaisella oli vanukkaasta jotakin sanottavaa, mutta
kukaan ei sanonut eikä ajatellut, että se sentään oli hyvin pieni niin
isolle perheelle. Olisihan ollut ikävää sanoa niin. Jokainen Cratchit
olisi punastunut, jos olisi vihjattukaan sinnepäin.

Vihdoin päivällinen oli syöty, pöytä tyhjennetty, liesi lakaistu
puhtaaksi ja tuli viritetty. Kun ruukun sisällystä oli maistettu ja
havaittu se erinomaiseksi, pantiin omenia ja appelsiineja pöydälle ja
lapiollinen kastanjoita tulelle. Sitten koko Cratchitin perhe kerääntyi
lieden ympärille piiriin, niin kuin Bob Cratchit sanoi tarkoittaen
puoliympyrää, ja Bob Cratchitin kyynärpään vieressä oli talon koko
lasivarasto: kaksi pikaria ja yksi korvaton munalasi.

Näissä säilyi ruukun kuuma juoma kuitenkin yhtä hyvänä kuin kultaisissa
pikareissa, ja Bob jakeli sitä loistavin silmin kastanjoiden rätistessä
ja halkeillessa tulella. Sitten Bob esitti maljan:

"Hauskaa joulua meille kaikille, rakkaani! Jumala siunatkoon meitä!"

Koko perhe toisti tämän.

"Jumala siunatkoon meitä jokaista!" sanoi pikku Tim viimeiseksi. Hän
istui aivan isänsä vieressä pienellä tuolillaan. Bob piteli hänen
pientä kuihtunutta kättään omassaan, ikäänkuin hän rakastaisi lasta ja
tahtoisi pitää hänet luonaan peläten, että hänet otettaisiin pois.

"Henki", sanoi Scrooge niin osaaottavasti, ettei hän sellaista vielä
koskaan ollut tuntenut, "sano minulle, jääkö pikku Tim eloon?"

"Minä näen tyhjän paikan tuossa takanurkassa", vastasi henki, "ja
isännättömän kainalosauvan, jota huolellisesti säilytetään. Jos ei
tulevaisuus muuta näitä varjoja, lapsi kuolee."

"Ei, ei", sanoi Scrooge. "Voi ei, hyvä henki! Sano, että hän säästyy!"

"Jos ei tulevaisuus muuta näitä varjoja, ei kukaan minun perheeni
jäsenistä ole löytävä häntä täältä. Entä sitten? Jos on luultavaa, että
hän kuolee, olisi parempi, että niin todella kävisi, jotta liikaväestö
siten häviäisi."

Scrooge painoi päänsä alas kuullessaan omat sanansa hengen suusta, ja
hänet valtasi katumus ja tuska...

"Hah hah haa!" nauroi Scroogen sisarenpoika. "Hah hah haa!"

Jos sattuisitte jollakin uskomattomalla tavalla tuntemaan ihmisen, joka
nauraessaan olisi onnellisempi kuin Scroogen sisarenpoika, niin
tahtoisin todellakin oppia tuntemaan hänet. Esittäkää hänet minulle,
niin minä liityn hänen seurapiiriinsä.

Maailmassa on hyvä, jalo ja oikeudenmukainen järjestys, joka määrää,
että vaikka taudit ja huolet tarttuvat, niin ei kuitenkaan ole mitään
niin vastustamattomasti leviävää kuin nauru ja iloinen mieli. Kun
Scroogen sisarenpoika näin nauroi, pidellen vatsaansa, heilutellen
päätään ja vääntäen kasvonsa mitä kummallisimpiin irvistyksiin, nauroi
hänen vaimonsakin yhtä sydämellisesti kuin hän. Eivätkä heidän luokseen
kokoontuneet vieraat olleet heitä huonompia, vaan aivan hihkuivat
ilosta.

"Hah hah haa! Hah hah hah hah hah hah haa!"

"Hän sanoi, että joulu on joutavaa, niin totta kuin elän", huusi
Scroogen sisarenpoika. "Ja hän uskoikin niin."

"Sitä suurempi häpeä hänelle, Fred!" sanoi sisarenpojan vaimo
suuttuneena. Siunatkoon noita naisia, he eivät tee koskaan mitään
puolinaista, vaan ovat aina tosissaan.

Nuori rouva oli sievä, erittäin sievä. Hymykuoppaiset, hämmästyneen
näköiset, herttaiset kasvot, täyteläinen pieni suu, joka näytti olevan
luotu suudeltavaksi – niinkuin epäilemättä olikin – kaikenlaisia
pieniä iloisia pilkkuja leuan ympärillä, joka hänen nauraessaan suli
toiseen leukaan; ja aurinkoisin silmäpari, mitä voi nähdä minkään
pienen olennon päässä. Sanalla sanoen, hän oli sellainen, jota
sanoisimme ärsyttäväksi, ymmärrättehän, mutta samalla hän oli myös
lepyttävä. Voi, täydellisesti lepyttävä!

"Hän on naurettava, äijäparka", sanoi Scroogen sisarenpoika, "niin on
asianlaita; eikä niin miellyttäväkään kuin voisi olla. Mutta hänen
vikansa saavat oman rangaistuksensa, eikä minulla ole mitään sanomista
häntä vastaan".

"Hän on varmasti hyvin rikas, Fred", huomautti nuori vaimo. "Sinä olet
usein sanonut niin minulle."

"Entä sitten, rakkaani!" vastasi sisarenpoika. "Hänen varallisuutensa
ei hyödytä häntä ollenkaan. Hän ei tee sillä mitään hyvää. Hän ei laita
sillä omaa oloansa mukavaksi. Eikä hän edes iloitse ajatellessaan sitä
– hah hah hah! – että hän kerran auttaisi meitä sillä."

"Minä en voi sietää häntä", sanoi nuori vaimo. Hänen sisarensa ja
kaikki muutkin naiset olivat samaa mieltä...

"Minä vain aioin sanoa", jatkoi Scroogen sisarenpoika, "että
seurauksena siitä, ettei hän välitä meistä eikä tahdo iloita kanssamme,
on mielestäni vain se, että hän menettää muutamia hauskoja hetkiä,
jotka eivät olisi hänelle lainkaan pahaksi. Olen varma siitä, että hän
menettää hauskempia tovereita kuin ne, joita hän saa omista
ajatuksistaan, askartelivatpa nämä sitten homehtuneessa vanhassa
työhuoneessa tai tomuisessa asuinhuoneessa. Minä aion tarjota hänelle
saman tilaisuuden joka vuosi, tahtoi hän tai ei, sillä minä säälin
häntä. Herjatkoon hän joulua kuolemaansa asti, mutta hän ei voi olla
saamatta siitä parempia ajatuksia, jos hän näkee minun vuosi vuodelta
tulevan yhtä iloisena ja sanovan: 'Eno Scrooge, kuinka voit?' Jos tästä
olisi edes se hyöty, että hän jättäisi kirjanpitäjä-paralleen
viisikymmentä puntaa, niin sekin jo olisi jotakin, ja minä luulen
pehmittäneeni häntä eilen."

Nyt oli heidän vuoronsa nauraa, ajatellessaan, että hän oli muka
pehmittänyt Scroogea. Mutta koska hän oli perin hyväluontoinen eikä
paljon välittänyt siitä, millä he nauroivat, kunhan vain nauroivat,
lisäsi hän heidän riemuaan ja antoi pullon iloisesti kiertää.

Teen jälkeen kuunneltiin musiikkia. Koko perhe oli soitannollinen, ja
voin vakuuttaa, että he hyvin tiesivät, mitä tekivät, laulaessaan
moniäänisesti tai vuorolaulua, varsinkin Topper, joka osasi möristä
bassoa kuin hyväkin laulaja eikä kuitenkaan paisuttanut isoja
ohimosuoniaan eikä käynyt punaiseksi. Scroogen sisarenpojan vaimo osasi
hyvin soittaa harppua, ja soitti muun muassa erään pienen
yksinkertaisen laulun (aivan mitättömän, jonka olisi oppinut
viheltämään kahdessa minuutissa). Tämä laulu oli ollut sangen tuttu
sille lapselle, joka oli hakenut Scroogen kotiin koulusta, kuten
menneitten joulujen henki oli hänelle huomauttanut. Näitä säveliä
kuunnellessaan Scrooge näki uudestaan kaiken, mitä tämä henki oli
hänelle näyttänyt. Hän pehmeni yhä enemmän ja ajatteli, että jos hän
olisi kuunnellut tätä laulua usein, vuosia sitten, hän ehkä olisi
viljellyt elämän hyvyyttä omaksi onnekseen ja omin käsin, tarvitsematta
turvautua haudankaivajan lapioon, joka oli kuopannut Jacob Marleyn.

Mutta he eivät kuluttaneet koko iltaa soittoon. Hetken kuluttua he
leikkivät panttileikkejä, sillä on hyvä olla lapsena välistä, eikä se
milloinkaan sovi paremmin kuin jouluna, jolloin tämän juhlan suuri
perustaja itsekin oli lapsi. – Seis! Ensiksi oltiin sokkosilla.
Tietysti! Ja yhtä vähän voin uskoa, että Topper oli todella sokea, kuin
että hänellä oli silmät saappaissaan. Mielipiteeni on, että hän oli
sopinut asiasta Scroogen sisarenpojan kanssa ja että nykyisten joulujen
henki tiesi sen. Se tapa, millä hän ajoi takaa pulleaa pitsikaulaista
sisarta, oli oikea loukkaus ihmisluonnon herkkäuskoisuutta kohtaan. Hän
sysäsi hiilihangot kumoon, kompasteli tuoleihin, törmäsi päin pianoa,
kietoutui ikkunaverhoihin, sillä minne vain tyttö meni, sinne meni
hänkin. Hän tiesi aina, missä pyylevä sisar oli. Hän ei tahtonut ajaa
ketään muuta. Jos olisitte tahallanne syöksynyt häntä vastaan (niinkuin
muutamat heistä tekivätkin), olisi hän ollut koettavinaan tarttua
teihin kiinni, mikä olisi ollut solvaus ymmärryksellenne, ja olisi heti
sen jälkeen siirtynyt sinnepäin, missä lihava sisar oli. Tyttö huusi
usein, ettei tämä ollut rehellistä, niin kuin se ei todellisuudessa
ollutkaan. Mutta kun hän vihdoinkin sai tytön kiinni, kun hän
huolimatta tytön silkkihameen kahinasta ja riehumisesta edestakaisin
oli pakottanut hänet erääseen nurkkaan, josta ei ollut minkäänlaista
pakotietä, silloin hänen käytöksensä oli mitä moitittavinta. Sillä
hänen teeskentelemisensä, ettei hän tuntenut tyttöä, että oli muka
välttämätöntä koskettaa hänen tukkalaitettaan ja lisäksi vakuuttautua
hänen olemassaolostaan painamalla sormus hänen sormeensa ja kietomalla
vitjat hänen kaulaansa, oli halpamaista, hirveätä. Epäilemättä tyttö
lausui hänelle ajatuksensa tästä, kun toinen mies oli ruvennut sokoksi
ja he istuivat tuttavallisesti yhdessä verhojen takana.

Sisarenpojan vaimo ei ottanut osaa sokkoleikkiin, vaan istui mukavasti
suuressa tuolissa jakkara jalkojen alla, kodikkaassa nurkassa, jossa
Scrooge ja henki seisoivat aivan hänen takanaan. Mutta hän leikki
panttileikkejä ja rakasti armastaan mainiosti kaikilla aakkosten
kirjaimilla. Hän oli myös erittäin etevä leikissä "kuinka, milloin ja
missä" ja miehensä salaiseksi iloksi voitti perinpohjin sisarensa,
vaikka nämä olivat sukkelia tyttöjä, ainakin Topperin mielestä. Läsnä
oli varmaan kaksikymmentä henkilöä, nuoria ja vanhoja, mutta kaikki he
leikkivät, vieläpä Scroogekin. Innostuneena siitä, mitä tapahtui, ja
unohtaen kokonaan, ettei hänen äänensä kuulunut heidän korviinsa, hän
joskus lausui ajatuksensa aivan ääneen ja hyvin usein arvasi oikeinkin,
sillä terävinkään neula, parhainkaan Whitechapelin neula, joka, kuten
taattiin, ei kuluttanut poikki lankaa silmän kohdalta, ei ollut
terävämpi kuin Scrooge, vaikka hän luulikin olevansa tylsä.

Henki iloitsi kovasti nähdessään hänet tässä mielentilassa ja katsoi
häntä niin ystävällisesti, että Scrooge pyysi kuin lapsi saada jäädä
sinne, kunnes vieraat lähtisivät, mutta henki sanoi, ettei se käynyt
laatuun.

"Nyt alkaa juuri uusi leikki", sanoi Scrooge. "Puoli tuntia vain,
henki, puoli tuntia."

Leikki oli nimeltään "On tai ei". Scroogen sisarenpojan piti ajatella
jotakin ja toisten täytyi arvata, mitä hän ajatteli, ja hän sai vastata
heidän kysymyksiinsä "on" tai "ei" aina sen mukaan, kuinka asianlaita
oli. Vilkkaista kysymyksistä, joita hänelle tehtiin, kävi selville,
että hän ajatteli erästä eläintä, elävää eläintä, verraten
vastenmielistä eläintä, petoeläintä, eläintä, joka murisi ja röhki
joskus ja puhui joskus, joka eli Lontoossa ja kulki pitkin katuja, jota
ei näytetty maksusta eikä talutettu, joka ei asunut eläintarhoissa,
jota ei koskaan teurastettu, joka ei ollut hevonen, ei aasi, ei lehmä,
ei härkä, ei tiikeri, ei koira, ei kissa eikä karhu. Jokaisen uuden
kysymyksen kuullessaan sisarenpoika purskahti nauruun ja häntä kutkutti
niin, että hänen täytyi nousta sohvalle ja polkea jalkaa. Vihdoin
lihava sisar joutui samanlaiseen mielentilaan ja huudahti:

"Minä olen keksinyt! Minä tiedän, mikä se on! Fred, minä tiedän."

"Mikä sitten?" huusi Fred.

"Se on sinun enosi Scro-o-o-o-o-oge!"

Viimeinen henki.

Haamu lähestyi hitaasti, vakavasti ja äänettömästi. Kun se tuli
lähelle, vaipui Scrooge polvilleen, sillä ilmaankin, jonka läpi tämä
henki liikkui, se näytti levittävän sumeaa salaperäisyyttä.

Haamu oli puettu pikimustaan vaatteeseen, joka verhosi sen pään, kasvot
ja vartalon, niin ettei näkyviin jäänyt muuta kuin ojennettu käsi.
Ilman tätä kättä olisi ollut vaikeata erottaa sitä siitä yön
pimeydestä, mikä sitä ympäröi.

"Johdata!" sanoi Scrooge. "Johdata! Yö katoaa pian ja minä tiedän, että
se on minulle kallista aikaa. Johdata, henki!"

Haamu lähti liikkumaan poispäin samalla tavoin kuin se oli tullut häntä
kohden. Scrooge seurasi sitä sen vaatteen suojassa, joka, kuten hän
tunsi, kantoi häntä ja nosti häntä ylöspäin...

Hän hypähti säikähtyneenä taaksepäin, sillä lämpö oli muuttunut, ja hän
melkein kosketti erästä vuodetta, paljasta, verhotonta vuodetta.
Rääsyisten lakanain alla makasi peitettynä joku, joka puhui kaameaa
kieltä, vaikka olikin mykkä.

Huone oli hyvin pimeä, liian pimeä, jotta olisi voinut tarkoin nähdä
sitä, vaikka Scrooge katselikin ympärilleen jonkin salaisen
mielijohteen vaikutuksesta uteliaana tietämään, minkälainen huone oli.
Kelmeä ulkoapäin tuleva valo lankesi suoraan vuoteelle ja siinä makasi
tyhjäksi ryöstettynä, kenenkään vartioimatta, kenenkään itkemättä,
kenenkään kaipaamatta miehen ruumis.

Scrooge katsahti henkeen. Sen järkkymätön käsi osoitti ruumiin päätä.
Peite oli levitetty niin huolimattomasti, että kasvot olisivat
paljastuneet, jos sitä olisi vähänkin kohotettu, jos Scrooge olisi vain
sormeakaan liikuttanut. Hän ajatteli, miten helppo olisi tehdä niin,
hän tahtoi tehdä sen, mutta ei kyennyt poistamaan verhoa enempää kuin
karkoittamaan haamuakaan viereltään.

Oi kylmä, kylmä, taipumaton, hirmuinen kuolema, pystytä alttarisi tähän
ja varusta se kaikilla kauhuilla, mitä sinulla on vallassasi, sillä
tämä on sinun aluettasi. Mutta rakastetusta, kunnioitetusta,
arvossapidetystä päästä sinä et voi katkaista hiustakaan julmia
tarkoituksiasi varten, etkä tehdä ainoatakaan piirrettä
vastenmieliseksi. Ei merkitse mitään, että käsi on raskas ja putoaa
velttona, kun se päästetään irti, ei merkitse mitään, että sydän ja
suoni ovat lakanneet sykkimästä, mutta sillä on merkitystä, että käsi
oli avoin, antelias ja rehellinen, sydän uskollinen, lämmin ja hellä,
ja suonen tykintä ihmisen. Iske, varjo, iske! ja katso, kuinka hänen
hyvät tekonsa virtaavat haavasta ja kylvävät maailmaan kuolematonta
elämää.

Ei mikään ääni lausunut Scroogelle näitä sanoja, mutta kuitenkin hän
kuuli ne katsoessaan vuoteelle. Hän mietti, minkälaiset tämän miehen
ensimmäiset ajatukset olisivat, jos hänet nyt voitaisiin herättää
henkiin. Ahneutta, kitsasta kaupantekoa, kalvavia huolia? Ne olivat
tosiaan tuottaneet hänelle komean lopun!

Hän makasi pimeässä tyhjässä talossa. Ei ollut ainoatakaan miestä,
naista eikä lasta, joka olisi voinut sanoa saaneensa häneltä silloin
tällöin hyvyyttä osakseen ja nyt tahtovansa palkita lempeän sanan
hellyydellä. Kissa raapi ovea ja nakertavien rottien ääni kuului takan
alta. Mitä ne etsivät kuoleman huoneesta, ja miksi ne olivat niin
levottomia ja meluavia, sitä ei Scrooge uskaltanut ajatella.

"Henki", sanoi hän, "tämä on kauhea paikka. Kun minä jätän sen, en jätä
sen opetusta, luota minuun. Lähtekäämme"...

Loppu.

"En tiedä, mikä kuukauden päivä nyt on", sanoi Scrooge. "En tiedä,
kuinka pitkän ajan olen viettänyt henkien parissa. En tiedä mitään.
Olen aivan kuin pieni lapsi. Vähät siitä! En välitä mistään. Tahtoisin
todellakin olla pieni lapsi. Hei!"

Hänen riemunsa keskeytyi, kun kirkonkellot helähtivät soimaan niin
iloisesti, ettei hän ollut sen vertaista koskaan kuullut. Pim pam, pom,
helin, kilin, kalin! Kalin, kilin, helin, pom, pam, pim! Oi, mainiota,
mainiota!

Hän juoksi ikkunan luo, avasi sen ja kurkisti ulos. Ei sumua, ei usvaa
enää, selkeä, kirkas, iloinen ja kirpeän kylmä ilma, pakkanen, joka
soitti tanssimusiikkia verelle. Kultainen auringonpaiste, sininen
taivas, suloinen, raikas ilma ja iloiset kellot. Suurenmoista!

"Mikä päivä nyt on?" huusi Scrooge eräälle pojalle, joka
pyhävaatteisiin pukeutuneena oli lähtenyt luultavasti kaupunkia
katselemaan.

"Mitä?" kysyi poika aivan ällistyneenä.

"Mikä päivä tänään on, ystäväiseni?" toisti Scrooge.

"Tänäänkö?" vastasi poika. "No, joulupäivä tietysti!"

"Joulupäivä", sanoi Scrooge itsekseen. "Minä en ole menettänyt sitä
vielä. Henget ovat tehneet kaiken yhdessä yössä. Ne voivat tehdä mitä
vain tahtovat. Varmasti voivat. Hei, ystäväiseni!"

"Niin!" vastasi poika.

"Tiedätkö tuon lintukaupan juuri tuossa seuraavan kadun kulmassa?"
kysyi Scrooge.

"Luulen kyllä tietäväni", vastasi poika.

"Viisas poika", sanoi Scrooge. "Merkillinen poika! Tiedätkö, joko se
kilpakalkkuna, joka siellä riippui ikkunassa, on myyty? Ei se pieni
kalkkuna, vaan se isompi?"

"Mitä, sekö, joka on yhtä iso kuin minä?"

"Mikä miellyttävä poika! On oikein hauska puhua hänen kanssaan. Niin
juuri, poikaseni!"

"Se riippuu siellä vielä."

"Todellako!" huudahti Scrooge. "Mene ostamaan se!"

"Laskette leikkiä!"

"Ei, ei, minä olen aivan tosissani. Mene ostamaan se ja käske tuoda se
tänne, niin minä määrään, minne se on vietävä. Tule takaisin miehen
mukana, niin annan sinulle shillingin. Jos palaat hänen kanssaan viiden
minuutin kuluessa, niin annan sinulle puoli kruunua."

Poika livahti tiehensä kuin nuoli. Luja käsi olisi pitänyt olla, jos
nuoli olisi saatu lentämään puoleksikaan niin nopeasti.

"Minä lähetän sen Bob Cratchitille", kuiskasi Scrooge hieroskellen
käsiään ja puhjeten nauruun. "Hän ei saa tietää, kuka sen on
lähettänyt. Se on kaksi kertaa niin suuri kuin pikku Tim. Joe Miller ei
koskaan ole keksinyt sellaista kepposta kuin sen lähettäminen Bobille
tulee olemaan."

Käsi, jolla hän kirjoitti osoitteen, ei suinkaan ollut vakava, mutta
hän kirjoitti kuitenkin jollakin tavoin ja juoksi alas portaita
avaamaan kadulle vievää ovea, että kaikki olisi valmiina, kun
lintukauppias tulee. Kun hän seisoi siinä odotellen, sattui hänen
katseensa kolkuttimeen.

"Minä rakastan sitä niin kauan kuin elän!" huudahti Scrooge taputellen
sitä kädellään. "Aikaisemmin minä tuskin siihen vilkaisinkaan. Mikä
rehellinen ilme sen kasvoissa onkaan? Se on ihmeellinen kolkutin!
Tuossa tulee kalkkuna. Hei, hei, hyvää päivää, hauskaa joulua!"

Siinäpä vasta kalkkuna oli! Se lintu ei olisi voinut koskaan seistä
jaloillaan. Ne olisivat katkenneet silmänräpäyksessä kuin lakkatikut.

"Mutta teidän on mahdoton kantaa tuota Camden Towniin asti", sanoi
Scrooge. "Teidän täytyy ottaa ajuri."

Nauraen hän sanoi tämän, nauraen hän maksoi kalkkunan ja vaunut,
nauraen hän palkitsi pojan, mutta tämä kaikki oli tuskin verrattavissa
siihen nauruun, joka häneltä pääsi, kun hän hengästyneenä jälleen
istuutui tuolilleen ja hihkui mielihyvästä, kunnes kyyneleet tippuivat
hänen silmistään...

Hän kulki kymmenen kertaa oven ohi, ennenkuin uskalsi mennä ylös ja
kolkuttaa. Mutta hän rohkaisi mielensä, ja se oli tehty.

"Onko isäntä kotona?" kysyi Scrooge avaamaan tulleelta tytöltä. Sievä
tyttö. Hyvin sievä.

"Kyllä, herra."

"Missä hän on, tyttöseni?"

"Hän on ruokasalissa rouvan kanssa. Minä saatan teidät toiseen
kerrokseen, jos suvaitsette."

"Kiitos. Hän tuntee minut", sanoi Scrooge, käsi jo ovenrivalla.

"Minä menen tänne, kultaseni."

Hän väänsi hiljaa lukkoa ja kurkisti ovesta sisään. He katselivat
kaikki pöytää (joka oli komeasti katettu), sillä nuoret emännät ovat
aina levottomia sellaisista kysymyksistä ja tahtovat nähdä, että kaikki
on kunnossa.

"Fred!" sanoi Scrooge.

Herranen aika, kuinka hänen sisarenpoikansa vaimo hätkähti. Scrooge oli
hetkeksi unohtanut, että tämä oli istunut nurkassa jakkara jalkojen
alla, muuten hän ei olisi tehnyt niin millään ehdolla.

"No mutta ihme ja kumma!" sanoi Fred. "Mitä tämä merkitsee!"

"Minä tässä olen, sinun enosi Scrooge. Olen tullut päivällistä syömään.
Päästätkö minut sisään, Fred?"

Päästettiinkö häntä sisään! Oli onni, ettei sisarenpoika puristanut
hänen kättään irralleen. Hän kotiutui viidessä minuutissa. Missään ei
olisi voinut olla sen sydämellisempää. Hänen sisarenpoikansa vaimo oli
aivan samanlainen kuin hän muisti. Niin oli myös Topper, kun hän tuli,
ja myös lihava sisar, kun hän tuli. Niin olivat kaikki muutkin, kun he
tulivat. Ihmeellinen seura, ihmeellisiä leikkejä, ihmeellinen
yksimielisyys ja ih-meel-li-nen onnellisuus.

Mutta seuraavana aamuna hän oli aikaisin toimistossaan. Niin, hyvin
aikaisin. Kunpa vain hän olisi ollut siellä ensimmäisenä ja nähnyt Bob
Cratchitin tulevan liian myöhään. Tämä oli se asia, johon hän pyrki.

Ja Bob myöhästyi kuin myöhästyikin. Kello löi yhdeksän. Bobia ei
kuulunut. Neljänneksen yli. Ei vieläkään. Hän tuli kokonaista
kahdeksantoista ja puoli minuuttia liian myöhään. Scrooge jätti oven
auki nähdäkseen hänen tulevan komeroonsa.

Bob oli ottanut hatun päästään ja huivin kaulastaan ennenkuin avasi
oven. Silmänräpäyksessä hän istuutui tuolilleen ja juoksutti kynäänsä
ikäänkuin olisi koettanut saavuttaa takaisin kello yhdeksän ajan.

"Jahah!" murahti Scrooge niin entisensä kaltaisella äänellä kuin osasi.
"Mitä tarkoitatte, kun tulette tänne tähän vuorokauden aikaan?"

"Olen hyvin pahoillani, herra", sanoi Bob. "Olen todellakin
myöhästynyt."

"Todellako!" vastasi Scrooge. "Niin, niin minäkin luulen. Olkaa hyvä ja
tulkaa tänne!"

"Se tapahtuu vain kerran vuodessa, herra", puolusteli Bob tullessaan
ulos komerostaan. "Se ei enää tule uudistumaan. Minä huvittelin hiukan
eilen."

"Kuulkaa, sanon teille jotakin, ystäväni", vastasi Scrooge. "En aio
sietää tätä menoa enää. Ja sen tähden", hän jatkoi hypähtäen tuoliltaan
ja antaen Bobille sellaisen töytäyksen rintaan, että tämä horjahti
takaisin komeroonsa, "sen tähden aion muistaa tämän palkanmaksussa!"

Bob vapisi ja siirtyi vähän lähemmäksi viivoitinta. Äkkiä iski hänen
mieleensä ajatus lyödä sillä Scrooge kumoon, pitää häntä kiinni ja
huutaa ihmisiä tuomaan apua ja pakkopaitaa.

"Hauskaa joulua, Bob!", sanoi Scrooge niin vakavasti, ettei sitä voinut
käsittää väärin, ja taputti häntä selkään. "Hauskempaa joulua, Bob,
hyvä ystäväni, kuin olen teille moneen vuoteen toivottanut. Minä
korotan teidän palkkanne ja koetan auttaa teidän vaikeuksissa olevaa
perhettänne, ja me keskustelemme teidän asioistanne tänä iltana
höyryävän joulumaljan ääressä, Bob! Lisää hiiliä tuleen ja ostakaa uusi
hiilikori ennenkuin panette pilkun i:n päälle, Bob Cratchit."

Scrooge oli parempi kuin hänen sanansa. Hän teki kaiken tämän ja
äärettömän paljon enemmän, ja pikku Timille, joka ei kuollut, hän oli
kuin toinen isä. Hänestä tuli kaikkein paras ystävä, paras isäntä ja
paras ihminen, minkä tämä vanha kunnon kaupunki tässä hyvässä
maailmassa tunsi. Jotkut nauroivat nähdessään hänessä tapahtuneen
muutoksen, mutta hän antoi heidän nauraa eikä välittänyt heistä, sillä
hän oli kyllin viisas tietääkseen, ettei tässä maailmassa tapahtunut
mitään hyvää, jolle muutamat ihmiset eivät aluksi nauraisi täyttä
kurkkua. Hän tiesi, että sellaiset ihmiset ovat jollakin tavoin
sokeita, ja sen tähden hänen mielestään oli aivan yhtä hyvä, että he
väänsivät kasvonsa nauruun, kuin että he sairastivat tautiaan jollakin
vähemmän miellyttävällä tavalla. Hänen oma sydämensä riemuitsi, ja
siinä oli hänelle kyllin.

Hän ei sen koommin seurustellut henkien kanssa, mutta noudatti aina
elämässään täydellisen kohtuullisuuden periaatetta, ja hänestä
sanottiin, että hän jos kukaan kuolevainen tiesi, miten viettää joulua
hyvin. Jospa niin voitaisiin todella sanoa meistäkin, meistä kaikista!
Ja niinpä, kuten pikku Tim muistutti, Jumala siunatkoon meitä jokaista!

                                         Suomentanut Aune Haahti.

CHARLES KINGSLEY.

Maaseutupappi, Carlylen hengen ja F.D. Mauricen perustaman työväen
kristillissosiaalisen herätys- ja opetusliikkeen edustaja,
oxfordilaisuuden tiukka vastustaja Charles Kingsley (1819-75) on
Viktorian aikakauden pienempiä nimiä, mutta silti kunnioitettava
tulisena taistelun miehenä ja tinkimättömänä persoonallisuutena.
Tultuaan 23-vuotiaana papiksi Eversley nimiseen seurakuntaan
Hampshiressä, jossa sitten asui koko ikänsä, hän aloitti
kirjailijauransa keskiaikaisaiheisella runoelmalla Pyhimyksen
murhenäytelmä (the Saint's Tragedy, 1848), mutta muutti heti tämän
jälkeen suuntansa kristillissosiaaliseksi julkaisten 1849 romaanit
Alton Locke ja Hiivaa (Yeast), joista edellinen käsittelee
kaupunki-, jälkimmäinen maaseututyöväen aseman parantamista. Näillä
teoksillaan Kingsley perusti uudenaikaisen yhteiskunnallisen romaanin
vakavassa, asiallisessa merkityksessä, toisin kuin esim. Bulwer
romanttisoidulla Paul Cliffordillaan. Innokkaasti hän tämän jälkeen
harrasti työväen asiaa, julkaisten nimellä "Pastori Lot" lukuisia
kirjoituksia sanomalehdissä Kristitty Sosialisti (Christian
Socialist) ja Politiikkaa kansalle (Politics for the People). 1853
ilmestyi Hypatia (suomennettu), jossa Aleksandrian hellenistinen
kulttuuri ja sen viehättävä papitar asetetaan piispa Kyrilloksen ja
hänen fanaattisten munkkiensa jyrkäksi vastakohdaksi. Kingsleyllä oli
tarkoituksena tällä munkkimaalauksellaan hyökätä roomalaiskatolisuuden
ja sikäli myös oxfordilaisen liikkeen kimppuun, mutta hän ampui samalla
nuolen itseäänkin vastaan, koskapa Hypatia herättää kritiikkiä
kristinuskoa kohtaan yleensä. Romaani Länteen päin! (Westward Ho!,
1855) on Elisabethin ajan protestanttisen voiman ylistystä.
Yhteiskunnallisiin pulmiin kajoaa romaani Kaksi vuotta sitten (Two
Years Ago, 1857), viimeisen romaanin Hereward valppaan (H. the Wake,
1866) ollessa historiallinen. 1860-69 Kingsley toimi Cambridgessä
historian professorina. Hänen lukuisista muista tuotteistaan
mainittakoon lastenkirjat Sankareita (Heroes, kreikkalaisten
sankaritarinoita, 1853) ja Vesilapset (The Water Babies, 1863).
Onnistuneena kuvauksena pidetään hänen tropiikinmatkansa tuloksena 1871
ilmestynyttä Vihdoinkin (At Last). Tunnettu on hänen polemiikkinsa
(1864) kardinaali Newmanin kanssa, joka alkoi Kingsleyn julkisuudessa
huomautettua roomalaiskatolisen kirkon välinpitämättömyydestä totuutta
kohtaan, ja päättyi viimeksimainitun suuremmalla dialektisella taidolla
saavuttamaan yliotteeseen. Charles Kingsley, joka tuli 1869 Chesterin
ja 1873 Westminsterin tuomiorovastiksi ja kuningattaren kappalaiseksi,
kuoli kotonaan Eversleyssä 1875. Kiivaana, avomielisenä, aikansa
taisteluihin pelkäämättä osallistuneena henkilönä, "lihaksisen
kristillisyyden" ("muscular Christianity") edustajana, jolla oli
huomattavat kirjailijalahjat, hän on piirtänyt oman jälkensä
vuosikymmeniensä vaiheisiin.

VIIMEINEN MERIROSVO.

    Englanti on oiva maa, jos suur' on sukus sun,
    mut Englanti on kurja maa kodiks köyhän niinkuin mun;
    ja koskaan moista satamaa en enää nähdä saa
    kuin Aves'in ihana saari on lähell' Espanjan rantamaa.

    Viiskymmentä purtta joutuisaa sen rantaan ankkuroi,
    tykit julmat vankkana turvanaan ne saalista kotiin toi;
    tuhat saaren miestä laatinut oli vapaat ja reilut lait,
    nous rohkeimmat miehet kapteeneiks, muut totteli heitä vait.

    Niin kultalasteista Espanjan osan veimme myöskin me;
    näät indiaaneilta julmasti oli puserrettu ne.
    Ja kauppalaivoja kaapattiin, joiss' armotta elämöi
    kovat, sydämettömät kapteenit ja miehiänsä löi.

    Siellä loisti hedelmät kultaiset, ja palmut pilviin nous,
    papukaijat ja ihanat kolibrit puun oksilla siellä sous:
    ja neekeritytöt rantaan juoks, jäi orjanaskareet,
    kun merimiehet urheat oli aavalta palanneet.

    Ah suloista oli kuulla taas maatuulten hummaa,
    levähtää riippuverkossaan suuss' oivaa tupakkaa,
    kun neekerityttö viuhkallaan sua varjos leyhyttäin
    ja kuuntelit, kun mainingit löi etäällä rantaa päin.

    Mut niinkuin Sanassa sanotaan, hyvät päivät lyhyet on;
    pian saimme vieraaksi kuninkaan ja kärsimme tappion.
    Me päivän kestimme – tulless' yön tykit mursivat vastuksen;
    minä venheen löysin ja haavoissain pois pakenin soutaen.

    Kera neekerityttösen ajelehtain meni päiviä yhdeksän,
    ja turhaan raukkaa lohdutin, pian nälkään nääntyi hän.
    – Ohi seilas pursi Bristolin, kun itse jo lähtöä tein;
    se toi minut kotiin Englantiin, tääll' almuilla elääksein.

    Olen vanha ja kohta lähden pois – mut minne, virka en;
    sen pahempaa kuin maailma tää ei tule, uskon sen.
    Jos merikyyhky mä olisin, yli merten kiitäisin pois –
    Avés'in ihanan saarimaan viel' että nähdä vois!

                               Suomentanut Yrjö Jylhä.

GEORGE HENRY BORROW.

Aivan itsenäinen ilmiö, kokonaan erillään kaikista kirjallisista
suunnista niin kuin elikin suureksi osaksi tavallisen porvarillisen
piirin ulkopuolella, on George Henry Borrow (1803-81), Viktorian
aikakauden salamyhkäinen raamatunkauppias ja mustalaisten tuntija.
Alokkaita palkkaavan upseerin poikana hän joutui lapsena oleskelemaan
eri seuduilla, koulunkäynnin jäädessä puutteelliseksi; tuli Norwichiin
asianajajan oppilaaksi, mutta kohdisti huomionsa enemmän kielten ja
nyrkkeilyn opettelemiseen kuin lakiin. Jo nuorena hänen sanottiin
taitaneen 12 kieltä, mutta ei tämä taito ole voinut olla
perusteellisempaa laatua. Nyrkkeilijäksi ja voimailijaksi hänellä oli
mitä parhaat edellytykset, sillä hänestä kasvoi yli 2 m pitkä, sekä
ruumiiltaan että kasvoiltaan Apollon kaltainen mies, joka säilytti
voimansa, kauneutensa ja sopusuhtaisuutensa kuolemaansa saakka,
herättäen hämmästynyttä, ihailevaa huomiota, minne vain saapui.
Koeteltuaan elättää itseään Lontoossa kirjallisella työllä, mm.
sommittelemalla laajan teoksen kuuluisista rikollisista
(Oikeusjuttuja – Trials, 6 osaa, 1825), ja jouduttuaan lopuksi
puille paljaille hän lähti toukokuussa 1824 maaseudulle viettämään
kulkurin tarkoituksetonta elämää. Tätä kesti vuoteen 1833 saakka,
jolloin hän pääsi Englantilaisen Raamattuseuran palvelukseen
Raamattujen levittäjäksi. Tässä tarkoituksessa hän oleskeli Pietarissa
(1833-35), jossa julkaisi Targum nimisen käännöskokoelman ja jossa
näyttää teoksissaan olevista suomenkielisistä sananlaskuista ja "vaka
vanha Väinämöisestä" päättäen olleen kosketuksissa suomenkielenkin
kanssa. Targum sisältää käännöksiä 30 kielestä. 1835-39 hän oleskeli
Espanjassa, Portugalissa ja Marokossa, 1844 Kaakkois-Euroopassa. Jo
nuorukaisena Borrow oli mieltynyt mustalaisten seuraan, eläen
kulkurivuosinaan paljon heidän joukossaan vertaisena, tunnustettuna
toverina, ja opetellen heidän kielensä. Espanjasta palattuaan hän
jälleen ryhtyi kirjailijaksi, julkaisten teokset: Zincali eli Espanjan
mustalaiset (Z, or Gypsies of Spain, 1841), ja Biblia Espanjassa
(1843), joka saavutti suuren menestyksen. 1844 hän meni varakkaisiin
naimisiin. Lopetettuaan sitten matkustamisensa hän julkaisi teokset
Lavengro (1851) ja Mustalaisnuorukainen (The Romany Rye, 1857),
jossa hän kuvaa kulkuriaikaansa ja mustalaiselämäänsä, Villi Wales
(Wild Wales, 1862) ja Romano Lavo-Lil, eli mustalaiskielen sanakirja
(R. L.-L., or Word-book of the Gypsy Language, 1874). Näissä yhtyvät
tekijän seikkailurikas elämä ja mustalaisten maailma, vanha
viertotie-aika, herkkä luonnontaju ja salamyhkäinen, vihjaileva
kertomistapa omituiseksi, erikoisväriseksi, harvinaiseksi
kokonaisuudeksi. Hänen sanakirjansa osoittaa, että häneltä puuttui
syvempi tieteellinen koulutus. Borrow oli luonteeltaan perin
omalaatuinen, aina varuillaan muita ihmisiä vastaan, kulkuriaikanaankin
ilmeisesti ehdottoman säädyllinen ja porvarillista sopivaisuutta
noudattava, syvästi uskonnollinen henkilö. Vanhaksi asti hän harrasti
urheilua, erikoisesti kävelyä ja juoksua.

LAVENGRO.

George Borrow'n Lavengro on kenties lumoavin ulkoilmakirja englannin
kielellä ja Iskevän Tinarin tappelu lienee kirjallisuuden kuuluisin ja
jännittävin nyrkkeilykuvaus. Esitämme sen tässä. Borrow'n kummalliset
läpitunkevat silmät, hänen salaperäinen vaikutuksensa eläimiin, hänen
sisäinen näkemysvoimansa, joka tunkeutui umpimielisen romanikansan
salaisuuksin, kaikki tämä antaa vahvistusta sille huhulle, että hänellä
itsellään oli hiukan mustalaisverta suonissaan, mitä ei ulkomuodon
germaanilainen vaaleus kuitenkaan tue. Seikkailumatkoillaan hän
veljeili silmänkääntäjien, hevoshuijarien ja kaikenlaisten kulkurien
kanssa.

Eräänä päivänä Lavengro tapasi ulkona nummella muutaman miehen, ja
silloin seurasi kuuluisa keskustelu "nummen tuulesta".

                         Nummen tuuli.

Sitten kävelin pitkin kangasmaata, kunnes tulin erääseen paikkaan,
jossa paksun kanervikon laidassa istui mies tuijottaen hellittämättä
laskevan auringon punaiseen pyörään.

"Ettehän vain ole Jasper?"

"Olenpa niinkin, veli!"

"En ole nähnyt teitä vuosikausiin."

"Kuinka olisittekaan, veli?"

"Mikä teidät tuo tänne?"

"Tappelu, veli."

"Missä teltat ovat?"

"Vanhalla paikalla, veli."

"Kuuluuko uutta siitä lähtien, kun erosimme?"

"Kaksi kuolemaa, veli."

"Kutka ovat kuolleet, Jasper?"

"Isä ja äiti, veli."

"Missä he kuolivat?"

"Siellä, minne heidät lähetettiin, veli."

"Ja rouva Herne?"

"Hän elää, veli."

"Missä hän on nyt?"

"Yorkshiressä, veli."

"Mitä arvelette kuolemasta, herra Petulengro?" sanoin istuutuessani
hänen viereensä maahan.

"Minun mielipiteeni kuolemasta, veli, on hyvin samanlainen kuin
vanhassa Faaraon laulussa, jota olen kuullut isoäitini laulavan:

"Conna marel o manus chivios ande puv, ta rovel pa leste o chavo ta
romi."

"Kun mies kuolee, niin hänet peitetään maahan, ja hänen vaimonsa ja
lapsensa surevat häntä. Ellei hänellä ole vaimoa eikä lasta, silloin
hänen isänsä ja äitinsä surevat, niin luulen, ja jos hän on aivan yksin
maailmassa, no niin, silloin hänet peitetään maahan, ja juttu on
lopussa."

"Ja luuletteko te, että ihmisen loppu on siinä?"

"Siinä on hänen loppunsa, veli, ja sääli häntä."

"Miksi sanotte niin?"

"Elämä on ihanaa, veli."

"Niinkö arvelette?"

"Niinkö arvelen! – On olemassa yö ja päivä, veli, molemmat suloisia
asioita, aurinko, kuu ja tähdet, veli, kaikki ihania asioita; niinikään
puhaltaa nummella tuuli. Elämä on kovin ihanaa, veli, kuka soisi
kuolevansa?"

"Minä tahtoisin kuolla –"

"Puhutte kuin hirviö – mikä on samaa kuin puhua hupsun tavoin – jos
olisitte romanilaismiekkonen, puhuisitte viisaammin. Tahtoisitte
kuolla, tosiaankin! – Romanilainen mies haluaisi elää ikuisesti!"

"Sairaanakin, Jasper?"

"Onhan aurinko ja tähdet, veli."

"Sokeana, Jasper?"

"Onhan nummen tuuli, veli; jos vain aina saisin tuntea sen, eläisin
ilomielin ikuisesti. Kas niin, nyt lähdemme teltoille ja olemme hyvät
ystävät, ja minä koetan saada teidät tajuamaan, kuinka ihanaa on olla
elossa, veli!"

                      Iskevä Tinari.

Kävelin hyvää vauhtia kevein ja joustavin askelin. Noin parin tunnin
kuluttua tulin paikalle, jossa oli jonkinlainen mökki vähän matkaa
tiestä syrjässä, edustalla tavattoman suuri tammi. Sen varjossa oli
pieni hevonen ja kärryt, joissa näytti olevan sekalaisia tavaroita.
Olin juuri menemäisilläni ohitse – kun näin mökin oven yläpuolelle
töherrettynä: "Hyvää olutta myydään täällä", minkä huomattuani tunsin
äkkiä olevani kovin janoinen ja päätin mennä sisään maistamaan juomaa.

Astuin hyvin hiekoitettuun keittiöön ja istuuduin penkille pitkän
valkoisen pöydän toiselle puolen. Toisella penkillä, joka oli seinän
puolella, oleili seurue tai paremminkin perhe, johon kuului likaisen
näköinen, jonkin verran keskikokoa pienempi mies, yllään haalistunut
samettipuku ja nahkainen esiliina, sitten varsin sievän näköinen
nainen, joka tosin oli ahavoitunut ja kehnoissa vaatteissa, sekä kaksi
ryysyistä lasta, poika ja tyttö, noin neljän viiden vuotiaita. Mies
istui tuijottaen pöytään ja nojaten leukaansa molempiin käsiin. Nainen,
joka oli lähinnä häntä, istui aivan hiljaa katsahtaen vain silloin
tällöin mieheensä, ja näytti äsken itkeneen...

Tinari. "On hauskaa olla oppinut mies."

Minä. "Ei puoleksikaan niin hauskaa kuin olla tinari."

Tinari. "Mitä te puhuttekaan!"

Minä. "En muuta kuin silkkaa totta. Mikä voi olla parempaa kuin olla
oma herransa? Tinarihan on oma herransa, mutta ei kouluja käynyt mies.
Ajatelkaamme parhaassa asemassa olevaa kouluakäynyttä miestä,
esimerkiksi opettajaa, sillä otaksun teidän myöntävän, ettei kukaan voi
olla paremmassa asemassa kuin opettaja. Sanotteko hänen elämäänsä
miellyttäväksi? Minä en. Voisimme paremminkin sanoa häntä koulun
orjaksi kuin koulun opettajaksi. Ajatelkaahan häntä tällaisella
siunatulla ilmalla ummehtuneessa koulussaan opettamassa lapsia
kirjoittamaan vihkoihin: 'Huono seura turmelee hyvät tavat' tai: 'Ei
voi koskea tervaan tahraantumatta'. Vertaisitteko sellaista koiran
elämää omaanne – joka on onnellisinta taivaan alla – oikeaa
paratiisin elämää, niinkuin saksalaiset sanoisivat – kun saatte
pystyttää telttanne kauniin pensasaidan viereen, kuunnella
höyhenpukuisten parvien laulua, kerätä kaikki vuotavat kattilat
lähiseudulta, tinata ja paikata ne, ansaita leipänne rehellisesti
tekemällä otsanne hiessä terveellistä työtä – kas, mitä nyt? Mitä mies
itkee?"

Tinari oli äkkiä peittänyt kasvonsa käsillään ja ruvennut nyyhkyttämään
ja valittamaan kuin suuren surun valtaan joutunut. Mielenliikutus sai
hänen vaimonsa rinnan kohoilemaan, ja lapsetkin olivat kiihdyksissä;
nuorempi rupesi parkumaan.

Minä. "Mikä teitä vaivaa, mitä te kaikki itkette?"

Tinari (ottaen kädet pois kasvoiltaan). "Hyvä Jumala, miksi
kuulenkaan teidän puhuvan noin? Eikö se ole tarpeeksi saamaan kenet
tahansa itkemään – lapsi raukatkin? Niin, sanoitte oikein, tämä on
paratiisin elämää – tämä tinarin elämä. Nyt käsitän sen, kun olen
luopumaisillani siitä."

Minä. "Luopumaisillanne! Ei teidän pidä ajatella sellaista."

Tinari. "Ei, en jaksa ajatella sitä ja kuitenkin minun täytyy. Mitä
on tehtävä? Kuinka kovalta tuntuukaan olla tällaisen kuolemanpelon
vallassa ja ajettuna pois valtateiltä."

Minä. "Kuka on ajanut teidät pois valtateiltä?"

Tinari. "Kuka? Iskevä Tinari."

Minä. "Kuka hän on?"

Tinari. "Englannin suurin lurjus ja julmin, muuten hän ei olisi
kohdellut minua niinkuin on kohdellut – kerron teille koko jutun. Olen
syntynyt taivasalla, samoin isäni ennen minua ja äitinikin. Tein työtä
heidän kanssaan niin kauan kuin he elivät, tottelevaisena lapsena,
sillä minun ei tarvitse syyttää itseäni mistään heidän vuokseen, ja kun
isäni kuoli, otin minä hänen ammattinsa hoitaakseni ja kuljin hänen
entisessä piirissään ja elätin äitiäni sen vähän aikaa jonka hän vielä
eli. Hänen kuoltuaan menin naimisiin tämän nuoren naisen kanssa, joka
ei ole syntynyt taivasalla, vaan on pikku käsityöläisen tytär
Gloucesterista. Hän tunsi hyvyyttä minua kohtaan ja vaikka hänen
ystävänsä vastustivat avioliittoamme, hän meni naimisiin köyhän tinarin
kanssa ja tuli jakamaan hänen elämänsä taivasalla."

"No niin, nuori mies, kuusi seitsemän vuotta sitten olin onnellisin
ihminen, joka hengitti tässä maailmassa, ja elin juuri sellaista elämää
kuin te äsken kuvailitte – kaikkien tämän piirin asukkaiden
kunnioittamana, kunnes onnettomana hetkenä saapuu tämä Musta Jack, tämä
Iskevä Tinari, näille seuduille, koska hänet oli ajettu pois
Yorkshirestä – ikipäiviksi, siitä voitte olla varma. Nyt on asia niin,
ettei mikään piiri voi elättää kahta tinaria, niinkuin epäilemättä
tiedätte. Minun piirini oli hyvä, mutta se ei olisi jaksanut ylläpitää
tuota Iskevää Tinaria ja minua, vaikka tosin se, että se olisi voinut
elättää kaksikymmentä meikäläistä, olisi ollut aivan yhdentekevää
tuolle lentävälle lurjukselle, joka ei voinut sietää ketään muuta kuin
itseään. Niinpä hän pian saa käsiinsä minut ja haastaa minut
tappelemaan tästä alueesta."

"Osaanhan minä hiukan tapella, koska olen kasvanut taivasalla –
nimittäin suunnilleen itseni vertaisen kanssa, mutta en aikonut ruveta
tappelemaan hänen kanssaan, joka sattuu olemaan kaksi vertaa minua
isompi, ja sanoinkin sen hänelle. Sen kuultuaan hän löi minut maahan ja
olisi tehnyt minulle enemmänkin pahaa, ellei muutamia miehiä olisi
ollut lähettyvillä estämässä häntä. Sitten hän uhkasi katkaista
kurkkuni ja lähti tiehensä..."

"Vihdoin joku kertoi minulle, että hän oli lähtenyt takaisin
Yorkshireen, minkä vuoksi olin sydämestäni iloinen ja uskalsin
näyttäytyä ja liikkua siellä täällä niinkuin ennenkin. No niin, nuori
mies, eilen minä ja meidän joukkomme leiriydyimme erään kujan varteen
noin viiden mailin päähän täältä ja sytytimme nuotion ja söimme
päivällisen. Päivällisen jälkeen ryhdyin paikkaamaan kolmea kattilaa ja
yhtä paistinpannua, jotka olin saanut lähiseudun asukkailta
korjattavikseni – minulla on nimittäin rehellisyyteni vuoksi hyviä
suhteita, niinkuin olen jo kertonut."

"No niin, istuessani siinä ahkerassa työssä onnellisena ja huolettomana
ja aavistamattakaan mitä oli tulossa, niin kuka muu ilmestyikään
paikalle kuin tämä Musta Jack, tämä tinarien kuningas, ajaa kolistellen
rattaillaan rinnallaan vaimonsa, jota sanotaan Harmaaksi Molliksi –
tällä roistolla on nimittäin vaimo ja palvelijatarkin. Viimemainittua
en ole kertaakaan nähnyt, mutta ne, jotka ovat, sanovat, että hän on
iso kuin talo ja nuori ja kaunis katsella, mitä kaikkea ei voi sanoa
Mollista, joka ei ole nuori eikä kauniskaan, vaikka hän totisesti onkin
iso. No niin, tuskin Musta Jack ennätti nähdä minut ja joukkoni, kun
hän antoi ohjakset harmaan Mollin käsiin ja tuli suoraa päätä minua
kohti. Sanaakaan hän ei sanonut, vaan tuli vain minua kohti kuin
hurjistunut härkä."

"Olen rauhallinen ihminen, nuori mies, mutta nyt käsitin, ettei
rauhallisuudesta olisi mitään hyötyä, ja hypähdin seisaalleni, ja koska
olen syntynyt taivasalla ja osaan tapella hiukan, asetuin valmiiksi
nyrkkeilyasentoon, kun hän tuli juosten minua kohti, ja ottelin hänen
kanssaan pari erää. Laupias taivas, nuori mies, se oli kuin kärpäsen
tappelua norsua vastaan – tuollaista suurta elukkaa vastaan, jollaisia
eläinnäyttelijät kuljettavat mukanaan. Minulla ei ollut mitään voiton
toiveita tuota miestä vastaan, hän heitteli minua sinne tänne, paiskasi
minut pensasaitaan ja heitti minut taas sieltä pois."

"Vanno", hän sanoi, "vanno sinä, mariseva roisto, Raamattusi kautta,
että lähdet tiehesi ja luovut lopullisesti tästä joukosta, tai muuten"
– ja sitten tämä kovasydäminen roisto pakotti minut vannomaan Raamatun
kautta ja oman kadotukseni uhalla, ja kun olin puolittain kuristunut –
en – en voi jatkaa enää –"

Minä. "Ottakaa uusi kulaus – vahvaa juomaa –"

Tinari. "En voi, nuori mies, sydämeni on liian täynnä ja mikä
tärkeämpää, malja on tyhjä."

Minä. "Ja niin hän vannotti teidät, eikö niin, luopumaan
kiertolaiselämästä?"

Tinari. "Olette oikeassa, niin hän teki, se mustalaisroisto."

Minä. "Mustalainen! Onko hän mustalainen?"

Tinari. "Ei aivan puhdas, vaan puolittain, niinkuin sanotaan. Hänen
isoisänsä oli mustalainen ja hänen äitinsä samoin kuin minunkin
sellainen, joka kierteli joukon mukana."

Minä. "Ja mitä aiotte tehdä?"

Tinari. "Tehdäkö! Sitä sopii kysyä. En ymmärrä mitä on tehtävä. Vaimo
raukkani ja minä olemme puhelleet siitä koko aamun tämän olutpuolikkaan
ääressä. Emme osaa päättää, mitä on tehtävä. Tiedämme vain, että meidän
on luovuttava kiertolaiselämästä. Se roisto vannoi, että kun hän ensi
kerran tapaa meidät teillä, hän katkaisee meidän kaikkien kurkut ja
anastaa hevosemme ja nuo kärrypahasemme, jotka nyt ovat tuolla puun
alla."

Jonkin verran epäröityään ja keskusteltuaan asiasta tinari suostuu
myymään hevosensa ja kärrynsä, ja Lavengro lähtee kiertelemään päättäen
uhmata Iskevää Tinaria. Eräänä päivänä hän istuu nuotion ääressä kapean
laakson pohjalla. Hän on juuri syönyt aamiaisensa pureskellen vielä
viimeistä suupalaansa, kun paikalle saapuu Iskevä Tinari, joka hänet
nähtyään säpsähtää ja heti nokastuu kertojan kohteliaasta puheenalusta:
"Älkää pelätkö!"

En muista koskaan nähneeni roistomaisempaa miestä. Hän oli noin kuuden
jalan mittainen ja tavattoman roteva. Hänen kasvonsa olivat mustat ja
jurot ja niitä koristi suunnaton poskiparta, jossa näkyi joitakin
harmaita haivenia, sillä hänen ikänsä ei voinut olla paljoa alle
viidenkymmenen. Yllään hänellä oli haalistunut sininen päällystakki,
paksut puuvillakankaiset housut ja pauloitetut puolisaappaat –
mustassa päässään hänellä oli jonkinlainen punainen yömyssy, paksun
kaulansa ympärillä barcelonalainen kaulahuivi – en pitänyt ensinkään
tämän miehen ulkonäöstä.

"Pelätkö", mörähti mies (kerraten minun aikaisemman sanani) ja rupesi
riisumaan hevostaan valjaista, "niinkö sanoitte?"

Nyt ilmestyi muitakin näyttämölle. Syöksyen toisen hevosen ja toisten
kärryjen ohitse, jotka olivat juuri päässeet solan perälle, ilmestyi
näkyviin tavattoman kookas nainen tai paremminkin tyttö, sillä hän
saattoi tuskin olla yli kahdeksantoista. Hänellä oli yllään
ruumiinmukainen pusero ja sininen villakankainen hame. Päässään hänellä
ei ollut minkäänlaista hattua tai hilkkaa tai myssyä, ja hänen
tukkansa, joka oli vaalea, riippui hartioilla vapaasti. Hänen
ihonvärinsä oli vaalea ja hänen piirteensä kauniit ja niiden ilme
päättäväinen, mutta avomielinen – häntä seurasi toinen nainen, noin
neljänkymmenen ikäinen, tukeva ja kovin jokapäiväisen näköinen, johon
minä tuskin vilkaisinkaan, sillä koko mielenkiintoni kohdistui tuohon
pitkään tyttöön.

"Mikä hätänä, Jack?" kysyi viimemainittu katsoen mieheen.

"Tässä vain pelätään, siinä kaikki", sanoi mies yhä äskeisissä
puuhissaan.

"Mitä pelätään – tuota poikaako? Hänhän on aivan kuin aave – voisin
ottaa nujertaakseni hänet yhdellä kädellä."

"Voisitte murskata minut, kaunis neito, ilman yhtään ainoaa kättä",
sanoin, "vain katsomalla minuun – en ole koskaan nähnyt sellaisia
kasvoja ja sellaista vartaloa, molemmat ovat niin uljaat – tehän
olette aivan kuin Ingeborg, Norjan kuningatar."

"Lopettakaa suunsoitto, nuori mies", sanoi pitkä tyttö, "tai taritsen
teille sellaista, joka panee teidät pyyhkimään kasvojanne. Olkaa
siivolla, tai saatte katua."

"Maltahan, Belle", sanoi mies asettuen nuoren amatsoonin eteen, joka
oli hyökkäämäisillään kimppuuni, "minun vuoroni on ensin." Sitten hän
lähestyi minua uhkaavan näköisenä ja sanoi häijysti ja sisukkaasti:
"Pelätkö, eikö niin?"

"Niin sanoin", vastasin, "mutta luulenpa syyttäneeni teitä väärin.
Minun olisi pitänyt sanoa: älkää kauhistuko! Teissä ilmenivät kaikki ne
merkit, jotka todistavat asianomaisen kamppailevan hillittömän pelon
vallassa."

Mies tuijotti minuun typertyneen julma ilme kasvoillaan ja näytti
epäröivän, oliko lyötävä vai ei. Ennenkuin hän sai tehdyksi päätöksen,
astui pitkä tyttö esiin sanoen: "Hän soittaa suutaan, päästäppäs minut
hänen luokseen", ja ennenkuin osasin olla varuillani, hän sivalsi minua
kasvoihin niin kovasti, että olin vähällä kaatua.

"Riittää jo", sanoin painaen kädellä poskeani, "olette täyttänyt
lupauksenne ja saanut minut pyyhkimään poskeani. Olkaa nyt rauhallinen
ja sanokaa minulle suoraan, mistä syystä nostatte riitaa."

"Mistäkö syystä!" sanoi mies. "Ettekö sanonut, että olin peloissani ja
ellette olisi sanonutkaan, niin kuka antoi teille luvan leiriytyä minun
alueelleni?"

"Onko tämä teidän aluettanne?" kysyin.

"On sekin kysymys", sanoi mies, "ikäänkuin ei koko maailma sitä
tietäisi. Tiedättekö kuka olen?"

"Luulenpa tietäväni", sanoin, "ellen pahasti erehdy, olette se mies,
jota ihmiset sanovat 'Iskeväksi Tinariksi'. Totta pulmakseni olen
iloinen siitä, että tapasin teidät, sillä halusin nähdä teidät."

Mies käänsi katseensa pieneen hevoseeni, joka pureskeli ruohoa puiden
alla. "Mitä tämä on?" hän sanoi mennen sinne ja tarttuen elukkaan.
"Jopa nyt, niin totta kuin elän, tämä on sen marisevan Slingsby roiston
hevonen."

"Ei se ole enää hänen. Ostin sen häneltä."

"Se on nyt minun", sanoi mies; "vannoin anastavani sen tavatessani sen
seuraavan kerran alueellani, niin, ja pieksäväni sen omistajan."

"En minä ole Slingsby."

"Samantekevää."

"Ette suinkaan sano, että aiotte antaa minulle selkään?"

"Äsken puhuitte pelosta."

"Olen sairas ja heikko."

"Nostakaa pystyyn nyrkkinne."

"Eikö hevonen tyydytä teitä?"

"Ei hevonen eivätkä palkeet."

"Armoa siis ei anneta?"

"Tästä saatte!"

"Varo silmiäsi, Jack! Kas, nyt osui. Niinpä luulinkin", huusi tyttö
miehen hoiperrellessa taaksepäin saatuaan iskun silmäänsä, "arvelinkin
hänen vain pilkanneen sinua koko ajan."

"Älä välitä, Anselo. Tiedäthän mitä on tehtävä – käy käsiksi", sanoi
karkean näköinen nainen, joka ei ollut tähän asti virkkanut sanaakaan,
mutta joka tuli nyt lähemmäksi oikein raivottaren näköisenä, "käy
käsiksi rivakasti. Voit murskata kymmenen hänen kaltaistaan."

Iskevä Tinari noudatti hänen neuvoansa ja tuli lähemmäksi iskuvalmiina,
mutta pysähtyi äkkiä saadessaan vasemman käden sivalluksen nenäänsä.

"Iskevää Tinaria ei voi milloinkaan voittaa tuolla tavoin", sanoi tyttö
katsellen minuun epäröiden.

Ja niin aloin ajatella itsekin, kun Iskevä Tinari riisuen
päällystakkinsa ja singoten punaisen yömyssyn päästään ryntäsi minua
kohti hurjistuneempana kuin kertaakaan aikaisemmin. Navakkaan iskuun,
jonka hän sai vasten suutaan, hän pani yhtä vähän huomiota kuin
raivostunut härkä. Silmänräpäyksessä hänen käsivartensa olivat
ympärilläni, ja samassa hän heitti minut kumoon kaatuen raskaasti
päälleni. Miehellä tuntui olevan hirvittävät voimat.

"Tee nyt selvä hänestä", sanoi raaka vaimo. Iskevä Tinari ei vastannut
mitään, vaan painoi polvensa rintaani vastaan ja puristi kurkkuani
molemmilla känsäisillä kourillaan. Uskoin jo loppuni tulleen, ja
luultavasti niin olisi käynytkin, ellei pitkä tyttö olisi tarttunut
huiviin, joka miehellä oli kaulassa, melkein yhtä voimakkaalla otteella
kuin millä mies puristi kurkkuani.

"Sanotko tätä reiluksi peliksi?" kysyi tyttö.

"Kädet irti, Belle", sanoi toinen nainen, "onko sinusta reilua peliä,
että sekaannut asiaan? Kellitä kätesi, tai minä hyökkään kimppuusi."

Belle ei kuitenkaan välittänyt mitään tästä komennuksesta, vaan riuhtoi
niin lujasti kaulahuivista, että Iskevä Tinari oli vähällä tukehtua.
Hellittäen äkkiä otteensa tämä ponnahti seisaalleen ja tähtäsi iskun
kauniiseen puolustajaani, joka väisti sen ja sanoi tyynesti:

"Lopeta ensin toinen juttu, niin sitten olen käytettävissäsi milloin
vain haluat, mutta lopeta se rehellisesti – ei mitään väärää peliä,
kun minä olen läsnä – minä olen pojan avustaja, ja Moll voi nostaa
sinut pystyyn, jos vastustajasi sattuu iskemään sinut maahan."

Kymmenen seuraavan minuutin aikana taistelua käytiin melkoisen
raivokkaasti, mutta niin vain kävi, etten koko sinä aikana kyennyt
kertaakaan kaatamaan Iskevää Tinaria, vaan päinvastoin sain kuusi
nujertavaa iskua itse. "En voi mitenkään kestää tätä", sanoin
istuessani Bellen polvella, "pelkään, että minun on pakko alistua,
Iskevä Tinari lyö liian kovasti", ja minä syljin maahan suun täyden
verta.

"Ette tietenkään saa nujerretuksi Iskevää Tinaria tuolla tavalla,
jota käytätte tapellessanne – ei siitä ole mitään hyötyä, että
sivauttelette häntä vasemmalla kädellänne; miksi ette käytä oikeaanne?"

"Koska en osaa käytellä sitä taitavasti", sanoin. Ylös päästyäni
hyökkäsin vielä kerran Iskevän Tinarin kimppuun ja annoin hänelle aina
kuusi iskua hänen yhtä lyöntiään vastaan, mutta ne olivat kaikki
vasemman käden iskuja, ja sivallus, jonka sain Iskevältä Tinarilta,
kaatoi minut.

"Miksi ette toki käytä Pitkää Melfordia?" sanoi Belle nostaen minut
pystyyn.

"En ymmärrä, mitä tarkoitatte Pitkällä Melfordilla", sanoin huohottaen.

"No, tätä pitkää oikeaa kättänne", virkkoi Belle tunnustellen oikeaa
käsivarttani – "jos teette sen, niin ei olisi ihme, vaikka onni
potkaisisikin."

Ja nyt oli Iskevä Tinari taas hyökkäysasennossa valmiimpana, paljon
valmiimpana kuin minä. Nousin kuitenkin avustajani polvelta niin hyvin
kuin heikkoudeltani suinkin voin. Hän tuli minua kohti iskien oikealla
ja vasemmalla ja näyttäen melkein yhtä virkeältä sekä liikkeiltään että
hengityksensä puolesta kuin ensimmäistä kertaa aloittaessaan taistelun,
vaikka hänen silmänsä olivatkin aika lailla turvoksissa ja hänen
alahuulensa halki. Kohti hän vain tuli lyöden oikealla ja vasemmalla,
enkä minä ensinkään pitänyt hänen iskuistaan enkä niiden uhastakaan,
joka ei suinkaan ollut miellyttävää, ja väistyin hänen tieltään.
Lopuksi hän tähtäsi iskun, joka olisi epäilemättä lopettanut
kamppailun, jos se olisi osunut hänen tarkoituksensa mukaisesti, mutta
hän sattui luiskahtamaan ja iskikin nyrkillään vasempaan olkapäähäni ja
sitten hirveällä voimalla puuhun, jonka lähelle olin ajautunut.
Ennenkuin Tinari pääsi tointumaan, minä kokosin kaikki voimani ja iskin
häntä korvan alapuolelle ja kaaduin sitten maahan lopen uupuneena, ja
niin sitten kävi, että se isku, jonka tähtäsin Tinarin korvalliselle,
oli oikean käden isku.

"Eläköön Pitkä Melford!" kuulin Bellen huudahtavan, "mikään maailmassa
ei vedä vertoja Pitkälle Melfordille."

Nämä sanat kuullessani käänsin päätäni siinä maatessani ja huomasin
Iskevän Tinarin makaavan maassa ilmeisesti tajuttomana.

Ajopelit olivat kevyet, eikä niiden kestänyt kauan nousta kiertävää
kapeaa tietä. Seurasin niitä nähdäkseni, että ne todella lähtivät.
Saapuessani korkeimmalle kohdalle huomasin metsänreunassa pienet aasin
vetämät kärryt, joiden päättelin kuuluvan tytölle. Tinari ja hänen
eukkonsa olivat jo jonkin matkan päässä. Seisoin paikallani katsellen
heidän jälkeensä vähän aikaa. Sitten tartuin aasia ohjaksiin ja talutin
sen kärryineen kapean laakson pohjalle. Sinne päästyäni tapasin Bellen
istumassa kivellä nuotion vieressä. Hänen tukkansa oli aivan hajallaan
ja hänen silmissään kyyneliä.

"Ne olivat pahoja ihmisiä", hän sanoi, "enkä minä pitänyt heistä, mutta
he olivat ainoat tuttavani koko avarassa maailmassa."

                                    Suomentanut Aino Tuomikoski,

CHARLES READE.

Aikoinaan kuuluisa ja vieläkin sitkeästi hengissä pysyvä
romaanikirjailija Charles Reade (1814-84) valmistui alkuaan
lakimieheksi. Kirjailijauransa hän aloitti näytelmillä, joita hän
kirjoitti toistakymmentä, saavuttamatta niillä kuitenkaan erikoisempaa
menestystä. Huomattavimmat niistä ovat Naamioita ja kasvoja (Masks
and Faces, 1852), Kultaa (Gold, 1853), Ei milloinkaan myöhäistä
(Sera Nunquam, 1865) ja Väkijuomaa (Drink, 1879, muodostelma Zolan
Ansasta – L'Assommoir). Romaaneja hän kirjoitti kahdeksantoista.
Niistä mainittakoon huomattavimpina Peg Woffington (1853),
muodostelma hänen ensiksimainitusta näytelmästään; Christie Johnstone
(1853), päähenkilönä reipas kalastajatyttö; Ei milloinkaan liian
myöhäistä parantaa (It is Never too Late to Mend, 1856), jonka
ainekset sisältyvät näytelmiin Kultaa ja Ei milloinkaan myöhäistä
ja joka käsittelee Australian kullankaivaja- ja vankilaelämää;
Luostari ja kotiliesi (The Cloister and the Hearth, 1861,
suomennettu), jonka Charles Swinburne sijoitti "kertomataiteen
suurimpien mestariteosten joukkoon"; Käteistä rahaa (Hard Cash,
1863), kohdistettu yksityisiä mielisairaaloita vastaan; Griffith Gaunt
eli mustasukkaisuus (Gr. G, or Jealousy, 1866); Rumaa peliä (Foul
Play, 1869), kohdistettu laivanomistajiin, jotka upottamalla laivansa
koettivat saada vakuutusmaksut; Asettukaa hänen sijaansa (Put
Yourself in his Place, 1870), kohdistettu ammattiliittoja vastaan; ja
Naistenvihaaja (A Womanhater, 1877), kirjoitettu naisten oikeuksien
puolesta. Reade on jo uudenaikainen realisti, perehtyen tarkoin
aiheeseensa ja esittäen sen tosioloisesti ja asiallisesti. Huomattava
on hänen usein voimakkaasti draamallinen esitystapansa. Luostarissa ja
kotiliedessä hän kuvaa harvinaisen eloisasti viidettätoista
vuosisataa, renessanssin aamua, keskiajan ahtauden väistymistä uuden
ajan koittavan inhimillisyyden tieltä, voimakkaita intohimoja, suurta
henkilöjoukkoa, kaikkia yhtä huolellisesti. Sen lukijat varmaan
mielellään yhtyvät Swinburnen lausuntoon, että "Reade oli ollessaan
parhaillaan, jota hän oli sangen usein, todella suuri kirjailija ja
jalo henki". Ihmisenä Reade oli omalaatuisensa: matkusteli mielellään,
kauppaili viuluja, riiteli ja käräjöi loppumattomasti. Muuten hän
vietti elämänsä Lontoossa, puhtaassa, kauniissa ystävyydessä
näyttelijätär mrs Seymourin kanssa, joka hoiti häntä ja hänen
talouttaan sekä oli hänen uskollinen neuvonantajansa.

LUOSTARI JA KOTILIESI.

Gerard Eliassoen, verkakauppiaan poika Tergonista, Hollannista,
opiskelee papiksi, kunnes rakastuminen kauniiseen Margareetaan tuleekin
tämän aikeen tielle. Hän tahtoo mennä naimisiin rakastettunsa kanssa,
kuulutetaan ja on jo papin edessä vihittävänä, kun toimitus hänen
isänsä tahdosta keskeytetään. Hänet vangitaan ja häntä vaaditaan
luopumaan Margareetasta sekä palaamaan hengelliseen säätyyn, mutta hän
kieltäytyy ja pääsee ystäviensä avulla karkaamaan. Jännittävän,
draamallisen takaa-ajon jälkeen Gerard jättää Margareetan ja vanhan
soturiystävänsä Martinin, ja lähtee Italiaan, Roomaan, aloittaen sen
suurenmoisen seikkailuretken, jonka varrella kirjailija antaa mitä
eloisimman kuvan viidennentoista vuosisadan loppupuolen Saksasta ja
Italiasta, elämästä teillä ja majataloissa. Eräästä sellaisesta hän saa
matkatoverikseen reippaan burgundilaisen sotilaan nimeltä Denys.
Saavuttuaan lopuksi terveenä Roomaan hän saa siellä väärennetyn
kirjeen, joka ilmoittaa hänen vaimonsa, Margareetan, kuolleen.
Epätoivoissaan hän silloin tekee papinvalan – saadakseen sen jälkeen
tietää, että hänen vaimonsa elääkin ja että hänellä on poika. Hän ei
voi kuitenkaan enää peräytyä, luostari on ottanut hänet omakseen,
kotiliesi ei ole häntä varten. Hänen pojastaan kasvoi kuuluisa
humanisti Erasmus Rotterdamilainen, jonka oppineisuus raivasi tietä
uskonpuhdistukselle ja uuden ajan koitolle. Näytteeksi Readen tyylistä
ja kirjan lukemattomista jännittävistä seikkailuista on valittu kohtaus
majatalosta, jossa ystävykset puolustautuvat majatalon isäntää ja hänen
kätyreitänsä vastaan. Palvelustyttö Manon, jonka Denys on jo ehtinyt
hurmata, on mennyt hakemaan apua läheisestä kaupungista.

Mutta kävisivätkö rosvot heidän kimppuunsa heidän valveilla ollessaan?
Arvattavasti eivät.

Jotteivät jättäisi käyttämättä tätä parasta mahdollisuuttaan, tekivät
kohtalotoverit epätoivoisia ponnistuksia pitääkseen yllä keskustelua,
ikäänkuin tavallisista asioista jutellen, ja sillä tavoin Gerard sai
kuulla kaiken, mitä oli tapahtunut, ja että tyttö oli lähtenyt hakemaan
apua.

"Suokoon taivas, ettei hän menettäisi rohkeuttaan matkalla", sanoi
Denys surumielisesti.

Ja Denys pyysi Gerardia antamaan hänelle anteeksi, että hän oli saanut
hänet poikkeamaan tänne joutuakseen tällaiseen.

Gerard antoi hänelle anteeksi.

"Pelkäisin heitä vähemmän, Gerard, jollei heidän joukossaan olisi
erästä, jota sanotaan Apotiksi. Erotin hänet joukosta heti. Pitempi
kuin sinä, vankempi kuin me molemmat yhteensä. Aseena tappara. Gerard,
se on mies, joka voisi viedä peuraparvenkin taisteluun. Minä tapan sen
miehen tänä yönä, tai hän tappaa minut. Minusta tuntuu jotenkuten, että
hän tulee tappamaan minut."

"Pyhimykset varjelkoot! Ammu hänet ovelle! Mitäpä hänen voimansa auttaa
sinun asettasi vastaan?"

"Kyllä otan hänet osalleni; mutta jos joudutaan käsikähmään, niin
väisty nopeasti hänen edestään, tai olet kuoleman oma. Sanon sinulle?
ettei kumpikaan meistä kestäisi sen tapparan iskua. Et ole ikinä nähnyt
sellaista miehen ruhoa."

Gerard ehdotti oven telkeämistä, mutta Denys näytti hänelle huokaisten,
että puoli ovenpieltä kääntyi ulospäin saranoilla, ja että vahva telki
oli tuskin muuta kuin silmänpetosta. "Olen jättänyt sen telkeämättä",
sanoi hän, "jotta he luulisivat meillä olevan sitä vähemmän
epäluuloja."

Lähes tunti kului siten. Se tuntui ikuisuudelta. Kuitenkin se oli vain
lyhyt tunti; ja kaupunkiin oli penikulman matka. Ja keittiössä tulivat
toiset äänet vihaisiksi ja kärsimättömiksi.

"He eivät odota enää kauan", sanoi Denys, "eikä meillä ole mitään
pelastumisen mahdollisuutta, jollemme tuota heille yllätystä."

"Minä teen, mitä vain käsket", sanoi Gerard lauhkeasti.

Samalla puolella huonetta kuin ovi, mutta sen ja ikkunan välissä, oli
kaappi. Se ulottui melkein lattiaan asti, mutt'ei aivan. Denys aukaisi
kaapin oven ja asetti Gerardin tuolille sen taakse. "Jos he ryntäävät
vuodetta kohti, niin iske heidän niskanikamiinsa! Miekanisku siihen
tappaa aina, tai ainakin herpaisee." Sitten hän järjesti pielukset ja
heidän kenkänsä vuoteeseen siten, että ne saattoivat erehdyttää matkan
päästä kurkistajaa, ja veti lyhyet uutimet pääpuolen eteen.

Sillävälin Gerard oli laskeutunut polvilleen. Denys katsahti
ympärilleen ja näki hänet.

"Ah!" sanoi Denys, "rukoile ennen kaikkea minulle anteeksi sitä, että
toin sinut tähän surmanloukkuun!"

Ja nyt he tarttuivat toistensa käteen ja katsoivat toisiaan silmiin –
oi, sitä katsetta! Denysin käsi oli kylmä ja Gerardin lämmin.

He asettuivat paikoilleen. Denys puhalsi kynttilän sammuksiin.

"Meidän täytyy nyt olla hiljaa."

Mutta hermojensa ja sielunsa kauheassa jännityksessä he huomasivat
kuulevansa kuiskauksen, niin heikon, ettei oven ulkopuolella oleva
ihminen olisi lainkaan sitä erottanut. He saattoivat silloin tällöin
kuulla toistensa sydänten jyskytyksen.

Hetken perästä kuului hiljaista rapinaa, ei puoleksikaan niin kovaa
kuin hiiren, ja petollinen ovenpieli avautui vähitellen, jättäen
pystysuoran aukon, josta valo virtasi sisään. Jos ovi olisi ollut
teljetty, olisi se nyt ollut vain teljen uloimman nenän varassa, joka
ulottui oikeaan ovenpieleen, mutta nyt se avautui hiljaa itsestään. Se
aukeni sisäänpäin, minkä vuoksi Denys ei kohottanut joustaan lattiasta,
ainoastaan tarttui tikariinsa.

Kynttilää pidettiin ylhäällä, ja miehen käsi varjosti sitä takaa.

Hän tarkasteli vuoteita kynnykseltä, tyytyväisenä siitä, että hänen
uhrinsa olivat molemmat nukkumassa.

Mies hiipi huoneeseen; mutta ensi askeleella herätti kaapin ja tuolin
asento hänessä levottomuutta. Hän ei uskaltanut mennä etemmäksi, vaan
laski kynttilän lattialle ja kumartui kurkistamaan tuolin alle; mutta
hänen kumartuessaan tarttui rautainen käsi hänen olkapäähänsä ja tikari
iskettiin niin rajusti hänen niskaansa, että kärki tuli ulos kurkusta.
Kuului kamala nikotus, mutt'ei huutoa; ja puolikymmentä äänetöntä iskua
seurasi nopeasti toisiaan, jokainen surmanisku, ja salamurhaaja
laskettiin äänettömästi lattialle.

Denys sulki oven, telkesi sen hiljaa, veti pielen kiinni ja vielä sitä
tehdessään kuiskasi Gerardille, että hän toisi tuolin. Se tehtiin.

"Auta minua asettamaan hänet pystyyn."

"Kuolleenako?"

"No totta maar!"

"Mitä varten?"

"Säikäytykseksi heille! Voitamme aikaa."

Tätä sanoessaan Denys oli kietaissut nuoranpätkän kuolleen kaulan
ympäri ja sitonut hänet tuoliin, ja siinä tuo kaamea olento nyt istui
kasvot oveen päin.

"Denys, minä voin vielä parantaa. Pyhimykset antakoot minulle
anteeksi!"

"Kuinka? Tee se sitten sukkelaan; meillä ei ole monta silmänräpäystä."

Ja Denys varusti jousensa valmiiksi, ja kiskaisten vuoteestaan
olkipatjan pystytti sen eteensä ja valmistautui ampumaan heti kun ovi
aukenisi, sillä hän ei voinut toivoakaan kenenkään tulevan enää yksin,
kun he näkivät, ettei ensimmäinen palannut. Hänen tätä tehdessään
puuhaili Gerard tuolilla istuvan ruumiin ääressä, ja hämmästyksekseen
Denys näki valoisan hohteen leviävän nopeasti valkoisille kasvoille.

Gerard puhalsi kynttilän sammuksiin. Ja silloin ruumiin kasvot
loistivat yhä enemmän niinkuin kiiltomadon pää. Denys vapisi
seisoessaan, ja hänen hampaansa kalisivat.

"Mitä taivaan nimessä tuo on?"

"Hys! ei se ole muuta kuin fosforia, mutta kyllä se riittää."

"Pois! he yllättävät sinut."

Todellakin kuului alhaalta levotonta mutinaa, ja vihdoin lausui syvä
ääni: "Mitä varten hän viipyy niin kauan? Eihän se kelmi vain riistä
niitä paljaaksi?"

Toveriansa he siis epäilivät, eivätkä vihollista. Pian nousivat
pehmeät, mutta nopeat askeleet portaita ylös. Ovea koetettiin hiljaa.

Kun se otti vastaan, mitä ilmeisesti ei odotettu, siirrettiin
valeovenpieli varovasti syrjään ja arvatenkin kurkistettiin silmällä
raosta, sillä kuului kauhun ölähdys ja mies kolisi alas portaita ja
syöksyi keittiöön, missä syntyi baabelimainen äänten hälinä heti hänen
palattuaan.

Gerard juoksi kuolleen varkaan luo ja alkoi taas puuhata hänen
ääressään.

"Takaisin, mieletön!" kuiskasi Denys.

"Ei, ei. Minä tunnen nuo tietämättömät roikaleet. Eivät he uskalla
tulla tänne vähään aikaan. Voin tehdä hänet kymmentä vertaa
kammottavammaksi."

"Sulje ainakin tuo aukko! Älä anna heidän nähdä itseäsi tuossa
pirullisessa työssä."

Gerard sulki vale-ovenpielen, ja puolessa minuutissa hänen siveltimensä
loi kuolleen päästä näyn, joka olisi lyönyt kauhulla kenen hyvänsä. Hän
käytti taiteilijakykyään omituiseen, ja ihmiskunnan historiassa ehkä
vertaansa vailla olevaan tarkoitukseen. Hän koristi kuolleen
vihollisensa kasvot säikähdyttääkseen eläviä vihollisiaan. Tuijottavat
silmämunat hän muutti tulipalloiksi; hampaat hän jätti valkoisiksi,
sillä siten ne vastakohtana vaikuttivat vielä kamalammilta, mutta
suulaen ja kielen hän siveli tulella, saaden alasretkahtaneen leuan
paljastaman punaisen kidan kuumottamaan kaameana onkalona; ja otsaan
hän kirjoitti hehkuvin kirjaimin: "KUOLEMA". Ja hänen tätä tehdessään
urhea Denys vapisi ja pelkäsi taivaan kostoa, sillä yhden ihmisen
rohkeus ei ole sama kuin toisen; ja alhaalla katalain heittiöiden
joukkio riiteli ja kinasteli äänekkäästi, nyt ilman teeskentelyn
verhoakaan.

Äkkiä osui huoneeseen jotakin, mikä sai heidät säpsähtämään ja heidän
sydämensä värähtämään.

Ja mitä se oli? Kuunsäde.

Siten voi sielun toiminta jännittää koneemme, ruumiin, säpsähtämään ja
värähtämään vähimmästäkin. Odottamaton säde tunki selkeänä ja puhtaana
tuohon teurastuskammioon.

Sen tyyni, kylmä hopeasielu lävisti huoneen pienenä virtana, sillä
ikkuna oli ahdas.

Ensi säpsähdyksen jälkeen Gerard kuiskasi: "Rohkeutta, Denys! Jumalan
silmä vartioi meitä täälläkin." Ja hän lankesi polvilleen kasvot
ikkunaan päin.

Niin, oli todellakin kuin pyhyyden silmä olisi äkkiä avautunut
katsomaan inhimillistä rikollisuutta ja inhimillisiä intohimoja.
Monelle veren ja rikoksen näyttämölle on tuo silmä luonut puhtaan,
kylmän katseensa, mutta harvoin kaameammalle kuin tämä, jossa kaksi
miestä, valaistu ruumis välissään, odotti huohottaen surmatakseen ja
tullakseen surmatuiksi. Eikä kuunvalo himmentänyt tuota kamalaa
ruumiin-valoa. Pikemminkin se lisäsi sen kaameutta, sillä ruumis istui
kuunsäteen laidassa, joka leikkasi terävän juovan olkapään ja korvan
poikki ja näytti siniseltä ja kaamealta ja luonnottomalta kasvojen,
silmien ja hampaiden kamalan loisteen rinnalla. Mutta Denys ei
uskaltanut katsoa sinnepäin.

Kuu veti leveän valojuovan oven poikki, ja siihen hänen silmänsä olivat
naulitut. Hetken perästä hän kuiskasi: "Gerard!"

Gerard katsoi ja kohotti miekkaansa.

Niin tarkasti kuin he olivat kuunnelleetkin, eivät he viime hetkinä
olleet kuulleet mitään ääntä portailta. Kuitenkin näkyivät siinä –
ovenpielessä, kuuvalojuovan reunassa, ihmiskäden sormenpäät.

Kynnet kiilsivät.

Kohta ne alkoivat hiipiä ja hiipiä alaspäin telkeä kohti, mutta
äärettömän hitaasti ja varovasti. Sitä tehdessään ne liukuivat
kuunvaloon. Itse liikunta oli huomaamaton, mutta hitaasti, hitaasti
tulivat sormet näkyviin yhä valkoisempina ja valkoisempina; mutta
rystysien ja ranteen välinen osa kädestä pysyi pimeässä. Denys kohotti
hitaasti jousensa.

Hän ojensi sen. Hän tähtäsi kauan ja vakavasti.

Gerardin sydän tykytti. Vihdoin jousi helähti. Silmänräpäyksessä
naulautui käsi vavahtelevaan ovenpieleen synkällä pärähdyksellä. Kuului
tuskan parahdus. "Lyö poikki", kuiskasi Denys kiihkeästi; ja Gerardin
kohotettu miekka laskeutui ja katkaisi ranteen kahdella nopealla
iskulla. Miehen ruumis vaipui voihkien maahan ulkopuolella.

Käsi jäi sisäpuolelle liikkumattomana, veren tippuessa siitä alas
seinää pitkin. Tuima, pieniväkäinen nuoli oli lävistänyt sen ja
tunkeutunut syvälle varsinaiseen ovenpieleen.

"Kaksi", sanoi Denys kamalan tyynesti.

Hän veti jousensa vireeseen ja polvistui jälleen suojuksensa taakse.
"Seuraava tulee olemaan Apotti."

Haavoitettu mies liikkui ja laahautui hetken perästä alas portaita
toveriensa luo, ja keittiön ovi sulkeutui.

Sieltä ei nyt kuulunut mitään muuta kuin matalaa mutinaa. Viime
tapahtuma oli paljastanut piiritettyjen käyttämien aseiden tuhoisan,
laadun.

"Alanpa luulla, ettei Apotin rohkeus ole niin suuri kuin hänen
ruumiinsa", sanoi Denys.

Sanat olivat tuskin päässeet hänen suustaan, kun seuraavat seikat
tapahtuivat kaikki parin sekunnin aikana. Keittiön ovi repäistiin auki,
raskas mutta ketterä mies hyökkäsi ylös portaita ilman minkäänlaisia
naamioimisia, ja yksi raskas isku sai oven ei vain irtautumaan
saranoiltaan, vaan lentämään suoraan poikki huoneen Denysin
linnoitukseen, johon se iski niin ankarasti, että hän oli vähällä
lyhistyä sen alle. Ja ovella seisoi jättiläinen välkkyvä tappara
koholla.

Hän näki kuolleen miehen, sinisen kuunvalon valaistessa kasvojen toista
puolta ja punaisen hehkun kuumottaessa toisesta puoliskosta ja alas
longahtaneiden leukojen sisäpuolelta. Hän tuijotti, hänen käsivartensa
vaipuivat alas, hänen polvensa kolisivat yhteen, ja hän kyyristyi
kauhusta.

"KUOLEMA!" hän parkaisi kauhun äänellä ja kääntyi ja pakeni, jolloin
Denys syöksähti ylös ja ampui häntä läpi kummankin leukapielen. Hän
hyppäsi yhdellä harppauksella keittiöön ja nojasi siellä tapparaansa,
sylkien verta ja hampaita ja kirouksia.

Denys viritti jousensa ja pisti käden poveensa. Hän veti sen pois
säikähtyneenä.

"Viimeinen nuoleni on mennyt", hän voihkaisi.

"Mutta meillä on miekat, ja sinä olet tappanut jättiläisen."

"Ei, Gerard", sanoi Denys totisena, "sitä en ole tehnyt. Ja pahinta on
se, että olen haavoittanut häntä. Mikä hullu! Ampua peräytyvää
leijonaa. Hän ei olisi ikinä enää lähestynyt sinun kättesi töitä,
jollen minä olisi mennyt sekaantumaan asiaan."

"Haa! Varuillesi! Kuulen heidän avaavan oven."

Silloin Denys, masennuksissaan tuosta ainoasta erehdyksestä, minkä oli
tehnyt koko tänä kamalana yönä, tunsi mielessään varmuuden, että hänen
viimeinen hetkensä oli tullut. Hän veti miekkansa, mutta teki sen kuin
tuomittu. Mutta mitä tämä on? Punertava valo häilyy katossa. Gerard
syöksähti ikkunaan ja katsoi ulos. Siellä oli miehiä soihdut mukanaan,
punaisina välkkyvine rintahaarniskoineen. "Me olemme pelastetut!
Aseistettuja miehiä!" Ja hän syöksi miekkansa ikkunan läpi, huutaen:
"Pian! Pian! Olemme kovassa ahdingossa."

"Takaisin!" kiljui Denys; "he tulevat! Älä iske muita kuin häntä!"

Samassa silmänräpäyksessä Apotti ja kaksi muuta miestä hyökkäsi
huoneeseen paljastetuin asein. Heidän juuri tullessaan hakattiin
ulko-ovea rajusti, ja sen kuullessaan ja nähdessään soihtujen valon
Apotin toverit kääntyivät takaisin ja pakenivat. Mutta ei hirmuinen
Apotti. Hurjana raivosta ja tuskasta hän potkaisi kuolleen tuolineen
kaikkineen poikki huoneen, heilautti sitten, miesten seisoessa häntä
vastassa kummallakin puolen säkenöivin silmäterin, hirvittävää asettaan
kuin höyhentä oikealle ja vasemmalle, raivaten tilaa, ja kohotti sen
hakatakseen heidät molemmat kappaleiksi.

Hänen vastustajansa olivat heikommat voimiltaan, mutta eivät
nopeudeltaan ja rohkeudeltaan, ja mikä tärkeintä, he olivat sopineet,
miten käydä hänen kimppuunsa. Samassa kun hän kohotti tapparaansa, he
hyökkäsivät häntä kohti kuin kissat, ja molemmat yht'aikaa. Jos hän
iskisi täyden iskun aseellaan, tappaisi hän arvattavasti toisen, mutta
toinen tappaisi varmasti hänet; hän näki tämän, ja ollen älykäs yhtä
hyvin kuin voimakas, hän sysäsi varrella rajusti Denysiä kasvoihin ja
kääntyen ympäri hotaisi terällä Gerardia kohti. Denys hoiperteli
takaperin ylt'yleensä veressä, mutta Gerard hyökkäsi salaman nopeudella
kohti, ja juuri kun tappara kääntyi laskeutuakseen häneen, survaisi
miekkansa niin rajusti jättiläisen ruumiin läpi, että kahva kumahti
hänen kylkiluihinsa, kuten nyrkkeilijän isku, ja Denys, hoippuessaan
takaisin auttamaan ystäväänsä, näki teräskärjen pistävän esiin Apotin
selästä.

Lävistetty jättiläinen mylvi kuin härkä, pudotti tapparansa ja tarttuen
Gerardin kurkkuun hirveällä puserruksella ravisteli häntä kuin lasta.
Silloin Denys hurjasti ärähtäen työnsi miekkansa jättiläisen selkään.
"Seiso lujasti nyt!" ja hän puski kylmää terästä syvemmälle ja
syvemmälle jättiläiseen ja lopuksi ulos hänen rinnastaan.

Siten kamalasti seivästettynä kummaltakin puolen Apotin ruumis
vavahteli hurjasti ja hänen kantapäänsä tömisyttivät lattiaa
kouristuksentapaisesti. Hänen nopeasti sinertyvät huulensa avautuivat
ammolleen, ja hän huusi: "KUOLEMA! – KUOLEMA! – KUOLEMA!!"
Ensimmäisen kerran epätoivon karjunnalla, ja sitten kahdesti
kauhunlyömänä kuiskauksena, joka syöpyi muistoon ainiaaksi.

Juuri silloin tienpuoleinen ovi murrettiin auki.

Äkkiä Apotin käsivarret pyörivät kuin tuulimyllyt ja hänen suunnaton
ruumiinsa tempoi hurjasti ja veti heidät ovelle, vääntäen heidän
ranteitaan ja ollen vähällä heittää heidät kumoon.

"Hän pääsee vielä irti", huusi Denys; "terä ulos! ja taas sisään!"

He kiskoivat ulos höyryävät miekkansa, mutta ennenkuin he ehtivät
pistää uudelleen, Apotti hyppäsi hyvinkin viisi jalkaa korkealle ja
putosi hirmuisella rysähdyksellä alhaalla olevaa ovea kohti, vieden sen
mukanaan kuin paperilevyn, ja aukosta virtasi soihtujen hohde ylhäällä
oleviin kauhunvaltaamiin kasvoihin, puoleksi sokaisten ne.

Rosvot olivat ensi hälytyksen kuullessaan yrittäneet takaovelle, mutta
kohdatessaan siellä vahvan vartion he juoksivat takaisin keittiöön,
ehtien juuri näkemään, kuinka salpa murtui pois kolostaan ja
puolitusinaa rautapaitoihin puettua jousimiestä hyökkäsi heitä vastaan.
Silloin he suorastaan epätoivon pakottamina vetivät miekkansa.

Mutta ennenkuin yhtään iskua ehdittiin antaa kummaltakaan puolelta,
singahti porraskäytävän ovi takaapäin heidän keskelleen yhden ainoan
iskun survaisemana, ja sen mukana lensi Apotin ruumis yliluonnollisen
käden viskaamana, kuten heistä tuntui, ja kieri lattialle purskuttaen
verta selästä ja rinnasta kahtena rajuna suihkuna, ja värähteli,
mutt'ei hengittänyt enää.

Kauhun vallassa rosvot lankesivat heti polvilleen ja jousimiehet
sitoivat heidät, sillävälin kuin pelastetut yhä seisoivat ylhäällä kuin
paikalleen juurtuneet kuvapatsaat, vertatippuvat miekat ojennettuina
punertavassa soihdunvalossa, odottaen hurjan vihollisensa hypähtävän
takaisin heidän kimppuunsa yhtä ihmeellisesti kuin hän oli mennyt.

                                    Suomentanut Väinö Jaakkola.

ANTHONY TROLLOPE.

Anthony Trollope (1815-82) oli amerikanmuistelmistaan ja lukuisista
romaaneistaan kuuluisan kirjailijattaren Frances ja tämän puolison,
huonosta onnestaan ehkä vielä kuuluisamman lakimiehen Thomas Anthony
Trollopen kolmas poika. Oltuaan 11 vuotta koulukodin kasvattina ja
joutumaisillaan – perheen asuessa Brysselissä – Itävallan
ratsuväkeen, hän pääsikin postivirkamieheksi Lontooseen, palvellen
siellä 1834-41. Hän oli, sanotaan, tunnetusti huono viranhoitaja, jonka
elämäkin pyrki olemaan niin ja näin, mutta hänellä oli sen sijaan
kirjallisia harrastuksia. 1841 hän matkusti maanmittarin apulaisena
(postin palveluksessa) Länsi-Irlantiin, jossa osoittikin odottamatonta
toimitarmoa, muutti elämäntapansa, meni avioliittoon 1844, ja pääsi
kirjailijahaaveensa perille 1847 julkaisemalla ensimmäisen romaaninsa.
Kolme ensimmäistä teosta syntyi kuolleena, mutta neljäs, Esimies (The
Warder, 1855), herätti melkoista huomiota. Sillä hän aloitti ns.
"Katedraalikertomukset" tai "Barsetshiren kronikat", joihin kuuluvat
lisäksi seuraavat: Barchesterin tornit (B. Towers, 1857), Tohtori
Thorne (1858), Framleyn pappila (Fr. Parsonage, 1861), Ailingtonin
pikku talo (The Small House at Allington, 1864) ja Barsetin viimeinen
kronikka (The Last Chronicle of Barset, 1867). Koko sarjan näyttämönä
on Barchesterin pieni katedraalikaupunki ja sen lähikylät, henkilöinä
papit ja muu maaseutuherrasväki perheineen. Trollope on jo täysin
puolueeton realisti. Dickens, Thackeray, Borrow, Reade – kaikki he
näkyvät tekstin takaa, ohjaillen asioita ja ajatuksia oman voimakkaan
tahtonsa mukaan; Trollope sen sijaan jättäytyy kokonaan asiain
ulkopuolelle, antaen niiden liukua lukijan ohi omassa tapahtuma- ja
muussa luonnollisessa järjestyksessään, osoittamatta sormellaan
minnekään päin, vain kertoen ja kuvaillen leikilliseen
tarinoimistyyliin. Keskeisin henkilö on piispatar Proudie, jonka
kukistuminen aiheuttaa helpotuksen huokauksen laajoissa piireissä.
Trollopen oma arvostelu eräästä hänen romaanistaan on seuraava:
"Kertomus on läpeensä englantilainen. Siinä on hiukan ketunajoa ja
liehittelyä, vähän kristillistä hyveellisyyttä ja kristillistä
tekopyhyyttä. Ei sankaruutta eikä roistomaisuutta. Paljon
kirkollisuutta, mutta vielä enemmän rakkautta. Vieläpä erittäin
kunniallista rakkautta." Trollope julkaisi noin 50 teosta, ansaiten
niillä noin 70.000 puntaa. Hän kirjoitti kello vieressään määrätunnit
joka päivä. Oli parhaiden vuosiensa luetuimpia kirjailijoita.

HERRA SLOPE LAUSUU JÄÄHYVÄISET.

"Herra Slope", sanoi piispa, "minulle on nyt käynyt välttämättömäksi
puhua kanssanne vakavasti eräästä asiasta, joka on jo kotvan aikaa
pakostakin herättänyt huomiotani."

"Saanko kysyä, koskeeko asia jollakin tavoin minua?" sanoi herra Slope.

"Koskee – aivan oikein – niin, se koskee tosiaan teitä, herra Slope."

"Siinä tapauksessa, herra piispa, jos minun sallitaan lausua eräs
toivomus, soisin mieluummin, ettemme keskustelisi tästä asiasta
kolmannen henkilön läsnä ollessa."

"Älkää pelästykö, herra Slope", sanoi rouva Proudie, "ei ole ensinkään
tarpeen keskustella. Piispa vain aikoo ilmoittaa teille oman
toivomuksensa."

"Aioin vain ilmaista oman toivomukseni, herra Slope – keskusteleminen
ei ole ensinkään tarpeen", sanoi piispa toistaen vaimonsa sanat.

"Niin paljosta emme kukaan voi olla varmoja, herra piispa", sanoi
Slope, "mutta en voi kuitenkaan pakottaa rouva Proudieta lähtemään
huoneesta enkä voi kieltäytyä jäämästä tänne, jos teidän ylhäisyytenne
haluaa minun jäävän."

"Sitä hänen ylhäisyytensä haluaakin, sitä juuri", sanoi rouva Proudie.

"Herra Slope", aloitti piispa juhlallisella, vakavalla äänellä, "minua
surettaa, kun minun on huomattava vikoja. Minua surettaa kovasti, kun
minun täytyy huomata vikoja pappismiehessä, ja vielä erikoisesti teidän
asemassanne olevassa."

"No, mitä hairahduksia minä sitten olen tehnyt, herra piispa?" kysyi
Slope rohkeasti.

"Mitäkö hairahduksia olette tehnyt, herra Slope?" sanoi rouva Proudie
seisoen pystynä rikollisen edessä ja kohottaen peloittavan etusormensa.
"Uskallatteko kysyä piispalta, mitä hairahduksia olette tehnyt? Eikö
omatuntonne – – –"

"Rouva Proudie, sallikaa minun nyt kerta kaikkiaan sanoa, etten halua
ollenkaan puhua kanssanne."

"Kas vain, hyvä herra, mutta teidänpä on puhuttava", sanoi rouva,
"teidän on puhuttava. Miksi olette puhunut niin paljon tuon signora
Neronin kanssa? Miksi olette häväissyt itsenne, niin pappi kuin
olettekin, seurustelemalla vakinaisesti senlaatuisen naisen kanssa –
naimisissa olevan naisen kanssa – naisen, joka on kerrassaan sopimaton
kirkonmiehen seuraan?"

"Yhtäkaikki minut esitettiin hänelle teidän vierashuoneessanne",
tokaisi Slope.

"Ja häpeällisesti te silloin käyttäydyittekin", sanoi rouva Proudie,
"kerrassaan häpeällisesti. Tein väärin salliessani teidän jäädä
päiväksikään sen jälkeen, mitä silloin näin. Minun olisi pitänyt
jyrkästi vaatia teidän erottamistanne paikalla."

"Minun täytyy siis vielä kuulla sekin uusi asia, rouva Proudie, että
teillä on valta vaatia minua lähtemään täältä tai jäämään tänne."

"Mitä", sanoi rouva, "eikö minulla olisi oikeutta sanoa, kuka saa käydä
ja olla minun omassa vierashuoneessani. Enkö saisi suojella
palvelijoitani ja alaisiani turmelemasta moraaliaan näkemällä
säädytöntä käytöstä? Enkö saa suojella omia tyttäriäni irstaudelta?
Näytänpä teille vielä, herra Slope, onko minulla valtaa siihen vai ei.
Teidän on nyt hyväntahtoisesti käsitettävä, ettei teillä ole enää
mitään asemaa piispan alaisena, ja koska teidän huonettanne
virkatalossa heti tarvitaan toista kappalaista varten, täytyy minun
pyytää teitä hankkimaan itsellenne asunto niin pian kuin teille
soveltuu."

"Herra piispa", sanoi Slope vedoten piispaan ja kääntyen samalla täysin
selin rouvaan, "sallitteko minun saada omilta huuliltanne kuulla,
millaisen päätöksen olette tehnyt tässä asiassa?"

"Totta kai, herra Slope, totta kai", sanoi piispa, "sehän on aivan
kohtuullista. Niin, päätökseni on se, että teidän on paras katsella
uutta paikkaa. Niiden tapausten vuoksi, joissa olette äskettäin ollut
osallisena, en luule teidän oikein soveltuvan tänne."

"Ja mikä on minun vikani ollut, teidän ylhäisyytenne?"

"Juuri signora Neroni on yksi vika", sanoi rouva Proudie, "ja hyvin
inhoittava vika onkin, hyvin inhoittava ja häpeällinen. Hyi, herra
Slope. Olettepa tekin evankeelinen pappi!"

"Herra piispa, haluaisin tietää, mistä syystä minut ajetaan pois teidän
ylhäisyytenne talosta?"

"Kuulittehan, mitä rouva Proudie sanoi", virkkoi piispa.

"Kun julkaisen tämän jutun vaiheet, herra piispa, niinkuin varmasti
vielä teenkin omaksi puolustuksekseni, ette otaksuttavasti halua minun
siinä ilmaisevan, että olette erottanut minut puolisonne käskystä –
koska hän ei ole hyväksynyt sitä, että olen ollut tuttavuussuhteissa
toiseen naiseen, joka on erään tuomiokapitulin jäsenen tytär?"

"Julkaiskaa mitä julkaisette, hyvä herra", sanoi rouva Proudie, "mutta
ette varmaankaan ole niin mieletön, että julkaisisitte mitään
toimistanne Barchesterissa. Luuletteko, etten ole kuullut, kuinka
olette polvistunut tuon olennon jalkoihin – jos hänellä nimittäin on
mitään jalkoja – ja kuinka olette alinomaa nuoleskellut hänen kättään?
Neuvon teitä olemaan varuillanne, herra Slope, tekojenne ja sanojenne
suhteen. Papeilta on otettu virka pois pienemmästäkin syystä kuin mihin
te olette vikapää."

"Herra piispa, jos tätä jatkuu, on minun pakko haastaa tämä nainen –
tarkoitan rouva Proudieta – oikeuteen kunnianloukkauksesta."

"Minun mielestäni teidän olisi nyt paras poistua täältä, herra Slope",
sanoi piispa. "Kirjoitan teille maksuosoituksen mistä jäännössummasta
tahansa, joka teille oikeudenmukaisesti kuuluu, ja asioiden ollessa
tällä kannalla kuin ne nyt ovat on tietysti parempi meille kaikille,
että lähdette kodistani niin pian kuin suinkin mahdollista. Suoritan
kustannukset paluumatkastanne Lontooseen sekä täysihoidostanne
Barchesterissa viikon verran eteenpäin tästä päivästä laskien."

"Jos kuitenkin haluatte jäädä tänne lähettyville", sanoi rouva Proudie,
"ja sitoudutte pyhästi olemaan enää koskaan tapaamatta tuota naista ja
lupaatte myös olla varovaisempi käytöksessänne, niin piispa mainitsee
nimenne herra Zuiverfulille, joka tarvitsee nyt kappalaista
Puddingdaleen. Sikäläinen pappila on minun käsitykseni mukaan täysin
riittävä teidän tarpeisiinne, ja siihen kuuluu sitä paitsi
viidenkymmenen punnan vuositulo."

"Jumala antakoon teille, rouva, anteeksi sen tavan, jolla olette
kohdellut minua", sanoi Slope katsellen häneen hyvin taivaallisin
ilmein, "ja muistakaa myös se, rouva, että tekin voitte vielä langeta",
hän lisäsi ja katsahti rouvaan perin maallisin ilmein. "Mitä herra
piispaan tulee, niin häntä minä säälin." Näin sanoen Slope lähti
huoneesta. Tällä tavoin päättyi Barchesterin piispan tutunomainen
seurustelu ensimmäisen uskotun kappalaisensa kanssa.

                                       (Barchester Towers.)
                                  Suomentanut Aino Tuomikoski.

CHARLOTTE JA EMILY BRONTË.

Samoin kuin vuosisadan vaihteessa, romantiikan kohotessa
aallonhuippuunsa, Jane Austen, Maria Edgeworth ym. naiskirjailijat
ylläpitivät tervettä tosioloisuutta, kohoaa nytkin, Viktorian kauden
suuren romaanituotannon lähestyessä korkeimpia saavutuksiaan, näkyviin
muutamia naiskirjailijoita, joiden tuotanto joskus tuntuu kumpuavan
todella oman sydämen hetteistä, jopa itsenäisemmin, läpieletymmin, kuin
usein ajan tunnustetuilla suurnimillä. Ja samoin kuin nuo aikaisemmat,
lähtevät viimemainitutkin kirjailijattaret niin vaatimattomista,
yksinkertaisista, "epäkirjallisista" oloista, ettei heidän
saavutuksilleen ole löydettävissä mitään muuta perustelua eikä
selitystä kuin todellinen luontainen lahjakkuus. – Charlotte ja Emily
syntyivät 1816 ja 1818 Thorntonissa, Bradfordissa, irlantilaissukuisen
papin kolmantena ja neljäntenä tyttärenä, kasvoivat Yorkshiressä,
suuren kutojakylän, Haworthin, pappilassa, aution nummi- ja suomaaston
rannalla, varhain orpoina äidistään ja kouluiässä kuolleista kahdesta
vanhemmasta sisarestaan, hiukan erikoisen isän seuralaisina, nuoremman
Anne-siskon ja kuopuksen, veli Branwellin, hoitajina. Opetusta heille
antoi heidän tätinsä, miss Branwell, ja isä; koulua he saivat käydä
jonkin verran. 1842 he matkustivat Brysseliin, valmistuakseen
opettajattariksi, ja tulivat oppilaiksi erään hra Hegerin kouluun.
Yhdeksän kuukauden kuluttua he palasivat tädin kuoleman johdosta
Haworthiin, jonne Emily jäi hoitamaan kotia, Charlotten matkustaessa
uudelleen Brysseliin, jossa hän nyt viipyi tammikuuhun 1844. Herra
Heger oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen, minkä johdosta hänen
siihenastiset uutterat kirjalliset harjoitelmansa syvenivät ja
kypsyivät taiteeksi. Kodissa olivat olosuhteet huonontuneet sen kautta,
että veli Branwell oli joutunut kokonaan rappiolle ja oli siskojensa
taakkana kuolemaansa saakka. Ensimmäinen julkisuuteen tullut ilmaus
sisarusten kirjallisista harrastuksista oli omalla kustannuksella 1846
ilmestynyt runokokoelma, kirjoittajina "Currer, Ellis ja Acton Bell";
sitä myytiin vain kaksi kappaletta. Sen jälkeen Charlotte etsi turhaan
kustantajaa romaanilleen Professori, joka ilmestyikin vasta hänen
kuoltuaan. Sen sijaan romaani Jane Eyre (suomennettu nimellä
Kotiopettajattaren romaani] sai heti kustantajan (1846) ja suuren
menestyksen, huolimatta siihen kohdistuneista tekopyhistä, sen
ajan naisille sopimatonta ja liikavapaata ujostelemattomuutta
kauhistelevista arvosteluista; olihan muka outoa kirjoittaa rakkaudesta
naisen eikä miehen kannalta, tulkita niitä kärsimyksiä, joihin nainen
on usein hiljaisuudessa tuomittu. 1849 ilmestyi Shirley,
tekijättärensä onnellisimpien tunnelmien tuote, kuvaus
yorkshireläisistä ystävistä, 1853 Villette (suomennettu nimellä
Syrjästäkatsojan tarina), kuvaus hänen olostaan Brysselissä, tarkoin
omaelämäkerrallinen. Sen romanttinen lemmentarina, runollisuus, satiiri
ja leikillisyys valloitti sekä yleisön että arvostelijat. Tällävälin
oli pienen, aran, hiljaisen kirjailijattaren kotielämä ollut täynnä
murheita ja koettelemuksia: Bramvel] kuoli syyskuussa, Emily
joulukuussa 1848, Anne toukokuussa 1849. Kirjojen tuottama menestys ei
jaksanut voimistuttaa hänen henkeänsä, jota kodin yksitoikkoinen
hiljaisuus ja murheelliset muistot painostivat. Suostuen lopuksi isänsä
apulaisen mr A.B. Nichollsin uskollisesti uudistuvaan kosintaan hän
meni naimisiin kesäkuussa 1854, mutta poistui elämästä jo maaliskuussa
1855, vihdoinkin oltuaan lyhyen ajan onnellinen. Hänen kirjansa, jotka
naisen syvimmän sielunelämän, intohimojen tulkkeina aloittavat uuden
totuudessa pysyvän ihmiskuvauksen, ovat vieläkin yhtä tuoreita ja tosia
kuin kerran ilmestyessään. – Shirley Keeldar on sisar Emilyn kuva:
hänen taipumuksensa mukavaan elämään, rakkautensa koiriin, ihastuksensa
nummimaisemien autiuteen, vapisevat huulensa, tummina salamoivat
silmänsä, ivallinen naurunsa, suuttuessa ikäänkuin kasvava olemuksensa,
unelmien hetkinä harvinainen, villi kauneutensa – kaikki on muistettu.
Emily Brontë oli 1836 jonkin aikaa Halifaxissa opettajattarena ja
sittemmin, kuten mainittu, sisarensa kanssa Brysselissä; sen jälkeen
hän vietti elämänsä Haworthissa. Hän oli umpimielinen, ilmeisesti
itsenäinen ja ylpeä, intohimoinen ja romanttinen, arvoituksellinen
luonne, joka löysi sukulaisuutta luonnon hurjissa voimissa ja
kolkonkauniissa autiudessa. Romaaniinsa Wuthering Heights (1847,
suomennettu nimellä Humiseva harju) hän sisällytti kaiken sen
alakuloisuuden, katkeruuden ja synkkyyden, jota hän toisinaan tunsi,
sen yliluonnollisen, peloittavan mystiikan, joka heräsi hänen
sielussaan yksinäisillä nummivaelluksilla, sen vihan, jota suuri sielu
tuntee ollessaan toivottomasti kahlehdittu. Humisevan harjun kertoja
on kuin naispuolinen byronilainen sankari. Emily Brontë kuoli
joulukuussa 1848, kieltäytyen ottamasta vastaan lääkärinapua ja
myötämieltä. – Nuorin sisar Anne (1820-49) oli myös kirjailijatar
(Agnes Grey, Wildfell Hallin vuokraaja – The Tenant of W. H.),
mutta ei osoita sisartensa lahjakkuutta.

CHARLOTTE BRONTË:

JANE EYRE.

Tylyn mrs Reedin kasvatti, hänen miesvainajansa sisarentytär Jane Eyre,
on lähetetty Lowoodin orpolakouluun, jonka ylimpänä valvojana on mr
Brocklehurst, sama mies, joka oli käynyt sopimassa mrs Reedin kanssa
Janen kouluuntulosta ja joka oli jo silloin saanut hänestä –
tosiasiassa aivan aiheettomasti – epäedullisen käsityksen. Seuraava
ote kertoo, miten mr Brocklehurst menetteli sitten, kun Jane oli hänen
koulunsa oppilaana.

Eräänä iltapäivänä (olin silloin ollut kolme viikkoa Lowoodissa)
istuessani kivitauluni ääressä ja koettaessani saada pitkää jakolaskua
menemään tasan, jouduin sattumalta katsomaan ikkunaan ja ehdin
vilaukselta nähdä erään olennon, joka juuri kulki ohi. Tunsin melkein
vaistomaisesti tuon laihan hahmon, ja kun kahden minuutin kuluttua koko
koulu, niin opettajat kuin oppilaat, nousi seisomaan en masse, ei
minun tarvinnut edes katsoa, ketä näin kunnioitettiin, pitkät askeleet
mittasivat kouluhuonetta, ja miss Templen vieressä, joka hänkin oli
noussut, seisoi nyt sama musta pylväs, joka niin pahaa ennustaen oli
rypistänyt minulle kulmiaan Gatesheadin ruokasalin matolta. Katselin
nyt syrjästä tuota arkkitehtuurin ihmettä. Se oli kuin olikin mr
Brocklehurst, puettuna kurkkuunsa saakka napitettuun päällystakkiin ja
näyttäen pitemmältä, kaidemmalta ja järkähtämättömämmältä kuin koskaan
ennen.

Minulla oli omat syyni kauhistua tätä näkyä. Muistin vielä liiankin
hyvin nuo valheelliset tiedot, jotka mrs Reed oli antanut hänelle
luonteestani, sekä mr Brocklehurstin lupaukset ilmoittaa miss Templelle
ja muille opettajille luonteeni viat. Olin koko ajan pelännyt tämän
lupauksen täyttymistä, olin joka päivä odottanut tulijaa, jonka
tiedonannot entisyydestäni leimaisivat minut loppuiäkseni pahaksi
lapseksi, ja siinä hän nyt oli. Hän seisoi miss Templen vieressä ja
puhui hänelle matalalla äänellä, enkä epäillytkään, ettei hän
parhaillaan tekisi ilmiantoja huonosta luonteestani. Katselin miss
Templeä tuskallisen levottomasti ja odotin joka hetki, että hänen
tummat silmänsä kääntyisivät minua kohti säihkyen vastenmielisyyttä ja
halveksintaa. Koetin myös kuunnella, ja koska satuin olemaan aivan
huoneen päässä, voin kuulla suurimman osan heidän keskustelustaan, ja
se mitä kuulin, rauhoitti minua hetkeksi. "Otaksun, miss Temple, että
lanka, jonka ostin Lowtonista, riittää. Arvelin, että se sopisi
käytettäväksi pumpulipaitoihin ja valitsin myös sopivia neuloja.
Sanokaa miss Smithille, että unohdin parsinneulat, mutta että hän saa
ensi viikolla muutamia kirjeitä. Missään tapauksessa hän älköön antako
muuta kuin yhden kerralla kullekin oppilaalle, sillä jos heillä on
useampia, he voivat tulla huolimattomiksi ja hukata ne. Ja sitten,
miss, toivoisin, että villasukista pidettäisiin parempaa huolta! Kun
viimeksi olin täällä, kävin keittiöpuutarhassa ja katselin vaatteita,
jotka oli ripustettu kuivumaan, ja siellä oli paljon hyvin huonossa
kunnossa olevia mustia sukkia. Reikien suuruudesta voin päättää, ettei
niitä ollut pitkiin aikoihin hyvin parsittu."

Hän pysähtyi.

"Toivomuksianne noudatetaan, sir", sanoi miss Temple.

"Sitten, miss", hän jatkoi, "pesijätär kertoo, että muutamat tytöistä
ovat saaneet kaksi puhdasta esiliinaa viikossa. Se on liian paljon.
Säännöt myöntävät vain yhden."

"Luullakseni voin selittää asian, sir. Agnes ja Catherine Johnstone
olivat kutsutut viime torstaina ystäviensä luo Lowtoniin teelle, ja
minä annoin heille luvan ottaa puhtaat esiliinat."

Mr Brocklehurst nyökäytti päätään.

"No, olkoon menneeksi yhden kerran, mutta älkää antako sellaista
tapahtua liian usein. Eräs toinenkin asia on minua suuresti
hämmästyttänyt. Tehdessäni laskuja taloudenhoitajattaren kanssa
huomasin, että kahden viime viikon kuluessa on tytöille kaksi kertaa
annettu juustoa ja leipää. Kuinka voidaan tämä selittää? Olen tutkinut
sääntöjä enkä ole löytänyt niistä välipala nimistä ateriaa. Kuka on
tehnyt tämän uudistuksen ja millä oikeudella?"

"Minun täytyy vastata tästä asiasta, sir", vastasi miss Temple.
"Aamiainen oli niin huonosti valmistettu, että oppilaiden oli
mahdotonta syödä mitään, enkä uskaltanut antaa heidän paastota
päivälliseen saakka."

"Pyydän, vielä hetkinen, miss Temple! Te tiedätte, ettei tarkoitukseni
kasvattaessani näitä tyttöjä ole totuttaa heitä ylellisyyteen
ja höltyneisiin tapoihin, vaan tehdä heidät karaistuneiksi,
kärsivällisiksi, itsensäkieltäväisiksi. Jos sattuisikin jokin pieni
pettymys tyydytettäessä ruokahalua, kuten jonkin ruokalajin
pilaantuminen, ei suinkaan pitäisi tehdä tätä tapausta tehottomaksi
korvaamalla menetetty mukavuus jollakin toisella, paremmalla, ja
ruumista hemmottelemalla poiketa koko laitoksen päämäärästä. Ei, tätä
tapausta on käytettävä oppilaiden henkiseksi rakennukseksi, heitä on
opetettava kehittämään luonteensa lujuutta ajallisissa kieltäymyksissä.
Tällaisissa tilaisuuksissa olisi paikallaan, että ymmärtäväinen
kasvattaja palauttaisi oppilaiden mieliin ensimmäisten kristittyjen
kärsimykset, marttyyrien tuskat sekä itse Vapahtajamme sanat, kun hän
kehoittaa opetuslapsiaan ottamaan ristinsä ja seuraamaan häntä tai
varoittaa ihmisiä elämästä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta
sanasta, joka Jumalan suusta lähtee, sekä hänen jumalallinen
lohdutuksensa: 'Autuaita olette te, jotka näette nälkää ja janoa minun
tähteni'. Oi, miss Temple, kun annatte leipää ja juustoa näiden lasten
suuhun palaneen vellin asemesta, ruokitte kylläkin heidän turmeltunutta
ruumistaan, mutta te ajattelette vähän, että samalla annatte heidän
kuolemattomien sielujensa nähdä nälkää."

Mr Brocklehurst pysähtyi taaskin, kenties mielenliikutuksesta. Miss
Temple oli katsonut maahan, kun hän ensin oli alkanut puhua, mutta nyt
hän katsoi suoraan eteensä, ja hänen luonnostaan marmorinkalpeat
kasvonsa näyttivät nyt myös kylmiltä ja jäykiltä kuin marmori. Hänen
huulensa olivat suljetut niin tiiviisti, että näytti kuin olisi
tarvittu kuvanveistäjän talttaa avaamaan niitä, ja hänen otsalleen
laskeutui kivikuvan ankaruus.

Sillävälin seisoi mr Brocklehurst takan ääressä, kädet selän takana, ja
katsoi majesteetillisena yli koko koulun. Äkkiä hänen silmänsä
välähtivät kuin olisivat ne nähneet jotakin hyvin häikäisevää tai
jotakin hyvin loukkaavaa. Hän kääntyi ja sanoi nopeammin ja kiihkeämmin
kuin hänen tapansa oli:

"Miss Temple – miss Temple, kuka – mikä on tuo tyttö, jolla on
kihara tukka? Punainen tukka, miss Temple, kihara – kihara
kauttaaltaan?" Ja hänen kätensä vapisi, kun hän osoitti kepillään
kauhistuksensa esinettä.

"Hän on Julia Severn", vastasi miss Temple hyvin tyynesti.

"Julia Severn, miss! Ja minkä tähden on hänellä, tai kellään muulla,
kihara tukka? Kuinka voi hän, vasten tämän talon kaikkia periaatteita
mukautua maailman tapoihin niin avonaisesti – täällä, evankeelisessa
hyväntekeväisyyslaitoksessa – niin julkeasti, että hän pitää
tuollaista kihararunsautta päässään?"

"Julian tukka on kihara luonnostaan", vastasi miss Temple vieläkin
tyynempänä.

"Luonnostaan! Olkoon vain, mutta meidän ei tarvitse mukautua luontoon.
Minä haluaisin, että nämä tytöt tulevat osallisiksi Armosta – miksi
siis tuollainen hiusten runsaus! Olen kerta toisensa jälkeen sanonut
nimenomaan toivovani, että tukka kammataan vaatimattomasti ja sileästi.
Miss Temple, tuon tytön tukka täytyy kokonaan leikata pois. Lähetän
tänne parturin huomenna. Näen muitakin, joilla on liian runsas
tukankasvu – tuo iso tyttö tuolla, käskekää häntä kääntymään ympäri!
Käskekää koko eturivi nousemaan ja kääntymään seinään päin!"

Miss Temple painoi nenäliinan huulilleen ikäänkuin pyyhkiäkseen niiltä
pois vaistomaisen hymyn; sitten hän kuitenkin antoi määräyksen, ja kun
ensi rivin tytöt vihdoin käsittivät, mitä heiltä vaadittiin, he
tottelivat. Kun nojauduin hiukan taaksepäin, saatoin nähdä, minkälaisin
irvistyksin tytöt suorittivat tämän manööverin. Vahinko vain, ettei mr
Brocklehurst voinut nähdä heitä; silloin hän olisi ehkä aavistanut,
että mitä ikänänsä hän voikin tehdä ulkopuolen muovaamiseksi, oli
sisäpuoli kauempana hänen vaikutuksestaan kuin hän voi kuvitellakaan.

Hän tutki näiden elävien mitalien nurjaa puolta noin viisi minuuttia,
ja lausui sitten päätöksensä. Sanat lankesivat kuin tuomio.

"Kaikki palmikot on leikattava pois."

Miss Temple näytti vastustelevan.

"Miss", hän jatkoi, "minä palvelen Mestaria, jonka valtakunta ei ole
tästä maailmasta, minun tehtäväni on kuolettaa näistä tytöistä lihan
himot ja opettaa heitä kaunistamaan itseänsä kainoudella ja siveydellä,
ei palmikoiduilla hiuksilla eikä kallisarvoisilla vaatteilla. Kaikilla
näillä nuorilla ihmisillä edessämme on tukka palmikoitu leteiksi, jotka
itse turhuus olisi voinut tehdä. Sanon vieläkin: ne on leikattava pois,
ajatelkaa, mikä ajanhukka –."

Mr Brocklehurst ei saanut jatkaa: kolme muuta vierasta, kaikki naisia,
astui huoneeseen. Heidän olisi pitänyt tulla vähän aikaisemmin ja
kuulla luento pukeutumisesta, sillä he olivat kaikki loistavasti puetut
silkkiin, samettiin ja turkiksiin. Molemmilla nuoremmilla – kauniita
kuusi- tai seitsemäntoistavuotiaita tyttöjä – oli harmaat,
kameelikurjen sulilla koristetut näädännahkahatut, ja näiden kauniiden
päähineiden alta näkyi runsas, vaalea, taidokkaasti käherretty tukka.
Vanhemmalla naisella oli kallisarvoinen samettiviitta kärpännahkaisine
reunuksineen ja käherretty ranskalaismallinen otsatukka.

Nämä naiset, jotka eivät olleet muita kuin mrs Brocklehurst ja hänen
tyttärensä, otti miss Temple kohteliaasti vastaan ja johdatti heidät
kunniapaikoille huoneen yläpäähän. He olivat nähtävästi tulleet
vaunuissa yhdessä korkea-arvoisen perheenjäsenensä kanssa ja panneet
toimeen perinpohjaisen tarkastuksen yläkerran huoneissa sillä aikaa kun
tämä teki laskut taloudenhoitajattaren kanssa, puhutteli pesijätärtä ja
läksytti johtajatarta. Tämän jälkeen seurueen naiset tekivät erinäisiä
huomautuksia ja moitteita miss Smithille, jonka toimena oli pitää
huolta liinavaatteista ja sänkyvaatteista, mutta minulla ei ollut aikaa
kuunnella heidän puhettaan, sillä toiset asiat kiinnittivät huomioni.

Kuunnellessani mr Brocklehurstin ja miss Templen keskustelua olin
ryhtynyt toimenpiteisiin oman persoonallisen rauhani turvaamiseksi, ja
parhaana keinona pidin kaiken huomion välttämistä. Tässä tarkoituksessa
istuin mahdollisimman kaukana penkilläni, olin olevinani hyvin
syventynyt jakolaskuuni ja koetin pitää tauluani niin, että se peitti
kasvoni. Olisin kenties onnistunutkin, ellei petollinen tauluni olisi
jollakin tavalla luiskahtanut kädestäni ja pudonnut kauheasti rämähtäen
lattiaan. Tämä tietysti veti kaikkien huomion puoleeni. Tunsin, että
kaikki oli menetetty, ja kumartuessani ottamaan särkyneen tauluni
kappaleita kokoilin voimiani pahimpaan. Se tulikin.

"Huolimaton tyttö", sanoi mr Brocklehurst ja lisäsi heti: "Se on tuo
uusi oppilas", ja ennenkuin ehdin vetää henkeäni: "En saa unohtaa, että
minulla on sana sanottava hänestä". Sitten hyvin kovalla äänellä –
kuinka kovalta se tuntuikaan minusta! – "Lapsi, joka rikkoi
kivitaulun, astukoon esiin!"

Omin voimin en olisi liikahtanut, olin kokonaan jähmettynyt, mutta
suuret tytöt, jotka istuivat molemmilla puolillani, nostivat minut
jaloilleni ja työnsivät minut eteenpäin kauheata tuomaria kohti, ja
sitten miss Temple johti minut kauniisti aivan hänen jalkojensa eteen
kuiskaten matkalla:

"Älä pelkää, Jane, minä näin, että se oli vahinko. Sinua ei rangaista
siitä."

Tämä ystävällinen kuiskaus pisti tikarin tavoin sydämeeni.

"Minuutti vielä ja hän halveksii minua", ajattelin, ja silmitön raivo
puhkesi mielessäni toiminimeä Reed, Brocklehurst ja Kumpp. vastaan.

"Tuokaa tänne tuo tuoli", sanoi mr Brocklehurst osoittaen hyvin
korkeata tuolia, jolta järjestäjä oli juuri noussut. Käskyä toteltiin.

"Nostakaa lapsi seisomaan sille!"

Ja minut nostettiin tuolille – kuka sen teki, sitä en tiedä.
Mielentilani ei sallinut minun huomata yksityisseikkoja. Huomasin vain,
että minut oli nostettu mr Brocklehurstin nenän tasalle, että hän oli
kyynärän päässä minusta ja että kaikki nuo purppuraiset ja
hopeanharmaat silkki-, turkis- ja kameelikurjensulkapilvet levisivät
alapuolellani.

Mr Brocklehurst karaisi kurkkuansa.

"Hyvät naiset", hän sanoi kääntyen perheeseensä, "miss Temple,
opettajat ja lapset, te kaikki näette tämän tytön."

Tietysti he näkivät, sillä tunsin että heidän silmänsä olivat
polttolaseina suunnatut kuumeisia kasvojani kohti.

"Te näette, että hän on vielä nuori, huomaatte, että hänellä on
lapsuudelle ominainen koko ja muoto. Jumala on armossaan antanut
hänelle saman hahmon kuin meille kaikille, eikä mikään ulkonainen
merkki erota häntä muista. Kuka voisi uskoa, että vihollinen jo on
ottanut hänet palvelijakseen ja välikappaleekseen? Mieltäni pahoittaa
sanoa tämä, mutta niin on kuitenkin laita."

Hiljaisuus. Lamautuneet hermoni alkoivat jälleen toimia. Tunsin, että
arpa oli nyt heitetty, Rubiconin yli kuljettu, ja että taistelu, jota
ei enää voitu välttää, oli nyt kestettävä.

"Rakkaat lapseni", jatkoi tuo musta marmoripylväs paatoksellisesti,
"tämä tilaisuus on hyvin surullinen, sillä velvollisuuteni on ilmoittaa
teille, että tuo tyttö, joka voisi olla Jumalan pieni karitsa onkin
kadonnut lammas. Hän ei kuulu oikeaan lammashuoneeseen vaan on toisesta
laumasta. Teidän täytyy varoa häntä, teidän täytyy kauhistua hänen
esimerkkiänsä ja jos tarpeellista, välttää hänen seuraansa, sulkea
hänet pois leikeistänne ja tuttavallisista keskusteluistanne.
Opettajat, teidän tulee valvoa häntä, pitää silmällä hänen liikkeitään,
punnita tarkoin hänen sanansa ja tekonsa, kurittaa hänen ruumistaan ja
pelastaa hänen sielunsa – jos pelastus vielä on mahdollinen, sillä
(kieleni ei tahdo totella, kun sanon tämän) tämä tyttö, tämä lapsi,
joka on syntynyt kristityssä maassa, mutta on pahempi kuin moni
pakanalapsi, joka rukoilee Bramaa ja polvistuu Juggernautin edessä,
tämä tyttö on – valehtelija!"

Seurasi kymmenen minuutin hiljaisuus. Olin jo täydellisesti tointunut
ja voin huomata, että kaikki naispuoliset Brocklehurstit vetivät
nenäliinansa taskustaan ja alkoivat pyyhkiä lorgnettejaan. Vanhin
heistä huojutti ruumistaan edestakaisin ja nuoret kuiskailivat
"Kauheata!"

Mr Brocklehurst jatkoi:

"Tämän olen kuullut hänen hyväntekijältään, hurskaalta ja armeliaalta
rouvalta, joka otti tämän orpolapsen luokseen, kasvatti hänet omana
tyttärenään, ja jonka hyvyyden ja jalomielisyyden tämä onneton tyttö
maksoi niin mustalla kiittämättömyydellä, että oivallinen suojelija oli
vihdoin pakotettu erottamaan hänet omien lastensa joukosta, jottei
hänen huono esimerkkinsä tartuttaisi heidän puhtaita sielujaan. Hän on
lähettänyt tytön tänne parannettavaksi, kuten muinoin juutalaiset
lähettivät sairaansa Betesdan sekoitetulle lammikolle. Opettajat,
johtajat, minä pyydän teitä varomaan, ettei vesi hänen ympärillään
tahraantuisi."

Tämän ylevän päätöksen jälkeen mr Brocklehurst pani päällystakkinsa
ylimmänkin napin kiinni, sanoi jotakin puoliääneen perheelleen, joka
nousi, kumarsi miss Templelle, ja purjehti ylhäisen seurueensa kanssa
pois huoneesta. Vielä ovella tuomarini kääntyi:

"Antakaa hänen seisoa vielä puoli tuntia tuolilla, älkääkä salliko
kenenkään puhutella häntä tänä päivänä!"

                                 Suomentanut Tyyni Haapanen.

EMILY BRONTË:

HUMISEVA HAKJU.

Emily Brontën ainoan kirjan sisältönä on kertomus mr Heathcliffin
sammumattomasta rakkaudesta ja vihasta ja lieventymättömästä
katkeruudesta, joka oli syntynyt hänen sydämessään hänen ollessaan mr
Earnhaw'n kasvattina "Humisevan harjun" talossa. Kasvatusisän kuoltua
hänen poikansa Hindley sortaa vierasta orpoa kaikin tavoin; tytär
Catherine menee naimisiin naapurinsa Edgar Lintonin kanssa, vaikka
rakastaakin kasvattiveljeään; kaikesta tästä katkeroituneena Heathcliff
poistuu paikkakunnalta. Hänen palatessaan on Hindley Earnshaw
auttamaton juoppo, jonka talon, "Humisevan harjun", Heathcliff pian
osaa hankkia omakseen, ja jonka poika, Hareton, tulee hänen rengikseen.
Sitten hän menee naimisiin Catherinen miehen sisaren, Isabella Lintonin
kanssa. Catherine kuolee. Hänen tyttärestään, jonka nimi myös on
Catherine, kasvaa äitinsä näköinen kaunis neito. Kun hänestä tulee
Heathcliffin pojan puoliso, joutuu myös Lintonien maatila Heathcliffin
haltuun ja hänen kostonsa on täydellinen. Mutta Heathcliffin poika
kuolee pian ja Catherine rakastuukin serkkuunsa Haretoniin, Hindley
Earnshaw'n poikaan, joka on Heathcliffin renkinä. Kun Heathcliff
kuolee, siirtyy siis "Humiseva harju" takaisin vanhalle omistajasuvulle
ja tuo kolkko lemmen, tuskan ja koston tarina häipyy menneisyyteen.
Tähän liitetyt otteet ovat kirjan lopusta, kertoen Heathcliffin
kuolemasta ja samalla hänen elämänsä keskeisimmästä asiasta, hänen
rakkaudestaan Catherine Earnshaw'hon, jonka haamun hän nyt näkee
alituisesti edessään, estämässä häntä tuhoamasta nuoren parin onnea ja
siitä syntyvää sovitusta. Kertojina ovat taloudenhoitajatar ja
vuokraaja.

Eräänä yönä, kun väki oli mennyt nukkumaan, kuulin hänen poistuvan
alakertaan ja ulos pääovesta. En kuullut hänen palaavan ja aamulla
huomasin, että hän oli yhä poissa. Silloin oli huhtikuu. Ilma oli ihana
ja lämmin, ruoho niin vihreätä kuin miksi sadekuurot ja aurinko vain
voivat sen tehdä, ja omenapuut talon etelänpuoleisella seinämällä
olivat täydessä kukassa. Aamiaisen jälkeen Catherine pyysi minua
tuomaan tuolini ja istumaan käsitöineni kuusten suojaan talon edustalle
ja houkutteli Haretonia kaivamaan ja järjestämään hänen pientä
puutarhaansa. Riemuitsin kevään ihanuudesta ja kauniista, kuulaasta
taivaan sinestä. Nuori emäntäni juoksi portin luo hakemaan kevätesikon
taimia kukkasaran reunusteeksi, mutta palasikin tuoden vain puoli
kantamusta ja ilmoitti, että herra Heathcliff oli tulossa. "Ja hän
puhui minulle", lisäsi Cathy hämmästyneen näköisenä.

"Mitä hän sanoi?" kysyi Hareton.

"Hän käski minun kiiruhtaa pois niin nopeasti kuin pääsin", vastasi
Cathy. "Mutta hän oli ilmeeltään niin erilainen kuin tavallisesti, että
pysähdyin hetkeksi katselemaan häntä!"

"Miltä hän näytti?" tiedusteli Hareton.

"Melkein iloiselta ja hilpeältä. Ei, kovin kiihtyneeltä,
hillittömältä ja iloiselta!" vastasi Cathy.

"Öiset kävelyretket huvittavat häntä siis", huomautin minä muka
huolettomasti, vaikka todellisuudessa olin yhtä hämmästynyt kuin
Cathykin ja halusin nähdä, oliko hänen huomionsa oikea, sillä isännän
ilo ei ollut jokapäiväinen näky. Tekaisin jonkin syyn mennäkseni
sisään. Heathcliff seisoi ovella; hän oli kalpea ja vapisi, mutta silti
oli hänen silmissään omituinen, iloinen loiste, joka muutti koko hänen
kasvojensa ilmeen.

Sinä päivänä hän söi päivällistä kanssamme ja otti
kukkuralautasellisen, kuin aikoen korvata paastoamisensa.

"Minulla ei ole yskää eikä kuumetta, Nelly", hän huomautti, vihjaten
aamulliseen puheeseeni, "ja olen valmis nauttimaan ruokaa jota tarjoat
minulle."

Hän tarttui veitseen ja haarukkaan aloittaakseen syöntinsä, kun
ruokahalu äkkiä näytti häviävän. Hän laski veitsen pöydälle, katseli
kiinteästi ikkunaan, ja nousi sitten ja meni ulos. Näimme
Iopettaessamme ateriaamme hänen kävelevän edestakaisin puutarhassa, ja
Earnshaw sanoi menevänsä kysymään, miksi hän ei syönyt. Earnshaw arveli
meidän loukanneen häntä jollakin.

"No, tuleeko hän?" kysyi Catherine, kun hänen serkkunsa palasi.

"Ei", vastasi tämä, "mutta hän ei ole vihainen. Hän näytti tosiaankin
tavattoman iloiselta. Tein hänet kärsimättömäksi puhuttelemalla häntä
kaksi kertaa, ja silloin hän pyysi minua poistumaan sinun luoksesi; hän
sanoi ihmettelevänsä, miten saatoin kaivata kenenkään muun seuraa."

Tunnin tai parin päästä, kun huone oli siistitty, hän palasi eikä ollut
yhtään tyynempi; sama luonnoton – selvästi luonnoton – ilonilme
tummien kulmien alla; sama veretön ihonväri ja silloin tällöin
paljastuvat hampaat suun vetäytyessä jonkinlaiseen hymyilyyn; vartalo
väristen, mutta ei niinkuin ihminen värisee kylmästä tai heikkoudesta,
vaan niinkuin pingoitettu nuora värisee – voimakasta vavahtelua
pikemminkin kuin vapisemista.

Päättäen kysyä, mikä häntä vaivaa – sillä kukapa muu sen olisi tehnyt
– sanoin:

"Kertokaa minulle, miksi olette niin omituinen, herra Heathcliff? Missä
olitte viime yönä? En tee tätä kysymystä turhasta uteliaisuudesta,
mutta –"

"Teet tuon kysymyksen aivan turhasta uteliaisuudesta", keskeytti
Heathcliff nauraen. "Vastaan siihen kuitenkin. Viime yönä olin helvetin
kynnyksellä. Tänään olen saanut taivaan näköpiiriini. Silmäni seuraavat
sitä: tuskin kolme jalkaa erottaa minut siitä! Ja nyt sinun olisi
parasta mennä! Et näe etkä kuule mitään peloittavaa, jos jätät
nuuskimisen."

Hän ei poistunut talosta enää sinä iltana, eikä kukaan häirinnyt hänen
yksinäisyyttään. Hän nojasi avoimen ikkunan lautaa vasten, mutta ei
katsonut ulos; hänen kasvonsa olivat kääntyneet hämärään huoneeseen
päin. Hiillos oli palanut tuhaksi; huoneessa oli pilvisen illan kostea,
lauhkea tuntu; oli niin hiljaista, että kuului ei vain puron kohina
Gimmertonista, vaan myös sen lirinä, kun se solisi pienien kivien
ylitse tai kiersi suurempia, joita se ei voinut peittää. Kuulimme hänen
kapuavan portaita, mutta hän ei mennyt tavalliseen huoneeseensa, vaan
siihen, jossa on vuodekomero. Sen ikkuna on niin suuri, että kuka
hyvänsä voi mahtua kulkemaan siitä; aloin ajatella hänen suunnittelevan
toista keskiyön retkeä, jota hän ei halunnut meidän aavistavankaan.

"Kummitusko hän on vai verenimijä?" mietin. Olin lukenut sellaisista
hirveistä ihmisiksi tulleista pahoista hengistä. Ja sitten aloin
muistella, miten olin hoitanut häntä lapsena, nähnyt hänen kasvavan
nuorukaiseksi ja seurannut häntä melkein koko hänen elämänsä ajan, ja
miten tyhmää oli ajatella hänestä tällaista. "Mutta mistä hän tuli, tuo
pieni musta lapsi, jonka hyvä mies otti suojaansa omaksi turmiokseen?"
huomautti taikausko, kun vaivuin uneen. Ja puoleksi uneksuen aloin
kiusata itseäni keksimällä sopivia vanhempia hänelle; ja ajatukset,
joita valveilla ollessani olin miettinyt, toistuivat, ja niin seurasin
hänen elämänsä vaiheita uudestaan; viimeksi näin unta hänen
kuolemastaan ja hautajaisistansa, ja ainoa, minkä voin siitä muistaa,
on suuttumukseni, kun sain tehtäväkseni muistokirjoituksen sanelemisen
hänen hautapatsaaseensa, ja kuinka keskustelin haudankaivajan kanssa
siitä; ja kun hänellä ei ollut sukunimeä, emmekä tienneet hänen
ikäänsä, meidän täytyi tyytyä vain sanaan "Heathcliff". Se oli totta:
niin meidän täytyikin. Jos menette kirkkomaalle, näette hänen
hautakivessään vain tämän nimen ja kuolinpäivän.

Päivänkoitteessa heräsin virkistyneenä. Nousin ja menin heti puutarhaan
saadakseni varmuuden, ettei ikkunan alla ollut jalanjälkiä. Ei ollut.
"Hän on jäänyt kotiin", mietin, "ja tänään hän on taas kunnossa".
Valmistin aamiaisen väelle aivan niinkuin ennenkin, mutta käskin
Haretonia ja Catherinea syömään ennenkuin isäntä tulisi alakertaan,
sillä hän lepäsi pitkään. He tahtoivat syödä ulkona, jonne siis katoin
heille pienen pöydän.

Palattuani sisään tapasin herra Heathcliffin alakerrasta. Asetin kupin
kahvia hänen eteensä. Hän veti sen lähemmäksi ja nojasi sitten
kyynärpäillään pöytään ja katseli vastakkaiseen seinään, kuten
otaksuin, tarkastaen yhtä erikoista osaa, ylös ja alas, loistavin,
levottomin katsein, niin hartaana, että hän pidätti hengitystään
toisinaan puoli minuuttiakin.

"Herra Heathcliff! Isäntä!" huusin, "älkää Jumalan tähden tuijottako
ikäänkuin näkisitte yliluonnollisia näkyjä."

"Älä Jumalan tähden huuda noin kovin", hän vastasi. "Käänny ja sano
minulle, olemmeko kahden?"

"Tietysti", vastasin, "tietysti olemme".

Kuitenkin tottelin häntä vasten tahtoani, aivan kuin en olisi ollut
oikein varma. Kättään heilahduttaen hän raivasi aamiaisruoat edestään
ja kumartui nähdäkseen paremmin.

Nyt huomasin, ettei hän katsonut seinään, sillä tarkatessani yksinomaan
häntä näin hänen katseensa pysähtyvän johonkin parin jaardin
etäisyyteen. Se, mitä hän näki, olipa se mitä hyvänsä, tuotti hänelle
ilmeisesti sekä äärettömän voimakasta iloa että tuskaa; ainakin hänen
kasvojensa tuskallinen ja samalla hurmaantunut ilme sai olettamaan
niin. Kuviteltu kohde ei ollut liikkumaton: hänen silmänsä seurasivat
sitä väsymättömän uutterasti, ja vaikka hän puhuikin kanssani, hän ei
koskaan kääntänyt siitä katsettaan. Turhaan muistutin häntä hänen
pitkästä paastostaan. Jos hän vaivautui ottamaan jotakin noudattaakseen
pyyntöäni, jos hän ojensi kätensä ottaakseen leipäpalan, hänen sormensa
kouristuivat nyrkkiin ennenkuin hän sai sen, ja jäivät pöydälle
unohtaen aikomuksensa.

Istuin mallikelpoisen kärsivällisenä ja yritin johtaa hänen ajatuksensa
pois tästä syvällisestä mietiskelystä, mutta hän suuttui ja nousi
kysyen, miksi en antanut hänen nauttia aterioitaan, milloin hän halusi?
Ja hän vakuutti, ettei minun ensi kerralla tarvinnut tarjoilla: voin
tuoda ruoan pöytään ja mennä. Sen sanottuaan hän poistui talosta, astui
verkkaisesti puistokäytävää ja katosi portista.

Tunnit kuluivat tuskallisen hitaasti: toinen ilta tuli. Menin myöhään
levolle, mutta en voinut nukkua. Hän palasi keskiyön jälkeen, mutta ei
mennyt vuoteeseen, vaan jäi alakertaan ja lukitsi oven. Kuuntelin ja
heittelehdin vuoteellani ja lopuksi pukeuduin ja menin alakertaan. Oli
liian kiusallista maata siinä ja vaivata aivojaan tuhansin aavistuksin.

Kuulin herra Heathcliffin askeleet, kun hän levottomasti mittaili
lattiaa ja tuon tuostakin keskeytti hiljaisuuden huokaamalla niin
syvään, että se muistutti voihkaisua. Hän lausui myös yksityisiä
sanoja: ainoa, jonka voin erottaa, oli Catherinen nimi, jota seurasi
jokin raju rakkauden tai kärsimyksen ilmaus. Se lausuttiin kuin
läsnäolevalle henkilölle: hiljaisella äänellä ja hartaasti, suoraan
hänen sielunsa syvyydestä. – – – "Olen liian onnellinen ja
kuitenkaan en ole tarpeeksi onnellinen. Sieluni autuus tappaa ruumiini,
mutta ei tyydytä itseään."

"Onnellinenko, isäntä?" sanoin. "Omituista onnea! Jos kuuntelisitte
minua suuttumatta, neuvoisin teille jotakin, joka tekisi teidät
onnellisemmaksi."

"Mitä se olisi?" hän kysyi. "Sano!"

"Tiedättehän, herra Heathcliff", virkoin, "että olette elänyt
itsekästä, epäkristillistä elämää kolmannestatoista ikävuodestanne
asti, että teillä on tuskin kertaakaan ollut Raamattua kädessänne koko
sinä aikana. Teidän on täytynyt unohtaa tuon kirjan sisällys, ja teillä
on tuskin aikaa muistella sitä nyt. Loukkaisiko teitä, jos
lähettäisimme hakemaan jotakin henkilöä – jonkin uskonsuunnan pappia,
ei ole väliä minkä – selittämään sitä ja osoittamaan teille, miten
kauas olette poikennut sen ohjeista, sekä miten sopimaton olette sen
osoittamaan taivaaseen, ellette tee parannusta ennen kuolemaanne?"

"Olen pikemminkin kiitollinen kuin vihainen sinulle, Nelly", hän
virkkoi, "sillä muistutat minua tavasta, jolla haluan tulla haudatuksi.
Tahdon, että minut viedään kirkkomaahan illalla. Sinä ja Hareton
saatte, jos haluatte, saattaa minua. Papin ei tarvitse tulla, eikä
puheita tarvitse pitää haudallani. Vakuutan sinulle, että olen jo
melkein saavuttanut oman taivaani; toisten taivaalle en anna arvoa
enkä sinne pyri."

"Mutta olettakaamme, että pitäisitte yllä itsepäistä paastoanne ja
kuolisitte siitä, ja teitä kieltäydyttäisiin hautaamasta kirkon
piiriin?" kysyin minä, jota hänen jumalaton välinpitämättömyytensä
pöyristytti. "Mitä siitä sanotte?"

"Sitä ne eivät tee", hän vastasi, "jos ne sen tekevät, täytyy sinun
kuljettaa minut sinne salaa, ja jos jätät sen tekemättä, saat
käytännössä kokea, etteivät kuolleet häviä olemattomiin." – – –

Hän ei kerjännyt enää meidän seuraamme. Hämärän tultua hän meni
huoneeseensa. Koko yön ja vielä aamulla kuulimme hänen valittavan ja
mutisevan itsekseen. Hareton tahtoi mennä sisään, mutta pyysin häntä
hakemaan tohtori Kennethiä. Kun hän tuli, ja minä pyysin päästä sisään
yrittäen aukaista ovea, huomasin sen olevan lukossa, ja Heathcliff
käski meidän mennä tiehemme. Hän voi paremmin ja tahtoi olla yksin;
niinpä tohtori meni pois.

Seuraava ilta oli kovin sateinen – satoi tosiaankin rankasti
päivänkoittoon asti; kävellessäni aamulla talon ympäri huomasin isännän
ikkunan heiluvan avoimena ja sateen viskautuvan huoneeseen. Hän ei voi
olla vuoteessa, arvelin; tuollainen rankkasade kastelee hänet
läpimäräksi. Hän on joko noussut tai on ulkona. Mutta nyt en enää
epäröi, vaan menen rohkeasti katsomaan. Saatuani oven auki väärällä
avaimella huomasin, että huone oli tyhjä, ja juoksin avaamaan
vuodekomeron ovea ja kurkistin sisään. Herra Heathcliff oli siellä –
hän lepäsi selällään. Hänen silmänsä tuijottivat minuun niin terävästi
ja hurjasti, että säpsähdin, mutta sitten hän näytti hymyilevän. En
voinut pitää häntä kuolleena, mutta hänen kasvonsa ja kaulansa olivat
sateen huuhtelemat, hänen vuodevaatteistaan tippui vesi, ja hän oli
aivan hiljaa. Tuulessa heiluva ikkunaristikko oli hangannut rikki hänen
toisen kätensä, joka lepäsi ikkunalaudalla; ei veritilkkaakaan valunut
särkyneestä ihosta, ja hipaistuani sitä sormellani en voinut enää
epäillä: hän oli kuollut ja kangistunut.

Suljin ikkunan, kampasin hänen pitkän mustan tukkansa pois hänen
otsaltaan ja koetin sulkea hänen silmänsä peittääkseni, jos
mahdollista, tuon kauhean, hurmioituneen katseen, ennenkuin kukaan muu
saisi nähdä sitä. Ne eivät sulkeutuneet, vaan tuntuivat pilkallisesti
nauravan yrityksilleni, ja hänen avoimet huulensa ja terävät hampaansa
nauroivat myös! – – –

Maalaisväki, jos heiltä kysyisitte, vannoisi käsi Raamatun päällä, että
hän kummittelee; muutamat sanovat kohdanneensa hänet kirkon luona,
nummella ja huoneissakin. Te sanotte sellaisia puheita joutaviksi
jutuiksi, ja niin sanon minäkin. Ja kuitenkin tuo vanha mies keittiön
lieden luona vakuuttaa nähneensä kaksi aavetta: ne ovat katselleet
Heathcliffin kamarin ikkunasta jokaisena sateisena iltana hänen
kuolemansa jälkeen. – Ja omituinen asia tapahtui minulle noin kuukausi
sitten. Olin menossa Rastaantien moisioon eräänä iltana – synkkänä
iltana, jolloin oli ukkosta ilmassa – ja juuri siinä, missä tie
kääntyy Humisevaan harjuun, kohtasin pienen pojan, joka ajoi lammasta
ja kahta karitsaa; hän itki, ja minä oletin, että lampaat olivat olleet
vauhkoja ja tottelemattomia.

"Mikä pikku miestä vaivaa?"

"Tuolla vuoren onkalossa on Heathcliff ja muuan nainen", hän itki.
"enkä uskalla mennä heidän ohitseen."

Etsin ja löysin pian nuo kolme hautakiveä rinteeltä, läheltä nummea:
keskimmäinen kivi oli harmaa ja puoleksi kukkivien kanervien peitossa;
Edgar Lintonin hautakiven juurta ympäröivät vain pehmeä turve ja
sammal, jotka kiipeilivät ylöspäin; Heathcliffin patsas oli vielä
paljas.

Viivyin niiden ääressä valoisan taivaan alla: katselin, miten
yöperhoset liitelivät kanervissa ja sinikelloissa, kuuntelin, miten
lauhkea tuuli suhisi ruohikossa, ja ihmettelin, miten kukaan voi
kuvitella noiden rauhan maassa nukkuvien nukkuvan rauhattomasti.

                                  Suomentanut Martta Räsänen.

ELIZABETH GASKELL.

Elizabeth Cleghorn Gaskell, o.s. Stevenson, syntyi Chelseassa 1810, jäi
kuukauden vanhana orvoksi äidistään, ja kasvoi tätinsä luona
Knutsfordin pienessä kaupungissa, Manchesterin lähellä. Mentyään 1832
avioliittoon pastori Gaskellin kanssa hän joutui asumaan Manchesteriin
ja tutustumaan työväen olosuhteisiin. Hänen ensimmäinen julkaistu
tuotteensa on runoelma Piirrelmiä köyhäin elämästä (Sketches among
the poor, 1837). Vasta kymmenen vuoden kuluttua siitä hän julkaisi
ensimmäisen romaaninsa nimeltä Mary Barton (1848), jonka aiheena on
työväen asia ja silloinen Manchesterin suuri työtaistelu. Se saavutti
hyvän menestyksen, aiheuttaen mm. sen, että Dickens pyysi häntä
avustajaksi viikkolehteensä Kotoisia tarinoita (Household Words),
johon mrs Gaskell kirjoittikin mm. sarjan Cranfordin, so. hänen pienen
kotikaupunkinsa Knutsfordin kuvauksia (1851-53). Näin syntyi hänen
viehättävä teoksensa Cranfordin seurapiiri (Cranford, suomennettu),
jossa hän mestarillisesti kuvaa koskemattomuuteensa uinuneiden
ikäneitojen pumpulipuhdasta, viileän kaunista ja ylen hienotunteista
elämäntyyliä, menneen, tuskin alkuun päässeen lemmentarinan arkaa
värinää ihanan hellässä, kaukaisessa autereessa, tanttien juhlallista
"korrektisuutta" ja sitä, kuinka rahvaanomaiselta esim. Pickwickia
tyyli vaikuttaa tässä vielä tri Johnsonin asteella olevassa pikku
maailmassa. Elämän syyspuolen kauniilla, rauhallisella viileydellä ei
ole ollut parempaa kuvaajaa ennen mrs Gaskellia. Hänen toinen
romaaninsa Ruth (1853, viettelijä-aihe) menestyi heikommin.
Työväenkysymystä käsittelee Pohjoinen ja etelä (North and South,
1855). 1850 mrs Gaskell oli järviseudulla käydessään tutustunut
Charlotte Brontëhen. Pastori Brontën pyynnöstä hän ryhtyi
kirjailijattaren kuoltua valmistamaan hänen elämäkertaansa, joka
ilmestyi 1857, ja on kirjoitettu tarkoin tiedoin ja taitavasti, minkä
myöhempi tutkimus on todennut. Mrs Gaskellin muut teokset ovat: Rouva
Ludlow (My Lady L., 1859, lyhyitä kertomuksia), Sylvian rakastajat
(S:s Lovers, 1863), Phillis orpana (Cousin Phillis, 1863), ja paras,
kypsynein, vaikkakin kesken jäänyt Vaimoja ja tyttäriä (Whites and
Daughters). 1865 mrs Gaskell kuoli äkkiä sydänhalvaukseen. Vaikkakaan
ei mikään suuri, hän on kuitenkin miellyttävä, terve ja kestävä nimi.

CRANFORDIN SEURAPIIRI.

Oli marraskuun kolmas viikko, joten hämärä alkoi noin kello neljältä.
Kynttilöitä ja puhtaita korttipakkoja järjesteltiin jokaiselle
pöydälle. Tehtiin tuli takkaan; siro palvelustyttö oli saanut viimeiset
määräyksensä; ja siinä me seisoimme parhaimpaamme puettuina jokaisella
kynttilänsytyttäjä kädessä valmiina tuikkaamaan kynttilöihin tulen,
heti kun ensimmäinen kolkutus kuului ovelta. Cranfordin kutsut olivat
juhlallisia tilaisuuksia, joissa naiset tunsivat itsensä hyvin
arvokkaiksi istuessaan yhdessä parhaissa pukimissaan. Niin pian kuin
kolme oli saapunut, istuuduimme pelipöydän ääreen lyömään preferenssiä,
ja minä jouduin onnettomaksi neljänneksi pelaajaksi. Seuraavat neljä
tulokasta sijoitettiin heti toisen pöydän ääreen, ja pian esiintyivät
aamulla ohimennessäni tarjoiluhuoneessa näkemäni teetarjottimet, joista
yksi asetettiin jokaisen korttipöydän keskelle. Porsliini oli
kuuluisaa, hienoa "munankuorta"; vanhanaikaiset pöytähopeat
kimaltelivat kirkkaina; mutta suunavaus oli mitä köykäisintä laatua.

Teenjuonnin aikana kapteeni ja neidit Brown astuivat sisälle, ja
saatoin havaita, että vanha sotilas syystä tai toisesta oli kaikkien
läsnäolevain suosikki. Rypistyneet kulmat kävivät sileiksi, terävät
äänet pehmenivät hänen lähestyessään. Neiti Brown näytti sairaalta ja
melkein synkän alakuloiselta. Neiti Jessie hymyili kuten tavallista, ja
huomasin hänen olevan melkein yhtä suosittu kuin hänen isänsä. Tämä
asettui heti huomiota herättämättä miehen asemaan huoneessa, piti
huolta jokaisen tarpeista, helpotti sievän palvelustytön työtä
täyttämällä tyhjiä kuppeja ja toimittamalla voileipiä niitä haluaville
naisille. Ja kaiken tämän hän teki keveän arvokkaasti, vahvemmalle
kuuluvana aivan luonnollisena velvollisuutena huolehtia heikommista,
esiintyen näin kauttaaltaan todellisena miehenä. Hän pelasi kolmen
pennyn panoksista yhtä vakavalla innostuksella kuin olisi ollut puntia
kysymyksessä; ja kaikkien näiden vieraiden ihmisten parissa hän piti
silmällä kärsivää tytärtäänkin – sillä kyllä tämä epäilemättä kärsi,
vaikka se monista saattoi näyttää vain ärtyisyydeltä. Neiti Jessie ei
osannut pelata korttia, mutta hän jutteli pelin ulkopuolelle jääneiden
kanssa, jotka ennen hänen tuloansa olivat osoittaneet kärsimättömyyden
oireita. Sen lisäksi hän lauloi vanhan ränstyneen pianon säestyksellä,
joka muinoin lienee ollut spinetti. Jessien esittämä laulu oli "Jack of
Hazeldean"; hiukan väärin se kyllä meni, mutta kukaan meistä ei ollut
soitannollinen, vaikka neiti Jenkyns oli sitä olevinaan ja sen vuoksi
löi tahtia – hiukan väärään tahtiin.

Siinä neiti Jenkyns teki varsin kauniisti. Sillä olin huomannut, että
hän vähää aikaisemmin oli Shetlannin villoista puhuttaessa melkoisesti
pahastunut, kun neiti Jessie Brown arastelematta oli maininnut enollaan
olevan kauppapuodin Edinburghissa. Neiti Jenkyns oli koettanut hukuttaa
tunnustuksen kauhealla yskimisellä – sillä jalosukuinen rouva Jamieson
istui Jessietä lähinnä olevan pelipöydän ääressä. Ja mitähän tämä rouva
olisi sanonut tai ajatellut, jos olisi saanut tietää olevansa samassa
huoneessa puodinomistajan sisarentyttären kanssa! Mutta Jessie Brown,
jolta puuttui säädyllisyysaistia – siitä me kaikki olimme seuraavana
aamuna yhtä mieltä, – vain toisti ilmoituksensa ja vakuutti neiti
Polelle helposti voivansa hankkia hänelle todellisia Shetlannin villoja
enonsa välityksellä, jolla on Edinburghin parhaiten lajiteltu
shetlantilaisten tuotteiden varasto. Poistaakseen pahan maun suustamme
ja ikävät äänet korvistamme oli neiti Jenkyns sitten ehdottanut
musiikkia. Sanon siis vieläkin, että hän menetteli hyvin ystävällisesti
lyödessään tahtia.

Kun teetarjottimet jälleen tuotiin esille ja tarjottiin leivoksia ja
viiniä, täsmälleen neljännestä vailla yhdeksän, syntyi yleistä
keskustelua. Vertailtiin pelin tuloksia ja juteltiin taitavista
pistoista. Mutta pian johti kapteeni Brown puheen kirjallisuuden
alalle.

"Oletteko, arvoisat naiset, nähneet Pickwick-kerhon paperien
numeroita?" hän kysyi. (Niitä julkaistiin silloin vihoittain.)
"Suurenmoisia!"

Neiti Jenkyns sattui olemaan Cranfordin edesmenneen kirkkoherran tytär,
ja kun hänellä oli hallussaan joukko käsinkirjoitettuja saarnoja ja
melkoisen hyvä jumaluusopillinen kirjasto, hän piti itseään
kirjallisuudentuntijana ja katsoi jokaisen keskustelun kirjoista
hänelle itselleen heitetyksi haasteeksi. Hän vastasi siis, että hän oli
noita vihkoja nähnyt, jopa lukenutkin.

"Ja mitä niistä pidätte?" huudahti kapteeni Brown. "Eivätkö ne ole
mainioita?"

Näin kannustettuna neiti Jenkyns ei voinut olla lausumatta ajatuksiaan.

"Minun täytyy sanoa, etteivät ne mielestäni mitenkään vedä vertoja
tohtori Johnsonin tuotteille. Mutta niiden kyhäilijä lieneekin nuori.
Kunhan hänellä vain on kestävyyttä, niin kuka tietää, mitä hänestä
saattaa tulla, jos hän ottaa suuren tohtorin esikuvakseen." Tämä oli
ilmeisesti liian paksua kapteeni Brownin tyynesti sulatettavaksi, ja
hänen kasvojensa väreistä saatoin arvata, mitä hänellä oli kielellään,
ennenkuin neiti Jenkyns oli lopettanut lauseensa.

"Onhan kysymys aivan eri asiasta, hyvä neiti", hän aloitti.

"Sen hyvin tiedän", vastasi toinen. "Ja siksipä tuomitsenkin lievästi,
kapteeni Brown."

"Sallikaahan minun esittää teille eräs kohta tämän kuukauden vihosta",
pyysi soturi. "Sain sen vasta tänä aamuna enkä luule, että arvoisat
läsnäolijat vielä ovat sitä lukeneet."

"Kuten tahdotte", vastasi neiti Jenkyns ja kohentausi alistuvasti.

Kapteeni luki kertomuksen Sam Wellerin Bathissa pitämästä "suareesta".
Jotkut meistä nauroivat sydämellisesti. Minä en uskaltanut, koska
asuin perheessä. Neiti Jenkyns istui kärsivällisen vakavana. Kun
lukeminen oli päättynyt, hän kääntyi minun puoleeni ja sanoi lempeän
arvokkaasti:

"Menepäs noutamaan minulle 'Rasselas' kirjastostani, hyvä ystävä."

Tuotuani sen hänelle hän virkkoi kapteeni Brownille:

"Sallikaa nyt minun vuorostani lukea vähän, ja sitten seurueemme voi
lausua arvostelunsa teidän suosikistanne herra Bozista ja tohtori
Johnsonista."

Hän luki erään Rasselasin ja Imlacin välisistä keskusteluista
korkeasävelisellä majesteetillisella äänellä, ja lopetettuaan sanoi:
"Luullakseni olen nyt osoittanut olevani oikeassa antaessani tohtori
Johnsonille etusijan kaunokirjailijana." Kapteeni väänsi suutansa ja
rummutti pöytää, mutta ei virkkanut mitään. Neiti Jenkyns päätti antaa
hänelle ratkaisevan loppuiskun, ehkä kaksikin.

"Minusta on vihoittain julkaiseminen rahvaanomaista ja kirjallisuuden
arvolle sopimatonta."

"Mitenkä julkaistiin Rambler [tri Johnsonin aikakauskirja, tunnettu
kuivuudestaan], hyvä neiti?" kysyi kapteeni Brown matalalla äänellä,
jota neiti Jenkyns ei liene kuullut.

"Tohtori Johnsonin tyyli kelpaa esimerkiksi nuorille aloittelijoille.
Isäni suositteli sitä minulle, kun aloin kirjoitella kirjeitä. Olen
muovannut oman tyylini hänen mukaansa ja ehdottaisin hänen sanontaansa
malliksi suosikillenne."

"Olisin kovin pahoillani, jos hän vaihtaisi tyylinsä mokomaan
pöyhkeilevään kirjoitustapaan", vastasi kapteeni Brown.

Neiti Jenkyns tunsi tämän henkilökohtaiseksi loukkaukseksi tavalla,
jota kapteeni ei saattanut aavistaa. Kirjeiden kirjoittaminen oli hänen
omasta ja hänen ystäväinsä mielestä hänen vahva puolensa. Monen
kirjeluonnoksen olen nähnyt kivitaululle piirrettynä ja korjailtuna,
ennenkuin hän "kulutti puolituntisen juuri ennen postin lähtöä"
vakuuttaakseen ystävilleen sitä tai tätä; ja tohtori Johnsonia hän
todellakin käytti mallinaan näissä kyhäyksissä. – Hän suoristausi
arvokkaasti ja vastasi kapteenin viime huomautukseen ainoastaan: "Minä
pidän tohtori Johnsonia herra Bozia parempana". Ja korosti jokaista
tavua.

Kerrotaan – mutta en takaa sitä todeksi, – että kapteeni Brownin
kuultiin hiljaa hymähtäneen: "Hiiteen tohtori Johnson!" Jos hän niin
sanoi, katui hän sitä jälkeenpäin, mitä todistaa se seikka, että hän
meni seisomaan neiti Jenkynsin nojatuolin viereen ja yritti vietellä
tätä keskusteluun jostakin mieluisemmasta aiheesta. Mutta neiti Jenkyns
oli leppymätön.

(Ensimmäinen luku. Painettu Arvi A. Karisto Oy:n suosiollisella
luvalla.)

                                         Suomentanut Walfrid Hedman.

GEORGE ELIOT.

Englannin huomattavien naiskirjailijoiden rivin päättää tässä
vaiheessa heistä pisimmälle päässyt Mary Ann eli Marian Evans,
kirjailijanimeltään George Eliot (1819-80). Hän syntyi ja kasvoi
maaseudulla, Warwickshiressä, lujaluontoisen ja huomattavasti
yksilöllisen isän suosikkina, saaden kielten- sekä musiikinopetusta.
Äitinsä kuoltua 1836 ja vanhemman sisarensa mentyä naimisiin 1837 hän
hoiti isänsä ja veljensä kodin ja talouden. Lapsuudesta saakka hän oli
ahkera lukija, ihaillen mm. Scottia, jota luki ääneen isälleen. 1841
veli meni naimisiin, jolloin Mary muutti isänsä kanssa maaseudulta,
Griffin maatilalta, "Floss-virran myllyltä", Coventry'in, joutuen
täällä uskonnolliselta ajatustavaltaan hänelle uusiin piireihin.
Seurauksena oli hänen siihenastisen kiihkeän kristillisyytensä
muuttuminen ratsionalismiksi, kieltäytyminen kirkonkäynnistä, ja välien
rikkoutumisen uhka isän kanssa, mikä kuitenkin välttyi Maryn
peräytyessä. Hänen uuden uskonnollisen kantansa ilmauksena on pidettävä
hänen käännöstänsä D. Fr. Straussin Jeesuksen elämästä (Das Leben
Jesu, 1835), joka ilmestyi 1846. Isänsä kuoltua 1849 Mary matkusti
ulkomaille, ryhtyen seuraavana vuonna sieltä palattuaan avustamaan
Westminster Reviewta ja joutuen siten kirjalliseen piiriin, johon
kuuluivat mm. Herbert Spencer ja George Henry Lewes (1817-78, kriitikko
ja filosofi, etupäässä tunnettu Goethen elämäkerran kirjoittajana).
Tänä aikana hän käänsi Feuerbachin Kristinuskon olemuksen (Das Wesen
des Christentums). Vuodesta 1854 Mary Evans eli Lewesin vapaana
elämäntoverina (Lewesin vaimo ei myöntänyt miehelleen eroa) tämän
kuolemaan saakka. Vasta viimemainittuna vuonna, matkalla Berlinissä,
hän luki Lewesille kuvauksen elämästä maalaistalossa ja heräsi tämän
innostamana huomaamaan kirjailijalahjansa. Julkaistuaan kolme
ensimmäistä harjoitelmaansa Blackwood's Magazinessa hän yhdisti ne
kirjaksi nimeltä Kohtauksia papin elämästä (Scenes from Clerical
Life, 1858), kirjailijanimenä "George Eliot". Näin alkoi rikas, arvokas
tuotanto. Adam Bede (1859) saavutti suuren, Jane Eyrelle vertoja
vetävän menestyksen, jota jatkoi huomattavilta osilta
omaelämäkerrallinen Floss-virran mylly (The Mill on the Floss, 1860).
Korkeimman asteensa näissä maaseudun kuvauksissa Eliot saavutti
seuraavassa Silas Marner (1861, suomennettu nimellä Kankuri ja hänen
aarteensa) nimisessä teoksessa. Tyhjennettyään toistaiseksi tämän alan
hän julkaisi historiallisen romaanin nimeltä Romola (1863), aiheena
Savonarola ja hänen aikansa, ja kertomuksen Felix Holt, radikaali
(1866). Sen jälkeen, 1868-71, hän kirjoitti neljä runoelmaa (Espanjan
mustalainen – The Spanish Gipsy, Agatha, Jubalin legenda – The
Legend of J., ja Armgart), palatakseen taas laajassa teoksessaan
Middlemarch (1871-72) maaseutukuvaukseen. Hänen viimeinen,
juutalaisaiheinen romaaninsa Daniel Deronda ilmestyi 1876. Lewesin
kuoltua 1878 syvä alakuloisuus valtasi Eliotin, joka oli hyvin
riippuvainen läheisen henkilön tuesta ja myötätunnosta. 1880 hän solmi
avioliiton vanhan ystävän John Crossin kanssa, mutta poistuikin
elämästä jo samana vuonna. 1879 hän julkaisi Theophrastus Suchin
vaikutelmia (Impressions of Th. S.), joka sisältää sekalaisia
kirjoitelmia. – George Eliotin pääala on hänen nuoruutensa maaseudun,
Keski-Englannin, ihmisten tosioloinen, ulkonaisesti ja sielullisesti
tarkka ja syvä kuvaus. Hän täydentää siis tärkeältä puolelta sitä
Englannin kansan kuvausta, josta Thackeray suoritti ylimystöä ja
Dickens (Lontoon) keskisäätyä koskevan puolen. Heidän luonteensa,
tunteensa, vaikuttimensa, elämän- ja puhetapansa hän tuntee
perinpohjin, osaten ilmaista ne hiuskarvalleen, myötätuntoisella
huumorilla. Hänen maailmankatsomuksensa on alistuneesti pessimistinen,
hänen perustarkoituksensa siveellisten opetusten, eritoten miehen ja
naisen suhteen pyhyyden teroittaminen. Sikäli kuin tämä opettavainen
henki pääsee vallalle, rupeaa esityksen taiteellisuus kärsimään.
Luonteiden kuvaus rakentuu usein pitkistä, perinpohjaisista, pieniin
yksityisseikkoihin kajoavista keskusteluista, minkä johdosta
kertomuksen päärintama etenee leveänä, hitaana vyörynä, matkanteon
väliin tuntuessa yksitoikkoiselta.

FLOSS-VIRRAN MYLLY.

Oli raskas pettymys Maggielle, ettei hän saanut lähteä isänsä mukana
kärryissä noutamaan Tomia koulusta; mutta aamu oli liian kostea, kuten
mrs Tulliver sanoi, pienen tytön mennä ulos parhaassa päähineessään.
Maggie oli ollut päinvastaista mieltä ja tästä mielipiteiden
eroavaisuudesta johtui, että äidin yrittäessä harjata järjestykseen
hänen vastahakoisia mustia suortuviaan, Maggie äkkiä karkasi hänen
käsistään ja painoi päänsä vieressä olevaan vesisoikkoon –
kostonhimoisesti päättäen, ettei sinä päivänä enää tulisi olemaan
mahdollisuutta kiharoihin.

"Maggie, Maggie", huudahti mrs Tulliver jääden istumaan leveänä ja
avuttomana harja sylissään, "mitähän sinusta lopulta tulee, kun olet
noin häijy? Kerron tämän täti Gleggille ja täti Pulletille, kun he
tulevat ensi viikolla, eivätkä he enää varmastikaan sen jälkeen pidä
sinusta. Voi hyvänen aika, katsohan nyt puhdasta esiliinaasi:
läpimärkä. Ihmiset tulevat sanomaan, että on Jumalan rangaistus, että
olen saanut tuollaisen lapsen – he luulevat, että olen tehnyt jotakin
pahaa."

Ennenkuin nämä nuhteet olivat lopussa, oli Maggie jo kaukana
kuuluvilta, menossa vanhan, teräväharjaisen katon alla olevaa suurta
ullakkoa kohden, ravistellen vettä mustasta tukastaan niinkuin
skyeläinen rottakoira, joka on karannut kylvystä. Tämä ullakko oli
Maggien mielipaikka sateisina päivinä, kun ilma ei ollut liian kylmä.
Täällä hän murjotti kaikki pahantuulenpuuskansa, puhellen ääneen
madonsyömille lattialaudoille, seinähyllyille ja tummille orsille,
joista riippui hämähäkinseittejä, ja täällä hän säilytti fetishiä, jota
hän rankaisi kestämistään kärsimyksistä. Tämä oli suuri puunukke, jonka
silmät olivat kerran ihmetelleet maailmaa hyvin punaisten poskien
yläpuolelta. Nyt oli pitkäaikainen olo syyllisen sijaisena kokonaan
kuluttanut pois sen kasvot. Kolme päähän hakattua naulaa muistutti yhtä
monesta ratkaisevasta hetkestä Maggien yhdeksän vuotta kestäneessä
huolten täyttämässä elämässä. Tämän kostonhurman muodon hänelle oli
opettanut vanhan Raamatun kuva, jossa Jaael surmaa Siiseran. Viimeinen
naula oli isketty erikoisella voimalla, sillä puunukke oli siinä
tilaisuudessa esittänyt täti Gleggiä. Mutta heti jälkeen Maggie oli
tullut ajatelleeksi, että jos hän vielä iskisi muutamia nauloja, hän ei
enää helposti voisi kuvitella, että pää oli loukkaantunut hänen
koputellessaan sitä seinää vastaan, eikä voisi hyväillä sitä, eikä
panna puurokääreitä, kun hänen vihansa oli vaimentunut. Sillä täti
Gleggiäkin helliteltiin, kun häneen ensin oli hyvin koskenut, ja hän
oli perinpohjin nöyrtynyt ja pyytänyt anteeksi sisarentyttäreltään.
Tämän jälkeen Maggie ei enää ollut iskenyt nauloja; hän oli vuorotellen
hangannut ja hakannut nuken päätä suurten savutorvien karheita tiiliä
vastaan, jotka nelinurkkaisina pylväinä kannattivat kattoa. Tätä hän
teki tänäkin aamuna ullakolle päästyään, nyyhkyttäen kaiken aikaa
intohimon vallassa, joka hautasi alleen kaiken muun tietoisuuden –
vieläpä muiston pettymyksestä, joka oli sen aiheuttanut. Kun
nyyhkytykset vähitellen vaimenivat ja hankaaminen muuttui vähemmän
raivoisaksi, pujahti äkkiä auringonsäde ikkunaristikon läpi
madonsyömälle seinälaudoitukselle ja sai hänet heittämään puunuken
käsistään ja rientämään ikkunaan. Aurinko alkoi todella tunkeutua
pilvien takaa. Myllyn jyrinä tuntui taas iloiselta, aitan ovet olivat
auki, ja Yap, lystikäs valko- ja ruskeankirjava terrieri, tepasteli
toinen korva nurin kääntyneenä pihamaalla ja nuuski ja tunnusteli
epämääräisesti kuin toveria etsien. Sitä ei voinut vastustaa. Maggie
heilautti tukkansa taaksepäin ja kiiruhti portaita alas, sieppasi
päähineensä panematta sitä päähänsä, vilkaisi ympärilleen ja livisti
sitten aika kyytiä eteisen poikki, jottei tapaisi äitiään, ja oli pian
pihalla pyörien kuin hurja raivotar ja laulaen pyöriessään: "Yap, Yap,
Tom tulee kotiin!" Ja Yap hyppeli ja haukkui hänen ympärillään kuin
sanoakseen, että jos vain meteliä tarvittiin, niin hänessä oli kyllä
koiraa siihen.

"No, no, neiti, pyöritte päänne pökerryksiin ja kaadutte rapakkoon",
sanoi Luke, ylimylläri, iso, leveäharteinen, neljissäkymmenissä oleva
mies, mustasilmäinen, mustatukkainen, ylt'yleensä jauhojen pehmentämä.

Maggie lopetti pyörimisensä ja sanoi hieman hoiperrellen: "Eikö mitä,
Luke, ei minua pyörrytä. Saanko tulla mukaan myllyyn?"

Maggie oleksi mielellään myllyn avaroissa suojissa ilmestyen usein
sieltä musta tukka jauhon puuteroimana pehmeän valkoiseksi, niin että
hänen tummat silmänsä loistivat sen alta entistä säteilevämpinä. Ankara
jyrinä, suurten kivien taukoamaton pyöriminen, herättivät hänen
mielessään aran kunnioituksen tunteen jotakin näkymätöntä voimaa
kohtaan – jauho, joka valui valumistaan – valkea pöly, joka pehmensi
kaikki pinnat ja sai hämähäkinverkot näyttämään hienonhienoilta
pitsikudoksilta – jauhon suloinen, puhdas tuoksu – kaikki tämä
herätti Maggiessa tunteen, että mylly oli oma pieni maailmansa,
erillään hänen ulkopuolellaan olevasta jokapäiväisestä elämästä.
Hämähäkit antoivat hänelle erikoisesti aihetta mietiskelyyn. Hän
ihmetteli, mahtoiko niillä olla sukulaisia myllyn ulkopuolella, sillä
siinä tapauksessa sattui varmasti tuskallisia tilanteita perheiden
keskinäisessä seurustelussa – lihavan, jauhoisen hämähäkin, joka oli
tottunut nauttimaan kärpäsensä hyvin jauhoitettuna, täytyi tietenkin
kärsiä serkkunsa ruokapöydässä, jossa kärpänen tarjottiin au naturel,
ja hämähäkkirouvat varmaan paheksuivat toistensa pukuja. Mutta eniten
koko myllyssä Maggie piti sen ylimmästä kerroksesta – viljasäiliöstä,
jossa oli jyviä korkeissa kasoissa. Niillä hän saattoi istua ja laskea
mäkeä ja näin huvitellessaan hänellä oli tapana keskustella Luken
kanssa, jonka seurassa hän oli hyvin puhelias, hän kun tahtoi että Luke
pitäisi häntä älykkäänä, kuten isä.

Ehkäpä hän tällä kertaa piti tarpeellisena kohottaa arvoaan Luken
silmissä, sillä hän alkoi puhua kuuluvalla, kimakalla äänellä, joka oli
välttämätön näin myllyseurustelussa, liukuessaan jyväkasalla lähellä
sitä nurkkaa, jossa Luke puuhasi.

"Etpä taida juuri lukea muuta kirjaa kuin Raamattua, Luke, vai mitä?"

"En, neiti – enkä paljon sitäkään", sanoi Luke hyvin vilpittömästi.
"Minä en ole lukumiehiä, en tosiaan, neiti."

"Mutta jos lainaisin sinulle jonkin kirjani, Luke? Minulla on paljon
hyviä kirjoja, joita olisi hauska lukea. Minulla on Pugin
Euroopanmatka, jossa kerrotaan kaikenlaisista maailman ihmisistä, ja
jos et ymmärtäisi luettavaa, auttaisivat kuvat sinua. Niistä näkee,
minkälaisia ihmiset ovat eri paikoissa, ja mitä he tekevät. Niissä on
hollantilaisia, jotka ovat hyvin lihavia ja polttavat tupakkaa ja yksi
istuu tynnyrillä."

"Ei, neiti, minulla on hyvin huono käsitys hollantilaisista. Niistä ei
varmasti kannata tietää juuri mitään."

"Mutta he ovat lähimmäisiämme, Luke, – meidän pitäisi tietää jotain
lähimmäisistämme."

"Eivät ne taida olla kovin läheisiä meille, neiti. Muistan tässä, mitä
entinen isäntäni aina sanoi, ja hän oli lukenut ja viisas mies. Näin
hän sanoi: 'Hollantilainen olen, jos milloinkaan kylvän vehnääni
suolaamatta sitä ensin', hän sanoi. Se merkitsee, että hollantilainen
on tomppeli, tai ainakin sinne päin. Ei, ei, minä en aio vaivata
päätäni hollantilaisilla. Tomppeleita on kylliksi ja lurjuksia on
kylliksi, eikä niitä ole tarvis hakea kirjoista."

"Oo", sanoi Maggie vähän nolostuneena, kun Lukella oli näin
odottamattoman varma mielipide hollantilaisista, "ehkäpä pitäisit
enemmän Elävästä Luonnosta. Siinä ei näes puhuta hollantilaisista, vaan
elefanteista ja kenguruista ja villikissasta ja lentokaloista ja
linnusta, joka istuu pyrstöllään – olen unohtanut sen nimen.
Tiedätkös, on seutuja, jotka ovat täynnä näitä eläimiä, hevosten ja
lehmien asemesta. Etkö tahtoisi tietää niistä, Luke?"

"En, neiti, minun tehtäväni on pitää lukua jyvistä ja jauhoista, enkä
voi ehtiä tietämään asioita, jotka eivät kuulu työhöni. Se juuri vie
miehen vähitellen hirteen, kun hän tietää kaiken paitsi sitä, mistä
hänen on ansaittava leipänsä. Ja valheitahan niihin kirjoihin
enimmäkseen on räntätty, niin ainakin niihin papereihin, joita kaduilla
huudetaan kaupaksi."

"Olet aivan kuin Tom veljeni, Luke", sanoi Maggie, haluten kääntää
keskustelun miellyttävään suuntaan. "Tom ei välitä kirjoista. Pidän
Tomista hirveän paljon, enemmän kuin kenestäkään muusta maailmassa. Kun
hän kasvaa isoksi, tulee minusta hänen taloudenhoitajattarensa ja me
asumme aina yhdessä. Voin sanoa hänelle kaiken, mitä hän ei tiedä.
Mutta minusta Tom on viisas, vaikkakaan hän ei pidä kirjoista. Hän
tekee kauniita piiskansiimoja."

"Niin", sanoi Luke, "mutta nytpä hän kimmastuu, kun kaikki kanit ovat
kuolleet."

"Kuolleet", kiljaisi Maggie hypäten alas liukuvalta istuimeltaan. "Voi
kauheata, Luke, luppakorvakinko ja se täplikäs, jonka Tom osti
viimeisillä rahoillaan?"

"Kuolleita kuin myyrät", sanoi Luke, verraten kaneja vainajiin, jotka
riippuivat naulattuina tallinseinään.

"Voi hyvänen aika, Luke", sanoi Maggie surkealla äänellä, isojen
kyynelten vieriessä pitkin hänen poskiaan. "Tom käski minun pitää
huolta niistä, ja minä unohdin. Voi, mitä nyt teen?"

"Nähkääs, neiti, ne olivat siellä kaukana työkaluvajassa, eikä
kenellekään ollut annettu asiaksi hoitaa niitä. Nuori herra taisi puhua
Harrylle ruokkimisesta, mutta kyllähän Harryn tietää – kelvottomin
roikale näillä main. Ei muista muuta kuin oman vatsansa – toivoisin,
että sitä kerrankin oikein nipistäisi."

"Oi, Luke, Tom uskoi, että varmasti muistaisin kanit joka päivä, mutta
miten saatoin, kun ne eivät tulleet mieleen? Voi, nyt hän on niin
vihainen minulle, tiedän, että hän on, ja niin pahoillaan kaneista –
ja minäkin olen niin pahoillani. Voi, mitä pitää minun tehdä!"

"Älkää surko, neiti", rauhoitti Luke. "Ne ovat arkoja olioita, ne
luppakorvaiset kanit – ne olisivat ehkä kuolleet, vaikka niitä olisi
ruokittukin. Metsän elävät eivät menesty kopeissa: kaikkivaltias Jumala
ei sitä salli. Hän loi kanien korvat taaksepäin ja on kapinallista
panna ne riippumaan alaspäin kuin verikoiralla. Tom herra ymmärtää
vasta olla ostamatta sellaisia. Älkää surko. Tahdotteko tulla mukaan
eukkoani katsomaan? Lähden aivan paikalla."

Tämä kutsu suuntasi miellyttävällä tavalla Maggien ajatukset pois hänen
surustaan, ja kyyneleet lakkasivat vähitellen vuotamasta hänen
tepastellessaan Luken rinnalla tämän hauskalle mökille, joka omena- ja
päärynäpuiden ympäröimänä, vieressä arvokas sikolätti, sijaitsi aivan
Rippien rannalla. Mrs Moggs, Luken vaimo, oli kieltämättä hauska
tuttavuus. Hän kestitsi vierastansa siirappileivillä ja hänellä oli
monenlaisia taideteoksia. Maggie aivan unohti, että hänellä tänä aamuna
olikaan mitään erikoista surun syytä, seisoessaan tuolilla huomattavan
kuvasarjan edessä, joka esitti tuhlaajapoikaa sir Charles Grandisonin
puvussa, paitsi ettei hänellä, kuten olisi saattanut odottaa hänen
kehnon moraalinsa perusteella, ollut samaa aistia ja luonteen lujuutta
kuin mainitulla oivalla herralla esiintyäkseen ilman valetukkaa. Mutta
selittämätön paino, jonka kanien kuolema oli laskenut Maggien mieleen,
sai hänet tuntemaan tavallista suurempaa osanottoa nuoren miehen
elämänuraan, etenkin kun hän katseli kuvaa, jossa tämä nojasi puuta
vastaan velton näköisenä, polvihousut napittamatta ja tekotukka
kallellaan, sillävälin kun siat, jotka näyttivät olevan jotakin
vierasta rotua, silminnähtävästi loukkasivat häntä hyväntuulisina
juhliessaan perunankuorien ääressä.

"Olen hyvin iloinen, että hänen isänsä otti hänet luokseen, etkö
sinäkin, Luke", hän sanoi. "Hän oli hyvin pahoillaan, muistathan, eikä
enää tahtonut tehdä syntiä."

"No niin, neiti", sanoi Luke, "eipä hänestä enää taitanut tulla miestä,
yrittipä isä mitä hyvänsä."

Tämä oli tuskallinen ajatus Maggielle, ja hän toivoi hartaasti,
etteivät nuoren miehen myöhemmät vaiheet olisi jääneet
kirjoittamattomaksi sivuksi.

(Neljäs luku: Tomia odotetaan kotiin.)

                                 Suomentanut Aune Tuomikoski.

ALFRED TENNYSON.

Viktorian ajan komean proosan jälkeen on vihdoinkin annettava vuoro
runoudelle, joka tietoisena arvostaan kiistelee sen kanssa ylimmästä
sijasta. Somersbyn pappilassa, Lincolnshiressä, kasvoi vuosisadan
alussa runotaitoisen papin ympärillä suuri perhe, kaikkiaan kaksitoista
lasta, joista kolmen kehtoon runotar oli käynyt tuomassa lahjansa.
Frederick Tennyson (1807-98) hankki pitkän elämänsä aikana runoilijan
laakerit, Charles (1808-79) tuli tunnetuksi hienojen sonettien
sepittäjänä, ja Alfred (1809-92) – maailmankuuluna runoilijana.
Alfred Tennyson, joka nuoruudesta saakka oli vakuutettu
runoilijakutsumuksestaan, jo lapsena harjoitellen säkeiden sepittelyä,
sai alkeisopetuksen isältään, kävi Louthin koulua ja tuli 1827
Cambridgeen. Jo sitä ennen hän oli veljensä Charlesin kanssa,
avustajana myös veli Frederick, julkaissut Kahden veljen runoja
(Poems by Two Brothers). Cambridgessä hän joutui henkisesti
jalostuneeseen ja kohottavaan samanikäisten seuraan (salaiseen
yhdistykseen nimeltä "Apostolit"), ei välittänyt yliopiston ohjelman
mukaisista luvuista, vaan kirjoitti runoja, mm. runoelmat Rakastajan
tarina (The Lover's Tale, julkaistu 1879), ja Timbuktu (1829), jolla
voitti palkinnon. Seuraavana vuonna hän julkaisi ensimmäisen
varsinaisen runokokoelmansa Runoja, etupäässä lyyrillisiä (Poems,
chiefly Lyrical, 1830), joka sisältää muutamia kypsiä, hänen
tuotannossaan säilyneitä, mutta enimmäkseen kehittymättömiä
nuoruudenrunoja. Oltuaan ystävänsä Arthur Hallamin kanssa
Reinin-matkalla kesällä 1832 hän julkaisi saman vuoden jouluksi
Runoja (Poems), joukossa mm. Shalottin lady, Myllärin tytär (The
Miller's Daughter), ja Lootuksen syöjät (The Lotus Eaters).
Ensinmainittu osoittaa, että Tennyson voisi olla sen soinnun
ensimmäinen antaja, jota esirafaelilainen koulu pian niin herkästi
kaiutti; kokoelma sellaisenaan ilmaisee hänen nyt osuneen siihen kuuman
unelman rajalla olevaan värihehkuiseen, romanttisen utuiseen,
aavistettuja intohimoja henkivään, Arthurin tarinoita muistuttavaan
maailmaan, jonka ennen häntä oli löytänyt Keats, ja jota hän nyt
tulkitsee mitä harkituimmalla sana- ja säetaiteella, kuin arabeskeja
kutoen. Arthur Hallamin äkillinen kuolema Wienissä 1833 oli
Tennysonille niin ankara isku, että hänen oli vaikea nousta sen
alta. Kymmeneen vuoteen hän ei julkaissut mitään, vaan pyhitti
runoilijatyönsä ystävänsä muiston palvontaan, kirjoittaen laajan
sikermän elegioja, siihenastisen runosatonsa hiomiseen, ja uusien
aarteiden etsimiseen siitä satumaailmasta, jonka "sesam" oli hänen
vallassaan. 1842 hän sitten julkaisi kaksi osaa Englantilaisia
idyllejä ja muita runoja (English Idylls and other Poems), joissa hän
hienon taiteellisena, hillittynä, runollisesti vihjailevana
romantikkona avaa ovet ylimmän ja kauneimman kaipauksemme
surumieliseen utuvaltakuntaan. Tällä teoksellaan hän sijoitti
runoilijavaltaistuimensa sen lopulliselle korkeustasolle; hänen
elämänsä on tämän jälkeen tyyntä suuruutta, jonka vaihteluna ovat vain
hänen uudet teoksensa. 1847 hän julkaisi laajan runoelman Ruhtinatar
(The Princess), jossa hän ihannoi naisen tehtävää. 1850 hän meni
avioliittoon Charles-veljensä vaimon sisaren kanssa, julkaisi elegiansa
nimellä In Memoriam, ja nimitettiin hovirunoilijaksi, missä
ominaisuudessa kirjoitti 1852 Wellingtonin herttuan hautajaisoodin;
hyvä näyte onnistuneesta ohjelmarunoudesta (Krimin sota) on myös 1854
ilmestynyt kuuluisa Keveän brigaadin hyökkäys (The Charge of the
Light Brigade). Maud runoelmasta (1855) lausui vanha Landor, että
"runous ja filosofia ovat harvoin tätä ennen niin sydämellisesti
sopineet yhteen". 1859 hän julkaisi ensimmäisen sarjan Kuninkaan
idyllejä (The Idylls of the King), joissa hän mitä hienoimmalla sana-
ja säetaiteella, rauhallisesti ja yksinkertaisesti, romanttisin
ututunnelmin, elvyttää Arthurin tarinapiirin. Sarja, joka on omistettu
kuningatar Viktorian puolison, ruhtinas Albertin muistolle, on
ohjelmarunoutta, täynnä Viktorian ajan hienoutta ja hyveellisyyttä,
minkä vuoksi se on joskus merkitty runoilijan laskukauden aluksi.
Kuninkaan idyllit valmistuivat lopullisesti vasta 1872. Muista
runoelmista mainittakoon vielä Enoch Arden ja Pohjolan maanviljelijä
(The Northern Farmer) 1864, Locksley Hall 1886, Demeter ja muita
runoja (D. and other Poems, sisältäen mm. tunnetun Rajan yli –
Crossing the Bar) 1889 ja Oinonen kuolema (The Death of Oenone),
1892. 1875-91 Tennyson julkaisi seitsemän näytelmää, joista neljä
historiallista, saavuttamatta niillä menestystä. – Tennyson oli
ulkonaiselta olemukseltaan jalo, komea, kotkanenä ja korkeaotsa; piti
pitkää tukkaa ja partaa, pukeutui huolimattomasti, tupakoi kovasti;
katsoi tutkivasti ruskeilla silmillään, hymyili surumielisen
satiirisesti; oli hiljainen ja rakasti yksinäisyyttä; oli
ystävyydessään uskollinen; luki runojaan kauniisti matalalla tummalla
äänellä. Nimitettiin pääriksi 1884. Hänen Aldworthissa oleva kotinsa
(rakennettu 1868) tuli jo varhain ihailijain toivioretken päämaaliksi.
– Hän ei ollut kapinoitseva, hyökkäävä henki, vaan valloitti asemansa
Keatsin aseella: kaiken maallisen yläpuolelle kohoavalla kauneudella.
Tätä tulkitessaan hän osoitti synnynnäistä mielikuvien ja ajatusten
hienoa puhtautta (jolla on erikoinen merkityksensä Englannissa),
harvinaista kielen kauneuden ja säveleellisyyden tajua, helähdyttäen
kuuluville lumoavan romanttisia, vakavia, mutta samalla
hellänhaaveellisia sointuja. 60 vuotta hän hallitsi Englannin runouden
valtakuntaa; väliin luultiin jonkun nuoren voiman ilmestyessä hänen
valtakautensa loppuvan, mutta ei: kun pamaus oli ohi ja ruudinsavu
haihtunut, nähtiin Tennysonin istuvan paikoillaan yhtä tyynenä kuin
ennenkin. Säilyykö hänen suuruutensa tulevienkin aikain varrella, on
tietämätöntä, mutta vaikea on kuvitella ihmisiä, joihin eivät tehoaisi
Tennysonin laulujen surumielisesti kaikuvat kertosäkeet, hänen
lemmenvalitustensa kaihoisa musiikki, hänen elegioidensa riutuva murhe,
ja iltakellojensa rauhanhelke. Hänet haudattiin Westminster Abbeyhin.

MYLLÄRIN TYTÄR.

(Välilaulu.)

    Niin kallis, kallis mulle
        on kaunis tytär myllärin;
    jos hänen korvassansa
        timantti olisin,
    hiuslaineen alla koskettaa
    ma saisin kaulaa valkeaa.

    Jos ympärillä varren
        niin hennon, hennon oisin vyö,
    niin kuulla saisin, kuinka
        mua vasten sydän lyö:
    ja kiertyin yhä tiukemmin
    sen hädän, rauhan tuntisin.

    Jos kaulaketju oisin
        ma tuoksuvalla povellaan,
    niin huokaillen tai naurain
        hän sais mun aaltoomaan;
    niin kevyt oisin, ettei vois
    mua yöksikään hän ottaa pois.

LOOTUKSEN SYÖJÄT.

    "Vain rohkeutta!" huus hän näyttäin maata,
    "vie meidät rantaan hyöky aallokon."
    He ennen iltaa lähestyivät maata,
    miss' iltapäivä ainainen kai on.
    Kuin huokuu unissansa rauhaton,
    niin huokui ilma raukeasti mailla.
    Ja laaksoon, valaisemaan kuutamon,
    vuort' alas vaipui puro sauhun lailla,
    pysähtyi, vaipui taas kuin määränpäätä vailla.

    Maa purojen! Yks sauhun lailla noista
    utuisin harsoin kuohui alaspäin,
    ja toinen valon, varjon sokkeloista
    syöks alle vaahtovaippain hyrskyväin.
    Päin merta vyöryi virta kimmeltäin;
    etäällä illan ruskotusta kohti
    nous kolme vuorta ikihangin, jäin;
    ja tuuhein latvoin, jolla kaste hohti,
    myös tumma pinjapuu päin taivaanrantaa tohti.

    Lumottu päivänlasku lännen puolla
    jäi rusottamaan; kautta rotkojen
    ylänkö kellertävä siinsi tuolla
    ja palmurinne, laakso alla sen
    ja niitty verhoama kukkien:
    maa niissä kaikki samanlaisna säilyi!
    Luo purren saapui syöjät lootuksen
    niin tummin kasvoin, joilla rusko häilyi,
    ja silmät lempeät niin suruisina päilyi.

    Tuon velhoyrtin oksia he toivat,
    ja hedelmän tai kukan loistokkaan
    jok' ainoalle auliisti he soivat.
    Ken maistoi niistä, hänen korvissaan
    etäällä hyrskyt rantaan vieraan maan
    kuin surren löi; jos liikkui jonkun huuli,
    soi ääni vaisu niinkuin alta maan;
    ei nukkunut hän niinkuin vieras luuli,
    ja soiton suloisen hän sydämestään kuuli.

    He keltahietikolle istuutuivat,
    ja heitä saartoi aurinko ja kuu.
    Maa isäin väikkyi – kun he uneksuivat, –
    ja vaimo, lapset, orjat, kaikki muu,
    mut raskaalt' yhä tuntui airopuu
    ja vaahtokentät murheen syövereiltä.
    "Pois emme palaa", virkkoi vieno suu:
    muut lauloivat: "Jäi kotisaari meiltä
    taa merten, levähtää jo saamme harhateillä."

                 Kuoro.

    I

    Soi täällä soitto, lankee lempeämmin
    kuin ruusunterät helmaan nurmikon
    tai tyyniin vesiin aamukaste lämmin
    välissä graniittisen holviston;
    ja hellemmin se sieluun koskettaa
    kuin raskas luomi silmää raukeaa;
    se soitto unen myös tuo taivaast' autuaast:
    Ja puhki vilvoittavan sammalen
    muratti täällä nousee maasta,
    ja virrass' itkee parvi lumpeitten,
    unikko louhikkoon pään painaa nuokkuen.

    II

    Miks meille valittu on raskain tie,
    miks epätoivoon meidät tuska vie,
    kun luodut muut niit' ilman elää saivat?
    Miks osa muita ylväämpien lie
    näin yksin kestää rasitukset, vaivat
    ja vaikeroida allapäin
    surusta suruun viskeltyinä näin:
    ei siipiänsä lepuuttaa,
    ei vaellusta päättää saa,
    ei tuta otsallaan ees virvoittavaa unta,
    ei kuulla kuinka sisimmässä soi:
    "Ei iloa, vaan rauhaa, oi!"
    Miks yksin raadamme, kun lepää luomakunta?

    III

    Oi näätkö metsikössä lehden?
    kun poimunsa se avaa terää tehden,
    ja tuulten keinuttaissa oksaa puun
    se viherjöi ja kasvaa, huoletoin.
    Se kylpee hehkuss' aamunkoin,
    yön kasteessa ja kimmelteessä kuun,
    ja syksyllä se keltaiseksi käyden
    kautt' ilman liitää multaan kaivattuun.
    Oi näätkö suvipäivin paisuneen
    täyskypsän omenan ja mettä täyden?
    Syysyöhön putoaa se hiljaiseen.
    Ja lyhykäisen elämänsä myötä
    myös kukka kasvaa, nostaa kruunupään,
    tuleentuu, kuihtuu tekemättä työtä,
    maan multaan juurtuin hedelmöittävään.

    IV

    Niin vihamielinen on tumma sinitaivas,
    mi kattaa meren tummansinervän.
    On kuolo päätös elämän; ah, vaivas
    vain saaliis onko päivilt' elämän?
    Mut mitä meistä. Aika vierii pois,
    ja huulemme on kohta vaienneet.
    Mut mitä meistä. Pysyvää mik' ois?
    Pois meiltä riistetty on kaikki, joista
    jää synkän menneisyyden sirpaleet.
    Mink' ilon paheen kanssa taisteloista
    me saamme? Aalloill' onko rauhaa,
    kun iäti ne nousten, vaipuin pauhaa?
    Levossa kaikki kypsyy ennenkuin
    taas kuihtuu hautaan kallistuin:
    suo meidän pitkään levätä tai kuolla,
    suo tumma kuolema tai uni varjonpuolla.

    V

    Suloista puron lauluun jäädä ois
    ja silmin puoliks ummistetuin olla
    kuin uneen vaipuneena nurmikolla.
    Niin ihanasti sielu unelmois
    kuin ambranhohde, joka myrhapuulla
    värehtii eikä mieli pois;
    sais ystävänsä kuiskailua kuulla
    ja lootuksia syödä näin
    ja katsella kun kareet kellertäin
    niin haurain kaartein vierivät päin rantaa;
    sais sielunsa ja sydämensä antaa
    syleilyyn surumielen lempeän;
    sais uneksia vaiheist' elämän
    parissa monen lapsuusystävän,
    niin monen, siirtyneen jo vainajaksi:
    on vaskiuurnassa vain tuhkaa pivo, kaksi.

    VI

    Me muistaa voimme aviomme armaan
    ja rakkaan vaimon viime syleilyt
    ja kuumat kyynelet; nyt kaikk' on toisin varmaan.
    on kotiliesi varmaan kylmennyt.
    Perintö poikain on: näin outo matkamies
    kuin aave saapuis kemuihin kenties.
    Tai ovat saaren korskat ruhtinaat
    meilt' anastaneet linnat sekä maat,
    ja lauluin runoilija heille kuvaa
    nyt Troijan kymmenvuotiskahakkaa
    ja urotöitämme kuin jotain unhoittuvaa.
    Hajooko sekasortoon saarimaa?
    Se mikä särkyi, silleen jäädä saa.
    On työläs jumalia lepyttää
    ja palauttaa järjestystä jälleen.
    Siell' onkin sekasorto tälleen
    pahempi kuolemaa: on vaivaa, hyörinää,
    ja murhe seuraa murheen kintereillä,
    ja sieltä löytävät vain tuskain lähteen
    sydämet uupuneet jo sotateillä
    ja silmät tuijottaneet johtotähteen.

    VII

    Mut kukkavuoteella ois suloisinta
    lepäillä kehdoss' ilman lempeän
    pään päällä tumma taivaanpinta
    ja onnentäyteisenä rinta,
    ja nähdä verkkaan virran vierivän
    ylitse purppuraisten rinteitten,
    ja kuulla kutsut kaiun kasteisen
    lävitse köynnöstiheikön ja luolain,
    ja katsella kun vesin vihrein, vuolain
    vuo virran kuohuu, syöksyy alitse
    akantusseppeleitten jumalaisten!
    Suloista tuijottaa ois kauas merelle
    ja kuulla suhinaa vain pinjain huojuvaisten.

    VIII

    Lootus kasvaa paljaan kummun alla,
    lootus kukkii virtain rantamalla,
    ja tuuli vieno henkii suvisäin
    kautt' onkaloitten, lehtokäytäväin,
    ja yli nummen tuoksuvan vie pölyt kukkain kellerväin.
    Olemme kyllin seikkailleet ja sinne tänne sinkoilleet
    ja kuohuiss' aallon ärjyvän vain soutaneet ja huovanneet
    miss' ikenistään suihkun syöks tuo hirviö ja velloi veet.
    Nyt vannokaamme, että ainiaan
    asumme kukkuloilla lootusmaan
    kuin parvi jumalten ja unohtain pois ihmissuvun kokonaan.
    Vain nektaria juo ja lepää jumalat,
    kun alhoiss' alla salamoi, ja pilviripset kietovat
    nuo taivaanlinnat kultaiset, maailman kirkkaan saartamat.
    Hymyillen allaan näkevät he nälän, ruton, ahdingon,
    maanjäristykset, taistelut, maan hävitetyn, aution
    ja laivat, jotka uppoaa, ja kädet, jotka ristiss' on.
    He kuuntelevat hymyillen ja suloisesti heistä soi
    se vanha murheen valitus, kun ihmiskunta vaikeroi,
    se laulu, joka tyhjään soi, vaikk' ylväät sanat olla voi:
    se laulu suvun kiusatun, jot' ahtain rajoin kytkee maa,
    ja joka kylvää siemenen ja sadon niukan vaivoin saa
    ja vehnän, rypäleet ja öljyn kokoaa;
    kunis nääntyy pois, ja helvettiin – niin luullaan – heitetään
    yks tuskiin iankaikkisiin, ja toinen pääsee lepäämään
    Elysiumin laaksoihin ja kukkasille painaa pään.
    Ah, varmaan uni armaampi kuin vaiva on, ja ranta lie
    parempi kuin on syöverit ja airo joka voimat vie.
    Levätkää, merimiehet, oi! jo päättyi, veljet, raskas tie.

ODYSSEUS.

    On turhaa toimetonna kuninkaana
    mun elää väliss' autioitten vuorten,
    kun tyyni lies ja vaimo iäkäs
    mua kytkevät, kun säädän sekä jaan
    lait kesyttömän heimon, joka nukkuu,
    syö, kerää aittaan, muttei tunne mua.
    En lepää vielä; aion vaeltaa
    ja juoda sakkaan saakka elämän;
    jo paljon nautin, paljon kärsin yksin
    ja niitten kanssa, joita rakastin,
    niin rannalla kuin merelläkin, missä
    kiis pohjamyrsky läpi pilvilaumain
    ja velloi aaltoja. Sain nimen kuulun:
    näät kulkeissani sydän nälkäisenä
    sain paljon nähdä; tunnen kaupungit,
    maat, valtiot ja ilmastot ja tavat,
    ja arvoa mä nautin kaikkialla;
    ja Troijan kentillä join sodan hurmaa,
    kun vertaisteni kanssa taistelin.
    Oon osa jokaisesta, jonka näin;
    mut kaikki mennyt on kuin holvikaari:
    sen kautta siintää tuntematon maa,
    maailma, jonka näköpiiri haihtuu
    ain etäämmäksi kulkeissani eespäin.
    Niin raskasta on jouten olla ruostuin
    sen sijaan että käytettynä säihkyis –
    ikäänkuin eläis se ken hengittää!
    Vaikk' elämän vois elämällä jatkaa,
    se lyhyt ois; ja jäljellä on mulla
    vain vähän yhdestä. Mut joka hetki,
    mi pelastettiin ikuisuuden yöstä,
    tuo jotain uutta voittonaan; ois kurjaa,
    jos vielä päivänkierron viipyisin,
    jos kytkisin tään hengen harmenneen,
    mi kaipaa palavasti tiedon perään,
    kun lailla tähden viittoilee se vaipuin
    taa ihmismietteen äärimmäisen rajan.

    Mut mull' on poika, nuori Telemakhos,
    hän perii saaren sekä valtikan.
    Hän järkevästi täydentää voi työni
    ja vähitellen lempein säädöksin
    tään karskin vuoriheimon kesyttää
    sen johtain hyödyn, hyvän palvelukseen.
    Hän hellänä ja täysin nuhteetonna
    käy horjumatta velvoituksen tietä,
    ja kotijumalien palvonnasta
    hän huolehtii, kun olen lähtenyt.
    Hän tekee työnsä, minä omat työni.

    On laiva satamassa; purjeet paisuu,
    ja himmeänä siintää meren selkä.
    Te merimiehet, jotka kanssani
    olette ponnistelleet, miettineet
    ja tervehtineet yhtä raisuin mielin
    niin päivänpaistetta kuin ukkossäätä
    ain otsin kirkkain, vapain sydämin –
    me vanhat olemme; mut kunniansa
    ja toimensa on vanhuudellakin.
    Vie kaiken kuolema; mut sitä ennen
    työ jokin tehtäköön, työ jalo, ylväs
    ja arvoinen myös miesten, jotka kerta
    jumalten kanssa ovat taistelleet.
    Veet, vuoret kietoo valon kimmellys:
    jo väistynyt on pitkä päivä; verkkaan
    kuu nousee; monin äänin syvyys huokaa.
    Oi tulkaa veikot, myöhäistä ei liene
    maailmaa uutta käydä etsimään.
    Siis vesille ja vedoin tahdikkain
    taas pyörteet kohisevat viiltäkää!
    Taa päivänlaskun suuntaan sinne, missä
    on kaikki lännen tähdet kylpeneet;
    niin purjehdin mä kuolemaani asti.
    Kenties me kurimukseen vaivumme
    tai saavutamme Onnellisten Saaret
    ja näämme siellä suuren Akilleen.
    Jäi paljon taa, mut paljon vartoo vielä:
    jo haihtui meistä voima, joka ammoin
    maat, taivaat myllersi; mut vähät siitä!
    On meitä karaistunut urhojoukko,
    jo heikontama kohtalon ja ajan,
    mut kannustama tahdon, joka etsii
    ja pyrkii kauas eikä hellitä.

LYÖ, MURRU, LYÖ.

    Lyö, murru, lyö,
        oi meri, harmaata paatta päin!
    Oi että kieli sen haastaa vois,
        mikä painaa mun sydäntäin!

    Kalapoika on onnekas, oi,
        kisaparvessa siskosten!
    Meripoika on autuas, ah,
        kun soutaa hän laulellen!

    Ohi kummun, päin satamaa,
        niin uljaat alukset ui.
    Käsi kosketti, haipui pois,
        soi ääni ja vaimentui.

    Lyö, murru, lyö,
        oi meri, kalliolouhuihin!
    Lumo vieno päivän jo sammuneen
        ei palaja takaisin.

KEVYEN PRIKAATIN HYÖKKÄYS.

    1

    Virstan tien, virstan tien,
    virstan eteenpäin
    suoraan Kuoleman Laaksoon
        ratsasti kuussataa.
    "Eespäin! Kevyt Prikaati!
    Tykkejä kohti!" hän vaati;
    suoraan Kuoleman Laaksoon
        ratsasti kuussataa.

    2

    "Eespäin! Kevyt Prikaati!"
    Säikkyikö ykskään mies?
    Ei, vaikka jokainen ties:
    heidät erehdys vaati
        käymään kuoleman rataa:
    heistä se yhtä lie,
    heille on määrätty tie,
    vaikka se hengen vie;
    suoraan Kuoleman Laaksoon
        ratsasti kuussataa.

    3

    Heidän on pakko kuolla:
    tykkejä tääll' on ja tuolla,
    patteri joka puolla
        ampuu ja lataa.
    Sauhuun ja pauhinaan
    peittyissä järkkyvän maan,
    rohkeina kuoleman kitaan,
    hornan kattilaan,
        ratsasti kuussataa.

    4

    Säilänsuut säkenöivät,
    maahan he kaikki löivät,
    jotka heit' ympäröivät;
    armeija horjui, kun
        alkoi iskuja sataa:
    halki he syöksyivät sauhun
    mykistäin patterin pauhun:
    kasakat ja ryssät
    väistyivät vallassa kauhun
        miekkojen raivoista rataa.
    Takaisin ratsut vei
    hyökkääjät, mutta ei
        heit' ollut kuuttasataa.

    5

    Urhona sai moni kuolla:
    patteri täällä ja tuolla,
    patteri joka puolla
        ampuu ja lataa.
    Sauhuun ja pauhinaan
    peittyissä järkkyvän maan
    saapuivat kidasta hornan
    urhot taisteltuaan,
    vihityt kuolemaan,
    saapuivat jäljelle jääneet,
        mutta ei kuuttasataa.

    Työ oli katoomaton!
    Maailma muistava on
        heidän maineensa rataa.
    Kunniakas oli työ!
    Peitä ei unhon yö
        uljasta kuuttasataa!

            Kaikki suomentanut Yrjö Jylhä.

MAUD.

    Maud, luokseni puistoon käy;
    yön, lepakon mustan jo näin
    pois lentävän; puistoon käy,
    mä portille yksin jäin.
    Lemu kuusamain, ruusujen leyhyttäy
    kuin myskinä ympärilläin.

    Sill' aamu jo hengähtää,
    ja planeetta Rakkauden
    käy taivaan vuoteelle, keskeen jää
    sen keltanarsissien;
    luo auringon, armaansa häviää
    se valohon riutuen.

    Koko yöksi ruusut vain
    jäi huilujen kuunteluun,
    all' ikkunan tahdissa tanssijain
    sous oksa jasmiinipuun,
    siks kunnes lintusen havahtain
    tuli hiljaista, laskeissa kuun.

    "Vain yksi on", liljalle haastelin,
    "kenen kanssa hän riemuita voi.
    Hän on uupunut tanssiin ja leikkihin,
    hänet jospa jo jättäis he, oi."
    Kuun laskeissa puolet jo lähtikin,
    ja puolet, kun nousi koi.
    Nyt hiekalla äänin hiljentyvin
    kumu pyörän viimeisen soi.

    Puhun ruusulle: "Kuluu kiirehtäin
    yö juominkien humuhun.
    Oi huokaatko, nuori ystäväin,
    vuoks erään, jok' ei ole sun?
    Hän on iäti", ruusulle vannoin ma näin,
    "vain mun, vain iäti mun".

    Ja ruusun sielun ma veriini sain,
    kun hallista soi sävelvuo;
    puron solinaa kauan kuulostain
    jäin puutarhajärven luo;
    alas metsään, joka on meidän vain,
    läpi niityn virtaili tuo.

    Miss' astunut ylitse niittymaan
    olet suloisin askelin,
    luo maaliskuun tuuli huoatessaan
    joka jäljestä orvokin
    alas notkoihin, joissa sun kohdata saan.
    Paratiisin laaksoihin.

    Ei maitokukkasta pudonnut
    akasian yhtäkään,
    oli lumme vedessä uupunut
    ja neilikka niityllään;
    koko yön vain ruusu on valvonut
    lupauksesi tietäessään;
    joka ruusu ja lilja on huokaillut
    vuoks sinun ja aamun tään.

    Ylin ruusu sa tarhassa neitojen,
    tule, juhla jo loppunut on!
    Tule säihkyssä satiinin, helmien,
    ylin liljani verraton!
    Suo säteillä ylitse kukkasten
    hiuskruunus kuin auringon!

    Kipuyrtin kyynele kimmeltelee
    ja holvihin putoaa.
    "Elos, kohtalosi jo lähenee!"
    punaruusu nyt huudahtaa.
    Mut ruusu valkea huokaisee:
    "Hän luoksesi myöhään saa."
    Kukonkannus kuiskien kuuntelee
    ja liljakin odottaa.

    Hän saapuu! käynti jos armahan
    miten leijuen liidättäis,
    sydän alle multien, hautahan
    sen kuulis ja sykähtäis;
    satavuotisunesta kuoleman
    kun tomuni heräjäis,
    se liikkuis ja hehkussa purppuran
    hänen jalkainsa juureen jäis.

                     (XII laulu.)
                 Suomentanut Elina Vaara.

ROBERT BROWNING JA ELIZABETH BARRETT BROWNING.

Tennysonin hunajainen, värikäs, kuuman unettava, autereinen,
englantilainen runous sai vastapainokseen Robert Browningin
kosmopoliittisen, vaikeatajuisen älyllisyyden, sielullisen erittelyn,
joka hänen ihailijainsa mielestä hakee vertojaan Shakespearesta saakka,
vaikka hän ei varsinaisesti harrastakaan luonteiden tutkimista draaman
puitteissa, vaan erikoistuu niiden ilmentämiseen etupäässä
yksinpuheluissa, sieluntunnustuksissa. Robert Browning (1812-89) oli
varakkaan lontoolaisen pankkivirkamiehen poika, jonka suvussa on oltu
toteavinaan juutalaista ja jossa varmasti oli skottilaista,
kreolilaista, saksalaista (äiti oli saksalainen) ja englantilaista
verta. Hän oli ruskeatukkainen, germaanisesti rusoposkinen ja
sinisilmäinen, vilkas sekä lapsena että vanhuksena, rakenteeltaan ja
olemukseltaan tukeva ja luotettava kuin hyvinvoipa kauppaneuvos,
hienosti pukeutuva terve mies, joka ojensi ystävilleen avomielisesti
molemmat kätensä. Eräät seikat, mm. se, että hän kävi suutelemassa
kynnystä, jonka yli oli vienyt vaimovainajansa vihille, viittaavat
siihen, että hänessä oli annos teatterimaista tunteellisuutta. Hän oli
runoilijana varhaiskypsä, ihaillen Byronia ja varsinkin siihen aikaan
aivan tuntemattomia Shelleytä ja Keatsia, sairasti edellisen
aiheuttaman ateismin nuoruustaudin, oli jonkin aikaa kasvissyöjä, –
valmistui yleensä kutsumukseensa tällaisten varsinkin runoilijain
elämässä tavallisten kehitysetappien kautta. Saatuaan alkusivistyksen
etupäässä yksityisopetuksen avulla ja opiskeltuaan kreikkaa Lontoon
yliopistossa hän antautui elämään vain kulttuuri-ihmisenä, toivoen
kerran luovansa pysyväarvoista runoutta. Sivistystään hän täydensi
matkustelemalla, oleskellen mm. 1833-34 Venäjällä, sekä paljon
Italiassa, johon oli erikoisesti kiintynyt. Runoelmat Pauline (1833),
Paracelsus (1835) ja perin hämärä Sordello (1840), jota lukiessaan
kirjailija Douglas Jerrold luuli tulleensa idiootiksi, koska ei voinut
huomata siinä mitään järjellistä ajatusta, sekä näytelmä Strafford
hankkivat hänelle hiukan mainetta – Dickensin kriitikko, ystävä ja
elämäkerran kirjoittaja, Viktorian kauden tri Johnson, John Forster mm.
huomasi hänet kiittäen –, mutta ensimmäisen varsinaisen voittonsa –
ja senkin hyvin rajoitetussa piirissä – hän saavutti 1841
aloittamallaan sarjalla Kelloja ja granaattiomenia (Bells and
Pomegranates), johon tuli kuulumaan kahdeksan eri osaa ja joka
valmistui 1846. Ensi osaan sisältyy draamallinen runoelma Pippa menee
ohi (Pippa passes), josta Browningin runous ilmenee lyyrillisimmillään
ja onnistuneimmillaan. Felippa eli Pippa on pieni italialainen
silkinkehrääjätär, joka liittää yhteen sarjan kohtauksia esiintymällä
niissä kaikissa ja antamalla niille tosi runollista sisältöä
viattomalla, helisevällä linnunlaulullaan ja aurinkoisella
olemuksellaan, joka vaikuttavasti asettuu häntä ympäröivän syyllisen ja
synkän maailman vastakohdaksi. Palattuaan Italiasta 1845 Browning
mieltyi runoilijatar Elizabeth Barrettin runoihin, pääsi lopulta
hänen tuttavuuteensa, rakastui tähän hentoon, keuhkotautiseen,
gasellisilmäiseen ja tummakiharaiseen naiseen, kirjoitti ja sai
1845-46 sikermän lemmenkirjeitä, joiden ihanteellisuuteen ei ole mitään
lisäämistä, meni salaa (sillä Elizabethin isä oli jyrkästi kieltänyt
tyttärensä ajattelemasta avoliittoa) naimisiin hänen kanssaan (1846) ja
vei hänet viikkoa myöhemmin isän tietämättä pois kotoa suoraan
Italiaan, jossa, enimmäkseen Firenzessä, he sitten asuivat – lyhyitä
kotimaassa käyntejä lukuunottamatta – Elizabethin kuolemaan saakka
1861. Tätä tekoa ei hra Barrett (jota tässä suhteessa tuskin voi pitää
normaalina) milloinkaan antanut anteeksi, palauttaen tyttärensä kirjeet
avaamattomina. 1848 Browning julkaisi uuden painoksen Kelloista ja
granaattiomenista, lisäten siihen uusia runoja. Ensi kerran hänen ei
nyt itsensä tarvinnut maksaa painatuskustannuksia. Hänen seuraavasta
tuotannostaan mainittakoon Miehiä ja naisia (Men and Women, 1855),
51 kohtalon ja sielun maalausta, joissa hän esim. saattaa kuvitella,
minkälaisena Lazarus sielullisesti eli ja oli kuolleista heräämisensä
jälkeen. Vaikkakin helppotajuisempia, runoilijan ajatusten nopea
siirtyminen asiasta toiseen, mielikuvien pursuava runsaus, vaatii
kuitenkin lukijalta jännittynyttä, väsyttävää tarkkaavaisuutta.
Browningin suursaavutus on 12 osaa sisältävä runoelma Sormus ja kirja
(The Ring and the Book, 1868-69), jonka aiheena on vanha italialainen
Franceschinin murhajuttu: aviomies palkkaa rosvot surmaamaan nuoren
vaimonsa ja tämän kasvatusvanhemmat. Siitä, miten tämä tapahtuma
vaikuttaa ympäristöön, syntyy sarja syviä, inhimillisesti tosia sielun-
ja luonteenkuvia. Vasta tällä teoksellaan Browning sai aikalaisensa
yleisemmin vakuutetuiksi siitä, että hän oli todellinen runoilija,
minkä jälkeen hänelle osoitettiin suurta huomaavaisuutta ja
kunnioitusta, mm. perustamalla erikoisia Browning-seuroja. Robert
Browning kuoli Venetsiassa, mutta haudattiin Westminster Abbeyhin. –
Hänen puolisonsa Elizabeth Barrett Moulton Barrett (1806-61) oli
etevälahjainen, varhaiskypsä runoilijakyky, joka oli saanut
perusteellisen klassillisen sivistyksen, mm. laajat tiedot
kreikankielessä. Selkävian vuoksi hän joutui 15 vanhana pitkiksi
ajoiksi vuoteeseen, tullen senkin vuoksi kuluttaneeksi aikaansa
tavallista enemmän lukemiseen. Perheen muutettua Lontooseen 1835
hänessä rupesi ilmenemään keuhkovian oireita. Ensimmäiset runonsa hän
oli julkaissut jo 1826, Aiskhyloksen Prometheus-käännöksen 1835, ja
jatkoi nyt tuotantoansa mm. kokoelmalla Serafim ja muita runoja (The
Seraphim and Other Poems, 1838) ja suurta huomiota herättäneellä
Lasten valituksella (The Cry of the Children, 1841), josta
teollisuuden pienten uhrien itku järkyttävästi kuuluu. 1844 hän
julkaisi Runoja kaksi osaa, saavuttaen yleistä tunnustusta.
Avioliiton jälkeen, Italian suotuisassa ilmastossa, hänen terveytensä
aluksi huomattavasti vahvistui. Hänen tuotannostaan tältä ajalta on
mainittava Portugalittaren sonetteja (The Sonnets from the
Portuguese, 1850), Casa Guidin ikkunat (C. G. Windows, 1851), ja
omaelämäkerrallinen runoelma Aurora Leigh (1856). Hänen nauttimalleen
maineelle kuvaavana kerrottakoon, että eräissä piireissä kannatettiin
hänen nimittämistään hovirunoilijaksi Wordsworthin jälkeen,
huomaavaisuuden osoitukseksi kuningatarta kohtaan. Hän kuoli äkkiä ja
on haudattu Firenzeen. Syvä tunteen voima ja naisellinen hienous
yhtyneinä selkeään muototaitoon on vakiinnuttanut hänen mainettansa mm.
lemmensonettien sepittäjänä. Mahdollista on, että hänen suruisen
viehättävä elämäntarinansa ja hänen runoutensa hieno yleistajuisuus
pitää hänen mainettansa hengissä vielä silloinkin, kun hänen miehensä
runous on vaikeatajuisuutensa vuoksi vaipunut vain harvojen
omaisuudeksi, ehkäpä unohduksiin.

ROBERT BROWNING:

KEVÄT.

    Kevät kukkea,
    aamu ihana,
    kello seitsemän,
    kaste kaunista;

    leivo lennossa,
    mato oksalla,
    Luojan lempeän
    kaikki lapsia!

       Suomentanut Elina Vaara.

HAMELNIN PILLIPIIPARI.

    I

    Hameln on kaupunki Saksassa
    ihan kuulun Hampurin tienoilla;
    sen ympärille on rakettu muuri,
    jota Weser-virta, syvä ja suuri,
    etelän puolelta loiskuttaa;
    niin kaunista paikkaa et nähdä saa.
    Mut aikoihin, joista nyt kerron tarun
    (jo kuudettasataa vuotta on siitä)
    oli kaupunki vallassa itkun ja parun,
    joka karmii vieläkin selkäpiitä.

    II

    Rotat!
    Niist' oli vaiva vasta!
    Ne kissoja tappoi, ne koiria söi,
    ne purivat kehdossa pikkulasta,
    ne liemen latkivat kattilasta,
    ne ruokakaapeissa elämöi,
    ne veivät leivät ja juustonpalat,
    ne ryösti pytyistä suolakalat,
    ne auki mursivat sylttipurkit,
    ne pesikseen käyttivät talviturkit
    ja riistivät naisilta puheenvuoron:
             ei uskois ikinä,
             mikä vingunta, vikinä
    nous ilmoille kiljuissa rottien kuoron.

    III

    Mut raatihuoneelle viimein juoksi
    väki kaupungin huutaen vimmoissansa:
    "Pormestarilt' apua vartoo kansa;
    ja raatimiehiltä – senkö vuoksi
    me ostimme, hukaten kansan rahat,
    nuo viitat ja reunoihin kärpännahat,
    että sallitte meille sen tuhannen pahat!
    Teit' ikä jo painaa ja ihramahat,
    ei kaupungin menestys liikuta teitä!
    Ylös, herrat! Päätänne vaivatkaatte,
    vaikk' oiskin se niinkuin pölkky mätä,
    ja miettikää, mikä auttais meitä,
    tai tottavie! te potkut saatte!"
    Pormestari keralla raadin tätä
    suu ammolla kuunteli, mielessä hätä.

    IV

    Ovensa raati nyt sulki
    ja mietti tunnin, kunnes julki
    pormestari huus: "Myyn kaapuni pois!
    oi etten koskaan sit' ottanut ois'
    On helppo käskeä miettimään –
    olen raapinut kohta kaljuksi pään
    ja miettinyt, mutta sen turhaksi nään.
    Se rotanloukku, se pyydys tuokaa!"
    Mut annas olla kun siinä hän huokaa,
    niin ovelle hiljaa koputetaan.
    "Varjele!" huus hän. "Mitä se on?"
    (Ylen paksu on hän, istuissaan
    siin' ympäröimänä neuvoston.)
    "Joku raapaisi kai vain jalallaan.
    Kun rotista luiskahduksenkin kuulen
    sydänhalvauksen jo saavani luulen!"

    V

    "Sisään!" huusi hän rohkeasti:
    ovest' astui olento kummallinen!
    Oli hänellä kaapu maahan asti
    osaks punainen, osaksi keltainen.
    Hän oli laiha ja pitkä mies,
    sinisilmät hehkuivat niinkuin lies,
    hän varmaan paljon näki ja ties;
    oli hiukset vaaleat, iho tumma,
    ei parta verhonnut poskia, suuta,
    mut huulilla värehti hymy kumma;
    ei miehen syntyä, sukupuuta
    tai ikää arvata voinut kukaan
    tuon oudon asun ja ilmeen mukaan.
    Mut eräs huudahti: "Tottamaarin
    pasuunan ääni mun isäni vaarin
    tuo hautaholvista, liinoilta paarin!"

    VI

    Luo neuvospöydän hän astui ja laati
    näin sanansa taitavat: "Arvoisa raati!
    On hallussani salainen valta
    kaikk' eläimet lumota auringon alta:
    niin merestä, maalta kuin taivahalta
    mua seuraa ne, minne ikinä lähden.
    Erittäinkin käytän outoa hurmaa,
    kun on kyseessä eläimet, joiden tähden
    saa ihmiset kärsiä tuhoa, turmaa:
    kyykäärmeet, myyrät ja hyönteisten suku.
    Mua pillipiipariks sanoo kansa."
    Ja hän sormeili nauhaa kaulallansa,
    punakeltaista, kuin oli myöskin puku;
    ja huilu riippui narussa hällä.
    (Ja kun se kosketti laihaa kättä,
    niin näytti siltä, kuin viipymättä
    hän soittaa olisi halunnut tällä.)
    "Vaikk' olenkin kulkuri kurja", hän sanoi,
    "tataarien kaani mult' apua anoi,
    kun sääskipilvi valtavan suuri
    maan hukuttanut kai muuten ois,
    ja Nizamist' Aasian puolla juuri
    minä hirmulepakot ajoin pois:
    minä säälin teidän pulaanne pahaa,
    rotat surmaan, käyttäen kummaa taikaa,
    jos maksatte tuhannen kultarahaa."
    "Tuhat? Kymmenen tuhatta!" yhtä aikaa
    pormestarin, raadin ääni kaikaa.

    VII

    Ja kulkuri kadulle asettuin
    loi katseensa pilliin hymysuin
    kuin muistellen, minkä voiman salas
    tuo pilli, jolla hän soittaa halas;
    ja tuntien taitonsa mainiosti
    hän huulillensa nyt pillin nosti.
    Sinivihreinä säihkyivät silmät syvät.
    kuin liekkiin viskaisit suolajyvät;
    kun piipahutti hän kerran ja kaksi,
    kuin kohu armeijan kaukaa kaikui
    ja kohina paisui pauhinaksi
    ja se ukkosenjylynä viimein raikui;
    syöks esiin nyt rottia hirveät luvut,
    tuli suuret ja pienet, vahvat ja heikot.
    tuli ruskeat, mustat ja harmaapuvut,
    tuli nuoret veitikat, vanhat peikot,
    isät, äidit, siskokullat ja veikot,
    sedät, serkut ja kaukaisemmatkin suvut.
    tuli hienoviikset ja paksuhännät,
    hoikkasääret ja lyhyenlännät –
    ne soittajan jäljissä innoin juoksi,
    kun pillin sävelet kiehtoen soivat,
    ne kadulta kadulle karkeloivat,
    kunis matkan katkaisi mahtava vuoksi.
    ja Weser-virta ne kaikki nieli!
    Eräs sentään, joll' oli Caesarin mieli,
    ui yli ja rannalle noustuaan
    (niin aikakirjoissa mainitaan),
    kun saavutti vihdoin rottien maan,
    näin kertoi: "Kun piipahti pillin ääni,
    niin soinnut ja tuoksut huumasi pääni;
    kuin kypsät omenat, rypäleet
    ois painimessa musertuneet,
    kuin sylttipurkkeja murrettu ois,
    voipytyistä lyöty vanteet pois,
    ovet ruokakaappien aukaistu
    ja pulloista korkit laukaistu
    ja traaniöljy virrannut maahan;
    oli kuin olis kuiskannut ääni hellä
    (ei harpun kieliä helskytellä
    niin kauniisti): 'Nyt, rotat, riemuitkaahan!
    On maailma ruokakammio – suokaa
    nyt herkkujen maistua, vieraita tuokaa!
    Saa haistaa ja maistaa, nyt syökää ja juokaa.
    on suurusta, päivä- ja iltaruokaa.'
    Ja kun sokerikakku ruskea, suuri
    kuin aurinko loisti eessäni juuri
    ja houkutti: 'Minua pure ja murra!'
    – Sain henkeni menoa aalloissa surra."

    VIII

    Olis pitänyt nähdä sun Hamelnin kansa:
    he kelloja soittivat innoissansa,
    että kirkontorni se huojui ihan.
    Pormestari huusi: "Nyt seipäitä myötä,
    sohikaa nurkat jokaisen pihan!
    Saa rakennusmestari, nikkari työtä.
    Niin, paljon on tehneet rotat jo pahaa,
    niist' älköön jälkeä jääkö tälleen!"
    Mut torille pillipiipari jälleen
    käy lausuen: "Tuhannen kultarahaa!"

    IX

    Vai tuhat kultarahaa hän vaati!
    Pormestari suuttui kuin myös raati.
    Pian taasen he hiukan juhlia voivat:
    kas silloin maistuvat viinit oivat,
    ja puolet jos tuosta rahasta käyttää,
    voi reininviinillä sammiot täyttää.
    Saisko nyt summan sellaisen
    maankiertäjä kirjavakaapuinen!
    Pormestari viittas rantaa kohti:
    "Työs täytit, se virran äyräälle johti.
    Näin rottien syöksyvän syliin veen,
    mikä kuoli, ei herää se uudelleen;
    nyt, ystävä, suoritan sulle laskun:
    saat juomarahoja kerrakseen,
    jää jotakin vielä pohjalle taskun,
    – kai ymmärrät leikiksi taannoisen kaskun.
    Tuhat kultarahaa! Viiskymmentä riittää!
    Kun senkin saat, voit nöyrästi kiittää."

    X

    Pillipiipari hurjana huus:
    "Pila pois! Mua vartoo tehtävä uus!
    Näät päivälliseksi ehtiä aion
    taas Bagdadiin, miss' einettä haukkaan,
    pääkokki on luvannut keiton maukkaan,
    kaliifin keittiöstä kun taion
    ma skorpioonit tarkkaan pois:
    hänen kanssaan en maksusta riidellä vois;
    mut palkasta nyt jos äyrikin puuttuu,
    jos pillipiipari teihin suuttuu,
    niin vannon, ett' ääni pillin muuttuu."

    XI

    "Häh?" kuului vastaus pormestarin,
    "mua tohditko verrata kokkeihin,
    sinä tilkkumekkoinen, kurja konna,
    joka pilliäs luritat toimetonna?
    Mua pilkkaat, mies! Siis käyntiin palkeet.
    ja puhalla pilliis, niin että halkeet!"

    XII

    Ja pillipiipari uudestaan
    lähti katua vaeltamaan.
    Ja ruokopilliinsä hienoon, pitkään
    hän puhalsi kolmasti (sävelet mitkään
    niin lempeästi ei ole soineet,
    niin lumota, kiehtoa koskaan voineet):
    kuin tuulen tohina kuului jo kohina,
    lopuks ihmisten iloinen tungos ja sohina,
    avojalkojen laputus, puukengän koputus,
    kätösten taputus, huuto ja hoputus,
    ja niinkuin kanat jyvien perään
    taloista vyörähti yhteen kerään,
    täyttäen kadulla käytävät, ojat,
    nyt kaikki kaupungin tytöt ja pojat.
    Niin karkeloiden ja naurain lapset
    kirkassilmäiset, hulmuhapset
    ja helmihampaiset kadulle juoksi
    suloisen, kiehtovan soiton vuoksi.

    XIII

    Pormestari ja neuvoskunta
    kai näkevänsä nyt luuli unta,
    he jäykistyivät kuin pölkyiks ikään,
    ei heit' ois siirtänyt mahti mikään,
    ja sanat kurkussa tekivät tenää.
    He hämmästellen vain nähdä voivat,
    kuink' eespäin lapset ne karkeloivat.
    Mut tuskin hengähtääkään enää
    pormestari ja raati tohti,
    kun pillipiipari matkan johti
    pääkadulta Weserin rantaa kohti!
    Mut etelästä hän suunnan muunsi;
    päin länttä, päin Koppelbergin vuorta,
    joka ylväänä suoraan edessä puunsi,
    hän johdatti saattoansa nuorta.
    Ja silloinkos riemu syntyi vasta:
    "Ei ylitse pääse hän huipusta tuosta!
    Hänen täytyy lakata lurittamasta,
    ja takaisin voivat lapsemme juosta!"
    Mut, kas, kun he vuorelle ehtivät juuri –
    kuin onkalo ammottavainen, suuri
    sen seinään aukeni portti heti,
    pillipiipari sisälle kulki
    ja lapset kaikki hän mukaansa veti
    – sen jälkeen porttinsa vuori sulki.
    Sanoinko kaikki? Ei! Oli yksi,
    eräs rampa ei ehtinyt toisten mukaan,
    ja vaikkei uskoa vois ehkä kukaan,
    hän tunsi itsensä hyljätyksi
    ja kertoili vuosia jälkeenpäin:
    "Tääll' ollut on kolkkoa jälkeen sen.
    kun leikkikumppaneistani jäin!
    Sitä murehdin alati, että en
    nää ihmeitä, joita näkevät muut;
    näät lupashan pillipiipari,
    ett' ihanan maan hän näyttäisi,
    veet loiskii siellä ja hedelmöi puut,
    on kukkien loisto sanomaton,
    ja kaikki uutta ja outoa on:
    kuin riikinkukot on varpuset siellä,
    sen seudun koiria kilpatiellä
    ei meidän hirvemme voittaa vois,
    on mehiläisiltä piikit pois,
    ja hevoset kiitävät kotkan siivin:
    mut juuri kun olin varma aivan,
    pian että jättäisin vamman ja vaivan,
    niin soitto lakkasi – hiljaa hiivin
    pois kummun juurelta, jonne jäin
    minä seisomaan ihan yksinäin,
    yhä rampana onnuin, en saanut juosta,
    en tiedä mitään seudusta tuosta!"

    XIV

    Voi surkeutta Hamelnin!
    Tuli mieleen monenkin porvarin
    pyhän kirjan muistutus: Kameelin
    on neulansilmästä helpompi päästä
    kuin rikkaan astua taivaaseen!
    Pormestari ei vaivoja säästä
    tuon pillipiiparin löytääkseen;
    miest' etsii jo lähetit kaikkialta,
    ja heille on annettu vapaa valta
    luvata kultaa ja hopeaa
    niin paljon kuin soittaja halajaa,
    kun lapset hän kotiin vain johdattaa.
    Mut kun he turhiksi näkivät vaivat,
    kun lähetit tyhjinä palata saivat,
    pormestari ynnä korkea raati
    lain muotoon tarinan synkän laati,
    rivit viimeiset muistan siitä, en muuta;
    "... niin ettei syntyisi turmio uus
    kuin kahdeskolmatta heinäkuuta
    tuhat kolmesataa seitsemänkymmentäkuus."
    Ja ettei se paikka unohtua vois,
    jota pitkin lapset pakeni pois,
    he Pillipiiparin kaduks sen risti –
    ken sillä kadulla tanssiksi pisti
    tai povestansa ken pillin veti,
    hänet erotettiin virasta heti;
    sen varrelta kapakat pois piti siirtää,
    ei loukata saanut sen rauhaa mikään;
    ja jotta säilyisi iästä ikään
    tää tapaus synkkä, he antoivat piirtää
    sen luolan kohdalle patsaaseen,
    ja suuresta kirkonikkunasta
    voit lukea tarinan kulkijasta,
    joka lumosi lapset soitollansa.
    Mut olinpa jotakin unohtaa –
    on kaukana Transsylvanian maa,
    siell' asuu merkillinen kansa,
    muist' eroo se tavoilta, vaatteiltansa,
    ja sen kieli on lisäksi omituinen;
    ja naapurit tietää, että muitten
    nous vuoren alta tuo kumma suku,
    syvältä mannun uumenista;
    näät sinne heitä on tarinan mukaan
    jo ammoin johdettu suuri luku
    Saksasta, Hamelnin kaupungista –
    mut kuinka ja miksi, ei muista kukaan.

    XV

    Niin sinä kuin minäkin, päätös vakaa
    nyt tehkäämme kumpikin omasta takaa:
    jos pillipiiparilt' apua saamme,
    mitä luvanneet oomme, se maksakaamme!

TAPAUS RANSKALAISSODASSA.

    Sai Regensburgin kohtalon
    se päivä ratkaista,
    ja herramme Napoleon
    hän seisoi kummulla
    käsvarsin ristiin lukituin,
    pään painain eteenpäin
    ja kulmat rypyss', ikäänkuin
    hän vuorta kantais näin.

    Hän ehkä mietti: "Tuta saan:
    nyt vihamies mun lyö;
    marsalkka Lannes jo saarretaan,
    ja kohta saapuu yö."
    Mut halki sauhun, pauhinan
    syöks esiin ratsumies
    luo kummun, jolla seisovan
    hän keisarinsa ties.

    Nuor poika maahan lennättäy
    nyt katsein riemukkain;
    hän ratsun harjaan kiinni käy
    suun tiukkaan pusertain,
    niin ettei verta huulilleen
    sais pisaraakaan hän;
    – kun tarkkaan katsot, hurmeeseen
    näät rinnan peittyvän.

    Hän huusi: "Jumalan armosta
    on voitto keisarin!
    Marsalkka vartoo torilla,
    ja yllä kaupungin
    jo kotkalippu tuuless' ui;
    tää käs' sen sinne löi."
    Päämiehen katse kirkastui
    ja mietteet säkenöi.

    Mut äkin silmä valtiaan
    taas synkkä on kuin yö,
    kuin kotka katsois poikastaan,
    min viime hetki lyö.
    "Oot haavoittunut, poika!" – "En!"
    hän vastas ylpeään,
    "vaan kuollut, Sire", ja hymyillen
    hän kaatui verissään.

           Molemmat suomentanut Yrjö Jylhä.

OLET RAKASTAVA.

    Viel' lempes verkkaan versoo! – siksi
    vain vartoa mun pitää:
    tuo kimppu suven kukkasiksi
    sai huhtikuulla itää.

    Nyt sydäntäyden kylvän: tuo
    se sadon, jota et
    sa poimi, lempeäs et suo,
    mut kenties mieltynet!

    Ja lemmen haudan orvokkiin
    sa vihdoin katsahdat:
    pois pyyhkii tuskan, kuolon niin
    sun katsees – rakastat!

                  Suomentanut Elina Vaara.

ELIZABETH BARRETT BROWNING.

LOHTU.

    Suo, Vapahtaja, äänes suloisen
    minulle hallelujaa julistaa,
    ma muuten eksyn enkä auttavaa
    Sun kättäs löydä yössä syntien.
    Kuin Maria käyn jalkais juurehen!
    Vaan vaikk' en tuo ma narduspisaraa,
    suo, että kyyneleeni vuotaa saa
    sen lailla, sanoja kun Rakkauden
    soi jumal-äänes, jotta kadotan
    ma tunnon kadottamisesta: niin
    kuin lapsi, jonka laululintu sois
    tien metsään löytää, mutta armahan
    sylissä äidin lemmenlaulelmiin
    sulosti nukkuu itkustansa pois.

VAAN SILLOIN RASTAAT LAUKES LAULAMAAN.

    Vaan silloin rastaat laukes laulamaan:
    värisi valtimoni, värjyi nuoret
    jalavan lehdet. Nostain sormeani
    ma käännyin muistuttaen hälle, että
    kuink' ikään maailmalle käyneekään,
    tääll' yhä rastaat laulais. Kirkastui
    hält' otsa silloin – kärsivällisesti
    hän surumielisenä kuunteli,
    kun vuolassanaisesti hurmiossa
    ylistin ympäristön ihanuutta
    tavalla runoilijain: taivaita
    ja pilviä ja ketoja ja rauhaa
    tien-ohen onnellisten orvokeitten
    ja esikoita, joill' on kuormat kultaa;
    rivejä pensasaitain, joihin lehmät
    pään, sarvet, märehtivän turvan tunkee
    ja joita saarnet oksin hipoo; aidat
    täynn' ovat lintuja ja hyttysiä
    ja valkoisia perhosia, joita
    laill' elävien kielonkukkien
    suvinen tuuli tuudittelee hiljaa.
    Ma näytin hälle kukkulat ja laaksot
    ja metsät hunnuiss' usvan hopeaisen
    ja kartanot ja karjamajat pienet
    kupeilla kukkulain ja karjat, jotka
    söi kasteisilla laaksolaitumilla.
    Savusi takat metsätöllien,
    ja niiden kasvimaitten tuoksu yhtyi
    hedelmätarhain lemuun. "Katso!" lausuin.
    "Läsn' eikö ole Herra päällä maan?
    Miks sysäisimme syrjään Hänet täältä?
    Ken sanoo, ettei köyhät, halvat saa
    kuin köyhyyttä ja puutett' osakseen!
    Oi katso!" Heinikkoon ma hypähdin,
    löin kättä kahta, kauniiks kaiken näin.

             Molemmat suomentanut Toivo Lyy.

MATTHEW ARNOLD.

Tennysonin ja Browningin jälkeen, väliasteena ennenkuin tullaan
esirafaelilaisiin on mainittava runoilija ja kriitikko Matthew Arnold
(1822-88) itsenäinen henki, joka ilmeisesti kieltäytyy unohtumasta.
Kuuluisan koulu- ja historian miehen Thomas Arnoldin poikana Oxfordin
stipendiaattina, nuoresta saakka runouden sepittäjänä, ulkonaiselta
olemukseltaan tavallista kookkaampana ja jonkin verran komentavana hän
herätti huomiota jo yliopistossa ollessaan. 1848 ilmestyi hänen
runokokoelmansa Eksynyt juhlija, ja muita runoja (The Strayed
Reveller, and other Poems), jonka tekijä pian peruutti kaupasta, vaikka
se sisältääkin paljon hänen kauneintansa, mm. tunnetun, merenrannan
aalto- ja myrskylumoa sisältävän Hylätyn merenhaltijan (The Forsaken
Merman). Empedokles Etnalla (1852) nimisen kokoelman tekijä myös
katumoissaan peruutti kaupasta; kuitenkin on mm. nuoren harpunsoittajan
Callicleen säkeissä viehättävää kauneutta. 1853 hän julkaisi kokoelman
vanhoja ja uusia Runoja (Poems), nyt saavuttaen laajempaa huomiota ja
tunnustusta; esipuheessa hän selvittelee käsityksiään runouden
periaatteista; sisällyksestä on huomattavin Mustalaisoppinut (The
Scholar-Gipsy). Toinen sarja Runoja ilmestyi 1855, kolmas, Uusia
runoja (New Poems) 1867. Tähän Arnoldin runotuotanto rajoittuukin.
Oltuaan lordi Landsdownen yksityissihteerinä hän pääsi 1851 koulujen
ylitarkastajaksi, toimi 1857-67 Oxfordissa runouden professorina ja
julkaisi 1861-73 joukon erilaatuisia ja -arvoisia kirjallis- ja
uskonnolliskriittisiä teoksia, joissa hän Goethen, Wordsworthin ja
Sénancourin oppilaana pyrkii puhdistamaan uskoa taikauskosta,
saarnaamaan suvaitsevaa järkevyyttä, sotimaan englantilaisten
rajoittunutta omahyväisyyttä vastaan – yleensä kaivautumaan totuuden
pohjavesiin, tarkoituksena aikansa sivistyksen puhdistaminen ja
parantaminen. Niiden asiatietoa pidetään heikompana kuin niiden
sattuvaa, usein humoristista sanontaa. Lyyrikkona hän on pohjasävyltään
melankoolikko, huoaten joskus, varsinkin pienissä sirpaleissa,
vaikuttavan syvältä.

HYLÄTTY MERENHALTIA.

    Tulkaa, lapseni, tulkaa jo pois,
        syvälle, kauas pois!
    Tuulet huokuvat kallioon;
    kutsut veljien kuullut oon;
    alhaalla vartoo merilevävuode;
    merelle virtaa suolainen luode;
    orhit valkoiset pystypäin
    peuhaavat pärskyen, temmeltäin.
    Tulkaa, lapseni, käsikkäin.
        Tännepäin, tännepäin.

    Kerran vieläkin kutsukaa
    äitiänne, te pienoiset,
        että hän saa
    kuulla ääntänne haikeaa:
        "Margaret! Margaret!"
    Äidin korville kallis on
    ääni lapsen armaan.
    Lasten huhuilu lohduton
    hellyttää hänet varmaan.

    Vielä kerran kun kutsu soi,
        tulkaa, oi!
    "Äiti, emme me jäädä voi!"
    Vaahdoss' on orhit valkoiset.
        Margaret! Margaret!
    Tulkaa, lapseni, jääköön maa.
        Vaietkaa.
    Luokaa katseenne viimeinen
    seiniin kaupungin valkoisen;
    nähkää takana heleän sannan
    harmaa kirkko tuulisen rannan.
        Sitten pois.
    Koko päivän jos kutsuis, se turhaa ois.
        Pois tulkaa jo, pois!

    Eilenkö, rakkaat lapseni, oi,
    lahdelta kellojen helke soi
    luoliin, joissa kotimme on?
        Eilenkö kuulimme sen?
    Kun soi läpi hyrskivän aallokon
    sävel kaukainen hopeakellojen
    luoliimme syviin, joissa on
    hiekkaa pohjalla holviston;
    joissa vyöryvät vilppaat veet;
    joissa tuulet on nukkuneet;
    joissa hohde himmeä päilyy;
    joissa ruohot virrassa häilyy;
    joita kiertävät merten pedot
    laidunmainaan liejuiset kedot;
    joissa merikäärme leikitsee,
    suolanhohteessa lekottelee
    kunnes suomut on kirkkaat, kuivat:
    joiden ohitse valaat uivat
    maailman ympäri yhtenään
    ummistamatta silmiään?
        Milloin aalto ne soinnut toi?
        Eilenkö, lapseni, kellot soi?
        Rakkaat lapseni, eilenkö hän
        lähti luotamme maihin mennen?
        Valtamerten sydämess' ennen
        meidän luonamme viihtyi hän
        valtaistuin kultainen allaan,
        nuorin lapsista helmustallaan.
    Hän, kimmelhius, suki suortuviaan,
    kun kellot helkähti rannalta maan.
    Läpi vihreän meren hän katseensa loi
    ja huokas: "Se kutsu mullekin soi!
    Tänä päivänä heimoni rukoilemaan
    käy rannalle kirkkoonsa harmajaan.
    Maan päällä on pääsiäinen – mut voi!
    kadotettu sun luonas on sieluni, Ahti."
    "Mene, rakkaani", vastasin, "tyyni on lahti;
    mene rannalle kirkkoon ja lue rukoukset.
    Kun palajat luoliimme, auki on ukset."
        Hän hymyili, nous läpi aallokon.
        Eilenkö, lapset, se ollut on?

        Kauanko, lapset, näin olemme yksin?
    "Meri nousee jo paisuvin tyrskähdyksin",
    minä virkoin, "ja lapset on murheissaan.
    Rukoukset pitkät on päällä maan.
    Mut tulkaa!" ma virkoin; ja särkän laitaa
    merivuokkojen yli me nousimme niin
    läpi hyökyjen rantaan ja kaupunkiin.
    Kivikatua kuljimme kuollutta, kaitaa
    luo kirkon pienen ja harmajan,
    yli tuulisen kummun kohoavan.
    Rukousten sorinan kirkosta kuulin,
    kun viimassa seisoimme värjyvin huulin.
    Ja päältä paasien sammaltuvain
    läpi lyijypuitteisten ikkunain
    hänen pilarin juuressa istuvan näimme.
           "Margaret, tule! niin yksin me jäimme",
           minä virkoin, "rakkaani, varromme sua.
           Meri riehuu; ja pienoiset vaikeroi."
        Hänen silmänsä, ah, eivät nähneet mua,
        pyhä kirja ne puoleensa kammitsoi.
        Ovi auennut ei; papin rukous soi.
           Pois, lapseni, tulkaa jo pois!
           Älkää kutsuko, turhaa se ois.

           Pois, alas pois.
           Meren luolia päin.
        Hän rukkia polkee ja laulaa maissa
           unelmiss' onnekkaissa.
           Kuulkaa, hän laulaa näin:
        "Oi riemua, oi! Niin suuri on
           oi elämä, rikkautesi!
        On siunattu kirkkaus auringon,
        ja messut ja virret ja vihkivesi,
        häly kaupungin, lapsonen leikeissään
           ja hyrinä rukkini tään!"
        Sydän riemua täynnänsä laulaa hän
           kunis aivan huomaamattaan
        kädestään laskee hän värttinän
        ja vaiti on humina rattaan.
        Hän hiipii ikkunan luo,
        meren henkeä vaieten juo
        ja hän katseensa liukua antaa
        meren selkää ja hiekkaista rantaa.
        Niin tuijottamaan hän jää,
    surun kyynel silmästä vierähtää
    ja rinnasta nousee huokaus,
        syvä, raskas huokaus.
    Merenneidon silmät on oudot ja jäiset
    ja kutrit kultana kimmeltäväiset.

        Mut tulkaa, lapseni, tulkaa
        mua viihdyttämään.
        Ulos merelle virtaa jo luode.
        valot kaupungin nään.
        Kun vihuri ovea tempoo,
        hän heräävä on;
        hän kuulee myrskyn meurun,
        kohut aallokon.
        Me tuijotamme, kun yllä
        käy myllerrys veen,
        vain helmiluolamme seinään
        merenpihkaiseen.
        Ja me laulamme: "Tänne saapui
        laps ihana maan,
        mut uskotonna hän hylkäs
        meren valtiaan."

        Mut yöllä, kun rannikolta
        vesi laskeutuu,
        kun tuulet lauhasti huokuu,
        kun kirkas on kuu;
        kun kanervankukkain tuoksun
        yön henkäys tuo;
        kun kallio hiekkaan varjot
        niin lempeät luo;
        päin nousemme mykkää rantaa
        läpi päilyvän veen,
        yli kirkkaan meriheinäsärkän
        yöks paljastuneen.
        Ja hiekkakumpareilta
        alas kaupunkiin,
        joka valkein muurein nukkuu,
        me katsomme niin,
        ja kirkkoon rinteellä kummun –
        kunis syvyyttä päin
        taas palaamme sieltä tänne
        ja laulamme näin:
        "On siellä rakkaimpamme,
        laps säälitön maan.
        Iankaikkisesti hän hylkäs
        meren valtiaan."

              Suomentanut Yrjö Jylhä.

DANTE GABRIEL ROSSETTI.

Muuttumattomana jatkuva ja vallitseva Tennysonin suunta, jota
jäljentäjät vielä imellyttivät ja vesittivät, asetti nuoremmat,
luonnonlain mukaisesti kapinalliset runoilijapolvet usein kovalle
koetukselle. Vuosisadan keskivaiheilla toiminut ns. "spasmodinen", so.
voimakas mutta lyhytikäinen virtaus, johon kuului joukko ilmestyessään
suuren menestyksen saavuttaneita, mutta pian unohtuneita runoteoksia
(Philip James Baileyn Faust-runoelma Festus, 1839, lienee
aloittaja) ja jonka arvo ja merkitys on toistaiseksi tutkimatta ja
määrittelemättä, on ilmaus pyrkimyksestä vapautumaan Tennysonin
kauneushypnoosista ja valtaamaan runoudelle uusia mielikuvituksen,
tunteen ja älyn alueita. Yksilöllisemmän, pysyväarvoisemman tuloksen
saavuttaa tämä nuoren polven pyrkimys päästä toteuttamaan omaa itseään
ns. esirafaelilaisen koulun tuotannossa, joka käsittää runouden,
maalaus- ja graafillisen taiteen, jopa yleisen taidekäsityksen
uudistumisen, olematta kuitenkaan kapinaa Tennysonia vastaan, vaan
oikeammin hänen suuntansa laajentumista ja rikastumista. Sen
synty on asiallisimmin johdettavissa D.G. Rossettin nuoresta
hurmautumisesta isänsä kotimaan, Italian, ja nimenomaan sen keskiajan
esirafaelilaiseen, naivin vilpittömään taiteeseen, johon romantiikan
– Keatsin, Shelleyn ja Tennysonin – runous oli omiaan hänen kuumaa
kauneudenkaipuutaan ohjaamaan. – Charles Gabriel Dante Rossetti
(1828-82) syntyi Lontoossa, mutta oli kolmelta neljäsosalta
italialainen, hänen äidinäitinsä kun vain oli englantilainen. Isä oli
Lontoon yliopiston italiankielen professori, tunnettu Danten tutkija
Gabriele Rossetti, maanpakolainen isänmaanystävä, äiti Frances
Polidori, Byronin lääkärin sisar. Suoritettuaan koulunkäyntinsä nuori
Rossetti meni 18-vuotiaana Kuninkaallisen Akatemian taidekouluun, jossa
sai ystävikseen esirafaelilaisina maalareina kuuluisat William Holman
Huntin ja John Everett Millaisin, synnynnäisenä innostajana ja
johtajana pian lumoten heidät aatteillaan ja taide-unelmillaan.
Millaisin luona 1848 hän tutustui kuvateokseen, joka esitti Pisan Campo
Santon freskoja, ja tästä ystävykset johtuivat perustamaan nimenomaan
erikoisen esirafaelilaisen ryhmän, yhdessä ajaakseen taide-aatteitaan.
1849 alkoi heidän lyhytikäinen aikakauslehtensä Siemen (The Germ)
ilmestyä; samana vuonna julkaisi John Ruskin teoksensa Arkkitehtuurin
seitsemän lamppua, joka sytyttävillä sanoillaan huomattavasti vaikutti
heidän mielikuvamaailmansa laajenemiseen. Mainittuna vuonna Rossetti
asetti näytteille uuden suunnan mukaisen taulunsa Neitsyt Maarian
lapsuus. Runomuodossa hän oli tulkinnut kauneusnäkyjänsä jo paljoa
aikaisemmin: runo Autuas neitsyt (The Blessed Damozel) ja kertomus
Käsi ja sielu (Hand and Soul), jotka ilmestyivät Germ-lehdessä, ovat
kirjoitetut jo 1847. Työskennellen ahkerasti sekä runoilijana että
maalarina hän julkaisi 1861 käännöskokoelman Italian varhaisia
runoilijoita (The Early Italian Poets) ja valmisteli omaa
kokoelmaansa, kun hänen vaimonsa, ylimaallisesta kauneudestaan kuulu
Elizabeth Eleanor Siddal, vähemmän kuin kahden vuoden avioliiton
jälkeen (1862) kuoli (sairauden vuoksi nautitun liian suuren
opium-annoksen johdosta), jättäen hänet syvään suruun. Runonsa, joista
hän oli useat omistanut vaimolleen, Rossetti hautasi tämän mukana.
Seitsemän vuoden kuluttua hän kuitenkin antoi avata vaimonsa haudan ja
herätti runonsa kuolleista; ne ilmestyivät 1870 nimellä Runoja
(Poems), ja muodostavat esirafaelilaisen suunnan huippukohdan. Ne ovat
herkkiä, tunteellisia, samalla aistillisia ja hartaita selityksiä hänen
tauluilleen, täynnä kuumanraukeata intohimoa, näky- ja värikauneutta,
tunnelmaa, jonka lumoissa ainakin ulkomaalainen unohtaa Tennysonin
melkein ja Browningin aivan kokonaan. Seuraavana vuonna erään
epäonnistuneen runoilijan Robert Buchananin Contemporary Reviewssa
salanimellä julkaisema kateellisen ilkeä arvostelu, Lihallinen
runokoulu (The Fleshly School of Poetry) ja muutkin ennen ja jälkeen
esiintyneet hyökkäykset vaikuttivat Rossettiin masentavasti. Hän
vastasi artikkelilla Varkain hiipivä arvostelukoulu (The Stealthy
School of Criticism, 1871), osoittaen hillitysti ja vakavasti moitteet
lihallisuudesta ja aistillisuudesta perusteettomiksi, mikäli hänen
runonsa tahdotaan käsittää oikein. 1874 hän julkaisi toisen
käännössarjan Dante ja hänen piirinsä (D. and his Circle), ja 1881
Ballaadeja ja sonetteja (Ballads and Sonnets), johon sisältyy hänen
kuuluisa sonettisarjansa Elämän talo (The House of Life). Eläytyen
menneisyyden ja nykyisten asioiden tunnelmaan hän raskasmielisesti,
hellästi, tulkiten sekä sielullista että aistillista kauneutta, samalla
sekä romantikkona että nykyhetken realistina, kauhuballaadien ja
sielullisesti syvien sonettien seppona, välittää tämän tunnelman
lukijalle, osoittaen kielenkäytössäkin mestaruutta, joka ehkä oli
jonkin verran teroittunut Edward FitzGeraldin koulussa, lukiessa tämän
Omar Khajjamin Rubajjat-teoksen käännöstä (1859). Rossetti vaikutti
ympäristöönsä lumoavasti kauniilla sekä ulkonaisella että
henkisellä olemuksellaan, terävällä älyllään, innostuksellaan ja
keskustelutaidollaan. Hän ei milloinkaan rakastanut suurempaa seuraa,
ollen vanhempana melkein erakko, ja oli välinpitämätön taloudellisista
seikoista. Kärsien unettomuudesta hän käytti kloraalia yhä lisääntyvin
annoksin, murtaen siten terveytensä ja vaipuen ennenaikaiseen hautaan.
1800-luvun runouden pitkä taipale leimahtaa valoisaksi hänen nimensä ja
työnsä kohdalla.

AUTUAS NEITSYT.

    Taivaan kultakaiteeseen
        nojas autuas neitsyt hiljaa;
    oli silmät syvät kuin tummat veet,
        ja hiusten keltaista viljaa
    koristi tähteä seitsemän,
        kädet hoivas kolmea liljaa.

    Hänen väljää vaippaansa kirjaillut
        ei loisto kukkasten,
    sen ainokainen kaunistus
        oli ruusu valkoinen:
    hänen ahkeruutensa palkaksi
        soi Neitsyt Maaria sen.

    Hän Luojan kuorossa mielestään
        oli tuskin päivääkään;
    yhä säilyi outo ihmetys
        hänen tyynissä silmissään;
    ne, jotka hän jätti, laskivat
        vuoskymmeneks päivän tään.

    (Ja eräälle on se ikuisuus.
        ... Nyt juuri tuta sain,
    kuin puoleeni taipuin kutreillaan
        hän huuhtois kasvojain.
    Ah, ei: jo suvi kuollut on,
        syyslehdet lentävät vain.)

    Hän vallituksella seisoi noin
        Jumalan kartanon;
    se on päällä rotkon, mist' aukeaa
        koko avaruus suunnaton;
    niin ylhäällä on se, että hän
        näki tuskin auringon.

    Yli taivaan eetterivirtojen
        se kaartui niinkuin silta.
    Valoaallot alhaalla läikkyivät
        jok'ainut aamu ja ilta.
    Kuin hyttysen ääni surina Maan
        soi ilmoilta alimmilta.

    Ihan vierellä sielut rakastavain
        löys toisensa sylikkäin:
    nimet uudet, puhtaat ja autuaat
        he väristen kertas näin;
    kuin ohuet liekit sielut nous
        Jumalan istuinta päin.

    Hän partaalle vaiti kumartui,
        valoaalloilla katse ui;
    hänen povensa alla varmaankin
        kovin kaide kuumentui,
    ja raukeina liljat valkoiset
        käden taipeessa uneksui.

    Ajan sykkeen ilmoja järkyttävän
        hän kaltaalta nähdä voi
    läpi maalimain. Alas pyörteisiin
        syvän, tyynen katseen hän loi.
    Ja hän puhui, ja ääni suloinen
        kuin sfäärien soitto soi.

    Jo päivä sammui; syvyyksiin
        nous häilyen kehrä kuun
    kuin hahtuvainen: ja silloin hän
        avas ihanaisen suun:
    sävel soi kuin laulu tähtien
        soi yöhön lumottuun.

    (Ah autuuttani! Kuulinhan
        ma laulussa lintujen
    sun suloisen äänes! Ja helkähdys
        sydänpäivän kellojen
    alas tähtitarhasta vierellein
        sinut toi, minä tunsin sen!)

    "Hänet luokseni toivon,
        hän toivoo myös",
    hän lauloi taivaassaan.
        "Tääll' enkö rukoillut? – Eikö hän
    myös rukoillut päällä maan?
        Oi Herra, kuule pyyntömme tää!
    Miks tuskaa kantaa saan?

    Kun saapuu hän valkeissa vaatteissaan
        ja sädekehän kimmelteessä,
    hänet kirkastukseen kädestä vien,
        ja niinkuin virran veessä
    valoaaltojen helmaan laskeutuin
        me kylvemme Jumalan eessä.

    Me käymme eteen verhotun,
        pyhimmän alttarin;
    sen lamppuja alati häilyttää
        ihmiset rukouksin:
    kas lailla pilvien sulaa noin
        rukouksemme taivaihin.

    Varjossa himmeän elämänpuun
        me kahden lepäämme, oi!
    Sen lehvissä kyyhkyn valkean
        useinkin nähdä voi,
    ja lehdet, joihin sen siivet lyö,
        Luojansa nimeä soi.

    Ja itse silloin varjossa puun
        ma tahdon opettaa
    hänelle sävelet autuaat:
        ja jokaista laulelmaa
    hän seuraa äänin hillityin,
        niist' uutta tietoa saa."

    (Me kahden, me kahden, sanoit, ah!
        Mut kauan on siitä, kun
    me olimme yksi. Suokohan
        Jumala yhtyä mun
    iäksi sinuun? – Rakkaus vain
        mua liittää sieluusi sun.)

    "Me käymme lehtoon", hän sanoi näin,
        "miss' on Neitsyt Maaria
    kera piikasten, joiden nimet soi
        kuin sävel: Cesiilia,
    Margareeta, Magdaleena,
        Gertrud, Ilosaaria.

    He kehässä istuvat seppelpäin
        ja liinoihin hohtaviin
    he kultaommelta neulovat:
        saa kastemekkonsa niin
    ne jotka tuskin syntyivät,
        kun pois jo kutsuttiin.

    Hän ehkä pelkää ja hämmentyy:
        hänen puoleensa taipuen
    minä rakkautemme kertoa voin
        ja yhtään säiky en:
    suo puhua Äitimme armas mun
        mua hellästi kuunnellen.

    Hän itse meidät kädestä vie
        luo taivasten valtiaan,
    jonk' eessä sielut polvistuu
        sädekehä hiuksillaan:
    ja harpuin, lauluin enkelit
        käy vastaan vieraitaan.

    Ja Vapahtajaltamme rukoilen
        siell' armoa vain sen verran,
    tääll' että saisimme rakastaa
        kuin päällä maankin kerran,
    mun kanssani että elää sais
        hän iäti eessä Herran."

    Hän katsoi, kuunteli, puhui taas
        – ei murhe, ikävyys
    sanoista soinut –: "Kun saapuu hän!"
        Ylt'ympäri äärettömyys
    veti enkelparvia kirkkauteen:
        hän hymys, ja silmät pyys.

    (Hänen hymynsä näin). Mut korkeuksiin
        katos parvet enkelten:
    alas vaipui hän siiloin, painautuin
        yli kaiteen kultaisen,
    ja kasvot käsiinsä kätkien
        hän itki. (Mä kuulin sen.)

                Suomentanut Yrjö Jylhää.

CHRISTINA ROSSETTI.

Runottaren lahjat Rossettin perheelle olivat hyvin runsaat: Dante
Gabrielin sisar Christina Georgina (1330-94) oli syvä ja itsenäinen
runoilijahenki, jota ei ole unohdettava, jos esim. mrs Barrett Browning
mainitaan, ja veli William Mikael Rossetti (1829-1919), Germin
toimittaja 1850, oli huomattu kriitikko, joka on kirjoittanut mm.
Keatsin elämäkerran, ja paljon esirafaelilaisesta koulusta. Christina
Rossetti kuului maan hiljaisiin, eläen yksinäisyydessä äitinsä kanssa
ja raviten sieluaan hartaalla uskonnollisuudella ja runoudella, jonka
sepittämisen hän aloitti jo lapsena, julkaisten ensimmäiset säkeensä 11
vanhana. Vaikka hän onkin sopivin mainita veljensä rinnalla ja vaikka
hän kirjoitti Germiin (nimimerkki Ellen Alleyn), ei hän silti
oikeastaan kuulu esirafaelilaisiin, vaan on omaan sieluunsa katsova,
itsenäinen runoilija. Hänen isoisänsä Gaetano Polidori painatti hänen
runokokoelmansa (Verses) 1847; sen jälkeen hän julkaisi: Tonttujen
markkinat ja muita runoja (The Goblin Market and other Poems, 1862),
satukuvitelma tontuista, jotka myyvät lumottuja hedelmiä; Ruhtinaan
retki ja muita runoja (The Prince's Progress and other Poems, 1866),
kuvaus niistä viettelyksistä ja seikkailuista, joita satuprinssi saa
kokea etsiessään morsiantaan; Kuvaelmakulkue ja muita runoja (A
Pageant and other Poems, 1881); ja Säkeitä (Verses, 1893); kuoleman
jälkeen ilmestyi Uusia runoja (New Poems, 1896). Hänen saturunoillaan
on vertauskuvallinen, uskontoon, sielun pelastukseen kohdistuva
merkitys. Syvä alakuloisuus hengähtää hänen lyriikastaan, josta
näytteeksi otettakoon tähän Swinburnen ylistämä Kun olen kuollut
(Passing away):

KUN OLEN KUOLLUT, ARMAS --

    Kun olen kuollut, armas,
        suruvirttä et laulaa saa,
    et hautaani sypresseillä
        tai ruusuilla kaunistaa:
    suo kummulla nuoren nurmen
        suven kasteessa virvoittua:
    ja jos tahdot, unhoita minut,
        ja jos tahdot, muistele mua.

    En silloin sadetta tunne,
        en silloin varjoja nää,
    en kuule kun satakielen
        sävel tuskainen helkähtää.
    Kun uneksin, kun mua saartaa
        iankaikkisen hämärän maa,
    kenties minä muistaa saatan
        ja kenties unhoittaa.

              Suomentanut Yrjö Jylhä.

WILLIAM MORRIS.

Vielä suurempaa taiteellisuuden monipuolisuutta kuin Rossetti, joka
kuitenkin loi itselleen pysyvän nimen sekä runoilijana että maalarina,
osoittaa hänen ystävänsä William Morris (1834-96), keskiajan kauneuden
syvällinen palvoja ja romantiikan hienoimpien taidehaaveiden ymmärtäjä,
mutta samalla myös käytännön mies, joka kykenee muuttamaan haaveensa
jokapäiväisen elämän kauniiksi ja kasvattavaksi todellisuudeksi.
Valmistuttuaan arkkitehdiksi hän työskenteli aluksi taidemaalarina,
joutui oxfordilaisen liikkeen, Carlylen herättävän kirjailijatoiminnan,
Ruskinin taidefilosofian, erikoisesti Venetsian kivien, Tennysonin ja
Browningin hienoimman runouden herkistämään tunnepiiriin, joka suggeroi
hänet janoamaan keskiajan kauneutta ja siinä tarkoituksessa lukemaan
mm, Maloryn Arthur-tarinoita ja Walter Scottin kautta tutuiksi
tulleita Froissartin kronikoita. Kun Rossettin Autuas neitsyt ja
kertomus Käsi ja sielu sitten sattuivat hänen käteensä, vaikuttaen
kuin ilmestys juuri hänen haaveilemastaan maailmasta, ja kun niiden
tekijän persoonallinenkin voima osoittautui yhtä hurmaavaksi, oli
Morrisista pian tullut esirafaelilaisen koulukunnan uskollisin,
syvällisin ja monipuolisin jäsen, jonka työ ulottuu runouden,
maalauksen, kirjojen taiteellisen painatuksen ja koristelun, värjäys-
ja kutomateollisuuden, yleensä koristelutaiteen alalle. Käytännön
miehenä hän – jokseenkin samoin kuin Suomen suuri taiteilijaromantikko
Akseli Gallen-Kallela – itse kokeili ja tutki kaikki mainitut alat,
mm. perustaen kuuluisan Kelmscott-kirjapainon ja koristeluliikkeen
Morris, Marshall, Falkner ja Co., osakkaina taiteilijat Rossetti,
Burne-Jones ym. Syventymättä Morrisin tähän työhön lausuttakoon vain,
että sillä on ollut herättävä merkitys koko sivistyneessä maailmassa,
joka siitä alkaen on ruvennut ymmärtämään, että teollisuuskin voi olla
taidetta ja että taide voidaan saattaa yleiseksi elämän kaunistajaksi.
Oltuaan perustamassa aikakauslehteä Oxford and Cambridge Magazine,
jossa julkaisi runoja, kertomuksia ja tutkielmia, hän sepitti
esirafaelilaisessa hengessä Rossettille omistetun runokokoelman
Gueneveren puolustus ja muita runoja (Defence of G. and other Poems,
1858), jossa on kolme aihepiiriä: Arthurin tarinat, Froissartin
kronikat, ja vapaat satumaan runot – so. Shalottin ladyn
unelmatunnelma, voimakkaan realistiset ja draamallisen intohimoiset
keskiajan kuvat, ja hienot vapaat ballaadit. Kokoelmalle kohautettiin
olkapäitä; siitä puhuttiin "erikoisuutena, joka osoittaa, kuinka kauas
harhaan taiteen sumumaata kohti asenteilu voi johtaa vakavan miehen".
1867 ilmestyi runokokoelma Jasonin elämä ja kuolema (The Life and
Death of Jason), joka parisointuisina säkeinä nopeasti kiitää
kaunisvärisen ja koristellun maailman läpi, mahtavana keskushenkilönä
Medeia, kauneuden, rakkauden ja majesteettisuuden kuva. 1868-70
ilmestyi Maallinen paratiisi (The Earthly Paradise), 12 klassillista
ja 12 keskiaikaista legendaa, jotka on sovitettu Chaucerin tyyliseen
kehykseen, 12 kuukausilaulun muodostaman seppeleen sisään, ja joiden
innoittajana Morrisin rakastama ja hänen sittemmin uudelleen kauniisti
painamansa Chaucer muutenkin on ollut. Keskiajan runomitoin kirjoitettu
Rakkaus on kylliksi (Love is Enough) ilmestyi 1875. Samana vuonna hän
julkaisi uuden Vergiliuksen Aeneidi-käännöksen. Tämän jälkeen,
Islantiin tehtyjen matkojen johdosta, hänen mielikuvituksensa innoittuu
muinaisislantilaisten tarinoiden jylhästä kauneudesta, aivan kuin
vuosisataa aikaisemmin Thomas Grayn, ja hän valmistaa niistä arvokkaat
käännökset: Kolme pohjolan lemmentarinaa (Three Northern Love
Stories) ja Sigurd Volsung (1876). Hänen Odysseus-käännöksensä
ilmestyi 1887. Tyydytettyään mielensä tällä alalla hän aloitti 1889
proosakertomusten sarjan teoksella Wolfingin huone (The House of the
W.), kirjoittaen niitä kaikkiaan seitsemän, joista kaksi julkaistiin
vasta hänen kuolemansa jälkeen. Omintakeisella, arkaistisella sanojen
ja lauseparsien käytöllä hän pyrki luomaan niihin hänelle välttämätöntä
vanhanaikaisen kauneuden ilmapiiriä, välittämättä sovinnaiseen
sanomalehtikieleen tottuneen yleisön vastalauseista. Laaja kirjallinen
toiminta aiheutui hänen ihanteellis-sosialistisista mielipiteistään.
William Morris on käsitettävä Englannin romantiikan huippuvoimaksi,
joka vertojaan etsivän lahjakkaasti ja tulosrikkaasti, voittavalla
runo- ja käytännöllisellä kyvyllä, monipuolisemmin kuin kukaan muu,
toteutti ihanteitansa. Ilman häntä esirafaelilainen suunta olisi jäänyt
vaille sitä oikeutuksen perustelua, mitä toteutuminen käytännöllisessä,
elävässä elämässä merkitsee.

SUVIAAMUN SARASTUS.

    Yks rukous lausu vain läpi huultes suljettujen;
    yks ajatus mulle vain suo ylhäin tähtien puolla.
    Jo väistyy suvinen yö, ja aamu himertää tuolla
    yli haavanlehtien, lävitse pilvien,
    niin vaiti, nöyrinä päivää odottavain –
    niin vaiti, harmaina, vaikka taivaan kulta
    läpi niitten virtaa pian kera auringon.
    Etäällä, missä tähkiä versoo multa,
    rivi jyhkeä jalavien täynn' odotusta on;
    havahtuu tuuli viileä, rauhaton;
    verentummat on ruusut; valoa, taivaan tulta
    hämyn pitkän rukoilevat ne aivan hiljaa
    talon ympärillä, keskellä nuorta viljaa.
    Yks sana mulle lausu vain yli viljan,
    yli keltakutrisen, hennon viljan.

LEMMITTYNI YLISTYS.

    On otsa lemmittyni norsunluuta
    ja nenä suora, poski kaartaa suuta
    niin surumielisesti kuopallaan.
            Beata mea Domina!

    Ja otsa, jonka varjostin ja suoja
    on suortuvat, niin kaartuu niinkuin Luoja
    mua varten luonut on sen armossaan.
            Beata mea Domina!

    Ei pitkä ole lemmittyni tukka,
    ei kauniin keltainen kuin kedon kukka,
    mut sakea ja oudon kihara.
            Beata mea Domina!

    Ja kasvot kalventaa sen laine tumma
    ja tuuhea, mut eloton ja kumma,
    kuin takonut sen olis Jumala
            – Beata mea Domina! –

    metallin oudon säikeistä sen tehden
    kuin yrtin ihmeellisen, tuhatlehden
    ylt'ympäri mun lemmittyni pään.
            Beata mea Domina!

    Niin vitkaan luomet silmäterän peittää,
    ja siinä, minne ripset varjon heittää,
    levähtäis huuleni niin mielellään.
            Beata mea Domina!

    Etäällä silmät toisistaan on nostain
    kuin vanhan muiston sydämestä jostain,
    kuin murehtien jotain kaivattua.
            Beata mea Domina!

    Ne suuret ovat, kauniit sekä hyvät
    mut täältä kauaks usein etääntyvät
    odottain jotakin, mut eivät mua.
            Beata mea Domina!

    Ain ihmettelen, ripset pitkät aivan
    ne silmiin säteileviin tuoko vaivan,
    sill' aina näyttää niinkuin kyyneleet
            – Beata mea Domina! –

    sumentais piilostansa tienoon, missä
    ne alaluomen all' on väijyksissä –
    mun vuokseni, ah, jospa kumpuis veet!
            Beata mea Domina!

    On huulet kaartuvat ja miettiväiset
    ja suudeltaviks luodut, täyteläiset –
    mua pyörryttää kun niitä katson vain.
            Beata mea Domina!

    Nyt huulet tyytymättömät hän sulkee:
    niin verkkaan suloist' aikaa kohti kulkee
    näät hetket: (rukoile mun puolestain!)
            – Beata mea Domina! –

    ei, rauhaas jää! näät kenpä tietää voi sen;
    mut ainakin tään tiedän seikan toisen:
    hän huulens' avannut on kaivaten,
            – Beata mea Domina! –

    ja nopsat ollen, intohimoisetkin
    ne lennoss' ottaa lemmen kaikin hetkin,
    niin että pyörryttää kun näänkin sen.
            Beata mea Domina!

    Niin! leuka pyöreä on huulten alla
    niin siro, että synti olis vallan
    jos raukeutt' en tuntis nähdessäin
            – Beata mea Domina! –

    Jumalan työt; niin tarkkaan, monin huolin
    sen viivat piirteli hän kaikin puolin
    mua varten muovaten nuo kasvot näin.
            Beata mea Domina!

    Mut kuinka kuvaisinkaan kaulaa sorjaa
    ja kuinka vartta keinuvaa ja norjaa:
    kuin peitsi ritarin se on tai puu,
            – Beata mea Domina! –

    puu nuori, joka huojuu alla tuulen;
    tai kuinka kättä, joka kerran, luulen,
    mua kohden suloisesti ojentuu?
            Beata mea Dominoi

    Jumala armahtakoon! kiittämättä
    jos jättäisin sen, kuinka pitkin kättä
    ja rannetta käy suonet hiipien
            – Beata mea Domina! –

    ja häipyin kämmeneen niin hentoon, soukkaan.
    Suo anteeks, armas, korvias jos loukkaan
    sua heikoll' äänelläni kiusaten.
            Beata mea Domina!

    Ja kaikki miehet vartes häämöttäissä,
    sen vannon sulle säkeissäni näissä,
    miss' ikänänsä liikutkin ja näyt
            – Beata mea Domina! –

    sun etees polvistuvat autuaina;
    mua huimaa, henkeäni salpaa aina
    kun viehkein liikkein ohitseni käyt.
            Beata mea Domina!

                 Molemmat suomentanut Yrjö Jylhä.

ALGERNON CHARLES SWINBURNE.

Se porvarillisten siveellisyys- ja sopivaisuuskäsitteiden rauha,
sulkeutuminen omaan "loistavaan eristäytyneisyyteen", joka on
luonteenomaista Englannille 1800-luvun jälkipuoliskolla, nostattaa
silloin tällöin vastaansa yksilöllistä kapinanhenkeä, joka puhaltaa
vihurina veden tyynellä pinnalla, ainakin vähäksi aikaa meuroen sen
sekaisin, ehkäpä jättäen muistonsa aikakirjoihin. Sellainen vihuri oli
Algernon Charles Swinburne (1837-1909), rajun radikalismin, lemmen
kuluttavan palon, meren valtavuuden sanakaunis, musiikkisointuinen,
karkeloivin runomitoin ryntäävä laulaja, uusi tähdenlento. Hän oli
ylimysperheen lapsi, Wight-saaren ja Etonin koulun kasvatti, jo
ulkonaisesti erikoinen: ruumis hento ja pieni, mutta pää harvinaisen
iso, tukka tuuhea ja tiilenpunainen. Synnynnäinen arvokkuus kuitenkin
varjeli häntä joutumasta toverien kiusanteon kohteeksi. Oli hyvä
juoksija, uimari, ja myöhemmällä iällä ratsastaja. Opiskeli Oxfordissa
kreikkaa, latinaa, italiaa ja ranskaa, Sophoklesta, Aiskhylosta,
Sapphoa, Catullusta – Hugota, Elisabethin ajan kirjallisuutta,
Landoria, Shelleytä ym., mutta lähti sieltä 1860 suorittamatta
tutkintoa. Samana vuonna hän julkaisi kaksi Shakespearen tyylistä
näytelmää nimeltä Kuningatar äiti (The Queen Mother) ja Rosamund,
jotka kuitenkin syntyivät kuolleina. 1861 hän oleskeli Italiassa,
tutustuen Landoriin, jonka helleenisyyttä – ehkä varsinkin helleenistä
sensualisuutta – oli ruvennut ihailemaan. Jo 1859 hän oli muuttanut
Lontooseen, jossa jatkoi Oxfordin vuosina alkanutta "elämän
tutkimista", huolimatta kaatuvantaudin kohtauksista, liittyi
esirafaelilaiseen veljeskuntaan, ollen jonkin aikaa Rossettin ja George
Meredithin asuintoverina, tutki Hugota ja Baudelaire'ia, ja sepitteli
runoja. Näiden nuoruusmerkkien alla suoritettuun tuotantoon kuuluvat
hänen antiikinmallinen byronilais-shelleyläinen lyyrillinen
kohtalotragediansa Atalanta Calydonissa (1865), jonka sointuvista
kuorolauluista kaikuu kauniin, mutta julman Afroditen ylistys;
murhenäytelmänsä Chastelard (1865), joka on ensimmäinen osa Maria
Stuartia kuvaavasta trilogiasta (toinen, Bothwell, 1874, ja kolmas,
Mary Stuart, 1881), ja Runoja ja ballaadeja (Poems and Ballads,
1866), joka putosi kuin soihtu tulenarkaan aineeseen. Nämä runot
ovat suurimmaksi osaksi retoorisella sanataiteella ilmaistua
tunnestautumista Sapphon, Baudelaire'in ja Sade'in erotiikkaan, heidän
– ja ehkä omankin – harhautuneen, itsekidutukseen päätyvän
sairaalloisen lemmen narkoottista jälkielämystä. Ne aiheuttivat
moitteita, ja Swinhurnen kiivaan puolustuksen Huomautuksia runoista ja
arvosteluista (Notes on Poems and Reviews, 1866). Ballaadisarjaansa
hän jatkoi myöhemmin (1878 ja 1889) samalla nimellä, mutta terveemmässä
hengessä. Tutustuminen italialaiseen vapaustaistelijaan ja
tasavaltalaiseen Giuseppe Mazziniin, jota jo nuorena oli ihaillut,
tekee Swinburnesta sorrettujen kansallisuuksien Tyrtaioksen, radikaalin
tasavaltalaisen. Hänen täten alkaneeseen vapaustuotantoonsa kuuluvat
mm. Italian laulu (A Song of Italy, 1867), ja Lauluja ennen auringon
nousua (Songs before Sunrise, 1871), joka on kapinallinen,
vallankumouksellinen hymnikokoelma. Tähän mennessä Swinburne oli siis
laulanut rakkauden ikuisesti viettelevästä, mutta tuhoavasta voimasta,
nautintojen omasta rangaistuksesta, ja vapaudesta; näihin kahteen
pääsäveleeseensä hän tämän jälkeen lisää vielä kolmannen: meren, ja
niin ovat hänen soittimessaan kaikki hänen pää-aiheensa. Hänen
tuotantonsa tämän jälkeen on niin laaja, käsittäen runouden lisäksi
myös useita näytelmiä, kriitillisiä esseitä ja kirjallishistoriallisia
tutkielmia, ettei sitä voi tässä kokonaisuudessaan luetella.
Vain seuraavat mainittakoon: aiskhylolainen murhenäytelmä
Erechtheus (1876); Kevään lauluja (Songs of the Springtides) ja
Laulututkielmia (Studies in Song), molemmat 1880; sankarikupletein
kirjoitettu Arthur-tarina Tristram of Lyonesse (1882), johon
sisältyvä Tristramin uinnin kuvaus johtaa mieleen Beowulfin valtavan
ulappatunnelman; Keskikesän lomapäivä (A Midsummer Holiday, 1884),
joka sisältää muutamia hänen parhaista meriballaadeistaan; ym.
1890-luvulla, Englannin imperialismin suurena vuosikymmenenä, hän jo
saattoi innostua isänmaansa maailmanvalta-aatteista. Yksimielisiä
ollaan siitä, että Swinburne on osoittautunut runomitan mestariksi,
että hän on poljennollaan ja sanallisella sointutaituruudellaan luonut
jotakin, jolla on musiikkiarvoa, sanallis-äänellistä sointia, ja että
hän on sanoillaan ja kuvillaan vielä antanut runoillensa hehkuvia
värejä, kuten Morris granaattiomenillaan esirafaelilaisille
koristekankailleen. Jo tätä sanataidetta varten tarvitaan suuri
runoilija. Tulevaisuus osoittaa, missä määrin Swinburne on ansainnut
tämän korkean mainesanan myös tuotteidensa aatesisällyksellä, joka
joskus tuntuu hajautuvan pois vauhdikkaiden runosävelien runsauteen.
– Swinburnen terveys murtui 1879, jolloin esirafaelilaisten
historioitsija, kriitikko Theodore Watts-Dunton otti hänet hoiviinsa.
Ystävykset asuivat sen jälkeen Lontoon läheisyydessä, Putneyssa,
kolmekymmentä vuotta. – Itylus oli Pandaruksen tyttären Aidonin
poika, jonka hänen äitinsä erehdyksestä surmasi, koettaessaan
kateudessaan surmata sisarensa Nioben lasta. Zeus muutti hänet
satakieleksi, joka nyt alla olevassa runossa valittaa murhettaan.

ITYLUS.

    Pääsky, mun siskoni pääskynen oi,
      kuink' olla sielusi voi kevät-sees?
        Tuhat syksy jo suvea surmasi, hyys.
    Mitä kevääss' on, jota seurata voi?
      Mitä laulettavaa se loi sydämees?
        Mitä aiot tehdä, kun tullut on syys?

    Oi pääsky, mun siro siskoni, oi,
      miks suven mentyä kaihosi maa
        on mailla etelän lämpöisen?
    Sua eikö muinainen murhe voi
      suus lauluna sielläkin ahdistaa?
        Mua ennen unhoititko sa sen?

    Siskoni, siskoni pääskynen oi,
      on pitkä luo suven, auringon ties.
        Mut yöss' yli kuilujen, kumpujen vyön
    mun rintani riutumus lauluna soi:
      ruskean ruumiin ja suun sulon lies
        ruokkii liekillä sydäntä yön.

    Niin satakieli ma teen suviyöt,
      oi pääsky, siskoni muuttuva, oi,
        suviyöt, suvi kunnes kuihtunut on,
    ylläni Yöttären helmet ja vyöt.
      Laula! ja lennä, niin kauan kuin voi,
        kera villien lintujen aurinkohon!

    Siskoni, mun kevyt siskoni oi,
      miten voi sun sielusi surunsa suistaa,
        vaikk' onkin nyt suven juhlakuu?
    Sill' ennen en sua seurata voi
      kuin elämä unohtaa, kuolema muistaa,
        kuin sinä muistat, mult' unohtuu.

    Pääsky, mun laulava siskoni oi,
      miten voit sinä laueta laulelohon?
        Sinä sydämes, muistosi murskaatko alles?
    Suvi, herrasi, sulosti valtikoi,
      sirojalkainen kevät, sulhosi, on:
        mut, ah, mitä sanot sa rakastajalles?

    Oi pääsky, kiitävä siskoni, oi,
      meri ahmasi mun, mua vilu puistaa:
        on sydämeni kuin kulomaa.
    Mut lähtis sa et – mun ois määränä Koi,
      jos unohtaa voisin ja voisit muistaa,
        jos voisit muistaa ja ma unohtaa.

    Oi armas kulkijasiskoni, oi,
      ero sydänten erottaa meitä: niin
        kevyt kuin puun lehti sulla on tuo;
    mut mun meren hautoihin haparoi,
      ah, sinne, miss' Itylus surmattiin,
        luo Dauliin, Traakian rannikon luo.

    Oi pääsky, nopsa mun siskoni, oi,
      sinä kauan laulele! sult' anon rukka.
        Katot kasteess' onhan ja ikkunapuu?
    Oli seitti, ah, jota seurata voi,
      oli hengetön ruumis ja kasvot kuin kukka:
        minä muistaa voinko, jos sult' unohtuu?

    Oi sisko, sisko, sun sylisi lasta!
      Sen pieniä käsiä, jalkoja oi!
        "Kuka muistaa mun, kuka unohtaa?"
    veri itkee sen yhä tuonelasta.
      Suven pääsky, sen unohdit – mut ma en voi:
        ennen kaikkeus, Maa katoaa!

LAULU.

    Pää vaipui Rakkauden
    okaille ruusujen;
    veet vieri silmien,
    puna poiss' oli huulien.

    Suru, pelko, pilkka vaan
    häll' oli vartionaan,
    Maa kunnes riemuissaan
    heräs aamuun aukenevaan.

    Ja Päivä myös Ilon toi,
    ja se suuta Lemmelle soi,
    ja konsa kohosi koi,
    yön haamut pois haparoi.

    Helokatseen Lempi jo loi,
    puna huulia purppuroi:
    suru yöllä vallita voi,
    tuo taas ilon aamun koi!

ENNEN PÄIVÄNKOITTOA.

    Kunp' aina elää voisi,
    maa aina vihannoisi,
    niin silloin ikuist' oisi
        kaks ihmett' ihanaa,
    kaks: ilo, hauras kukka,
    ja lempi, perho rukka;
    nyt ilon perii hukka
        ja lempi raukeaa.

    Vain aamuun illansuusta,
    vain suveen kevätkuusta,
    kun mahla tiukkuu puusta,
        se, lempi, leikitsee;
    niin lyhyt on sen lento
    kuin tuulen henkäys hento:
    suu suudeltu kuin vento
        pois kääntyy, kylmenee.

    Mut anneist' elon lempi
    on suurin: suloisempi
    on sylinannin hempi
        kuin mikään synti muu:
    syleillä, nauraa, laulaa
    ja kietoin valkokaulaa
    punoa vaahtopaulaa
        mi vitkaan unhoittuu!

    Ah, askareista parhain
    se synti maass' on harhain,
    niin armas, että varhain
        se tehdä kannattaa:
    kun, sulohuulet, teitä
    nälästä nääntyneitä,
    levotta värisseitä
        ravita, viihtää saa;

    kun on kuin kuolis varmaan
    varassa valkoparmaan
    ja kätten käädyn armaan
        ja leukas ihanan;
    en häpeästä tiedä,
    ja hyve? – sen voi viedä,
    ja synti? – sekö siedä
        ei hurmaa suudelman!...

    kun sielu syttyy, palaa,
    tult' auvo suoniin valaa
    ja taju sammuu salaa
        ja suu on sanaton
    ja huokailutkin haipuu
    ja käsivarret vaipuu
    ja Riemun linnun Kaipuu
        sois pyytää verkkohon.

    Vaikk' yöllä sydämemme
    löys lemmen, vieraaksemme
    jäi soihduitta se: emme
        sit' yhtään häirinneet.
    Syyt' itkeä ois kellä
    tai nauraa, ihmetellä?
    Jää salaan! hehku hellä:
        saat rauhan, niin jos teet!

    Kun kertoo kiurun kieli,
    ett' ilmain puuntaa pieli,
    yö kuiskii sukkamieli:
        "Viel', Aamu, lepoon jää!"
    Ja lailla haamun harmaan
    se painaa tumman parmaan
    päin valkovartta armaan
        ja tätä pidättää;

    vaan ynseästi yön tää
    pois poveltansa työntää
    ja tuskin suuta myöntää
        ja itsens' irroittaa;
    sen pilvihiusten kulta
    jo päilyy päivän tulta;
    vaan lemmen peittää multa
        jo ennen suudelmaa.

    Niin on, on ollut aina:
    on lempi hetken laina;
    se povellesi paina
        niin ettei kukaan nää:
    kyll' yhteist' on sen kaipuu,
    vaan nähdess' into vaipuu:
    niin nopsaan lempi haipuu.
        Vaan kaunis muisto jää!

LAPSEN NAURU.

    Soikaa, taivaan kellot, oi! –
    lintukuoro, ilakoi! –
    suihkulähde, läiky, soi! –
    tuuli, kaikki huminoi
        soinnut suven armaan! –
    armaammat kuin alla kuun
    sävel harpun, linnun suun,
    aamunkoissa humu puun,
    kun se vastaa kuiskailuun
        lähteen läikkyparmaan –

    silti ään' on verraton,
    jot' ei ilman inehmon
    korva tiedä, mikä on
    armaint' alla auringon,
        taivastaikaisinta;
    pehmyt, sees on sävel sen
    äänen valosyntyisen,
    aamun ruusuauteren
    mailta soi se: lapsonen
        nauraa riemurinta!

    Juhlakellot kutsuaan
    niin ei helky, niin ei maan
    muu soi riemu rikkainkaan,
    kuin sen suun, mi koittamaan
        Koin saa kultahapsen.
    Vain jos hippiäinen ois
    satakieli – kuulla vois
    jotain, joka puoliks sois
    niin, niin armaast' ilakois
        kuin soi nauru lapsen!

              Kaikki suomentanut Toivo Lyy.

GEORGE MEREDITH.

Swinburnen jälkeen on sopivin mainita hänen ystävänsä,
romaanikirjailija ja runoilija George Meredith (1828-1909), joka myös
kuului esirafaelilaiseen piiriin, asuenkin 1862-63 Rossettin talossa
(16, Cheyne Walk.) Hän oli sotilasräätälin poika Portsmouthista
(salasi itse syntyperänsä), suvusta, jossa on todettu kelttiläistä
verta, menetti 5-vuotiaana äitinsä, näyttää viettäneen ikävän ja
onnettoman lapsuuden, varhain vierautuen isästään, joka 1849 muutti
Etelä-Afrikkaan, kokonaan kadoten poikansa elämästä. Pojan
koulutuksesta on kuitenkin pidetty huolta: mm. hän oli 1842-44
böömiläisten veljien koulussa Neuwichissa. 1846 hän meni asianajajan
oppiin, mutta ei tuntenutkaan halua lakimieheksi, vaan ryhtyi
kirjoittamaan sanomalehtiin ja sepittämään runoja. Hänen ensimmäinen
runokokoelmansa (Poems), joka mm. sisältää eloon jääneen Laakson
lempi (The Love in the Valley) nimisen runon, ilmestyi 1851. Hänen
ensimmäinen proosateoksensa on itämaiseen tarinatyyliin kirjoitettu
Shagpatin parranajo (The Shaving of Shagpat, 1856), minkä jälkeen
seurasivat romaanit Rikhard Feverelin koettelemus (The Ordeal
of R. F., 1859) ja Evan Harrington (1861), runokokoelma Nykyaikainen
rakkaus ja runoja tien varrelta (Modern Love, and Poems of the English
Roadside, 1862), Emilia Englannissa (1864, myöhemmin julkaistu
nimellä Sandru Belloni) ja Rhoda Flemming (1865). Meredithin
yksityiselämä oli näinä vuosina vaivojen ja puutteen alaista, vaikka
hänellä olikin pieni perintö tukenaan. Avoliitto, jonka hän oli
solminut 1849, purkautui 1858. Hänen lukijakuntansa oli vielä näihin
saakka hyvin rajoitettu – vasta Swinburnen arvostelu Spectatorissa
hänen Nykyaikaisesta rakkaudestaan opetti laajemman piirin
ymmärtämään häntä. 1866 hän oli Morning Postin sotakirjeenvaihtajana
Italiassa, tuli näihin aikoihin Chapman & Hallin kirjalliseksi
neuvonantajaksi, ja 1867 Fortnightly Reviewn toimittajaksi. 1867
ilmestyi Vittoria, 1871 Harry Richmond, 1875 Beauchampin ura (B's
Career) ja 1879 Egoisti. Mutta vasta seuraavat romaanit:
Traagilliset komediantit (The Tragic Comedians, 1881, aiheena Ferd.
Lassalle ja hänen kuolemansa) ja Tienhaarojen Diana (Diana of the
Crossways, 1885, aiheena mrs Norton, toinen Viktorian ajan alkupuolen
kolmesta kuuluisasta sulottaresta, Richard Brinsley Sheridanin
pojantyttäristä), saavuttivat suuremman yleisömenestyksen. Tähän
tuotantokauteen kuuluvat runoteokset Runoa ja lyriikkaa maan ilosta
(Poems and Lyrics of the Joy of Earth, 1883), Ballaadeja ja runoja
traagillisesta elämästä (Ballads and Poems of Tragic Life, 1887), ja
Maan luento (A Reading of Earth, 1888). Luettelematta enempää hänen
tuotantoaan, jota hän jatkoi vielä usealla romaanilla ja runoteoksella,
mainittakoon sen laadusta seuraavat piirteet: pyrkien lausumaan syvät
ajatukset tiivistetyn lyhyesti ja aforistisesti. käyttäen harvinaisia
sanoja ja äkillisen ongelmallisia käänteitä, hänen tarkoituksensa jää
usein epäselväksi, mikä karkoittaa lukijat hänen kirjojensa äärestä;
hänen romaaniensa voimana on sielullinen, etupäässä hänen oman aikansa
naisluonteiden, heidän älynsä, intohimojensa ja persoonallisuutensa
myötämielinen kuvaus, minkä kautta hän tulee naisen uudenaikaisen
vapautumisen apostoliksi, taiteilijana kuitenkin välttyen tämän
tarkoituksellisesta esittämisestä; läpikäyvänä piirteenä tämän rinnalla
on pyrkimys osoittamaan, kuinka itsekkyys tuottaa onnettomuutta.
Pohjaltaan tämä, samoin kuin hänen runoilijauskonsa, on ilmausta
yleisestä evolutio-opin hyväksymisestä; hänen filosofiansa ei tunnusta
persoonallisen kuolemattomuuden kaipuuta, valitsee ajan taistelussa
kieltävän puolen. Huomattava on hänen luonnonrakkautensa, johon nähden
hän hyväksyy Wordsworthin, mutta vaatii evolutionistina, että myös
ihmisten joukosta on etsittävä samaa sielun ylenemistä kuin luonnosta.
– 1864 Meredith meni uusiin naimisiin, osti 1867 asunnon Surreysta, ja
vietti siitä alkaen runollista maaseudun elämää, tehden mm. pitkiä
kävelymatkoja. Isänsä kohtalon hän sai kokea sikäli, että hänen
poikansa ensimmäisestä avioliitosta vähitellen vierautui hänestä
kokonaan. George Meredith on Browningin ja Eliotin älyllisen linjan
kannattaja, hiljainen, syvään edistyksen uskoon pyrkivä, optimistinen
runoilijayksilö, jonka piiri voi tuskin milloinkaan tulla valittuja
ihailijoita laajemmaksi.

KOHTAUS.

He uskovat, että enkelit ovat askarrelleet heidän ympärillään kehdosta
lähtien. Taivaalliset sotajoukot ovat ansion mukaan ponnistelleet
saattaakseen heidät yhteen. Ja oi voittoa, oi ihmettä, ponnistuksen ja
vaivan ylenmääräisten vaikeuksien jälkeen ovat taivaan enkeliparvet
onnistuneet.

"Tässä me kaksi istumme, jotka olemme ylhäällä määrätyt yhteen."

Soita huiluasi, rakkaus, soita näille armaille viattomille olennoille.

Väriloisto on himmennyt ylemmältä taivaanlaelta. Lännessä vetäytyy
loitommalle uponneen tulen meri, ja tähdet ponnahtavat näkyviin ja
värisevät ja peräytyvät pois kaartaen kulkevan kuun tieltä, joka
pudottaa hopeaisen pilviviitan hartioiltaan ja, jalka hongan latvain
tasalla, vartioi taivasta.

"Lucy, etkö koskaan uneksinut minun tapaamisestani?"

"Oi, Richard, uneksin, sillä muistin sinut."

"Lucy, ja rukoilitko, että kohtaisimme?"

"Rukoilin."

Yhtä nuorena kuin katsellessaan paratiisin rakastavaisia vaeltaa kaunis
Kuolematon eteenpäin. Sen näkyessä ei ole yö, vaan verhottu päivä.
Toinen puoli taivaanlakea on kokonaan punerruksen peitossa. Ei ole
pimeä, ei ole päivä, vaan näiden kahden häät.

"Minun omani, minun omani ikuisesti. Sinä olet pyhästi lupautunut
minulle. Kuiskaa se."

Mies kuulee kuiskauksen suloisena musiikkina.

"Ja sinä olet minun?"

Lempeä valonsäde tunkeutuu tiheään sananjalkapensaikkoon sen havupuun
alle, jossa he istuvat, ja vastauksen saa mies lukea tytön silmistä: ne
kääntyvät hetkiseksi häneen päin, viivähtävät ujosti hänen silmiensä
syvyyksissä ja kääntyvät sitten alas maahan, sillä tytön silmien kautta
hänen sielunsa on alastomana miehen nähtävänä.

"Lucy, morsiameni, elämäni."

Yökehrääjä hyrisee tummaa yksitoikkoista säveltään männyn oksalla.
Lempeä valonsäde liikehtii heidän vaiheillaan ja kuuntelee heidän
sydämiään. Heidän huulensa ovat suljetut.

Anna olla, Rakkaus, soittosi kotvan hiljaa. Puhaltaisitpa kuinka
tahansa, et voi ilmaista heidän ensimmäistä suudelmaansa, et mitään sen
suloudesta etkä mitään sen pyhyydestä. Pyhältä Cecilialla, joka istuu
ylhäällä paratiisin hopeisten urkupiippujen ääressä ja painaltaa
sormillaan kaikkia niitä kieliä, joista Rakkaus on vain yksi, voit
kuulla sen.

                            (Richard Feverelin koettelemus.)
                             Suomentanut Aino Tuomikoski.

VALA.

"Valako?" sanoi nainen ja liikutti huuliaan muistaakseen, mitä oli
voinut sanoa ja unohtaa. "Minkä vuoksi? Mikä vala?"

"Että olet uskollinen niin elämässä kuin kuolemassa. Kuiskaa se."

"Willoughby, olen uskollinen alttarin ääressä vannomalleni valalle."

"Minulle. Minulle."

"Se on sinulle."

"Minun sielulleni. Mitään taivasta ei voi olla minulle – en näe
mitään, vain kidutusta, ellet anna minulle sanaasi, Clara. Luotan
siihen. Uskon siihen sokeasti. Luottamukseni sinuun on ehdoton."

"Meidän käsityksemme maailmasta ovat vastakkaiset, Willoughby."

"Suostu, taivu pyyntööni, vanno se. Sano 'kuoleman tuolle puolen'.
Kuiskaa se. En pyydä mitään muuta. Naisten mielestä miehen hauta
lopettaa velvoituksen, katkaisee siteen, päästää heidät vapaiksi. He
menevät naimisiin lihan kanssa – hyi. Minä taas vaadin sinulta
ylevyyttä, kuoleman tuolle puolen ulottuvaa uskollisuuden ylimaallista
ylevyyttä. 'Hänen leskensä' – sanokoot ihmiset niin. Pyhimys
leskeydessään."

"Alttarin ääressä vannomani valan täytyy riittää."

"Etkö suostu, Clara?"

"Olen lupautunut sinulle."

"Eikö yhtä sanaa? Ainutta lupausta? Mutta sinähän rakastat minua?"

"Olen antanut sinulle parhaan vakuuden, mitä olen voinut."

"Ajattele, kuinka ehdottomasti luotan sinuun."

"Toivon, ettei luottamuksesi petä."

"Voisin polvistua edessäsi, palvoa sinua, jos suostuisit, Clara."

"Polvistu taivaan edessä, älä minun, Willoughby. Olen... Soisin, että
kykenisin kertomaan sinulle, mitä olen. Voin olla hetkellinen: en tunne
itseäni. Ajattele, kysy itseltäsi, olenko todella se henkilö, joka
sinun pitäisi naida. Vaimollasi pitäisi olla suuret hengen ja sielun
lahjat. Suostun kuulemaan, ettei minulla ole niitä, ja tyydyn
tuomioon."

"Sinulla on, sinulla on ne!" huudahti Willoughby. "Kun opit tietämään
paremmin, mikä maailma on, niin ymmärrät levottomuuteni. Eläessäni
minulla on voimia suojella sinua siltä, vainajana olen avuton – siinä
kaikki. Olisit puettu rautapanssariin, karaistu teräksenlujaksi,
haavoittumaton, jos suostuisit... Koeta kuitenkin ymmärtää minun
mieltäni, ajatella kanssani, tuntea kanssani. Kun olet kerran
käsittänyt, kuinka väkevä on minun kaltaiseni miehen rakkaus, ei sinun
tarvitse kysellä. Se on ero ylevän ja arkisen välillä, se erottaa
rakkauden ihanteen laumojen avioista. Antakaamme sen asian olla, onhan
minulla ainakin sinun kätesi. Niin kauan kuin elän, on minulla sinun
kätesi. Eikö minun pitäisi olla tyytyväinen? Niin olenkin. Näen vain
kauemmaksi kuin useimmat ihmiset ja tunnen syvemmin."

                                              (Egoisti)
                                    Suomentanut Aino Tuomikoski.

SAMUEL BUTLER.

Samuel Butler (1835-1902) oli papinpoika Nottinghamista, kävi koulun
Shrewsburyssa ja tuli 1854 Cambridgeen, jossa aloitti matematiikalla,
mutta lopetti klassikoilla, aikoen papiksi, koska se ura oli perheessä
traditiona. Luopuen kuitenkin siitä hän ajatteli taidemaalarin
ammattia, mutta jätti perheen vastustuksen vuoksi senkin ja muutti 1859
Uuteen Seelantiin, jossa toimi lammasfarmarina viisi vuotta. Sielläkin
hän pyrki seuraamaan aikaansa, mm. tutustuen 1859 ilmestyneeseen
Lajien syntyyn, joka aikaansai hänen ajattelussaan perinpohjaisen
muutoksen.  Hän kirjoitti tällöin mm. eriskummallisen kehitysopillisen
kuvitelman Darwin koneiden joukossa (Darwin Among the Machines,
1862), jonka mukaan koneet kerran saavat ajattelun lahjat ja tulevat
ihmisen herroiksi. Kirjoitus voidaan myös käsittää kuvaukseksi siitä
orjuudesta, johon työväen ennen arveltiin suurteollisuuden, koneiden,
palveluksessa joutuvan. Palattuaan 1864 Englantiin Butler asettui
Lontooseen, vaatimattomiin oloihin, ruveten säästöjensä varassa elämään
harrastuksiansa, filosofiaansa, kirjailijatyötänsä varten, ja asuen
samassa paikassa (15, Clifford's Inn) kuolemaansa saakka. Hän yritteli
säveltäjänä ja piti taidefilosofiaa (kuvaamataiteita) varsinaisena
alanaan, ollen muka kirjailijana vain harrastelija, mutta ei silti
voinut olla kirjoittamatta. Alussa mainitut koneiden kehittymisaatteet
hän kasvattaa kokonaiseksi utopiateokseksi nimeltä Missäänei (Erewhon
= nowhere = ei missään, 1872). Missäänei-maan asukkaat ovat
huomanneet, mihin koneet olivat kehittymässä, ja ovat hävittäneet ne:
taskukellonkin pitäminen rangaistaan kuolemalla. Toiselta puolen he
ovat todenneet varallisuuden tavattoman merkityksen ja kehoittavat
pyrkimään tähän asemaan mm. vapauttamalla veroista jokaisen, jolla on
yli 20.000 punnan vuositulot. Missäänein asukkaat ovat muuten
tyypillisiä Butlerin kansalaisia: nice people "mukavia ihmisiä",
terveitä, hyvännäköisiä, järkeviä, hyväluontoisia, toimeentulevia,
välttäen kaikessa liikaa jyrkkyyttä ja solutellen elämäänsä
rauhantietä, lukemattomien kompromissien kautta. Sairaus oli rikos
yhteiskuntaa vastaan ja oli rangaistava; rikollista oli myös olla
onneton. Teos (jonka Meredith hylkäsi) saavutti menestystä. Butler
julkaisi siihen 1901 jatkon Uudelleen Missääneihin (Erewhon
Revisited), kertoen siinä, kuinka ensi osan sankari Higgs, joka oli
paennut ilmapallolla, toteaa palatessaan tulleensa "ylösnousemuksensa"
perusteella uuden uskonnon keskushenkilöksi. Tässä esiintyvän
satiirisen, kieltävän ajatuspohjan Butler oli aikaisemmin esittänyt
romaanissaan Kaunis satama (The Fair Haven, 1873), joka käsitettiin
rienaukseksi ja herätti paljon pahennusta. Suututettuaan täten
uskonnolliset piirit Butler usutti vastaansa myös darwinilaiset,
syyttämällä heidän paaviansa, Charles Darwinia, ei ainoastaan huonosta
tieteestä, vaan myös epärehellisyydestä, koska ei ollut antanut täyttä
tunnustusta edeltäjilleen, mm. omalle isoisälleen Erasmus Darwinille.
Oman kehitysfilosofiansa Butler esitti teoksissa Elämä ja tottumus
(Life and Habit, 1877), Vanha ja uusi kehitys (Evolution Old and New,
1879), Tiedoton muisti (Unconscious Memory, 1880) ja Onni vai
viekkaus (Luck or Cunning, 1887). Elollinen käy kyllä Darwinin
osoittamaa kehityksen uraa, mutta ei vain mekaanisesti, ulkoisten
olosuhteiden määräämää kujaa myöten, vaan myös vitaalisesti, entisten
elollispolvien perinnöksi jättämän, itsetiedottoman, takatajuisen
muistin ja sen vaikuttaman toimintahalun ohjaamana. Täten elollinen
elää jälkipolven henkisessäkin rakenteessa. Italiankuvaus Alppeja ja
pyhäkköjä (Alps and Sanctuaries, 1881) on vakavan miehen "tunteellinen
matka" ihailemaansa maahan. Suorasanaiset Iliadin ja Odysseian
käännökset ja Odysseyn kirjoittajatar (The Authoress of Odyssey,
1897, on muka Nausikaa) osoittavat hänen luonteensa humoristista
puolta. Hänen kuolemansa jälkeen julkaistiin hänen omaelämäkerrallinen
romaaninsa Kaiken maailman tie (The Way of all Flesh, 1903), jonka
hän oli kirjoittanut 1872-84. Siinä hän esittää filosofiaansa
viktorialaisen elämän kuvassa: toisaalla perinnöllisyys, so.
itsetiedoton muisti liitossa toimintahalun kanssa, sitä vastassa
ulkonaiset olosuhteet, väärä kasvatus. Dickensin tyyppitaiteen
vaikutuksen alaisena tästä kuvasta on syntynyt mieleenjäävä tutkielma
viktorialaisen elämän puutteista. – Butlerilla ei ollut Kauniin
sataman jälkeen juuri ollenkaan lukijoita, mutta hänen kuolemansa
jälkeen on hänen maineensa erikoisena, itsenäisenä ajattelijana
ruvennut huomattavasti elpymään, varsinkin sitten, kun hänen
Muistikirjansa (Notebooks) julkaistiin (1912). Hän on kiintoisa näyte
siitä, mihin muotoihin kehitysoppi saattoi pukeutua hakeutuessaan
taidekirjallisuuteen.

MISSÄÄNEIN ASUKKAIDEN MIELIPITEITÄ.

Näin minulle selitettiin. Että tässä maassa, jos joku sairastuu, tai
käy jollakin tavalla pahoinvoivaksi, tai ruumiillisesti raihnaiseksi,
ennenkuin on täyttänyt seitsemänkymmentä vuotta, häntä kuulustelee ja
asian tutkii hänen maanmiestensä valitsema lautakunta, ja jos hänet
havaitaan syylliseksi, seurauksena on yleinen halveksiminen, ja hän saa
enemmän tai vähemmän ankaran rangaistuksen. Sairaudet jakautuvat
rikoksiin ja rikkomuksiin, aivan kuin lakia ja määräyksiä loukkaavat
teot meillä. Vakavasta sairaudesta rangaistaan varsin ankarasti, kun
taas näön tai kuulon heikentymisestä, jos asianomainen on täyttänyt
kuusikymmentä vuotta, eikä ole aikaisemmin sairastanut, tuomitaan vain
sakkoihin, jotka on varojen puutteessa sovitettava vankeudella. Mutta
jos joku väärentää shekin, tai sytyttää talonsa palamaan, tai ryöstää
väkivallalla jotakin toiselta henkilöltä, tai tekee jonkin muun teon,
jotka ovat rikoksia meidän maassamme, hänet viedään sairaalaan, jossa
häntä hoidetaan mitä huolellisimmin, ja kulut suoritetaan yleisistä
varoista, tai, jos hän on varakas ja hyvässä asemassa, hän tiedoittaa
kaikille ystävillensä saaneensa vaikean paheellisuuden kohtauksen,
aivan kuin meillä on sairastuessamme tapana tehdä, ja ystävät tulevat
katsomaan häntä kaikkea sydämellisyyttä osoittaen ja tiedustelevat
kiinnostuneesti, miten kaikki tapahtui, minkälaisina oireet ensin
ilmestyivät, ja niin edespäin, – kysymyksiä, joihin hän vastaa täysin
avomielisesti, sillä vaikka huono käyttäytyminen onkin aivan yhtä
valitettavaa kuin sairaus meillä, eli ilmiö, joka ehdottomasti viittaa
siihen, että asianomaisessa henkilössä on jotakin vakavasti vinossa,
niin sen ei kuitenkaan katsota johtuvan ennen hänen syntymistään tai
jälkeenpäin sattuneista vastoinkäymisistä.

Kummallisinta on kuitenkin se, että vaikka he pitävätkin siveellisiä
puutteellisuuksia asianomaista joko luonteen tai ympäristön vuoksi
kohdanneina vastoinkäymisinä, he eivät tahdo kuulla puhuttavankaan
vastoinkäymisistä tapauksissa, jotka Englannissa herättävät vain
myötätuntoa ja osanottoa. Kaikenlainen huono onni, vieläpä sekin, että
saa kokea huonoa kohtelua toisten taholta, ovat yhteiskunnallisia
rikoksia, koska sellaisesta kuuleminen on kiusallista. Jos siis joku
menettää omaisuutensa tai rakkaan ystävän, josta hän on ollut suuresti
riippuvainen, niin siitä tuskin rangaistaan vähemmän ankarasti kuin
sairastumisesta.

Kuten olen jo sanonut, katsotaan tapauksiin, jotka meillä ovat
rikoksia, mutta Erewhoniassa tekoja, joista ei rangaista
oikeudellisesti, kuitenkin sisältyvän sellaista, joka vaatii
parannusta. Sitä varten onkin olemassa kokonainen ammattikunta tai
sääty, jonka jäseniä hengen ja luonteen ominaisuuksien tuntemiseen
kasvatettuja ja opetettuja miehiä, sanotaan ojentajiksi, minun
osaamatta sen sattuvammin kääntää alkukielen vastaavaa sanaa, joka
kirjaimellisesti merkitsee: "Hän-joka-oikaisee-kieroon-vääntyneen".
Näiden miesten toiminta on jotakuinkin samanlaista kuin lääkärien
työskentely Englannissa, ja he ottavat joka käynnistään maksun, joka
suoritetaan kuin salakähmää, mutta silti kaikkien tieten. Heihin
suhtaudutaan yhtä avomielisesti ja yhtä auliin kuuliaisesti kuin meillä
omiin tohtoreihimme – toisin sanoen, yleensä riittävän luottavaisesti
– koska kaikki ymmärtävät, olipa hoitomenetelmä kuinka tuskallinen
hyvänsä, että mahdollisimman pikainen parantuminen on vain heidän oma
etunsa ja ettei heihin katsota karsaasti, kuten kävisi, jos he olisivat
ruumiillisesti jotenkin epäkunnossa.

Sanoessani, ettei heihin katsota karsaasti, en tarkoita, etteikö
erewhonialaiselle koituisi minkäänlaisia ikävyyksiä tavallisessa
jokapäiväisessä elämässä, tehtyään, sanokaamme, esimerkiksi
väärennyksen. Ystävät hylkäävät hänet, koska hän on vähemmän
miellyttävä kumppani, aivan samoin kuin me pysymme ulohtaalla
sellaisten seurasta, jotka ovat köyhiä ja vaivaisia. Kukaan
erewhonialainen, jolla on vähänkään itsekunnioitusta, ei pidä
ystävyyssuhteita solmittaessa yhdenvertaisenaan ketään, joka on häntä
vähemmän onnellinen syntyperän, terveyden, varallisuuden, ulkonäön
miellyttävyyden, kyvykkyyden, tai minkä hyvänsä muun ominaisuuden
suhteen. Se, että tämmöinen onnen suosikki tuntee vastenmielisyyttä,
jopa inhoakin toista kohtaan, jolla taas on huono onni, tai ainakin
niitä kohtaan, joille huomataan tapahtuneen vakavampi ja harvinaisempi
vastoinkäyminen, ei ole vain luonnollista, vaan yhteisen elämän
kannalta toivottavaakin, olipa kysymys ihmisistä tai eläimistä.

Se, etteivät mainitunlaiset teot eivätkä muutkaan niihin verrattavat
ilmiöt ole erewhonialaisten mielestä rikollisia, kuten ruumiilliset
sairaudet, ei kuitenkaan estä heistä omahyväisempiä karttamasta
ystävää, joka on esimerkiksi ryöstänyt pankin, kunnes hän on
täydellisesti toipunut kohtauksestaan; mutta sen se estää, ettei heidän
mieleensäkään johdu kohdella rikollisia halveksivasti, aivan kuin
sanoen: "Sinuna olisin paljon parempi mies kuin sinä", mikä taas on
aivan paikallaan, kun on kysymys ruumiillisesta sairaudesta.
Ruumiillisen raihnaisuuden salaamiseksi he viekastelevat ja
teeskentelevät ja keksivät jos minkälaisia keinoja aivan
loppumattomiin, mutta suhtautuvat täysin avomielisesti
pahimmanlaatuisiinkin henkisiin sairauksiin, jos sellaisia sattuisi
esiintymään, mikä on kuitenkin, sanottakoon se heidän kunniakseen,
verraten harvinaista. Heidän keskuudessaan on tosin joitakin,
sanoisinko, sielullisesti sairaalloisia henkilöitä, jotka tekevät
itsensä mitä suurimmassa määrässä naurettaviksi hermostuneella
olettamisellaan, että he ovat turmeltuneita, vaikka ovatkin
todellisuudessa aina varsin siedettäviä ihmisiä, mutta tämä on
poikkeuksellista. Yleensä he suhtautuvat siveelliseen hyvinvointiinsa
yhtä huolekkaasti tai yhtä välinpitämättömästi kuin me ruumiilliseen
terveyteemme.

Meidän tavallisia tervehtimissanojamme, kuten: "Kuinka voitte?" ynnä
muita, pidetään hyviä tapoja törkeästi loukkaavina, eivätkä
hienostuneemmat luokat suvaitse sellaistakaan huomautusta, että joku on
terveen näköinen, mikä on meillä niin yleinen kohteliaisuus.
Tervehtiessään toisiaan he sanovat: "Toivottavasti olette ollut hyvä
tänä aamuna", tai: "Toivon teidän jo toipuneen äreydestä, jota
sairastitte, kun viimeksi näin teidät"; ja ellei puhuteltu ole ollut
hyvä, tai jos hän on vieläkin pahantuulinen, hän sanoo sen heti
peittelemättä, toisen lausuessa asianmukaiset surkuttelunsa. Ojentajat
ovat menneet alallaan niin pitkälle, että he ovat ottaneet olettavasta
kielestä (jota opetetaan Järjettömyyden yliopistossa) nimet kaikille
henkisten sairauksien tunnetuille muodoille ja luokitelleet ne oman
järjestelmänsä mukaisesti, joka, vaikka en kyennytkään ymmärtämään
sitä, näytti hyvin soveltuvan käytäntöön, koska he, potilaan tarinan
kuultuaan, osaavat heti sanoa, mikä häntä vaivaa, samalla kuin heidän
tottuneisuutensa pitkien nimien käyttöön vain vahvistaa asianomaisen
luottamusta siihen, että he ovat hänen tapauksestaan täysin selvillä.

Lukijan ei ole vaikeata uskoa, että sairauteen kohdistuvia lakeja usein
kierrettiin turvautumalla johonkin yleisen hyväksymisen saavuttaneeseen
tekosyyhyn, josta kaikki ymmärsivät, mistä oikeastaan oli kysymys,
kenenkään kuitenkaan ilmaisematta sitä vähimmälläkään tavalla, sillä
pienintäkin vihjausta sinnepäin pidettiin hyvää tapaa suuresti
loukkaavana. Niinpä kerrankin, oltuani Nosniborien luona päivän tai
pari, eräs hieno rouva, joita kävi lukuisasti minua tervehtimässä,
pyysi anteeksi, että hänen miehensä lähetti vain käyntikortin, koska
hän oli aamulla mennessään kauppatorin poikki tullut varastaneeksi
sukkaparin. Minua oli varoitettu näyttämästä hämmästyneeltä, olipa
tilanne minkälainen hyvänsä, niin että minä vain toin julki
myötätuntoni ja sanoin, että olin itse, vaikka olin ollut
pääkaupungissa vasta niin lyhyen ajan, töin tuskin välttynyt
varastamasta eräässä paikassa näkemääni vaateharjaa, ja että vaikka
olinkin onnistunut voittamaan kiusauksen, minua oli ruvennut vakavasti
peloittamaan, että nähdessäni jonkin erityisesti mielenkiintoisen
esineen saattaisin itseni ojentajien käsiin.

Rouva Nosnibor, joka oli kuullut kaikki, ylisteli minua vieraan
poistuttua. Mikään ei olisi, hän sanoi, voinut olla sen kohteliaampaa
Erewhonian etiketin mukaan. Sitten hän selitti sukkaparin varastamisen,
tai (jokapäiväisemmässä kielessä) "sukkien saamisen" merkitsevän, että
asianomainen henkilö oli lievästi pahoinvoipa. Kaikesta tästä
huolimatta he käsittävät täydellisesti, että se, josta he käyttävät
nimitystä "hyvä vointi", on ilon ja tyydytyksen tärkeä tekijä. He
ihailevat henkistä terveyttä ja pitävät ihmisistä, jotka voivat siinä
suhteessa hyvin, ja tekevät kaiken voitavansa (sekin on velvollisuus)
sen hoitamiseksi ja edistämiseksi. Avioliiton solmiminen henkilön
kanssa, jonka sukua pidetään epäterveenä, on heistä äärimmäisen
vastenmielistä. Tehtyään jotakin vakavasti häpeällistä tai katalaa he
lähettävät heti hakemaan ojentajaa – usein jo silloin, kun heistä
tuntuu, että he ovat tekemäisillään jotakin sellaista, ja vaikka
ojentajan määräämät menetelmät ovat välistä hyvin tuskallisia, niihin
kun voi sisältyä viikkomääriä kestävä täydellisesti eristetyksi
tuleminen ja muutamissa tapauksissa mitä julmin ruumiillinen kidutus,
niin en ole kertaakaan nähnyt järkevän erewhonialaisen kieltäytyvän
tekemästä, mitä ojentaja on määrännyt, enempää kuin järkevä
englantilainenkaan kieltäytyy alistumasta leikkaukseen, jonka hänen
lääkärinsä sanoo olevan välttämätön, olipa se kuinka peloittava
hyvänsä.

Englannissa me emme karta uskomasta lääkärillemme kaikkea, mikä meitä
vaivaa, vain pelosta, että hän tekisi meille pahaa. Hän saa
pahoinpidellä meitä mielin määrin, meidän mukisematta vastaan, koska
kukaan ei katso meihin karsaasti sen tähden, että olemme sattuneet
sairastumaan, ja koska tiedämme lääkärin koettavan parastaan saadakseen
meidät terveiksi jälleen, ja että hän ymmärtää asian paremmin kuin me;
mutta jos meitä kohdeltaisiin samoin kuin erewhonialaisia heidän
ruvetessaan sairastelemaan, niin me salaisimme visusti kaikki
sairautemme; niihin suhtauduttaisiin aivan samalla tavalla kuin
siveellisiin ja sielullisiin sairauksiin, – me uskottelisimme mitä
taidokkaimmin olevamme terveitä, kunnes asia tulisi ilmi, ja yksikin
vain rangaistukseksi annettu ruoskintaerä olisi meistä paljoa
katkerampi koettelemus, kuin jonkin jäsenemme katkaiseminen, jos tämä
tehtäisiin ystävällisesti ja hienotunteisesti, vaikuttimena vain halu
auttaa meitä, lääkärin ollessa omasta puolestaan samalla täysin
tietoinen siitä, että kaikki tämä olisi aivan hyvin voinut kohdata
häntä itseäänkin. Niinpä erewhonialaiset maistavat ruoskaa kerran
viikossa ja elävät vedellä ja leivällä kaksi ja kolmekin kuukautta
kerrallaan, milloin hyvänsä ojentaja suosittelee sitä.

En otaksu menetelmän, joka oli määrätty isännälleni, hänen
kavallettuaan erään luottavaisen lesken koko omaisuuden, tuottaneen
hänelle suurempia kärsimyksiä, kuin mihin meikäläinen auliisti alistuu
englantilaisen lääkärin käsissä. Ja kuitenkin sen täytyi olla hänelle
raskas ajankohta. Kuulemani äänet todistivat menetelmän aiheuttavan
viiltävää kipua, hänen kuitenkaan tahtomatta kertaakaan vapautua siitä.
Hän oli aivan varma, että se teki hänelle hyvää, ja luulen hänen olleen
oikeassa. En usko hänen enää milloinkaan kavaltavan rahoja. Voihan niin
käydä – mutta kestää hyvin kauan, ennenkuin se uusiintuu.

Ollessani vankilassa ja sitten matkalla olin jo suureksi osaksi päässyt
perille edelläkerrotuista asioista; mutta kaikki näytti yhä vieläkin
käsittämättömän oudolta, ja minua ahdisti alituisesti pelko, että
tekisin jotakin sopimatonta, kun en kyennyt näkemään asioita
ympäristöni näkökannalta; mutta oltuani joitakin viikkoja Nosniborien
luona kaikki alkoi vähitellen selvetä, varsinkin sitten kun minulle oli
kerrottu isäntääni kohdanneesta sairaudesta, jonka kulun hän selosti
minulle usean kerran alusta loppuun saakka.

Hän oli, kuten ymmärsin, toiminut monet vuodet arvopaperipörssin
jäsenenä ja koonnut suunnattoman omaisuuden, ylittämättä rajoja, joita
yleensä pidetään laillisina, tai tekemättä mitään, joka ei olisi ollut
liiketoimintana sallittua, mutta lopulta hän oli useassa eri
tilaisuudessa huomannut, että hänen alkoi tehdä mieli ansaita rahaa
vilpillisillä keinoilla, ja olikin todellisuudessa hoitanut pari kolme
asiaa tavalla, joka aiheutti varsin ilkeän tunteen. Mutta
onnettomuudekseen hän ei ollut kiinnittänyt asiaan sen suurempaa
huomiota, vaan oli karkoittanut sen mielestään, kunnes lopuksi esiintyi
asianhaaroja, jotka antoivat hänelle tilaisuuden ja saivat hänet
tekemään varsin suuren kavalluksen – hän selosti nekin, ja ne olivat
mahdollisimman raskauttavia, mutta niiden yksityiskohtainen
luetteleminen on tässä tarpeetonta; – hän käytti tilaisuutta hyväkseen
ja oivalsi samassa, kun se jo oli liian myöhäistä, että hänessä täytyi
olla jotakin vakavasti hullusti. Laiminlyönti oli mennyt liian
pitkälle.

Hän ajoi heti kotiin, ilmoitti asian vaimolleen ja tyttärilleen
mahdollisimman hellävaroin, ja lähetti hakemaan erästä valtakunnan
kuuluisinta ojentajaa neuvotteluun perheojentajan kanssa, sillä tapaus
oli ilmeisesti vakava. Ojentajan tultua hän kertoi tarinansa ja lausui
pelkäävänsä, että hänen terveytensä oli ainiaaksi murtunut.

                                                 (Erewhon.)
                                        Suomentanut O. Juurikoski.

THOMAS HARDY.

Vastapainoksi Meredithin luottavaiselle optimismille, uskolle siihen,
että ihminen oli kerran kehittyvä riittävän korkealle asteelle
voidakseen itse määrätä kohtalostaan, esittää Thomas Hardy
fatalistisen, pessimistisen maailmankäsityksen. Hän oli syntyisin
(1840-1923) pienestä maakylästä Dorchesterin läheisyydestä, perin
vaatimattomista oloista (isä oli kylän rakennusmestari), ja oli siis
itse niitä samoja maalaisia, joiden ulkonaisia ja sielullisia puolia
hän niin asiantuntevasti kuvaa. Vielä vanhana hän joskus istui heidän
seurassaan kylän ravintolassa, piippu suussa kuunnellen heidän
jahkailuaan. Kotiseudullaan hän tuli näkemään, kuinka uusi aika, mm.
rautatiet, muuttivat maaseudun elämää, kuinka vanha Englanti tapoineen
vähitellen hävisi. Koko tämä maaseudun entinen elämä ja luonto näkyy
hänen kuvaustensa taustasta. 16-vuotiaana Hardy lähetettiin
Dorchesteriin oppiin arkkitehti Hicksin luo, joka oli erikoistunut
kirkonrakennusalalle; 21-vuotiaana hän meni Lontooseen jatkamaan
opintojaan siiloin maineessa olevan goottilaissuuntaisen arkkitehdin
Arthur Bloomfieldin koulussa. Ahkeran ammattiopiskelun rinnalla Hardy
myös täydensi sivistystään perehtymällä kirjallisuuteen ja kiinteästi
tarkkaamalla kehitysopin esiintymisen näinä vuosina alkuunpanemaa
taistelua vanhan ja uuden maailmankatsomuksen välillä. Itselleen Hardy
omisti siitä kielteisen kannan. Kiintyen yhä enemmän kirjallisuuteen
hän rupesi epäilemään sopivaisuuttaan rakennusalalle, ja muutti 1867
maaseudulle, Weymouthiin, jossa rakennustyön ohella kirjoitti
satiirisen romaanin Köyhä mies ja hieno nainen (The Poor Man and the
Lady). Tätä hän tarjosi Chapman & Hallin kustannusliikkeelle, jonka
kirjallisena neuvonantajana silloin toimi Meredith. Tämä hylkäsi
kirjan, mutta kutsui tekijän luokseen ja neuvoi häntä aloittamaan
kirjailijauransa – kunnollisella sensatioromaanilla! Hardy teki työtä
käskettyä, niin haluton kuin hän siihen olikin, ja kirjoitti Wilkie
Collinsin tyyliin romaanin Epätoivoisin keinoin (Desperate Remedies,
1871), jossa ei ole paljoa hänen varsinaisia pääominaisuuksiaan. Mutta
alku oli tehty. Seuraavana vuonna (1872) ilmestynyt Vihreiden lehvien
alla (Under the Greenwood Tree) toi jo kirjallisuuteen sen Wessexin,
joka ei vielä tuntenut kansakoulua eikä rautatietä. Sininen silmäpari
(A Pair of Blue Eyes, 1873, suomennettu) saavutti juonensa vuoksi
menestystä, mutta Hardyn ensimmäinen varsinaisesti ratkaiseva kirja oli
Kaukana väkijoukosta (Far from the Madding Crowd, 1874), Gabriel
Oakin ja Bathsheban lemmentarina, kuteina maalaiselämän pienempiä
tragedioja ja komedioja. Samana vuonna Hardy meni naimisiin ja muutti
takaisin rakkaaseen Dorsetshireensä, jossa sitten asui kuolemaansa
saakka. Näissä teoksissa hän esiintyy vielä idyllikkona, mutta
romaanissa Paluu synnyinseudulle (The Return of the Native, 1878) hän
jo yhdistää tausta-idylliinsä traagilliset kohtalot, alusta saakka
viitoittaen päähenkilöidensä tiet onnettomuutta kohti, ja lyöden Egdon
Heathin kuvauksessa tumman kohtalosoinnun, joka väreilee
pohjasäestyksenä loppuun saakka. Hänen mielessään on tällöin
kreikkalainen murhenäytelmä, halu osoittaa, että todellisuudessa,
syrjäisimmissäkin paikoissa, suoritetaan Sophokleen vertaisia
kohtalodraamoja. Rakenteeltaan tätä romaania pidetään kaikin puolin
sopusuhtaisena, todellakin arkkitehdin luomana. Sivuuttaen kolme
heikompaa väliteosta saavutaan Casterbridgen pormestariin (1886),
jonka päähenkilö Henchard on muovailtu ja kehitetty johdonmukaisesti,
säälimättömästi, suurella voimalla; hänen keskitetty katkeruutensa
ilmenee harvinaisen jyrkästi hänen lyhytsanaisesta testamentistaan.
Tässä romaanissa on taustana pieni kaupunki. Maaseudun vaatimattomiin
ihmisiin Hardy palaa taas seuraavassa romaanissaan Metsäseutulaiset
(The Woodlanders, 1887), joka on vähemmän katkera kuin edellinen,
taustansa ja lemmentarinansa puolesta surumielisen viehättävä. Hardyn
suurimpana saavutuksena pidetään romaania Tessin tarina (Tess of the
D'Urbervilles, 1891, suomennettu), joka on kyllä jonkin verran
melodramaattinen, mutta josta kirjailijan tuntema, inhimillisen ja
jumalallisen vääryyden aiheuttama sieluntuska ja pyhä suuttumus syvästi
ja vaikuttavasti ilmenee. Seuraavassa romaanissa Jude (Jude the
Obscure, 1895) hänen pessimismiinsä julmuus särkee taiteellisuuden.
Hänen viimeinen romaaninsa Paljon rakastettu (The Well Beloved, 1897)
on kirjoitettu aikaisemmin. Hardyn maine näyttää jäävän näiden hänen
parhaiden Wessex-romaaniensa varaan, joista on huomautettu, että niiden
vaatimattomilla maalaisihmisillä, ollen älyllisesti kehittymättömiä ja
muutenkin heikosti varustautuneita elämäntaisteluun, on hyvin vähän
edellytyksiä kamppailuun vihamielistä kohtaloa vastaan. He ovat tässä
suhteessa säälittäviä, mikä ei ole eduksi taiteellisuudelle. Hardyn
kirjailijatyön tuloksista on vielä mainittava neljä novellikokoelmaa,
jotka eivät kuitenkaan kuulu hänen parhaaseen tuotantoonsa
(Ylhäisiä naisia – A group of Noble Dames, 1891, suomennettu),
kuusi lyyrillistä kokoelmaa, ja kolmiosainen jättiläisnäytelmä
Hallitsijasuvut (The Dynasts, 1904-08), joka käsittelee Napoleonin
aikoja ja sisältää yhdeksäntoista näytöstä ja 130 kohtausta. Siinäkin
hän järjestelee ihmisensä "perusenergian" tahdottomiksi
välikappaleiksi. Hardy on pessimisti, mutta myötämielinen ihmisiänsä
kohtaan. Viktorian ajan suuren romaanikauden viimeisenä edustajana hän
nautti maassansa yleistä kunnioitusta.

KAUKANA VÄKIJOUKOSTA.

Vaikka tämä romaani, ensimmäinen viidestä suuresta Wessexin
kuvauksesta, ei kohoakaan samoihin traagillisiin korkeuksiin kuin
muutamat sitä seuranneet, eivät nämä voita sitä luonteiden ja
ympäristön kuvauksessa. Useimmat sen henkilöt ovat maanviljelijöitä ja
heidän palvelijoitaan, ja taustana on sellaisia maalaisaskarteluja kuin
hampaiden peseminen, mehiläishoito, auman kattaminen, pyörökiikussa
leijaaminen tai omenaviinin nauttiminen elonkorjuujuhlassa.

Tärkeimmät romaanin henkilöt Bathsheba Everdene, nuori ja viehättävä
tilanomistajatar, hänen lammaspaimenensa Gabriel Oak – jota kuvataan
seuraavaan tapaan: "Kun Gabriel Oak hymyili, hänen suupielensä
levisivät aivan lähelle hänen korviaan, hänen silmänsä kapenivat
pelkiksi raoiksi ja niiden ympärille ilmestyi joka suuntaan lähteviä
viiruja, jotka ulottuivat hänen kasvoilleen kuin säteet summittaisessa,
nousevaa aurinkoa esittävässä luonnoksessa" –, maanviljelijä Boldwood,
synkkä ja itseään kiduttava mies, vaarallinen ja epäluotettava kuin
tulivuori, ja lopuksi kersantti Troy, korea sotilas, iloinen ja
huoleton rahvaan elämän sankari. Kaikki nämä kolme miestä ovat
rakastuneet Bathshebaan.

Bathsheba puolestaan suosii nokkelaa ja miellyttävää kersanttia, mutta
lähettää hurjan vallattomuuden puuskassa Boldwoodille Valentininpäivän
lemmenkirjeen, jonka mottona ovat sanat "Rakasta minua". Boldwoodin
sydämen tulivuori leimahtaa tuleen. Hän lähtee Bathsheban luo,
tunnustaa rakkautensa – ja huomaa, että koko juttu on tavallista
nuoren naisen pilaa. Puolittain järjiltään hän lähtee tämän luota
vannoen kostavansa kilpailijalleen Troylle, joka sitä paitsi on
hakkaillut huvikseen Fanny Robinia, nuorta tyttöä, Boldwoodin suojattia
ja Bathsheban palvelijaa. Kersantti on poissa Bathissa. Bathsheba
matkustaa sinne varoittamaan häntä uhkaavasta vaarasta, molemmat
palaavat yhdessä, ja nyt seuraavassa jännittävässä kohtauksessa
molemmat kilpailijat taas tapaavat.

Samana iltana hämärissä Gabriel nojaili Cogganin puutarhan veräjään
luoden ympäristöön yleissilmäyksen vielä ennen levolle menoaan.

Jonkinlaiset ajopelit lähenivät hiljalleen pitkin ruohoista kujannetta.
Siitä kantautuivat hänen korviinsa kahden puhelevan naisen äänet. Ne
olivat luonnollisia eivätkä lainkaan vaimennettuja. Oak käsitti ne heti
Bathsheban ja Liddyn ääniksi.

Ajopelit tulivat kohdalle ja loittonivat ohitse. Ne olivat neiti
Everdenen kääsit, eikä niissä istunut muita kuin Liddy ja hänen
emäntänsä. Liddy kyseli Bathin kaupungista, ja hänen puhetoverinsa
vastaili huolettomasti ja välinpitämättömästi. Sekä Bathsheba että
hevonen näyttivät väsyneiltä.

Kaikista muista Bathsheban mietteistä vei voiton se tavattoman ihana
huojennuksen tunne, että sai taas olla täällä turvassa ja terveenä,
eikä Oak voinut muuta kuin nauttia täysin siemauksin tästä näystä.
Kaikki huolestuttavat tiedot olivat unohtuneet.

Oak viivyskeli yhä paikallaan, kunnes ei enää ollut mitään eroa itäisen
ja läntisen taivaan välillä, ja arat jänikset alkoivat rohkeasti
loikkia tummuvien kumpujen ympärillä. Gabriel lienee ollut siinä vielä
puolisen tuntia, kun tumma hahmo lähestyi hitaasti. "Hyvää iltaa,
Gabriel", sanoi ohikulkija.

Se oli Boldwood. "Hyvää iltaa, herra", sanoi Gabriel. Boldwood hävisi,
ja Oak meni pian tämän jälkeen nukkumaan. Maanviljelijä Boldwood jatkoi
matkaansa neiti Everdenen taloa kohti. Hän saapui sen kohdalle ja
lähestyessään sisäänkäytävää näki valoa oleiluhuoneesta. Kaihdinta ei
ollut laskettu, ja huoneessa oli Bathsheba, joka tarkasteli joitakin
papereita ja kirjeitä. Hän seisoi selin Boldwoodiin. Tämä meni ovelle,
koputti ja odotti lihakset jännityksessä ja otsa kuumana.

Boldwood ei ollut käynyt oman puutarhansa ulkopuolella sen jälkeen, kun
oli tavannut Bathsheban Yalburyn tiellä. Äänettömänä ja yksinäisenä hän
oli jäänyt alakuloisesti miettimään naisen menettelytapoja, ja
päätellyt koko sukupuolen olennaisiksi piirteiksi ne satunnaiset
ominaisuudet, jotka oli huomannut ainoassa tuntemassaan naisessa.
Vähitellen hänessä oli päässyt vallalle lempeämpi mieliala, ja juuri
tämän takia hän oli tänä iltana lähtenyt liikkeelle. Hän oli tullut
puolustelemaan itseään ja pyytämään anteeksi Bathshebalta, tuntien
rajuutensa vuoksi jotakin häpeän kaltaista, sillä hän oli vast'ikään
saanut tietää Bathsheban palanneen – vain Liddyn luokse tekemältään
vierailulta, niinkuin Boldwood luuli, sillä hän ei tietänyt mitään
syrjähypystä Bathiin.

Hän kysyi neiti Everdeneä. Liddyn käytös oli kummallista, mutta
Boldwood ei huomannut sitä. Liddy meni sisään jättäen hänet siihen, ja
tytön ollessa poissa vedettiin Bathsheban huoneen akkunankaihdin alas.
Boldwood uumoili pahaa tästä merkistä. Liddy palasi.

"Emäntäni ei voi ottaa vastaan teitä, herra", hän sanoi. Boldwood lähti
heti ulos veräjästä. Hän ei siis ollut saanut anteeksi – se oli nyt
kaiken summa. Hän oli nähnyt Bathsheban, joka oli hänelle samalla ilo
ja kidutus, siinä huoneessa, jossa hän itse oli saanut käydä hänen
luonaan erikoisen suosittuna vieraana vain vähän aikaisemmin samana
kesänä, ja nyt Bathsheba ei ollut suostunut päästämään häntä sinne.

Boldwood ei kiiruhtanut kotiin. Kello oli vähintäänkin kymmenen, kun
hän kävellessään tahallaan Weatherburyn alapuolen kautta kuuli
postivaunujen saapuvan kylään. Ne välittivät liikennettä erääseen
pohjoispuolella olevaan kylään, ja niiden ajaja oli niiden omistaja,
muuan Weatherburyn mies, jonka talon oven eteen ne nyt pysähtyivät.
Etureunan yläsyrjään kiinnitetty lamppu valaisi tulipunaista ja
kullanhohtoista olentoa, joka astui ensimmäisenä alas vaunuista.

"Kas vain!" tuumi Boldwood itsekseen. "Tullut siis taas katsomaan
Bathshebaa!"

Troy meni postivaunujen omistajan taloon, jossa hän oli majaillut
edelliselläkin kerralla käydessään kotiseudulla. Boldwoodin mielessä
kypsyi äkkiä päätös. Hän riensi kotiin. Kymmenen minuutin kuluttua hän
palasi ja oli menevinään ajurin luokse tervehtimään Troyta. Hänen
lähestyessään taloa joku avasi oven ja tuli ulos. Hän kuuli tämän
henkilön sanovan sisällä oleville hyvää yötä, ja ääni oli Troyn. Tämä
tuntui kummalliselta, kun Troy oli juuri saapunut. Boldwood riensi
kuitenkin hänen luokseen. Troylla näytti olevan matkalaukku kädessään
– ikäänkuin hän olisi aikonut matkustaa pois jo samana yönä.

Troy kääntyi ylös mäkeä ja joudutti askeleitaan. Boldwood siirtyi
lähemmäksi.

"Kersantti Troy?"

"Aivan oikein – olen kersantti Troy."

"Varmaan juuri saapunut maalta?"

"Tulin juuri Bathista."

"Olen William Boldwood."

"Vai niin."

Näiden sanojen äänenpaino riitti täysin viemään Boldwoodin suoraan
asiaan.

"Haluan hiukan puhella kanssanne", hän sanoi.

"Mistä?"

"Siitä naisesta, joka asuu suoraan tuolla – ja toisesta naisesta,,
jota olette kohdellut huonosti."

"Olettepa ihmeen julkea", virkkoi Troy lähtien kävelemään.

"Kuulkaapas nyt", sanoi Boldwood astuen hänen eteensä, "ihmetelkää tai
ei, teidän on nyt keskusteltava kanssani."

Troy kuuli Boldwoodin äänen tylyn päättäväisyyden, katseli hänen
rotevaa vartaloaan ja sitten hänen kädessään olevaa paksua keppiä. Hän
muisti, että kello oli kymmenen. Tuntui tosiaankin kannattavan olla
kohtelias Boldwoodille.

"Hyvä on, kuuntelen mielihyvin", sanoi Troy laskien matkareppunsa
maahan, "mutta puhukaa hiljaa, sillä joku saattaa kuunnella meitä salaa
tuolla maatalossa."

"No niin – tiedän teistä aika paljon – myös Fanny Robinin
kiintymyksen teihin. Saatanpa sitä paitsi sanoa olevani Gabriel Oakia
lukuunottamatta koko kylän ainoa henkilö, joka tietää sen. Teidän
pitäisi mennä hänen kanssaan naimisiin."

"Niin kai pitäisikin. Sitä itsekin haluaisin, mutta en voi."
"Miksi ette?"

Troy oli sanomaisillaan jotakin, mutta hillitsi sitten kielensä ja
virkkoi: "Olen liian köyhä". Hänen äänensä oli muuttunut. Aikaisemmin
siinä oli ollut sävy "menkää hiiteen". Nyt se oli veijarin ääni.

Boldwoodin mielentila ei ollut tällä hetkellä tarpeeksi tarkkaavainen,
jotta hän olisi huomannut äänensävyjä. Hän jatkoi: "Puhun muitta
mutkitta aivan suoraan, ja saatte uskoa, etten halua ollenkaan puuttua
sellaisiin kysymyksiin kuin mikä on oikein ja mikä väärin, enkä naisen
kunniaan ja häpeään, enkä myös ilmaista mielipiteitä käytöksestänne.
Aion tehdä kanssanne pelkän asiallisen kaupan."

"Käsitän", virkkoi Troy. "Mitähän, jos istuutuisimme tähän." Suoraan
vastapäätä pensasaidan juurella oli vanha puunrunko, ja he istahtivat
sille.

"Olin kihloissa neiti Everdenen kanssa", sanoi Boldwood, "mutta te
tulitte ja –"

"Ette kihloissa", virkkoi Troy.

"Melkein kihloissa."

"Ellen minä olisi ilmestynyt väliin, hän olisi voinut mennä kihloihin
kanssanne."

"Hiiteen 'voinut'!"

"No, mennyt sitten."

"Ellette te olisi tullut, olisi minut varmasti – niin, varmasti –
hyväksytty tähän mennessä. Ellette olisi nähnyt häntä, olisitte voinut
mennä naimisiin Fannyn kanssa. No niin, neiti Everdenen ja teidän
asemanne välillä on liian suuri ero, jotta tämä hakkailunne voisi
koskaan hyödyttää teitä niin paljon, että pääsisitte naimisiin hänen
kanssaan. En siis pyydä teiltä mitään muuta kuin ettette enää kiusaa
häntä. Menkää naimisiin Fannyn kanssa. Järjestän niin, että se
kannattaa."

"Millä tavoin?"

"Maksan teille nyt hyvin, määrään rahasumman Fannylle ja pidän huolta
siitä, ettette joudu vastakaan kärsimään köyhyyttä. Puhun asian
suoraan. Bathsheba leikkii vain kanssanne, olette hänelle liian köyhä,
niinkuin sanoin. Lakatkaa siis tuhlaamasta aikaanne tuollaisen
loistavan liiton tavoitteluun, jota ette voi koskaan solmia, ja
ruvetkaa ajattelemaan järkevää ja oikeudenmukaista avioliittoa, jonka
saatatte päätökseen jo huomenna. Tarttukaa nyt matkareppuunne, tehkää
täyskäännös ja lähtekää Weatherbysta heti tänä yönä, niin saatte
viisikymmentä puntaa. Fanny saa viisikymmentä kyetäkseen valmistumaan
vihkiäisiä varten, kun ensin olette sanonut minulle, missä hän asuu, ja
hääpäivänä hänelle maksetaan heti paikalla viisisataa puntaa."

Tätä tarjousta esittäessään Boldwood ilmaisi äänellään liiankin
selvästi käsittävänsä asemansa, tarkoitustensa ja menettelytapansa
heikkouden. Hänen käytöksensä oli lysähtänyt kokonaan entisten aikojen
lujan ja arvokkaan Boldwoodin tyylistä, ja vain muutamia kuukausia
sitten hän olisi tuominnut lapsellisen tyhmäksi sellaisen suunnitelman,
jota nyt koetti toteuttaa. Rakastuneessa voimme todeta suuren voiman,
joka häneltä puuttuu tavallisissa oloissa, mutta rakastumattomassa on
sellaista näköalojen avaruutta, jota turhaan etsimme rakastuneesta.
Missä on paljon kiihkoa, täytyy olla jonkin verran ahtautta, ja vaikka
rakkaus merkitseekin tunne-elämän voimistumista, rajoittaa se
käsityskykyä. Boldwood oli poikkeuksellisen sopiva esimerkki tästä: hän
ei tiennyt mitään Fanny Robinin oloista eikä hänen asuinpaikastaankaan,
ei mitään Troyn mahdollisuuksista, mutta sittenkin hän puhui, niinkuin
puhui.

"Minä pidän Fannystä enemmän", sanoi Troy, "ja jos neiti Everdene ei
ole minun ulottuvillani, niinkuin sanotte, niin menettelenhän
ehdottomasti viisaammin, kun otan vastaan rahanne ja menen naimisiin
Fannyn kanssa. Mutta hän on vain palvelijatar."

"Mitä sillä on väliä – suostutteko järjestelyyni?"

"Suostun."

"Hyvä!" virkkoi Boldwood reippaammalla äänellä. "Voi, Troy, jos pidätte
Fannystä enemmän, niin miksi sitten tulitte tänne ja häiritsitte minun
onneani?"

"Nyt rakastan Fannyä enemmän", sanoi Troy. "Mutta Bathsh – neiti
Everdene sytytti minut ja työnsi Fannyn joksikin ajaksi syrjään. Nyt se
on ohi."

"Miksi se olisi niin pian ohi? Ja miksi sitten tulitte tänne taas?"

"Siihen on painavia syitä. Viisikymmentä puntaa paikalla, niinkö
sanoitte?"

"Aivan niin", sanoi Boldwood, "ja tässä ne ovat – viisikymmentä
kultarahaa." Hän ojensi Troylle pienen käärön.

"Teillä on kaikki valmiina – näyttää siltä, että uskoitte minun
ottavan ne vastaan", sanoi kersantti ottaen käärön.

"Arvelin teidän tekevän niin", virkkoi Boldwood.

"Teillä on vain minun sanani takeena siitä, että tämä suunnitelma
toteutuu, kun taas minulla on joka tapauksessa viisikymmentä puntaa."

"Olin ajatellut sitä ja harkinnut niin, että ellen voikaan vedota
kunniaanne, voin luottaa teidän, teidän – no niin, sanokaamme
nokkeluuteenne – ettette tahdo menettää odotettavissa olevaa
viittäsataa puntaa ja samalla joutua veriviholliseksi sellaisen miehen
kanssa, joka haluaa olla teidän kanssanne erikoisen ystävällisissä
väleissä."

"Malttakaahan, kuulkaa", sanoi Troy kuiskaten.

Juuri heidän kohdaltaan tieltä kuului kevyttä sipsutusta.

"Tottavie – se on hän", jatkoi Troy. "Minun täytyy mennä tapaamaan
häntä."

"Häntä – ketä?"

"Bathshebaa."

"Bathshebaa – onko hän yksin ulkona tähän aikaan yöstä?" sanoi
Boldwood ihmeissään ja hätkähtäen. "Miksi teidän täytyy tavata häntä?"

"Hän odotti minua tänä iltana – heitän hänelle jäähyväiset teidän
toivomuksenne mukaan."

"En käsitä, että se olisi välttämätöntä."

"Siitä ei voi olla mitään haittaa – hän harhailee varmasti minua
etsiskellen, ellen näyttäydy. Saatte kuulla kaikki, mitä sanon hänelle.
Se auttaa teitä hakkailussanne, kun minä olen poissa."

"Äänensävynne on ivallinen."

"Voi, ei. Ja muistakaa myös, että ellei hän tiedä, mitä minusta on
tullut, hän kuvittelee minusta enemmän kuin jos sanon hänelle suoraan,
että olen tullut hylkäämään hänet."

"Rajoitatteko sananne tähän yhteen ainoaan kohtaan? – Kuulenko joka
sanan, mitä lausutte?"

"Joka ainoan sanan. Istukaa nyt tässä hiljaa ja pitäkää silmällä
reppuani sekä pankaa merkille mitä kuulette."

Kevyet askeleet tulivat lähemmäksi pysähtyen silloin tällöin, ikäänkuin
kävelijä olisi kuulostanut ääntä. Troy vihelsi kaksoissävelen pehmeällä
huilumaisella äänellä.

"Sovittu merkki, vai?" kuiskasi Boldwood rauhattomasti.

"Lupasitte olla vaiti", sanoi Troy.

"Lupaan vieläkin."

Troy siirtyi edemmäksi.

"Frank rakas, sielläkö olet?" Ääni oli Bathsheban.

"Voi Jumala!" sanoi Boldwood.

"Niin", vastasi Troy kysyjälle.

"Kuinka myöhään tuletkaan", jatkoi Bathsheba hellästi. "Tulitko
postivaunuissa? Kuuntelin tarkoin ja kuulin pyörien kolinan kylään
asti, mutta siitä on jo kotvan aikaa, ja olin melkein lakannut
odottamasta sinua, Frank."

"Olinhan varmasti luvannut tulla", sanoi Frank. "Tiesithän, että
tulisin?"

"Niin, arvasinhan sinun tulevan", sanoi Bathsheba leikkisästi, "ja nyt,
Frank, on kaikki niin hyvin! Tänä iltana ei koko talossa ole yhtään
sielua paitsi minua. Olen toimittanut heidät kaikki pois, joten kukaan
ei koko maailmassa tiedä sinun käynnistäsi lemmenretkellä. Liddy tahtoi
mennä isoisänsä luokse kertomaan hänelle lomapäivistään, ja minä
sanoin, että hän voisi viipyä siellä huomiseen asti – jolloin sinä
taas olet poissa."

"Oivallista", sanoi Troy. "Mutta, hyvänen aika, minunhan on paras mennä
noutamaan matkalaukkuani, sillä tohvelini ja harjani ja kampani ovat
siinä. Jos juokset kotiin sillä välin kun noudan sen, lupaan olla
arkihuoneessasi kymmenessä minuutissa."

"Hyvä on." Bathsheba kääntyi ja sipsutteli taas ylös mäen rinnettä.

Tämän vuoropuhelun aikana värähtelivät Boldwoodin tiukasti suljetut
huulet hermostuneesti, ja hänen kasvonsa alkoivat tuntua tahmeilta ja
kosteilta. Sitten hän asteli Troyn luokse. Troy kääntyi häneen päin ja
otti matkalaukun.

"Sanonko hänelle, että olen tullut hylkäämään hänet enkä voi mennä
naimisiin hänen kanssaan?" kysyi kersantti pilkallisesti.

"Ei, ei, malttakaahan hiukan. Minulla on vielä sanomista teille –
sanomista teille!" virkkoi Boldwood käheästi kuiskaten.

"Nythän näette, millaisessa pulassa olen", sanoi Troy. "Ehkäpä olen
huono mies – mielitekojeni uhri – joka joudun tekemään sellaista,
mikä minun pitäisi jättää tekemättä. En voi kuitenkaan mennä naimisiin
heidän molempien kanssa. Ja minulla on kaksikin syytä valita Fanny.
Ensinnäkin pidän hänestä ylipäänsä enemmän, ja toiseksi te olette
järjestänyt niin, että se kannattaa."

Samassa Boldwood hyökkäsi hänen kimppuunsa ja tarttui häntä niskasta.
Troy tunsi Boldwoodin otteen hiljalleen tiukkenevan. Tämä liike oli
kerrassaan odottamaton.

"Hetkinen", huohotti Troy, "te vahingoitatte naista, jota rakastatte."

"Kuinka niin, mitä tarkoitatte?" kysyi maanviljelijä.

"Antakaa minun hengähtää", virkkoi Troy.

Boldwood hellitti kätensä sanoen: "Kautta taivaan, minun tekee mieleni
surmata teidät!"

"Ja saattaa hänet turmioon."

"Pelastaa hänet!"

"Voi, kuinka hänet sitten voi pelastaa, ellen minä nai häntä?"

Boldwood voihkaisi. Hän päästi vastahakoisesti sotilaan käsistään ja
sinkosi hänet pensasaitaa vastaan. "Piru vie, te kidutatte minua!" hän
sanoi.

Troy kimposi kuin pallo ja oli hyökkäämäisillään vastustajansa kimppuun,
mutta hillitsikin mielensä ja sanoi huolettomasti:

"Minun ei kannata mitellä voimiani teidän kanssanne. Tämä on tosiaan
raakamainen tapa haastaa riitaa. Eroan pian armeijasta saman asian
vuoksi. Kun nyt olette saanut selville, millaiset Bathsheban ja minun
välini ovat, tekisitte erehdyksen surmatessanne minut, eikö niin?"

"Olisi erehdys surmata teidät", toisti Boldwood ikäänkuin
vaistomaisesti ja pää kumarassa.

"Paremmin voisitte surmata itsenne."

"Paljoa paremmin."

"Olen iloinen, että käsitätte sen."

"Troy, ottakaa hänet vaimoksenne älkääkä menetelkö sen mukaan, mitä
äsken juuri järjestin. Vaihtoehto on kauhea, mutta ottakaa Bathsheba,
luovun hänestä! Hänen täytyy rakastaa teitä, koska hän on antanut
sielunsa ja ruumiinsa teille niin täydellisesti kuin hän todella on
antanut. Naisparka – sellainen sinä olet, Bathsheba!"

"Entäs Fanny?"

"Bathsheba on varakas nainen", jatkoi Boldwood hermostuneen
levottomasti, "hänestä tulee, Troy, teille hyvä vaimo, ja hän on
tosiaan sen arvoinen, että teidän kannattaa jouduttaa avioliittoanne
hänen kanssaan!"

"Mutta hänellä on oma tahtonsa – voisipa sanoa luontonsa, ja minä
joudun olemaan pelkkä orja hänen rinnallaan. Voisin kohdella aivan
mieleni mukaan köyhää Fanny Robinia."

"Troy", sanoi Boldwood rukoilevasti, "teen mitä tahansa puolestanne,
kun vain ette hylkää häntä. Älkää toki hylätkö häntä, Troy!"

"Kumpaa? Fanny parkaa?"

"Ei, Bathsheba Everdeneä. Rakastakaa häntä! Rakastakaa häntä hellästi!
Kuinka saisin teidät ymmärtämään, miten edullista teidän on sitoa hänet
itseenne heti paikalla?"

"En halua sitoa häntä itseeni enää millään uudella tavalla."

Boldwoodin käsivarsi liikahti taas nytkähtäen Troyta kohti. Hän
hillitsi vaistomaisen mielitekonsa, ja hänen vartalonsa lysähti
kumaraan kuin tuskan painamana.

Troy jatkoi:

"Pian ostan itseni eroon sotaväestä, ja sitten –"

"Mutta minä haluan, että joudutatte avioliittoa! Se on parempi teille
kummallekin. Rakastatte toisianne, ja teidän täytyy sallia minun auttaa
teitä tämän asian järjestämisessä."

"Kuinka?"

"No, määräämällä ne viisisataa Bathsheballe Fannyn sijasta, jotta
voitte mennä naimisiin paikalla. Ei, hän ei huolisi niitä minulta.
Maksan ne teille heti hääpäivänä."

Troy oli sisimmässään hyvin ällistynyt Boldwoodin hurjasta kiihkosta.
Hän virkkoi huolettomasti: "Ja saanko minä nyt sitten mitään?"

"Saatte, jos haluatte. Minulla ei kuitenkaan ole paljoa lisärahaa
mukanani. En odottanut tätä, mutta saatte kaikki, mitä minulla on."

Boldwood, joka muistutti enemmän unissakävijää kuin hereillään olevaa,
veti esiin suuren hamppukankaisen pussin, jota hän käytti kukkaronaan,
ja tutki sen sisällön.

"Minulla on vielä yksikolmatta puntaa mukanani", hän sanoi. "Kaksi
seteliä ja yksi kultaraha. Mutta ennenkuin eroan teistä, minun täytyy
saada allekirjoitus erääseen paperiin –"

"Maksakaa minulle rahat, niin sitten lähdemme suoraa päätä hänen
vierashuoneeseensa ja teemme millaisen sopimuksen vain haluatte, jotta
varmasti tiedätte minun mukautuvan toiveisiinne. Hän ei kuitenkaan saa
tietää mitään tästä käteisrahajutusta."

"Ei mitään, ei mitään", virkkoi Boldwood hätäisesti. "Tässä on summa,
ja jos tulette kotiini, kirjoitamme sopimuksen lopusta ja ehdot myös."

"Ensin käymme hänen luonaan."

"Mutta miksi? Tulkaa minun kanssani tänä iltana ja lähtekää huomenna
minun mukanani tuomarin luokse."

"Hänen kanssaan täytyy kuitenkin ensin neuvotella, joka tapauksessa on
hänelle ilmoitettava asiasta."

"Hyvä on, lähdetään."

He nousivat rinnettä ylös Bathsheban taloon. Heidän seisoessaan
ulko-oven edessä Troy sanoi: "Odottakaa tässä hetkinen." Hän avasi oven
ja pujahti sisään jättäen oven raolleen.

Boldwood odotti. Parin minuutin kuluttua ilmestyi käytävään valoa.
Silloin Boldwood näki, että varaketju oli kiinnitetty oviaukkoon. Troy
ilmestyi näkyviin sisäpuolella, makuuhuoneen kynttilä kädessä.

"Mitä, luulitteko minun murtautuvan sisään?" sanoi Boldwood
halveksivasti.

"En toki, minulla on vain tapana järjestää asiat varmalle kannalle.
Olkaa hyvä ja lukekaa tämä nyt heti. Minä näytän kynttilällä valoa."

Troy ojensi taivutetun sanomalehden oven ja pielen välisestä aukosta ja
piti kynttilää lähellä. "Tuo tuossa", hän sanoi pannen sormensa erään
rivin kohdalle.

Boldwood katsoi ja luki:

    "Vihittyjä. T.k. 7 p. vihki St. Ambrosen kirkossa, Bathissa,
    Pastori, Fil. Maisteri I. Mincing Francis Troyn, herra Edward
    Troy vainajan, Lääketieteen Tohtorin, ainoan pojan, 11:nnen
    Kaartin Ratsuväenosaston Kersantin Weatherburysta, ja herra
    John Everdene vainajan ainoan elossa olevan tyttären Bathsheban
    Casterbridgestä."

"Tätä voi sanoa Vahvan ja Heikon kohtaukseksi, vai mitä, Boldwood?"
kysyi Troy. Matala ivallinen naurunhörähdys seurasi hänen sanojaan.

Paperi putosi Boldwoodin käsistä. Troy jatkoi:

"Viisikymmentä puntaa mennäkseni naimisiin Fannyn kanssa. Hyvä.
Yksikolmatta puntaa, jotta en menisi naimisiin Fannyn, vaan Bathsheban
kanssa. Hyvä. Loppukohtaus: jo Bathsheban aviomies. Kas niin, Boldwood,
olette joutunut sellaisen naurettavan kohtalon uhriksi, joka uhkaa aina
miehen ja vaimon väleihin sekaantuvaa. Ja vielä muuan sana. Vaikka
olenkin huono mies, en ole sellainen lurjus, että tekisin naisen
avioliiton tai kurjuuden kaupittelun ja myynnin kohteeksi! Fanny on
kauan sitten hylännyt minut. En tiedä, missä hän on. Olen etsinyt häntä
kaikkialta. Vielä muuan sana. Väitätte rakastavanne Bathshebaa, mutta
mitä joutavimman näennäisen syyn perusteella uskotte heti hänen
häpeäänsä. Hiiteen semmoinen rakkaus! Kun nyt olen opettanut teille
läksynne, ottakaa rahanne takaisin."

"En tahdo, en tahdo!" sanoi Boldwood sähähtäen.

"Minä en huoli niistä missään tapauksessa", sanoi Troy
ylenkatseellisesti. Hän kietaisi kullan seteleihin ja heitti koko kasan
tielle.

Boldwood ravisti hänelle nyrkkiään. "Sinä lemmon hirtehinen! Sinä musta
hurtta! Mutta minä rankaisen sinua vielä, pane se mieleesi, minä
rankaisen sinua vielä!"

Uusi naurunpuuska. Sitten Troy veti oven kiinni ja lukitsi sen.

Koko sen yön olisi Boldwoodin tumman hahmon saattanut nähdä kävelemässä
Weatherburyn kukkuloilla ja laaksoissa, kuin Akheronin Murheellisten
Ketojen onnettoman Varjon.

                                  Suomentanut Aino Tuomikoski.

ROBERT LOUIS STEVENSON.

Siirryttäessä esirafaelilaisesta koulukunnasta Stevensoniin ja
Kiplingiin, tuntuu hiukan siltä kuin astuisi himmeävaloisesta
suitsutukselta ja sielun mysteerioilta tuoksuvasta keskiaikaisesta
kappelista raikkaaseen ulkoilmaan, jossa, sekä maalla että merellä,
menneisyydessä ja nykyisyydessä, kotona ja salamyhkäisissä kaukomaissa,
reippaat, romanttiset, suggestiiviset seikkailut odottavat. Tämän
kirjallisuuden, jolla on Englannissa syvät juuret aina Mandevillen
matkakirjasta, Elisabethin ajan eksoottisesta romantiikasta ja Robinson
Crusoesta saakka, ja jota Yhdysvalloissa 1800-luvulla edustivat
meriromaaneillaan Fenimore Cooper ja Herman Melville, aloitti tässä
uusimmassa vaiheessaan Englannissa Robert Louis Stevenson (1850-94).
Syntyneenä vanhasta edinburghilaisesta insinöörisuvusta, joka oli
kunnostautunut varsinkin majakkain rakentajana, hänkin aikoi ensin
samalle alalle, mutta häätyi heikon terveyden vuoksi luopumaan
insinöörin uralta. Sen jälkeen hän opiskeli lakimieheksi, valmistuen
1875, mutta jätti tämänkin alan, antautuen kokonaan kirjalliseen
työhön, jota oli jo paljon harrastanut, julkaisten sepitelmiään
Edinburgh University Magazinessa ym. Hänen ensimmäinen painettu
teoksensa on kuvaus 1876 Belgiassa tehdystä kanoottiretkestä nimeltä
Sisämaan matka (An Inland Voyage, 1878). Tällöin hän oli jo joutunut
johtavien kirjailijapiirien tuttavuuteen ja oleskellut paljon
Parisissa, kosmopoliittisissa taiteilijapiireissä. Viimemainittuna
vuonna hän rupesi julkaisemaan Uusia Arabian öitä (New Arabian
Nights), fantastisia, vaikuttavia jännityskertomuksia (Itsemurhaajain
kerho, Rajahin timantti ym.); seuraavana vuonna (1879) ilmestyi
Retkiä aasilla Sevennien halki (Travels with a Donkey through the
Cevennes). Samana vuonna hän matkusti Kaliforniaan, kosimaan erästä mrs
Osbournea, johon oli Parisissa tutustunut. Hän suoritti matkan heikosta
terveydestä huolimatta siirtolaisluokassa, kertoen kokemuksiaan
myöhemmin (1892) julkaistussa teoksessaan Tasankojen poikki (Across
the Plains). Köyhyydessä vietetty talvi 1879-80 pani hänet lujille,
mutta mentyään naimisiin ja palattuaan Eurooppaan (1880) hän rupesi
huomaamaan onnenpyörän kääntyneen. Vain terveys kieltäytyi
kohentumasta: Stevenson sairasti nuoruudesta saakka keuhkotautia, joka
ei milloinkaan parantunut. Huolimatta siitä, ettei hän jaksanut
työskennellä enempää kuin pari kolme tuntia päivässä, hänen tuotantonsa
on näinä vuosina hämmästyttävän runsas: Davosissa vietetyn talven
jälkeen julkaistu esseekokoelma Neidoille ja pojille (Virginibus
Puerisque, 1881); mestarillinen merirosvoromaani Aarresaari (The
Treasure Island, 1882, suomennettu), joka tiivistetyssä muodossa
sisältää kaiken romantiikan, mitä merirosvouteen on aikain kuluessa
liittynyt; Lisää uusia Arabian öitä (More New Arabian Nights, 1883)
ym. Näissä kirjoissa ei ole huomattavampia naishenkilöltä; Meredithin
tuotannon opettamana Stevenson nyt valmisti romaanin Ruhtinas Otto
(Prince Otto, 1885), jossa hän koetti poistaa tätä puutetta. Kirja
joutui kuitenkin toisen vähää ennen ilmestyneen teoksen, Lapsen
runopuutarhan (Child's Garden of Verse), varjoon, jolla Stevenson
antoi huomattavan lisän lapsen sielunelämän tuntemiseen. Seuraavana
vuonna (1886) ilmestyi kaikkien kauhukertomusten kruunu, realistinen
allegoria ihmisen pahasta ja hyvästä olemuksesta, Tri Jekyllin ja mr
Hyden outo tapaus (The Strange Case of Dr J. and Mr. H., suomennettu),
todellinen "slaageri", alallaan klassillinen. Sivuuttaen hänen
näytelmätuotantonsa, joka ei menestynyt, mainittakoon sitten hänen
samana vuonna ilmestynyt romaaninsa Ryöstölapsi (Kidnapped,
suomennettu), jossa hän löysi parhaan alansa, 1700-luvun Skotlannin
romantiikan. Tähän sarjaan on luettava Stevensonin seuraavat romaanit:
Ballantraen nuori herra (The Master of Ballantrae, 1889,
suomennettu), vaikuttavalla snggestiivisuudella kirjoitettu synkkä
tarina leppymättömästä veljesvihasta, Catriona (1893, suomennettu),
ja kesken jäänyt Hermistonin pato (Weir of H., 1897). 1887 Stevenson
lähti hakemaan terveyttä Amerikan ilmastosta, Adirondacin vuorilta,
palaamatta enää milloinkaan Eurooppaan. Samana vuonna hän julkaisi
runokokoelman Alakasvullisuutta (Underwoods), ja novellikokoelman
Iloisia miehiä (The Merry Men). 1888 ilmestynyt Musta nuoli (The
Black Arrow, suomennettu), historiallinen seikkailuromaani ruusujen
sotien ajoilta, osoittaa, ettei Stevenson hallinnut muita aikakausia
niin hyvin kuin 1700-lukua, eikä tuntenut niitä kohtaan samaa
kiinnostusta. Mainittuna vuonna hän lähti purjehdusretkelle
haaveittensa ulapoille, Tyynelle valtamerelle, asettuen kahden vuoden
kuluttua asumaan Samoa-ryhmään kuuluvalle Upolun saarelle. Täällä hän
kuoli äkkiä 1894 ja haudattiin saaren korkeimmalle huipulle,
rakastamansa valtameren kasvojen eteen. Stevenson oli täysiverinen
romantikko, osaten antaa kaikelle, mitä käsitteli, tämänlaatuista
hohdetta. Mutta hänen käsittelytapansa oli tarkoin asiallinen,
realistinen, välttäen romanttista tunnelmoimista ja sanamaalailua, sekä
pitkiä, raskaita kuvauksia. Skotlantilainen käytännönmies ohjaa hänen
kynäänsä, estäen sitä eksymästä hämäryyteen. Mutta tästä ehkä johtuu,
ettei Stevenson juuri saa aikaan runollisia tunnelmia, että hänen
tuotannossaan on kauttaaltaan hiukan arkipäiväinen kajo.

YLÄMAILLA.

    Ylämaille aatokseni johtaa,
    missä vanhustenkin posket hohtaa,
    missä neitoin katse
                 tyyni on;
    siellä ylhä rauha tenhoo mielen,
        siellä laulu ihanimman kielen
              helkähtää ja haipuu
                 laaksohon.

    Oi ett' astua sais vielä kerta
    pitkin punakummun kukkamerta,
    kuulla kuinka lintuin
                 laulu soi,
    nähdä kuinka taivas tummuu illoin,
        valot laaksokylän syttyy silloin,
            kuinka tähdet taivaan
                 kipunoi.

    Oi ett' uneksua, valvoa sais siellä,
    käyskennellä raikkahalla miellä
    hiljaisuuden hurmaa
                 vavahtain;
    siellä nurmen yllä, päällä pääni
        kohisee vain ikuisuuden ääni:
            tuulet, virrat – elo,
                 kuolo vain.

                    Suomentanut Yrjö Jylhä.

BALLANTRAEN NUORI HERRA.

Ballantraen nuori herra on Stevensonin ehkä etevin teos. Se on mitä
suurimmassa määrin järkyttävä, täynnä voimakasta intohimoa ja nerokasta
jännitystä, ja lisäksi Stevenson osoittaa siinä suurta kykyä taitavana
luonteiden esittelijänä. James, Ballantraen nuori herra, koetti aina
näyttää, miten viisas ja turmeltunut hän oli, miten suurta
kansansuosiota hän nautti, miten kuninkaallinen luonne hänellä oli ja
millainen onnettomuuksien marttyyri hänestä kuitenkin tuli, miten
suuresti hänen turhamaisuuttaan loukkasivat kolahdukset, joita hän ei
myöntänyt ansainneensa. Sitä paitsi hän oli ahne, petollinen ja
itsekäs, niin vakuuttunut omasta ylemmyydestään, ettei hän tunnustanut
mitään lakeja, inhimillisiä enempää kuin jumalallisiakaan, ei mitään
muuta oikeutta kuin omat halunsa. Hänen veljensä Henry taas oli juro ja
vakava, sai aina osakseen väärää arvostelua, oli kykenemätön
herättämään rakkautta ja kesti vastoinkäymiset rohkeasti. Luontainen
ihmisystävällisyyden puute oli riistänyt häneltä kaiken onnen.
Kertomuksen tapahtumien kulku on seuraava:

Vuonna 1745 oleskeli Durrisdeerin kartanossa neljä henkilöä: vanha
lordi, hänen vanhin poikansa James, Ballantraen nuori herra (master),
tämän nuorempi veli, Henry, sekä orpo tyttö Alison Graeme, jota
rikkautensa takia oli suunniteltu Jamesin puolisoksi. Kun tuli tieto
Kaarle-prinssin maihinnoususta, päätti lordi monen muun tavoin, että
toisen pojista oli liityttävä prinssin kannattajiin, toisen pysyessä
kotona hyvissä väleissä Hannoverin suvun kanssa. Molempien nuorukaisten
teki mieli lähteä, arpa ratkaisi asian ja James miehineen lähti matkaan
välittämättä rakastettunsa kyynelistä. Cullodenin taistelun jälkeen
palvelija palasi ilmoittaen olevansa ainoa Durrisdeerin talosta
lähteneistä eloon jäänyt. Myöhemmin Henryä syytettiin maanpetoksesta ja
Alison meni säälistä naimisiin hänen kanssaan. James ei kuitenkaan
ollut kaatunut, vaan oli karannut merelle ja saapui monien seikkailujen
jälkeen Parisiin, josta lähetti ystävänsä Durrisdeeriin pyytämään
Henryltä rahaa. Henry antoi vuosittain suuria summia mainitsematta
mitään isälleen ja vaimolleen. Kerran kirje, jossa James vaati rahaa,
joutui hukkaan; silloin hän saapui henkilökohtaisesti noutamaan rahoja,
muka uhmaten vaaroja, jotka häntä jakobiinilaisena uhkasivat. Kävi
kuitenkin ilmi, että hänestä oli tullut valtiollinen vakooja, joten
mikään vaara ei häntä uhannut. Kun ei tämäkään sammuttanut Alisonin
tunteita, joutuivat veljekset hänen takiaan kaksintaisteluun. Esitämme
tässä tämän kohtauksen. Kaksintaistelu tapahtuu perheneuvottelun
jälkeen, jossa Henry ilmoitti isälleen, että James oli urkkija. James
jäi tantereelle, kuten luultiin, kuolleena ja hänen ruumiinsa hävisi.

Samana iltana, jolloin selostamamme keskustelu tapahtui, master lähti
ulos. Hän viipyi poissa miltei koko seuraavan päivän, tuon kohtalokkaan
27:nnen; mutta emme tulleet tiedustelleeksi, minne hän meni tai mitä
hän teki ennenkuin vasta seuraavana päivänä. Jos olisimme tehneet sen
tai saaneet sattumalta asian tietoomme, olisi kaikki ehkä muuttunut.
Mutta koska toimimme tietämättömyydestä ja meitä on sen mukaisesti
arvosteltava, kerron nämä tapahtumat sellaisina kuin ne tapahtumisensa
hetkellä näimme, ja jätän kaiken, mikä sittemmin paljastui,
kerrottavaksi paljastumisensa hetkellä. Olen nimittäin nyt tullut
erääseen kertomukseni synkimpään kohtaan ja minun on pyydettävä lukijaa
myötätuntoisesti suhtautumaan herraani.

Mrs Henry poistui hyvin varhain, kuten hänen nykyisin oli tapana.
Olimme viime aikoina ruvenneet kuluttamaan iltojamme korttipelin
ääressä: uusi todistus siitä, että vieraamme rupesi kovasti
kyllästymään Durrisdeerin elämään. Emme olleet pelanneet kauaa, kun
vanha lordi nousi paikaltaan tulen äärestä, poistuen sanaakaan
sanomatta mennäkseen levolle. Ne kolme, jotka näin jäivät yksin, eivät
osoittaneet keskinäistä rakkautta, eivät edes kohteliaisuuttakaan;
yksikään meistä ei toisten takia olisi hetkeksikään jäänyt tänne, mutta
vanhasta tottumuksesta ja koska kortit juuri oli jaettu, jatkoimme
peliä. Minun on mainittava, että istuimme myöhäiseen, ja vaikka mylord
oli poistunut tavallista aikaisemmin, oli kello jo yli kaksitoista ja
palvelijat aikaa sitten menneet levolle. Vielä on mainittava, että
vaikka en koskaan ollut nähnyt masteria vähääkään päihtyneenä, hän oli
juonut runsaasti ollen ehkä (vaikk'ei sitä hänestä huomannut) hieman
kiihottuneessa mielentilassa.

Oli miten oli, niin nyt tapahtui muutos, jollaiset hänessä olivat
sangen tavallisia. Niin pian kuin ovi sulkeutui mylordin jälkeen,
master vähääkään muuttamatta ääntään rupesi tavallisen, kohteliaan
puheen asemesta syytämään solvauksia.

– Sinun vuorosi, Henry hyvä, hän juuri oli sanonut, ja jatkoi nyt: on
kerrassaan merkillistä, että niinkin vähäpätöisessä asiassa kuin
korttipelissä paljastat kömpelyytesi. Pelaat kuten moukka tai kapakassa
istuva merimies. Sama hitaus, sama pikkumainen saituus, cette lenteur
d'hébété qui me fait rager: ihmeellistä, että minulla on tuollainen
veli. Tuo pelitoverimmekin osoittaa jonkin verran vilkkautta, kun hänen
panoksensa on vaarassa, mutta en todellakaan löydä sanoja
kuvaillakseni, miten ikävä on pelata sinun kanssasi.

Mr Henry katseli yhä korttejaan aivan kuin harkiten tarkkaan, miten
pelata, mutta hänen ajatuksensa olivat muualla.

– Hyvä Jumala, eikö tästä koskaan tule sen valmiimpaa? huudahti
master. Quel lourdeau! Mutta miksi häiritsen sinua ranskalaisin
lausein – on turha tuhlata niitä sinunlaiseesi tyhmyriin! Lourdeau,
rakas veljeni, merkitsee meidän kielellämme moukkaa, tolvanaa, hölmöä:
olentoa vailla sulavuutta, vilkkautta, älyn terävyyttä, tyyten vailla
miellyttämisen lahjaa, vailla luonteen loistoa, sellaista olentoa,
jonka voit nähdä, jos tahdot, kurkistamalla peiliin. Sanon tämän vain
omaksi hyödyksesi, vakuutan sen, ja sitä paitsi Rampa-Varvas (hän
vilkaisi minuun ja pidätti haukotuksen), kuuluu huvituksiini tässä
kauhistuttavan ikävässä paikassa sinun ja herrasi paistaminen tulessa
kuin paahtaisin kastanjoita. Tuotat minulle suurta huvia, sillä
huomaan, että haukkumanimesi (joka todella on törkeä) aina saa sinut
vääntelehtimään. Mutta tuo toinen vekkuli, joka ilmeisesti on
nukahtanut korttiensa ääreen, tuottaa minulle toisinaan enemmän
vastusta. Etkö huomaa, rakas Henry, miten sopiva on nimitys, jonka
juuri selitin? Mainitsen esimerkin! Huolimatta kaikista hyvistä
ominaisuuksistasi, jotka ilomielin tunnustan, en koskaan ole tuntenut
naista, joka ei olisi asettanut minua sinun edellesi – enkä liioin,
hän jatkoi hivelevän harkitusti, en todellakaan – tiedä ketään, joka
ei jatkuvasti pitäisi minua parempana.

Mr Henry pani korttinsa pöydälle. Hän nousi hitaasti seisomaan yhä sen
näköisenä kuin olisi vajonnut syviin mietteisiin. "Senkin pelkuri", hän
sanoi hiljaa, ikäänkuin itsekseen. Ja sitten hän lainkaan kiirehtimättä
löi masteria vasten suuta, mutta ei erikoisen kovasti.

Master hypähti pystyyn hahmoltaan aivan muuttuneena. En ikinä ollut
nähnyt häntä niin kauniina. "Sinä löit!" hän huusi. "En siedä edes
kaikkivaltiaan Jumalan lyövän minua!"

– Hillitse äänesi, virkkoi mr Henry. Tahdotko, että isäni taas tulee
puolustamaan sinua?

– Hyvät herrat, hyvät herrat, sanoin minä koettaen asettua heidän
väliinsä.

Master tarttui minua olkapäähän, piti minua käsivarren etäisyydellä ja
sanoi puhuen edelleenkin veljelleen: Käsitätkö, mitä tämä merkitsee?

– Se oli elämäni harkituin teko, vastaa mr Henry.

– Verta, tämä vaatii verta, sanoo master.

– Jumala suokoon sinun veresi vuotaa, virkkoi mr Henry; hän astui
seinän viereen ja otti siellä riippuvien paljaiden miekkojen joukosta
kaksi. Pitäen kiinni terästä hän ojensi ne masterille.

– Mackeller saa valvoa, että taistelemme rehellisesti, sanoi mr Henry.
Se kyllä lienee tarpeen.

– Sinun ei tarvitse loukata minua enempää, vastasi master ottaen
valikoimatta toisen miekan. Olen vihannut sinua koko ikäni.

– Isäni meni vasta äskettäin levolle, huomautti mr Henry. Meidän on
mentävä jonnekin rakennuksen ulkopuolelle.

– Pitkässä pensaikossa on erittäin sopiva paikka, virkkoi master.

– Hyvät herrat, lausuin, hävetkää molemmat! Aiotteko te, saman äidin
pojat, turmella elämän, jonka häneltä saitte?

– Juuri niin, Mackeller, virkkoi mr Henry samaan täysin rauhalliseen
tapaan, joka hänen käytöksestään koko ajan oli ilmennyt.

– Sen minä aion estää, sanoin.

Ja nyt seuraa kohtaus, joka luo tahran kunniaani. Sanat olivat tuskin
päässeet suustani, kun master kosketti miekkansa terällä rintaani; näin
valon välähtävän pitkin sen terää, kohotin käteni ja vaivuin polvilleni
hänen eteensä. – Ei, ei, huusin kuin lapsi.

– Hänestä ei ole sen suurempaa haittaa, virkkoi master. Onpa hyvä,
että talossa on yksi pelkurikin.

– Tarvitsemme valoa, huomautti mr Henry aivan kuin mitään keskeytystä
ei olisi tapahtunutkaan.

– Tämä tutisija voi tuoda pari kynttilää, sanoi master.

Häpeäkseni minun on tunnustettava olleeni yhä siinä määrin paljaan
miekan välkkeen sokaisema, että tarjouduin tuomaan lyhdyn.

– Emme tarvitse ly-ly-lyhtyä, sanoo master minua pilkaten. Ulkona ei
tunnu tuulen henkäystäkään. Kas niin, ylös vain, ota kaksi kynttilää ja
astu edellä. Minä kuljen ihan takanasi tämän kera – puhuessaan hän
antoi säilän säihkyä.

Tartuin kynttilöihin ja kuljin heidän edellään. Antaisin vaikka käteni,
jos ne askeleet olisivat peruutettavissa. Mutta pelkuri on
parhaimmillaankin vain orja ja vielä kulkiessani hampaani löivät
loukkua. Master oli ollut oikeassa: tuulen henkäystäkään ei tuntunut,
tyyni, kova pakkanen oli kahlehtinut ilman ja meidän astuessamme
kynttilöiden valossa pimeys kaartui kattona päämme päällä. Sanaakaan ei
lausuttu, mitään muuta ääntä ei kuulunut kuin askeltemme narske
jäätyneellä polulla. Yön kylmyys valui ylitseni kuin sangollinen vettä;
värisin kulkiessani muustakin kuin pelosta, mutta seuralaiseni, jotka
kuten minäkin olivat paljain päin ja tulivat lämpimästä hallista, eivät
näyttäneet edes huomaavan lämmön vaihdosta.

– Tässä on paikka, virkkoi master. Aseta kynttilät maahan.

Tein kuten hän käski ja liekit paloivat kohtisuorina, yhtä vakavasti
härmäisten puiden keskellä kuin huoneessa. Näin molempien veljesten
asettuvan paikoilleen.

– Valo hieman häikäisee silmiäni, sanoi master.

– Suon sinulle kaikki mahdolliset edut, vastasi mr Henry vaihtaen
paikkaa, sillä luulen, että kohta kuolet. Hänen sanojensa sävy oli
lähinnä surullinen, vaikka ääni samalla kalskahti.

– Henry Durie, lausui master, pari sanaa, ennenkuin aloitan. Olet
miekkailija, osaat käytellä florettia, mutta et tiedä, miltä tuntuu
pidellä oikeata miekkaa! Ja siksi tiedän sinun kaatuvan. Huomaa nyt,
miten luja asemani on! Jos sinä kaadut, muutan minä tästä maasta sinne,
missä rahani jo ovat ennen minua. Jos minä kaadun, niin millin joudut?
Isäni, vaimosi – joka rakastaa minua, kuten hyvin tiedät –
lapsesikin, joka pitää enemmän minusta kuin sinusta, – miten he
kostavatkaan kuolemani! Oletko ajatellut sitä, Henry hyvä? Hän katsoi
veljeänsä hymyillen ja tervehti sitten häntä miekallaan.

Mr Henry ei vastannut sanaakaan, tervehti vain hänkin ja miekat
kalskahtivat yhteen.

En ole mikään miekkailun tuntija, pääni oli sitä paitsi aivan sekaisin
kylmästä, pelosta ja kauhusta, mutta näytti siltä, kuin mr Henry alusta
alkaen olisi ollut voitolla ahdistaen vastustajaansa keskitetyn ja
hehkuvan raivokkaasti. Hän tunkeutui yhä lähemmäksi toista, kunnes
master yhtäkkiä hypähti taaksepäin kiroten katkonaisesti; luulen, että
tuo liike sai valon taas sattumaan hänen silmiinsä. He kävivät jälleen
toistensa kimppuun, mutta nyt lähempänä toisiaan: mr Henry hyökkäsi
rajummin, kun taas masterin itseluottamus epäilemättä horjui. Aivan
ilmeisesti hän nyt huomasi olevansa hukassa ja tunsi pelon kylmän
kosketuksen, sillä muuten hän ei ikinä olisi yrittänyt tuota petollista
pistoa. En voi sanoa nähneeni sitä, tottumaton silmäni ei ollut kyllin
nopea erottaakseen yksityiskohtia, mutta näytti siltä, että hän
vasemmalla kädellään tarttui veljensä miekkaan, mikä ei ole luvallista.
Varmaa on, että mr Henry pelasti henkensä vain hypähtämällä syrjään, ja
yhtä varmaa, että pistettyään tyhjää ilmaa master horjahti toiselle
polvelleen ja ennenkuin hän ehti liikahtaa, miekka oli lävistänyt hänen
ruumiinsa.

Minulta pääsi puoleksi tukahdutettu huuto – juoksin paikalle, mutta
ruumis virui jo maassa, vääntelehti hetkisen kuin poljettu käärme, ja
jäi sitten liikkumattomaksi.

– Katso hänen vasenta kättään, sanoi mr Henry.

– Se on kauttaaltaan veressä, vastasin.

– Sisäpuoleltako? hän kysyi.

– Kämmen on haavoittunut, vastasin.

– Niin arvelinkin, hän sanoi kääntyen meihin selin.

Aukaisin miehen vaatteet. Hänen sydämensä ei sykkinyt, se oli aivan
liikkumaton.

– Jumala antakoon meille anteeksi, mr Henry! sanoin. Hän on kuollut.

– Kuollut? hän kertasi hieman tylsästi ja jatkoi sitten kovemmalla
äänellä: Kuollut? Kuollut? hän sanoi ja heitti äkkiä verisen miekkansa
maahan.

– Mitä meidän on tehtävä? kysyin. Tointukaa, herra. Nyt on jo liian
myöhäistä; tointukaa.

Hän kääntyi ja tuijotti minuun. Voi, Mackeller! hän sanoi kätkien
kasvot käsiinsä.

Nykäisin häntä takista. Jumalan tähden, kaikkien meidän tähtemme, olkaa
toki rohkeampi! sanoin. Mitä meidän on tehtävä?

Hän kohotti kasvonsa, joilla näkyi sama tylsä tuijotus. Tehtävä? hän
kysyi. Samassa hänen katseensa osui ruumiiseen ja hän huusi "Voi!"
kohottaen kätensä otsalleen aivan kuin nyt vasta olisi muistanut. Ja
kääntyen poispäin hän lähti omituisesti hoiperrellen juoksemaan
Durrisdeerin rakennusta kohti.

                                Suomentanut Aune Brotherus.

RUDYARD KIPLING.

Stevensonin jälkeen ilmestyy luontevasti näkyviin Rudyard Kipling,
hänkin kaukaisten maiden ja merien romantikko, vieläpä enemmänkin:
Englannin maailmanvallan laulaja, joka runoilijana edustaa samaa
aatetta kuin joku Cecil Rhodes siirtomaapoliitikkona. Kipling on
syntynyt Bombayssa 1865 sivistyneessä, taiteellisessa, uskonnollisessa
kodissa: isä oli taidekoulun professori, Indian kulttuurin innostunut
tutkija, äiti ja sisar sepittelivät säkeitä; he olivat wesleylaisia.
Tällaisissa anglo-indialaisissa kodeissa on Englannin ylemmyys,
brittiläisen imperialismin aate, yhtä selvä ja luonnollinen asia kuin
ilma. Kuuden vuoden vanhana Kipling – joka silloin osasi hindunkieltä
– lähetettiin Englantiin kouluun. 17-vuotiaana hän palasi Indiaan,
Lahoreen, jonka museon johtajana hänen isänsä nyt oli, ja aloitti
uransa sanomalehtimiehenä, ensin Lahoren Siviili- ja sotilaslehden
(Civil and Military Gazette) repotterina ja sitten, 1887-89,
Allahabadin Pioneerin toimittajana. Tutustuttuaan perinpohjin mm.
Englannin armeijaan, sen miehistöön, elämään ja toimintaan, sekä Indian
kansoihin ja oloihin, hänen jo koulussa ilmenneet runoilijalahjansa
kehittyivät julkaisuasteelle: Osastolauluja (Departmental Ditties)
ilmestyi 1886, jona vuonna voi sanoa hänen kirjailijauransa alkaneen.
Novellituotantonsa Kipling aloitti 1888 julkaisten silloin kaikkiaan
seitsemän nidettä angloindialaisia kertomuksia, ensimmäiseksi kokoelman
Koruttomia tarinoita kukkuloilta (Plain Tales from the Hills). Ne
ilmestyivät perin vaatimattomassa asussa Indian rautatiekirjakaupan
novellisarjassa, mutta saivat (Indiassa) hyvän vastaanoton. Jo niillä
hän osoitti olevansa lyhyen kertomuksen mestari. Pioneerin
kirjeenvaihtajana Kipling matkusti 1889 Japanin ja San Franciscon
kautta Englantiin, hankkimaan indialaiskirjallisuudelleen kustantajaa,
mikä vaikeuksien jälkeen lopuksi onnistuikin. Ballaadi idästä ja
lännestä (A Ballad of East and West), jonka Macmillan's Magazine
julkaisi 1890, avasi englantilaisten silmät näkemään uuden raikkaan
kirjallisen kyvyn ilmestyneen tuulettamaan Lontoon salonkeja Oscar
Wilden, Aubrey Beardsleyn ym. dekadenttien ummehtuneesta erotiikasta ja
sisällyksettömästä, vällöttävästä kaskuilusta. Saavutettuaan
tunnustuksen lyhyen kertomuksen mestarina – hän on kirjoittanut niitä
yli kolmesataa (kuuluisin ja paras Rikki Tikki Tavi, tarina urheasta
faraorotasta) –. Kipling nyt julkaisi romaanit Valon kadottua (The
Light that Failed, 1890, suomennettu) ja Naulahka (1891-92,
yhteistyössä lankonsa W.W. Balestierin kanssa), kuitenkaan
onnistumatta. Mutta uusi runokokoelma Parakkiballaadeja (Barrack Room
Ballads, 1892) saavutti heti yleisen, suuren menestyksen, jonka sitten
kruunasi maailmankuulu Indian viidakoissa (2 osaa The Jungle Book,
1894, toinen: The Second Jungle Book, 1895, molemmat suomennettu). Se
on verrattomalla huumorilla ja Indian aarniometsäromantilkalla
kerrottu tarinasarja susien kasvatiksi joutuneesta ihmislapsesta
Mowglista, "sammakosta", sekä hänen henkilöllistetyistä
eläinystävistään. Tällä teoksella Kipling avasi eläinten maailman ja
eksoottisen luonnon taidekirjallisuudelle – uuden alan, jota on
sittemmin ahkerasti viljelty. Harva jälkeentulleista on kuitenkaan
kohonnut runoudeksi niin kieltämättömässä määrässä kuin Indian
viidakoissa. 1892-97 Kipling asui Yhdysvalloissa, vaimonsa Caroline
Balestierin kotona, mutta muutti sitten Englantiin, Sussexiin, jossa on
sen jälkeen asunut. Hänen tuotantonsa on jatkunut runsaana ja
monipuolisena, käsittäen lyhyitä ja pitkiä kertomuksia sekä runoutta,
mutta vaikka sellaiset kirjat kuin Stalky & Co (1899), kertomus hänen
kouluajoistaan, ja ennen muita Kim (1901, suomennettu), tarina "koko
maailman pikku ystävästä", indialaistuneesta irlantilaispojasta, joka
on valloittanut koko sivistyneen maailman, runokokoelmat Seitsemän
merta (The Seven Seas, 1896) ja Viisi kansakuntaa (The Five Nations,
1903, ym.), ovatkin korkeatasoista kirjallisuutta, lienee Kipling
kuitenkin ollut taiteensa huipulla Viidakkokirjansa vuosina eli
ollessaan kolmissakymmenissä. Silloin jo olivat hänen sekä
rajoituksensa että vahvat puolensa selvät, pysyen myös sellaisina: hän
palvoo englantilaista kulttuuria ja voimaa, eritoten sen ilmentyessä
maailmanvaltaa rakentavina ominaisuuksina: tottelevaisuutena
esimiehiä kohtaan, alistumisena oman edun uhalla valtakunnallisiin
tarkoitusperiin, hyvin järjestettyinä sotilaallisina retkikuntina
vaarallisille rajaseuduille, hajoittavana ja hallitsevana tahtona
"alempien" rotujen keskuudessa. Englantilaisen maailman hienompaa,
tällaisten asiain yläpuolella olevaa sielunelämää hän ei joko osaa
tai ei välitä kuvata. Näiltä puolilta hän siis on 1890-luvun
imperialistisen hengen, "lordi Kitchenerin", edustaja. Mutta kieltää ei
sovi, että hän usein kuvaa Indian alkuasukkaita, sekä ylhäisiä että
alhaisia, mutta varsinkin viimemainittuja, ei vain kulttuuri-ihmisen
uteliaisuudella, vaan myös inhimillisen lämpimän sydämen osanotolla.
Sieltä hän joskus löytää sitä hienompaa sielullisuuttakin, jota hänen
valkoisilta upseereiltaan ja naisiltaan ehkä puuttuu. Rudyard Kiplingin
isänmaa ei ole Englanti, vaan valtameriä reunustava Brittiläinen
imperiumi. Sen suuruudessa ja kehittymisessä hän on todennut
sivistyksen, oikeuden ja vapauden voiton, ja sen eepikkona valloittanut
runoilijamaineensa. 1907 hänelle annettiin Nobel-palkinto.

BALLAADI IDÄSTÄ JA LÄNNESTÄ.

    Itä on itä ja länsi on länsi – ei kohtaa ne toisiaan,
    kunis edessä Herran tuomion on taivas kohtaava maan;
    mut ei ole itää, länttäkään, rajaviivoja, heimoja ei,
    miss' ankara luonto vastakkain kaks uljasta miestä vei.

    Kemal on lähtenyt miehineen ulos saaliin ajohon
    ja on ryöstänyt everstin raudikon, jok' everstin ylpeys on;
    hän on tallin ovesta vienyt sen rajamailla päivän ja yön,
    ulos arolle nopsaan ratsastain heti tehtyänsä työn.
    Mut everstin nuori poika näin huus partiojoukolleen:
    "Kuka teistä mulle sanoa voi, miss' on hän saaliineen?"
    Ylös ressaldarin poika nous, näin puhui Mohammed Khan:
    "Jos tunnette aamu-usvan tien, hänet löydätte lennostaan.
    Hämyn tullen hän ryöstää Abazain, Bonairiss' aamulla on,
    tien varrella vielä on Fort Bukloh, – jos ylitse tasangon
    te voitte sinne ratsastaa kuin tuuli viuhahtain,
    hänen tiensä suljette, ennenkuin hän on solassa Jagain.
    Mut jos hän solaan päässyt on, paras silloin pyörtää pois:
    Kemal on vuorten valtias, tuho siellä periä vois.
    Ylt'ympäri kallionlohkareet ja pensaikko piirittää,
    hanan naksauksen kuulette, mut ette ketään nää."
    – Mut everstin poika selkään nous jo mustan juoksijan:
    suu rautaa, teräst' on sääret sen ja luonto saatanan.
    Pian saavutettu on Fort Bukloh, hänet syömään pyydetään –
    rajarosvon jäljillä kauan ei vain joudeta viipymään;
    pian tasangolle lensi taas hän ratsua kannustain,
    kunis isänsä raudikon huomas hän solan suussa, luona Jagain:
    aron ylitse ruskea tamma kiis ja Kemal seljässä sen.
    Heti pistoolinsa tempas hän ja rosvoa tähdäten
    hän ampui kerran, kaksikin, mut turhaan, senhän ties.
    "Kuin soturi ammut!" Kemal huus, "mut oletko ratsumies!"
    He poikki vuorten syöksyivät kuin myrsky aromaan,
    kuin kaksi hirveä jäljekkäin kiis ratsut nopeaan,
    lens musta tempoin suitsiaan ja raskaasti huohottain,
    mut raudikko leikki kuolaimin kuin tyttönen hansikkain.
    Okapensaat ja kallionlohkareet heit' arolla ympäröi;
    ei ketään hän nähnyt, vaikk' useinkin teräs korvan juuressa löi.
    Kuun paisteessa, koitteess' auringon kiis ratsut ylitse maan,
    kuin hirvi toinen ja toinen taas kuin sonni haavoissaan.
    Puron uomaan musta lyyhistyi kuin ammuttu siihen ois,
    mut Kemal ympäri pyörtäen pojan auttoi alta pois,
    hänen kourastansa pistoolin löi maahan virkahtain:
    "Näin kauan henkes säilytit mun armostani vain.
    Kakskymmentä virstaa taaksepäin joka kalliopaaden ja puun
    saat uskoa varjoonsa kätkeneen sua uhkaavan pyssynsuun.
    Jos ohjaskäteni noussut ois, jok' alhaalla pysynyt on,
    nyt shakaaliparvi nälkäinen sais juhlanautinnon;
    jos olisin rintaan painanut pään, jonk' ylhäällä pitänyt oon,
    niin haaskalinnut läkähtyis nyt liikaan ravintoon."
    Hänt' everstin poika pilkkas vain: "Hyvin petojes syödä suo,
    mut mieti, mitä maksamaan tulis sulle atria tuo.
    Tuhat miestä saapuis perimään mun luitani täältä pois;
    kenties ei juhlaa shakaalien rajarosvo maksaa vois.
    He laihoissanne ruokkia hyvin voisivat ratsujaan
    ja tulella hävittäisivät he kylänne tasalle maan.
    Jos hinta on sulle mieluinen, niin veljilles atria suo,
    olet koira ja sukua shakaalin – sukus ulvoen kutsu luo!
    Ja jos hinta sinusta kallis on, niin suo mun ottaa taas
    isäni ratsu ja mennä pois yli vuorten jättäin maas!"
    Mut Kemal lausui puristain hänen kättään tuokion:
    "Puhe koirista pois, kun kohdannut susi harmaan suden on.
    Kirottu olen, jos milloinkaan sua vastaan käydä voin;
    mikä sodanjumala pilkkaamaan sinut kuolemaa sai noin?"
    Virkahti everstin poika vain: "Perin heimoni veren kenties:
    ota ratsu lahjaks isältäni – nyt on sen seljässä mies!"
    Tuli ratsu everstin pojan luo, häntä hyväillen turvallaan,
    sitä katsoi Kemal, kunnes näin hän lausui paikaltaan:
    "Me olemme miehiä kumpikin, siit' epäilystä ei lie,
    mut sinua tyttö rakastaa, olet nuorempi, siis se vie:
    se päitset myötäjäisikseen saa turkoosihohteiset,
    satulan kullalla kirjaillun ja hopeajalustimet."
    Mut everstin poika lausui näin, käsi piipussa pistoolin:
    "Vihamiehen kädestä toisen löit, ota veljeltäs toinenkin!"
    "Lahja lahjasta", vastuu soi – "sen isälles velkaa oon,
    hän lähetti poikansa luokseni, sua poikani seuratkoon!"
    Hän vihelsi – rinnettä harjanteen hänen poikansa ylväin päin
    tuli luo kuin kauris astellen, kuin peitsi välkehtäin.
    "Tää päämies", Kemal virkkoi näin, "on herras ja valtiaas,
    hänen rinnallansa ratsastat nyt jättäin oman maas.
    Kunis kuolema teidät erottaa, tai sanani takaisin saat,
    kautt' elämäs häntä suojaten hänen kohtalonsa jaat.
    Mies Valkoisen Kuningattaren olet iäti uskollinen,
    isäs valtaa vastaan taistelet rajarauhaa suojaten.
    Olet oiva ja peloton ratsumies, tulet arvossa ylenemään,
    ja ressaldar olet silloin, kun isäs rosvona hirtetään."
    He silmästä silmään katsoneet ovat suoraan toisiaan,
    he valan vannoin yhtyneet ovat veljesatriaan,
    he nimeen suuren Jumalan, tulen kautta ja teräksen
    veriveljeyttä vannoneet ovat toistaan syleillen.
    – Everstin poika satulaan nous isänsä raudikon,
    ja seljässä mustan juoksijan taas Kemalin poika on;
    pian saavutettu on Fort Bukloh, mut vuorten poika kun näin
    tuli vartioon, niin välkkyin lens kakskymmentä säilää päin.
    "Seis miehet!" everstin poika huus, löi tulta silmäin lies,
    "oli rosvo hän vielä viime yön, nyt on hän meidän mies!"

    Itä on itä ja länsi on länsi – ei kohtaa ne toisiaan,
    kunis edessä Herran tuomion on taivas kohtaava maan;
    mut ei ole itää, länttäkään, rajaviivoja, heimoja ei,
    miss' ankara luonto vastakkain kaks uljasta miestä vei.

                               Suomentanut Yrjö Jylhä.

RIKKI-TIKKI-TAVI.

    Aukolla, josta Ryppynahka kulki,
    Punasilmä häneltä tien nyt sulki.
    Siinä hän huutaa haastettansa:
    "Ylös, Nag, tanssiin kuoleman kanssa!"

    Silmästä silmään, päätä kohti vain,
          (Tähtää hyvin, Nag!)
    loppuu, kun hengiltä sinut sain;
          (Sinulle parhaaksi, Nag!)
    takaisin isken, saat iskuni parhaan –
          (Lähde jo tiehesi, Nag!)
    Haa! Kuoleman kupu, jo iskit harhaan!
          (Olet mennyttä, Nag!)

Tämä on kertomus siitä suuresta sodasta, jota Rikki-tikki-tavi kävi
yksin ja omin voimin erään ison huvilan kylpyhuoneissa Segowleen
piirikunnassa. Darzee, ompelijakerttu, auttoi häntä, ja Chuohundra,
tesmanirotta, joka ei milloinkaan juokse keskelle lattiaa, vaan aina
hiipii seinänvierustaa, antoi hänelle tietoja; mutta Rikki-tikki-tavi
se itse taistelun suoritti.

Se oli mungo, turkilta ja hännältä lähinnä pienen kissan näköinen,
mutta pää ja tavat aivan kuin kärpällä. Silmät ja aina liikkuvan kuonon
pää olivat punaiset; se kykeni raapimaan itseään mistä kohdasta hyvänsä
joka käpälällä, sekä etu- että takajaloilla, milloin mitenkin halusi;
häntänsä se saattoi pörhistää niin paksuksi, että se näytti
pulloharjalta, ja hyppiessään korkeassa ruohikossa sen sotahuutona oli:
"Rikk-tikk-likki-tikki-tshk!"

Eräänä päivänä kesäinen tulvavesi huuhtaisi sen maakuopasta, jossa se
oli asunut isänsä ja äitinsä kanssa, ja niin se ajelehti potkien ja
tukehtumaisillaan, pitkin tieojaa. Se kohtasi pienen uiskentelevan
ruohomättään, johon se tarrautui kiinni ja jonka varassa se pysytteli
pinnalla, kunnes menetti tajuntansa. Tullessaan tuntoihinsa se makasi
kuumassa auringonpaisteessa keskellä puutarhakäytävää, varsin kurjassa
kunnossa, ja kuuli pienen pojan sanovan: "Täällä on kuollut mungo. Nyt
leikimme hautajaisia."

"Ei", sanoi hänen äitinsä; "viekäämme se sisään ja kuivatkaamme se.
Ehkäpä se ei olekaan aivan kuollut."

He veivät sen huvilaan, ja iso mies otti sen etusormensa ja peukalonsa
väliin ja sanoi, ettei se ollut kuollut, vaan melkein tukehtunut;
sitten he käärivät sen pumpuliin ja lämmittivät sitä, ja se avasi
silmänsä ja aivasti.

"Älkää nyt peloittako sitä, niin saamme nähdä, mitä se tekee", sanoi
iso mies (hän oli englantilainen ja oli juuri muuttanut huvilaan). On
maailman vaikein asia pelästyttää mungo, sillä se on kuonosta
hännänpäähän saakka uteliaisuutta täynnä. Mungojen koko suvun
tunnuslauseena on: "Juokse ja ota selvää!" Ja Rikki-tikki oli tosi
mungo. Se nuuski pumpulia ja totesi, ettei se kelvannut syötäväksi,
juoksi pitkin pöytää, istahti ja pani turkkinsa kuntoon, raapi itseään
ja hypähti pikku pojan olkapäälle.

"Älä pelkää, Teddy", sanoi isä. "Tällä tavalla se hieroo ystävyyttä."

"Hui! Se kutittaa minua leuan alta", sanoi Teddy.

Rikki-tikki kurkisti pojan kaulan ja kauluksen väliin, nuuski hänen
korvaansa ja laskeusi lattialle, johon istahti hieromaan kuonoaan.

"Ihme ja kumma", sanoi Teddyn äiti, "tuoko olisi villieläin! Varmaankin
se on noin kesy siksi, että olemme olleet ystävällisiä sille."

"Kaikki mungot ovat tuommoisia", selitti hänen miehensä. "Ellei Teddy
nostele sitä hännästä eikä koeta sulkea sitä häkkiin, se juoksee kaiket
päivät ympäriinsä talossa. Antakaa sille jotakin syötävää."

He antoivat sille pienen palan raakaa lihaa. Rikki-tikin mielestä se
oli verrattoman hyvää, ja syötyään kaikki se meni vilpolaan, istahti
auringonpaisteeseen ja pörhötti turkkinsa, jotta se kuivuisi juurta
myöten. Sitten olo tuntuikin paremmalta.

"Tässä talossa on enemmänkin tutkimista", se tuumi itsekseen, "kuin
kaikki omaiseni saavat nähdä koko elinaikanaan. Tänne minä jään ja otan
selvän kaikesta."

Se juoksi koko päivän kaikkialla. Se oli vähällä hukkua kylpyammeisiin,
pisti kuononsa kirjoituspöydän mustepulloon ja poltti sen ison miehen
sikariin kavutessaan hänen syliinsä nähdäkseen, minkälaista
kirjoittaminen oli. Pimeän tultua se juoksi Teddyn huoneeseen
katsomaan, miten öljylamppu sytytettiin, ja kun Teddy meni levolle,
niin Rikki-tikkikin kiipesi vuoteeseen, mutta se oli levoton toveri,
sillä senhän piti, niin kauan kuin yötä kesti, havahtua tarkkailemaan
jokaista äännähdystä ja ottaa selvä, mikä sen aiheutti.

Teddyn isä ja äiti tulivat viimeksi ennen levolle menoaan katsomaan
poikaansa, ja silloin Rikki-tikki istui valveilla pieluksella. "Tuo ei
miellytä minua", sanoi Teddyn äiti; "se voisi puraista lasta." "Sitä se
ei tee", vastasi isä. "Tuo pikku eläin suojelee Teddyä paremmin kuin
verikoira. Jos tänne nyt tulisi käärme –"

Mutta Teddyn äiti ei tahtonut ajatella mitään niin hirveätä.

Varhain seuraavana aamuna Rikki-tikki tuli vilpolaan aamiaiselle,
ratsastaen Teddyn olkapäällä, ja sille annettiin banaania ja keitettyä
munaa; se istui vuorotellen kaikkien sylissä, sillä jokainen hyvin
kasvatettu mungo toivoo kerran pääsevänsä kotimungoksi, saadakseen
juoksennella oikeissa huoneissa, ja Rikki-tikin emo (joka tavallisesti
asusti kenraalin talossa Segowleessa) oli huolellisesti neuvonut
Rikkiä, miten piti käyttäytyä, jos jolloinkin joutuisi valkoisten
ihmisten pariin.

Sitten Rikki-tikki meni puutarhaan katsomaan, mitä nähtävää siellä oli.
Puutarha oli suuri, vain puolittain viljelty, ja siellä kasvoi
huvimajojen korkuisia ruusupensaita, sitruuna- ja appelsiinipuita,
bambuvesakoita ja korkeita heinätiheikköjä. Rikki-tikki nuoli huuliaan.
"Täälläpä kelpaa metsästää", hän sanoi ja pörhisti häntänsä pulloharjan
vahvuiseksi sitä ajatellessaan, ja samoili sitten juosten ja
hypähdellen joka taholla puutarhassa, nuuski siellä ja nuuski täällä,
kunnes kuuli sangen surullisia ääniä eräästä orjantappurapensaasta.

Siellä olivat Darzee, ompelijakerttu, ja hänen vaimonsa. Ne olivat
rakentaneet kauniin pesän sovittamalla kaksi isoa lehteä vastakkain ja
ompelemalla reunat kuiduilla yhteen, minkä jälkeen ontelo oli täytetty
pumpulilla ja untuvilla. Pesä keinui edestakaisin niiden istuessa
itkemässä sen reunalla.

"Mikä hätänä?" tiedusteli Rikki-tikki.

"Olemme niin suruissamme", vastasi Darzee. "Pikku poikasemme putosi
eilen pesästä, ja Nag söi sen."

"Hm!" sanoi Rikki-tikki, "sepä kovin ikävää – mutta minä olen vieras
täällä. Kuka on Nag?"

Darzee ja vaimonsa kyykistyivät pesäänsä, vastaamatta mitään sillä
tiheästä heinikosta pensaan juurelta kuului hiljainen sähähdys –
hirveä, jäätävä ääni, joka sai Rikki-tikin ponnahtamaan kokonaista
kaksi askelta taaksepäin. Heinikosta nousi tuuma tuumalta Nagin, suuren
mustan silmälasikäärmeen, pää ja leveä kaulakupu. Nag oli puolitoista
metriä pitkä kielestä pyrstöön. Nostettuaan päänsä niin korkealle, että
ruumiista oli kolmasosa maasta koholla, se pysähtyi ja rupesi keinumaan
kuin korkeavartinen voikukka tuulessa ja katsoi Rikki-tikkiin ilkeillä
käärmeensilmillään, joiden katse ei muutu milloinkaan, mitä hyvänsä
käärme ajatteleekin.

"Kuka on Nag?" se toisti. "Minä olen Nag. Suuri jumala Brahma pani
merkkinsä meidän koko kansaamme, kun ensimmäinen silmälasikäärme
levitti kupunsa suojellakseen Brahmaa auringolta hänen nukkuessaan.
Katso ja pelkää!"

Se levitti kaulakupunsa entistä laajemmaksi, ja Rikki-tikki näki sen
niskapuolella silmälasimerkin, joka on aivan hakasen silmukan näköinen.
Hän pelästyi ensin; mutta mungon on mahdotonta tuntea pelkoa tuokiota
kauempaa, ja vaikka Rikki-tikki ei ollut konsanaan aikaisemmin tavannut
elävää silmälasikäärmettä, niin emo oli syöttänyt sille kuolleita
käärmeitä, ja se tiesi, että jokaisen täysikasvuisen mungon
elämäntehtävä oli pyydystää ja syödä käärmeitä. Nag tiesi sen myös, ja
sen kylmään sydämeen hiipi pelko.

"No niin", virkkoi Rikki-tikki, ja sen häntä alkoi jälleen pörhistyä,
"olitpa merkitty tai et, mutta onko mielestäsi oikein syödä pieniä
linnunpoikasia pesästään?"

Nag ajatteli omia asioitaan ja piti valppaasti silmällä pienintäkin
ruohon heilahdusta Rikki-tikin takana. Se tiesi, että mungojen
asettuminen puutarhaan merkitsisi ennemmin tai myöhemmin kuolemaa sille
ja sen perheelle, ja nyt sen tarkoitus oli saada Rikki-tikki unohtamaan
valppautensa. Se painui matalammaksi ja pani päänsä kallelleen.

"Keskustelkaamme hiukan", se sanoi. "Sinähän syöt munia. Miksi minä en
söisi lintuja?"

"Katso taaksesi! Katso taaksesi!" lauloi Darzee.

Rikki-tikki oli niin viisas, ettei haaskannut aikaa katsomiseen. Se
ponnahti ylös ilmaan niin korkealle kuin kykeni, ja aivan sen alitse
suhahti Nagainan, Nagin kiukkuisen puolison pää. Se oli hiipinyt
Rikki-tikin taakse tämän jutellessa, tehdäkseen lopun hänestä; ja
Rikki-tikki kuuli sen ilkeän sähähdyksen, kun isku meni harhaan.
Rikki-tikki putosi melkein sen selkään, ja jos se olisi ollut vanha
mungo. niin se olisi älynnyt, että käärmeen niska oli nyt murskattava
yhdellä puremalla; mutta se pelkäsi käärmeen hirveätä pyrstöiskua, joka
on nopea kuin piiskan sivallus. Se kyllä puraisi, mutta ei tyllin
syvään, ja kavahti sitten pois pieksävän pyrstön ulottuvilta, jättäen
haavoittuneen ja raivoavan Nagainan siihen.

"Ilkeä, ilkeä Darzee!" sanoi Nag, sujahtaen niin korkealle kuin pääsi
orjantappurapensaassa keinuvaa pesää kohti; mutta Darzee oli rakentanut
sen niin korkealle, että se oli käärmeiltä turvassa, ja se vain heilui
hiljaa edestakaisin.

Rikki-tikki tunsi silmäinsä käyvän punaisiksi ja kuumiksi (kun mungon
silmät käyvät punaisiksi, niin se on vihainen), ja se istahti häntänsä
ja takajalkojensa varaan kuin pieni kenguru, katseli ympärilleen ja
tiuski äkäisesti. Mutta Nag ja Nagaina olivat hävinneet heinikkoon.
Iskettyään harhaan käärme ei sano milloinkaan mitään eikä anna
pienintäkään vihjausta siitä, mitä sillä on mielessä. Rikki-tikki ei
välittänyt lähteä niiden jälkeen, sillä se ei ollut varma, kykenisikö
se suoriutumaan kahdesta käärmeestä yhtä aikaa, vaan siirtyi huvilan
läheisyyteen hiekkakäytävälle ja istahti miettimään. Tämä oli vakava
asia.

Vanhoissa luonnonhistoriaa käsittelevissä kirjoissa sanotaan, että jos
mungo haavoittuu käärmeen kanssa tapellessaan tämän puremasta, niin se
kiiruhtaa syömään erästä yrttiä, joka heti parantaa sen. Se ei ole
totta. Voitto johtuu yksinomaan jalkojen ja silmien nopeudesta –
käärmeen syöksy ja mungon hyppy – ja kun kenenkään silmä ei voi
seurata iskevän käärmeen päätä, niin se tekee asian paljon
ihmeellisemmäksi kuin mikään taikayrtti. Rikki-tikki tiesi olevansa
nuori mungo, mikä sai sen sitä suuremmalla mielihyvällä ajattelemaan,
että se oli kyennyt väistämään takaapäin suunnatun iskun. Se antoi
sille itseluottamusta, ja kun Teddy tuli juosten käytävää pitkin, niin
Rikki-tikki oli valmis vastaanottamaan hyväilyjä.

Mutta samassa kun Teddy pysähtyi ja kumartui, hiekka liikahti. ja hento
ääni lausui: "Varo! Minä olen kuolema!" Se oli Karait, himmeänruskea
pikku käärme, joka mieluimmin makaa teiden tomussa. Sen purema on yhtä
vaarallinen kuin silmälasikäärmeen. Mutta se on niin pieni, ettei
kukaan muista sitä, ja siten se on ihmisille vielä vaarallisempi.

Rikki-tikin silmät kävivät punaisiksi, ja se tanssi Karaitin luo
omituisesti huojuen ja hypähdellen puoleen ja toiseen, mikä kaikki on
sen suvulle ominaista. Tämä liike näyttää hullunkuriselta, mutta se on
ruumiin tasapainon ja joustavuuden kannalta niin hyvin harkittu, että
siten hyökkäävä mungo voi salamannopeasti hypätä mihin suuntaan
tahansa. Ja kun on tapeltava käärmeen kanssa, niin se on suuri etu.
Jospa Rikki-tikki olisi edes tietänyt antautuvana nyt leikkiin, joka
oli paljoa vaarallisempi kuin tappelu Napin kanssa, sillä Karait on
niin pieni ja nopsaliikkeinen, että ellei Rikki saisi purtua sitä
niskaan ihan pään taakse, niin Karaitin vastaisku osuisi joko kuonoon
tai silmään. Mutta Rikki ei tiennyt sitä: sen silmät olivat aivan
punaiset ja se huojui edestakaisin, etsien kohtaa, johon olisi hyvä
iskeä. Karait hyökkäsi. Rikki hypähti syrjään ja koetti samassa iskeä
hampaansa Karaitiin, mutta ilkeä, pieni, harmaa pää suhahti ohi aivan
hänen olkapäänsä vieritse, niin että Rikin täytyi loikata Karaitin yli,
tämän pää koko ajan kintereillään.

Teddy huusi huvilaan päin: "Voi, tulkaa tänne! Mungo tappaa käärmettä!"
Ja Rikki-tikki kuuli Teddyn äidin kirkaisevan. Isä riensi keppi kädessä
ulos, mutta hänen saapuessaan paikalle Karait oli hyökännyt
toistamiseen, tällä kertaa liian pitkälle, ja Rikki-tikki oli tehnyt
hyppynsä ja pudonnut käärmeen selkään ja painaen sen pään lujasti
etukäpäliensä väliin purrut niskan poikki. Tämä purema herpaisi
Karaitin, ja Rikki-tikki aikoi juuri ruveta syömään sitä hännästä
alkaen sukunsa pöytätapojen mukaisesti, kun se samassa muisti, että
vahva ateria tekee mungon hitaaksi, ja että sen piti olla kevyt ja
jäntevä, jos tahtoi voimansa ja nopeutensa pysyvän ehtymättöminä.

Se meni ottamaan tomukylpyä risiinipensaan alle, ja Teddyn isä löi
kepillään kuollutta Karaitia. "Mitähän tuokin hyödyttää?" ajatteli
Rikki-tikki; "minähän jo tein lopun siitä." Sitten Teddyn äiti nosti
mungon syliinsä, hyväili sitä ja sanoi itkien, että se oli pelastanut
Teddyn kuolemasta, ja isä lisäsi, että sallimus oli lähettänyt mungon
heille, ja Teddy itse katsoi heihin suurin säikähtynein silmin.
Rikki-tikkiä kaikki tämä hälinä, josta se ei tietystikään ymmärtänyt
mitään, vain huvitti. Teddyn äiti olisi yhtä hyvin voinut taputella ja
hyväillä Teddyä sen tähden, että tämä leikki hiekassa. Rikki oli
loistavan hyvällä päällä.

Hypellessään illalla aterian aikana pöydällä viinilasien keskellä se
olisi voinut vaikkapa kolme kertaa täyttää vatsansa moninaisilla
herkuilla, mutta se muisti Nagin ja Nagainan, ja vaikka Teddyn äidin
hyväilyt ja taputtelut olivatkin erittäin mieluisia ja Teddyn
olkapäällä ratsastaminen mitä hupaisinta, niin sen silmät kävivät tämän
tästä punaisiksi ja se kajahdutti monta kertaa pitkän sotahuutonsa:
"Rikk-tikk-likki-tikki-tshk!"

Teddy otti sen mukaansa vuoteeseen ja tahtoi välttämättä, että
Rikki-tikki nukkuisi pää hänen leukansa alla. Rikki-tikki oli liian
hyvin kasvatettu purrakseen tai kynsiäkseen, mutta heti kun Teddy oli
nukahtanut, se lähti tutkimusretkelle ja kohtasi pimeässä Chuchundran,
tesmanirotan, joka hiipi pitkin seinänvierustaa. Chuchundra on pieni
pelkuri raukka. Se vikisee ja itkee yökaudet ja koettaa rohkaista
mieltänsä juostakseen keskelle lattiaa, mutta niin pitkälle se ei
koskaan pääse.

"Älä tapa minua", se pyysi melkein itkien. "Rikki-tikki, älä tapa
minua."

"Luuletko sinä, että käärmeentappaja surmaa tesmanirottia?" kysyi
Rikki-tikki närkästyneesti.

"Ne, jotka tappavat käärmeitä, joutuvat itse käärmeiden tapettaviksi",
lausui Chuchundra vieläkin surkeammalla äänellä. "Ja mistä minä tiedän,
etteikö Nag jonakin pimeänä yönä voisi luulla minua sinuksi?"

"Sitä sinun ei tarvitse pelätä", vastasi Rikki-tikki. "Nag asuu
puutarhassa, jonne sinä et uskalla mennä."

"Serkkuni Chua, rotta, kertoi minulle –" aloitti Chuchundra, mutta
vaikeni samassa.

"Kertoi mitä?"

"Sshhh! Nag on joka paikassa, Rikki-tikki. Sinun olisi pitänyt
puhutella Chuaa puutarhassa."

"Mutta sitä en tehnyt – ja sen tähden sinun täytyy kertoa minulle
kaikki. Sukkelaan, Chuchundra, tai minä puren sinua!"

Chuchundra istahti ja itki niin, että kyyneleet tipahtelivat viiksistä.
"Minä olen viheliäinen raukka", se nyyhkytti. "En tohdi koskaan juosta
keskelle lattiaa. Hhss! En uskalla sanoa mitään. Etkö kuule,
Rikki-tikki?"

Rikki-tikki kuunteli. Talo oli aivan äänetön, mutta se oli erottavinaan
hiljaista rahinaa – ei sen kovempaa kuin mikä syntyy ampiaisen
tepastellessa ikkunaruutua pitkin – käärmeen suomusten kuivaa rahinaa
kivijalkaa vastaan.

"Nag tai Nagaina", päätteli Rikki-tikki itsekseen, "ja se hiipii
parhaillaan kylpyhuoneen viemäriin. Olet oikeassa, Chuchundra, minun
olisi pitänyt puhutella Chuaa."

Se hiipi Teddyn kylpyhuoneeseen, mutta siellä ei näkynyt mitään, ja
sitten Teddyn äidin kylpyhuoneeseen. Sileäksi rapatun seinän juuresta
oli irroitettu tiilikivi, jotta kylpyvesi pääsisi juoksemaan ulos, ja
kun Rikki-tikki hiipi lattiaan muurattuun uraan, jonka kohdalle
kylpyamme oli sijoitettu, se kuuli Nagin ja Nagainan kuiskaillen
keskustelevan ulkopuolella.

"Kun talossa ei enää ole ihmisiä", sanoi Nagaina miehelleen, "niin
hänkin lähtee tiehensä, ja silloin me saamme puutarhan jälleen
haltuumme. Hiivi hiljaa sisään ja muista, että puret ensiksi sitä isoa
miestä, joka tappoi Karaitin. Tule sitten kertomaan minulle, niin
käymme yhdessä Rikki-tikin kimppuun."

"Mutta oletko varma, että meillä on hyötyä tästä ihmisten
tappamisesta?" kysyi Nag.

"Paljonkin hyötyä! Oliko puutarhassa ainoatakaan mungoa silloin, kun
huvilassa ei ollut ihmisiä? Niin kauan kuin huvila pysyy tyhjänä, me
olemme puutarhan kuningas ja kuningatar; ja muista, että niin pian kuin
meloonimaahan peitetyt munamme hautuvat valmiiksi (mikä voi tapahtua jo
huomispäivänä), lapsemme tarvitsevat liikunta-alaa ja rauhaa."

"Sitä en tullut ajatelleeksi", myönsi Nag. "Minän menen, mutta
Rikki-tikin ahdistaminen ei ole sen jälkeen enää tarpeellista. Minä
tapan ison miehen ja hänen vaimonsa, ja lapsenkin, jos voin, ja tulen
hiljaa pois. Silloin huvila jää autioksi, ja Rikki-tikki lähtee
matkoihinsa."

Rikki-tikin koko ruumis vapisi raivosta ja kiukusta hänen
kuunnellessaan heidän keskusteluaan, ja sitten Nagin pää työntyi sisään
aukosta ja sen puolentoista metrin pituinen kylmä ruumis seurasi
jäljessä. Kiukustaan huolimatta Rikki-tikki säikähti nähdessään, kuinka
kookas hänen vihollisensa todellakin oli. Nag veti ruumiinsa kiemuraan,
kohotti päätään ja katseli pimeätä kylpyhuonetta, ja Rikki näki sen
silmien kiiltävän.

"Jos tapan sen tässä, niin Nagaina kuulee, mutta jos käyn sen kimppuun
keskellä lattiaa, niin sen asema on edullisempi. Mikähän tässä olisi
parasta?" mietti Rikki-tikki-tavi.

Nag keinui puoleen ja toiseen, ja sitten Rikki-tikki kuuli sen juovan
suurimmasta vesiastiasta, jolla kylpyamme tavallisesti täytettiin.
"Hyvää oli", sanoi käärme. "Isolla miehellä oli keppi, kun Karait
tapettiin. Tuo keppi voi olla hänellä vieläkin, mutta tullessaan
aamulla kylpemään hänellä ei ole keppiä. Minäpä odotan tässä, kunnes
hän tulee. Nagaina – kuuletko? Minä odotan täällä, kunnes päivä
valkenee."

Ulkoa ei kuulunut vastausta, ja siitä Rikki-tikki päätteli Nagainan
poistuneen. Nag painautui alas ja vyyhtesi ruumiinsa kiemura kiemuralta
vesiastian ympärille, ja Rikki-tikki seisoi hiljaa kuin kuolema. Tunnin
kuluttua se alkoi hiipiä askel askeleelta vesiastiaa kohti. Nag nukkui,
ja Rikki-tikki katseli sen leveätä niskaa, miettien, mihin kohtaan
olisi parasta iskeytyä kiinni. "Ellen onnistu murskaamaan sen niskaa
ensimmäisellä hypyllä, niin se kykenee vielä tappelemaan", tuumi Rikki;
"ja jos niin käy, että se tappelee, niin – voi sinua, Rikki!" Hän
katseli niskan paksuutta kaulakuvun alapuolelta, mutta se oli hänelle
liian tukeva; ja puraisu lähemmäksi pyrstöä vain saisi Nagin raivoon.

"Päähän sitä on iskettävä", hän päätteli lopuksi; "päähän kaulakuvun
juureen; ja iskettyäni siihen hampaani minun on myös pysyttävä kiinni."

Sitten hän hyppäsi. Nagin pää ei ollut aivan vesiastian kannassa
kiinni, vaan hiukan ulompana, suunnilleen keskeltä kuperan laidan
kohdalla, ja pureutuessaan kiinni Rikki-tikki ponnisti selkänsä astian
sisäänpäin kaltevaa kylkeä vastaan jaksaakseen painaa käärmeen pään
alas. Näin se voitti aikaa noin sekunnin, joka käytettiin asian hyväksi
viimeistä mahdollisuutta myöten. Sitten sitä heiteltiin sinne ja tänne,
niinkuin koira ravistaa rottaa – edestakaisin lattialla, ylös ja alas
ja ympäriinsä suurissa kaarissa; mutta sen silmät punoittivat, eikä se
hellittänyt otettaan, vaikka käärme piiskasi lattiaa kuin viuhuva
ruoska, paiskeli tinakauhat, saippuakupit ja kynsiharjat sikinsokin ja
jymisytti kylpyammeen tinattua kylkeä. Pitäessään kiinni Rikki-tikki
puri hampaansa yhä lujemmin yhteen, varmana siitä, että käärme
pieksäisi hänet hengiltä, ja sukunsa kunnian vuoksi se tahtoi, että se
löydettäisiin hampaat yhteenpurtuina. Sen päätä huimasi, ja ruumis
tuntui kipeältä ja palasiksi hakatulta, kun aivan sen sivulta kuului
kuin ukkosen jyrähdys. Kuuma tuulenpuuska nujersi sen tainnoksiin
lattialle, ja punainen tulenkieleke kärvensi sen turkkia. Iso mies oli
herännyt meluun ja oli tyhjentänyt haulikkonsa molemmat piiput Nagiin,
juuri kaulakuvun alapuolelle.

Rikki-tikki piti edelleen kiinni, silmät ummessa, sillä nyt se uskoi
aivan varmasti olevansa kuollut; mutta käärmeen pää ei hievahtanutkaan
enää, ja iso mies nosti sen ylös, sanoen: "Mungo on taaskin ollut
liikkeellä, Alice; nyt se pikku veitikka on pelastanut meidän
henkemme." Sitten Teddyn äiti tuli sisään ja katseli Nagin jäännöksiä,
ja Rikki-tikki laahautui Teddyn makuuhuoneeseen ja vietti loppuyön
tutkiskelemalla itseään varovaisesti, oliko hän todellakin repeytynyt
neljäänkymmeneen kappaleeseen, kuten itse luuli.

Aamulla se oli aivan kankea, mutta hyvin tyytyväinen
aikaansaannoksiinsa. "Nyt minun on selvitettävä välini Nagainan kanssa,
ja se on pahempi kuin viisi Nagia, enkähän sitä paitsi tiedä, milloin
nuo munat, joista se puhui, ovat kylliksi hautuneet. Tässä on kiire!
Minun täytyy mennä puhuttelemaan Darzeeta", se päätti.

Jäämättä odottamaan aamiaista Rikki-tikki kiiruhti orjantappurapensaan
luo, jossa Darzee lauloi voittolaulua heleimmällä äänellään. Uutinen
Nagin kuolemasta oli levinnyt kaikkialle puutarhaan, sillä siivooja oli
heittänyt ruumiin rikkaläjälle.

"Voi sinua, senkin typerä höyhentöyhtö!" sanoi Rikki-tikki vihaisesti.
"Onko nyt laulun aika?"

"Nag on kuollut – kuollut – kuollut!" lauloi Darzee. "Urhoollinen
Rikki-tikki tarttui sitä päähän ja piti kiinni. Iso mies otti
paukkukeppinsä, ja Nag katkesi kahtia! Se ei syö pienokaisiani enää
milloinkaan."

"Kaikki tuo on kyllä totta; mutta missä on Nagaina?" sanoi Rikki-tikki,
tähyillen varovasti ympärilleen.

"Nagaina meni kylpyhuoneen viemärin suulle ja kutsui Nagia", jatkoi
Darzee; "ja Nag tuli ulos kepin nenässä – siivooja otti sen kepin
nenään ja heitti sen rikkaläjälle. Laulakaamme suuren, punasilmäisen
Rikki-tikin kunniaksi!" ja Darzee veti henkeä ja lauloi.

"Jos ylettyisin pesääsi, niin heittäisin kaikki lapsesi maahan!" uhkasi
Rikki-tikki. "Sinä et tiedä, milloin mikin asia on ajallaan
toimitettava. Sinä olet turvassa pesässäsi, mutta täällä alhaalla minä
käyn sotaa. Ole nyt vaiti hetkinen, Darzee."

"Suuren, ihanan Rikki-tikin tähden minä keskeytän lauluni", vastasi
Darzee. "Mistä on kysymys, oi hirveän Nagin tappaja?"

"Kysyn kolmannen kerran: missä on Nagaina?"

"Rikkaläjällä tallien luona Nagia suremassa. Suuri on Rikki-tikki,
valkohammas!"

"Anna sinä minun valkoisten hammasteni olla! Oletko sattunut kuulemaan,
missä hän pitää muniaan?"

"Meloonimaassa, seinän viereisessä päässä, johon aurinko paahtaa
melkein koko päivän. Sinne se peitti ne kolme viikkoa sitten."

"Eikä sinun mieleesi ole kertaakaan johtunut ilmoittaa siitä minulle?
Sanoitko seinän viereisessä päässä?"

"Ethän vain aio syödä sen munia, Rikki-tikki?"

"En nyt aivan syödä; en. Kuulehan, Darzee, jos sinulla on hituinenkaan
järkeä, niin lennä tallien luo ja teeskentele, että olet taittanut
siipesi, ja anna Nagainan ajaa sinut tänne pensaaseen. Minun täytyy
käväistä meloonimaassa, ja jos nyt menisin, niin se näkisi minut."

Darzee oli pikku hupakko, jonka päähän ei koskaan mahtunut enempää kuin
yksi ajatus kerrallaan; ja juuri sen tähden, että se tiesi Nagainan
lasten syntyvän munista samalla tavalla kuin omiensakin, niiden
tappaminen tuntui siitä ensin rumalta. Mutta sen vaimo oli järkevä
lintu, joka tiesi silmälasikäärmeen munien merkitsevän sitä, että
puutarhaan saataisiin pian myös nuoria silmälasikäärmeitä; ja niin se
lensi pesästään ja jätti Darzeen lämmittämään pienokaisia ja jatkamaan
lauluaan Nagin kuolemasta. Darzee oli muutamissa suhteissa jotakuinkin
samanlainen kuin miehet yleensä.

Sen vaimo hyppeli Nagainan edessä rikkaläjän reunalla ja valitti: "Voi,
siipeni on poikki! Huvilan poika heitti minua kivellä ja taittoi sen."
Ja se hypähteli entistä surkeammin.

Nagaina nosti päätään ja sähisi. "Sinä varoitit Rikki-tikkiä, kun aioin
tappaa sen. Oletpa totisesti raajarikkona ollen valinnut huonon
paikan." Ja se läheni Darzeen vaimoa rikkaläjän yli soluen.

"Poika taittoi siipeni kivellä!" vaikeroi Darzeen vaimo.

"Hyvä! Sinua ehkä lohduttaa tieto, että sinun kuoltuasi selvitän välini
pojan kanssa. Mieheni viruu nyt rikkaläjällä, mutta ennen iltaa
huvilankin poika makaa hyvin hiljaa. Mitä hyödyttää pyrkiä pakoon?
Tavoitanhan sinut kuitenkin. Pikku hupsu, katso minuun!"

Darzeen vaimo tiesi kuitenkin sen verran, ettei sitä pitänyt
milloinkaan tehdä, koska lintu, joka katsoo käärmettä silmiin, pelästyy
niin suunniltaan, ettei kykene liikahtamaan paikaltaan. Darzeen vaimo
hyppeli eteenpäin tietä pitkin ja piipitti surkeasti, nousematta
kuitenkaan kertaakaan siivilleen, ja Nagaina joudutti kulkuaan.

Rikki-tikki kuuli niiden menevän tallien polkua ja kiiruhti
meloonimaahan seinän viereen. Siellä oli, meloonien taakse
levitettyihin lämpöisiin olkiin taitavasti kätkettyinä,
kaksikymmentäviisi jaavalaisen kananmunan kokoista munaa, joissa oli
kuorena valkeahko nahka.

"Enpä tullut päivääkään liian aikaisin", sanoi Rikki-tikki
katsellessaan munia ja nähdessään käärmeen poikasten kiemurtelevan
nahan sisäpuolella; se tiesi, että jokainen niistä kykenisi tappamaan
ihmisen tai mungon heti kuoresta päästyään. Hän puraisi munien yläpäät
rikki mahdollisimman nopeasti, katsoen tarkkaan, että pikku käärmeet
tuhoutuivat, ja pöyhi oljet monta kertaa, ollakseen varma, että kaikki
munat olivat löytyneet. Lopulta oli vain kolme munaa jäljellä, ja
Rikki-tikki oli niin mielissään, ettei voinut olla naurahtamatta. Mutta
samassa se kuuli Darzeen vaimon huutavan:

"Rikki-tikki, minä vein Nagainan taloon päin, ja se meni vilpolaan, ja
– voi, tule pian – se aikoo tappaa jonkun!"

Rikki-tikki murskasi kaksi munaa ja kierähti takaperin pois
meloonimaasta, kolmas muna suussa, ja kiisi vilpolaan niin nopeasti
kuin jalat kantoivat. Teddy ja hänen äitinsä ja isänsä istuivat siellä
aamiaispöydässä; mutta Rikki-tikki huomasi, etteivät he syöneet mitään.
He istuivat äänettöminä ja liikkumattomina kuin kivikuvat, ja heidän
kasvonsa olivat aivan valkoiset. Nagaina oli kiemurassa matolla Teddyn
tuolin vieressä, niin lähellä pojan paljaita sääriä, että se saattoi
mukavasti ylettyä niihin, ja se keinui edestakaisin, laulaen
voittolaulua.

"Nagin tappajan, ison miehen poika", se sähisi, "istu hiljaa! En ole
vielä valmis. Odota hetkinen. Olkaa aivan hiljaa, kaikki kolme! Jos
liikahdatte, minä isken, ja ellette liikukaan, isken sittenkin. Teitä
hulluja ihmisiä, jotka tapoitte Nagini!"

Teddy tuijotti isäänsä, joka ei voinut muuta kuin kuiskata: "Istu
hiljaa, Teddy. Älä hievahdakaan. Istu hiljaa."

Silloin Rikki-tikki saapui ja huudahti: "Käänny ympäri, Nagaina, käänny
ja tappele!"

"Kaikki ajallaan", vastasi Nagaina, taakseen katsomatta. "Hetkisen
kuluttua minä selvitän välini sinunkin kanssasi. Katsopas ystäviäsi,
Rikki-tikki. He istuvat mykkinä ja kalpeina; he pelkäävät. He eivät
tohdi liikahtaakaan, ja jos tulet askeleenkaan lähemmäksi, niin isken."

"Oletko nähnyt muniasi?" sanoi Rikki-tikki; "siellä meloonimaassa
seinän vieressä? Mene katsomaan, Nagaina."

Suuri käärme kääntyi puolittain ympäri ja näki munan kuistin
permannolla. "Ah, anna se minulle", se pyysi.

Rikki-tikki pani käpälänsä munan kummallekin puolelle, ja sen silmät
hehkuivat veripunaisina. "Mitä maksetaan käärmeenmunasta? Mitä nuoresta
silmälasikäärmeestä? Nuoresta kuningascobrasta? Sukunsa viimeisestä –
ihan viimeisestä jäsenestä? Kaikki muut ovat jo muurahaisten ruokana
meloonimaassa."

Nagaina pyörähti kokonaan ympäri, unohtaen munan takia kaiken muun, ja
Rikki-tikki näki Teddyn isän ojentavan suuren kätensä tarttuvan poikaa
olkapäähän ja kiskaisevan hänet pienen pöydän ja teekuppien yli pois
Nagainan ulottuvilta.

"Petyit! Petyit! Petyit! Rikk-tshikk-tshk!" riemuitsi Rikki-tikki.
"Poika on turvassa, ja minä – minä – minä se viime yönä iskin kiinni
Nagin kaulakupuun kylpyhuoneessa!" Ja sitten Rikki alkoi hyppiä
tasajalkaa, kaikki neljä jalkaa yhdessä ja pää melkein kiinni
lattiassa. "Se viskoi minua sinne ja tänne, mutta ei saanut minua
irtautumaan. Se oli jo kuollut, ennenkuin iso mies jyrähdytti sen
poikki. Minä tapoin sen. Rikki-tikki-tshk-tshk! Tule jo, Nagaina. Käy
tappeluun kanssani. Leskeytesi ei tule kestämään kauan."

Nagaina huomasi, että se oli menettänyt tilaisuutensa käydä Teddyn
kimppuun, ja että muna oli Rikki-tikin käpälien välissä. "Anna muna
minulle, Rikki-tikki. Anna minulle viimeinen munani, niin lähden
täältä, enkä tule milloinkaan takaisin", se sanoi painaen kaulakupunsa
alas.

"Aivan niin, sinä lähdet täältä, etkä tule milloinkaan takaisin, sillä
sinä menet rikkaläjälle Nagin luo. Taistele, leski! Iso mies meni
hakemaan pyssyään! Taistele!"

Rikki-tikki hyppi joka taholla Nagainan ympärillä, pysytellen juuri ja
juuri poissa sen iskun ulottuvilta, ja sen pienet silmät hehkuivat kuin
hiilet. Nagaina vetäytyi kokoon ja singahti häntä kohti. Rikki-tikki
hyppäsi korkealle ilmaan ja samalla taaksepäin. Nagaina iski uudelleen
ja yhä uudelleen, ja sen pää jysähti joka kerta vilpolan mattoon, minkä
jälkeen se taas kiertyi kokoon kuin kellon jousi. Rikki-tikki tanssi
kehässä sen ympärillä, koettaen päästä sen taakse, ja Nagaina kieppui
koko ajan ympäri, pitääkseen sitä edessään, ja pyrstön kahina mattoa
vastaan oli aivan samanlaista kuin tuulen lennättäessä kuivia lehtiä
maata pitkin.

Rikki-tikki oli unohtanut munan. Se oli kuistin permannolla, ja Nagaina
hivuttautui yhä lähemmäksi, kunnes se, Rikki-tikin hiukan hengähtäessä,
kaappasi munan äkkiä suuhunsa, pyörähti portaita kohti ja kiisi kuin
nuoli alas tielle, Rikki-tikki tuulena jäljessä. Kun silmälasikäärme
lähtee pakoon, henkeään peläten, niin se näyttää piiskansiimalta, joka
viuhahtelee pitkin hevosen selkää. Rikki-tikki tiesi, että hänen täytyi
tavoittaa se, sillä muuten koko surkeus alkaisi uudelleen. Nagaina
suuntasi kulkunsa suoraan orjantappurapensaan luona kasvavaa pitkää
heinikkoa kohti, ja juostessaan Rikki-tikki kuuli Darzeen vielä
laulavan hupsua voittolauluaan. Mutta Darzeen vaimo oli viisaampi. Se
lensi pesästään Nagainaa vastaan ja räpytteli siipiään sen pään
kohdalla. Jos Darzee olisi tullut auttamaan, niin he ehkä olisivat
saaneet sen kääntymään; mutta Nagaina painoi vain kaulakupunsa alas ja
jatkoi matkaansa. Sen kulku oli kuitenkin hidastunut sen verran, että
Rikki-tikki tavoitti sitä, ja juuri kun Nagaina sujahti rotanreikään,
jossa se ja Nag olivat asuneet, Rikki-tikki iski hampaansa sen pyrstöön
ja seurasi mukana – ja vain harva mungo, olipa kuinka vanha ja viisas
hyvänsä, välittää mennä silmälasikäärmeen jäljessä sen pesään. Reikä
oli aivan pimeä, eikä Rikki-tikillä ollut aavistustakaan, milloin reikä
laajenisi sen verran, että Nagaina pääsisi kääntymään ja iskemään. Hän
piti tiukasti kiinni ja harasi kaikin voimin vastaan, tarrautuen
jaloillaan lämpöiseen, kosteaan multaan.

Reiän suulla kasvava heinikko lakkasi vähitellen huojumasta, ja Darzee
sanoi: "Rikki-tikki on mennyttä! Nyt saamme laulaa hänelle
kuolinlaulun. Urhoollinen Rikki-tikki on kuollut! Sillä varmasti
Nagaina tappaa hänet maan alla."

Darzee alkoi laulaa hyvin surullista laulua, jonka se samalla
sepittikin, mutta sen päästessä laulunsa kaikista liikuttavimpaan
kohtaan, heinikko alkoi jälleen liikahdella, ja Rikki-tikki raahautui
hitaasti ja hätäilemättä, jäsen jäseneltä ja viiksiään nuollen, ylös
reiästä, yltä päältä ryvettyneenä liejuiseen multaan. Se ravisti hiukan
turkkiaan ja aivasti. "Kaikki valmista", se virkkoi. "Tuosta reiästä
leski ei tule enää milloinkaan ulos." Ja punamuurahaiset, jotka asuvat
ruohonkorsien juurella, kuulivat sen sanat ja menivät toinen toisensa
jälkeen alas katsomaan, oliko se puhunut totta.

Rikki-tikki kyyristyi ruohikkoon ja nukahti siihen – ja nukkui ja
nukkui myöhäiseen iltapäivään saakka, sillä se oli tehnyt raskaan
päivätyön.

"Nyt", sanoi se herätessään, "menen takaisin huvilaan. Kerro kaikki
vaskisepälle, Darzee, niin se kyllä ilmoittaa koko puutarhalle, että
Nagaina on kuollut."

Vaskiseppä on lintu, jonka ääni on aivan samanlainen kuin löisi
pienellä vasaralla vaskikattilan kylkeen; se on Indian puutarhojen
julkinen kuuluttaja, ja se ilmoittaa kaikki uutiset kaikille, jotka
välittävät kuunnella. Ja juuri siitä johtuukin, että sillä on sellainen
ääni. Mennessään polkua myöten huvilaa kohti Rikki-tikki kuuli sen
kaiuttavan kuin päivällispäristin: "Huomio! Huomio! Ding-dong-tok! Nag
on kuollut – dong! Nagaina on kuollut! Ding-dong-tok!" Tämä uutinen
sai puutarhan kaikki linnut laulamaan ja kaikki sammakot kurnuttamaan;
sillä Nag ja Nagaina söivät sammakoita yhtä mielellään kuin lintujakin.

Kun Rikki-tikki pysähtyi portaitten eteen, niin Teddy ja Teddyn äiti
(hän oli vieläkin hyvin kalpea, sillä hän oli pyörtynyt) ja Teddyn isä
tulivat hänen luokseen ja melkein itkivät hyväillessään häntä; ja sinä
iltana Rikki-tikki söi kaikki, mitä sille annettiin, kunnes ei jaksanut
enempää, ja meni nukkumaan ratsastaen Teddyn olkapäällä. Ja siinä se
nukkui vielä silloinkin, kun Teddyn äiti myöhään yöllä kävi heitä
katsomassa.

"Se pelasti meidät ja Teddyn", hän sanoi miehelleen. "Ajattele, se
pelasti meidät kaikki!"

Rikki-tikki säpsähti hereille, sillä kaikki mungot nukkuvat herkästi.

"Tekö siinä olette", se sanoi. "Mikä teillä nyt on hätänä? Kaikki
silmälasikäärmeet ovat kuolleet; ja elleivät ole, niin minähän olen
täällä."

Rikki-tikillä oli täysi oikeus olla ylpeä teoistaan; mutta se ei tullut
sentään liian ylpeäksi; se hoiti puutarhan niin hyvästi kuin mungon
pitääkin – hampailla iskien, hyppien, juosten ja purren, kunnes
seudulla ei ollut ainoatakaan silmälasikäärmettä, joka olisi rohjennut
näyttää päätään sen muurien sisäpuolella.

DARZEEN LAULU.

(Laulettu Rikki-tikki-tavin kunniaksi.)

          Laulan ja neulon vain; –
              kaks mulla riemua on –
          äänen niin heleän sain,
              upean tein asunnon –
    ylle ja alle sävelrihmat kehrään – ja ompelen myös asunnon.

          Laulaos pojilles taas,
              oi emo, heitä jo huoli!
          Vainoojan sankari kaas,
              puutarhan kauhu jo kuoli.
    Vaaraton on peto ruusuihin piillyt – jo luolaansa hirviö kuoli!

          Ken meidät pelasti, ken?
              Kerro, jos tunnet kenties!
          Rikki tehnyt on sen,
              urhea metsämies,
    Rikki-tikki-tikki, norsunluuhammas ja tulisilmä metsämies.

          Sankarin työ oli tää!
              Satakielen livertelyllä,
          linnut, hänt' ylistäkää!
              Ei, minä teen sen kyllä.
    Kiitetty olkoon pullohäntä Rikki! – kuulkaat te alla ja yllä!

(Tässä Rikki-tikki keskeytti laulajan, ja laulun loppuosa on
unohtunut.)

    Kertomuksen suomentanut O. Juurikoski, loppulaulun Yrjö Jylhä.

JOSEPH CONRAD.

Feodor Josef Konrad Korzeniowski (1857-1924) oli syntynyt Puolan
Ukrainassa, sivistyneessä ja varakkaassa kodissa. 1862 perhe
karkoitettiin kapinan johdosta Vologdaan. Äidin siellä kuoltua Josef
palasi Puolaan, ruveten valmistumaan kotiopettajan johdolla Krakovan
yliopistoon. Vastustamaton halu merelle sai hänet kuitenkin lopettamaan
lukunsa juuri ylioppilastutkinnon aattona ja rupeamaan merimieheksi
(1874). Tällöin hän oli jo saavuttanut kohtuullisen pohjasivistyksen,
osaten mm. ranskaa, jonka taidon täydensi lähtemällä merimiesuralleen
Marseillesta. Vasta 1878 hän saapui ensi kerran Englantiin, taitamatta
vielä silloin huomattavammin kieltä, jonka mestariksi oli muutamassa
vuodessa tuleva. 1884 hän suoritti siellä merikapteenin tutkinnon,
tullen samana vuonna Englannin kansalaiseksi, purjehti vielä kymmenen
vuotta, ja asettui sitten, terveyssyistä, maihin, Kentiin, jossa asui
kuolemaansa saakka. 20-vuotisen merimiesuransa jälkeen, 1895, hän
julkaisi ensimmäisen teoksensa nimeltä Almayerin hulluus (A:s Folly),
jota oli jo merillä ollessaan kirjoitellut. Tästä teoksesta alkoi
laaja romaanituotanto, joka on ulkonaiselta aihealueeltaan,
tapahtumapaikoiltaan, täysin romanttista, näyttämöinä kun ovat
etupäässä eksoottiset maat ja meret, mutta joka on syvimmältä
sisällöltään hienoa ja terävää sielunkuvausta, ihmisen sielullista
taistelua häntä eri tiloissa ympäröiviä vihamielisiä luonnon- ja muita
voimia vastaan. Ihmisen elämä on tragedia, jonka aiheuttaa se, että
meidän täytyy elää yksin ja tuntea itsemme yksinäisiksi muiden ihmisten
keskuudessa oman pahuutemme vuoksi. Hänen romaaneistansa, joita on
kaikkiaan 14, mainittakoon ensimmäiseen tuotantokauteen kuuluvat
Saarien hylkiö (An Outcast of the Islands, 1896), Narkissoksen
neekeri (The Nigger of the Narcissus, 1898, suomennettu) ja Lordi
Jim (1900, suomennettu), viimemainitussa tapahtumana korkeasta
vakuutetun, mutta merikelvottoman singaporelaisen pyhiinvaeltajalaivan
jättö kuljetettaviensa ja oman onnensa nojaan, ja kertomatienä se,
kuinka nämä jännittävät tapahtumat kuvastuvat kapteeni Marlow'n mieleen
ja miltä lordi Jim näyttää siitä peilikuvasta katsottuna; sitten
Nostromo (1903), värikäs kuvaus kuvitellusta etelä-amerikkalaisesta
valtiosta hopeakaivoksineen ja vallankumouksineen, jonka ihmisten
elämän – sielun – hopeanhimo vähitellen myrkyttää, Salainen agentti
(The Secret Agent, 1907), Lännen silmien alla (Under Western Eyes,
1911), ja Sattuma (Chance, 1914), jota pidetään hänen
kertomataiteensa korkeimpana saavutuksena. Lisäksi Conrad on julkaissut
6 novellikokoelmaa, esseitä ja muistelmia. Hänen kertomistapansa on
realistinen, ja hänen sielullisessa uteliaisuudessaan ja jo
ensimmäisessä romaanissaan ilmenevässä halussansa kuvata vaikeuksiin
tai viettelyksiin joutuvan ihmisen vähitellen tapahtuvaa henkistä
mätänemistä ja luhistumista on jotakin slaavilaiseen kirjallisuuteen
vivahtavaa, todennäköisesti opittua Dostojevskilta. Conrad ei ole
siis romantikko siinä mielessä kuin Stevenson ja Kipling, vaan
kosmopoliitti, realisti, liikkuen syvemmällä ja kuuluen sielullisesti
samaan sukuun kun Browning, Meredith ja Hardy. Kaksi todella
romanttista asiaa kuitenkin oli Conradin elämässä, joita hän ei
itsekään ymmärtänyt: ensiksi, miten hänestä, puolalaisesta maaseudun
pojasta, tuli merimies, ja toiseksi, miten hänestä vielä tuli
englantilainen kirjailija.

LAGUUNI.

Valkoinen mies, joka nojasi molemmilla kyynärpäillään purren perään
kyhätyn kajuutan kattoon, sanoi peränpitäjälle –

"Me yövymme Arsatin majalle. On jo myöhä."

Malaiji vain murahti, irroittamatta katsettaan joesta, jota hän koko
ajan kiinteästi tarkkaili. Valkoinen mies painoi leukansa ristiin
panemiensa käsivarsien varaan ja katsoi purren perässä porehtivaan
vanaveteen. Joen kimmeltävän uoman kohdalla, joka häipyi etäisyyteen
metsien reunustamana häikäisevänä aukeamana, pilvetön aurinko heloitti
matalalta veden yli, jonka pinta hehkui sileänä kuin metallivyö. Metsä,
tumma ja synkkä, seisoi liikkumattomana ja äänettömänä leveän virran
kummallakin puolella. Suurten, korkeuteen kohoavien puiden juurella
rungottomat pensaspalmut nousivat rannan liejusta mahtavina ja raskaina
lehtiviuhkoina, jotka kuin paikalleen jähmettyneinä varjostivat kostean
ruskeita pyörteitä. Illan tyyni ilma näytti loihdullaan tuudittaneen
jokaisen puun, joka lehden ja oksan, jokaisen kiemurtelevan köynnöksen
ja pienten kukkien jokaisen terälehdenkin täydelliseen ja lopulliseen
liikkumattomuuteen. Joella välähtelivät vain purren melat; kahdeksan
soutajan käsissä ne heilahtivat ylös ja taas painuivat veteen yhtäaikaa
loiskahtaen, peränpitäjän melan siirtyessä säännöllisin väliajoin
äkillisellä tempauksella joko oikeaan tai vasempaan, piirtäen joka
kerta välähtävän puoliympyrän ilmaan. Vesi solisi sekavina pyörteinä
kummallakin sivulla. Ja valkoisen miehen pursi, joka liukui
myötävirtaan itse synnyttämänsä ja pian kuulumattomiin häipyvän melun
saattamana, näytti nyt saapuneen maahan, jossa ei ollut liikunnosta
pienintäkään muistoa jäljellä.

Kääntyen selin laskevaan aurinkoon valkoinen mies silmäili jokisuun
autiota, avaraa ulappaa. Ylempänä joki teki mutkia, eteni kuin
epäröiden ja arkaillen, mutta matkansa viimeisen penikulman se virtasi,
kuin meren rannattoman ulapan vastustamattomasti puoleensavetämänä,
suoraan sen syliin, suoraan itään – itään, joka on sekä valon että
pimeyden kehto. Jossakin perän takana kiiri vettä pitkin linnun
toistuva huuto, itkevä, heikko valitus, joka häipyi kaikki kattavaan
syvään äänettömyyteen, ennenkuin ehti toiselle rannalle.

Peränpitäjä painoi melansa virtaan ja ponnisti vastaan käsivarret
jännittyneinä. Vesi solisi äänekkäästi, ja leveän virran pitkä ja suora
aukeama näytti äkkiä pyörähtävän ympäri, metsät vilahtivat ohi laveana
kaarena, ja laskevan auringon viistot säteet osuivat purteen sivulta
koko hehkullaan, luoden miehistä pitkät ja epäsäännölliset varjokuvat
virran väräjävään kimallukseen. Valkoinen mies kääntyi ja katsoi keulan
eteen. Pursi kulki nyt kohtisuorasti virran poikki, kokkaan leikattu
lohikäärmeen pää suunnattuna rantaa reunustavassa pensaikossa näkyvää
aukkoa kohti. Se liukui aukosta sisään, kahisutti tiellä riippuvia
oksia ja hävisi joelta kuin notkea ja matelijamainen eläin, joka
rientää pesälleen metsien helmaan.

Puron kapea uoma oli kuin oja: mutkikas ja uskomattoman syvä; täynnä
tummaa hämärää ohuena juovana siintävän taivaan alla, joka oli
kuulakkaan kirkas. Korkeuteen kohoavat jättiläismäiset puut peittyivät
näkyvistä kukkien kaunistaman köynnösverkon taakse. Siellä täällä näkyi
lähellä veden kiiltävän mustaa pintaa matalien rantaa reunustavien
saniaisten keskeltä suuren puun vääntynyt juuri, mustana ja
salaperäisenä, koukistuneena ja liikkumattomana, kiinni takertuneen
käärmeen kaltaisena. Soutajien lyhyesti lausumat sanat kaikuivat
selvinä puron uomalla, jonka kummallakin puolella metsä seisoi tiheänä,
synkkänä muurina. Puiden välissä vaani pimeys, se hiipi yhä lähemmäksi
sekasortoisten köynnösvyyhtien läpi ja eriskummallisten,
liikkumattomien lehtien takaa; salaperäinen ja voittamaton pimeys;
läpitunkemattomien metsien väkevätuoksuinen ja myrkyllinen yö.

Miehet sauvoivat, puron käytyä matalammaksi. Sen uoma laajeni ja
avartui laveaksi, liikkumattomana päilyväksi laguuniksi. Metsä karttoi
sen soisia rantoja, jättäen heleän vihreätä kaislikkoa kasvavan
rantakaistaleen kehystämään veden pintaan kuvastuvan taivaan sineä.
Korkealla ajelehti punertava pilvenhattara, jonka kuvajaisen viehkeä
ruso hehkui syvällä lootuksien hopeisten kukkien ja uivien lehtien
alla. Korkeiden paalujen varaan kyhätty pienoinen mökki näkyi tummana
toista rantaa vasten. Sen vieressä seisoi, kuin taustalla vaanivasta
metsästä tulleina, kaksi solakkaa palmua, hiukan kallistuen ränstyneen
katon yli, korkealle kohoavien latvojen alakuloisesti riippuvissa
lehdissä surumielisen hellyyden ja säälivän osanoton tuntu.

Peränpitäjä heilautti melaansa mökkiä kohti ja sanoi: "Arsat on kotona.
Näen hänen kanoottinsa paalujen välissä."

Purren laitamilla työskentelevät miehet, jotka sauvoivat selin kokkaan,
silmäilivät olkansa yli paikkaa, johon päivän matka oli päättyvä. He
olisivat paljon mieluummin yöpyneet jonnekin muualle, kuin tähän
kummallisen näköiseen laguuniin, jossa sanottiin kummittelevan. He
eivät sitä paitsi pitäneet Arsatista, koska hän oli muukalainen, ja
koska se, joka korjaa rappeutuneen majan ja asettuu siihen asumaan,
antaa sillä tavalla ymmärtää, ettei hän pelkää henkiä, jotka
kummittelevat ihmisten hylkäämissä paikoissa. Sellainen mies voi
muuttaa kohtalon kulun katseilla tai sanoilla, kun taas sattumalta
paikalle osuneen kulkijan on hyvin vaikea lepyttää näitä henkiä, jotka
haluavat saattaa hänet pahaa tahtovan herransa kiroihin. Valkoiset
miehet eivät välitä sellaisesta, koska he ovat uskottomia ja liitossa
Pahuuden isän kanssa, joka vie heidät vahingoittumattomina maailmassa
vaanivien näkymättömien vaarojen halki. Uskovaisten varoituksiin
he vastaavat omilla epäuskoisilla viisauksillaan eivätkä ole
tietääkseenkään. Eikä siinä auta mikään. Näin he ajattelivat
heittäytyessään koko painollaan sauvoimien varaan. Iso pursi liukui
eteenpäin nopeasti ja äänettömästi Arsatin mökkiä kohti, kunnes se,
sauvoimien pudotessa kolisten purren pohjalle ja miesten murahtaessa
kuuluvasti: "Allah olkoon kiitetty!" hiljaa kolahtaen pysähtyi mökkiä
kannattaviin paaluihin.

Miehet huusivat ylöspäin katsoen kimakasti: "Arsat! Oi, Arsat!" Ketään
ei näkynyt. Valkoinen mies alkoi kavuta kömpelöitä tikkaita myöten
mökin edessä olevalle bambusillalle. Peränpitäjä lausui murjottaen: "Me
keitämme illallisen purressa ja nukumme vesillä."

"Peitteet ja kori tänne", valkoinen mies käski lyhyesti.

Hän polvistui sillan reunalle ottamaan vastaan tavaroitaan. Sitten
pursi loittoni rannasta, ja noustessaan seisomaan valkoinen mies näki
edessään Arsatin, joka oli ilmestynyt mökkinsä matalasta ovesta.
Voimakkaan näköinen nuori mies, jolla oli leveä rinta ja lihaksiset
käsivarret. Hänellä ei ollut yllään muuta kuin lannevaatteensa. Pää oli
paljas. Suuret, pehmeät silmät katsoivat kiihkeästi valkoiseen mieheen,
mutta ääni oli levollinen, kun hän kysyi, sanomatta sanaakaan
tervehdykseksi –

"Onko sinulla mitään lääkettä, Tuan?"

"Ei", vieras vastasi hiukan kummastuneesti. "Ei ole. Onko luonasi joku
sairaana?"

"Tule ja katso", sanoi Arsat, ääni yhtä tyynenä kuin äskenkin, ja meni
äkkiä kääntyen pienestä oviaukosta sisään mökkiin. Valkoinen mies laski
tavaransa sillalle ja seurasi jäljessä.

Hämyisessä huoneessa hänen katseensa osui naiseen, joka lepäsi
selällään hambuvuoteella, peitteenä leveä kaistale punaista
puuvillakangasta. Hän lepäsi hiljaa, aivan kuin kuolleena, mutta
suaret, laajentuneet silmät kiilsivät hämärässä ja tuijottivat
rävähtämättä ja näkemättöminä hentoihin katto-orsiin. Hän oli korkeassa
kuumeessa ja ilmeisesti tajuton. Posket olivat painuneet hiukan
kuopalle, huulet olivat raollaan, ja nuorille kasvoille oli jähmettynyt
omituinen ja muuttumaton ilme – keskittynyt ja miettivä – joka on
tajuttomuuden tilaan vaipuneelle, kuolemaa tekevälle ihmiselle
ominainen. Miehet katselivat häntä vaieten.

"Onko hän jo ollut kauan sairaana?" kysyi valkoinen mies hetkisen
kuluttua.

"En ole nukkunut viiteen yöhön", vastasi malaiji hitaasti. "Ensin hän
kuuli ääniä, jotka kutsuivat häntä ulos, ja koetti kaikin voimin
riistäytyä irti, kun pitelin häntä kiinni. Mutta sen jälkeen kun
aurinko tänään nousi, hän ei kuule mitään – hän ei kuule minua. Eikä
hän näe mitään. Hän ei näe minua – minua!"

Hän oli hetkisen vaiti ja kysyi sitten hiljaa –

"Tuan, kuoleeko hän?"

"Pelkään niin käyvän", vastasi valkoinen mies surullisesti. Hän oli
tutustunut Arsatiin vuosia sitten kaukaisessa maassa sodan ja vaaran
aikana, jolloin ei ylenkatsota kenenkään ystävyyttä. Ja sen jälkeen kun
hänen malaijiystävänsä oli odottamatta ilmestynyt asumaan laguunin
rannalla olevaan mökkiin tuntemattoman naisen keralla, hän oli yöpynyt
monta kertaa heidän luokseen matkoillaan jokea ylös ja alas. Hän piti
tästä miehestä, joka oli sanalleen uskollinen ja taisteli pelottomasti
valkoisen ystävänsä vierellä. Hän piti Arsatista – ei ehkä niin paljoa
kuin mies pitää lempikoirastaan – mutta ainakin sen verran, että hän
oli valmis auttamaan kysymyksiä tekemättä, ja että hän silloin tällöin
omien puuhiensa lomassa epämääräisesti ja ylimalkaisesti ajatteli
heitä, jotka elivät kahden täällä metsien kätkössä, pelättyinä ja oman
onnensa nojassa – yksinäistä miestä ja naista, jolla oli pitkät
hiukset, avoimet kasvot ja riemuitsevat silmät.

Astuessaan ulos mökistä valkoinen mies näki laskevan auringon taivaalle
luoman, valtavan ruskon himmenevän ja sammuvan pois yön nopeasti
kasvavien, äänettömästi hiipivien varjojen tieltä, jotka nousivat kuin
musta ja hieno sumu puiden latvojen yläpuolelle ja levisivät taivaalle,
sammuttaen purjehtivien pilvien palon ja mailleen menevän päivän
hiipuvan hehkun. Samassa syttyivät kaikki tähdet maata verhoavan synkän
pimeyden yläpuolella, ja suuren laguunin tyyni pinta muuttui äkkiä
niiden kuvastinkuvaksi. Oli kuin soikea kaistale yöllistä taivasta
olisi heitetty alas erämaan lohduttomaan ja läpitunkemattomaan yöhön.
Valkoinen mies söi illallisensa korista, keräsi sitten sillalta
joitakin kalikoita ja teki pienen tulen, ei lämmitelläkseen, vaan savun
takia, jotta moskiitot antaisivat hänen olla rauhassa. Hän kietoutui
huopaansa, nojasi selkänsä mökin kaislaseinään ja jäi siihen istumaan,
poltellen mietteliäästi.

Arsat tuli ovesta äänettömin askelin ja kyyristyi tulen ääreen.
Valkoinen mies liikautti suoriksi ojentamiaan jalkoja.

"Hän hengittää vielä", virkkoi Arsat matalalla äänellä kuin odotettuun
kysymykseen vastaten. "Hän hengittää ja on kuuma kuin tuli. Hän ei
puhu; hän ei kuule – on vain kuuma!"

Hän vaikeni ja kysyi sitten hiljaa ja soinnuttomasti –

"Tuan... kuoleeko hän?"

Valkoinen mies kohautti olkapäitään ja sanoi verkalleen ja epäröiden –

"Jos se on hänen kohtalonsa."

"Ei, Tuan", huomautti Arsat tyynesti. "Vaan jos se on minun kohtaloni.
Minä kuulen, näen, odotan. Minä muistan... Tuan, muistatko entisiä
aikoja? Muistatko veljeäni?"

"Muistan", myönsi valkoinen mies. Malaiji nousi äkkiä ja meni sisään.
Valkoinen mies, joka jäi istumaan paikalleen, kuuli hänen puhuvan
mökissä. Arsat sanoi: "Kuule minua! Puhu!" Näitä sanoja seurasi syvä
hiljaisuus. "Oi, Diamelen!" parahti hän äkkiä. Sitten kuului raskas
huokaus. Arsat tuli ulos ja lyyhistyi entiselle paikalleen.

He istuivat äänettöminä tulen ääressä. Sisältä ei kuulunut
risahdustakaan eikä muualtakaan heidän lähettyviltään, mutta kaukaa
laguunilta miesten äänet kantautuivat vettä pitkin selvinä,
vaihtelevina katkelmina. Purren keulaan viritetyn tulen punertava valo
loisti himmeästi etäältä. Sitten se hävisi. Äänet vaikenivat. Maa ja
vesi nukkuivat näkymättöminä, liikkumattomina ja mykkinä. Oli kuin
maailmaan ei olisi jäänyt mitään muuta kuin tuikkivat tähdet yön
mustaan hiljaisuuteen turhaan valvomaan.

Valkoinen mies tuijotti suoraan eteensä pimeyteen. Kuoleman pelko ja
vaikutusvoima, sen herättämä mielenkiinto ja ihmeellisyys – kuolema,
joka vaani lähellä järkähtämättömänä ja näkymättömänä, tyynnytti hänen
rotunsa levottomuuden ja nostatti mieleen mitä hämmentävimpiä ja
omakohtaisimpia ajatuksia. Aina tarjolla oleva epäluulo, että meitä
uhkaa jokin paha, tämä kalvava tunne, joka väijyy sydämessämme,
suuntautui häntä ympäröivään hiljaisuuteen – syvään ja
risahduksettomaan äänettömyyteen, ja sai sen näyttämään petolliselta
ja ilkeämieliseltä, epäoikeutettua väkivaltaa suojaavalta,
välinpitämättömältä ja läpitunkemattomalta naamiolta. Tämän hänen
olemustaan myllertävän voimakkaan hämmingin hetkellä tähtitaivaan
levossa nukkuva maailma muuttui epäinhimillisen kiistan pimentolaksi,
hirveiden ja ihanien, inhoittavien ja ylevien henkiolentojen
taistelutantereeksi, jossa oli käynnissä raivoisa ottelu avuttomien
sydäntemme omistamisesta; tyydyttämättömien toiveiden ja haihtumattoman
pelon rauhattomaksi ja salaperäiseksi maaksi.

Yöstä kuului valittavaa, hiljaista muminaa, ahdistavaa ja
epätodellista, aivan kuin ympäröivien metsien suuri yksinäisyys olisi
koettanut kuiskata hänelle korvaan äärettömän ja ylhäisen
välinpitämättömyytensä viisautta. Empiviä ja epämääräisiä ääniä väreili
hänen ympärillään, ne muodostuivat hitaasti sanoiksi, ja sulautuivat
lopulta pehmeänä muminana jatkuviksi yksitoikkoisiksi lauseiksi. Hän
liikahti kuin unesta heräävä ja muutti hiukan asentoaan. Arsat, joka
istui liikkumattomana ja varjomaisena tähtien alla, puhui matalalla,
unelmoivalla äänellä –

"... sillä mihin me vieritämme murheemme taakan, ellemme ystävämme
sydämeen? Miehen on puhuttava sodasta ja rakkaudesta. Sinä, Tuan,
tiedät, mitä sota on, ja sinä olet nähnyt minun vaaran hetkellä etsivän
kuolemaa yhtä kiihkeästi kuin toiset etsivät elämää! Kirjoitettu sana
voi hävitä; valhe voi tulla kirjaan merkityksi; mutta minkä silmä on
nähnyt, se on totta ja pysyy mielessä!"

"Minä muistan", sanoi valkoinen mies hiljaa. Arsat jatkoi levollisesti
ja surullisesti –

"Sen tähden puhun sinulle rakkaudesta. Puhun yöhön. Puhun, ennenkuin
sekä yö että rakkaus ovat menneet – ja päivän silmä näkee suruni ja
häpeäni, mustuneet kasvoni, tuhkaksi palaneen sydämeni."

Huokaus, lyhyt ja heikko, oli melkeinpä huomaamattoman tauon ainoa
merkki, ja sitten sanat tulivat pysähtymättömänä virtana, hänen
tekemättä pienintäkään liikettä, ainoatakaan elettä.

"Sitten kun sodan ja hädän aika päättyi, ja sinä lähdit maastani
ajamaan omia pyyteitäsi, joita me, saarien miehet, emme ymmärrä,
minusta ja veljestäni tuli jälleen, kuten olimme aikaisemminkin olleet,
hallitsijan aseenkantajia. Me olimme, kuten tiedät, ylhäistä sukua,
joka kuului hallitsevaan heimoon, ja kaikkia muita ansioituneemmat
pitämään oikealla olkapäällämme vallan tunnusmerkkiä. Ja nyt hyvien
päivien aikana Si Dendring oli meitä kohtaan yhtä suosiollinen kuin me
olimme olleet surun ja murheen aikana uskolliset ja rohkeat hänen
puolestaan. Maassa oli rauha. Hirvenkaadon ja kukkotappelujen aika;
joutavien puheiden ja turhan lavertelun aika miesten kesken, joiden
vatsa on täysi ja aseet ruosteiset. Mutta kylväjä näki ilman pelkoa
riisin kasvavan, ja kauppiaat tulivat ja menivät, lähtivät laihoina ja
palasivat lihavina rauhan joelle. He toivat uutisiakin. Valhetta ja
totta sekaisin, niin ettei tietänyt, milloin oli syytä iloita, milloin
surra. Heiltä kuulimme sinustakin. He olivat tavanneet sinut milloin
siellä milloin täällä. Ja se ilahdutti minua, sillä nuo toimen ajat
olivat aina mielessäni, ja minä muistelin sinua aina, Tuan, kunnes tuli
aika, jolloin silmäni eivät enää kääntyneet katsomaan menneisyyteen,
nähtyään hänet, joka nyt tekee kuolemaa tuolla – sisällä."

Hän pysähtyi ja huudahti tuskallisesti kuiskaten: "Oi, Mara bahia! Voi,
kovaa kohtaloa!" ja jatkoi sitten hiukan kuuluvammin.

"Maailmassa ei ole pahempaa vihamiestä eikä parempaa ystävää kuin oma
veli, Tuan, sillä veli tuntee veljensä, ja täydellinen tuntemus on
voimallinen etu sekä hyvässä että pahassa. Minä rakastin veljeäni. Minä
menin hänen luokseen ja kerroin, etten voinut nähdä muuta kuin yhdet
kasvot, en kuulla muuta kuin yhden äänen. Hän sanoi minulle: 'Avaa
sydämesi, niin että hän voi nähdä, mitä siellä on – ja odota.
Kärsivällisyys on viisautta. Inchi Midah voi kuolla, tai hallitsijamme
voi lakata pelkäämästä tuota naista!'... Minä odotin!... Sinähän
muistat hänet, joka piti huntua, Tuan, ja kuinka hallitsijamme pelkäsi
hänen älyään ja kiivauttaan. Ja jos hän halusi saada tämän palvelijansa
omakseen, niin mitäpä saatoin tehdä? Mutta minä ruokin sydämeni nälkää
lyhyillä katseilla ja salaa lausutuilla sanoilla. Päivällä minä
kuljeskelin uimarantaan vievällä polulla, ja kun aurinko oli painunut
metsän taakse, minä hiivin naisten pihaa ympäröivän jasmiiniaidan
suojaan. Kenenkään näkemättä me puhuimme toisillemme kukkien tuoksun
halki, lehtiverhon ja pitkien heinien takaa, jotka seisoivat
liikkumattomina huultemme edessä, sillä niin suuri oli varovaisuutemme
ja niin heikko suuren kaipauksemme ääni. Aika kului nopeasti... ja
naisten kesken alettiin kuiskailla – ja vihamiehemme olivat varuillaan
– veljeni oli synkkä, ja minä aloin ajatella tappamista ja
äkkikuolemaa... Me olemme kansa, jonka miehet ottavat, mitä haluavat –
samoin kuin te valkoiset. Miehelle koittaa kerran aika, jolloin hän
unohtaa uskollisuuden ja kunnioituksen. Hallitsijoille on annettu valta
ja voima, mutta rakkaus, voima ja rohkeus on annettu kaikille
ihmisille. Veljeni sanoi:

"'Ota hänet heidän keskeltään. Me kaksi olemme kuin yksi.' Ja minä
vastasin: 'Tapahtukoon se pian, sillä aurinko, joka ei paista hänen
päällensä, ei lämmitä minuakaan.' Hetkemme tuli, kun hallitsija ja
kaikki ylimykset lähtivät virran suulle tuulastamaan. Veneitä oli
sadoittain, ja rannan ja metsän välissä olevalle valkealle hiekalle
pystytettiin lehtimajoja rajahin väelle. Keitintulien savu leijaili
ilmassa kuin sininen iltausva, ja iloisia ääniä helisi kaikkialla.
Sillä aikaa kun veneitä pantiin kuntoon kalastusta varten, veljeni tuli
luokseni ja sanoi: 'Tänä iltana!' Minä tarkastin aseeni, ja kanoottimme
asettui aikanaan paikalleen soihduilla varustettujen veneiden kehään.
Keskusta oli kirkkaasti valaistu, mutta ulkopuolella oli pilkkopimeätä.
Kun miehet alkoivat kiljua, ja kiihko teki heidät aivan kuin hulluiksi,
me livahdimme tiehemme. Soihtumme sammui veteen, ja me meloimme
takaisin rannalle, jossa ei näkynyt muuta valoa kuin himmeästi hehkuva
kekäle siellä täällä. Majojen vaiheilta kuului orjatyttöjen puhelua.
Sitten löysimme hiljaisen ja yksinäisen paikan. Odotimme siinä. Hän
tuli. Juosten rantaa pitkin nopeasti ja jälkiä jättämättä, kuin lehti,
jota tuuli kiidättää ulapalle. Veljeni sanoi synkästi: 'Mene ja ota
hänet; kanna hänet kanoottiimme.' Minä nostin hänet syliini. Hän
huohotti. Hänen sydämensä sykki rintaani vasten. Minä sanoin: 'Nyt vien
sinut pois täältä. Sinä noudatit sydämeni kutsua, ja minun käsivarteni
nostavat sinut kanoottiini vastoin hallitsijan tahtoa!' 'Se on oikein',
lausui veljeni. 'Olemme miehiä, jotka otamme, mitä haluamme, ja
pystymme pitämään puolemme. Meidän olisi pitänyt ottaa hänet päivällä.'
'Lähtekäämme', sanoin minä, sillä saatuani hänet kanoottiini minä aloin
ajatella hallitsijamme monia miehiä. 'Niin, lähtekäämme', virkkoi
veljeni. 'Nyt olemme henkipattoja, ja kanoottimme on kotimme – ja meri
turvamme.' Hänen toinen jalkansa nojasi vielä rantaan, ja minä pyysin
häntä kiiruhtamaan, sillä muistin sydämen sykinnän rintaani vasten ja
ajattelin, ettei kaksi miestä voi pitää puoliaan sataa vastaan.
Kanootti irtautui, ja me meloimme myötävirtaan lähellä rantaa; ja
sivuuttaessamme puron, jonka kohdalla tuulastus oli käynnissä, kiljunta
oli lakannut, mutta puhelu oli yhtä äänekästä kuin keskipäivällä
lentelevien hyönteisten surina. Veneet ajelehtivat virralla toisiinsa
takertuneina soihtujen punertavassa valossa mustan savuverhon alla; ja
miehet juttelivat kalastuksestaan. Miehet, jotka kerskuivat,
ylistelivät ja hurrasivat – miehet, jotka olivat olleet aamulla
ystäviämme, mutta jotka olivat jo sinä iltana vihollisiamme. Meloimme
nopeasti ohi. Meillä ei ollut enää ystäviä synnyinmaassamme. Hän istui
keskellä kanoottia kasvot peitettyinä; yhtä äänettömänä kuin nytkin;
yhtä näkemättömänä kuin nytkin – eikä eroaminen siitä, minkä nyt jätin
taakseni, surettanut minua lainkaan, kun kuulin hänen hengittävän
lähelläni – kuten voin kuulla nytkin."

Hän vaikeni, kuunteli korva kohti oviaukkoa, pudisti sitten päätään ja
jatkoi:

"Veljeni tahtoi huutaa haastehuudon – vain kerran – ilmoittaakseen,
että olimme vapaina syntyneitä saalistajia, jotka luotimme käsivartemme
voimaan ja aavaan mereen. Ja taaskin minä pyysin häntä olemaan hiljaa
rakkautemme nimessä. Enkö minä kuullut hänen hengittävän lähelläni? Ja
minä tiesin, ettei meidän tarvitsisi kauan odottaa takaa-ajoa. Veljeni
rakasti minua. Hän painoi melansa veteen, eikä sen tiestä kuulunut
pienintäkään loiskahdusta. Hän sanoi vain: 'Sinussa on nyt vain puoli
miestä – toinen puolesi on tuossa naisessa. Voin odottaa. Sitten kun
olet jälleen koko mies, sinä palaat kanssani tänne ja huudat
haastehuudon. Olemme saman äidin poikia.' Minä en vastannut. Kaikki
voimani ja koko rohkeuteni olivat käsissäni, jotka puristivat melan
vartta, sillä minä ikävöin päästä lemmittyni kanssa turvalliseen
paikkaan, jossa miesten kiukku ja naisten pilkka eivät saavuttaisi
meitä. Rakkauteni oli niin suuri, että uskoin sen kykenevän opastamaan
meidät maahan, jossa kuolemaa ei tunnettaisi, jos vain minun onnistuisi
päästä pois Inchi Midahin raivon ja hallitsijamme miekan ulottuvilta.
Me meloimme nopeasti, hengittäen hampaittemme välistä. Melat painuivat
syvälle tyyneen veteen. Virta jäi taaksemme; me kiidätimme kanoottimme
särkkien välisiin kirkkaisiin väyliin. Mustat kalliot sivuutettiin,
niin myös hiekkarannat, joiden vierellä meri kuiskaten puhelee maalle;
ja valkean hiekan hohde vilahti aina näkyviin kanoottimme takana, niin
nopeasti se kiisi veden yli. Me emme puhuneet. Vain kerran minä sanoin:
'Nuku, Diamelen, sillä pian tulet tarvitsemaan kaikki voimasi.' Minä
kuulin hänen äänensä sulouden, mutta en kääntänyt kertaakaan päätäni.
Aurinko nousi, ja me meloimme yhä. Hiki tipahteli kasvoistani kuin sade
pilvestä. Me lensimme eteenpäin valoon ja helteeseen. En katsahtanut
kertaakaan taakseni, mutta minä tiesin veljeni silmien katsovan
takanani vääjäämättä eteensä, sillä kanootti kulki suoraan kuin
bushmanin nuoli. Veljeäni parempaa melojaa ja peränpitäjää ei ole
toista. Samalla kanootilla olimme yhdessä voittaneet monessa
kilpailussa. Mutta me emme olleet milloinkaan ponnistaneet voimiamme
niin äärimmilleen kuin silloin – silloin, kun meloimme viimeisen
kerran yhdessä! Koko maassa ei ollut urhoollisempaa ja vahvempaa miestä
kuin veljeni. Minä en voinut uhrata voimistani sen vertaa, että olisin
kääntänyt päätäni ja katsahtanut häneen, mutta hetki hetkeltä kuulin
hänen hengityksensä tihenevän takanani. Hän ei virkkanut vieläkään
mitään. Aurinko oli korkealla. Sen paahde poltti selkääni kuin tulen
liekki. Kylkiluuni olivat murtumaisillaan, enkä saanut enää riittävästi
ilmaa keuhkoihini. Ja sitten tunsin, että minun täytyi huudahtaa,
ennenkuin menehtyisin: 'Levätkäämme!'... 'Hyvä!' hän vastasi, ja hänen
äänensä oli luja ja tyyni. Hän oli vahva. Hän oli urhoollinen. Hän ei
tiennyt, mitä pelko ja uupumus ovat... hän... veljeni!"

Humina, täyteläinen ja vieno; humina, lavea ja etäinen; lepattavista
lehdistä ja huojuvista oksista lähtevä, nousi metsien tiheiköistä,
kiiruhti liikkumattomana tuijottavan laguunin poikki, ja paalujen
juurella kimalteleva vesi alkoi äkkiä liplattaa niiden limaista pintaa
vastaan. Lämmin tuulahdus sipaisi miesten kasvoja ja jatkoi matkaansa
alakuloisesti humisten – lyhyt, äänekäs hengähdys, joka oli kuin
nukkuvan maan levoton huokaus.

Arsat jatkoi yksitoikkoisella, matalalla äänellä:

"Me kiidätimme kanoottimme pienen lahden valkoiselle rannalle, jonka
lähellä pitkä maakaistale näytti sulkevan tiemme; metsäinen niemi, joka
ulottui kauas mereen. Veljeni tunsi paikan. Niemen toisella puolella
laski mereen joki, ja niemen poikki meni kapea polku viidakon halki. Me
teimme tulen ja keitimme riisiä. Sitten paneuduimme nukkumaan pehmeälle
hiekalle kanootin varjoon, ja hän jäi vartioimaan. Tuskin olin ehtinyt
sulkea silmäni, kun kuulin hänen huudahtavan pelästyneesti. Me
hypähdimme ylös. Aurinko oli jo sivuuttanut puolipäivän korkeuden, ja
näkyviimme ilmestyi lahden suuhun suuri sotakanootti, täynnä melojia.
Tunsimme sen heti; se oli rajahimme kanootteja. Miehet tähystelivät
rannoille ja huomasivat meidät. Tunsin sydämeni herpaantuvan
rinnassani. Diamelen istui hiekalla ja peitti kasvonsa. Meren puoli oli
suljettu. Veljeni nauroi. Hänellä oli mukanaan pyssy, jonka annoit
hänelle, Tuan, ennenkuin lähdit luotamme, mutta vain kourallinen
ruutia. Hän sanoi minulle nopeasti: 'Juokse hänen kanssaan polkua
pitkin. Minä pidän heidät loitolla, sillä heillä ei ole ampuma-aseita,
ja maihin nouseminen miehen edessä, jolla on pyssy, merkitsee kuolemaa.
Riennä pois hänen kanssaan. Tuon metsän toisella puolella on kalastajan
mökki – ja kanootti. Kun olen ampunut ruutini loppuun, kiiruhdan
jälkeenne. Minä olen hyvä juoksija, ja ennenkuin he pääsevät maihin, me
olemme päässeet kyllin kauas. Minä pidän puoliani niin kauan kuin voin,
sillä hän on vain nainen – joka ei kykene juoksemaan eikä
taistelemaan, mutta jonka hennoissa käsissä sydämesi nyt on.' Hän
kyyristyi kanootin suojaan. Vainoojamme lähenivät. Veljeni ampui –
kerran – toisen kerran – ja gong-gongin kumina taukosi. Ennenkuin
kuulin veljeni ampuvan kolmannen laukauksen, näin edessäni viettävän
rannan, näin jälleen vettä, leveän virran suun. Me juoksimme
heinikkoisen aukeaman poikki. Me kiiruhdimme rantaan. Silmäni
huomasivat matalan mökin ja rannan mutaan vedetyn kanootin. Takanani
ammuttiin vielä kerran. Minä ajattelin: 'Tuo oli viimeinen panos.' Me
syöksyimme alas kanootin luo; mies tuli juosten mökistä, mutta minä
karkasin hänen kimppuunsa, ja me kaaduimme mutaan. Sitten nousin, ja
hän makasi liikkumattomana jaloissani. En tiedä, tapoinko hänet vai en.
Minä ja Diamelen survaisimme kanootin vesille. Minä kuulin huutoja
takaani ja näin veljeni juoksevan aukean poikki. Monta miestä tuli
hänen jäljessään. Minä sieppasin lemmittyni syliini ja laskin hänet
kanoottiin ja hyppäsin hänen viereensä. Katsoessani sitten taakseni
näin veljeni kompastuneen. Hän nousi jälleen, mutta miehet olivat
ruvenneet saartamaan häntä. Hän huusi: 'Minä tulen!' Miehet olivat jo
aivan lähellä häntä. Minä katsoin. Paljon miehiä. Sitten katsoin
lemmittyyni. Tuan, minä työnsin kanootin irti rannasta! Työnsin sen
syvälle vedelle. Hän oli polvillaan ja katsoi minuun, ja minä sanoin:
'Ota melasi', ja samalla painoin omani veteen. Tuan, kuulin veljeni
huutavan. Kuulin hänen huutavan minua kahdesti nimeltä; ja sitten
kuulin miesten kiljuvan: 'Iske! Tapa!' Enkä katsonut kertaakaan
taakseni. Vielä kerran kuulin hänen huutavan nimeäni kovasti
kirkaisten, aivan kuin hänen henkensä olisi poistunut äänen keralla –
enkä silloinkaan katsonut taakseni. Oman nimeni hän huusi! Hän –
veljeni! Hän huusi kolme kertaa – enkähän minä pelännyt omaa henkeäni.
Eikö hän ollut luonani kanootissa? Ja enkö löytäisi hänen kanssaan
maata, jossa kuolema on unohdettu – jossa kuolemaa ei tunneta?"

Valkoinen mies kohottautui istumaan. Arsat nousi ja seisoi tummana,
mykkänä hahmona sammuvaksi hiillokseksi rauenneen tulen ääressä.
Laguunin ylle oli hiipinyt matalalla ajelehtiva usva, joka vähitellen
pyyhki pois tähtien kimaltelevat kuvat. Ja maa peittyi laajenevaan,
valkoiseen sumuverhoon; se eteni kylmänä ja kosteana pimeään metsään,
kieppui äänettöminä pyörteinä puiden runkojen ympärillä ja lainehti
mökin sillan tasalla kuin levoton meri, jonka tuntemattomilla aalloilla
silta näytti ajelehtivan. Vain puiden latvat piirtyivät etäällä
taivasta vastaan, synkkinä ja tylyinä – petollisena, armottomana ja
mustana rantana.

Arsatin ääni kajahti korkeana syvässä hiljaisuudessa.

"Minä toin hänet tänne! Hän on minun! Saadakseni hänet omakseni olisin
taistellut koko ihmiskuntaa vastaan. Hän oli minun – ja –"

Sanat kantautuivat pois autioon ympäristöön. Hän vaikeni ja näytti
seuraavan niiden häipymistä kuulumattomiin – saavuttamattomaan
etäisyyteen, peruuttamisen mahdollisuuksien ulkopuolelle. Sitten hän
lausui hiljaa –

"Tuan, minä rakastin veljeäni."

Tuulen hengähdys pani hänet värisemään. Korkealla hänen päänsä päällä,
korkealla äänettömän sumumeren yläpuolella palmujen riippuvat lehdet
kahisivat toisiaan vastaan alakuloisesti ja uupuneesti. Valkoinen mies
oikoi jalkojaan. Leuka oli painunut rintaa vastaan, ja hän virkkoi
hiljaa ja surullisesti, nostamatta päätään –

"Me rakastamme kaikki veljiämme."

Arsat kuiskasi rajusti ja melkein huudahtaen –

"Mitä minä siitä välitin, kuka kuoli? Minä tahdoin päästä rauhaan
omassa sydämessäni."

Hän näytti kuulevan liikahduksen mökistä – hän kuunteli – ja pujahti
sitten äänettömästi sisään. Valkoinen mies nousi. Tuuli alkoi herätä
silloin tällöin toistuvina henkäyksinä. Tähdet olivat vaalenneet, kuin
vajonneet kauas äärettömän avaruuden kylmiin syvyyksiin. Ensimmäisiä
värisyttävän viileitä tuulahduksia seurasi täydellinen tyven ja ehdoton
hiljaisuus. Metsän mustana kumpuilevan ääriviivan takaa singahti
kullanhohteinen valopatsas taivaalle ja laajeni puoliympyräksi
itäiselle taivaanrannalle. Aurinko oli noussut. Sumu keveni, repeytyi
leijaileviksi hattaroiksi ja haihtui ilmaan ohuina, kiiltävinä
harsoina; ja huntunsa riisunut laguuni lepäsi kiiltävänä ja mustana
ympäröivän metsän synkässä varjossa. Valkoinen kotka liiteli sen
kohdalla rauhallisesti kaarrellen, kohosi auringon kirkkaaseen valoon
ja näkyi hetkisen hohtavan välkkyvänä, nousi sitten korkeammalle ja
muuttui vähitellen tummaksi, liikkumattomaksi pisteeksi, ennenkuin
hävisi avaruuden sineen, kuin jättäen maan ainiaaksi. Valkoinen mies,
joka seisoi oviaukon edessä katsellen taivaalle, kuuli mökistä sekavien
sanojen katkonaista muminaa, joka päättyi äänekkääseen parahdukseen.
Samassa Arsat hoippui ulos, väristen ja kädet ojennettuina. Katse oli
tuijottava, ja hän seisoi hetkisen kuin kivettyneenä. Sitten hän
sanoi –

"Hän ei ole enää kuuma."

Hänen edessään auringon reuna kohosi näkyviin puiden latvojen takaa ja
nousi yhä korkeammalle. Tuuli voimistui; laguunille levisi häikäisevä
kirkkaus, joka sädehti veden karehtivassa pinnassa. Metsä erottautui
aamun yhä selvemmiksi keskittyvistä varjoista, muuttui todelliseksi,
aivan kuin se olisi ruvennut pyrkimään lähemmäksi – pysähtyäkseen
äkkiä kahisevien lehtien, nuokkuvien oksien ja huojuvien latvojen
syvään ja täyteläiseen huminaan. Säälimättömässä auringonpaisteessa
tiedottoman elämän kuiskaus kävi voimakkaammaksi, puhuen äänellä, jota
ei käsittänyt, tämän inhimillisen surun ja tuskan ympärillä, joka oli
hetkeksi mykistynyt toivottomaan synkkyyteensä. Arsatin katse vaelsi
hitaasti paikasta toiseen ja kohdistui sitten nousevaan aurinkoon.

"Minä en näe mitään", hän lausui itsekseen.

"Eihän siellä olekaan mitään", valkoinen mies vastasi, mennen sillan
reunalle ja heilauttaen kättään purtta kohti. Laguunilta kuului heikko
huuto, ja pursi alkoi liukua henkien ystävän asuntoa kohti.

"Jos tahdot tulla mukaani, niin odotan koko aamupäivän", ehdotti
valkoinen mies, katsellen laguunille.

"Ei, Tuan", vastasi Arsat hiljaa. "Tässä majassa en enää syö enkä nuku,
mutta ensin minun täytyy nähdä tieni. Nyt en näe mitään – en mitään!
Maailmassa ei ole enää valoa eikä rauhaa; maailmassa on nyt vain
kuolema – kuolema monelle. Me olimme saman äidin poikia – ja minä
jätin hänet vihollisten keskelle; mutta nyt minä palaan sinne."

Hän henkäisi syvään ja jatkoi uneksivasti –

"Pian minä näen jälleen niin selvästi, että osaan iskeä – tappaa.
Mutta hän on kuollut, ja... nyt... vain pimeys."

Hän heitti kätensä levälleen, antoi niiden vaipua alas, ja seisoi
sitten hievahtamatta liikkumattomin kasvoin, jäykistyneet silmät
aurinkoon tuijottaen. Valkoinen mies laskeutui purteensa. Sauvovat
miehet liikkuivat reippaina purren laitamilla ja katselivat olkansa yli
uuvuttavan matkan alkutaivalta. Korkealla perässä, pää kiedottuna
valkoiseen, repaleiseen huiviin, peränpitäjä istui jurona ja
äänettömänä, antaen melansa viiltää vettä. Valkoinen mies nojasi
molemmilla kyynärpäillään pienen kajuutan heinillä peitettyyn kattoon
ja katsoi purren perässä poreilevaan ja sädehtivään vanaveteen.
Ennenkuin pursi kiisi laguunilta puroon, hän nosti silmänsä. Arsat ei
ollut liikahtanut paikaltaan. Auringon kaikki paljastavassa paisteessa
hän seisoi siellä yksinäisenä ja orpona, katsoen pilvettömän päivän
kirkkauden halki pettymyksien ja harhakuvien maailman pimeyteen.

                    (Levottomuuden tarinoita – Tales of Unrest.)
                              Suomentanut O. Juurikoski.

GEORGE GISSING.

Käsitys Englannin kirjallisuudesta 1880–90-luvuilla jäisi
vaillinaiseksi, jos sivuutettaisiin George Gissing (1857-1903), köyhien
elämää kuvaava ja heidän keskuudessaan asunut, kohtaloiltaan
traagillinen ja syvimmältä luonteeltaan ylimyksellinen naturalisti. Hän
oli syntyisin Wakefieldista, opiskeli Owen's Collegessa,
Manchesterissa, ja kunnostautui opinnoissaan, kunnes nämä äkkiä
katkesivat hänen joutuessaan kiinni varkaudesta. Eroottisesti
varhaiskypsänä hän oli takertunut huonomaineisen naisen pauloihin,
mennyt hänen kanssaan naimisiin ja varasti hänen ylläpitämisekseen rahaa
tovereiltaan. Tultuaan erotetuksi hän matkusti Yhdysvaltoihin, jossa
elätti itseään tilapäisellä novellituotannolla, kiertävänä
valokuvaajana, kaasutyöläisenä jne. Koti-ikävän kutsumana hän palasi
takaisin, ensin Saksaan, opiskellen Jenan yliopistossa jonkin aikaa, ja
sitten Lontooseen. Täällä hän köyhyyden vuoksi joutui elämään mitä
vaatimattomimmissa oloissa, ylläpitäen juoppoa vaimoaan tämän kuolemaan
saakka ja kärsien olosuhteistaan. Gissing oli oikeastaan luotu
huolettomissa oloissa eläväksi tiedemieheksi – hänen mielityötänsä oli
antiikin kielten, kreikan runomittojen tutkiminen – ja hän harjoitti
kirjailijatyötänsä haluttomasti, välttämättömyyden pakosta. Hänen
toinenkin avioliittonsa – myös sivistymättömän naisen kanssa – oli
onneton ja päättyi eroon; vasta kolmas liitto – sivistyneen
ranskattaren kanssa – tuotti hänelle onnea. Sitä kesti vain muutamia
vuosia, joiden kuluessa keuhkotauti saattoi työnsä loppuun. –
Gissingin tuotanto käsittää 22 nimeä, niistä kaikki muut
kaunokirjallisia paitsi 1898 ilmestynyt Kriitillinen tutkielma
Charles Dickensistä (Ch. D.: A Critical Study) ja 1901 ilmestynyt
matkakuvaus Jonian meren rannoilla (By the Ionien Sea). Se alkoi
proletääriromaaneilla Työläisiä aamun sarastuksessa (Workers in the
Dawn, 1880), Demos (1886), Alamaailma (The Nether World, 1889) ym.,
ja saavutti taiteellisen huippunsa kirjailijaproletäärisellä
omaelämäkertateoksella Uusi Grub Street (1891), joka on vaikuttava,
mutta samalla tuskallinen ja masentava kuva menestystä saavuttamattoman
kirjailijan elämästä. Gissing kuvaa erehtymättömän oikein ja
asiallisesti, naturalistisesti, mutta ei jaksa, koska oikeastaan
halveksii ympäristöään, tunnestautua siihen, eläytyä siihen
inhimillisellä myötätunnolla; tästä johtuu hänen romaaniensa usein
arkipäiväinen, masentava harmaus. Vailla siveellistä voimaa hän jää
jälkeen Zolasta, jonka rinnakkais- ja kaikuilmiönä häntä voi pitää.

Tähän otettu lyhyt näyte on romaanista Uusi Grub Street (IV:stä
luvusta) ja kuvaa kirjailija Reardonin alakuloista mielentilaa, kun hän
huomaa kirjallisen luomisvoimansa ehtyneen eikä voi pakottautua
ala-arvoiseen tuotantoon. Hän keskustelee vaimonsa kanssa:

UUSI GRUB STREET.

"Pelkään, ettei minusta ole enää mihinkään. Minusta tuntuu, että
kirjoittaminen saa nyt olla."

"Älä hupsuttele, kultaseni. Mikä sinua estäisi kirjoittamasta?"

"Voihan olla, etten ole juuri nyt oikein vireessä. Mutta minut on
vähitellen alkanut vallata hirveä pelko. Tahtoni näyttää pahasti
herpaantuneen. Minä en pysty näkemään tietäni missään asiassa loppuun
saakka; jos mieleeni nousee aihe, joka näyttää hyvältä, niin se on
menettänyt kaiken mehunsa, ennenkuin pääsen niin pitkälle, että siitä
voisi tehdä jotakin. Viime kuukausina olen sen tähden saanut siirtyä
aiheesta toiseen ja tullut siten panneeksi alulle kymmenkunnan eri
kirjaa; jokaisesta uudesta yrityksestä en ole kehdannut edes puhuakaan
sinulle. Kirjoitettuani parikymmentä sivua minulla ei ole enää mitään
sanomista. Aihe ehtyy niin kuivaksi ja ikäväksi etten voi jatkaa sen
kehittämistä – en voi! Sormeni kieltäytyvät pitelemästä kynää.
Pelkkää kirjoitusta olen kyllä pannut paperille yhteensä niin paljon,
että siitä saisi kolme hyvää nidosta; mutta minä olen hävittänyt
kaikki."

"Ja vain sen tähden, että tunnollisuutesi on aivan sairaalloista. Mikä
pakko sinun oli hävittää valmiita töitäsi, jotka olivat aivan kyllin
hyviä kelvatakseen markkinoille."

"Älä käytä tuota sanaa, Amy. Minä vihaan sitä!"

"Siihen sinulla ei ole varaa", vastasi Amy lujasti asiallisella
äänellä. "Ennen oli toisin, mutta nyt sinun on pakko kirjoittaa
menekkiä varten. Olethan itsekin myöntänyt sen."

Reardon oli vaiti.

"Kuinka pitkällä olet?" kuulusteli Amy. "Paljonko olet saanut
valmiiksi?"

"Kaksi lukua kertomuksesta, jonka jatkamiseen en pysty. Sen kolme osaa
häämöttää edessäni rannattomana erämaana. Mahdotonta päästä sen poikki.
Aihe on typerän keinotekoinen, enkä saa siihen mahtumaan ainoatakaan
todellista ihmistä."

Hän kääntyi poispäin, kasvoilla syvä toivottomuus.

"Taiteeseen on suhtauduttava käytännöllisesti kuin kauppaan, ainakin
meidän päivinämme", selitti Amy. "Tämä on kaupan aikakausi. Ja jos
joku, jolla ei ole varaa elää omintakeisesti, kieltäytyy noudattamasta
aikansa vaatimuksia, niin onhan selvää, että seurauksena on romahdus ja
kurjuus. Olen aivan varma, että sinä kirjoittaisit oikein hyvin, ja
kirjoja, jotka menisivät kaupaksi, jos vain voisit päästä siihen, että
näkisit asiat todellisemmassa ja käytännöllisemmässä valossa. Niinhän
herra Milvainkin aina sanoo, kuten tiedät."

"Milvainin luonteenlaatu on aivan erilainen kuin minun. Hän on
luonnostaan iloinen ja toiveikas, minä taas hänen vastakohtansa. Mitä
sinä ja hän sanotte, on totta, mutta asiassa on onnettominta se, etten
yksinkertaisesti kykene siihen. Minä en ole mikään peräänantamaton
taiteellinen pedantti; päinvastoin tahdon mielelläni koettaa
aikaansaada jotakin, jolla on menekkiä; olisihan kieltäytyminen
nykyoloissa järjetöntä; mutta kyky ei tottele tahtoa. Kaikki yritykseni
ovat tuloksettomia; yhä selvemmäksi käypä mahdollisuus, että voin
joutua rahattomaksi, vaikuttanee jo sinänsä ehkäisevästi; minua
peloittaa. Nämä tosiasiat ahdistavat minua hirveästi, ja niiden
puristuksessa mielikuvitukseni ei kykene aikaansaamaan mitään
pysyväistä. Eriteltyäni jonkin aiheen mielessäni selväksi loppuun
saakka se muuttuu äkkiä niin inhoittavan arkipäiväiseksi, että työn
jatkaminen käy mahdottomaksi."

Hän kääntyi ja tarttui Amyn käteen.

"Jospa sinä osoittaisit enemmän myötätuntoa minua kohtaan, rakkaani.
Sekin on näet osaltaan syynä tähän huonoon vireeseeni. Sinä olet minun
kaikki kaikessa. Hellyys sinun puoleltasi on elämän henkäys minulle.
Älä kiellä sitä minulta."

"Mutta enhän ole sitä tehnytkään."

"Puhetapasi on alkanut muuttua varsin kylmäksi. Ja minä ymmärrän sen
johtuvan pettymyksestä. Jo se, että yllytät minua kirjoittamaan
jotakin, joka menee hyvin kaupaksi, ilmaisee katkeraa pettymystä.
Jokainen, joka olisi kaksi vuotta sitten puhunut minulle sillä tavalla,
olisi saanut sinulta varsin närkästyneen ja halveksivan silmäyksen.
Sinä olit ylpeä minusta sen tähden, etteivät kirjani olleet aivan
tavallisia, ja etten kirjoittanut milloinkaan riviäkään etsiäkseni
suuren yleisön suosiota. Nyt se on ohi. Jospa tietäisit, kuinka
kauheata on nähdä sinun menettäneen luottamuksesi minuun!"

"Niin, mutta en ole vielä menettänyt sitä – kokonaan", vastasi Amy
miettivästi. "Tiedän vallan hyvin, että kirjoittaisit paremmin kuin
konsanaan, jos sinulla olisi paljon rahaa."

"Noista sanoistasi kiitän sinua tuhatkertaisesti, rakkaani."

"Mutta näetkös, meillä ei ole rahaa, eikä sanottavasti toivoa sen
saamisestakaan. Tuo vanha kuivunut setä ei anna mitään meille; olen
siitä liiankin varma. Minun tekee usein mieli mennä hänen luokseen ja
polvillani rukoilla häntä muistamaan meitä testamentissaan." Amya
nauratti. "Arvaan sen olevan mahdotonta, ja tuskinpa siitä olisi mitään
hyötyäkään, mutta omasta puolestani olisin valmis siihen, jos vain
tietäisin siten saavamme rahaa."

Reardon ei virkkanut mitään.

"Raha ei ollut minusta niin tärkeä asia, kun menimme naimisiin", jatkoi
Amy. "Sen puutetta en ollut joutunut milloinkaan vakavasti tuntemaan,
kuten tiedät. Ajattelin – sen tunnustamisessa ei ole mitään pahaa –
että sinusta varmasti tulisi jolloinkin rikas, mutta vaikkapa olisin
tiennyt, että tulet saamaan vain mainetta, niin olisin ottanut sinut
sittenkin."

Reardon kääntyi huoaten poispäin.

"Mitä on maine? Jos se on ansaittua, niin sen perustana olevan
tunnustuksen alkuperäisiä antajia on vain joitakin kymmeniä, kun taas
ne lukemattomat ylistäjät, joita sitten ilmestyy, eivät olisi muuten
konsanaan huomanneet koko asiaa, jota he kiittävät. Tämä on suuren
neron osa. Kuinka naurettavan järjetöntä siis onkaan, että minunlaiseni
keskinkertainen kyky ponnistelee vain siinä toivossa että saisin kuulla
puolenkymmenen ihmisen sanovan minun olevan 'keskitasoa korkeammalla!'
Voiko hupsumpaa turhamaisuutta enää ajatella? Vuoden kuluttua sen
jälkeen kun olen julkaissut viimeisen kirjani, minut jo unohdetaan
käytännöllisessä elämässä, ja kymmenen vuoden kuluttua minut on
unohdettu yhtä täydellisesti kuin tämän vuosisadan alkupuolella eläneet
novellistit, joiden nimistäkään ei ole enää tietoa. Niin narrimaista!"

Amy katsahti häneen paheksuvasti, mutta ei sanonut mitään.

"Ja kuitenkin asia on niin", Reardon jatkoi, "ettei tunnollinen
kirjailija tietystikään koeta aikaansaada sellaista, joka poikkeaa
tavallisesta, vain maineen takia. Sen estää tahallisen epärehellisyyden
pelko – jota useimmat nykyajan kirjailijat eivät näytä milloinkaan
tuntevan. 'Kyllin hyvä markkinoille'; siinä kaikki, ja se tyydyttää
heitä. Ja ehkäpä he ovat oikeassa. Minä en voi liioin väittää enkä
vaatia ketään uskomaan, että minun elämäni olisi täydellisten
ihanteiden noudattamista; myönnän, että kaikki on suhteellista. Mitään
sellaista kuin hyvä tai huono ei ole olemassa, kun mennään niiden
lopulliseen merkitykseen. Ehkäpä olen järjettömyyteen saakka
epäjohdonmukainen, kun koetan kirjoittaessani päästä mahdollisimman
hyvään tulokseen – vaikka tiedän, etten kykene aikaansaamaan mitään
ensiluokkaista. Tämä ei ole ivaa, Amy; puhun vakavasti. Voihan aivan
hyvin olla, että olen itse aivan samanlainen houkka kuin ne, joita
pilkkaan heidän siveellisen ja uskonnollisen taikauskonsa takia. Tämä
tapani on sekin taikauskoa. Kuinka hyvin voinkaan kuvitella, mitä
suosittu novellisti vastaisi, jos hän kuulisi minun puhuvan
halveksivasti kirjoistaan. 'Hyvä ammattiveli', hän sanoisi,
'luuletteko, etten tiedä kirjojeni olevan roskaa? Tiedän sen aivan yhtä
hyvin kuin tekin. Mutta minä haluan elää mukavasti. Minulla on kaunis
koti ja vaimo ja lapsia, jotka ovat onnellisia ja minulle siitä
kiitollisia. Jos te tahdotte mieluummin asua ullakolla ja, mikä vielä
pahempi, tehdä vaimonne ja lapsenne kohtalotovereiksenne, niin sehän on
teidän asianne.' Ja hän olisi täysin oikeassa." – – –

"Minkä perusteella otaksuisit hänen kirjojensa olevan roskaa?"
huomautti Amy. "Hyvää työtä seuraa menestys – silloin tällöin.

"Minä tarkoitan tavallista menestystä, joka ei milloinkaan johdu
kirjallisista ansioista. Ja jos puhun katkerasti, niin siihen on
syynä oma kykenemättömyyteni, josta kärsin. Minusta ei ole enää
kirjailijaksi, tyttöparkani, eikä minun ole helppoa suhtautua
myötätuntoisesti sellaisten miesten menestykseen, joiden ansiot ovat
sen saamiseen paljoa pienemmät kuin minun olivat aikana, jolloin vielä
kykenin tekemään työtä."

"Jos nyt olet kerta kaikkiaan asettunut sille kannalle, ettei sinusta
enää ole kirjailijaksi, niin onhan luonnollista, että lopulta käykin
siten. Mutta minä olen varma, ettei todellisuudessa ole mitään syytä,
jonka vuoksi et onnistuisi saamaan toimeentuloasi kynälläsi. Salli
minun antaa sinulle neuvo: pyyhkäise sivulle kaikki jyrkät mielipiteesi
siitä, mikä ansaitsee tulla otetuksi huomioon ja mikä ei, ja tee
niinkuin olen sanonut. Kolmiosaisen kirjan kirjoittaminen on sinulle
mahdotonta; kirjoita siis lyhyt kertomus, sellainen, joita nyt
suositaan. Herra Milvain sanoo aina, että pitkät kertomukset ovat
eläneet aikansa ja että tulevaisuudessa kirjoitetaan vain shillingin
kirjoja. Miksi et koettaisi? Varaa viikko jännittävän ja huomiota
herättävän juonen keksimiseen ja rakentamiseen ja kaksi viikkoa
kirjoittamiseen. Tee se valmiiksi niin hyvissä ajoin, että se ilmestyy
kauppaan heti myyntikauden alussa lokakuussa. Nimeäsi sinun ei tarvitse
panna näkyviin, ellet tahdo; sellaista kirjallisuutta lukeva yleisö
tuskin kiinnittää siihen mitään huomiota. Suhtaudu koko juttuun
kylmästi kuin liikeasiaan ainakin, kuten herra Milvain sanoo, ja saatpa
nähdä, että rahaa tulee."

Reardon katsoi häneen. Ilme oli kiusaantunut ja neuvoton.

"Sinä et saa unohtaa, Amy, että tuollaisten kertomusten kirjoittaminen
on taito, johon moni ei pysty. Juuri juonen keksiminen on minusta
kaikista vaikeinta."

"Mutta juonihan saa olla niin yksinkertainen kuin vain haluat, kunhan
se vain jaksaa temmata sellaisia sepustuksia ahmivan lukijan mukaansa.
Ajattelehan 'Onttoa patsasta'! Voiko sen typerämpää ajatellakaan? Ja
kuitenkin sitä myydään tuhansittain."

"Luulenpa, etten kykene pakottautumaan sellaiseen", sanoi Reardon
hiljaa.

                                  Suomentanut O. Juurikoski.

H. G. WELLS.

Herbert George Wells (s. 1866) Gissingin ainoita kirjailijaystäviä
ja ymmärtäjiä, ilmestyy näkyviin samalta yhteiskunnalliselta
ilmansuunnalta kuin hän, mutta korkeammalta ja samalla paljon
laajemmalta tasolta. Wells on henkilö, joka edustaa vuosisatansa
kiintoisinten kysymysten polttopistettä: luonnon- ja
yhteiskuntatieteen, maailmanhistorian, Spenceriläisen evolutio-
ajattelun, aikansa kaikki aatteelliset viitteet hän tunkee
henkensä ahjoon, koettaen sulattaa niistä viisastenkiveä, jonka
kosketuksella voisi muuttaa lyijyn kullaksi. Wellsin isä oli pieni
sekatavarankauppias Bromleyssä, Lontoon esikaupungissa, ja siinä ohella
ammatillinen kriketinpelaaja; äiti oli vaatimattoman ravintoloitsijan
tytär, ent. talousapulainen. Kun kauppa ei menestynyt, ryhtyi
äiti myös ansaitsemaan, päästen (1878) erään aatelisperheen
taloudenhoitajattareksi Petersfieldiin, Herbertin ollessa 12-vuotias,
eli iässä, jolloin säätyerotukset jo huomataan. Tällöin mieleen
painunutta yhteiskunnallista rakennelmaa, jonka huippuna on aatelinen
tilanomistaja, Wells kuvaa romaanissansa Tono Bungay (1909). 13
vanhana hänet otettiin koulusta ja pantiin ensin apteekkarin ja sitten
kangaskauppiaan oppiin. Näitä vuosiansa Wells kuvaa romaaneissaan
Kipps (1905) ja Mr. Pollyn historia (1910). Tyytymättä asemaansa
Wells pyrki hankkimaan tietoja kaikin mahdollisin keinoin, päästen
16-vuotiaana Midhurstin kouluun samalla sekä oppilaaksi että
apuopettajaksi. Opintojaan hän jatkoi Kuninkaallisessa
luonnontieteiden opistossa (Royal College of Science). Nämä ajat
kuvastuvat hänen romaanissaan Rakkaus ja Mrs. Lewisham (1900). Tämän
jälkeen Wells opiskeli Lontoon yliopistossa vertailevaa anatomiaa,
toimi kuuluisan darwinistin Th. H. Huxleyn lahoratorio-apulaisena, ja
suoritti luonnontieteilijätutkintonsa (B. Sc.) "ensi luokan kunnialla"
(1888). Nämä asiat kuvastuvat Oswaldin historiasta, romaanista Joan ja
Peter (1918). Muutaman vuoden hän toimi koulunopettajana ja yliopiston
apulaisena, ja kaikki näytti viittaavan lupaavaan tiedemiehen uraan,
kun halu koettaa kaunokirjallisessa muodossa tulkita uudenaikaista
luonnontiedettä sai voiton ja hänestä tuli kirjailija. Hänen
ensimmäinen kaunokirjallinen teoksensa Aikakone (The Time Machine)
ilmestyi 1895. Täten alkaneista luonnontieteen ja hurjan
mielikuvituksen rajattomista seikkailuista (kaikkiaan 9 romaania),
joilla hän muuten saavutti alusta alkaen hyvän yleisömenestyksen (ja
joista useimmat on suomennettukin), hän vähitellen siirtyi omaan
aikaansa, yhteiskunnalliseen romaaniin (Kipps, 1905, ym.), jotka ovat
syytöksiä nykyistä yhteiskuntajärjestystä vastaan. Parannus on
aikaansaatavissa eräänlaisen rakentavan sosialismin (Uusia
maailmoja vanhojen sijaan – New Worlds for Old, essee, 1908), so.
tieteellisesti toimivan kehityksen kautta, jonka eteenpäin viejänä on
oleva ihmiskunnan henkinen ylimystö ja sen kasvattama yhteinen hyvä
tahto. Tämän kysymyksen selvittelyyn Wells on omistanut parikin
romaaniansa, nim. Uusi Macchiavelli (The New M., 1911) ja
Suurenmoinen tutkimus (The Research Magnificent, 1915). Kääntyessään
historian alalle ja suorittaessaan siitä yleisesityksen (Historian
ääriviivat – The Outline of History, 1921, suomennettu) hänen
katseensa on samalla kohdistunut tulevaisuuteen, koettaen entisyyden
perusteella päästä selville, mikä on oleva tiemme eteenpäin. Wellsin
tuotanto on harvinaisen laaja: tähän mennessä yli kolmekymmentä
romaania ja parisenkymmentä tietokirjaa, ja jatkuu edelleen
voimakkaana. Hänen tyylinsä on hiukan levotonta ja kiirehtivää,
vuorosanat omituisesti katkonaisia, kuin nykäyksittäin tulevia.
Wellsilla on huomattavat taidekirjailijan lahjat, ja hän on osannut
laajentaa romaanin alueen käsittämään vuosisatamme tieteen saavutuksia.
Sikäli hänellä on täysin perustellusti Englannin – ja Euroopankin –
kirjallisessa maailmassa tunnustettu, näkyvä asema. Mutta ymmärrettävää
on, ettei tieteellisen ja yhteiskunnallisen propagandan harjoittaminen
aina sovellu yhteen taiteen kanssa, että Wells juuri sillä on
kahlehtinut useat romaaneistaan ajan muuttuviin ja katoaviin ilmiöihin.

TÄHTI.

Uuden vuoden ensimmäisenä päivänä julkaisi melkein yhteen aikaan kolme
tähtitornia sen tiedon, että Neptunuksen, kaukaisimman aurinkoa
kiertävän planeetin, liikunnossa oli todettavissa suurta häiriötä. Eräs
kuuluisa tähtientutkija oli jo joulukuussa huomauttanut, että sen
nopeus näytti vähentyvän. Tämä tieto oli tuskin omiaan herättämään
mielenkiintoa maailmassa, jonka asukkaista suurin osa tuskin tiesikään
Neptunus-kiertotähden olemassaolosta. Eikä tuon häirityn kiertotähden
seuduilla myöhemmin huomattu kaukainen, heikko valopilkkukaan
aiheuttanut erikoisen suurta kiihtymystä. Tiedemiehet kuitenkin pitivät
asiaa hyvinkin merkillisenä jo ennen, kuin saatiin selville, että uusi
tulokas nopeasti suureni ja kirkastui, että sen liikunto kokonaan
poikkesi kiertotähtien tavallisesta liikunnosta ja että Neptunuksen ja
sen seuralaisen häiriintyminen kulussaan oli aivan ennenkuulumatonta.

Tuskin kukaan tieteeseen perehtymätön voi käsittää sitä ehdotonta
eristyneisyyttä, jossa aurinkokuntamme on. Pistemäisine kierto- ja
käsittämättömine pyrstötähtineen, ympärillään planetoiditomua, aurinko
pyörii tyhjässä äärettömyydessä, jota mielikuvitus tuskin kykenee
käsittämään. Neptunuksen radan ulkopuolella on tyhjää avaruutta niin
pitkälle kuin inhimillinen huomiokyky on voinut tunkea, kylmää,
valotonta, äänetöntä, mustaa tyhjyyttä, ulottuen kaksikymmentä
miljoonaa kertaa miljoonan penikulman etäisyyteen. Vähintään niin
pitkästi täytyy näet ajatella olevan lähimpään tähteen. Ja
lukuunottamatta muutamia ohuinta tulenliekkiäkin hatarampia
pyrstötähtiä ei mikään, sen mukaan kuin ihmisjärki on saanut selville,
ole koskaan kulkenut sen kuilun yli, ennenkuin kahdennenkymmenennen
vuosisadan alussa tuo outo vaeltaja huomattiin. Suunnaton ainejoukko se
oli, iso, raskas, rynnäten odottamatta esiin taivaan mustasta
salaperäisyydestä auringon sädepiiriin. Seuraavana päivänä sen hyvällä
tähtiputkella erotti jo selvästi lähellä Leo-tähdikön Regulusta; se
näkyi pienenä pisteenä, jonka halkaisijaa tuskin voi määritellä. Vähän
ajan perästä sen näki jo teatterikiikarilla.

Uuden vuoden kolmantena päivänä koko maapallon sanomalehdet ensi kerran
tekivät lukijoilleen selvää tämän taivasten tavattoman ilmiön
todellisesta merkityksestä. "Planeettien yhteentörmäys" oli otsakkeena
erään Lontoon lehden kirjoituksessa, jossa kerrottiin muutaman
tähtitieteilijän lausuneen, että tämä merkillinen uusi planeetti
luultavasti törmäisi yhteen Neptunuksen kanssa. Johtavien kirjoittajat
syventyivät asiaan laajasti. Ja niinpä maapallon useimmissa
pääkaupungeissa tammikuun 3 p:nä odotettiin, vaikka turhaan, jotakin
ilmiötä taivaalla; sitä mukaa kuin yö seurasi auringonlaskua ympäri
maapallon, tuhannet ihmiset kohottivat katseensa taivaalle ja näkivät
siellä – vanhat tutut tähdet aivan samanlaisina kuin aina.

Kunnes Lontoossa valkeni päivä, Polluks painui mailleen ja tuikkivat
tähtöset vaalenivat. Se oli talvinen päivännousu, jolloin kalpea valo
ikäänkuin siivilän läpi hitaasti valuu maan päälle, ja kaasuliekit ja
kynttilät tuijottivat keltaisina ikkunoista, osoittaen ihmisten jo
olevan jalkeilla. Mutta haukotteleva poliisi näki tämän uuden ilmiön,
sitä jäivät töllistelemään torilla touhuavat ihmisjoukot, aikaiseen
työhönsä kiiruhtavat työmiehet, maidonajajat, sanomalehtien myyjät,
kotiinsa väsyneinä ja kalpeina palaavat hurjastelijat, kodittomat
kuljeksijat, vahtipaikoillaan seisovat sotamiehet; ja maaseudulla sen
näkivät pelloilleen menevät maamiehet, kotiinsa luikkivat sala-ampujat;
kaikkialla unenhorroksista heräävän maan ja meren yllä, jossa
merimiehet odottivat päivää, se oli nähtävissä: tuo suuri, valkea
tähti, joka oli äkkiä ilmestynyt läntiselle taivaalle! Kirkkaampi se
oli kuin mikään taivaamme tähti, kirkkaampi kuin iltatähti
loistavimmillaan. Vielä tuntikauden auringonnousunkin jälkeen se hehkui
valkeana ja suurena, ei vain tuikkivana valopilkkuna, vaan pienenä,
pyöreänä, kirkkaasti loistavana kiekkona. Ja siellä, minne tiede ei
ollut vielä tunkeutunut, ihmiset tuijottivat siihen kauhuissaan
puhellen sodista ja ruttotaudeista, joita tuollaiset taivaan tuliset
merkit ennustivat. Urheat buurit, tummat hottentotit, Kultarannan
neekerit, ranskalaiset, espanjalaiset, portugalilaiset, seisoivat
nousevan auringon lämpimässä katsellen tuon eriskummallisen uuden
tähden laskua.

Ja sadoissa tähtitorneissa oli vallinnut hillitty kiihtymys, joka oli
ollut vähällä puhjeta huudoksi, kun nuo kaksi kaukaista planeettia
olivat syöksyneet yhteen, ja sitten oli syntynyt hyörinää ja kiirettä
asetettaessa kuntoon valokuvauskoneita ja spektroskooppeja ja
kaikenlaisia apuneuvoja, jotta saataisiin ikuistetuksi tuo
ennenkuulumaton, hämmästyttävä tapaus, maailman hävitys. Sillä maailma
se oli, meidän maailmamme sisarplaneetti ja monta vertaa sitä suurempi,
joka niin äkkiä oli löytänyt liekehtivän hautansa. Neptunus se oli,
johon tuo avaruuksista tullut outo planeetti oli suoraan iskenet, ja
yhteentörmäyksestä syntynyt kuumuus oli silmänräpäyksessä muuttanut
molemmat jykevät pallot yhdeksi ainoaksi, suunnattoman suureksi
valkohehkuiseksi ainejoukoksi. Maan ympäri kulki tuo suuri, valkea
tähti sinä päivänä, pari tuntia ennen päivännousua, himmeten vasta
painuessaan länteen ja auringon noustua sen yläpuolelle. Kaikkialla
sitä ihmiset ihmettelivät, mutta enimmän kaikista merimiehet, tähtien
ainaiset tarkkaajat, jotka kaukana merellä eivät tienneet mitään sen
tulosta ja näkivät sen nyt nousevan kuin pienen kuun taivaankupua
kohti, loistavan heidän päänsä päällä ja yön loppuessa vaipuvan
länteen.

Kun se seuraavan kerran nousi Euroopan näkyviin, olivat vuorten
rinteet, huoneiden katot, aukeat paikat täynnä katsojaparvia, kaikki
tuijottaen itään ja odottaen suuren uuden tähden nousua. Se nousi
valkohehkuisena, ja ne, jotka olivat edellisenä yönä nähneet sen
syntyvän, huudahtivat nyt: "Se on suurempi! Se on kirkkaampi!" Ja
todellakin: länteen painuva täysi neljänneskuu oli kyllä paljoa
suurempi kuin se, mutta sittenkin tuskin niin kirkas kuin tuo outo,
uusi pieni tähtikiekko.

"Se on kirkkaampi!" huusi kaduilla parveileva ihmisjoukko. Mutta
hämärissä tähtitorneissa tähystäjät pidättivät hengitystänsä ja
tuijottivat toisiinsa. "Se on lähempänä!" he sanoivat. "Lähempänä!" Ja
sanat "se on lähempänä" kulkivat suusta suuhun, ja puhelinlangat
kiidättivät ne edelleen, ja tuhansissa kaupungeissa latojat latoivat:
"Se on lähempänä". Toimistoissa kirjoittavat miehet heittivät kynän
kädestään hämmästyen omia johtopäätöksiään, tuhannet olennot älysivät
äkkiä, mikä tavaton mahdollisuus piili sanoissa "se on lähempänä". Ne
lensivät pitkin vilkastuvia katuja, kaikuivat maakylien huurteisilla
teillä, ja miehet, jotka olivat lukeneet ne sähkölennätinkoneiden
paperikaistaleista, seisoivat kellertävän valon valaisemissa
ovikäytävissä ja huusivat uutisen ohikulkijoille. "Se on lähempänä!"
Punaposkiset ja loistavasti puetut kauniit naiset kuulivat kerrottavan
siitä tanssin lomassa ja olivat olevinaan hienostuneen ymmärtäväisiä:
"Lähempänä! Todellakin." Sepä omituista! Miten hirveän taitavia täytyy
olla niiden, jotka ottavat selkoa tällaisista asioista!

Yksinäiset kulkurit mutisivat noita sanoja itsekseen, omaksi
lohdutuksekseen, vaeltaessaan talvisessa yössä ja katsellessaan
taivaalle. "Hyvä, että se lähestyy, sillä onhan yö yhtä kylmä kuin
ihmisten armeliaisuus. Mutta eipä tuo silti tunnu minua lämmittävän,
vaikka olisikin lähempänä. Samantekevää!"

"Mitä merkitsevät minulle uudet tähdet?" huokasi itkevä, vainajansa
vuoteen viereen polvistunut vaimo.

Tutkintojansa valmistelemaan aikaisin noussut koulupoika mietiskeli
itsekseen tätä uutta pulmaa, tuon suuren, valkean tähden ilmestymistä,
joka laajana ja kirkkaana loisti hänen huoneeseensa, pakkasen ikkunaan
muovailemien huurrekukkasten lomitse. "Keskipakoinen keskihakuinen",
hän päätteli poski käden varassa. "Jos kiertotähden pysähdyttää,
riistää siltä keskipakoisvoiman, niin mitä tapahtuu? Keskihakuisvoima
jää, ja se syöksyy aurinkoon! Ja tämä –!"

"Joudummekohan me sen tielle? Mitenkähän –"

Sen päivän valo häipyi yöhön kuin edellistenkin ja myöhäisempien
hetkien mukana ilmestyi taas tuo kummallinen tähti. Ja nyt se oli niin
kirkas, että vahanvärinen kuu näytti muuttuneen itsensä haamuksi
riippuessaan taivaanrannalla tavattoman suurena pallona. Eräässä
Etelä-Afrikan kaupungissa oli kuuluisa mies mennyt naimisiin ja
kaduilla oli juhlavalaistus, kun hänen piti tuoda nuori vaimonsa
kotiin. "Taivaallakin on juhlavalaistus!" huomautti imartelija.
Kauriinkääntöpiirin kohdalla kyyristyi kaksi rakastunutta neekeriä
villipedoista ja pahoista hengistä huolimatta ruohoviidakkoon, missä
tulikärpäset kisailivat. "Tuolla on meidän tähtemme", he kuiskasivat,
ja heistä tuntui sen leppeä, kirkas valo niin omituisen tyynnyttävältä.

Matematiikan professori istui huoneessaan ja siirsi paperinsa syrjään.
Hän oli suorittanut laskunsa loppuun. Pienessä valkoisessa lasipullossa
oli vielä vähän jäljellä rohdosta, joka oli pitänyt häntä valveilla ja
työkykyisenä neljä pitkää yötä. Joka päivä hän oli yhtä tyynenä ja
teräväjärkisenä, yhtä ankarana kuin ennenkin pitänyt luentonsa
oppilailleen ja palannut heti tärkeiden laskujensa ääreen. Hänen
kasvonsa olivat totiset, vähän rasittuneen ja kärsivän näköiset
lääkkein ylläpidetystä toimeliaisuudesta. Hetkisen hän istui
ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten hän meni ikkunan ääreen ja verho kohosi
kahahtaen. Puolitiessä taivaankantta, kattojen, savupiippujen ja
tornien yläpuolella, kiilui tähti.

Hän katseli sitä kuin tuijottaen urheata vastustajaa suoraan silmiin
"Voit surmata minut", hän puhkesi hetken vaiettuaan puhumaan. "Mutta
sinä – ja koko kaikkeus sitä paitsi – sisällyt vähäpätöisiin
aivoihini. Osia en vaihtaisi. En nytkään."

Hän vilkaisi pieneen pulloonsa. "Unta en vieläkään tarvitse", hän
sanoi. Seuraavana päivänä täsmälleen kello 12 hän astui luentosaliinsa,
asetti tapansa mukaan hattunsa pöydän päähän ja valitsi huolellisesti
suuren liitupalan. Ylioppilailla oli tapana leikillään väittää, ettei
hän voinut luennoida pyörittelemättä liitupalaa sormissaan; kerran hän
oli joutunut suunniltaan, kun he olivat piilottaneet hänen
leikkikalunsa. Hän asettui paikalleen ja silmäili harmaiden
kulmakarvojensa alitse häntä toinen toistaan ylempänä ympäröiviä nuoria
kasvorivejä ja alkoi puhua vanhaan tuttuun, oppineeseen tapaansa. "On
esiintynyt seikkoja – seikkoja, joille en mahda mitään", hän puhui
harvakseen, "jotka estävät minua lopettamasta suunnittelemaani kurssia.
Näyttää siltä, hyvät herrat, sanoakseni asian selvästi ja lyhyesti,
kuin – olisimme eläneet turhaan."

Ylioppilaat silmäilivät toisiaan. Olivatko he kuulleet oikein?
Mielisairas? Silmät suurina, ivallisesti hymyillen, ylioppilaat
istuivat; vain yksi tai pari suuntasi jännittyneenä katseensa hänen
tyyniin, harmaahapsisiin kasvoihinsa. "Tulee olemaan kiintoisaa", hän
jatkoi, "käyttää tämä luento niiden laskujeni selvittelemiseen, niin
tarkoin kuin kykenen selittämään ne teille, jotka ovat johtaneet minut
tähän käsitykseen. Olettakaamme –"

Hän kääntyi tauluun päin miettien tapansa mukaan selittävää kuviota.
"Mitä se puhui 'turhaan elämisestä'?" kuiskasi muuan ylioppilaista
toverilleen. "Kuuntele", vastasi tämä nyökäten luennoitsijaan päin.

Ja kohta he alkoivat käsittää.

Sinä yönä tähti nousi myöhemmin, sillä sen oma liikunto itään oli
kuljettanut sen Leon yli Virgoa kohti, ja sen valo oli niin väkevä,
että koko taivas valkeni sen noustessa ja kaikki muut tähdet himmenivät
näkymättömiin, paitsi Jupiter, joka kiilui melkein keskellä taivasta,
Capella, Aldebaran, Sirius ja Otavan viittatähdet. Se oli hyvin
valkoinen ja kaunis. Monessa paikassa huomattiin sen ympärillä heikko
valorengas. Se oli huomattavasti entistään suurempi; kuuman ilmanalan
valoataittavalla taivaalla se näytti melkein kuun neljänneksen
kokoiselta. Härmää oli vielä maassa Englannissa, mutta kaikki oli yhtä
valoisaa kuin keskikesän kuutamossa. Tähden kylmässä, kirkkaassa
valossa saattoi lukea tavallista tekstiä ja kaupungeissa lamput
paloivat keltaisina ja voimattomina.

Ja kaikkialla maailmassa olivat ihmiset sinä yönä valveilla ja kautta
koko kristikunnan kuului maaseuduilta kumeaa huminaa, läpitunkevaa kuin
mehiläisten surina kanervikossa, ja kaupungeissa tämä kumea humina
kasvoi pauhuksi. Se oli miljoonien kellojen soittoa, joka varoitti
ihmisiä enempää nukkumasta, enempää tekemästä syntiä, ja kehoitti heitä
sen sijaan kerääntymään kirkkoihin ja rukoilemaan. Ja yhä suurempana,
valoisampana sikäli kuin maapallo pyöri edelleen rataansa ja yö kului,
loisti ylhäällä häikäisevä tähti.

Ja kadut ja talot kaikissa kaupungeissa oli valaistu, satamissa
loistivat kirkkaat tulet, ja jokainen ylävämmälle paikalle johtava tie
oli pitkin yötä valaistu ja mustanaan ihmisiä. Ja kaikilla
sivistysmaita ympäröivillä merillä pyrkivät partaitaan myöten ihmisiä
ja eläimiä täynnä olevat laivat höyryn ja purjeiden avulla kohti
valtamerta ja pohjoista. Sillä matematiikan professorin varoitus oli jo
sähkötetty ympäri maailmaa ja käännetty sadoille kielille. Uusi
kiertotähti ja Neptunus, yhdistyneinä raivoisaan syleilyyn, kiisivät
hurjaa vauhtia yhä nopeammin ja nopeammin, aurinkoa kohti. Nyt jo tuo
hirvittävä ainejoukko taivalsi satoja penikulmia sekunnissa ja joka
sekunti sen huimaava nopeus yhä kiihtyi. Kiitäessään sitä suuntaansa se
kumminkin sivuuttaisi maapallon satojen miljoonien penikulmien päästä
eikä luultavasti vaikuttaisi siihen ollenkaan. Mutta lähellä sen rataa,
jossa toistaiseksi vain vähäpätöinen poikkeus oli huomattavissa, pyöri
mahtava Jupiter ja sen kuut, kiertäen aurinkoa. Joka hetki kasvoi
kasvamistaan tuon raivoisan tähden ja suurimman kiertotähtemme välinen
vetovoima. Ja seuraus tästä vetovoimasta? Jupiterin alkuperäisen radan
täytyi ehdottomasti muuttua hyvin soikeaksi ja palavan tähden taas
vetovoiman pakottamana syrjäytyä radaltaan, kulkea kaaressa ja
törmätä ehkä maapalloon, tai ainakin kulkea hyvin läheltä sitä.
"Maanjäristyksiä, tulivuoren purkauksia, rajuilmoja, hyökylaineita,
tulvia ja lämpömäärän lakkaamatonta nousemista arvaamattomaan määrään"
– sellaista matematiikan professori ennusti.

Ja tuolla ylhäällä, ikäänkuin vahvistaakseen hänen sanansa, loisti
lähestyvän tuomion tähti yksinäisenä, kylmänä, kalpeana.

Monesta, joka sinä yönä tähysti sitä, kunnes silmiä alkoi pakottaa, se
näytti huomattavasti lähestyvän. Ja sinä yönä sääkin muuttui pakkanen,
joka oli pitänyt kahleissaan Keski-Eurooppaa, Ranskaa ja Englantia,
lieventyi suojasääksi.

Mutta vaikka olenkin puhunut ihmisistä, jotka viettivät koko yön
rukoillen, nousivat laivoihinsa ja pakenivat vuoriseutuihin, ei silti
pidä luulla, että koko maailma oli tähden takia peloissaan. Tosiasia
on, että lukuunottamatta puheluja joutilaina hetkinä ja yön loistoa
yhdeksällä ihmisellä kymmenestä oli vielä huomio kokonaan kohdistunut
tavallisiin toimiin. Kaikissa kaupungeissa avattiin ja suljettiin
myymälät, jotakuta aniharvaa lukuunottamatta, täsmälleen entiseen
aikaansa, lääkärit ja hautausurakoitsijat hoitivat toimiaan, työläiset
kerääntyivät tehtaisiinsa, sotilaat harjoittelivat, koululapset lukivat
läksyjään, rakastuneet hakivat toisiaan, varkaat väijyivät ja pötkivät
pakoon, poliitikot suunnittelivat apajiaan. Sanomalehtien painokoneet
jyrisivät yöt läpeensä, ja moni pappi piti pyhän rakennuksensa ovet
kiinni, koska katsoi muuten auttavansa tuon hänen mielestään
järjettömän pelon leviämistä. Sanomalehdet huomauttivat vuoden 1000
antamasta opetuksesta – silloinkin odotettiin maailman loppua.

Tämä ei ollut mikään tähti – kaasua vain – komeetti; ja vaikka se
olisikin tähti, se ei mitenkään voisi iskeä maahan. Sellaista ei ollut
ennenkään tapahtunut. "Terve järki" ei tiennyt pelosta mitään, ivaili,
lasketteli kokkapuheita ja oli taipuvainen ahdistelemaan niitä, jotka
itsepäisesti pelkäsivät. Sinä iltana, kello seitsemän ja viisitoista
Greenwichin ajan mukaan, tähden piti olla Jupiteria lähimmillään.
Silloin maailma oli näkevä, minkä käänteen asia saisi. Matematiikan
professorin hirveätä varoitusta moni piti vain nerokkaasti keksittynä
itsensä mainostamisena. Tervejärkiset ihmiset menivät lopulta,
todisteluista vähän ärtyneinä, makuulle, siten osoittaen, mikä oli
heidän muuttumaton vakaumuksensa. Ja kyllästyneinä uuteen ilmiöön
raakalaiset ja villitkin ryhtyivät öisiin toimiinsa, ja niin jätti paha
maailma, muutamia siellä täällä ulvovia koiria lukuunottamatta, tähden
oman onnensa nojaan.

Kun sitten Euroopan valtioiden tähystelijät lopulta näkivät tähden
nousevan, tosin tunnin myöhästyneenä, mutta ei suurempana kuin
edellisenäkään iltana, oli vielä riittävästi ihmisjoukkoja valveilla
nauraakseen mestarimatemaatikolle – kun vaara muka oli ohi.

Mutta siihen nauru loppui. Tähti alkoi kasvaa – kasvoi taukoamatta
tunti tunnilta, joka hetki, kohosi korkeammalle ja kirkastui
kirkastumistaan, kunnes muutti yön uudeksi päiväksi. Jos se olisi
kiitänyt maata kohti suoraan eikä kaaressa, jos sen nopeus ei olisi
Jupiterin vaikutuksesta vähentynyt, se olisi sivuuttanut maan yhdessä
päivässä. Nyt siihen kului viisi. Ilmestyessään seuraavana iltana
englantilaisille se oli kasvanut kuun kolmanneksen kokoiseksi, ja
suojasää oli taattu. Amerikassa se nousi melkein täysikuun kokoisena,
mutta oli häikäisevän kirkas ja kuuma; polttava tuulenleyhkä puhalsi
nyt sen noustessa ja vaikutusvoiman lisääntyessä. Virginiassa,
Brasiliassa ja Lawrencen laakson seuduilla se tuontuostakin pilkisti
esiin ukkospilviröykkiöiden lomista ja punasinervät salamat
leimahtelivat ja rakeita satoi ennenkuulumattomasti. Manitobassa lumi
suli ja syntyi tuhotulvia. Maapallon kaikilla vuorilla alkoivat lumi ja
jää sinä yönä sulaa ja kaikki ylängöiltä juoksevat joet virtailivat
tulvien ja sameina, eikä kauan kestänyt, kun jo niiden yläjuoksuilla
alkoi näkyä sekaisin puita ja eläinten ja ihmisten ruumiita. Ne
paisuivat paisumistaan, aavemaisen juhlallisina, ja tulvivat lopulta
yli äyräittensä ajaen edellään pakenevia rantojensa asukkaita.

Ja Argentinan rannikolla ja Etelä-Atlantilla vuoksi nousi korkeammalle
kuin miesmuistiin, ja myrskyt ajoivat monessakin paikoin hyökyaaltoja
penikulmien päähän sisämaahan, hukuttaen kokonaisia kaupunkeja. Ja niin
tavattomaksi kohosi kuumuus yöllä, että auringon noustessa tuntui kuin
olisi päästy varjoon. Maanjäristykset alkoivat ja kävivät yhä
rajummiksi, kunnes koko Amerikassa, napapiiristä Kap Horniin asti,
vuorten rinteet rupesivat sortumaan, maa halkeilemaan, ja talot ja
muurit hajoamaan soraläjiksi. Cotopaxin koko toinen puoli vajosi
kauheassa mylläkässä kasaan ja ulos syöksyi niin valtava, nopea ja
notkea laavavirta, että se ennätti meren rantaan yhdessä ainoassa
päivässä.

Sitten tähti kulki Tyynen meren poikki, jäljessään kuuliaiseksi
seuraajaksi muuttunut valju kuu, ja kiidättäen perässään hirmumyrskyä
kuin laahustinta. Sen jäljessä vyöryvä, yhä kasvava hyökylaine syöksyi
vaahtoisana ja ahnaana eteensattuvien saarien yli, huuhtoen ne
puhtaiksi ihmisistä. Kunnes tuo laine lopulta – häikäisevien
salamoiden leimahdellessa ja tulikuumien puuskien raivotessa, nopsana
ja hirveänä, viidenkymmenen jalan korkuisena, nälkäisesti mylvivänä
vesimuurina – saavutti Aasian pitkän rannikon ja ryntäsi sisämaahan
Kiinan lakeuksille. Hetkiseksi tähti, joka nyt oli kuumempi, suurempi
ja kirkkaampi kuin aurinko, valaisi säälimättömän häikäisevästi tätä
laajaa ja väestörikasta maata, sen kaupunkeja ja kyliä pyhättöineen ja
puineen, sen teitä ja avaroita viljapeltoja, sen miljoonia asukkaita,
jotka levon aikaa muistamatta, lamauttavan pelästyksen valtaamina,
tuijottivat tulena palavalle taivaalle. Ja sitten alkoi, ensin matalana
ja sitten voimakkaampana, kuulua lähestyvän vesimuurin kohina.
Tällainen oli miljoonien ihmisten kohtalo sinä yönä: paon
mahdollisuutta ei minnekään, jäsenet kuumuudesta hervottomina, hengitys
kiivasta ja vaivalloista, ja hyökyaalto kuin muuri nopeana ja
vaahtoisena kintereillä. Ja sitten kuolema.

Kiinassa tähden valo oli hehkuvan valkoista, mutta Japanin ja Jaavan ja
Itä-Aasian kaikkien saarten kohdalla tähti näytti samealta, punaiselta
tulipallolta; tämä johtui niistä savu-, tuhka- ja kaasumääristä, joita
tulivuoret syöksivät aivan kuin tähteä tervehtiäkseen. Ylhäällä oli
laavaa, kuumia kaasuja ja tuhkaa, alhaalla riehuva tulva, ja koko maa
rytisi ja ryskyi järistyksien repimänä. Jo sulivat Tibetin ja
Himalaijan ikilumet ja valuivat vaahtoisina virtoina lukemattomia
vähitellen yhtyviä uomia myöten alas Birman ja Hindustanin tasangoille.
Indian taajojen aarniometsien latvat olivat tuhansista kohdista
ilmiliekissä, mutta alhaalla, puunrunkojen ympärillä, heijastuivat
veripunaiset tulenliekit nopeasti kiitävästä tummasta tulvavirrasta. Ja
säikähdyksestä älyttöminä miehet ja naiset pakenivat laumoittain kohti
ihmisten viimeistä toivoa – aavaa merta.

Yhä suuremmaksi kasvoi tähti, suuremmaksi, kuumemmaksi ja
kirkkaammaksi, vieläpä nyt hirmuisen nopeasti. Kuuman ilmanalan meret
kadottivat fosforiloisteensa ja pyörteisiä höyrypilviä kuin
haamuseppeleitä nousi mustista, alati levottomina lainehtivista
aalloista, jotka heittelivät myrskyn valtaan joutuneita laivoja.

Ja sitten tapahtui ihme. Niistä, jotka Euroopassa odottivat tähden
nousua, näytti siltä kuin maapallo olisi lakannut pyörimästä. Turhaan
näet odotettiin sen nousua tuhansilla avoimilla paikoilla ylä- ja
alamaissa, jonne oli riennetty tulvaa, sortuvia taloja ja repeileviä
vuorenrinteitä pakoon. Tunti tunnin perästä kului kamalassa
epätietoisuudessa eikä tähti noussut. Sen sijaan nähtiin taas vanhat
tähtisikermät, jotka oli luultu menetetyn ainaiseksi. Englannissa ilma
oli kuuma ja sää kirkas, vaikka maa yhä vapisi, mutta kuuman ilmanalan
maissa loistivat Sirius, Capella ja Aldebaran höyrypilvien läpi. Ja kun
suuri tähti viimeinkin nousi melkein kymmenen tuntia myöhästyneenä,
nousi aurinko heti perästä, ja keskellä sen valkeata sydäntä näkyi
tumma kiekko.

Aasian kohdalla tähden kulku oli alkanut hidastua ja Indian kohdalla
sen valo oli yhtäkkiä himmentynyt. Koko Indian tasanko Indusvirran
suusta Gangeksen laskupaikoille saakka muuttui sinä yönä kimmeltäväksi,
matalaksi ulapaksi, josta kohosi temppelejä ja palatseja, valleja ja
vuoria mustanaan ihmisiä. Jokaisen minareetin huipussa riippui
rypäleenä ihmisiä, jotka toinen toisensa jälkeen putoilivat kuumuuden
ja kauhun vaivuttamina sameaan veteen. Koko maa kuului valittavan, ja
yhtäkkiä tuo epätoivon ahjo peittyi varjoon, kylmä tuulenhenkäys kävi
sen yli ja taivaalle muodostui pilviä. Katsoessaan puolisokeina ylös
ihmiset näkivät mustan kiekon vaeltavan tähden ohi. Se oli kuu, joka
oli joutunut tähden ja maan väliin. Ja juuri kun ihmiset kiittivät
Jumalaa tästä helpotuksesta, nousi idästä aurinko oudostuttavan,
selittämättömän nopeasti. Ja sitten tähti, aurinko ja kuu kiisivät
yhdessä taivaan yli.

Tästä johtui, että tähti ja aurinko ilmestyivät eurooppalaisille niin
peräkkäin, rientäen alussa hillitöntä vauhtia eteenpäin, mutta sitten
hitaammin, kunnes ne lopulta yhtyivät keskitaivaalla yhdeksi ainoaksi
liekkipalloksi. Kuu ei enää varjostanut tähteä, vaan hävisi kokonaan
näkyvistä taivaan häikäisevään hohteeseen. Ja vaikka eloonjääneistä
useimmat katselivat ilmiöitä sellaisessa tylsässä, tajuttomassa
mielentilassa, johon nälkä, väsymys, kuumuus ja epätoivo saattavat
ihmisen, oli vielä niitä, jotka kykenivät käsittämään, mitä oli
tapahtunut. Tähti ja maa olivat olleet toisiaan lähimpänä, pyörineet
toistensa ympäri, ja tähti oli mennyt ohi. Se oli nyt poistumassa
suorittaessaan yhä nopeammin hurjaa loppumatkaansa aurinkoon.

Ja sitten alkoi muodostua pilviä, peittäen taivaan näyt; ukkonen jyrisi
ja salamat leimusivat ympäri koko maapallon. Kaikkialla satoi vettä
niin rajusti, ettei sellaista ollut milloinkaan nähty, ja missä
tulivuoret kohottivat kuumuudesta hehkuvia huippujaan pilviä kohti
siellä virtasi alas liejua. Kaikkialla vesi kiiruhti pois maalta
jättäen jälkeensä mudan peittämiä raunioita. Kuin meren rannikolla
myrskyn jälkeen virui maanpinnalla hujanhajan kaikenlaisia tulvan
kuljettelemia esineitä, ihmisten ja eläinten ruumiita. Monta päivää
virtaili vettä pois mailta huuhtoen mukaansa peltojen mullan, puut ja
talot, ja muodostellen suunnattomia vallituksia ja kaivaen suuria
kanavia. Ne olivat kolkkoja päiviä nämä, jotka seurasivat tähteä ja
kuumuutta. Ja koko ajan, vieläpä viikko- ja kuukausimääriä niiden
jälkeenkin, jatkui maanjäristyksiä.

Mutta tähti oli mennyt, ja nälän pakottamina, vähitellen saavuttaen
rohkeutensa, ihmiset alkoivat hiipiä takaisin hävitettyihin
kaupunkeihinsa, hautaantuneille viljasäiliöillensä ja lionneille
pelloillensa. Ne harvat laivat, jotka olivat päässeet pakoon sen ajan
myrskyjen käsistä, tulivat pahoin runneltuina ja varovaisesti tietään
tutkien uusien viittojen ja karien välitse ennen niin tuttuihin
satamiin. Ja myrskyn lakattua ihmiset huomasivat, että päivät olivat
kaikkialla käyneet lämpimämmiksi kuin ennen, että aurinko oli suurempi,
ja että kuu, joka nyt oli pienentynyt kolmannekseksi entisestään,
tarvitsi vaihtuakseen kahdeksankymmentä päivää.

Mutta siitä uudesta veljeydestä, jota pian ilmeni ihmisten kesken,
lakien, kirjojen ja koneiden pelastumisesta, niistä kummallisista
muutoksista, joita oli tapahtunut Islannissa, Grönlannissa ja Baffinin
lahden rannikoilla, joiden merenkulkijat totesivat olevan niin
viheriöitseviä ja ihania, etteivät he olleet silmiään uskoa, tämä
tarina ei kerro. Eikä myöskään ihmiskunnan siirtymisestä – nyt kun maa
oli lämpimämpi – kauemmaksi pohjoiseen ja etelään napoja kohti. Tämä
kertomus käsittelee vain tuon tähden ilmestymistä ja kulkua maan ohi.

Marsin tähtientutkijat – Marsissa näet on tähtientutkijoita, vaikka
kokolailla erilaisia kuin meillä – seurasivat luonnollisesti syvästi
kiinnostuneina näitä tapauksia. He arvostelivat niitä tietysti omalta
näkökannaltaan. "Ottaen huomioon sen projektiilin aine- ja lämpömäärän,
joka aurinkokuntamme kautta syöksyi aurinkoon", kirjoitti eräs, "on
hämmästyttävää, että se tuotti niin vähän vaurioita Maalle, jonka se
sivuutti verraten läheltä. Kaikki mannermaiden tunnetut rajaviivat ja
merien pinta-alat ovat pysyneet entisellään; ainoa muutos näyttää
olevan vain molempia napoja ympäröivien vaaleampien alojen – joiden
oletetaan olevan jäätynyttä vettä – pieneneminen." Tämä arvostelu
osoittaa, miten vähäpätöiseltä kamalinkin ihmiskuntaa kohdannut
onnettomuus näyttää muutamien miljoonien penikulmien päästä.

    (Kertomuksia avaruudesta ja ajasta – Tales of Space and Time.)
                                          Suomentanut O. E. Lampén.

JOHN GALSWORTHY.

Tunnetuimpia Englannin nykyisistä kirjailijoista on John Galsworthy,
joskin rajoitetummassa ja valikoitsevammassa piirissä kuin
demokraattinen agitaattori Wells. Hän on syntyisin (1867) varakkaista
oloista, Surreystä, Coombesta, joka on nyt Lontoon esikaupunki, kävi
koulunsa Harrow'ssa ja suoritti tutkintonsa Oxfordissa, valmistuen
lakimieheksi 1890. Tällä alalla hän ei kuitenkaan toiminut, vaan käytti
aikaansa matkustamiseen tutustuen eräällä matkallaan silloin vielä
merikapteenina toimivaan Conradiin, jota kehoitti ryhtymään
kirjailijaksi) ja kirjallisuuden tutkimiseen. Hänen kirjailijoitaan
olivat tähän aikaan Dickens, Turgenjev, Tolstoi, Maupassant ja France.
Romaanituotantonsa (Jocelyn) hän aloitti 1898, mutta hänen kolmea
ensimmäistä teostaan on pidettävä harjoitelmina. Ensimmäisen
ratkaisevan voittonsa hän saavutti romaanillaan Varakas mies
(The Man of Property, 1906), jonka päähenkilö Soames Forsyte on
keskiluokan ennakkoluulojen, rajoitusten ja hyveiden edustaja,
kykenemätön rakastamaan epäitsekkäästi, mutta sitä kehittyneempi
omistamisenvaistoltaan. Samat piirteet ovat ylipäätänsä kuvaavia
Forsyten perheen muillekin jäsenille. Luonteet on kuvattu varmalla
kädellä; kertomusten henki on satiirinen. Forsyten perheen historiaa
hän jatkoi novelleilla Erään Forsyten intiaanikesä (Indian Summer of
a Forsyte, 1917) ja Herääminen (The Awakening, 1920) sekä romaaneilla
Pulassa (In Chancery, 1920) ja Vuokrattavana (To Let, 1921), jotka
hän yhdisti Forsytein taruksi (The Forsyte Saga, 1922). Tätä
perhehistoriaa hän jatkoi vielä romaaneilla Valkoinen apina (The
White Monkey, 1924), Hopealusikka (The Silver Spoon, 1926),
Joutsenlaulu (The Swan Song, 1928) ja Forsytein muutoksesta (On
Forsyte Change, 1930) sekä novelleilla Hiljaista kosintaa (Silent
Wooing, 1925) ja Ohimenijöitä (Passerby, 1927). Forsytein taru on
suomennettu. Galsworthyn tuotannosta tämä laaja sarja on kuitenkin vain
osa: lisäksi tulee muita romaaneja, esseitä ja novellikokoelmia (niiden
joukossa Viisi tarinaa (Five Tales, 1918), johon kuuluu tähän
lyhennettynä näytteeksi otettu Omenapuu (The Apple Tree), ja lähes
parikymmentä näytelmää, joilla Galsworthy on saavuttanut huomattavan
nimen myös näytelmäkirjailijana. Hän ei niissäkään tartu kynään turhan
tähden: romaanissa Herraskartano (The Country House, 1907) hän
suuntaa satiirinsa maaseudun epä-älykästä ja ahdasta, traditioneista
riippuvaa elämänkäsitystä vastaan, "joka uskoo isään, isoisään ja tämän
isään, maatilan luojiin ja ylläpitäjiin; itseensä, poikaansa ja
poikansapoikaan"; Veljeskunnassa (Fraternity, 1909) hän ampuu
nuolensa Lontoon taiteilija- ja hyväntekeväisyyspiireihin; ja
Freelandin veljeksissä (The Freelands, 1915) yhteiskunnallisen aseman
eroavaisuuksiin, asettaen vastakkain rikkaan säätyläisen mukavan, ja
köyhän työmiehen vaivalloisen elämän. Romaanissa Tumma kukka (The
Dark Flower, 1913, suomennettu) hän kuvaa romanttisen intohimon voimaa.
Sodanjälkeistä aikaa, nuoren tytön uhrautuvaa sisarenrakkautta ja
nuoria yleensä, kuvaa romaani Tyttö odottaa (The Maid in Waiting,
suomennettu 1932). – Galsworthin näytelmätuotanto alkoi 1906
(Hopealipas – The Silver Box) rikkauden ja köyhyyden
vastakohtaisuuden ja siitä johtuvien erilaisten seurauksien
toteamisella. Samaan vastakohtaisuuteen, so. pääoman ja työn
ristiriitaan, perustuu myös näytelmä Riita (The Strife, 1909), josta
Galsworthyn myötätunto työväenasiaa kohtaan hyvin ilmenee. Oikeus
(The Justice, 1910) on vastalause avioerolakien köyhille tuottamia
hankaluuksia ja vankilaolojen epäkohtia vastaan. Selostamatta hänen
tuotantoaan tämän enempää todettakoon, että Galsworthy on vakavasti
totuuteen pyrkivä, peloton satiirikko, joka ei salaa oman
yhteiskuntaluokkansa vikoja eikä myötämielisyyttänsä kovaosaisia
kohtaan. Tämän yhteiskuntakritiikkinsä hän esittää puhtaasti
taiteilijana, so. hänellä ei ole, päinvastoin kun Wellsilla, mitään
käytännöllistä ohjelmaa epäkohtien parantamiseksi. Kun ihmiskunta vain
ensin toteaa epäkohdat, seuraa niiden korjautuminen itsestään. Suurena
etupuolena hänellä on erittäin elävä ja herkkä luonnontaju, joka väliin
kohoaa mitä hienoimmaksi runoudeksi. Sai Nobel-palkinnon 1932.
Galsworthy kuoli tammikuun 31 p:nä 1933.

OMENAPUU.

Omenapuu, josta oheinen näyte on otettu, on Galsworthyn hienoimpia,
tunnelmallisimpia, herkimpiä kertomuksia. Frank Ashurst joutuu
hopeahääpäivänään, ollessaan vaimonsa kanssa autoretkellä, sille
paikalle, jossa viisikolmatta vuotta aikaisemmin oli tutustunut nuoreen
maalaistyttöön, Meganiin. Siinä levätessään hän mielessään muistelee
koko tuon lyhyen lemmentarinan, lähtee muistojensa pakottamana käymään
Meganin kotona ja saa siellä kuulla, että heidän levähdyspaikassaan,
teiden risteyksessä, oleva hauta on – Meganin. Tähän tarinaan
kirjailija on kutonut sykähdyttävän määrän nuoren tytön heräämisen
ihanaa kauneutta, keväisen luonnon runoutta, elämän traagillisuutta.

Ashurst vietti seuraavan viikon samoilemalla lähiseudussa,
vakuuttautuakseen jalkansa paranemisesta. Kevät oli tänä vuonna hänelle
ilmestys. Kuin humaltuneena hän saattoi seistä ja katsoa pyökin
myöhästyneitä punavalkeita silmuja, kun se ojenteli oksiaan taivaan
aurinkoista sineä kohti, tai harvojen skotlanninkuusten runkoja ja
oksia, jotka loistivat ruskeilta voimakkaassa valossa, tai, toisin
ajoin, nummea ja myrskyn vääntämiä lehtikuusia, jotka näyttivät niin
eloisilta, kun tuuli puhalsi niiden nuoren vihreyden läpi, mikä
levittäytyi ruosteenväristen runkojen ylle. Tai hän makasi maassa
tarkastellen nurmikon orvokkiryhmiä, sananjalkojen keskellä, sormeillen
vaaleanpunaisia, läpinäkyviä nuppuja, käkien kukkuessa, rastaiden
räkättäessä, ja leivosten antaessa lauluhelmiensä putoilla korkealta
pilvistä. Tämä kevät oli toisenlainen kuin kaikki edelliset, sillä
kevät oli myös hänen sisässään eikä vain hänen ulkopuolellaan.
Päiväsaikaan hän tuskin näki perheen jäseniä, ja kun Megan toi hänen
ateriansa, hänellä näytti aina olevan niin paljon askartelemista
talossa tai pihalla, ettei hän voinut viipyä kauempaa eikä jäädä
puhumaan Ashurstin kanssa. Mutta silloin Ashurst istahti keittiön
ikkunapenkille, poltteli piippuaan ja puheli ontuvan Jimin tai rouva
Narracomben kanssa, tytön istuessa ompeleensa ääressä tai liikkuessa
huoneessa illallisen tähteitä korjaten. Ja toisinaan hän oli
havaitsevinaan, tuntein, jotka toivat mieleen kehräävän kissan, että
Meganin silmät – nuo kasteenharmaat silmät – suuntautuivat häneen
viipyvin, lempein katsein, omituisesti mairitellen häntä.

Sunnuntai-iltana, viikkoa myöhemmin, kun hän makasi hedelmäpuutarhassa
kuunnellen mustarastaita ja sepitellen rakkausrunoja, hän kuuli veräjän
käyvän ja näki tytön tulevan juosten puiden lomitse, perässään
kintereillä punaposkinen, levollinen Joe. Noin parinkymmenen jalan
päässä hänestä loppui takaa-ajo, ja he seisoivat vastakkain,
huomaamatta vierasta. Poika lähestyi tyttöä, joka teki torjuvia
liikkeitä. Ashurst saattoi nähdä Meganin kiihtyneet, suuttumusta
ilmaisevat kasvot. Hän näki myös nuorukaisen kiihkon – kuka olisi
uskonut, että tuo punaposkinen veitikka olisi voinut näyttää noin
kiihtyneeltä? Hämmennyksissään siitä, mitä sai nähdä. Ashurst hypähti
seisomaan. Tulijat huomasivat nyt hänet. Megan antoi käsivarsiensa
vaipua ja pujahti puun taakse. Poika päästi vihaisen murinan, juoksi
muurin luo, kapusi sen yli ja katosi. Ashurst astui hitaasti tytön luo.
Megan seisoi liikkumatta, purren huuliaan. Hän oli hyvin kaunis. Hänen
hieno, tumma tukkansa hulmuili hänen kasvojensa ympärillä. Hänen
silmänsä olivat luodut alaspäin.

"Pyydän anteeksi", sanoi Ashurst.

Tyttö loi häneen yhden ainoan katseen selkoselälleen auenneista
silmistään. Sitten hän veti syvään henkeä ja kääntyi lähtemään. Ashurst
seurasi hänen perässään.

"Megan!"

Mutta tyttö jatkoi menoaan. Nuorukainen tarttui hänen käsivarteensa ja
käänsi hänet lempeästi puoleensa.

"Pysähtykää ja puhukaa kanssani!"

"Miksi pyydätte minulta anteeksi? Teillä ei ole syytä siihen."

"Hyvä, siis Joelta."

"Kuinka hän rohkenee ahdistaa minua?"

"Rakastunut teihin, arvatenkin."

Tyttö polki maata.

Ashurst naurahti. "Tahtoisitteko, että halkaisisin hänen kallonsa?"

Tyttö huudahti äkkiä intohimoisesti:

"Te nauratte minulle – te nauratte meille!"

Ashurst tarttui hänen käsiinsä, mutta tyttö perääntyi, kunnes
omenapuiden ruusunpunaiset kukkatertut ympäröivät hänen pienet
kiihtyneet kasvonsa ja hajalleen menneen tumman tukkansa. Ashurst nosti
hänen kätensä huulilleen. Hän tunsi tekevänsä ritarillisesti ja aivan
toisin kuin tuo moukkamainen Joe, koskettaessaan vain keveästi
huulillaan tuota pientä, karheaa kättä. Tyttö pysähtyi ja tuntui
värisevän. Suloinen lämpö tulvahti Ashurstin läpi kiireestä
kantapäähän. Tuo solakka tyttö, niin yksinkertainen, niin hieno ja
kaunis, näytti siis pitävän hänen huultensa kosketuksesta. Ja antautuen
hetken mielihalulle hän pisti käsivartensa tytön vyötäisille ja painoi
hänet vastaansa sekä suuteli häntä otsalle. Mutta silloin nuorukainen
säikähti. Tyttö kävi kalpeaksi, sulki silmänsä, niin että hänen pitkät,
tummat ripsensä painuivat hänen poskeaan vastaan, ja hänen kätensä
riippuivat liikkumattomina hänen sivuillaan. Tytön rinnan kosketus
värisytti nuorukaista. "Megan!" hän kuiskasi ja päästi tytön
syleilystään. Syvässä hiljaisuudessa kuului mustarastaan laulu. Silloin
tyttö tarttui hänen käteensä, painoi sen poskeaan, sydäntään, huuliaan
vastaan, suuteli sitä intohimoisesti, pakeni omenapuiden sammaleisten
runkojen lomitse ja hävisi näkyvistä.

Ashurst istuutui vanhalle, vääntyneelle puunrungolle, joka kasvoi
miltei pitkin maanpintaa, ja tuijotti jyskyttävin valtimoin ja pää
sekavana kukkasiin, jotka äsken olivat ympäröineet tytön päätä, noihin
vaaleanpunaisiin umpuihin, joiden joukossa oli yksi puhjennut, valkea
tähti. Mitä hän oli tehnyt? Kuinka hän oli antanut kauneuden, säälin –
vaiko vain kevään? – lumota itsensä? Hän tunsi kuitenkin olevansa
sanomattoman onnellinen – onnellinen ja voitollinen, silloinkin kun
hänen ruumiinsa värisi ja hänen mieleensä iski levottomuus. Tämä oli
alkua – alkua mihin? Hyttyset purivat häntä, hyönteinen oli lentää
suoraan hänen suuhunsa ja koko kevät hänen ympärillään näytti tulevan
yhä elävämmäksi ja ihastuttavammaksi. Hän kuuli käen ja mustarastaan
äänen, näki vinot päivänsäteet, omenankukat, jotka olivat seppelöineet
tytön pään. – Ashurst nousi vanhalta puunrungolta ja poistui
puutarhasta; hän tunsi tarvitsevansa avaria näköaloja, avoimen taivaan,
selvitelläkseen uusia tunteitaan. Hän ohjasi askeleensa nummelle, ja
lehdon saarnipuusta lensi harakka ilmoittamaan hänen tulostaan.

Onko miestä – minkä ikäinen hän lieneekään, alkaen viisivuotiaista –,
joka voisi sanoa, ettei ole milloinkaan ollut rakastunut? Ashurst oli
rakastanut pieniä tovereitaan tanssikoulussa, kotiopettajatartaan,
tyttöjä koululoman aikana. Hän ei ehkä ollut koskaan ollut aivan vailla
pientä rakastumista, omistaen aina jollekin enemmän tai vähemmän
etäisen ihailunsa. Mutta tämä oli jotakin muuta eikä ollenkaan etäistä.
Tämä oli kokonaan uusi tunne, peloittavan suloinen, joka samalla antoi
aavistuksen kypsyneestä miehuudesta. Pitää kädessään sellaista villiä
kukkaa, saada viedä se huulilleen, ja tuntea sen värisevän onnesta
niitä vastaan! Mikä hurma ja mikä huoli! Mitä onkaan tuolle kukalle
tehtävä, mitä on sanottava tytölle ensi kerralla? Pojan ensi hyväily
oli ollut kylmä, osaaottava, mutta seuraava ei olisi muodostuva
samanlaiseksi, nyt kun hän tiesi tytön polttavasta pienestä suudelmasta
ja siitä, että tyttö oli vienyt hänen kätensä sydämelleen, Meganin
rakastavan häntä. Jotkut luonteet kovenevat rakkaudesta, jota heille
tuhlataan, toiset – Ashurst kuului niihin – hurmaantuvat, lämpenevät
ja käyvät lempeiksi kokiessaan rakkauden ihmeen.

Ja kallioiden keskellä kulkiessaan hän tunsi itsessään toiselta puolen
halua saada kokonaan antautua kevään täyttymykselle itsessään, toiselta
puolen epämääräistä, mutta varsin todellista levottomuutta. Toisin
silmänräpäyksin hän tunsi yksinomaan ylpeyttä siitä, että oli voinut
saavuttaa tuon kauniin, luottavan, kastesilmäisen olennon rakkauden.
Toisin hetkin hän ajatteli, pakottaen itsensä vakavaksi: "Kas niin,
poikaseni! Katso, mitä teet! Sinun tulee tietää, mihin se johtaa."

Hämärä lankesi maille hänen huomaamattaan, heittäen verhonsa
juhlallisten, assyrialaismuotoisten kallioröykkiöiden yli. Ja luonnon
ääni sanoi: "Tämä on sinulle uusi maailma." Kuin ihmisestä, joka nousee
neljän aikana aamulla lähteäkseen vaeltamaan kesäaamuun, missä eläimet,
linnut ja puut katsovat häntä oudosti ja ihmetellen, samoin tuntui
hänestä kuin kaikki olisi tullut uudeksi. – – –

Hän jäi kallioiden keskelle useammaksi tunniksi, siksi kunnes ilma kävi
koleaksi, minkä jälkeen hän alkoi laskeutua laaksoon kivien ja
kanervain yli, saapui maantielle ja siitä kujatielle, ja kulki niityn
ohi hedelmäpuutarhaan. Siellä hän sytytti tulitikun ja katsoi kelloaan.
Kohta kaksitoista. Puutarhassa oli pimeää ja hiljaista, aivan
toisenlaista kuin auringonlaskun aikaan ja lintujen laulaessa kuusi
tuntia sitten.

Kuu! Hän saattoi juuri nähdä sen mäen yli: se oli punainen, miltei
pyöreä – ihmeellinen kuu! Ja kääntyen hän lähti kulkemaan kujatietä,
joka tuoksui yölle, lehmänlannalle ja nuorille lehville.

Karjapihassa hän näki eläimet tummana, yhtenäisenä joukkona, josta
pistivät esiin sarvien epäselvät päät, ikäänkuin taivaalta kärjelleen
pudonneet kuunsirpit. Hän avasi varovaisesti talon veräjän. Kaikki oli
pimeää. Hiljentäen askeleitaan hän tuli ulko-ovelle ja painautuen
marjakuusta vastaan katsoi Meganin ikkunaan. Se oli auki. Nukkuiko hän
vai oliko valveilla, levottomana – huolissaanko hänen viipymisestään?
Pöllö huusi hänen siinä seisoessaan ja tähystellessään, ja sen ääni
tuntui täyttävän koko yön – niin hiljaista oli kaikkialla,
lukuunottamatta puron koskaan vaikenematonta solinaa. Käet päivin ja
nyt pöllöt – kuinka ihmeellisesti ne tulkitsivatkaan hänen omaa
levotonta hurmaansa. Ja äkkiä hän näki tytön ikkunassa tähystämässä.
Ashurst astui askeleen marjakuusen juurelta ja kuiskasi: "Megan!" Tyttö
peräytyi, katosi, ilmestyi uudelleen ikkunaan ja nojautui siitä ulos.
Ashurst hiipi lähemmäksi, nojasi vihreäksi maalattuun tuoliin ja
pidätteli hengitystään. Tytön kasvojen ja riippuvien käsivarsien
muodostamat vaaleat läikät eivät liikahtaneet; poika nosti tuolin
lähemmäksi ja nousi seisomaan sille. Ojentamalla käsivartensa hän
ulottui parhaaksi tytön käteen. Siinä oli iso ulko-oven avain; poika
tarttui kuumaan käteen, joka piteli kylmää avainta. Ashurst saattoi
juuri nähdä hänen kasvonsa ja välähdyksen hänen hampaistaan huulten
lomasta sekä hänen epäjärjestyksessä olevan tukkansa. Hän oli täysin
puettu – tyttö parka oli varmaan valvonut hänen tähtensä. "Kaunis
Megan!" Tytön kuumat, karheat sormet tarttuivat pojan käteen, hänen
kasvoillaan oli omituinen, avuton ilme. Kunpa olisi voinut koskettaa
niitä, edes kädellä! Pöllö huusi, orjanruusun tuoksu tunkeutui
Ashurstin sieraimiin. Toinen pihakoirista päästi haukunnan, tytön ote
raukeni, tyttö katosi. "Hyvää yötä, Megan!"

"Hyvää yötä, herra!" Tyttö oli poissa. Huokaisten Ashurst laskeutui
maahan ja istuutuen tuolille riisui kengät. Ei ollut mitään muuta
tehtävänä kuin mennä levolle. Kuitenkin hän jäi istumaan vielä pitkäksi
aikaa, jalat kylminä märästä kasteesta, muistellen hurmaantuneena tytön
avutonta, hymyilevää ilmettä, hänen kuumien sormiensa lujaa otetta
niiden työntäessä kylmän avaimen hänen käteensä. – – –

Aamiaisen jälkeen alkoi häntä ahdistaa kaipaus saada nähdä Megan ja se
kasvoi hetki hetkeltä samoin kuin pelko siitä, että tytölle oli sanottu
jotakin, joka oli pilannut kaikki. Epäilyksiä oli omiaan herättämään jo
se, ettei tyttö vielä ollut näyttäytynyt, eikä ollut sallinut hänen
nähdä vilahdustakaan itsestään. Ja rakkausruno, jota Ashurst oli eilen
niin suurella hartaudella sepitellyt omenapuun alla, näytti hänestä nyt
niin surkealta, että hän repi sen rikki ja sytytti sillä piippunsa.
Mitä olikaan hän tiennyt rakkaudesta, ennenkuin Megan oli tarttunut
hänen käteensä ja suudellut sitä? Ja nyt – mitä tiesikään hän nyt?
Mutta kirjoittaa siitä – se tuntui hänestä perin typerältä. Hän meni
makuuhuoneeseensa noutamaan jotakin kirjaa, ja hänen sydämensä alkoi
jyskyttää kovasti, sillä tyttö oli huoneessa, siistimässä hänen
vuodettaan. Ashurst seisoi ovella tyttöä tarkaten ja näki riemuisin
mielin, miten Megan kumartui ja suuteli hänen päänalaistansa, juuri sen
syvennyksen kohdalta, jonka hänen päänsä oli yön aikaan siihen tehnyt.
Kuinka voisi antaa tytön tietää, että hän oli nähnyt tämän kauniin
tunteiden ilmaisun? Mutta jos tyttö kuulisi hänen hiipivän pois, olisi
asia vielä pahempi. Tyttö piti tyynyä käsissään, ikäänkuin epäröiden,
hävittäisikö siitä pään painaman syvennyksen, laski sen sitten
vuoteeseen ja kääntyi.

"Megan!"

Tyttö nosti kätensä poskilleen, mutta hänen silmänsä näyttivät katsovan
suoraan nuorukaisen silmiin. Ashurst ei milloinkaan ennen ollut nähnyt
niin kauniina sitä syvyyttä, puhtautta ja liikuttavaa luottavaisuutta,
joka loisti tytön kasteenhohtoisista silmistä, ja sammalteli:

"Teitte kiltisti, kun valvoitte viime yönä ja odotitte."

Tyttö ei sanonut mitään ja poika puhui edelleen hämmennyksissään:

"Samoilin nummella, oli niin kaunis ilta – olen tullut noutamaan
kirjaa."

Mutta suudelma, jonka Ashurst oli nähnyt tytön painavan päänalaiseen,
antoi hänelle äkillisen rohkeuden, ja hän astui tytön viereen.
Koskettaen tytön silmiä huulillaan Ashurst ajatteli omituisen
mielenliikutuksen vallassa: "Nyt olen tehnyt sen! Eilinen oli ikäänkuin
yllätys, mutta nyt, nyt olen tehnyt sen!" Tyttö antoi otsansa levätä
pojan suuta vastaan, joka liukui pitkin hänen kasvojaan, kunnes löysi
hänen suunsa. Tämä ensimmäinen, todellinen rakkaudensuudelma –
ihmeellinen, omituinen, vielä miltei viaton –, kumpaa sydäntä se
enemmän hämmensi?

"Tule suuren omenapuun alle illalla, kun muut ovat menneet levolle!
Megan – lupaathan?"

Tyttö kuiskasi: "Lupaan".

Sen jälkeen Ashurst, pelästyen tytön kalpeista kasvoista, pelästyen
kaikesta, irroitti otteensa tytöstä ja kiiruhti portaita alas. Niin,
nyt hän oli tehnyt sen! Vastaanottanut hänen rakkautensa ja tunnustanut
omansa. – – –

Mitkä olivat hänen tarkoituksensa – kuten sanotaan – tähän
helläsydämiseen tyttöön nähden? Tämä ajatus vaivasi häntä, kun hän
kulki kedon poikki, jossa voikukat loistivat, jossa punaisia vasikoita
kulki laitumella ja jonka yllä pääskyset leijailivat korkeudessa. Niin,
tammet olivat ehtineet ennen saarnia ja olivat jo keltaisenruskeita...
Jokainen puu oli omassa erikoisessa kehityskaudessaan ja häipyvässä
vaiheessaan. Käet ja tuhannet muut linnut lauloivat, pieni joki
kimmelsi. Antiikin ihmiset uskoivat kultaiseen aikakauteen, Hesperian
puistoihin!... Mehiläiskuningatar istuutui hänen hihalleen. Jokainen
mehiläiskuningatar, joka surmattiin, merkitsi kahtatuhatta mehiläistä
vähemmän rosvoamaan niitä kukkasia, joista tulisi kehittymään puutarhan
omenia. Mutta voiko kukaan, jonka sydän oli täynnä rakkautta, surmata
mitään sellaisena päivänä kuin tämä? Ashurst meni kedolle, jossa nuori
sonni kulki laitumella. Ashurstin mielestä se muistutti Joesta, mutta
nuori sonni ei kiinnittänyt mitään huomiota vieraaseensa. Kenties se
oli hiukan huumaantunut linnunlaulusta ja lyhyiden sääriensä alla
olevasta laidunmaan kultaisesta loistosta. Ashurst sai kulkea rauhassa
kedon poikki jokitöyräälle, missä oli terävä kallionkieli. Sen kohdalla
oli maa sinikellojen peitossa, ja noin tusina villejä omenapuita oli
siellä täydessä kukassa. Ashurst heittäytyi pitkäkseen ruohoon.
Voikukkien ja tammien kultaisen loiston jälkeen vaikutti tämä ilmava
kauneus kallionkielekkeen suojassa häneen ihmeen tavoin. Mikään ei
luonnossa ollut samanlaista kuin eilen, paitsi veden solina ja käen
kukunta. Hän makasi siinä kauan, tarkastellen, kuinka auringonpyörä
liikkui, kunnes omenapuut heittivät varjonsa sinikelloihin. Muutamat
villit mehiläiset olivat hänen ainoa seuransa. Hän tunsi huimausta
ajatellessaan aamuista suudelmaa ja tulevaa kohtausta omenapuun alla.
Sellaisella paikalla kuin tämä eli varmaankin fauneja ja dryaadeja.
Nymfit, jotka olivat valkeita kuin villin omenapuun kukat, olivat
piilossa näiden puiden takana. Pystykorvaiset faunit, ruskeat kuin
kuivat kämmekkäät, lymyilivät niitä.

Käet kukkuivat vielä, kun hän heräsi. Kuului veden solina, mutta
aurinko oli kadonnut kallion taakse, rinne oli varjoinen, ja muutamia
kaniineja oli kömpinyt esiin. "Tänä iltana!" hän ajatteli. Niinkuin
kaikki nousi maasta ja kehittyi kuin pehmeän, näkymättömän käden
vaikutuksesta, olivat hänen sydämensä ja aistinsa kehittyneet. Hän
nousi ja taittoi oksan villistä omenapuusta. Sen ummut muistuttivat
Megania – ne olivat hienosti muovailtuja kuin näkinkuoret,
ruusunpunaisia, villejä, tuoreita ja liikuttavia. Hän pisti oksan
napinreikään. Ja kevään käynti hänen sielussaan ilmaisihen voitollisena
huokauksena. Mutta kaniinit kiitivät tiehensä.

Kello oli lähes yksitoista sinä iltana, kun Ashurst pani pois
taskukokoisen "Odysseiansa", jota hän puolen tunnin ajan oli pitänyt
kädessään sitä kuitenkaan lukematta, ja hiipi pihamaan poikki
hedelmäpuutarhaan. Kullanhohteinen kuu oli juuri noussut kukkulan
yläpuolelle, ja kurkisti kuin loistava, valvova henki saarnipuun
melkein paljaiden oksien muodostaman ristikon takaa. Omenapuiden
varjossa oli vielä pimeää, ja Ashurst pysähtyi tutkimaan, mihin
suuntaan hänen oli kuljettava, tunnustellen maata jaloillaan. Tumma
ryhmä aivan hänen takanaan liikahti kumeasti röhkien: kolme suurta
sikaa asettui vierekkäin lepoon muurin juurelle. Ashurst kuunteli. Oli
aivan tyyntä, mutta joen soliseva, hiljainen nauru oli kaksin verroin
voimakkaampi kuin päivällä. Lintu, hän ei tiennyt mikä, lausui
"piip-piippinsä" säännöllisesti ja yksikantaan. Hän kuuli kaukaa
ruisrääkän äänen. Yksinäinen pöllö huusi. Ashurst astui pari askelta ja
pysähtyi taaskin, tuntien päänsä ympärillä hämyistä valkeutta.
Tummissa, liikkumattomissa puissa oli lukematon joukko nuppuja ja
kukkia vironnut pehmeinä ja epämääräisinä elämään vaisussa kuunvalossa.
Ashurstilla oli omituinen tunne siitä, että hänellä oli seuraa,
ikäänkuin miljoonittain valkeita perhosia tai henkiä olisi asettunut
tumman taivaan ja vielä tummemman maan väliin, avaten ja sulkien
siipiään hänen silmiensä korkeudella. Tässä lumoavassa kauneudessa hän
melkein unohti, miksi hän oli tullut puutarhaan. Se värisevä loisto,
johon päivä oli pukenut luonnon, ei ollut hävinnyt yön tullen, vaan oli
ainoastaan saanut tämän uuden muodon. Hän kulki runkojen ja oksien
lomitse, joita verhosi tuo elävä valkeus, ja pääsi vihdoin suuren
omenapuun juurelle. Hän ei voinut erehtyä siitä edes pimeässä, se oli
lähes kaksinverroin korkeampi kuin toiset ja myös leveämpi, ja levitti
oksansa kauas. Sen tiheiden oksien alla hän uudelleen pysähtyi ja
kuunteli. Kuuluivat taas samat äänet kuin äsken – myös unisten sikojen
heikko röhkinä. Hän laski kätensä paksulle, miltei lämpimälle
puunrungolle, jonka karhea, sammaleinen pinta tuoksahti heikosti
turpeelle hänen sitä koskettaessaan. Tulisikohan tyttö, niin,
mahtaisikohan hän tulla? Ja väriseväin, aavemaisten, kuun lumoamien
puiden keskellä hän alkoi epäillä kaikkea. Kaikki oli täällä
yliluonnollista ja epätodellista maisille rakastaville. Tämä seutu sopi
vain jumalille ja jumalattarille, fauneille ja nymfeille – ei hänelle
ja nuorelle maalaistytölle. Eikö hän melkein tuntisi kevennyksen
tunnetta, jollei tyttö tulisi. Mutta kaiken aikaa hän kuunteli. Ja
yhtämittaa jatkoi tuntematon lintu "piip-piippiänsä", ja hän kuuli
kirkkaan solinan pieneltä joelta, jonne kuu heitti katseitansa ristikon
takaa puuvankilastaan. Hänen silmiensä korkeudella olevat kukat
näyttivät tulevan yhä elävämmiksi joka hetki, näyttivät salaperäisellä,
valkealla kauneudellaan yhä enemmän muuttuvan osaksi hänen omaa
jännittynyttä odotustaan. Hän katkaisi pienen oksan – kolme kukkaa.
Pyhäin häväistystä poimia hedelmäpuiden kukkasia – pehmeitä, pyhiä,
nuoria kukkasia – ja heittää ne pois. Samassa hän kuuli veräjän
käyvän; siat liikahtivat taaskin röhkien; ja nojautuen puunrunkoon.
Ashurst painoi kätensä sen sammaleisiin sivuihin ja pidätti
hengitystään. Tuntui kuin tyttö olisi ollut henki, joka leijui puiden
lomitse – niin vähän ääntä hän herätti. Samassa Ashurst näki hänet
aivan lähellään – näki hänen tumman hahmonsa kuin osana pienestä
puusta, hänen valkeat kasvonsa kuin osana sen kukkasista. Tyttö oli
aivan hiljaa ja katsoi häntä kohti. Ashurst kuiskasi: "Megan!" ja
ojensi kätensä. Tyttö syöksähti eteenpäin, suoraan nuorukaisen
syliin. Kun tytön sydän löi hänen omaansa vastaan, tunsi Ashurst
ritarillisuuden ja intohimon tunteiden voimakasta kuohua. Koska tyttö
ei ollut hänen maailmastaan, koska hän oli niin yksinkertainen, nuori
ja ajattelematon, voimakas tunteissaan ja avuton, ei Ashurst tuntenut
voivansa muuta kuin esiintyä hänen suojelijanaan. Mutta koska tyttö oli
yksinkertaista luontoa ja kauneutta, osa tästä kevätyöstä samalla
tavalla kuin kukkaset, kuinka saattoi hän, Ashurst, olla ottamatta
kaikkea, mitä tyttö tahtoi hänelle antaa – kuinka saattoi hän olla
päästämättä täyteen kukoistukseen kevättä omassa ja tytön sydämessä? Ja
näiden kahden tunteen raatelemana hän painoi tytön lujasti rintaansa
vastaan ja suuteli hänen hiuksiaan. Kuinka kauan he seisoivat siinä
sanaakaan vaihtamatta, sitä hän ei tiennyt. Joen solina jatkui, pöllöt
huutelivat edelleen, kuu kiipesi korkeammalle ja muuttui valkeammaksi.
Kukat heidän ympärillään ja yläpuolellaan tulivat yhä loistavammiksi
elävässä kauneudessaan. Heidän huulensa olivat etsineet toisiaan ja he
vaikenivat. Jos he olisivat puhuneet, olisi kaikki samassa hetkessä
muuttunut epätodelliseksi. Keväällä ei ole mitään sanoja, vain solinaa
ja kuiskauksia. Keväällä on puhkeavissa kukkasissaan ja lehdissään,
purojensa juoksussa, valoissa, uupumattomassa etsinnässään paljon
enemmän kuin sanoja. Ja toisinaan kevät muuttuu eläväksi, kuin jokin
salaperäinen olento se käärii käsivartensa rakastavien ympärille,
koskettaen heitä taikasormellaan, niin että he seisten suu suuta vasten
unohtavat kaiken muun paitsi suudelman. Kun tytön sydän löi hänen
sydäntään vastaan, huulet vapisivat hänen huuliaan vastaan, ei Ashurst
tuntenut muuta kuin sekoittamatonta onnentunnetta – kohtalo oli
määrännyt tytön häntä varten, rakkaus ei antanut pettää itseään. Mutta
kun heidän huulensa erkanivat ja he vetivät henkeään, alkoi ristiriita
kohta. Intohimo oli nyt voimakkaampi, ja nuorukainen huokaisi:

"Ah, Megan, miksi tulitkaan'"

Tyttö katsoi häneen loukkautuneena, hämillään.

"Tehän pyysitte minua tulemaan, herra."

"Älä sano minua herraksi, sinä kaunis rakastettuni."

"Miksi sanon sitten teitä?"

"Frankiksi."

"En osaa. En voi!"

"Mutta rakastathan minua, eikö totta?"

"En voi olla rakastamatta teitä. Tahdon aina olla teidän luonanne –
siinä kaikki."

"Kaikki?"

Niin hiljaa, että nuorukainen tuskin kuuli sitä, tyttö kuiskasi:

"Kuolen, jos en saa olla teidän luonanne!"

Ashurst veti syvään henkeä.

"Tule siis ja ole minun luonani!"

"Ah!"

Tytön huudahdukseen sisältyvän hurmion juovuttamana Ashurst jatkoi
kuiskaten:

"Lähtekäämme Lontooseen. Tahdon näyttää sinulle maailmaa! Ja minä pidän
huolta sinusta, Megan, sen lupaan. Enkä ole milloinkaan kova sinulle."

"Olla teidän kanssanne – muuta en tahdo."

Poika silitti tytön hiuksia ja kuiskasi edelleen: "Huomenna lähden
Torquayhin hankkimaan rahaa ja sinulle joitakin pukuja, jotka eivät
herätä huomiota, ja sitten karkaamme. Ja kun tulemme Lontooseen, ehkä
piankin, menemme naimisiin, jos rakastat minua kyllin."

Ashurst tunsi tytön hiusten vapisevan hänen pudistaessaan päätänsä.

"Ah. sitä en voi! Tahdon vain olla teidän luonanne."

Oman ritarillisuutensa huumaamana Ashurst jatkoi kuiskaten:

"En ole kyllin hyvä sinulle! Sano, Megan, milloin aloit rakastaa
minua?"

"Kun näin teidät tiellä ja te katsoitte minuun. Jo ensi iltana rakastin
teitä. Mutta en koskaan uskonut, että te välittäisitte minusta."

Tyttö laskeutui äkkiä polvilleen ja koetti suudella nuorukaisen
jalkoja.

Kauhu värisytti Ashurstin ruumista, hän kohotti tytön väkisin maasta ja
piti hänestä kiinni. Hän oli liian kiihtynyt voidakseen puhua.

Tyttö kuiskasi:

"Miksi ette sallinut minun tehdä sitä?"

"Minun asiani on suudella sinun jalkojasi!"

Meganin hymy toi kyyneleet Ashurstin silmiin. Hänen kuun valaisemilla
kasvoillaan, jotka olivat niin lähellä nuorukaista, hänen avointen
huuliensa heikossa punassa oli omenankukkien eloisaa ja samalla
ylimaallista kauneutta.

Samassa aukenivat hänen silmänsä, ja hän tuijotti tuskallisesti
nuorukaisen ohi. Hän riistäytyi Ashurstin syleilystä ja kuiskasi:

"Katso!"

Ashurst ei nähnyt muuta kuin kiiltävän vedenkalvon, heikosti
kullanväriset keltakiulukat, hohtavat pyökit ja kauempana kummun laajan
pinnan, jota kuu valaisi. Takaansa hän kuuli tytön jäätävän
kuiskauksen: "Mustalaiskummitus!"

"Missä?"

"Tuolla – kiven luona – puiden alla!"

Kiihtyneenä Ashurst hyppäsi puron yli ja juoksi pyökkipuiden ryhmää
kohti. Kuutamon taikaleikkiä! Ei mitään näkyvissä. Hän juoksi
edestakaisin kivilohkareiden ja orapihlajain välitse, itsekseen
puhellen ja kiroillen, pelästyneenä, kompastuen ja haparoiden.
Joutavaa! Tyhmää! Ja hän palasi omenapuun luo. Mutta tyttö oli poissa.
Poika kuuli kahinaa, veräjän käynnin, sikojen äännähdyksen. Tytön
sijasta vain vanha omenapuu! Hän pani käsivartensa sen ympärille. Mikä
sijainen tytön pehmeälle ruumiille! Karhea sammal hänen poskeaan
vastaan – mikä vastakohta tytön pehmeälle poskelle! Vain metsäinen
tuoksu oli sama. Ja hänen päänsä päällä ja hänen ympärillään näyttivät
kukat, elävämpinä ja kirkkaampina kuin milloinkaan ennen, hehkuvan ja
hengittävän.

Ukko katsahti Ashurstia silmiin. Ja Ashurst, jonka parran peittämät
huulet vapisivat, mutisi: "Niinkö?"

"Oli kevät juuri näihin aikoihin tai hiukan myöhemmin – kukkimisaika
– ja meillä oli yksi noista yliopistoherroista asumassa täällä talossa
– kunnon poika, mutta hiukan koppava. Pidin hänestä paljon, enkä
milloinkaan havainnut, että hänen ja tytön välillä olisi ollut mitään,
mutta minun uskoni on, että hän pani tytön pään pyörälle."

Ukko otti piipun suustaan, sylkäisi ja jatkoi:

"Nuoriherra lähti pois aivan äkkiä eräänä päivänä eikä tullut enää
takaisin. Niillä on hänen selkäreppunsa ja muita pikkutavaroita talossa
tallella vielä tänä päivänä. Omituista minusta on, ettei hän koskaan
lähettänyt niitä noutamaan. Hänen nimensä oli Ashes tai jotakin
sentapaista."

"Niinkö", sanoi Ashurst vielä kerran. Ukko kostutti kielellään
huuliaan.

"Tyttö ei koskaan kertonut mitään, mutta siitä päivästä lähtien,
jolloin nuorukainen katosi, hän näytti kuin sekapäiseltä. En ole
milloinkaan elämässäni nähnyt ihmisen muuttuvan niin, en milloinkaan.
Talossa oli toinen mies, Joe Biddaford oli hänen nimensä, ja hän piti
paljon tytöstä. Arvaan, että hänellä oli tapana vaivata tyttöä
lemmentunteillaan. Tyttö alkoi jo näyttää aivan hurjalta. Joskus
iltaisin, kun tulin kotiin vasikoita paimentamasta, näin hänen seisovan
hedelmäpuutarhassa suuren omenapuun alla, tuijottaen suoraan eteensä!
'En tiedä, mikä sinua vaivaa', oli minulla tapana ajatella, 'mutta
säälittävän näköiseksi olet muuttunut'."

Vanhus sytytti uudelleen piippunsa ja katsoi sitä mietteissään.
"Niinkö?" sanoi Ashurst.

"Muistan, että eräänä päivänä sanoin hänelle: 'Mikä sinua vaivaa.
Megan?' – hänen nimensä oli Megan David, kotoisin Walesista niinkuin
hänen tätinsäkin, vanha rouva Narracombe. 'Sinä suret jotakin', minä
sanoin. 'En', hän sanoi ja kaksi kyyneltä vierähti pitkin hänen
poskeaan. 'Sinähän itket – mikä sinun on?' minä sanoin. Hän pani
kätensä sydämelleen. 'Tekee kipeää', hän sanoi, 'mutta kipu on pian
paraneva. Mutta jos jotakin tapahtuisi, haluaisin tulla haudatuksi
tämän omenapuun alle.' Minä naurahdin: 'Mitä sinulle voisi tapahtua?
Älä ole tyhmä.' 'Ei', hän sanoi, 'en aio olla tyhmä!' No, minähän
tiesin, kuinka kummallisia tytöt voivat olla, enkä ajatellut asiaa
enempää, kunnes kaksi päivää myöhemmin, kello kuusi illalla, kun
saavuin paimenesta, näin jotakin tummaa purossa, lähellä omenapuuta.
Sanoin itselleni: se on varmaan sika. Kummallinen paikka sialle! Ja
minä menin lähelle ja näin, mitä se oli."

Vanhus vaikeni. Hänen ylöspäin kääntyneissä silmissään oli kirkas,
kärsivä katse.

"Se oli tyttö, pienessä vedenpatoutumassa, joka oli muodostunut
kallionkielekkeen juurelle – samassa paikassa, missä olin nähnyt
nuoren herran jonkin kerran kylpevän. Hänen kasvonsa olivat veteen
päin. Kiven juurella, juuri hänen päänsä kohdalla, oli kimppu
ulpukoita. Ja kun sain nähdä hänen kasvonsa, olivat ne kauniit –
rauhalliset kuin lapsen kasvot – ihmeen kauniit. Lääkäri sanoi: 'Tyttö
ei olisi voinut hukuttautua tuohon vesilätäkköön, jollei hän olisi
ollut hurmiotilassa!' Niin, hänen kasvoistaan päättäen hän oli ollut
juuri sellaisessa tilassa. Minun täytyi itkeä – niin kaunis hän oli.
Oli jo kesäkuu, mutta hän oli jostakin löytänyt omenankukkia, jotka hän
oli pistänyt hiuksiinsa. Siksi uskon, että hän oli hurmaantuneessa
tilassa, koska oli voinut mennä niin iloisena kuolemaan. Lammikossahan
ei ollut enempää kuin puolitoista jalkaa vettä. Kerroin, mitä hän oli
sanonut halustaan tulla haudatuksi omenapuun alle. Mutta he eivät
pitäneet siitä, niin uskon. Se olisi näyttänyt liian paljon siltä, kuin
hän olisi suunnitellut tekoaan. Ja niin he hautasivat hänet tänne ylös.
Silloinen pappimme oli hyvin tarkka kaikissa tällaisissa asioissa."

Taaskin vanhus silitti kämmenellään turvetta, millä istui.

"On omituista", hän lisäsi, "mitä tytöt voivat tehdä ollessaan
rakastuneita. Hänellä oli rakastava sydän. Arvaan, että se oli
murskattu. Mutta me emme milloinkaan tietäneet mitään."

Vanhus katsahti ylös, ikäänkuin odottaen tunnustusta kertomuksensa
johdosta, mutta Ashurst oli kulkenut hänen ohitsensa, aivan kuin häntä
ei olisi ollutkaan.

Kukkulan harjalla, sen paikan takana, jonne aamiainen oli katettu,
Ashurst heittäytyi pitkälleen, kasvot maata vasten. Niin oli siis hänen
hyveensä saanut palkkansa ja Kypron jumalatar, rakkauden jumalatar,
kostanut! Ja Ashurstin kyyneltyvien silmien eteen nousivat Meganin
kasvot, omenankukilla koristettujen, tummien, märkien hiusten
ympäröiminä. Mikä oli väärää siinä mitä tein? hän ajatteli. Mitä minä
tein? Mutta hän ei voinut vastata. Kevät leimahtavine intohimoineen,
sen kukat ja laulu — kevät hänen ja Meganin sydämessä! Oliko se vain
rakkaus, joka oli vaatinut uhrin? Kreikkalainen oli oikeassa –
"Hippolytoksen" sanat pitävät paikkansa vielä tänä päivänä!

    Niin hullu Rakkauden sydän on
    ja kullankimaltavat siivet sen.
    Se minne kevään tuopi päälle maan,
    sen taikamahdin alle kaikki taipuu.
    Ja kaikki, mik' on nuorta, vapaata,
    niin metsässä kuin joissa, vuorilla,
    kaikk' kaikki, mikä maasta tullut on
    tai päivän heitellessä hengittää,
    ja kesken ihmisten ja kuninkaiden
    sun mahtis, Kyprolainen, suurin on.

Vanhat kreikkalaiset olivat oikeassa. Megan! Pikku Megan parka, joka
astui kerran tuon kukkulan rinnettä! Megan vanhan omenapuun alla,
odottaen ja tuijottaen eteensä. Megan kuolleena kauneuden leima
otsallaan!

Kuului ääni:

"Kas sielläkö olet? Katsohan tänne."

Ashurst nousi, otti vaimonsa harjoitelman ja tarkasti sitä sanaa
sanomatta.

"Onko etuala onnistunut, Frank?"

"On."

"Mutta siitä puuttuu jotakin, eikö totta?"

Ashurst nyökkäsi myöntäen. Puuttuu? Omenapuu, laulu, kulta!

J. M. BARRIE.

James Matthew Barrie, Englannin yleisesti suosituin, viehättävästi
romanttinen ja vaarattomasti satiirinen näytelmäkirjailija, on
skotlantilainen, syntynyt 1860 Kirriemuirin pienessä kaupungissa, jonka
on nimellä "Thrums" tehnyt kuuluisaksi kotiseutukuvauksissaan.
Suoritettuaan tutkintonsa (M.A.) Edinburghin yliopistossa 1882 hän
antautui sanomalehtimieheksi, ohella kuitenkin harjoitellen
kirjailijaksi. Hänen ensimmäinen julkaistu teoksensa Parempi että
olisi kuollut (Better Dead, 1887) vastaa onnistumisen puolesta
nimeänsä, mutta Vanhojen valojen idyllejä (Auld Licht Idylls, 1888,
"vanhat valot" ovat skotlantilaisten seurakuntain uskonnollisesti
vanhoillisimpia jäseniä) saavutti jo menestystä. Sillä Barrie liittyi
vuosisadan alussa alkaneeseen "kailyard", "kaalitarha"-kouluun,
skotlantilaisiin kotiseudun kuvaajiin, mutta romanttisempana kuin he.
Suunta jatkui useissa romaaneissa, joista huomattavimpina mainittakoon
Pikku pappi (The Little Minister, 1891) ja Margaret Ogilvy (1896),
kuvaus kirjailijan äidistä, jonka elämänkokemus ja kertomukset olivat
olleet laajasti hänen siihenastisen tuotantonsa sisältönä. Yriteltyään
useampia kertoja näytelmillä Barrie lopuksi onnistui ratkaisevasti
Professorin lemmentarinalla (The Professor's Love-Story, 1894) ja
Pikku papilla (1897), jotka molemmat ovat iloisesti, lämmittävästi
romanttisia. Ihailtava Crichton (The Admirable Cr., 1902) on sitten
se näytelmä, jossa Barrie ensi kerran onnistui yhdistämään romantiikan,
huumorin, ja taustalla väreilevän satiirisen ajatuspohjan, mikä tämän
jälkeen muodostaa hänen näytelmiensä erikoisen ilmapiirin. Hänen
laajasta tuotannostaan – kaikkiaan 26 näytelmää – mainittakoon vielä
Mitä Joka nainen tietää (What Every Woman Knows, 1908) ja Rakas
Brutus (Dear Br., 1917) ym. Suomeksikin on käännetty Barrien
lastenkirja Pekka poikanen (Peter Pan, alkuaan näytelmä, 1904). Mikä
Barrien arvoksi ajan varrella jäänee, on tietämätöntä, mutta se voidaan
sanoa, että aikalaisilleen hän on tuottanut hiljaisen, viihdyttävän
nautinnon hetkiä.

PIKKU PASTORI.

Ei ollut moitteen sijaa siinä vakavuudessa, jolla pikku pastori
suoritti hengellistä työtään. Mutta voi! Kuinka vähällä se kaikki
olikaan joutua tuhon omaksi sen mustalaisnaisen vuoksi, joka tuli
Thrumsiin – siitä syntyi romaani, joka horjutti vanhojen valojen
kirkon perusteita.

Se tapahtui seuraavasti. Thrumsin kankurit olivat kiihkeän
uskonnollisia, hyvin riippumattomia ja niin pienipalkkaisia, että
nipinnapin tulivat toimeen, ja tämän vuoksi he nousivat kiukuissaan
kapinaan. Thrumsin kankurien oli nähty eräänä sumuisena päivänä
harjoittelevan sotatemppuja kukkulalla heinähankoja ojennellen. Ja sen
tähden sotilaat uhkasivat marssia Thrumsiin. Kaupungin arvohenkilöt
kerääntyivät torille odottamaan sotilaiden tuloa, sillä tusinan verran
miehiä piti vangittaman, Mustalaisnainen oli aikaansaanut hälytyksen.
Kuka hän oli?

Gavin (pikku pastori) koetti voimiensa mukaan estää Thrumsin miehiä
ryhtymästä väkivaltaan, mutta turhaan. Mustalainen, "julkea nainen",
yllytti, kiihoitti, johti miehiä vastarintaan, sillä hän yksin tiesi
vihollisen suunnitelmista. Yleensä uskottiin, että mustalainen heitti
ensimmäisen kiven. Kankurit joutuivat pian saarroksiin kahden
sotilasjoukon väliin, jotka ajoivat heitä edellään, minkä jälkeen
useimmat heistä saatiin vangiksi.

Mustalaisnainen pidätettiin, mutta tämä kaunis olento oli myös nokkela.
Kapteeni sai kokea, kuinka mieletöntä oli katsella lumoavan naisen
ihmeellisiin silmiin. Hän pääsi karkuun. Mihin uusiin vaaroihin
mustalaistyttö ja Gavin joutuivat kello 3 aamulla, selviää seuraavasta.

Vasta kolmen lyönnillä Gavin palasi kotiin päin sääret raskaina kuin
kyntäjällä ja silmät kapinoiden valvomista vastaan. Koettaen lohduttaa
alakuloisia miehiään, joiden rohkeus oli murskattu kallioseinää
vastaan, hän oli käynyt yhtä monessa talossa kuin poliisitkin. Häntä
vastaan tuli usein sotilaita, jotka marssivat sivukujia ja joiden oli
vaikea uskoa, että hän oli yhä vain sama mies kuin ennenkin. He
kertoivat jälkeenpäin, että Thrumsille oli tunnusomaista sen naisten
julmuus ja sen pikku pastorien lukuisuus.

Aamu oli purevan kylmä ja kadut olivat autiot, sillä ihmisten oli
käsketty pysyä sisällä. Kulkiessaan Roodsin poikki Gavin näki
punatakkeja vilahtelevan. Taempana olevalta kujalta hän kuuli torven
toitotusta. Pankkiirin pihalta kuuluva meteli ilmaisi uuden pidätyksen
olevan tekeillä. Koulun kujan päässä kaksi poliisia, joista toinen oli
Wearyworld, pysäytti pastorin väläyttämällä lyhtyä.

"Emme uskalla päästää teitä ohitse, herra pastori", sanoi Tilliedrum,
"katsastamatta teitä hieman. Sellainen on käsky."

"Vannon täten", virkkoi Wearyworld mahtipontisesti, "ettei tämä ole
mustalainen. Todistaa Peter Spens, poliisi, rahvaan nimellä Wearyworld.
Herra Dishart, voitte jatkaa matkaa, ellette odota hiukan ja anna
meille neuvoa."

"Ette siis ole löytänyt mustalaista?" kysyi Gavin.

"Emme", sanoi toinen poliisi, "mutta me tiedämme, että hän on äänen
kuuluvilla tästä paikasta, ja ettei hän voi livahtaa pakoon."

"Mitä kuolevainen voi tehdä", virkkoi Wearyworld, "sen me teemme,
teemme enemmänkin, mutta hän on vanha noita ja voi löytää piilon
merkillisistä paikoista. Herra Dishart, sanon virkani puolesta, että
tämä mustalainen muistuttaa peloittavasti nuuskalusikkaani. Tiedän
panneeni lusikan uuninkorvalle enkä kuolemaksenikaan löydä sitä
kokonaiseen tuntiin. Ja sittenkin tiedän koko ajan sen varmasti olevan
siinä. Tämä on kerrassa salaperäinen maailma, ja naiset ovat sen
kamalimpia asukkaita, vaikea kuvitellakaan, kuinka kamalia."

"Tämä nainen ainakin on ansainnut rangaistuksensa", virkkoi Gavin
tiukasti, "hän kiihoitti kansaa kapinaan."

"Niin teki", myönsi Wearyworld, joka nautti täysin siemauksin seurasta,
"koettipa hän temppujaan minuunkin, niin että ne, jotka eivät tunne
asiaa paremmin, luulevat hänen panneen minunkin pääni pyörälle. Mutta
hän on aika huiskale. Kun sanoo asian halki, niin hän on aika huiskale,
ja mitä siihen tulee, että hän on taskuvaras, niin olette itse sanonut,
herra Dishart, että me olemme kaikki hurjan turmeltuneita. Mutta
elämämme onkin niin tukalaa. Oletteko koskaan pannut merkille, että
taimenet syövät parhaiten pyhäpäivinä? Jumalan luomat houkuttelevat
kunnon ihmisiä kiusaukseen."

"Lähdetään jo", huudahti Tilliedrum kärsimättömästi.

"Tulenhan minä, mutta minun täytyy ensin antaa herra Dishartille lupa
jatkaa matkaa. Oletteko kuullut, herra Dishart", kuiskasi Wearyworld,
"että mustalainen koetti virittää ansojaan kapteenille ja tuomarille?
Sanon virkani puolesta, ettei hän ole parempi kuin paistettu sipuli:
jättää kuoren sormiin, jos tarttuu siihen lujasti, ja luiskahtaa itse
pois näkyvistä. Herra Dishart, voitte jatkaa matkaa."

Poliisi kääntyi koulun kujalle, ja Gavin, joka oli jo kuullut
liioiteltuja kertomuksia siitä, millä tavoin tuo kumma nainen oli
päässyt pakoon raatihuoneesta, jatkoi matkaansa köyhien vuokrakasarmia
kohti. Hän käveli talojen pimeässä varjossa, vaikka tien toisella
puolen näkyikin aamun kajoa.

Puhuessaan mustalaisnaisesta pikku pastori oli ikäänkuin pukenut ylleen
mustan muodon, mutta vaikka hän nyt pudistikin vihaisesti päätään
jokaiselle tähän naiseen kohdistuvalle ajatukselle, välkkyi hänen
silmissään Windyghoulissa sattunut kohtaus. Välistä hän aikoessaan
näyttää tuimalta vain huokaisi ja huokaistuaan ravisti itseään. Hän oli
epämiellyttävän selvästi tietoinen siitä, että hänen oikea kätensä oli
heittänyt multakokkareen. Totisesti, tyttö oli häpeämätön, ja olisi
ilon päivä Thrumsille, jolloin hänet nähtäisiin siellä viimeistä
kertaa. Pastori toivoi, että poliisien onnistuisi –. Silloin
kuutamossa hän oli nähnyt itse viattomuuden ja hilpeyden tanssivan.
Pelkkä nainen ei voisi olla sellainen. Kuinka sulava –! Ja tyttö oli
ilkkunut hänelle. Hän, Thrumsin vanhojen valojen pastori, oli joutunut
tuollaisen ketaleen vuoksi naurunalaiseksi seurakuntalaistensa
silmissä. Tyttö ei pitänyt mitään pyhänä. Hän ei tietänyt eroa itsensä
ja pastorin välillä, jonka velvollisuus oli saarnata ja hänen vain
kuunnella. Se nainen ansaitsi joutua –. Ja millaisen katseen hän oli
väläyttänyt taakseen tanssiessaan ja laulaessaan! Se oli suloinen, niin
kaihoisa; puhtauden henkäys oli vaientanut hänet. Puhtauden! Kuka oli
saanut hänet heittämään sen multakokkareen? Hän ei enää tahtonut
ajatella tyttöä. Hänhän tiesi jo tarpeeksi hyvin, mikä ihminen hän oli.
Hän karkoittaisi mustalaisnaisen ajatuksistaan. Olikohan sillä sormus
sormessaan?

Viidenkymmenen metrin päässä edessään Gavin näki tien päättyvän
sotilasseinään. Sotamiehet olivat hänen ja pappilan välissä, ja hän oli
yhä vielä pimeässä. Ei mitään muuta ääntä kuuluvissa kuin hänen omien
askeltensa kaiku. Mutta oliko se kaiku? Hän pysähtyi ja kääntyi äkkiä
katsomaan taakseen. Nyt hän ei kuullut mitään eikä nähnyt mitään. Mutta
eikö tuolla takana varjossa seisonut ihmisolento liikahtamatta?

Hän käveli eteenpäin ja kuuli taas ääntä. Taas hän katsahti taakseen,
mutta nyt pysähtymättä. Äskeinen olento seurasi häntä. Hän seisahtui.
Samoin toinenkin. Hän kääntyi ympäri, mutta olento ei liikahtanut. Se
oli tuo mustalaisnainen!

Gavin tunsi hänet kujan pimeydessäkin, tunsi siinä pitkässä
viitassakin, joka nyt peitti naisen jalkoihin asti, tunsi hänen päätään
verhoavasta hilkasta huolimatta. Nainen näytti ihan paremmalta
ihmiseltä, mutta Gavin tunsi hänet.

Hän ei mennyt lähemmäksi tyttöä eikä vetäytynyt loitommalle. Eikö tuo
onneton voinut nähdä kävelevänsä suoraan sotilaiden syliin? Mutta
varmaankin hänet oli hätyytetty pois kaikista piilopaikoistaan.
Hetkisen Gavin tunsi sisimmässään halua varoittaa häntä. Mutta sitä
kesti vain hetken. Samassa jo äkillinen kauhu valtasi hänet. Tyttö
hiipi häntä kohti niin pehmeästi, ettei Gavin ollut edes nähnyt hänen
lähtevän liikkeelle. Naisella oli joitakin aikeita! Gavin kääntyi pois.
Hän käveli niin nopeasti, että todistajat olisivat sanoneet hänen
juosseen.

Olen jo maininnut, että sotilaat seisoivat hämärässä. Gavin oli melkein
päässyt heidän luokseen, kun pieni käsi kosketti hänen käsivarttaan.

"Seis", huudahti kersantti kuullessaan jonkun lähestyvän, ja silloin
Gavin astui pois pimeästä mustalaistyttö käsikynkässään. "Tekö se
olette, herra Dishart", virkkoi kersantti, "ja rouvanne?"

"Minä –", sanoi Gavin.

Nainen nipisti hänen käsivarttaan.

"Niin", vastasi tyttö hienolla englantilaisella äänenpainolla, joka
pani Gavinin tuijottamaan häneen, "mutta olen tosiaan pahoillani, että
uskalsin lähteä kaduille tänä iltana. Luulin voivani lohduttaa joitakin
noita onnettomia ihmisiä, kapteeni, mutta vähänpä sain aikaan,
surullisen vähän."

"Tämä ei ole sopiva paikka hienolle naiselle, hyvä rouva, mutta
miehenne on –. Sanoitteko jotakin, herra Dishart?"

"Sanoin, minun täytyy san... –"

"Rakkaani", sanoi mustalainen, "olen aivan samaa mieltä, joten meidän
ei tarvitse pidättää kapteenia."

"Olen vain kersantti, hyvä rouva."

"Tosiaanko!" virkkoi mustalaisnainen kohauttaen kauniita
kulmakarvojaan. "Ja kuinka kauan viivytte Thrumsissa, kersantti?"

"Vain muutamia tunteja, rouva Dishart. Ellei se mustalaistyttö olisi
tuottanut meille niin paljon vaivaa, olisimme voineet jo lähteä."

"Niin aivan, toivon, että saatte hänet kiinni, kersantti."

"Kersantti", sanoi Gavin jyrkästi, "minun täytyy –"

"Sinun täytyy tosiaan, rakkaani", sanoi mustalainen, "sillä olet
surkean väsynyt. Hyvää yötä, kersantti."

"Mutta –", huusi Gavin.

"Tule, kultani", sanoi mustalainen ja talutti hölmistyneen pastorin
sotamiesten välitse ja pappilan tielle.

Sotilaitten jäätyä kauemmaksi Gavin heitti tytön käsivarren ja
pysähtyen paikalleen pui nyrkkiä hänen kasvojensa edessä.

"Te – te – nainen!" hän sanoi.

Tämä oli luullakseni viimeinen kerta, jolloin hän puhutteli
mustalaistyttöä naiseksi.

Mutta tyttö taputti iloisesti käsiään.

"Se oli oivallista!" hän huudahti.

"Se oli rikollista!" vastasi Gavin. "Ja minä olen pappi!"

"Minkä sille voi", huomautti mustalaistyttö, joka sääli sydämestään
kaikkia pappeja.

"Ei, en voinut sille mitään", sanoi Gavin käsittäen hänen
tarkoituksensa väärin. "Minua ei voi moittia mistään."

"Tarkoitin, etten voi mitään sille, että olette pappi. Olette voinut
auttaa minua pelastumaan, ja minä kiitän teitä lämpimästi."

"Älkää juljetko kiittää minua. Kiellän teitä sanomasta, että minä
pelastin teidät. Tein parhaani luovuttaakseni teidät viranomaisten
haltuun."

"Miksi ette sitten luovuttanut minua?"

Gavin äsähti.

"Eihän teidän tarvinnut sanoa muuta kuin: 'tässä on se henkilö, jota
etsitte', jatkoi säälimätön mustalainen. Enhän minä pitänyt kättäni
teidän suunne päällä. Miksi että sanonut sitä?"

"Heretkää!" sanoi Gavin surkeana.

"Varmaankin se johtui siitä", virkkoi mustalainen, "että todella
halusitte auttaa minua?"

"Sitten se tapahtui vastoin tuntoani", sanoi Gavin.

"Se on minusta hauskaa", sanoi tyttö. "Herra Dishart, luulenpa, että
pidätte minusta yhtäkaikki?"

"Voiko mies pitää naisesta vastoin tahtoaan?" vastasi Gavin.

"Voi tietenkin", sanoi mustalainen tietävästi. "Ja se on kaikkein
miellyttävintä naiselle."

Nähdessään kuinka kiihdyksissä Gavin oli, hän alkoi tuntea sääliä ja
virkkoi mairittelevalla äänellä:

"Se on kaikki ohitse, eikä kukaan tiedä mitään."

Pastorin kasvoilla kuvastui kiihkeä viha, mutta hän ei virkkanut
sanaakaan, sillä tytön piirteet olivat muuttuneet hänen äänensä
keralla, ja rohkeasta naisesta oli tullut lapsi.

"Olen kovin pahoillani", hän sanoi ikäänkuin pastori olisi tavannut
hänet hilloa varastamasta. Hilkka oli pudonnut harteille, ja hän
katseli rukoillen Gavinia. Hän näytti siltä, kuin olisi kokonaan ollut
toisen armoilla.

Gavin tunsi sisimmässään kovan sanatulvan, mutta siitä ei pursunnut
esiin muuta kuin:

"En ymmärrä teitä!"

"Ettehän ole enää vihainen minulle?" kysyi tyttö rukoilevasti.

"Vihainenko!" huudahti Gavin täynnä sellaisen henkilön pyhää raivoa,
jolta kysytään ystävällisesti hänen jalkaansa poikki leikattaessa,
tekeekö kipeää.

"Tiedän, että olette", huoahti tyttö, ja hänen huokauksensa merkitsi,
että miehet ovat kummallisia.

"Ettekö kunnioita lakia ja järjestystä?" kysyi Gavin.

"En paljon", vastasi tyttö rehellisesti.

Gavin katseli tietä pitkin siihen suuntaan, jossa yhä vielä näkyi
punatakkeja, ja hänen kasvonsa muuttuivat koviksi. Tyttö luki hänen
ajatuksensa.

"Ei", hän sanoi muuttuen taas naiseksi, "vieläkään ei ole liian
myöhäistä. Miksi ette huuda heille?"

Tytön ryhti oli kuningattaren, mutta jäykkyyttä hänessä ei ollut. He
olisivat saattaneet olla rakastavainen pari, ja tyttö heistä se, joka
oli joutunut kärsimään vääryyttä. Hän katseli taas ujosti Gavinia ja
muuttui kauniiksi uudella tavalla. Hänen silmistään ilmeni, että
pastori oli hyvin julma, ja että hän vain pidätteli kyyneleitään siksi,
kunnes tämä olisi poissa. Hänen ilmettään vaarallisempi oli hänen
käytöksensä, joka antoi Gavinille oikeuden tehdä hänet onnettomaksi; se
salli Gavinin väittää häntä vastaan; se ei vähimmälläkään tavalla
vihjannut siihen suuntaan, että vaikka Gavin raivosi häntä kohtaan,
hänen olisi ollut pysyttävä loitolla; se nimitti Gavinia äksyilijäksi,
mutta ei lopettanut jyrkästi keskustelua.

Mies tuntee äkillistä riemun väristystä (ehkä minun ei kuitenkaan
pitäisi sanoa tätä) joka kerta, kun kaunis nainen sallii hänen nuhdella
itseään, ellei tämä nainen ole hänen vaimonsa.

"En ymmärrä teitä", toisti Gavin heikosti, ja mustalaistyttö taivutti
päänsä tämän peloittavan syytöksen kuullessaan.

"Vain muutamia tunteja sitten", jatkoi Gavin, "te olitte
mustalaistyttö, jolla oli yllään eriskummallinen puku, avojalkainen
tyttö –"

Mustalaistytön paljaat jalat pistivät äkkiä vallattomasti näkyviin
viitan alta ja vetäytyivät sitten taas piiloon.

"Puhuitte niin leveästi", moitti pastori jonkin verran hämmentyneenä
tästä näystä, "kuin mikä Thrumsin nainen tahansa, ja nyt olette
heittänyt viitan hartioillenne ja äkkiä muuttunut hienoksi naiseksi.
Kuka olette?"

"Ehkäpä viitta on tenhonnut minut", sanoi tyttö. Hän sujautti sen pois
hartioiltaan. "Kas, kas mokomaa!" hän sanoi ikäänkuin hämmästyneenä,
"viittapa sen juuri näkyy vaikuttaneenkin, sillä nyt olen taas pelkkä
oppimaton tytön heilakka. Kylläpä vaatteet, totta vie, saavat aikaan
suuren muutoksen naisessa!"

Tämä oli selvää kevytmielisyyttä, ja Gavin etääntyi halveksien hänestä.

"Jollette tahdo kertoa minulle, kuka olette", sanoi Gavin katsahtaen
taakseen olkapäänsä ylitse, "niin sanokaa edes, mistä saitte viitan."

"Ei mitään jaarituksia", vastasi tyttö viitta käsivarrellaan. "Teidän
on ehdottomasti paras olla kyselemättä sitä asiaa, herra Dishart", hän
lisäsi heittäen viitan taas hartioilleen.

Tyttö seurasi hänen jäljessään aikoen pyrkiä pakoon pappilan
pohjoispuolisten ketojen poikki.

"Hyvästi", sanoi mustalainen ojentaen kätensä, "ellette aio ilmiantaa
minua."

"En minä ole poliisi", sanoi Gavin, mutta ei halunnut tarttua tytön
käteen.

"Totta kai me sitten eroamme ystävinä?" sanoi tyttö lempeästi.

"Emme", vastasi Gavin. "Toivon, etten enää koskaan näe kasvojanne."

"En voi sille mitään, etteivät kasvoni miellytä teitä", sanoi
mustalaistyttö arvokkaasti. Sitten hän lisäsi vähemmän arvokkaasti:
"Omillakin kasvoillanne on multatahra, pikku pastori, se jäi siitä
kokkareesta, jolla heititte kapteenia."

Lausuttuaan nämä sanat erojaisiksi tyttö sipsutteli hänen ohitseen,
eikä Gavin sallinut katseensa seurata häntä. Hänen mieltään ei nyt
pahoittanut multatahra kasvoissa eikä edes käsi, joka oli heittänyt
kokkareen. Se oli sana "pikku". Vaikka ei edes Margaret käsittänyt
sitä, oli Gavin kärsinyt lyhyydestään koko ikänsä. Oli ollut aikoja,
jolloin hän oli koettanut torjua tätä kalvavaa ajatusta mielestään.
Poikavuosinaan hän oli etsinyt parannusta antamalla isompien
tovereitten venyttää itseään. Pitkien miesten seurassa hän oli aina
itsetietoinen. Saarnatuolista hän katseli synkästi seurakuntalaisiaan
kysyessään heiltä, kuka luuli tosissaan voivansa lisätä kyynärän
pituuteensa. Seisoessaan takan matolla hän piti usein kantapäitään
tuliristikolla. Makuuhuoneessaan hän on seisonut jakkaralla ja
katsellut itseään kuvastimesta. Kerran hän kiinnitti korkeat kannat
kenkiinsä häveten pyytää Hendry Munnia tekemään sitä hänen puolestaan,
mutta tämä epärehellisyys pani hänet häpeämään, ja hän repi ne pois.
Senpä vuoksi mustalaistyttö oli pistänyt neulalla hänen ylpeyttään, ja
hän käveli synkkänä pappilaan.

Margaret oli akkunassaan odottaen näkevänsä hänet, ja Gavin huomasi
äitinsä, vaikka tämä ei nähnyt poikaansa. Gavin siirtyi keskelle tietä
heiluttaakseen kättään hänelle, kun äkkiä jonkinlainen heikkous saikin
hänet sen sijaan katselemaan kedoille päin. Mustalaistyttö näki hänet
ja nyökkäsi kiitokseksi siitä harrastuksesta, jota Gavin tunsi häntä
kohtaan, mutta pastori rypisti otsaansa ja oli tarkastelevinaan
taivaanlakea. Samassa hän huomasi tytön juoksevan takaisin hänen
luokseen.

"Kedon toisessa päässä on sotamiehiä", huudahti tyttö. "En voi päästä
pakoon sen kautta."

"Ei ole mitään muuta tietä", virkkoi Gavin.

"Ettekö auttaisi minua taas?" pyysi tyttö hartaasti. Hänen ei olisi
pitänyt sanoa "taas". Gavin pudisti päätään, mutta veti tytön
lähemmäksi pappilan aitaa, sillä hänen äitinsä oli yhä vielä näkyvissä.

"Miksi teette näin?" kysyi tyttö nopeasti ja katseli ympärilleen
nähdäkseen, ajettiinko häntä takaa. "Ahaa, nyt ymmärrän", hän sanoi
samalla, kun hänen katseensa osui akkunassa olevaan naiseen.

"Hän on äitini", sanoi Gavin, vaikka hänen ei olisi tarvinnut selittää
mitään, ellei halunnut mustalaisen tietävän, ettei hän ollut
naimisissa.

"Vain äitinne?"

"Vain! Sallikaa minun sanoa teille, että hän kenties kärsii enemmän
kuin te tämäniltaisesta käytöksestänne!"

"Kuinka se on mahdollista?"

"Jos joudutte kiinni, eikö silloin tule ilmi, että minä autoin teitä
pakenemaan?"

"Mutta tehän sanoitte, ettette auttanut."

"Kyllä minä avustin teitä", myönsi Gavin. "Hyvä Jumala! Mitä
sanoisivatkaan seurakuntalaiseni, jos he tietäisivät, että olen antanut
teidän päästä pakoon – vaimonani?"

Hän löi kädellään otsaansa, ja tytössä oli sen verran säädyllisyyttä,
että hän punastui.

"En pelkää ihmisten tuomiota", virkkoi Gavin katkerasti, "vaan
omaatuntoani. Ei, se ei ole totta. Pelkään ilmitulemista, mutta äitini
vuoksi. Ajatelkaa häntä, hän on onnellinen, koska hän uskoo minut
hyväksi ja vilpittömäksi. Hänellä on ollut koettelemuksia, joista
teillä ei ole tietoakaan, ja kun minä nyt vihdoin näytin voivani tehdä
jotakin hänen hyväkseen, niin te tuhoatte hänen onnensa. Teillä on
hänen elämänsä käsissänne."

Mustalaistyttö kääntyi selin häneen, ja hänen toinen jalkansa koputteli
ärtyisästi kuivaa maata. Sitten hän tapansa mukaan hetken lapsena loi
välähtelevän ja vihaisen katseen Gaviniin ja lähti nopeasti kävelemään.

"Minne menette?" huusi Gavin.

"Menen antautumaan. Teidän ei tarvitse olla peloissanne, minä pelastan
teidät pulasta."

Hänen äänensä ei värähtänytkään, ja hän puhui taakseen katsahtamatta.

"Seis!" huusi Gavin, mutta tyttö ei pysähtynyt ennenkuin toinen
kosketti kädellään hänen olkapäätään.

"Mitä haluatte?" kysyi tyttö.

"Miksi –" kuiskasi Gavin pyörällä päästään, "miksi – miksi ette
piiloudu pappilan puutarhaan? – Kukaan ei etsi teitä sieltä."

Mustalaistytön silmissä oli nyt vilpittömiä kyyneleitä.

"Te olette hyvä mies", hän sanoi, "pidän teistä."

"Älkää sanoko niin", huudahti Gavin kauhistuneena. "Puutarhassa on
kesäpenkki."

Sitten hän kiiruhti pois tytön luota ja riensi pappilaan edes
katsahtamatta taakseen nähdäkseen, noudattiko tyttö hänen neuvoaan.
Päästyään seinien sisäpuolelle hän paiskasi oven kiinni.

                           (Pikku pappi – The Little Minister.)
                                Suomentanut Aino Tuomikoski.

OSCAR WILDE.

Esirafaelilainen koulu oli suuressa määrässä myös ulkonaisen kauneuden
palvoja, viljellen erikoisella nautinnolla silloin uutta ja loistoisaa
väriasteikkoa, henkilöidensä tutkitusti ilmehikästä asenteilua,
sanojensa maalaavaa tehoa. Sitä lähellä ollut kuuluisa amerikkalainen
taiteilija Whistler tahtoi irroittaa värit luonnon yhteydestä ja
sommitella niiden omaan voimaan perustuvat sinfoniat. Swinburnen sana-
ja runomittamusiikki osoittaa myös herkistymistä taiteen
ilmaisumuotoihin päin, samalla kuin esirafaelilaisen koulun todellinen
voima, sen puhdas sielullinen hartaus, häipyy pois. Siveellisen
kauneuden sijaan astuu salaperäinen, romanttinen, viettelevä synnin
kauneus, muotojen, värien, tunnelmien valheleikki, kannattajinaan
tarkoitukseton älykeikailu ja hienostunut, sairaalloinen aistillisuus:
syntyy Oscar Wilden ja hänen ryhmänsä edustama yliesteettinen
dekadenttisuunta, joka ei ole muuta kuin aistinautintojen tulkitsemista
terävin äly- ja esteettisesti ylihioutunein keinoin. Älyniekka
Sheridan, keikarit Disraeli ja Bulwer-Lytton ovat ikäänkuin yhtyneet ja
syntyneet uudelleen Oscar Wildena, joka hienona dandynä hetkeksi hurmaa
rikkauden ja nautintojen väsyttämät Lontoon salongit, mutta luhistuu
lopuksi traagillisesti oman harhautuneen viettielämänsä uhrina. Oscar
O'Flahertie Wilde (1856-1900) oli kotoisin Irlannista, sekä lääkärinä
että muinaistutkijana tunnetun sir William Wilden nuorempi poika (äiti
Jane Elgee oli kirjailijatar), sai yliopistokasvatuksensa Dublinissa ja
Oxfordissa, jossa jo omistautui ylihienon esteettisyyden palvontaan, ja
julkaisi esikoisteoksensa Runoja (Poems) 1881. Siinä on kaikusäveliä
vuosisadan useimmilta huomattavammilta runoilijoilta, tunnelmia
Rossettista ja esirafaelilaisesta katolisuudesta Swinburneen ja
Baudelaire'iin saakka, impressionistisen maalaussuunnan muuttamista
sanataiteeksi, vaikutusta Whistlerin värisinfonioista. Tämä
impressionistinen suunta, vaikutelmien ilmaiseminen sekä
aistimuksellisesti: värinä, valona ja kaikuna, että sielullisesti:
tunnelmana, on vallitsevana hänen runoissaan Hempukkakoti (The
Harlot's House, 1885), Keltainen sinfonia (A Symphony in Yellow,
1889) ym. 1882 hän teki matkan Yhdysvaltoihin, jossa John Ruskinin
ja Walter Paterin oppilaana esitelmöitsi "Englannin taiteen
renessanssista". 1884 hän meni naimisiin Constance Mary Lloydin kanssa.
Rokokooromanttinen satukokoelma Onnellinen prinssi ja muita tarinoita
(The Happy Prince and other stories, suomennettu) ilmestyi 1888, ja
1890 romaani Dorian Grayn muotokuva (The Picture of Dorian Gray,
suomennettu), jossa aistillisuus, rikollisuus, älyleikittely ja taide
yhtyvät loistavanväriseksi, sairaalloiseksi, yliluonnollisen
kammottavaksi ja samalla varoittavaksi lontoolaisen
ylimystörappeutuneisuuden elämänkuvaksi. Teoksen kyynillistä elämän ja
taiteen filosofiaa, jota siinä lausuilee hirtehisen älykkäästi lordi
Henry Wotton, Wilde esitti tähän aikaan erikoisissa kirjoitelmissakin
(Kynä, lyijykynä ja myrkky – Pen, Pencil and Poison, 1887, Valheen
rappio – The Decay of Lying, ja Arvostelija taiteilijana – The
Critic as Artist, 1890, Aikomuksia – Intentions, 1891, ym.). Toinen
satukokoelma Granaattiomenain talo (The House of Pomegranates)
ilmestyi 1891. Seuraavana vuonna Wilde aloitti kuuluisat älykomediansa:
Lady Windermeren viuhka (L. W's Fan, 1892), esitetty suomeksi),
Vähäpätöinen nainen (A Woman of No Importance, 1893),
Ihanneaviomies (An Ideal Husband) ja Tosissaanolon tärkeys (The
Importance of being Earnest, molemmat 1895), joissa kannattavana
voimana on oikeastaan lordi Wottonin kaltaisten elähtäneiden ylimysten
ensi kuulemalta terävältä tuntuva, mutta itsessään syvemmästä
aatesisällyksestä aivan tyhjä dialogi, ja joihin naisosat tuovat niiden
ainoan tosielämästä kertovan puolen. 1893 Wilde julkaisi (ranskaksi)
yksinäytöksisen, joka säikeessään villiä, outoa intohimoa väreilevän
yö- ja kuutamomaalauksen Salome (esitetty suomeksi) ja 1897
ranskalaiseen symbolistiseen suuntaan kirjoitetun runoelman Sphinx.
Tällävälin oli hänen elämänsä suuri luhistuminen jo tapahtunut:
1895 hänet tuomitaan homoseksuaalirikoksesta kahdeksi vuodeksi
kuritushuoneeseen. Sieltä hän pääsee toukokuussa 1897, pakenee
Ranskaan, asuu Parisissa Sebastian Melmothin nimellä, ystävänä
Dreyfus-jutusta tunnettu majuri Esterhazy, kykenemättömänä hankkimaan
itselleen sovitusta tai hyvitystä, kääntyy katoliseen uskoon, ja kuolee
1900. Vankilassa kirjoitettu tunnustus, ja katumuskirjoitus De
Profundis (julkaistu 1905) ja sieltä päästyä sepitetty järkyttävä
Ballaadi Readingin vankilasta (The Ballad of Reading Gaol, 1898)
osoittavat kuitenkin hänessä tapahtuneen suuren muutoksen ja hänen
runoilijakykynsä pysyneen heikentymättömänä. Estetiikalleen hän oli
edelleen uskollinen: De Profundis kirjoituksen esipuheessa hän sanoo:
"Taiteilijalle ilmaisumuoto on korkein ja ainoa elämänmuoto. Ilmaisun
kautta me elämme." Wilden "kaunosieluisuus" rajoittui Englannissa
suhteellisesti pieneen piiriin. Mannermaalla se on vaikuttanut
lumoavasti varsinkin nuoriin taideintoilijoihin, jotka ovat herkkiä
värikylläiselle, hehkuvan koristeelliselle, intohimoiselle
romantiikalle.

BALLAADI READINGIN VANKILASTA.

I

BALLAADI READINGIN VANKILASTA.

    I

    Veren-, viininpunaista takkiaan
    hän ei kantanut kera vyön –
    mutta verta ja viiniä käsissään
    hänet tavattiin jälkeen työn
    luota rakkaansa, jonka vuoteeseen
    hän murhas helmassa yön –.

    Nyt harmaissa vanginvaatteissaan
    hänet linnan pihalla näin,
    kävi krikettilakki päässään hän
    niin huoleti mielestäin,
    mutta koskaan en nähnyt kenenkään
    niin janoovan päivää päin.

    Ei koskaan katse kohonnut lie
    niin himoiten päivää kohti,
    päin sinistä viirua, taivaaksi
    jota vangit sanoa tohti,
    jota vasten purjeet auringon
    ja hopeapilvet hohti.

    Minä toista kehää laahustin
    myös harteilla tuskan ies
    ja mietin: mitähän rikkonut
    olet sinäkin, Herra ties!
    Joku silloin takaa kuiskasi:
    "Pian hirressä riippuu mies".

    Kies auta! Muurit ees ja taas
    mun silmissäni läikkyi,
    kuin teräslakki liekehtäin
    nyt taivas yllä väikkyi,
    ja omat tuskat katkerat
    pois sielustani säikkyi.

    Nyt tiesin, miksi kulkeissaan
    mies ain on rauhaton,
    miks silmin kuumeisin ikävöi
    hän puoleen auringon:
    mies rakkaansa on surmannut,
    siks itse hän kuoleva on.

    Sillä rakkaimpansa surmaa mies
    jok' ainoa päällä maan,
    joku sanoin kavalin tekee sen,
    joku myrkkyä katseessaan,
    sen pelkuri tekee suudelmin,
    mies uljas miekallaan.

    Joku surmaa aikaan nuoruuden,
    joku vanhuutensa harmaan,
    joku surmaa himosta suunniltaan
    kädet kiertäin kaulaan armaan –
    mut kivuttomimman kuoleman
    suo kirkas puukko varmaan.

    Joku raivossa liian rakkauden,
    joku, jonk' ei rakkaus riitä,
    joku itkien murhan suorittaa,
    joku heltymättä siitä:
    niin rakkaansa surmaa joka mies,
    mut ei jokainen kuole siitä.

    Sillä pyövelin käsiin henkeään
    ei jokainen silti heitä,
    ei nuora kuristu kurkkuhun,
    ei liina kasvoja peitä,
    jalat eivät lävitse lattian
    pois suistu tyhjyyden teitä.

    Öin päivin vieressä jokaisen
    mies vait ei vartioi,
    niin tarkaten, kun rukoilee
    hän taikka vaikeroi,
    ett' ilman kättä pyövelin
    ei vanki kuolla voi.

    Ei kauhuissansa jokainen
    yön hälvetessä nää,
    miten sheriffi synkkäkatseinen
    sekä pappi harmaapää
    ja kuvernööri mustissaan
    hänet unessa yllättää.

    Ei kuolinpukua ylleen hän
    vedä kiireesti ja vaivoin,
    kun lääkäri häntä tarkastaa
    niin kylmin silmin ja aivoin,
    ja kellon vieno tikitys soi
    kuin vasaraniskut raivoin.

    Hän ei tunne janoa kurkussaan,
    joka niinkuin hiekka palaa,
    siks kunnes pyöveli kintaineen
    myös sisälle hiipii salaa
    ja kuristain kolmella hihnallaan
    janon sammuttaa jo halaa.

    Hän ei kuule kuinka rukoillen
    joku hautalukuja tavaa,
    eikä nää, – kun tuskin elääkään,
    vaikka vielä silmänsä avaa –
    hän omaa mustaa kirstuaan,
    jo ruumista odottavaa.

    Ei nää hän kautta ristikon,
    miten päivä sarastaa,
    ei rukoile huulin turtunein
    pois tuskaa polttavaa,
    ei väristen tunne poskellaan
    hän Kaifaansuudelmaa.


    II

    Kuus viikkoa kaartin ratsumies
    kävi vanginpuvussa näin,
    oli krikettilakki päässään hän
    niin huoleton mielestäin,
    mutta koskaan en nähnyt kenenkään
    niin janoovan päivää päin.

    Ei kohoa katse milloinkaan
    niin himoiten päivää kohti,
    päin sinistä viirua, taivaaksi
    jota vangit sanoa tohti,
    jonk' ohitse pilvenhattarain
    tie hopeanhimmeä johti.

    Hän ei käsiä väännellyt kuin muut,
    joit' ohjas usko parhain
    epätoivon syvyydestäkin
    yhä puoleen toivon harhain:
    vain ilmaa ja säteitä auringon
    hän hengitti aamuvarhain.

    Hänen tuskiansa ilmaissut
    ei kyynel, ei ilme mikään:
    hän ilmaa joi kuin lieventäis
    se tuskaa hetkeksikään,
    suin janoisin säteitä auringon
    hän joi kuin viiniä ikään.

    Ja meiltä toisilta unohtui,
    kun katselimme tätä,
    omat synnit mieltä raastavat,
    oman sielun piina ja hätä,
    ja jokainen katsoi ihmeissään
    vain miestä hirtettävätä.

    Niin outoa nähdä olikin
    hänen käyntinsä huoleton,
    niin outoa nähdä, kun ikävöi
    hän puoleen auringon;
    eik' uskonut ois, että sama mies
    pian hirsipuussa on.

           *   *   *

    Niin kaunis puu on tammi, kun
    se keväällä viheriöi:
    mutta hirveä puu on hirsipuu,
    sen juuret toukka söi;
    kun kuolemaan mies tuomitaan,
    se silloin hedelmöi.

    Yhä ylemmäs vain halu kuolevain
    päin taivaanpieltä ois:
    mut kaipuussaan ken noustakaan
    ylös hirttolavalle vois,
    läpi silmukan vielä silmäten
    päin taivasta kauas pois.

    Niin ihana, oi! kun viulut soi,
    on karkelo kevään mailla,
    sävel huilun tai sävel luutun sai
    myös tanssihin huolta vailla:
    mut ei suloista lie, kun tuulet vie
    jalat tanhuun lastujen lailla.

           *   *   *

    Kun näimme hänet päivittäin
    niin mielet painuivat lamaan,
    ja jokainen mietti, voisko hän
    myös joutua paikkaan samaan.
    Kuka tietää, vaikka oma tie
    veis helvetin pätsiin hamaan?

    Mut erään kerran tullut ei
    mies joukkoon toisien.
    Oli silloin eteen tuomarein
    hänet viety, mä tiesin sen,
    ja sen jälkeen päällä ihanan maan
    minä häntä tavannut en.

    Me olimme niinkuin myrskyss' on
    kaks kadotuksen laivaa,
    jotka vaihtamatta sanaakaan
    ohi toisensa tietä raivaa:
    emme tavanneet aikaan pyhän yön
    vaan keskellä päivän vaivaa.

    Samat muurit meitä saarsivat,
    salas meidät äänetön hauta:
    kaks miestä ihmisten hylkäämää,
    joit' enää taivas ei auta:
    ja palkaksi kummankin syntien
    oli taottu kahlerauta.


    III

    Kovat seinät ja muurit korkeat
    niin armotta syliinsä sulki,
    ja kautta rautaisen ristikon
    kohos tuskanhuokaus julki;
    mut miestä vartijat ympäröi,
    jos istui hän taikka kulki.

    He vartioivat päivin, öin
    nyt miestä teilattavaa,
    niin tarkaten, kun itkee hän
    tai rukousta tavaa,
    ett' ei hän surmais itseään
    ja välttäis hirttolavaa.

    On kuvernööri ankara
    ja luja puolesta lain,
    taas lääkärin mielestä kuolema
    on luonnon vaatimus vain,
    ja kahdesti päivässä pappi käy
    hänen luonaan lohduttain.

    Kaks piippua polttaa päivin hän,
    kaks kannua olutta juo,
    hän on tyyni, eikä sielussaan
    hän pelolle sijaa suo;
    hän sanoo vain, että pyöveli
    ilon suuren kohta tuo.

    Mutta miks hän on niin kummallinen,
    ei kukaan kysyä saata:
    sillä vartijanvirkaan ryhtyneen
    on pakko itsensä taata,
    hänen täytyy kasvonsa jähmettää
    ja puhumasta laata.

    Jos lohdutella tahtoiskin
    ja tuntis liikutusta,
    mitä siellä, kolossa murhaajain,
    olis apua huokailusta?
    Ei sanaa löytyis, josta sais
    viel' armon sielu musta.

           *   *   *

    Yhä eteenpäin teit' ympyräin
    jonot kiersivät alinomaa.
    Sama loputon tie vain eespäin vie
    tätä kaartia saatanan omaa;
    päin ajelluin ja särkevin luin
    se olikin tanhua somaa!

    Me tervaköyttä revimme
    käsin vertynein ja kipein,
    ovet, seinät, lattiat puhtaiksi
    piti hangata harjoin ja lipein,
    joka nurkan ja ristikon pestäkseen
    sai heilua ottein ripein.

    Me kiviä mursimme ahkeraan
    ja väänsimme vintilöitä,
    me veisasimme virsiä,
    me teimme myllyssä töitä;
    mut kauhu luona jokaisen
    pian vietti pitkiä öitä.

    Se hiipi koppiin jokaisen
    ja uhkas kitaansa niellä.
    Osan unhoitimme jo katkeran
    joka vartos erästä siellä –
    mut kerran, pihalta palaten,
    avohaudan näimme tiellä.

    Maan kita keltaisna ammottain
    oli nälässä lihan ja luun,
    maan multa verta huutaen
    avas kuivan, janoisen suun;
    nyt tiesimme, että aamull' on
    joku saaliina hirsipuun.

    Sen illan sielua jokaisen
    raju kuolemankammo riipi.
    Yön hämärtäessä hirttomies
    siellä säkkeinensä hiipi.
    Ja yöksi ylle vankilan
    levis hirveä, musta siipi.

           *   *   *

    Sinä yönä tyhjät käytävät
    niin kauhistavasti eli,
    kun pitkin seiniä, lattiaa
    kävi kummitusten peli,
    ja kasvot liidunvalkeat
    läpi ristikon kurkisteli.

    Hän nukkui niinkuin uneksinut
    ois suven nurmikoista,
    ja vartijat häntä katsoissaan
    ei tajuta voineet moista,
    miks hirttohetken läheisyys
    ei häneltä unta poista.

    Mut unta ei saa, ken itkisi,
    jos riittäis kyyneleitä.
    Niin kammottava pimeys
    piti valveilla ryöväreitä,
    ja toisen miehen rikkomus
    myös viilsi kaikkia meitä.

           *   *   *

    Niin, hirveätä tuntea
    on yllään toisen syy!
    Käy synnintunto sydämeen
    kuin myrkkyhampain kyy,
    kuin lyijypisarat polttavat
    nyt poskille jähmettyy.

    Ja vartijat kautta luukkujen
    kun koppeihin katseen loivat,
    nyt nähdä saivat väristen
    miten rukoillen vaikeroivat
    samat miehet, jotka ennemmin
    rukouksille ilkamoivat.

    Kuin arkun äärelle polvistuin
    me valvoimme aamuun asti,
    sysimusta vaippa sydänyön
    lepäs yllä raskahasti,
    ja tuskan etikka katkera
    se huuliamme kasti.

           *   *   *

    Kukon laulu soi, mut aamunkoi
    ei koskaan nousevan näy;
    yön varjot vain yli rukoilijain
    käsin ahnain kyyristäy,
    pahat henget nää nyt piirittää
    ja noitatanssiin käy.

    Kovin maltiton sen tahti on,
    kovin kiihkeä sen lento;
    käy pilkaksi kuun ne kisailuun,
    joka kaarre on siro ja hento,
    ei lepoa suo, vaan kauhun tuo
    tää joukko julma ja vento.

    Nyt käsikkäin ne ryntää päin
    taas etähämmäs liukuin,
    nyt askelin taas tulisin
    kuin tahtiin rummun ja tiukuin;
    kuin tuuli hiekall' aavikon
    ne karkeloivat siukuin.

    Nyt kaavuissaan ne tepastamaan
    käy nostain jalkaterää:
    jono haamujen niin tanhuten
    ohi viistää yhtäperää;
    nyt laulu soi ja vaikeroi,
    niin että kuolleet herää.

    "Uhuu", ne huus, "maa suuri on,
    mut kahleet armottomat!
    On arvanheitto hupaisaa,
    on arpanappulat somat,
    mut synnin kanssa pelaten
    pian ollaan turmion omat."

    Mut hulmahtain ei ilma vain
    noin ollut aiheena pelon,
    sillä joka mies sai, Herra Kies!
    pian kauhuksensa selon,
    että lihaa ja luuta ne olivat,
    oli hirviöt saaneet elon.

    Yhä kiihtyen kisa haamujen
    niin taukoomatta kesti;
    ne syöksi päin meit' ärsyttäin
    ja hymyten kummallisesti,
    ne ympäröi ja kauhuin löi,
    unen uupuneilta esti.

    Jo heräs tuuli voihkien,
    vaikk' yhä pimeys peitti;
    varis aavistusta tulvillaan
    yön musta lukinseitti,
    ja jokainen puoleen ikkunan
    epätoivoisen katseen heitti.

    Niin takana kosteiden muurien
    valittain tuuli heräs;
    mut aika liikkui hiljalleen
    kuin kylmä, uhkaava teräs.
    Oi ulvova tuuli! mitkä syyt
    tään taakan harteille keräs?

    Mut vasten valkoista seinämää
    näin vihdoin himmeän valon,
    sen keskellä mustan ristikon
    näin merkkinä päivänsalon,
    nyt tiesin jossakin roihuavan
    verenpunaisen auringonpalon.

    Jo kuudelta sellit siivottiin,
    oli hiljaista tunnin päästä,
    kävi viuhe viimojen kuitenkin
    kuin muurit ois olleet jäästä;
    niin kuoleman herra sisään käy
    eik' uhriansa hän säästä.

    Lumivalkeella ratsulla tullut ei
    hän purppuraviitta yllä:
    vain hirttolava ja köysi näät
    oli hälle tarpeeksi kyllä,
    mut pimeän portit aukaisee
    hän yhdellä nykäisyllä.

    Oli niinkuin yössä tarponeet
    me olisimme suota:
    ei tuskaansa näytä yksikään,
    ei rukouksiin luota,
    on kuollut toivo jokaisen,
    ei kukaan mitään vuota.

    On julma ihmisten oikeus,
    se kulkee suorinta rataa,
    se vahvat murskaa, heikot lyö,
    sen jäljistä verta sataa,
    niin luonnoton isänmurhaaja
    yli kaiken säälittä mataa!

    Me varroimme kahdeksanlyöntiä,
    janon polttaissa kieltä ja kaulaa:
    kun kello kahdeksan kertaa lyö,
    se kuolinvirttä laulaa,
    sinä hetkenä kohtalo käsissään
    kiristää hirttopaulaa.

    Me vartosimme kahdeksaa,
    oli siitä ainoa huoli;
    kuin kivettynyt oli joka mies,
    joka kuiskaus alkuunsa kuoli,
    mut sydän jokaisen rinnassa löi
    kuin rumpua mielipuoli.

    Mut äkkiä linnankello löi
    kuin lauennut olis jousi,
    sen ääni viiltäin, vihloen
    kautt' avaruuden sousi,
    epätoivon turha valitus
    myös alta muurien nousi.

    Kuin unessa selvään nähdä voi
    pedot hirvittävän tarun,
    niin näimme hirren mustuneen
    ja siinä rasvatun narun
    ja kuulimme sanat viimeiset
    ja vihlovan tuskanparun.

    Hänen kärsimyksensä hirmuisen,
    joka pusertui huutohon,
    koin kauhuna omassa sielussain,
    olin melkein tiedoton –
    ken elää monta elämää,
    hänen monesti kuoltava on.


    IV

    Ei hirttopäivänä milloinkaan
    ole jumalanpalvelusta;
    sydän kappalaisen sairas on,
    hänen mielensä liian musta,
    ja silmät painaa puoleen maan
    hän salaten liikutusta.

    Niin istuimme, kunnes kello soi
    vähän ennen päivällistä,
    kilis käytävällä avaimet,
    ovet aukes telkimistä,
    ja rautaportaita laskeutuin
    ulos pääsimme helvetistä.

    Ulos Jumalan ilmaan kirkkaaseen
    taas astuimme jäljekkäin,
    mut tuhkanharmaiksi muuttuneen
    ma jokaisen kasvot näin,
    ja katseet murheensynkeät
    nous janoten päivää päin.

    Maan puoleen päänsä painaen
    moni tuntui tietävän,
    ett' itse paremmin ansainnut
    olis kuoleman hirveän:
    he surmanneet oli kuolleen,
    vaan elävän olennon hän.

    Ken synnintyönsä uudistaa,
    luut nostaa mullan alta
    ja käärinliinat saastaiset
    pois riisuu vainajalta,
    – mut turhaan arvet vuotavat,
    on turhaa väkivalta.

           *   *   *

    Kuin sirkusklovnit puvuissaan
    ja merkein kummallisin,
    me laahustimme ympyrää,
    joka teistä on kaikkein pisin;
    me kiersimme vaieten ympyrää,
    oli mykkä jokaisen sisin.

    Me vaiti kiersimme ympyrää,
    yön kauhut jokainen muisti,
    se muisto mielet paatuneet
    yli tyhjyyden partaan suisti,
    oli sielut tuskasta turtuneet,
    ja kauhu mieliä puisti.

           *   *   *

    Yhä vartijat eestaas kulkivat
    kuin paimenet lauman myötä,
    pyhäpukua uutta he kantoivat
    ja kirkassolkista vyötä,
    mut päättäen kalkista anturain
    oli heillä ollut jo työtä.

    Sen paikan, jossa haudan näin,
    vain tumma läiskä nyt näytti,
    maan nielun äsken ammottavan
    nyt sora ja multa täytti;
    myös palavaa kalkkia siellä näin:
    sitä mies nyt verhona käytti.

    Ei moista viittaa konsanaan
    maan päällä ykskään halaa:
    hänet poveen vankilan pihamaan
    maa kylmä syvälle salaa,
    hän lepää kahleet jaloissaan,
    hänen viittansa tulessa palaa!

    Niin palava kalkki vitkalleen
    syö hänestä luut ja lihan,
    se vuoroin lihaa ja luuta syö,
    kunis kaikki on lopussa ihan,
    mut sydäntä kaikkein kauimmin
    se polttaa vallassa vihan.

           *   *   *

    Ei kolmeen vuoteen viheriöi
    maa, jonka he paljaaksi puivat,
    niin kauan lähteet kirotun maan
    on hedelmättömät, kuivat;
    maan syyttävän silmän nähdä voi
    vain pilvet ylhäällä uivat.

    Niin luullaan, että kukkaset
    ei kestä murhaajan unta.
    Se on valhe! Luoja lempeä on
    ja kaunis on luomakunta;
    yli haudan tahtois siroittaa
    vain ruusut verta ja lunta.

    Punaruusut suusta puhkeaa
    ja valkoiset sydämestä;
    hänen laillaan kenties monikaan
    ei Luojan katsetta kestä,
    kenties voi Kristus armossaan
    hänet synnistä puhtaaksi pestä.

    Ei punaruusut, ei valkeat
    kuki siellä kostein juurin;
    kivenliuskat harmaat kasvavat
    vain takana linnanmuurin:
    ne siellä kukkivat lohduttain,
    kun epätoivo on suurin.

    Terälehdet ruusujen hehkuvain
    ei peitä mustaa santaa,
    sitä paikkaa, joka meillekin
    tään todistuksen antaa:
    Hän, Kristus, eestä kaikkien
    sai ristinpuuta kantaa.

    Mut vaikkei nytkään siivistään
    maan tomua voi hän laasta,
    ja vaikkei kahleet jaloissaan
    voi sielu nousta maasta,
    vaan itkee, siks että yllä on
    maan siunaamattoman saasta,

    niin rauhass' on mies onneton,
    ei tunne hän tuskia, joita
    me kärsimme aina hulluuteen,
    pelonväristys hänt' ei voita;
    sillä maassa, jonne pääsi hän,
    ei kuu eikä päivä koita.

    Kuin elukka hirressä kuoli mies,
    jota Jumala armahtakoon!
    Ei messuja saanut hän sielulleen,
    joka pyrki ruumista pakoon,
    ei kellot soineet silloin kun
    hänet lyötiin mullan rakoon.

    Hänen ruumiinsa paljaaksi riisutun
    he kärpästen ruuaksi jätti,
    hänen lasittuneita silmiään
    he kilvan ilkkui ja sätti,
    ja rähisten, naurain kerättiin
    hänen yltään jokainen rätti.

    Ei pappi haudalla rukoile –
    hän säikkyy saastaista verta;
    ei ristinmerkkiä oppaaksi saa
    mies keskellä kuolemanmerta,
    vaikk' on hän niitä, joiden vuoks
    myös Kristus kuoli kerta.

    Näin hyvä on; pois pääsi hän,
    on hällä rauhaa ja seestä,
    ja toisten kurjain kyynelet
    nyt vuotaa vainaan eestä,
    ne vuotaa säälinmaljasta
    jo ammoin särkyneestä.


    V

    En tiennyt, onko oikeat
    vai väärät ihmisten lait,
    vain että muurit vahvat on,
    sen tunnustimme vait,
    myös että päivä olla voi
    kuin vuosi pisin kait.

    Tään tiesin vain: laki jokainen,
    jonka miehelle sääti mies,
    ens veljenmurhan jälkehen,
    kun leimahti vihanlies,
    jyvät olkien mukana hyljäten
    vain akanat säästää ties.

    Sen tiesin myös – ja jokainen
    vois tietää tuskien hinnan:
    että häpeästä muurit on
    jok' ikisen vankilinnan,
    ja Kristus kärsis nähdessään
    näin silvotuks veljeinsä rinnan.

    He kahlein kytkevät ihanan kuun,
    sokoks auringon tehden hyvän;
    niin tarkoin myös he salaavat
    tämän helvetinkuilun syvän,
    ett' ei nää Poika Ihmisen
    alas mitään kätkeytyvän.

    Joka konnantyö kuin myrkky syö
    ja puhtaimmankin likaa,
    hyvän tähteetkin siellä miehest' on
    pois ruoskittu tuotapikaa;
    ken tuskien portista sisään käy
    ei vältä sielunsa vikaa.

    Yöt päivät siellä itkee laps
    näläntuskain hiuduttamana,
    vain ruoska heikoille lohdun suo,
    ja vanhoille pilkkasana,
    moni hulluksi tullen raivoaa
    suupielessä hirveä mana.

    Ylen ahdas sekä tunkkainen
    oli jokainen vankikoppi,
    vain saastaa huokui ja kuolemaa
    jok' ainoa nurkka ja soppi;
    ja sen koneen hyvettä murskaamaan
    oli keksinyt ihmisten oppi.

    Vesi suolantahmea, saastainen
    meni vaivoin kurkusta alas,
    oli karvas ja liidunsekainen
    jok' ainoa leipäpalas,
    pois kaikoten unetar pitkin öin
    myös tuskaa lisätä halas.

    Vähät välitti kukaan, vaikka ois
    hän syönyt ja juonut tuhkaa,
    näät varmasti vaikka vitkalleen
    yö jokainen loppuas uhkaa:
    kivi jokainen päivin kantamas
    öin lisää rinnalles ruhkaa.

    Oli jokaisen sielu synkeä
    kuin musta, samea lampi,
    repi jokainen köyttä pätsissään
    ja kädessä kieppui kampi,
    mut kellojen ääntäkin hiljaisuus
    oli paljon kammottavampi.

    Siell' ihmisääni milloinkaan
    ei lempeästi soi:
    vain silmät säälimättömät
    oven takana vartioi,
    ja vitkaan sielun ruumiineen
    niin raiskaa ruoste, koi.

    Niin hyljättynä, yksinään
    mies raudoissa lahoten hajoo;
    joku raivoo, joku itkee vain,
    joku tylsyyteen taas vajoo,
    mut kivenkin sydän murtuu, jos
    hyvä Jumala siihen kajoo.

    Sydän jokainen, joka murtunut
    on kauhuissa vankilan,
    lipas särkynyt on, joka Herralle
    tuo aarteensa kimaltavan
    ja täyttää tuoksuin suloisin
    talon spitaalin saastuttaman.

    Ah, autuas, kenen sydän näin
    hänet armon lähteille vie;
    ei muuten syntisen pelastus
    myös mahdollista lie:
    vain kautta särjetyn sydämen
    käy Vapahtajamme tie.

           *   *   *

    Nyt purppurakurkuin paisunein
    ja jäykin silmin hän makaa
    ja vartoo Häntä, ken hyvyyttään
    vain nöyrtyneille jakaa,
    ken ryövärin vei taivaaseen
    ja hällekin armon takaa.

    Punaviittainen tuomari hälle soi
    noin kolmen viikon verran
    viel' aikaa, jotta sovittais
    hän syntinsä edessä Herran
    ja huuhtois veren kädestään,
    joka puukkoa puristi kerran.

    Niin huuhteli verikyynelin
    hän kättä, mi pusersi veistä:
    vain verestä veri puhdistuu
    ja kuumista kyyneleistä;
    nyt paasi, jonka tahras Kain,
    voi Kristuksen merkkinä seistä.


    VI

    Pihassa Readingin vankilan
    on nimetön, hyljätty hauta,
    on siihen kuopattu kurja mies,
    joka tapettiin niinkuin nauta,
    hänen ruumistansa liekit syö
    ja nilkkoja kahlerauta.

    Kunis kerran päivä saapunut
    on Herran tuomion,
    hän lepää, eikä haudallaan
    soi valitus lohduton:
    hän rakkaimpansa surmas näät,
    siks itsekin kuollut on.

    Sillä rakkaansa surmaa joka mies,
    jok'ainoa päällä maan,
    joku sanoin kavalin tekee sen,
    joku myrkkyä katseessaan,
    sen pelkuri tekee suudelmin,
    mies uljas miekallaan!

                 Suomentanut Yrjö Jylhä.

GEORGE BERNARD SHAW.

Kukaan kirjailija ei synny orpona, ja niinpä on etsittävä isä George
Bernard Shaw'llekin. Se on ilmeisesti Samuel Butler: Shaw'n halveksiva
asenne ei vain uskonnollista vaan myös tieteellistä oikeaoppisuutta
kohtaan, hänen käsityksensä terveydestä avioliittoonmenon ensimmäisenä
edellytyksenä, vanhempien arvovallan vähäksyminen, halu lausua
ajatuksensa kärjekkäinä mietelminä – epigrammeina ja paradokseina –
ja kyky kirjoittaa terävästi ja hyvin varsinkin epämiellyttävistä
näkökannoista – kaikessa tässä on Butler Shaw'n edeltäjä. Lisätkäämme
tähän vielä Shaw'n englantilais-irlantilainen syntyperä, "vakava ja
pysyvä käsitys rahan merkityksestä", kuten hän itse on sanonut,
häikäilemättömyys jalossa itsensä tunnetuksi tekemisen taidossa, sarja
taloudellisiin tosiasioihin pyrkiviä utilitaristis-sosialistisia
aatteita, erikoinen usko siihen, että juuri hänellä on "normaali
silmä", jolla hän toteaa kaikessa vallitsevat syvimmät siveelliset
lait, häivähdys Wagneria ja Ibseniä, ja synnynnäisesti repivä,
bolshevistinen luonteenlaatu, niin saamme jonkinmoisen kuvan tämän
maailmankuulun älyniekan henkisestä rakenteesta. Shaw on syntyisin
(1856) Dublinista, protestanttisesta perheestä, ollen siis yksi niistä
monista englantilais-irlantilaisista (Swift, Steele, Sterne, Goldsmith,
Sheridan, Moore, Wilde ym.), jotka ovat rikastuttaneet Englannin
kulttuuria. Vaillinaisen koulunkäynnin jälkeen hän tuli 15-vuotiaana
konttorialalle, aloittaen sen ohessa hajanaisella lukemisella
"kasvatuksensa". Äitinsä harjoittaessa musiikkia hän perehtyi musiikin
teoriaan, opettelematta kuitenkaan käytännölliseksi musiikkimieheksi.
Metodistien pitkissä jumalanpalveluksissa jo lapsena syntynyt
vastenmielisyys uskontoa kohtaan ilmeni varhain, mm. hyökkäyksenä
herätyssaarnaajia Moodya ja Sankeyta vastaan. 20-vuotiaana (1876) hän
muutti äitinsä kanssa Lontooseen, eläen siellä ensimmäiset yhdeksän
vuotta hänen turvissaan, lukien, sivistäen itseään, ollen jäsenenä
radikaalisissa ja sosialistisissa yhdistyksissä, ja kirjoitellen
epäkypsiä romaaneja, joista neljä pääsi ilmestymäänkin. Tuloksena hänen
itsekasvatuksestaan oli se, että hän on etevä harrastelija hyvin
monilla aloilla, järkkymättömällä itsevarmuudella väittäen osuvansa
ytimeen niillä kaikilla. Tästä oli seurauksena, että hän menestyi
erinomaisesti sanomalehtimiehenä: 1885-98 hän työskenteli eri lehdissä
katsauksien kirjoittajana, taide-, musiikki-, ja teatteriarvostelijana.
Viimemainitussa ominaisuudessaan hän teki parhaansa siistiäkseen
Lontoon näyttämöt kaikesta sentimentaalisuudesta, jopa
Shakespearestakin, ja raivatakseen tietä Ibsenin dramatiikalle. Hänen
kirjoitelmansa näytelmätaiteesta kootut ja julkaistut nimellä
Mielipiteitä ja esseitä draamasta – Dramatic Opinions and Essays,
1906), sekä tutkielmat Ibsenin olemus (The Quintessence of Ibsen,
1891) ja Täydellinen wagnerilainen (The Perfect Wagnerite, 1898) ovat
muistoja Shaw'n tältä kaudelta. Tällä välin hän oli kuulunut erittäin
toimeliaana jäsenenä sosialistiseen Fabian-seuraan, käyden läpi eri
radikaalisuusasteet ja järkiytyen vähitellen kannalle, jonka
sosialistisuus ei ole ollut enää myöhemmin täsmällisesti
määriteltävissä. Viime näytteensä tässä suhteessa on Shaw antanut
sosialisteja ivaavassa Omenakärryt (The Apple Cart) nimisessä
näytelmässään ja bolshevismia ihailevissa lausunnoissaan
(Venäjänmatkalla 1931). Kun sitten J.T. Grein perusti Lontooseen ns.
Riippumattoman teatterin ja tarvitsi sen mukaisia näytelmiä, muuttui
Shaw kriitikosta kirjailijaksi: hänen ensimmäinen näytelmänsä Lesken
talot (The Widower's Houses, esitetty 1892) on kirjoitettu sitä
varten; sen sisältönä on vanha totuus: pecunia non olet – raha ei
haise. Seuraava oli yhtä vähäpätöinen: Ihailija (The Philanderer,
kirjoitettu 1893), Ibsen-palvonnan satiirinen esitys. Vasta kolmas,
prostitutiota käsittelevä yhteiskuntasatiiri Mrs. Warrenin ammatti
(Mrs. W's Profession, kirjoitettu 1894, esitetty mm. Suomessa) tuotti
rohkeudellaan ja siksi, että sensori kielsi sen esittämisen, Shaw'lle
suurempaa mainetta. Sovinnaisesta sotilasuljuudesta pilaa tekevä Aseet
ja mies (Arms and the Man, 1894), ensin New Yorkissa ja sitten muualla
hyvän vastaanoton saanut, siellä aviollisen onnen opastukseksi
käsitetty, mutta varsinaiselta tarkoitukseltaan hämärä Candida
(esitetty 1897), ja huvittava Ei sitä voi koskaan tietää (You Never
Can Tell, esitetty 1900) aloittivat sitten sarjan, joka on kasvanut
harvinaisen laajaksi ja hankkinut tekijälleen yhä lisääntyvää mainetta,
kuitenkin jättäen hänen syvimmät tarkoituksensa aina hiukan hämäriksi.
Tunnettuja niistä ovat Caesar ja Cleopatra (1899), Ihminen ja
yli-ihminen (Man and Superman, 1903), jossa Shaw esittää uutta
filosofiaansa "elämänvoimasta", ihmisrodun jalostamisesta
siitosvalinnan kautta, butlermaisesti köyhyyden rikollisuutta esittävä
Majuri Barbara (1905), äärimmäistä avioerovapautta saarnaava
Naimisiin (Getting Married, 1908), Fannyn ensimmäinen näytelmä (F's
First Play, 1911), Pygmalion (1913) ym. Niissä kaikissa Shaw on
vähemmän taiteilija kuin älykäs, paradoksaalinen dialogisti,
älykeikari, Wilden sukuinen dandy, jonka päätehtäväksi näyttää tulleen
ällistyttää kuulijansa. Mutta kun kokemus osoittaa, että "kasku katoo,
taide jää", on Shaw'n kirjailijatyön pysyväisyys ainakin toistaiseksi
epävarma. Se pieni näytelmä, joka on otettu tähän näytteeksi, esittää
Shaw'n hauskimmillaan. Tällaisia pieniä näytelmiä hän on julkaissut
useita. Sai 1925 Nobel-palkinnon.

SOTILAS O'FLAHERTY.

Värväyslentokirjanen.

Irlantilaisen maatalon oven edustalla puistossa. Kaunis päivä kesällä
1915. Valkoiseksi maalattu vilpola, ovi päädyssä ja julkisivussa
ikkuna, ulottuu lähelle ajokäytävää. Vilpola on itää kohti, ovi
pohjoispuolella. Etelän puolella on puu, jossa laulaa rastas. Ikkunan
alla puutarhasohva ja sen kummallakin puolella rautainen tuoli.

Kauempaa kuuluu Englannin kansallislaulun neljä viimeistä tahtia,
kolmen hurraahuudon seuraamina. Sitten soittokunta aloittaa tunnetun
sotilaslaulun "On pitkä tie Tipperary'in", joka vähitellen häipyy
kuulumattomiin.

Viktoria-ristin saanut sotilas O'Flaherty tulee verkalleen etelästäpäin
ajokäytävää pitkin ja lysähtää väsyneesti sohvalle istumaan. Rastas
ääntelee hätääntyneenä ja lentää pois. Taampaa kuuluu kavioiden
kopinaa.

HERRASMIEHEN ÄÄNI. Tim! Hei! Tim! (Hänen kuullaan laskeutuvan
satulasta.)

TYÖMIEHEN ÄÄNI. Täällä, teidän armonne.

HERRASMIEHEN ÄÄNI. Vie hevonen talliin, ole hyvä.

TYÖMIEHEN AANI. Heti, teidän armonne. No, mitäs' konstailet? tule nyt
vain! Kas niin. (Hevonen talutetaan pois.)

Kenraali sir Pearce Madigan, vanhahko aatelismies, tulee näkyviin
innostuksesta säteillen. O'Flaherty nousee ja kohentautuu asentoon.

SIR PEARCE. Ei ei, O'FIaherty, tuo ei tule nyt kysymykseen. Olettehan
lomalla. Muistakaa, että vaikka olenkin neljäkymmentä vuotta palvellut
kenraali, niin tuo pikku ristinne antaa teille korkeamman arvon kunnian
luetteloissa kuin mihin olen itse oikeutettu.

O'FLAHERTY (ryhdin veltostuessa). Kiitän teitä, sir Pearce, mutta en
tahtonut kenenkään luulevan, että herra, jonka maalla olen syntynyt ja
kasvanut, sallisi minunlaiseni tavallisen sotilaan istua ilman lupaa
hänen läsnä ollessaan.

SIR PEARCE. Te ette ole tavallinen sotilas, O'Flaherty; olette sangen
harvinainen sotilas, ja minä olen ylpeä saadessani pitää teitä
vieraanani tänään.

O'FLAHERTY. Ymmärrän, sir. Rekryyttien oton takia te joudutte sangen
paljon tekemisiin meikäläisten kanssa ja sietämään kaikenlaista. Kaikki
säätyläiset antavat minulle kättä ja sanovat olevansa ylpeitä
tuntiessaan minut, juuri niinkuin kuningaskin sanoi pistäessään tämän
ristin rintaani. Ja niin totta kuin seison tässä, sir, kuningatar sanoi
sitten: "Te olette, kuulemma, syntynyt kenraali Madiganin maatilalla",
hän sanoi "ja kenraali on itse kertonut minulle teidän olleen aina
kelpo nuorukainen." "Anteeksi, rouva", vastasin hänelle, "jos kenraali
tietäisi, kuinka monta kaniinia ja lohta olen siepannut häneltä ja
kuinka monesti olen varkain lypsänyt hänen lehmiään, niin olisin hänen
mielestään hienoin otus, minkä hän on konsanaan lähettänyt
salametsästyksestä piirikunnan vankilaan."

SIR PEARCE (nauraen). Suon ne kaikki teille mielihyvällä, poikaseni.
Nyt te (hän painaa O'Flahertyn takaisin sohvaan) käytte istumaan ja
nautitte lomastanne (samalla hän itse istuutuu vilpolan ovetonta päätyä
lähinnä olevalle rautatuolille).

O'FLAHERTY. Lomasta? Ja vielä mitä! Antaisin viisi shillinkiä, jos
olisin jälleen juoksuhaudoissa levossa ja rauhassa. Minulla ei ollut
aavistustakaan, mitä kova työ oikeastaan on, ennenkuin rupesin
rekryyttien värvääjäksi. Siinä urakassa minun täytyy seisoa päivät
päästään, ja puristaa käsiä, ja pitää puheita, ja – mikä vielä
pahempaa – kuunnella niitä, ja hurrata kuninkaalle ja isänmaalle, ja
tehdä kunniaa lipulle, kunnes olen aivan kankea, ja kuunnella Jumala
varjelkoon kuningasta ja Tipperarya, ja koettaa saada silmäni
näyttämään kosteilta kuin mikäkin kuvakirjan ukko, eikä nukkumisesta
ole puhettakaan. Sanon teille rehellisesti, sir Pearce, etten ollut
kertaakaan kuullut Tipperaryn säveltä, ennenkuin tulin kotiin
Flanderista. Mutta nyt olen jo saanut siitä niin tarpeekseni, että kun
toissa yönä pikku pojan nalliainen löi minulle kadulla asennon ja alkoi
viattomuudessaan viheltää sitä, minä, Herra nähköön, annoin hänelle
ympäri korvia.

SIR PEARCE (tyynnytellen). Aivan, aivan, niinhän se tahtoo olla. Tiedän
sen hyvin. Sellaiseen kyllästyy; olen itsekin ollut monta kertaa
paraateissa väsynyt kuin koira. Mutta, onhan asialla mieluinenkin
puolensa. Onhan hän kuitenkin kaikitenkin meidän kuninkaamme, ja maa
meidän omamme, eikö niin?

O'FLAHERTY. Teistä, sir, jolla on täällä maatila, tämä maa tuntunee
kuin omalta. Mutta minä en ole ikinä omistanut siitä kapanalaakaan. Ja
mitä kuninkaaseen tulee, Jumala häntä auttakoon, niin äitini olisi
nylkenyt nahan selästäni, jos olisin konsanaan suostunut hyväksymään
kuninkaaksi muita kuin Parnellin.

SIR PEARCE (nousten, tuskallisesti hämmästyneenä). Äitinne! Mitä te
hulluttelette, O'FIaherty? Hänhän on mitä uskollisin ja kuuliaisin
nainen! Aina uskollinen ja kuuliainen. Joka kerta, kun kuninkaallisessa
perheessä on sairautta, hän tiedustelee aina minut kohdatessaan
potilaan vointia yhtä kiihkeästi ja huolestuneesti kuin jos olisi
kysymys teistä, hänen ainoasta pojastaan.

O'FLAHERTY. Niin, hän on äitini, eikähän minun sovi moittia häntä.
Mutta en valehtele sanaakaan kertoessani teille, että äitimuori on
suurin teeskentelijä täältä Monasterboicen kirkolle saakka. Hän on
varmasti ja on aina ollut hurjin feinari ja kapinallinen, joka on
konsanaan opettanut minunlaisiani viattomia poikaparkoja rukoilemaan
illoin ja aamuin, että Pyhä Patrik pyyhkäisisi kaikki englantilaiset
pois Irlannista kuin käärmeet. Tämän kaiken kuuleminen minun suustani
ehkä hämmästyttää teitä, sir Pearce?

SIR PEARCE (voimatta seisoa hiljaa, astuu pari askelta poispäin).
Hämmästyttää! Olen enemmän kuin hämmästynyt, O'FIaherty. Olen aivan
tyrmistynyt. (Kääntyy ja katsoo O'Flaherty'in.) Lasketteko –
lasketteko leikkiä?

O'FLAHERTY. Jos olisitte kasvanut äitini huomassa, sir, niin
tietäisitte, ettei hänen kanssaan leikitellä. Mitä sanoin teille, on
totta enkä olisi puhunut teille siitä mitään, jos vain tietäisin, miten
pelastuisin pinteestä, johon joudun, kun äiti tulee tänne tänään
katsomaan, miltä hänen poikansa näyttää kaikessa kunniassaan, hänen
oltuaan koko ajan siinä uskossa, että taistelen Englantia vastaan.

SIR PEARCE. Tarkoitatteko sanoneenne hänelle niin hirvittävän valheen,
että taistelette Saksan armeijassa?

OTLAHERTY. En ole milloinkaan sanonut hänelle sanaakaan, joka ei olisi
ollut totta ja vain totta. Sanoin meneväni taistelemaan ranskalaisten
ja venäläisten puolesta. Ja onko ranskalaisten ja venäläisten koskaan
kuultu tehneen englantilaisille mitään muuta kuin taistelleen näitä
vastaan? Niin on asia, sir. Muori poloinen ihan suuteli minua ja
toimitteli sitten askareitaan, laulellen särkyneellä äänellään, että
ranskalainen laivoillaan tänne heti ilmaantuu, Orania kukistuu, sanoo
Shan Van Vocht.

SIR PEARCE (istuutuu jälleen, mielenliikutuksesta uuvuksissa). Sitä en
olisi koskaan uskonut. En koskaan. Mitä arvelette tapahtuvan, kun hän
huomaa, miten asia todellisuudessa on?

O'FLAHERTY. Hän ei saa huomata mitään. Ei sillä, että hän melkein
ottaisi minut hengiltä, niin suuri ja urhoollinen kuin olenkin, mutta
minä pidän hänestä, enkä voi tuottaa hänelle surua, joka murtaisi hänen
sydämensä. Teistä ehkä tuntuu kummalliselta, sir, että mies pitää
äidistään, mutta vaikka hän on piessyt minua pienestä pitäen siihen
saakka, ettei hän enää kyennyt saamaan minua kiinni, pidän hänestä,
enkä häpeä sitä. Ja eikö hän sitä paitsi voittanut minulle ristiä?

SIR PEARCE. Äitinne! Kuinka niin?

O'FLAHERTY. Kasvattamalla minut pelkäämään enemmän karkuun lähtemistä
kuin antautumista tappeluun. Olin luonnostani arka, ja kun toiset pojat
kiusasivat minua, juoksin pois ja itkeä pillitin. Mutta hän nosti
O'Flahertyjen veren häpäisemisestä sellaisen metakan, että olisin
ennemmin tapellut vaikka itse pirun kanssa kuin mennyt hänen eteensä
lähdettyäni käpälämäkeen. Siten minulle selvisi, että tappeleminen oli
helpompaa kuin miltä se näytti, ja että toiset pelkäsivät minua aivan
yhtä paljon kuin minä heitä, ja että he, jos vain jaksoin heilua kyllin
kauan, vähitellen menettivät sisunsa ja lopettivat. Sillä tavalla
minusta tuli niin rohkea. Sanon teille, sir Pearce, että jos äiti olisi
kasvattanut Saksan armeijan, niin kaiseri söisi tänään päivällistä
Buckingham-palatsissa, ja Yrjö-kuningas kiilloittaisi hänen saappaitaan
keittiössä.

SIR PEARCE. Minä en pidä tästä, O'Flaherty. Tämä äitinne pettäminen ei
voi enää jatkua, senhän ymmärrätte. Se ei ole oikein.

O'FLAHERTY. Ei voi jatkua, niinkö? Sittenpä tiedätte varsin vähän, sir,
mitä pojan rakkaus voi. Oletteko koskaan huomannut, kuinka hyvä minä
olen valehtelemaan?

SIR PEARCE. Niin, rekryyttien värväyksessä mies tempautuu mukaan.
Puhunhan itsekin silloin tällöin hiukan liioitellen. Mutta senhän
teemme kuninkaan ja isänmaan hyväksi. Kuitenkin minusta tuntuu,
tarkoitukseni ei ole loukata teitä, että kuvaustanne taistelusta, jossa
ottelitte aivan yksin kaiseria ja kahtatoista Preussin kaartin
jättiläistä vastaan, pitäisi hiukan supistaa. En pyydä teitä jättämään
sitä kokonaan pois, enhän toki, sillä se on epäilemättä sangen pidetty,
mutta sittenkin, totuus on totuus. Ettekö usko sen houkuttelevan
riveihin melkeinpä yhtä paljon rekryyttejä, vaikkapa vähentäisittekin
kaartilaisten lukumäärän kuuteen?

O'FLAHERTY. Te ette ole niin tottunut valehtelija kuin minä, sir.
Äitini koulussa opin sen taidon käytännössä perinpohjin. Pelastaakseni
selkänahkani, kun olin nuori ja ajattelematon, ja päästäkseni
pahoittamasta hänen mieltään, kun olin kyllin vanha ymmärtämään häntä,
olen syntymästäni saakka tuskin kahta kertaa vuodessa puhunut hänelle
totta. Tahtoisitteko minun nyt tekevän täyskäännöksen hänen suhteensa
ja puhuvan asiat niinkuin ne ovat, nyt, kun hän toivoo saavansa hiukan
nauttia levosta ja rauhasta vanhoilla päivillään?

SIR PEARCE (omatunto hiukan rauhattomana). Niin, sehän on tietysti
teidän oma asianne, O'Flaherty, jonka kanssa minulla ei ole mitään
tekemistä. Mutta eikö olisi sentään parasta puhua siitä isä
Quinlanille?

O'FLAHERTY. Isä Quinlanille! Tiedättekö, mitä isä Quinlan sanoi minulle
juuri tänä aamuna?

SIR PEARCE. Olette siis jo nähnyt hänet! Niinkö? No mitä hän sanoi?

O'FLAHERTY. Hän sanoi: "Tiedäthän, eikö niin", hän sanoi, "että sinun
velvollisuutesi on pyhän kirkon kuuliaisena poikana rakastaa
vihollisiasi?" – "Tiedän, että sotilaana minun pitää tappaa heidät",
vastasin siihen. – "Se on oikein, Dinny", hän sanoi, "aivan oikein.
Mutta tapettuasi heidät", hän jatkoi, "sinä voit tehdä heille suuren
palveluksen osoittamalla rakastavasi heitä", hän sanoi; "ja sinun
velvollisuutesi on luettaa messu tappamiesi saksalaisten sielujen
puolesta, joita sanot olevan satoja, sillä monet heistä olivat
baijerilaisia ja hyviä katolilaisia." Niin hän sanoi. – "Pitääkö minun
luettaa messuja saksalaisten puolesta ja vielä maksaa ne?" minä kysyin.
"Ne saa Englannin kuningas maksaa", minä sanoin, "sillä hänen
riitansahan tämä on, eikä minun."

SIR PEARCE (lämpimästi). Se on jokaisen kunniallisen miehen ja
uskollisen isänmaanystävän riita, O'Flaherty. Äitinne on näkevä sen
yhtä selvästi kuin minäkin. Onhan hän järkevä ja hyvää tarkoittava
nainen, joka kyllä kykenee ymmärtämään, kuka sodassa on oikeassa ja
kuka väärässä. Miksi ette voi selittää hänelle, minkä tähden tätä sotaa
käydään?

O'FLAHERTY. Kuinka hemmetin tavalla minä tietäisin, minkä tähden sitä
käydään?

SIR PEARCE (nousten ja tuijottaen häneen). Mitä! Mitä te sanotte,
O'Flaherty? Te istutte siinä, rinnassanne Viktoria-risti, jonka olette
saanut, Jumala tiesi, kuinka monen saksalaisen tappamisesta, ja sanotte
minulle, ettette tiedä, minkä tähden tapoitte heidät!

O'FLAHERTY. Pyydän anteeksi, sir Pearce, mutta mitään sellaista en
sanonut. Tiedän vallan hyvin, miksi tapoin heidät. Tapoin heidät, koska
pelkäsin, että he muuten tappaisivat minut.

SIR PEARCE (istuutuu jälleen, kasvoilla kärsivä ilme). Niin. niin,
tietysti, mutta eikö teillä ole mitään tietoa sodan syistä? Sen
merkityksestä? Niiden arvojen suuruudesta – voisin melkein sanoa – ja
tahdonkin sanoa – niistä pyhistä oikeuksista, joiden puolesta
taistelemme? Ettekö lue sanomalehtiä?

O'FLAHERTY. Luen milloin satun saamaan sellaisen käsiini.
Sanomalehtipojat eivät juuri tule juoksuhautoihin iltalehtiä
huutelemaan. Mutta niissä sanotaan, sir Pearce, ettemme konsanaan
kykene antamaan saksalaisille selkään, ennenkuin Horatio Bottomleystä
tehdään Englannin ylimaaherra. Onkohan se totta, sir?

SIR PEARCE. Mitä joutavia! Englannissa ei ole mitään ylimaaherraa;
kuningas on sen ylimaaherra. Tuolla lauseella tarkoitetaan vain
isänmaanrakkautta, eikä mitään muuta. Merkitseekö isänmaanrakkaus
mitään teille?

O'FLAHERTY. Minulle sen merkitys on toisenlainen kuin teille, sir.
Teille se merkitsee Englantia ja Englannin kuningasta. Minulle ja
muille meikäläisille se taas merkitsee sitä, että puhumme
englantilaisista aivan samalla tavalla kuin englantilaiset sanomalehdet
puhuvat saksalaisista. Ja mitä hyötyä meillä on ollut siitä täällä
Irlannissa? Se on pitänyt minut tietämättömänä kaikesta, koska äitini,
joka kannatti sitä sydämestään ja sielustaan, tahtoi minun tekevän
samoin. Sen tähden Irlanti on pysynyt köyhänä, sillä sen sijaan, että
olisimme koettaneet tulla paremmiksi, me katsoimme olevamme oivallisia
isänmaanystäviä puhuessamme pahaa englantilaisista, jotka olivat yhtä
köyhiä kuin me ja ehkä yhtä hyviä ihmisiä tuin me. Tappamani
saksalaiset olivat tiedoiltaan minua etevämpiä; ja mitä hyötyä minulla
nyt on siitä, että tapoin heidät? Onko siitä kenelläkään mitään hyötyä?

SIR PEARCE (kääntyen närkästyneesti poispäin). Olen pahoillani, ettei
tämä hirveä sota – suurin, mitä on milloinkaan ollut – ole antanut
teille sen parempaa opetusta, O'Flaherty.

O'FLAHERTY (säilyttäen arvokkuutensa). En tiedä, onko se suuri vai
pieni sota, sir. Isä Quinlanin uusi kirkko on suuri; sen keskellä
olevan vanhan pienen kappelin voisi ottaa kokonaan pois, kenenkään
huomaamatta tai kaipaamatta sitä, mutta äitini sanoo, että tuossa
vanhassa kappelissa oli enemmän totista jumalisuutta. Ja sota on
osoittanut minulle, että hän ehkä on oikeassa.

SIR PEARCE (murahtaa synkästi).

O'FLAHERTY (kunnioittavasti, mutta itsepintaisesti). Ja erään toisenkin
asian se on osoittanut minulle, sir, ja se koskee sekä teitä että
minua, jos nyt olen sen verran rohkea, että sanon sen teille.

SIR PEARCE (vielä synkkänä). Toivottavasti se ei ole sellaista, jota
teidän ei pitäisi sanoa minulle, O'Flaherty.

O'FLAHERTY. Tarkoitan, että istuessani tässä tällä tavalla minä myös
voin puhua kanssanne syöttämättä teille valheita; ja sitä teille ei ole
aikaisemmin koko pitkän elämänne aikana kertaakaan tapahtunut, kun
olette tavannut vuokramiehiänne tai heidän lapsiaan. Osoitan teille
siten vihdoinkin vilpitöntä kunnioitusta, sir. Mutta ehkäpä teistä
olisi mieluisempaa, jos käyttäytyisin kuten ennenkin ja valehtelisin
teille entiseen tapaani. Eiväthän nuo pojatkaan, Jumala heitä
armahtakoon, tahdo minun puhuvan totta, vaan kuuntelevat paljoa
halukkaammin, kuinka minä tappelin kaiserin kanssa, jota en ole, senhän
tietää koko maailma, kertaakaan nähnytkään. Mutta minä en voi enää
etuilla teidän kustannuksellanne, kuten ennen tein; en, vaikka
näyttäisikin, etten suhtaudu teihin kyllin kunnioittavasti ja että tämä
risti on noussut minulle päähän.

SIR PEARCE (liikutettuna). Ei suinkaan, O'Flaherty, ei suinkaan.

O'FLAHERTY. Tämä risti ei totisesti merkitse mitään minulle, joka en
edes tarvitse siihen kuuluvaa pientä eläkettäkään! Ettekö luule minun
tietävän, että siellä on satoja yhtä urhoollisia miehiä kuin minä,
jotka eivät koskaan saa muuta kiitosta urhoollisuudestaan kuin
kirouksia kersantilta ja haukkumisia niiden tekemistä virheistä, joiden
pitäisi olla heitä viisaampia? Olen oppinut enemmän kuin otaksuitte,
sir, sillä kuinkapa teidän kaltaisenne ylhäinen herra voisi tietää,
mikä tietämätön ja itserakas hölmö minä olin lähtiessäni täältä
sotilaana avaraan maailmaan. Mitä hyötyä on silloin kaikesta
valehtelemisesta, ja teeskentelystä, ja petkutuksesta, ja koko
puuhasta, kun valkenee päivä, jolloin toverinne tapetaan viereenne
juoksuhautaan, teidän edes katsahtamatta häneen, ennenkuin kompastutte
hänen ruumiiseensa, silloinkin vain noituen paarimiehiä, että miksi
helvetissä ruumista ei korjata pois tieltä? Miksi lukisin lehtiä
nielläkseni niiden keksimiä valheita, jotka olivat sen verran ovelia,
että jäivät itse kotiin ja lähettivät minut tappelemaan heidänkin
puolestaan? Älkää sanoko minulle eikä kenellekään sotilaalle, että tämä
sota on hyvä ja oikea asia. Mikään sota ei ole oikeutettu, eikä sitä
sellaiseksi saada kaikilla isä Quinlanin siunaamilla vihkivesilläkään.
Niin juuri, sir! Nyt te tiedätte, miten Viktoria-ristin saanut
O'Flaherty ajattelee, ja niin ollen enemmän kuin ne, jotka tietävät
vain, mitä hän on tehnyt.

SIR PEARCE (hyväntahtoisesti ja kääntyen jälleen häneen päin). Tekonne
oli kuitenkin urhoollinen ja miehekäs.

O'FLAHERTY. Jumala sen tietää, oliko vai ei, ja paremmin kuin te tai
minä, kenraali. Toivottavasti hän ei kuitenkaan pane minua siitä liian
kovalle.

SIR PEARCE (myötätuntoisesti). Aivan niin; sattuuhan meille jokaiselle,
että mieli tahtoo välistä synkistyä, varsinkin kun väsymys alkaa
päästä voitolle. Olemme ehkä liiaksi rasittaneet teitä näillä
värväyskokouksilla, mutta nythän voimme levätä loppupäivän, ja huomenna
on sunnuntai. Olen itsekin niin uupunut, ettei enemmästä väliä. (Katsoo
kelloonsa.) Teen aika. Missähän äitinne viipyy?

O'FLAHERTY. Kyllä eukko nyt on ylpeä, kun hän saa juoda teetä samassa
pöydässä teidän kanssanne, eikä keittiössä. Pukeutuessaan hienoimpaan
asuunsa hän jo myöhästyy, ja sitten hän pysähtyy joka ovelle näyttämään
itseään ja kertomaan, mihin hän on menossa, ja kylvää siten koko
kyläkunnan vihaa ja kateutta täyteen. Mutta hänen ei pitäisi antaa
teidän odottaa, sir.

SIR PEARCE. Siitä ei väliä. Onhan luonnollista, että tämmöinen
tilaisuus virittää hänet juhlatunnelmaan. Vaimoni on, ikävä kyllä,
Lontoossa; hän olisi ilolla toivottanut äitinne tervetulleeksi.

O'FLAHERTY. Niin olisi, sir, tiedän sen. Hän oli aina hyvä ja
ystävällinen köyhille. Ja mitäpä hänen armonsa olisikaan tiennyt meidän
pahuudestamme; hän suhtautui meihin kuin jonkinlaiseen näytelmään. Hän
oli englantilainen, ja se selittää kaikki. Muuttaessaan meidän
keskuuteemme hänelle kävi aivan samoin kuin minulle joutuessani
ensimmäisen kerran tekemisiin pataanien ja senegalilaisten kanssa.
Minun oli, en tiedä, minkä tähden, aivan mahdotonta ajatella, että he
voisivat olla valehtelijoita, ja varkaita, ja parjaajia, ja juoppoja,
aivan kuin me itse tai muut kristityt. Hänen armollaan ei ollut
aavistustakaan, mitä kaikkea hänen selkänsä takana tapahtui. Ja mistäpä
hän olisi sen tiennyt? Ollessani pikku poika hän antoi minulle kerran
pennyn rahan, ensimmäisen, joka oli omani; ja sinä iltana minä rukoilin
hänen kääntymisensä puolesta samalla kuin äitini saneli minulle
rukousta, että te kääntyisitte; ja –

SIR PEARCE (karahtaen punaiseksi). Tarkoitatteko, että äitinne pani
teidät rukoilemaan minun kääntymiseni puolesta?

O'FLAHERTY. Pani varmasti, sillä imetettyään itse teidän omaa
poikaanne ja ruokittuaan samalla sisartani pullosta hän ei tahtonut
teidänlaisenne hyvän ja ylhäisen miehen joutuvan helvettiin. Juuri
niinkuin sanoin, sir. Hän varasti teiltä, ja hän valehteli teille, ja
samalla hän toivotti teille kaikkea Jumalan siunausta myydessään teille
omat hanhenne, kolme kappaletta, joiden olitte luullut joutuneen ketun
suuhun heti sen jälkeen kun lopetitte niiden lihottamisen; ja kuitenkin
te olitte hänelle koko ajan yhtä rakas kuin hänen oma lihansa ja
verensä. Hän on usein sanonut vielä näkevänsä sen päivän, jolloin te,
sir, kunnon katolilaisena johdatte voittoisaa armeijaa Englantia
vastaan, kaulassanne Malachin kultainen ketju, jonka hän voitti noilta
kopeilta tunkeilijoilta. Äidilläni on lennokas mielikuvitus ja
runollinen mieli, se on varmaa.

SIR PEARCE (aivan tyhmistyneenä). Tätä en voi todellakaan uskoa,
O'Flaherty. Olisin voinut vannoa, että äitinne on mitä rehellisin
nainen.

O'FLAHERTY. Niinkuin hän onkin, sir. Itse rehellisyys.

SIR PEARCE. Onko mielestänne rehellistä varastaa hanhiani?

O'FLAHERTY. Hän ei varastanut niitä, sir. Minä ne puhalsin.

SIR PEARCE. Ja mikä perhana sai teidät varastamaan ne?

O'FLAHERTY. Niitä tarvittiin, sir. Maksaaksemme vuokramme ja
hankkiaksemme teille rahaa me saimme monen monta kertaa myydä omat
hanhemme. Miksi emme siis olisi myyneet teidän hanhianne ollessamme
itse rahan tarpeessa?

SIR PEARCE. No totta totisesti!

O'FLAHERTY (vaatimattomasti). Sitä vartenhan tässä on oltu, että
hyötyisimme toisistamme mahdollisimman paljon: te meistä, ja me teistä.
Jumala meille molemmille anteeksi antakoon!

SIR PEARCE. Sota näyttää todellakin panneen teidät hiukan pyörälle,
O'Flaherty.

O'FLAHERTY. Se pani minut ajattelemaan, enkähän minä ole tottunut
sellaiseen. Se on aivan kuin englantilaisten isänmaallisuus. Heille ei
pälkähtänyt päähänkään olla isänmaallisia, ennenkuin sota puhkesi; nyt
tämä isänmaallisuus on vallannut heidät niin äkkiä ja tehnyt heidät
niin kaistapäisiksi, että he juoksevat sinne tänne kuin säikähtyneet
kananpojat ja jaarittelevat kaikenlaista hölynpölyä. Mutta sen he taas,
Jumalan kiitos, unohtavat, kun sota on ohi. He alkavat jo nyt kyllästyä
siihen.

SIR PEARCE. Ei, ei; se on ihmeellisesti jalostanut meitä kaikkia.
Maailma ei palaudu enää koskaan entiselleen, O'Flaherty. Ei tämmöisen
sodan jälkeen.

O'FLAHERTY. Samaa sanovat kaikki, sir. Omasta puolestani en huomaa
suurtakaan erotusta. Pelkoa ja kiihtymystä kaikkialla, mutta kun se
tasaantuu ja menee ohi, niin ihmiset palaavat takaisin luonnolliseen
pahuuteensa ja ovat samanlaisia kuin ennenkin. He ovat kuin
syöpäläisiä, joita on silloin tällöin tuhottava.

SIR PEARCE (nousten ja siirtyen päättävästi sohvan taakse). Kaiken
kuulemani johdosta sanon teille kursailematta, O'Flaherty, että
kieltäydyn jyrkästi sekaantumasta pienimpäänkään yritykseen pettää
äitiänne. Ja minä paheksun syvästi hänen kantaansa Englantia kohtaan,
varsinkin tämmöisenä hetkenä. Vaikkapa teidän selostuksenne äitinne
poliittisista mielipiteistä olisikin täysin totuudenmukainen, niin
pitäisihän hänen kiitollisuutensa Gladstonea kohtaan minun
ymmärtääkseni parantaa hänet moisista loukkaavista ennakkoluuloista.

O'FLAHERTY (olkansa yli). Hän sanoo, että Gladstone oli irlantilainen,
sir. Minkä tähden hän olisi muuten nähnyt niin paljo vaivaa Irlannin
takia?

SIR PEARCE. Sellaista typeryyttä! Uskooko hän, että Asquit on myös
irlantilainen?

O'FLAHERTY. Äidin käsityksen mukaan Home Rulen syntyminen ei ole
lainkaan hänen ansiotaan. Äiti sanoo, että Redmon pakotti hänet
tekemään sen. Hän kertoi teidän sanoneen niin.

SIR PEARCE (nolostuen). Niin, se on totta, mutta olisiko kukaan voinut
kuvitella, että hän käsittäisi minut niin naurettavasti väärin. (Hän
siirtyy sohvan päähän O'Flahertyn vasemmalle puolelle.) Kyllä minä
selitän hänelle kaikki juurtajaksain, kun hän tulee. Hänen
typeryyksiään en aio sietää.

O'FLAHERTY. Se on aivan turhaa, sir. Hän sanoo kaikkien englantilaisten
kenraalien olevan irlantilaisia. Hän sanoo kaikkien Englannin
runoilijoiden ja suurmiesten olleen irlantilaisia. Hän väittää,
etteivät englantilaiset pystyneet lukemaan omia kirjojaankaan,
ennenkuin oppivat sen taidon meiltä. Hän sanoo, että me olemme
Israelin kadonneet heimot ja Jumalan valittu kansa. Hän sanoo, että
Venus-jumalatar, joka syntyi meren vaahdosta, nousi maihin Killineyn
lahdessa Bray Headin kärjessä. Hän sanoo, että Moses rakensi seitsemän
kirkkoamme ja että Latsarus haudattiin Glasneviniin.

SIR PEARCE. Lorua! Mistä hän sen tietää? Oletteko kysynyt häneltä?

O'FLAHERTY. Monestikin, sir.

SIR PEARCE. Ja mitä hän sanoi?

O'FLAHERTY. Hän kysyi vuorostaan, mistä minä tiesin, ettei asia ollut
niin, ja heläytti minua korvalle.

SIR PEARCE. Mutta ettekö ole milloinkaan puhunut hänelle kenestäkään
kuuluisasta englantilaisesta ja tiedustellut hänen mielipidettään?

O'FLAHERTY. Minun tiedossani ei ole ketään muita kuin Shakespeare, ja
hänen äiti sanoo syntyneen Corkissa.

SIR PEARCE (väsyneesti). Olkoon! En jaksa enää! (Hän lysähtää
lähimmälle tuolille.) Akkahan on aivan – no niin, samantekevää.

O'FLAHERTY (myötätuntoisesti). Niin juuri, sir; hän on typerä ja
itsepäinen, siitä ei ole epäilystäkään. Aivan kuin englantilaiset,
jotka luulevat, ettei maailmassa ole ketään heidän kaltaisiaan. Ja
saksalaiset ovat samanlaisia, vaikka heidän, jotka ovat sivistyneitä ja
oppineita, pitäisi osata ajatella järkevämmin. Maailmaan ei saada
milloinkaan rauhaa, ennenkuin isänmaallisuus kitketään ihmisistä
tyystin pois.

SIR PEARCE. Mutta olemmehan –

O'FLAHERTY. Sshhh, sir! Jumalan tähden; hän tulee nyt.

Kenraali kimmahtaa pystyyn. Rouva O'Flaherty saapuu ja pysähtyy miesten
väliin. Hän on siististi ja huolellisesti puettu, yllään vanhanaikainen
kansallispuku, musta saali ja musta silkkimyssy, jonka etureunaa
koristaa leveä rypytetty röyhelö.

O'FLAHERTY (nousten arkaillen). Hyvää iltaa, äiti.

ROUVA O'FLAHERTY (ankarasti). Sinä pidät suusi kiinni ja katselet
kiltisti sivusta niin kauan kuin minä tervehdin hänen armoaan. (Sir
Pearcelle sydämellisesti.) Kuinka teidän armonne jaksaa? Ja kuinka
voivat armollinen rouva ja nuoret neidit? Ah, kuinka meitä
ilahduttaakaan nähdä teidän armoanne täällä taas ja että teidän armonne
näyttää reippaalta kuin terveys itse.

SIR PEARCE (koettaen olla mahdollisimman miellyttävä). Paljon
kiitoksia, rouva O'Flaherty. Olemme, kuten näette, palauttaneet
poikanne teille terveenä ja hyvissä voimissa. Toivon teidän olevan
ylpeä hänestä.

ROUVA O'FLAHERTY. Niinkuin olenkin, teidän armonne. Hän on urhoollinen
poika, ja miksi ei olisi, kun on kasvanut teidän armonne maatilalla ja
saanut koko ajan katsoa teihin, joka olette hienoin sotilas koko
Irlannissa. Tule ja suutele vanhaa äitiäsi, Dinny rakkaani. (O'Flaherty
tekee niin, tyhmän ja avuttoman näköisenä.) Hän on minun poikakultani.
Ja etkös vain olekin jo ryvettänyt uutta hienoa vormuasi syödessäsi
munia ja juodessasi portteria. (Hän ottaa nenäliinansa, sylkäisee
siihen ja hieroo takin etumusta.) Senkin hutilus, joka et koskaan opi
ihmistapoja! Kas niin! Nyt sitä ei näy enää, mutta khaki onkin aivan
toisenlaista kuin entiset punaiset takit, joissa näkyi ihan kaikki,
mitä niille sattui tipahtamaan. (Sir Pearcelle.) Minulle kerrottiin
kylässä, että armollinen rouva jää Lontooseen ja että neiti Agnes menee
naimisiin hienon aatelismiehen kanssa. Ah, kuinka onnellinen isä teidän
armonne onkaan! Muuten surullinen uutinen monelle nuorelle herralle
täällä meidän kulmallamme. Melkein kaikki ovat olleet siinä uskossa,
että hän ottaa nuoren herra Lawlessin –

SIR PEARCE. Mitä! Tuon – tuon tyhjäntoimittajan!

ROUVA O'FLAHERTY (hilpeästi). Teidän armonne löytää aina juuri oikean
sanan! Hän on todellakin suuri tyhjäntoimittaja. Ah kun ajattelen,
kuinka monta monituista kertaa olenkaan sanonut, että neiti Agnesista
tulee kerran minun armollinen rouvani, kuten hänen äitinsä nyt on! Enkö
olekin, Dinny?

SIR PEARCE. Teillä on nyt varmaan, rouva O'Flaherty, paljon
kahdenkeskistä puhuttavaa Dennisille, niin että menen katsomaan, onko
tee pöydässä.

ROUVA O'FLAHERTY. Miksi teidän armonne suotta vaivautuisi? Voinhan
viedä pojan pihan puolelle.

SIR PEARCE. Eihän siitä ole mitään vaivaa, ei suinkaan. Ja hän on jo
liian iso poika pihalle vietäväksi. Hän on osoittanut olevansa mies,
jolle kuuluu kunniapaikka. Eikö niin? (Hän menee sisään.)

ROUVA O'FLAHERTY. Niin on, teidän armonne. Jumala siunatkoon teidän
armoanne! (Kenraalin poistuttua äänen kuulumattomiin hän pyörähtää
uhkaavasti poikansa eteen, ilme ja koko olemus äkkiä aivan muuttuneina
– irlantilaisille ominaisella tavalla, joka vaikuttaa vähemmän
notkeisiin kansallisuuksiin yllättävästi ja hermostuttavasti – ja
huudahtaa.) Ja mitä sinä tarkoitit, senkin korvennettu porsas ja
valehtelija, sanomalla minulle, että menit taistelemaan Englantia
vastaan? Luulitko minua niin hölmöksi, etten pääsisi perille asiasta,
kun kaikki lehdetkin kertovat, kuinka sinä annoit kättä Englannin
kuninkaalle Buckingham-palatsissa?

O'FLAHERTY. Minä en antanut kättä hänelle, vaan hän minulle. Kuinka
olisin voinut kääntää selkäni hänelle hänen omassa talossaan, kun hänen
vaimonsakin oli siinä näkemässä? Ja paiskata kaiken osoitetun
ystävällisyyden hänelle takaisin päin silmiä, kun sekä minulla että
teillä on hänen rahaansa taskussamme?

ROUVA O'FLAHERTY. Että sinä saatoit tarttua tyrannin käteen, joka
punoittaa Irlannin verestä –

O'FLAHERTY. Olkaa nyt jo vaiti, äiti; hän ei ole puoleksikaan niin
suuri tyranni kuin te, Jumala häntä auttakoon. Hänen kätensä oli
puhtaampi kuin minun, joka ehkä punoittaa hänen sukulaistensa verestä.

ROUVA O'FLAHERTY (uhkaavasti). Noinko sinä puhut äidillesi, kunnoton?

O'FLAHERTY (lujasti). Niin juuri, ellette osaa puhua ihmisiksi. Minua,
poika parkaa, ovat kiittäneet kuninkaat ja kuningattaret, ja maani
ylhäisimmät henkilöt ovat puristaneet kättäni maailman pääkaupungeissa,
ja kun sitten tulen kotiin, niin oma äitini ei tee muuta kuin haukkuu
ja solvaa minua! On sekin kaunista! Mutta minä tappelen kenen puolesta
itse tahdon, ja lyön kättä kenelle kuninkaalle kulloinkin tahdon; ja
ellei oma poikanne kelpaa teille, niin menkää etsimään toista.

ROUVA O'FLAHERTY. Belgialaisetko ne ovat sinut noin häpeämättömäksi
opettaneet?

O'FLAHERTY. Belgialaiset ovat hyviä ihmisiä; ja ranskalaisten pitäisi
kohdella heitä ystävällisemmin, varsinkin kun saksalaiset murhasivat
heistä melkein puolet.

ROUVA O'FLAHERTY. Hyviä ihmisiä! Hyviä ihmisiä! Tänne he tulivat
ollessaan haavoittuneita, koska tämä on katolilainen maa, ja sitten he
menivät protestanttiseen kirkkoon, koska se ei maksanut mitään. Eivätkä
toiset heistä mene konsanaan minkään kirkon lähellekään. Semmoisia sinä
sanot hyviksi ihmisiksi!

O'FLAHERTY. Te taidatte tuntea nämä valtiolliset asiat ihan
perinpohjin, eikö niin? Te tunnette belgialaiset ja muut muukalaiset ja
koko maailman, jossa elätte, ihan pilkulleen, Jumala minua armahtakoon!

ROUVA O'FLAHERTY. Ja miksi en tuntisi paremmin kuin sinä? Enkö minä ole
sinun äitisi?

O'FLAHERTY. Olette kyllä, mutta kuinka te voitte tietää sellaisesta,
jota ette ole koskaan nähnyt edes sen vertaa kuin minä joka kaivauduin
kuudeksi kuukaudeksi Euroopan mantereeseen ja peityin kolme kertaa sen
multaan kranaattien räjähdellessä pääni päällä? Minä tiedän, mitä
puhun, uskokaa se nyt kerralla. Minulla on omat syyni, joiden takia
lähdin mukaan tähän suureen pyykinpesuun. Minua olisi hävettänyt jäädä
kotiin ja olla tappelematta, kun kaikki muut tappelevat.

ROUVA O'FLAHERTY. Jos tahdoit tapella, niin miksi et voinut tapella
Saksan armeijassa?

O'FLAHERTY. Koska saksalainen saa vain pennyn päivärahaa.

ROUVA O'FLAKERTY. Miksi et sitten mennyt Ranskan armeijaan?

O'FLAHERTY. Siellä annetaan vain puoli pennyä päivässä.

ROUVA O'FLAHERTY (nolostuneena). Sepä lienee oikeata roskajoukkoa,
Dinny.

O'FLAHERTY (ivallisesti). Teidän mielestänne minun olisi kai pitänyt
mennä Turkin väkeen, ja palvella Mahomettia, pakanaa, joka pani
maissinjyvän korvaansa ja oli saavinaan sanoman taivaasta, kun
kyyhkynen tuli ja sieppasi sen nokkaansa. Menin sinne, mistä teille
maksetaan suurin eläke, mutta pienenpä kiitoksen sain siitä.

ROUVA O'FLAHERTY. Eläke! Kyllä vain! Tiedätkö, mitä ne varastelevat
lurjukset minulle tekivät? Ne tulivat luokseni ja kysyivät: "Oliko
teidän poikanne kova syömään?" – "Olipa niinkin", sanoin minä;
"kymmenen shillinkiä viikossa ei tahtonut riittää hänen muonaansa."
Ajattelin, näet, että kuta suuremman summan sanon, sitä enemmän saan
heiltä. – "Kymmenen", he sanoivat; "siis kymmenen shillinkiä viikossa
pois teille tulevasta eläkkeestä, koska teillä on nyt sen verran
pienemmät menot, kun kuningas pitää huolen hänestä." – "Niinkö!"
sanoin minä; "sittenpä otaksun, että jos minulla olisi kuusi poikaa,
niin te riistäisitte minulta kolme puntaa ja muokkaisitte asian sen
näköiseksi, että minun pitäisi antaa rahaa teille, eikä teidän
minulle." – "On tämäkin koko farssi", he sanoivat.

O'FLAHERTY. Mikä?

ROUVA O'FLAHERTY. Farssi! Niin juuri hän sanoi. Minä sanoin siihen:
"Arvaan teidän tarkoittavan fariseusta, sir; mutta pitäkää kurjat
rahanne, joita kuninkaanne tinkii vanhalta ja turvattomalta leskeltä,
ja muistakaa, että hyvä Jumala vielä rankaisee Englantia tästä, sillä
on kuolemansynti sortaa köyhää", ja minä vetäisin oven kiinni hänen
nenänsä edestä.

O'FLAHERTY (vimmastuneena). Otetaanko eläkkeestänne kymmenen shillinkiä
siitä hyvästä, että olen sotaväessä?

ROUVA O'FLAHERTY (lohduttavasti). Ei, kultaseni; vain puoli kruunua. Ja
minä pidin suuni kiinni, koska olen saanut vanhuuden eläkkeen, vaikka
he tietävät aivan hyvin, että olen vasta kuusikymmentäkaksi. Siten saan
heiltä enemmän, vaikka luovutankin tuon puoli kruunua viikossa.

O'FLAHERTY. Omituinen tapa hoitaa asioita. Jos teille olisi sanottu
suoraan ja peittelemättä, mitä tulette saamaan, niin olisitte tyytynyt
siihen ilman muuta; mutta niinhän on aina ollut, että jos on
kaksikymmentä mahdollisuutta sanoa totuus ja vain yksi mahdollisuus
valehdella, niin hallitus keksii sen aina. Valehteleminen on
hallituksilla verissä.

Teresa Driscoll, sisäkkö, tulee vilpolasta.

TERESA. Tee juodaan ylhäällä ruokasalissa, niin että menkää sinne,
rouva O'Flaherty.

ROUVA O'FLAHERTY. Varaa minulle keittiöön oikein hyvä annos kunnollista
mustaa teetä, jonka juon sitten päälle. Tuosta ruokasalin vetisestä
teestä saan vain ilmaa, jos jätän sen vatsaani happanemaan. (Hän menee
sisään, jättäen nuoret kahdenkesken.)

O'FLAHERTY. Sinäkö se olet, Tessie? Kuinka voit?

TERESA. Hyvin, kiitos vain. Entä sinä?

O'FLAHERTY. Oikein hyvin, Jumalan kiitos. (Hän ottaa taskustaan
kultaisen ketjun.) Katsohan, mitä olen tuonut sinulle, Tessie.

TERESA (pelästyneesti). En tiedä, tohdinko koskea siihen, Denny. Oletko
ottanut sen joltakin kaatuneelta?

O'FLAHERTY. En. Otin sen ihan elävältä ihmiseltä, joka oli sitä paitsi
hyvin kiitollinen minulle saadessaan jäädä henkiin ja joutuessaan
vangiksi, joiden elämä on vain lepoa ja rauhaa, minun jäädessäni
tappelemaan henkeni kaupalla.

TERESA (ottaen ketjun). Luuletko sen olevan oikeata kultaa, Denny?

O'FLAHERTY. Ainakin saksalaista kultaa.

TERESA. Mutta saksalainen hopea ei ole oikeata, Denny.

O'FLAHERTY (synkistyen). Mitään sen parempaa saksalainen ei kyennyt
antamaan minulle.

TERESA. Veisinkö sen kultasepälle ensi torstaipäivänä ja kysyisin
häneltä?

O'FLAHERTY (murjottaen). Vie vaikka hornaan, jos mielesi tekee.

TERESA. Älä nyt siitä suutu. Minä vain ajattelin, että olisihan se hyvä
tietää. Olisipa todellakin kaunista komeilla kultaketjulla, jonka
sitten huomattaisiin olevankin vain messinkiä!

O'FLAHERTY. Minun mielestäni voisit sentään sanoa kiitoksia.

TERESA. Niinkö? Minun mielestäni sinäkin olisit voinut sanoa minulle
hiukan enemmän kuin "Sinäkö se olet?" Sen vähempää et voi sanoa
postinkantajallekaan.

O'FLAHERTY (otsa kirkastuen). Siinäkö vika onkin? Tule sitten ja ota
messingin maku pois suustani. (Hän ottaa tyttöä olkapäistä ja suutelee
häntä.)

Teresa, joka ei menetä irlantilaista arvokkuuttaan, vastaanottaa
suudelman yhtä harkiten kuin viinintuntija juo lasin hyvää viiniä, ja
istuutuu O'Flahertyn kanssa sohvaan.

TERESA (O'Flahertyn puristaessa häntä vyötäisiltä). Jumalan kiitos,
ettei pappi ole tässä meitä näkemässä.

O'FLAHERTY. Ranskassa ei papeista välitetä rahtuakaan.

TERESA. Miten kuningatar oli puettu, Denny, kun hän puhui kanssasi
palatsissa?

O'FLAHERTY. Hänellä oli hattu, mutta ilman nauhoja. Ja rinnan kohdalla
oli paljon koruompeluksia. Ja vyötärys oli siinä, missä se tavallisesti
on, eikä siinä, mihin ne toiset hienot naiset olivat sen kuroneet. Ja
korviin oli nipistetty pienet rintaneulan tapaiset, mutta muuten
hänellä ei ollut puoleksikaan niin paljon jalokiviä eikä muitakaan
koruja kuin rouva Sullivanilla, jolla on panttilainausliike
Drumpoguessa. Ja tukkansa hän kampaa alas otsalle kuin jonkinlaiseksi
reunukseksi. Ja hänen kulmakarvansa näyttivät irlantilaisilta. Eikä hän
tiennyt, mitä sanoa minulle, naisparka! Enkä minäkään tiennyt, mitä
sanoa hänelle, Jumala minua auttakoon!

TERESA. Nythän sinulle annetaan eläke ristin saatuasi, eikö niin,
Denny?

O'FLAHERTY. Kolme ja puoli pennyä päivässä.

TERESA. Se ei ole paljon.

O'FLAHERTY. Loput otan kunniassa.

TERESA. Ja jos haavoitut, niin sinullehan maksetaan siitäkin eläke, vai
kuinka?

O'FLAHERTY. Kyllä, Jumalan kiitos.

TERESA. Sinähän lähdet takaisin sotaan, eikö niin, Denny?

O'FLAHERTY. Minun täytyy. Minut ammutaan karkurina, ellen mene. Ja jos
menen, voin taas joutua saksalaisten maalitauluksi, niin että näiden
kahden mahdollisuuden välissä minä olen nyt kauniisti kiikissä.

ROUVA O'FLAHERTY (huutaen sisältä). Tessie! Tessie kiltti!

TERESA (irroittautuen O'Flahertyn käsistä ja nousten). Minua tarvitaan
teepöydässä. Sinä siis saat eläkkeen joka tapauksessa, Denny,
haavoitutpa tai et, eikö niin?

ROUVA O'FLAHERTY. Tule, lapsi, tule!

TERESA (kärsimättömästi). Kyllä minä tulen. (Hän koettaa hymyillä
Dennylle, mikä ei kuitenkaan oikein onnistu, ja kiiruhtaa sisään.)

O'FLAHERTY (itsekseen). Ja jos minä saan hommatuksi itselleni eläkkeen,
niin siitä sinä et tuhlaa tottavie pennyäkään!

ROUVA O'FLAHERTY (tullen vilpolasta). Häpeäisit nyt vähän, Denny, kun
viivytät tyttöä tuolla tavalla, että kaikki myöhästyy. Siten hän voi
joutua ikävyyksiin sinun takiasi.

O'FLAHERTY. Ja minulle on aivan samantekevää, joutuuko hän ikävyyksiin
vai ei! Minun käy sääliksi miestä, jonka tuo tyttö saattaa ikävyyksiin.
Sillä hän joutuu itse vielä pahempaan pinteeseen.

ROUVA O'FLAHERTY. Mitä sinä puhut? Aiotko jättää tytön, jolla on
rahojakin kymmenen puntaa?

O'FLAHERTY. Hän pitäköön rahansa. Vaikka hänellä olisi tuhansia ja
miljoonia, en koskisi häneen pihdeilläkään.

ROUVA O'FLAHERTY. Oh, hyi häpeä, Dinny! Kuinka voit puhua tuolla
tavalla hyvästä ja kunnollisesta tytöstä, joka on sitä paitsi syntyisin
Driscoll?

O'FLAHERTY. Ja miksi en puhuisi? Hän ei kärky mitään muuta kuin saada
minut lähtemään takaisin rintamalle haavoittumaan, jotta pääsisi
leventelemään minun eläkkeelläni, mokomakin haaska!

ROUVA O'FLAHERTY. Mitä kummaa sinulle on oikeastaan tapahtunut,
lapsikulta?

O'FLAHERTY. Silmäni ovat auenneet, ja minä olen ymmärtäväiseksi tullut,
ja sydämeni on täyttynyt tuskalla, pelolla ja ahdistuksella. Minua on
pidetty narrina ja vedetty huulesta koko elinaikani. Minä uskoin, että
tuo ahne heiskale tuolla sisällä oli kävelevä enkeli; mutta jos minä
joskus otan akan, niin sen pitää olla ranskalainen.

ROUVA O'FLAHERTY (kiivaasti). Sitä ei tule tapahtumaan, äläkä julkea
sanoa minulle tuota toista kertaa.

O'FLAHERTY. Etteikö tule? Sepähän nähdään! Olenhan jo ollut melkein
naimisissa parin semmoisen kanssa.

ROUVA O'FLAHERTY. Voi hyvä Jumala sentään, mihin kaikkeen pahuuteen
sinä lienetkään eksynyt siellä, senkin roikale!

O'FLAHERTY. Toinen noista ranskattarista kykenisi laittamaan teille
kahdesti päivässä ja joka päivä sellaisen aterian, ettei sir Pearcekaan
saisi sen veroista mistään, ei kerjäämälläkään, vaikka kulkisi koko
Irlannin ristiin rastiin. Minä otan ranskalaisen akan, sen sanon; ja
kun rupean maanviljelijäksi, niin minulla pitää olla ranskalaismallinen
talo, jonka pellot ovat yhtä suuret kuin koko Eurooppa ja niin leveät,
ettei teidän pikkuinen peltotilkkunne, vaikkapa niitä olisi kymmenen,
riitä edes yhden ojan täytteeksi.

ROUVA O'FLAHERTY (vimmoissaan). Sitten saat etsiä itsellesi
ranskalaisen äidinkin, sillä nyt olen saanut sinusta tarpeekseni.

O'FLAHERTY. Jos jätän pois luonnollisen kiintymykseni teihin, niin
tappio ei ole suurensuuri, sillä te olette vain tyhmä ja tietämätön
vanha maalaisvaimo, joka puhutte Irlannistakin kuin paras pappi, vaikka
ette ole konsanaan astunut jalallanne sen maatilkun ulkopuolelle, jossa
olette syntynyt!

ROUVA O'FLAHERTY (horjuu sohvan luo ja lysähtää istumaan, näyttäen
olevan murtumaisillaan). Dinny kultaseni, minkä tähden kohtelet minua
tällä tavalla? Mitä sinulle on tapahtunut?

O'FLAHERTY, (synkästi). Mitä on tapahtunut meille jokaiselle? Sen
tahtoisin tietää. Mitä on tapahtunut teille, jota ajattelin enimmän
koko maailmassa ja jota kunnioitin? Mitä on tapahtunut sir Pearcelle,
joka oli mielestäni suuri kenraali, mutta joka ei pystyisi, kuten nyt
olen huomannut, komentamaan armeijaa sen paremmin kuin vanha kana? Mitä
on tapahtunut Tessielle, johon olin vuosi sitten ihan hullaantunut,
mutta josta en huolisi nyt, vaikka saisin koko Irlannin kaupan päälle?
Maailma ja sen koko järjestys sortuu raunioiksi ympärilläni, ja sitten
te vielä kysytte, mitä minulle on tapahtunut!

ROUVA O'FLAHERTY (voimatta enää hillitä tuskaansa). Voi minua, voi!
Poikani on kääntynyt minua vastaan! Voi minua! Voi! Voi!

SIR PEARCE (tullen juoksujalkaa ulos). Mitä tämä helvetillinen meteli
on? Mitä ihmettä on tapahtunut?

O'FLAHERTY. Hiljaa, äiti! Sshhh! Ettekö näe hänen armoaan?

ROUVA O'FLAHERTY. Voi, sir, minä olen aivan masentunut ja maahan lyöty.
Voi, puhukaa te Dinnylle, sir; sydämeni aivan vapisee hänen tähtensä.
Hän tahtoo naida ranskalaisen, ja lähteä pois täältä, ja tulla
muukalaiseksi, ja hylätä vanhan äitinsä, ja pettää maansa. Hän on
tullut hulluksi tykkien jyrinästä, ja saksalaisten tappamisesta, ja
heidän tapettavanaan olemisesta, paha nekin periköön! Poikani on
riistetty minulta ja käännetty minua vastaan; ja kuka minusta huolen
pitää vanhoilla päivilläni kaiken sen jälkeen, mitä olen tehnyt hänen
hyväkseen, voi, voi!

O'FLAHERTY. Olkaa nyt jo vaiti, äiti. Kuka teidät hylkää? Minä otan
teidät mukaani. Sittenhän on kaikki hyvin, eikö niin?

ROUVA O'FLAHERTY. Minut viedään vieraaseen maahan pakanain ja villien
keskelle, ja minä kun en ymmärrä sanaakaan heidän kielestään, eivätkä
he minun.

O'FLAHERTY. Sehän on vain hyvä. Luulevat vielä teidän puhuvan
järkevästi.

ROUVA O'FLAHERTY. Minun olisi siis kuoltava poissa Irlannista, niinkö?
Ja enkelit eivät löytäisi minua tullessaan hakemaan minua, niinkö?

O'FLAHERTY. Ja tahtoisitteko te minun jäävän Irlantiin, jossa minua on
vain peijattu ja petetty ja pidetty kaikesta tietämättömänä, ja
heittävän henkeni maassa, jossa piru itsekään ei huolisi minua edes
lahjaksi, pyhistä enkeleistä puhumattakaan? Te voitte tulla tai jäädä.
Te voitte kulkea omaa vanhaa tietänne tai seurata minua. Mutta tähän
paikkaan minä en jää näiden kelvottomien hunsvottien joukkoon, jotka
eivät tee konsanaan mitään, vaan makaavat ja odottavat ruohon kasvavan.
Eivät sittenkään, vaikka sir Horace Plunkett väsymättä ja lakkaamatta
neuvoo heitä, kuinka he voisivat saada maan yhtä hyvään kuntoon kuin
ranskalaiset ja belgialaiset.

SIR PEARCE. Siinä hän on aivan oikeassa, rouva O'Flaherty; aivan
oikeassa.

ROUVA O'FLAHERTY. Suokoon Jumala, että sotaa kestäisi vielä oikein
kauan, sir, ja että minä saisin kuolla ennen sen päättymistä, ja
ennenkuin eläke, joka minulla on Dinnyn poissa ollessa, lakkaa.

O'FLAHERTY. Kaikki muu on teille samantekevää! Siitä saakka kun sota
alkoi, me miehet olemme vain lypsylehmiä naisille, joille silloin
myönnettiin kaiken maailman eläkkeet, kutti parahiksi niille, jotka
tämänkin lystin maksavat!

TERESA (tullen kuistilta ja pysähtyen kenraalin ja rouva O'Flahertyn
väliin). Hanna lähetti minut sanomaan teille, sir, että tee menee
pilalle ja kakku jäähtyy kelvottomaksi, ellette tule kaikki heti
sisään.

ROUVA O'FLAHERTY (murtuen jälleen). Ah, Tessie kultaseni, mitä sinä
olet sanonut Dinnylle? Mitä? Voi! Voi –

SIR PEARCE (menettäen malttinsa). Sitä ei ruveta tässä selvittelemään.
Tessien paikka on nyt sisällä.

O'FLAHERTY. Juuri niin, sir; ajakaa ne sisään.

TERESA. En ole sanonut hänelle sanaakaan. Hän –

SIR PEARCE. Suu kiinni nyt, ja laittautukaa sisään tehtäviänne
hoitamaan.

TERESA. Mutta saanenhan sanoa teidän armollenne, etten ole sanonut
hänelle sanaakaan. Hän vain antoi minulle kauniin kaulaketjun. Tässä se
on, ja kuten teidän armonne itse näkee, minä puhun totta.

SIR PEARCE. Mitä tämä merkitsee, O'Flaherty? Oletko ryöstänyt sen
joltakin kaatuneelta upseerilta?

O'FLAHERTY. En, sir. Varastin sen omistajan omalla luvalla.

ROUVA O'FLAHERTY. Eikö teidän armonne tahtoisi sanoa hänelle, että
hänen äitinsä on lähinnä oikeutettu saamaan sen? Mitä tuommoinen nuori
ja kokematon tyttö tekee kultaisella kaulaketjulla?

TERESA (myrkyllisesti). Minulla on ainakin kaula, johon sen panen, eikä
vain ryppyjä.

Tämän onnettoman huomautuksen kuullessaan rouva O'Flaherty kimpoaa
seisaalleen, ja nyt seuraa tyrmistyttävä suuttumuksen sanamyrsky.
Kenraalin estelyt ja käskyt ja O'Flahertyn vaatimukset ja uhkaukset
ovat vain kuin öljyä tuleen. Hetkisen kuluttua he kaikki puhuvat yhtä
aikaa ja yhä äänekkäämmin.

ROUVA O'FLAHERTY (yksin). Senkin häpeämätön hieho, kuinka uskallat
sanoa minulle sellaista? (Teresa sinkauttaa nimittelyt kiivaasti
takaisin; miehet tulevat väliin; yksinpuhelu laajenee kvartetiksi,
nousee fortissimoon.) Tekisipä totisesti mieleni antaa sinua korville
ja opettaa sinulle ihmistapoja. Häpeä, kelvoton, ja huomaa, kenelle
sinä puhut! En voi todellakaan ymmärtää, mitä hyvä Jumala mahtoi
ajatella luodessaan tuollaisen kuin sinä, ja älköön sitä minulle
synniksi luettako! Varo, etten näe tämän jälkeen sinun pyörittelevän
lampaansilmiäsi poikaani varten. Maailmassa ei ole vielä ollut
ainoatakaan O'Flahertyä, joka olisi siinä määrässä häpäissyt itsensä,
että olisi alentunut pitämään yhtä jonkun viheliäisen Driscollin
kanssa; ja jos pistät nokkasi lähellekään mökkiäni, paiskaan sinut
ojaan ja pieksän paitasi tyhjäksi, muista se!

TERESA. Tekö tässä haukutte minua jos minkälaisilla nimillä, senkin
avosuinen, pahanilkinen ja laiskuuteenne piintynyt vanha noita ja
valehtelija? En tahdo saastuttaa kieltäni sanomalla, mikä te oikeastaan
olette, ja kertomalla sir Pearcelle, mitä teistä kylällä puhutaan. Te
ja teidän O'Flahertynne! Tietäkää se, ettei Driscolleista yksikään
konsanaan alentuisi niin paljoa, että hänen nähtäisiin vapaaehtoisesti
puhuvan teidän kanssanne! Pitäkää poikanne, mokomakin ruma ja kulmikas
kuvatus, joka on sentään vain tavallinen sotilas; ja Jumala varjelkoon
sitä tyttöä, joka hänet kerran saa! Välimme ovat nyt selvät, rouva
O'Flaherty, ja kissa repiköön teidän ruman naamanne!

SIR PEARCE. Hiljaa! Tessie, ettekö kuullut, että käskin teidän mennä
sisään? Rouva O'Flaherty! (Kovemmin.) Rouva O'Flaherty!! Kuulkaa nyt
hetkinen! (Vimmastuneesti.) Ettekö kuule, että puhun teille, nainen?
Oletteko te ihmisiä, vai villipetoja? Hiljaa paikalla; kuuletteko?
(Kiljuen.) Totteletteko minua, vai ette? Häpeämätöntä! Julkeata! Näin
käy, kun on hiukankin tuttavallinen teitä kohtaan. O'Flaherty, ajakaa
heidät sisään. Pois täältä, koko riivatun joukko!

O'FLAHERTY (naisille). Lopettakaa nyt; tuo ei käy laatuun. Siivolla
molemmat! Olkaa vaiti, äiti, tai muuten teidän on vielä paha olla.
(Teresalle.) Sopiiko nyt kiltin nuoren tytön puhua tuolla tavalla?
(Epätoivoisesti.) Herran tähden, lopettakaa jo! Suu kiinni, kumpikin!
Eikö teillä ole mitään kunniantuntoa itseänne ja parempianne kohtaan?
(Päättävästi.) Nyt tämä saa riittää; kuuletteko? Piru teidät periköön!
Sisään nyt molemmat heti paikalla, ja repikää sitten keittiössä silmät
toistenne päästä, jos mielenne tekee! Sisään heti!

Molemmat miehet käyvät käsiksi naisiin ja työntävät heidät, naisten yhä
haukkuessa toisiaan, sisään vilpolan ovesta, jonka sir Pearce paiskaa
lukkoon heidän jälkeensä. Ulkona vallitsee jälleen kesäisen iltapäivän
taivaallinen rauha. He istuutuvat aivan hengästyneinä, eikä pitkään
aikaan puhuta mitään. Sir Pearce istuu rantatuolilla ja O'Flaherty
sohvalla. Rastas alkaa laulaa suloisesti. O'Flaherty kuuntelee ja
katsahtaa puuhun; hänen kiusaantuneille kasvoilleen leviää hymy. Sir
Pearce huokaisee syvään, ottaa piippunsa ja alkaa täyttää sitä.

O'FLAHERTY (haaveellisesti). Mikä tyytymätön elukka ihminen onkaan,
sir! Siitä on vain kuukausi, kun makailin keskellä maaseudun rauhaa
ulkona rintamalla. Linnut liversivät, jostakin kaukaa kuului kuin
lehmänkellon kalahtelua, shrapnellit tupsahtelivat valkeina hattaroina
taivaalla, kuulat vinkuivat, ja silloin tällöin kuului kiljahdus, kun
johonkin meistä osui; mutta uskottepa tai ette, sir, tuo melu muka
vaivasi minua, ja hartain toivoni oli, että saisin vielä kerran viettää
rauhallisen hetken kotona. Nuo kaksi ovat nyt antaneet minulle hyvän
opetuksen. Kun tänä aamuna kerroin pojille, pitäen kuninkaan ja
valtakunnan puolta toisten mukana, kuinka ikävä minun oli rintamalle ja
kuinka mielelläni olisin heti lähtenyt sinne takaisin, niin minä
valehtelin, sir, kuten hyvin tiedätte. Nyt voin sanoa samat sanat
hyvällä omallatunnolla. Toiset pitävät sodan melskeestä, toiset
kotielämästä. Olen koetellut molempia, sir, ja tästä lähtien olen
lujasti sitä mieltä, että kyllä sota sentään voiton vie. Minä olen,
nähkääs, aina ollut luonnostani hiljainen ja rauhaa rakastava.

SIR PEARCE. Näin meidän kesken sanoen, O'Flaherty, kuin sotilas
sotilaalle (O'Flaherty tekee kunniaa, kuitenkaan asentoon nousematta),
luuletteko, että olisimme saaneet ainoatakaan armeijaa kokoon ilman
kutsuntaa ja pakko-ottoa, jos kotielämä olisi niin onnellista kuin
sanotaan?

O'FLAHERTY. Teidän ja minun ja tämän seinän kesken sanoen, sir Pearce,
minä olen sitä mieltä, että sitä parempi kuta vähemmän puhumme siitä,
kunnes sota on ohi.

Hän iskee silmää kenraalille. Kenraali raapaisee tulta. Rastas laulaa.
Kauempana räkättää närhi. Keskustelu taukoaa.

                               Suomentanut O. Juurikoski.

WILLIAM BUTLER YEATS.

Ns. "irlantilainen liike", joka rupesi herättämään huomiota 1890-
luvulla, on käsitettävä jo vanhemman iriläisfolklorelaisen harrastuksen
ja työn jatkoksi ja kohoamiseksi taiteen piiriin, sekä englantilaisessa
sielussa ikivanhana uinuneen kelttiläisen, salamyhkäisyyksiä uneksivan
ja utuisille kuvitelmilleen ilmaisua hakevan hengen toiminnaksi tämän
folkloren aineksilla. Näiden mystillisyys on vielä lisääntynyt sen
kautta, että liikkeen johtavat runoilijat ovat samalla olleet
teosofeja, jotka pyrkivät näkemään kansanrunoudessa "alkuhengen"
salaperäistä innoitusta ja heijastusta. – Liikkeen johtava runoilija
William Butler Yeats on syntynyt Sandymountissa, Dublinin lähellä,
1865, taidemaalarin poikana. Vanhemmat muuttivat Lontooseen hänen
ollessaan pieni, mutta suurimman osan nuoruudestaan hän silti asui
Irlannissa, Sligossa, äidinisänsä luona, jossa jo varhain tutustui
irlantilaiseen kansantietoon. Isä koetti kasvattaa hänestä maalaria,
mutta itse hän teki itsestään runoilijan. Hänen kehitykseensä ovat
vaikuttaneet: varhainen kiintyminen iriläiseen kansanrunouteen ja
kulttuuriin, joihin hän tutustui sekä kansan keskuudessa että
painetuista lähteistä; innostuminen William Blaken näkyrunouteen ja
esirafaelilaisten unelmakauneuteen; ja perehtyminen teosofien ja
ruusuristiläisten mystiikkaan. Julkaistuaan runojaan Irlannin
aikakauslehdissä hän sepitti ensimmäisen teoksensa, näytelmärunoelman
Mosada (1886). Seuraavana vuonna hän muutti Lontooseen toimien siellä
sanomalehtimiehenä ja julkaisten (1888-90) useita irlantilaisia runo-,
satu- ja kertomuskokoelmia (mm. Carletonin kertomuksia). 1889 ilmestyi
Oisinin vaellukset (The Wanderings of Oisin), runosarja, jossa Yeats
– tosin vielä Spenserin, Shelleyn, Morrisin ja Rossettin vaikutuksen
alaisena – tulkitsee mystiikkaansa nykyaikaisin taiderunon keinoin
iriläisen mytologian verhossa. Löytäen pian kokonaan oman tiensä tässä
utuisen kauneuden maailmassa Yeats on sitten julkaissut sarjan
runokokoelmia (Runoja – Poems, 1895; Kaisloja tuulessa – The Wind
among the Reeds, 1899; Runoja – Poems, 1906; Coolen villit
joutsenet – The Wild Swans at Coole, 1917; ym.), joille uusi ja outo
aihepiiri, elpynyt usko salaiseen elämään, joka etsii ilmaisunsa
runoudessa, antaa erikoista tuoreutta, tekijän vilpitön luottamus
Irlannin vapauteen ja tulevaisuuteen välittömyyttä ja vakuuttavaa
sävyä, ja hänen maailmasta eroon pyrkivä filosofiansa rauhoittavaa,
viihdyttävää tuntua. Lyriikka on kuitenkin pienempi puoli hänen
tuotannostaan, joka vielä sisältää toistakymmentä Irlannin kansallisen
näyttämön luomista ja ylläpitämistä varten kirjoitettua näytelmää,
kaikki tulkiten Yeatsin uskoa ympärillämme vallitseviin
yliluonnollisiin voimiin (ensimmäinen Kreivitär Cathleen, 1892;
sitten: Sydämen kaihon maa – The Land of Heart's Desire, 1894;
Varjoisat vedet – The Shadowy Waters, 1900; Deirdre 1907; ym.),
sekä joukon esseitä ja muita proosasepitelmiä (ensimmäinen
ohjelmakirjoituksen luontoinen Kelttiläinen hämärä – The Celtic
Twilight, 1893, seuraavat mm.: Salainen ruusu – The Secret Rose ja
Lain taulut – The Tables of the Law, molemmat 1897, joissa hän
selittää filosofiaansa). Kaikella tällä työllään Yeats on valloittanut
kirjallisuudelle uusia runoalueita, joissa vallitsevat uudet kauniit
tunnelma-arvot, ja on kohottanut paljaastaan folkloristisen kokoomis-
ja julkaisutoiminnan hienon taiteen lähtökohdaksi, josta Irlannin
kulttuuri saa omaa kansallista erikoisväritystään. 1923 hänelle
annettiin Nobel-palkinto.

LUMISIIVEKSI KAIHOA, KALLIS...

    Oi oisinpa kanssasi, kallis, lumisiipinen soutaja veen!
    Ma katsoa lentoa tähden en jaksa sen sammumiseen:
    ja rannalta himmeän taivaan sinitähdeltä sieluuni sain
    surun suuren ja kalvavan, kallis, min viihtävi Kuolema vain.

    Ikiriutumus ruusun ja liljan terälehdiltä huokua voi;
    älä niitä sä kaihoa, kallis, älä tähtien lentoja, oi,
    sinitähteä, hiipuin mi välkkyi, yökaste kun helmitti maan:
    – lumisiiveksi kaihoa, kallis, meren vaahtohon valkeaan!

    Kuvin kummin mun mieltäni kiehtoo tuhat saarta ja Tuonelan yö,
    miss' Aika meit' enää ei muista ja Murhe meit' enää ei lyö;
    pian häipyisi lilja ja ruusu, tulet tähtien välkkehineen,
    jos oisin ma kanssasi, kallis, lumisiipi vain vaahdossa veen!

MAAILMAN RUUSU.

    Ah, kauneus katoaa laill' unelman!
    Rusosta näitten huulten, murheisten
    siit' ett' on ohi aika ihmeiden,
    nous Troija hautaliekeiss' ilmahan
    ja kuoli lapset sen.

    Me kuihdumme kanss' ahertavan Maan:
    niin ihmissielut häipyy, häviää
    kuin vaahto, kons' on talven myrskysää;
    ja tähdet sammuu, taivaan raivon vaan
    all' elää kasvot nää.

    Yön arkkienkelit: teit' ennen, oi,
    kun sydänt' ei viel' ollut murtuvaa,
    ikuisen istuimen luon' auvoisaa
    kaikk' aikaa vietti; maan Hän kukkaan loi
    naisjalan vaeltaa.

KUN OLET VANHA.

    Kun olet vanha, harmaa, väsynyt
    ja lieden luona nuokut, lue tää
    taas kirja: tähtikatseest' unta nää,
    jok' on sun silmistäsi säteillyt:

    niin monet tenhos ilo sydämes,
    ja totuus, vilppi palvoi kauneuttas;
    vaan pyhiinvaeltajan-sieluas
    yks lempi vain ja murheit' ilmeittes.

    Ja kumarrut päin liettä hehkuvaa
    ja mietit, miten lempi lensi pois,
    nous vuorille, kuin ne sen koti ois,
    ja piili pian tähtitarhain taa.

ISLE OF INNISFREEN JÄRVI.

    Ma pois nyt tahdon mennä, luo mennä Innisfreen,
    ja savi-risu-töllin sen rantaan rakentaa,
    ja paputarhan perkaan ja ypö-yksin niin
    mehiläisteni kuuntelen surinaa.

    Ja siell' on mulla rauha: kas, rauha pisaroi
    aamun autereesta, kun sirkkuset sille laulelee;
    siell' yö on kimmel-kirkas ja päilyy päivän koi,
    ja illoin varpuset pyrisee.

    Ma pois nyt tahdon mennä, sill' aina nään sen
    ja kuulen, kuinka laineet lyö rantaan solisten:
    jos seison ajotiellä tai jalkatietä käyn,
    sen kuulen pohjaan sydämen.

COOLEN VILLIJOUTSENET.

    Syysloistossaan puut metsän puuntaa,
    tiet kuivas lokakuu,
    hämyssä aamun tyven taivas
    veen kuultoon kuvastuu;
    veen pintaa joutsenten nään piirtävän:
    viiskymment' yhdeksän...

    Tää yhdeksästoist' on nyt syksy,
    kun niitä lasken näin;
    en kunnoll' ehtinyt ma loppuun,
    kun korkeutta päin
    yht'äkkiä tie, laajoin kierroksin,
    nous siivin viuhuvin.

    Ja kun nyt nään nuo ylväät linnut,
    on mulla murhe vain.
    Kaikk' on niin toisin nyt kuin silloin,
    kun ensi kerran sain
    ma kuulla, kuinka lailla kellojen
    soi siivet joutsenten.

    Kanss' armaan armas uupumatta
    ui virtaa viileää
    tai ilmain merta: ikä niilt' ei
    voi verta jäähdyttää;
    niit' into lemmen, lennon ohjaa vaan,
    tie kunne kulkikaan!

    Vaan salamyhkäisinä soutaa
    nyt sorjat linnut nuo;
    mihinkä kaislikkoon ne lentää
    ja minkä rannan luo,
    kun kerran herätessäni ma nään:
    ne jätti rannan tään?

SYDÄMEN KAIHON MAA.

              Sa riudut, ruusu, oi!

                        William Blake.

Henkilöt: MAURTEEN BRUIN

BRIDGET BRUIN

SHAWN BRUIN

MARY BRUIN

ISÄ HART

KEIJUKAISLAPSI

Näyttämö: Huone, jossa on matto lattialla, keskellä syvää oikealla
olevaa komeroa. Komerossa penkkejä ja pöytä, ja ristiinnaulitunkuva
seinällä. Komero on täynnä lieden tulen hehkua. Avonainen ovi on
vastapäätä katsomoa vasemmalla, ja vasemmalla siitä on penkki. Ovesta
näkyy, metsä. On ilta, mutta kuu tai myöhäinen auringonlasku kimaltelee
puiden lomitse ja vie katseen kauas epätodelliseen, salaperäiseen
maailmaan.

MAURTEEN BRUIN, SHAWN BRUIN ja BRIDGET BRUIN istuvat komerossa pöydän
ääressä, lieden luona. He ovat puetut jonkin etäisen ajan pukuihin, ja
heidän lähellään istuu vanha pappi, ISÄ HART. Hän voi olla puettu kuin
munkki. Pöydällä on ruokaa ja juomaa. MARY BRUIN seisoo ovella lukien
kirjaa. Kun hän kohottaa katseensa, hän näkee ovesta metsään.

BRIDGET.

    Kun käskin hänen illallista varten
    ma padat pestä, vinnilt' etsi vanhan
    hän kirjan ja siit' asti siihen kurkkii.
    Hän kuuroiks meidät huokailis ja voihkis,
    jos työn ois pakko, kuin on muilla, mulla,
    koit' ennen nousta, pestä, parsia,
    tai teidän tavallanne, isä Hart,
    yöt kaiket myrskyss' yksin ratsastaa
    ja käydä ehtoollista jakamassa.

SHAWN.

    Sa liikaa moitit, äiti.

BRIDGET.

                            Hänet nait
    ja puollat häntä, suuttuvan kun pelkäät.

MAURTEEN (isä Hartille).

    On oikein, että nuori nuorta puoltaa.
    Ne väliin kinaa, vaimoni ja tyttö,
    ja nyt tää kirjaan liiaks syventyi!
    Vaan älkää häntä kovin moittiko.

ISÄ HART.

    On nuorten sydän yhtä kesytön
    kuin lintujen, siks kunnes tulee lapset.

BRIDGET.

    Hän karjaa hoitais ei, ei lypsäis lehmää,
    ei kattais pöytää, liinaa levittäis.

SHAWN.

    Kunp', äiti –

MAURTEEN.

                   Shawn, on pullo puolityhjä;
    mene ja nouda paras, mit' on meillä.

ISÄ HART.

    Nään ensi kertaa kirjan hänellä.
    Se mikähän lie?

MAURTEEN (Shawnille).

                    Mitä odotat?
    Äläkä hölskytä, kun avaat korkin;
    jaloa viiniä on varjeltava.
            SHAWN (menee.) (Papille:)
    Ei tyttöä sois moittia hän. Kirja
    on vinnill' ollut puoli vuosisataa,
    isäni kertoi, että vaarini
    sen kirjoitti ja tappoi hiehon, jotta
    sais siihen kannet. Niukan hyödyn tuotti
    se kirja hälle, sillä talo täyttyi
    sen tähden kiertävistä soittajista
    ja lauluntekijöistä ja jos mistä.
    Mik' ihme siin' on, tyttö, kirjassa,
    kun täytyy jättää ruoat jäähtymään?
    Jos isäni kanss' oisin lukenut
    ja kirjoittanut kirjoja, ei varmaan
    jäis Shawnille ja sulle sukantäydet,
    kun kuolen, keltaisia guineoita.

ISÄ HART.

    Ei sovi täyttää päätään tyhmin haavein.
    Mitä sä luet?

MARY.

                  Miten prinsessa
    Edane, kaunis tytär Irlannin
    kuninkaan, kuuli kerran, Valpurin
    kun oli ilta kuin nyt, laulun vienon
    ja seuras sitä puolivalvehilla
    ja saapui keijukaisten maahan, jossa
    ei kukaan tule vanhaks, hurskahaksi,
    ei kukaan tule vanhaks, viisahaksi,
    ei kukaan tule vanhaks, katkeraksi.
    Ja siellä yhä elää, karkeloi
    hän metsän kasteisessa katvehessa.

MAURTEEN.

    Te vieroittakaa tyttö kirjasta.
    Moist' isoisä juuri houraili,
    vaan hevost' osannut ei arvostella,
    ja hölmöin nulkki saattoi häntä pettää.
    Te neuvokaa –

ISÄ HART.

                   Pois pane kirja, laps.
    Kas, kadotettu enkeli se vain
    Edanen hurmas lumolaulullaan.
    Mont' olen, tyttöseni, kaltaistas
    ma nähnyt rauhatonta, kaipaavaa,
    vaan vuodet vierivät, ja muitten lailla
    he iloisina vaali lapsiaan
    ja kirnun ääress' ahkeroi ja juorus
    yöjuhlista ja kihlatuista.

MAURTEEN.

                                Totta.
    Vaan nuor' on liian hän sit' ymmärtääkseen.

BRIDGET.

    Ja kyllin vanha tietääksensä, että
    on väärin laiskotella.

MAURTEEN.

                           Hänt' en moiti:
    hän kaipaa poikaani, kun töiss' on tää,
    ja se ja kai tään kelpo eukon kieli
    ne karkoittavat hänet unelmiinsa
    kuin lapset peiton alle pimeys.

BRIDGET.

    Ei hievahtais hän, jos ma vaiti oisin.

MAURTEEN.

    Ehk' onkin luonnollista uneksia
    hyvistä ihmisistä iltana
    näin Valpurin. Vaan sano, tyttö, onko
    sull' oksaa pyhän orapihlajan,
    joit' ovenpieleen ripustivat naiset,
    jott' onnea ne tuottais talolle?
    Myös Vappu-illan hämärissä viedä
    voi varas morsiamen vastanaidun,
    tai sitten lieden ääress' eukot haastaa
    valeita varsin!

ISÄ HART.

                    Totta voi se olla.
    Niit' emme tunne voimia me, jotka
    Jumala hengille on hornan suonut
    ties mistä salatuista syistä. (Marylle:) Oikein
    sa teit. On oikein, että kunniassa
    pidämme vanhat, viattomat tavat.

(MARY BRUIN on ottanut orapihlajan oksan penkiltä ja ripustanut sen
naulaan pihtipieleen. Oudosti, ehkä keijukaisvihreään puettu tyttönen
tulee metsästä ja ottaa oksan.)

MARY.

    Sen ehdin tuskin naulaan ripustaa,
    kun tuulest' esiin lapsi lehahti
    ja otti oksan, sitä hyväillen.

ISÄ HART.

    Se kenen lapsi lie?

MAURTEEN.

                        Ei kenenkään.
    Sill' usein tyttö jonkun uneksii
    ohitse menneen, kun lens' ilmanhenkäys.

MARY.

    Ne orapihlajan vei pyhän oksan,
    ne ei suo taloon tähän onnea;
    vaan silti iloitsen, ett' olin niille
    ma ystävällinen, sill' eikös myös
    ne ole Jumalamme lapsia?

ISÄ HART.

    Laps, paholaisen on ne sikiöitä,
    ja niill' on valta Ajan loppuun asti,
    Jumala jolloin sotii niitä vastaan
    ja murskaa ne.

MÄRY.

                   Hän varmaan hymyilee,
    isä, ja avaa suuren ovensa.

ISÄ HART.

    Kirotut enkelit kun oven sen
    vain näkisi, ne ikimykiks suistuis;
    ja kun ne kolkuttavat ovillemme,
    se, joka seuraa niitä, saman käydä
    saa kautta kauhun.

(Ohut, vanha käsivarsi ojentuu pihtipielen takaa ja naputtaa ja
viittoo. Se näkyy selvästi hopeaisessa valaistuksessa. MARY BRUIN menee
ovelle ja seisoo siinä hetkisen. MAURTEEN BRUIN täyttää touhukkaasti
ISÄ HARTIN lautasta. BRIDGET BRUIN istuu lieden ääressä.)

MARY (tullen pöydän ääreen):

                       Tuolla ulkona
    on joku, joka viittoo minulle
    ja nosti kättään, kuin ois kuppi siinä
    sill' ollut, sekä joi, niin että ehkä
    on jano sillä.

(Ottaa maitoa pöydältä ja vie ovelle.)

ISÄ HART.

                  Ehk' on se se laps,
    jok' ollut sinusta ei lapsi lainkaan.

BRIDGET.

     Ma pelkään.

ISÄ HART.

                 Kaiken pahan torjuu Risti
    talosta pois, niin kauan kuin se tuolla
    on riippumassa.

MAURTEEN.

                    Tule, tyttöseni,
    käy viereeni ja jätä harmit, haaveet.
    sill' eloniltaani sun valaisevan
    niin tahtoisin kuin turvetulen armaan;
    ja kuoltuani rikkain näillä mailla
    sinusta tulee, sillä, tyttäreni,
    täys sukka keltaisia guineoita
    on mulla kätkössä, jonk' yksin tiedän.

BRIDGET.

    Ain' olet sieväin kasvojen sa narri,
    ja minun täytyy säästää, nälkää nähdä,
    jott' ois jos jonkinmoiset silkkinauhat
    vaan päässä pojan vaimolla.

MAURTEEN.

                                Sa älä
    ain' ole tyly; hän on hyvä tyttö!
    Meill' oivaa maat' on sata eekkeriä,
    ja tulen ääress' yhdess' istutaan.
    Tää isä, pastori, on ystäväni,
    ma katson sua, katson poikaani,
    ja hänen lautasens' on asetettu
    sun lautasesi viereen – ja kas tuossa
    hän tuleekin ja tuo sen ainoan,
    mit' oltiin vailla, hyvää viiniä.
                   (Shawn tulee sisään.)
    Kohenna tulta, lisää turvett' uutta,
    jott' oikein leimuaa. Kun katselee,
    tulesta miten savu tupruaa,
    ja sydämess' on tyytymys ja viisaus,
    se parast' elämäss' on.

(MARY ottaa kappaleen turvetta tulesta ja menee ulos. SHAWN seuraa
häntä ja kohtaa hänet hänen palatessaan.)

SHAWN.

                             Mikä vetää
    sinua ulos kylmyyteen ja metsään?
    Lomassa puitten runkojen on rusko,
    jok' aivan värisyttää.

BRIDGET.

                           Maitoa
    ja tulta vuoden onnettomimpana
    yön' olet antanut ja tuonut turman
    niin taloon, kuten hyvin tiedät. Ennen
    kuin menit naimisiin, sa olit laiska
    ja hieno, kuljit silkkinauhat päässä;
    ja nyt – ei, isä, puhun puhtaaks suuni –
    ei miehen vaimoks ole kelvollinen
    hän kenenkään –

SHAWN

                     Vait, äiti!

MAURTEEN.

                                 Liian pahoin
    sa puhut.

MARY.

              Mitä minä välitän,
    vaikk' olen antanutkin tämän talon,
    joss' aina kuulen kieltä katkeraa,
    nyt keijukaisten valtaan!

BRIDGET.

                              Tiedät kyllä,
    ett' ihmisiä niitä hyviä
    nimellä sillä kuka mainitsee
    tai yleensä niist' ylen paljon haastaa,
    se taloon saattaa pahaa kaikenlaista.

MARY.

    Te tulkaa, keijukaiset, typerästä
    talosta tästä minut ottakaa!
    Mun suokaa saada vapaus kadotettu
    ja työtä tehdä milloin haluan
    ja laiskotella milloin haluan!
    Pois minut tästä tulkaa maailmasta
    te tyhmäst' ottamaan, oi keijukaiset!
    Oi, tuulen olkapäillä ratsastaa
    ma tahdon kanssanne ja karkeloida
    kuin tulenliekki vuorten huipuilla.

ISÄ HART.

    Et saata ymmärtää sa sanojas.

MARW.

    Isä, ma neljään kieleen täällä kyllyin:
    yks niist' on liian viisas, taitava,
    yks niist' on liian vakava ja hurskas,
    yks niist' on itse aikaa katkerampi,
    yks niist' on hyvä, mutta aivan liian
    täynn' unettavaa rakkautta, liian,
    ah, unettavaa rakkautta ja
    mun kahlitsemistani.

(SHAWN taluttaa hänet rahille vasemmalle puolelle ovea.)

SHAWN.

                         Ällös moiti
    minua; usein makaan valvehilla
    ja mietin, miten kaikki murheiseksi
    saa viisaan pääsi. Kuink' on kaunis se,
    sun kalvas otsas alla kukkean
    hiuspilven! Istu tänne vierelleni –
    nuo ovat liian vanhoja, ja heiltä
    on aivan unohtunut oma nuoruus.

MARY.

    Oi, sinä olet suuri ovenpieli
    ja minä oksa orapihlajan,
    ja jos vain voisin, ovenpieless' ois
    mun riiputtava siksi, kunnes tuonut
    ma oisin taloon tähän hyvän onnen.

(Aikoo kietoa käsivartensa SHAWNin ympäri, mutta katsoo arasti pappiin
ja antaa käsiensä vaipua.)

ISÄ HART.

    Mun tyttäreni, käteen häntä tartu,
    sill' yksin rakkaudesta meidät sitoo
    Jumala itseensä ja kotilieteen,
    jok' estää meitä rappeutumasta
    ja eksymästä Hänen rauhastaan
    pois mieltä villitsevään vapauteen
    ja hämmentävään valoon.

SHAWN.

                            Maailma
    jos oisi omani, sen kaiken saisit,
    et yksin rauhaa kotiliesien,
    vaan myöskin hämmentävän valon kaiken
    ja vapauden, jos vaan sen haluaisit.

MARY.

    Maailman käsissäni murskaisin,
    ja sinä hymyellen katsoisit.

SHAWN.

    Ja sitten tulesta ja kasteesta
    Maan uuden muovaisin, joss' yhden yhtä
    ei katkeraa tai liian viisast' oisi
    ja vanhaa, sulle väärin tekemässä,
    ja taivaan lumoavan hiljaisuuden
    ma kokoaisin ja sen kynttilät
    sun yksinäisten kasvojesi eteen.

MARY.

    Sun silmäs ainoat on kynttilät,
    ma joita kaipaan.

SHAWN.

                      Kerran auringon
    säteessä karkeloiva kärpänen
    tai tuulen henki aamun herätessä
    sun rintas täytti unelmilla, joita
    ei kukaan toinen tuntenut. Vaan nyt
    on sakramentti, jot' ei purkaa saata,
    sun sydämesi, ennen ylpeän
    ja kylmän, liittänyt mun sydämeeni,
    jok' ain' on lämmin. Aurinko ja kuu
    ne sammuu, taivas kiertyy käärylle,
    vaan sinun sielus lumivalkoinen
    mun sieluani seuraa.

(Metsästä kuuluu laulava ääni.)

MAURTEEN.

                         Joku laulaa.
    Kas, sehän on vain laps. Se laulaa, kuulkaa:
    "Niin sydän orpo se kuihtuu pois".
    Kyll' outo lauluks lapsen, vaan se laulaa
    niin suloisesti. Kuulkaa, kuulkaa!

(Menee ovelle.)

MARY.

                                       Oi,
    minusta kiinni pidelkää, kosk' olen
    tän' iltana ma pahaa puhunut!

ÄÄNI.

    Käy tuulonen porteilta, Päivä, sun kois,
    käy sydämeen orpoon ja kaihoavaan,
    ja sydän orpo se kuihtuu pois,
    kun karkeloi keijut kaukaisen maan,
    jalat maidonvalkeat tanhuavat,
    kädet maidonvalkeat tahtia lyö,
    soi tuuli ja maasta se tuo tarinat,
    joss' on vanhakin kaunis ja viisaankin työ
    vain riemuita – keijut sen kuulla voi!
    Vaan on kuin Coolaneyn kaislat sois:
    "Kun tuulonen laulaa ja soi, ilakoi,
    niin sydän orpo se kuihtuu pois!"

MAURTEEN.

    Kun olen onnellinen, samaa soisin
    myös kaikille, siks sisään lapsen noudan.
                (Tuo sisään keijukaislapsen.)
    Voi metsään eksyä, ja siell' on kylmä,
    vaan tänne olet tervetullut.

LAPSI.

                                 Tänne
    kyll' olen tervetullut. Tääll' on eräs,
    jonk' aika pois on mennä, pois, pois, pois.

MAURTEEN.

    Oi, kuink' on kummalliset puheet sillä.
    Sun onko kylmä?

LAPSI.

                    Vierees kyykistyn,
    sill' olen juossut kaukaa, kaukaa tänne
    ma tänä yönä.

BRIDGET.

                  Näytät sievältä.

MAURTEEN.

    On hiukses märkinä.

BRIDGET.

                        Ma lämmitän
    sun jalkojas, ne ovat kylmät.

(Ottaa lapselta kengät jalasta.)

MAURTEEN.

                                     Varmaan
    sa saavut kaukaa, kaukaa, sillä koskaan
    en kauniit' ole nähnyt kasvojas;
    liet totta väsynyt ja nälkäinen,
    kas, täss' on hiukan leipää, viiniä.

LAPSI.

    On viini karvasta, vaan, vanha äiti,
    sull' eikö ole mitään makeata
    minulle?

BRIDGET.

             Mull' on hiven hunajaa.

(Menee viereiseen huoneeseen.)

MAURTEEN.

    Jop' osaat hyvitellä. Äiti ennen
    sun tuloas ol' ihan nyreissään.

(BRIDGET palaa tuoden hunajaa ja täyttää kipon maidolla.)

BRIDGET.

    Se hienon kodin laps on; valkeat
    sen kädet näättekö ja sievät vaatteet.
    Toin sulle vähän nuorta maitoa,
    vaan varro, jotta hiukan lämmitän
    sit' ensin liedellä, sill' eihän toki
    se mikä sopii meille köyhille
    kai kelpaa sulle ylhäissyntyiselle.

LAPSI.

    Koit' ennen nouset, lieden virität,
    ja sormes verille on pakko raataa
    sun, vanha äiti. Nuoret nukkuu, unta
    ne näkee, haaveilee, vaan sinun pakko
    on työtä tehdä sormes verille,
    sen tähden ett' on sydämesi vanha.

BRIDGET.

    On nuoret laiskoja.

LAPSI.

                        Sun muistitietos
    on tehnyt viisaaks sinut, vanha taatto.
    On nuorten pakko huokailla ja nähdä
    unia, mutta sinä olet viisas,
    sen tähden ett' on sydämesi vanha,

(BRIDGET antaa hänelle lisää leipää ja hunajaa.)

MAURTEEN.

    Ken uskois, että moinen nuori tyttö
    niin antaa arvon vanhan viisaudelle.

LAPSI.

    Ei enää, äiti.

MAURTEEN.

                   Eipä ollut se
    suupala suuri! Maito valmist' on.
              (Ojentaa sen lapselle.)
    jop' oli pieni kulaus!

LAPSI.

                           Pane kengät
    minulle jalkaan, äiti. Tahtoisin
    nyt syötyäni hiukan tanssia.
    Coolaney-järven kaislat tanssivat,
    ja tahdon tanssia, siks kunnes kaislat
    ja valkolaineet itsens' uneen tanssii.

(BRIDGET panee kengät jalkaan lapselle, ja tämä on aloittamaisillaan
tanssin, mutta havaitsee ristiinnaulitunkuvan ja pelästyy ja peittää
silmänsä.)

    Mik' on tuo mustan ristin ruma kuva?

ISÄ HART.

    Et sanais tuhmuutta sa tajua!
    On pyhä Isämme se.

LAPSI.

                       Pane pois!

MAURTEEN.

    Se pahoin oisi.

BRIDGET.

                    Pyhäinhäväistystä
    se oisi!

LAPSI.

             Piinattu, ah, olento!
    Pois, pois se!

BRIDGET.

                   Lapsen vanhemmille tarpeen
    ois nuhde.

ISÄ HART.

               Jumalan on Pojan kuva
    se.

LAPSI (hyvitellen häntä).

        Pane pois se, pane pois!

MAURTEEN.

                                 Ei, ei.

ISÄ HART.

    Niin nuori koska olet ja kuin lintu,
    min säikkymään saa lepattava lehti,
    sen otan pois.

LAPSI.

                   Pois, pane pois se, pois!
    Se kätke silmältä ja sielulta!

(ISÄ HART ottaa ristiinnaulitunkuvan seinältä ja lähtee viemään sitä
sisähuoneeseen.)

ISÄ HART.

    Kosk' olet tullut tähän piirikuntaan,
    sua pyhään uskoomme ma opastan,
    ja oivall' älylläs sen pian opit.
                             (Muille:)
    Me hellätunteisia olkaamme
    nupulla oleville olennoille;
    ei Luoja viittonut päin Golgataa,
    kun aamutähdet lauloi ensi kerran.

(Vie ristiinnaulitunkuvan sisähuoneeseen.)

LAPSI.

    Tää paikka tasainen on, nyt ma tanssin!
                                  (Laulaa:)
    "Käy tuulonen porteilta, Päivä, sun kois,
    käy sydämeen orpoon ja kaihoavaan,
    ja sydän orpo se kuihtuu pois."

(Tanssii.)

MARY (Shawnille:)

    Juur' ikään, kun hän lähestyi, ma kuulin
    myös muitten pienten jalkain askeleita
    ja vienon soiton soivan tuulessa:
    säesti huilut näkymättömät
    niin hänen jalanliikkeitään.

SHAWN.

                                 En kuullut
    ma muuta kuin vain hänen askeleensa.

MARY.

    Ne kuulen taas, ah, jumalattomat
    on voimat talossa nyt tanssimassa!

MAURTEEN.

    Tulehan tänne, ja jos lupaat olla
    pyhiä asioita herjaamatta,
    saat jotain.

LAPSI.

                 Tuo se tänne, vanha taatto.

MAURTEEN.

    Kas, täss' on sulle silkkinauhoja,
    jotk' ostin poikani ma vaimolle,
    kun kävin kaupungissa – vaan hän sallii
    ne antaa sulle, jotta sitoisit
    tuon tuulen tuivertaman villin tukkas;

LAPSI.

    Mua rakastatko, sano.

MAURTEEN.

                          Kyllä toki!
    sua rakastan.

LAPSI.

                  Ah, mutta tätä liettä
    sa rakastat. Siis mua rakastatko?

ISÄ HART.

    Kun Kaikkivaltias niin paljon suonut
    on omaa ajatonta nuoruuttaan
    osaksi yhden luomans' olennon,
    sen katsominen rakastamist' on jo.

LAPSI.

    Vaan Häntähän sa rakastat?

BRIDGET.

                               Se rienaa.

LAPSI.

    Ja rakastatko mua sinäkin?

MARY.

    En tiedä.

LAPSI.

              Nuorta miestä rakastat.
    Mut mull' ois valta tuulen olkapäillä
    sun suoda ratsastaa ja karkeloida
    kuin tulenliekki vuorten huipuilla.

MARY.

    Meit', Enkelien Kuningatar, auta
    ja, hyvät pyhimykset, suojatkaa!
    Nyt jotain kauheata tapahtuu.
    Pois äsken otti orapihlajan
    hän pyhän oksan.

ISÄ HART.

                     Tyhmää lörpötystä
    te lapsen säikähdätte. Muuta vielä
    ei osaa. Kuinka vanha olet, lapsi?

LAPSI.

    Kun talvi nukkuu luonnoss', ohenee
    minulta hiukset, jalat herpaantuu.
    Kun lehdet herää, kantaa äitini
    mua kultaisilla käsivarsillaan;
    ma pian naiseks soristaudun ja
    veden ja metsän hengen nain, vaan ken
    sen tietäis, milloin ensi kerran synnyin?
    Ma olen, luulen, paljon vanhempi
    kuin uroskotka, joka olennoista
    kuun all' on vanhin.

ISÄ HART.

                         Oi, hän keijukaisten
    on kansaa.

LAPSI.

               Joku kutsui, airueni
    siks maitoa ja tulta pyytämään
    ma lähetin; kun kuului uusi kutsu,
    ma tulin itse.

(MUUT paitsi SHAWN ja MARY BRUIN menevät papin taakse suojaan.)

SHAWN (nousten).

                   Vaikka olet tehnyt
    muut kaikki kuuliaisiks itsellesi,
    mun katseeni ei ole lumoissas
    enk' ole toivotusta lausunut
    tai lahjaa sulle suonut moista, joka
    sois sulle vallan. Pois sun karkoitan.

ISÄ HART.

    Ei, minä tahdon häntä vastustaa.

LAPSI.

    Sen tähden että ristiinnaulitun
    sa poistit kuvan, niin on suuri voima
    minulla, ettei kukaan kulkea
    voi minun tahdottani läpi siitä,
    miss' olen tanssinut tai sormenpäätä
    ma kääntänyt.

(SHAWN koettaa lähestyä lasta, mutta ei voi.)

MAURTEEN.

                  Te kaikki katsokaa!
    Hänt' estää jokin – kas, te näättehän,
    miten hän liikuttelee käsiään
    kuin kihnais niitä lasiseinää vastaan!

ISÄ HART.

    Ma tahdon yksin seistä mahtavan
    tään hengen eessä; älkää pelätkö,
    sill' Isä kanssamme on sekä Hän,
    mi kuoli ristillä ja kuollehista
    nous ylös kolmantena päivänä.

(LAPSI polvistuu rahille MARYN viereen ja kietoo kätensä hänen
ympärilleen.)

    Avukses enkelit ja pyhimykset
    sa huuda, tytär.

LAPSI.

                     Tulla mukaani
    sun täytyy, vastanaitu morsian,
    niin iloisemman joukon nähdä saat
    ja sydämen saat nähdä kaihon maan,
    joss' ole kauneudell' ei kuihtumusta
    ja kuolemall' ei ylösnousemusta,
    vaan ilo viisautt' on ja Ajan kulku
    ikuista laulua. Sua suutelen,
    ja maailma pois haipuu.

SHAWN.

                            Horroksesta
    jo herää – avaa silmäs, kuuntele.

ISÄ HART.

    Nyt nähdä hänen täytyy sekä kuulla,
    sill' ainoastaan sielu valinnallaan
    voi hänet pelastaa. Käy tänne, tytär,
    mun seiso vieressäni; ajattele
    taloa tätä, velvoituksias
    sen piirissä.

LAPSI.

                  Seis, seuraa minua,
    sa vastanaitu morsian. Jos häntä
    sa kuulet, tulet muiden kaltaiseksi,
    saat lapsia ja keität, kirnuat,
    ja voi ja siipikarja, munat aina
    on kielelläs ja kiistanaiheenas,
    ja vihdoin vanhana ja katkerana
    väristen hautaas horjut.

ISÄ HART.

                             Minä sulle
    tien näytän, tytär, taivaaseen.

LAPSI.

                                    Vaan minä
    vien sinut, vastanaitu morsian,
    sydämen kaihon maahan, sinne, missä
    ei kukaan tule vanhaks, hurskahaksi,
    ei kukaan tule vanhaks, viisahaksi,
    ei kukaan tule vanhaks, katkeraksi,
    ja miss' ei kiltit kielet kahlitse;
    sill' ajatukset ne vain meitä ohjaa,
    jotk' ailahtava hetki herättää.

ISÄ HART.

    Nimessä rakkaass' Ainokaisen sen,
    mi ristiinnaulittiin, ma sua pyydän:
    käy luokseni nyt, Mary Bruin.

LAPSI.

                                  Hänet
    nimessä hänen oman sydämensä
    vien minä.

ISÄ HART.

               Koska Ristiinnaulitun
    vein kuvan pois, en mitään ole minä,
    en mitään mahda minä. Noudan tänne
    sen jälleen.

MAURTEEN (takertuu häneen).

                 Ei.

BRIDGET.

                     Meit' älkää jättäkö!

ISÄ HART.

    Oi, antakaa mun mennä ennenkuin
    on myöhäistä. Mun syntinihän se
    tään kaiken yksin aiheuttaa.

(Laulua ulkona.)

LAPSI.

                                 Ne laulaa:
    "Sa tule, vastanaitu morsian,
    luo metsäin, vetten, hämyyn kalpeaan!"

MARY.

    Ma tulen kanssas.

ISÄ HART.

                      Hän on kadotettu.
    ah!

LAPSI.

    Mutta kaikki kuolollinen toivo,
    jok' on sun taakkanas, pois heitä, sillä
    me, jotka tuulen teitä ratsastamme
    ja kirmailemme yli aaltojen
    ja karkeloimme vuorten huipuilla,
    olemme monin kerroin kevyemmät
    kuin kastehelmet viiriss' aamun koin.

MARY.

    Oi ota minut myötäs!

SHAWN.

                         Rakastettu,
    en päästä sua. Mull' on enemmän
    kuin sanat, joilla pitää sua kiinni:
    nää vahvat käsivarret. Niistä saa
    ei kaikki keijukaisten sotalaumat
    pois sua.

MARY.

              Rakkaat kasvot! rakas ääni!

LAPSI.

    Sa tule, vastanaitu morsian.

MARY.

    Sun maatas aina rakastin – vaan – silti

LAPSI.

    Sa tule, lintu pieni, valkea.

MARY.

    Se kutsuu mua!

LAPSI.

                   Tule, lintu pieni.

(Etäisiä tanssivia olentoja ilmaantuu metsään.)

MARY.

    Ma kuulen laulua ja tanssia.

SHAWN.

    Jää luokseni!

MARY.

    Ma luulen, että jäädä
    ma tahtoisin – vaan – silti –

LAPSI.

                                     Tule lintu
    sa pieni, kultatöyhtöinen.

MARY (aivan hiljaa).

                               Vaan – silti

LAPSI.

    Sa tule, lintu pieni, hopeajalka!

(MARY BRUIN kuolee, ja LAPSI poistuu.)

SHAWN.

    Hän kuollut on!

BRIDGET.

                    Se jätä harhakuva;
    poiss' ovat sielu sekä ruumis. Sinä
    syleilet lehtikasaa tahi vaimos
    kuvaksi muuttunutta saarnipuuta.

ISÄ HART.

    Niin vievät pahat henget saaliinsa,
    kädestä miltei Jumalan, ja valta
    vaan niiden karttuu päivä päivältä,
    ja miehet sekä vaimot jättävät
    tiet vanhat, ylpeys kun kolkuttaa
    ohuilla rystysillään sydämelle.

(Ulkona on tanssivia olentoja, ja ehkä myös valkea lintu, ja monet
äänet laulavat:)

    "Käy tuulonen porteilta, Päivä, sun kois,
    käy sydämeen orpoon ja kaihoavaan,
    ja sydän orpo se kuihtuu pois."

                     Kaikki suomentanut Toivo Lyy.

JOHN MILLINGTON SYNGE.

Yeatsin runous on kauttaaltaan niin unelmaromanttista, ettei se siedä
todellista elämää, vaan särkyy sen kosketuksesta. Irlantilaisen
liikkeen näytelmäkirjailija ja irlantilais-englantilaisen kansankielen,
"hibernian", kohottaja kirjallisuuden välineeksi, John Millington Synge
(1871-1909), suhtautui tehtäväänsä toisin: hänen tuotannossaan yhtyvät
villi irlantilainen maaperä ja sen yllä auertava eriskummallinen
unelmamaailma, naturalismi ja romantiikka. Synge oli asianajajan poika
Dublinin läheisyydestä, suoritti sen yliopistossa B.A:n tutkinnon 1892,
tutki musiikkia Saksassa ja kirjallisuutta Parisissa, ja matkusti 1899
Yeatsin kehoituksesta Aranin saarille, Irlannin länsirannikolle,
tutkimaan kansan uskomuksia ja kieltä, muodostamaan omaa kansallista
tyyliä. Tuloksena oli, paitsi kuvausta Aran-saaret (1907),
perehtyminen saarien kansan sielunelämään ja sen tulkitseminen sarjassa
omaperäisiä, samalla naturalistisia ja romanttisia, draamallisesti
voimakkaita näytelmiä, joilla on Irlannin kansallisessa
näytelmäkirjallisuudessa perustava merkitys, ratkaisevampi kuin Yeatsin
lyyrillisillä tunnelmadraamoilla. Lotin Islannin kalastajasta
(Pecheur d'Islande) muistuttava yksinäytöksinen Meren uhreja (Riders
to the Sea, 1904), kuva köyhästä kalastajakansasta, joka taistelee
vihamielistä merta vastaan; Laakson varjossa (In the Shadow of the
Glen, 1904); Pyhimysten lähde (The Well of the Saints, 1907), jonka
inhoittava sokea kerjäläispariskunta mieluummin jää sokeaksi kuin
näkeväksi tullen sulkee tien sisäiseen näkymaailmaansa; Länsimaailman
leikkikalu (The Playboy of the Western World, 1907); Tinarin häät
(The Tinker's Wedding, 1907); ja kesken jäänyt Deirdre of the Sorrows
(1910) – kaikki ne kuvaavat irlantilaista talonpoikaa sellaisena, mikä
hän todella on, miten hän tuntee, ajattelee ja puhuu, vieläpä hänen
omalla kielellänsä, joka on ranskalaisesti kouluutuneella maulla
kohotettu kauttaaltaan kauniille tasolle. Vaikka irlantilainen rahvas
ei tästä kuvastansa pitänytkään, merkitsevät Syngen näytelmät kuitenkin
toistaiseksi irlantilaisen draaman huippusaavutusta.

MEREN UHREJA.

Henkilöt:

MAURYA, vanha vaimo.
HARTLEY, hänen poikansa.
CATHLEEN, hänen tyttärensä.
NORA, nuorempi tytär.
MIEHIÄ ja NAISIA.

Tapahtumapaikka – Saari Irlannin länsirannikolla.

Tupakeittiö, seinillä verkkoja ja öljyvaatteita ja seinää vasten
nojallaan muutamia uusia lautoja; rukki jne. Cathleen, noin
kahdenkymmenenvuotias tyttö, taputtelee pannuun leipomaansa leipää ja
siirtää sen liedessä olevaan paistinpataan, samalla kohentaen tulta.
Pyyhkii sitten kätensä, ottaa rukin ja rupeaa kehräämään. Nora, nuori
tyttö, kurkistaa sisään ovesta.

NORA (hiljaa). Missä äiti on?

CATHLEEN. Hän meni lepäämään, Jumalan kiitos, ja sanoi koettavansa
hiukan nukkua.

(Nora tulee hiljaa sisään ja ottaa saalinsa alta mytyn.)

CATHLEEN (kehräten reippaasti). Mitä siinä on?

NORA. Nuori pastorimme toi sen. Siinä on paita ja sukka, jotka on
riisuttu eräältä hukkuneelta Donegalissa.

(Cathleen pysäyttää rukin äkkiä ja kumartuu lähemmäksi.)

NORA. Meidän täytyy katsoa, ovatko ne Michaelin, ennenkuin äiti tulee,
mennäkseen jälleen rannalle tähystelemään.

CATHLEEN. Kuinka ne voisivat olla Michaelin, Nora? Miten hän olisi
voinut joutua niin kauas pohjoiseen?

NORA. Nuori pastori sanoi niiden näyttävän tutuilta. "Jos ne ovat
Michaelin", hän sanoi, "niin kertokaa äidillenne, että hänet haudattiin
siunattuun maahan Jumalan armosta; mutta elleivät ne ole hänen, niin
älkää sanoko hänelle niistä sanaakaan, koska hän muuten itkee ja suree
itsensä kuoliaaksi."

(Tuulenpuuska paiskaa auki oven, jonka Nora oli jättänyt raolleen.)

CATHLEEN (katsoen huolestuneesti ulos). Kysyitkö häneltä, aikooko hän
estellä Bartleytä lähtemästä tänään viemään hevosia Galwayn
markkinoille?

NORA. "Hänen matkaansa en tahdo estää", hän sanoi; "mutta älkää olko
siitä huolissanne. Äitinne rukoilee puoliyöhön saakka, eikä
kaikkivaltias Jumala tahdo hyljätä häntä ja ottaa pois hänen ainoata
turvaansa."

CATHLEEN. Lyökö meri korkealle Valkoisten kallioiden luona?

NORA. Lyö kyllä, Jumala meitä auttakoon. Lännen puolella on raju
aallokko, joka vain pahenee tällä tuulella nousuveden aikana. (Hän
menee pöydän luo mytty kädessään.) Avaanko sen nyt?

CATHLEEN. Äiti voi herätä ja tulla tänne, ennenkuin olemme valmiit.
(Tulee pöydän ääreen.) Siihen menee aikaa, ja voihan olla, että
molemmat itkemme.

NORA (menee sisäovelle ja kuuntelee). Nyt hän kääntyi vuoteella. Tuossa
paikassa hän on täällä.

CATHLEEN. Anna minulle portaat, niin panen mytyn uunille. Silloin hän
ei huomaa mitään, ja ehkäpä hän nousuveden tullessa menee rantaan
tähystämään, näkyisikö Michael ajautuvan tänne idästäpäin.

(He nostavat portaat uunin kuvetta vastaan; Cathleen nousee pari
askelta ja kätkee mytyn uunille. Maurya tulee sisähuoneesta.)

MAURYA (katsoen Cathleeniin ja puhuen nurkuvalla ja valittavalla
äänellä). Eikö turvetta ole tarpeeksi täksi päiväksi ja illaksi?

CATHLEEN. Minulla on juuri leipä paistumassa (pudottelee turvetta), ja
Bartleyn pitää saada se, jos hän lähtee Connemaraan nousuveden tultua.

(Nora korjaa turvemöhkäleet lattialta ja asettelee ne paistinpadan
ympärille.)

MAURYA (istuutuen tuolille tulen ääreen). Hän ei mene tänä päivänä,
tuulen noustessa sekä etelästä että lännestä. Hän ei lähde mihinkään,
sillä nuori pastori ei päästä häntä.

NORA. Pastori ei estä häntä; ja sitä paitsi kuulin Eamon Simonin ja
Stephen Pheetyn ja Colum Shawnin sanovan, että hän lähtee sinne.

MAURYA. Missä hän on?

NORA. Hän meni tiedustelemaan, mahtaisiko tällä viikolla vielä mennä
muita laivoja, mutta minä luulen hänen tulevan pian takaisin, sillä
nousuvesi lähenee jo niemen kärkeä, ja tämä laiva luovii tänne idästä.

CATHLEEN. Kuulen jonkun tulevan isojen kivien kohdalla.

NORA (katsoen ulos). Siinä hän tuleekin, ja hänellä on kiire.

BARTLEY (tulee sisään ja katsoo ympärilleen. Hän puhuu surumielisesti
ja hiljaa). Missä se palanen on, Cathleen, joka jäi siitä Connemarasta
ostetusta uudesta köydestä?

CATHLEEN (laskeutuen portailta). Anna se hänelle, Nora; se on tuolla
lautojen vieressä naulassa. Nostin sen aamulla sinne, kun se
mustajalkainen porsas pureskeli sitä.

NORA (ojentaen köyden veljelleen). Tämäkö se on, Bartley?

MAURYA. Olisi parempi antaa köyden riippua naulassaan lautojen
vieressä, Bartley. (Bartley ottaa köyden.) Sanon sinulle, että sitä
tarvitaan täällä, sillä jos Michael ajautuu rantaan huomenna tai
ylihuomenna tai minä päivänä hyvänsä tällä viikolla, niin hänelle
kaivetaan Jumalan armosta syvä hauta.

BARTLEY (alkaen solmia köyttä). Minulla ei ole sellaisia päitsiä että
voisin ratsastaa tammalla, ja tässä on jo kiire. Muita laivoja ei mene
pariin viikkoon, ja alhaalla sanottiin, että näillä markkinoilla
maksetaan hevosista hyvästi.

MAURYA. Alhaalla ei säästetä myöskään kovia sanoja, jos ruumis ajautuu
rantaan, eikä täällä ole ketään, joka pystyisi tekemään sille arkkua.
Ja minä kun ostin niin kalliilla hinnalla hienoimmat valkoiset laudat,
mitä Connemarasta saa. (Hän kääntyy katsomaan lautoja.)

BARTLEY. Kuinka se voisi enää ajautua rantaan, kun olemme jo
tähystelleet sitä yhdeksän päivää, ja tuuli on ollut koko ajan lännestä
ja etelästä?

MAURYA. Ellei sitä löydetä, niin se johtuu siitä, että meri on
nousemassa. Ja kuun vieressä oleva tähti tietää, että se nousee jo tänä
iltana. Jos sinulla on sata hevosta, vaikkapa tuhat hevosta, niin voiko
tuhannenkaan hevosen hinta korvata poikaa kodissa, jossa on vain yksi
poika?

BARTLEY (valmistaen päitsiä, Cathleenille). Mene joka päivä alas
katsomaan, etteivät lampaat hypi rukiiseen, ja jos teurastaja sattuisi
tulemaan tänne, niin voit myydä hänelle sen mustajalkaisen porsaan, jos
saat kunnollisen hinnan.

MAURYA. Kuinka tuommoinen kuin hän kykenisi saamaan hyvää hintaa
porsaasta?

BARTLEY (Cathleenille). Jos tuuli pysyy lännessä koko loppukuun, niin
kerää Noran kanssa vielä yksi suovallinen leviä lipeätuhkaa varten.
Tästä lähtien meillä on kova edessä, kun talossa on vain yksi mies
töitä tekemässä.

MAURYA. Sitten vasta me saamme kovimman kokea, kun sinä hukut, kuten
kaikki toisetkin. Miten minä, hautaan katsova vanhus, ja tytöt sitten
tulemme toimeen?

(Bartley laskee päitset pöydälle, riisuu takkinsa ja ottaa ylleen
toisen, uudemman, joka on tehty samasta kankaasta.)

BARTLEY (Noralle). Joko se lähestyy aallonmurtajaa?

NORA (katsoen ulos). Se kaartaa juuri niemen kärjen ympäri ja höllentää
purjeita.

BARTLEY (ottaen kukkaronsa ja piippunsa). Minulla on puoli tuntia aikaa
ehtiäkseni laivaan, ja te näette minut taas kahden päivän, tai kolmen
päivän, tai ehkä vasta neljän päivän kuluttua, jos tuuli tekee kiusaa.

MAURYA (kääntyen tuleen päin ja peittäen päänsä saalillaan). Kuinka voi
mies olla niin julma ja tunteeton, ettei ole kuulevinaankaan vanhan
äitinsä puheita, kun tämä estelee häntä lähtemästä tuonne meren
vietäväksi?

CATHLEEN. Merellähän nuoret miehet elämänsä elävät, ja kukapa
kuuntelisi vanhusta, joka aina hokee samaa asiaa?

BARTLEY (ottaen päitset). Minun täytyy nyt mennä sukkelaan. Ratsastan
punaisella tammalla, ja harmaa poni saa juosta jäljessä... Jumala
siunatkoon teitä.

(Hän poistuu.)

MAURYA (parahtaa itkuun, Bartleyn ollessa kynnyksellä menossa). Sinne
hän meni, Jumala meitä armahtakoon, emmekä me näe häntä enää. Hän meni,
ja kun ilta pimenee tänään yöksi, minulla ei ole enää yhtään poikaa.

CATHLEEN. Miksi ette antanut hänelle siunaustanne, kun hän katsoi
ovella taakseen? Eikö meillä kaikilla ole jo kyllin surua ilman
sitäkin, että päästitte hänet menemään tylyjen sanojen saattelemana ja
että nyt ennustatte sellaista onnettomuutta?

(Maurya ottaa hiilipihdit ja alkaa umpimähkään kohentaa tulta,
katsomatta taakseen.)

NORA (kääntyen häneen päin). Te vedätte turpeen pois leivän ympäriltä.

CATHLEEN (parahtaen). Jumalan poika meille anteeksi antakoon, mehän
unohdimme hänen leipänsä. (Hän kiiruhtaa lieden ääreen.)

NORA. Ja jos se on palanut pilalle, niin hän saa olla ilman ruokaa
pimeään saakka, oltuaan syömättä auringon noususta asti.

CATHLEEN (ottaen leivän pannusta). Tietysti se on palanut. Eihän kukaan
osaa ajatella järkevästi talossa, jossa vanha vaimo on herkeämättä
äänessä. (Maurya huojuttaa itseään tuolillaan.)

CATHLEEN (leikaten leivästä palan ja käärien sen vaatteeseen
Mauryalle). Menkää nyt alas lähteelle ja antakaa tämä hänelle, kun hän
menee siitä ohi. Siten te näette hänet, ja kaikki tylyt puheet
unohtuvat, koska voitte tehdä hänen mielensä hyväksi sanomalla: "Olkoon
matkasi onnellinen!"

MAURYA (ottaen leivän). Ehdinkö sinne yhtä pian kuin hän?

CATHLEEN. Kyllä, jos kiiruhdatte.

MAURYA (nousten epävarmasti). Käveleminen on minulle niin vaivalloista.

CATHLEEN (katsoen häneen huolestuneesti). Ojenna hänelle keppi, Nora,
ettei hän kompastu polulla oleviin kiviin.

NORA. Mikä keppi?

CATHLEEN. Se, jonka Michael toi Connemarasta.

MAURYA (ottaen kepin, jonka Nora antaa hänelle). Suuressa maailmassa
vanhat ihmiset jättävät tavaransa pojilleen ja lapsilleen, mutta täällä
meillä nuoret miehet jättävät tavaransa vanhuksille.

(Hän menee hitaasti ulos. Nora siirtyy portaitten ääreen.)

CATHLEEN. Odota, Nora, hän voi kääntyä takaisin. Hän on niin murheen
murtama, ettei tiedä, mitä hän milloinkin tekee. Jumala häntä
auttakoon.

NORA. Onko hän jo kiertänyt pensaan?

CATHLEEN (katsoen ulos). Nyt häntä ei näy enää. Heitä mytty sukkelaan
alas, sillä Jumala tiesi, milloin hän jo palaa.

NORA (ottaen mytyn uunilta). Nuori pastori sanoi kulkevansa huomenna
tästä ohi, niin että mehän voimme mennä ilmoittamaan hänelle, ovatko
vaatteet Michaelin, kuten varmasti uskon.

CATHLEEN (ottaen mytyn). Kertoiko hän, miten ne löydettiin?

NORA (laskeutuen portailla). "Kaksi miestä oli soutanut maihin
viskylastia", hän kertoi, "ennen kukonlaulua, ja toisen airo oli
kolahtanut ruumiiseen heidän soutaessaan mustien kallioiden ohi, jotka
ovat pohjoisessa."

CATHLEEN (koettaen avata myttyä). Anna minulle veitsi, Nora, sillä
nauhat ovat kiristyneet suolaisessa vedessä, ja tämän umpisolmun
avaamiseen menee muuten viikko.

NORA (ojentaen hänelle veitsen). Minä olen kuullut, että Donegaliin on
pitkä matka.

CATHLEEN (katkaisten nauhan). Niin on. Täällä kävi hiljattain eräs
kaupustelija – tämä veitsi ostettiin häneltä – joka sanoi, että jos
lähtee kävelemään noiden kallioiden luota, niin menee seitsemän päivää,
ennenkuin on Donegalissa.

NORA. Entä ajautumalla meren mukana? Kuinka kauan se kestäisi?

Cathleen avaa mytyn ja vetää näkyviin osan paitaa ja sukan. Molemmat
tarkastavat niitä kiihkeästi.

CATHLEEN (hiljaa). Jumala olkoon meille armollinen, mutta onhan varsin
vaikeata varmasti sanoa, ovatko nämä hänen, vai eivät!

NORA. Minä otan naulasta hänen toisen paitansa, niin katsomme, ovatko
ne samaa kangasta. (Hän kääntelee vaatteita, jotka riippuvat nurkassa.)
Se ei ole täällä, Cathleen. Missähän se mahtaa olla?

CATHLEEN. Rartley taisi ottaa sen tänä aamuna, sillä hänen omansa oli
aivan suolan jäykistämä. (Viitaten nurkkaan.) Tuolla on hihan kappale,
joka on samaa kangasta. Tuo se tänne. (Nora antaa sen hänelle, ja he
vertailevat kankaan laatua.)

CATHLEEN. Ne ovat samaa kangasta, Nora, mutta sitähän on pakoittain
Galwayn myymälöissä. Onhan moni muukin, eikä vain Michael, voinut
teettää siitä paitoja.

NORA (joka on ottanut sukan käteensä ja laskenut silmät, itkien). Ne
ovat Michaelin, Cathleen, ne ovat Michaelin, Jumala olkoon hänen
sielulleen armollinen! Mitä sanoo äiti saadessaan kuulla kaiken tämän,
ja kun Bartley on poissa?

CATHLEEN (ottaen sukan). Tämähän on aivan tavallinen sukka.

NORA. Se kuuluu kolmanteen pariin, jotka itse kudoin. Panin siihen
kuusikymmentä silmää, joista pudotin neljä.

CATHLEEN (laskee silmät). Niitä on juuri sen verran. (Itkien.) Ah,
Nora, kuinka katkeraa onkaan ajatella, että hän ajautui sillä tavalla
niin kauas pohjoiseen, saattajina ja itkijöinä vain meren linnut!

NORA (kääntyen puolittain ympäri ja ojentaen kätensä vaatteita kohti).
Eikö ole surkeata, ettei miehestä, joka oli niin vankka soutaja ja
taitava kalastaja, ole nyt muuta jäljellä kuin vanhan paidan kappale ja
villasukka?

CATHLEEN (hetkisen kuluttua). Joko äiti tulee, Nora? Kuulen jotakin
liikettä polulta.

NORA (katsoen ulos). Hän se on, Cathleen. Hän on pian ovella.

CATHLEEN. Korjaa nämä tavarat pois, ennenkuin hän tulee sisään. Ehkäpä
hänen on nyt parempi olla annettuaan siunauksensa Bartleylle, emmekä
mekään ilmaise kuulleemme mitään, ennenkuin Bartley on kotona jälleen.

NORA (auttaen Cathleenia sitomaan myttyä kiinni). Panemme sen tuonne
uunin soppeen.

(He työntävät mytyn uunin sopessa olevaan koloon. Cathleen menee
takaisin rukin ääreen.)

NORA. Huomanneeko hän minun itkeneen?

CATHLEEN. Asetu selin oveen sillä tavalla, ettei valo osu kasvoihisi.

(Nora istuutuu uunin soppeen, selin oveen. Maurya tulee sisään hyvin
hitaasti, menee lattian poikki, katsahtamatta tyttöihin, ja vaipuu
takan toisella puolella olevalle tuolilleen. Vaatteeseen kääritty
leivänpala on vielä hänen kädessään. Tytöt katsovat toisiinsa, ja Nora
osoittaa kääröä.)

CATHLEEN (kehrättyään hetkisen). Te ette antanutkaan hänelle
leivänpalaa, joka hänen piti saada?

(Maurya alkaa itkeä hiljaa, kääntymättä ympäri.)

CATHLEEN. Näittekö hänen ratsastavan alas rantaan? (Maurya itkee.)

CATHLEEN (hiukan kärsimättömästi). Eikö ole parempi, Jumala teille
anteeksi antakoon, vastata minulle ja kertoa, mitä te näitte, kuin
itkeä ja valittaa sellaista, jolle ei enää mitään mahda? Näittekö
Bartleytä, sanokaa?

MAURYA (heikolla äänellä). Sydämeni on murtunut tästä päivästä
ainiaaksi.

CATHLEEN (kuten ennen). Näittekö Bartleytä?

MAURYA. Olen nähnyt jotakin hirveätä.

CATHLEEN (nousee rukin äärestä ja katsoo ulos). Jumala teitä auttakoon,
tuollahan Bartley juuri menee niemen poikki tammalla ratsastaen, harmaa
poni jäljessään.

MAURYA (säpsähtää, niin että saali solahtaa hänen päästään, jättäen
valkoiset, hajalle irtautuneet hapset paljaiksi. Säikähtyneesti).
Harmaa poni jäljessään...

CATHLEEN (tullen takan luo). Mitä te sillä tarkoitatte?

MAURYA (puhuen hyvin hitaasti). Olen nähnyt sellaista, ettei kukaan ole
nähnyt sen hirveämpää sitten kuin Bride Dara näki sen kuolleen miehen,
jolla oli lapsi sylissään.

CATHLEEN ja NORA. A-aah!

(He kyyristyvät vanhuksen eteen lieden ääreen.)

NORA. Kertokaa, mitä näitte.

MAURYA. Minä menin lähteelle ja seisoin siinä lukien itsekseni
rukousta. Silloin näin Bartleyn tulevan punaisella tammalla ratsastaen,
ja harmaa poni seurasi jäljessä (hän nostaa kätensä kuin tahtoen päästä
näkemästä jotakin). Jumalan poika varjelkoon meitä, Nora!

CATHLEEN. Mitä te näitte?

MAURYA. Michaelin.

CATHLEEN (hellästi). Ei, äiti. Michaelia ette voinut nähdä, sillä hänen
ruumiinsa on löydetty kaukaa pohjoisesta, ja hänet on Jumalan armosta
haudattu siunattuun maahan.

MAURYA (hiukan kiivaasti). Minä näin hänet juuri tänä päivänä, ja hän
ratsasti ja ajoi laukkaa. Bartley tuli ensin punaisella tammalla, ja
minä yritin sanoa: "Olkoon matkasi onnellinen", mutta jokin sai sanat
takertumaan kurkkuuni. Hän ajoi nopeasti ohitseni ja sanoi: "Jumalan
siunausta teille", minun kykenemättä sanomaan mitään. Sitten itkin ja
kun taas katsahdin ylös, näin harmaan ponin ja Michaelin sen selässä –
hänellä oli hienot vaatteet ja uudet kengät.

CATHLEEN (alkaa itkeä). Tästä lähtien meillä ei ole enää mitään turvaa.
Ei mitään turvaa.

NORA. Eikö nuori pastori sanonut, ettei kaikkivaltias Jumala tahdo
hyljätä äitiä eikä ottaa pois hänen ainoata turvaansa?

MAURYA (hiljaa, mutta selvästi). Mitäpä hänenlaisensa merestä
tietäisi... Bartley ei tule enää takaisin, niin että kutsukaa Eamon
tänne ja pyytäkää häntä tekemään minulle hyvä arkku noista valkoisista
laudoista, sillä minä en jaksa elää enää. Minulla on ollut mies ja
mieheni isä ja kuusi poikaa tässä talossa – kuusi reipasta miestä,
vaikka synnytinkin heidät suurella kivulla ja tuskalla heidän
tullessaan tähän maailmaan – ja toiset heistä löydettiin ja toiset
jäivät sinne, ja niin he ovat nyt kaikki poissa... Stephen ja Shaw
hukkuivat siinä suuressa myrskyssä, ja heidät löydettiin Gregoryn
lahdesta Golden Mouthin luota ja kannettiin samalla laudalla sisään
tuosta ovesta...

(Hän vaikenee, ja tytöt säpsähtävät aivan kuin kuullen jotakin ovesta,
joka on raollaan heidän takanaan.)

NORA (kuiskaten). Kuulitko, Cathleen? Kuulitko jotakin ääntä
koillisesta päin?

CATHLEEN (kuiskaten). Joku huutaa rannassa.

MAURYA (jatkaa kuulematta mitään). Ja sinne jäi Sheamus ja hänen isänsä
ja tämänkin isä eräänä pimeänä yönä, eikä heistä näkynyt jälkeäkään,
kun aurinko nousi. Sitten hukkui Pat, suistui mereen veneen kaatuessa.
Minä istuin täällä, hoidellen Bartleytä, joka oli aivan pieni ja lepäsi
polvillani, kun näin kaksi naista, kolme naista, neljä naista, jotka
astuivat sisään ja tekivät ristinmerkin, sanomatta mitään. Silloin
katsoin ulos, ja heidän jäljessään tuli miehiä, jotka kantoivat jotakin
punaisen purjeen puolikkaassa, Ja siitä tippui vettä – sinä päivänä
oli kaunis pouta, Nora – ja kiviin jäi märkä juova kynnykselle
saakka...

(Hän vaikenee jälleen, kädet ojennettuina ovea kohti. Se aukenee
hiljaa, ja vanhoja vaimoja alkaa tulla sisään. He tekevät kynnyksellä
ristinmerkin ja polvistuvat näyttämön etualalle, punaiset hameet pään
yli vedettyinä.)

MAURYA (kuin unessa Cathleenille). Onko se Pat vai Michael? Vai mitä
tämä on?

CATHLEEN. Michael on jo löydetty kaukaa pohjoisesta, ja kun hänet on
löydetty sieltä, niin miten hän voisi nyt olla täällä?

MAURYA. Mereen on jäänyt ajelehtimaan niin paljon nuoria miehiä,
etteiväthän ne, jotka löysivät hänet, voi tietää, oliko se Michael, vai
joku toinen, sillä kun mies on meressä yhdeksän vuorokautta ja ilma
koko ajan tuulinen, niin hänen äitinsäkin on vaikea tuntea häntä.

CATHLEEN. Se oli Michael, Jumala olkoon hänelle armollinen, sillä ne
siellä pohjoisessa ovat toimittaneet meille joitakin hänen
vaatekappaleitaan.

(Hän kumartuu ja antaa sitten Michaelille kuuluneet vaatteet Mauryalle,
joka nousee hitaasti seisaalleen ja ottaa ne käsiinsä. Nora katsoo
ulos.)

NORA. Tuolla tulee miehiä, jotka kantavat jotakin välissään, ja siitä
tippuu vettä, jättäen märän juovan kiville.

CATHLEEN (kuiskaten naisille, jotka ovat tulleet sisään). Onko se
Bartley?

ERAS NAISISTA. Niin on, Jumala hänen sielunsa korjatkoon.

(Kaksi nuorehkoa naista tulee sisään ja vetää pöydän keskelle lattiaa.
Miehet tuovat Bartleyn ruumiin, joka lepää laudalla, peittona purjeen
palanen, ja laskevat hänet pöydälle.)

CATHLEEN (sillä aikaa naisille). Millä tavalla hän hukkui?

ERAS NAISISTA. Harmaa poni kompastui ja tyrkkäsi hänet mereen
Valkoisten kallioiden luona, ja kova rantahyöky kiskaisi hänet
mukaansa.

(Maurya on polvistunut pöydän yläpäähän. Naiset itkevät hiljaa ja
huojuttavat hitaasti yläruumistaan. Cathleen ja Nora polvistuvat pöydän
toiseen päähän. Miehet polvistuvat ovensuuhun.)

MAURYA (nostaen päätään ja puhuen aivan kuin saapuvilla ei olisi
ketään). Nyt he ovat kaikki poissa, eikä meri voi enää tehdä minulle
mitään... Nyt minulla ei ole enää mitään syytä valvoa itkien ja
rukoillen, kun tuuli ulvoo etelästä ja rantahyöky pauhaa idässä, pauhaa
lännessä, ja aallot lyövät jymisten yhteen. Minulla ei ole enää mitään
syytä lähteä pimeinä iltoina hakemaan vihkivettä, eikä minua enää
liikuta toisten naisten itku, olipa meri minkä näköinen hyvänsä.
(Noralle.) Anna minulle vihkivesi tuolta laudakolta; sitä on vielä
tilkka jäljellä. (Nora antaa kulhon hänelle.)

MAURYA (laskee Michaelin vaatteet Bartleyn jaloille ja pirskoittaa
vihkivettä hänen päällensä). En tee tätä sen tähden, etten olisi
rukoillut kaikkivaltiasta Jumalaa puolestasi, Bartley. En sen tähden,
etten olisi rukoillut illoin pimeään saakka, kunnes en enää tiennyt,
mitä sanoisin; vaan siksi, että suuri lepo alkaa nyt minullekin, kuten
on jo aika. Nyt siirryn suureen lepoon minäkin ja saan pitkät yöt
nukkuakseni, jos meillä on vain hitunenkaan kosteita jauhoja
syödäksemme ja ehkäpä jokunen löyhkäävä kala.

(Hän polvistuu jälleen, tehden ristinmerkin, ja alkaa kuiskaten lukea
rukousta.)

CATHLEEN (eräälle vanhalle miehelle). Ehkäpä te ja Eamon rupeatte
tekemään arkkua, kun aurinko nousee. Meillä on hyviä valkoisia lautoja,
jotka äiti itse osti, Jumala häntä auttakoon, ajatellen, että Michael
löytyisi, ja minulla on tuore leipä, jonka voitte syödä
työskennellessänne.

VANHA MIES (katsoen lautoihin). Onko täällä nauloja?

CATHLEEN. Ei ole, Colum; niitä emme tulleet ajatelleeksi.

TOINEN MIES. Kummallista, ettei hän muistanut nauloja, vaikka on jo
nähnyt tehtävän niin monta arkkua.

CATHLEEN. Hän käy vanhaksi, ja suru on murtanut hänet.

(Maurya nousee jälleen hitaasti, levittää Michaelin vaatekappaleet
ruumiin viereen ja pirskoittaa vihkiveden jäännöksen niiden päälle.)

NORA (kuiskaten Cathleenille). Hän on nyt kokonaan rauhoittunut, mutta
sinä päivänä, jolloin Michael hukkui, hänen itkunsa kuului täältä
lähteelle saakka. Olisiko kukaan voinut ajatella, että hän piti enemmän
Michaelista?

CATHLEEN (hitaasti ja selvästi). Vanha vaimo väsyy pian kaikkeen, ja
eikö hän ole jo valittanut ja itkenyt yhdeksän päivää ja täyttänyt koko
taloa surullaan?

MAURYA (laskee tyhjän kulhon kumolleen pöydälle ja panee kätensä
ristiin Bartleyn jaloille). Nyt he ovat kaikki yhdessä, ja loppu on
tullut. Olkoon kaikkivaltias Jumala armollinen Bartleyn sielulle, ja
Michaelin sielulle, ja Sheamuksen ja Patin, ja Stephenin ja Shawnin
sieluille (painaen päänsä alas); ja armahtakoon Hän minunkin sieluani,
Nora, ja kaikkia, jotka tässä maailmassa vielä elossa ovat.

(Hän vaikenee. Naisten itku kuuluu hiukan äänekkäämmin ja hiljenee
jälleen.)

MAURYA (jatkaen). Michael on haudattu kaukana pohjoisessa
kaikkivaltiaan Jumalan armosta siunattuun maahan. Ja Bartley saa hienon
arkun noista valkoisista laudoista ja syvän haudan. Mitä voisimmekaan
enempää toivoa? Eihän kukaan voi elää iankaikkisesti, ja siihen meidän
on tyydyttävä.

(Hän polvistuu jälleen, ja väliverho sulkeutuu hitaasti.)

                                       Suomentanut O. Juurikoski.

JOHN MASEFIELD.

Siitä runoilijapolvesta, joka 1900-luvun parina alkukymmenenä piti
englantilaisessa maailmassa runouden lippua liehumassa, mainittakoon
tässä vain John Masefield, ei siksi, että hän olisi lukuisista
runoilijaveljistänsä, samanikäisistä ja nuoremmista, ehdottomasti
etevin, vaan siksi, että hänen runoilijanimensä on joka tapauksessa
kotimaassaan vakiintunut, virallisestikin tunnustettu: onhan hän
Englannin nykyinen hovirunoilija. Masefieldin matka tähän asemaan on
romanttinen tarina. Hän syntyi Ledburyssa, Herefordshiressä, 1874,
lakimiehen poikana, joutui varhain orvoksi, sai taipumattoman ja
seikkailunhaluisen luonteensa vuoksi lähteä 14-vuotiaana merelle,
palveli maston etupuolella lähes kolme vuotta, purjehtien kaikilla
merillä, ja jätti laivansa New Yorkissa keväällä 1895, omaisuutena
merimiehenkirstu ja 5 dollaria. Yhdysvalloissa hän oleskeli kaksi
vuotta, eläen tavallisena työmiehenä. Tänä aikana hänen lukuhalunsa
heräsi ja hän tutustui Englannin klassilliseen kirjallisuuteen aina
renessanssista alkaen. Seurauksena oli vastustamaton halu kirjoittaa
runoja. 1897 Masefield palasi Lontooseen, tutustui Syngeen, ja sorvaili
niitä runojansa, jotka muodostavat hänen esikoiskokoelmansa Suolaveden
ballaadeja (Salt Water Ballads, 1902); siihen sisältyy mm. hänen
huomiota herättänyt runonsa Lasteja (Cargoes), menneisyyden
romantiikan ja nykyisyyden harmauden lyhyt, vaikuttava rinnastus. Hän
pääsi W. B. Yeatsin tuttavuuteen, hyötyen siitä runoilijana. Toinen
kokoelma Ballaadeja ilmestyi 1903, kolmas kokoelma Ballaadeja ja
runoja 1910. Jo ensi kokoelmassaan Masefield ilmoitti olevansa
"taistelija maan tomun ja tuhkan", so. syvien rivien, pohjakerroksen,
puolesta. Draamallisessa runoelmassaan Iankaikkinen armo (The
Everlasting Mercy, 1911) hän kertoo juopporentun tarinan, hänen
heräämisensä ja kääntymisensä. Syrjäkadun leski (The Widow in Bye
Street, 1912) kuvaa, kuinka leski Gurney menettää järkensä sen jälkeen,
kun hänen poikansa on hirtetty. Masefieldin kootut runot ilmestyivät
1923. Hän on julkaissut myös useita romaaneja, mm. lastenkertomuksen
Keskiyön kansaa (The Midnight Folk, 1928, suomennettu), jonka
viehättävä saturomantiikka ja hienot välirunot todistavat korkeasta
lahjakkuudesta ja taiteellisuudesta. – Hovirunoilijaksi hänet
valittiin Robert Bridgesin jälkeen 1930 – toimenpide, joka sisältää
hänelle tunnustuksen runoilijana, mutta on samalla hovin kohteliaisuus
syviä rivejä kohtaan.

LASTEJA.

    Viissoutu Niniven ui Ophirista kaukaa
    aurinkoisen Palestiinan satamaan;
    viiniä ja norsunluuta,
    santeli- ja seetripuuta
    sekä riikinkukkoja on lastinaan.

    Karavelli Espanjan se Isthmuksesta soutaa
    kautta palmurantain päivänpaahtamain,
    lastinansa timantteja,
    smaragdeja, topaaseja,
    kaneelia sekä kultaa kirstuittain.

    Brittiläinen sauhunharmaa lastilaiva kyntää
    Kanaalissa merta kylmän maaliskuun,
    lastinansa kivihiiltä,
    lyijyä ja muuritiiltä
    sekä kiskorautaa lisäks polttopuun.

                        Suomentanut Yrjö Jylhä.

YHDYSVALLAT

BENJAMIN FRANKLIN.

Tyynimielinen, valistunut ja tiedonhaluinen amerikkalainen porvari
Benjamin Franklin (1706-90), joka miellyttävästi edustaa Amerikan
korkeimpia saavutuksia 1700-luvulla, oli syntyisin Uuden Englannin
puritaanisesta keskuksesta, Bostonista, jossa hänen isänsä oli
saippuankeittäjänä, mutta muutti sieltä 17-vuotiaana Philadelphiaan,
hiukan vapaampaan ilmapiiriin. Veli omisti kirjapainon, johon Benjamin
joutui 13-vuotiaana oppilaaksi. Monien valheiden jälkeen, joiden aikana
hän työskenteli New Yorkissa, Lontoossa ja Philadelphiassa,
uupumattomasti opiskellen tiedon kaikkia aloja, hän lopuksi (1728)
pääsi oman, hyvin menestyvän kirjapainon omistajaksi viimemainittuun
kaupunkiin. Kirjapainoonsa hän liitti kirjakaupan ja
kustannustoiminnan, ruveten julkaisemaan mm. sanomalehteä (The
Gazette), aikakauslehteä (Uutteran miehen papereita – The Busybody
Papers, joka oli Addisonin Spectatorin jäljittelyä), ja kalenteria
(Köyhän Rikhardin allakka – Poor Richard's Almanac), jotka hän
kirjoitti suurimmaksi osaksi itse ja jotka tulivat tavattoman
suosituiksi. Se valistunut, selväjärkinen ja viisaasti opettava henki,
joka on näiden julkaisujen leimana, vaikutti huomattavasti Amerikan
silloisen kansan kasvatukseen. Yhä jatkaen opintojansa,
erikoisesti filosofiaa, kieliä ja luonnontieteitä (keksien 1752
ukkosenjohdattimen), Franklin monella tavalla levitti tiedonhalua
ympäristöönsä, tullen, lyhyesti sanottuna, maansa valistuneen
kansansivistystyön ja tieteenkin perustajaksi. Yhteiskunnalliseen
toimintaan Franklin otti osaa vuodesta 1736 alkaen, tehden paljon
hyödyllisiä aloitteita. 1747 hänet valittiin Pennsylvanian eduskuntaan
ja 1757 hän matkusti valtionsa edustajaksi Lontooseen, jossa viipyi
1762:teen saakka, jolloin palasi kotimaahan, nimitettynä
pääpostimestariksi. 1764-75 Franklin jälleen oleskeli Lontoossa,
palaten viimemainittuna vuonna kotiin, koska oli joutunut isänmaansa
itsenäisyyskysymysten vuoksi erimielisyyteen hallituksen kanssa ja
tullut erotetuksi pääpostimestarin virasta. Tämän jälkeen Franklin
aloitti historiasta tunnetun toimintansa Yhdysvaltain vapauden hyväksi,
oleskellen lähettiläänä Parisissa 1776-85, ja allekirjoittaen siellä
maansa puolesta rauhansopimuksen 1783. Lopullisesti kotimaahan
palattuaan Franklin hoiti useita huomattavia luottamustoimia; hänen
viimeisiä yleishyödyllisiä aloitteitaan oli kongressille osoitettu
anomus orjuuden lakkauttamisesta. Hänen kirjoituksistaan useimmat
käsittelevät käytännöllisiä ja opettavaisia asioita; erikoinen, sekä
kirjalliselta arvoltaan että sisällykseltään kiintoisa on hänen oma
elämäkertansa (The Autobiography), joka ulottuu vuoteen 1757 saakka.

BENJAMIN FRANKLININ ENSIMMÄINEN SANOMALEHTIKIRJOITUS;
HÄNEN PAKONSA NEW YORKIIN.

Veljeni ystävien joukossa oli muutamia älykkäitä miehiä, jotka
huvikseen kirjoittelivat sanomalehteen pieniä artikkeleita ja siten
hankkivat sille mainetta ja kartuttivat tilaajamäärää: nämä miehet
kävivät usein luonamme. Kuunnellessani heidän keskustelujansa ja
kuvauksiansa siitä, miten suosiollisesti heidän kirjoituksensa oli
otettu vastaan, minussa heräsi halu yrittää itse kuten he. Mutta kun
olin vielä poikanen ja epäilin veljeni kieltäytyvän painattamasta
lehteensä mitään, jonka tietäisi minun laatimakseni, koetti vääristää
käsialaani ja kirjoittaen nimettömän kirjoituksen pisti sen illalla
kirjapainon oven alle. Sieltä se löydettiin seuraavana aamuna ja
veljeni näytti sen kirjoittaville ystävilleen, kun nämä tapansa mukaan
tulivat hänen luokseen. He lukivat sen, keskustelivat sen johdosta
läsnäollessani, ja sain erinomaiseksi ilokseni kuulla heidän hyväksyvän
sen, ja että he arvaillessaan kirjoituksen tekijää mainitsivat vain
sellaisia henkilöitä, joilla oli keskuudessamme jossakin määrin
oppineen ja nerokkaan miehen maine. Otaksun nyt, että minulla oli
jokseenkin hyvä onni tuomareihini nähden, mutta etteivät he olleetkaan
niin perin hyviä kuin silloin luulin.

Tämä tapaus kuitenkin rohkaisi minua kirjoittamaan vielä useita
kirjoituksia, jotka toimitin painoon samaa tietä kuin ensimmäisen, ja
jotka samoin hyväksyttiin. Pidin salaisuuden omanani siksi kunnes
vähäinen tietovarastoni oli tyhjentynyt, ja vasta sitten ilmaisin
itseni, jolloin veljeni tuttavat alkoivat osoittaa minua kohtaan hiukan
suurempaa kunnioitusta, vieläpä tavalla, joka ei miellyttänyt veljeäni,
koska hän ajatteli – eikä kenties ilman syytä – että tulisin siitä
turhamaiseksi. Ehkä tämä oli yhtenä syynä niihin erimielisyyksiin,
joita näihin aikoihin alkoi ilmaantua välillemme. Vaikka hän oli
veljeni, hän piti itseään isäntänä ja minua oppipoikana, ja vaati siis
minulta samoja palveluksia kuin toisiltakin: mielestäni hän alensi
minua eräillä vaatimuksillaan liiaksi, minun odottaessani häneltä
veljenä suurempaa lempeyttä. Riitaisuuksistamme tehtiin usein selkoa
isälleni, ja kuvittelen joko olleeni yleensä oikeassa tai osanneeni
paremmin puhua puolestani, sillä isäni oli enimmäkseen minun
puolellani. Mutta veljeni oli hyvin kiivas ja oli usein pieksänyt
minua, mikä kovasti karvasteli mieltäni. Oppiaikani tuntui minusta
tavattoman ikävältä, minkä vuoksi mietin lakkaamatta keinoa
lyhentääkseni sitä. Lopulta siihen tarjoutuikin tilaisuus hyvin
odottamattomalla tavalla.

Edustajakamari loukkaantui eräästä lehdessä julkaistusta valtiollisesta
kirjoituksesta, jonka aiheen olen unohtanut. Veljeni vangittiin,
asetettiin syytteeseen ja puhemiehen vaatimuksesta tuomittiin
kuukaudeksi vankeuteen, luultavasti sen tähden, ettei hän suostunut
ilmaisemaan kirjoittajan nimeä. Minutkin vangittiin ja vietiin
kuulusteltavaksi neuvoston eteen, mutta vaikka he eivät saaneetkaan
minua ilmaisemaan mitään, antoivat he kuitenkin minulle varoituksen ja
päästivät sitten vapaaksi, kenties arvellen, että minä oppipoikana olin
velvollinen säilyttämään isäntäni salaisuuden.

Sillä aikaa kun veljeni oli vankilassa, mikä seikka minua keskinäisistä
riitaisuuksistamme huolimatta melkoisesti suututti, toimitin minä
lehteä, ja käyttäen tilaisuutta hyväkseni rohkenin antaa
hallitsijoillemme muutamia letkauksia, jotka suuresti ilahduttivat
veljeäni, kun taas muut suhtautuivat minuun epäillen, pitäen minua
nuorena nerona, jolla oli taipumusta moitteisiin ja satiiriin. Veljeni
vapauttamista seurasi edustajakamarin määräys (hyvin omituinen), että
"James Franklin ei saa enää julkaista sanomalehteä The New England
Courant".

Tämän vuoksi hänen ystävänsä kokoontuivat kirjapainoomme
neuvottelemaan, mitä tällaisten olosuhteiden vallitessa oli tehtävä.
Jotkut ehdottivat, että määräystä olisi kierrettävä muuttamalla lehden
nimi, mutta veljeni pelkäsi siitä johtuvan ikävyyksiä; lopuksi
keksittiin parempi keino, päätettiin nimittäin julkaista lehteä siitä
lähtien Benjamin Franklinin nimellä. Välttääkseen moitteita
edustajakamarin puolelta siitä, että hän jatkoi lehden julkaisemista
oppilaansa nimessä, minulle annettiin takaisin oppilassopimukseni,
jonka selkäpuolelle kirjoitettiin todistus, että olin täysin vapaa,
jotta tarvittaessa voisin näyttää sitä; mutta voidakseen edelleen
hyötyä minusta hän vaati minua allekirjoittamaan jäljellä olevasta
oppiajastani uuden sopimuksen, jonka piti jäädä salaisuudeksemme. Se
oli perin hatara suunnitelma, mutta se toimeenpantiin heti, ja lehti
ilmestyi siis muutamia kuukausia minun nimessäni.

Lopuksi syntyi taas eripuraisuutta veljeni ja minun välillemme, ja minä
päätin vaatia vapauttani otaksuen, ettei hän uskaltaisi näyttää uutta
sopimusta. En menetellyt oikein käyttäessäni hyväkseni tätä etua, ja
niinpä myönnänkin, että se oli elämäni ensimmäisiä painovirheitä.
Mutta menettelyni epärehellisyys ei arveluttanut minua vähääkään
muistellessani niitä iskuja, joita veljeni oli kiivastuksissaan aivan
liian usein minulle antanut, vaikka hän muuten ei ollutkaan mikään
ilkeä ihminen. Ja kenties minäkin olin liian nenäkäs ja härnäävä. Kun
veljeni sai tietää, että olin päättänyt lähteä hänen luotaan, hän
piti huolta siitä, etten saanut työtä kaupungin mistään muusta
kirjapainosta, käymällä sitä varten joka mestarin puheilla, ja nämä
kieltäytyivätkin ottamasta minua työhön. Ajattelin silloin lähteä New
Yorkiin, joka oli lähin kaupunki, missä oli kirjapaino. Tunsin halua
päästä pois Bostonista muistaessani, että olin jo joutunut epäilyksen
alaiseksi hallitsevan puolueen silmissä. Ja edustajakamarin
mielivaltainen menettely veljeni asiassa saattoi minut epäilemään, että
jäädessäni kaupunkiin voisin pian joutua ikävyyksiin. Sen lisäksi liian
rohkeat väittelyni uskonnollisista kysymyksistä olivat aiheuttaneet
sen, että säädylliset ihmiset olivat kauhuissaan ruvenneet pitämään
minua uskottomana tai jumalankieltäjänä. Olin siis päättänyt matkustaa,
mutta kun isäni tällä kertaa oli veljeni puolella, pelkäsin että jos
yrittäisin lähteä julkisesti, minut voitaisiin estää. Ystäväni Collins
otti sen vuoksi hiukan toimiakseen puolestani. Hän sopi erään
newyorkilaisen aluksen kapteenin kanssa siitä, että tämä ottaisi minut
mukaansa, uskotellen hänelle, että minä olin eräs hänen nuori
tuttavansa, joka oli joutunut tekemään muutaman ilkeän tytön raskaaksi
ja jonka tytön ystävät pakottaisivat menemään naimisiin hänen kanssaan,
minkä vuoksi en voinut näyttäytyä enkä matkustaa julkisesti. Niin möin
muutamia kirjojani saadakseni vähän rahaa, menin salaa alukseen, ja kun
meillä oli suotuisa tuuli, totesin kolmen päivän kuluttua olevani New
Yorkissa, lähes 300 penikulman päässä kotoani, ollen silloin vasta
seitsemäntoista vuoden ikäinen, ilman minkäänlaisia suosituksia tai
tietoa ainoastakaan ihmisestä paikkakunnalla, ja taskussani vain
mitätön summa rahaa.

                                         (Oma elämäkerta.)
                                     Suomentanut Aarne Ylermi.

WASHINGTON IRVING.

Yhdysvaltain taidekirjallisuuden perustajain piiristä kohosi
jo varhain Euroopan näkyville Washington Irving (1783-1859),
maansa ja aikakautensa huomattava kulttuuriedustaja. Hän oli
skotlantilaislähtöisen kauppiaan poika New Yorkista, sai hajanaisen
opillisen kasvatuksen tarkoituksena valmistua lakimieheksi ja joutui
perinnöllisen keuhkotaudin uhkaamana jo 1804 Eurooppaan, Italiaan,
viipyen täällä kaksi vuotta ja laskien perustuksen sille taide- ja
kulttuuri-innostukselle, josta sitten oli koko elämänsä ajan tunnettu.
Palattuaan New Yorkiin 1806 hän aloitti kirjailijatyönsä, jonka
ensimmäinen huomattava saavutus on humoristinen New Yorkin historia,
kirjoittanut Dietrich Knickerbocker (1809). Siinä hän kertoilee
lystikkäästi, siteeksi totta joukossa, paikkakunnan ensimmäisistä
hollantilaisista uudisasukkaista. Se on Yhdysvaltain ensimmäisiä
klassillisia teoksia. Toimittuaan veljiensä kanssa kahdeksan vuotta
liikemiehenä ja luovuttuaan huonon menestyksen vuoksi tältä alalta
Irving matkusti 1815 uudelleen Eurooppaan, jääden sinne nyt 17 vuodeksi
ja aluksi ylläpitäen itseään vain kirjailijatyöllä. Piirrelmäkirja
(The Sketch Book, 1819-20) saavutti hyvän menestyksen molemmin puolin
Atlanttia, sisältäen mm. sellaiset klassilliset palaset kuin Rip Van
Winkle ja Unisen luolan legenda (The Legend of Sleepy Hollow). 1822
ilmestyi Bracebridge Hall, 1824 Matkustajan tarinoita (Tales of a
Traveller), jotka hän kirjoitti Parisissa. 1826 Yhdysvaltain
Madridin-lähettiläs Everett kutsui hänet luokseen avustamaan
Columbustutkimuksissa ja siitä alkoi se perehtyminen Espanjan
historiaan ja kulttuuriin, josta Irving on tullut erikoisesti
kuuluisaksi. Teoksillaan Columhuksen elämäkerta (The Life of C.,
1828), Granadan valloitus (The Conquest of Gr., 1829), Alhambra
(1832, suomennettu) ym. Irving avasi Espanjan romantiikan aarreaitan,
täydentäen Southeyn ym. romantikkojen alkuunpaneman työn. Kotimaahan
Irving palasi 1832, jatkaen siellä kirjailijatyötänsä. Hänen
teoksistaan mainittakoon vielä: Legendoja Espanjan valloituksesta
(Legends of the Conquest of Spain, 1835), Mohammed ja hänen
seuraajansa (Mahomet and His Successors, 1850), Goldsmithin elämä
(The Life of G., 1846) ja Washingtonin elämä (The Life of W.,
1855-59) ym. 1842-46 hän toimi Yhdysvaltain lähettiläänä Espanjassa. –
Washington Irvingin varhaisemmissa teoksissa, varsinkin Alhambrassa,
on huomiokyvyn terävyyttä, ajatusmaailman runollisuutta, ja esitystavan
raikasta, tuoretta taiteellisuutta, joka tekee hänen tuotteensa
erittäin miellyttäviksi. Niistä ilmenee kaunista ritarillisuutta naisia
ja lämmintä rakkautta lapsia kohtaan; niiden tekijähän olikin kaunis,
ritarillinen, lapsirakas mies, jonka seuraan kaikki parhaat piirit
pyrkivät ja joka on jättänyt harvinaisen eheän muiston.

RIP VAN WINKLE.

Rip Van Winkle oli pienen kylän kiltti asukas, jota suosivat kaikki
muut paitsi hänen vaimonsa. Tällä oli valittamisen syytä: Rip oli
hyvyydestään huolimatta auttamattoman laiska. Hän teki mitä muuta
tahansa kuin kunnollista työtä. Metsiä kävellessään hän kerran nukahti
lumouneen, joutui omituiseen seuraan ja heräsi vasta seuraavana aamuna,
lähtien kotiin.

Lähestyessään kylää hän tapasi joukon ihmisiä, mutta ei ketään tuttua,
mikä ihmetytti häntä jonkin verran, sillä hän oli luullut olevansa
tuttu jokaisen kanssa tässä ympäristössä. Näiden pukukin oli
erikuosinen kuin se, johon hän oli tottunut. He tuijottivat häneen
kaikki samanlaisin kummastuksen ilmein, joka kerran katsoessaan
sivellen samalla tavalla leukaansa. Tämän eleen alituinen uusiutuminen
sai Ripin vaistomaisesti menettelemään samoin, jolloin hän ihmeekseen
huomasi, että hänen partansa oli kasvanut jalan pituiseksi!

Nyt hän saapui kylän alueelle. Joukko vieraita lapsia juoksi hänen
kintereillään kirkuen ja osoitellen hänen harmaata partaansa.
Koiratkin, joista hän ei tuntenut ainoatakaan vanhaksi tutuksi,
haukkuivat häntä, kun hän kulki ohitse. Kyläkin oli muuttunut: se oli
suurempi ja väkirikkaampi. Siellä oli rivittäin taloja, joita hän ei
ollut koskaan ennen nähnyt, ja sellaiset taas, jotka olivat olleet
hänen tuttuja oleskelupaikkojaan, olivat hävinneet. Outoja nimiä oli
ovilla, outoja kasvoja akkunoissa – kaikki oli outoa. Outoja
aavistuksia heräsi hänen mielessään. Hän alkoi epäillä, eivätkö sekä
hän että häntä ympäröivä maailma olleet noiduttuja. Tämä oli kuitenkin
hänen syntymäkylänsä, josta hän oli lähtenyt vasta eilispäivänä. Tuolla
olivat Catskillin vuoret – tuolla virtasi hopeinen Hudson jonkin
matkan päässä – siellä oli joka kukkula ja laakso täsmälleen
samanlaisena kuin ne olivat aina olleet. Rip oli surkeasti ymmällä.
"Tuo eilisiltainen pullo", hän tuumi, "on pannut pää parkani pahasti
pyörälle!"

Hänen oli hieman vaikea löytää tietä omaan taloonsa, jota hän lähestyi
äänettömän kauhun vallassa odottaen joka hetki kuulevansa emäntä Van
Winklen kimeän äänen. Hän huomasi talon rappeutuneen – katto oli
luhistunut, akkunat olivat säpäleinä ja ovet irti saranoiltaan.
Nälkiintynyt koira, joka oli Hukan näköinen, hiiviskeli talon
ympärillä. Rip huusi sitä nimeltä, mutta rakki murisi, näytti
hampaitaan ja meni ohitse. Tämä oli todella epäystävällinen ele.
"Oma koiranikin", huokasi Rip parka, "on unohtanut minut!"

Hän meni sisälle taloon, jonka emäntä Van Winkle oli – totta puhuen –
aina pitänyt siistissä kunnossa. Se oli tyhjä, hylätty ja ilmeisestikin
asukkaiden jättämä. Tämä autiuden tunne oli voimakkaampi kuin koko
hänen aviollinen pelkonsa – hän huusi ääneen vaimoaan ja lapsiaan –
yksinäisissä huoneissa hänen äänensä kaikui jonkin aikaa, ja sitten oli
taas kaikki hiljaa.

Silloin hän kiiruhti pois ja riensi vanhaan oleskelupaikkaansa, kylän
ravintolaan – mutta sekin oli kadonnut. Sen tilalla oli suuri hatara
puurakennus, jossa oli isot ammottavat akkunat, niistä muutamat
rikkinäisiä ja vanhoilla hatuilla ja alushameilla paikattuja, ja oven
yläpuolelle oli maalattu: "Uniooni-Hotelli, omistaja Jonathan
Doolittle". Sen suuren puun sijalle, joka oli varjostanut entisen
hollantilaisen ravintolan rauhallista pikku pihaa, oli nyt pystytetty
korkea paljas paalu, jonka huipussa oli jotakin punaisen yömyssyn
näköistä, ja siitä liehui lippu, jossa oli merkillisenä sekasotkuna
tähtiä ja juovia – kaikki tämä oli outoa ja käsittämätöntä. Hän tunsi
kuitenkin ilmoituskilvessä kuningas Yrjön tulipunaiset kasvot, joiden
alla hän oli polttanut niin monta rauhallista piipullista, mutta nekin
olivat kummallisesti muuttuneet. Punaisen takin sijalla oli sinisen
kellertävä, kädessä oli valtikan sijalla miekka, päätä koristi
kolmikulmainen hattu ja alapuolelle oli maalattu suurin kirjaimin:
"Kenraali Washington".

Oven lähettyvillä oli vanhaan tapaan joukko ihmisiä, mutta ei ketään,
jonka Rip olisi muistanut. Ihmisten luonnekin näytti muuttuneen. Siinä
oli touhukas, hätäilevä, riitainen sävy entisen hitauden ja uneliaan
tyyneyden sijalla. Hän etsi katseellaan turhaan viisasta Nicholas
Vedderiä, jolla oli leveät kasvot, kaksoisleuka ja kaunis pitkä piippu,
ja joka ei ilmaissut ajatuksiaan joutavilla sanoilla, vaan tupakan
savupilvillä, tai Van Brummeria, opettajaa, joka selosteli vähin erin
vanhan sanomalehden sisällystä. Näiden sijasta muuan laiha, kiukkuisen
näköinen mies, jonka taskut olivat täynnä ilmoituslehtisiä, puhua
paasasi kiivaasti kansalaisoikeuksista – vaaleista – kongressin
jäsenistä – vapaudesta – Bunker Hillistä – vuoden 1776:n sankareista
– ja monesta muusta asiasta, jotka olivat Baabelin sekoitusta
hämmentyneelle Van Winklelle.

Nähdessään Ripin, jolla oli pitkä, harmahtava parta, ruosteinen
tuliluikku, kummallinen vaateparsi ja lauma naisia ja lapsia
kintereillään, kapakan politikoitsijat kiinnittivät häneen pian
huomionsa. Puheenpitäjä meni touhukkaana hänen luokseen, veti hänet
hieman syrjään ja kysyi, kumpaa puolta hän äänestää. Rip tuijotti
tylsänä ja typeränä. Muuan toinen, lyhyt, mutta touhukas pikku mies
veti häntä käsivarresta ja varpailleen nousten kuiskasi hänen
korvaansa: "Oletteko federaali vai demokraatti?" Rip oli niin ymmällä,
ettei käsittänyt kysymystä. Silloin muuan ovelan ja tärkeän näköinen
vanha herrasmies, jolla oli jäykkä kolmikolkka hattu, raivasi itselleen
tien lauman lävitse työnnellen edessään kyynärpäillään ihmisiä oikealle
ja vasemmalle ja pysähtyen Van Winklen eteen toinen käsi puuskassa ja
toisella nojaten keppiinsä, terävät silmät ja kulmikas hattu tunkien
ikäänkuin toisen sieluun asti, kysyi tiukalla äänellä, "mikä toi hänet
vaalipaikalle pyssy olalla ja ihmisjoukko kintereillään, ja aikoiko hän
saada aikaan levottomuuksia kylässä?"

"Voi hyvät herrat", huudahti Rip aika lailla alakuloisena, "minä olen
siivo mies parka, syntyjäni tältä paikkakunnalta, ja kuninkaan
uskollinen alammainen, Jumala häntä siunatkoon!"

Kolmikolkkahattuisen itsetietoisen miehen oli kovin vaikea palauttaa
järjestystä, ja omaksuttuaan kymmenkertaisen ankaruuden ilmeen
kasvoilleen hän kysyi taas tuntemattomalta rikolliselta, minkä vuoksi
hän oli tullut tänne ja ketä hän etsi. Mies parka vakuutteli nöyrästi,
ettei hän tarkoittanut mitään pahaa, vaan oli ainoastaan tullut
tapailemaan muutamia naapureitaan, jotka ennen usein istuskelivat tässä
ravintolassa.

"No niin – keitä he ovat? Sanokaa heidän nimensä."

Rip tuumi hetkisen ja kysyi: "Missä on Nicholas Vedder?"

Seurasi hetkisen hiljaisuus, jonka jälkeen muuan vanha mies vastasi
ohuella piipittävällä äänellä: "Nicholas Vedder? Hänhän on ollut
vainaja jo kahdeksantoista vuotta! Kirkkomaalla oli ennen puinen
hautamerkki, jossa oli kaikki häntä koskevat tiedot, mutta sekin on
lahonnut ja hävinnyt."

"Missä on Brom Dutcher?"

"Voi, hän lähti sotaväkeen sodan alussa. Jotkut sanovat hänen saaneen
surmansa Stony Pointin rynnäkössä – toiset sanovat hänen hukkuneen
Anthonyn kärjen edustalla. En tiedä varmaan – hän ei ole koskaan
palannut."

"Missä on Van Brummel, opettaja?"

"Hänkin lähti sotaan, hänestä tuli suuri sotakenraali, ja nyt hän on
kongressin jäsen."

Ripin mieli masentui kokonaan hänen kuullessaan näistä surullisista
muutoksista kotonaan ja ystäviensä parissa ja huomatessaan näin
olevansa yksin maailmassa. Jokainen vastaus hämmästytti häntä sitä
paitsi tavattoman pitkien ajanjaksojen ja sellaisten asioiden tähden,
joita hän ei voinut ymmärtää: sota – kongressi – Stony Point – hän
ei uskaltanut kysellä enää mitään muita ystäviään, vaan huudahti
epätoivoisesti: "Eikö kukaan täällä tunne Rip Van Winklea?"

"Voi, Rip Van Winkleäkö!" huudahti pari kolme joukosta. "Totta kai,
tuollahan Rip Van Winkle seisoo puuhun nojaten."

Rip katsahti sinne ja näki oman täsmällisen kaksoisolentonsa sellaisena
kuin hän itse oli ollut lähtiessään vuoristoon, ilmeisesti yhtä
laiskana ja varmasti yhtä repaleisena kuin hän itse oli ollut. Mies
parka oli nyt täysin pyörällä päästään. Hän epäili oman olemuksensa
todenperäisyyttä ja sitä, oliko hän hän itse vai joku toinen mies.
Tämän hämmennyksen keskellä kysyi kolmikolkkahattuinen mies, kuka hän
oli ja mikä hänen nimensä oli.

"Jumala sen tietäköön", Winkle huudahti perinpohjin ymmällään, "minä en
ole minä itse – olen joku muu – tuolla olen minä – ei – se on joku
toinen, joka on anastanut minun olemukseni – olin oma itseni
eilisiltana, mutta vaivuin uneen vuorella, ja siellä vaihdettiin
pyssyni, ja kaikki on muuttunutta, ja minä olen muuttunut, enkä voi
sanoa, mikä minun nimeni on tai kuka olen!"

Ympärillä seisojat alkoivat nyt katsella toisiaan, nyökkäillä, iskeä
merkitsevästi silmää ja naputella etusormellaan otsaansa. Kuului myös
kuiskauksia siihen suuntaan, että pyssy olisi otettava talteen ja ukko
estettävä tekemästä mitään vahinkoa, minkä pelkän vihjauksenkin
kuullessaan kulmikashattuinen tärkeä mies vetäytyi melkoisen kiireesti
loitommaksi. Tässä arveluttavassa vaiheessa muuan virkeän ja
miellyttävän näköinen nainen tunkeutui joukon lävitse vilkaistakseen
hänkin harmaapartaista miestä. Hänellä oli sylissään palleroinen lapsi,
joka rupesi peloissaan itkemään nähdessään vieraan. "Vaiti, Rip", sanoi
nainen, "vaiti, sinä pikku hupsu, vanhus ei tee sinulle pahaa." Lapsen
nimi, äidin olemus, hänen äänensä sävy, kaikki herätti eloon muistojen
sarjan vanhuksen mielessä.

"Mikä teidän nimenne on, hyvä rouva?" hän kysyi.

"Judith Gardenier."

"Ja isänne nimi?"

"Voi mies parka, hänen nimensä oli Rip Van Winkle, mutta jo
kaksikymmentä vuotta sitten hän lähti kotoa pyssyineen, eikä hänestä
ole sen koommin kuultu – hänen koiransa palasi kotiin ilman häntä,
mutta kukaan ei tiedä kertoa, ampuiko hän itsensä vai intiaanitko hänet
veivät. Minä olin silloin vain pikku tyttö."

Ripillä oli enää vain yksi kysymys tehtävänä, mutta sen hän esitti
sopertavalla äänellä:

"Missä äitinne on?"

Voi, hänkin oli kuollut, mutta vasta äskettäin: häneltä ratkesi
verisuoni, kun hän kiivastui kerran äkkiä eräälle uusenglantilaiselle
kulkukauppiaalle.

Tässä uutisessa oli edes pisara lohdutusta. Kelpo mies ei voinut enää
hillitä mieltään. Hän syleili tytärtään ja tämän miestä. "Minä olen
isäsi!" hän huudahti. "Ennen muinoin nuori Rip Van Winkle – nyt vanha
Rip Van Winkle! Eikö kukaan tunne Rip Van Winkle raukkaa?"

Kaikki seisoivat ällistyneinä, kunnes muuan vanha nainen, joka tulla
kompuroi ihmisjoukosta, kohotti käden otsalleen ja tuijottaen sen
alitse hetkisen vieraan kasvoja huudahti: "Tosiaankin, tämä on Rip Van
Winkle – se on hän itse. Tervetuloa taas kotiin, vanha naapuri. Mutta
missä sinä oikein olet ollut nämä kaksikymmentä pitkää vuotta?"

Ripin tarina oli pian kerrottu, sillä kaikki kaksikymmentä vuotta
olivat olleet hänelle yhteensä kuin vain yksi ainoa yö. Naapurit
tuijottivat häneen sitä kuunnellessaan; muutamien nähtiin
iskevän silmää toisilleen ja pullistavan kielellä poskeaan, ja
kolmikolkkahattuinen tärkeä mies, joka oli hälinän tyynnyttyä palannut
taistelukentälle, painoi alas suupielensä ja pudisti päätään – minkä
jälkeen seurasi yleinen päänpudistelu koko koollaolevassa joukossa.
Päätettiin kuitenkin asettua samalle kannalle kuin vanha Peter
Vanderdonk, jonka nähtiin verkalleen lähestyvän tietä. Hän oli
samannimisen historioitsijan jälkeläinen, jonka esi-isä oli
kirjoittanut erään sen maakunnan aikaisimpia historioita. Peter oli
kylän vanhin asukas ja hyvin selvillä kaikista ympäristön ihmeellisistä
tapauksista ja perintätiedoista. Hän muisti Ripin heti ja vahvisti
hänen kertomuksensa oikeaksi erittäin tyydyttävällä tavalla. Hän
vakuutti läsnäolijoille varmaksi tosiasiaksi, jonka oli jälkipolvelle
säilyttänyt hänen esi-isänsä, historioitsija, että nimittäin Catskillin
vuorilla oli aina oleskellut kummallisia olentoja. Että suuri Hendrick
Hudson, joen ja koko seudun ensimmäinen löytäjä, aivan varmasti piti
siellä jonkinlaisia valvojaisia aina kahdenkymmenen vuoden kuluttua
"Puolikuun"-miehistöineen, sillä hänen sallittiin tällä tavoin käydä
jälleen katsomassa entistä toiminta-aluettaan ja vartioida sitä jokea
ja suurta kaupunkia, jotka olivat saaneet nimensä hänen mukaansa. Että
hänen isänsä oli kerran nähnyt heidät vanhoissa hollantilaisissa
puvuissa pelaamassa keilaa eräässä vuorenluolassa; sekä että hän itse
oli kuullut eräänä sunnuntai-iltana heidän pallojensa kolinan kuin
kaukaisen ukkosenjyrinän.

Katkaistakseen pitkän tarinan lyhyeen läsnäolijat hajaantuivat ja
palasivat tärkeämpiin vaalihuoliin. Ripin tytär vei hänet kotiinsa.
Hänellä oli sievä, hyvässä kunnossa oleva talo ja aviomiehenä muuan
roteva, reipas maanviljelijä, jonka Rip muisti erääksi niistä
poikaviikareista, joilla oli ollut tapana kiipeillä hänen selkäänsä.
Ripin poika ja perillinen taas, joka oli hänen kaksoisolionsa ja joka
oli nähty nojailemassa puuta vastaan, oli saanut työpaikan samalla
maatilalla, mutta hänessä ilmeni perinnäistä haluttomuutta huolehtia
mistään muusta kuin omista asioistaan.

Rip rupesi taas kävelemään vanhoilla kävelypaikoillaan ja noudattamaan
entisiä tapojaan. Pian hän löysi monta entistä tuttavaansa, vaikka
kaikki olivatkin aika lailla ajanhampaan kalvamia. Hän solmi mielellään
ystävyyssuhteita nousevankin sukupolven kanssa, jonka keskuudessa hän
pian tuli erittäin suosituksi.

Kun ei hänellä ollut mitään tekemistä kotona ja koska hän oli päässyt
siihen onnelliseen ikään, jolloin ihminen voi rankaisematta olla
joutilaana, hän otti taas haltuunsa entisen paikkansa ravintolan
ovipenkillä, ja häntä kunnioitettiin kylän patriarkkana ja
"sodanedellisten aikojen" historian tuntijana.

                                   Suomentanut Aino Tuomikoski.

JAMES FENIMORE COOPER.

Yhdysvaltain kirjallisuus osoittaa alkuaikoinaan harvinaista
elinvoimaa, kuin kuvastaen koskemattoman pohjan rehevää
hedelmällisyyttä. Se on tuskin päässyt alkamaan, kun se jo tuottaa
runsaan sadon: James Fenimore Cooperin lahjan koko maailman
kirjallisuudelle, valloittaen sille uuden maanosan, aihepiirin ja
runoudenkin. – Cooper syntyi Burlingtonissa, New Jerseyssä, 1789,
mutta joutui 1790:stä alkaen kasvamaan Otsego-järven rannalla New
Yorkin valtiossa, seudulla, joka silloin oli suuren, tuntemattoman
indiaanialueen rajalla, ja jossa hän herkimpinä vastaanottovuosinaan
siis painoi mieleensä päteviä kuvia todellisista oikeista intiaaneista
ja trappereista. Yalen yliopistosta, johon hän tuli 13 vanhana, hänet
erotettiin 1805, koska oli hoitanut lukunsa huonosti ja kieltäytynyt
alistumasta yliopiston kuriin. 1806 hän meni merelle tavallisena
merimiehenä, siirtyi 1808 Yhdysvaltain laivastoon, jossa kohosi
luutnantin arvoon, ja erosi meripalveluksesta 1811, jolloin meni
avioliittoon New Yorkin piispan De Lanceyn sisaren kanssa. Kymmenisen
vuotta hän nyt eli maanviljelijänä. Tähän saakka hän ei ollut
osoittanut mitään kirjailijaharrastuksia, joten hänen nyt tapahtunut
antautumisensa kirjailijaksi oli jonkin verran odottamatonta. Cooperin
ensimmäinen romaani Varovaisuus (The Precaution, 1819) epäonnistui.
Niiden 32 romaanin joukossa, jotka seurasivat, oli useita, joiden
täytyy sanoa myös epäonnistuneen, mutta enemmistö sellaisia, jotka ovat
liittäneet tekijänsä nimen maailmankirjallisuuteen. Hänen tuotannossaan
voi erottaa kaksi aihealuetta: meren ja metsän. Cooperin meriromaanit,
joista tunnetuimmat ovat Luotsi (The Pilot, 1823) ja Kaksi
amiraalia (The Two Admirals, 1842), ovat jääneet hänen metsä- eli
indiaaniromaaniensa varjoon, joilla hän on luonut yleismaailmallisen
maineensa. Näistä ovat tunnetuimpia Vakooja (The Spy, 1821,
suomennettu), aihe Yhdysvaltain vapaussodasta, ja ns. Nahkasukka-sarja
eli Tienraivaajat (The Pioneers, 1823), Viimeinen mohikaani (The
Last of the Mohicans, 1826, suomennettu), Ruohoaavikko (The Prairie,
1826), Opas (The Pathfinder, 1840), Hirventappaja (The Deerslayer,
1841, suomennettu) ym., joilla hän toi kirjallisuuteen Uuden Maailman
metsien, järvien, ruohoaavikoiden ja alkuasukkaiden romantiikan, sekä
vielä enemmän: joukon tyyppejä, jotka hyvin pian muuttuivat
klassillisiksi. Heistä on paras ja tunnetuin metsästäjä Nathanael
Bumppo, jota indiaanit kunnioittavat "Oppaan", "Haukansilmän",
"Hirventappajan" ym. nimillä, ja hänen indiaaniystävänsä Chingachgook.
Nämä molemmat edustavat rotunsa parhaita ominaisuuksia. –
Loppuelämänsä Cooper asui vanhalla kotitilallaan Otsego-järven
rannalla, joutuen pitkällisiin oikeusjuttuihin naapuriensa ja
sanomalehtien kanssa. Henkilönä hän näyttää olleen omalaatuisensa,
jonkin verran äreä ja torjuva.

HIRVENTAPPAJA.

Hämmästyksen huudahdus pääsi Hirventappajan huulilta, kun hän järven
rannalle tultuaan katsahti maisemaan, joka niin odottamatta avautui
hänen eteensä. Niemekkeen tasalla päilyi laaja vedenpinta, niin tyyni
ja kuulakas, että se muistutti puhdasta vuori-ilmaa, joka on puristunut
kukkulain ja metsän muodostaman rykelmän väliin. Sen pituus oli
kymmenkunta mailia, kun sitä vastoin leveys oli epätasainen, sillä
niemen kohdalla se oli noin pari mailia, mutta etelämpänä vain puolet
siitä. Pohjoispuolella eli lähempänä järveä rajoitti sitä yksinäinen
vuori, ja maa vietti itään ja länteen, lisäten kaartelevan rannan
viehätystä. Kuitenkin seutu ylipäätänsä oli vuorinen: n. yhdeksän
kymmenesosaa järven ympäristöstä oli korkeita vaaroja. Ranta oli kyllä
verraten matala, mutta loitompana pyrki sekin kohoamaan.

Mutta maiseman vaikuttavin ominaisuus oli sen juhlallinen yksinäisyys
ja suloinen rauha. Joka taholla, mihin silmä kääntyikin, tapasi se vain
järven kuvastinkirkkaan pinnan, taivaan kuultavan kannen ja uhkean
metsän. Ihmiskäsi ei ollut vielä rumentanut eikä turmellut ainoatakaan
osaa tästä alkuperäisestä maisemasta, joka lepäsi siinä paahtavassa
auringonvalossa ihanan uhkuvana, suurenmoisena salomaan luonnon kuvana,
ja jolle antoi leppoisuutta keskikesän sulotuoksuinen ilma ja kauniisti
kaartuva aava ulappa.

– Tämä on suurenmoista, aivan mieltäylentävää on sitä katsella!
huudahti Hirventappaja, kun hän seisoi siinä pyssyynsä nojaten ja
katseli oikealle ja vasemmalle, pohjoiseen ja etelään. – Ei puuta
koskettu, vaan kaikki siinä järjestyksessä kuin Herra on ne asettanut
elämään ja kuolemaan tarkoitustensa ja lakiensa mukaan.

Tuntia myöhemmin oli taulu melkoisesti muuttunut. Tyynenä ja
kuvastinkirkkaana lepäsi vielä järvi, mutta kesäillan vienoa hämyä oli
seurannut myöhäisen hetken pimeys, ja metsien musta rykelmä uinui yön
hiljaisesta levosta nauttien. Metsistä ei kuulunut minkäänlaista ääntä,
laulua tai huutoa. Vuorilta katsottuna soutajat näyttivät olevan ihanan
lammen syleilyssä, juhlallisessa hiljaisuudessa. Ei kuulunut muuta
ääntä kuin airojen säännöllinen veto.

Hirventappaja hätkähti ääntä, joka samalla kertaa hämmästytti ja
huolestutti häntä. Kuikan valitushuuto kuului järven vastakkaiselta
puolelta, otaksuttavasti jonkin matkan päästä joen laskupaikasta. Ei
voinut erehtyä tämän vesilinnun kaikerruksesta, tutusta kaikille, jotka
tuntevat Amerikan järvien äänet. Kimeä, äänekäs, kova ja venytetty
huuto tuntui varoittavalta. Öisin tällainen huuto on varsin tavallinen,
mutta silti poikkeus erämaan lintumaailmassa, mistä syystä Hurry käytti
sitä merkinantonaan. Molemmilla seikkailijoilla oli ollut riittävästi
aikaa matkata maata myöten niemestä, johon he olivat astuneet maihin,
paikkaan, mistä huuto oli kuulunut, mutta toisaalta ei voinut olettaa
heidän ottaneen tuota kulkusuuntaa. Jos leiri olisi ollut autio, he
olisivat varmasti kutsuneet Hirventappajan rannalle, ja jos siinä taas
oli ihmisiä, ei ollut riittävää syytä kiertää sitä näin kaukaa
veneeseen päästäkseen. Jos hän tottelisi merkinantoa ja antaisi
viekoitella itsensä pois maihinnousupaikalta, joutuisivat ihmishenget,
jotka olivat hänestä riippuvaisia, auttamattomasti turmioon – ja jos
hän taas ei noudattaisi kutsua, mikä hyvinkin saattoi merkitä täyttä
totta, olisivat seuraukset ainakin yhtä tuhoisat, vaikka toisesta
syystä. Hän oli kahden vaiheilla toivoen, että tämä luonnollinen tai
jäljitetty ääni pian uusiutuisi. Hän ei siinä pettynytkään. Muutaman
minuutin kuluttua uudistui sama kimeä, varoittava huuto tullen samalta
puolen järveä. Tällä hetkellä hän kuunteli valppaana, eivätkä hänen
aistimensa pettäneet. Vaikka hän oli kuullut ihmeteltävän hyvin
matkittavan tätä lintua, eikä itsekään ollut huonoimpia tässä
suhteessa, hän tunsi mielihyvää Hurryn taidosta osata näin hyvin ja
erehdyttävästi matkia luonnonääniä. Hän päätti siitä syystä olla
välittämättä kutsusta ja odottaa sitä vähemmän täydellisessä muodossa
ja lähempää.

Hirventappaja oli tuskin tehnyt tämän päätöksen, kun yön syvän
hiljaisuuden ja yksinäisyyden rikkoi niin vavahduttava huuto, että se
tuossa tuokiossa karkoitti kuikan surumielisen kaikerruksen muiston
kuulijan mielestä. Se oli tuskanhuuto, jonka oli päästänyt joko
naisihminen tai nuori poika, jolla ei vielä ollut miehen ääntä. Tästä
parahduksesta ei voinut erehtyä. Sydäntä särkevä kauhu, kenties
viiltävä tuska, kajahti äänestä, ja kipu, joka sen oli synnyttänyt, oli
yhtä äkillinen kuin kauhea. Nuori mies iski aironsa veteen –
tehdäkseen, ei tiennyt mitä, soutaakseen, ei tiennyt minne. Muutamat
harvat minuutit tekivät kuitenkin lopun tästä epäröimisestä. Oksien
ryskettä, risujen ritinää ja askelten ääniä kuului selvästi, ja ne
tuntuivat lähenevän järveä, vaikka vinosti rantaa kohden käyvään
suuntaan ja hieman pohjoisempaan siitä paikasta, missä Hirventappajan
oli käsketty pysytellä. Pitäen ääniä oppaanaan hän alkoi soutaa minkä
ennätti välittämättä siitä, että kanootti kenties huomattaisiin. Ei
aikaakaan, kun kokka jysähti rantaan. Penger sillä kohdalla oli
jokseenkin korkea ja äkkijyrkkä. Ihmisiä nähtävästi pyrki pensaitten
läpi tämän törmän laelle rannansuuntaa seuraten, aivan niinkuin
pakenevat etsisivät sopivaa laskeutumispaikkaa. Juuri tällä hetkellä
leimahti tuli viidestä tai kuudesta pyssystä. Vastapäiset vuoret
vastasivat terävästi, kumajava kaiku kiiri yli tienoon ja samassa
kuului yksi tai kaksi tuommoista parahdusta, mikä pääsee
urhoollisimmankin miehen huulilta, kun äkillinen tuska ja kauhu tempaa
hänet valtoihinsa...

Tätä sielun ja ruumiin herpoutumista ei kuitenkaan saattanut kestää
kauan miehessä, joka henkisesti ja ruumiillisesti oli niin lujatekoinen
kuin Hirventappaja. Pistäen aironsa veteen hän käänsi kanootin ja alkoi
verkalleen lipua keskelle järveä. Kun hän luuli saavuttaneensa niemen,
joka oli samalla suunnalla kuin tuuliajolle työnnetty kanootti, hän
kääntyi pohjoista kohti päästen keveän tuulen alapuolelle. Kun hän oli
soutanut neljännesmailin, tuli tumma esine näkyviin järvellä hiukan
oikealla, ja kohta hän oli sitonut kateissa olleen saaliinsa oman
veneensä perään. Hirventappaja tarkasti nyt taivasta, tuulen suuntaa ja
molempien kanoottien asemaa. Huomaamatta kuitenkaan mitään, mikä olisi
saanut hänet muuttamaan suunnitelmansa, hän paneutui pitkäkseen ja
valmistausi nukahtamaan muutamia tunteja saadakseen voimia huomispäivän
ponnistuksia varten.

Hirventappaja saattoi vaarallisissakin tilanteissa nukkua raskaasti ja
syvään, mutta nyt kesti hiukan aikaa, ennenkuin hän vaipui horteeseen.
Puolitajuissaan hän muisteli kaikkea sitä, mitä oli tapahtunut;
valvovan unennäkijän tavoin hän näki yön tapahtumat silmäinsä edessä.
Äkkiä hän hypähti pystyyn valppaana, sillä hän oli kuulevinaan Hurryn
merkinannon, joka kutsui häntä rantaan. Sitten oli taas hiljaista kuin
haudassa. Kanootit ajelehtivat hitaasti pohjoista kohti, miettivät
tähdet kimaltelivat lempeästi hänen päänsä päällä, ja metsien
reunustama vesi lepäsi vuorten välissä rauhallisena ja surumielisenä,
niinkuin tuulet eivät olisi sitä koskaan tuivertaneet ja keskipäivän
aurinko valaissut sen pintaa. Vielä kerran kuikka päästi äänekkään
kaikerruksensa aivan järven laidassa, ja tämä seikka paljasti äskeisen
hälytyksen salaisuuden. Hirventappaja kohensi kovaa päänalaistansa,
heittäytyi pitkäkseen kanootin pohjalle ja nukahti.

                              (Hirventappaja – The Deerslayer.)

RALPH WALDO EMERSON.

Yhdysvaltain kirjallisuuden kultaisen aikakauden syvin ja suurin
henki on Ralph Waldo Emerson, jalo persoonallisuus, ihmiskunnan
totuudenetsijäin rivistön kaunistus. Syntyneenä 1803 Bostonissa, Mass.,
unitaarisen papin poikana, yhtenä kuudesta sisaruksesta, ja
menetettyään varhain isänsä hän joutui kasvamaan köyhissä oloissa,
mutta sivistyshaluisen ja tarmokkaan äidin sekä tädin turvissa. 1817
Emerson tuli Harvardin yliopistoon, ja yritti sieltä päästyään toimia
opettajana, mutta viihtymättä tällä alalla alkoi 1823 lukea papiksi,
valmistuen 1826 ja saaden 1829 hyvän toimen kotikaupungissaan. 1832 hän
kuitenkin epäilyksiensä johdosta luopui tästä virastaan, ja vähitellen
myös kokonaan papin alalta. Samana vuonna hänen vaimonsa kuoli
keuhkotautiin, johon myös sairastuivat kaksi hänen veljeään ja hän
itsekin. Tällöin hän lähti terveysmatkalle Eurooppaan, käyden Välimeren
maissa, Ranskassa ja Englannissa, ja voittaen uhkaavan taudin.
Englannissa hän tutustui mm. Coleridgeen, Wordsworthiin, Landoriin ja
Carlyleen, käyden tervehtimässä viimemainittua Craigenputtonissa ja
aloittaen hänen kanssaan elinaikaisen kirjeenvaihdon (1834-72),
sielunheimolaisuuden ja ystävyyden. Kaikkien heidän elämänymmärryksensä
oli Emersonin mielestä uskonnollisessa suhteessa puutteellinen.
Palattuaan kotiin Emerson rupesi esiintymään julkisena luennoitsijana,
asettuen 1834 asumaan esi-isiensä kotiseudulle, Concordin rauhalliseen
kylään Bostonin lähelle. Hänen luentojensa aiheisto oli hyvin laaja,
mutta niiden keskeisenä aatteena oli ihanneihmisen, ylisielun,
olemuksen määritteleminen ja esittäminen. 1836 hän julkaisi pienen
filosofisen kirjan nimeltä Luonto (Nature), joka sisältää hänen
ajattelunsa ytimen, so. yrityksen käsittää luonnossa ja ihmisessä
vaikuttava ja ilmenevä henki ilmaukseksi kaikkialla läsnä olevasta
Jumalasta, jonka ihminen vastaanottaa intuition, sisäisen näkemyksen,
voimalla. Amerikkalainen oppinut (The American Scholar, 1837)
on toinen kirja (julkaistu luento), jossa Emerson selittää
perusajatuksiaan, tällä kertaa kohdistaen ne kiitokseksi totuuden
etsijöille, ennakkoluulottomille oppineille, jotka toimivat maailman
silmänä ja sydämenä. "Valjastakaa vaununne tähteen", oli hänen
ydinlauseitansa. Vaikka hänen kirjoillaan, jotka olivat tavalliselle
yleisölle kaviaaria, ei ollutkaan menekkiä, hän tuli kuuluisaksi
matkustavana luennoitsijana, hankkien tästä toimeentulonsa. Hänen
olonsa Concordissa oli filosofin kaunista elämää viisaudenjumalattaren
palveluksessa. Hänen aatteidensa aloittama on transcendentalismin
nimellä tunnettu amerikkalainen henkinen vapausliike, jonka
aikakauskirjan (The Dial, 1840-44) huomattavimpia avustajia hän oli.
1847 Emerson kävi toisen kerran Englannissa, pitäen siellä luentosarjan
nimeltä Edustavia miehiä (Representative Men, 1850). Muistoja samalta
matkalta sisältää teos Piirteitä Englannista (English Traits, 1856).
1857 James Russell Lowell perusti aikakauskirjan The Atlantic
Monthly, jonka avustajiin Emerson liittyi, julkaisten siinä useita
parhaita runojansa. Samoihin aikoihin Bostonin sivistyselämän
kannattajat perustivat ns. "Lauantaikerhon", jossa Emerson kävi
säännöllisesti vuoteen 1874 saakka. Viimemainittuna vuonna hän oli
Disraelin vastaehdokkaana Glasgow'n yliopiston lordirehtorin toimeen,
mitä hän piti suurena kunnianosoituksena. 1867:n jälkeen hän ei enää
kirjoittanut, vaan viettäen kauniin elämän illan poistui elävien
joukosta 1882. Hänen kootut teoksensa sisältävät 11 osaa. Kirjailijana
Emerson pyrki sisällyttämään lauseisiinsa intuitiivisesti välähtänyttä
totuutta, sorvaten ne ikäänkuin helmiksi lankaan eli siis vähemmän
ajatellen niiden loogillista yhteyttä. Jo varhain hän otti ohjeekseen:
"Koetan nähdä mitä suinkin voin, ja kertoa näkemäni." Tämä on
käsitettävä sielullisesti: koko elämänsä ajan Emerson katsoi omaan
sieluunsa etsien sitä. jota hän piti Jumalan ohjaavana ilmoituksena
ihmiselle tämän tiellä ylöspäin.

YLISIELU.

    "Vaan sieluja, joiss' sama elämä kuin häness' ilmenee,
    hän rakastaa kuin itseään, kuin silmäteräänsä. Niit' ei
    hän hylkää. Niiden kuolemaa pian seurais kuolo itse
    Jumalan. Ne elää siunattuina ainian."

                                             Henry More.

On ero elämän eri hetkien välillä niiden merkitykseen nähden.
Kunniallisuutemme ilmenee hetkittäin, pahat ominaisuutemme
vakinaisesti. Noissa lyhyissä hetkissä on kuitenkin sellaista
selvyyttä, että se pakottaa meidät pitämään niitä tärkeämpinä kuin
kaikkia muita kokemuksiamme. Tästä syystä on se todistus, joka on aina
valmis vähäksymään niitä, nimittäin vetoaminen kokemukseen, ikuisesti
pätemätön ja tyhjänpäiväinen. Voimakkaampi toivo tuhoaa epätoivon. Me
myönnämme vastaväittäjän olevan oikeassa menneisyyteen nähden, ja
kuitenkin toivomme. Hänen täytyy selittää tämä toivo. Myönnämme, että
inhimillinen elämä on alhaista, mutta kuinka saimme selville, että se
on alhaista? Mikä on syynä tuohon rauhattomuuteemme, tuohon vanhaan
tyytymättömyyteen? Mitä on tuo yleinen puutteellisuuden ja
tietämättömyyden tunto, ellei hieno viittaus, jolla suuri sielu esittää
vaatimuksensa? Miksi ihmisistä tuntuu siltä, ettei ihmisen
luonnonhistoriaa ole koskaan kirjoitettu, vaan että hän aina jättää
taakseen sen, mitä hänestä on sanottu, että mennyt muuttuu vanhaksi
ja metafyysilliset teokset tulevat arvottomiksi? Kuuden tuhannen
vuoden historia ei ole tutkinut sielun kammioita ja säilöjä. Sen
koetutkimuksissa on viimeiseen analyysiin aina jäänyt aukko, jota se ei
ole voinut selvittää. Ihminen on virta, jonka alkulähde on kätkössä.
Olemuksemme virtaa meihin alinomaa, emme tiedä mistä. Kaikkein
täsmällisinkään arviolaskujen tekijä ei ole niin tarkka, ettei jokin
laskematon seikka voisi kumota niitä jo seuraavana hetkenä. Minun on
pakko joka hetki tunnustaa tapausten johtuvan korkeammasta alkuperästä
kuin siitä tahdosta, jota sanon omakseni.

Ajatusten laita on samoin kuin tapaustenkin. Katsellessani sitä
virtaavaa jokea, joka minulle näkymättömistä lähteistä vuodattaa minuun
yhden kauden ajan vetensä, huomaankin olevani eläkkeennauttija – en
ole tuon yläilmoista tulevan veden syy, vaan sen hämmästynyt katselija;
huomaan toivovani ja katsovani ylöspäin, asettuvani vastaanottavaan
asentoon, mutta näyt lähtevät jostakin vieraasta voimasta.

Kaikkien entisyyden ja nykyisyyden erhetysten ylin arvostelija ja
tulevien tapausten ainoa ennustaja on se suuri luonto, jossa me
lepäämme niinkuin maa lepää ilmakehän pehmeillä käsivarsilla; se
Ykseys, se Ylisielu, johon jokaisen ihmisen yksityisolemus sisältyy ja
jossa se yhtyy samaksi kaikkien muiden kanssa; se yhteinen sydän, jota
kaikki vilpitön keskustelu palvoen kunnioittaa, johon kaikki oikea
toiminta alistuu; se ylivoimainen todellisuus, joka vaimentaa
pakostakin meidän juonemme ja lahjamme ja pakottaa jokaisen esiintymään
sinä mikä hän todella on, ja puhumaan luonteensa eikä kielensä
mukaisesti; joka lakkaamatta pyrkii vaikuttamaan ajatukseemme ja
käteemme ja muuttumaan viisaudeksi ja hyveellisyydeksi ja voimaksi ja
kauneudeksi. Me elämme jaksoina, kappaleina, osina, hiukkasina. Mutta
kaiken aikaa ihmisessä on kokonaisuuden sielu, viisas äänettömyys,
kaikkikäsittävä kauneus, jonka kanssa jokainen osa ja hiukkanen on
samalla lailla sukua, ikuinen Ykseys. Ja tuo syvä voima, jossa me
olemme ja elämme ja jonka autuus on meidän kaikkien saavutettavissa, ei
ole ainoastaan itseriittävä ja täydellinen joka hetki, vaan näkeminen
ja nähty esine, näkijä ja näytelmä, alus ja kohde samalla kertaa.
Näemme maailman kappaleittain, aurinkona, kuuna, eläimenä, puuna, mutta
se kokonaisuus, josta nämä ovat näkyviä osia, on sielu. Vain tuon
Viisauden näkimillä voidaan lukea aikakausien horoskooppi, ja vain
palaamalla takaisin parempiin ajatuksiimme, mukautumalla siihen
ennustuksen henkeen, joka on synnynnäinen jokaisessa ihmisessä, voimme
tietää, mitä se sanoo. Jokaisen ihmisen sanojen, joka puhuu sen elämän
suulla, täytyy kuulua tyhjänpäiväisiltä sellaisten korvissa, jotka
eivät omasta puolestaan elä samoissa ajatuksissa. En uskalla puhua sen
puolesta. Sanani eivät pysty kuvaamaan sen ylevää sisällystä, ne
tulevat kuivina ja elottomina. Vain se itse voi innoittaa kenet tahtoo,
ja kas, niiden ihmisten puhe on lyyrillistä ja suloista ja kaikkeen
koskettavaa niinkuin kiihtyvä tuuli. Toivon kuitenkin, vaikka vain
epäpyhin sanoin, jollen osaa käyttää pyhiä sanoja, saavani osoittaa
tämän jumaluuden taivaan, ja kertoa, mitä eritteitä olen koonnut
Korkeimman Lain ylimaallisesta koruttomuudesta ja voimasta.

Jos tarkastelemme mitä tapahtuu keskustelussa, unelmissa,
tunnonvaivoissa, intohimon, hämmästyksen hetkinä, unien opetuksissa,
joissa usein näemme itsemme naamioituina – hullunkuristen valepukujen
vain suurentaessa ja lisätessä todellista ainesta ja pakottaessa meidät
kiinnittämään siihen erikoista huomiota – silloin saamme panna
merkille monta seikkaa, jotka avartavat ja valaisevat luonnon
salaisuuden tuntemusta. Kaikki yhteisesti osoittaa, ettei sielu ole
ihmisessä elin, vaan että se elähdyttää ja pitää toiminnassa kaikkia
elimiä. Se ei ole toiminto niinkuin muistin, laskennan, vertailun kyky
– vaan käyttää näitä käsinä ja jalkoina; se ei ole kyky, vaan valo; se
ei ole äly eikä tahto, vaan älyn ja tahdon herra; se on olemuksemme
laaja tausta, jossa nuo kaikki yhtyvät – se on rajattomuus, jota ei
omisteta ja jota ei voida omistaa. Sisältä päin tai takaa loistaa valo
meidän kauttamme asioihin ja panee meidät käsittämään, ettemme ole
mitään, vaan että tuo valo on kaikki. Ihminen on sen pyhäkön julkisivu,
jonka sisällä kaikki viisaus ja kaikki hyvä asustaa. Mitä me yleensä
nimitämme ihmiseksi – syöväksi, juovaksi, askartelevaksi, laskevaksi
ihmiseksi – ei sellaisena kuin me hänet tunnemme esiinny edukseen,
vaan huonossa valossa. Häntä emme kunnioita, mutta sielu, jonka elin
hän on, saisi meidän polvemme notkistumaan, jos hän antaisi sen ilmetä
teoissaan. Kun se tulee ilmoille, hänen älynsä tietä, se on neroa; kun
se henkii hänen tahtonsa kautta, se on hyvettä; kun se virtaa hänen
myötätuntonsa tietä, se on rakkautta. Ja älyn sokeus alkaa, kun ihminen
pyrkii olemaan jotakin omasta voimastaan. Tahdon heikkous alkaa, kun
yksilö tahtoisi olla jotakin omastatakaa. Kaikki uudistukset pyrkivät
kukin kohdaltaan varaamaan suurelle sielulle tien toteutua meidän
kauttamme, toisin sanoen taivuttamaan meitä tottelemiseen.

Tämän puhtaan luonnon jokainen ihminen saa jolloinkin tuta ja käsittää.
Kieli ei voi maalata sitä väreillään. Se on liian ylevää. Se on
määrittelemätön, mittaamaton, mutta me tiedämme, että se tunkeutuu
meidän lävitsemme ja sulkee meidät sisäänsä. Tiedämme, että kaikki
henkinen sisältyy ihmiseen. Viisas sananparsi sanoo: "Jumala tulee
tervehtimään meitä kelloa soittamatta", mikä merkitsee, että samoin
kuin ei ole varjostinta eikä kattoa päämme ja rajattomien taivaitten
välillä, ei ole sielussa, aitausta eikä seinää, jonka kohdalla ihminen,
seuraus, lakkaa, ja Jumala, syy, alkaa. Seinät on otettu pois. Me
olemme avoimet toisaalta henkisen luonnon syvyyksille, kaikille Jumalan
puhutteluille. Oikeuden me näemme ja tunnemme, Rakkauden, Vapauden,
Voiman. Näiden luonnonavujen yläpuolelle ei kukaan ihminen ole koskaan
päässyt, vaan ne kohoavat aina meitä korkeammalle ja eniten sinä
hetkenä, jolloin itsekkyytemme houkuttelee meitä haavoittamaan niitä.

Tämän luonnon ylemmyys, josta puhumme, ilmaiseikse riippumattomuutena
niistä rajoituksista, jotka ovat meidän ympärillämme joka taholla.
Sielu ympäröi kaiken olevaisen. Niinkuin olen sanonut, se puhuu kaikkea
kokemusta vastaan. Samoin se pyyhkäisee olemattomiin ajan ja paikan.
Aistien vaikutus on useimmissa ihmisissä vallannut mielen siinä määrin,
että ajan ja paikan rajoitukset ovat ruvenneet näyttämään lujilta,
todellisilta ja ylipääsemättömiltä, ja että keveä puhuminen näistä
rajoista on tässä maailmassa järjettömyyden merkki. Aika ja paikka ovat
kuitenkin vain sielun voiman käänteisiä vastineita. Ihminen pystyy
kumoamaan molemmat. Henki ilvehtii ajan kanssa:

"Se voi keskittää ikuisuuden yhteen hetkeen tai venyttää hetken
ikuisuudeksi."

                                      Suomentanut Aino Tuomikoski.

HENRY DAVID THOREAU.

Luonnontutkija, kirjailija ja runoilija Henry David Thoreau syntyi 1817
Concordin kylässä, Mass., ranskalaisperäisestä käsityöläissuvusta; isä
oli lyijykynäntekijä. Henry antautui lukualalle, tuli 1833 Harvardin
yliopistoon ja kunnostautui siellä kreikassa ja latinassa sekä
Englannin vanhojen runoilijoiden tuntemisessa, mutta ei varsinaisen
tutkinto-ohjelman aineissa. Luonnontieteet kuuluivat erikoisesti hänen
harrastuspiiriinsä, olipa hän etevä orientalistikin; hän on myös
ensimmäisiä, jotka ovat tutkineet indiaanien oloja ja kieliä
tieteellisessä tarkoituksessa. Lopetettuaan yliopistolukunsa 1837 hän
toimi pari vuotta Concordin koulun opettajana, jättäen sitten kaikki
varsinaiset toimet, askarrellakseen vain luonnontieteellisissä,
runollisissa ja filosofisissa harrastuksissaan. Välttämättömän
elantonsa hän hankki ruumiillisella työllä, ollen kätevä monellakin
alalla. 1837 hän alkoi pitää päiväkirjaa, joka oli 1860 paisunut 30:ksi
volyymiksi; siinä hän koetti tulkita niin tarkoin ja sattuvasti kuin
suinkin kaiken, mitä päivän kuluessa oli huomannut. 1845 hän julkaisi
kuvauksen Viikko Concord- ja Merrimacvirroilla (A Week on the Concord
and Merrimac Rivers). 1841-43 hän asui Emersonin luona, kirjoitellen
Dialiin ja toimien transcendentaalisen liikkeen hyväksi, jonka
ihanteet oli ottanut omikseen. Oltuaan 1843 opettajana New Yorkissa
Thoreau ryhtyi Concordiin palattuaan viettämään läheisessä Walden
Pondissa mitä ankarinta Diogeneen elämää, aloittaen sen ilman mitään
varustuksia, vain lainaamalla kirveen. Tämän yli kaksi vuotta kestäneen
luonnonelämän aikana hän kirjoitti teokset Viikko Concordissa (A Week
on the Concord, 1849) ja Walden eli elämää metsissä (Walden: or Life
in the Woods, 1854). Hänen kuolemansa jälkeen julkaistiin mm. Mainen
metsät (The Maine Woods, 1864) ja Cape Cod (1865), jonka
viimemainitun paikan meidän aikanamme Joseph Lincoln on vaatimattomalla
runoudella Amerikan kirjallisuuteen liittänyt. 1841 Thoreau kieltäytyi
maksamasta veroa valtiolle, koska tämä kävi sotaa ja sieti orjuutta;
hän joutui tämän vuoksi vankeuteen. "Henry, miksi olet täällä?" kysyi
häntä tapaamaan tullut Emerson; "Miksi sinä et ole täällä?" kysyi
vastaukseksi Thoreau. Kiihkeänä orjuuden vastustajana Thoreau toimi
voimakkaasti orjien vapauttamisen hyväksi, mutta kuoli 1862, ennen
orjasodan päättymistä. Hän oli harras, runollinen luonnon elämän
havainnoitsija, runoilija ja naturalisti, yksilöllinen kuvauksissaan ja
elämässänsä tinkimätön totuuden etsijä, jonka proosa ja runot kuuluvat
Yhdysvaltain klassilliseen kirjallisuuteen.

TALONTEKO.

Maaliskuun lopussa 1845 lainasin kirveen ja lähdin Waldenin lammikon
seuduilla oleviin metsiin, joiden välittömään läheisyyteen aioin
rakentaa taloni, ja rupesin kaatamaan rakennuspuiksi muutamia korkeita,
solakoita, vielä nuoria mäntyjä. On vaikea aloittaa lainaamatta, mutta
ehkäpä se on kaikkein jaloin tapa sallia lähimmäistensä tuntea
mielenkiintoa toisen yritystä kohtaan. Hellittäessään kirveen kädestään
sen omistaja sanoi sitä silmäteräksensä, mutta minä palautin sen
takaisin terävämpänä kuin se oli saadessani. Työskentelypaikkani oli
viehättävä mäenrinne. Siellä kasvoi kaikkialla mäntyjä, joiden lomitse
näki lammikolle ja pienelle avonaiselle, mäntyjä ja pähkinäpuita
versovalle metsäaukiolle. Lammikon jää ei ollut vielä sulanut, vaikka
siinä näkyi avopaikkoja, mutta se oli läpeensä mustunutta ja haurasta.
Sen päivän kuluessa, jolloin aloitin työskentelyni täällä, heitteli
väliin vähän lunta, mutta tullessani kotimatkalla metsästä rantatielle
levisi sula keltainen hiekkapenger eteeni hohtaen kauas kirkkaassa
ilmassa; raiteet kiilsivät kevätauringossa, kuulin leivosen ja
västäräkin ja muiden lintujen jo tulleen aloittamaan kanssamme uutta
vuotta. Ne olivat herttaisia kevätpäiviä, jolloin ihmisen
tyytymättömyyden talvi alkoi sulaa samoin kuin maakin, ja turtunut
elämä rupesi heräämään. Eräänä päivänä, jolloin kirveeni oli irronnut
varrestaan ja olin kaatanut vihreän pähkinäpuun kiilaksi, iskenyt
kivellä varren kirveeseen ja pannut sen likoamaan lätäkköön, jotta puu
turpoaisi, näin juovikkaan käärmeen luikertavan veteen. Se viipyi siinä
ilmeisesti täysin rauhallisena koko sen ajan, minkä olin saapuvilla eli
yli neljännestunnin, kenties siksi, ettei se ollut vielä kunnolleen
selvinnyt horrostilastaan. Minusta tuntui, että ihmiset pysyvät
samantapaisesta syystä nykyisessä alhaisessa ja alkuperäisessä
tilassaan, että jos he tuntisivat alkukevään elähdyttävän vaikutuksen,
he pakostakin nousisivat korkeampaan ja henkevämpään elämään. Olin
aikaisemmin kylmänharmaina aamuina nähnyt polullani käärmeitä, joiden
ruumis oli vielä turtunut ja jäykkä, odottelemassa aurinkoa. Huhtikuun
1 päivänä satoi, ja se sulatti jään, ja aamupuolella päivää, joka oli
hyvin usvainen, kuulin yksinäisen harhautuneen hanhen räpyttelevän
lammikossa ja kaakattavan kuin eksynyt tai kuin usvan henki.

Niin kaadoin vielä muutamina päivinä mäntyjä ja hakkasin rakennuspuita
sekä myös tukipölkkyjä ja orsia, kaikki pikkukirveelläni, eikä minulla
ollut mielessäni montakaan syvää tai ilmaisemisen arvoista ajatusta;
laulelin vain itsekseni:

    "Niin kaikki sanoo paljon tietävänsä,
    vaan kas, he leijaavat vain siivillänsä –
    taiteillaan ja tieteillään
    ja mitä niihin lisätään.
    Vain tuuli, joka puhaltaa,
    on kaikki, mitä kenkään tietää saa."

                                             (Walden.)
                                  Suomentanut Aino Tuomikoski.

NATHANIEL HAWTHORNE.

Kirjallisuuden historia kohtelee huomattavalla kunnioituksella
Nathaniel Hawthornea, pohjoisamerikkalaista kirjailijaa, jonka
tuotannossa erikoisesti kuvastuu puritaanisen elämän joskus aiheuttama
masennuksentunne ja vaipuminen harkitsemaan pahuuden, melkeinpä joskus
persoonallisen pahan olemusta. Hawthorne syntyi Salemissa, Mass., 1804
merikapteenin poikana, perien äidiltään taipumuksen ankaraan
erakkomaisuuteen, josta oli koko elämänsä ajan tunnettu. Hajanaisen
koulunkäynnin ja yliopistoajan jälkeen (Bowdoin Collegessa, toverina
mm. Longfellow) Hawthorne palasi 1825 äitinsä ja sisarensa luo
Salemiin, eläen siellä yli kymmenen vuotta mitä suurimmassa
yksinäisyydessä, erillään omaisistaankin. Kirjallisen harjoittelunsa
hän aloitti jo varhain; hänen ensimmäinen julkaistu tuotteensa on
romaani Fanshaw (1828, ilman tekijän nimeä). Hajanaista
novellituotantoa jatkui tämän jälkeen, kirjoittajan saavuttamatta
niistä sanottavampaa mainetta tai ansiota, hän kun julkaisi ne ilman
nimeänsä. Eräs ystävä lopuksi kokosi hänen novellinsa ja niin pääsi
ilmestymään Kahdesti kerrotut tarinat (Twice-Told Tales, 1837, toinen
sarja 1842). Näin alkanut novellituotanto jatkui sitten kokoelmilla
Sammalia vanhasta talosta (Mosses from an Old Manse, 1846) ja
Lumikuva sekä muita kertomuksia (The Snow Image and Other Tales,
1851). Tällä välin hänen elämässään oli tapahtunut tärkeitä muutoksia:
hän sai 1839 toimen Bostonin tullikamarissa, joutuen kuitenkin eroamaan
siitä jo 1841, vastapuolueen päästyä vaaleissa voitolle. Tällöin hän
liittyi ns. Brook Farmin kommunistiseen yhteiskuntaan, josta
kyllästyneenä pian erosi. Mentyään naimisiin 1842 hän perusti kodin
Concordin kuuluisaan kylään, Emersonin naapuruuteen. 1846 hänet
nimitettiin Salemin tullikamarin tarkastajaksi, mutta erotettiin
ennenpitkää tästä toimesta taas välillä muuttuneiden poliittisten
olosuhteiden vuoksi. Tästä oli seurauksena lamassa olleen tuotantokyvyn
elpyminen: hän kirjoitti nyt kuuluisimman teoksensa Tulipunainen
kirjain (The Scarlet Letter, 1850), joka on maailmankirjallisuuden
alakuloisimpia teoksia, mutta jonka suuri taiteellinen arvo ei ole
kiellettävissä. Sitä seurasivat myös huomattavat teokset, romaanit
Seitsenpäätyinen talo (The House of Seven Gables) ja Blithedalen
romaani (The Blithedale Romance, molemmat 1852), joista viimemainittu
perustuu Brook Farmista saatuihin vaikutelmiin, kuvaten Zenobian
nimellä Margaret Fulleria, transcendentalistien aatenaista. 1853
Hawthorne muutti pois Concordista, Amerikastakin, saatuaan pääkonsulin
toimen Liverpoolissa, jossa nyt asui 1857 saakka, muuttaen silloin
terveydellisistä syistä Roomaan. Täällä hän asui kaksi vuotta
kirjoittaen toisen kuuluisan romaaninsa Marmorifauni (The Marble
Faun, julkaistu Englannissa nimellä Muuttuminen – The
Transformation, 1860). Viimemainittuna vuonna hän palasi
Yhdysvaltoihin, jossa kuoli 1864. – Hawthorne on romantikko, jonka
aihepiiri tavallisesti joltakin kohdalta rajoittuu näkymättömään,
yliluonnolliseen. Vaisu, hiljainen huumori valaisee joskus hänen
kirjojensa alakuloisia sivuja, joissa yksinäinen sielu usein vaipuu
pahan olemuksen tutkistelemiseen.

TULIPUNAINEN KIRJAIN.

Tulipunaisessa kirjaimessa Hawthorne kuvailee rehellisesti ja
liioittelematta puritaanien henkeä, joka sai heidät samalla kuin he
vaativat vapautta itselleen vainoamaan toisin ajattelevia. Kertomuksen
molemmat päähenkilöt olivat rikkoneet siveyden lakia; nainen kärsi
rangaistuksensa julkisesti, mies välillisesti ja salaa. Kertomuksessa
ei lainkaan selosteta, miten Arthur Dimmesdalen rakkaus Hesteriin sai
alkunsa ja miten se kehittyi, siinä kuvataan vain myöhemmän
murhenäytelmän kulku.

Ensimmäinen kohtaus tapahtuu Bostonin torilla. Vankilan oven
lennähtäessä auki Hester Prynne astui esiin kuin auringon paisteeseen
liukuva musta varjo. Hän kantoi käsivarrellaan noin kolmen kuukauden
ikäistä lasta, joka räpytteli silmiään päivänvalolle, sillä sen elämä
oli tähän saakka kulunut vankityrmän harmaassa hämärässä. Hester
Prynnen puvun rintamukseen oli ommeltu tulipunainen A-kirjain – häpeän
merkki (A = Adultery = aviorikos). Kapea tie avautui katsojien parveen
ja Hester kulki torin poikki eräänlaisen häpeälavan luo ja nousi sille
kärsimään miltei epäinhimillisen julmaa tuomiotaan, julkista
häpeäpaalurangaistusta.

Lava, jolla häpeäpaalu oli, muodostui Hester Prynnelle näköalapaikaksi,
josta hän näki koko kulkemansa tien onnellisesta lapsuudestaan saakka.
Onnettoman ylhäisestä paikastaan hän näki jälleen Vanhassa Englannissa
olevan synnyinkylänsä ja kotitalonsa: rappeutuneen, harmaakivisen
rakennuksen, joka näytti köyhältä, mutta jonka portin yläpuolella oli
vielä puolikulunut vaakunakilpi vanhan aateluuden merkkinä. Hän näki
isänsä kasvot, hänen paljaan päälakensa ja kunnianarvoisan, valkoisen
parran, joka ulottui vanhankuosiselle, Elisabethin aikaiselle
röyhelölle. Hän näki myös äitinsä kasvot, joille hänen muistissaan aina
kuvastui huolekas ja tarkkaavainen rakkaus ja jotka äidin kuolemankin
jälkeen usein olivat lempeän nuhtelevina ja pidättävinä ilmestyneet
tyttären tielle.

Hän näki omat kasvonsa, jotka hehkuivat tyttömäistä kauneutta,
kirkastaen himmeän kuvastimen, josta hän oli tottunut katsomaan omaa
kuvaansa. Hän näki siinä toisetkin kasvot, vanhan miehen kalpeat,
laihat, oppinutta muistuttavat kasvot sumeine silmineen, jotka lampun
valo oli pilannut auttaessaan niitä monien paksujen kirjojen
tutkimisessa. Noissa samoissa himmeissä silmissä oli kuitenkin
omituinen, läpitunkeva voima, kun niiden omistaja halusi tutkia
ihmissielua. Tämä lukuhuoneen ja luostarin asukas oli, ja Hester
Prynnen naisellinen mielikuvitus loi hänestä tarkan kuvan, hieman
epämuodostunut, vasemman olkapään ollessa oikeata vähän ylempänä.
Sitten Hester näki muistojen taulukokoelmassa mannermaan kaupungin
mutkikkaat ja ahtaat kadut, suuret, harmaat talot, valtavat, ikivanhat,
rakennustavaltaan kummalliset katedraalit ja julkiset rakennukset.
Täällä uusi elämä oli odottanut häntä yhä tuon epämuodostuneen oppineen
yhteydessä: uusi elämä, joka kuitenkin imi ravintonsa ajan kuluttamasta
perustasta, kuten sortuvalla muurilla kasvava vihreä sammalmätäs.

Näiden vaihtuvien kuvien paikalle palasi vihdoin puritaanisen
siirtokunnan yksinkertainen tori, jolle kaupungin kaikki asukkaat
olivat kerääntyneet suunnaten ankaran katseensa Hester Prynneen –
niin, juuri häneen – joka seisoi häpeäpaalun vieressä lapsi
käsivarrellaan ja tulipunainen, kultalangoin omituisesti kirjottu
A-kirjain rinnassaan!

Saattoiko tämä olla totta? Hän puristi lasta niin kovasti rintaansa
vastaan, että lapsi parkaisi. Hän suuntasi katseensa alas punaiseen
kirjaimeen, koskettipa sitä sormellaankin vakuuttautuakseen siitä, että
lapsi ja häpeä todella olivat olemassa. Niin! – ne olivat todelliset
– kaikki muu oli häipynyt!

On kulunut vuosia. Uudessa Englannissa vietettiin uuden kuvernöörin
nimityksen johdosta ilon päivää, oikeata juhlapäivää. Hester oli pikku
Pearlinsa kera torilla. Pastori Dimmesdale kulki virkakunnan ja
porvariston kanssa juhlakulkueessa sotilassoittokunnan soittaessa.
Kunnianarvoisan pastori Dimmesdalen, kaikkein oppineimman ja
hurskaimman sananselittäjän, oli pidettävä juhlasaarna. Hän oli kirkon
siunattu palvelija! Ja tulipunaisen kirjaimen nainen oli myös torilla.

Kaunopuheinen ääni, joka meren mahtavien aaltojen tavoin oli kohottanut
kuulijoiden sielut korkealle, vaikeni vihdoin. Vallitsi hetken
hiljaisuus, syvä kuin oraakkelin lausunnon jälkeen. Sitten kuului
muminaa ja puoleksi vaimennettua hälinää, aivan kuin kuulijat,
vapautuneina taikavoimasta, joka oli siirtänyt heidät toisen hengen
ilmapiiriin, olisivat palaamassa entiselleen, kunnioituksen ja
ihmetyksen vielä painaessa heitä...

Ulkona heidän ihastuksensa purkautui sanoiksi. Kadut ja tori aivan
kaikuivat laidasta toiseen papin ylistyksestä. Hänen kuulijansa eivät
voineet rauhoittua, ennenkuin saivat sanotuksi toisilleen, minkä
jokainen tiesi paremmin kuin osasi ilmaista tai kuulla. Heidän yhteisen
todistuksensa mukaisesti kukaan ei koskaan ollut puhunut niin
viisaasti, niin ylevästi ja hurskashenkisesti kuin tämänpäiväinen
puhuja, eikä innoitus milloinkaan ollut huokunut selvempänä kenenkään
kuolevaisen huulilta. Sen vaikutus oli silmin havaittavissa, nähtiin
miten se laskeutui häneen, valtasi hänet ja jatkuvasti ylensi hänet
edessäolevan kirjoitetun puheen puitteista täyttäen hänet ajatuksin,
jotka varmasti olivat yhtä ihmeellisiä hänelle itselleen kuin
kuulijoillekin. Aiheena hänellä ilmeisesti oli ollut jumaluuden ja
inhimillisen yhteiskunnan keskinäinen yhteys erikoisesti silmälläpitäen
Uutta Englantia, jota tänne erämaahan parhaillaan perustettiin. Ja
hänen lähestyessään loppua valtasi hänet ikäänkuin profeetallinen henki
pakottaen hänet päämääräänsä yhtä voimallisesti kuin Israelin vanhat
profeetat pakotettiin, vain sillä erotuksella, että kun juutalaiset
tietäjät olivat ennustaneet kansalleen tuomiota ja häviötä, hänen
tehtävänään oli ennustaa tälle uudestaan Jumalan huomaan kerätylle
kansalle suuria ja loistavia vaiheita. Mutta kaikessa, koko puheessa,
oli ollut erikoinen, syvä, surullinen pohjaväre johtuen liikutuksesta,
jota ei voitu tulkita muuksi kuin sellaisen miehen luonnolliseksi
alakuloisuudeksi, jonka pian oli erottava elämästä. – Niin; heidän
rakas pappinsa – joka puolestaan rakasti heitä kaikkia niin, ettei
voinut lähteä taivaaseenkaan huokaamatta – aavisti ennenaikaisen
kuoleman lähestyvän ja oli pian jättävä heidät kyyneliin! Ajatus hänen
maallisen elämänsä lyhytaikaisuudesta tehosti lopullisesti vaikutusta,
jonka saarnaaja oli aikaansaanut; oli aivan kuin enkeli matkallaan
taivaaseen olisi silmänräpäyksen ajan ravistanut loistavia siipiään
kansanjoukon yläpuolella – ollen samalla kertaa sekä varjoa että
kirkkautta – ja varistanut heidän päälleen suuren määrän kultaisia
totuuksia.

Näin kunnianarvoisalle pastori Dimmesdalelle tapahtui – kuten
useimmille erisäätyisille ihmisille, vaikka he tavallisesti huomaavat
sen vasta pitkän ajan kuluttua – että hän oli saapunut elämänsä
kohtaan, joka oli loistavampi ja voitontäyteisempi kuin mikään
edellinen tai jälkeenpäin tuleva. Hän seisoi tällä hetkellä sen
etevyyden ylväimmässä korkeudessa, johon hengen lahjat, rikkaat tiedot,
voimallinen kaunopuheisuus ja puhtaimman hurskauden maine saattoivat
korottaa papin Uuden Englannin ensi aikoina, jolloin tämän ammatin
luonne jo itsessään oli korkea jalusta. Tällainen oli papin asema, kun
hän juhlasaarnansa päätyttyä nojasi päänsä saarnatuolin reunaan. Hester
Prynne seisoi tällä välin häpeälavan vieressä tulipunaisen kirjaimen
yhä hehkuessa hänen rinnassaan!

Nyt soiton sävelet taas kaikuivat ja kuului sotilasosaston tahdikas
astunta sen marssiessa ulos kirkon ovesta. Juhlakulkue oli nyt
johdettava raatihuoneeseen, jossa päivän juhlamenojen päättäjäisiksi
oli vietettävä suuret pidot.

Kunnioitettavien ja mahtavien isien kulkueen nähtiin siis vielä kerran
liikkuvan pitkin leveätä tietä kansanjoukon keskitse, joka
kunnioittavasti väistyi kummallekin puolelle kuvernöörin ja raadin
jäsenien, vanhojen ja viisaiden miesten, pyhien pappien ja kaikkien
ylhäisten ja mainehikkaiden saapuessa sen keskelle. Kun kulkue
kokonaisuudessaan oli tullut torille, tervehti sitä riemuhuuto. Vaikka
tämä epäilemättä saikin lisää voimaa ja valtavuutta lapsellisesta
uskollisuudesta, jota tämä aikakausi tunsi esivaltaansa kohtaan, oli se
ensi sijassa vastustamaton ilmaus siitä innostuksesta, jonka tuo ylevä
kaunopuheisuuden vuo oli kuulijoissa sytyttänyt kaikuen yhä vieläkin
heidän korvissaan. Jokainen tunsi itsessään saman vaistomaisen halun
havaiten sen samassa hengenvedossa naapurissaankin. Kirkossa se töin
tuskin oli ollut hillittävissä; paljaan taivaan alla se raikui kohti
korkeuksia... Tällainen huuto ei koskaan ennen ollut kohonnut Uuden
Englannin maan kamaralta! Koskaan ennen ei Uuden Englannin maan
kamaralla ollut seisonut miestä, jota hänen kuolevaiset veljensä
olisivat kunnioittaneet siinä määrin kuin tätä saarnaajaa!

Miten hänen siis kävi? Eivätkö sädekehän kirkkaat hiukkaset säteilleet
ilmassa hänen päänsä ympärillä? Hänhän oli niin hengen keventämä, niin
palvovien ihailijoiden jumaloima, että saattoivatko hänen askeleensa
kulkueessa todella koskettaa maan tomuun?

Sotilashenkilöiden ja kaupungin isien jonon astuessa eteenpäin kaikkien
katseet suuntautuivat siihen kohtaan, jossa pastorin nähtiin kulkevan
heidän joukossaan. Huuto vaimeni muminaksi sikäli kuin ihmisryhmä
toisensa jälkeen näki hänet vilahdukselta. Miten kalpealta ja heikolta
hän näyttikään keskellä riemuvoittoaan! Tahdonvoima – tai paremmin
sanoen innostus, joka oli tukenut häntä, kunnes hän sai täytetyksi
pyhän tehtävän, joka toi muassaan oman taivaallisen voimansa – oli
häipynyt suoritettuaan niin tunnollisesti tehtävänsä. Hehku, jonka he
juuri äsken olivat nähneet hänen poskillaan, oli häipynyt kuten liekki,
joka auttamattomasti sammuu tummuvaan tuhkaan. Hänen kasvonsa näyttivät
tuskin elävän miehen kasvoilta, niin kuolonkalpeat ne olivat: elävä
ihminen saattoi tuskin hoiperrella tietään noin hervottomasti, ja
kuitenkin hän hoiperteli eikä kaatunut!

Eräs hänen virkaveljensä – kunnianarvoisa John Wilson – joka huomasi,
mihin tilaan pastori Dimmesdale jäi älyn ja tunteen aallon
rauhoituttua, tuli nopeasti tarjoamaan apuaan. Vavisten, mutta
päättävästi pastori torjui vanhuksen käsivarren. Hän jatkoi yhä
kulkuaan, mikäli tätä liikettä voidaan siksi nimittää, sillä se
muistutti pikemminkin lapsen horjuvaa yritystä sen nähdessä äidin
ojennetut käsivarret, jotka houkuttelevat sitä astumaan eteenpäin. Ja
nyt hän lopulta miltei huomaamattomin askelin oli edennyt tutun ja
säiden tummentaman häpeälavan luo, jolla Hester Prynne kauan sitten,
hetkenä, jonka koko tuo synkkä ajanjakso erotti nykyisyydestä, oli
kestänyt maailman häpäisevän tuijotuksen. Siellä Hester seisoi pitäen
pikku Pearlia kädestä! Ja tuossa oli tulipunainen kirjain hänen
rinnassaan! Pappi pysähtyi tähän, vaikka soittokunta yhä soitti komeata
ja iloista marssia, jonka tahdissa kulkue astui. Soitto kehoitti häntä
astumaan eteenpäin – juhlaan! – mutta tähän hän pysähtyi.

Bellingham oli viime hetkinä pitänyt pastoria levottomasti silmällä.
Hän jätti nyt oman paikkansa kulkueessa ja lähestyi auttaakseen, sillä
hän päätteli pastori Dimmesdalen ulkonäöstä hänen ehdottomasti
kaatuvan. Mutta viimemainitun kasvojen ilmeessä oli jotakin, joka
varoitti virkamiestä, vaikkei hän muuten ollut altis noudattamaan niitä
epämääräisiä viittauksia, jotka kulkeutuvat miehestä toiseen.
Kansanjoukko katseli tätä kunnioittaen ja ihmeissään. Tämä maallinen
heikkous oli ihmisten mielestä vain uusi ilmaus pastorin taivaallisesta
voimasta, eikä näin pyhälle henkilölle suinkaan olisi tapahtunut liian
suurta ihmettä, vaikka hän heidän nähtensä olisi kohonnut maasta ja
tullen yhä epäselvemmäksi ja kirkkaammaksi vihdoin hävinnyt taivaan
valoon!

Hän kääntyi häpeälavaan päin ja ojensi käsivartensa. – Hester, hän
sanoi, tule tänne! Tule, pikku Pearl! Hän loi heihin aavemaisen
katseen, mutta siinä oli samalla jotakin hellää ja omituisesti
voitonriemuista. Lapsi kiiti hänen luokseen sille ominaisin,
lintumaisin liikkein, ja kiersi käsivartensa hänen polviensa ympärille.
Hester Prynne lähestyi myös – hitaasti, aivan kuin voittamattoman
kohtalon pakottamana ja vastoin omaa voimakasta tahtoaan – mutta
pysähtyi vähän matkan päähän hänestä. Tällä hetkellä vanha Roger
Chillingworth tunkeutui ihmisjoukon läpi – tai ehkä hän nousi jostakin
maan uumenista, sillä niin synkän, järkyttyneen ja ilkeän näköinen hän
oli – sieppaamaan uhriansa, ennenkuin tämä ennättäisi toteuttaa
aikomustansa! Olkoon miten tahansa, vanhus ryntäsi eteenpäin ja tarttui
papin käsivarteen.

– Odota, hullu! mitä aiot? hän kuiskasi. Viittaa tuota naista
poistumaan! Työnnä lapsi menemään! Kaikki muuttuu hyväksi. Älä turmele
mainettasi, älä sorru häpeään! Voin vielä pelastaa sinut! Tahdotko
häpäistä pyhän ammattisi?

– Haa, kiusaaja! Tulet liian myöhään! vastasi pappi kohdaten hänen
katseensa kauhistuen mutta lujana. Voimasi ei ole enää sama kuin ennen!
Jumalan avulla pääsen nyt sinua pakoon!

Hän ojensi uudelleen kätensä naista kohden, jonka rinnassa oli
tulipunainen kirjain.

– Hester Prynne, hän huusi liikuttavan palavasti. Hänen nimessään,
joka on kauhistuttava ja armahtavainen, joka tällä viime hetkellä antaa
minulle voimaa tekemään sen, minkä – aiheuttaen siten itselleni
raskaan synnin ja katkeraa tuskaa – jätin tekemättä seitsemän vuotta
sitten, tule nyt tänne ja tue minua voimallasi! Voimallasi, Hester;
mutta anna sen noudattaa tahtoa, jonka Jumala on minulle suonut! Tämä
onneton ja erheellinen vanhus vastustaa sitä kaikin voimin! – kaikin
omin voiminsa ja paholaisen voimin! Tule, Hester – tule! Auta minua
nousemaan tuonne häpeälavalle!

Ihmisjoukossa vallitsi täydellinen sekasorto. Ylhäiset ja
korkea-arvoiset miehet, jotka seisoivat aivan papin vieressä, olivat
niin hämmästyksen lyömät ja niin ymmällään näkemänsä johdosta –
kykenemättömät käsittämään lähinnä tarjolla olevaa selitystä tai
keksimään muutakaan – että he äänettöminä ja toimettomina jäivät
katsomaan tuomiota, jonka kaitselmus näytti aikovan toimeenpanna. He
näkivät papin Hesterin olkapäähän nojaten ja hänen käsivartensa
tukemana lähestyvän häpeälavaa ja nousevan sille johtavia portaita
hänen kätensä yhä puristaessa synnissä syntyneen lapsen pientä kättä.
Vanha Roger Chillingworth seurasi heitä aivan kuin kuuluisi hän
läheisesti siihen rikoksen ja surun murhenäytelmään, jonka
näyttelijöitä he kaikki olivat olleet ja jonka viimeisessä näytöksessä
hänellä näin ollen oli täysi oikeus olla läsnä.

– Vaikka olisit etsinyt kautta koko maan piirin, hän virkkoi luoden
pappiin synkän katseen, et olisi löytänyt niin salattua paikkaa –
korkeata enempää kuin matalaakaan, että olisit voinut paeta minua –
lukuunottamatta tätä häpeälavaa!

– Kiitos olkoon Hänen, joka johdatti minut tänne! vastasi pappi.

Kuitenkin hän vapisi ja kääntyi Hesterin puoleen silmissään epäilyksen
ja pelon ilme, joka näkyi sitä selvemmin, kun heikko hymy väreili hänen
huulillaan.

– Eikö tämä ole parempi, hän mutisi, kuin se, mistä uneksimme
metsässä?

– En tiedä! En tiedä! vastasi Hester nopeasti. Parempiko? On, jos
saamme molemmat kuolla ja pikku Pearl meidän kanssamme!

– Sinulle ja Pearlille käyköön niinkuin Jumala suo, virkkoi pappi; ja
Jumala on laupias! Anna minun nyt täyttää tahto, jonka Hän on minulle
kirkastanut. Sillä, Hester, olen kuoleva mies. Anna siis minun
kiiruhtaa kantamaan häpeäni!

Osittain Hester Prynnen tukemana ja pitäen pikku Pearlin kättä omassaan
kunnianarvoisa pastori Dimmesdale kääntyi arvokkaan ja kunnioitettavan
esivallan puoleen, hurskaiden pappien puoleen, jotka olivat hänen
veljiään, kansan puoleen, jonka suuri sydän oli suunnattoman kauhun
vallassa, mutta kuitenkin tulvillaan kyyneleistä osanottoa tietäen,
että jokin syvä elämänkohtalo – joka, joskin täynnä syntiä, oli
samalla täynnä tuskaa ja katumusta – nyt paljastettiin sen nähtäväksi.
Aurinko, joka vast'ikään oli sivuuttanut puolipäivän korkeuden, loi
valonsa pappiin saattaen hänen olemuksensa erottumaan tarkasti hänen
luopuessaan kaikesta maallisesta ja asettaessaan rikoksensa iäisen
oikeuden tuomittavaksi.

– Uuden Englannin kansa! hän huusi äänellä, joka kiiri heidän ylitseen
korkeana, juhlallisena ja majesteetillisena – vaikka siinä koko
ajan kuului värinää ja toisinaan ikäänkuin pohjattoman syvästä
omantunnontuskasta ja kärsimyksestä esiinpuristuvaa itkua – te, jotka
olette rakastaneet minua! – te, jotka olette pitäneet minua pyhänä! –
tässä näette minut, suuren syntisen! Vihdoin! – vihdoin! – seison
paikalla, jossa minun olisi tullut seistä seitsemän vuotta sitten,
tässä, tämän naisen vieressä, jonka käsivarsi enemmän kuin vähäiset
voimat, joiden avulla olen laahautunut tänne, estää minua tänä kauheana
hetkenä matelemasta kasvoillani! Katsokaa Hesterin kantamaa
tulipunaista kirjainta! Olette kaikki kauhistuneet sitä! Minne ikinä
hän meni – missä ikinä hän onnettomine kuormineen toivoi saavansa
levon – siellä se on luonut hänen ympärilleen kammon ja hirveän
vastenmielisyyden kolkkoa hehkua. Mutta keskuudessanne oli eräs, jonka
synnin ja häpeän poltinmerkkiä te ette kauhistuneet!

Tässä kohden näytti siltä, kuin papin täytyisi jättää salaisuutensa
loppuosa paljastamatta. Mutta hän kukisti ruumiillisen heikkoutensa
– ja vielä enemmän sydämen arkuuden – joka taisteli hänen kanssaan
vallasta. Hän torjui kaiken avun ja astui kiivaasti askeleen naisen ja
lapsen eteen.

– Se oli hänessä! hän jatkoi eräänlaisen kiivauden vallassa; niin
lujasti hän oli päättänyt sanoa kaiken. – Jumalan silmä näki sen!
Enkelit osoittivat sitä alituisesti! Paholainenkin tunsi sen hyvin ja
kalvoi sitä alituisesti palavan sormensa kosketuksella! Mutta hän
salasi sen viekkaasti ihmisiltä ja kulki keskuudessanne pyhimyksen
näköisenä, murheellisena, koska hänen, puhtaan, täytyi olla synnin
maailmassa! – ja surullisena, koska hän kaipasi taivaallisia
sukulaisiaan! Nyt, kuolinhetkellään, hän seisoo edessänne. Hän pyytää
teitä jälleen katsomaan Hesterin tulipunaista kirjainta! Hän ilmoittaa
teille, että koko salaperäisessä kauheudessaan se on vain varjo siitä,
mitä hän kantaa omassa rinnassaan, ja että tämäkin, hänen oma, punainen
poltinmerkkinsä, on pelkkä heijastus siitä, mikä on syövyttänyt hänen
sydämensä sisintä! Onko täällä ketään, joka epäilee Jumalan syntisestä
langettamaa tuomiota? Katsokaa! Katsokaa sen kauhistuttavaa
todistuskappaletta!

Suonenvedon kaltaisin liikkein hän raastoi papilliset vaatteensa
rinnaltaan. Se oli paljastettu! Mutta olisi loukkaavaa kuvailla tätä
paljastusta. Kauhun lamauttaman joukon katseet olivat hetken aikaa
kohdistuneet tuohon kaameaan ihmeeseen, papin seisoessa voitonriemun
hohde kasvoillaan, ikäänkuin se, joka mitä suurimman tuskan
ratkaisevana hetkenä on saavuttanut voiton. Sitten hän vaipui lavalle.
Hester kohotti hänet puolittain ylös tukien hänen päätään rintaansa
vastaan. Vanha Roger Chillingworth polvistui hänen viereensä tyhjä,
tylsä ilme kasvoillaan, joista elämä näytti paenneen.

– Olet päässyt minua pakoon! hän hoki moneen kertaan. Olet päässyt
minua pakoon!

– Jumala antakoon sinulle anteeksi! sanoi pappi. Sinäkin olet tehnyt
paljon syntiä!

Hän siirsi sammuvan katseensa vanhasta miehestä suunnaten sen naiseen
ja lapseen...

– Hester, lausui pappi, hyvästi!

– Emmekö vielä tapaa? kuiskasi Hester painaen kasvonsa lähelle hänen
kasvojaan. Emmekö saa yhdessä elää iäistä elämäämme? Varmaan, varmaan
olemme kaikella tällä tuskalla lunastaneet toisemme vapaiksi! Sinä
katsot noilla kirkkailla, kuolevilla silmilläsi kauas iäisyyteen! Kerro
minulle, mitä näet!

– Vaiti, Hester – vaiti! virkkoi pappi pelokkaan juhlallisesti. Laki,
jota rikoimme! – synti, joka tässä on niin kauhealla tavalla
paljastettu! – anna vain näiden asioiden täyttää ajatuksesi!... Jumala
– Hän on osoittanut armoaan minun kärsimyksissäni antamalla tämän
palavan tuskan kannettavaksi rinnassani! Lähettämällä tuon synkän ja
hirvittävän vanhuksen pitämään kidutusta aina hehkuvan kuumana!
Tuomalla minut tänne kärsimään voitollisen häpeäkuoleman kansan edessä!
Jos yksikin näistä tuskista olisi puuttunut, olisin ollut iäksi
kadotettu! Ylistetty olkoon Hänen nimensä! Tapahtukoon Hänen tahtonsa!
Hyvästi!

Tämä viimeinen sana tuli papin kuolinhenkäyksen kera. Kansanjoukosta,
joka tähän saakka oli seisonut äänettömänä, puhkesi outo, syvä ääni,
ilmaisten kauhua ja ihmetystä, joille ei vielä ollut muuta ilmennystä
kuin tuo mumina, joka raskaasti vyöryen seurasi eronnutta henkeä.

                       (Tulipunainen kirjain – The Scarlet Letter.)
                                Suomentanut Aune Brotherus.

HERMAN MELVILLE.

Erikoisen aseman Amerikan ja Euroopankin kirjallisuudessa valloitti
itselleen Herman Melville (1819-91), Tyynen valtameren eksotiikan
löytäjä ja ensimmäinen huomattava edustaja. Hän oli syntyisin New
Yorkista. Koulusta päästyään hän lähti 1836 merille, josta palasi
seuraavana vuonna ryhtyen toimimaan opettajana. Kolmen vuoden kuluttua,
1841, hän lähti merille uudestaan, tällä kertaa valaanpyytäjälaivalla
Tyynelle valtamerelle. Nukahivassa, Marquesas-saarilla, hän karkasi
toverinsa kanssa 1842 ja joutui Typeelaakson ihmissyöjäin vangiksi.
Neljän kuukauden kuluttua australialainen valaanpyytäjä pelasti heidät.
Palveltuaan merimiehenä tässäkin laivassa ja oltuaan jonkin aikaa
konttoristina Honolulussa Melville palasi 1844 kotimaahan. Hänen
ulkonaisista elämänvaiheistaan tämän jälkeen mainittakoon vain, että
hän kävi Euroopassa 1849 ja 1856, toimi luennoitsijana ja parikymmentä
vuotta New Yorkin tullipiirin tarkastajana. Kirjailijauransa hän
aloitti heti meriltä kotiuduttuaan kuvauksilla Typee (1846), jossa
hän kertoo seikkailuistaan Marquesas-saarilla, ja Omoo (1847), joka
on sen jatkoa. Näiden jälkeen seurasi 12 muuta romaania, joista
erikoisesti kuuluisaksi tuli Moby Dick, eli valas (M. D., or the
Whale, 1851), todellinen suuri meriseikkailu kaikkia aikoja varten.
Tuotannollaan Melville valloitti kirjallisuudelle Tyynen valtameren
eksoottisen, väririkkaan maailman ja rajattoman mahtavuuden. Hän oli
myös aikoinaan onnistuneena pidetty runoilija, joka erikoisesti
innostui laulamaan sisällissodan sankariteoista.

"TOWN-HO'N" TARINASTA.

Perämies Radney on aiheetta kohdellut huonosti matruusi Steelkiltiä,
joka oli taipumattomasti pitänyt puoliaan ja uhannut surmata Radneyn.
Seuraavassa kerrotaan, kuinka kohtalo ratkaisi heidän riitansa.

"Parisen vuotta ennen ensimmäistä tutkintoani sattuivat ne tapaukset,
jotka aion kertoa teille, hyvät herrat. Silloin risteili
nantucketilainen valaanpyyntialus 'Town-Ho' täällä Tyynellä
valtamerellä, ei kovinkaan monen päivämatkan päässä itään tämän hyvän
Kultaisen Majatalon räystäistä. Se oli jossakin päiväntasaajan
pohjoispuolella. Eräänä aamuna huomattiin tavallisen päiväpumppauksen
jälkeen että sillä oli lastiruumassa vettä tavallista enemmän. Luultiin
miekkakalan pistäneen siihen, hyvät herrat. Mutta kun kapteenilla oli
jokin merkillinen syy luulla, että häntä odotti harvinainen onni niillä
leveysasteilla, ja hän oli sen vuoksi hyvin vastahakoinen lähtemään
sieltä, ja kun ei vuotoa silloin ensinkään pidetty vaarallisena,
joskaan sen paikkaa ei tosin voitu löytää, vaikka lastiruuma
tarkastettiin niin alas kuin mahdollista ilman ollessa verraten
myrskyinen, niin alus risteili ulapalla yhä edelleen ja merimiehet
pumppasivat vettä tarmokkaasti ja lyhyin väliajoin. Onni ei kuitenkaan
parantunut. Kului vielä monta päivää, eikä vuotokohta ainoastaan jäänyt
löytämättä vaan se suurenikin tuntuvasti, jopa siinä määrin, että
kapteeni, joka alkoi nyt jonkin verran pelätä, nosti kaikki purjeet ja
käski ohjaamaan lähimpään satamaan, jotta laivan runko siellä
saataisiin nostetuksi ja korjatuksi."

"Seuraavana aamuna, juuri päivänkoiton ja auringonnousun välillä
miesten pestessä laivankansia, muuan typerä Teneriffan mies joka
pumppasi vettä päärustissa, huudahti yht'äkkiä: 'Tuolla se keinuu!
Tuolla se keinuu! Jeesus! Millainen valas!' Se oli kuuluisa hirmuvalas.

"No niin, hyvät herrat, huomatessaan sitten äkkiä valkovaahtoisen
valaan lähes viidenkymmenen metrin päässä aluksesta oli Teneriffan mies
– muistamatta miehistön keskeistä sopimusta – hetken kiihtymyksessä
vaistomaisesti ja tahtomattaan koroittanut äänensä hirviön nähdessään,
vaikka se olikin vähän aikaa ennemmin nähty kolmesta mastonhuipusta.
Kaikki joutuivat nyt hurjan kiihkon valtaan 'Valkoinen valas –
valkoinen valas!' huusivat kapteeni, perämiehet ja keihäsmiehet, jotka
peloittavista huhuista huolimatta halusivat kaikki kiihkeästi saada
pyydystetyksi niin kuuluisan ja kallisarvoisen otuksen. Juro miehistö
katseli karsaasti ja kiroili suunnattoman valkovaahtoisen hahmon
kaameaa kauneutta sen välähdellessä ja kimmeltäessä taivaanrannalta
vaakasuoraan paistavan auringon valossa kuin elävä opaali sinisessä
aamumeressä. Hyvät herrat, outo kohtalokkuus on painanut leimansa
kaikkien näiden tapausten kulkuun ikäänkuin ne olisi suorastaan
hahmoiteltu ennen, kuin itse maailma kartoitettiin. Niskoitellut
merimies Steelkilt oli kipparin keulamiehenä; valaan lähettyville
päästyä hänen velvollisuutensa oli istua lähellä kipparia samalla kuin
Radneyn oli seisottava keihäs ojossa ja kiristettävä tai höllennettävä
köyttä komentosanojen mukaan. Kun kaikki neljä venettä laskettiin
vesille, pääsi kipparin vene sitä paitsi ensimmäiseksi, eikä kukaan
hihkunut rajummin ilosta kuin Steelkilt soutaessaan. Jäntevän soudun
jälkeen heidän harppuunanheittäjänsä sai isketyksi kiinni, ja Radney
juoksi keihäs kädessä keulaan. Hän näytti olevan raju mies veneessä, ja
käski nyt tiukasti laskemaan itsensä valaan selän korkeimmalle
kohdalle. Alttiina tottelemaan keulamies vipusi häntä yhä ylemmäksi
sokaisevan kuohun lävitse, jossa kaksi valkeutta sekaantui yhteen,
kunnes yhtäkkiä vene ikäänkuin törmäsi vedenalaiseen hylkyyn, kallistui
pahasti ja keikautti seisovan kipparin laidan yli. Samassa kun hän
putosi valaan liukkaalle selälle, nousi vene pystyyn ja sinkoutui
syrjään aallokossa, jolloin Radney paiskautui mereen valaan toiselle
sivulle. Hän lensi kuohun lävitse ja näkyi hetken aikaa hämärästi sen
harson takaa, koettaen hurjasti siirtyä pois valashirviön silmistä.
Mutta tämä kääntyä kohahti äkkiä pyörteessä ympäri, sieppasi uimarin
leukoihinsa, ponnahti korkealle pystyyn, vajosi taas päistikkaa veteen
ja painui sinne.

"Tällä välin oli Lakeman, veneen pohjan karahtaessa ensimmäistä kertaa
kiinni, päästänyt köyden höllemmälle perääntyäkseen loitommalle
pyörteestä, ja tyynesti katsellen seisonut ajatuksiinsa vaipuneena.
Mutta veneen äkillinen, kamala tempaus alaspäin sai hänet nopeasti
viemään veitsensä köyteen. Hän katkaisi sen ja valas oli vapaa. Jonkin
matkan päässä hirviö kuitenkin taas nousi näkyviin mukanaan joitakin
Radneyn punaisen villapaidan riekaleita tarttuneina hampaisiin, jotka
olivat tuhonneet hänet. Kaikki neljä venettä lähtivät taas ajamaan
otusta, mutta valas vältti ne taitavasti ja katosi vihdoin kokonaan."

                                         (Moby Dick, 54:s l.)
                                     Suomentanut Aino Tuomikoski.

EDGAR ALLAN POE.

Yhdysvaltain taidekirjallisuuden luojista on kohonnut
yleismaailmalliseen kuuluisuuteen Edgar Allan Poe (1809-19), runoilija,
kauhukertomusten sepittäjä ja sielullisen erittelyn mestari, johon
kirjallisuudentutkijain huomio on erikoisen kiinteästi kohdistunut. –
Runoilijan isä David Poe oli irlantilaista sukua, ammatiltaan
näyttelijä, samoin kuin äitikin. He kuolivat molemmat keuhkotautiin
1811, jättäen poikansa aivan turvattomaks. Hänet otti kuitenkin
ottopojakseen varakas richmondilainen liikemies, mr Allan, antaen
hänelle mitä parhaan kasvatuksen. 1815-20 Allanit asuivat Englannissa,
jossa Poe aloitti koulunkäyntinsä, jatkaen sitä Amerikkaan
palattuaan Virginian ja Charlottesvillen yliopistoissa. Erikoisesti
hänen mainitaan kunnostautuneen latinan- ja ranskankielessä.
Yliopistoaikanaan hän kuitenkin jo harhautui huonoon elämään, mm.
velkautuen pelissä, minkä vuoksi sai lopettaa lukunsa. Työskenneltyään
jonkin aikaa kasvatusisänsä konttorissa hän karkasi ja värväytyi
sotilaaksi, mikä johti siihen, että kärsivällinen kasvatusisä lopuksi
toimitti hänet West Pointin sota-akatemiaan. Täälläkin Poe osoitti
suurta, mm. matemaattista lahjakkuutta, mutta oli elämäntavoissaan
edelleen hillitön ja erotettiin 1831. Nyt ei mr Allan, joka oli tällä
välin mennyt uusiin naimisiin, tahtonut häntä enempää tukea, ja niin
Poe jäi oman pelastusrenkaansa, kirjailijatyönsä, varaan. Tämän uransa
hän oli aloittanut jo 1827 kokoelmalla Tamerlan ja muita runoja
(Tamerlan and Other Poems, 1829 uusi painos). 1833 hän sai 100 dollarin
palkinnon novelli- ja runokilpailussa. Hän hankki nyt toimeentulonsa
kirjoittelemalla sanoma- ja aikakauslehtiin runojansa ja
kertomuksiansa. Arthur Gordon Pymin tarina (The Narrative of A. G.
P., keskenjäänyt, suomennettu), eräänlainen proosalaajennus ja
haaksirikkokuvitelma Coleridgen Vanhan merimiehen kertomuksesta,
ilmestyi 1838. Seuraavana vuonna Poe pääsi Gentleman's Magazinen
toimittajaksi, julkaisten siinä sarjan Arabeski- ja groteskitarinoita
(Tales of Arabesque and Grotesque). 1845 hän julkaisi kuuluisan runonsa
Korppi (The Raven). Poe oli mennyt 1836 naimisiin serkkunsa Virginia
Clemmin kanssa, joka kärsivällisesti koetti hoitaa ja ylläpitää häntä
hänen säännöttömistä elintavoistaan huolimatta. Puolison poismeno 1847
oli Poelle niin ankara isku, ettei hän siitä enää toipunut. Vaipuen yhä
syvemmälle alkoholin suomaan unohdukseen hän kuoli 1849 Baltimoren
sairaalassa aivokuumeeseen. Poen kuuluisuus oli hänen omana aikanaan
varsin rajoitettu, ja onkin noussut nykyiselleen eurooppalaisen,
nimenomaan ranskalaisen kritiikin ansiosta. Samoihin aikailun kuin se
teki kuuluisaksi saksalaisen kauhukirjailijan E.T.A. Hoffmannin, se
ryhtyi tutkimaan ja julkaisemaan myös Poe'ta, jonka nerous sittemmin
teki syvän vaikutuksen mm. Charles Beaudelaire'iin. Vakuuttavasti on
todettu, että Poe on saattanut lopulliseen täydellisyyteensä sen
kauhusuggestiivisen kertomuslinjan, jopa sen useimmat tärkeimmät
aiheet, jonka pani alulle jo 1700-luvun romantiikka, ja että hän tässä
osoittautui harvinaisen nerokkaaksi ja teräväksi sielunelämän
tuntijaksi, kohottaen tämän alan aineellisten kauhumaalausten tasolta
korkeaan suggestiivisuuteen ja hienoon taiteellisuuteen, ja mm.
aloittaen juuri sen salapoliisikertomuksen lajin, jonka Conan Doyle
sittemmin teki kuuluisaksi. Runoilijana hän on syväaatteinen,
surumielinen pessimisti, jonka tuotannossa on keskeisenä kuoleman ja
katoavaisuuden ajatus. Mutta lisäksi hänellä on harvinainen
runomusikaalinen korva, jonka tyydyttämiseksi hän järjestää ja
soinnuttaa säkeensä ja sanansa oudon kauniiksi helkkeeksi. Huolimatta
esim. Hoffmannilta ja muiltakin edeltäjiltään saamistaan vaikutelmista
Poe on alkuperäinen ja itsenäinen runoilijanero, Amerikan
kirjallisuuden kultaisen ajan todellinen klassikko, jonka kohtalolta ei
voi kieltää traagillisen ylevyyden vivahdusta, ja joka on ollut
ensimmäisiä Amerikan kulttuurivelan maksajia Euroopalle. Suuri
runoilija – onneton ihminen: tämä määritelmä sopii hyvin Edgar Allan
Poe'hon, niin kuin moneen muuhun maailmankirjallisuuden suureen nimeen.

LIGEIA.

    Eikä tahto kuole. Kukapa tuntee tahdon ja sen salaperäisen voiman?
    Sillä itse Jumala on vain suuri tahto, joka lujuudellaan ja
    voimallaan hallitsee kaikkea. Ainoastaan tahtonsa heikkouden
    vuoksi ihmisen täytyy alistua kuolemaan.

                                               Joseph Glanvill.

En kuolemaksenikaan voi muistaa, miten, milloin tai tarkalleen edes
missä ensin tutustuin lady Ligeiaan. Pitkiä vuosia on kulunut siitä, ja
monet kärsimykset ovat heikontaneet muistini. Taikka kenties en nyt
voi muistaa näitä seikkoja, koska toden sanoakseni rakastettuni luonne,
hänen tavaton oppineisuutensa, hänen erikoinen, mutta leppeä
kauneutensa, ja hänen matalan, sointuvan äänensä lumoava sulo
tunkeutuivat sydämeeni niin hitaasti ja varkain, etten aluksi huomannut
niitä. Luulen kuitenkin, että tapasin hänet ensimmäisen kerran ja
sitten hyvin usein eräässä suuressa, vanhassa, rappeutuneessa
kaupungissa Reinin varrella. Olen varmasti kuullut hänen puhuvan
suvustaan. Epäilemättä se oli ikivanha. Ligeia! Ligeia! Syventyneenä
tutkimuksiin, jotka enemmän kuin mikään muu ovat omiaan tekemään minut
välinpitämättömäksi ulkomaailman vaikutelmille, ei minulla ole muuta
kuin tuo suloinen sana – Ligeia – jolla voin silmieni eteen saada
kuvan hänestä, jota ei enää ole. Ja nyt, tätä kirjoittaessani, mieleeni
välähtää, että en milloinkaan ole tietänyt hänen sukunimeään –
hänen, joka oli ystäväni ja kihlattuni ja josta tuli minun
tutkimustoverini ja vihdoin aviopuolisoni. Oliko se Ligeian pilaa, vai
todistus rakkauteni voimasta, etten koskaan kysynyt häneltä sitä, vai
oliko se pikemmin minun oikkuni – romanttinen uhri intohimoisen
kiintymyksen alttarille? Muistan koko asian vain hämärästi – onko
sitten ihmeellistä, etteivät siihen liittyvät sivuseikat tule lainkaan
mieleeni? Ja, totisesti, jos se henki, jota nimitetään romantiikaksi,
– jos se, epäjumalia palvelevan Egyptin riutunut ja usvasiipinen
Astophet, milloinkaan on leijaillut onnettomin entein syntyneen
avioliiton yllä, niin se leijaili meidän avioliittomme yllä.

On kuitenkin eräs suloinen kohta, missä muistini ei minua petä. Se oli
Ligeian ulkomuoto. Hän oli pitkä, hiukan hento ja loppuaikoina
laihakin. Minun olisi turha yrittää kuvata hänen esiintymisensä
majesteettisuutta ja rauhallista vaivattomuutta ja hänen jalannousunsa
käsittämätöntä keveyttä ja pehmeyttä. Hän tuli ja meni kuin varjo. En
milloinkaan huomannut hänen tuloaan työhuoneeseeni, ennenkuin kuulin
hänen suloisen, matalan äänensä, kun hän laski marmorivalkean kätensä
olkapäälleni. Kasvojen kauneudessa ei kukaan neito milloinkaan ole
voinut kilpailla hänen kanssaan. Hän oli kuin opiumi-unen näky, ilmava
ja tenhoava harhakuva, ja kuitenkaan eivät hänen piirteensä olleet sitä
säännöllistä tyyppiä, jota meidät klassillisten veistosten mukaan on
väärin opetettu palvomaan kauneimpana. "Täydellistä kauneutta
ei ole", sanoo Bacon, Verulamin lordi, puhuessaan kauneuden eri
ilmenemismuodoista, "piirteiden suhteellisuudessa olematta jotakin
outoa." Mutta vaikka näin, etteivät Ligeian piirteet olleet
klassillisen säännölliset, vaikka käsitin, että hänen kauneutensa
todellakin oli sellaista, että siinä oli paljon "outoa", olen turhaan
koettanut keksiä, mikä siinä oli säännötöntä, ja määritellä, mistä
"outouden" vaikutelma johtui. Katselin hänen ylevän ja kalpean otsansa
muotoa – se oli virheetön; miten heikko tämä sana sentään onkaan niin
jumalaiseen majesteettisuuteen sovitettuna! Hipiä kilpaili puhtaimman
norsunluun kanssa, ja runsas, korpinmusta, säihkyvä ja tietysti kihara
tukka oli todella ainutlaatuinen. Katselin nenän ylhäisiä viivoja, ja
vain viehättävissä heprealaisissa mitaleissa olen nähnyt yhtä suurta
täydellisyyttä; siinä oli sama pehmeä kaarros ja samat vapaudenjanoiset
sieraimet. Katselin hienosti piirtynyttä suuta. Se oli totisesti kaiken
taivaallisen ihanuuden riemuvoitto: lyhyen ylähuulen jalo kaarros,
alahuulen pehmeä, hekumallinen uinahdus, kujeelliset hymykuopat,
hampaiden kiilto ja hymy, niin loistava, että se oli melkein
tuskallinen. Tarkastelin leuan muotoa – ja havaitsin siinäkin
kreikkalaisen pehmeyden ja majesteettisuuden, täyteläisyyden ja
henkevyyden – sen viivan, jonka Apollo-jumala itse eräässä unessa
näytti Kleomeneelle, ateenattaren pojalle. Ja sitten katsoin Ligeian
suuriin silmiin.

Silmien kauneudelle ei antiikin taideteoksissa ole lainkaan esikuvia.
Saattaa sen vuoksi olla, että näissä minun rakastettuni silmissä piili
se salaisuus, josta Verulamin lordi puhuu. Minun täytyy uskoa, että ne
olivat paljon suuremmat kuin meidän rotumme silmät tavallisesti. Ne
olivat säihkyvämmät säihkyvintäkin Nourjahadin laakson gasellinsilmää.
Ja kuitenkin vain joskus – kiihkeän mielenliikutuksen hetkinä – tämä
tuli Ligeialla näkyviin. Ja sellaisina hetkinä hänen kauneutensa –
ainakin minun kiihtyneessä mielikuvituksessani – tuntui ylimaalliselta
tai turkkilaisten tarunomaisten hourien yliluonnolliselta kauneudelta.
Silmäkehät olivat loistavan mustat, ja niitä reunustivat pitkät
sysimustat silmäripset. Hiukan säännöttömät kulmakarvat olivat
samanväriset. Se, mikä näissä silmissä oli "outoa", ei kuitenkaan
johtunut enempää niiden muodosta kuin väristäkään, vaan oli varmasti
peräisin niiden ilmeestä. Ah, mikä merkityksetön sana, jonka tyhjän
kaiun taakse me kätkemme tietämättömyytemme sielun ja hengen
maailmasta! Ligeian silmien ilme! Miten monet pitkät tunnit olen
pohtinut sitä! Kokonaisen pitkän kesäyön olen yrittänyt luodata sitä.
Mikähän kuilu, syvempi kuin Demokritoksen kaivo, piili minun
rakastettuni silmäterissä? Mitä se oli? Tunsin kiihkeätä halua saada
tietää sen. Nuo silmät – ah, nuo suuret, säteilevät, jumalaiset
silmät! Minulle ne muuttuivat Ledan tähtien kaksoisiksi, ja minusta
tuli niitä tutkiessani mitä hartain astrologi.

Sielutieteen monien käsittämättömien kysymysten joukossa ei ole
ainoatakaan viehättävämpää kuin se tapaus – jota luullakseni ei
kirjoissa ole milloinkaan mainittu – että yrittäessämme palauttaa
mieleemme jotakin kauan sitten unohdettua olemme aivan
muistamaisillamme sen emmekä kuitenkaan kykene muistamaan sitä. Kuinka
monta kertaa olenkaan kiihkeästi tarkastaessani Ligeian silmiä luullut
olevani löytämäisilläni täydellisen selityksen niiden ilmeeseen – olen
tuntenut, että selitys lähestyi – mutta ei vielä tullut – ja yhtäkkiä
se oli taas kokonaan poissa. Ja (merkillinen, kaikkein merkillisin
mysteeri!) jokapäiväisimmissäkin seikoissa saatoin havaita sellaista,
mikä muistutti tuota ilmettä. Tarkoitan näet, että siitä ajasta
lähtien, jolloin Ligeian kauneus oli vallannut mieleni, jossa se asusti
alituisesti kuin pyhäinjäännöslippaassa, saattoi useiden esineiden ja
ilmiöiden näkeminen aiheuttaa minussa samantapaisen tunnon kuin se,
jonka koin katsoessani hänen suuriin, säihkyviin silmiinsä. En
kuitenkaan voinut määritellä tai eritellä tai edes selvästi punnita
tätä tunnetta. Saatoin kokea sen nähdessäni nuoren viiniköynnöksen tai
perhosen tai sudenkorennon tai virtaavan veden. Olen kokenut sen
nähdessäni valtameren tai tähdenlennon. Olen tuntenut sen hyvin
vanhojen ihmisten katseissa. Taivaalla on tähti tai kaksi (ennenkaikkea
eräs kuudennen suuruusluokan tahti lähellä Lyyran sikermän suurta
tähteä), jotka ovat herättäneet minussa saman tunnon, kun olen
tarkastanut niitä kaukoputkella. Ja tämä tunto on yllättänyt minut
kuunnellessani eräitä kielisoittimia ja lukiessani muutamia harvoja
kohtia kirjoista. Lukemattomien muiden joukosta tahdon vain mainita
eräästä Joseph Glanvillin kirjasta kohdan, joka (ehkä omituisuutensa
vuoksi – kuka tietää?) aina aiheutti tuon tunnon: "Eikä tahto kuole.
Kukapa tuntee tahdon ja sen salaperäisen voiman? Sillä itse Jumala on
vain suuri tahto joka lujuudellaan ja voimallaan hallitsee kaikkea.
Ainoastaan tahtonsa heikkouden vuoksi ihmisen täytyy alistua
kuolemaan."

Monien vuosien kokemukset ja mietiskely ovat opettaneet minut
todellakin löytämään kaukaisen yhteyden näiden englantilaisen filosofin
sanojen ja eräiden Ligeian ominaisuuksien välillä. Hänen ajatustensa,
sanojensa ja tekojensa kiinteys oli kenties seuraus tai ainakin
merkki valtavasta tahdonvoimasta, joka meidän pitkän yhteiselämämme
aikana ei kuitenkaan ilmennyt muulla tavoin. Kaikista naisista, mitä
milloinkaan olen tuntenut, oli hän, tämä ulkonaisesti niin tyyni ja
arvokas Ligeia, mitä suurimmassa määrässä ankarien intohimojen uhri. Ja
näistä intohimoista saatoin saada käsityksen paitsi hänen ihmeellisten
silmiensä ilmeestä – noiden silmien, jotka samalla kertaa hurmasivat
ja peloittivat minua – hänen hyvin matalan äänensä melkein
maagillisesta soinnusta ja siitä ylpeästä tarmosta (kaksinkertaisesti
vaikuttavasta, kun se oli vastakohtana hänen tavalliselle
puhetavalleen), mikä piili niissä hillittömissä sanoissa, joita hän
toisinaan lausui.

Olen maininnut Ligeian oppineisuudesta: se oli valtava – en ole
milloinkaan tavannut sellaista naista. Hän tunsi perusteellisesti
klassilliset kielet, ja sikäli kuin minä puutteellisine taitoineni
saatoin arvostella, hän ei milloinkaan tehnyt virheitä nykyaikaisissa
eurooppalaisissa kielissä. Niin, havaitsin hänen olevan yhtä hyvin
perillä kaikista yliopiston vaikeimmista ja sen vuoksi suurimmassa
arvossa pidetyistä tieteistä. Kuinka syvälle onkaan tämä hänen
ominaisuutensa tähän päivään asti syöpynyt muistiini! Sanoin, etten
milloinkaan ole tuntenut niin oppinutta naista kuin hän, mutta missä
hengittää se mies, joka yhtä menestyksellisesti olisi tutkinut kaikki
filosofian, fysiikan ja matematiikan laajat alat? En silloin käsittänyt
yhtä selvästi kuin nyt, että Ligeian tiedot yksinkertaisesti olivat
jättiläismäiset, hämmästyttävät, mutta kuitenkin käsitin hänen
ylivoimaisuutensa siksi hyvin, että antauduin lapsellisen
luottavaisesti hänen opastettavakseen halki sen metafyysillisen
tutkimuksen sekavan maailman, jota avioliittomme aikaisempina vuosina
äärimmäisen innokkaasti harrastin. Miten voitonriemuisena – miten
ihastuneena – millaisen kuolemattoman toivon täyttämänä tunsin, kun
hän kumartui kanssani tutkimaan vain vähän etsittyjä – mutta vähemmän
tunnettuja – asioita, että ihanat näköalat hitaasti avautuivat
minulle, että niistä lähti pitkiä, loistavia ja aivan astumattomia
teitä, jotka lupasivat johtaa minua niin korkeata ja jumalaisen
kallisarvoista viisautta kohti, että sen täytyi olla kiellettyä! Miten
rajaton täytyi siis minun suruni olla, kun muutaman vuoden kuluttua
näin loistavien toiveitteni kohottavan siipensä ja pakenevan luotani!
Ilman Ligeiaa olin vain pimeässä haparoiva lapsi. Pelkkä hänen
läsnäolonsa, pelkkä hänen äänensä saattoi valaista minulle kirkkaasti
transcendentalismin monet mysteeriot, joihin syvennyimme. Vailla hänen
säteilevien silmiensä valoa kävivät leimuavat ja kultaiset kirjaimet
hämärämmiksi kuin yö. Ja nyt alkoivat nämä silmät yhä harvemmin
valaista sivuja, joita tutkin. Ligeia tuli sairaaksi. Nuo tummat silmät
paloivat liiaksi – liian voimakkaasti loistaen, valkeat sormet kävivät
vahamaisen läpikuultaviksi, ja siniset suonet jalolla otsalla paisuivat
ja laskivat jokaisella heikoimmallakin hengenvedolla. Näin että hänen
täytyi kuolla – ja minä kamppailin epätoivoisesti synkän Azraelin
kanssa. Ja hellän vaimoni kamppailu hänen kanssaan oli hämmästyksekseni
vielä tarmokkaampaa kuin minun. Hänen voimakkaassa luonteessaan oli
ollut paljon sellaista, mikä oli saanut minut uskomaan, että hän
kohtaisi kuoleman pelotta, mutta niin ei käynyt. Sanat eivät kykene
edes likimäärin kuvaamaan sitä raivoisaa vastarintaa, jota hän teki
Varjolle. Minä voihkin tuskasta tätä murheellista näytelmää
katsellessani. Olisin tahtonut lohduttaa ja tyynnyttää häntä, mutta
kiihkeässä halussaan elää – elää – vain elää, hän äärimmäisenä
typeryytenä halveksi kaikkea lohdutusta ja tyynnyttelyä. Eikä hän
kuitenkaan ennen viimeistä epätoivoista kamppailua kadottanut arvokasta
käytöstään. Hänen äänensä kävi yhä lempeämmäksi – yhä matalammaksi –
mutta en halua viipyä näiden tyynesti lausuttujen sanojen rajussa
sisällössä. Aivojani huimasi kuullessani näitä arveluita ja
toivomuksia, jollaisia ei vielä kukaan kuolevainen ollut lausunut.

Hänen rakkauttaan en olisi milloinkaan epäillyt, ja helppo olisi ollut
nähdä, että hänen kaltaisensa rinnassa rakkaus olisi herättänyt aivan
epätavallisen intohimon. Mutta vasta kuoleman tullen tajusin täydelleen
hänen kiintymyksensä väkevyyden. Tuntikausia hän kädestäni kiinni
pitäen saattoi purkaa tulvivaa sydäntään, jonka kaikkinielevä rakkaus
kohosi aivan epäjumaloinniksi. Miten olin ansainnut sellaisten
tunnustusten autuuden? – Miten olin ansainnut sen kirouksen, että
rakastettuni riistettiin minulta noiden tunnustusten hetkellä? Mutta en
kestä puhua enempää tästä. Tahdon vain sanoa, että Ligeian naisellista
väkevämmässä antautumisessa rakkauteen – voi, niin ansaitsemattomasti
lahjoitettuun! – minä huomasin ainoan syyn hänen kaipuuseensa, hänen
raivokkaan vakavaan haluunsa pysyä kiinni elämässä, joka nyt niin
nopeasti läheni loppuaan. Tätä villiä kaipuuta – tätä hänen rajua
kiihkoaan saada elää – vain elää – en kykene kuvaamaan – minulla
ei ole ilmaisukeinoja sen selittämiseen.

Kahdentoista aikaan samana yönä, jona hän kuoli, hän viittasi minut
käskevästi vuoteensa ääreen ja pyysi minua lukemaan eräät säkeistöt,
jotka hän vain muutamaa päivää aikaisemmin oli kirjoittanut. Minä
tottelin. Ne olivat tällaiset:

    Kas! näyttämöllä juhlitaan,
    on vuotten murheet poissa!
    Taas enkelparvi hunnuissaan
    on katsomon aitioissa
    ja näkee lävitse kyynelten,
    miten vaihtuu toiveet ja surut,
    ja säveltä outoa huokuen
    soi sfäärien urut.

    Isän Jumalan näköiset nuket vain
    mumisten kuiskivat siellä
    ja kiitävät eestaas kiiruhtain
    toinen toisensa tiellä.
    Niit' ohjaa hahmo muodoton,
    joka kulissit vaihtaa salaa,
    ja mustista kondoorinsiivistään
    alas tuskaa se valaa.

    Kovin sekava draama! – milloinkaan
    ei unohtaa voida tätä!
    Iankaikkisesti tuskassaan
    väki kiertää ympyrätä;
    mut aina alkuun palaten
    on aaveenajo turhaa.
    On draama pelkkää kauhua
    ja hulluutta ja murhaa!

    Mut katso! kesken näytelmää
    joku hirviö esiin mataa!
    Verenkarvaisena se liekehtää
    ja sen suusta myrkkyä sataa!
    Kaikk' ahmien, musertain hampaissaan
    pian näyttämön tyhjäks se pyyhkii;
    mut verta ihmisen nähdessään
    vavisten seraafit nyyhkii.

    Valot sammuvat – myrskynä yllättäin
    pimeys näyttämön peittää
    ja verhoks sydänten väriseväin
    sysimustan viittansa heittää –
    mut enkelit todistaa kalveten:
    on julma kuoleman sato,
    se oli murhenäytelmä "Ihminen"
    ja sen sankari: Voittaja Mato.

"Oi Jumala!" Ligeia melkein kirkaisi hypähtäen pystyyn ja ojentaen
kätensä kouristuksenomaisesti korkeutta kohden, kun olin lukenut nuo
viimeiset rivit – "oi Jumala! Oi Taivaallinen Isä, pitääkö tämän olla
järkähtämättömästi näin? Eikö voittajaa kerran voiteta? Emmekö me ole
osia Sinusta? Kuka, kuka tuntee tahdon salaisuudet, kun se on
väkevimmillään? Ihmisen ei tarvitse antautua enkeleille eikä
kuolemallekaan kokonaan muun kuin voimattoman tahtonsa heikkouden
vuoksi."

Ja kuin menehtyneenä mielenliikutuksesta hän antoi valkeiden
käsivarsiensa vaipua ja palasi hitaasti kuolinvuoteelleen. Ja kun hän
huokasi viimeisen kerran, liikkuivat hänen huulensa hiljaa. Kumarruin
hänen puoleensa ja erotin – taas Glanvillin loppusanat: "Ainoastaan
tahtonsa heikkouden vuoksi ihmisen täytyy alistua kuolemaan."

Hän kuoli, ja minä olin niin murtunut surustani, etten enää voinut
kestää kotini yksinäisyyttä tuossa hämärässä, rappeutuneessa
kaupungissa Reinin varrella. Minulla ei ollut puutetta siitä, mitä
maailma nimittää rikkaudeksi. Ligeia oli myötäjäisinään tuonut enemmän,
paljon enemmän kuin tavallisesti lankeaa kuolevaisen osaksi. Muutamien
kuukausien rasittavien ja päämäärättömien matkojen jälkeen ostin sen
vuoksi vanhan luostarin tai linnan, jonka nimeä en halua mainita,
eräästä Englannin koskemattomimmasta ja autioimmasta seudusta ja
korjautin ja laitatin sen asuttavaan kuntoon. Rakennuksen synkkä ja
autio suurenmoisuus, jylhät ympäristöt ja ne monet surulliset muistot,
jotka niihin liittyivät, sopivat hyvin siihen epätoivoon ja
alakuloisuuteen, joka oli ajanut minut etsimään tätä yksinäistä ja
syrjäistä seutua. Vaikka jätin linnan muurivihreän peittämät ulkoseinät
melkein koskematta, ryhdyin lapsellisen innokkaasti ja kenties heikosti
toivoen lievitystä suruuni luomaan sen sisäpuolelle todella
kuninkaallista loistoa. Minulla oli jo lapsuudessani taipumuksia
tällaisiin hullutuksiin, ja nyt tämä taipumus heräsi jälleen surun
mukana. Ah, tiedän kyllä, miten paljon todellista mielenvikaisuutta
saattoi vainuta kaikista noista upeista ja haaveellisista verhoista,
juhlallisista egyptiläisistä veistoksista, eriskummallisista
huonekaluista ja kullalla kirjailluista matoista. Sillä minä olin
joutunut oopiumin orjaksi, ja minun uneni olivat vaikuttaneet
askareisiini ja tapoihini. Mutta en tahdo viipyä näissä
järjettömyyksissä. Tahdon kertoa vain yhdestä huoneesta, ikuisesti
kirotusta, johon minä eräänä mielenhäiriön hetkenä johdatin
morsiamenani ja unohtumattoman Ligeian seuraajana Tremainen
kultakutrisen ja sinisilmäisen ladyn, Rowena Trevanionin.

Voin vielä tällä hetkellä selvästi nähdä tämän morsiushuoneen jokaisen
yksityiskohdan. Missä olivat morsiamen ylhäisen perheen sielut, kun he
kullanhimosta sallivat rakkaan tyttärensä ja tahrattoman neidon astua
sellaiseen morsiushuoneeseen? Tämä huone, joka sijaitsi korkeassa
tornissa, oli muodoltaan viisikulmainen ja hyvin iso. Koko viisikulmion
eteläisen seinän täytti huoneen ainoa ikkuna, yksi ainoa valtava ruutu
venetsialaista peililasia, – yksi ainoa, tummaksi väritetty, niin että
auringon ja kuun säteet huoneeseen tunkeutuessaan loivat kaikkiin
siellä oleviin esineisiin aavemaisen hohteen. Tämän ikkunan yläosan
päällä riippui verkkona mahtava viiniköynnös, joka kapusi pitkin tornin
paksuja muureja. Korkea holvattu katto oli koristettu tummalla
tammipaneelilla, johon oli leikattu ihmeellisimpiä ja
eriskummallisimpia kuvioita, mitä goottilainen tai druidilainen
puunleikkaustaide milloinkaan oli keksinyt. Tämän kattoholvin
korkeimmasta pisteestä riippui pitkärenkaisessa kultaketjussa samasta
metallista valmistettu valtava, saraseeninen suitsutusastia, johon
leikatuista rei'istä tunkeutui monivärisiä käärmemäisiä valonsäteitä.

Muutamia leposohvia ja korkeita, kullasta tehtyjä itämaisia
kynttilänjalkoja oli sijoitettu eri paikkoihin, ja sitten siellä oli
vuode, morsiusvuode, matala, indialainen sänky veistellystä ebenpuusta
ja sen yläpuolella upea vuodekatos. Huoneen jokaisessa nurkassa oli
mustasta graniitista tehty jättiläismäinen, kuninkaallinen sarkofagi
Luksorin kuningashaudoista. Mutta haaveellisinta huoneen sisustuksessa
oli se, miten se oli verhottu. Suhdattoman korkeilla seinillä riippui
katosta lattiaan runsain laskoksin raskaasta ja paksusta kankaasta
tehtyjä verhoja, ja samaa kangasta oli myöskin mattona lattialla,
päällyksenä leposohvissa ja peittona ebenpuuvuoteessa sekä
vuodekatoksena sen yläpuolella ja vihdoin myös verhoina, jotka osaksi
peittivät ikkunan. Tämä kangas oli kudottu oikeista kultalangoista, sen
koko pintaa peitti sommitelma, joka muodosti jalan mittaisia
arabeskeja. Mutta nämä kuviot näyttivät arabeskeiltä vain määrätystä
kulmasta katsoen. Ne oli kudottu sillä tavoin, että ne eri suunnilta
katsottuina näyttivät erimuotoisilta. Kun astui huoneeseen, näyttivät
ne muodottomilta pedoilta, mutta vähitellen liikkuessaan vierailija
havaitsi, että häntä ympäröivät lukemattomat hahmot, jotka kuuluvat
vanhojen normannien taikauskoon tai ilmestyvät munkkien rikollisissa
unissa. Tämän sommitelman aavemaista vaikutusta korosti vielä voimakas
veto, joka kävi pitkin seiniä verhojen takana ja sai nämä kammottavan
rauhattomasti liikkumaan.

Sellaisessa ympäristössä, sellaisessa morsiushuoneessa minä vietin
epäpyhän kuherruskuukauteni lady Tremainen kanssa, vietin ilman
erikoista levottomuutta. En voinut olla huomaamatta, että vaimoni
pelkäsi minun väkivaltaisen oikullista luonnettani, että hän vältteli
minua ja rakasti minua varsin vähän, mutta tästä olin pikemminkin
tyytyväinen kuin tyytymätön. Tunsin häntä kohtaan vihaa, joka oli
paremmin paholaisen kuin ihmisen arvoista. Alati ajatukseni palasi (ah,
miten väkevästi kaivaten!) Ligeiaan, rakkaaseen, jaloon, ihanaan,
hautaan laskettuun Ligeiaan. Minä hekumoin hänen puhtautensa, hänen
lahjakkuutensa, hänen ylevän mielenlaatunsa ja hänen intohimoisen,
jumaloivan rakkautensa muistoissa. Ja nyt minun sieluni paloi liekkinä,
joka oli vieläkin voimakkaampi kuin hänen. Oopiumiuneni kiihtymyksessä
(sillä minä olin yhä tämän myrkyn orjana) minulla oli usein tapana yön
hiljaisuudessa tai syrjäisissä vuorenrotkoissa päiväsaikaan huutaa
hänen nimeään, niinkuin raju kiihkoni, totinen intohimoni ja hivuttava
kaipaukseni olisi voinut kutsua hänet takaisin niille poluille, jotka
hän – ah, ikuisiksiko? – ajoiksi oli jättänyt.

Avioliittomme toisen kuukauden alussa kohtasi lady Rowenaa äkillinen
sairaus, josta hän vain hitaasti parantui. Kuume teki hänen yönsä
levottomiksi, ja epämääräisessä horrostilassaan hän sanoi
tornihuoneessa kuuluvan ääniä ja liikettä, joiden minun täytyi katsoa
syntyneen sairaalloisesta kuvittelusta – tai ehkä huoneen fantastisen
sisustuksen vaikutuksesta. Vähitellen hän alkoi toipua ja vihdoin
parani. Mutta pian sen jälkeen hän taas sai uuden ja ankaramman
sairauskohtauksen, ja tästä kohtauksesta hänen muutenkin heikko
ruumiinsa ei koskaan täydelleen tervehtynyt. Hänen sairautensa sai
tämän jälleen levottomuutta herättävän luonteen, varsinkin alituisten
uusintojensa vuoksi, jotka uhmasivat hänen lääkäriensä ponnistuksia.
Kun sairaus oli saanut hänet siinä määrin valtaansa, ettei ilmeisesti
mikään ihmistaito tuntunut voivan parantaa häntä, havaitsin hänessä
kasvavaa hermostunutta ärtyisyyttä ja säikkyväisyyttä, joka edistyi
rinnan sairauden kanssa. Hän puhui taas ja entistä useammin äänistä, –
noista hiljaisista äänistä ja merkillisistä liikkeistä seinäverhojen
takana, joihin hän jo aikaisemmin oli viitannut.

Eräänä iltana lähellä syyskuun loppua hän kohdisti tavallista
painokkaammin huomioni tähän epämiellyttävään seikkaan. Hän oli juuri
herännyt levottomasta unesta, ja olin puoliksi huolissani, puoliksi
epämääräistä kauhua tuntien tarkannut hänen riutuneiden kasvojensa
ilmettä. Istuin indialaisella leposohvalla hänen ebenpuuvuoteensa
vieressä. Hän nousi istumaan ja puhui hiljaa, vakavasti kuiskaten
äänistä, joita hän kuuli juuri silloin, mutta joita minä en voinut
kuulla – ja liikkeistä, joita hän näki, mutta joita minä en kyennyt
havaitsemaan. Tuulenhenki kahisi seinäverhojen takana, ja minä tahdoin
näyttää hänelle (minun täytyi tunnustaa, etten itsekään oikein uskonut
siihen), että nämä merkilliset aaltoliikkeet ja nämä seinäverhojen
kuvioiden muutokset johtuivat yksinomaan vedosta. Mutta
kuolemankalpeus, joka laskeutui hänen kasvoilleen, osoitti, että
yritykseni rauhoittaa hänet olivat olleet turhat. Hän näytti olevan
pyörtymäisillään, eikä ketään palvelijaa ollut saapuvilla. Muistin
silloin, että minulla oli pullo mietoa viiniä, jota lääkäri oli
määrännyt hänelle, ja kiiruhdin suoraan lattian poikki hakemaan sitä.
Mutta kun tulin suitsutusastiasta lankeavan valon kohdalle, herätti
kaksi eriskummallista ilmiötä huomiotani. Tunsin, että jotakin
käsinkosketeltavaa vaikkakin näkymätöntä liukui ohitseni, ja
kultaisella matolla, keskellä suitsutusastiasta tulvivaa valoa, oli
varjo – heikko, tuskin huomattava häivähdys – olisi voinut sanoa sitä
varjon varjoksi. Mutta olin päihtyneenä vahvasta oopiumiannoksesta,
enkä välittänyt näkemästäni, enkä myöskään maininnut siitä lady
Rowenalle. Kun olin löytänyt viinin, menin takaisin lattian poikki,
kaadoin pikariin ja asetin sen sairaan huulille. Hän oli nyt hiukan
toipunut ja otti itse pikarin, kun taas minä katse häneen kiinnitettynä
vaivuin leposohvalle. Ja nyt havaitsin selvästi hiljaisia askeleita
lattiamatolla lähellä vuodetta, ja hetkistä myöhemmin, juuri kun Rowena
vei pikarin huulilleen, näin – tai kenties uneksin näkeväni kahden tai
kolmen suuren, kirkkaan, verenpunaisen pisaran putoavan ikäänkuin
näkymättömästä lähteestä pikariin. Jos minä näin tämän – niin ei
ainakaan Rowena. Hän joi viinin epäröimättä, ja minä vältin puhumasta
asiasta, joka tarkemmin ajatellen oli selvästi ollut vain vilkkaan
mielikuvituksen tuote, mielikuvituksen, jota vielä oopiumi, sairaan
ladyn kuvittelut ja myöhäinen aika olivat kiihoittaneet.

Mutta en kuitenkaan voi kieltää enkä salata, että vaimoni sairaudessa
heti punaisten pisaroitten putoamisen jälkeen nopeasti tapahtui käänne
pahempaan päin; niin, kolmantena yönä sen jälkeen pukivat palvelijat
hänet käärinliinoihin, ja neljäntenä yönä istuin yksinäni kuolleen
kanssa samassa eriskummallisessa huoneessa, joka niin vähän aikaa
sitten oli ottanut hänet vastaan morsiamenani. Oopiumihumalan villit
uninäyt liihoittelivat kuin varjot ohitseni. Levottomin katsein
tarkkailin huoneen nurkissa olevia sarkofageja, seinäverhojen
vaihtelevia kuvioita ja suitsutusastian lepattavia monivärisiä
liekkejä. Palauttaessani muistiini, mitä edellisinä öinä oli
tapahtunut, osui katseeni siihen paikkaan lattiaa suoraan
suitsutusastian alla, missä olin nähnyt tuon heikon varjon. Se ei
kuitenkaan nyt ollut siinä, ja hengittäen vapaammin suuntasin katseeni
vuoteella makaavaan jäykkään, kalpeaan hahmoon. Sitten ryöpsähti
mieleeni tuhansia muistoja Ligeiasta, ja tunsin jälleen väkevästi koko
sen kaipauksen sanomattoman tuskan, jonka olin kokenut, kun näin
hänen lepäävän samalla tavoin verhottuna. Yö kului hitaasti, ja rinta
täynnä katkeria ajatuksia ainoasta, verrattomasta rakkaudestani istuin
tuijottaen lady Rowenan ruumiiseen.

Ehkä puolenyön tienoissa, tai kenties aikaisemmin tai myöhemmin, sillä
en välittänyt ajasta, minut äkkiä herätti unelmistani heikko,
hiljainen, mutta kuitenkin selvästi kuuluva huokaus. Tunsin, että se
tuli ebenpuuvuoteelta – kuolleen vuoteelta. Kuuntelin, taikauskoisen
kauhun jäykistämänä – mutta ääni ei toistunut. Jännitin silmäni
äärimmilleen todetakseni kuolleessa ruumiissa jotakin liikettä, mutta
en voinut havaita pienintäkään merkkiä sellaisesta. Kuitenkaan en ollut
voinut erehtyä. Olin aivan varmasti kuullut tuon äänen, niin heikko
kuin se olikin, ja mielenkiintoni oli herännyt. Päättäväisesti ja
itsepintaisesti tarkkasin ruumista. Kului monta minuuttia, ennenkuin
sattui mitään, mikä saattoi helpottaa mysteerion ratkaisemista. Vihdoin
näin, että äärimmäisen heikko, tuskin huomattava värinhäive oli
levinnyt hänen poskilleen ja silmäluomien sisäänpainuneisiin pieniin
suoniin. Jonkinlaisen kuvaamattoman tuskan ja kauhun valtaamana, jolle
ihmiskielellä ei ole tarpeeksi voimakasta ilmaisua, tunsin jäsenteni
jähmettyvän ja sydämeni taukoavan lyömästä. Mutta vihdoin sai
velvollisuudentunto minut jälleen järkiini. En enää voinut epäilläkään,
että olimme pitäneet liikaa kiirettä ja että lady Rowena vielä eli. Oli
välttämätöntä tehdä jotakin heti, mutta torni sijaitsi aivan erillään
siitä osasta linnaa, missä palveluskunta asui – ketään ei ollut
lähellä – enkä voinut kutsua ketään jättämättä huonetta useiksi
minuuteiksi – ja sitä en uskaltanut tehdä. Sen vuoksi rupesin yksin
palauttamaan vielä heikosti lepattavaa elämää. Ennenpitkää kuitenkin
näin, että oli tapahtunut käänne. Väri katosi poskilta ja
silmäluomista, jättäen jälkeensä kalpeuden, joka oli valkeampi kuin
marmori; huulet kävivät kahta vertaa jäykemmiksi ja aavemaisemmiksi;
kaamea kylmyys levisi nopeasti yli koko ruumiin, ja tavallinen
hirvittävä kuolemankankeus seurasi kohta. Väristen heittäydyin takaisin
samalle leposohvalle, josta näin säikähtyneenä olin ponnahtanut
pystyyn, ja vaivuin jälleen intohimoisesti unelmoimaan Ligeiasta.

Näin kului tunti, kunnes (oliko se todellakin mahdollista?) vielä
kerran kuulin heikon äänen vuoteen suunnalta. Kuuntelin – äärimmäisen
kauhun vallassa. Ääni kuului uudelleen – se oli huokaus. Syöksyin
kuolleen luo ja näin – näin aivan selvästi hänen huuliensa värähtävän.
Seuraavassa silmänräpäyksessä ne jälleen jäykistyivät, paljastaen
kirkkaan rivin helmenvalkeita hampaita. Hämmästys taisteli vielä
rinnassani kauhun kanssa, joka tähän asti oli ollut siellä
yksinvaltias. Tunsin, että näköni himmeni ja että järkeni horjui, ja
vain rajulla tahdonponnistuksella minun onnistui hillitä itseäni sen
verran, että saatoin ryhtyä niihin toimenpiteisiin, joita velvollisuus
vaati. Nyt näkyi heikko värinhäive kuolleen otsalla, poskilla ja
kaulassa; havaittava lämpö levisi hänen ruumiiseensa ja sydämen
kohdalla saattoi tuntea muutamia heikkoja sykähdyksiä. Lady eli, ja
kaksinkertaisen innokkaasti ryhdyin palauttamaan häntä tajuihinsa.
Hankasin ja haudoin hänen ohimoitaan ja käsiään ja koettelin kaikkia
keinoja, joita kokemus ja kohtalaiset lääketieteelliset tietoni minulle
suosittelivat. Mutta turhaan. Äkkiä väri väistyi hänen kasvoiltaan,
valtimo taukosi, huulet saivat jälleen kuoleman ilmeen, ja seuraavassa
silmänräpäyksessä uhosi koko ruumiista se jäinen kylmyys, se taipumaton
jäykkyys ja kaikki ne kaameat erikoisseikat, jotka ovat ominaisia
useita päiviä haudassa maanneelle vainajalle.

Ja jälleen vaivuin unelmoimaan Ligeiasta – ja jälleen (onko
ihmeellistä, että vapisen vielä tätä kirjoittaessani?) – jälleen
saapui korviini heikko huokaus eebenpuisen vuoteen vaiheilta. Mutta
miksi pitäisi minun viipyä kaikissa tuon hirvittävän yön tapahtumien
yksityiskohdissa? Onko minun kuvattava, kuinka kerran toisensa
jälkeen, aina aamun kalpeaan sarastukseen asti näin tuon kaamean
henkiinheräämisen uudistuvan; kuinka potilas jokaisen uusinnan jälkeen
näytti yhä auttamattomammin kuolleelta; miten jokainen tuollainen
kuolinkamppailu muistutti taistelua näkymätöntä vihollista vastaan ja
miten sitä seurasi jokin omituinen muutos kuolleen ilmeessä ja
ulkonäössä? Ei, minä tahdon rientää nopeasti loppuun.

Suuri osa tätä hirvittävää yötä oli kulunut, ja hän, joka oli ollut
kuollut, taas jälleen liikahti – ja tällä kertaa selvemmin kuin sitä
ennen, vaikka nousten kuolemasta, joka näytti toivottomammalta kuin
mikään muu. Olin luopunut kaikesta kamppailusta ja liikkumisestakin ja
jäin makaamaan leposohvalle, avuttomana uhrina voimakkaiden
mielenliikutusten pyörteessä, joista äärimmäinen kauhu ehkä oli
vähimmän pelättävä, vähimmän jäytävä. Kuollut liikahti, niinkuin
sanottu, ja tällä kertaa voimakkaammin kuin aikaisemmin. Elämän väri
syttyi hänen kasvoilleen – jäsenet ojentuivat – ja ellen olisi nähnyt
tiukasti suljettuja silmäluomia ja käärinliinoja, olisin voinut luulla,
että Rowena oli kokonaan kirvoittanut kuoleman kahleet. Mutta vaikka en
rohjennut uskoa tätä, en kuitenkaan enää voinut epäillä, kun tuo
käärinliinoihin puettu hahmo nousi vuoteesta ja kulki silmät ummessa ja
horjuvin askelin, unissakävijän tavoin, keskelle huonetta.

En vavissut – en liikahtanut – sillä sanomattomien ajatusten myrsky,
jonka tämän hahmon ulkonäkö, ryhti ja liikkeet olivat herättäneet,
syöksyi aivojeni läpi ja sai koko ruumiini kivettymään. Makasin
hievahtamatta – mutta tuijotin jäykästi tuohon eriskummalliseen
ilmestykseen. Ajatukseni olivat mielettömänä sekamelskana –
talttumattomassa kapinassa. Seisoiko minun edessäni todellakin elävä
Rowena? Vai oliko se ollenkaan Rowena – Tremainen kultakutrinen,
sinisilmäinen lady Rowena Trevanion? Minkä tähden, minkä tähden minun
pitäisi epäillä sitä? Liinat oli tiukasti kääritty hänen suulleen –
mutta minkä tähden se ei olisi lady Tremainen suu? Ja posket – niillä
hehkuivat elämän ruusut – niin, nämä kauniit posket olivat varmasti
lady Tremainen. Ja leuka rakkaudenkuoppineen – eikö se ollut hänen? –
mutta oliko hän siis sairautensa aikana kasvanut pitemmäksi? Mikähän
selittämätön hulluus iski minuun tuon ajatuksen mukana? Loikkaus, ja
minä seisoin hänen edessään! Peräytyen hiukan minun kosketustani hän
pudotti päästään ne kammottavat liinat, jotka sitä olivat peittäneet,
ja nyt virtasi huoneen säihkyvään valaistukseen suunnaton määrä pitkää,
valtoimenaan valuvaa tukkaa: se oli mustempi kuin keskiyön siivet! Ja
nyt tuo kookas hahmo, joka seisoi minun edessäni, avasi hitaasti
silmänsä. "Nyt", huudahdin ääneen, "en enää – en enää voi erehtyä –
nämä syvät, mustat, säihkyvät silmät – ne ovat minun kadotetun
rakkaani – lady – lady Ligeian!"

                                       Suomentanut Yrjö Kivimies.
                                       Runon suomentanut Yrjö Jylhä.

KUMMITUSPALATSI.

    1

    Nous kerran linna ylväin
    yli vehmaan laaksomaan,
    kohos pilviin tornein, pylväin,
    hyvät enkelit vierainaan.
    Oli Ajatus kuningas seudun –
    ja siivet seraafien
    ei koskaan ennen havisseet
    yli loiston sellaisen.

    2

    Yli torninpartahitten
    liput keltaiset tuulessa ui.
    (Tämä kaikki kauan sitten,
    jo ammoin tapahtui.)
    Ja ylitse muurin harmaan
    kun lauhat tuulet soi,
    niin kukkain tuoksun armaan
    ne sylissänsä toi.

    3

    Näki kulkijat laaksotiellä
    läpi kirkkaitten ikkunain,
    miten luutun soidessa siellä
    kävi henget liihoittain.
    Ja valtaistuimellaan
    siell' istui kuningas.
    Oli suuren valtansa mukaan
    hän uljas, loistelias.

    4

    Ovi linnan säihkyi, väikkyi
    vain helmin ja rubiinein,
    ja ovesta kaiut läikkyi
    niin ihanin sävelein.
    Niin kimaltaen ja liitäin
    ne lauloivat kunniaa
    ylen viisaan kuninkaansa,
    jota kuuli kansa ja maa.

    5

    Mut murheet kohtas maata
    surunmustina raivossaan.
    (Ah, surkaa – tuhost' ei saata
    maa herätä milloinkaan!)
    Ja kauniin linnan loisto,
    joka kerran on häikäissyt,
    nyt muinaisaikain takaa on
    vain tarina himmennyt.

    6

    Kautt' ikkunain nyt tiellä
    saa nähdä kulkijat:
    epäsointujen tahtiin siellä
    pahat henget liikkuvat,
    läpi harmaan oven ryntää
    nyt haamuja virtanaan,
    ja se hirveä lauma nauraa
    – mut ei hymyile milloinkaan.

            (Kertomuksesta Usherin huoneen häviö.)

ANNABEL LEE.

    Meren äärellä, maassa kuninkaan,
    monet vuodet sitten tunnettiin
    eräs neito – ja viel' ehkä muistetaan
    nimi kauniin Annabel Leen.
    Hän eli vain miettien rakkauttaan,
    ja ma häntä rakastin niin.

    Minä lapsi olin ja laps oli hän
    – meren äärellä, maassa kuninkaan!
    mut rakkauttakin enemmän
    oli rakkaus minun ja Annabel Leen.
    Ja joukossa taivaan enkelten
    sitä meiltä kadehdittiin.

    Ja sen vuoksi tapahtui kerran niin
    – meren äärellä, maassa kuninkaan –
    että pilvet hyydytti tuulillaan
    minult' ihanan Annabel Leen.
    Hänen sukunsa jalosyntyinen
    hänet riisti minulta sulkien
    hänet hautakammion uumeniin
    – meren äärellä, maassa kuninkaan.

    Oli onni pienempi enkelten
    ja he meitä kadehtivat –
    ja sen vuoksi (niinkuin tunnetaan,
    meren äärellä, maassa kuninkaan)
    tuli tuuli pilvistä jäätäen niin
    ja surmaten armaan Annabel Leen.

    Väkevämpi rakkaus meidän on
    kuin rakkaus meitä vanhempain,
    kuin meitä paljon viisaampain.
    Ei enkelit taivaan holviston,
    ei meren demoonit irroittaa
    mun sielustani sielua
    voi ihanan Annabel Leen.

    Kuun paisteess' ain näen rinnallain
    uniss' ihanan Annabel Leen;
    yön tähdet kun nään myös silmät nään
    ain ihanan Annabel Leen.
    Yöt uinut näin mua viihdyttäin
    rakas, armas morsian vierelläin –
    meren luo tulen kammioon,
    meren partaalla haudassas oon.

UNTA UNESSA.

    Otsalles saat suudelman,
    jäähyväisen ainoan!
    Totta puhuit, tunnustan,
    että elinaikanain
    unta olen nähnyt vain.
    Keltä toivo haihtui pois,
    turha hänen tietää ois
    sammuiko se päivän myötä
    vaiko kesken sydänyötä.
    Kaikki, minkä tuta sain,
    unta unessa on vain.

    Seison äärellä hyrskyjen,
    partaalla meren vimmaisen,
    kyynelsilmin pusertain
    kultajyviä kourassain.
    Mutta turhaan! saaliiks veen
    sormistani syvyyteen
    tippuvat ne hiljalleen.
    Jumala! enkö sitten kättä
    pusertaa voi hellittämättä?
    Jumalani! enkö niistä
    syöveriltä yhtään riistä?
    Unta uness' onko vain
    kaikki, minkä nähdä sain?

           Kaikki suomentanut Yrjö Jylhä.

OLIVER WENDELL HOLMES.

Lääkäri, humoristi, runoilija Oliver Wendell Holmes (1809-94), jonka
nimi nousee ylipääsemättömänä lukijan eteen hänen retkeillessään
Yhdysvaltain 1800-luvun kirjallisuudessa, syntyi Cambridgessä, Mass.,
papin poikana. 16 vanhana hän tuli Harvardin yliopistoon, suoritti
siellä tutkintonsa 1829, ja aikoi ensin lakimieheksi, mutta muuttikin
lääkärin alalle. Opiskeltuaan mm. pari vuotta Parisissa ja
matkusteltuaan muuallakin Euroopassa, hän palasi Cambridgeen, ruveten
toimimaan lääkärinä ensin siellä ja sitten Bostonissa. 1838 hänet
nimitettiin fysiologian ja anatomian professoriksi Dartmouthin
yliopistoon ja 1847 Harvardiin samanlaiseen toimeen, jota hoiti 1882
saakka. Hänen toimintansa anatomian opettajana on kuitenkin vähemmän
tunnettu puoli hänen elämänurastansa; tunnetumpi on hänen työnsä
kirjailijana, Bostonin Lauantaiseuran jäsenenä, jonka koti oli
sivistyselämän parhaiden voimien kohtauspaikkana. Kun aikakauskirja
The Atlantic Monthly perustettiin 1857, tuli Holmes, joka oli siihen
mennessä tullut tunnetuksi esseiden kirjoittajana ja runoilijana
(ensimmäinen runokokoelma 1836, joukossa mm. tunnettu runo vanhuksesta:
Viimeinen lehti – The Last Leaf), sen "kronikoitsijaksi". Silloin
hän kirjoitti ne kolme teosta, jotka ovat tuoneet hänen nimensä
kirjallisuuden historiaan, nim. Aamiaispöydän itsevaltias (The
Autocrat of the Breakfast Table. 1851), Professori (1858-59) ja
Runoilija aamiaispöydässä (1872). Harvoin ovat aikakauslehden
kirjoitukset herättäneet niin suurta huomiota kuin varsinkin
ensimmäinen sarja näistä; niistä ilmeni mitä terävin psykologinen
silmä, laaja tietomäärä, lämmin inhimillisyys, hieno huumori ja terävä
äly, ja oli niillä suuri vaikutus sivistyneistön mielipiteiden
muodostumiseen. Joukossa on paljon hienoa runoutta. Holmes oli innokas
orjien vapauttamisen ystävä ja kirjoitti huomattavimmat runonsa
sisällissodan aikana. Hänenkin elämäntyönsä on osoituksena Yhdysvaltain
kirjallisuuden kultaisen aikakauden voimasta ja korkeista ihanteista.

VIIMEINEN KÄVELYRETKENI OPETTAJATTAREN KANSSA.

En osaa täsmälleen sanoa, kuinka monta kävelyretkeä hän ja minä olimme
tehneet yhdessä ennen tätä. Huomasin, että joka-aamuinen liikkuminen
ulkoilmassa vaikutti edullisesti hänen terveyteensä. Kaksi miellyttävää
kuoppasta, joiden kohdat juuri hiukan näkyivät hänen tullessaan,
värähtelivät varjoa luoden hänen nuortuneilla poskillaan, kun hän
hymyili nyökätessään minulle hyvänhuomenen koulutalon portailta.

Pelkäänpä, että minä hoidin suurimman osan keskustelusta. Joka
tapauksessa on niin, että jos minun olisi koetettava selostaa kaikki,
mitä sanoin meidän puolenkymmenen ensimmäisen kävelyretkemme aikana,
niin saisinpa – pahoin pelkään – kustantaja-ystäviltäni hienon
vihjauksen, että erikoinen nidos omalla vastuullani olisi oikea keino
esittää ne asiat yleisölle.

Puheltiin kirjoista ja kasvatuksesta. Hänen velvollisuutensa oli tietää
niistä jotakin, ja luonnollisesti hän tiesikin. Kenties minä olin
jonkin verran oppineempi kuin hän, mutta mielestäni ero hänen ja minun
lukemiseni välillä oli sittenkin sama kuin miehen ja naisen
menettelyssä heidän pölyyttäessään kirjastoa. Mies läpsäyttelee sieltä
täältä höyhenhuiskulla, nainen ryhtyy työhön rauhallisesti pyyhinriepu
kädessä. Hän ei liehdo ilmaan puoltakaan pölymäärää eikä täytä sillä
silmiään ja suutaan, vaan käsittelee kaikki nurkat ja panee yhtä paljon
huomiota lehtiin kuin kansiin. Kirjat ovat ajatuksien negatiivikuvia,
ja mitä herkempi mieli, joka ottaa kuvat vastaan, sitä tarkemmin
jäljentyvät hienoimmatkin piirteet. Nainen (oikeanlajinen), joka lukee
kirjan miehen jälkeen, seuraa häntä kuin Rut Boasin elonleikkaajia, ja
hänen jälkipoimintansa on usein hienointa vehnää.

Lähimmäksi toisiamme me kuitenkin tulimme puhellessamme Elämästä.
Luulin tietäväni siitä jotakin – voivani puhua tai kirjoittaa siitä
asiallista.

Tämän sulana läikkyvän maallisen olemuksemme – "elämän" –
omaksuminen, niin kuin sieni imee vettä – uppoaminen ja painuminen sen
tosi-ilmiöihin niinkuin vuodan huokoset täyttyvät sen liotessa
seitsemän vuotta parkkiammeessa – sen jokaisen aallon ottaminen kiinni
niinkuin myllynratas pyöriessään virrassa, joka juoksee kourun lävitse
rattaansiipiin – kiemurtelu mitä rajuimmin vavahduksin ja laantuminen
kaikkein hervottomimpaan velttouteen tuossa elämän hengityssairaudessa,
joka pitää erinäisiä tärkeitä aineenosasia rauhattomina muutamien
kymmenien vuosien ajan – taisteleminen kaikkia sen paholaisia vastaan
ja kaikkien sen houre-enkelien syleileminen – ja tämän kaiken
tulkitseminen juuri sinä hetkenä, jolloin tulikuumat intohimot ovat
jäähtyneet kirsikanpunaisiksi, jonkin inhimillisen kielen, minkä
hyvänsä, jääkylmillä sanoilla – se on samaa kuin kuuntelisi monista
katkelmista kokoonpantua sävellystä, jossa on sekä vauhtia että
kiihkoa. Kaiken tämän luulin olevan vallassani ja kuuluvan alaani.

Opettajatarkin oli kokenut elämää. Silloin tällöin joutuu kohtaamaan
sielun, joka on suurempi kuin kaikki se elävä kuvaelma, joka kulkee sen
ohitse. Samoin kuin hoikkasorminen kalpea tähtientutkija istuu
työhuoneessaan silmät syvällä päässä ja punnitsee Uranusta ja
Neptunusta ikäänkuin vaa'assa, on vienoja hentoja naisia, jotka ovat
punninneet kaikki, mitä tämä kiertotähtielämä voi tarjota, pitäen sitä
kuin korua hentojen käsiensä kämmenillä. Tässä oli yksi heistä. Onni
oli hylännyt hänet, suru oli ristinyt hänet omakseen; hänellä oli
edessään yksitoikkoinen työ ja melkein ystävättömän kaupunkielämän
yksinäisyys. Katsellessani hänen tyyniä kasvojaan näin niille kuitenkin
jälleen ilmestyvän hilpeyttä, joka oli usein ailahtelevaa, kun hän
alkoi tuntea mielenkiintoa niitä eri aiheita kohtaan, joista puhelimme,
ja niitä paikkoja kohtaan, joissa kävimme. Silloin näin, että nuo
silmät ja huulet ja jokainen vivahteleva piirre olivat luodut rakkautta
varten – toistaiseksi aavistamatta suloista tehtäväänsä ja mukautuen
Velvollisuuden kylmiin ilmeisiin sillä luontaisella sulolla, joka ei
ollut tarkoitettu palkinnoksi sen vähemmästä kuin Suuresta Intohimosta.

En koskaan lausunut opettajattarelle yhtään ainoaa rakkauden sanaa
näiden miellyttävien kävelyjen aikana. Minusta tuntui siltä, että
puhelimme kaikesta muusta paitsi rakkaudesta tuona erikoisena aamuna.
Minussa omalta kohdaltani oli ehkä hiukan enemmän ujoutta ja epäröintiä
kuin mitä yleensä olen osoittanut täysihoitolamme asukkaiden parissa.
Pidinpä itseäni suorastaan aamiaispöydän valtiaana, mutta en voinut
hallita itseäni juuri silloin niin hyvin kuin tavallisesti. Tosiasiassa
olin varannut itselleni matkalipun erääseen höyrylaivaan, jonka oli
määrä lähteä Liverpooliin puolenpäivän ajoissa – sillä ehdolla
kuitenkin, ettei minun olisi pakko lunastaa sitä, jos sattuisi
seikkoja, jotka estäisivät minua pääsemästä. Opettajatar ei tietenkään
vielä aavistanut kaikesta tästä mitään.

Kävelimme kylän yhteismaalla. Kylän kävelytie eli lehtokuja haaraantuu
eri kujiksi, jotka johtavat siitä moneen suuntaan. Yksi niistä vie
etelään päin, koko puistoalueen halki. Nimitimme sitä pitkäksi poluksi
ja pidimme siitä paljon.

Tunsin suurta heikkoutta (vaikka olinkin kohtalaisen vahva kestämään
rasituksia) tullessamme sinä aamuna tämän polun päähän. Luulen
koettaneeni puhua parikin kertaa saamatta kuitenkaan ääntäni selvästi
kuuluville. Vihdoin sain sanoiksi kysymyksen: "Lähdettekö kanssani
kävelemään pitkää polkua?" – "Lähden", sanoi opettajatar, "hyvin
mielelläni". – "Ajatelkaa ennenkuin vastaatte", sanoin, "jos lähdette
nyt kävelemään kanssani pitkää polkua, tulkitsen sen niin, ettemme enää
eroakaan." – Opettajatar peräytyi äkillisellä liikkeellä kuin olisi
nuoli osunut häneen.

Muuan istuimena käytetty pitkä graniittilohkare oli aivan lähellä –
sama, jonka voi vieläkin nähdä gingkopuun vieressä. "Istukaa tänne,
olkaa hyvä", sanoin. "Ei, ei", hän vastasi lempeästi, "tahdon kävellä
pitkän polun kanssanne."

Se vanha herra, joka istuu vastapäätä pöydässä, tapasi meidät
kävelemässä käsitysten pitkän polun keskivaiheilla ja sanoi hyvin
miellyttävästi: "Hyvää huomenta, ystäväkullat."

(Aamiaispöydän itsevaltias – The Autocrat of the Breakfast Table.)

                                Suomentanut Aino Tuomikoski.

HARRIET BEECHER-STOWE.

Harriet Beecher-Stowe, Tuomo sedän tuvan (Uncle Tom's Cabin)
kirjoittajatar, syntyi Litchfieldissä, Connect., 1811. Hänen isänsä oli
pappi, tunnettu saarnaaja Lyman Beecher, joka kutsuttiin 1826 Bostoniin
taistelemaan siellä transcendentaalisen liikkeen yhteydessä
voimakkaasti leviävää unitaarista kristinopin suuntaa vastaan.
12 vanhana hän jo pohti niin vaikeita asioita kuin sielun
kuolemattomuutta, itkien Byronin kuoltua hänen muka kadotetun sielunsa
vuoksi. Kun isä muutti 1832 Bostonista Cincinnatiin, Ohioon, oli
Harriet jo yksilöllisesti tietoinen, kehittynyt nainen. Cincinnatissa
hän asui 18 vuotta isänsä kodin hoitajana, opettajana, v:sta 1836
isänsä apulaisen Calvin E. Stowen puolisona, väliin sairauden ja
huolien ahdistamana, kuuden lapsen äitinä. Kirjailijattaren uran hän
aloitti 1343 julkaisemalla kertomuskokoelman, joka ei saavuttanut
menestystä. 1850 hän muutti Brunswickiin, Maineen, jonne, Bowdoinin
yliopistoon, hänen miehensä oli nimitetty professoriksi. Muuttopuuhien
aikana syntyi hänen seitsemäs lapsensa, jota hoitaessaan, keskellä
kaikkia niitä tehtäviä ja huolia, joita varattoman suuren perheen
äidillä on runsaasti, hän veljensä, tunnetun saarnaajan ja orjuuden
vastustajan Henry Ward Beecherin kehoituksesta ryhtyi kirjoittamaan
teosta orjuutta vastaan niiden kokemusten perusteella, joita oli saanut
Ohiossa asuessaan. Näin valmistui 1851-52 Tuomo sedän tupa, ilmestyen
ensin aikakauslehdessä The National Era, jota orjuutta vastustavat
piirit julkaisivat Washingtonissa, ja sitten vasta kirjana.
Aloittaessaan julkaisemisen ei kirjailijattarella ollut valmiina
jatkoa, vaan hän kirjoitti sitä numero numerolta sikäli kuin ura
mielessä selveni. Tunnettua myös on, ettei kirjailijatar ollut ennen
tätä veljensä aiheuttamaa heräämistä erikoisemmin harrastunut orjien
vapauttamisasiaan, vaan että tämä tapahtui varsinaisimmin työn
kestäessä. Mitään taiteellista suunnitelmaa ei liioin ollut, vaan hän
kirjoitti niinkuin muisti ja silmissään näki tosiasioiden olevan. Tämä
koitui tässä kipeässä asiassa juuri kirjan suurimmaksi ansioksi: se
nosti mätähaavan koko maailman näkyviin ja aiheutti orjien
vapauttamissodan. Teos lienee Raamatun jälkeen maailman laajimmalle
levinneitä. Päästyään rahahuolista Beecher-Stowe ryhtyi jatkamaan
kirjailijana, julkaisten useita romaaneja; huolimatta suuremmasta
taiteellisuudestaan ne kuitenkin ovat unohtuneet. Tunnettu on hänen
harkitsematon osuutensa Byronin syyllisyyttä koskevan kiistan
heräämiseen (kirjoitus v:lta 1869), jolla ruohottuneet haudat revittiin
uudelleen auki vain maailman häväistysjanon tyydyttämiseksi. – Harriet
Beeeher-Stowe kuoli 1896.

TUOMO SEDÄN TUPA.

Orjamyymälä.

Orjamyymälä! Ehkäpä monellakin lukijalla on hirvittäviä käsityksiä
sellaisesta paikasta. He kuvittelevat jotakin iljettävää, pimeää pesää,
johon ei valo pääse pilkistämään. Lapsekas ystäväni! Nykyaikaiset
ihmiset ovat keksineet keinon tehdä syntiä taitavasti ja kauniisti,
jotta ei loukattaisi kunnioittavan yleisön silmiä eikä aistia.
Ihmistavara on hyvässä hinnassa markkinoilla, ja on siis hyvin
ruokittu, hyvin hoidettu, siivottu ja tarkastettu, että se kauppaan
tullessa olisi lihavuuttaan päilyvä, voimakas ja välkähtelevä.
Orjamyymälä New-Orleansissa on ulkonaiselta siisteydeltä hyvin muiden
talojen vertainen, ja joka päivä näkee siellä jonkinlaisen katoksen
alla pitkin sivuseinää riviin asetettuina miehiä ja naisia, ikäänkuin
eräänlaiseksi näytteeksi siitä, mitä tavaraa talossa on myytävänä.

Sitten teitä pyydetään kohteliaasti astumaan sisään ja tarkastamaan, ja
tapaatte joukoittain miehiä, vaimoja, veljiä, sisaria, isiä, äitejä ja
pieniä lapsia, jotka "myydään joko yksitellen tahi joukoissa, ostajan
mielen mukaisesti", ja tuo kuolematon sielu, joka kerran ostettiin
Jumalan pojan verellä ja tuskalla maan vavistessa, kallioiden
haljetessa ja hautain auetessa, tuo sielu voi tulla myydyksi, vuokralle
annetuksi ja pantatuksi, vaihdetuksi mausteisiin tahi muuhun
kauppatavaraan, miten kaupat ja ostajan mieli kulloinkin vaativat.

Pari kolme päivää Marian ja Ofelian välisen keskustelun perästä Tuomo
ja Aadolf sekä noin puoli tusinaa St. Claren maatilan orjia jätettiin
herra Skeggsin, —-kadun varrella olevan orjamyymälän hoitajan
huostaan odottamaan seuraavana päivänä pidettävää huutokauppaa.

Tuomolla oli mukanansa melkoisen suuri arkku vaatteita, samoin kuin
useimmilla muillakin. Heidät pantiin yöksi pitkään huoneeseen, jossa
oli paljon muita ihmisiä, kaiken ikäisiä, kokoisia ja värisiä, jotka
silloin tällöin rehahtivat ajattelemattomasti nauramaan.

"Kas niin, kas niin, se on oikein! Niin vain pojat, aivan niin", sanoi
herra Skeggs, myymälän hoitaja. "Minun väkeni on niin iloista. Vai
kuinka, Sambo?" hän lisäsi osoittaen sanansa lihavalle neekerille, joka
karkeilla kujeillaan sai aikaan ne naurunpuuskaukset, mitkä Tuomo oli
kuullut..

On ymmärrettävää, ettei Tuomolla ollut nyt halua yhtyä näihin
ilveilyihin. Sen vuoksi hän sijoitti arkkunsa niin kauas kuin
mahdollista tuosta rähisevästä joukosta, istui sen kannelle ja nojasi
kasvonsa seinään.

Ihmiskauppain tekijät koettavat kaikin tavoin ponnistella saadaksensa
pidetyksi tavaransa iloisella tuulella, jotta he siten pääsisivät
ajattelemasta tointansa sekä orjat vähemmin tuntisivat tilaansa. Koko
se kohtelu, jonka alaisena orja on siitä saakka, kun hänet myydään
markkinoilla pohjoisessa, siihen asti. kun hän tulee etelään, on omiaan
tekemään hänet niin karaistuksi, ajattelemattomaksi ja töykeäksi kuin
mahdollista. Orjanostaja kokoaa laumansa Virginiassa tahi Kentuckyssä,
kuljettaa sen johonkin soveliaaseen, terveelliseen paikkaan – useinkin
johonkin kylpylaitokseen –, missä heitä lihotetaan. Täällä heitä
syötetään päiväkaudet, ja kun muutamat mielivät suremaan, niin heille
soitetaan alituiseen, ja joka päivä heillä on tanssit... Ken sitten ei
halua pysyä iloisena, kenen sydämessä vaimo, lapsi, koti ovat niin
valtavina, ettei hän voi ilveillä, hänet leimataan uppiniskaiseksi ja
vaaralliseksi, ja hän joutuu kaiken sen ilkeyden uhriksi, jota
pahansisuinen, kokonaan vastuuton ja karaistu mies voi osoittaa.
Alituisesti vaaditaan orjilta reippautta, vilkkautta ja iloista näköä,
varsinkin ostajien heitä tarkastaessa, ja siihen kehoittaa heitä myös
toivo, että siten saisivat hyvän isännän, sekä pelko, että joutuvat
omistajansa rääkättäväksi, jollei hän saa heitä myydyksi. – – –

Lukija halunnee luoda silmäyksen myös naisten puolelle. Eri asennoissa
makaa täällä lattialla suuri joukko kaiken värisiä ihmisiä, pikimustan
ebenpuun värisistä alkaen valkoihoisiin asti, ja kaiken ikäisiä,
lapsista vanhuksiin saakka, nyt jo sikeässä unessa. Tuossa on kaunis,
vaaleaverinen tyttö, noin kymmenvuotias, jonka äiti myytiin eilen ja
joka tänä iltana, kun ei kukaan huomannut häntä, itki itsensä uneen.
Tuossa on ikäkulu neekerivaimo, jonka ohkaiset käsivarret ja karkeat
sormet todistavat hänen aikoinansa raataneen kovasti; nyt hänet myydään
hylkytavarana siihen hintaan, minkä joku sattuu hänestä tarjoamaan. Ja
vielä neljä-, viisikymmentä muuta makaa sikinsokin lattialla pää
käärittynä huiveihin tahi muihin vaatteisiin. Mutta nurkassa erillään
muista istuu kaksi naista, jotka enemmän kuin muut vetävät huomiota
puoleensa. Toinen heistä on hyvin puettu mulattinainen, neljän ja
viidenkymmenen välillä, jolla on lempeä katse ja hieno, miellyttävä
ilme. Hänellä on päässään korkea, ensi luokan madras-vaatteesta tehty
turbaani, ja hänen pukunsa on sievästi laitettu ja hyvää ainetta,
osoittaen, että hänet on huolellinen käsi varustanut. Hänen rinnallaan
on, koettaen likistäytyä ihan hänen viereensä, noin viidentoista
vuotias tyttö – hänen tyttärensä. Hän on kvarteroni, sen näkee hänen
vaaleasta ihostansa, vaikka hänet yhtä selvästi havaitsee äitinsä
näköiseksi. Hänellä on samanlaiset lempeät, tummat silmät, silmäripset
vain pitemmät, ja hänen paksu tukkansa on kauniin ruskea. Hän on myös
erittäin sievästi puettu, eivätkä hänen valkeat, hienot kätensä näytä
olleen paljon raatamistöiden kanssa tekemisissä. Kumpikin myydään
huomenna yhdessä St. Claren palvelijain kanssa. Ja se herra, jonka
omaisuutta he ovat ja jolle rahat heistä on lähetettävä, on erään
kristillisen seurakunnan jäsen New-Yorkista. Hän ottaa vastaan rahat,
menee sitten nauttimaan Herransa ja seurakuntansa pyhää ehtoollista,
eikä ajattele sen enempää koko asiaa.

"Haluan, että huomiseksi kampaat hiuksesi taaksepäin sileiksi", sanoi
Sanna.

"Miksi niin, äiti? Enhän sitten ole läheskään niin kaunis?"

"Niin, mutta käyt siten paremmin kaupaksi."

"En ymmärrä, miksi niin?" sanoi tytär.

"Kunnioitettavat perheet ostaisivat mieluummin sinut, jos näytät
yksinkertaiselta ja sievältä, kuin jos huomaavat sinun haluavan
koreilla. Tunnen heidän ajatuksensa paremmin kuin sinä", vastasi Sanna.

"No sitten, äiti, teen, niinkuin tahdot."

"Niin, ja kuules, Emmi, jollemme näkisikään enää toisiamme huomisen
perästä, – jos minut satuttaisiin myymään jollekin maatilalle ja sinut
jonnekin muualle – niin muista aina, kuinka sinua on kasvatettu, ja
mitä kaikkea rouva opetti sinulle. Ota Raamattu ja virsikirja mukaasi,
ja jos olet uskollinen Herrallesi, niin hän on oleva sinulle
uskollinen."

Niin puhuu tuo ihmisparka suuressa surussansa, sillä hän tietää, että
huomenna voi vaikka kuinka halpamielinen ja raaka, vaikka kuinka
jumalaton ja kiittämätön mies, jos hänellä vain sattuu olemaan
tarpeeksi rahaa, päästä hänen tyttärensä omistajaksi, saada valtaansa
sekä ruumiin että sielun. Ja kuinka voi lapsi sitten pysyä uskollisena?
Hän ajattelee kaikkea tätä, kun hän istuu tuossa lapsi sylissään, ja
toivoo, ettei tämä olisi kaunis ja viehättävä. Hänestä tuntuu melkein
raskaalta ajatella, kuinka puhtaasti ja hurskaasti lasta oli
kasvatettu, kuinka yli keskinkertaisen ja tavallisen. Mutta hänellä ei
ole mitään muuta turvaa kuin rukous, ja monta sellaista rukousta
Jumalan puoleen on lähtenyt näistä samoista kauniista, hyvin
varustetuista, arvokkaista orjavankiloista – rukousta, joita Jumala ei
ole unohtanut, niinkuin vastainen päivä on vielä osoittava. Sillä
kirjoitettu on: "Joka pahentaa yhden näistä pienemmistä, parempi hänen
olisi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa, ja hänet
upotettaisiin meren syvyyteen."

Loisteliaassa kupukattoisessa holvissa kävelee marmorilattialla
edestakaisin kaikkiin kansallisuuksiin kuuluvia herroja. Keskellä
olevan avoimen paikan kullakin puolella oli pieniä lavoja eli
korokkeita huutajia ja huutokaupan pitäjiä varten. Kahdella tällaisella
lavalla, vastakkaisilla puolilla aukeamaa, oli nyt komeita, puheliaita
herroja, jotka puhuen sekaisin ranskaa ja englantia koettivat saada
korotetuiksi asiantuntijain heidän tavaroistansa tarjoamia hintoja.
Kolmas lava toisella puolella oli vielä tyhjänä, mutta sen ympärillä
oli jo joukko odottamassa myynnin alkamista. Ja tässä joukossa tunnemme
St. Claren palvelijat – Tuomon, Aadolfin ja muut, ja samassa joukossa
myöskin Sanna ja Emmi odottavat vuoroansa pelokkaina ja alakuloisina.
Kaikenlaisia katselijoita kiertelee edestakaisin tuon joukon ympärillä
ostoaikeissa tahi ilman sellaisia, miten kukin, tunnustellen,
tarkastellen ja huomautellen sekä ulkonäöstä että muusta yhtä vapaasti
kuin tallirengit tekevät muistutuksiansa hevosista.

Tuomo oli huolellisesti tarkastellut hänen ympärillään tunkeilevien
ihmisten kasvoja, voisiko hän ehkä tavata yhtään, jota olisi halunnut
herraksensa. Ja jos te, hyvä herra, olette koskaan ollut siinä
asemassa, että teidän on ollut valittava parista sadasta hengestä, ketä
te haluaisitte kutsua täysivaltaiseksi herraksenne ja omistajaksenne,
niin ehkäpä tulisitte samaan huomioon kuin Tuomokin, että niitä on
sangen harvoja, joille mielellään haluaisi antaa tuon vallan. Tuomo
näki yllin kyllin miehiä, suuria, jykeviä ja häikäilemättömiä miehiä,
pieniä, kuivakiskoisia ja kimakkaäänisiä miehiä, pitkiä, honteloita ja
karkean näköisiä, ja kaikenlaisia halpamielisiä ja raakoja miehiä,
jotka kokoavat lähimmäisiänsä aivan kuin lastuja, viskaten heitä
milloin tuleen, milloin roskasäiliöön, kuinka kulloinkin sopii. Ketään
St. Claren näköistä hän ei nähnyt.

Vähää ennen kuin myynti alkoi, eräs lyhyt, harteva, jäntevä mies, jolla
oli kirjava, edestä melkoisesti auki oleva paita ja kuluneet ja
likaiset housut, raivasi kyynärpäillään tietä väkijoukon läpi, niinkuin
ainakin mies, jolla on kiireellisiä asioita. Tultuaan orjain luo mies
rupesi järjestänsä tarkastelemaan heitä. Kohta ensi silmäyksellä, kun
Tuomo näki tulijan, hän tunsi mielessänsä vastustamatonta ja
kiivasta inhoa, joka kasvoi sen mukaan kuin mies läheni. Hän oli
silminnähtävästi jättiläinen voimiltaan, vaikka olikin lyhyt
varreltaan. Pyöreä, pallomainen pää, suuret, vaaleanharmaat silmät,
tuuheat, punervat silmäripset, pysty, karkea, päivän paahtama tukka,
kaikki nämä seikat ilmaisivat pahaa. Leveä, ruma suu oli niin täynnä
tupakkaa, ettei pysynyt kiinni, ja tämän tästä hän ruiskautti
voimakkaasti sylkeä ympärilleen. Kädet olivat tavattoman isot,
karvaiset, ahavoituneet, pisamaiset ja sangen likaiset, sormissa pitkät
kynnet, nekin hyvin rumassa kunnossa. Tämä mies ryhtyi nyt varsin
vapaasti tarkastelemaan myytäviä henkilöitä. Hän tarttui Tuomon
leukaan, avasi hänen suunsa, katsoi hampaat, käski tämän vetää hihansa
ylös, että hän saisi nähdä lihakset, käänteli häntä ympäri, pani
hyppäämään ja juoksemaan, jotta saisi nähdä hänen sääriensä voiman.

"Missä olet kasvatettu?" hän kysäisi sitten lyhyesti, kun oli
lopettanut tarkastuksensa.

"Kentuckyssä, herra", vastasi Tuomo, silmäten ympärilleen, ikäänkuin
olisi odottanut vastausta.

"Mitä olet tehnyt?"

"Olen hoitanut herrani maatilaa", vastasi Tuomo.

"Todelta kuuluu", vastasi toinen lyhyeen, jatkaen matkaansa. Hän viipyi
hetkisen Aadolfin edessä, sylkäisi siinä suullisen tupakkamehuansa
hänen kiilloitetuille saappaillensa ja halveksivasti murahtaen jatkoi
taasen matkaansa. Sitten hän seisahtui Sannan ja Emmin kohdalle. Siinä
hän ojensi järeän, likaisen kätensä, ja veti tytön luoksensa. Hän
tunnusteli niskaa, rintoja, koetti käsivarsia, katsoi suuhun, ja
töytäisi sitten hänet äitinsä viereen; tämä oli sillä välin tuskan ilme
kasvoillaan seurannut inhoittavan vieraan jokaista liikettä.

Tyttö säikähti ja rupesi itkemään.

"Pidä suusi kiinni, letukka", sanoi kaupanvälittäjä. "Täällä ei saa
itkeä tillittää, – myynti alkaa nyt."

Ja todella myynti alkoikin.

Aadolf lyötiin hyvästä hinnasta sille nuorelle miehelle, joka oli
edeltäpäin ilmaissut aikeensa ostaa hänet, ja muut St. Claren
palvelijat joutuivat eri paikkoihin.

"No, lavalle nyt sinä, poika, kuulehan", sanoi huutokaupanpitäjä
Tuomolle.

Tuomo nousi ylös silmäten muutamia kertoja levottomasti ympärillensä.
Kaikki tuntui hänestä sekaantuvan epäselväksi yhteiseksi hälinäksi,
välittäjän kova ääni, kun hän englannin ja ranskan kielellä ilmoitti
tavaran hyviä ominaisuuksia, vilkkaat huudot, milloin englannin milloin
ranskan kielellä, ja melkein samassa tuli ratkaiseva vasaranlyönti ja
huutokaupanpitäjän selvällä äänellä lausuma 'dollaria', kun hän
ilmoitti hinnan, ja niin oli Tuomosta päästy. Hän oli saanut herran.

Hänet töytäistiin pois lavalta, äskeinen lyhyt, pyöreäpäinen mies
tarttui kovasti häntä olkapäähän, tuuppasi hänet hiukan syrjään ja
sanoi karkeasti: "Pysy nyt siinä!"

Tuomo tuskin käsitti, mitä hänen ympärillään tapahtui. Mutta
huutokauppa jatkui yhä – siinä puhuttiin kaikenlaista, tehtiin
tarjouksia sekä englanniksi että ranskaksi. Vasara putoaa jälleen ja –
Sanna on nyt myyty. Hän astuu alas lavalta, astuu eteenpäin, katsoo
kaihoisasti taaksensa, missä hänen tyttärensä ojentaa käsiänsä häntä
kohden. Tuskaisesti hän silmää mieheen, joka on nyt ostanut hänet ja
joka on kunnioitettavan näköinen, keski-ikäinen, hyväntahtoinen ilme
kasvoillaan.

"Voi, herra, ostakaa minun tyttärenikin!"

"Mieleni tekee kyllä tehdä se, mutta pelkään, etten voi", vastasi herra
ilmeisen osanottavaisesti katsellen, kun tyttö nousi lavalle ja katsoi
ympärilleen säikähtyneenä ja ujona.

Veri syöksähti Emmin äsken kalpeille poskille, hänen silmiinsä nousi
kuumeentapainen tuli, ja äiti näki suruksensa, että hänen tyttärensä
nyt oli kauniimpi kuin koskaan ennen. Huutokaupanpitäjä havaitsee
edullisen asemansa ja laskettelee hyvillä mielin ranskaa ja englantia
sekaisin ja tarjoukset nousevat nopeasti.

"Minä koetan, minkä suinkin voin", sanoi hyväntahtoisen näköinen herra
tunkeutuen esiin ja liittyen tarjoojiin. Muutamassa silmänräpäyksessä
he ovat menneet yli hänen varainsa. Hän vaikenee, huutokaupanpitäjä
lämpenee, mutta tarjoojat harvenevat. Kilpailu jatkuu nyt erään vanhan
ylimyksen ja tuon äskeisen pyöreäpäisen tuttavamme välillä. Ylimys
tarjoaa jonkin kerran, silmäten ylenkatseellisesti kilpailijaansa.
Mutta pyöreäpäinen on voimakkaampi, sekä itsepäisempi että kukkaroltaan
paremmin varustettu, eikä riitaa kestä kuin vähän aikaa. Vasara putoaa,
hän on saanut tytön sekä ruumiin että sielun, jollei Jumala tule
onnettoman turvaksi.

Emmin isäntä on herra Legree, jolla on pumpuliviljelys Red Riverin
(Punaisen virran) varrella. Hänet työnnetään samaan paikkaan, missä
ovat Tuomo ja kaksi muuta miestä, ja hän itkee mennessään.

Tuo hyväntahtoinen herra on suruissaan. Mutta sellaista tapahtuu
joka päivä. Aina näkee tytärten ja äitien itkevän tällaisissa
myyntipaikoissa, aina. Ei sitä voi auttaa jne. Ja hän kävelee oman
saaliinsa kanssa pois toiselle taholle.

Parin päivän perästä kristityn kauppahuoneen B. & C:on asianajaja
lähettää rahat perille. Vekselin selkään, jonka he täten saivat, sopisi
kirjoittaa seuraavat sen suuren tilintekijän sanat, jonka edessä
heidänkin on kerran selko tehtävä asioistaan: "Sillä se, joka kostaa
verenvikoja, muistaa heitä, eikä unohda köyhäin parkumista."

                                       Suomentanut Niilo Liakka.

WILLIAM CULLEN BRYANT.

Yhdysvaltain runouden patriarkka William Cullen Bryant syntyi 1794
Cummingtonissa, Mass., lääkärin poikana, hyvästä, kunnioitetusta
uusenglantilaisesta Mayflower-suvusta. Opetettuna ihailemaan 1700-luvun
klassillista, etenkin Popen runoutta, hän jo 13-vuotiaana sepitteli
säkeitä viimemainitun tyyliin. Opintonsa hän suoritti suurimmaksi
osaksi kotona. Hänen ensimmäinen huomiota herättänyt runonsa on
silosäkein sepitetty, 1817 North American Review'ssa julkaistu
Hautausuhri (Thanatopsis), joka liittyy eurooppalaiseen
kuolonrunouteen ja arvokkaasti aloittaa Yhdysvaltain taiderunouden.
Valmistuttuaan lakimieheksi hän asettui ensin Great Barringtoniin ja
1825 New Yorkiin, ryhtyen tällöin New York Review'n toimittajaksi ja
vuoden kuluttua Evening Postin apu- ja v:sta 1829 päätoimittajaksi.
Bryant vaikutti paljon Yhdysvaltain sanomalehdistön sivistykselliseen
kohoamiseen. Hän oli orjuuden vastustaja. Runoilijatyötänsä hän jatkoi
julkaisemalla yksityisiä runoja, jotka pian painuivat kaikkien mieleen.
1832 ne ilmestyivät ensi kertaa kokoelmana, jonka Washington Irving
toimitti julkaistuksi myös Englannissa, missä se saavutti hyvän
menestyksen. Keski-iällä Bryant vaikeni, antautuen kokonaan
sanomalehdelleen ja politiikalle, mutta vanhuksena hänelle koitti
runouden intiaanikesä, yhtä kaunis ja lämmin kuin nuoruudessa. Hänen
runottarensa on hellä ja siro, useimmiten surunvoittoisesti
miettiväinen, yksinäisyyttä, metsän hiljaisuutta, luontoa ja vapautta
rakastava. Tunnetuimpia hänen runoistaan ovat esim. Vesilinnulle
(Lines to a Water-fowl), Puronen (The Rivulet), Länsituuli (The
West Wind), Kukkien kuolema (The Death of the Flowers), jossa tuntuu
James Thomsonin Vuodenaikojen (The Seasons, 1726-30) vaikutusta, ym.
Täydellä syyllä voi Bryantia pitää Yhdysvaltain ensimmäisenä
taiderunoilijana. Hän kuoli 1878.

KUKKIEN KUOLEMA.

    Taas saapui aika ankea, tuo vuoden kolkoin kuu,
    tuul' ulvoo, lehdon verhot vie, ja niityt kellastuu.
    Ja maassa mullaks muuttuvat taas lehdet kuollehet,
    ne kahisevat, tanssivat, pois säikkyy jänöset;
    läks peukaloinen, kerttu pois, ja närhi viidakon,
    vain päivät pitkät äänessä puunlatvain varis on.

    Miss' on nyt kukat kaunihit, jotk' äsken maasta nous,
    helossa hymys siskoineen ja tuulen tuoksuss' sous?
    Voi, hautaan vaipui hempeä tuo kansa kukkien,
    pois vuotehilleen vienoille, sen näimme kaihoten.
    Ja sade kylmä marraskuun se valuu, valuu vaan,
    ei kaunoja voi nostattaa povelta mustan maan.

                 (Säkeitä samannimisestä pitemmästä runosta.)

JOHN GREENLEAF WHITTIER.

"Kveekarirunoilija" John Greenleaf Whittier (1807-92) oli köyhän
maanviljelijän poika Haverhillistä, Mass., työskennellen samoin kuin
Robert Burns kotinsa viljelystöissä, mutta osaten ohella hankkia
itselleen edes jonkinmoisen tietopuolisen kasvatuksen. Jo varhain hän
innostui Burnsin runouden ja elämäkerran johdosta yrittämään säkeiden
sepittelyä, lähettäen niitä aikakaus- ja sanomalehtiin. Vähitellen hän
joutui kokonaan sanomalehdistön ja politiikan palvelukseen, ottaen
intohimoisesti osaa taisteluun orjuutta vastaan, mm. ikuistamalla sen
melkein jokaisen huomattavamman vaiheen ja tapahtuman runolla. 1840 hän
asettui syntymäpaikkansa lähellä olevaan Amesburyn kylään, jossa asui
kuolemaansa saakka, omistautuen aatteilleen ja runoudelleen. Hänen
lyriikkansa, jossa on paljon kuvailevaa ja opettavaa ainesta, liikkuu
suurelta osalta orjuuskysymyksen piirissä (Orjalaivat – The
Slave-Ships; Ichabod), on uskonnollista (Virteni – My Psalm;
Iankaikkinen hyvyys – The Eternal Goodness; Mestarimme – Our
Master), ja luonnonhenkistäkin (Unelma kesästä – A Dream of Summer).
Kuuluisiksi ovat tulleet paimenrunolliset Maud Mutter (1854),
Avojalka poika (The Barefoot Boy), ja Mehiläiset (Telling the Bees,
1860). Koti-idylli Lumen vankina (Snow-Bound, 1866) on hänen paras
teoksensa, jossa hän elävästi ja hienosti kuvaa lapsuuskotiansa
ja Amerikan talvea. Suuren menestyksen saavuttivat hänen
ballaadikokoelmansa Teltta rantamalla (The Tent on the Beach, 1867)
ja Uuden Englannin ballaadeja (1870). Amerikkalaiset pitävät
Whittieria varhaisrunoilijoistaan "kansallisimpana".

VIRTENI.

    Kiis vuodet, mutta sure en:
    taas hymyy huhtikuu
    iloa läpi kyynelten,
    ja sydän nuorentuu.

    Läntinen laulaa, puro soi
    taas riemuäänellään;
    avata auringolle voi
    nyt sielu sisintään.

    En enää toivoin, peljäten
    ma katso eteen, taa:
    mä kiitollisna käytän sen,
    min hetki lahjaks saa.

    Kyynelin kylvin peltoain,
    sain lustesadon vain;
    mannansa Luoja lahjoittain
    mua tuki huolissain.

    Pois heitän matkasauvan mä,
    pois airot raskaat jää;
    enkeli, jota etsit sä,
    ovellas tervehtää.

    Ei kevättuuli tuoreeks' luo
    mun kypsää kylvöäin;
    ei pysy kevään kukka tuo
    kauniina syksysäin;

    mut silti kaino kaunokki
    taivohon tähyilee,
    ja rannan kukka kuvalleen
    kainosti iloitsee.

    On metsän puku purppura,
    ja tuuli vieno soi,
    on taivas kullankuulakka,
    rauhassa unelmoi.

    Mut silti isken sanoin, töin
    pahuuden joukkohon,
    mä syksyn kukin seppelöin
    tapparan taistohon.

    Mut lyöjän käsi oppikoon:
    myös rauhaa rakenna!
    onnella toisten hankkikoon
    hän parhaan palkkansa.

    On Luojan tahto viisaampi,
    jos antoi, otti hän:
    paremmin tietää tarpeeni
    kuin rukous pyytäjän.

    Vaikk' erhetyin, niin siunaus
    mun seuras kulkuain;
    kun lankesin, niin kuritus
    mun tielle nosti vain.

    Ja Kaitselmuksen rakkauden
    tajusin selvemmin,
    silitin erheet sydämen
    ikuisuustunnelmin.

    On kuolo kolkko rotkotie,
    sen päässä kirkkaus;
    sen kautta kaikkein matka vie,
    Jumalan johdatus.

    Koetusajat, murheet vain
    nyt muiston ruskon saa;
    kuin vaarat menneet kulkijain
    ne kaukaa kajastaa.

    Ja sekasoinnut elon vuon
    ne virreks ehjenee,
    tuhannet erheet taiston tuon
    soinnuiksi somenee.

    Ja illan varjot lankeaa,
    tuul' leikkii läntinen;
    sydämen ukset aukeaa
    ja auvo täyttää sen.

JAMES RUSSELL LOWELL.

Säkenöivä älyniekka, viehättävä humoristi, terävä kriitikko ja
taiteellinen esseisti, oppinut kirjallisuuden tuntija, intohimoinen
isänmaanystävä – aina ja kaikessa runoilija – sellainen oli James
Russell Lowell, Yhdysvaltain kirjallisuuden kultaisen aikakauden
lahjakas all round kyky. Hän syntyi Cambridgessä, Mass.,
lempeydestään ja sielunsa sivistyksestä tunnetun unitaarisen papin
poikana, sai kasvatuksensa Harvardissa ja valmistui lakimieheksi, mutta
antautuikin runottarien palvelukseen. Varhain alkanut runollinen
vuolaus kuvastuu nuoruuskokoelmista vuosilta 1811 ja 1843. Kolmas
runokokoelma ilmestyi 1848, samana vuonna kuin kirjailijasatiiri
Satu kriitikoille (A Fable for Critics), poliittinen satiiri
Biglow-paperit (The Biglow Papers), jossa hän ruoskii Yhdysvaltain
Meksikon-politiikkaa, ja runoelma Sir Launfalin näky (The Vision of
Sir Launfal), joka sisältää mm. kauniin talvi- ja kesäkuvan, saman
luonnonkauneusmaailman, johon hän myöhemmin palasi runoelmassaan
Raitojen varjossa (Under the Willows, 1869). Hänen luonnonilonsa oli
yhtä suurta kuin Keatsin, jonka runouden siimeksessä Lowell usein
viipyi. Biglow-paperien erikoinen tunnus oli niiden jenkkimurre, joka
nyt ensi kerran ilmestyi Amerikan kirjallisuuteen. 1855 Lowell
nimitettiin Longfellow'n jälkeen kirjallisuuden professoriksi
Harvardiin; hänen luentonsa Englannin runoudesta tulivat kuuluisiksi ja
ovat parhailta osiltaan säilyneet sarjassa Kirjojeni joukossa
(Among my Books, 1870 ja 1876). Huomattava tapaus Yhdysvaltain
sivistyselämässä oli aikakauslehden The Atlantic Monthly perustaminen
1857, jonka päätoimittajaksi Lowell tuli, kooten ympärilleen
vapaamielisen sivistyneistön parhaimmiston. Hänen tämänjälkeisestä
kirjallisesta tuotannostaan mainittakoon mm. kaksi uutta sarjaa
Biglow-papereita, joissa nyt orjuuden vastustaminen on tärkeimpänä
aiheena, ja useita kansallisten merkkitapausten johdosta syntyneitä
oodeja, esim. Harvardin Muisto-oodi (Commemoration Ode, 1865). 1877
Lowell nimitettiin lähettilääksi Espanjaan; 1880-85 hän oli
lähettiläänä Englannissa. Kriitikkona ja runoilijana hänellä on
Yhdysvaltain kirjallisuuden aloittajamiesten joukossa varma ja
huomattava sijansa.

KESÄKUU.

    Valio valtijatar metsäin, kaunokenttäin,
    Ja kulkijatar, lehvistöjen kukka,
    Uus-Englannin oot helmi, kesäkuu!
    Sä yllätät, vaikk' kuinka varrotaan,
    ja hämmästytät, kauan vaanit sa,
    oot hiipivinäs pois, taas veikeästi
    käyt luo ja lauhan pilven piilosta
    sa kukkatulvaan kylvät kaiken maan.
    Oli viikko sitten varpunenkin lintu
    ja tintti, joka aidan harmajan
    seipäältä toiselle lens' tiukuttain,
    ol' ihan lauluniekan mainehessa!
    Vaan nyt, oi ihme! Päivyt säihkyy, hurmaa,
    ja lännen leyhkän sulohuilu soittaa
    utuista pilvilaumaa paimentain.
    Veet, metsät, ilmat kilvan iloitsee.
    On kiuru tullut; ajan armahan
    väreilee sielu sävelvuosta sen,
    kun hurmautuin se laulaa: "Eläköön
    tää kallis kukkain kuu; oi kesäkuu!"

                (Kokoelmasta Raitojen varjossa.)

HENRY WADSWORTH LONGFELLOW.

Kuuluisin Yhdysvaltain kirjallisuuden kultaisen ajan runoilijoista sekä
koti- että ulkomailla on Henry Wadsworth Longfellow (1807-82), lempeä
ja puhdas rauhanhenki, joka valloittaa laakerinsa ei kapinalla, vaan
yleisimpien, yhteisimpien surumielisten tunteidemme hellällä,
unelmoivalla soittelulla. Hän oli lakimiehen poika, kotoisin Portlandin
pienestä kaupungista, Mainesta, jossa hänen lapsuudessaan tanssi oli
rangaistuksen uhalla kielletty. 1821 hän tuli Bowdoinin yliopistoon,
jonka uusien kielten professoriksi hänet nimitettiin heti, kun oli
suorittanut tutkintonsa. Valmistautuakseen tähän tehtävään Longfellow
matkusti kolmeksi vuodeksi Ranskaan, Espanjaan ja Italiaan, palaten
kotiin 1829. Tämän matkan tuloksena oli sarja käännöksiä ja matkakirja
Toivioretki meren taakse (Outre Mer: a Pilgrimage beyond the Sea,
1833). Nuoruudenrunoissaan hänellä oli ollut esikuvana Bryant; näissä
matkamuistelmissa hän on Irvingin lumoissa; vuosina 1826-37 hän ei
julkaissut ainoatakaan alkuperäistä runoa, ollen kokonaan vaipuneena
Euroopan kirjallisuuden opiskeluun. Kun hänet 1835 kutsuttiin uusien
kielten professoriksi Harvardin yliopistoon, hän matkusti toisen kerran
Eurooppaan, päätyen siellä syvään murheeseen ja sielunjärkytykseen sen
johdosta, että hänen vaimonsa kuoli (Amsterdamissa) marraskuussa 1835.
Suru avasi hänen runonsa lähteen. Tulkittuaan ensin matkavaikutelmansa
Hyperion-kuvauksessa (1839), jossa tuntuu Saksan romantiikan,
nimenomaan Richterin vaikutusta, ja joka lemmen ja kuolonsurunsa vuoksi
liikutti sydämiä, hän julkaisi samana vuonna ensimmäisen todella
merkittävän teoksensa, pienen runokokoelman Yön ääniä (Voices of the
Night). Se sisältää mm, hänen kuuluisat runonsa Hymni yölle (Hymn to
the Night), Elämän virsi (A Psalm of Life) ja Excelsior, ja oli
vakavalla, opettavaisella, hellän surumielisellä säveleellään aivan
erikoisesti omiaan tulkitsemaan Uuden Englannin yleisintä,
kyynelherahtavaa liikutusta. Longfellow'n asema maansa suosituimpana
runoilijana oli tällä saavutuksella taattu. Sitä varmisti seuraava
teos: Ballaadeja ja muita runoja (Ballads and other Poems, 1841),
joka sisälsi mm. tunnetut runot Hesperuksen hylky (The Wreck of H.)
ja Kyläseppä (The Village Blacksmith). 1842 hän julkaisi Runoja
orjuudesta (Poems on Slavery), jotka oli kirjoittanut paluumatkalla
Euroopasta, saatuaan tässä asiassa herätyksen Charles Dickensiltä.
Bryggen kellotapuli ja muita runoja (The Belfry of Bruges and other
Poems, 1846) osoittaa heikentymätöntä runoilijan voimaa, joka kohoaa
korkeimmalleen kuusimittasäkein sommitellussa kertovassa runoelmassa
Evangeline (1847), kylä- ja lemmen-idyllissä, jonka kotoinen ja
koruton, Hermannista ja Dorotheasta sekä Wakefieldin pienestä
pappilasta muistuttava kauneus ja traagillisuus valloitti mitä
laajimmat piirit aina Englantia ja Eurooppaa myöten. Sivuuttaen
epäonnistuneen romaanin Kavanagh (1849) mainitsemme edelleen
runokokoelman Rannikolta ja kotilieden äärestä (The Seaside and the
Fireside, 1850, joukossa huomattava Laivanrakentaminen – The
Building of the Ship), ja draamallisen runoelman Kultainen legenda
(The Golden Legend, 1851), ensimmäisen osan trilogiasta, jonka jatkoksi
tulivat Uuden Englannin murhenäytelmiä (The New England Tragedies,
1868) ja Jumalainen murhenäytelmä (The Divine Tragedy, 1871). 1854
Longfellow luopui professorin virasta, omistautuen kokonaan
kirjallisuudelle. Seuraavana vuonna ilmestyi Laulu Hiawathasta (The
Song of Hiawatha), Kalevalan runomitalla ja vaikutuksen alaisena
sepitetty legendamainen, kertova indiaani-idylli, ja 1858 Miles
Standishin kosinta (The Courtship of M. S.), kirkasvärinen
kuusimittarunoelma toivioretkeläisten, Mayflowerin tuomien
uudisasukkaiden ajoilta. Tämä luettelo sisältää tärkeimmän, mihin
Longfellow'n runoilijanimi perustuu. 1861 häntä kohtasi järkyttävä
onnettomuus, hänen vaimonsa kun joutui valkeanvaaran uhriksi;
muutamassa päivässä nuorekkaana säilynyt runoilija muuttui
valkotukkaiseksi vanhukseksi. Hänen tuotantonsa, joka jatkui runsaana
tämänkin jälkeen ja jossa on huomattavana osana käännöstyö (mm. Divina
Commedia), osoittaa herkkyyttä vieraille vaikutuksille, muodon käytön
suurta helppoutta ja kykyä vedota kaikilla lähinnä oleviin
inhimillisiin tunteisiin. Kun hän yhdisti tähän opettavaisen hengen,
joka usein löysi onnistuneen aforistisen muodon, ja kun hänen
aihepiirinsä aina pysyi mitä vaikeimman sopivaisuuden rajoissa, kaiken
kapinallisuuden ja epäilyksien ulkopuolella, voi ymmärtää, miksi
hänestä on tullut Amerikan puritaanisen maailman mielirunoilija. Silti
häneltä ei tule eikä voi kieltää suurta, kaunista runollista
herkkyyttä. Hän oli jalo, ihanteellinen, puhdas mies; kuoli kansansa
rakastamana 1882.

HIAWATHA-RUNOELMAN JOHDANTO.

    Jos tahdot tarujen näiden,
    kummallisten kertomusten
    arvaella alkujuurta,
    kysellä kotiperiä,
    jotka tuoksuvat tutusti
    suviniittyjen sulolta,
    metsäsaunojen savulta
    virtavetten vieremillä,
    – kuulla, mistä kummat kaiut,
    virret viehkeät, väkevät
    kuni ukkosen kumina
    valtavina vyöryävät,
    kohta kertoisin sinulle
    mistä tarkkasin tarinat:
    Pohjan väljiltä vesiltä,
    synkiltä sydänsaloilta,
    ojibwain, dacotain mailta,
    nummimailta mahtavilta,
    valtavista vuoristoista,
    laajoilta lakeuksilta,
    suurimmilta suonseliltä,
    kurjen, laklan laitumilta;
    Nawadahan taikasoiton
    soman nää on soinnuttamat.

    Jos sa kuulija kysyisit,
    tarkoin tahtoisit tajuta,
    mistä suuri soittoniekka,
    Nawadaha tenhokieli
    villit virtensä tapasi,
    kohta vastaten sanoisin:

    Metsälintujen pesistä,
    majavain salamajoista,
    puhvelin jalanjäliltä,
    kotkan korkeista pesistä.
    Siellä sankassa salossa,
    rimpisoilla aukeoilla
    sinikurjet, villihanhet,
    hyypät, huuhkajat huhusi,
    villit virtensä viritti,
    laulut laajat huutelivat.

    Jospa vieläkin kysyisit,
    tuota tarkoin tiedustaisit:
    Kenpä oli Nawadaha,
    mikä ihme miehiänsä?
    Noinpa virkkaisin visusti,
    tarinoisin tiettäväksi:
    Tawasenthan notkelmassa,
    rauhan laaksossa somassa,
    virran viehkeän ohella
    asuskeli Nawadaha.
    Siell' on seudussa somassa
    intiaaneilla kylänsä,
    pellot kiertäen kyleä,
    niityt vierellä vihannat,
    takalolla metsä taaja,
    salo soittava sivulla,
    kesin keinuin vihreänä,
    talvin huurteisna humisten.
    Vesiväylät verrattomat
    löytäisit ne laaksomailta
    kevättulvain hyökyessä,
    kesäleppäin liekkuessa,
    syksyusmain sauhutessa,
    talvin tummana vetenä.
    Tuolla laulaja eleli
    Tawasenthan notkelmassa,
    viidakossa vihreässä,
    salossa sanattomassa.

    Siellä hän virret vieritteli,
    Hiawathasta hyreksi,
    soman syntymän saneli,
    kertoi kaunihin elämän,
    kuin tuo paastosi, rukoili,
    kuinka kärsi, työskenteli
    kansanheimonsa hyväksi,
    onneksi, edistykseksi.

    Sä kuin luontoa rakastat:
    kukkanurmien heloa,
    varjoa vakavan metsän,
    suvituulien suloa,
    lehdon lehvän heiluntoa,
    lumituiskun tuiverrusta
    talvisilla tanterilla,
    kuohuja vihaisen virran
    kautta honkakankahien,
    jylhintä ukonjymyä
    kaukovuorten kaikuessa,
    niinpä kuullos kaskut hurjat,
    Hiawatha-laulelmata!

    Sinä ystävä ylevä
    muinaisien muisteloiden,
    kansan kaunisten runojen,
    vienosti värähtävien,
    kuni henkien hyminä,
    luonnotarten laulelema
    satusaarien salasta,
    kuullos ääntä intiaanin,
    Hiawatha-laulelmata!

    Inehmo ihannemieli,
    sydän, sielu saastumaton,
    joka luotat luojahasi,
    luojan luontoa rakastat,
    sielun voimille syville
    annat arvonsa ikuisen,
    joka luotat luojahasi,
    annat arvonsa ikuisen,
    myönnät villinkin veressä,
    poljetuimmankin povessa
    kaihoa katoomatonta
    puolehen pyhän, ylevän,
    joskin heikosti tajuten
    haparoitsevat hämyssä,
    kättä luojan koskettaen
    saavat tiellensä tukea,
    askelillensa apua,
    vahvistusta voimillensa,
    kuullos kertomus koruton.
    Hiawatha-laulelmamme.

    Matkustanet maisemia,
    pensastojen peittämiä,
    missä pihlajat pyhäiset
    punamarjoin peittelevät
    allensa kivisen aidan,
    kuljet kumpujen ylitse,
    poljet paatta sammaleista,
    kussa kirjoitus kulunut,
    kömpelösti kaavaeltu
    kertovi koruttomasti
    vaipuneesta vainajasta.
    Lause, vaikka vaillinainen,
    sydäntuskat tulkitsevi,
    toki toivolla puhuvi,
    tunnokkaasti tulkitsevi
    vaiheista elon eletyn,
    tositoiveista paremman;
    viivy hetkinen, lukeos
    tämä kömpelö tarina,
    Hiawatha-laulelmamme.

       Suomentanut A. E. Ollilainen.

HYMNI YÖLLE.

    Ma kuulin kuinka pylvästöissään yö
    vaelsi helmat kahisten.
    Näin kuinka taivaallinen sädevyö
    valaisi liepeet sen.

    Yön tenhon tunsin, kun se kietoi maan,
    sen hellään lumoukseen jäin;
    yön tunsin ylevän ja kuulakkaan
    kuin armaan lähelläin.

    Ja ilon, murheen soinnut kuulla sain,
    suloiset, kirkkaat sävelet;
    yön holveissa ne soivat tuudittain
    kuin runot muinaiset.

    Ja sielun pohjaan rauhaa vilpoisaa
    join lähtehistä sydänyön;
    siell' ikirauhan lähde kumpuaa
    syvistä hetteist' yön.

    Yö pyhä! sulta opin kärsimään
    mit' ennen kärsi ihminen!
    Viet sormes suulle murheen itsekkään –
    jo tyyntyy itku sen.

    Ja rauhaa! rauhaa! anon, huokaan näin.
    Mun ylitseni siipes lyö,
    sä kaivattuni, kallein ystäväin,
    oi kaikkein rakkain yö!

ENKELTEN JALANJÄLJET.

    Aurinko kun mailleen vaipuu,
    ääniin yön kun heräjää
    sielu, jossa syttyy kaipuu
    kuulla yötä lempeää;

    lampunliekin häilähtäissä
    varjojen nään seinälläin
    niinkuin haamuparven häissä
    karkeloivan käsikkäin.

    Silloin suojaan kammioni
    käyvät hahmot vainajain,
    uskollisna saapuu moni
    kallis vieras ovestain.

    Saapuu hän, niin uljas, nuori,
    joka ylväin unelmin
    kerran jaloon taistoon suori
    mutta sortui aikaisin.

    Hahmot hurskaat lähestyvät,
    kärsineet myös paljon kait!
    Kätensä niin valjut, hyvät
    ristivät he aivan vait.

    Kauneimmaksi tunnen heistä
    nuoruuteni morsion.
    Kirkkain taivaan enkeleistä
    mulle rakkain ollut on.

    Verkkaan liukuu, ääntä vailla
    airut taivaan mua päin,
    sormillansa kuulakkailla
    tarttuu hiljaa kädestäin.

    Istuin viereeni hän yhä
    katseen hellän minuun luo:
    tähdentuike tyyni, pyhä
    saman tenhon mieleen tuo.

    Huulet huokuin rakkautta,
    lausumatta sanaa ees
    hiljaa nuhtelee mua, mutta
    sitten siunaa henki sees.

    Yö vaikk' usein tuskan tuokin,
    rauhan saan taas, onneton,
    muistaissani kuinka nuokin
    eläneet ja kuolleet on!

ILTATÄHTI.

    Hiekkasärkän ylitse nään
    tähden ihanan nousseen juuri;
    iltaan valjuun ja hämärtyvään
    hohtaa sen lyhty himmeä, suuri.

    Kauas tumman ulapan taa
    tähti yksinäinen ja hellä
    juovan kultaisen linkoaa
    loistain tyynellä lempeydellä.

    Chrysaor nousee helmasta veen
    alkaen säihkyvän, ylvään lennon,
    jättäen armaan Callirhoen,
    iäti väriseväisen ja hennon.

    Kun sen säilästä säihkyvöin
    kimmel ylitse ulapan lähti,
    hurmaantuneena mietin öin:
    onko se Jumala, onko se tähti?

HESPERUKSEN HAAKSIRIKKO.

    Oli talvi, kun kuunari Hesperus
    yli purjehti aavan veen;
    ja pienen tyttönsä laivuri
    oli ottanut seurakseen.

    Sini ruiskukan häll' oli silmissään
    ja poski kuin aamunkoi,
    povi valkea niinkuin puhjenneet
    terät ruusujen olla voi.

    Ja laivuri piippu hampaissaan
    oli ruorissa yksinään,
    tähys kuinka sauhua tuulispäät
    vei länteen ja taas etelään.

    Tuli siihen harmennut merimies,
    merell' Espanjan risteillyt;
    "Paras etsiä suojaa poukaman;
    minä myrskyä pelkään nyt.

    Kehä kultainen lcuull' oli viime yön,
    tänä yönä ei paista kuu!"
    Savu ryöhys piipusta laivurin,
    ivanaurussa värehti suu.

    Yhä kylmemmin vihuri vinkui vain,
    yhä koveni koillinen;
    lumi sinkos viuhuen aallokkoon,
    vesi ryöppysi vaahdoten.

    Rajumyrsky nous, yli laivan löi –
    ja pystyyn syöksähtäin
    alus paikalleen kuni ratsu jäi
    taas rynnäten eteenpäin.

    "Tule tänne, tänne! mun tyttärein,
    älä pelkää, vapise noin!
    Meren myrskyt villeimmät mylvikööt,
    minä niistä selvitä voin."

    Hän kietoi vaippaansa tyttösen,
    meren viimassa värisevän;
    palan köyttä puomista leikaten
    tytön mastoon kiinnitti hän.

    "Isä! Kuulen kun kirkonkellot soi;
    oi virka, mitä se lie?"
    "Sumukello rantalouhuissa soi –
    taas aavalle kääntyi tie.

    "Isä! Kuulen tykkien ammuntaa;
    oi virka, mitä se lie?
    "Joku laiva on hätään joutunut,
    meri raivopäinen sen vie!"

    "Isä! Kaukaa valon nään siintävän;
    oi virka, mitä se on?"
    Mut isä ei vastannut sanaakaan:
    hän jäät' oli, tunnoton.

    Kädet tiukasti ruorissa seisoi hän
    ylös silmäten taivaaseen.
    Pyryn halki loimunsa lyhty loi
    hänen jäykille silmilleen.

    Tytär kätensä risti rukoillen;
    hädän hetkellä muisti hän,
    miten Kristus merellä Galilean
    veden tyynnytti ärjyvän.

    Läpi synkän, kaamean sydänyön,
    läpi viuhuvan lumen ja veen
    päin riuttaa ohjaton laiva kiis
    laill' aaveen pillastuneen.

    Välill' aina viimojen vonkuvain
    soi pauhu ääreltä maan,
    kohu hyrskivän veen joka louhuun nous
    kivet huuhtoen kuohuillaan.

    Karit vaanivat keulaa kuunarin,
    joka haaksihylkynä ui;
    jääpuikkoina kainolta hyökyihin
    sen miehistö huuhtoutui.

    Kuin halki valkeitten hahtuvain
    alus vaahdossa keinuen sous,
    kunis paadet puhki sen kylkien
    häränsarvien lailla nous.

    Jään peittämät mastot purjeineen
    alas syöksyivät vongahtain;
    lasipurkin laill' alus pirstoutui –
    hohoo! meri ulvoi vain.

    Nous aamu, ja rannalta aution maan
    kalamiehistä muuan löys
    tytön kauniin kyljessä mastopuun,
    hänen uumillaan oli köys.

    Oli vaahto povelle jäätynyt
    ja silmiin kyyneleet;
    meriruohon ruskean lailla ui
    hiussuortuvat auenneet.

    Niin hukkui kuunari Hesperus
    lumituiskuun ja aallokkoon!
    Meit' osasta moisen kuoleman
    isä Jumala varjelkoon!

          Kaikki runot suomentanut Yrjö Jylhä.

WALT WHITMAN.

Longfellow kuuluu runoilijatyyppiin, jonka asema ja merkitys ajassa ja
taiteessa on suhteellisen helposti vanhoin taatuin mittapuin
määriteltävissä ja luodattavissa. Mutta sellaisen runoilijan kuin Walt
Whitmanin merkityksestä ei näytä mahdolliselta päästä yksimielisyyteen:
hänessä asunut radikaalinen erikoishenki on kapinallinen runoilijan
kuohuakin, jakaen edelleen siihen tutustujat puolesta tai vastaan. –
Walt Whitmsn. "hyvä harmaa runoilija" – "The Good Gray Poet", syntyi
maanviljelijän poikana Huntingtonissa, Long Islandissa, New Yorkissa.
Hänen ollessaan vielä pieni perhe muutti Brooklyniin, jossa Walt kävi
koulua. 11 vanhana hänet pantiin kirjanpainajan oppiin. Nelisen vuotta
myöhemmin hän toimi opettajana ja kirjoitteli sanomalehtiin; 1839-40
hän jo toimitti omaa lehteä. Huntingtonissa, syntymäkylässään. 1842 hän
julkaisi epäonnistuneen romaanin, joutuen sen jälkeen kymmenkunnaksi
vuodeksi kirjallisen ja muunkin tilapäistyön varaan, "tutkien elämää"
milloin kotiseutunsa yksinäisyydessä, milloin maailmankaupungin
vilinässä, kaikkialla, missä vain ihminen paljasti syvimmän itsensä.
Rakennustöillä hän lienee ansainnut jonkin verran omaisuutta. 1848 hän
oleskeli New Orleansissa. Tänä pitkänä ajanjaksona kypsyi se runous,
josta 1855 ilmestyi 12 sirpaletta nimellä Ruohon lehtiä (Leaves of
Grass). Emerson tervehti sitä "eriskummallisimpana älyn ja viisauden
näytteenä mitä Amerikka on vielä aikaansaanut", löytäen siitä
"verrattomia asioita verrattomasti sanottuina". Toisaalla kirja herätti
inhoa ja moitetta, mikä aiheutui pääasiallisesti sen seksuaalisesta
sisällyksestä (Adamin lapset – The Children of Adam), ja naurua,
johtuen sen ennennäkemättömistä vapaista säkeistä, jotka eivät
ollenkaan mahtuneet siihenastiseen käsitykseen runouden ulkonaisista
laeista. Seuraavissa painoksissa runojen lukumäärä kasvoi; nykyisen
laajuutensa se saavutti vasta 1892:n painoksessa; mitään erikoisempaa
menekkiä ei teoksella ole Amerikassa milloinkaan ollut. 1862 Whitman
muutti Washingtoniin, työskennellen siellä sotilassairaalassa
vapaaehtoisena sairaanhoitajana uhrautuvaisesti kolmisen vuotta ja
käyttäen hyväntekeväisyyteen kaikki, mitä omisti. Tästä ajasta hän
kertoo runoissaan Rummun pärähdyksiä (Drum-Taps, 1865). Saatuaan
toimen valtion palveluksessa ja tultuaan erotetuksi siitä "siveettömän
kirjan julkaisijana" (hänen esimiehensä, ent. metodistipappi, löysi
hänen pulpetistaan Ruohon lehtien uuden painoksen), hän joutui yleisen
huomion esineeksi sen kautta, että toimittaja W. D. O'Connor julkaisi
hänestä loistavan puolustuksen nimeltä Hyvä harmaa runoilija (1866).
Whitman sai uuden toimen, jota hoiti 1873 saakka. Loppuikänsä hän asui
Camdenissa New Jerseyssä, komeana, harmaana erakkona, johdonmukaisesti
kieltäytyen poistamasta tuotannostaan mitään, mitä viranomaiset tai
kustantajat sopivaisuuden tai "sovinnaisuuden" nimessä joskus pyysivät.
Hän kuoli 1892. – Samoin kuin Poe, myös Whitman löydettiin Euroopassa,
jossa mm. kriitikko J. A. Symonds, runoilijat Rossetti, Swinburne ym.
tekivät hänet tunnetuksi. Whitman todennäköisesti turvautui vapaaseen
runomuotoon siksi, ettei kyennyt muuten riittävästi ilmaisemaan
ajatuksiaan ja kaaosmaisia mielikuviaan; hän on ilmeisesti ollut
seksuaalisesti sekaluontoinen (osasto Calamus), luontaisesti
ristiriidassa sen kanssa, mikä ilmenee elämän tavallisina peruslakeina;
lisäksi hän on ollut sielullinen "asenteilija", joka väkisinkin hakee
oman erikoispaikkansa kaikkialla. Tämän perusteella häntä voisi sanoa
loistavaksi dekadentti-ilmiöksi, joka tuotantonsa toisin osin on
päässyt pysyviin tuloksiin. Mutta kun hänen viralliset ihailijansa
esittävät hänet uuden taiteen ja siveyden apostolina, loppuu
mahdollisuus päästä hänen arvioinnissaan yksimielisyyteen. Euroopassa
– Suomessakin – Whitmanin runous on saanut palvojakseen kirjallisten
dekadenttien kerman, ne, joiden täytyy tyydyttää runollisen ravintonsa
kaipuu erikoismakuisilla, väkevillä huumausaineilla. Whitmania voidaan
"laittomuudessaan" pitää myös bolshevistisen runouden perustajana.

KIRJE LEIRILTÄ.

    "Tule vainiolta, isä, täällä on kirje Peteltä;
    tule portaille, äiti – pojaltasi on tullut kirje."

    Katso: on syksy.
    Katso, miten puut, vihreät ja punaiset ja keltaiset
    huokuvat viileyttä Ohion kyliin, kun tuuli tuutii lehtiä,
    omenat kypsyvät tarhoissa ja rypälet säleiköllä.
    (Tunnetko köynnösten rypälten tuoksun?
    Tunnetko, miten tuoksuu tattaripelto, jossa mehiläiset surisivat
                                                             äsken?)
    Korkealla kaiken yllä – taivas, niin tyyni,
    niin läpikuultava sateen jälkeen, ihmeellisin pilvin;
    ja taivaan alla on myös kaikki tyyntä, elävää ja kaunista –
                                              ja farmi kukoistaa.

    Vainioilla kasvaa kaikki hyvin;
    mutta tule vainiolta nyt, isä – tule, tyttäresi huutaa sinua;
    ja tule ovelle, äiti – tule suoraa tietä suurelle ulko-ovelle.

    Äiti, hän rientää minkä ehtii – jalat vapisevat – se tietää
                                                            pahaa,
    hänellä ei ole aikaa silittää hiuksia tai kohentaa myssyä.

    Kiiruhda, avaa kirje.
    Voi, se ei olekaan poikamme käsialaa, vaikka hänen nimensä on alla,
    voi, vieras käsi kirjoittaa rakkaan poikamme puolesta – oi sinä
                                              haavoitettu äidinsydän!

    Kaikki pyörii hänen silmissään – mustat läikät tanssivat – hän
                                      käsittää vain tärkeimmät sanat,
    katkonaisia lauseita. – "Osunut rintaan, ratsuväenhyökkäys, makaa
                                                           sairaalassa,
    tällä haavaa heikkona, mutta paranee pian."

    Oi, nyt näen vain tämän yhden hahmon
    koko hymyilevässä ja rikkaassa Ohiossa, sen kaikissa kaupungeissa
                                                           ja kylissä;
    kuolemankalpeus kasvoilla, kuolemanväsymys aivoissa, heikkoudesta
                                                      kaatumaisillaan
    nojaa hän pihtipieleen.

    "Älä sure niin, rakas äiti" (tuskin täysikasvuinen tytär nyyhkyttää
                                                            nämä sanat;
    pikkusiskotkin tulevat, vaiti ja hyljättyinä).
    "Katso, rakas äiti, kirjehän sanoo, että Pete paranee pian."

    Ei, poika raukka, hän ei enää koskaan parane (ehkä ei hänen
            tarvitsekaan parantua, vakaan ja uskollisen sielun).
    Kun he seisovat kotona oven luona, hän on jo kuollut, ainoa poika
                                                          on kuollut.

    Mutta äidin tarvitsee parantua,
    heikon olennon, pian mustiin puetun;
    päivällä hän ei koske ruokaan – yöllä hän koettaa nukkua, herää
                                                              usein,
    herää yösydännä ja itkee, ikävöi, syvällä ikävällä,
    oi, saisipa hän mennä, eikä kukaan huomaisi sitä –
    lähteä elämästä hiljaisuuteen ja mennä pois
    seuraamaan, etsimään, olemaan rakastetun kuolleen poikansa luona.

                                (Drum Taps – Rummun pärähdyksiä.)
                                     Suomentanut Uuno Kailas.

MARK TWAIN.

Samuel Langhorne Clemens, kirjailijanimeltään "Mark Twain", syntyi
Floridassa, Missourissa, 1835. Käytyään kirjanpainajan opin ja
työskenneltyään mm. luotsina Mississippi-virralla, hän onnistui
pääsemään "latomosta toimituksen puolelle", so. sanomalehtimieheksi San
Franciscoon. Hänen ensimmäinen teoksensa Calaveran piirikunnan
kuuluisa hyppäävä sammakko ym. luonnoksia (The Celebrated Jumping Frog
of Caleveras County, and Other Sketches) ilmestyi 1867, (nimikertomus
oli julkaistu jo 1865), aloittaen sen nauramattomalla ilmeellä
kerrottujen naurattavien ja mahdottomien asioiden tyylin, joka on
tullut tunnetuksi erikois-amerikkalaisena huumorina. Tämän jälkeen
tehdyn Euroopan-matkan tuloksena ilmestyi 1869 Viattomia ulkomailla
(Innocents Abroad, suomeksi nimeltä Jenkkejä maailmalla), saavuttaen
suuren menestyksen ja pysyvästi luoden hänen kirjailijamaineensa. Hänen
seuraavasta laajasta tuotannostaan mainittakoon tässä suomitut
poikainkirjat Tom Sawyerin seikkailut (The Adventures of Tom Sawyer,
1876, suomennettu) ja Huckleberry Finnin seikkailut (The Adventures
of Huckleberry Finn, 1885, suomennettu), jotka ilmeisesti ovat hänen
arvokkaimmat ja kestävimmät teoksensa; Kulkuri ulkomailla (A Tramp
Abroad, 1880), Elämää Mississipillä (Life on the Mississippi, 1883),
Itsepäinen Wilson (Pudd'nhead Wilson, 1894) ym. Ollen osakkaana
huonosti hoidetussa kustannusliikkeessä hän joutui kärsimään suuria
vahinkoja, mutta onnistui suoriutumaan vaikeuksistaan ja vastuistaan
varoilla, joita ulkomaille saakka ulotettu luentomatka (1895-96)
tuotti. Mark Twain kuoli 1910. Kuten sanottu, hän ei milloinkaan itse
lievennä piirteitään ulkonaiseen nauruun, vaan juuri pysymällä vakavana
luo erikoisen vastakohdan äänilajinsa ja aiheensa välille; hän on
kuitenkin elämää kokenut, viisas sielu, joka silti itsetykönänsä
hymyilee ihmisten heikkouksille, itselleen ja muille, anteeksi pyytäen,
ymmärtävässä tarkoituksessa; tästä hänen huumorinsa saavuttaa
inhimillisyyttä, joskus syvyyttäkin. Amerikkalaisena itseoppineena
nousukkaana hän tietenkin tiesi varmasti sanoa, mikä muka oli Euroopan
perinteissä ja uskomuksissa naurettavaa ja hylättävää, ja ilmoitti
joskus rohkeasti tämän käsityksensä esim. teoksissaan Jenkki
Arthur-kuninkaan hovissa (A Yankee at the Court of King Arthur) ja
Johanna d'Arc (suomennettu), saavuttamatta kuitenkaan huumorinsa
tälle lajille sivistyneiden hyväksymistä. Yhdysvalloissa pidetään Mark
Twainia suurmiehenä, sopivana asetettavaksi Lincolnin rinnalle.
Eurooppalaisen mielestä Twainin huumori usein jää osumatta maaliinsa,
ollen rahvaanomaista ja pinnallista; taiteesta ei hänen kohdallaan
voine paljoa puhua; hänen tuotannostaan on suurin osa jo nyt unohtunut.
Hän toi Yhdysvaltain kirjallisuuteen kaukaisen lännen maailman.

CALAVERAN PIIRIKUNNAN KUULUISA HYPPÄÄVÄ SAMMAKKO.

Noudattaen erään ystäväni pyyntöä, joka kirjoitti minulle idästä, kävin
hyväluontoisen, kielevän, vanhan Simon Wheelerin luona ja kysyin
ystäväni ystävää Leonidas W. Smileytä, niinkuin minua oli pyydetty, ja
tässä nyt selostan tuloksen. Mielessäni epäilen, että Leonidas W.
Smiley on myytti; ettei ystäväni ole koskaan tuntenut sellaista
henkilöä; että hän vain arveli, minun kysyessäni häntä ukko
Wheelerilta, tämän rupeavan muistelemaan inhoittavaa Jim Smileytään ja
käyvän käsiksi asiaan ja kiduttavan minut kuoliaaksi tarinoimalla
hänestä nääntymykseen asti, mikä olisi yhtä pitkäveteistä ja
ikävystyttävää kuin minulle hyödytöntä. Jos se oli tarkoitus, onnistui
asia.

Tapasin Simon Wheelerin veltosti ja mukavasti torkkumassa ränstyneen
kapakan uunin ääressä Angelin rappeutuneessa kaivosleirissä ja
huomasin, että hän oli lihava ja kaljupäinen sekä että hänen
rauhallisilla kasvoillaan oli valloittavan lempeyden ja koruttomuuden
ilme. Hän virkistyi horroksistaan ja tervehti minua. Kerroin hänelle
muutaman ystäväni antaneen tehtäväkseni kysellä eräitä seikkoja hänen
poikavuosiensa rakkaasta toverista, jonka nimi oli Leonidas W. Smiley
– pastori Leonidas W. Smiley, nuori evankeelinen pappi, jonka hän
oli kuullut yhteen aikaan asuneen Angelin alueella. Lisäsin, että jos
herra Wheeler voisi kertoa minulle jotakin pastori Leonidas W.
Smileystä, olisin hänelle erittäin kiitollinen.

Simon Wheeler työnsi minut nurkkaan ja sulki minut sinne saarroksiin
tuolillaan sekä istuutui sitten ja purki kuin kerältä vyyhdeten sen
yksitoikkoisen kertomuksen, joka tässä seuraa. Hän ei kertaakaan
hymyillyt, ei kertaakaan rypistänyt otsaansa eikä kertaakaan muuttanut
ääntään siitä lempeän vuolaasta sävellajista, johon oli virittänyt
alkulauseensa, ei kertaakaan ilmaissut vähintäkään haltioitumisen
oiretta, vaan koko tämän loputtoman kertomuksen lävitse kulki
vaikuttavan vakavuuden ja vilpittömyyden suoni, joka osoitti minulle
selvästi, että puhumattakaan siitä että hänen mielestään tässä
tarinassa olisi ollut mitään naurettavaa tai hullunkurista, hän
päinvastoin piti sitä vakavan tärkeänä ja ihaili sen kahta sankaria
ylimaallisen nerokkaina ja ovelina miehinä. Annoin hänen jutella
tarinansa omalla tavallaan, kertaakaan keskeyttämättä.

"Pastori Leonidas W., hm, pastori Le –. No niin, täällä oli kerran
muuan mies, jonka nimi oli Jim Smiley, talvella '49 – tai ehkäpä
keväällä '50 – en muista tarkoin, olipa nyt kuinka tahansa, vaikka sen
nojalla arvelen jommankumman aikamäärän olevan oikean, kun muistan,
ettei iso myllynkouru ollut valmis hänen ensin tullessaan tälle
alueelle, mutta hän oli joka tapauksessa peräti merkillinen mies, sillä
hän oli aina valmis lyömään vetoa mistä tahansa, mitä vain eteen
sattui, jos hän vain sai jonkun toisen lyömään vetoa päinvastaisen
mahdollisuuden puolesta, ja ellei hän onnistunut tässä, hän vaihtoi
puolia. Mikä vaihtoehto tahansa, joka soveltui toiselle, soveltui
hänelle – saadessaan vain lyödyksi vetoa hän oli tyytyväinen. Hänellä
oli sitä paitsi hyvä onnikin, harvinaisen hyvä; melkein aina hän
selviytyi voittajana. Ei voinut olla ainoaakaan asiaa, josta tämä
ukkeli ei olisi tarjoutunut lyömään vetoa ja asettumaan kummalle
puolelle tahansa, niinkuin juuri mainitsin. Jos oli kilpa-ajot,
tavattiin hänet terhakkana seisomassa rinta kaidetta vastaan radan
päässä, jos oli koiratappelu, hän löi vetoa siitä, jos oli
kissatappelu, hän löi vetoa siitä, jos oli kananpoikain tappelu, hän
löi vetoa siitä, ja vaikka vain kaksi lintua istui aidalla, hän löi
vetoa, kumpi lähtisi lentoon ensin, tai jos oli ulkoilmakokous, hän oli
säännöllisesti saapuvilla lyömässä vetoa pastori Walkerin puolesta,
joka oli hänen mielipiteensä mukaan paras puhuja näillä tienoin,
niinkuin olikin, ja sitä paitsi vielä hyvä mies. Näkipä hän vaikka vain
lutikan lähtevän minne tahansa, niin hän tarjoutui lyömään kanssanne
vetoa siitä, kuinka kauan sen kestäisi kulkea sinne – minne hyvänsä se
vain oli matkalla, ja jos suostuitte hänen tarjoukseensa, hän seurasi
sitä vaikka Meksikkoon, saadakseen selville, minne se oli menossa ja
kuinka kauan se viipyisi matkalla. Monen monet pojat täällä ovat
nähneet tuon Smileyn ja voivat kertoa teille hänestä. Niin vain asia
oli, ettei hänen mielestään ollut eroa millään – hän löi vetoa
mistä tahansa – se oli kumma mies. Pastori Walkerin vaimo oli kerran
pahasti sairaana hyvän aikaa, ja näytti siltä kuin ei häntä olisi voitu
pelastaa, mutta eräänä päivänä, kun Walker tuli sisään, Smiley nousi
seisaalleen ja kysyi, kuinka rouva voi, ja pastori sanoi, että hän oli
tuntuvasti parempi – kiitos Herralle hänen rajattomasta armostaan –
sekä että hän toipuu niin nopeasti, että hän Kohtalon siunauksen turvin
vielä kohentuu, jolloin Smiley sanoi ennenkuin ennätti ajatellakaan:
'Tuohon käteen, lyön vetoa kaksi ja puoli dollaria, että hän yhtäkaikki
jää paranematta'.

"Sinä vuonna Smileyllä oli tamma – pojat sanoivat sitä viidentoista
minuutin virkuksi, mutta se oli tietenkin vain leikkipuhetta, sillä
onhan selvää, että tamma oli nopeampi, ja hän voitti tavallisesti rahaa
sillä hevosella, vaikka se oli niin hidas ja vaikka sitä aina vaivasi
hengenahdistus tai pahantuulisuus tai rintatauti tai jokin muu
sellainen. Miehillä oli tapana antaa sille parin-kolmensadan metrin
etumatka ja sitten sivuuttaa se taipaleella, mutta aina kilpa-ajon
lopulla se kiihtyi ja hurjistui ja juoksi loikkien ja jalat harassa ja
heitellen sääriään aisan yli välistä ilmaan ja välistä jommallekummalle
puolen aisoihin, potkien ilmaan yhä enemmän pölyä ja pitäen yhä
hurjempaa meteliä yskimisellään, huokunallaan ja läähätyksellään – ja
aina se pääsi maaliin juuri päänmitan ennen toisia niin täpärästi,
että tapauksen juuri voi merkitä kirjoihin.

"Ja hänellä oli pieni koiranpentu, jota päältä katsoen ei olisi luullut
sentinkään arvoiseksi eikä kelvolliseksi muuhun kuin vetelehtimiseen ja
näyttämään säädylliseltä, mutta samalla vaanimaan varastamisen
tilaisuutta. Mutta niin pian kuin siitä oli lyöty vetoa, se oli eri
koira. Sen alaleuka pisti esiin kuin höyrylaivan keulakatto. Koirat
saattoivat hyökätä sen kimppuun ja purra sitä ja paiskata sen
hartioittensa ylitse pari kolme kertaa, mutta Andrew Jackson – se oli
rakin nimi – Andrew Jackson ei koskaan ilmaissut mitään muuta kuin
että se oli tyytyväinen ja ettei se ollut muuta odottanutkaan – ja
vedonlyöntejä kaksinkertaistettiin kaiken aikaa yhä toiselta puolelta,
kunnes panokset oli korotettu äärimmilleen. Silloin se yhtäkkiä tarrasi
toisen koiran takareiden taipeeseen ja tarttui siihen kiinni – ei
purrut, ymmärrättehän, vaan ainoastaan tarttui kiinni ja riippui siinä,
kunnes loppumerkki annettiin, vaikka siihen olisi kulunut kokonainen
vuosi. Smiley voitti aina rakillaan, kunnes hän lopulta varustausi
tappeluun sellaista koiraa vastaan, jolla ei ollut ensinkään
takajalkoja, sillä ne olivat menneet poikki pyöräsahassa, ja kun juttua
oli jatkunut tarpeeksi kauan, vedonlyönti kohonnut korkeimpaan
panokseen, ja rakki koettanut siepata toisesta kiinni mieliotteellaan,
se samassa huomasi, kuinka sitä oli vedetty nenästä ja kuinka toinen
koira oli ikäänkuin livahtanut lävestä, ja se näytti yllättyneeltä ja
sitten melko nolautuneelta eikä enää koettanut päästä voitolle, ja niin
se hellitti saatuaan pahan kolauksen. Se loi Smileyhin katseen, joka
ikäänkuin ilmaisi, että sen sydän oli murtunut ja että se oli hänen
vikansa, kun hän oli päästänyt vastatappelijaksi koiran, jolla ei ollut
ollenkaan takajalkoja, joihin olisi voinut karata kiinni, mikä oli sen
itsensä tärkein turvakeino tappelussa, ja sitten se liikkasi pois
jonkin matkan päähän ja paneutui pitkäkseen ja kuoli. Se oli hyvä
pentu, se sama Andrew Jackson, ja olisi luonut hyvän nimen itselleen,
jos olisi elänyt, sillä siinä oli oikeaa ainesta ja siinä oli neroa –
minä tiedän sen, sillä pennulla ei ollut mitään mahdollisuutta puhua,
eikä ole oikein järkeenkäypää, että koira saattoi otella sellaisen
tappelun kuin se otteli niissä olosuhteissa, ellei sillä olisi ollut
taipumuksia. Tunnen aina mieleni surulliseksi ajatellessani sen
viimeistä ottelua ja sitä käännettä, jonka tämä lopuksi sai.

"No niin, sinä vuonna Smileyllä oli rottakoiria ja kukonpoikia ja
uroskissoja ja kaikkea muuta sellaista, kunnes kukaan ei enää saanut
rauhaa eikä voinut esittää hänelle mitään asiaa, josta hän ei olisi
tarjoutunut lyömään vetoa. Hän otti eräänä päivänä kiinni sammakon ja
vei sen kotiinsa ja sanoi suunnittelevansa sen kasvattamista, eikä
tehnyt sitten kolmeen kuukauteen mitään muuta kuin istui takapihallaan
ja opetti sammakkoa hyppäämään. Ja totisesti hän opettikin sen. Hänellä
oli tapana antaa sille pieni näpsäys takaa, ja samassa nähtiin sammakon
kiepahtavan ilmassa kuin munkkileivos – tekevän kuperkeikan tai
kenties parikin, jos se vain sai hyvän alkulähdön, ja putoavan maahan
käpälilleen moitteettomasti kuin kissa. Hän opetti sen vielä ottamaan
kiinni kärpäsiä, kehittäen sen niin taitavaksi, että se sai siepatuksi
kärpäsen joka kerta sellaisen nähdessään. Smiley sanoi, ettei sammakko
tarvitse mitään muuta kuin kasvatusta kyetäkseen tekemään melkein mitä
tahansa – ja minä uskon häntä. No niin, olen nähnyt hänen asettavan
Daniel Websterin tähän lattialle ja huutavan: 'Kärpäsiä, Daniel,
kärpäsiä!' ja silmänräpäystä nopeammin se hyppäsi suoraan ylös ja
sieppasi kärpäsen tuolta pöydältä, pudota tupsahti taas lattialle yhtä
turvallisesti kuin multakokkare, ja rupesi raaputtamaan takajalalla
korvallistaan niin välinpitämättömästi kuin ei sillä olisi ollut
aavistustakaan, että se oli tehnyt mitään muuta kuin mihin sammakko
mikä tahansa olisi kyennyt. Koskaan ei ole nähty niin vaatimatonta ja
vilpitöntä sammakkoa kuin se, vaikka se olikin niin lahjakas. Ja kun
oli hypättävä suoraan ja mutkatta tasaista pintaa, se saattoi edetä
yhdellä ainoalla loikkauksella pitemmän matkan kuin yksikään toinen sen
sukuun kuuluva eläin. Tasaisella pinnalla loikkaaminen oli nähkääs sen
vahvoja puolia, ja kun tosi tuli eteen, saattoi Smiley tuhlata siihen
rahaa niin kauan kuin hänellä oli kolikkoakaan. Smiley oli kaamean
ylpeä sammakostaan, ja kyllä hänen kannattikin, sillä sellaiset miehet,
jotka olivat matkustelleet ja olleet kaikkialla, sanoivat sen vievän
voiton mistä sammakosta tahansa, minkä he olivat nähneet.

"No niin, Smiley piti elukkaa pienessä ristikkolaatikossa, ja hänellä
oli tapana tuoda se välistä kaupungille lyödäkseen siitä vetoa. Eräänä
päivänä muuan mies – hän oli muukalainen näillä tienoin – tulee
Smileytä vastaan tämän kävellessä laatikkoineen ja sanoo:

"'Mitä kummaa teillä onkaan tuossa laatikossa?'

"Ja Smiley sanoo näköjään aivan välinpitämättömästi: 'Voisihan siellä
olla papukaija tai ehkäpä kanarialintu, mutta eipäs ole – on vain
sammakko.'

"Mies ottaa sen ja katselee sitä tarkoin ja kääntelee sitä puolelle ja
toiselle ja sanoo: 'Hm – niinpä on. No, mihinkäs se kelpaa?'

"Silloin Smiley sanoo huolettomasti ja välinpitämättömästi: 'Se kelpaa
mainiosti yhteen asiaan, luulen ma – se voi loikata pitemmältä kuin
yksikään sammakko Calaveran piirikunnassa'.

"Mies ottaa taas laatikon käteensä, katselee sammakkoa pitkään ja
harkiten, antaa sen takaisin Smileylle ja sanoo hyvin tyynesti: 'En näe
tuossa sammakossa mitään, minkä vuoksi se olisi etevämpi kuin muutkaan
sammakot'.

"'Ehkäpä ette', sanoo Smiley. 'Ehkäpä ymmärrätte sammakoita, ehkäpä
ette. Ehkäpä teillä on kokemusta, ja ehkäpä ette ole vain jonkinlainen
harrastelija, ehkäpä. Joka tapauksessa minulla on oma mielipiteeni, ja
minä lyön vetoa neljäkymmentä dollaria, että se voi ottaa pitemmän
loikan kuin yksikään sammakko Calaveran piirikunnassa.'

"Vieras mies harkitsee asiaa hetkisen ja sanoo sitten jonkin verran
alakuloisesti: 'No niin, minä olen vain muukalainen täällä, eikä
minulla ole sammakkoa, mutta jos minulla olisi sellainen, löisin vetoa
kanssanne.'

"Silloin Smiley sanoo: 'Se on oikein – se on oikein – jos pidätte
laatikkoani hetkisen, lähden noutamaan teille sammakon'. Ja niin mies
otti laatikon, kaivoi neljäkymmentä dollaria Smileyn rahojen viereen ja
istuutui odottamaan.

"Siinä hän sitten istui hyvän aikaa tuumien tuumimistaan ja otti sitten
laatikosta sammakon ja puristi sen suun auki ja otti teelusikan ja
ahtoi sen sillä täyteen hauleja – täytti sen aivan leukaan asti – ja
laski sen maahan. Smiley taas meni rämeelle saakka ja kävellä
tallusteli mudassa pitkän aikaa, ja sai lopuksi kiinni sammakon ja toi
sen mukanaan ja antoi sen sille miehelle ja sanoi:

"'Kas niin, jos olette valmis, pankaa se Danielin viereen etukäpälät
täsmälleen tasan Danielin etukäpäläin kanssa, niin minä annan
lähtökäskyn.' Sitten hän sanoo: 'Yksi – kaksi – kolme – hei!' – ja
hän ja se toinen mies näpäyttivät sammakoita takaa, ja uusi sammakko
loikkasi reippaasti, mutta Daniel nykäisi kerran ja kohautti
olkapäitään – näin – niinkuin ranskalainen, mutta siitä ei ollut
mitään hyötyä – se ei voinut hievahtaakaan; se pysyi paikallaan
lujasti kuin kirkko eikä se voinut liikahtaa sen paremmin kuin jos
olisi ollut ankkuroitu. Smiley oli aika lailla ihmeissään ja
kiukuissaankin, mutta hänellä ei tietenkään ollut aavistustakaan siitä,
mikä oli vikana.

"Mies otti rahat ja lähti pois, ja mennessään ulos ovesta ikäänkuin
viittasi peukalollaan olkapäänsä ylitse – näin – Danieliin päin, ja
sanoi hyvin harkitsevasti: 'No niin', hän sanoi, 'minä en näe tuossa
sammakossa mitään ominaisuuksia, jotka olisivat parempia kuin millä
muulla sammakolla tahansa.'

"Smiley seisoi ja raapi päätään ja katseli alas Danieliin pitkän aikaa,
ja sanoi vihdoin: 'En ymmärrä, mikä kumma teki tuon sammakon
kykenemättömäksi – eiköhän siinä sittenkin vain liene jotakin hullusti
– se näyttää jollakin tavoin liian säkkimäiseltä'. Ja hän tarttuu
Danielia niskanystyröihin ja nostaa sen ylös ja virkkaa: 'Minua saa
sanoa vaikka kissaksi, ellei se paina viittä naulaa!' ja kääntää sen
päälleen ja valuttaa sen suusta pari kourallista hauleja. Ja silloin
hän huomasi, kuinka asiat olivat, ja tuli aivan vimmoihinsa – hän
laski sammakon lattialle ja lähti ajamaan takaa sitä vierasta, mutta ei
saanut koskaan miestä kiinni. Ja –"

(Tässä Simon Wheeler kuuli huudettavan nimeään pihalta ja nousi
katsomaan, mikä oli hätänä.) Mutta kääntyen minuun päin hän
poistuessaan virkkoi: "Istukaa vain paikallenne, vieras, ja levätkää
mukavasti – minä en viivy poissa kuin hetkisen."

En luvalla sanoen kuitenkaan ollut sitä mieltä, että tämän yritteliään
kulkuri Jim Smileyn tarinan jatkaminen olisi voinut antaa minulle
paljoakaan tietoja pastori Leonidas W. Smileystä, ja siitä syystä
lähdin pois.

Ovella tapasin seuranhaluisen Wheelerin, joka palasi sisään, ja hän
tarttui napinläpeeni sekä aloitti:

"No niin, sinä vuonna Smileyllä oli keltainen silmäpuoli lehmä, jolla
ei ollut häntää, vaan ainoastaan lyhyt tynkä kuin banaani, ja –"

Kun ei minulla kuitenkaan ollut aikaa eikä haluakaan kuulla tuosta
vajavaisesta lehmästä, sanoin jäähyväiset.

                                  Suomentanut Aino Tuomikoski.

FRANCIS BRET HARTE.

Eurooppalaisina epäröimme, kun meiltä vaaditaan selvää kantaa Mark
Twainiin nähden, mutta emme juuri silloin, kun meidän on ilmaistava
käsityksemme Francis Bret Hartesta: hänet tunnustamme mielellämme
hienoksi humoristiksi ja taiteilijaksi eurooppalaisten mittojen mukaan.
Tämä toinen ja todella varsinainen suuren lännen kirjailija syntyi
Albanyssa, New Yorkissa, 1839, sivistyneestä perheestä. 15-vuotiaana
orpona hän muutti äitinsä kanssa Kaliforniaan, jossa joutui toimimaan
opettajana, kullankaivajana ja latojana, päästen viimemainitun ammatin
ansiosta sanomalehtien yhteyteen ja toimituksen puolelle. 1857 hän tuli
Kultainen aika (Golden Era) nimisen fransiskolaisen lehden
palvelukseen, julkaisten siinä ensimmäiset humoristiset lastunsa
kullankaivajien elämästä. Hän otti osaa indiaanisotiin ja
sisällissotaan, ja toimi 1864-70 Yhdysvaltain rahapajan sihteerinä San
Franciscossa, avustaen samaan aikaan uutta aikakauslehteä nimeltä The
Californian, johon myös Mark Twain kirjoitteli. Paitsi lastuja suuren
lännen seikkailuelämästä hän kirjoitti näihin lehtiin eräänlaisia
humoristisia tiivistyksiä – Condensed Novels – kuuluisista
kertomuksista. 1868 hän perusti aikakauslehden The Overland Monthly,
julkaisten siinä useita niistä kertomuksista, jotka tulivat tunnetuiksi
Euroopassakin. Ensimmäinen niistä oli Kiljulan leirin onnenlapsi (The
Luck of Roaring Camp), joka hienon kyynillisen, humoristisen sävynsä ja
ujostelemattoman, mutta silti sivistyneen realisminsa ynnä pohjalla
lämmittävän, leirin kirjavan ihmisaineksen kuvauksessa ilmenevän
ihanteellisen ihmisrakkauden vuoksi kohosi itsenäiseksi huomattavaksi
saavutukseksi. Tämä tyyli ja tällaiset kertomukset, joissa Harte
monipuolisesti, mestarin kaivertimella, samalla realistisesti ja
ihanteellisesti, kuvasi suuren lännen kullankaivajia, pelaajia ja
seikkailijoita, aina löytäen heidän sielustaan inhimillisyyden
kultahiekkaa ja lieventäen elämän karkeutta hienon huumorin
rusotuksella, muodostavat hänen kirjallisen maineensa perustuksen. Hän
kuului The Atlantic Monthlyn avustajiin, työskenteli 1870-78 New
Yorkissa, 1878-80 Yhdysvaltain konsulina Crefeldissä, Saksassa,
1889-85 samassa ominaisuudessa Glasgow'ssa, minkä jälkeen asui
Lontoossa kuolemaansa saakka 1902. Hän oli Amerikan kaukaisen lännen,
mutta silti kaikkien ihmissydänten kirjailija.

KILJULAN LEIRIN ONNENLAPSI.

Eräässä kullankaivajien leirissä syntyi v. 1850 poika, jonka äiti –
leirin ainoa nainen – kuoli samana päivänä ja jonka isästä ei ollut
tietoa. Monenlaisista sekalaisista ja enimmäkseen rikollisistakin
aineksista muodostunut asujaimisto otti pienokaisen hellään hoivaansa
ja uskoi hänet lähinnä Stumpy nimisen miehen hoitoon. Tämä alkoi
ruokkia lasta leirissä olevan aasintamman maidolla ja vaalia häntä
parhaan taitonsa mukaan.

Ja niin alkoi elämä uudistua Kiljulan leirissä. Melkein huomaamatta
tapahtui muutos siirtokunnassa. "Onnen Tommylle" – eli "Onnille",
niinkuin häntä useimmiten nimitettiin – määrätty koju osoitti
ensimmäiseksi parantumisen merkkejä. Se pidettiin äärimmäisen
huolellisesti puhtaana ja valkaistuna. Sitten se laudoitettiin,
verhottiin ja paperoitiin. Ruusupuinen kehto, joka oli tuotu muulin
vetämillä rattailla kahdeksankymmenen mailin matkan takaa, oli Stumpyn
sanoja käyttääksemme "tavallaan surmannut muut huonekalut". Siksipä
kojun kuntoonpano tuli välttämättömäksi. Ne miehet, joilla oli tapana
poikkeilla aikansa kuluksi sisään Stumpyn luokse katsomaan, kuinka
'Onni' menestyi, näyttivät antavan arvoa tälle muutokselle, ja
itsepuolustukseksi alkoi kilpaileva uudistalo "Tuttien maustekauppa"
kunnostautua ja hankki sinne maton ja kuvastimia. Viimemainitut olivat
omiaan vaikuttamaan Kiljulan leirin ulkoasuun aikaansaamalla siisteyttä
henkilökohtaisen puhtauden alalla. Stumpy taas vaati jonkinlaista
puhtaustakuuta niiltä, jotka tavoittelivat kunniaa ja etuoikeutta saada
pitää Onnia sylissään. Oli julma nöyryytys Kentuckille – hän oli
reheväluonteisen ja rajaseudun elämään tottuneen miehen
huolettomuudella alkanut pitää kaikkia vaatekappaleita toisena
nahkanaan, joka samoin kuin käärmeenkin irtautui ruumiista vain
loppuunkulumalla –, kun häneltä evättiin tämä etu joistakin
varovaisuussyistä. Sellainen kuitenkin oli tämän uudistuksen hienostava
vaikutus, että hän esiintyi sen jälkeen joka iltapäivä säännöllisesti
puhtain paidoin ja kasvot vielä paistaen pesun jälkeen. Ei myöskään
siveellisiä ja yhteiskunnallisen terveyden lakeja laiminlyöty.
"Tommyä", jonka otaksuttiin viettävän koko elämänsä alituisessa levon
tavoittelussa, ei saanut häiritä metelillä. Sitä huutoa ja kirkunaa,
joka oli antanut leirille sen epäedullisen nimen, ei suvaittu Stumpyn
kuulomatkan ulottuvilla. Miehet keskustelivat kuiskaillen tai
polttelivat vakavina kuin indiaanit. Sopimattomat puheet lakkasivat
äänettömästä sopimuksesta näillä pyhillä alueilla, ja kaikkialla
leirissä hylättiin kansanomaisiksi tulleet voimasanat "Lemmon onni!" ja
"Hitonmoinen onni!", koska niillä nyt oli uusi henkilökohtainen
merkitys. Laulumusiikkia ei kielletty, koska sillä otaksuttiin olevan
viihdyttävä ja rauhoittava vaikutus, ja muuan laulu, jota lauloi Hänen
Majesteettinsa australialaisista siirtokunnista kotoisin oleva
englantilaisen sotalaivan merimies, oli erittäin suosittu kehtolauluna.
Se oli surullinen kertomus "Arethusan" sankariteoista ja esitettiin
hillityllä mollisävelellä sekä päättyi joka säkeistön lopussa
pitkäveteiseen hiutuvaan loppukertoon "A-a-a-arethusa". Oli kauniin
näköistä, kun Jack piti Onnia sylissä ja heilui sivulta toiselle
ikäänkuin laivan keinumisen tahdissa ja hyräili tätä merilaulua. Joko
Jackin erikoisen heilahtelun vuoksi tai hänen laulunsa pituudesta
johtuen – siihen kuului yhdeksänkymmentä säkeistöä, ja se esitettiin
tunnontarkasti ja huolellisesti aina haikeaan loppuun asti – tällä
kehtolaululla oli yleensä toivottu vaikutus. Sitä esitettäessä miehet
tavallisesti makasivat pitkin pituuttaan puiden alla pehmeässä
kesähämärässä poltellen piippua ja ahmien kaikin aistein sointuisia
säkeitä. Epämääräinen käsitys siitä, että tämä oli onnellista
maalaisidylliä, täytti kaikkien mielen. "Tämänlaatuinen olotila", sanoi
kaupunkilaispoika Simmons nojaillen miettivästi kyynärpäitään vastaan,
"on taivaallista". Se palautti hänen mieleensä Greenwichin ajan.

Pitkinä kesäpäivinä Onni tavallisesti kannettiin sen kaivoksen
reunalle, josta Kiljulan leirin kultavaroja koottiin. Siellä hän
silloin makasi kuusen oksille levitetyllä huovalla miesten
työskennellessä alhaalla ojissa. Lopuksi vielä yritettiin kömpelöllä
tavalla koristaa tämä makuusija kukilla ja hyväntuoksuisilla pensailla,
ja tavallisesti joku toi hänelle kimpun kuusamia, atsaleoja tai Las
Mariposasin maalattuja kukkia. Miehet olivat äkkiä heränneet
käsittämään sen tosiasian, että oli kauneutta ja merkitystä näillä
pikku seikoilla, joita he olivat niin kauan polkeneet huolettomasti
jalkoihinsa. Välkkyvän kissankullan sirpale, kappale moniväristä
kvartsia, vaalea piikivi poukaman pohjalla muuttui kauniiksi näin
kirkastuneilla ja vahvistuneilla silmillä katseltuna, ja ne pantiin
säännöllisesti talteen Onnin varalle. Oli ihmeellistä, kuinka metsistä
ja kukkulanrinteiltä saatiin monta aarretta, jotka "olivat sopivia
Tommylle." On syytä toivoa, että Tommy oli tyytyväinen saadessaan
leikkiä sellaisilla leluilla, jollaisia ei yhdelläkään muulla lapsella
ollut ennen ollut muualla kuin satumaassa. Hän näytti olevan
häiriintymättömän onnellinen, vaikka hänessä olikin lapsenomaista
vakavuutta ja hänen pyöreissä harmaissa silmissään mietteliäs ilme,
joka välistä huolestutti Stumpya. Hän oli aina sopuisa ja rauhallinen,
ja sellaistakin kerrotaan, että hän kerran ryömittyään karsinansa
ulkopuolelle – se oli hänen vuodettaan ympäröivä, kuusenoksista
kyhätty aitaus – putosi töyrään reunalta päälleen pehmeään maahan ja
jäi järkähtämättömän vakavana sojottamaan siihen asentoon sääret
ilmassa ainakin viideksi minuutiksi. Hän ei äännellyt ensinkään, kun
hänet pelastettiin siitä. Minua epäilyttää kertoa monia muita
todistuksia hänen viisaudestaan, sillä ne perustuvat valitettavasti
puolueellisten ystävien selostuksiin. Muutamissa niissä on suorastaan
taikauskoinen vivahdus. "Kiipesin äyrästä ylös vast'ikään", sanoi
Kentuck eräänä päivänä hengästyneenä ja kiihkoissaan, "ja minut saa
vaikka nylkeä, ellei hän parhaillaan puhellut harakan kanssa, joka
istui hänen sylissään. Siinä ne istuivat aivan yhtä huolettomasti ja
tuttavallisesti kuin mitkä ikään ja juttelivat nokitusten lähekkäin
kuin kaksi kirsikanmarjaa." Olipa kuinka tahansa, konttailipa hän
kuusen oksien ylitse tai loikoili mukavasti selällään tirkistellen
puoleksi suljetuin silmin yläpuolellaan olevia lehtiä, joka tapauksessa
hänelle linnut lauloivat, oravat pakisivat ja kukat heloittivat. Luonto
oli hänen hoitajansa ja leikkitoverinsa. Hänelle se päästi lehtien
lomitse päivänpaisteen kultaiset nuolet, jotka osuivat juuri hänen
kätensä ulottuville; se lähetti ilmassa leijailevat tuulenhenkäykset
vierailemaan hänen luokseen ja tuomaan palsamisen tuoksun
laakerimetsästä ja pihkanhajuisista kumipuista; hänelle nyökkäilivät
korkeat honkapuut tuttavallisesti ja unisesti, mettiset surisivat ja
varikset vaakkuivat unista säestystä.

Sellainen oli Kiljulan leirin kultainen kesä. Ne olivat loistoaikoja,
ja onni oli heidän kerallaan. Valtaukset olivat olleet suunnattoman
anteliaita. Leiri oli mustasukkainen eduistaan ja katseli
epäluuloisesti vieraita. Vähimmälläkään tavalla ei rohkaistu seudulle
muuttamista, ja jotta eristyneisyys olisi täydellisempi, varasivat
leiriläiset jo ennakolta omaan haltuunsa leiriä ympäröivän
vuorenseinämän kahta puolta olevan maa-alueen. Tämä sekä maine
erikoisen taitavasta revolverinkäytöstä piti Kiljulan leirin varamaan
suojattuna ja koskemattomana. Välitysmies – heidän ainoa yhdistävä
siteensä ulkomaailman kanssa – kertoi toisinaan ihmeellisiä juttuja
leiristä. Hänellä oli tapana sanoa: "Niillä on siellä Kiljulassaan
katu, joka veisi voiton mistä Punaisen Koiran kadusta tahansa. Niillä
on viiniköynnöksiä ja kukkia talojensa ympärillä, ja ne peseytyvät
kahdesti päivässä. He ovat kuitenkin tavattoman tylyjä vieraille ja
palvovat erästä orpolasta."

Leirin vaurastumista seurasi lisäparannusten halu. Suunniteltiin
hotellin rakentamista seuraavana keväänä ja yhden tai kahden
säädyllisen perheen kutsumista sinne asumaan Onnin vuoksi, jolle
arveltiin olevan hyötyä naisseurasta. Sen uhrauksen, jonka tämä
myönnytys toisen sukupuolen hyväksi maksoi näille miehille, voi panna
vain heidän Tommyä kohtaan tuntemansa hellyyden tilille. Jotkut harvat
asettuivat kuitenkin vastustavalle kannalle. Mutta päätöstä ei voitu
toteuttaa kolmeen kuukauteen, ja vähemmistö taipui säyseästi siinä
toivossa, että sattuisi jotakin, mikä ehkäisisi sen. Ja niin sattuikin.

Talvi 1851 muistetaan kauan näiden kukkuloiden tienoilla. Lunta oli
paksulti Sierran rinteillä, ja joka vuoristopoukama muuttui joeksi ja
joki järveksi. Kaikki kuilut ja solat muuttuivat kohiseviksi
putouksiksi, jotka virtasivat alas rinteitä temmaten mukaansa
jättipuita ja levittäen ryöppynsä ja kuljettamansa esineet pitkin
tasankoa. Punaisen Koiran leiri oli ollut kahdesti veden alla, ja
Kiljulan leiri oli saanut varoituksia. "Vesi on kuljettanut kultaa
noihin kuiluihin", sanoi Stumpy. "Sitä on ollut täällä ennen ja sitä
tulee taas!" Ja sinä yönä Pohjoispoukama äkkiä kohahti yli äyräittensä
ja pyyhkäisi näkymättömiin Kiljulan leirin kolmikulmaisen laakson.

Siinä sekaannuksessa, jonka saivat aikaan kohiseva vesi, rusahtelevat
puut sekä kaatuessaan ryskyvät puunrungot, ja pimeydessä, joka näytti
valuvan veden mukana ja pyyhkäisevän olemattomiin ihanan laakson, ei
voitu tehdä juuri mitään hajalleen joutuneen leirin pelastamiseksi.
Aamun koittaessa oli lähinnä joen äyrästä oleva Stumpyn koju poissa.
Alempaa kuilusta toiset löysivät sen onnettoman omistajan ruumiin,
mutta Kiljulan leirin ylpeys, toivo, ilo, Onni. oli kadoksissa. Etsijät
olivat juuri paluumatkalla alakuloisin sydämin, kun rannalta kuuluva
huuto herätti heidän huomiotaan.

Siellä oli joen alajuoksulta päin tuleva pelastusvene. Veneessä olijat
sanoivat parin mailin päässä alempana ottaneensa hoiviinsa melkein
hengettömäksi uupuneen miehen ja pikku lapsen. Tiesikö kukaan heistä,
ja kuuluivatko he tänne?

Yksi ainoa silmäys riitti osoittamaan, että siinä makasi Kentuok
julmasti murskautuneena ja mustelmia täynnä, mutta yhä pitäen Kiljulan
leirin onnenlasta sylissään. Kumartuessaan tämän epätasaisen parin
puoleen he näkivät, että lapsi oli kylmä ja hengetön. "Hän on kuollut",
sanoi yksi heistä. Kentuck avasi silmänsä. "Kuollut?" hän toisti
heikosti. "Niin, hyvä mies, ja sinäkin kuolet pian." Hymy valaisi
viimeisiä henkäyksiään vetävän Kentuckin silmiä. "Minä kuolen!" hän
toisti. "Onnenlapsi vie minut mukanaan. Sanokaa pojille, että olen nyt
saanut Onnen mukaani." Ja tämä vahva mies, joka puristi syliinsä hentoa
lasta niinkuin hukkuvan miehen sanotaan tarttuvan oljenkorteen, ajautui
pois siihen varjoisaan jokeen, joka virtaa ikuisesti tuntematonta merta
kohti.

                                        (The Luck of Roaring Camp.)
                                      Suomentanut Aino Tuomikoski.

JACK LONDON.

1900-luvun vaihteen jälkeen herätti huomiota Jack London, uusi
kaukaisen lännen, valtameren, erä- ja kultamaiden voimakas,
romanttisesti tunteva ja realistisesti kertova kyky. Hänen
elämäntarinansa on kuin otettu hänen omista kirjoistaan. Jack London
syntyi San Franciscossa 1876 ja sai siellä koulutuksensa ja
yliopistokasvatuksensa. Synnynnäinen seikkailumieli veti häntä
maailmalle: 17-vuotiaana hän lähti merille, palvellen tavallisena
matruusina maston etupuolella, ja hankkien siten jo nuorena sen
merikokemuksen, joka esiintyy esim. hänen romaanissaan Merisusi (The
Sea Wolf) ja jota hän sittemmin omilla meriretkillään tarvitsi.
Klondyken ensimmäinen kultarynnäkkö (1897) tempasi hänet mukaansa.
Siellä saadut kokemukset tuottivat laajan sarjan kullan, lumen ja
kaukaisen pohjolan romantiikkaa, alkuna kuuluisat teokset Suden poika
(The Son of the Wolf, 1900) ja Erämaan kutsu (The Call of the Wild,
1903). Kalifornian, kaukaisen lännen, suurien erämaiden, luontoa ja
petoja vastaan taistelevien ihmisen romantiikka tuli niiden kautta
jälleen suosituksi. Klondyke-seikkailun jälkeen London retkeili
kulkurina Kanadan ja Yhdysvaltain halki, tutustuen perinpohjin
"tramppien" maailmaan. Oltuaan 1904 kirjeenvaihtajana Venäjän–Japanin
sodassa hän lähti 1906 purjehdusretkelle maapallon ympäri pienellä 50
jalan purrella, kadoten valtamerille pariksi vuodeksi. Sieltä
palattuaan hän julkaisi romaanin Martin Eden (1909), sarjan
Etelämeren tarinoita (South Sea Tales, 1912) ym. 1914 hän oli
sotakirjeenvaihtajana Meksikossa. Hänen viimeinen teoksensa oli Ison
talon pikku rouva (The Little Lady of the Big House, 1916).
Viimemainittuna vuonna hän kuoli. Jack London on huomattava
kirjailijakyky kaikessa, missä voidaan saavuttaa jotakin voimakkaalla,
selvällä ja mieleenpainuvalla kuvaustavalla; hänellä on myös melkoinen
kyky eläytyä luontoon ja esittää sen eri tunnelmia. Mutta sielunelämän
syvemmät puolet jäävät häneltä luotaamatta, hänen laajat kuvauksensa
järjestyvät vastahakoisesti taiteelliseen muotoon, ja hänen
aihemaailmansa, jossa alkuperäinen, fyysillinen voima ja väkevämmän
"oikeuden" filosofia usein on etualalla, kieltäytyy enimmäkseen
kohoamasta kirjallisuuden viljellymmälle, aatteellisesti, siveellisesti
ja taiteellisesti korkeammalle asteelle.

HÄNEN ISIENSÄ JUMALA.

(Loppukohtaus.)

"Hitto vieköön, Baptiste, en voi ajatellakaan sellaista. En hetkeäkään.
Myönnän kyllä, että tämä mies on hupsu ja hyvin vähän hyödyksi
tavallisessa elämänkulussa, mutta en voi kuitenkaan hylätä häntä,
näet."

Hay Stockard vaikeni koettaen pukea sanoiksi sydämensä
sievistelemättömiä siveyskäsitteitä.

"Hän on häirinnyt minua, Baptiste, sekä ennen että nyt, ja tuottanut
minulle kaikenlaista kiusaa, mutta etkö voi käsittää, että hän on omaa
rotuani – valkoinen – ja – no niin, en voisi ostaa omaa henkeäni
hänen hengellään, vaikka hän olisi neekeri."

"Olkoon sitten", virkkoi Baptiste Punainen. "Olen antanut sinulle armoa
ja valinnanvapautta. Tulen pian pappeineni ja sotureineni ja joko
surmaan sinut, tai sinä kiellät jumalasi. Jätä pappi minun valtaani,
niin pääset rauhassa lähtemään. Muuten vaelluksesi päättyy tähän.
Kansani on sinua vastaan pikku lapsia myöten. Juuri ovat lapset
varastaneet sinulta veneesi."

Hän viittasi alas joelle. Alastomat pojat olivat pujahtaneet veteen
ylempänä olevalta niemekkeeltä, päästäneet irti veneet ja sitten
työntäneet ne virtaan. Uiskenneltuaan pyssynkantamattomiin he kapusivat
veneisiin ja soutivat maihin.

"Anna minulle pappi, niin saat ne takaisin. Kuuletko! Puhu suoraan
ajatuksesi, mutta hätiköimättä."

Stockard pudisti päätään. Hänen katseensa osui Teslinin maan naiseen,
jolla oli hänen poikansa povellaan, ja hän olisi epäröinyt, ellei hän
olisi katsahtanut edessään oleviin miehiin.

"Minä en pelkää", puhui Sturges Owen. "Herra kantaa minua oikeassa
kädessään, ja olen valmis yksin menemään uskottomain leiriin. Ei ole
liian myöhäistä. Usko voi siirtää vuoria. Yhdennellätoista hetkellä
saatan voittaa hänen sielunsa vanhurskauden puolelle."

"Ei niin", sanoi Stockard. "Annoin hänelle sanani siitä, että hän voi
puhua kanssamme kiusaantumatta. Ne ovat sodankäynnin sääntöjä, Bill,
sodankäynnin sääntöjä. Hän on ollut rehellinen, antanut meille
varoituksen ynnä muuta sellaista, ja – no niin, lempo soi, mies, en
voi syödä sanaani."

"Hän pitää omansa, sitä ei tarvitse pelätä."

"Älä epäilekään sitä, mutta minä en aio sallia puolirotuisen viedä
minusta voittoa käytöksen rehtiydessä. Miksi emme tekisi, mitä hän
tahtoo – antakaamme hänelle lähetyssaarnaaja, niin asiasta tulee
selvä!"

"E-ei", epäröi Bill neuvottomana.

"Puristaako kenkä, häh?"

Bill punastui hiukan ja lopetti keskustelun. Baptiste Punainen odotti
yhä lopullista ratkaisua.

Stockard meni hänen luokseen.

"Asia on nyt näin, Baptiste. Minä tulin kyläänne aikoen jatkaa matkaani
ylös Kojukukiin. En tarkoittanut mitään pahaa. Sydämeni oli puhdas
pahasta. Se on puhdas yhä vieläkin. Minua seurasi tämä pappi, niinkuin
sinä nimität häntä. En tuonut häntä tänne. Hän olisi tullut aivan yhtä
hyvin, vaikka minä en olisi ollutkaan täällä. Mutta kun hän nyt kerran
on täällä ja on minun kansaani, niin minun on oltava hänen puolellaan.
Ja sen aion tehdä. Eikä se muuten ole mitään lapsenleikkiä. Sinun
tehtyäsi työsi on kyläsi äänetön ja tyhjä, väkesi tuhoutunut kuin
nälänhädässä. Tosin mekin olemme poissa samoin kuin soturisikin –"

"Mutta ne, jotka ovat jäljellä, saavat elää rauhassa, eikä vieraiden
jumalien sana ja vieraiden pappien kieli surise heidän korvissaan."

Miehet kohauttivat olkapäitään ja kääntyivät pois puoliverisen
palatessa omaan leiriinsä. Lähetyssaarnaaja huusi molemmat miehensä
luokseen, ja he polvistuivat rukoilemaan. Stockard ja Bill kävivät
kirveineen käsiksi muutamiin harvoihin pystyssä oleviin mäntyihin ja
kaatoivat ne sopiviksi rintavarustuksiksi. Lapsi oli vaipunut uneen,
minkä jälkeen vaimo pani sen turkiskasan päälle ja rupesi avustamaan
leirin linnoittamisessa. Kolme sivustaa oli tällä tavoin suojattu,
sillä takana oleva jyrkkä vieru ehkäisi hyökkäyksen siltä suunnalta.
Kun nämä varustelut oli saatu valmiiksi, hiipivät molemmat miehet
aukealle paikalle raivaten pois siellä täällä näkyvät pensaat.
Vastapuolueen leiristä kuului sotarumpujen pärinää ja noitien
äänenpitoa heidän kiihoittaessaan kansaa vihaan.

"Pahinta on se, että he tulevat monin äkkihyökkäyksin", valitti Bill
heidän kävellessään takaisin kirveet olkapäällä.

"Ja odottavat puoliyöhön, jolloin valo himmenee, ettei voida ampua."

"Siinä tapauksessa emme voi panna luoteja lentämään liian varhain."

Bill vaihtoi kirveen rihlapyssyyn ja tähtäsi huolellisesti. Muuan
intiaanien poppamies, joka seisoi heimolaisiaan korkeammalla, erottui
selvästi. Bill tähtäsi häneen.

"Kaikki kunnossa?" hän kysyi.

Stockard avasi ammuslaatikon, sijoitti vaimon sellaiseen paikkaan,
jossa tämä voi ladata, ja antoi alkajaismerkin. Poppamies lysähti alas.
Oli hetkisen äänetöntä, sitten seurasi hurja kiljunta, ja äkkiä alkoi
sataa luisia nuolia.

"Haluaisin mielelläni vilkaista sitä miekkosta", huomautti Bill,
ladaten uudelleen pyssynsä. "Voisinpa vaikka vannoa osuneeni hänen
silmiensä väliin."

"Ei tepsinyt." Stockard pudisti päätään synkästi. Baptiste oli
ilmeisesti saanut hillityksi sotaisimmat seuralaisensa, ja sen sijaan
että olisi jouduttanut hyökkäystä kirkkaassa päivänvalossa, laukaus oli
saanut aikaan kiireisen peräytymisen: indiaanit vetäytyivät pois
kylästä, pyssynkantaman ulkopuolelle.

Käännyttämisintonsa ollessa korkeimmillaan Sturges Owen olisi Jumalan
käden kannattamana uskaltanut mennä yksin uskottomain leiriin
varustautuneena yhtä hyvin ihmeeseen kuin marttyyriuteen, mutta tätä
seuranneen odotusajan kestäessä laimeni vakaumuksen kiihko vähitellen
inhimillisen heikkouden päästessä vallalle. Ruumiillinen pelko tuli
hengellisen toivon sijalle, elämän rakkaus Jumalaan kohdistuvan
rakkauden tilalle. Se ei ollut mikään uusi kokemus. Hän saattoi tuntea
heikkoutensa pääsevän vallalle, ja hän tunsi sen vanhastaan. Hän oli
kamppaillut sitä vastaan ja joutunut siinä tappiolle ennenkin. Hän
muisti, kuinka hän kerran toisten miesten vedellessä airoillaan kuin
mielipuolet jäälauttojen edellä, kohisevassa ja hyrskyvässä virrassa,
oli vaaran hetkenä päästänyt airon käsistään ja rukoillut kiihkoisasti
Jumalalta sääliä. Ja oli muitakin kertoja. Niiden muistelu ei ollut
mieluista. Se että hänen henkensä oli niin heikko ja hänen lihansa niin
vahva, oli hänelle häpeällistä. Mutta elämänrakkaus, elämänrakkaus! Hän
ei voinut repäistä sitä irti itsestään. Sen vuoksi hänen hämärän
peitossa olevat esi-isänsä olivat herkeämättä noudattaneet omaa
elämänsuuntaansa, sen vuoksi hänen oli määrä noudattaa omaansa. Hänen
rohkeutensa, jos sitä voi siksi sanoa, oli uskonkiihkon synnyttämää.
Stockardin ja Billin rohkeus oli uskollisuutta syvälle juurtuneita
ihanteita kohtaan. Ei niin, että elämänrakkaus olisi ollut vähäisempi,
mutta perinnäinen roturakkaus oli enemmän! Ei niin, etteivät he olisi
pelänneet kuolla, mutta he olivat tarpeeksi urhoollisia ollakseen
elämättä häpeän hinnalla.

Lähetyssaarnaaja nousi seisaalleen kallistuen tänä hetkenä uhrautumisen
puolelle. Hän kulki puolittain ryömien rintavarustuksen ylitse
mennäkseen toiseen leiriin, mutta lysähti maahan vapisevana ja
valittelevana röykkiönä. "Kuinka henki vetääkään! Kuinka henki
vetääkään! Kuka minä olen, että työntäisin syrjään Jumalan tuomiot?
Ennen maailman luomista olivat kaikki asiat kirjoitetut elämänkirjaan.
Voinko minä, maan matonen, pyyhkäistä siitä pois sivua tai ainoaakaan
kohtaa? Niinkuin Jumala tahtoo, niin henki vaikuttakoon!"

Bill kurkotti rintavarustuksen ylitse, nosti hänet pystyyn ja pudisti
häntä rajusti ja mitään sanomatta. Sitten hän pudotti käsistään
tämän värisevän hermokimpun ja kohdisti huomionsa molempiin
vastakääntyneisiin. Nämä eivät kuitenkaan näyttäneet paljoakaan
pelkäävän, vaan varustautuivat hilpeinä ja nokkelina torjumaan tulossa
olevaa hyökkäystä.

Stockard, joka oli puhellut matalalla äänellä tesliniläisnaisen kanssa,
kääntyi nyt lähetyssaarnaajaan päin.

"Toimita hänet tälle puolelle", hän käski Billiä.

"No nyt", hän määräsi, kun Sturges Owen oli sijoitettu hänen eteensä,
"vihi nyt meidät mieheksi ja vaimoksi ja tee se ripeästi." Sitten hän
lisäsi anteeksi pyydellen Billille: "Ei voi tietää, kuinka juttu
päättyy, ja sen vuoksi vain arvelin, että minun on paras järjestää
asiani kuntoon."

Vaimo totteli valkoisen herransa käskyä. Hänen omissa silmissään oli
koko toimitus tarkoitukseton. Hän oli oman käsityksensä mukaan
Stockardin vaimo, oli ollut siitä päivästä lähtien, jolloin he
ensimmäisen kerran olivat joutuneet yhteen. Vastakääntyneet toimivat
todistajina. Bill seisoi lähetyssaarnaajan tukena kuiskaten hänelle
sanat, milloin hän sekaantui. Stockard pani vastaukset vaimon suuhun ja
sitten, paremman puutteessa, muodosti peukalollaan ja etusormellaan
vihkisormuksen hänen sormeensa, kun siihen kohtaan oli päästy.

"Suutele nuorikkoa!" karjaisi Bill, ja Sturges Owen oli liian heikko
ollakseen tottelematta. "Nyt on lapsi ristittävä!"

"Niinkuin kaunis ja säädyllinen tapa vaatii", selitti Bill. "Keräilen
tässä sopivia varusteita uutta matkanvaihetta varten", selitti isä
ottaen pojan äidin sylistä. "Jos vaimo ja tenava joutuvat tänä yönä
kulkemaan rajavirran ylitse, ei haittaa mitään, vaikka he ovatkin
varustettuja mukautumaan siihen, mitä sattuu tarjolla olemaan. Meidän
kesken sanoen, Bill, tämä on suunniteltu pitkällä tähtäimellä, mutta
eihän siinä mitään menetetä, vaikka se olisi turhaakin."

Kupillinen vettä käytettiin tähän tarkoitukseen, ja lapsi laskettiin
syrjään turvalliseen nurkkaukseen rintavarustuksen juurelle. Miehet
kyhäsivät nuotion, ja ilta-ateria keitettiin.

Aurinko riensi kierroksellaan pohjoiseen ja vaipui lähemmäksi
taivaanrantaa. Taivas muuttui sillä suunnalla punaiseksi ja veren
väriseksi. Varjot pitenivät, valo himmeni, ja metsän tummissa
pimennoissa vaikeni elämä hiljalleen. Joen villilinnutkin vaimensivat
käreä-äänisen kirskunansa ja esittivät öistä ilveilyä mennen muka
nukkumaan. Vain alkuasukkaiden leirissä melu yltyi, sotarummut
pärisivät, ja äänet kiihtyivät esitettäessä hurjia kansanlauluja. Mutta
auringon painuessa näkymättömiin he lopettivat metelöintinsä. Keskiyön
aina uudistuva hiljaisuus oli täydellinen. Stockard nousi polvilleen ja
tuijotti tutkivasti pölkkyjen ylitse. Kerran lapsi valitteli kivuissaan
ja teki hänet levottomaksi. Äiti kumartui sen puoleen, mutta se vaipui
taas uneen. Äänettömyys oli ääretön, syvä. Silloin kultarintakertut
yhtäkkiä puhkesivat laulamaan täysin kurkuin.

Yö oli mennyt.

Tummia olentoja tulvi virtanaan aukean kentän poikki. Nuolet vinkuivat
ja jousien jänteet lauloivat. Kumeakieliset rihlapyssyt lähettivät
vastauksen. Keihäs ja voimakas heitto lävistivät tesliniläisnaisen
tämän puuhaillessa lapsen ääressä. Harhaan lentänyt nuoli, joka sukelsi
pölkkyjen lomitse, pysähtyi lähetyssaarnaajan käsivarteen.

Rynnäkköä oli mahdoton saada pysäytetyksi. Välillä oleva alue oli
täynnä ruumiita, mutta muut syöksähtivät hyökyaaltona eteenpäin ja
pärskähtivät suojavarustusta vastaan ja sen ylitse kuin valtameren
aalto. Sturges Owen pakeni telttaan samaan aikaan kuin miehet
pyyhkäistiin kumoon maahan ja hautautuivat ihmistulvan alle. Hay
Stockard yksin pääsi nousemaan pinnalle ja paiskasi alkuasukassoturit
syrjään kuin nalkuttavat rakit. Hänen oli onnistunut siepata kirves
käteensä. Tumma käsi tarttui lasta paljaasta jalasta ja veti sen äidin
alta. Käsivarren pituuden päässä sen hentoinen ruumis pyörähti ilmassa
ja murskautui kuoliaaksi pölkkyjä vastaan. Stockard halkaisi miehen
leukaan asti ja rupesi raivaamaan tyhjäksi ympäristöään. Hurjistuneiden
kasvojen muodostama kehä sulkeutui, ja häntä kohti alkoi sataa
lenteleviä keihäitä ja luuväkäisiä nuolia. Aurinko ponnahti ilmoille,
ja taistelijat häilähtelivät edestakaisin tulipunervien varjojen
keskellä. Kahdesti indiaanit hyökkäsivät Stockardin kimppuun hänen
iskettyään kirveellään liian syvään, mutta kummallakin kerralla hän
paiskasi heidät tieltään. He kaatuivat hänen jalkoihinsa, ja hän
tallasi kuolleita ja kuolevia, ja tie oli verestä niljakas. Ja yhä vain
päivä kirkastui ja kultarintakertut lauloivat. Sitten he vetäytyivät
hänestä loitommaksi kunnioituksen sekaisen kauhun valtaamina, ja hän
nojautui hengästyneenä kirvestään vastaan.

"Kautta sydänvereni!" huusi Baptiste Punainen. "Sinäpä vasta olet mies.
Kiellä jumalasi, niin saat vielä elää."

Stockard kieltäytyi vannoen, heikosti mutta luontevasti.

"Katsokaa! Nainen!"

Sturges Owen oli tuotu puolirotuisen eteen.

Käsivarteen ilmestynyttä naarmua lukuunottamatta hänessä ei ollut
mitään vikaa, mutta hänen katseensa harhaili ylenmääräisen pelon
vallassa. Hänen hämärtäviin silmiinsä osui pilkkaajan sankarillinen
hahmo tämän nojautuessa uhmaavan näköisenä kirveeseensä kirjavana
haavoista ja nuolista, välinpitämättömänä, lannistumattomana, komeana.
Ja hän tunsi suurta kateutta miestä kohtaan, joka voi painua selkein
mielin kuoleman tummille porteille. Varmasti oli Kristus, mutta ei hän,
Sturges Owen, muovailtu samalla lailla. Ja miksi ei hän? Hän tunsi
hämärästi esi-isien kirouksen, sen hengen heikkouden, joka oli
siirtynyt häneen asti entisyydestä, ja hän tunsi vihaa luovaa voimaa
kohtaan, kuvittelipa hän sitä sitten minkä vertauskuvan muotoiseksi
tahansa, koska se oli muovaillut hänet, palvelijansa, niin heikoksi.
Voimakkaammassakin ihmisessä tämä viha ja tämä olosuhteitten paino
riittivät yllyttämään uskostaluopumiseen, ja Sturges Owenin oli
mahdoton välttää sitä. Ihmisten vihaa peläten hän joutuisi uhmaamaan
Jumalan vihaa. Hänet oli kasvatettu palvelemaan Herraa vain, jotta
hänet voitaisiin nujertaa maahan. Hänelle oli annettu usko ilman uskon
voimaa, hänelle oli annettu henki ilman hengen voimaa. Se ei ollut
oikeudenmukaista.

"Missä nyt on jumalasi?" kysyi puolirotuinen.

"En tiedä." Hän seisoi suorana ja jäykkänä kuin lapsi, joka lukee ulkoa
katkismusta.

"Onko sinulla sitten jumalaa laisinkaan?"

"Minulla on ollut."

"Entä nyt?"

"Ei ole."

Hay Stockard pyyhkäisi veren silmistään ja nauroi. Lähetyssaarnaaja
katsahti häneen oudosti kuin unessa. Äärettömän kaukaisuuden tunne
valtasi hänet ikäänkuin suuren muuton tapahtuessa. Siinä, mitä oli
sattunut ja mitä vielä sattuisi, ei hänellä ollut mitään osuutta. Hän
oli katselija – välimatkan päässä, niin, välimatkan päässä. Baptisten
sanat kuuluivat heikosti hänen korvissaan.

"Oikein hyvä. Katsokaa, että tämä mies pääsee vapaasti lähtemään, ja
ettei hänelle tapahdu mitään vahinkoa. Sallikaa hänen lähteä rauhassa.
Antakaa hänelle vene ja evästä. Kääntäkää hänen veneensä keula
venäläisiin päin, jotta hän voi kertoa heidän papeilleen Baptiste
Punaisesta, jonka maassa ei ole jumalaa."

He taluttivat hänet jyrkänteen reunalle, johon pysähtyivät katselemaan
murhenäytelmän loppua. Puolirotuinen kääntyi Hay Stockardiin päin.

"Ei ole jumalaa", hän taas muistutti.

Mies nauroi vastaukseksi. Muuan nuori mies piteli sotakeihästä
tasapainossa heiton varalta.

"Onko sinulla jumala?"

"On, isieni jumala."

Mies korjasi keihään asentoa tarttuen siihen paremmin. Baptiste
Punainen antoi merkin, ja keihäs kimmahti täyttä vauhtia hänen
rintaansa. Sturges Owen näki norsunluisen kärjen pistävän esiin hänen
selkänsä takaa, näki miehen horjahtavan nauraen ja katkaisevan varren
kaatuessaan sen päälle. Sitten hän meni alas joenrantaan voidakseen
lähteä viemään venäläisille tietoa Baptiste Punaisesta, jonka maassa ei
ollut jumalaa.

                                      Suomentanut Aino Tuomikoski.

EDGAR LEE MASTERS.

Eurooppalaisenkin kuuluisuuden saavuttanut satiirinen runoilija Edgar
Lee Masters on syntynyt Garnettissa, Kansasissa, 1869, lakimiehen
poikana, asuen siellä 1880:een asti, jolloin perhe muutti Lewistowniin.
Illinoisiin. Viimemainitulla seudulla runoilija on viettänyt
vastaanottavaisimmat vuotensa, saaden siellä koulu- ja
yliopistokasvatuksen. Kirjailijan uran hän aloitti amerikkalaiseen
tapaan sanomalehtimiehenä ja sommitellen lyhyitä kertomuksia
aikakauslehtiin; samaan aikaan hän perehtyi graafilliseen alaan ja luki
isänsä johdolla lakia. Lakimieheksi hän valmistui 1891. Oltuaan vuoden
isänsä apulaisena hän perusti 1893 Chicagoon asianajotoimiston, jota
hoiti 1920:een asti. Hänen ensimmäiset teoksensa olivat runoja
(Runokirja – A Book of Verses, 1898), näytelmiä ja poliittisia
esseitä, eivätkä herättäneet juuri mitään huomiota. Mutta 1915 hän
julkaisi Spoon-virran anthologian (The Spoon River Anthology),
kokoelman vapain mitoin sepitettyjä runoja, jossa parisen sataa
keskilännen pienen kaupungin miestä ja naista, jotka jo vainajina
"nukkuvat kukkulalla", ensi persoonassa ujostelematta kertovat elämänsä
toden, mikä se oikeastaan on ollut. Se ristiriita, mikä tästä syntyy
varsinaisen virallisen hautakirjoituksen ja totuuden välillä, saattaa
elämän valheellisuuden räikeään valaistukseen. Teos on herättänyt
suurta huomiota Euroopassakin. (Spoon-joki on Lewistownin lähellä,
kuuluu runoilijan lapsuusmuistoihin.) Sen jälkeen Lee Masters on
julkaissut kirjan joka vuosi, eräinä kaksikin, mutta niistä ei ole
saapunut Eurooppaan samaa kiistämättömän menestyksen maininkia kuin
Spoon-virran anthologiasta.

MABEL OSBORNE.

    Sinun punaiset kukkasi nuokkuvat
            vihreiden lehtien kesken,
    sinä kaunis geranium!
    Mutta sinä et pyydä vettä:
            et voi puhua!
    Sinun ei tarvitse puhua –
    sillä kaikki näkevät sinun
            kuolevan janoon,
    eikä kukaan kuitenkaan tule tuomaan vettä!
    He kulkevat ohitsesi, sanovat:
    "tuo geranium tarvitsisi vettä."
    Ja minä, jolla oli onnea jaettavaksi
    ja joka ikävöin osaa toisten riemuun,
    minä joka rakastin sinua, Spoon River,
    ja kaipasin rakkauttasi,
    minä menehdyin silmiesi edessä, Spoon River –
    minä janosin, janosin,
    mutta minä olin mykkä,
    liian viaton ja ujo vaatimaan rakkautta sinulta,
    joka näit ja tiesit, että minä menehdyin
    niinkuin geranium,
    jonka joku on istuttanut haudalleni
    ja jättänyt kuolemaan vettä vailla.

EDMUND POLLARD.

    Minä toivon, että minä olisin upottanut maalliset käteni
    syvälle kukkien palaviin teriin,
    että minä olisin epäröimättä ottanut kaiken riemun!
    Mitä ovat kukkien terälehdet muuta kuin estävä verho,
    palavan sydämen vaippa!
    Nuori vaeltaja, kaikki on sinun,
    astu rohkeasti juhlasaliin,
    älä hiipivin askelin äläkä epäröiden,
    mahdatko olla tervetullut – juhlat ovat juuri sinua varten!
    Äläkä tyydy vähään, ja jos sinun on nälkä,
    älä ujoin "ei kiitoksin" kieltäydy ottamasta lisää.
    Jos sinun sielusi elää, anna sen saada
    kukkurainen nautintonsa mitta!

    Älä jätä parvekkeita, joille voit päästä,
    nousemattomiksi,
    älä jätä valkeita povia koskemattomiksi,
    kultaisia hiuksia hyväilemättä,
    suloisia maljoja tyhjentämättä,
    maista kaikki sielun ja ruumiin humala!
    Epäilemättä sinä kuolet, mutta kuolet taivaan sinessä
    tyydytetty suusi pusertuneena
    elämän kuningatarhuuliin.

            Molemmat suomentanut Uuno Kailas.

THEODORE DREISER.

Viitaten johdantoon sivuutamme tilan puutteen vuoksi etelän kirjallisen
piirin ja aiheiston, jättäen sen Harriet Beecher-Stowen edustuksen
varaan, ja myös keskilännen piirin varhaisemman realismin, antaaksemme
tilaa viimemainitun nykyhetkiselle jatkoilmiölle, realismille
sellaisena kuin sitä edustaa kuuluisa ryhmä Dreiser – Anderson –
Lewis – Mencken. Theodore Dreiser on syntynyt Terre Hautessa,
Indianassa, 1871, vaatimattomissa oloissa, roomalaiskatolisen perheen
poikana. Käytyään koulunsa hän meni 16-vuotiaana Chicagoon
liikeapulaiseksi, toimien eri aloilla ja välillä parsien tietojansa,
tarkoituksena päästä sanomalehtimieheksi. Tämän päämäärän hän saavutti
1892. Työskennellen alallaan ja uupumatta sivistäen itseään (mm.
Herbert Spencerin filosofialla) Dreiser ajan täytyttyä kirjoitti
esikoisteoksensa Sisar Carrie (Sister Carrie, 1900), joka kyllä
painettiin, mutta jota kustantaja ei lähettänytkään kauppaan, se kun
ehdittiin jo tällä välin todeta amerikkalaisten käsityksen mukaan
sopimattomaksi. Dreiserin seuraavat teokset Jennie Gerhardt, 1911;
Rahamies – The Financier, 1912; Nelikymmenvuotias kulkija – A
Traveller at Forty, 1913, omaelämäkerrallinen teos; Titaani – The
Titan, 1914; Nero – The Genius, 1915, otettiin takavarikkoon; Kirja
itsestäni – A Book About Myself, 1922; Amerikkalainen murhenäytelmä
– An American Tragedy, 1925 ovat herättäneet paljon väittelyä
saavuttaen sekä ystäviä että vihollisia. Kokonaan hyläten kaiken
keksityn "juoni"-kirjallisuuden Dreiser pyrkii kuvaamaan elämää
sellaisena kuin se todellisuudessa on, ei kuitenkaan esim. Zolan tapaan
ulkoisen naturalistisesti luettelemalla oloja, esineitä ja asioita,
vaan ikäänkuin leikkaamalla palan elämänmatkueesta ja syventymällä sen
osanottajain sieluun, sinne, jossa olemuksemme syvimmät voimat
hallitsevat ja jossa elämän alkuperäisin todellisuus asuu.
Puolueettomasti Dreiser tahtoo paljastaa näkyviin nämä voimat,
hylkäämättä mitään, millä on merkitystä elämässä, ja joutuu täten usein
ristiriitaan sovinnaisten käsitysten ja elämän yhteisten valheiden
kanssa. Tämä hänen menettelytapansa ja elämän ottaminen taiteen
kohteeksi ikäänkuin valikoimatta, yhtä kelvollisena joka paikasta, tämä
salaisinten vaikutinten armoton esiin kaivaminen, on tehnyt hänen
kirjoistaan raskaita, hitaasti eteneviä, muodottomia ja yleensä
ilottomia, harmaita sielun kronikoita. Mutta niiden totuusarvo ja
tehokkuus turhien ennakkoluulojen repimisessä on tunnustettava. Tuntien
sukulaisuutta venäläiseen sielunkuvaukseen, etenkin Dostojevskiin,
Dreiser on tehnyt matkan Bolshevikiaan, josta saamiansa vaikutelmia hän
kuvaa teoksessa Dreiser Venäjää katsomassa (Dreiser Looks at Russia,
1928). Hänen viime teoksensa ovat Näytekokoelma naisia (A Gallery of
Women, 1929) ja Aamuruskoa (Dawn, 1931), kuvaus omasta varhaisesta
nuoruudesta. Se totuus, joka niin kauniina häämötti varhaisille
transcendentalisteille, katosi industrialismin ja standardisoitumisen,
yleisen pintapuolisen samakaavaisuuden alle; Dreiserin kirjailijatyö on
käsitettävä muurahaisen yritykseksi kaivautua näkyviin tämän
samakaavaisuuden hiekan alta, joka uudistuneena puritaanisena ahtautena
uhkaa tukahduttaa todella vapaan hengenelämän.

NAIMISISSA.

Musiikkimies Duer on nainut maaseudulla kasvaneen Marjorien, jonka on
vaikea sopeutua miehensä taiteelliseen seurapiiriin. Hän ei voi
hyväksyä sitä huoletonta ja kevyttä tapaa, jolla mies kohtelee
naistovereitaan, eikä osaa itse vapautua omasta jäykkyydestään. Tästä
seuraa usein kohtauksia aviopuolisoiden kesken.

"Mikä minussa oikein on vikana, Duer? Miksi olen niin ikävystyttävä –
niin mielenkiinnoton – niin arvoton?"

Marjorien äänen sointi oli kiihkeän tunteikas ja avuton, ja siinä
värisi pidätetyn nyyhkytyksen vivahdus, mikä piirre oli tehonnut
Dueriin niin voimakkaasti kauan ennen heidän naimisiinmenoaan. Nyt hän
liikahti hermostuneesti.

"Mitä nyt, mikä sinussa nyt on vikana, Margie?" hän kysyi
myötätuntoisesti varmana siitä, että jonkinlainen uusi myrsky oli
nousemassa. "Mikä sinuun oikein on mennyt? Eihän sinua mikään vaivaa.
Miksi kysyt? Kuka sellaista on sanonut?"

"Voi, ei mitään, ei mitään – ei kukaan! Jokainen! Kaikki!" huudahti
Marjorie teatterimaisesti ja purskahti itkuun. "Näenhän, kuinka asia
on. Huomaan, mikä minussa on vikana. Voi, voi! Se johtuu siitä, luulen,
etten tiedä mitään. Se johtuu siitä, etten ole kelvollinen sinun
kumppaniksesi. Se johtuu siitä, etten ole saanut sellaista kasvatusta
kuin jotkut toiset. Se johtuu siitä, että olen ikävystyttävä! Voi,
voi!" Ja sydäntäsärkevät nyyhkytykset, jotka vapisuttivat hänen
vartaloaan päästä varpaisiin asti, seurasivat tätä mielenpurkausta ja
sanatulvaa.

Duer, jota aina liikutti vaimonsa synnynnäinen tunteenvoima ja sulo,
mitä muita puutteita hänellä sitten olikin syytä hänessä valittaa,
tuijotti eteensä ällistyneenä ja säälin, hämmästyksen, tuskan ja
ihmetyksen vallassa, sillä hän kuuli hyvin selvästi ja tarkkaan äänen
kaiusta, mikä oli huolen syynä. Marjorie tunsi olevansa hylätty,
syrjäytetty, laiminlyöty, kurja, ja koska se oli enemmän tai vähemmän
totta, peloitti ja haavoitti se häntä. Hän alkoi, epäilemättä
ensimmäistä kertaa, tuntea elämän murhenäytelmää, sen epävarmuutta, sen
järkyttävyyttä ja vääryyttä, niinkuin Duer oli niin usein tuntenut.
Tähän asti olivat Marjorien koti, sukulaiset ja ystävät enemmän tai
vähemmän suojelleet häntä siltä, sillä hän oli syntyisin onnellisesta
kodista, mutta nyt hän oli ulkona maailmalla ja erossa siitä kaikesta,
ja hänellä oli nyt ainoastaan miehensä. Tietysti hänet oli laiminlyöty.
Duer muisti sen nyt. Se oli osittain hänen syynsä, osittain ympäröivien
olosuhteiden syy. Mutta mitä hän saattoi tehdä sille nyt? Mitä sanoa?
Ihmisten asiat järjestyivät tässä maailmassa heidän omien taipumustensa
mukaan. Ehkäpä hänen ei olisi pitänyt ollenkaan mennä naimisiin
Marjorien kanssa, mutta kuinka hän nyt lohduttaisi vaimoaan tässä
pulmassa? Kuinka hän voisi sanoa jotakin, mikä huojentaisi hänen
mieltään?

"Mutta Marjorie", hän sanoi vakavasti, "tiedäthän, ettei se ole totta!
Tiedäthän, ettet ole ikävystyttävä. Sinun tapasi ja makusi ja
käytöksesi ovat yhtä hyvät kuin kenen toisen tahansa. Kuka on
vihjaillut, etteivät ne olisi? Mikä sinuun oikein on mennyt? Kuka on
sanonut sinulle jotakin? Olenko minä tehnyt mitään? Jos olen, niin olen
pahoillani!" Hänen omatuntonsa soimasi häntä siitä, että hän näin
puhuessaan kuvaili väärin itsensä ja näkökantansa, mutta ystävällisyys,
hyväntahtoisuus, hellyys, Marjorien laillinen oikeus hänen
kiintymykseensä – se oli nyt Duerin käsitys – vaativat sitä.

"Ei, ei", huudahti Marjorie katkonaisesti ja lakkaamatta itkemästä. "Ei
se ole sinun syysi. Ei se ole kenenkään syy. Sehän johtuu minusta –
juuri minusta! Sehän minussa juuri on vikana. Olen ikävystyttävä,
minulla ei ole hyvää aistia, en ole viehättävä. En ymmärrä mitään
musiikista enkä kirjoista enkä ihmisistä enkä mistään. Istun ja
kuuntelen, mutta en tiedä, mitä on sanottava. Ihmiset puhelevat sinulle
– he suorastaan riippuvat sinun sanoistasi – mutta heillä ei ole
mitään sanottavaa minulle. He eivät voi puhella minulle, enkä minä voi
puhella heille. Se johtuu siitä, että minä en tiedä mitään – että
minulla ei ole mitään sanottavaa! Voi minua! Voi minua!" Ja hän takoi
hentoja taiteellisia käsiään miehensä takin olkapäitä vastaan.

Duer ei voinut kestää tätä myrskyä tuntematta sääliä vaimoaan kohtaan.
Hän puristi vaimonsa lujasti syliinsä suruissaan siitä, että tämän
täytyi kärsiä niin paljon. Mitä hänen oli tehtävä? Mitä hän voi tehdä?
Hän saattoi nähdä, kuinka asia oli. Marjorie oli loukkaantunut,
Marjorie oli laiminlyöty. Vieraat eivät voineet nähdä hänessä sitä,
mitä hän. Eikö elämä ollutkin järkyttävää? Vieraat eivät tietäneet,
kuinka suloinen hän oli, kuinka uskollinen, kuinka iloinen saadessaan
tehdä työtä miehensä hyväksi. Se ei tosiaankaan merkinnyt mitään
taidemaailmassa, sen hän tiesi, mutta sittenkin melkein tuntui siltä,
kuin sen olisi pitänyt merkitä. Siellä täytyi jokaisen olla nokkela,
sen Duer tiesi – kaikki sen tiesivät. Eikä Marjorie ollut nokkela –
ei ainakaan heidän tavallaan. Hän ei osannut soittaa eikä laulaa eikä
maalata eikä keskustella loistavasti niinkuin he. Hän ei itse asiassa
tiennyt, mitä musiikin, taiteen ja kirjallisuuden maailma teki. Hän oli
vain hyvä, uskollinen, erinomainen emäntänä, mainio vaatteiden
paikkaaja, taitava ostosten tekijä, säästäväinen, huomaavainen,
alistuvainen, mutta –

Ajatellessaan tätä ja sitten Marjorien kuohahtelevaa tunteen syvyyttä,
joka oli Duerista aina erittäin liikuttava piirre, hän käsitti tai
luuli käsittävänsä, ettei yhdessäkään naisessa, joita hän oli tuntenut,
ollut koskaan ollut mitään aivan tällaista. Hän oli tuntenut monta
naista läheisesti. Hän oli seurustellut Charlotten ja Mildredin ja Neva
Badgerin ja Volida Blackstonen sekä monien muiden kiintoisien,
viehättävien nuorten naisten kanssa, joita hän oli tavannut milloin
missäkin, mutta hän uskotteli itselleen, ettei hän ollut koskaan nähnyt
ketään aivan Marjorien kaltaista. Tuollaista valtavaa tunteen
kuohahtelua, jonka vallassa Marjorie nyt oli ja joka oli niin
luonteenomaista hänelle, ei saanut nähdä muualla, arveli Duer. Hän oli
tajunnut sen hyvin selvästi vieraillessaan Marjorien luona tämän isän
talossa Avondalessa. Voi niitä päiviä Marjorien kanssa Avondalessa!
Kuinka ihmeellisiä ne olivatkaan! Niitä suloisia iltoja! Kukat,
kuutamo, tuoksut tulivat takaisin – vihreät kedot, avara taivaanlaki.
Niin, Marjorie oli voimakastunteinen. Hänessä sulautuivat yhteen kaikki
nämä piirteet ja monta muuta.

Se oli totta, ettei hän käsittänyt mitään taiteesta, ei mitään
musiikista – ei mitään kirjoista valitsevassa mielessä, mutta hänessä
oli aitoa, suloista, syvää, surullista, eloisaa tunteellisuutta, joka
oli tehokkainta, mitä hän tiesi. Ehkäpä se ei ollut yhtä suurta kuin
muutamien näyttämön mestarien tai suurten säveltäjien ilmaisema – hän
ei ollut aivan varma, niin vaateliasta on elämä – mutta joka
tapauksessa se oli tehokasta, draamallista, voimakasta. Mistä Marjorie
oli sen saanut? Kukaan todella arkipäiväinen olento ei voinut olla
sellainen. Tässä täytyi olla jotakin ruohoaavikoiden yksinäisyydestä,
kallioiden ja ketojen surullisesta kärsivällisyydestä, jotakin
öisen maaseudun äänettömyydestä ja syrjäisyydestä, sirkkojen
tarkoituksettomasta, yksitoikkoisesta, liikuttavasta sirkutuksesta,
Marjorien isä astelemassa vakoa hämärässä ponnistelevien, työn
uuvuttamien hevosten jäljessä, Marjorien veljet sitomassa vehnälyhteitä
heinäkuun auringossa, vaon hajujen ja kedon tuoksujen alakuloisuutta
hämärässä – kaikista näistä oli jotakin Marjorien nyyhkytyksissä.

Se tehosi Dueriin, niinkuin se olisi voinut hyvin tehota keneen
taiteilijaan tahansa. Duer käsitti tämän omalla tavallaan ja tajusi sen
voimakkaasti.

"Mutta Margie", vakuutteli Duer uudelleen, "et saa puhua noin! Olet
parempi kuin sanot olevasi. Sanot, ettet ymmärrä mitään kirjoista tai
taiteesta tai musiikista. Mutta eihän se ole kaikki kaikessa. Onhan
asioita, monia asioita, jotka ovat syvempiä kuin kaikki nuo. Tunteen
voima on jo itsessään suuri asia, rakkaani, jos vain tietäisit sen.
Sinulla on sitä. Sarah Bernhardtilla oli sitä, Clara Morrisilla oli
sitä, mutta kenellä muulla? 'Kamelianaisessa', 'Sapphossa',
'Carmenissa', 'Mademoiselle de Maupinissa' siitä on kirjoitettu, mutta
se ei ole koskaan yleistä. Se on suurta. Minua miellyttää enemmän sinun
syvä tunteenkuohusi kuin kaikki nuo halvat taulut, laulut ja
keskustelut yhteensä. Sillä, rakkaani, etkö tiedä", – ja hän puristi
Marjorien lähemmäksi itseään – "suuri taide perustuu suureen
tunteenvoimaan. Ei ole mitään suurta taidetta olemassakaan ilman sitä.
Käsitän sen musiikkimiehenä paremmin kuin kukaan muu. Sinulla ei ehkä
ole kykyä ilmaista itseäsi musiikissa tai kirjoissa tai tauluissa –
sinähän soitat aivan tarpeeksi ihastuttavasti minulle – mutta sinulla
on se ominaisuus, johon nämä seikat perustuvat: sinulla on kyky tuntea
se. Älä kiusaa itseäsi näillä ajatuksilla, rakkaani. Minä näen sen ja
tiedän, mitä olet, tiesipä sen sitten joku toinen tai ei. Älä ole
huolissasi minun vuokseni. Minun on oltava herttainen noille ihmisille.
Pidän heistä tavallaan, mutta sinua rakastan. Menin naimisiin sinun
kanssasi – eikö siinä ole todistusta tarpeeksi? Mitä muuta kaipaat?
Etkö käsitä, pikku Margie? Etkö ymmärrä? Etkö nyt jo ala reipastua ja
olla onnellinen? Sinulla on minut. Enkö minä ole kylliksi, rakkaani?
Etkö voi olla onnellinen vain minun kanssani? Mitä muuta haluat? Sano
toki minulle."

"En mitään enää, kullanmuruni!" jatkoi Marjorie nyyhkyttäen ja painuen
lähemmäksi, "en mitään muuta, jos voin saada sinut. Vain sinut! Mitään
muuta en halua – vain sinut, sinut, sinut!"

Marjorie syleili häntä lujasti. Duer huoahti salaa. Hän ei uskonut
vakavasti omia sanojaan, mutta mitäpä siitä? Mitä muuta hän voi tehdä,
sanoa? hän kyseli itseltään. Hän oli naimisissa Marjorien kanssa.
Tavallaan hän rakasti vaimoaan – tai tunsi ainakin voimakasta
myötätuntoa häntä kohtaan.

"Ja olenko minä voimakastunteinen?" hän kyseli kuiskaten ja hyrisi
Duerin syleiltyä häntä lujasti joitakin hetkiä. "Eikö se merkitse
mitään, vaikka en tiedäkään paljoa musiikista enkä kirjoista enkä
taiteesta? Ymmärränhän minä jotakin, enkö ymmärräkin, kultani? Enhän
ole täysin tietämätön, enhän?"

"Et, et, rakkaani, mitä puheletkaan!"

"Ja rakastatko minua aina, joko sitten tiedän mitään tai en,
kullanmuruni?" jatkoi Marjorie. "Ja eikö haittaa mitään, vaikka
osaankin vain keittää ja ommella ja tehdä ostoksia ja hoitaa
talouttasi? Ja pidätkö minusta, vaikka olenkin vain sievä enkä älykäs?
Olenhan hiukan sievä, enkö olekin, rakkaani?"

"Sinä olet suloinen", kuiskasi Duer rauhoittaen. "Olet kaunis! Kuuntele
minua, kultani. Tahdon kertoa sinulle jotakin. Lakkaa nyt itkemästä ja
kuivaa silmäsi, niin sanon sinulle jotakin kaunista. Muistatko, kuinka
seisoimme eräänä iltana isäsi vainion päässä siellä lähellä
aitanveräjää ja näimme hänen tulevan polkua laulaen itsekseen ja ajaen
sitä harmaata parivaljakkoaan suuri olkihattu takaraivolla ja hihat
käärittyinä kyynärpäiden yläpuolelle?"

"Muistan", sanoi Marjorie.

"Muistatko, kuinka ilma tuoksui ruusuilta ja kuusamalta ja niitetyltä
heinältä – ja voi, kaikkia niitä ihania iltatuoksuja, joita siellä
maalla on?"

"Muistan", vastasi Marjorie kiinnostuneena.

"Ja muistatko, kuinka herttaisesti sanoin lehmänkellojen kilisseen
laitumella, jossa juoksi puro?"

"Ja kuinka tulikärpäset alkoivat kimmeltää puissa?"

"Muistan."

"Ja sitä surullista, tummaa punaa lännen taivaalla, jonne aurinko oli
laskenut?"

"Muistan, muistan", sanoi Marjorie painaen poskeaan hänen kaulaansa.

"Kuuntele nyt minua, kultani: tuo veden virtaaminen vaaleiden kivien
ylitse siinä pikku joessa, ruohon versominen pehmeänä ja vihreänä
rinteellä, lehmänkellojen kilinä, savun kiemurtelu äitisi savutorvesta,
isäsi, joka oli kuin Raamatun päivien patriarkka kotiin palaamassa –
kaikki – kaikki lempeät äänet, kaikki suloiset tuoksut, kaikki
lintujen viserrykset – missä luulet sen kaiken nyt olevan?"

"En tiedä", vastasi Marjorie aavistaen jotakin kohteliasta.

"Ne ovat tässä", sanoi Duer lempeästi vetäen Marjorien lähemmäksi ja
hyväillen häntä. "Ne ovat yhtyneet erääseen pikku ruumiiseen, joka on
tässä sylissäni. Sinun äänesi, sinun tukkasi, silmäsi, sievä ruumiisi,
ailahtelevat mielialasi – mistä luulet niiden tulevan? Luonnolla on
aina oma kemiansa. Se on välistä kuin apteekkari, joka sekoittelee eri
aineita. Se ottaa hiukan auringonlaskun, taivaanlaen, ketojen, veden,
kukkien, unelmien, toiveiden, koruttomuuden ja kärsivällisyyden
kauneutta ja luo tytön. Ja jotkut vanhemmat jossakin saavat hänet ja
sitten he nimittävän hänet 'Marjorieksi' ja sitten he kasvattavat hänet
herttaiseksi ja viattomaksi, ja sitten rohkea paha mies kuten Duer
tulee ja ottaa hänet, ja sitten tyttö itkee, koska luulee, ettei mies
näe hänessä mitään hyvää. Eikö se olekin hullunkurista?"

"Oo – oi", huudahti Marjorie sulaneena Duerin kauneudentajun tulessa,
hänen sanontatapansa erikoisuuden ja sulouden, hänen kohteliaisuutensa
sirouden ja sen tavan taivuttamana, jolla hän houkutteli hänet pois
kuvitelmistaan.

"Voi, rakastan sinua, Duer kulta! Minä rakastan sinua, rakastan sinua,
rakastan sinua! Voi, sinä olet ihmeellinen! Ethän koskaan lakkaa
rakastamasta minua, ethän, kultani? Olethan aina uskollinen minulle,
etkö olekin, Duer? Ethän koskaan jätä minua, ethän? Olen aina pikku
Margiesi, enkö olekin? Voi, rakkaani, olen niin onnellinen!" Ja hän
puristi Dueria yhä lujemmin.

"En, en", ja "Kyllä, kyllä", vakuutteli Duer aina asianhaarojen mukaan,
tuijottaen kärsivällisesti tuleen. Tämä ei ollut todellista intohimoa
hänelle, ei todellista rakkautta missään merkityksessä; ei hän ainakaan
tuntenut sitä sellaiseksi. Hän oli liian kylmän epäilevä luonteeltaan,
elämältään ja rakkaudeltaan, vaikka olisi kuinka tuntenut
myötämielisyyttä ja vetoa Marjorieta kohtaan. Hän kyseli itseltään
juuri nyt samalla, mikä oikein sai hänet puhumaan näin. Oliko se
myötätunto, kauneuden rakkaus, runollisen ilmaisutavan taito, tunteen
herkkyys? – ei varmaankaan mikään muu. Eikö juuri tämä vaikuttanut,
että häntä ylistettiin suureksi musiikkimieheksi? Niin hän uskoi.
Saattoiko hän rehellisesti vakuuttaa rakastavansa Marjorieta? Ei, hän
oli varma siitä, ettei voinut, nyt kun hänellä oli Marjorie, ja kun hän
näki hänen vikansa samoin kuin omansakin – omansa periaatteessa. Ei,
hän piti Marjoriesta, tunsi sääliä häntä kohtaan, oli pahoillaan hänen
vuokseen. Tämä Duerin kyky maalata kuva sävelin ja soitannollisin
lausekkein, ottaa viimeinen heläjävä herkkyys irti pianon
koskettimista, oli tuon äskeisen kuvauksen pohjana. Marjoriesta se voi
sinä hetkenä näyttää hyvinkin todelliselta, mutta hän – Duer mietti
sen kuvan totuutta, jonka Marjorie oli maalannut itsestään. Kaikki oli
niin – jokainen Marjorien lausuma sana oli totta. Hän ei oikein
soveltunut näiden ihmisten pariin. Hän ei ymmärtänyt heitä, ei koskaan
ymmärtäisi. Duer aavisti, että hän saisi aina tyynnytellä ja
viihdytellä Marjorieta, ja että tämä aina itkisi ja olisi kiusautunut.

                                     Suomentanut Aino Tuomikoski.

SHERWOOD ANDERSON.

Läheisesti Dreiserin rinnalle liittyy Sherwood Anderson, myös elämän
kovan koulun suorittanut, itseoppinut kirjailija. Hän on syntynyt
Camdenissa, Ohiossa, 1876, tämän olematta kuitenkaan hänen erikoisempi
kotipaikkansa, perhe kun oli alituiseen muuttavalla jalalla: kahta
lasta (kahdeksasta) ei ehtinyt syntyä samassa paikassa. Pisimmän ajan
Sherwood tuli oleskelleeksi Clydessä, Ohiossa, jossa kävi vähäisen
koulunsa. 14-vuotiaana hän meni tehtaantyöhön, tuli 17-vuotiaana
Chicagoon, jossa ajelehti nelisen vuotta sekalaisissa töissä, meni
Kuban sotaan, ja päätyi sieltä palattuaan erinäisten vaiheiden jälkeen
väritehtaan johtajaksi Elyriaan, Ohioon. Tällöin hän jo oli yritellyt
kirjoittamista ja oli yhä enemmän kyllästynyt industrialismin
ilmapiiriin. Eräänä päivänä 1910 hän keskeytti sanelunsa
konekirjoittajattarelle, otti hattunsa ja meni hyvästiä sanomatta pois
konttorista, tehtaasta, perheensä luota, kaupungista, koko
siihenastisesta elämästään. Veljensä, taidemaalari Karl Andersonin
kautta hän pääsi silloisen "Chicagon ryhmän" tuttavuuteen; sen
keskuksena oli juuri Dreiser. Hänen ensimmäinen teoksensa:
Kerskailevan McPhersonin poika (Windy Mc Pherson's Son, 1916) on
alkuosalta hänen nuoruutensa historiaa, mutta muuttuu sitten
kuvaukseksi sankarin noususta amerikkalaiseksi raha- ja trustimieheksi,
mikä ei kuitenkaan sielullisesti häntä tyydytä. Sen totuudessa pysyvän
sielullisen tarkkuuden vuoksi, jolla tekijä "sisästä päin" kuvaili
nuoren McPhersonin heräämistä mm. seksuaalisessa suhteessa, teos sai
monta vuotta etsiä kustantajaa. Tämän jälkeen Anderson on julkaissut
kirjan vuodessa (Marssivia miehiä – Marching Men, 1917;
Keski-Amerikan lauluja – Mid-American Chants, 1918; Winesburg,
Ohio, 1919; Hevosia ja miehiä – Horses and Men, 1923;
Tarinoitsijan taru – A Story Teller's Story, 1924 ym.). Kaikissa
niissä on, voi sanoa, päähenkilönä totuudenetsijä, joka yhä uudelleen
toteaa virvatulien epäluotettavuuden ja hautoen sielussaan kaipausta
etsii ja retkeilee aatteiden tiheikössä, kirjailijan laajan, pehmeän,
ikäänkuin rajattoman sanonnan saattelemana. Amerikkalaisten
aineellisuus ja puritaaninen tekopyhyys ja ahdasmielisyys on hylättävä;
on tunnustettava vapaus ja totuus sekä elämässä että taiteessa,
vapauduttava standardisoinnin yhdenmukaistuttavasta, persoonallisuuksia
hävittävästä ikeestä. Tämä on lyhyesti sanottuna Andersonin julistuksen
sisältö, joskin päähenkilö vielä tämänkin koettuaan ja sanottuaan jää
tuijottelemaan päiväunien ja haaveidensa valtaan, jonnekin, jossa hän
aavistaa kaikista syvimmän totuuden asuvan. Hänen teoksensa ovat
raskaita sielullisia asiakirjoja, vailla muodon kauneutta ja
elämäniloa, mutta niiden vakava pyrkimys päästä kuuntelemaan sielun
syvimmät äänet, toteamaan tekojen pohjimmaiset vaikuttimet, herättää
kunnioitusta.

TARINOITSIJAN TARU.

Nykymaailmassa ilmenevät jotkin asiat mielikuvitusihmisille alunpitäen
täsmälleen määriteltyinä. Elämä jakautuu kahteen haaraan, ja huolimatta
siitä, kuinka kauan tai missä kukin elää, ne kumpikin riippuvat ja
heiluvat aina vain tyhjässä ilmassa.

Kummalle näistä kahdesta elämästä, joita eletään samassa ruumiissa,
sinä antaudut? Valinnan vapautta on nimittäin ainakin hiukan.

Toinen on mielikuvituselämää. Siinä liikutaan välistä säännöllisen
suunnitelman mukaan säännöllisten päivien tai ainakin säännöllisten
tuntien lävitse. Mielikuvitusmaailmassa ei ole mitään sellaisia
seikkoja kuin hyvää tai pahaa. Siinä ei ole mitään puritaaneja.
Poroporvariuden kuivat sisarukset eivät tule sisään siitä ovesta. He
eivät voi hengittää mielikuvituselämässä. Puritaani, uudistaja, joka
moittii puritaaneja, kuivat älyihmiset, kaikki, jotka haluavat
muovailla elämän uudelleen jonkin ihmisaivoissa syntyneen tarkan
suunnitelman mukaan, kuolevat siinä keuhkotautiin. Heidän olisi paras
pysyä todellisuuden maailmassa ja käyttää tarmonsa trokarien
ahdistamiseen, uusien koneiden keksimiseen, ihmiskunnan auttamiseen
– parhaan kykynsä mukaan – sen epäilemättä kiitettävässä
kunnianhimossa singota kappale ilman läpi viidensadan mailin
tuntinopeudella.

Mielikuvitusmaailmassa elämä jakautuu hitain liikkein ja monin
astevivahduksin rumaan ja kauniiseen. Mikä on elämää, on kuolleen
vastakohta. Onko sen huoneen ilma, jossa asumme, suloista
sieraimillemme vai onko se väsymyksen myrkyttämää? Lopulta siitä täytyy
tulla jompaakumpaa.

Koko siveellisyys muuttuu siellä puhtaasti esteettiseksi asiaksi. Mikä
on kaunista, sen täytyy tuottaa esteettistä iloa; mikä on rumaa, sen
täytyy tuottaa esteettistä masennusta ja kärsimystä.

Tai sitten ihminen saattaa muuttua, niinkuin niin monet nuoremmat
amerikkalaiset, pelkäksi nokkelaksi elämäntaituriksi, joka ei tunne
nöyryyttä elämän mahdollisuuksien edessä, on varma itsestään – ja
saattaa pysyä sellaisena loppuun asti, sokeana, kuurona ja mykkänä,
tuntematta ja näkemättä mitään. Monien ymmärrysihmistemme mielestä tämä
on mukavampi tie.

Mielikuvitusmaailmassa ei kukaan ole ruma, se on muistettava. Ihminen
on ruma vain todellisuudessa. Kas, siinäpä juuri on vaikeus.

Mielikuvitusmaailmassa arvottomimmankin ihmisen teot pukeutuvat välistä
kauneuden muotoihin. Hämäriä polkuja avautuu toisinaan sellaisen
ihmisen eteen, joka ei ole surmannut kauneuden mahdollisuuksia
itsessään olemalla liian varma.

Katselkaamme (mielikuvituksessamme) hetkinen amerikkalaista
nuorukaista, joka kävelee yksin illalla amerikkalaisen kaupungin
katuja.

Amerikkalaiset, varsinkin Keskilännen kaupungit parikymmentä vuotta
sitten, eivät olleet rakennetut kauneuden vuoksi, eivät vakinaisesti
asuttaviksi. Peloittava halu paeta, päästä ruumiillisesti pakoon, oli
varmaan vallannut isiemme aivot kuin sairaus. Kuinka he ahtoivatkaan
pienet ja suuret kaupungit pienelle alueelle. Miten järjetöntä! Sen
pojan, jonka olemme yhteisesti lähettäneet kävelemään illalla
tuollaisen kaupungin katuja, täytyy pakostakin olla kauniimpi kuin
kaikki ne kiireisesti rakennetut pikku- ja suurkaupungit, joissa hän
saattaa kulkea. Todellinen ruumiin ja hengen kypsymättömyys on
kauniimpi kuin pelkkä väsynyt ruumiillinen kypsyys: sellaisten miesten
ja naisten ruumiillinen kypsyys, joilla ei ole mitään henkistä
vastinetta itsessään, luhistuu pian fyysilliseksi ja rumaksi
rappiotilaksi – samoin kuin niin monien kaupunkiemme halvalla kyhätyt
kehysrakennukset.

Kuvittelemamme nuorukainen kävelee hätäisesti kyhätyn pikkukaupungin
katuja koettaen uneksia unelmiaan, ja hänen täytyy pitkän aikaa yhä
kävellä tällaisen rumuuden keskellä. Amerikan aineellisen elämän halpa,
kiireellinen, ruma rakennelma jatkuu yhä entisellään. Vakinaisen
asuinpaikan aate ei ole saanut meitä valtaansa. Mielikuvitustamme ei
ole vielä sytyttänyt rakkaus synnyinkamaraamme. Yhteisesti
kuvittelemamme nuorukainen kävelee ohiolaisen pikkukaupungin katuja sen
jälkeen kun tehtaita on alkanut syntyä ja kiihkoliikemiesten aika on
tullut. Kaupungin talot on kyhätty kokoon nopeasti, sinne on saapunut
parvittain ihmisiä, joilla ei ollut lainkaan aikomusta jäädä sinne.
Hämmästyttävän suuri määrä heitä kuitenkin jää sinne, vaikka heillä ei
ollut aluksi ensinkään sitä aikomusta.

Kuinka hitaasti kaupungit kasvoivatkaan ennen tämän nuorukaisen aikoja.
Vanhemman sukupolven jäseniä saapui hitaasti Keskilänteen New Yorkin
valtiosta, Pennsylvaniasta, Uudesta Englannista – minun omaan Ohiooni
suuri joukko Uudesta Englannista. He olivat tulleet vähin erin ja
hitaasti, tuoden mukanaan piirteitä vanhoista tavoistaan,
sananparsistaan, uskonnostaan, ennakkoluuloistaan. Nuoret farmarit
tulivat ensin iloiten hedelmällisestä vapaasta maasta ja
ystävällisemmästä ilmanalasta – vankkoja nuoria uroita, jotka
saapuivat suurin joukoin Uudesta Englannista jättäen sen pienet pellot
ja laihemman, kivisemmän maaperän vanhenevien ikäneitojen kotipaikaksi
– tuosta vanhain piikain sivistyksestä tuli sitten kuitenkin
amerikkalaisen kulttuurimme valtaistuin. Epäterve lihan pelko,
ylimaallisuuden vivahdus, alinomainen kurkottelu taivasta kohti. Maassa
jalkojen alla on vain pelkkää kammoa, köyhyyttä, vastoinkäymisiä. On
katsottava ylöspäin, aina ylöspäin.

Mihin sitten jäävät aistillinen rakkaus elämään ja ulkomaailmaan,
sanoihin, jotka tuntuvat suloisilta kielellä, väreihin, naisihon
pehmeään kudokseen, miesruumiiden lihasten liikuntaan ja värähtelyyn?

Pelokas huudahdus – "se on syntiä!"

Uudessa maassa oli tuona vanhempana aikana liian paljon miesmäisyyttä.
Paksulti liejua pikkukaupungeissa, jotka oli rakennettu metsään
joenvarsille tai postivaunuteiden ääreen. Parrakkaita, karkeakätisiä
miehiä kerääntyi kapakkoihin. Abe Lincoln osoitti miehuuttaan
nostamalla ilmaan whiskytynnyrin ja juomalla tapinreiästä. Rajamaiden
hurjimus, suurkaupunkiemme nykyaikaisen pyssysankarin isä, joka osoitti
miehuuttaan murhaamalla – Blinky Morgan, Missourin Jesse James, Slade,
jonka alue ulottui Poikkimaan-valtatieltä Kaukaisen Lännen kulta- ja
hopeaseuduille – tällaisia olivat sen elämän sankarit.

Sivistys kehkeytyi kuitenkin verkalleen – niinkuin kulttuurin aina
täytyy kehkeytyä – työtätekevien käsien kautta.

Pikkukaupunkeihin saapui käsityöläisiä – satulaseppä, kärryntekijä,
vaununtekijä, seppä, räätäli, suutari, talojen ja ulkohuoneiden
rakentaja.

Samoin kuin kohtalo oli määrännyt Sladen ja Jamesin nykyajan rosvojen
esi-isiksi, nämä käsityöläiset olivat tulevien sukupolvien taiteilijain
isiä. Heidän sormissaan oli alku siihen rakkauteen pintoja kohtaan,
aistillinen alkurakkaus aineeseen, jonka puutteessa mitään todellista
sivistystä ei koskaan voi syntyä.

Ja sitten humahti kuin suuri tulva sen kaiken ylitse tehtaiden,
uudenaikaisen teollisuuden syntyminen.

Vauhtia, kiireistä työntekoa, halpoja autoja halvoille miehille,
halpoja tuoleja halpoihin taloihin, suurkaupunkien vuokrataloja
kiiltävine kylpyhuoneenlattioineen, Ford, Kahdeskymmenes Vuosisata
O.Y., maailmansota, jatsi, elokuvat.

Nykyajan amerikkalainen nuorukainen lähtee iltaisin liikkeelle
kävelläkseen kaiken tämän keskellä. Uutta ja yhä hirveämpää
hermojännitystä, kiirettä. Jotakin värisevää ilmassa kaikkien meidän
ympärillämme.

Pulma pysyy yhä vireillä. Jos meidän yhteisen nuorukaisemme on saatava
tajuntaansa se elämän rakkaus – joka nuoressa miehessä syntyy vain
rakkaudesta ulkonaiseen, sellaiseen, minkä hän tuntee aistillisesti
sormillaan – on pulma hänen kohdaltaan se, että hänen on päästävä
kaikkien nykyaikaisen elämän rosoista pintaa hajoittavien ilmiöiden
kautta siihen vanhaan työtaidon rakkauteen, josta kulttuuri versoo.

                    (Tarinoitsijan taru – A Story Teller's Story.)
                             Suomentanut Aino Tuomikoski.

SINCLAIR LEWIS.

Puheenvuoron saa nyt tämän keskilännen merkittävän ryhmän vuosiltaan
nuorin, otteiltaan pintapuolisin, mutta maineeltaan laajimmin tunnettu
jäsen Sinclair Lewis, ensimmäinen Amerikan kirjailijoista, joka on
saanut Nobel-palkinnon. – Lewis on syntynyt 1885 Sauk Centerissä,
Minnesotassa, saanut sivistyksensä idässä, Yalen yliopistossa, jossa
suoritti B. A:n tutkinnon 1907, haaveillut Upton Sinclairin
opetuslapsena, Helicon Hallin siirtokunnan jäsenenä, sosialistisen
yhteiskunnan onnellisuudesta, ja tervehtyen siitä aloittanut
kirjailijauransa sekalaisella sanomalehti- ja mainostyöllä. 1916:sta
alkaen hän on kokonaan omistautunut kirjailijan alalle. Hänen
ensimmäiset teoksensa (Wrenn-ystävämme – Our Mr. Wrenn, 1914;
Haukan jälki – The Trail of the Hawk, 1915; Työ – The Job, 1917;
Viattomat – The Innocents, 1917; ja Ulkoilmassa – Free Air, 1919)
eivät vielä kuvasta hänen syvintä kirjailijaolemustaan, joka ilmenee
täysin kypsyneenä vasta Pääkatu (The Main Street, 1920, suomennettu)
nimisessä romaanissa. Tällä teoksella aloittamassaan sarjassa Lewis
asettaa kuvastimen eri yhteiskuntapiirien: Pääkadussa pienen
preeriakaupungin, Babbittissa (1922, suomennettu) keskilännen ison
kaupungin liikemiesten, Arrowsmithissä (1925) tieteellisten, Elmer
Gantryssä (1927) uskonnollisten järjestöjen ja Dodsworthissa (1929,
suomennettu) rahaylimystön naistyyppien eteen, terävällä ja
säälimättömällä totuudentunnolla, mutta samalla huolettoman iloisella,
kaskuilevalla sävyllä puolueettomasti paljastaen heikkoudet.
Eurooppalaiseen muotokulttuuriin tottunut kaipaa hänen teoksissaan
kiinteämpää rakennetta ja taiteellisempaa kohdetta; viimemainitussa
suhteessa hän on jäljessä esim. Galsworthysta. Ollen parhaassa
iässänsä, keskellä kiehuvaa tuotannon kiirettä, ja harvinaisen tarmokas
henkilö Lewis ei vielä ole saattanut tuotantoansa sen lopulliselle
asteelle.

BABBITT HERÄÄ JA NOUSEE.

Maitovaunujen jyryä ja räminää.

Babbitt ähkäisi, käänsi kylkeä, kamppaili pitääkseen unestaan kiinni.
Talonmies paiskasi kellarikerroksen oven kiinni. Viereisellä pihalla
haukkui koira. Kun Babbitt juuri oli suloisesti kellumassa lämpimän
hämärän aallolla, kulki sanomalehdenkantaja vihellellen ohi ja taitettu
sanomalehti töpsähti eteisenovea vastaan. Babbitt heräsi äkkiä, ja
hänen vatsalihaksensa kouristuivat säikähdyksestä. Kun jännitys
laukesi, kaiversi hänen korvaansa tuttu ja ärsyttävä ääni, joka syntyy,
kun joku yrittää panna käyntiin fordiansa: put-prrt, put-prrt,
put-prrt. Ollen itsekin moottorimies Babbitt ahersi näkymättömän
kuljettajan mukana, odotti hänen kanssaan odottamistaan moottorin
lähtöjytyä, kärsi hänen kanssaan, kun se lakkasi ja helvetillisen
itsepintainen put-prrt alkoi uudelleen – tuo soinnuton ääni, joka on
täynnä värisyttävää aamuvilua, joka saattaa ihmisen raivoon, mutta jota
ei missään pääse pakoon. Vasta kun moottorin alkava surina ilmaisi
hänelle fordin päässeen käyntiin, jännitys laukesi. Hän loi silmäyksen
mielipuunsa, jalavan, oksiin, jotka piirtyivät taivaan punervaan
patinaan, ja hapuili jälleen unta kuin narkoottista nautintoainetta.
Hän, joka poikana oli ollut hyvin valmis uskomaan elämään, ei
välittänyt enää uuden päivän mahdollisista ja uskomattomista
seikkailuista.

Hänen onnistui päästä todellisuutta pakoon, kunnes herätyskello soi
kahtakymmentä yli seitsemän.

Se oli suurtuotannoksi kasvaneen, laajaa reklaamia tekevän
herätyskelloteollisuuden paras tuote ja oli siinä kaikki ajanmukaiset
lisävehkeet, kuten katedraalikellonlyönti, toistuva herätys ja pimeässä
hohtava kellotaulu. Babbitt tunsi ylpeyttä siitä, että hänet herätti
niin hieno keksintö. Yhteiskunnallisesti se oli melkein yhtä
kunnioitettavaa kuin kalliiden autorenkaiden ostaminen.

Nyt hän myönsi nyrpeästi, ettei enää auttanut viivytellä, mutta loikoi
kuitenkin ajatellen inholla kiinteistökauppiaan orjantyötä, inhoten
perhettänsä ja inhoten itseänsä siksi, että inhosi näitä. Edellisenä
iltana hän oli pelannut pokeria Vergil Gunchin luona puoliyöhön saakka,
ja sellaisten juhlien jälkeen hän oli ärtyisä ennen aamiaista. Se
johtui ehkä kieltolakiaikakauden väkevästä kotipanoisesta oluesta ja
niistä sikareista, joihin tämä olut häntä houkutteli; tai myös
harmista, että oli pakko palata tuosta hienosti sivistyneestä, vapaasta
miesten maailmasta ahtaaseen piiriin, jossa oli vain naisia ja
pikakirjoittajia ja viittauksia, että hänen ei pitäisi polttaa niin
paljon.

Alkovin edessä olevasta makuuhuoneesta kuului hänen vaimonsa
inhoittavan hilpeä ääni: "On aika nousta, Georgie-poikaseni!" ja sitä
korviakutittavaa, raaputtavaa kahinaa, joka syntyy, kun hiuksia
kammataan karhealla harjalla.

Hän mörähti, ojensi pesun haalistamaan vaaleansiniseen pyjamaan puetut
paksut säärensä peiton alta, istui vuoteen laidalle ja penkoi
sormillaan pörröistä tukkaansa samalla kuin hänen palleroiset jalkansa
vaistomaisesti hapuilivat tohveleita. Hän katsoi kaihomielisesti
huopapeittoa – joka alituisesti muistutti vapautta ja sankaruutta. Hän
oli ostanut sen erästä urheilumatkaa varten, josta ei sentään tullut
mitään. Se oli kuitenkin ihanan joutenolon, suurenmoisen kiroilun,
miehekkäiden flanellipaitojen tunnuskuva.

Hän nousi vaivalloisesti, ähkäisten kivun vihlauksista, joita tunsi
silmämuniensa takana. Vaikka hän pelkäsi kirvelyn uudistuvan, hän
katseli tirkistellen pihalle. Se ilahdutti häntä kuten aina; se oli
Zenithin menestyvän liikemiehen pulska piha, toisin sanoen, se oli
täydellinen ja teki hänetkin täydelliseksi. Hän katsoi poimupeltivajaa.
Kolmattasataaviidettäseitsemättä kertaa vuodessa hän ajatteli: "Tuossa
peltirähjässä ei ole tyyliä. Kyllä minun täytyy hankkia kunnollisesti
rakennettu autovaja. Mutta se onkin, hitto vie, koko talossa ainoa,
mikä ei ole tiptop." Siinä tuijotellessaan hän ajatteli rakennuttaa
yhteisen autovajan Orionlaaksossa omistamaansa tonttialuetta varten.
Sitten hän veti henkeänsä ja oikoili. Seisoi kädet puuskassa.
Ärtyisään, uniseen naamaan tuli tarmokas ilme. Hän näytti äkkiä
pystyvältä, pätevältä mieheltä, jolla oli kykyä suunnitella, hallita ja
saada aikaan.

Hänen aatteensa oli niin elinvoimainen, että se ikäänkuin ajoi hänet
kankeansiistin hallin läpi, joka näytti siltä kuin sitä ei koskaan
olisi käytetty, kylpyhuoneeseen.

Vaikka talo ei ollut suuri, oli siinä niinkuin kaikissa Floral
Heightsin taloissa täysin kuninkaallinen porsliinista, kaakelista ja
hopeanhohtoisesta metallista tehty kylpyhuone. Pyyhinliinapitimenä oli
nikkelirenkaisiin pujotettu läpinäkyvä lasitanko. Kylpyamme oli kyllin
pitkä Preussin kaartilaiselle, ja seinään kiinnitetyn pesuvadin
yläpuolella oli hämmästyttävä kokoelma hammasharjan, partahuiskun,
saippuan ja pesusienen pitimiä, ja lääkekaappi, kaikki niin kiiltäviä
ja nerokkaita, että ne olivat kuin sarja sähkökojeita. Babbitt, jonka
jumala oli Nykyajan Mukavuudet, ei ollut tyytyväinen. Kylpyhuoneen ilma
oli täynnä jonkin barbaarisen hammastahnan hajua. "Verona on tietenkin
taas pitänyt oman päänsä! Sen sijaan, että käyttäisi Lilidolia,
niinkuin olen sata kertaa hänelle sanonut, hän on taas mennyt
hankkimaan jotakin hemmetillistä, haisevaa sotkua, joka tekee ihmisen
ihan kipeäksi!"

Kylpymatto oli työnnetty kasaan ja lattia oli märkä. (Hänen tyttärensä
Verona kylpi joskus aamuisin, ihan säännöttömästi, kuinka sattui.) Hän
luiskahti matolla ja horjahti ammetta vastaan. Hän sanoi: "P–le!"
Raivoisasti hän tempaisi partatahnaputken ja saippuoi naamaansa
raivoisasti, heilutellen sotaisesti vaahtoista huiskua; raivoisasti hän
kalttasi paksuja poskiansa patenttiveitsellä. Sänki ei tahtonut lähteä.
Terä oli tylsä. Hän sanoi: "P–le! S–lin p–le!"

Hän kopeloi lääkekaapista uutta teräpakettia (ajatellen kuten tällöin
aina: "Tulisi tietysti halvemmaksi ostaa hiomakone ja hioa veitset
itse"), ja löytäessään käärön kylpysuolapaketin takaa hän ajatteli
sangen pahaa vaimostansa, joka oli pannut sen sinne, ja sangan hyvää
itsestänsä, kun ei sanonut "P–le!" Mutta hän sanoi sen joka
tapauksessa heti jälkeenpäin, koettaessaan märillä ja saippuaisilla
sormilla irroittaa kiinnitarttunutta liukasta öljypaperia uuden terän
ympäriltä.

Ja sitten tuli usein harkittu, mutta aina ratkaisemattomaksi jäänyt
ongelma, mitä hän tekisi vanhalla terällä, joka saattoi olla
vaarallinen hänen lastensa sormille. Kuten tavallista, hän nakkasi sen
lääkekaapin päälle äänettömästi ajatellen, että hänen joskus täytyy
ottaa pois ne viisi- tai kuusikymmentä muuta terää, jotka niin ikään
oli nakattu sinne toistaiseksi. Hän päätti parranajonsa yhä
ärtyneempänä, kärtyisyyttä kun lisäsi jomottava päänsärky ja vatsassa
tuntuva tyhjyys. Kun hän oli valmis, pyöreä naama sileänä ja märkänä,
silmissä kirvelevää saippuavettä, hän ojensi kättänsä hapuillen
pyyhinliinaa. Perheen pyyhinliinat olivat märkiä, tahmaisia ja
inhoittavia, kaikki tyynni märkiä, kuten hän huomasi temmatessaan ne
sokeasti käteensä kaikki, oman kasvopyyhinliinansa, vaimonsa, Veronan,
Tedin, Tinkan ja ainoan kylpypyyhinliinan, jonka päärmeessä oli
valtavat nimikirjaimet. Silloin George F. Babbitt teki hirvittävän
teon. Hän kuivasi kasvonsa vieraspyyhkeeseen! Se oli pieni
orvokkikuvioinen tilkku, joka aina riippui paikallaan osoittamassa,
että Babbittit kuuluivat Floral Heightsin hienoimpaan parhaimmistoon.
Kukaan ei ollut koskaan sitä käyttänyt. Kukaan vieras ei ollut koskaan
uskaltanut. Vieraat käyttivät salassa lähimmän tavallisen pyyhkeen
nurkkaa.

Hän oli aivan kimmastunut. "S–li soikoon! Ne ottavat täällä kaikki
pyyhkeet, jok'ikisen tilkun, ja käyttävät niitä ja kastelevat
likomäriksi eivätkä jätä koskaan kuivaa minua varten – minun tulee
tietenkin saada huonoin! – mitä minä muka tarvitsen, – ja – minä
olen tässä hornan talossa ainoa, joka edes hiukan otan huomioon toisia
ja ajattelen, että joku muukin ehkä tahtoisi käyttää tätä hornan
kylpyhuonetta minun jälkeeni, ja ajattelen – – –"

Hän nakkasi nihkeät pyyhkeet kylpyammeeseen, tuntien kostonhalunsa
saavan tyydytystä kuullessaan niiden mäiskähtävän äänen; ja kesken
kaikkea tuli hänen vaimonsa tyynesti ja hilpeästi sisään ja sanoi
tyynesti ja hilpeästi: "Mutta, Georgie-kulta, mitä sinä teet? Aiotko
pestä nuo pyyhinliinat! Ei sinun sentään tarvitse niitä pestä! Mutta,
Georgie, ethän vain ole mennyt käyttämään vieraspyyhettä?" Tarina ei
tiedä, kykenikö George F. Babbitt vastaamaan. Ensimmäistä kertaa
viikkokausiin järkytti hänen vaimonsa häntä sen verran, että hän
katsahti häneen.

Ensimmäinen, millä hän itsensä koristi, oli hihaton verkkopaita, jossa
hän muistutti pientä kansalaisjuhlassa esiintyvää poikaa, joka
juhlavasti astuu esiin jostakin vanhasta rievusta leikatussa
airueasussaan. Hän ei koskaan pukenut yllensä verkkopaitaa kiittämättä
Edistyksen Jumalaa, ettei hän käyttänyt pitkiä, vanhanaikaisia
alusvaatteita niinkuin hänen appensa ja yhtiömiehensä Henry Thompson.
Toinen tehtävä oli hiusten kampaaminen taapäin. Se antoi hänelle uhkean
otsan, joka kaartui kahta tuumaa ylemmäksi entistä hiusrajaa. Mutta
suurimman ihmeen aikaansai sittenkin silmälasien sijoittaminen nenälle.

Silmälasit ilmaisevat luonnetta – vaateliaat, kilpikonnanluulla
kehystetyt, vaatimattomat koulunopettajankakkulat, vanhan maamiehen
hopeasankaiset rillit. Babbittin silmälaseissa oli suuret,
ympyriäisenpyöreät, reunattomat linssit parasta lasia. Ne nenällään hän
oli nykyaikainen liikemies, joka antoi käskyjä konttoriapulaisille,
ajoi autoa, pelasi silloin tällöin golfia ja oli tieteellisesti
sivistynyt asioitsija. Hänen päänsä ei enää tuntunut lainkaan
lapsimaiselta, vaan tärkeältä, ja katse kiintyi hänen painavaan,
pyöreähköön nenäänsä, hänen suoraan suuhunsa ja paksuun, pitkään
ylähuuleensa, hänen tosin ehkä liian lihavaan, mutta kuitenkin
voimakkaaseen leukaansa; kunnioittavasti häntä katseli, kun hän otti
yllensä muut Kunnon Kansalaisen univormuun kuuluvat pukimet.

Harmaa puku oli hyvin leikattu, hyvin ommeltu ja ehdottomasti
erikoisuuksista vapaa. Se oli normaalipuku. Valkoinen reunus pitkin
liivinrinnustan syrjää antoi jonkinlaisen luotettavuuden ja
oppineisuuden sävyn. Jalkineina hänellä oli mustat nauhakengät, hyvät
kengät, kunnialliset kengät, normaalikengät, erinomaisen
epäpersoonalliset kengät. Ainoa koreileva oli hänen orvokinsininen
kudottu kaulahuivinsa. Laajasti selitellessään asiaa mrs Babbittille
(joka akrobaattiliikkein yritti kiinnittää puseroa selkäpuolelta hameen
uumenreunustaan lukkoneulalla eikä kuullut sanaakaan hänen puheestaan)
hän horjui orvokinsinisen ja erään tapettimaisen mestariteoksen
välillä, jossa oli kielettömiä, ruskeita harppuja palmujen välissä,
kunnes valitsi orvokinsinisen ja pisti siihen koruneulan:
opaalisilmäisen käärmeenpään.

Jännittävä tapaus oli ruskean puvun taskujen sisällyksen siirtäminen
harmaaseen. Hän antoi näille esineille suuren arvon. Niillä oli yhtä
suuri henkinen merkitys kuin pesäpallolla tai Tasavaltalaisella
puolueella. Niitä olivat täytekynä ja hopeakynä (josta aina puuttui
lyijy), jotka kuuluivat oikeanpuoleiseen ylempään liivintaskuun. Niitä
ilman hän olisi tuntenut itsensä pukeutumattomaksi. Hänen
kellonperissään kellui kultainen kynäveitsi, hopeainen
sikarinkatkaisija, seitsemän avainta (kahdesta hän ei enää tiennyt,
mihin ne kuuluivat) ja sattumalta oli niiden päässä vielä hyvä kello.
Vielä kellui ketjuista suuri, kellastunut hirvenhammas – merkki, että
hän oli Elk-Veljeskunnan jäsen. Mutta arvokkain kaikista oli hänen
irtolehtinen taskukirjansa, tämä nykyaikainen välttämätön muistikirja,
joka sisälsi hänen jo unohtamiensa ihmisten osoitteita, huolellisia
merkinnöitä postilähetyksistä, jotka olivat saapuneet määräpaikkaansa
kuukausia sitten, postimerkkejä, joiden liima oli kulunut pois,
leikkeleitä T. Cholmondeley Frinkin runoista ja niistä
sanomalehtiartikkeleista, joista Babbitt ammensi mielipiteensä ja
monitavuiset sanansa, muistiinpanoja, ettei hän vain unohtaisi
toimittaa asioita, joita hän ei lainkaan aikonut toimittaa, ja
salaperäinen merkintä – D.S.S.D.M.Y.P.D.F.

Mutta hänellä ei ollut savukekoteloa. Kukaan ei ollut tullut hänelle
sellaista antaneeksi, joten hän ei ollut semmoiseen tottunut, ja
ihmisiä, joilla oli savukekotelo, hän piti naismaisina.

Lopuksi hän pisti Propaganda-kerhon napin takkinsa rinnustaipeen
napinläpeen. Suuren taiteen lyhytsanaisuutta käyttäen nappi ilmaisi
vain kaksi sanaa: "Propagandistit – hei!" Se sai Babbittin tuntemaan
itsensä lojaaliksi ja tärkeäksi. Se liitti hänet yhteen Oikeamielisten
kanssa, miesten, jotka olivat kunnollisia ja humaaneja ja
eteviä liikepiireissä. Se oli hänen Viktoria-ristinsä, hänen
Kunnialegioonan-merkkinsä, hänen Phi-Beta-Kappa-avaimensa.

                                          (Babbitt.)
                                  Suomentanut Eino Voionmaa.

HENRY LOUIS MENCKEN.

Yhdysvaltain viime vuosikymmenien henkisestä elämästä ei voi saada
asiallista käsitystä, jos unohtaa otsakkeessa mainitun nimen; siksi
tehokkaasti on H. L. Mencken ottanut osaa taisteluun totuutta
kahlehtivaa tekopyhää sovinnaisuutta vastaan – onpa hän ollut siinä
taistelussa johtajan asemassa. – Mencken on syntynyt Baltimoressa,
Marylandissa, 1880. Hänen isoisänsä oli saksalainen, joka perusti
Baltimoreen tupakkatehtaan. Tämän johtajana toimi sitten hänen poikansa
ja samalle alalle oli aiottu hänen pojanpoikansakin, joka kuitenkin
taipumustensa mukaisesti rupesi kirjailijaksi ja sanomalehtimieheksi.
Hänen uuras työnsä tällä alalla eri lehtien palveluksessa jääköön tässä
tarkemmin erittelemättä. Yleisamerikkalaisen kuuluisuuden,
sekä kannattajia että vihamiehiä, hän saavutti satiirisilla
mietelmäsarjoillaan Ennakkoluuloja (Prejudices, 5 osaa. 1920-27),
joissa hän kärjekkäin ajatuksin ja sattuvin sanoin, yksilöllisesti
radikaalisessa ja sosialismia jyrkästi vastustavassa hengessä,
hyökkäili kaikkea sitä vastaan, mitä piti Amerikan elämässä
valheellisuutena ja tekopyhyytenä. Hengenheimolaisensa Robert Nathanin
kanssa hän perusti 1924 aikakauskirjan American Mercury, jossa on
edelleen työskennellyt terävin sanoin aatteidensa hyväksi. Hänen muu
kirjallinen tuotantonsa, mm. runoja, poliittisia ja esteettisiä
tutkielmia, jääköön tässä luettelematta. Kuten radikaalien historiasta
tiedetään, he ovat useimmiten riemuitsevan varmoja kaikkien nuoliensa
oikeutuksesta ja välttämättömyydestä; aika sitten tavallisesti
osoittaa, että toiset niistä ovat menneet maalin yli, toiset pudonneet
maahan jo ennen sitä, ja vain harvat siihen osuneet. Vaikka tämä pitää
paikkansa Menckeniinkin nähden, on kuitenkin myönnettävä, että hänen
nuolensa ovat sävähdyttäneet hereille lukemattomia, jotka muuten
olisivat nukkuneet, ja vaikuttaneet virkistävästi ja puhdistavasti
Yhdysvaltain henkiseen elämään.

IHMISTYYPPEJÄ.

1. Liioittelija.

On ihmisiä, joiden silmät välttämättä suurentavat, joiden korvat
välttämättä kuulevat enemmän kuin soittajat soittavat, joiden
mielikuvitus välttämättä tekee heidän viiden aistinsa välityksellä
saamansa uutiset kaksin-, kolminkertaisiksi. He ovat intoilijoita,
uskojia, haaveksijoita. Bakteriologina sellainen ihminen selittäisi,
että märkimisbakteeri, streptococcus pyogenes, on bernhardilaiskoiran
kokoinen, yhtä älykäs kuin Sokrates, kaunis kuin Beauvais'n
tuomiokirkko ja yhtä kunnioitettava kuin Englannin Pankin johtaja.

2. Epäilijä.

Kukaan mies ei konsanaan luota täydellisesti toiseen mieheen. Hän voi
uskoa ehdottomasti johonkin aatteeseen, mutta ei kehenkään mieheen.
Korkeimpaankin luottamukseen liittyy pieni epäluulon häive. – puoleksi
vaistomainen ja puoleksi ajatuksellinen tunne, että tuolla lurjuksella
voi sittenkin olla jotakin hampaankolossa. Ja tämä epäluulo on
selvästi enemmän kuin oikeutettu, sillä kukaan ei ansaitse rajatonta
luottamusta – horjumattominkin pettää, jos kiusaus on kyllin suuri.
Maailmassa onkin se vika, etteivät miehet ole tässä suhteessa liian
epäluuloisia, vaan päinvastoin taipuvaisia olemaan liian luottavaisia
– että he yhä edelleen luottavat liian paljon toisiinsa, huolimatta
katkerista kokemuksista. Naiset ovat, niin ainakin uskon, siinä samoin
kuin muissakin asioissa suhteellisesti vähemmän hempeämielisiä.
Aviovaimo ei konsanaan luota ehdottomasti mieheensä, eikä liioin
käyttäydy milloinkaan tavalla, joka osoittaisi hänen tekevän niin.

3. Työntekijä.

Kaikkiin kansanvaltaisiin teorioihin, sekä sosialistisiin että
porvarillisiin, sisältyy jonkinlaisena välttämättömänä pohjana käsite
työn arvokkuudesta. Jos siltä, jolla ei mitään ole, riistettäisiin
harhaluulo, että hänen kärsimyksensä ovat jollakin tavalla kiitosta
ansaitsevia tai Jumalalle otollisia, hänelle tuskin jäisi tästä
vähästäänkään muuta kuin tyhjyyttään nipistelevä vatsa. Mutta
harhaluulo on harhaluulo, ja tämä on niistä pahimpia. Se syntyy, kun
innoituksella työskentelevän taiteilijan työnhalu ja koneen
tuskastuttava orjanuurastaminen sekoitetaan toisiinsa. Niiden välinen
ero on mitä suurin. Vaikka taiteilija ei saisikaan työstään mitään
korvausta, hän työskentelisi edelleen siitä huolimatta; hänen
ansaitessaan jolloinkin jotakin tämä korvaus on todellisuudessa usein
niin pieni, että hän melkein näkee nälkää. Mutta otaksutaanpa, ettei
kaivostyöläinen saa maksua työstään: raataako hän edelleen siitä
huolimatta? Voiko kukaan kuvitella hänen vapaaehtoisesti alistuvan
puutteeseen ja samalla kuitenkin tuntevan kiihkeätä halua louhia vielä,
vaikka henki menisi, 200 tonnia hiiliä lisää?

4. Lääkäri.

Terveydenhoito-oppi on lääketieteen turmelemista hyveellisyydellä. On
mahdotonta löytää terveydenhoidon harrastajaa, joka ei sekoita
teoriaansa kaikesta siitä, mikä on terveellistä, teoriaan
hyveellisyydestä, ja siten pilaa sitä. Koko terveydenhoitotiede
muodostuu siveysopilliseksi kehoitteluksi, ja, eri sukupuolten suhteen,
pidättyväisyyden lapselliseksi ja myöhästyneeksi saarnaamiseksi. Täten
se lopuksi joutuu kohtisuorasti vastakkain todellisen lääketieteen
kanssa. Lääketieteen päämääränä ei ole ihmisten tekeminen
hyveellisiksi; sen tarkoitus on suojella heitä paheittensa seurauksilta
ja näiden hävittäminen. Oikea lääkäri ei saarnaa katumusta; hän tarjoaa
synninpäästöä.

5. Tiedemies.

Arvo, jonka maailma antaa vaikuttimille, on usein aivan epäoikeutettu
ja väärään asiaan kohdistuva. Ottakaamme esimerkiksi nämä kaksi asiaa:
pelkkä tyydyttämätön uteliaisuus ja halu tehdä hyvää. Jälkimmäinen
asetetaan edellistä paljoa korkeammalle, ja edellinen on kuitenkin se
tekijä, jonka voimalla tieteelliset tutkijat, miehet, jotka ovat
ihmisrodun suurimpia, suorittavat työnsä. Mikä saa suuren patologin
täydellisesti syventymään työhönsä? Haluko parantaa tauti, pelastaa
henki? Ei suinkaan, ellei ehkä ajatuksena, joka liittyy asiaan toisella
sijalla. Syventyneenä tehtäväänsä koko hengellään hän on liian älykäs
kyetäkseen näkemään sellaisessa halussa mitään kiitettävää. Elämänsä
aikana saamistaan kokemuksista hän tietää, että tuloksista, joihin hän
pääsee, on aivan yhtä paljon vahinkoa kuin hyötyäkin, että jokaisen
rehellisen miehen ympärillä on tuhat roistoa etuilemassa hänen
ansioillaan, ja että ihmiset, jotka parhaiten ansaitsevat tulla
pelastetuiksi, todennäköisesti pelastuvat viimeisimpinä. Kukaan itseään
kunnioittava mies ei rupeaisi patologiksi, jos hänen pitäisi ottaa
huomioon kaikki tämä. Liikkeelle panevana voimana on todellisuudessa
hänen sammumaton uteliaisuutensa – hänen rajaton, melkein
sairaalloinen halunsa tunkeutua tuntemattomaan, paljastaa salaisuus,
saada selville asioita, joita ei ole ennen tunnettu. Hänen
vertauskuvakseen ei kelpaa orjia vapauttava ihmisystävä eikä laupias
samarialainenkaan, joka hoivaa apua tarvitsevaa, vaan koira, joka
nuuskii tarmokkaasti eteensä ilmestyviä lukemattomia rotanreikiä. Ja
kuitenkin hän on miesten suurimpia ja jaloimpia, seisoen koko
ihmissuvun eturivissä.

6. Liikemies.

Asia on todellakin siten, että terve vaisto asettaa liiketoiminnan
muiden ammattien alapuolelle, ja antaa liikemiehelle yhteiskunnallisen
alemmuuden leiman, josta hän ei kykene vapautumaan, ei Amerikassakaan.
Ja liikemies alistuu tähän käsitykseen silloinkin, kun hän väittää sitä
vastaan. Hän on ainoa, joka aina pyytelee anteeksi elinkeinoaan, joka
saavuttaessaan ponnistelujensa päämäärän, so. ansaitessaan hyvän joukon
rahaa, aina koettaa selitellä, ettei se suinkaan ollut se päämäärä,
johon hän oli tähdännyt.

7. Kuningas.

Luonnostaan ylhäinen ilme ja käytöstapa, taito esiintyä tärkeästi ja
pidättyvästi, lienevät suuriarvoisin lahja, minkä mies voi saada
perinnöksi. Sillä on voimakas vaikutus useimpiin ihmisiin, jotka
empimättä pitävät sitä todellisen ansiokkuuden merkkinä. Eihän heidän
kunnioituksensa saavuttamiseksi tarvitse tehdä muuta kuin suhtautua
heihin ylenkatseellisesti. Synnynnäisessä typeryydessään ja
pelkuruudessaan he turvautuvat keneen hyvänsä, joka tarjoutuu
johtajaksi, ja johtajanominaisuuksien merkiksi he tunnustavat
viivyttelemättä kaikki ulkonaisesta käytöksestä ilmenevät viitteet. Se,
että monarkismi pysyy hengissä aina vähän väliä toistuvasta
kuolemastaan huolimatta, voidaan selittää vain tällä tavalla. Uskomus,
että monarkismi on tullut ylhäältäpäin kirouksena tavallisen kansan
kärsittäväksi – että monarkki sälyttää sen kansan kannettavaksi ilman
sen suostumusta ja vastoin sen tahtoa, on, ainakin tasavalloissa,
yleisesti suosittu. Tämä uskomus ei perustu tosiasioihin. Kuninkaita
eivät tee kuninkaat, vaan kansat. He edustavat näkyväisesti erästä
kaikille tavallisille ihmisille, joita on kymmenen joukossa yhdeksän,
ominaista ja aina olemassa olevaa tarvetta, että pitää olla joku, jota
kunnioitetaan, kumarretaan, seurataan ja totellaan.

Kuninkaan asema pysyy lujana niin kauan kuin hän pitää kiinni
vallastaan ja pyrkii laajentamaan sitä, mutta alkaa horjua, jos hän
ryhtyy rajoittamaan sitä. Venäjän tsaarit istuivat täysin lujasti
valtaistuimellaan niin kauan kuin he hallitsivat Venäjää kuin
pahantekijäin kasvatuslaitosta, mutta sillä hetkellä, jolloin he
alkoivat omaksua vapaamielisiä aatteita, vapauttamalla maaorjat ja
antamalla maalle perustuslain, heidän tuomionsakin oli valmis. Kansa
käsitti tämmöisen myöntyväisyyden heikkouden merkiksi; se alkoi
epäillä, etteivät tsaarit nähtävästi olleet sen kummempia kuin muutkaan
ihmiset. Se ryhmittyi toisten, tsaareja vastaan intoilevien johtajien
ympärille, jotka esiintyivät yhtä varmoina ja tärkeinä kuin tsaarit
konsanaan, ja nousi ajan tullen kapinaan. Sitten nämä johtajat, tai
ainakin pari kolme uhkarohkeinta, ryhtyivät hallitsemaan maata
tarkalleen samoin kuin sitä oli hallittu monarkian kukoistuksen
päivinä. He toisin sanoen keskittivät vallan omiin käsiinsä,
tukahduttivat kaiken vastustelun, ja julistautuivat viisaudessa
erehtymättömiksi. Historiassa heidänkin kukistumisensa alkaa päivänä,
jolloin he rupeavat lieventämään vaatimuksiaan. Sillä hetkellä, jolloin
he tunnustavat, vaikkapa vain antamalla tilaa johtopäätökselle, että
hekin ovat vain ihmisiä, tavallinen kansa alkaa heti kääntyä heitä
vastaan.

                   (Valittuja ennakkoluuloja – Selected Prejudices.)
                                  Suomentanut O. Juurikoski.