← E-kirjasto·Projekti Lönnrot nro 2060
Englantilaisen kirjallisuuden kultainen kirja
Eino Railo
Eino Railon 'Englantilaisen kirjallisuuden kultainen kirja' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2060. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
ENGLANTILAISEN KIRJALLISUUDEN KULTAINEN KIRJA
Toimittanut
Eino Railo
Kuuluu sarjaan Maailmankirjallisuuden Kultainen kirja
Porvoo * Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1933.
SISÄLLYS:
Piirteitä englantilaisen kirjallisuuden kehityksestä. Yhdysvallat. Kanada. Australia ja Uusi Seelanti. Etelä-Afrikka. Beowulf. Kaedmon.
Eeva, maistettuaan tiedonpuusta. Aadamin ja Eevan katumus. Abrahamin taistelu elamilaisten kanssa. Faraon hyökkäys.
Kynewulf.
Tuomiopäivä. Taivaan autuus. Pyhä Guthlac kuolee ja otetaan taivaaseen.
Baeda.
Kirkkohistoria.
Alfred.
Alfred ja kuninkaan tehtävä. Alfredin kirjoittama esipuhe teokseen "De consolatione".
Arthurin tarinapiiri.
Layamon: Brut. Thomas Malory: Arthurin kuolema.
Keskiajan lyriikkaa.
Suvi on jo saapunut. Kevät on. Tuule, pohjoinen. Alisonille.
William Langland.
Pietari Peltomies.
Miraakkelit.
Vedenpaisumus.
Geoffrey Chaucer.
Canterburyn tarinat. Prologi.
Thomas More.
Utopia.
Wyatt ja Surrey.
Wyatt: Siis jättäisitkö mun?
Surrey: Kuvaus keväästä, jolloin kaikki muu uudistuu
paitsi rakastaja.Philip Sidney.
Sonetti unelle. Arcadia.
Edmund Spenser.
Huhtikuu. Una ja punaristin ritari. Ma armaan nimen rantaan kirjoitin.
John Lyly.
Callimachuksen isän testamentti.
Christopher Marlowe.
Tohtori Faustus.
William Shakespeare.
Sonetteja. Romeo ja Julia. Venetsian kauppias. Henrik neljäs. Julius Caesar. Hamlet. Othello. Macbeth. Kuningas Lear. Myrsky.
Ben Jonson.
Volpone eli kettu. Suudelma. Totuus.
Drayton, Herrick, Cowley. Waller.
Drayton: Katkelma "Nymphidiasta".
" Hyvästijättö.
Herrick: Kukkasille.
" Ahthealle.
" Keltanarsissille.
Cowley: Juomalaulu.
Waller: Eräälle vyölle.Francis Bacon.
Opinnoista. Kauneudesta.
John Milton.
L'Allegro. Il Penseroso. Kadotettu Paratiisi. Samson Agonistes.
John Bunyan.
Kristitty ja Toivova epäilyksen linnassa.
Samuel Butler.
Hudibrasin uskonto.
John Locke.
Hyödyttömästä lukemisesta.
John Dryden.
Aleksanterin juhla eli soiton mahti.
Alexander Pope.
Onni. Oodi yksinäisyydelle. Kaikkien rukous. Taivaan tulen kipuna.
Jonathan Swift.
Gulliverin matkustukset.
Daniel Defoe.
Robinson Crusoe.
Addison ja Steele.
Richard Steele: Miellyttävät seurakumppanit ja imartelijat. Joseph Addison: Sir Roger teatterissa.
Samuel Richardson.
Juhlallinen esiintyminen. Lovelacen kuolema – käännös F.J. De la Tourin kirjeestä.
Henry Fielding.
Pastori Adamsin ja pastori Trulliberin keskustelu.
Tobias Smollet.
Kommodori Trunnionin kuolema.
Laurence Sterne.
Le Fevre'in tarina.
Oliver Goldsmith.
Wakefieldin kappalainen.
Richard Brinsley Sheridan.
Juorukoulu.
Samuel Johnson.
Otteita Boswellin Johnson-elämäkerrasta. Samuel Johnsonin kirje lordi Chesterfieldille.
David Hume.
Filosofian eri lajeista. Katkelma omasta elämäkerrasta.
Adam Smith.
Kansojen varallisuus.
Edmund Burke.
Maria Antoinette. Englannin valtiomuodon kehityksestä.
Edward Gibbon.
Julianuksen kuolema. Euroopan asema Gibbonin aikana.
Chesterfield ja Junius.
Chesterfield: Hajanaisia mietelmiä. Junius: Graftonin herttualle.
John Wesley.
Wesley Chesterfieldin kirjeistä.
James Thomson.
Keväisiä sadekuuroja. Hallitse, Britannia.
Edward Young.
Valitus eli yömietteitä.
Collins ja Shenstone.
Collins: Illalle. Shenstone: Toivo.
Thomas Gray.
Elegia maakylän kirkkomaalla.
Macpherson ja Ossian.
Ossianin tervehdys auringolle. Balcluthan autius. Selman laulut.
Percy ja ballaadit.
Chevyn metsästys.
Thomas Chatterton.
Trubaduurin laulu.
Horace Walpole ja kauhuromantikot.
Walpole: Otranton linna. Radcliffe: Udolphon linna. Lewis: Uljas Alonzo ja kaunis Imogene.
William Cowper.
Ehtoo. Nuorelle naiselle.
George Crabbe.
Kirjat.
Robert Burns.
Mary Morison. John Anderson. Afton-virta. Jos nummella sa seisoisit. Tom O'Shanter.
William Blake.
Viattomuuden laulut. Pieni musta poika.
William Wordsworth.
Oodi. Meitä on seitsemän. Kuin harhanäky autuain.
Samuel Taylor Coleridge.
Vanhan merimiehen tarina. Kublai-Kaani.
Robert Southey.
Erämaan yö.
Walter Scott.
Mies missä niin on sieluton. Ivanhoe.
Byron.
Ritari Haroldin toivioretki. Hyvää yötä! Yksinäisyys ja meri. Säkeitä sävelille. Hyvästi. Don Juan, I Suloisia asioita, II Myrsky. Tänä päivänä täytän kolmekymmentäkuusi vuotta.
Percy Bysshe Shelley.
Oodi länsituulelle. Leivoselle. Hymni sisäiselle kauneudelle. Surulaulu.
John Keats.
Kauneus. Oodi satakielelle. Oodi kreikkalaiselle uurnalle. Syksylle. Sonetti. Sonetti unelle. Sonetti maineelle.
Thomas Moore.
Iltakuoro. Mennyt aika. Suven viime ruusu.
Walter Savage Landor.
Hannibal ja kuoleva roomalainen.
James Hogg.
Kiurulle.
Jane Austen ja Mary Mitford.
Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo. Mitford: Orvokkeja poimimassa.
John Gait ja Susan Ferrier.
Galt: Pitäjän aikakirjat. Ferrier: Avioliitto.
Maria Edgeworth ja William Carleton.
Edgeworth: Rackrentin linna. Carleton: Irlantilainen kylä.
Charles Lamb.
Unelmien lapset.
Oxfordilainen liike.
Newman: Mua johtaos. Keble: Kirja.
Thomas Carlyle.
Sankarin-ihailu. Onnellinen.
Thomas Babington Macaulay.
Kaarle II:n kuolema.
Charles Robert Darwin.
Sukupuolivalinta.
Herbert Spencer.
Mikä tieto on arvokkainta?
John Ruskin.
Kirjoista ja lukemisesta.
Edward Bulwer Lytton.
Pompeijin viimeiset päivät.
Benjamin Disraeli.
Juutalainen rotu. Kruunu ja kansa.
William Makepeace Thackeray.
Henry Esmondin historia.
Charles Dickens.
Joululaulu.
Charles Kingsley.
Viimeinen merirosvo.
George Henry Borrow.
Lavengro.
Charles Reade.
Luostari ja kotiliesi.
Anthony Trollope.
Herra Slope lausuu jäähyväiset.
Charlotte ja Emily Brontë.
Charlotte Bronté: Jane Eyre. Emily Bronté: Humiseva harju.
Elizabeth Gaskell.
Cranfordin seurapiiri.
George Eliot.
Floss-virran mylly.
Alfred Tennyson.
Myllärin tytär. Lootuksen syöjät. Odysseus. Lyö, murru, lyö. Kevyen Prikaatin hyökkäys. Maud.
Bobert Browning ja Elizabeth Barrett Browning.
Robert Browning: Kevät.
" " Hamelnin pillipiipari.
" " Tapaus ranskalaissodassa.
" " Olet rakastava.
Elizabeth Barrett Browning: Lohtu.
" " " Vaan silloin rastaat laukes laulamaan.Matthew Arnold.
Hylätty merenhaltia.
Dante Gabriel Bossetti.
Autuas neitsyt.
Christina Rossetti.
Kun olen kuollut, armas –.
William Morris.
Suviaamun sarastus. Lemmittyni ylistys.
Algernon Charles Swinburne.
Itylus. Laulu. Ennen päivänkoittoa. Lapsen nauru.
George Meredith.
Kohtaus. Vala.
Samuel Butler.
Missäänein asukkaiden mielipiteitä.
Thomas Hardy.
Kaukana väkijoukosta.
Robert Louis Stevenson.
Ylämailla. Ballantraen nuori herra.
Rudyard Kipling.
Ballaadi idästä ja lännestä. Rikki-tikki-tavi. Darzeen laulu.
Joseph Conrad.
Laguuni.
George Gissing.
Uusi Grub Street.
H. G. Wells.
Tähti. 771
John Galsworthy.
Omenapuu. 782
J. M. Barrie.
Pikku pastori.
Oscar Wilde.
Ballaadi Readingin vankilasta.
George Bernard Shaw.
Sotilas O'Flaherty.
William Butler Yeats.
Lumisiiveksi kaihoa, kallis. Maailman ruusu. Kun olet vanha. Isle of Innisfreen järvi. Coolen villijoutsenet. Sydämen kaihon maa.
John Millington Synge.
Meren uhreja.
John Masefield.
Lasteja.
Yhdysvallat. Benjamin Franklin.
Benjamin Franklinin ensimmäinen sanomalehtikirjoitus;
hänen pakonsa New Yorkiin.Washington Irving.
Rip Van Winkle.
James Fenimore Cooper.
Hirventappaja.
Ralph Waldo Emerson.
Ylisielu.
Henry David Thoreau.
Talonteko.
Nathaniel Hawthorne.
Tulipunainen kirjain.
Herman Melville.
"Town-Ho'n" tarinasta.
Edgar Allan Poe.
Ligeia. Kummituspalatsi. Annabel Lee. Unta unessa.
Oliver Wendell Holmes.
Viimeinen kävelyretki opettajattaren kanssa.
Harriet Beecher-Stowe.
Tuomo sedän tupa.
William Cullen Bryant.
Kukkien kuolema.
John Greenleaf Whittier.
Virteni.
James Russell Lowell.
Kesäkuu.
Henry Wadsworth Longfellow.
Hiawatha-runoelman johdanto. Hymni yölle. Enkelten jalanjäljet. Iltatähti. Hesperuksen haaksirikko.
Walt Whitman.
Kirje leiriltä.
Mark Twain.
Calaveran piirikunnan kuuluisa hyppäävä sammakko.
Francis Bret Harte.
Kiljulan leirin onnenlapsi.
Jack London.
Hänen isiensä Jumala.
Edgar Lee Masters.
Mabel Osborne. Edmund Pollard.
Theodore Dreiser.
Naimisissa.
Sherwood Anderson. Sinclair Lewis.
Babbitt herää ja nousee.
Henry Louis Mencken.
Ihmistyyppejä.
PIIRTEITÄ ENGLANTILAISEN KIRJALLISUUDEN KEHITYKSESTÄ.
Sillä kansalla, joka syntyi esihistoriallisen neoliittisen rodun ja kelttiläisten "goidelien" ("gaelien") ynnä "brittien" sekoittumisesta ja joka sanoi itseään "Cymry"-kansaksi, "kimriläisiksi", asuen myöhemmin pääasiallisesti Cornwallissa ja Walesissa, oli oma "runolaulajien", "bardien", viljelemä ja ylläpitämä lyyrillisluontoinen sankarirunoutensa. Tämän aiheina ovat olleet kimriläisten taistelut uutta valloittajakansaa, anglosakseja, vastaan. Kun osa kimriläisistä siirtyi uusien valloittajien tieltä meren yli Bretagneen, veivät he mukanansa tämän sankarirunoutensa, joka rupesi täällä kehittymään omaan erikoissuuntaansa. "Kuningas Arthurin tarinapiirinä" se on sieltä pitäen huomattavasti vaikuttanut Euroopan kirjallisuuteen.
Aikain kuluessa sekautui anglosakseihin paljon kelttiläistä verta, antaen täten syntyvälle uudelle sekakansalle erikoisominaisuuksiaan. Se mielikuvituksen hersyvä rikkaus, jonka saattaa Englannin runoudessa huomata, on tahdottu juontaa muinaisten kimriläisten kumminlahjaksi.
Anglosaksien vanhin runous kuuluu yhteisgermaanilaiseen aikaan, jolloin he eivät olleet vielä Englantiin saapuneetkaan. Se on ollut sankaritekojen ylistystä ja maanviljelykseen liittyvää loitsua. Vanhin säilynyt anglosaksinkielinen runoelma on Beowulf, joka on sommiteltu nykyiseen asuunsa noin v. 700. Sen pohjana on kuitenkin ollut jokin muinaisskandinaavinen runoelma. Anglosakseilla on ollut myös lyyrillistä runoutta, josta jo hengähtää myöhemmälle englantilaiselle runoudelle ominainen, surumielinen autiuden ja jylhyyden tunnelma. Beowulfin edustama pakanallisaiheinen sankarirunous saa pian rinnalleen laajan kristillisaiheisen epiikan, raamatullisen runouden, jonka luojina mainitaan Kaedmon (k. 680) ja Kynewulf. Edellinen on ensimmäinen nimeltä tunnettu anglosaksilainen (englantilainen) kirjailija. Hänen nimessään kulkevat Vanhan Testamentin kertomuksia esittävät runoelmat kuvailevat voimakkaalla näkemyksellä mm. enkelien kapinaa ja Luciferin lankeemusta, luoden hänestä sen traagillisen kuvan, jonka Milton sitten liittää maailmankirjallisuuteen. Toisen kristillisen "runokoulun" perustaja Kynewulf vaikutti kahdeksannella vuosisadalla. Hän oli entinen vaeltava laulaja, joka vanhemmassa pakanahenkisessä runoudessaan Beowulfin tavoin voimakkaasti kuvasi urhotekoja, merta ja myrskyä, mutta käytti sittemmin lahjansa kristillisten, sekä Raamatusta saatujen että muiden aiheiden laulamiseen. Tämä anglosaksilainen kristillinen runous kasvoi erikoisesti Irlannista tulleen kelttiläisen kirkon suojassa.
Roomalaiset sotilassiirtokunnat eivät juurruttaneet Englantiin latinankielistä sivistystä, joka saapui sinne vasta katolisen kirkon mukana. Toisin kuin Irlannin kirkko tämä ei suosinut kansankielistä runoutta, vaan ulotti Englantiin yleiseurooppalaisen latinankielisen kirjallisuuden. Englantia koskevilta osiltaan tämä kuitenkin kuuluu Englannin kansalliskirjallisuuteen. Sen suuria nimiä ovat Jarrow'n luostarin munkki Baeda Venerabilis (673-735) ja Yorkin luostarin munkki Alcuin (735-804), joka teki englantilaisen oppineisuuden tunnetuksi Kaarle Suuren hovissa ja sen kautta Euroopassa.
Tämän lupaavasti versovan kulttuurikehityksen keskeyttivät tanskalaisten viikinkien hävitykset ja maan joutuminen heidän valtaansa. Kansallisen, anglosaksinkielisen kirjallisuuden perusti uudelleen Alfred Suuri (849-901), valtakuntansa vapauttaja ja sen kulttuurin tielle auttaja. Hänen kirjoittamansa Esipuhe Gregorius Suuren ohjekirjaan Cura pastoralis, jonka hän oli kääntänyt (890), on vanhin säilynyt alkuperäinen anglosaksinkielinen suorasanainen sepitelmä. Alfred-kuningas sommitteli valtakuntansa kaikki kirjat, kahta lukuunottamatta. Hänen kuoltuaan proosan kehittyminen seisahtui lähes sadaksi vuodeksi. Sitä rupesi jatkamaan oman aikansa Baeda, munkki Aelfric (955-1022), joka mm. käänsi Raamattua. Yhdennellätoista vuosisadalla kirjallinen tuotanto yleensä vilkastui, kunnes sivistyselämä taas tyrehtyi tanskalaisten uudistuneisiin hyökkäyksiin. Anglosaksilaisen eli muinaisenglantilaisen kirjallisuuden aika loppui normannien tullessa maahan 1066.
Muinaisenglantilaisessa runoudessa ei säkeiden tavulukua rajoitettu eikä käytetty loppusointua. Säe jakautui kahteen puolisäkeeseen, joissa molemmissa piti olla 4 korollista tavua; korottomia sai olla enemmän. Säepuoliskot nidottiin yhteen alkusoinnuilla siten, että edellisen 2 ja jälkimmäisen 1 korollinen tavu alkoivat samalla konsonantilla tai vokaalilla. Otaksuttavasti runolaulaja esitti näitä runoja juhlallisesti lausumalla, antaen harppunsa helähdyksellä pontta korollisille ja alkusoinnullisille kohdille.
Normannien valloitus aiheutti suuria muutoksia Englannin valtiollisessa ja sivistyksellisessä elämässä. Syntyi yhden kuninkaan hallitsema yhtenäinen valtakunta, yhteiskunnan lopullisesti perustautuessa läänitysjärjestelmän pohjalle. Voitettujen sivistysmuoto, muinaisenglantilainen kirjallisuus, runous ja kieli, rupesivat unohtumaan; voittajien sivistysmuoto, ranskan kirjallisuus ja kieli, rupesivat voittamaan alaa. Alkoi molempien kielien hidas ja vähitellen tapahtuva yhteensulautuminen, jota kesti kolmisen vuosisataa. Vasta 14:nnellä vuosisadalla voidaan todeta uuden yleiskielen, keskiajan englanninkielen, saavuttaneen valta-aseman kaikkien säätyjen pääkielenä.
Englannin keskiaikaisen (englanninkielisen) kirjallisuuden varhaisimpia ilmiöitä on munkki Layamonin Brutus (Brut), runomittainen kronikka, joka on sepitetty v:n 1204:n jälkeen. Sen pohjana on normannilaisen munkin Wace'n ranskankielinen kronikka Brutuksen romaani (Roman de Brut, 1155), joka oli sommiteltu Geoffrey of Monmouthin teoksesta Britannian kuninkaiden historia (Historia Regum Britanniae, 1139). Layamonin teos. (josta lähemmin tekstiosastossa), on merkkinä Arthurin tarinapiirin ja sitä käsittelevien runoelmien 13:nnella vuosisadalla alkavasta kukoistuskaudesta. Ne sommitteli yhtenäiseksi suorasanaiseksi kertomukseksi Thomas Malory 1469; Maloryn teos, jonka Caxton painoi 1485, on sen jälkeen ollut Arthurin tarinaston aarreaittana.
Syntyy myös runomitallisia ritarikronikkoja, mm. Rikhard Leijonamielen ja Robert Gloucesterilaisen kronikat. Muinaisenglantilaista kristillistä runoutta vastaava runous elpyy uudelleen: Ormulum sisältää Uuden Testamentin aiheita, sommiteltuina runomittaisiksi; Ancren Riwle on luostarielämän ohjeruno. Viimeksi mainittakoon Robert Langlandin nimessä kulkeva Pietari Peltomies (Piers Ploughman), joka tulee tunnetuksi v:n 1362:n jälkeen ja on uskonnollis-yhteiskunnallinen näkyrunoelma.
Keskiaikana kirjoitettiin tietenkin keskeytymättä latinankielistä ja jonkin verran myös Englannin ranskalaista eli anglonormannilaista kirjallisuutta. Kirkon edustama latinankielinen kulttuuri tuli mm. sikäli tärkeäksi maalliselle sivistyselämälle, että se viljeli piirissään uskonnollista näytelmää eli ns. miraakkeleja. Hyvin varhain näitä ruvettiin esittämään maallisin apuvoimin ja kansankielellä, ja tästä on Englannin näytelmäkirjallisuus ja -taide saanut alkunsa. Tätä tarkoitusta varten sommiteltiin vähitellen pyhä historia jonkinmoiseksi näytelmärunoelmaksi, joka tunnetaan nimellä Cursor mundi (Maailman juoksija, n. 1320). Siinä on noin 30.000 säettä ja se käsittää pyhän historian luomisesta viimeiseen tuomioon, käsiteltynä vapaasti ja humoristisin lisäyksin; mm. siinä esiintyy ahnas juutalainen, ilmeinen Shylockin alkutyyppi. Myöhemmin ilmestyi miraakkelien rinnalle ns. moraliteetti, joka jo sisälsi enemmän toimintaa ja oli renessanssin kansannäytelmän alkumuoto.
1300-luvun lopulle kuuluu Wycliffen toimittama Raamatun käännös.
Keskiajalla oli myös lyyrillisiä runoilijoita. Runollisesti arvokkaina mainitaan Lawrence Minot'n (14:nnellä vuosisadalla) taistelurunot, jotka hän sepitti Edvard III:n kunniaksi. Unohtumattomia raikkaassa tuoreudessaan ovat eräät 13:nnelta vuosisadalta säilyneet pienet lyyrilliset runot.
Englannin keskiajan kirjallisuus on tullut tarkemmin tutkituksi ja tunnetuksi vasta viime vuosisadalla ja kiinnostaakin enemmän kielitieteilijöitä kuin kirjallisten kauneusarvojen etsijöitä. Mutta 14:nnen vuosisadan loppupuolella nousee näkyviin kirjailija, jonka ympäriltä keskiajan hämäryys on jo kadonnut ja joka on ollut tunnettu ja rakastettu kaikkina aikoina. Tämä kirjailija on Geoffrey Chaucer (1340-1400), "Englannin uudenaikaisen runouden isä". Hän irtautui keskiajan kirjallisista traditioista, työskennellen kokonaan sen tarinamaailman, kronikkain ja uskonnollisen näytelmän ulkopuolella, ja aloitti sekä aihepiirillään että runoilijakyvyllään uuden aikakauden. Kuilu muinaisenglantilaisen runouden ja Layamonin Brittin välillä ei ole syvempi kuin keskiajan runouden ja Chaucerin välillä. Hän oli ensimmäinen huomattava maallikkorunoilija, vieläpä ensimmäinen Lontoossa syntynyt ja hoviin kuuluva. Hän oli uudenaikainen, runoilijakutsumuksestaan tietoinen yksilö, joka painoi tuotantoonsa persoonallisuutensa leiman. Runoilemalla Lontoon murteella hän puhui kaikille hoviin ja sen ympärille kokoontuneille sivistyneille, kohottaen tämän kielimuodon pääkaupungin aseman mukaisesti maaseudun murteiden yläpuolelle. Maallikkona hän oli vapaampi ja ennakkoluulottomampi kuin kirkon ja tradition kahlehtimat hengellisen säädyn runoilijat. Sen lisäksi hän oli Englannin silloisen valtiollisen ja yhteiskunnallisen elämän keskuksessa toimiva huomattava kansalainen, joka oli lukuisilla ulkomaanmatkoilla saavuttanut laajan kokemuksen ja perehtyneisyyden mm. kirjallisuuteen. Tämänkin vuoksi hänen ympäristönsä varmaan kuunteli häntä mielellään, tajuten kuten jälkimaailmakin, että Chaucer oli tietoisesti taiteellisiin tuloksiin pyrkivä runoilija, jonka uuraassa työssä ilmenee jatkuvaa kehitystä, kypsymistä ja nousua.
Chaucerin rakkain vuodenaika oli kevät, jota hänen oma runoilijatoimintansa merkitsee Englannin kirjallisuudessa. Mutta tätä kevättä ei seurannut satotoiveinen kesä, vaan puolitoista vuosisataa kestänyt takatalvi, jolloin kirjallisuuden kehittymismahdollisuudet olivat rajoitetut. Proosa kyllä jatkoi olemassaoloaan, mutta erikoisemmin kehittymättä; uskonnollista runoutta esiintyi ja ballaadirunous syntyi; miraakkelit ja moraliteetit kukoistivat, mutta Chaucerin aloittama taiteellinen sivistyneistön runous ei ottanut orastaakseen. Syynä tähän olivat 1400-luvulla raivonneet ruusujen sodat, jotka tuhosivat ja köyhdyttivät sekä ylimystön että koko maan ja muutenkin estivät kulttuurin kehittymistä. Vain Skotlannin runous otti 1400-luvulla herätteitä Chaucerista ja olikin tänä aikakautena korkeammalla tasolla kuin englantilainen.
V. 1476 perusti Thomas Caxton (1420-1491) kirjapainon Westminsteriin,
mikä oli kirjallisuuden tuotannolle ja levittämiselle ensiluokkaisen tärkeä tapahtuma. Ensimmäinen Englannissa painettu kirja oli Filosofien sanoja ja ajatuksia (The Dictes and Sayengis of the Philosophers, 1477). Caxton painoi kaikkiaan n. 80 englanninkielistä teosta, niiden joukossa Chaucerin teokset ja Maloryn jo mainitun Arthur-tarinaston (Morte D'Arthur). Caxton oli ei vain kirjanpainaja vaan myös ahkera kääntäjä ja sommittelija, sekä maansa ensimmäinen kustantaja. Käsinkirjoitettuina kirjat olivat olleet tähän saakka harvinaisia ja kalliita – painettuina ne tulivat lukuisammiksi ja halvemmiksi, vähitellen yhä laajemman piirin omiksi.
Euroopan henkisen elämän suuri vapautumis- ja kehittymisvaihe, renessanssi, alkoi 1400-luvulla. Se oli huomattavalta osalta kapinaa keskiajan dogmaa, kaikkea sitä vastaan, joka kahlehti ajatusta ja henkeä. Uutena viisauden kaivona avautui antiikin kirjallisuus. Samalla kuin tahdottiin perehtyä kaikkeen siihen, mitä kätkeytyi klassillisten kielten taakse, syntyi romanttisen aavistuksen ja odotuksen innossa, nuoren voiman tunnossa, oma runollinen nousuhenki, joka varjeli jäämästä jäljittelyn asteelle. Oman kansallisen kielen ja kulttuurin harrastus syveni ja sai korkeammat päämäärät. Maantieteellisten löytöjen kautta avartui maailmankuva, ja entiset käsitykset maailmankaikkeudesta ja ihmisen asemasta siinä rupesivat vähitellen järkkymään Kopernikuksen, Brunon, Galilein ja Keplerin tähtitieteellisten huomioiden ja laskelmien johdosta.
Renessanssin vaikutus oli eri maissa erilainen. Italiassa se ilmeni etupäässä kirjallisuudessa ja taiteessa, uskonnon "pakanallistuessa" ja moraalisten käsitysten höltyessä. Persoonallisuuden palvonta johti ruhtinaiden itsevaltiuteen. Ranskassa se myös vaikutti elvyttävästi kirjallisuuteen ja taiteeseen, mutta sen uskonnollisia siteitä irroittava puoli tukahdutettiin. Saksassa, Alankomaissa ja Englannissa renessanssin humanismi ja vapaadenhenki johti uskonpuhdistukseen, ja sen rinnalla ja seurauksena voimakkaaseen uudistusharrastukseen myös valtion ja yhteiskunnan hyväksi. Renessanssi oli Englannissa hiukan myöhäisempi kuin mannermaalla; klassillisten kielten tutkimus oli kuitenkin jo 1400-luvun lopulla vakiintunut Oxfordissa ja Cambridgessä, joihin se oli tuotu suoraan Italiasta. 1500-luvun alussa molemmat yliopistot saivat luterilaisen tartunnan ja jo 1532 Englanti oli täydelleen eronnut paavista. Renessanssin alkuvuosikymmeniltä on mainittava uskonpuhdistuksen vastustaja, Henrik VIII:n kuuluisa kansleri Thomas More (1478-1535), joka menetti päänsä vakaumuksensa vuoksi. Hänen latinankielinen teoksensa Utopia (1516) kuuluu Englannin kansalliskirjallisuuteen. Englanninkieltä More käytti niin taitavasti, että häntä pidetään uudenaikaisen englantilaisen proosan "isänä".
Chaucerin luoman taiderunouden, joka oli niin kauan ollut sammuksissa, elvyttivät Thomas Wyatt (1503-42) ja Henry Howard (Surreyn kreivi, 1516-47) oksastamalla siihen Italian sonetin niin, että kotoisen runopuun raikkaat elinnesteet esteettä pääsivät virtaamaan sen kvartsiineihin ja tertsiineihin. Surreyn kreivi lisäksi muutti italialaisen sonetin rakenteen kotoisesti englantilaiseksi (4+4+3+3 > 4+4+4+2). Kääntämällä Vergiliusta silosäkein hän osoitti, mitä tietä runodraaman oli kuljettava saadakseen vapaat kehitysmahdollisuudet. Wyattin ja Surreyn sonetit sisältyvät kirjanpainaja Tottelin v. 1557 julkaisemaan kokoelmaan Lauluja ja sonetteja (Songes and Sonettes), jonka siis voi sanoa avaavan ovet Englannin rikkaaseen renessanssikirjallisuuteen.
Renessanssi nousi puolipäivän korkeuteen Elisabeth-kuningattaren aikana (1558-1603), joka itsekin oli runoilija ja oppinut. Englanti johti nyt protestanttisen maailman taistelua katolista taantumusta vastaan, ja tämä vaativa asema kehitti sen voimat ja kyvyt ennen aavistamattomaan kukoistukseen. Uuden ajan romantiikka, kaikkialta häämöttävät salaperäiset mahdollisuudet, poliittinen ja yhteiskunnallinen menestys ja nousu hurmasivat sen ja avasivat sen sielussa harvinaisia voiman lähteitä, ja niin sen runous kohosi koko ihmiskunnalle kuuluvaksi saavutukseksi.
Wyattin ja Surreyn edustamaa, italialaisesta sonetista lähtevää lyyrillistä linjaa jatkavat hieno ylimysrunoilija Philip Sidney (1554-86) ja Edmund Spenser (1552-99), edellinen soneteillaan, jälkimmäinen paimenrunoillaan, "ekloogeillaan", joissa vanhan englantilaisen lyriikan raikas henki yhtyy italialaisen Sannazaron uudelleen muotiin saattamaan, Theokritoksen tyyliseen Arkadia-idylliin. Sonettirunous oli suosittu kauas seuraavalle vuosisadalle saakka – sen kuuluisimpia nimiä oli itse William Shakespeare ja sen viimeinen etevä edustaja John Milton. Muu lyyrillinen runous kukoisti yhtä hersyvästi, ensinnäkin tämän ajan lukemattomien näytelmien ja "naamioiden" yhteydessä ja myös itsenäisesti. Lyyrikoista mainittakoon Michael Drayton (1563-1631). William Drummond (skotlantilainen, 1585-1649), Thomas Carew (1594-1639), William Browne (1591-1643) ja Robert Herrick (1591-1674), joista viimemainittu jo kuuluu kansalaissodan synkkään aikakauteen.
Kertovan runoelman alalla loi Edmund Spenser Englannin kirjallisuuden keskeisen suurteoksen, satueepoksen Keijukaiskuningatar (The Faerie Queene, 1590-96), joka liikkuen Arthurin tarinaston saturomanttisessa maailmassa tarkoitti keskittyä "keijukaiskuningattaren", Glorianan, so. Elisabethin ylistykseksi. Samoin kuin sonetti on tämäkin runoelma käsitettävä Italian renessanssirunouden, Arioston ja Tasson, omintakeisesti luoduksi kaikuilmiöksi Englannin omalla, kansallisella pohjalla. Spenserin jälkeen kertova runoelma kukoisti hersyvästi. Niitä kirjoittivat mm. Samuel Daniel (1562-1619) ja Michael Drayton, mutta ne eivät ole saavuttaneet korkeampaa arvosijaa. Vasta Milton luo eepoksen, joka on asetettava maailmankirjallisuuden suursaavutusten rinnalle. Spenserin tyylinen kertova runous muuttuu toisaalta jo Draytonilla paikkoja ja seutuja kuvailevaksi, kehittyen myöhemmin ns. maisemarunoudeksi, jolle sillekin Milton käänteentekevästi antaa yksilöllisen tunnelmallisuuden.
Korkeimpiin saavutuksiinsa Englannin renessanssi pääsi näytelmärunouden alalla. Uskonpuhdistus lopetti kaiken katolishenkisen näytelmätaiteen, joka nyt lähti kehittymään toimintaa sisältävästä esimerkillisestä moraliteetista. Tältä pohjalta syntyivät kansanomaiset rikosnäytelmät, sellaiset kuin Arden of Feversham (painettu 1592), joiden suoranaisena jatkona voidaan pitää 1700-luvun porvarillista murhenäytelmää. Kansanomaisen, moraliteettiperäisen, kertovan rikosnäytelmän rakenteeseen vaikutti edullisesti antiikin murhenäytelmä, jota etupäässä Senecan edustamassa muodossa sekä tutkittiin että esitettiin Englannin yliopistoissa. Ensimmäinen englantilainen näytelmä, jossa nämä kaksi vaikutusta yhtyivät, oli Thomas Nortonin ja Thomas Sacvillen Gorboduc (1562), siitäkin huomattava, että se on kirjoitettu silosäkein. Tältä pohjalta loi sitten uranuurtajana Englannin kansallisen draaman Christopher Marlowe (1564-93), kehittäen silosäkeen luontevaksi ja sujuvaksi repliikkien välineeksi, poistaen kuoron, ja tehden henkilöistä oman aikansa ja oman persoonallisuutensa voimakkaita ilmauksia. Tällä perusteella on hänen ensimmäinen näytelmänsä Tamerlan Suuri (Tambourlaine the Great, 1587) historiallinen merkkipylväs Englannin draaman kehityksen tiellä. Marlowen aloittaman kaaren jatkaa korkeimpaan kohtaansa William Shakespeare (1561-1616), jonka runoudessa ilmenee nerokasta ja syvää ihmissielun ja luonteiden tuntemusta, huumorin kirkasta ja lohdullista inhimillisyyttä, traagillisuuden tummaa, järkyttävää kohtalovoimaa, lyyrillisesti heläjävää luonnonraikkautta, ja rakenteen mestaruutta, mikä kohottaa hänet aikansa ja kansallisuutensa rajojen yläpuolelle koko ihmiskunnan omaisuudeksi. Kaaren jatkoi sitten loppuun voimakas ja rehevä renessanssihahmo Ben Jonson (1573-1637), joka satiirisilla näytelmillään paljastaa ihmisen huonot ominaisuudet. Marlowe ja Jonson olivat renessanssin aistillisen elämänilon edustajia, mikä hyvin kuvastui heidän elämänvaiheistaan; Shakespeare oli hienompi ja hiljaisempi luonne, "gentle Shakespeare", kuten Jonson hänestä sanoi. Tämän jättiläiskolmikon ympärillä, sekä ennen että jälkeen ja omana aikana, esiintyi hämmästyttävän lukuisa joukko pienempiä näytelmäseppoja, joista useat ovat täydellä syyllä säilyneet unohdukselta. Varsinaisen suuren renessanssinäytelmän rinnalla kukoisti ns. naamio, joka oli kehittynyt romaaneja ym. selostavan hovikuvaelman pohjalta. Tällaisia sepitti mm. Ben Jonson, joka oli Englannin ensimmäinen virallinen hovirunoilija, poeta laureatus. Naamioihin sisältyi usein kaunista runoutta.
Romaaninkin alalla renessanssi tuotti huomattavia saavutuksia. Sonettiylimys Philip Sidney kirjoitti Sannazaron mallin mukaan Arcadia nimisen idyllisen paimenromaanin (painettiin vasta 1580-81), jonka taas otti mallikseen skotlantilainen John Barclay (1582-1621), luodessaan latinankielisen Argenis-romaaninsa (1621). Muistettava on, että espanjalainen veijariromaani Lazarillo de Tormes julkaistiin englanniksi 1576 ja aloitti siellä heti runsaan veijariromaanikirjallisuuden. Huomattavin tämän alan tuotteista on Thomas Nashin (1567-1601) Onneton matkustaja (The Unfortunate Traveller, 1594), josta Englannin realistisen romaanin voi sanoa alkavan. Shakespearen kuuluisa Sir Falstaff on pidettävä näiden kirjallisten veijaripiirien edustajana mestarin henkilöluettelossa. John Lyly (1554-1606) kirjoitti espanjalaisen Antonio de Guevaran tyyliin Euphues-nimisen romaanin (1579-80), jonka tarkoituksena oli opettaa hienostunutta kielen käyttötaitoa ja jonka aloittamaa sievistelevää, alkusointuja ja sananlaskumaisia viisasteluja sisältävää tyyliä on sen jälkeen ruvettu sanomaan "eufuistiseksi".
Renessanssin aikaan kuuluvat myös Englannin historiankirjoituksen ja estetiikan alkuyritykset. Raphael Holinshed kirjoitti Kronikkansa (The Chronicles, 1577), Philip Sidney Runouden puolustuksen (Apologie for Poetrie, 1591), ja George Puttenham Englannin runotaiteen (The Arte of English Poesie, 1589).
Raamatun lopullinen käännös valmistui Jaakko I:n aikana 1612.
V. 1642 puritaanit sulkivat teatterit, alkoi kansalaissodan ja Oliver
Cromwellin aika, joka ei ollut suosiollinen renessanssiajan tyyliselle ja henkiselle kirjallisuudelle. Mutta Englannin kansan puritaaninenkin sielunpuoli osoittautui runollisesti hedelmälliseksi. Renessanssin Englanti taisteli protestanttien johtajana katolista taantumusta vastaan; samaa vapauden aatetta edustivat nyt puritaanit taistellessaan anglikaanista kirkkoa ja itsevaltiuden pyrkimyksiä vastaan. Samoin kuin edellinen taistelu oli saanut elämänhalullensa runollisen ilmaisun, sai nyt jälkimmäinen vapaudenrakkaudellensa. Puritaanisen vapausaatteen henkilöllistytti kirjallisuuden alalla John Milton (1608-74), titaanimainen runoilijahahmo, Britannian Dante, Kadotetun paratiisin (The Paradise Lost, 1667) kuulu runoilija, jonka tuotannossa myös renessanssi vielä kerran leimahti loistavaksi loppuliekiksi. Milton edusti puritaanisuutta yhtyneenä aikansa korkeimpaan sivistykseen. Samoin kuin Shakespeare hän oli lahjakkuudeltaan poikkeuksellinen ilmiö, erinomaisen herkkä tajuamaan luonnon tunnelmakauneutta, ankaran ja kiivaan, samalla ahtaan ja subliimin tunne-elämän tulkitsija. Puritaanisen uskonnollisuuden kansanomaista ja herkkää puolta edusti John Bunyan (1628-88).
Samaan aikaan kuin Milton sepitti suurta puritaanien eeposta, sommitteli Samuel Butler (1612-80) heihin kohdistuvaa satiirista runoelmaa. Sir Hudibras (1663) on ilmaus siitä vapaudenkaipuusta, jonka puritaanien äärimmäisyyksiin mennyt hallitus oli vuorostaan herättänyt. Restauraation (1660) jälkeen tuli Ranskasta palaavien kavaljeeriylimysten mukana vallitsevaksi ranskalainen suunta, joka vähitellen muuttui Englannissa 1700-luvulla vallalla olleeksi "klassillisuudeksi". Restauraation kirjallinen henki ilmaiseiksen etupäässä näytelminä, ns. sankaridraamoina ja tapakomedioina. Edelliset olivat englantilaisia risteytyksiä omien renessanssin ja ranskalaisten tragediain välillä, korkealentoisia, hieman historiallisvärisiä, loppusointuisin säkein sepiteltyjä, deklamoivia kulissinäytelmiä. Jälkimmäiset ovat englantilaisten siveettömiä muunnoksia ranskalaisesta huvinäytelmästä. Teatteri, joka Elisabethin aikana oli ollut todellinen "kansan näyttämö", oli muuttunut hovin ja ylimystön huvittelupaikaksi. Renessanssin aito tunne ja syvä henki oli kadonnut, sijaan olivat tulleet irstaat elostelijasukkeluudet; puritaanisuudesta heilahdettiin toiseen äärimmäisyyteen.
Sankaridraaman huomattavimmat edustajat ovat John Dryden (1631-1700), Thomas Otway (1652-85) ja Nath. Lee (1653-92). Sen kehityksen loppukohtana on Joseph Addisonin Cato (1713). Kuuluisimpia restauraation huvinäytelmän, "tapakomedian", kirjoittajista ovat suunnan maahantuoja ja perustaja George Etherege (1635-91), William Wycherley (1640-1716), John Vanbrugh (1664-1726), William Congreve (1670-1730) ja George Farquhar (1678-1707). Jeremy Collierin v. 1698 julkaisema lentokirjanen restauraation draaman siveettömyyttä vastaan avasi yleisön silmät ja aloitti vähitellen tapahtuvan puhdistumisen.
Lyyrillisen runouden edustajina mainittakoon Abraham Cowley (1618-67) ja Edmund Waller (1606-87). Tänä aikakautena esiintyi Englannin ensimmäinen ammatillinen naiskirjailija Apbra Behn (1640-89), jonka monipuolisesta, ajan leimaa kantavasta tuotannosta on erikoisesti jäänyt muistoon romaani Oroonoko (1688), maailmankirjallisuuden ensimmäinen neekeriorjaromaani.
Huolimatta kaunokirjallisuuden osoittamasta henkisen tason mataluudesta kypsyivät silti 1600-luvun lopulla monet renessanssin saavutukset, vaikuttaen ratkaisevalla tavalla 1700-luvun maailmankatsomukseen. Jo renessanssin tähtitiede oli järkyttänyt keskiaikaista maailmankuvaa, jonka Isaac Newton (1643-1727) lopullisesti kumosi gravitaatiolaillaan. Jo Francis Bacon (1561-1626) oli osoittanut kokemuksen ainoaksi järjellisesti hyväksyttäväksi tiedon lähteeksi, lausuen täten sen empiirisen filosofian syntysanat, jonka John Locke (1632-1704) sitten kehitti pitemmälle, ja josta 1700-luvun rationalistinen, "vapaa" ajattelu on lähtöisin. William Harvey (1578-1657) totesi ihmisen verenkierron lait, ja lausui elämän synnystä uudenaikaisen tieteen mukaisia johtopäätöksiä. Mikroskooppi keksittiin (Hollannissa), tieteellinen kemiallinen työskentely alkoi, Kuninkaallinen Seura (tieteellinen akatemia) perustettiin, uskonnollinen suvaitsevaisuus pääsi voitolle uskonkiihkosta, parlamenttaarinen hallitustapa vakiintui, painovapaus julistettiin. Astuessaan 1700-luvulle sen ajan ihminen luulikin olevansa varustettu kaikilla niillä aseilla, joita elämän ongelmien ratkaisussa tarvittaisiin. Näin alkoi "valistuksen aika".
Restauraation aika yhtyy ilman mitään käännettä tai rajaa "augustuslaiseen" eli kuningatar Annan aikaan, joka ulotetaan aina Yrjö I:n hallitusajan loppuun, vuoteen 1727 saakka. Edellisen vuosisadan vilkas päivänkysymysten käsittely lentokirjasten muodossa sai nyt vastaavaksi ilmiökseen aikakauslehdistön, jossa päivittäin rauhallisella, sivistyneellä, puolueettomalla, "empiirisellä" tavalla pakinoitiin elämän eri kysymyksistä. Tämän esseetyylin oli aloittanut jo Francis Bacon, sitä oli huomattavasti kehittänyt John Locke, ja sen kohottivat nyt korkeimmalleen Joseph Addison (1672-1719) ja Richard Steele (1672-1729) aikakauslehdissään The Tatler, The Spectator ja The Guardian, jotka ilmestyivät vv. 1709-13. Tämä aitoenglantilainen proosakirjoituksen muoto valtasi pian koko Euroopan ja luki omassa maassaan harjoittajikseen sarjan kirjallisuuden kuuluisimpia nimiä. Se on myös pian syntyvän porvarillisen, moralisoivan romaanin lähtökohta.
Poliittisen elämän, sanomalehtien ja lentokirjasten keskeltä kohoaa huomattavaksi nimeksi Daniel Defoe (1660-1731), jonka suunnattomasta tuotteliaisuudesta whig-puolueen poliittisena kirjailijana hänen kuuluisimmat kaunokirjalliset teoksensa Robinson Crusoe (1719) ja Moll Flanders (1722) ovat vain pieni osa. Defoe kuuluu huomattavalta osalta veijariromaanin piiriin. Jonathan Swift (1667-1745), tory-puolueen teräväkyntinen taistelija, on satiirikko kaikkia aikoja varten, jonka teokset kuuluvat maailmankirjallisuuteen. Ne ovat Ben Jonsonin satiirin jatkoa, mutta samalla syvän ja katkeran pessimismin ja kärsimyksen ilmauksia. Leppeämpänä ilmenee satiiri John Arbuthnotin (1667-1735) tuotteista, joista eräs, John Bullin historia (The History of John Bull, 1712) on antanut Englannille sen poliittisen henkilönimen.
Runouden alalla luovuttiin sankaridraaman suurista aiheista, joissa oli omaa romanttista juhlallisuuttansa, ja ottaen osviittaa tapakomediasta ja esseestä käsiteltiin jokapäiväisen, arkisen elämän ilmiöitä. Romanttinen ihme on kokonaan kadonnut, tunne ja innostus on sidottu kahleisiin, päämääränä on mahdollisimman viimeistelty muoto ja "korrektisuus" joka suhteessa. Tuloksena on loppumaton sarja klassillisin loppusointuisin parisäkein lausuttuja sananlaskumaisia mietelmiä, sisältönä deistinen moraali. Tämän runouden suurin nimi on Alexander Pope (1688-1744), Englannin runotuomari 1700-luvulla.
Näytelmän alalla ei augustuslaisena aikana esiintynyt mitään kehityksen käännettä tai edistysaskelta.
Englannin kirjallisuuden seuraava vaihe ulotetaan tavallisesti käsittämään 1700-luvun keskusta, Yrjö II:n aika, w. 1727-70, mikä jako on vain käytännöllinen, kirjallisuus kun ei tosiasiallisesti mitään jyrkkiä rajakohtia tunne. Aikakauden huomattavin kirjallinen ilmiö ja saavutus on moralisoiva porvarillinen romaani, joka merkitsee poikkeusta Popen edustamasta klassillis-esteettisestä suunnasta. Romaanin alalla oli tähän saakka suurin piirtein pysytty jo renessanssin aikana saavutetulla veijarikertomuksen asteella. Defoenkin romaanit ovat pääluonteeltaan sellaisia, eräänlaisia kuviteltuja omia elämäkertoja, vailla varsinaista taiteellista rakennetta. Esseekirjallisuuden edustaman tyylin ja järkevyyden pohjalta nousee nyt uudenaikainen romaani, jonka luo Samuel Richardson (1689-1761). Ranskalaisen esikuvan, Marivaux'n Mariannen herättämänä hän sommittelee kuuluisat kirjeromaaninsa, jotka edustavat porvarillisten piirien tunne-elämää ja lausuvat moitteen aatelisten viettelijätyyppien tunnottomuutta vastaan. Näin alkaneen romaanin kohottaa suuren huumorin klassilliselle tasolle Henry Fielding (1707-54), tuoden siihen veijariromaanien vilkkaan ja vaihtelevan toiminnan, sarjan terävästi havaittuja luonteita, ja humoristisia tyyppejä, jotka, kuten esim. pastori Abraham Adams, ovat tulleet maailmankirjallisuuden omiksi, liittyen Don Quixoten seurueeseen. Skotlantilainen Tobias Smollett (1721-71) pysyttelee lähempänä veijariromaania, vaipuen niiden raaempaan ja epätaiteellisempaan äänilajiin. Hänen tyyppikokoelmansa on kuitenkin rikas: siihen kuuluu mm. järeä ja reilu englantilainen merikarhu. Syntyneen taipumuksen tunteellisuuteen ilmaisee Laurence Sterne (1713-68) tunteellishumoristisella loruilulla elämän pienistä jokapäiväisyyksistä. Oliver Goldsmith (1728-74) kuvaa pastori Adamsin virkaveljen, pastori Primrosen, liittäen hänet edellisen rinnalle äsken mainittuun seurueeseen, ja maalaa samalla kirjallisuuden ensimmäisen hienon pappilaidyllin. Hänen huumorinsa on mitä rakastettavitta, hänen ihmisensä koruttomia ja hyviä, hänen kuvauksensa yksinkertaisen maalaiselämän esittämistä. Tähän päättyy 1700-luvun keskivuosikymmenien, Englannin 1700-luvun suurten humoristien romaani, jolla oli sittemmin niin ratkaiseva vaikutus mm. Dickensin kirjailijaluonteeseen.
Aikakauden heräävän tunteellisuuden kaipuu ilmenee näytelmässäkin. Renessanssin kansanomaisen kertovan murhanäytelmän myöhäisenä jälkeläisenä syntyy ns. porvarillinen murhenäytelmä, joka lopullisesti ja tietoisesti sysää syrjään klassillisen, aatelisen sankaridraaman. Uuden suunnan aloittaa Georg Lillo (1693-1739) näytelmällään Lontoon kauppias eli George Barnwellin historia (The London Merchant or the History of George Barnwell, 1731). Uhrina on nyt tunnottoman naisen viettelemä nuori mies. Huvinäytelmä otti myös osuutensa ajan tunteellisuudesta, pääsemättä kuitenkaan huomion arvoisiin tuloksiin. Vasta Oliver Goldsmith uudistaa sen raikkailla, luonnollisilla komedioillaan. Restauraation tapakomedian elvyttää Richard Brinsley Sheridan (1751-1816) näytelmällään Juorukoulu (The School for Scandal, 1777), kuitenkin puhdistuneessa ja sirostuneessa muodossa.
Vaikka Pope olikin klassillisen korrektisuuden kuningas, ilmenee jo hänenkin tuotannossaan merkkejä tunne-elämän vapautumishalusta. Tätä pyrkimystä ilmaisee voimakkaammin skotlantilainen James Thomson (1700-18) silosäkein kirjoitetulla runoelmallaan Vuodenajat (The Seasons, 1727-30), jonka herkkä luonnontunne on romantiikan varhaiskaikua. Historiallisesti tämä teos kuuluu Miltonin runouden piiriin, joka, samoin kuin Spenserin runous, saavutti 1700-luvun alussa ihailijoita. Näistä on mainittava William Shenstone (1714-63), joka edustaa vapautumista klassillisuuden kahleista myös luomalla ns. englantilaisen puutarhan. Klassillisuuden aihepiiristä poikkeaa myös Edward Youngin (1683-1765) runoelma Valitus eli yö-ajatuksia (Complaint or Night-Thoughts, 1742-44), jossa hän paisuttaa surun vainajan poismenosta syväksi öiseksi melankoliaksi, maailmantuskaksi, joka painaa leimansa Euroopan tunne-elämään, raivaten tietä romantiikalle. Kirjoituksessaan Huomautuksia alkuperäisestä luomistyöstä (Conjectures on Original Composition, 1759) hän puolustaa neron vapaata luomisoikeutta; hyökäten siten klassillisen säännönmukaisuuden kimppuun ja raivaten tietä romanttiselle neron itsetunnolle. Eroa luonnonneron ja koulutetun runoilijan välillä oli käsitellyt jo Joseph Warton (1722-1800) teoksessaan Tutkielma Popen neroudesta ja kirjoituksista (An Essay on the Genius and Writings of Pope, 1756), jossa hän oli väittänyt ylevyyttä ja tunteellisuutta kaiken tosirunouden päätekijöiksi ja kieltänyt niiden olemassaolon Popen runoudessa. Viimemainittuna vuotena ilmestyi myös Edmund Burken (1729-97) tutkimus Ylevästä ja kauniista (On the Sublime and Beautiful). Kaikella tällä teoreettisella selvittelyllä vahvistettiin se runouden elämässä yhä voimakkaammin ilmenevä tosiasia, että taiteen piiriin kuului myös mystillis-uskonnollinen, vallitsevan järkeisestetiikan vastainen maailma, jolla on oikeus hakea oman luonteensa mukaisia ilmennysmuotoja.
Tällainen sääntöjen ulkopuolella syntynyt luontaisen nerouden ilmaus luultiin löydetyn kansanrunoudesta, johon nerouden etsijät ja palvojat nyt ihastuivat. Raamatun runollisen arvon tuo esiin piispa Robert Lowth Luennoissaan hebrealaisten pyhästä runoudesta (Praelectiones de sacra Hebraeorum poesi, 1753), samalla alleviivaten haltioitumisen merkitystä runollisten näkemysten synnyssä. Täten avattuun luonnollisen nerousrunouden valtakuntaan yhdisti Thomas Gray (1716-71) ihailunsa sekä alppien että keskiaikaisen kirkonrakennustaiteen, gotiikan, jylhää, villiä kauneutta kohtaan. Kuuluisalla runollansa Elegia maakylän kirkkomaalla (Elegy in a Country Churchyard, 1751) hän sitten tuli sen romantiikan varsinaiseksi aloittajaksi, joka hengähtää unohdetuista haudoista, autiudesta, ihmiselämän mitättömyydestä, illan hiljaisuudesta, luonnon surumielisestä rauhasta jne. Saattaen ensimmäisenä Englannin runouden piiriin muinaisskandinavialaisia runoaiheita hän herättää kiinnostusta niidenkin jylhään, barbaariseen kauneuteen. Skotlantilainen James Macpherson (1738-96) julkaisi 1762-63 Fingal nimisen käännös- ja mukaelmakokoelman muinaisgaeliläisistä runoista, jotka alkuaan kuuluivat Irlannin kelttiläiseen runopiiriin ja joita oli käsikirjoituksina säilynyt Skotlannin ylämaissa. Fingalin pojan, sokean laulajan Ossianin nimellä tämä muinaiskelttiläistä taisteluhurmaa, surumielistä luonnontunnetta ja karua, villiä kauneutta henkivä kokoelma tuli heräävän romanttisen tunteen keskeiseksi teokseksi, vaikuttaen syvästi seuraavan ajan runolliseen tunne- ja mielikuvamaailmaan. Suomen runoudessa tuntuu Kuningas Fjalarissa sen heijastusta. Näin oli muinaisskandinavialainen ja -skotlantilainen runous liitetty Englannin kirjallisuuden piiriin; 1764 siihen vielä yhdistetään walesilainen runous. Näihin aikoihin rupeaa huomio kohdistumaan myös keskiaikaan, joka alkaa saada ylleen samaa viehättävää auteretta, mikä väreili mielissä ajateltaessa muinaista kansanrunoutta ja niiden sankareita. Piispa Richard Hurd julkaisi 1762 Kirjoituksia ritarisuudesta ja romantiikasta (Letters on Chivalry and Romance), jossa hän puolustavasti kuvasi ja selitti keskiajan kulttuuria ja sen ilmenemistä ritarisuudessa ja runoudessa. Piispa Thomas Percy julkaisi 1765 ballaadikokoelman Vanhan englantilaisen runouden jäännöksiä (Reliques of Ancient English Poetry), tuoden siten kirjallisuuden piiriin arvokkaan aineiston, jolla on ollut herättävä vaikutus Euroopan runouteen. Kaiken tämän kautta avautui kirjallisuudelle keskiaika iloisempana, viehättävämpänä, romanttisempana – tosin myös epätodellisempana – kuin miksi se siihen saakka oli kuviteltu.
Tämän tunneliikehtimisen rinnalla, joka ilmenee mm. syvien rivien keskuudessa John Wesleyn (1703-91) nimeen liittyvänä laajana uskonnollisena herätyksenä, metodismina, vallitsee silti vuosisadan ratkaisevana suuntana klassillisuus. 1700-luvun kuuluisimmaksi kriitikoksi Popen jälkeen tulee englantilaisten kirjallinen "kansallissankari" Samuel Johnson (1709-84), jonka keskeinen asema kuitenkin riippuu enemmän hänen persoonallisista ominaisuuksistaan kuin kirjallisesta toiminnastaan. Hänen nuorempi ystävänsä James Boswell on ikuistanut hänen erikoisen olemuksensa laajassa elämäkertateoksessa, joka on huomattavalla sijalla Englannin kansalliskirjallisuudessa. Filosofian suuri nimi on skotlantilainen David Hume (1711-76), joka jatkaa Locken ajattelua, tullen Kantin edeltäjäksi ja herättäjäksi. Hän on myös Englannin ensimmäinen merkitsevämpi historian kirjoittaja, saavuttamatta sillä alalla kuitenkaan niin suuria mainetta kuin maanmiehensä William Robertson (1721-93), ja varsinkin englantilainen Edward Gibbon (1737-94), jonka suurteos Rooman valtakunnan rappeutuminen ja häviö (Decline and Fall of the Roman Empire, 1776-81) on ensimmäinen nykyaikainen esitys suuresta yleishistoriallisesta kehitysvaiheesta. Vuosisadan järkevät hyötynäkökannat johtavat kansantaloustieteen syntyyn; sen luoja on filosofi ja taloustieteilijä, skotlantilainen Adam Smith (1723-90), jonka uraa uurtava teos Tutkimus kansakuntain varallisuuden luonteesta ja syistä (An Inquiry into the Nature and Causes of the Wealth of Nations) ilmestyi 1776. Tyypillinen radikaalinen hyötyfilosofi on Jeremy Bentham (1748-1832).
1760-Iuvulle päästäessä tunne-elämä on siis jo täydessä kapinassa klassillisuutta vastaan, huolimatta tri Johnsonin uhkaavasta murinasta. Uudistuneen, fantastisen keskiajan kuvan ilmituo kirjallinen ylimysharrastelija Horace Walpole (1717-97) romaanissaan Otranton linna (The Castle of Otranto, 1764), aloittaen sillä laajan sarjan sekä keskiaikaisvärisiä että muita kauhuromaaneja, joista romanttinen kirjallisuudennälkä seuraavina vuosina saa pääasiallisimman tyydytyksensä ja joihin myöhemmän suurromantiikan juuret ulottuvat. Kiinnostusta keskiaikaan osoittaa vielä Thomas Wartonin (1728-90) _Englannin runouden historia kahdenneltatoista vuosisadalta kuudennentoista loppuun_ (History of English Poetry from the Twelfth to the Close of the Sixteenth Century, 1774-90), ja Thomas Chattertonin (1752-70) runous, jolle hän tahallaan antoi muka keskiaikaisen kielisävyn, ilmoittaen kirjoittajaksi munkki "Thomas Rowleyn". Ja klassillisen suunnan vähäksymä ja tukahduttama luonnonnerouden laulunääni puhkeaa kuuluville skotlantilaisen Robert Burnsin (1759-96) runoudessa, joka kuitenkin heläjää kaiken keskiaikaisuuden ulkopuolella, omalla raikkaanterveellä säveleellään, kuin olisi hän ollut myöhäsyntyinen renessanssihenki. Rauhallisia, hienoja, suuntien ulkopuolelle jääviä runoilijoita ovat William Cowper (1731-1800) ja George Crabbe (1754-1832), mutta syvästi romanttinen näkijähenki oli sensijaan runoilijataiteilija William Blake (1757-1827), jonka vasta myöhempi aika huomasi ja pelasti unohduksesta. Irtauduttuaan näin klassillisuuden kahleista ja viljeltyään tunne-elämäänsä ja tietämystänsä monipuolisesti Englanti joutuu Napoleonin sotien vuosina suunnilleen samaan asemaan kuin Elisabethin aikana, so. ponnistamaan voimiansa äärimmilleen. Seurauksena tästä on kansallisen hengen nousu, kuvastuen kirjallisuudessakin korkeana aallonharjana, varsinaisena romantiikkana, joka on 1760-luvulla alkaneen ja sittemmin vaimenneen, mutta silti sitkeästi mm. kauhuromantiikan muodossa jatkuneen esiromantiikan aiheiden ja tarkoitusten täyttymistä. Ranskan vallankumousaatteiden vaikutusta on, että tämän uuden romantiikan yhtenä piirteenä, tory-henkisen kansallisen historiallisuuden rinnalla, on yhteiskunnallinen radikaalisuus. Tämä uusi romanttinen tunne haki ensin ilmaisunsa runoudessa. William Wordsworth (1770-1850) oli nuorena vallankumouksellinen radikaali, mutta suoritti runoilijatyönsä vankkana vanhoillisena, luonnon ja sen ihmissieluun heittämien heijastusten miettiväisenä, herkkänä tarkkaajana. Yhdessä ystävänsä Samuel Taylor Coleridgen (1772-1834) kanssa hän julkaisi 1798 runokokoelman Lyyrillisiä ballaadeja (Lyrical Ballads), jota on pidettävä uuden romantiikan ensimmäisenä ohjelmallisena ilmaisuna. Wordsworth oli naivisti itsekeskeinen luonne, joka vietti pitkän elämänsä yksinomaan runoilija-asemansa rakentamisessa; mikään suuri henki hän ei ollut. Coleridge on häntä etevämpi runoilija, huolimatta siitä, että hänen tuotantonsa jäi hajanaiseksi. Heidän rinnalleen tulee kolmanneksi "järvikoulun" runoilijaksi (he asuivat Cumberlandin järvialueella) Robert Southey (1774-1843), joka laajan historiallisen ja yhteiskunnallisen kirjailijatyönsä ohella ehti rakennella joukon lyyrillisiä runoja, kauhuballaadeja ja eriskummallisia itämaisaiheisia eepoksia. Järvikoulu edusti romantiikassa luontoa ja sen takaa aavistettua yliluonnollista maailmaa, mennen laajempien piirien ohi huomaamatta. Historiallisen romantiikan hurma, jonka Walpole oli herättänyt ja jota kauhuromantiikka oli sitkeästi pitänyt yllä, kohoaa korkeimpaan vaikuttavaisuuteensa Walter Scottin (1771-1832) kertovissa runoelmissa ja romaaneissa. George Gordon eli lordi Byron (1788-1824) tuo romantiikkaan yhteiskunnallisen radikalismin, nerollisen yksilön voimakkaan itsetunnon, ihmishengen vapaudenkaipuun. Hänen romanttinen hahmonsa, ns. "byronilainen sankari", valloittaa koko Euroopan kirjallisuuden, tullen Englannin romantiikan huippuilmiöksi ja maailman romanttisen kaipuun ja tragiikan yleistulkiksi. Byronin rinnalla on mainittava Percy Bysshe Shelley (1792-1822), ihmisen vapautumisen ja kirkastuneen maailman autereinen uneksija, ja John Keats (1796-1821), kauneuden aistiherkkä, värikäs palvoja. Irlantilainen Thomas Moore (1779-1852) elää yhä raikkaan kansallislyyrillisen laulunlahjansa, Walter Savage Landor (1775-1864) voimakkaan, suuria tavoittelevan taiteilija- ja filosofihahmonsa vuoksi. Byronin suosikki Leigh Hunt (1784-1859). Thomas Campbell (1777-1844), James Hogg (1770-1835), Samuel Rogers (1765-1855), Thomas Love Peacock (1785-1866) ovat vielä tämän aikakauden tunnettuja kirjailijanimiä.
Romantiikan aikana esiintyi siitä aivan erillinen tai siihen satiirisesti suhtautuva, etupäässä naiskirjailijoiden luoma tosioloinen, kirjallisesti huomattava elämänkuvaus, jonka alku on johdettava 1700-luvun porvarillisesta romaanista ja Walter Scottin asiallisesta, usein oman ympäristön skotlantilaisia realistisesti kuvaavasta tyylistä. Näistä kirjailijoista on mainittava Jane Austen (1775-1817), Maria Edgeworth (1767-1849), Susan Ferrier (1882-1854), John Galt (1779-1839), Mary Russell Mitford (1787-1835) ja William Carleton (1797-1869).
Englantilaiselle kirjallisuudelle ominaista esseen alaa edustavat romantiikan aikana Charles Lamb (1775-1834), jossa nerous ja huumori yhtyvät sydämelliseen, avomieliseen ja tuttavalliseen pakinointiin; Thomas de Quincey (1785-1859), tietorikas aikakauslehtikirjailija ja värikkään ooppiumihurmion kuvailija; ja John Wilson (Christopher North, 1785-1854), "Ambrosialaisten öiden" reipastyylinen pakinoitsija. Kirjallisuuden arvostelua edustavat runoilija Coleridge, kriitikko William Hazlitt (1778-1830), whigien kuuluisan aikakauslehden The Edinburgh Reviewn toimittaja Francis Jeffrey (1773-1850), saman aikakauslehden avustaja Sydney Smith (1771-1845), ja Walter Scottin elämäkerran kirjoittaja John Gibson Lockhart (1794-1854).
Keskiaikaan kohdistuvan tunnelmoimisen kautta romantiikka päätyy myöhäisimmässä vaiheessaan roomalaiskatolisuuteen. Tämän liikkeen keskukseksi tulee Oxford ja sen aloittajina ja johtajina olivat uskonnollisina runoilijoina ansiokkaat John Keble (1792-1866) ja John Henry Newman (1801-90). Romanttisen uskonnollisen tunteen ylläpitäjänä tällä liikkeellä on ollut merkitystä Englannin taidehenkisen sivistyneistön keskuudessa.
Napoleonin sotien jälkeen ilmenee Englannissa valtiollisen ja yhteiskunnallisen elämän alalla yhä voimistuvaa uudistuspyrkimystä. Nopeasti kehittyvä tekniikka ja teollisuus muutti sitä parhaillaan maanviljelysmaasta teollisuusmaaksi, mikä vaati syvällekäypää lainsäädännöllistä uudistustoimintaa. Syntyi työväenliike elinehtojen parantamiseksi, mikä merkitsi syvien rivien heräämistä yhteiskunnalliseen ja poliittiseen tietoisuuteen. Tuotanto enenee, kauppa kasvaa, laajentuva siirtomaapolitiikka liittää Englannin valtapiiriin yhä lisääntyviä vaurastumismahdollisuuksia. Tämän yhteiskunnallisvaltiollisen kehittymisen merkkitapaus on parlamentin uudistus (The Reform Bill, 1832). Rinnan kehityksen kanssa, sen sekä aikaansaajana että seurauksena, raivaa ajattelu ja luonnontiede ihmiskunnalle yhä laajempia tulevaisuusmahdollisuuksia. Uutta ajattelua, erittäinkin sen runollismystillistä puolta, edustaa Thomas Carlyle (1795-1881), Viktorian ajan henkisen valtaistuimen hallitsija, historioitsija, neron, intuition ja persoonallisuuksien voiman esitaistelija. Puhtaasti teoreettisen vapaamielisyyden edustaja on hänen läheinen hengenheimolaisensa John Stuart Mill (1806-95). Whigiläistä historiankäsitystä edustaa runoilija, historioitsija ja poliitikko Thomas Babington Macaulay. Charles Darwin (1809-82) julkaisee tutkimuksensa lajien synnystä 1859, suunnaten sillä luonnontieteellisen ja filosofisen ajattelun uusille urille. Kehitysopin ja uuden luonnontieteellisen maailmankatsomuksen innokkaana esitaistelijana tuli tunnetuksi Thomas Henry Huxley (1825-95). Uuteen luonnontieteelliseen pohjaan perustuu myös Herbert Spencerin (1820-1903) filosofia. Taidefilosofi John Ruskin (1819-1900) ja kriitikot Matthew Arnold (1822-88) ja Walter Horatio Pater (1839-94) viljelevät ja uudistavat aikansa taidekäsityksiä. Uusi edistyksen aika kuvastuu myös taidekirjallisuudessa, sen yhä kasvavassa, sekä huonoon että hyvään suuntaan monipuolistuvassa määrässä, laajenevassa aihepiirissä. Englannin kirjallisuus aaltoilee nyt aavana ulappana, jossa vallitsevista virroista läheisellä rannalla seisojan on vaikea mitään päätellä. Näyttää kuitenkin siltä kuin Englannin yhä avartunut asema johtavana maailman- ja siirtomaavaltana ylläpitäisi tuossa ulapassa romanttista pohjavirtaa.
Walter Scottin perintöä, historiallista romaania, nousi jatkamaan lukuisa joukko kirjailijoita, joista kuitenkin vain harvat ovat pelastuneet unohdukselta. Heistä mainittakoon aikansa suuri kuuluisuus, muillakin kirjallisuuden aloilla seikkaillut Edward Bulwer-Lytton (1803-73), joka lukuisissa suurpiirteisissä, aiheiltaan ja nimiltään vaateliaissa romaaneissaan esittää milloin Englannin, milloin yleisen historian käänteentekeviä ajankohtia, pyrkien niitä ymmärtäväisesti perustelemaan ja selittämään. William Makepiece Thackeray (1811-63) pysyttää historiallisen romaanin korkealla asteella, tehden siitä hienon ajan- ja henkilökuvaustaiteen. Charles Kingsley (1819-75) käyttää historiallisen romaanin muotoa ajaakseen omia mieliaatteitansa, so. protestanttisuuden asiaa roomalaiskatolisuutta ja oxfordilaisuutta vastaan. Heidän rinnallaan ja jälkeensä on historiallinen romaani versonut heikentymättä, niin runsaasti, että englanninkielisiä sellaisia on nykyään jo tuhansittain, käsitellen kaikkia tärkeimpiä Englannin ja yleisen historian kausia, mutta harvoin saavuttaen toivomaansa taidevoittoa.
Historiallinen romaanihan oli varhainen haarautuma, järkiintymä, Walpolen aloittamasta fantastisesta kauhuromaanista, joka toisaalta sitkeästi kehittyy omaa kauhulinjaansa myöten. Uuden ajan mukana tämän aihepiiri vain laajenee, sulkien sisäänsä suunnattoman määrän kirjallisuutta, jonka raja muihin aloihin on usein olematon, mutta jolla aina on tarkoituksena tuottaa jännityksen ja kauhun nautintoa. Edgar Allan Poen (josta tarkemmin Yhdysvaltain kirjallisuuden yhteydessä) perustama salapoliisi- ja rikoskertomus on sen suurinta suosiota ja levikkiä saavuttaneita keksintöjä, jota menestyksellä on kehittänyt Arthur Conan Doyle (1859-1930). Sen piiriin kuuluu myös saturomanttinen eksoottinen seikkailukertomus, jonka luoja on Henry Rider Haggard (1856-1919). Tämän ajanvietekirjallisuuden aiheala ja tuotanto on verrattavissa yhä kasvavaan lumivyöryyn, joka uhkaa haudata alleen paremman kirjallisuuden. Kehitystä siinä voi huomata sikäli, että se yhä enemmän pyrkii herättämään jännitystä ja kauhua suggestiivisin keinoin, horjahtamatta enää räikeänrealistiseen kauhumaalailuun. Psykologisesti teräväsilmäisin ja samalla taiteellisin on alan nykyisistä edustajista Gilbert Keith Chesterton (s. 1874).
Jatkoksi jo Defoen aloittamalle ja Smollettin viljelemälle meriromantiikalle, saaden vaikutelmia kauhu-, historiallisesta ja saturomanttisesta seikkailuromaanista, syntyy uudenaikainen meriromaani, ensimmäisenä pääedustajanaan Frederick Marryat (1792-1848). Tämä romantiikan haara ja sen rinnakkaisilmiö "metsäromaani" (josta Yhdysvaltain kirjallisuuden yhteydessä tarkemmin) lukee omikseen joukon merkittäviä kirjailijoita aina nykyaikaan saakka, jopa huomattavia saavutuksiakin, ja on Englannin kirjallisuudessa luonnonraikkautensa vuoksi erikoisesti suosittu. Sen kuuluisimpia edustajia ovat Robert Louis Stevenson (1850-94), Joseph Conrad (1856-1928) ja Rudyard Kipling (s. 1865), jotka ovat osanneet syventää sen sielunkuvaukseksi, kohottaen sen taideromaanin piiriin. Kipling on saanut Nobel-palkinnon.
Historiallisen romaanin varjosta, ajanhetken poliittisesta kiehumapisteestä, astuu byronilaisen sankarin muunnoksena romaanikirjallisuuteen Benjamin Disraeli (1804-81) nuori rahaylimystyyppi, josta tulee luojansa persoonallisuuden edustajana laajan romaaniheimon, ns. poliittisen romaanin kantaisä. Aikansa katsomuksiin ja tapahtumiinkin kiinni sidottuna tämä romaani pian vanhentuu, eikä ole tiettävästi saavuttanut pysyviä taiteellisia tuloksia. Disraelin dandy-tyypin seurueeseen, mutta ilman poliittisia tarkoitusperiä, on ehkä sopivimmin liitettävä Oscar O'Flahertie Wilden (1856-1900) ja hänen estetisoivan ryhmänsä elostelevat ylimykset, joiden sattuvat repliikit ja hieno kyynillisyys on tarkemmin katsoen oikeastaan vain restauraation tapakomedian ja Sheridanin sukkeluuksien myöhäistä, uudenaikaistunutta kaikua. Tässä muodossaan tuo tyyppi ei näytä menettävän viehätystään, vaan kiipeää yhä uudelleen kaikissa maissa näkyville, varsinkin näyttämöille, lausumaan elähtäneenteräviä tyhjänpäiväisyyksiään.
1700-luvun suuren humoristisen romaanin, romantiikan aikana esiintyneen realistisen kansankuvauksen, 1800-luvun alussa kukoistaneen lontoolaisen tapainkuvauksen, ja ajan yleisen yhteiskunnallisen herkkyyden pohjalta luo Charles Dickens (1812-70) tunteellis-yhteiskunnallisen, parempiosaisten sääliin ja omaantuntoon vetoavan, humanitäärisen romaanin, joka saavuttaa suuren taidevoiton huumorin ja luottavaisen elämänuskon jalostamalla tunnevoimallaan, kohottamalla näkyviin elämän yksinkertaisimmissakin oloissa piilevän kauneuden niin, että tunnemme sen itsellemme läheiseksi ja rakkaaksi. Dickensin vaikuttama herätys tuntuu irtautumisena entisyydestä, huomion kohdistumisena oman ajan ihmisten oloihin ja kärsimyksiin, tunteen tehostamisena. Hänestä lähtevään valokartioon mahtuu suuri joukko kirjailijoita, jotka kuitenkin voivat olla toisiinsa verrattuina hyvinkin erilaisia.
1800-luvun alussa esiintyneet tosioloisen elämän raikashenkiset naiskuvaajat saavat huomattavan jatkajajoukon, joka lisäksi kykenee syventämään sen ihmiskuvausta. Heistä on mainittava sisarukset Charlotte (1816-55) ja Emily Jane (1818-48) Brontë, jotka saavuttavat huomattavia tuloksia sielunelämän hienoimpien vivahduksien ja luonnon tunnelmien tulkitsijoina. Elisabeth Gaskell (1810-65) kuvaa viehättävästi pikku kaupungin herttaisen herkkää, hienostunutta ja vanhanaikaisesti sivistynyttä seurapiiriä. George Eliot (1819-80) laajentaa kuvauksensa suuriksi sielun ja elämän maalauksiksi. Naisten kirjoittama romaani on tämän jälkeen versonut mitä hersyvimmin, muuttuen suurimmalta osalta pintapuoliseksi "miss-romaaniksi", mutta saavuttaen toisaalta taiteellisiakin tuloksia.
Bulwer-Lyttonin, Dickensin ja Thackerayn kertomataide herättää rinnalleen ja jatkajakseen monilukuisen kirjailijajoukon, joka tulkitsee ihanteellista elämänkäsitystään tosioloisesti, monipuolisen aihemaailman avulla, kukin omana itsenäisenä, tunteellisena ja humanitäärisenä kirjailijayksilönään. Heihin kuuluvat omana psykologisena ryhmänään jo mainitut naiskirjailijat, ja lisäksi eräitä muita, joiden työllä on osoittautunut olevan elinvoimaa. Erikoinen heidän joukossaan on George Borrow (1803-81), oman mustalais- ja retkeilyelämänsä särmikäs ja salamyhkäinen kuvaaja. Charles Reade (1814-84) on maan ja meren, oman aikansa ja menneisyydenkin draamallistunteellinen esittäjä. Anthony Trollope (1815-82) on lähinnä Thackerayn kouluun kuuluva tyynimielinen elämän ja ihmisten tutkija. Hienona psykologina liittyy tähän proosaryhmään George Meredith (1828-1909), joka tuo Englannin kirjallisuuteen uudenaikaisen, terveen ja elämänhaluisen, itsenäisyyteen pyrkivän nuoren naisen, sielunelämän hienoimpia vivahduksia kuvailevan, herkän sanataiteen, ja sovinnaisuuksista vapautuvan ihmisen.
Tällaisia historiallisten suuntien ja jakautumisten jälkiä saattaa huomata 1800-luvun proosakirjallisuudessa. Rajat eivät ole jyrkkiä, vaan kuuluvat samat kirjailijat usein tuotantonsa eri puolien kautta eri suuntiin. Ja kuta lähemmäksi nykyaikaa saavumme, sitä vaikeammaksi käy erottaa valtavan kirjameren pohjavirtauksia.
Thomas Hardy (1840-1928) on 1800-luvun jälkipuoliskon huomattavin romaanikirjailija, joka suhtautuu elämään pessimistisesti, kuvaten ihmisensä rakkauden ja kohtalon sokean voiman traagillisina uhreina. Hänen luonnonkäsityksensä on aitoenglantilaiseen tapaan raikas ja tuore, kimalteleva kuin aamukaste, ja onkin hän tältä puoleltaan, johon liittyy vielä värikästä maalaiselämän kuvausta, herkkä idyllikko. Viktorian kauden realismi esiintyy hänen tuotannossaan aatteellisesti syventyneenä. Samuel Butler (1835-1902) vaistoaa uudenaikaisen, koneellistuvan yhteiskunnan epäkohdat ja käsittelee niitä terävän satiirisesti utopia-romaanissaan. Erikoinen, omalaatuinen, humoristissatiirinen suhtautuminen kehitysoppiin, uskonnollisiin ja siveellisiin perinnäiskäsityksiin, yleensä Viktorian ajan sovinnaisuuksiin, on kuvaavaa tälle omituiselle kirjailijalle, jonka maine on ruvennut kohoamaan vasta hänen kuolemansa jälkeen. George Gissing (1857-1903) kirjoitti pessimistisiä kuvia köyhien elämästä Zolan tyyliin, osoittautuen teräväksi sielunelämän erittelijäksi. Hall Caine (1853-1931) saavutti mainetta voimakkaan siveellisen tunteen kannattamilla, mutta rakenteen ja tyylin puolesta raskailla romaaneillaan. J. M. Barrie (s. 1860) aloitti skotlantilaisen kyläelämän humoristisena, "kaalitarhakouluun" kuuluvana kirjailijana, mutta päätyi pian näytelmäkirjailijaksi, löytäen siten varsinaisen alansa, so. leppeän ironian ja romantiikan omituisen käytön rinnakkain. Selvemmin kuin kukaan edeltäjistään ja aikalaisistaan omistautuu Herbert George Wells (s. 1868) biologian ja yleensä luonnontieteellisyhteiskunnallisen kehityksen ja sen kautta avautuvien nykyisyys- ja tulevaisuusnäköalojen tunnetuksi tekemiseen. Huomattavin taiteellisin lahjoin hän on kohottanut laajan tuotantonsa viime vuosikymmenien keskeiseksi, yleistä kiinnostusta herättäneeksi ilmiöksi. John Galsworthy (s. 1867) kuvaa keskisäädyn ylemmän kerroksen ihmisiä, heidän ennakkoluulojaan, rajoituksiaan ja hyveitään; omistamisen tarve on heidän voimakkain vaistonsa, kauneudentajua ja kykyä tuntea todella uhrautuvaa rakkautta heillä ei juuri ole. Näin hänen tuotantonsa sisältää terävää satiiria sitä sukupolvea kohtaan, joka häviää näyttämöltä maailmansodan puhjetessa. Galsworthy on saavuttanut suurta menestystä myös näytelmäkirjailijana. Hänelle annettiin 1932 Nobel-palkinto. Enoch Arnold Bennett (1867-1930) on julkaissut eriarvoista tuotantoa, mutta sen joukosta kohoaa kuitenkin näkyviin taiteellinen, inhimillinen kuva maaseutukaupungista ja sen ihmisistä.
Viktorian aikakauden sopivaisuuskäsitykset estivät sukupuolien välisten suhteiden tarkemman käsittelyn romaaneissa. Uusin, varsinkin maailmansodan jälkeinen aika on vaikuttanut tässä suhteessa höllentävästi, ja tätä "vapautumista" käyttävät monet nykyiset kirjailijat hyväkseen. Näiden seikkojen käsittelylle voidaan nykyisin myös antaa jonkinmoinen tieteellinen oikeutus, lemmenelämä kun osaksi tapahtuu myös niissä takatajuntaisissa sielunonkaloissa, joiden avaamiseen filosofi Sigmund Freud on takonut terävät psykoanalyyttiset aseet. Psykoanalyyttinen sielun tutkiminen ja sen tulosten esittäminen onkin Englannin uusimman romaanin tunnusmerkkejä. Viettielämän kuvaamiseen se lisäksi on saanut vaikutelmia venäläisestä kirjallisuudesta. Vaikka tämän kirjallisuuden merkitys onkin vielä kyseenalainen, mainittakoon kuitenkin muutamia uusimpia nimiä.
Hugh Seymour Walpole (s. 1884), jonka laajoissa elämänkuvissa tuntuu venäläisen kirjallisuuden vaikutusta, kuvaa mielellään eri säätyjen ja ihmisten henkistä tasoa ja sielunelämää. Gilbert Cannan (s. 1884) työskentelee ranskalaisen ja venäläisen vaikutuksen alaisena, luoden realistisella kynällä räikeitä kuvauksia mm. erotiikan alalta. Compton Mackenzie (s. 1883) keskittää myös yksityiskohtaisella luettelevalla realismilla rakennetut teoksensa etupäässä eroottisen sielunelämän selvittämiseen. Pitemmälle kuin nämä meni erotiikan kuvauksessa D. H. Lawrence (1887-1930). Psykoanalyyttisen suunnan huippuna on pidettävä irlantilaisen James Joycen (s. 1882) eriskummallista sielun ja siellä elokuvana kulkevien takatajuntaisten eroottisten ja muiden ajatusvälähdysten Ulysses (Odysseus) nimistä kuvausta, jonka painaminen ja levittäminen on Englannissa kielletty.
1800-luvun kirjallisuudessa voi sitten erottaa runouden piirejä, joissa taiteellinen henki löytää puhtaamman ja korkeamman ilmitulomuodon kuin romaanissa. Sellainen on Viktorian ajan upea runoilijaryhmä: Alfred Tennyson (1809-92), joka lähinnä Keatsin heimolaisena, hienolla sana- ja säetaiteella, hillityllä, sivistyneellä, romanttisella suhtautumisella kuvaa luontoa, menneisyyttä, elämää; Robert Browning (1812-89), joka draamallisissa monoloogeissaan hakeutuu kansallisuusrajojen ulkopuolelle, yleisinhimillisesti vaikuttavaan, sielunelämän syvimpien vivahdusten ja luonteiden tulkitsemiseen; ja viimemainitun puoliso Elisabeth Barrett Browning (1809-61), joka herkin säkein ja sonetein tulkitsee osanottoaan yhteiskunnan kärsiviä kohtaan. Erikoinen asema on ns. prerafaelilaisella ryhmällä, joka ihanteli Rafaelia varhaisemman taiteen lapsellista, hurskasta naivismitta, keskiajan kauneutta yleensäkin, erikoisesti Arthurin tarinapiiriä, Dantea ja Chauceria. Tämä ryhmä uudistaa sonetin. Sen sieluna oli runoilijataiteilija Dante Gabriel Rossetti (1828-82), menneisyyden tunnelmaan syvästi eläytyvä, intohimoisuudessaan tumman surumielinen sielu. Siihen kuuluivat mm. hänen sisarensa, uskonnollinen runoilijatar Christina Rossetti (1830-94), ja keskiajan kauneuden syvällinen ymmärtäjä, oman aikansa monipuolinen taiteellinen herättäjä William Morris (1834-96). Tämän ryhmän yhteydestä kohoaa omintakeiseen, korkeaan asemaan Algernon Charles Swinburne (1837-1909), Shelleyn henkinen kaksoisveli, rajun radikalismin, intohimojen, valtameren ulapan laulaja.
1890-luvulla alkaa ns. irlantilainen liike, jonka tarkoituksena on herättää eloon Irlannin kansallinen kirjallisuus ja kehittää sitä itsenäisesti, sen omien erikoisedellytysten mukaan; kielenä on oleva englannin irlantilaistunut murre, "anglo-irlanti". Sen huomattavimmat edustajat ovat William Butler Yeats (s. 1865), "kelttiläisen hämärän" ja "irlantilaisen mytologian" mystillinen tulkitsija ja laulaja, joka on saanut Nobel-palkinnon; George William Russell (s. 1867), maalari, runoilija ja sanomalehtimies; ja John Millington Synge (1871-1909), uuden irlantilaisen näytelmän luoja, angloirlannin mestarikäyttäjä, jonka draamat ovat saavuttaneet eurooppalaisen kuuluisuuden.
Englannin draaman loistokausi sattuu, kuten olemme nähneet, jo sen varhaisille ajoille. Romantiikka ei tuottanut Englannissa voimakasta draamaa, joka vietti hiljaista elämää koko Viktorian kauden, osoittaen uutta elinvoimaa vasta 1800-luvun viimeisellä neljänneksellä, jolloin Oscar Wilden vanhasta tapakomediasta muistuttavat, satiirisella oikullisuudella ja sanataituruudella turnailevat huvinäytelmät herättivät huomiota. J. M. Barrien, Galsworthyn ja Syngen osuudesta draamaan on jo mainittu. Herättävästi on Englannin uusimpaan draamakirjallisuuteen vaikuttanut Henrik Ibsen, jonka siipien suojista George Bernard Shaw (s. 1856) alkuaan lähti näytelmäkirjailijan uralle. Aina odottamattomiin suuntiin lennähtelevillä repliikeillään, radikaaleilla, häikäilemättömillä mielipiteillään, ja terävällä, kaikkialle kohdistuvalla, repivällä satiirillaan hän on herättänyt Euroopan kiinnostunutta uteliaisuutta. Hän on saanut Nobel-palkinnon.
Oltuaan Swinburnen jälkeen vaimentuneena lyriikka on ruvennut kuluvalla vuosisadalla jälleen heläjämään. John Masefield (s. 1874) on uusi meren laulaja, nuoruudessaan vaihtelevien kohtaloiden kokija, nyt jo hovirunoilija. Robert Brooke (1887-1915) oli hänen rinnallaan päivänlapsi, joka tulkitsi maailmansodan vaatiman uhritunnelman vaikuttavissa soneteissa. Wilfrid Wilson Gibson (s. 1880) on köyhien elämän osaaottavainen, yhteiskuntaan päin satiirinen runoilija. William H. Davies (s. 1872) on kohonnut kerjäävästä kulkurista tunnetun ja suositun lyyrikon asemaan. Lasten maailmasta saa aiheensa Walter John de la Mare (s. 1873), runoillen sekä lapsia että aikuisia varten. Tunnettuja nimiä ovat myös Lascelles Abercrombie (s. 1881), filosofinen, älyvoittoinen runoilija, ja John Drinkwater (s. 1882), myös mietevoittoinen lyyrikko.
Lopuksi huomautettakoon, että maailmansota on aiheuttanut suunnattoman laajan "sotakirjallisuuden". Mikä sen joukosta samoin kuin kirjatulvasta yleensäkin jää eläväksi ja pysyväarvoiseksi, sitä on nykyhetkellä mahdoton sanoa.
YHDYSVALLAT.
Pohjois-Amerikassa syntyi alkuaikoina vain uskonnollista kirjallisuutta, johtuen siirtolaisten ankarasta puritaanisesta hengestä. Sen tuotanto tietenkin keskittyi Uuteen Englantiin ja käsitti aluksi enimmäkseen saarnoja. Vähitellen se kehittyvän elämän mukana laajentui myös historian alalle, kuvaamaan siirtokuntien vaiheita, varsinaisen kaunokirjallisuuden orastaessa edelleen heikosti, vain emämaan jäljittelynä. Huomattavimpana varhaiskauden tuotteena mainitaan Cotton Matherin (1663-1728) teos Magnolia Christi Americana (1702), joka monipuolisesti kuvaa siirtokuntien vaiheita, oloja ja henkistä tilaa 1600-luvulla. Voimakkaasti on Uuden Englannin henkiseen muodostumiseen vaikuttanut terävän loogillinen kalviininen jumaluusoppinut Jonathan Edwards (1703-58). Uuden Englannin alkeiskirja (The New England Primer, 1690) oli puolitoista vuosisataa uudisasukaskotien ainoana maallisena kirjana. Aineellisten olojen kehittyessä maallinen kirjallisuus rupeaa kasvamaan ripeämmin, vapaussodan aika synnyttää huomattavalla tasolla olevan poliittisen kirjallisuuden, ja runouden ensimmäiset oraat nousevat näkyviin. Ahdas puritaaninen henki vähitellen lieventyy, mutta jättää silti amerikkalaisten luonteeseen määrätyt sopivaisuuden rajat, joiden sisäpuolella hän mieluiten pysyy, ja jotka vielä nykyisin herättävät "vapaiden henkien" vastustusta ja tyytymättömyyttä.
Ensimmäinen huomattava nousu puritaanisuutta vastaan syntyy 1830-luvulla, jolloin alkaa ns. "amerikkalainen transcendentalismi". Tämä on Euroopan romantiikan kaikua, henkisen vapauden vaatimusta, innostumista Euroopan kirjallisuuteen ja taiteeseen. Filosofisen pohjansa suunta sai Carlyleltä. Sen vaikutus on ollut huomattava varsinkin kirjallisuuden alalla, joka sen voimistuttamana astuu näkyviin erikoisesti amerikkalaisen hengen ilmauksena, ja ulottuu sisällissotaan saakka. Suunnan johtavana aikakauslehtenä oli The Dial (1840-42), toimittajana Amerikan ensimmäinen naisasianainen, romanttinen intoilija Margaret Fuller (1810-50), ja ylimpänä ohjelmapykälänä neekeriorjuuden lakkauttaminen.
Ensimmäinen amerikkalainen, joka saavuttaa kansainvälistä mainetta, on Benjamin Franklin (1706-90), uskonnollisesta ahtaudesta vapautuneen, mutta samalla opettavaisen hengen, ja käytännöllisen järjen valistunut, tyynimielinen edustaja, jolla on nuoren kansan ja uuden maailman sammumaton tiedonjano. Valistusajan koko henki saa hänestä käytännöllisen ilmaisijansa. Ensimmäinen amerikkalainen ammattikirjailija, kaunokirjallisen proosan aloittaja, on Charles Brockden Brown (1771-1810), joka edustaa Godwinin yhteiskunnallista radikalismia, käyttää kauhuromanttista aineistoa, ja on salapoliisi-, rikos- ja indiaaniromaanin aloittajia. Washington Irving (1783-1859) ja James Fenimore Cooper (1789-1851) nousevat jo Euroopan kirjallisuuden tasolle, edellinen hienon huumorinsa, sivistyneen tyylitaitonsa ja viehättävän saturomanttisen mielikuvituksensa, jälkimmäinen meri- ja varsinkin metsäromaaninsa kautta, jolla hän laajensi vastaavan englantilaisen romaanilajin käsittämään kokonaan uuden kansan ja luonnon.
Uuden suunnan johtaja ja sen filosofian tulkitsija oli Ralph Waldo Emerson (1803-82), Carlylen hengenheimolainen, mystillinen, mietteliäs näkijä, ihmisen suuruuden ihailija, hieno runoilija. Henry David Thoreau (1817-62) oli Rousseaun tyylinen luonnonromantikko, joka johdonmukaisesti koetti toteuttaa periaatteitaan. Nathaniel Hawthorne (1804-64) kohoaa tämän aikakauden huomattavimmaksi proosarunoilijaksi, joka tulkitsee puritaanisten ennakkoluulojen harmaata ikävyyttä, pahuuden salaperäisyyttä ja ihmisluonteen ongelmallisuutta vaikuttavalla romanttisella tunnelmallisuudella, realistisella kuvaustavalla ja terävällä sielunerittelyllä. Molemmat viimemainitut olivat Emersonin ystäviä ja uuden suunnan kannattavia voimia. Sen ulkopuolelta on mainittava meriromaanin jatkaja ja uudistaja nykyaikaisella eksoottisella sisällyksellä, Herman Melville (1819-91). Omaan erikoiseen asemaansa sekä Yhdysvaltain että maailmankirjallisuudessa kohoaa Edgar Allan Poe (1809-49), joka lähtien englantilaisen kauhuromantiikan piiristä kehittää kauhun tutkimuksen mitä terävimmäksi sielunerittelyksi. Kokeillessaan loogillisilla johtopäätelmämenetelmillä hän tuli luoneeksi salapoliisikirjallisuuden sen nykyisessä merkityksessä. Poe oli myös etevä lyyrikko, jonka runoissa heläjävä sävel yhtyy syvään, surumieliseen aatteellisuuteen. Humoristisena runoilijana ja esseiden kirjoittajana tuli tunnetuksi Oliver Wendell Holmes (1809-94). Harriet Beecher Stowe (1811-96) saattaa Tuomo-sedän tuvalla (Uncle Tom's Cabin, 1851-52) orjuuskysymyksen lopullisen ratkaisun asteelle, ollen "se pieni nainen", joka aiheutti "tuon suuren sodan", kuten Abraham Lincoln hänestä sanoi.
Tähän Yhdysvaltain kirjallisuuden "kultaiseen aikaan" kuuluu vielä useita huomattavia runoilijoita. William Cullen Bryant (1794-1878), "Yhdysvaltain runouden isä", on mm. antanut arvokkaan urkusointuisen lisän romantiikan kuolonrunouteen. Kveekari- ja farmarirunoilija, orjuuden vastustaja John Greenleaf Whittier (1807-92) saavuttaa varsinkin uskonnollisissa ja orjuutta koskevissa runoissaan vakuuttavaa tehoa. James Russell Lowell (1819-91), joka kuuluu transcendentalisteihin, oppinut, terävä kriitikko, oli myös etevä runoilija, joka menestyksellä käytti jenkkien murretta. Aikakauden kuuluisin runoilija on kuitenkin Henry Wadsworth Longfellow (1807-82), ei varsin syvä eikä itsenäinen, mutta hieno ja hellätunteinen, romanttisen kaipuun ja miettiväisen rauhan henki. Sisällissodan aattovuosiin kuuluu omana erikoisena ilmiönään Walter Whitman (1819-92), joka täydellisellä vapautumisellaan runouden kaikista siihenastisista laeista, koskivatpa ne muotoa tai sisällystä, on tullut kuluvan vuosisadan vapaiden runoilijain oppi-isäksi ja suojeluspyhimykseksi.
Myös historiankirjoitus kohosi kultaisella aikakaudella korkealle asteelle. William Hickling Prescott (1796-1895), joka oli melkein sokea, julkaisi perustavaa laatua olevia esityksiä mm. Keski- ja Etelä-Amerikan valloituksen historiasta. George Bancroft (1800-91) on kirjoittanut mm. Yhdysvaltain historian vapaussotaan saakka 1782. Huomattavia nimiä ovat myös John Lothrop Motley (1814-77) ja Francis Parkman (1823-93), edellinen etupäässä Hollannin, jälkimmäinen Yhdysvaltain ja Kanadan historian tutkija. Historiallisena esseistinä on tullut tunnetuksi Henry Adams (1838-1918) ja filosofina William James (1840-1910), kokeellisen psykologian uranuurtaja.
"Bostonin bramiinit", joiksi transcendentalisteja joskus leikillisesti sanottiin, olivat ajaneet orjuuden poistamista ohjelmansa päänumerona. Tämä kysymys ratkaistiin sisällissodassa 1861-65. Sen jälkeen Yhdysvalloissa alkaa ennenkuulumaton taloudellisen elämän nousu, yritteliäisyys, joka tempaa pyörteisiinsä koko kansakunnan, suoden kirjallisuudelle varsin vähän huomiota. Yhdysvallat laajenevat merien väliseksi jättiläistasavallaksi, jossa ennenpitkää syntyy useampia kirjallisia alueita: kaukainen länsi, etelä, keskilänsi ja itä eli entinen Uusi Englanti. Alituinen eri kansallisuuksista lähiöisin oleva siirtolaisvirta joutuu yhdysvaltalaisen valtiollisen kansallistunnon sulatuskattilaan, kypsymään vanhojen puritaanisten ennakkoluulojen ahtaudessa. Seurauksena on Euroopassa tuntematon maun ja ajattelutavan standardisoituminen, joka pyrkii lyömään leimansa kaikkeen, jopa Euroopankin kirjalliseen tuotantoon. Transcendentalismin yksilöllinen vapauspyrkimys tukahtuu. Uudemman ajan huomattavammat kirjallisen elämän ilmaukset onkin käsitettävä nousuksi tätä sovinnaisesti säätelevää ja madaltavaa hengenahtautta vastaan.
Bostonin bramiinien kirjallisuus oli ylimyksellistä, hienostunutta. Uusilla alueilla se demokratisoituu, valiten aiheensa karjanpaimenien, kullankaivajien ja siirtolaisten keskuudesta. Eurooppalaisuuden sijaan tulee amerikkalainen itseoppineisuus; kova todellisuus muuttaa käsitykset ja käsittelyn realistisiksi. Tämän suunnan luonnollinen ilmaus on suorasanainen kuvaus, romaani, jonka kaukaisessa lännessä aloittaa Samuel Langhorne Clemens (1835-1910), "Mark Twainin" nimellä tunnettu maailmankuulu humoristi. Kuuluisuuden saavutti etevällä, sivistyneellä kertojataidollaan myös Francis Bret Harte (1839-1902), kullankaivajain elämän taiteellinen, inhimillinen, hienosti ja hillitysti humoristinen kuvaaja. Näiden molempien kirjailijain erikoisuutena on todellisen elämän kuvaaminen vakavalla ilmeellä, mutta kuitenkin siten, että siihen sisältyvä huumori väkisinkin lopuksi purkautuu vapauttavaksi, keventäväksi nauruksi. Etelän oli tavallaan tuonut kirjallisuuteen jo Harriet Beecher Stowe, mutta sen ensimmäinen taidekirjailija on kuitenkin George Washington Cable (1844-1925), kreolien ja ranskalaisten herkkä kuvaaja. Thomas Nelson Page (s. 1853) ja Joel Chandler Harris (1848-1908) ovat molemmat esittäneet etelän, erittäinkin neekerien elämää. (Viimemainittu on Suomessakin tunnettu "Jänis Vemmelsäären seikkailuista".) Keskilännen suunnattoman laaja tasanko, Yhdysvaltain ja koko maailman vilja-aitta, on tullut Yhdysvaltain nykyisin ehkä huomattavimmaksi kirjallisuusalueeksi, jossa realistinen kuvaus on päässyt korkeimpiin, eurooppalaisella tasolla oleviin saavutuksiin. Keskilännen realismin aloittaa Edward Eggleston (1837-1902), tuottelias, terävästi huomioitseva, totuudessa pysyvä kuvaaja, ja sitä jatkavat mm. Joseph Kirkland (1830-94) ja Hamlin Garland (s. 1860), jotka kaikki esittävät realistisia, jopa naturalistisiakin kuvia preeriakaupunkien, farmarien ja siirtolaisten ikävästä, tukahduttavasta elämästä. Viimemainittu on erikoistunut preerioiden traagillisten naiskohtaloiden kuvaajaksi. Idän kirjailijoista on tältä aikakaudelta mainittava William Dean Howells (1837-1920), joka kertoo mm. Bostonin nousukasporvarien elämästä ja jonka teoksissa realismi jo rupeaa väistymään hienomman aihepiirin ja tyylitaidon tieltä. Kirjailijattaret Mary Eleanor Wilkins (s. 1862), Sarah Orme Jewett (1849-1909) ja Alice Brown (s. 1857) ovat onnistuneesti kuvanneet idän sivistyneitten elämää tänä aikakautena. Erikoisasemassa on Henry James (1843-1916), puoleksi englantilainen kirjailija, Flaubertin tyylinen ulkokohtainen luonteiden ja vaikutteiden kylmä erittelijä. Suuren maineen saavutti lyhyen kertomuksen alalla O'Henry (William Sidney Porter, 1862-1910).
Realismin rinnalla kukoisti myös koko ajan romantiikka, mm. kauhukertomuksina, joiden kirjoittajana tuli kuuluisaksi Ambrose Bierce (1838-1914), ja lukuisina historiallisina romaaneina, joista Suomessakin on tunnettu Lewis Wallacen (1827-1905) kirjoittama Ben Hur (1880).
Ylkäkuvatun vaiheen saattaa sanoa ulottuvan noin vuoteen 1900, jolloin romaaniin ilmestyy yhteiskunnallinen, paljastushenkinen kärkevyys, mikä on käsitettävä Zolan tuotannon vaikutukseksi. Stephen Crane (1871-1900) esittää katutytön ja sotilaan sielunelämää. Frank Norris (1870-1902) on voimakas paljastusrealisti, jonka suunnan jatkajaksi on noussut Upton Sinclair (s. 1898), rahavallan ja trustien säälimätön ahdistelija. Niitä lukemattomia mies- ja naiskirjailijoita, jotka ryhmittyvät eri suuntien ja vivahdusten varaan, koettaen kuka mistäkin saada teokseensa jännitystä ja sisältöä, ei voi tässä mainita. Realistisesti kuvailevan seikkailupuolen otti erikoisalakseen Jack London (1876-1916), elvyttäen uudelleen erämaa-, kullankaivaja- ja eksoottisen meriromaanin. Tämä voimaa, urhoutta ja seikkailuja rakastava suunta on saanut lukuisasti jatkajia, joiden kaikkien tunnusmerkkinä on "erämaan kutsu", luonnon parissa vietetyn yksinkertaisen elämän ylistys. Rakkauden eläimiin ja niiden maailmaan on kirjallisuuteen tuonut Suomessakin tunnettu Ernest Thompson Seton (s. 1860), aloittaen siten suositun alan ja saaden paljon jäljittelijöitä.
Huomattavimman aseman Yhdysvaltain nykyisessä romaanikirjallisuudessa on saavuttanut keskilännen jo kuvatun realismin jatkoilmiö, sellaisena kuin sitä edustavat Theodor Dreiser (s. 1871), Sherwood Anderson (s. 1876) ja Sinclair Lewis (s. 1883). Molemmat ensinmainitut ovat ottaneet alakseen uudenaikaisimman, Freudin mukaisen "sisästäpäin" lähtevän sielunkuvauksen, pyrkien paljastamaan tekojen syvimmät vaikuttimet. Lewis on keveämpityylinen, hilpeäilmeinen satiirikko, joka lukuisissa teoksissaan asettaa kuvastimen jenkin eteen ja armotta paljastaa hänen heikkoutensa. Hän on saanut Euroopan tunnustuksen Nobel-palkinnon muodossa.
"Kultaisen aikakauden" jälkeen ei runous päässyt pitkään aikaan elpymään; taloudellisen nousun voimakas aineellisuus ei ollut sille edullinen. Emily Dickinson (1830-86) ja William Vaughan Moody (1869-1910) ovat kuitenkin runoilijanimiä, joiden tuotanto on saavuttanut myöhemmin arvonantoa. Poen ja Whitmanin herättävä vaikutus alkaa vasta kuluvalla vuosisadalla, sen jälkeen kun Eurooppa, etupäässä ranskalainen kritiikki, joka erikoisesti on harrastanut E. T. Hoffmannia ja Poe'ta, oli nostanut heidät arvosijoille. Runouden uuden nousun aloittaa Edwin Arhington Robinson (s. 1869), sielullisten elämysten kertoja, eräänlainen U.S.A:n Browning. Richard Hovey (1864-1900) ja Bliss Carman (s. 1861) julkaisivat Kulkurilauluja (Songs from Vagabondia, 1894-1900), huolettomia mustalaissäveliä. Robert Frost (s. 1875), farmari, opettaja, on Uuden Englannin nuoren runouden johtavia nimiä, realisti, mutta samalla kauhuvaikutelmia tutkiva psykologi. Edgar Lee Masters (s. 1868) on satiirikko, jonka säkeet syntyvät siveellisestä suuttumuksesta, oppositiosta puritaanista tekopyhyyttä vastaan. Hän on keskilännen runoilija samoin kuin Carl Sandburg (s. 1878), ruotsalaislähtöinen, monivaiheinen runoilija, joka Whitmanin vapain säkein ja kuvin runoilee suurteollisuuden näyistä ja tunnelmista sekä sen varassa elävistä ihmisistä.
Kaikki yllämainitut runoilijat ovat enemmän satiirikkoja, moralisteja, yhteiskunnallisia mielenosoittajia, kuin esteetikkoja. Ranskalaisen vaikutuksen edustaja, puhtaasti esteettinen kuva- ja väritaiteilija, "imagisti", oli Amy Lowell (1874-1925), jonka päämääränä oli löytää mielikuville sattuva sanallinen ilmaisu ja asettaa ne rivistöön säerakenteen laeista huolimatta. "Imagisteihin" kuuluu Vachel Lindsay (s. 1879), kuljeksiva, kauneuden evankeliumia saarnaava runoilijasielu. Tässä piirissä palvotaan kaiken entisyyden ulkopuolelle astuvaa, viiltävän räikeätä, värikästä ja siveellisesti järkyttävää aihemaailmaa. Uusi runoilijakoulu valitsee mielellään aiheensa mm. äärimmäisestä idästä, salamyhkäisestä indiaanimenneisyydestä, juutalaisten ja neekerien piiristä, jotka viimemainitut ovat muuten saavuttaneet suuren, nyt jo tosin vähenemässä olevan merkityksen Amerikan ja Euroopankin keveämmässä taiteessa. Neekerit ovat ainoat, jotka ovat tuottaneet Yhdysvalloissa todella alkuperäistä ja omintakeista musiikkia. Viime aikoina he ovat esiintyneet hyvällä menestyksellä myös lyyrikkoina.
Draama on vasta viime aikoina kohonnut korkeammalle tasolle, huolimatta siitä, että teatteriharrastus on aina ollut Yhdysvalloissa vilkasta. Suomessakin tunnettu näytelmäkirjailija on Eugene O'Neill (s. 1888), joka on saanut vaikutelmia Ibsenin ja Strindbergin taiteesta, ja jota voi pitää Yhdysvaltain draamakirjallisuuden uudistajana. Hänen näytelmäinsä teho perustuu suurelta osalta maan proosan ja meren runouden vastakohtaisuuteen, kaukaisen yksinäisyyden ja toivottoman kaipuun traagillisuuteen, vapaan ja itsenäisen ihanneihmisen ylistykseen.
Suuren yleisön kirjallisuutena ovat Yhdysvalloissa enemmän kuin missään muussa maassa sanoma- ja aikakauslehdet. Niiden sovinnainen sisältö ja vanhat sopivaisuuskäsitteet standardisoivat, kuten sanottu, amerikkalaisen sielua samojen kaavojen mukaiseksi. Viimeksi kosketeltu keskilännen realismi ja uusi runous ovat tietoista oppositiota tätä tasoittavaa ja madaltavaa henkeä vastaan. Opposition johtajana on tullut kuuluksi The American Mercury ja sen toimittaja Henry Mencken, "aatteiden santarmi", jossa itsessään ilmenee vanhojen puritaanien kiivautta ja ahtautta hänen salamoidessaan – puritaanisuutta vastaan. Se mahtava kansa, joka oikeastaan on Yhdysvalloissa vasta syntymässä, varmaan luo itselleen voimiensa ja kykyjensä mukaisen kirjallisuuden.
KANADA.
Kanadan ensimmäiset valkoiset asuttajat olivat ranskalaisia, jotka saapuivat sinne 1600-luvun alkupuolella. Englantilainen asutus levisi Kanadaan Uudesta Englannista päin. Parisin rauhassa 1763 Kanada tunnustettiin Englannin alusmaaksi, pysyen pian syttyvän Yhdysvaltain vapaussodan aikana uskollisena emämaalle ja saaden elinvoimaista lisä-asutusta Yhdysvalloista, jossa kaikki eivät asettuneet vallankumouksen puolelle. Kanadan ranskankielinen kirjallisuus, joka on yhäkin elinvoimainen, jää tämän käsittelyn ulkopuolelle.
Kanadan varhaisemmista kirjailijoista on enemmistö englantilaissyntyisiä, kuuluen siis myös Englannin kirjallisuuteen. Vuodesta 1828 alkaa Kanadan kirjallisuus saada erikoista omaa väriänsä. Silloin nimittäin Joseph Howe (1804-73) rupesi Halifaxissa julkaisemaan Nova Scotia nimistä sanomalehteä ja siinä Thomas Chandler Haliburtonin (1796-1865) humoristista murrejuttusarjaa, jossa tehtiin pilaa jenkkikelloseppä Sam Slickistä. Tämä sarja ilmestyi myöhemmin Kelloseppä (The Clockmaker, 1837-40) nimisenä kirjana, ja on Kanadan kansalliskirjallisuuden ensimmäisiä huomattavia teoksia. Skotlantilainen kirjailija John Galt, joka oleskeli Kanadassa jonkin aikaa, käsittelee Lawrie Todd ja Bogle Corbet nimisissä kirjoissaan kanadalaisia aiheita ja kuuluu sikäli Kanadankin kirjallisuuteen. Kanadalaisen venelaulun (The Canadian Boat-Song, 1829) kirjoittaja, olipa se Galt tai joku muu, aloitti sillä Kanadan lyriikan sangen korkealta asteelta.
Ensimmäinen huomattava lyyrikko tämän jälkeen oli englantilaissyntyinen Susanna Moodie (s. 1885) laulaen "vaahteroista ja kanooteista". Liverpoolilainen Charles Heavysege (1816-76), joka muutti Kanadaan 1853, julkaisi siellä sonetteja, runoelmia, kertomuksia ja näytelmiä, joista huomattavin on Stul. Dublinilainen Isabella Valaney Crawford (1850-87), joka muutti Kanadaan jo lapsena, on yhäkin rakastettu sellaisten runojensa vuoksi kuin Mestarirakentaja (The Master Builder) ja Uudisasukkaan kirves (The Axe of the Pioneer). George Frederick Cameron (1854-85) on ensimmäinen Kanadassa syntynyt runoilija. Oxfordin kanadalainen runokirja (The Oxford Book of Canadian Verse, 1913) sisältää näytteitä noin sadalta runoilijalta, joista huomattavimpina mainitaan William Henry Drummond (1854-1907), telegrafisti, lääkäri, professori ja kaivosmies, joka mestarillisesti käyttää englantilais-ranskalaista sekamurretta; Charles George Douglas Roberts (s. 1860), sanomalehtimies, Englannin kirjallisuuden professori; Archibald Lampman (1861-99), saksalaissukuinen, ammatiltaan postivirkailija, luonnonkuvaaja; Bliss Carman (s. 1861), insinööri, opettaja, sanomalehtimies, jonka Kulkurilauluista on Yhdysvaltain kirjallisuuden yhteydessä mainittu; Wilfred Campbell (1861-1918), ent. pappi, isänmaallinen runoilija ja runomittaisten näytelmien sepittäjä; Robert William Service (s. 1874 Englannissa), farmari, pankkimies, kulkuri ja kirjailija, Yukonin ja Klondyken kultakuumeen tarmokas ballaadiseppo; ja Duncan Campbell Scott (s. 1862), Kanadan Kuninkaallisen Seuran esimies, hieno ja herkkä runoilija, Lampmanin läheinen ystävä. Kanadan lyriikan runsaus on sen nuoren kirjallisuuden erikoispiirre.
Proosan alalla oli Galtin ensimmäinen seuraaja John Richardson (1796-1852), Wacousta (1833) nimisen romaanin kirjoittaja. William Kirby (1817-1906); Charles William Gordon ("Ralph Connor"); Stephen Butler Leacock (s. 1869), kansantalouden tutkija, parodisti ja humoristi; Charles Grant Allen (1848-99); Gilbert Parker (s. 1862); jo mainittu Service, ym. ovat tunnettuja kanadalaisia romaaninkirjoittajia. Taloudellisen elämän kehittyessä ja asukasluvun kasvaessa Kanadan kirjallisuuden tuotanto lähenee yhä enemmän yhdysvaltalaisia mittoja.
Tämä suuri maa, jonka pinta-ala on vain hiukan pienempi kuin koko Euroopan, ja joka vasta äsken on aloittanut osuutensa maailman kulttuurissa, tulee varmaan kirjallisuudenkin alalla saavuttamaan kauneutensa ja suurien luonnonrikkauksiensa mukaisia tuloksia.
AUSTRALIA JA UUSI SEELANTI.
Australian valkoinen asutus alkoi varsinaisesti 1788, jolloin englantilaiset perustivat sinne rangaistussiirtoloita. Sisämaat olivat tuntemattomia vuoteen 1813. Asutus rupesi lisääntymään nopeammin vasta 1851, jolloin tehdyt kultalöydöt aiheuttivat vilkkaan maahanmuuton. V. 1901 Australian tasavalta lopullisesti perustautui, asukasluvun ollessa silloin 3.775.000, niistä kaksi kolmasosaa maassa syntyneitä. Uuden Seelannin valkoisten lukumäärä on nykyisin runsaasti yli miljoonan.
Siirtolaiset eivät unohtaneet kotimaansa kirjailijoita, vaan "toivat heidät mukanaan" uuteen maahan, ruveten siellä jäljittelemään ja mukailemaan heitä. Ensimmäisiä heistä oli tuomari Barron Field, joka 1819 julkaisi Australian runouden ensimmäiset hedelmät (The First Fruits of Australian Poetry). Ensimmäinen Australiassa syntynyt kirjailija on Henry Clarence Kendall (1841-82), viidakon kasvatti, laivapoika, kauppa- ja asianajajan apulainen, virkamies, Australian luonnon valloittaja runoudelle, minkä vuoksi häntä pidetään Australian kansallisrunoilijana. Hänen huomattavin teoksensa on Lehtiä Australian metsistä (Leaves from Australian Forests, 1869). Hänen rinnallaan on mainittava Adam Lindsay Gordon (1833-70), joka saapui Australiaan 20-vuotiaana, viidakon runoilija, tosin vähemmän "australialainen" kuin Kendall, mutta silti siellä enemmän rakastettu. James Brunton Stephens (1835-1902) tuli tunnetuksi "Queenslandin runoilijana". Heidän aloittamansa itsenäinen australialainen suunta sai jatkajikseen Sidneyssä ilmestyvän sanomalehden, Bulletinin, ympärille ryhmittyneet runoilijat, joista mainittakoon Andrew Panon Paterson (s. 1864), Henry Hertzherg Lawson (s. 1867) ja John Farrell (1851-1901). V. 1912 julkaistu Australian runouden kultainen aarre (The Golden Treasury of Australian Verse) sisältää näytteitä 73:lta runoilijalta (joista noin puolet Australiassa syntyneitä). Samoin kuin Kanadan on senkin kirjallisuudessa lyriikka voittopuolinen.
Ottamatta huomioon niitä englantilaisia proosakirjailijoita, jotka kuten on tapahtunut ovat paljon käyttäneet australialaisia aiheita, joutuu ensimmäisen "kansallisesti australialaisen" proosakirjailijan asemaan Marcus Andrew Hislop Clarke (1846-81), jonka vankien elämää kuvaileva romaani Luonnollisen elämänsä ajaksi (For the Term of his Natural Life, 1870) on kirjoitettu räikeän realistisesti ja kyynillisen humoristisesti. Muista romaaninkirjoittajista mainittakoon Thomas Alexander Browne ("Rolf Boldrewood", 1826-1915), Australian "kansallinen novellisti"; Ada Cambridge (s. 1844); George Egerton (Mrs. Golding Bright, s. 1870); Guy Boothby (1867-1905), ym., vain esimerkiksi tälläkin alalla työskentelevästä lukuisasta kirjailijajoukosta.
Uudessa Seelannissa on myös syntynyt kirjallisuus, joka saa aiheensa sen luonnosta ja kansasta. Frederick Edward Manning (1812-83), joka oli nainut alkuasukkaan ja oli tunnettu humoristi, tavallaan perusti sen teoksellaan Vanha Uusi Seelanti (Old New Zealand, 1863). Huomattava saavutus on William Pember Reevesin teos Pitkä valkoinen pilvi (The Long White Cloud, 1898), jota maan maorilainen nimi merkitsee.
ETELÄ-AFRIKKA.
Kapmaa tuli lopullisesti Englannin haltuun 1814. Varhaisin sitä koskeva englanninkielinen kirjallisuus on etupäässä sikäläisiä oloja käsitteleviä virkamiesten ja lähetyssaarnaajien kuvauksia. Huomattavia ovat Kapkaupungin kuvernöörin puolison Anne Barnardin kirjeet (1797-1801). Thomas Pringle (1789-1834), joka toimi Kapmaassa kuusi vuotta sanomalehtimiehenä ja uudisasukkaana, onnistui jo runoissaan tavoittamaan jonkinmoisen erikoisafrikkalaisen sävyn, valloittaen Afrikkalaisilla luonnoksillaan (African Sketches) tämän maanosan runoudelle. Etelä-Afrikkaa koskeva englantilainen kirjallisuus laajenee sitten nopeasti – Rider Haggardia voisi oikeastaan pitää Afrikan, tsulukafferien ja buurien, runoilijana, sillä heitä ja heidän maatansa hänen enimmät kirjansa kuvailevat –, mutta varsinainen Afrikassa syntyneiden tai siellä kokonaan "kansallistuneiden" tuottama kirjallisuus on vielä vähäistä. Heistä mainittakoon Olive Cronwright-Schreiner (1859-1920), puoleksi saksalaissyntyinen kirjailijatar, jota aiheiltaan ja harrastuksiltaan todella voi sanoa etelä-afrikkalaiseksi kirjailijaksi. Hänen ensimmäinen teoksensa, Afrikkalaisen farmin tarina (The Story of an African Farm, 1883), kuvaus buurien elämästä ja sieluntaisteluista, on jäänyt hänen parhaaksensa. Afrikan kirjallisuuteen on myös luettava runoilijat William Rodger Thomson (s. 1867) ja Cullen Couldsbury (s. 1916), sekä bantuneekerien historian, tapojen ja folkloren tutkija, Etelä-Afrikan historian kirjoittaja George Mc Call Theal (1837-1919).
Varsinaisessa tekstiosastossa julkaistuilla elämäkerroilla ja kirjallisuusotteilla on koetettu, mikäli rajoitettu tila vain on sallinut, valaista samalla kunkin kirjailijan yksilöllisyyttä ja johdannossa lyhyesti kuvattuja kehityksen piirteitä. Ottaen huomioon kysymyksessä olevan kirjallisuuden laajuuden tuloksen täytyy jäädä vaillinaiseksi, mutta sellaisenakin teos silti kyennee raoittamaan sitä ovea, jonka takana englanninkielisen kirjallisuuden runotar hallitsee.
Helsinki, marrask. 6 p. 1932.
Eino Railo.
BEOWULF.
Huomattavin säilyneistä muinaisenglantilaisista runoelmista on Beowulf, joka sisältää 3.183 säettä. Sen pohjana on kaksi skandinavialaista sankarisatua, toinen goottilaisesta sankarista ja kuninkaasta Beowulfista, toinen tanskalaisen kuninkaan Hrothgarin hovista ja siellä raivonneesta Grendel-hirviöstä. Tanskassa ovat nämä tarinat yhtyneet siten, että Beowulfista on tullut Grendel-hirviön surmaaja. Sieltä on runoelma – sellainen se lienee ollut – kulkeutunut tanskalaisten kauppiaiden mukana Friisein-saarille, jossa joku anglosaksilainen munkki, lähetyssaarnaaja, on kuullut sen ja vapaasti mukaillen ja kääntäen sommitellut siitä nykyisen Beowulf-runoelman, kutoen lomaan kristillisiä mietelmiä ja katkelmia muistakin sankaritarinoista. Tämän on päätelty tapahtuneen n. 700. Beowulf ei siis ole sisällykseltään englantilainen, vaan skandinavialainen. Kun sen kirjoitti munkki, joka vielä piti Vergiliusta esikuvanaan, on sillä ollut erikoiset säilymisen edellytykset. British Museumissa oleva käsikirjoitus, ainoa, mikä on olemassa, on peräisin noin v:lta 1000; se on hiukan tulen vahingoittama. Sen julkaisi ensi kerran islantilainen Thorkeline v. 1815.
Goottilainen sankari Beowulf saa kuulla, kuinka hirviö Grendel on jo kauan vainonnut Hrothgarin valtakuntaa, käyden ryöstämässä kansan suuresta valtasalista hänen sotureitansa, syödäkseen heidät. Beowulf lähtee apuun ja voittaa yöllisessä taistelussa Grendelin, joka pakenee äitinsä luo läheisen kammottavan järven (suon) pohjassa olevaan luolaan. Seuraavana yönä äiti saapuu kostamaan ja vie yhden Beowulfin miehistä. Beowulf ajaa häntä takaa luolaan saakka, jossa syntyneessä taistelussa hän surmaa sekä haavoittuneen Grendelin että hänen äitinsä. Tämä on runoelman ensi osan sisällys. Sen aihepiirit ja yhtymäkohdat muinaisskandinavialaiseen runouteen osoittavat sen tanskalaisperäiseksi. Jälkimmäisen osan sisällyksenä on kuvaus nyt goottilaisten kuninkaana olevan Beowulfin taistelusta hänen valtakuntaansa hävittävää lohikäärmettä vastaan. Beowulf – nyt jo vanhus – surmaa hirviön, mutta haavoittuu itsekin pahoin ja kuolee. Runoelma päättyy komeaan Beowulfin polttohautaukseen. Jälkimmäisen osan goottilaisisänmaallinen henki ja kuvaukset osoittavat sen goottilaisperäiseksi. Beowulfin taistelu hirviöitä vastaan on tahdottu selittää Beowan, so. auringon, kevään, kesän ja syksyn kamppailuksi talven jättiläisiä vastaan. Joka tapauksessa on runoelmassa historiallista pohjaa, valaisevaa muinaisskandinaavien tapojen kuvausta ja kaikua esihistoriallisista suurhenkilöistä ja tapauksista.
Esteettisesti on Beowulfissa huomattavinta sen meren henki, meren valtavan voiman ja hurjuuden kuvaus. Sen puolen saattavat englantilaisetkin omaksua, sillä se oli yhteistä sekä anglosakseille että muinaisskandinaaveille, ja on alusta alkaen ollut englantilaisen runouden tunnusmerkillisiä piirteitä.
Hrothgar saavutti onnea sodassa, 64
taisteluissa kunniaa; heimolaiset kuuliaisina
häntä kernaasti tottelivat, kunnes nuoriso kasvoi
ja voimissa varttui. Hän halusi vielä
ihanan salin ilmoille nostaa,
simasuojan suuren, komeimman saada
kuin ihmislapset ikänään näkivät,
ja siinä hän halusi hyvyyksiä jakaa
lapsille ja aikuisille, mitä Luoja oli antanut
hälle enemmän kuin maita ja elävää kansaa.
Ma laajalti kuulin, että työhön oli käsketty
montakin heimoa maailman ääriltä,
asuntoa somistamaan. Pian hän saikin
miestensä voimalla valmiiksi talonsa,
salinsa suuren, Hirvilinnaksi sanotun
ja maineensa teholla tunnetuksi tehdyn. 79
Niin ruhtinaan valiot riemussa elivät; 99
heille onnea riitti, kunnes äkkiä rupesi
vihollinen raivoomaan, helvetin riiviö:
saastaista hirviötä Grendeliksi sanottiin;
kirottu kulkija oli rämeestä kotoisin,
suossa piilevä, hirviöitten pesissä... 104
Hän heräsi hyökkäämään keskiyön hetkellä 115
huoneeseen, roisto, johon rengasdaanit
olutta juotuaan olivat menneet.
Siellä hän tapasi sotijalojen seuran
pidoista nukkumassa: heitä suru ei painanut,
eikä aavistusta tuntunut tuhosta tulevasta. 120
Niinpä vallassaan piti ja vääryydellä voitti 144
hän yksinään toiset, ja tyhjänä seisoi
taloista parahin pitkän aikaa,
kaksitoista talvea: siitä häpeää tuli
skyldingein kuninkaalle, kaikkea kurjuutta,
surua suurta... 149
Lähtöaika tuli: laiva oli laineilla, 210
venhe alla vuoren, soturit valmistuivat
nousemaan purteen; pyörteinä tyrskyt
merenrantaan löivät, miehet kantoivat
laivansa pohjaan loistavia koruja,
sotisopia somia, sankarit työnsivät
halutulle matkalle haaksensa rautapohjan.
Niin laineille venhe viemänä tuulen
vaahtokaula lähti kuin lentävä lintu,
ja aikaan samaan seuraavana päivänä
raudoitettu keula niin kauas oli kulkenut,
että matkalla olevat maata näkivät:
loistavia vaahtopaasia, jyrkkiä vuoria
ja laajoja niemiä; laiva oli tehnyt
merelle retkensä. Sielläpä reippaasti
tuulikansan miehet nousivat maihin
ja laivansa kiinnitit; rautapaidat kilisit,
vainovaatteet koreat; he Jumalaa kiittivät
merimatkan vaivoista mukavasti päästyään. 228
Nytpä mä tahdon, 426
loistodaanien ruhtinas, lupauksen saada,
skyldingein suojaaja, ainoan sinulta:
ettet mua kiellä, soturien kaitsija,
kansan kuningas, koska kaukaa ma tulin,
yksinäni menemästä kanssa jalojen miesteni,
urhojen pelottomien, Hirvilinnaa puhdistamaan.
Olenpa saanut tietää, ettei hirviö tuo
huolettomana vaeltaen aseistakaan välitä;
niinpä minäkin hylkään, niin totta kuin Hugleik,
kuninkaan suuri, mulle on suopea,
miekan käytön ja ison kilven,
keltakupulan; kourin ma tartun
vastustajaan kiinni hengestäni kamppailemaan,
viholliset vastakkain: se saa väistyä,
Jumalan tuomiosta jonka kuolema tapaa. 441
Lepoa etsi urho untuvilla pieluksen, 688
johon kasvonsa peitti, ja ympärille piiriin
moni reipas merimies vuoteeseen meni.
Ei kukaan toivonut jälkeen tämän
kotimaahan rakkaaseen pääsevänsä koskaan,
kansansa valtalinnaan, jossa oli kasvanut:
olihan heille kerrottu, kuinka paljon kansaa
samassa simasalissa surman oli saanut
daanien heimosta. Mutta antoipa Herra
voitokkaan kohtalon Tuulimaan kansalle,
apua ja suojaa, jotta vihollisen saivat
ainoan voimalla kaikki he voitetuksi,
omalla mahdillaan; tottahan onkin,
että mahtava Jumala ihmisten joukkoa
hallitsee ainaisesti. – Hiipipä yössä
sinne varjona saapuva. Soturit nukkuivat,
sarvipäätysalia suojaamaan tulleet;
yksi vain valvoi. Ihmiset varmasti
nyt tietää saivat, että Luoja ei sallinut
peikon julman varjojen joukkoon
valvovaa viedä, vihollisen pahan
odottavaa vimmassaan taistelussa voittaa. 705
Suosta nyt tuli sumuvaipan suojassa 710
Grendel hirviö, Jumalan hylkäämä.
Murhaaja mieli miesten joukon
kavalasti voittaa korkeassa salissa;
hän hiipi maahan ja valtasaliin meni,
kun urhojen salin varmasti tunsi
kultaloistolevyistä. Ei hän ensimmäistä kertaa
Hrothgarin kotihin tänä yönä käynyt,
mutta eipä hän kuitenkaan entisaikaan tavannut
salissa miehekkäämpiä sankareita levolla.
Hänpä nyt rakennukseen hiipien saapui
rauhaa häiritsemään. Raudoitetun oven
hän nykäisten aukaisi nyrkillään kovalla;
matalamielin vihoissaan meni
aukosta saliin. Nopeasti sitten
kirjolattialle katala astui,
käveli vimmassaan; hänen silmistään välähti
liekintapainen kaamea tuli. 727
Eipä aikonutkaan hirviö toimia hitaasti: 739
hän nopeasti kaappasi ensimmäisen kerran
nukkuvan soturin, raateli suojattoman,
puri luihin saakka, veriset lihat
ahmien nieli: pian hän niin olikin
hengettömän miehen himokkaasti syönyt,
jalkoineen, käsineen. Hän lähemmäksi käveli
ja kätensä kurkotti, kynsillään urhean
ottaakseen vuoteesta, soturia vastaan,
kämmenellä raastaakseen; kiireesti torjui
katalan aikeen sankarin käsi.
Pianpa huomasi viekas hirviö,
ettei hän milloinkaan maailman piirissä
tavannut ollut toisella miehellä
kovempaa kouraa: hän kauhistui mielessään,
sai sydämeensä pelon, mutta irti ei päässyt,
vaikka pois hän halusi piiloonsa paeta,
perkeleitten teille: ei hänen taitonsa
enää auttanut kuin muinaisaikoina. 755
Nyt hän sen huomasi, murhaaja hurja, 809
ilkeästi ennen ihmiskuntaa vaivannut
juonittelija julma, Jumalan vastustaja,
ettei hänen ruumiinsa kestänyt rasitusta,
kun urhea sankari, Hugleikin sukulainen,
piti häntä kädestä: kuolemanviha
oli molempien sydämessä. Surmanhaavan sai nyt
inhottava hirviö, olkapäähän ilmaantui
kauhea aukko, jänteet katkesivat,
nivelet murskaantuivat. Beowulf sai maineen
taistosta tuimasta: Grendelin täytyi
surmansairaana suohonsa paeta,
ilottomaan pesäänsä; ilkimys tiesi
elämänsä kurjan loppuun kuluttaneensa,
päiviensä määrän.Tähän lainatut otteet on suomentanut insinööri, komentajakapteeni R. Dillström (s. 1928), joka julkaisi Beowulfia 2981 säettä Suomen Laivastolehdessä (n:t 2-12 1927).
KAEDMON
Kaedmon, ensimmäinen nimeltä tunnettu muinaisenglantilainen runoilija, häämöttää meille legendamaisena olentona Baedan Kirkkohistoriassaan kertoman tarinan takaa, joka julkaistaan jäljempänä Baedan historian näytteenä. Sen mukaan hän oli karjanpaimenena Whitbyn luostarissa seitsemännen vuosisadan keskivaiheilla (k. 680). Runoja, hymnejä, hän alkoi sepittää vasta myöhemmällä iällä, saatuaan siihen unessa herätyksen, kuten Baeda tarkemmin kertoo. Baeda esittää kertomuksessaan latinankielisen käännöksen eräästä Kaedmonin 9-säkeisestä pienestä Luojan ylistyshymnistä. Kun sama hymni on löydetty muinaisenglanninkielisestä käsikirjoituksesta, on syytä uskoa, että se todellakin on Kaedmonin. Aikaisemmin hänen nimessään kulkeneet, Oxfordin Bodley-kirjaston käsikirjoitukseen (Junius XI) sisältyvät raamatunaiheiset pitempien runoelmien katkelmat eivät ole hänen vaan ovat peräisin eri ajoilta ja eri runoilijoilta. Niihin sisältyy mm. se traagillinen langenneen pääenkelin kuva, jonka Milton sitten omaksui. Kaedmon, niinkuin seitsemännen vuosisadan muutkin puolikristilliset runoilijat, ilmeisesti sommitteli vain lyhyitä hymnejä. Tähän otetut näytteet ovat Junius-käsikirjoituksesta. Niistä kuvastuu puolipakanallisten runoilijain innostunut taisteluhenki; Eevan sulo ja kauneus on ilmaistu viehättävän runollisesti.
EEVA, MAISTETTUAAN TIEDONPUUSTA.
Kirkkaampana kaartui maa, kauniimmin kuulsi taivaskin,
autuaampana avartui maailma hänen edessään;
Luojan luomistyö mahdin ja loiston sai.
Ihanan näki hän näyn – mutta naisen mieltä
kiusaaja paulaan pyys.
'Itse kaiken nähnet nyt kertomattani niistä –
oi sä Eeva armahin, eikö entistä ehommin
kuulla kauneutes, kun mun sanani uskoit!
Tielläs on nyt säihke sees,
vastassas kimmel väikkyy, viesti Jumalan luota,
jonka Taivaasta toin. Katso, sen tuta saat!
Kuulkoon Aadam myös, minkä armon toin,
minkä mahdin sait, mitkä sull' on näyt!'
Aadam astui Eevan luo, eteen naisista armaimman,
vaimon viehkeän, ihanan, jonka vertaa ei luotu koskaan,
sillä hän oli ihmetyö itse Taivaan Kuninkaan.
Tuosta heelmästä turmion
puolisko povessa piili, puolta kantoi hän kädessään.
'Aadam, puolisoni, oi! Omena oiva on tää,
sydämellemme suloinen – airut säihkyvä antoi sen,
Herran enkeli hyvä! Nään hänen viitastaan:
viestinviejä hän on Taivaan Valtiaan!
Herran täältä nyt havaitsen,
kun Hän itse hallitsee idän istuimella
kruunaamana kunnian – Hän ken kaiken luonut on.
Ympärillä Ylimmän enkelit nään ylhäiset:
sulkaverhoissa seisovat sankareista säihkyvimmät,
väkevimmät valtiaista! Ken vois mulle kyvyn tään
antaa, jollei Jumala itse sitä suonut ois?
... ... ... Kaukaa kuulla voin –
maailmat myös nään mittaamattomat,
kaikkisuuteen katseen luon! – Korvissani nyt soi
Taivaan soitanto suloinen! – Sydämeni niin kuulas on;
kaikki seestyi jälkeen sen, omenan kun otin ja söin.
Katso, se mulla on kädessäin; kallis puolisoni, oi!
ilolla sen sulle suon; Jumalan lahjaks sen uskon!'AADAMIN JA EEVAN KATUMUS.
'Siitä soimata voit sanoin syyttävin mua,
Aadam, armaani, oi – mutta ei ankarammin
katumus mieltäs murra kuin minua murhe masentaa.'
Sitten vastaan virkkoi Aadam vaimolleen –
'Oi jos tietooni tois tahtonsa Kaikkivaltias –
minkä raskaan sovitustyön rangaistukseks hän mulle sääs,
niin et nopsaan nähdä sais koskaan kiitävän elollisen –
vaikka Jumala Taivaan
käskis mun merta kahlaamaan, kuohuissa virran kulkemaan.
En niin peljättävää pyörrenielua kohtais,
en niin meuruista valtamerta, että se mieltäni horjuttais –
hornaan heittäytyisin, jos vain voisin
täyttää Jumalan tahdon!'ABRAHAMIN TAISTELU ELAMILAISTEN KANSSA.
Yhteen rintamat ryntäs. Ryskyen peitset soivat,
sotajoukot syöksyivät päin. Synkästi murheen lintu
kasteenkostein siivin nuolimyrskyssä kiitäin huus,
himoiten haaskaa pyys. Urhot hyökkäsivät
vankoin, valtavin laumoin, vihassaan vankkumatta.
Alkoi ankara leikki,
suihkivat surmanpeitset, pauhu ja huuto soi.
Raikui taistelun ryske! Käsinpä urhot raisut
koppoivat kupeelta miekan rengaskahvaisen,
raudan tuimaksi taotun.
Ylt'ympäriinsä yltyin
kalskui kilvet ja keihäät, kaatuivat jousimiehet,
sodan jyly julma soi! Rintaluihin juuttuin
pureva peitsentutkain syvälle painui
vihamiestä viiltäin. Maahan he vaipuivat,
missä naurain, mellastain saalista kantoivat äsken.FARAON HYÖKKÄYS.
Niin he nähdä saivat
astuvan aivan päin faraon armeijan:
peitsiviidakko vyöryi; välkkyivät rivit taajat!
Liput liehuivat siellä lainehtiessa laumain.
Sodan hyrsky hyökyin nous, keihäshyökkäys lähestyi;
kilvet kimalsivat; torven ääni kaikui.
Laumain yllä liitäin kaarteli sodan lintu;
haaskaa haisteli korppi huutaen kaameasti;
kaste siivistä siukuin syömään valmistui
musta murheenlintu! Myös susi ulvoi
iltalaulua inhaa, raatoja ikävöi;
parvet petojen noin perässä riensivät;
surman saatto tuo ulvoi sydänyön
kauhistusta, kuolemaa kintereillä vihollisen.
Kaikki suomentanut Yrjö Jylhä.KYNEWULF.
Kaedmonin edustaman kristillisen hymnirunouden, lyriikan, syrjäyttää kahdeksannella vuosisadalla kristillinen kertomarunous, jonka avulla tahdottiin tukahduttaa vielä elinvoimaisena kukoistava pakanallinen epiikka, se, johon mm. Beowulf kuuluu. Tällaisia kristillisiä runoelmia on sepittänyt eräs Kynewulf, jonka nimen riimukirjaimet on tavattu neljän eri runoelman loppusäkeistä, punottuina niihin kuin tekijän ilmoittamiseksi. Täten ovat hänen nimellään merkityt seuraavat Exeter- ja Vercelli-kirjoissa (käsikirjoituskokoelmissa) olevat runoelmat: marttyyritarina Juliana. Kristuksen taivaaseen astumista kuvaava runoelma Christ, Apostolien kohtalot ja Helena (Elene). Julianassa runoilijan mieliala on raskas ja murheellinen, mutta taivaaseenastumisrunossa hän on jo luottava ja rauhallinen. Helenan lopussa on loppusoinnullinen säejakso, jossa runoilija viittaa entiseen elämäänsä pimeyden palvelijana ja myöhempään, heräämisen jälkeiseen onneensa. Kynewulfin elämänvaiheista ei tiedetä muuta; otaksutaan hänen olleen pakanarunoilija, joka tultuaan kääntymykseen omisti runoilijalahjansa kristinuskon edistämiseksi. Hän on kansanomainen, kiinni pakanarunouden mielikuvissa ja taidekeinoissa. Apostolit pyrkivät olemaan seikkailevia anglosakseja, joiden vaiheiden kuvauksessa runoilija joskus horjahtaa Beowulfin tyyliin. Guthlac-runoelmaa, josta viimeinen näyte on otettu, ei varmasti tiedetä Kynewulfin sepittämäksi.
TUOMIOPÄIVÄ.
Syvyyksissä jylinä soi, ja Herran edessä silloin
liekkityrskyt loimuavat yllä lavean maan!
Tuima on tulen riehu, taivaat kahtia repeävät,
kaikki kiiluvat tähdet yön kohdaltansa suistuvat alas.
Aurinko, joka maan valaisi alussa aikain
säteillen ihanasti iloksi ihmislasten,
verenkarvaisen välkkeen saa vihansynkäksi muuttuen.
Sitten kirkas kuu, joka niin kauan on
maita matkannut öin, radaltaan suistuu myös;
niin myös tähdet taivaan satavat taajoin parvin
halki ilmojen ulvovain tuulten piestessä niitä.TAIVAAN AUTUUS.
Siellä enkelten laulu soi; siellä on autuus ja ilo;
siellä lempeys läsnä on Ikuisen Taivaan Herran
armaammin autuaille kuin aamun aurinko paistain!
Siell' on rakkaus rakastetun, riemu kaikkien rajaton;
siellä nuoruus ehdy ei, eikä kuoloon elämä sammu;
tuska, kipu tuntematon Taivaan kirkastetuille on;
vailla vainoa, riitaa levonhetkiä viettää
hyvä ja hurskas siellä saa! Hämärtymätön on päivä,
kirkas ja kukoistusta täys; onnea eivät murheet kaihda;
eivät raatele riidat rakkautta ja rauhaa,
eikä kateus kalva liittoa pyhien kesken!
Siellä ei nälkää nää, janoa tunne kukaan,
siellä ei päivä paahda, siellä ei pakkanen pure,
siellä ei uuvuta uni, taudit ja huolet ei uhkaa;
siellä saattoa säteilevää iäti kietoo siunaten
armo korkean Kuninkaan, kunnia Herran Jumalan.PYHÄ GUTHLAC KUOLEE JA OTETAAN TAIVAASEEN.
Silloin valo virtas,
tulipatsaana pilviin nous! Paiste taivaallinen,
hohde mi hulmullaan verhosi hurskaan huoneen,
roihus korkeuteen, Taivaan rantaan hamaan,
lailla liekkitornin lakeuksilta maan,
alla avaran taivaanlaen kirkkaampana kuin aurinko,
tähtitarhain loistava koi! Taivaan enkelit lauloivat
veisaten voittovirttä! Humisten voimallisesti,
korkeuksista kaikuin soi ihastus pyhien kuoron.
Autuaitten kaupungin riemu auvokas täytti noin,
tuoksut tenhoavat, taivaiset ihmetyöt,
laulu enkelten, joka soi, etäisimpiin soppiin sen:
perintö pyhän se oli!
Paljon ihanampaa,
kauniimpaa se oli kuin kertoa voi ihmiskieli
meille päällä maan; kuinka miellyttävästi
siellä tuoksui ja soi, kuinka sävelin kirkkain
helisi hurskas hymistys Herran Jumalan kunniaa,
voittovirsi korkea soi.
Koko saaremme vapisi,
järkkyivät kaikki kentät sen.
Kaikki suomentanut Yrjö Jylhä.BAEDA.
Vaikka Bede eli Baeda kirjoittikin latinankielellä, on hänellä silti erikoinen ja huomattava asema muinaisenglantilaisen sivistyksen rakentajana. Hän syntyi vuosien 672-677 välillä Jarrow'ssa, sai kasvatuksensa läheisessä Wearmouthin luostarissa, tuli papiksi 703. Elämänsä hän vietti Jarrow'n luostarissa, ahkerassa kirjallisessa työssä, tullen kuuluisaksi latinan, kreikan ja hebrean taitajana, aikansa Englannin oppineimpana miehenä. Hänen ilmiömäisen ahkeruutensa tuloksena oli noin 40 kirjaa, joista suurin osa on Raamatun selityksiä, pyhimysten ja marttyyrien elämäkertoja. Hänen pääteoksensa on Kirkkohistoria (Historia Ecclesiastica), jonka hän ulotti 731:een saakka, ja jonka aineiston käsittelyssä hän osoitti historioitsijan kriitillisyyttä ja pyrkimystä totuuteen. Tämä teos on ymmärrettävästi Englannin historian tutkimukselle mitä tärkein; sen tyyliä pidetään "miellyttävästi koruttomana". Loppuun hän liitti lyhyitä elämäkerrallisia tietoja itsestään. Baeda kuoli 735. Hänen nimeensä täydellä syyllä liitetty mainesana "kunnioitettava" – "venerabilis" esiintyy ensi kerran 836. Baeda Venerabilis on kunnioitettava esimerkki siitä, mille tasolle muinaisenglantilainen oppineisuus oli keskiajan aamuvarhaisina aikoina päässyt.
KIRKKOHISTORIA.
Tässä priorittaren luostarissa [Tarkoittaa prioritar Hildan luostaria nimeltä Streaneshalch tai Whitby, josta Baeda on kertonut edellisessä luvussa.] oli Jumalan armon erityisesti suosima veli, joka taisi sepittää hurskaita ja jumalisia säkeistöjä; kaikki mitä hänelle pyhästä sanasta selitettiin, hän sovitti pian sen jälkeen erittäin kauniiseen ja nöyrähenkiseen runomuotoon, englanninkielelle, joka oli hänen äidinkielensä. Hänen säkeistönsä aiheuttivat usein sellaisen mielenmuutoksen, että monet alkoivat halveksia maailmaa ja ikävöidä taivasta. Hänen jälkeensä koetti yksi ja toinen englantilaisten keskuudessa sepittää uskonnollisia runoja, mutta heistä ei ollut kukaan hänen vertaisensa, sillä hän ei oppinut runoilemisen taitoaan ihmisiltä, vaan Jumalalta; siitä syystä hän ei voinut milloinkaan kirjoittaa arkipäiväistä eikä joutavaa runoa; vain sellainen, joka kuului uskontoon, oli hänen hurskaalle kielelleen otollista; sillä elettyään maallikkona ikämieheksi saakka hän ei ollut saanut minkäänlaista käsitystä runojen sepittämisestä; ja niinpä hän ollessaan joskus pidoissa, joissa sovittiin, että kaikkien piti vuorollaan laulaa laulu tunnelman kohottamiseksi, nousi pöydästä ja lähti kotiin nähdessään soittokonetta ojennettavan häntä kohti.
Meneteltyään taas kerran sillä tavalla ja poistuttuaan talosta, jossa pidot olivat, talliin, jossa hänen oli sinä yönä pidettävä huoli hevosista, hän paneutui aikanaan levolle; unessa hänelle ilmestyi henkilö, joka tervehti häntä nimeltä mainiten ja sanoi: "Kaedmon, laula minulle laulu". Hän vastasi: "Minä en osaa laulaa, sillä juuri sen tähdenhän poistuin pidoista ja tulin tänne, etten osannut laulaa". Henkilö, joka puhutteli häntä, huomautti siihen: "Sinun pitää kuitenkin laulaa". – "Mitä minä laulan?" hän kysyi. "Laula luotujen synnystä", sanoi toinen. Silloin hän alkoi heti laulaa Jumalan ylistykseksi säkeitä, joita hän ei ollut konsanaan ennen kuullut ja joiden sisällys kuului näin: – Me ylistämme nyt taivaan valtakunnan tekijää, Luojan voimaa ja viisautta, taivaallisen isän tekoja. Kuinka Hänestä, iankaikkisesta Jumalasta, tuli kaikkien ihmeitten tekijä, ja kuinka Hän, ihmiskunnan kaikkivoipa suojelija ja ylläpitäjä, ensin loi taivaan ihmislapsia varten kuin talon katon, ja sitten maan. Tämä on ajatus, mutta sanat eivät ole samat, jotka hän lauloi unessaan; sillä runoja, olipa ne tehty kuinka hyvin tahansa, ei voi kirjaimellisesti kääntää toiselle kielelle, niiden kauneuden ja ylevyyden siitä suuresti kärsimättä. Herätessään hän muisti kaikki, mitä oli unessaan laulanut, ja sepitti pian lisäksi paljon enemmän samansisältöisiä Jumalalle otollisia säkeistöjä.
Aamulla hän meni esimiehensä, isännöitsijän, puheille, ja kerrottuaan tälle saamastaan lahjasta hänet vietiin priorittaren luo, joka käski häntä kertomaan unensa useiden oppineiden miesten kuullen ja toistamaan säkeistönsä, jotta he kaikki saisivat arvostella ja päättää, mistä oli kysymys ja mistä hänen säkeistönsä olivat lähtöisin. He olivat kaikki sitä mieltä, että hän oli saanut taivaallisen armon lahjaksi meidän Herraltamme. He selittivät hänelle pyhästä sanasta erään kohdan, joka ei ollut historiallinen eikä opillinen, ja kehoittivat häntä, jos hän kykenisi, sovittamaan sen runomuotoon. Luvattuaan tehdä sen hän poistui, ja tullessaan takaisin seuraavana aamuna hän antoi selitetyn kohdan heille mitä kauneimmiksi säkeistöiksi muunnettuna; minkä tähden prioritar, kunnioittaen tähän mieheen asettunutta Jumalan armoa, kehoitti häntä hylkäämään maallisen pukunsa ja rupeamaan munkiksi; ja kun näin oli tapahtunut, prioritar sijoitti hänet luostarinsa muiden veljien joukkoon, ja määräsi, että hänelle oli opetettava pyhän historian kaikki jaksot. Siten Kaedmon, painaen mieleen ja ikäänkuin sulattaen kaiken kuulemansa, sovitti kaikki mitä sointuvimmiksi säkeistöiksi; ja lausumalla ne kauniisti ja viehättävästi hän teki sen, että opettajat saivat vuorostaan kuunnella häntä. Hän lauloi maailman luomisesta, ihmisen syntymisestä ja Genesiksen koko historian; ja sepitti paljon säkeistöjä Israelin lasten lähdöstä Egyptistä ja heidän saapumisestaan luvattuun maahan ja monesta muusta pyhän sanan kertomuksesta: meidän Herramme lihaksitulemisesta, kärsimisestä, ylösnousemisesta ja taivaaseen astumisesta; pyhän hengen vuodatuksesta ja apostolien teoista; niin myös tulevaisen tuomion hirmuisuudesta, helvetin piinan kauheudesta, ja taivaan riemusta; sitä paitsi vielä enemmän Jumalan hyvyydestä ja tahdosta, säkeistöjä, joilla hän pyrki kääntämään kaikkien ihmisten mielen pois pahasta ja herättämään heissä rakkautta ja kiintymystä hyviin töihin; sillä hän oli erittäin jumalinen mies, järjestykseen ja kuriin nöyrästi alistuvainen, mutta täynnä intoa niitä vastaan, jotka käyttäytyivät toisin; minkä tähden hänen elämänsä päättyikin onnellisesti.
Sillä kun hänen lähtönsä hetki läheni, hän poti neljätoista päivää ruumiillista voimattomuutta, joka näytti valmistavan tietä, kuitenkin niin lievää, että hän kykeni puhumaan ja kävelemään koko ajan. Lähellä hänen asuntoaan oli talo; ja ne sairaat, joiden odotettiin pian kuolevan, vietiin kaikki sinne. Sinä iltana, jota seuraavana yönä hänen oli lähdettävä tästä elämästä, hän pyysi henkilöä, joka hoiteli häntä, valmistamaan hänelle siellä leposijan. Tämä henkilö teki niin, ihmetellen kuitenkin hänen pyyntöään, hänessä kun ei näkynyt vielä vähintäkään merkkiä siitä, että hän kuolisi niin pian. Niin hän meni sinne, ja jutellen miellyttävästi ja hilpeästi niiden kanssa, jotka olivat siellä ennestään, hän kysyi heiltä, kun puoliyö oli sivuutettu, oliko heillä Herran ehtoollista? He vastasivat: "Mitä sinä ehtoollisella teet? Sillä eihän voi uskoa sinun kuolevan, joka puhut kanssamme niin iloisesti kuin olisit aivan terve." – "Tuokaa", hän sanoi, "minulle kuitenkin ehtoollinen." Saatuaan sen käteensä hän kysyi, soivatko he kaikki hänelle hyvää ilman mitään vihamielisyyttä tai kaunaa. He vastasivat, että heidän tunteensa häntä kohtaan olivat vain rakkautta, ei vihaa, ja kysyivät, tunsiko hän samaa heitä kohtaan. Hän vastasi: "Minä rakastan, lapset, kaikkia Jumalan palvelijoita." Vahvistaen sitten itseään pyhällä ehtoollisella hän valmistautui astumaan toiseen elämään, ja kysyi, kuinka lähellä oli hetki, jolloin veljet herätettiin laulamaan yömessua Herramme ylistykseksi. He vastasivat: "Siihen ei ole pitkää aikaa." Hän sanoi silloin: "Siispä odotamme tuota hetkeä"; ja siunaten itsensä ristinmerkillä hän laski päänsä pielukselle, ja vaipuen herkkään uneen antoi siten hiljaa henkensä.
Näin siis tapahtui, että samalla tavalla kuin hän oli palvellut Jumalaa koruttomalla ja puhtaalla mielellä ja jakamattomalla antaumuksella, hän nyt meni Jumalan luo, jättäen maailman rauhallisen kuoleman kirvoittamana; ja että tämä kieli, joka oli sepittänyt niin paljon pyhiä sanoja Luojan ylistykseksi, lausui viimeiset sanansa hetkellä, jolloin hän siunasi itsensä ristillä ja uskoi itsensä Jumalan käteen; sekä että hän siitä päättäen, mitä tässä nyt on sanottu, näyttää olleen edeltäpäin tietoinen kuolemastaan.
(XXIV. luku.)
ALFRED.
Kaedmon ja Kynewulf olivat northumbrialaisia, pohjoisenglanlilaisia runoilijoita. Tämän kirjallisuuden kehittymisen ehkäisivät tanskalaisten hyökkäykset. Kun Englanti sitten vapautui tanskalaisten vallasta ja kirjallisuus rupesi uudelleen orastamaan, se nousi länsisaksilaisen kielimuodon piiristä, eikä aluksi enää runoutena, vaan suorasanaisina, opetustarkoituksia varten sommiteltuina teoksina. Tämän kulttuurikäänteen aikaansaaja ja muinaisenglalantilaisen proosan luoja oli länsisaksien kuningas Alfred (849-901). Tultuaan Wessexin kuninkaaksi 871 hän näin ryhtyi uudelleen rakentamaan kirjallisen sivistyksen edellytyksiä, kutsuen hoviinsa ne harvat oppineet, jotka vielä olivat jäljellä, ja tuottaen ulkomailta lisävoimia. Hänen paras auttajansa tässä yrityksessä oli Asser niminen munkki, joka opetti hänelle latinaa ja kirjoitti myöhemmin hänen elämäkertansa. Tiedonjanoisena ja innokkaana tietojen levittäjänä Alfred ryhtyi itse valmistamaan alamaisilleen kirjoja, kääntäen ja mukaillen useita silloisen maailman parhaista teoksista. Näistä mainittakoon: Käsikirja, joka sisälsi hartauskirjoituksia; Gregorius Suuren Paimenen ohje (Cura pastoralis), jonka esipuhe on ensimmäinen alkuperäinen englanninkielinen proosasepitelmä; Baedan Englannin kirkon historia; Englannin kronikka, jonka munkit olivat saattaneet vuoteen 855 saakka ja jonka Alfred nyt täydensi oman aikansa tiedoilla; Orosiuksen Maailmanhistoria, jonka hän sovitti englantilaisille, lisäten siihen pohjoismaita koskevia tietoja; Boëthiuksen Filosofian lohdutuksesta (De Consolatione Philosophiae); ja psalmikäännökset. Hän kokosi myös valtakuntansa vanhat lait. On sanottu, että "vaikka Alfred kuningas eli tuhat vuotta sitten, niin tuhannen vuoden kuluttuakin, jos Englantia silloin on, hänen muistonsa on hänen maalleen kallis".
ALFRED JA KUNINKAAN TEHTÄVÄ.
Syy! Sinähän tiedät, ettei tämän maallisen valtakunnan mahtavuus enempää kuin sen ahnehtiminenkaan konsanaan syvemmin miellyttänyt minua, etten liioin ollenkaan erityisemmin ikävöinyt tämän maallisen valtakunnan haltuuni saamista. Mutta sitä minä kyllä toivoin, että minulla olisi tarveaineita tehtävää varten, jota olin kutsuttu suorittamaan, kyetäkseni ansiollisesti ja kelvollisesti ohjaamaan ja käyttämään valtaa, joka oli minulle uskottu. Sinähän tiedät, ettei kukaan kykene harjoittamaan mitään ammattia, ei käyttämään eikä ohjaamaan minkäänlaista valtaakaan, ilman työaseita ja tarveaineita – se on, että kukin ammatti vaatii omat tarveaineensa, joita paitsi ammattia ei voida harjoittaa. Nämä ovat siis kuninkaan tarveaineet ja työaseet, hallitsemisen välikappaleet – että hänen maansa on hyvin asuttu, että hänellä on hurskaita miehiä, sotamiehiä ja työmiehiä. Sillä tiedäthän, ettei kukaan kuningas voi ilman näitä työaseita tehtäväänsä suorittaa. Nämä ovat myös hänen tarveaineitaan, että hänellä on, työaseiden ohella, keinoja varata toimeentulo näille kolmelle luokalle – maata asuttavaksi, ja lahjoja, ja aseita, ja lihaa, ja olutta, ja vaatteita, ja mitä nämä kolme luokkaa muuta tarvitsevat...
Ja tämä on syy, jonka tähden tahdoin, että minulla olisi tarveaineita voidakseni käyttää valtaani, etteivät taitoni ja voimani unohtuisi ja piiloon peittyisi, sillä kaikki teot ja kaikki valta vanhenevat varsin pian ja menevät hiljaa menojaan, ellei viisaus ole ollut niissä mukana, sillä mitä tyhmyydellä ikinä on aikaansaatu, sitä ei voi kukaan konsanaan sanoa tehtävän suorittamiseksi. Nyt tahtoisin sanoa lyhyesti, että toivoni on ollut, elää nuhteettomasti ja pois mentyäni jättää muistoni elämään hyvissä teoissa jälkeentuleviani varten.
ALFREDIN KIRJOITTAMA ESIPUHE TEOKSEEN "DE CONSOLATIONE".
Kuningas Alfred oli tämän kirjan kääntäjä ja tulkitsi sen latinasta englanninkielelle asuun, jossa se nyt on. Välistä hän kirjoitti sana sanalta, välistä lause lauseelta, sillä hän pystyi saamaan käännöksen mitä selkeimmäksi ja tajuttavimmaksi, lukuisista ja moninaisista maallisista tehtävistä huolimatta, jotka usein askarruttivat hänen henkeään ja ruumistaan. Näitä tehtäviä, jotka hänen päivinään seurasivat kuninkuutta, jonka hän oli vastaanottanut, meidän on varsin vaikea luetella. Ja kuitenkin, kun hän oli tutustunut tähän kirjaan, hän sovitti sen myöhemmin runosäkeistöiksi, asuun, jossa se nyt on. Ja nyt hän pyytää ja Jumalan tähden rukoilee jokaista, joka ehkä mieltyy lukemaan tätä kirjaa, rukoilemaan hänen puolestaan ja ettei häntä moitittaisi, jos lukija ymmärtäisi kirjan oikeammin kuin mitä hän (kuningas) kykeni ymmärtämään. Sillä hänen älynsä ja käytettävissään olleen ajan rajoissa jokaisen täytyy puhua niinkuin hän puhui ja tehdä niinkuin hän teki.
Suomentanut O. Juurikoski.
ARTHURIN TARINAPIIRI.
Nennius kertoo Brittien historiassa (Historia Britonum, n. 800) walesilaisten taisteluista saksilaisia vastaan, johtajanaan Arthur, dux bellorum, "sotien johtaja", jolla tarkoitettaneen samaa asemaa kuin missä Rooman aikainen ylipäällikkö Comes Britanniae oli. Tämän Arthurin ympärille kutoutui jo varhain runo- ja tarinapiiri, jonka walesilaiset, kuten johdannossa mainittiin, veivät mukanaan Bretagneen, ja joka jatkoi elämäänsä myös Walesissa. Benediktiinimunkki Geoffrey Monmouthilainen (n. 1100-1154) suunnitteli eri lähteistä latinankielisen suorasanaisen historiallisen kronikan. Britannian kuningasten historian (Historia Regum Britanniae), jossa hän otti huomioon myös Arthur-kuningasta koskevat perimätiedot ja legendat. Hänen aikalaisensa, Jerseyn saarelta kotoisin oleva munkki Ware (n. 1100-1175) sepitti tämän teoksen pohjalle runomittaisen ranskankielisen kronikan Brittien urotekoja (Geste des Bretons, 1155), ehkä yleisemmin tunnettu nimellä Brutuksen romaani (Roman de Brut). Hän käsitteli aiheensa sekä selväpiirteisesti että runollisesti, antaen sille ranskalaisen "romanssin" tuoksua. Tärkeänä lisänä olivat lemmentarinat sekä kertomus Arthur-kuninkaan "pyöreästä pöydästä" ja "Britannian toivosta", jotka kokonaan puuttuivat Geoffreyn Historiasta. Hänen kertomatapansa on naivin korutonta, mutta samalla siroa, mikä antaa hänen kronikalleen runollista arvoa. Brutuksen romaani oli sitten englantilaisen munkki Layamonin lähteenä, kun hän v:n 1204:n jälkeen kirjoitti vastaavan englanninkielisen runokronikan. Layamon oli pappina Ernleyssä (Arley Regis), Worcestershiressa, Walesin rajalla, jossa ehkä oli jonkin verran tutustunut Arthurin tarinoihin. Runoteoksensa johdannossa hän kertoo, kuinka "tuli hänen mieleensä ja hänen pääajatukseensa kertoa englantilaisten jaloista teoista". Hän rupeaa työhön, asettaa eteensä kolme kirjaa, niistä keskimmäiseksi Wacen runoelman, ja "silmäilee niitä ihastuneena". Niin hän "todet sanat sommitteli yhteen". Uutteran Layamonin käsittelemänä, runollisen innostuksen tarttuessa ohjiin, Wacen teos, jossa on 15.300 säettä, laajeni enemmän kuin toisen verran: Layamonin runoelma Brut sisältää 32.241 säettä. Layamon kirjoittaa muinaissaksilaisessa sotahengessä kuin olisi Beowulf ollut häntä innoittamassa, ajattelematta minkään hovin tai hienoston ranskalaistuoksuista miellyttämistä. Arthur on nyt ankara saksilainen soturikuningas. Uutta ovat hänen historiassaan hengettärien kumminlahjat hänen syntyessään, ja uudella tavalla värikkäitä kuvaukset pyöreästä pöydästä ja haavoitetun Arthurin pelastumisesta Argante-kuningattaren luo. Layamon lopettaa runoelmansa kohottamalla Arthur-kuninkaan Englannin ylimmäksi sankariksi, "joka vielä kerran on tuleva auttamaan englantilaisia". "Saksilaisen" henkensä vuoksi Brut ei tullut erikoisemmin suosituksi, sillä muodissa olivat ranskalaistyyliset, sirommat, lemmentarinoiltaan ja sadunomaiselta sisällykseltään värikkäämmät runoelmat, niissäkin enimmäkseen Arthurin tarinat sisällyksenä. Näistä eri runoelmista sommitteli sitten Thomas Malory (josta ei tiedetä juuri muuta kuin tämä asia) 1469 Arthurin kuolema (Le Morte D'Arthur) nimisen laajan suorasanaisen kertomuksen, jonka Englannin ensimmäinen kirjanpainaja Caxton painoi 1485, ja joka on sittemmin ollut yleisön suosima ja taiteilijain sekä runoilijain käyttämä Arthurin tarinapiirin peruskirja. Tieteen selvitettavänä on ollut, mitkä tarina-aiheet ovat peräisin yhteiswalesilaiselta ajalta ja mitkä ovat liittyneet siihen myöhemmin sekä Bretagnessa että Walesissa. Arthurin tarinapiiri on tullut koko sivistyneen maailman omaisuudeksi; Arthur kuningas ja Guenever kuningatar, mahtava noita Merlin, Pyöreän pöydän ritarit Launcelot, Tristram, Gawain, Galahad ym., jotka harhailevat lumotussa metsässä pelastaen ahdistetun neidon ja etsien ihmeitä tekevää, pyhää Sangrealin (Graalin) maljaa, ehtoolliskalkkia, turnajaiset ja kaksintaistelut, sadunomaiset hirviöt, kuumat lemmentarinat, ovat kuin laaja korukudos, jossa loistavat värit, eriskummalliset kukkaset, lumometsän salaperäiset köynnökset, urhoolliset ritarit, lemmestä riutuvat ihanat naiset, sulavat omituiseksi, omalla salaperäisellä valollaan loistavaksi, romanttista satukauneutta uhkuvaksi kokonaisuudeksi. Siitä sai Edmund Spenser hehkun Keijukaiskuningattareensa, siitä ammensivat Tennyson ja esirafaelilainen ryhmä taiteeseensa oudosti viehättävää lumoa.
Seuraavista otteista on kuusi ensimmäistä Layamonin Brutista, sen nykyisenglantilaisesta, suorasanaisesta käännöksestä, joka kuitenkin melkein säe säkeeltä pysyttelee alkuperäisen rinnalla. Toiset ovat Maloryn tekstistä. Kokonaisuudessa ne muodostavat pienen läpileikkauksen Arthur kuninkaan historiasta.
LAYAMON: BRUT.
Niin kauan kuin iankaikkisuus kestää, hän ei konsanaan kuole; niin kauan kuin tämä maailma seisoo, hänen kunniansa pysyy; ja Roomassa hän hallitsee vapaita miehiä. Kaikki häntä kumartavat, jotka Britanniassa asuvat; hänestä soittoniekat kauniisti laulavat; hänen rinnastaan jalot runoilijat ravintonsa saavat; hänen verestään miehet juopuvat; hänen silmistään sinkoilee polttavia säkeniä; hänen kätensä joka sormi on terävä teräsmiekka; hänen edessään kiviset muurit sortuvat; paroonit tieltä väistyvät, ja heidän lippunsa maahan painuvat! Näin hän menestyksellä kauan hallitsee kaikkia maita, voittaa kansat ja säätää lakinsa. Nämä ovat pojan tunnusmerkit, joka on syntyvä Uther Pendragonista ja Ygaernestä.
Valittu aika tuli, silloin kuningas Arthur syntyi. Niin pian kuin hän tuli maan päälle, keijukaiset ottivat hänet; he elävöittivät lapsen mitä voimallisimmalla noituudella, he tahtoivat, että hänestä tulisi ritareista parhain; he antoivat hänelle toisenkin lahjan, että hänestä tulisi rikas kuningas; he antoivat hänelle kolmannenkin, että hän eläisi kauan; he antoivat hänelle ruhtinaan hyveet, parhaimmat, niin että hän oli kaikista elävistä ihmisistä jaloin. Kaiken tämän keijukaiset antoivat hänelle, ja niin lapsi kukoisti.
Kun Arthur oli kuningas – kuulkaa nyt ihmeellinen asia – hän oli jalo jokaista kohtaan, ritareista parhain, ihmeteltävän älykäs! Hän oli nuorelle isä, vanhalle lohduttaja ja tyhmälle kiitettävän ankara; vääryys oli hänelle äärimmäisen inhoittavaa, ja oikeus aina kallis. Jokaisella hänen juomanlaskijallaan, ja hänen huonepalvelijallaan, ja hänen seurueensa ritarilla oli kultaa käsissä, selässä ja vuoteessa, ja vaatteet kultakankaasta. Hänellä ei ollut milloinkaan keittäjää, joka ei olisi ollut mainioin mestari; eikä ainoatakaan ritarin aseenkantajaa, joka ei olisi ollut urhea vapaa mies! Kuninkaan väessä olivat kaikki suuresti onnellisia; ja tämmöisenä hän voitti kaikki kuninkaat, rajulla voimalla ja rikkaudella. Hänen hyvät avunsa olivat niin suuret, että ne tunnettiin kaikkialla. Niin, Arthur oli hyvä kuningas; hänen kansansa rakasti häntä; myös oli hänen valtakuntansa laajalti tunnettu.
Siinä Arthur tuli häntä vastaan, valmiina taisteluun; leveällä kahlaamolla sotajoukot toisensa kohtasivat; voimallisesti niiden urheat sankarit rynnistivät; kohtalon tavoittamat kaatuivat maahan! Paljon verta siinä vuodatettiin, ja tuho siinä ylinnä vallitsi; keihäät siruiksi katkeilivat; miehiä siinä kaatui! Arthur näki sen; hänen mielensä oli levoton; Arthur mietti, mitä hän voisi tehdä, ja peräytyi aukealle kentälle. Kun hänen vihollisensa luulivat, että hän pakenisi, silloin Colgrim riemuitsi, ja koko sotajoukko hänen kerallaan; he ajattelivat, että Arthur oli pelosta peräytynyt sinne, ja syöksyivät kahlaamon poikki, kuin olisivat tulleet hulluiksi. Kun Arthur havaitsi, että Colgrim oli häntä niin lähellä ja että he olivat molemmat kahlaamon samalla puolella, niin Arthur, kuninkaista jaloin, lausui näin: "Ettekö te näe, britannialaiseni, vihollisiamme koko voimassaan – Kristus heidät tuhotkoon! – tässä meidän vieressämme, Colgrim Väkevää, saksilaisten maasta tullutta? Tässä maassa hänen sukunsa tappoi esivanhempamme; mutta nyt on tullut päivä, jonka Herra on määrännyt, jolloin hän menettää henkensä, ja menettää ystävänsä, tahi muuten meidän täytyy kuolla; me emme saa nähdä hänen jäävän henkiin! Saksilaiset miehet suruun valmistautukoot, ja me ystävämme kunniakkaasti kostamme." Ylös kiskaisi Arthur kilpensä, rintansa eteen, ja syöksyi juoksuun kuin ulvova susi, joka metsästä tullen, turkissa lumihileet, aikoo iskeä hampaansa eläimiin, joita sen mieli tekee. Sitten Arthur huusi rakkaille ritareilleen: "Rientäkäämme nopeasti, uljaat miehet! kaikki yhdessä heitä kohti; me kaikki työmme hyvin teemme, ja he pakoon lähtevät, kuin korkea puu, jonka raivoisa tuuli voimalla taittaa!" Kiisi tasangon poikki kolmekymmentätuhatta kilpeä, ja paiskautui Colgrimin ritareita vastaan, niin että maa tärisi. Murtuivat leveät keihäät, särkyivät kilvet; saksilaiset miehet lyyhistyivät tantereeseen! Colgrim näki sen, tuska valtasi hänet – miehen, joka oli kaikista saksilaisten maasta tulleista uljain. Colgrim lähti pakoon, kiireesti ja nopeasti; ja hänen ratsunsa kiidätti hänet syvästä paikasta joen poikki, ja pelasti hänet kuolemasta. Saksilaiset alkoivat peräytyä – murhe oli nyt heidän osansa! Arthur kiiruhti veteen, ja käänsi keihäittensä kärjet, ja sulki kahlaamon heiltä; sinne rientäneet saksilaiset hukutettiin, täydelleen seitsemäntuhatta. Toiset heistä lähtivät harhailemaan, kuten kurki harhailee suolla, kun se ei enää jaksa lentää, ja nopeat haukat ahdistavat sitä, ja kavalasti vaanivat koirat ovat vastassa kaislikossa; sillä ei ole turvaa missään, ei maalla eikä vedessä; haukat sitä iskevät, koirat sitä purevat, kuninkaallisen linnun kuolinhetki on tullut! Colgrim pakeni nopeasti tasankojen poikki, kunnes saapui Yorkiin mitä ihailtavimmin ratsastaen; hän ajoi linnaan, ja telkesi sen kiinni; hänellä oli siellä kymmenentuhatta miestä, enimmäkseen porvareita; he olivat hänen puolellaan. Arthur ajoi häntä takaa kolmenkymmenentuhannen ritarin kanssa, ja marssi suoraan Yorkiin sangen suuri sotajoukko mukanaan, ja saarsi Yorkin, jota Colgrim puolusti häntä vastaan.
(Tarinassa kerrotaan myöhemmin, että kuningas meni Cornwalliin; siellä hänen luokseen tuli äkkiä mainio taitoniekka käsityöläinen, kohtasi kuninkaan, ja kauniisti häntä tervehti):
"Terve sinulle, Arthur, kuninkaista jaloin! Minä olen sinun miehesi; paljon olen maita kulkenut; puutöissä osaan monta ihmeellistä taitoa. Merten takana kuulin kerrottavan sellaisia uutisia, että ritarit alkoivat tapella pöydässäsi; eräänä talvijuhlan päivänä monta siten kaatui, sillä heidän riehakas luontonsa vei verileikkiin, ja korkean syntyperänsä vuoksi jokainen tahtoi istua parhailla paikoilla. Mutta minä tahdon tehdä sinulle pöydän, niin verrattoman ihanan, että sen ääreen mahtuu istumaan kuusitoistasataa ja enemmän, kaikki sen ympärille siten, ettei kukaan jää seuraa vaille; ulkopuolelle ja sisäpuolelle, mies miestä vastaan. Ja kun haluat lähteä ratsastamaan, niin mukanasi voit sen kuljettaa, ja asettaa sen minne tahdot, mielesi mukaan; ja silloin sinun ei tarvitse maailmanloppuun saakka konsanaan pelätä, että kukaan pahantuulinen ritari ryhtyisi pöydässäsi milloinkaan riitaa haastamaan, sillä sen ääressä ylhäinen on alhaisen kanssa yhdenvertainen." Tarvepuuta haetettiin, ja pöydän teko alkoi; neljän viikon kuluttua työ valmistui.
Eräänä juhlapäivänä kaikki kutsuttiin kokoon, ja itse kuningas Arthur astui hetkisen kuluttua pöydän luo, ja kehoitti kaikkia ritareitaan viipymättä istuutumaan sen ääreen. Kun kaikki istuivat paikalleen, ritarit ruokiaan syöden, niin jokainen puhutteli toinen toistaan kuin olisivat olleet veljeksiä; kaikki olivat läsnä; kukaan ei ollut ilman puhekumppania. Kaikki ritarit olivat arvoon ja asemaan katsomatta erittäin hyvällä mielellä; he kaikki istuivat vieretysten, ylhäiset ja alhaiset yhdessä; kukaan ei voinut kerskua juovansa erilaista juomaa kuin hänen toverinsa, jotka istuivat mukana pöydässä. Tämä oli sama pöytä, josta britannialaiset ylpeilevät, ja lausuvat monenlaisia valheita, kunnioittaen Arthur-kuningasta. Niin tekee jokainen mies, joka osaa toiseen mieheen kiintyä; jos tämä on hänelle ylen rakas, niin hän yltyy liioittelemaan ja puhumaan hänen kunniakseen enemmän kuin mitä hän ansaitsee; eihän kukaan ihminen ole niin paha, ettei hänen ystävänsä tahtoisi olla hyvä häntä kohtaan. Niin pian kuin ihmisten kesken syntyy vihollisuutta, ja aina kun tämä tapahtuu kahden miehen välillä, miehet voivat lausua vihamielisiä valheita, vaikka toinen olisi paras mies, mikä on konsanaan pöydässä syönyt; mies, joka toiselle on vastenmielinen, voi taas hänet huonoimmaksi havaita! Ei ole kaikki totta eikä liioin varsin perätöntäkään, mitä runolaulajat laulavat; mutta tämä on totuus Arthur-kuninkaasta. Oliko milloinkaan aikaisemmin kuningasta, joka olisi ollut joka suhteessa niin miehekäs ja uljas! Sillä totuus pysyy kirjoituksissa sellaisena kuin se on tapahtunut, alusta loppuun saakka, totuus Arthur-kuninkaasta, ei suurempana eikä pienempänä kuin mitä hänen lakinsa tai tekonsa olivat.
Modred oli Cornwallissa, ja keräsi luokseen paljon ritareita; Irlantiin hän lähetti kiireesti sanansaattajansa; saksilaisten maahan hän lähetti kiireesti sanansaattajansa; Skotlantiin hän lähetti kiireesti sanansaattajansa; hän käski kaikkien tulla nopeasti, jotka tahtoivat saada maata, tahi hopeaa, tahi kultaa, tahi omaisuutta; kaikin tavoin hän itse neuvoi joka miestä; – niin menettelee jokainen varovainen mies hätään joutuessaan.
Arthur, kuninkaista ankarin, sen kuuli, että Modred oli Cornwallissa suuren sotajoukon kanssa, ja odottaisi siellä Arthurin tuloa. Arthur lähetti sanansaattajia kaikkialle valtakuntaansa, ja kutsui aseisiin kaikki, jotka maassa hengissä olivat ja taistelemaan kykenivät: ja ken sen laiminlöisi, mitä kuningas käski, hänet kuningas, olipa hän kuka tahansa, elävältä tuhoaisi. Hänen luokseen samosi miehiä lukemattomat joukot, ratsain ja jalan, sateen lailla, joka maata jymisyttää!
Arthur marssi Cornwalliin, suunnaton armeija mukanaan. Modred kuuli sen, ja meni häntä vastaan lukemattoman väenpaljouden kanssa – monen kohtalonhetki oli nyt määrätty! Tambren äyräillä he kohtasivat toisensa; paikka oli nimeltään Camelford, eikä tämä nimi unohdu konsanaan. Ja Camelfordin luo oli koottu kuusikymmentätuhatta miestä, ja useita tuhansia vielä lisäksi; Modred oli heidän päällikkönsä. Silloin mahtava Arthur suuntasi kulkunsa sinne, mukanaan suunnaton armeija – senkin kohtalo oli jo määrätty! Tambren äyräillä he kohtasivat toisensa; levittivät sotalippunsa; syöksyivät rynnäkköön; vetäisivät pitkät miekkansa, ja iskivät kypäreihin; ilma säkenöi; keihäät pirstoutuivat; kilvet alkoivat murskautua; nuolet taittuivat sirpaleiksi! Lukematon miesten paljous siinä yhdessä kamppaili! Tambre oli äyräitään myöten verta tulvillaan; siinä taistelussa ei voinut kukaan tuntea ketään soturia eikä liioin sanoa, kuka kunnostautui paremmin, kuka huonommin, ottelu oli niin sekasortoinen! Sillä jokainen iski maata kohti, olipa hän ritari tahi talonpoika. Siinä sai Modred surmaniskun, ja elonpäivä häneltä riistettiin, ja kaikki hänen ritarinsa taistelussa surmattiin. Kaikki Arthurin urhoolliset soturit, ylhäiset ja alhaiset, ja kaikki Arthurin pöydän britannialaiset, ja kaikki hänen vasallinsa monesta kuningaskunnasta siinä maahan hakattiin. Ja Arthur itse haavoittui, leveän tappopeitsen tielle osuen; viisitoista hirmuista haavaa hänellä oli; niistä pienimpään olisi voinut tunkea kaksi hansikasta! Silloin taistelussa ei ollut enää jäljellä kahdestasadastatuhannesta miehestä, jotka lepäsivät siinä palasiksi hakattuina, muita kuin Arthur-kuningas ja kaksi hänen ritariaan.
Arthur oli ihmeellisen pahasti haavoittunut. Hänen luokseen astui eräs nuorukainen, joka oli hänen sukulaisensa; hän oli Cadorin, Cornwallin jaarlin, poika; Constantine oli nuorukainen nimeltään, hän oli kuninkaalle rakas. Arthur katsoi häneen, siinä maassa maaten, ja lausui, sydän surua täynnä, nämä sanat: "Constantine, ollos tervetullut, sinä Cadorin poika. Täten minä annan sinulle kuningaskuntani, ja puolusta sinä minun britannialaisiani niin kauan kuin elät, ja säilytä heille kaikki ne lait, jotka ovat olleet voimassa minun päivinäni, ja kaikki ne hyvät lait, joita noudatettiin Utherin aikana. Ja minä matkaan Avaluniin, Argante-kuningattaren luo, joka on kaikista neidoista kaunein ja keijukaisista suloisin, ja hän on parantava kaikki haavani; hän tekee minut aivan terveeksi hyvillä rohdoilla. Ja myöhemmin minä palaan takaisin valtakuntaani, ja elän britannialaisten kanssa suuressa riemussa."
Vielä hänen puhuessaan mereltä lähestyi alus, pieni laiva, aaltojen tuomana; ja laivassa oli kaksi naista, ihanat katsella; ja he nostivat Arthurin heti maasta, ja kantoivat hänet kiireesti laivaan, ja laskivat hänet hellästi käsistään, ja alkoivat jälleen poistua.
Siten täyttyi se, mitä Meriin oli muinoin sanonut, että paljon surua aiheutuisi Arthurin poistumisesta. Britannialaiset uskovat vieläkin, että hän elää, ja asuu Avalunissa keijukaisista suloisimman luona; ja britannialaiset odottavat yhä vieläkin hetkeä, jolloin Arthur palaa heidän luokseen. Onko konsanaan syntynyt miestä, naisesta konsanaan valitusta, joka totuuden tietäen voisi Arthurista enempää kertoa. Mutta muinoin eli eräs viisas mies nimeltä Meriin; hän sanoilla sanoi – hänen sanansa olivat tosia – että eräs Arthur on vielä tuleva auttamaan Englantia.
THOMAS MALORY: ARTHURIN KUOLEMA.
SIR LAUNCELOT OVEN EDESSÄ, JONKA SISÄPUOLELLA PYHÄ KALKKI OLI.
Silloin hän ponnisti voimansa saadakseen oven avautumaan. Sitten hän kuunteli ja kuuli äänen, joka lauloi niin suloisesti, ettei sitä voinut kuvitellakaan maalliseksi, ja hän oli kuulevinaan äänen lausuvan: Riemu ja kunnia olkoon taivaalliselle isälle. Silloin Launcelot polvistui oven eteen, sillä hän tiesi varmasti, että pyhä kalkki oli sen takana olevassa huoneessa. Sitten hän sanoi: Armollinen, suloinen isä, Jeesus Kristus, jos olen jolloinkin tehnyt tekoja, jotka olivat sinulle mieluisia, niin sääli minua, Herra, ja suo minulle synneistäni huolimatta sellaista, mitä en ole milloinkaan aikaisemmin saanut, näyttämällä minulle jotakin siitä, mitä etsin. Ja samassa hän näki oven avoinna, ja huoneesta loisti niin häikäisevä kirkkaus, että koko linna oli yhtä valoisa, kuin jos maailman kaikki soihdut olisivat olleet sitä valaisemassa. Niin hän tuli ovelle ja aikoi astua sisään. Ja eräs ääni lausui hänelle äkkiä: Pakene, Launcelot, älä astu sisään, sillä sinun ei pitäisi tehdä sitä; ja jos astut sisään, niin kadut tekoasi. Silloin hän peräytyi hyvin murheellisena. Sitten hän nosti katseensa huoneen keskustaan ja näki hopeaisen pöydän ja pyhän astian, punaiseen, hohtavaan silkkivaatteeseen verhottuna, ja paljon enkeleitä sen ympärillä, joista yksi piteli palavaa vahatuohusta, toinen ristiä ja kolmas alttarikoristeita. Ja hän näki lempeän näköisen miehen seisovan pyhän astian edessä papin puku yllään. Ja näytti kuin mies olisi toimittanut messua. Ja Launcelot oli näkevinään papin käsien yläpuolella kolme miestä, joista kaksi laski heistä nuorimman, niinkuin näytti, papin käsien väliin, ja niin hän nosti sen, jota hän piti käsissään, hyvin korkealle, ja oli kuin sitä olisi näytetty kansalle. Ja silloin Launcelot ihmetteli sangen suuresti, sillä hänen mielestään kuva painoi niin raskaasti papin käsissä, että se näytti uhkaavan pudota maahan. Ja kun hän ei nähnyt lähellä ketään, joka olisi auttanut pappia, niin hän astui nopeasti ovelle ja sanoi: Suloinen isä Jeesus Kristus, älä katso sitä synniksi, vaikka autankin tuota hyvää miestä, joka on suuresti avun tarpeessa. Samassa hän astui huoneeseen ja lähestyi hopeaista pöytää, mutta päästyään lähelle hän tunsi kuin tuulenhenkäyksen, joka oli, niinkuin hänestä tuntui, kuin tulta ja joka sattui niin kipeästi häntä kasvoihin, että hän luuli kasvojensa palaneen, ja niin hän kaatui maahan eikä kyennyt enää nousemaan, koska hän oli niin huumautunut, että oli menettänyt ruumiinsa jäntevyyden ja kuulonsa ja näkönsä. Sitten hän tunsi monien käsien tarttuvan häneen, nostavan hänet ylös ja kantavan hänet ulos ovesta, ainoankaan yrittämättä virvoittaa häntä pyörtymyksestään, ja jättävän hänet siihen, niinkuin kaikista näytti, kuolleena makaamaan. Niinpä aamulla, kun oli kirkas päivä ja kaikki olivat nousseet, Launcelot löydettiin makaamasta huoneen oven edestä. Kaikki ihmettelivät, kuinka hän oli päässyt sisään, ja sitten he katselivat häntä ja tunnustelivat hänen valtimoaan saadakseen tietää, oliko hänessä enää lainkaan henkeä, ja niin he huomasivat hänen vielä elävän, mutta hän ei kyennyt seisomaan eikä liikuttamaan ainoatakaan jäsentään. Ja sitten he tarttuivat joka taholta kiinni häneen ja kantoivat hänet erääseen huoneeseen ja laskivat hänet upealle vuoteelle kaikista muista erilleen, ja niin hän lepäsi neljä päivää. Sitten toiset sanoivat hänen olevan hengissä, ja toiset: Ei ole. Jumalan nimessä, lausui eräs vanha mies, minä sanon teille totisesti, että hän ei ole kuollut, vaan on yhtä täynnä elämää kuin voimakkain teistä kaikista; ja sen tähden minä annan teille neuvon, että häntä on hyvin hoidettava, kunnes Jumala antaa hänelle hengen jälleen.
KUINKA ARTHUR KUNINGAS KUTSUI KAIKKI RITARINSA ENNEN HEIDÄN LÄHTÖÄÄN
TURNAJAISIIN CAMELOTIN KEDOLLE.
Nyt olen varma, kuningas sanoi, että tämän pyhän kalkin etsintä saa teidät kaikki, Pyöreän pöydän miehet, lähtemään täältä, ja etten enää milloinkaan tule näkemään teitä kaikkia yhdessä jälleen; sen tähden tahdon nähdä teidät Camelotin kedolla turnajaisleikissä, jotta ihmiset teidän kuoltuanne keskenään muistelisivat, kuinka te, uljaat ritarit, olitte sinä päivänä kaikki yhdessä. Tähän kuninkaan kehoitukseen ja pyyntöön kaikki suostuivat ja ottivat ylleen haarniskansa, joka kuului turnajaisasuun. Mutta kaikella tällä toiminnallaan kuningas tarkoitti vain sitä, että saataisiin nähdä Galahadin osoittavan kuntoaan, sillä kuningas ajatteli, ettei hän kerran lähdettyään niinkään pian palaisi takaisin hoviin. Niin kokoontuivat kedolle sekä ylhäiset että alhaiset. Sitten, kuninkaan ja kuningattaren pyynnöstä, sir Galahad puki ylleen välkkyvän rengaspaidan ja painoi myös kypärän päähänsä, mutta kilpeä hän ei suostunut ottamaan, vaikka kuningas olisi kuinka pyytänyt. Ja sitten sir Gawaine ja muut ritarit pyysivät häntä ottamaan peitsen. Sen hän teki heti, ja kuningatar kaikkine naisineen oli noussut erääseen torniin tätä turnajaisleikkiä katsomaan. Sitten sir Galahad asettui kedon keskustaan ja alkoi taitella peitsiä niin taidokkaasti, että kaikki ihmettelivät sitä, sillä hän oli siinä kaikkia muita ritareita etevämpi, koska oli tuokiossa voittanut Pyöreän pöydän monta oivallista ritaria, paitsi kahta, jotka olivat sir Launcelot ja sir Percivale.
KUINKA KUNINGATAR HALUSI SAADA NÄHDÄ GALAHADIN; JA KUINKA SEN JÄLKEEN KAIKKI RITARIT TÄYTTI PYHÄN KALKIN HENKI JA KUINKA HE VANNOUTUIVAT SEN ETSIJÖIKSI.
Sitten kuningas kuningattaren pyynnöstä kehoitti häntä laskeutumaan satulasta ja riisumaan kypäränsä, että kuningatar saisi nähdä hänen kasvonsa. Katsellessaan häntä kuningatar lausui: Totisesti uskallan varsin varmasti sanoa, että sir Launcelot on siittänyt hänet, sillä eihän kaksi miestä ole milloinkaan ollut enempää toistensa näköisiä, minkä tähden ei olekaan ihmeellistä, että hän on suuresti urhoollinen. Eräs ylhäinen nainen, joka seisoi kuningattaren vieressä, sanoi silloin: Mahtaako hän olla Jumalankin tahdosta oikeutettu olemaan niin oivallinen ritari? Kyllä, varmasti, kuningatar vastasi, sillä hän on joka suhteessa maailman parhaiden ritarien jälkeläinen ja ylhäisintä syntyperää, sillä sir Launcelot polveutuu meidän Herrastamme Jeesuksesta Kristuksesta kahdeksannessa polvessa ja sir Galahad meidän Herrastamme Jeesuksesta Kristuksesta yhdeksännessä polvessa, minkä tähden tohdin sanoa, että he ovat maailman jaloimmat miehet. Sitten kuningas ja kaikki säätyläiset menivät kotiin Camelotiin ja iltamessuun suureen kirkkoon ja sen jälkeen illallispöytään, jossa kukin ritari istui omalla paikallaan entisessä järjestyksessä. Siinä aterioidessaan he äkkiä kuulivat ukkosen jyrähtävän niin voimakkaasti ja tuulen kiihtyvän niin rajuksi, että he luulivat koko linnan sortuvan. Tämän tuulispään läpi singahti sisään auringonsäde, seitsemän kertaa kirkkaampi kuin he olivat konsanaan nähneet päivän olevan, ja Pyhän Hengen armo kirkasti heidät kaikki. Silloin jokainen ritari alkoi katsella toinen toistaan, ja kukin näki toiset, niinkuin näytti, kauniimpina ja uljaampina kuin he olivat konsanaan olleet. Mutta samalla tapahtui, ettei kukaan ritari kyennyt pitkään aikaan lausumaan sanaakaan, ja niin he katsoivat toisiinsa, joka mies, aivan kuin olisivat olleet mykkiä. Sitten ilmestyi saliin pyhä kalkki, valkoiseen, hohtavaan silkkivaatteeseen verhottuna, mutta kukaan ei voinut nähdä itse kalkkia enempää kuin sitäkään, kuka sitä kantoi. Ja koko sali täyttyi hyvillä tuoksuilla ja jokaisella ritarilla oli edessään juuri niitä ruokia ja juomia, joista hän tässä maailmassa enimmän piti. Ja kun pyhä kalkki oli viety salin läpi, niin tämä pyhä astia hävisi äkkiä heidän näkyvistään, eivätkä he tietäneet, mihin se joutui, mutta nyt he kaikki kykenivät puhumaan jälleen. Silloin kuningas nousi kiittämään Jumalaa suloisesta armolahjasta, jonka hän oli lähettänyt heille. Totisesti meidän pitää, kuningas sanoi, suuresti kiittää Herraamme Jeesusta Kristusta kaikesta, mitä hän on tänä päivänä näyttänyt meille tänä helluntaina vietetyn suuren juhlan kunniaksi. Niin, sanoi sir Gawaine, meille on tänään annettu ruokia ja juomia, joita ajattelimme, mutta eräs asia salattiin meiltä. Me emme saaneet nähdä pyhää kalkkia, se oli niin huolellisesti peitetty. Sen tähden minä nyt lupaan ja vannon, että huomenna, enempää vitkastelematta, lähden etsimään pyhää kalkkia, että viivyn poissa kaksitoista kuukautta ja päivän sen lisäksi ja kauemminkin, jos tarvitaan, enkä palaa tähän hoviin takaisin ennen, kuin olen nähnyt sen selvemmin kuin se nyt nähtiin; ja jos niin kävisi, ettei se minulle onnistuisi, niin palaan tänne kuin mies, joka ei ryhdy vastustamaan Herramme Jeesuksen Kristuksen tahtoa. Kun Pyöreän pöydän miehet kuulivat sir Gawainen näin sanovan, he nousivat useimmat paikaltaan ja vannoivat saman valan, jonka sir Gawaine oli vannonut. Heti tämän kuultuaan kuningas Arthur tunsi suurta mielipahaa, sillä hän tiesi varsin hyvin, etteivät he rikkoisi valaansa. Voi, sanoi kuningas Arthur sir Gawainelle, tekemällä tämän lupauksen ja vannomalla tämän valan te olette melkeinpä vienyt hengen minulta, sillä siten te olette riistänyt minulta parhaat toverit ja kunnollisimmat ritarit kuin on konsanaan nähty toistensa seurassa maailman missään valtakunnassa; sillä lähdettyään täältä, olen siitä varma, he kaikki eivät kohtaa toisiaan enää milloinkaan tässä maailmassa, koska monet heistä kuolevat tätä etsintää suorittaessaan. Ja siten olen ruvennut hiukan katumaan tätä, sillä olen rakastanut heitä kuin omaa henkeäni, minkä tähden tämän toveruuden menettäminen minua syvästi surettaa, sillä olenhan tottunut näkemään heidät seurassani.
Suomentanut O. Juurikoski.
KESKIAJAN LYRIIKKAA.
Lyyrillinen runous – sekä maallinen että uskonnollinen – on kukoistanut Englannissa varhain. Suvi on jo saapunut (Sumer is i-cumen in) periytyy (nuotteineen) 13:nnen vuosisadan keskivaiheilta; Kevät on (Lenten ys come) ja Tuule, pohjoinen (Blou, northerne wynd) ovat Edward I:n ajalta (1272-1307); samoihin aikoihin kuulun viehättävä lemmenlaulu Alisonille (To Alison).
SUVI ON JO SAAPUNUT...
Suvi on jo saapunut,
käen laulu soi.
Vilja kasvaa, kukkii maa,
metsä vihannoi.
Kukkuu, kukkuu, soi!
Lammas määkyy karitsaa,
lehmä lastaan vartioi,
härkä kaihtaa, paikkaa vaihtaa,
rastaan laulu soi.
Kukkuu, kukkuu!
Niin laula käki vain
äläkä lakkaa lain,
yhä laula vain:
kukkuu, kukkuu.
Niin laula vain!KEVÄT ON...
Kevät on, kaihot puhkeaa,
maa kukkii, linnut kuiskuttaa,
ja ihanaa on elää.
Tuhatkaunot laaksoissa
on silmäin ilona,
satakielen laulu helää.
On talven vaiva väistynyt,
saa rastas kilpaa soittaa nyt,
kun maratti jo elää.
Niin ihmeen kirkasääninen
on kuoro kevätlaulujen,
ett' ihan metsät helää.TUULE, POHJOINEN...
Tuule, pohjoinen,
tuo mun lintuni tänne,
tuule, pohjoinen, tuule!
Tiedänpä lehdon lintusen,
ja suloinen on muoto sen,
se jalo on neitonen,
heljä, vilkas, vapaa,
lintu lihaa ja vertakin;
en elon aikoihin,
vaikk' aina etsisin,
toista niin kultaista tapaa.
Tuule jne.ALISONILLE.
Vaiheilla maalis-, huhtikuun.
kun vesat versoo mailla,
myös pikku lintu avaa suun
lauluun toisten lailla.
Nyt hiudun lemmen haaveiluun,
oon ihanaistani vailla,
jok' iloilla autuailla
minut yksin virvoittaa.
Tuon osan suloisen mä sain,
se taivaasta voi tulla vain,
jok' on lemmen alkulähde ain'
ja onnellisten maa.
Kun valvon ja varron öin
ja poskia kuumentaa,
sua, neito, mä ikävöin,
muut pyyteet katoaa.
Mies viisainkaan, mitä kantaa maa,
hänen sulojaan ei sanoiks' saa.
Joen joutsent' ei niin ihanaa,
ei kaulaa valkeempaa.
Tuon osan jne.
Suomentanut Jaakko Tuomikoski.WILLIAM LANGLAND.
Huomattavin 14:nnen vuosisadan uskonnollis-yhteiskunnallisista runoelmista on ns. Pietari Peltomiehen näky (The Vision of Piers Plowman), joka tunnetaan vuodesta 1362 alkaen. Sen kirjoittajana on pidetty William Langlandia, jonka elämä lienee sattunut suunnilleen vuosiin 1330-1400, mutta josta todellisuudessa tiedetään hyvin vähän. Eri käsikirjoituksiin liitettyjen tietojen mukaan hänet oli aiottu kirkon palvelukseen, mikä kuitenkin raukesi hänen mentyään naimisiin. Hän asettui Lontooseen, elättäen itseään laulamalla virsiä vainajien sielun puolesta ja toimimalla lakimiesten kirjurina. Myöhemmin hän näyttää oleskelleen vaimonsa ja tyttärensä kanssa Cornwallissa. Hänen runoelmansa on ollut hänen elämänsä keskeinen, ylläpitävä harrastus. Itse runoelma, josta on säilynyt kolme toisintoa ja joka painettiin ensi kerran 1550, antaa sepittäjästään – tai sepittäjistään, sillä heitä on voinut olla useampia – sen käsityksen, että hän on rakastanut maaseutua sen lintujen ja kukkien, mutta Lontoota sen ihmisten vuoksi; käynyt koulua ja oppinut lukemaan ja rakastamaan latinankielistä Raamattua ja kirkkoisiä; elänyt kuljeksivan messunlukijan köyhää elämää ansaiten vähän ja joutuen mitä erilaisimpien ihmisten, munkkien ja pappien, kauppiaiden, pyhiinvaeltajien, juopottelijoiden, porttojen, ja rehellisten, ahkerain köyhäin pariin. Hän on tuntenut kulkurien ja kerjäläisten veijaritemput, laiskoitellut mielellään, kiivastunut hengessään kaiken sen johdosta, mitä näki, vihannut ylimystöä ja lakimiesten konnankoukkuja, pitänyt iloisesta elämästä rikkaan pöydän ääressä ja kapakoissa, joissa hän on ollut kuin kotonaan, ja kuvitellut, että yhteiskunnan pelastaja oli nouseva hänen oman köyhän säätynsä keskuudesta. Huolimatta kömpelyydestään hän innoituksensa avulla väliin kohoaa Bunyanin vertaiseksi. Näin hän tulee luoneeksi eloisan kuvan Chaucerin vuosisadan syvien rivien elämästä ja toivomuksista. Runoelma, joka on kirjoitettu alkusointuisilla muinaisenglantilaisilla säkeillä, jakautuu kahteentoista näkyyn, joissa käsitellään mm. seitsemää syntiä, totuuden etsimistä ja Pietari Peltomiehen tuloa, hänen neuvoaan totuuden etsijöille, armonkirjaa, vertauskuvallisia henkilöitä Tee-hyvin, Tee-paremmin, Tee-parhaiten, Pietari Peltomiehen riemuvoittoa ja helvetin tuhoa, Tee-parhaiten nimisen henkilön ja Antikristuksen näkyä. Runoelman ensimmäinen näky, josta tässä on ote, antaa käsityksen tekijän runotaidosta ja siitä, miten hän suhtautuu omaan aikaansa.
PIETARI PELTOMIES.
Ensimmäinen näky: Kaunis keto täynnä kansaa.
Kerran kesäaikaan mä lempeimpään
puin vieruiset vaatteet kuin paimenpoikanen
tai erakko, jok' aikoo arkiaskareilleen,
ja niin matkasin ihmeitten maailmaan.
Vaan aurinkoaamu nuo ihmeet toi
jo Malvernin mäillä – kuni haltianäyt!
Olin kulkenut kauan ja vaipunut väsyksiin
penkereelle lorisevan lähteen luo,
ja maaten mietteissäin ja katsoin veden kalvoon
siin' uuvuinkin ma uneen, kun hilpeä solina soi,
ja unta näin – ihmeellistä.
Maiset maireet, maiset murheet,
vilpit, viekkaudet, totuuden työt
näin kaikki siinä.
Eess' aukeni erämaa, jot' en tuntenut,
ja idässä päin, päin aurinkoon,
ma kukkulalla linnan näin ylen uljaan,
sen alla alhon, siellä synkän tyrmän,
kolkot kaivannot sen ja kammottavat,
joiss' asui pahathenget ja kuolema,
ja välillä tuon kukkulan ja tyrmän
näin KAUNIIN KEDON TÄYNNÄ KANSAA,
rikkaita kuin köyhiäkin,
työmiestä, kulkijaa, niinkuin maan päällä on.
Pellolla toiset kisoja karttain
kyntivät ja kylvivät, niin voittaakseen
otsansa hiess' sen, min korpi ahmii taas.
Muutamat mahtaili muhkein vaattein.
Mut moni kohos rukous ja katumus
kaidalta tieltä myös Luojan luo
toivossa taivaisten,
moni kammiohuokaus elon karttajain,
jotk' olivat kujilta pois, jotk' eivät kerjänneet,
joita mainen makeus ei houkuttanut.
Toiset kävi kauppaa kovin kostuen.
Ja muutamat soitti tai lemmestä lauloi
korjaten kultaa mielin rattoisin.
Vaan narrit ja naljaajat, Juudaan lapset,
kielevät kelmit ja huiputtajat,
joill' olis työhön pää, vaan tahtoa ei, –
pyhä Paavali oikein jo opetti näin:
suustansa saastainen Saatana on.
Kerjurit, kulkurit häärivät siinä
mahat täynnä ja pullolla pussein,
valheill' eläen ja krouveiss' elämöiden,
ahmatit maata mennessään, riettaat pahnoilta päästessään,
varkaat, maan vaivat.
Velttous, vetelyys heiss' asuu aina.
Toiviolaiset toistensa turvin
parveilit Roomaan päin pyhän Pietarin luo
tai Espanjaan Pyhän Jaakopin etsintään.
Moni siinä sukkelasuu tiet pitkät tarinoi
ja valhetella voi päiväinsä päähän.
Heit' olen tavannut – niinp' oli tehty ne toiviot,
oli juttunsa kullakin, – valheita vain, –
jo kielet valheen vireiss', ei totuuden.
Joku joukkio niin vaels' Walsinghamiin
kädess' sauvansa käyräpäät – kullakin naikko myös –
pitkiä jätkiä, joit' inhotti työ,
kaavut yllään, ett' erakoille kelpais
ja niiltä näyttäis ja helppo elää ois.
Munkkeja? Neljästä laista niit' oli myös
saarnaten sanaa ja tulkiten tekstiä
omaks edukseen.
Mestarit moiset, mikä kaapukin lie,
pian pistävät yhteen raamatut ja rahat.
Herran rakkaus on kaupan ja rikkaat maksaa,
ja monta kummaa kuultu ja nähty on.
Jos Jumala ei lyö tai kirkko kaada heitä,
niin kohtaa täysi turmio maan kansat kaikki.
Tuoss' aivan kuin pappi pauhaa anemies,
hän paavin bullan toi piispan sinetöimän
ja kaikki anteeks myö, niin paastot, petokset kuin väärät valat.
Hänt' uskoivatkin hupsut, polvillaan
suudellen viel' armokirjaa.
Hän peitti silmät pergamentein noilt' uskoviltaan
ja sormukset ja soljet niin peijas heiltä.
Näin kantaa kalleutes saat mässäreille,
tyhjäntoimittajille ja ilki irstaille.
Jos piispa ois hurskas ja muuten kunnon mies,
ei sinetillään sois hän kerittävän kansaa,
mutta piispaa vastaan ei pauhaa anemies,
sillä anemies ja pappi sen kolehdinkin korjaa,
jonka kylän köyhät sais, jos anemiest' ei ois.
Kerran kävi näin: kun pitäjän papit,
valittaen seurakunnan vaivaisuutta
ison ruton jälkeen, pyysivät piispaltaan
Lontoon-matkaluvan, siell' laulaakseen
sielumessuillaan sievät summat,
niin piispat, papit, kaniikit ja kaikki,
päät leikattuina Kristuksen pappeuteen,
sielunhoitoon, rippiin ja rukoukseen,
jättivät laumansa venyen Lontoossa
paaston päivät, jopa pitkän vuodenkin,
siellä kuninkaan saatavia kooten
hovin huoneissa, kruunun kanslioissa,
niin kuittaillen kaikk' äyrit ja killingit.
Tunto soimas heitä, ja kansa sen kuuli:
"Teill' epäjumalanne on siellä ja täällä,
ja rautavanne-lippaanne väärät tullit vie.
Monet vahakynttilät ihmeestä kertoo,
vaan joka ainut tietää, ett' ihmettä ei oo.
Mut kukkaronne kostuu, ja te papit sallitte
yksinkertaisten siin' uskoss' elää ja kuolla.
Niin vääryytenne vuoks' maailma vaivass' on."
Suomentanut Jaakko Tuomikoski.MIRAAKKELIT.
Näytelmätaide alkaa Englannissakin kirkon piiristä. Kirkon toimesta näet esitettiin suurina juhlapäivinä raamatullisia kuvaelmia, joissa jo varhain ruvettiin käyttämään kansan omaa kieltä. Kun maallikot jo alusta alkaen tämänkin vuoksi olivat auttaneet kirkollisia henkilöitä näiden kuvaelmien järjestämisessä, rupesi kehitys johtamaan siihen, että niiden toimeenpano jäi yhä enemmän maallikkojen haltuun. Näin voidaan 14:nnellä vuosisadalla todeta raamatullisten näytelmien esittämisen vakiintuneen jokaisessa huomattavammassa kaupungissa käsityöammattikuntien kunniatehtäväksi. Tällöin saamassaan muodossa ovat nämä näytelmät eli "miraakkelit", joiksi niitä Englannissa sanottiin, myös kuvia silloisesta kaupunkielämästä, iloisista markkinapäivistä ensimmäisen pääsiäisen jälkeisen sunnuntain ja helluntain jälkeisen torstain (Kristuksen ruumiin juhlan) aikoina, jolloin luonto oli suloisimmillaan ja päivä pisin, ja jolloin niitä enimmäkseen esitettiin. Silloin ammattikunnat näyttelivät niitä aamusta iltaan kaupunkien toreilla ja kaduilla, jokainen sille erikoisesti sopivaa kohtausta, esim. veneenrakentajat Noakin ja kultasepät itämaiden viisaiden tarinaa, näyttämönä vankkureille rakennetun näyttelijäin suojan avoin katto. Kun esitys oli loppunut, siirryttiin heti uuden katselijajoukon eteen, jatkomiraakkelin tullessa sijaan. Miraakkeleja on säilynyt neljä sarjaa, joista esim. Yorkin sarja käsittää 48, luomisesta viimeiseen tuomioon. Liikaa vakavuutta lievennettiin välillä kansanomaisesti humoristisilla kohtauksilla, esim. sillä, että Noakin vaimo yhtäkkiä kieltäytyykin menemästä arkkiin, koska ei saa kaupungin juorusiskoja mukaansa, tai sillä, että Herodes ja Pilatus joutuvat tukkanuottasille. Miraakkelien kehittymiseen tällaisiksi raamatullisiksi sikermiksi vaikutti myös 14:nnellä vuosisadalla syntynyt tuntemattoman runosepon lähes 30.000 säettä sisältävä runoelma Maailman juoksija (Cursor Mundi), joka kertoo Raamatun tapahtumat luomisesta viimeiseen tuomioon, sisältää paljon keskiaikaista legendatietoa, ja on ollut miraakkelien sepittäjille tärkeänä lähteenä. Miraakkelit olivat mitä huomattavin ja keskeisin ilmiö Englannin kaupunkien kulttuurielämässä keskiajalla. Varhaisimmat niistä kuuluvat 14:nnelle vuosisadalle, Edvard III:n aikaan, viimeinen esitys, Kristuksen kärsimisen historia, on toimeenpantu Lontoossa Jaakko I:n aikana 1600-luvun alussa.
VEDENPAISUMUS.
NOAK.
Käy sisään, vaimo, miks seisot siellä?
Suupaltti ain olet, muitten tiellä.
Sua Herran nimeen vannotan vielä:
tule, muuten me hukumme.NOAKIN VAIMO.
Vai niin, siis purjees ylös nosta,
pois arkkis irroita rannikosta
ja jätä kaupunkimme, josta
en lähde, tiedä se.
Myös juorusiskoja tahdon auttaa,
ei heitä ilman lähde lautta;
näät, Pyhän Johanneksen kautta!
he muuten hukkuvat kai.
Mua rakastivat he, Kristus tietää!
Jos et voi heitä arkissa sietää,
niin minne tahdot lammas vie tää
ja toinen vaimo nai.NOAK.
Sem, haittaa vain on ämmistä noista;
en, hitto vieköön, tiennyt moista!SEM.
Isä, päivä uusi ei meille loista,
jos häntä en itse tuo.
Sua isän käskystä, äiti, vaivaan
ja pyydän sinua tuonne laivaan;
sen purjeet paisuvat tuuliin taivaan,
ylös, äiti, katsees luo!NOAKIN VAIMO.
Mene takaisin, poika – kerro, että
en tule tänään, en pelkää vettä!NOAK.
Tule väleen, kuin pakoon perkelettä,
tai muuten ulos jäät!HAM.
Jos tuomme hänet, on monta meitä?
NOAK.
Pojat, Kristus siunaa ja minä teitä,
jos ette häntä tulvaan heitä;
mut nopsaan rientäkäät!JAFET.
Äiti, sun lapses anovat täällä:
tule laivamme turviin myrskysäällä;
ken sinut osti, sun tähtes hällä
on suuri pelko näät.NOAKIN VAIMO.
En suostu pyyntöönne, ennenkuin
nää juttuni päätän kuivin suin.JUORUSISKO.
Jo paisuu tulva täällä, tuolla,
lähestyy virta joka puolla;
mun täytyy, ystävä, veteen kuolla,
jos et mua mukaas vie!
Tai erojaisiks ees naukatkaamme,
näät useinhan sun kanssas join;
pian korttelin tai kaksi jaamme,
sen jälkeen mennä voin.SEM.
Nyt, äiti, arkkiin kävelet
jos tahdot tahi et!
(Noakin vaimo menee.)NOAK.
Terve tuloa, vaimokulta!
NOAKIN VAIMO.
Kas tuossa, palkaks sen saat multa!
(Antaa voitettuna läimäyksen.)NOAK.
Ohoh, kun tuiskaa tulta!
Paras kun vaiti oon.
Mut lapset, laiva liikkuu alla
jo lainehella valtavalla!
Maa peittyy tulvaan kaikkialla!
Jumala ohjatkoon!
Ah, Jumalamme hyvä ja suuri!
Maailman tulva nielee juuri
niin pitkälti kuin nään.
Nyt ikkunani suljen tälleen;
niin kauaks aikaa, kunnes jälleen
veet väistyy tahdostas entiselleen,
mä huoneeseeni jään.
Suomentanut Yrjö Jylhä.GEOFFREY CHAUCER.
Englannin kirjallisuuden ensimmäinen suuri nimi on Geoffrey Chaucer. Tähän saakka ovat kirjailijat häipyneet teostensa taakse keskiajan hämärään – Chaucer astuu esiin ensimmäisenä tehtävästään tietoisena yksilöllisenä kertojana ja taiteilijana. Hän on Edward III:n ajan voimakkaan kansallisen ja taloudellisen nousun sekä samalla varhaisrenessanssin runoilija, sivistynyt porvari – ei pappi eikä aatelinen –, uuden kansan ja kielen edustaja, historiallisesti huomattava asemansa vuoksi suuren kehitysvaiheen tunnuksena, taiteellisesti runoutensa ikuisen nuoruuden vuoksi.
Chaucerin isä oli lontoolainen viinikauppias, jolla oli liikesuhteita myös hoviin, minkä kautta hänen pojalleen avautui mahdollisuuksia päästä hovin palvelukseen. Geoffrey, joka syntyi n. 1340, oli ilmeisesti hyvässä asemassa olevan porvarin lapsi ja sai sen mukaisen tietopuolisenkin kasvatuksen, mikä näkyy hänen elämänurastaan ja teoksistaan. Yliopistoissa suoritetuista opinnoista ei kuitenkaan ole säilynyt tietoja. V. 1357 hän on Clarencen herttuattaren hovipoikana, menee 1359 Ranskan sotaan, joutuu vangiksi, ja lunastetaan vapaaksi 1360, kuninkaan ottaessa osaa lunastussummaan. Hän tuleekin nyt kuninkaan palvelukseen, sillä 1367 kuningas myöntää hänelle, "rakkaalle kamaripalvelijalleen" (dilectus valettus), palkinnoksi menneistä ja tulevista ansioista 20 (silloisen Englannin) mkn vuotuisen elinkautisen apurahan. Näinä vuosina Chaucer on mennyt naimisiin, sillä 1366 mainitaan kuningattaren kamarirouvan Philippa Chaucerin saaneen 10 mkn apurahan. Hänen rouvansa sisar joutui sittemmin naimisiin herttua John of Gauntin kanssa, joten Chaucerista tuli tämän ylhäisen herran lanko. 1367 Chaucer yleni kuninkaan seurueen jäseneksi (esquire), otti taas osaa Ranskan sotaan, ja matkustaa vv. 1370-79 seitsemän kertaa ulkomaille kuninkaan asioissa. Vv. 1372 ja 1378 matka suuntautui Italiaan, jossa Chaucer tutustui Danten, Petrarcan ja Boccaccion runouteen, viipyen siellä jälkimmäisellä kerralla noin 8 kk. V. 1374 hän sai kuninkaalta uuden elinkautisen apurahan ja nimitettiin tullivirkamieheksi Lontoon satamaan, määräyksellä hoitaa tulliluettelot omin käsin. Diplomaattisista tehtävistään, tulli- ja muistakin toimistaan, Chaucer ilmeisesti ansaitsi hyvin. V. 1385 hän sai oikeuden käyttää tullinhoidossa sijaista, voiden siten omistaa enemmän aikaa kirjallisiin töihinsä. Seuraavana vuonna, hänen ollessaan uransa huipulla, parlamentin jäsenenä, onni kääntyy. Hänen lankonsa, herttua John of Gaunt, oli ulkomailla ja hallitusta johti (Richard II:n alaikäisyyden aikana) tämän veli ja vihamies Gloucesterin herttua, minkä John of Gauntin puoluelaiset kyllä tulivat huomaamaan. Joulukuussa 1386 Chaucer menetti kaikki virkansa ja häätyi panttaamaan muut apurahansa paitsi John of Gauntin myöntämää 10 puntaa. Jobin kohtalon täydennyksenä oli vielä hänen vaimonsa näihin aikoihin tapahtunut kuolema. Parin vuoden perästä, Rikhard II:n itsensä ryhtyessä johtamaan hallitusta (1389), Chaucerin ystävät jälleen pääsivät päivänpuolelle, ja hän itsekin sai taas toimen. Onni ei kuitenkaan ollut hänelle enää uskollinen: hän menetti tuon toimensa kahden vuoden kuluttua ja joutui taloudellisesti vaikeaan asemaan, jota kuningas kuitenkin lievitti suomalla hänelle 1394 20 punnan eläkkeen. Henrik IV korotti sitä 1399 40 markalla. Parantuneista oloistaan ei Chaucer saanut kauan nauttia: hän kuoli lokak. 25 p. 1400. Hänet haudattiin Westminster Abbeyhin, ensimmäisenä siihen kolkkaan, jossa niin moni Englannin suuri runoilija on hänen jälkeensä saanut viimeisen leposijansa. Runoilijatoveri Nicholas Brigham pystytti hänelle muistomerkin. Näin Chaucer kuollessaankin säilytti esikoisoikeutensa Englannin ensimmäisenä uudenaikaisena kirjailijana. Ulkoasultaan hän on ollut myöhemmällä iällään lihavahko, vaaleaverinen, parta "tuleentuneen vehnän värinen", katse miettiväinen, maahan luotu.
Chaucerin tuotannossa voidaan erottaa kolme eri vaihetta: ranskalaisen vaikutuksen aika noin vuoteen 1380; italialainen kausi noin vuoteen 1385, ja englantilainen, itsenäinen kypsyyskausi viimemainitusta vuodesta alkaen. Ranskalaisena kautena hän yleensä käyttää parittain soinnutettua, 4 jambia sisältävää Ruusun romaanin säettä; italialaisena ns. Chaucerin stanzaa, johon kuuluu seitsemän kymmentavuista (= 5 jambia) säettä, soinnutetut ababbcc; ja viimeisenä kautena 5:stä jambista rakennettua säettä, joka soinnutetaan parittain ("sankarikuplettia"). – Varhaiskauden tuotteista eivät kaikki ole säilyneet; toisiin hänen omistusoikeutensa ei ole varma. Niinpä esim. Ruusun romaani (The Romaunt of the Rose) voi olla vain pieneltä osalta hänen kääntämänsä. John of Gauntin ensimmäisen puolison kuoltua hän kirjoitti vv. 1369-70 runoelman Blanche herttuattaren kuolema (Dethe of Blaunche the Duchesse), jossa sureva ritari muistelee puolisovainajansa hyveitä ja kauneutta. Samoihin aikoihin syntyy runoelma A.B.C, jossa säejaksot alkavat järjestyksessä kukin omalla aakkosellaan. Runoelmaa Säälin kuolemanhuudahdus (Exclamacion of the Dethe of Pite) on tahdottu selittää runoilijan toivottoman ensi lemmen valitukseksi, mutta sen kehittynyt muoto viittaisi myöhäisempään aikaan. Varhaiskauden runoelmista kuvastuu yleensä alakuloinen, herkkä, usein uskonnollinen mieliala. – Italialainen kausi alkaa parilla pienemmällä kokeella, kunnes Chaucer vv. 1380-83 valmistaa loistavan käännöksen Boccaccion Filostratosta, kertovan runoelman Troilus ja Creseyde, suorittaen tehtävän kieliniekan taituruudella ja luovan runoilijan mestaruudella. Näihin samoihin vuosiin kuuluu myös osaksi runomittainen käännös Boëthiuksen Filosofian lohdutuksesta (De Consolatione Philosophiae) ja hoviallegoria Lintujen parlamentti (Parlament of Foules), jonka hän kirjoitti vv. 1381-82 kuningas Rikhard II:n kihlajaisiin. Danten vaikutus tuntuu runoelmasta Maineen talo (The House of Fame, 1384?), joka jää heikoksi, samoin kuin seuraavakin, Tarinoita hyvistä puolisoista (Legende of Goode Women, 1385), jonka hän keskeytti, ruvettuaan miettimään pääteoksensa suunnitelmaa.
Chaucer kirjoitti Canterburyn tarinat (The Canterbury Tales) suurimmaksi osaksi taloudellisesti vaikeina vuosinaan 1386-91, käyttäen hyväkseen eräitä jo aikaisemmin sommittelemiaan kertomuksia. Alkuperäisen suunnitelman mukaan siitä olisi tullut jättiläisrunoelma, sillä kun pyhiinvaeltajia on 30 (oikeammin 32, vaikka Chaucer itse ei näy sitä muistaneen), ja jokaisen piti jutella 4 tarinaa, olisi koko sarjaan kuulunut kaikkiaan 120 kertomusta. Chaucer tyytyi 24:ään, yhteensä n. 18.000 säettä, mikä hyvin riittää hänen runoilija-asemansa lopulliseksi perustaksi. Kun Decamerone oli kirjoitettu jo ennen v. 1350 ja oli varmaan laajalle levinnyt Italiassa Chaucerin käydessä siellä, ja kun kehyskertomus muutenkin oli keskiaikana tunnettu, ei Chaucerin voi myöntää osoittaneen alkuperäistä keksijäkykyä käyttäessään sitä muotoa. Hänen kehyksensä laatu vain on sikäli onnistuneempi kuin esim. Decameronen, että se soi luontevan, taiteellisesti antoisan esiintymistilaisuuden silloiselle todella elävälle ja olemassaolevalle Englannin tavalliselle kansalle. Siihen kuuluvana runoilija antaa siitä sekä omin että sen itsensä sanoin mitä kirkkaimman ja monipuolisimman kuvan, lämmittäen kaiken inhimillisen myötätunnon syventämällä huumorilla, ja elvyttäen taustan ihanalla Englannin kevään kuvauksella. Tähän perustuu Chaucerin maine ja ansio ensimmäisenä itsenäisenä, uudenaikaisena englantilaisena runoilijana – ei siis siihen asiasisältöön, mitä pyhiinvaeltajat kertovat, sillä se on silloisten latinalaisten, italialaisten ja ranskalaisten juttulähteiden yhteistä aineistoa. Tutustuttuaan tähän otettuun Prologiin lukija varmaan näkee ilmielävinä siinä esitetyt henkilöt, "Asekaavun ravintolan" ("The Tabard Inn"), vielä enemmän: Kevään elvyttävän voiman, jonka suuri runoilija on muutamin säkein kuvannut niin, että se virkistää meitä vielä tänään samoin kuin puoli vuosituhatta sitten.
CANTERBURYN TARINAT.
PROLOGI.
Kun leudot sadekuurot huhtikuun
on kevään tuoneet luontoon kahlittuun,
kun kuivaa maata huuhtoo raikkaat veet,
ja nurmikot on kukkiin puhjenneet;
kun länsituuli lempeästi soiden
puut, korret metsäin, vainioiden
taas herättää, kun kehrä auringon
jo jyrkänteensä puoliväliss' on,
kun pikkulinnut laulelevat myötään
ja ehtimättä nukahtaa ees yötään:
niin kiihtää niitä luonto keväimen; –
pois kauas silloin halaa ihminen,
päin kaukorantaa pyhiinvaeltajaa
luo outoin pyhimysten kaipuu ajaa,
ja kaikkialta äärilt' Englannin
luo Canterburyn pyhän marttyyrin
vaeltaa häntä rukoilemaan kansa
ja saamaan lievennystä vaivoissansa.
Niin sattui juuri tuohon aikaan näin,
kun Southwarkissa majataloon jäin
– näät Canterbury'in hartahalla miellä
mä kuljin pyhiinvaeltajan tiellä –
ett' yöpyi sinne seuraa enemmän;
on heitä kaksikymment' yhdeksän,
ja lähteissänsä pyhiinvaeltamaan
he sattuivat näin kaikki seuraan samaan.
Myös heitä mietteet hurskaat oli tuoneet,
ja väleen saivatkin he tallit, huoneet.
Ei pyytää voinut sijaa parempaa;
ja tuskin päivä painui metsän taa,
kun jouduin heidän kanssaan puheisiin
ja tutustuinkin jokaiseen jo niin,
ett' aioin nousta varahin ja jatkaa
tuon seuran kera huomisesta matkaa.
Mut koska aikaa on ja tilaa mulla,
ja ennenkuin voin kertomukseen tulla,
niin tuntuu sopivalta esittää
nyt teille arvon mukaan seura tää;
jokaisen tarkoin kuvaan vuorollaan,
ken oli hän ja mikä arvoltaan,
ja millainen häll' oli asu, nuttu:
niin ritarista alkakoon siis juttu.
Mies kunnian on siellä, RITARI
– kun kerran kannukset hän ansaitsi,
sen jälkeen oikeutta, kunniaansa
hän puolusti ja vapautta maansa.
Hän, herrans' armeijassa arvon mies,
myös maista vieraistakin paljon ties;
niin pakanain kuin kristittyjen mailla
hän urho kuulu oli vertaa vailla.
Hän valtas kerran Aleksandriaa,
hän Preussissa sai pidot aloittaa
muit' arvoisiaan ennen useasti.
Hän matkas Venäjällä, minne asti
niin arvokkait' ei eksy kastetuita.
Hän Granadassa kesti taisteluita,
ja Algerian kaukokansan voitti;
myös Belmariessa voitto hälle koitti,
hän Kreetan meren ulapoilla sousi
ja usein maihin voittajana nousi.
Viistoista sotaa veristä hän muisti,
ja turnajaisiss' uskottoman suisti
hän Tramissenen luona kolmesti.
Tää urho mainehikas taisteli
myös armeijassa Palateian herran
kukistain Turkin uskottomat kerran:
hän palkinnon sai arvokkaimman siitä.
Hän oli urhokas, mut ei se riitä,
hän viisas oli, vilpitön ja avoin,
tavoiltaan puhdas neitokaisen tavoin,
ja sana karkea ei milloinkaan
viel' ollut noussut hänen huuliltaan.
Näin siinä nuhteettoman ritarin.
Mut miehen asua jos kuvaisin:
vaikk' oli oivallinen ratsu hällä,
ei puku loistava sen isännällä.
On huono hällä yllä asetakki,
niin tahrainen, ja huono myös on lakki.
Näät äsken palasi hän retkeltään
ja alkoi oitis vaelluksen tään.
Isäänsä nuori KNAAPPI seuraa tiellä;
kuin aina rakastunut, ilomiellä,
hiuksin kiharin – ja niinkuin näytti,
hän tuskin kahtakymmentäkään täytti.
Hän hoikka oli, mutta jäntevä
ja liikkeiltänsä ihmeen vikkelä.
Hän oli taistoiss' ollut tulisissa
Picardiassa sekä Flanderissa
ja ansioista töittens' ainokaisten
sai toivoa jo suosiota naisten.
Hän kulki koreasti kirjailtuna
kuin kevään kukkanurmi valkopuna.
Hän puhkes alinomaa lauleluun,
hän raikas oli lailla toukokuun.
Häll' oli takki väljähihainen,
ja ratsastaa hän osasi jos ken.
Hän tanssi sirosti, hän taisi laulut
ja hältä syntyi runot sekä taulut.
Ei lemmenkiihkossaan hän kauempaa
kuin satakieli voinut nukahtaa.
Hän nöyrä oli – moista harvoin löytään –
ja leikkas isälleen, kun käytiin pöytään.
Vain ASEMIES se seuras nuorukaista
– tää kaihtoi seuraa suurta, palvovaista;
hän oli vaatetettu vihreään;
ja saatavilla, tuliterässään
vyön alla kiilsi sulkapäiset nuolet.
Hän tunsi asemiehen työt ja huolet,
ties, minkälaiset nuolet ilmaan nousi.
Kädessä miehen oli vankka jousi.
Hän ahvettunut, riuska keropää,
tais viettää metsämiehen elämää.
Häll' oli vanne käsivarressaan,
ja kilpi sekä miekka kupeellaan;
ja toisen kyljen yllä välkehtäin
taas veitsi riippui koristelluin päin;
hopeinen solki hohti leuan alla
ja, niinkuin ikään metsänvartijalla,
myös torvi roikkui mutkass' olkaimen.
Näin siellä nunnan, PRIORITTAREN,
niin ujon, lempeän – jos vannoikin,
hän sanoi: kautta Pyhän Ludvigin!
Hän, rouva Eglantine nimeltään,
korotti messuss' äänen täytelään
ja nenääns' äänsi tapaan moitteettomaan.
Myös ranskaa sointuvasti puheen lomaan
hän lausui, niinkuin koulu Stratfordin
meill' opettaa – ei kieltä Parisin.
Hän seuratavat tunsi tarkalleen;
hän kastikkeess' ei käynyt sormineen
ja ruokaa tiputtanut huulilt' ei.
Niin kauniisti hän palan suuhun vei,
ett' aivan puhdas oli leuan alus.
Hän säädyllinen aina olla halus.
Ja huulensa hän pyyhki aina niin,
ett' yhtään tahraa maljan reunamiin
ei ilmestynyt, kun hän siitä joi.
Hän hienostunein elein atrioi.
Hän muuten oli sangen tarkkaavainen
ja viehättävä, vaatimaton nainen,
ja pyysi menoissansa aina kovin
näin jäljitellä käytöstapaa hovin,
ett' ois hän arvostama ihmiskunnan.
Mut sana vielä sydämestä nunnan:
hän oli hurskas, säälivä ja hellä,
hän itki katkeralla sydämellä
kun näki hiiren loukkuun nääntyvän.
Ja pikku koiriansa syötti hän
vain maidolla ja lihan, leivän muruin;
hän yhden niistä hautas raskain suruin,
pois toista vaali alta kalikkain.
Hän tunnetta ja sydänt' oli vain,
vaikk' asultaan hän kulki ylhäisenä.
Häll' oli harmaat silmät, suora nenä;
suun punaisen ja sievän hällä näin
ja otsan puhtaan, ylvään erittäin.
Se vaaksan levyinen ol' aivan varmaan,
ja mittava myös oli piiri parmaan.
Hän kantoi aistikasta vaatepartta.
Koralliketju kaunis käsivartta
myös kiersi vihreältä hohtaen.
Ja siitä riippui solki kultainen,
miss' ensin oli kruunu sekä A
ja alla: AMOR VINCIT OMNIA.
Hänt' eräs toinen NUNNA seuras tiellä
ja kolme PAPPIA näin vielä siellä.
Näin MUNKIN, joka luotiin valtikkaan
ja lemmentöihin, ratsun satulaan,
jot' apotiksi varmaan luuli kansa.
Häll' orhit uljaat oli tallissansa:
kun ratsullaan hän ajoi tuulta päin,
niin tiukusuitset soitti helskyttäin
kuin soineet kellot luostarin ois, jossa
tää "lordi" ahtaass' asui kammiossa.
Ja Pyhän Benedictin säännöt, lait
hän vanhentuneiks, turhan tarkoiks kait
jo tunsi – niistä välittäen viis
hän uutta aikaa seurasikin siis.
Ja palttua hän antoi sille laille,
mi kielsi munkin menon riistamaille.
Hänestä säädös, joka sanoi että
kuin kala kuivalla ja ilman vettä
on munkki ulkopuolla luostarin,
ei ollut arvoinen ees osterin.
Ja oikein miettikin hän mielestäin.
Miks alinomaa köyryselin näin
hän silmät kirjoiss' istuis ahkerasti
tai töissä raatais aamust' iltaan asti,
jos Augustinus käskee? Siit' ei taikaa!
Ken hoitais asioita sillä aikaa?
Siks oli hällä ratsu suurin huoli
ja vinttikoirat, nopeat kuin nuoli.
Ja mieltyneenä ajoon jänisten
hän metsästeli rahaa tuhlaten.
Hihoissa munkin turkispäärmeet näin
niin kalliit kuin voi saada täälläpäin.
Ja leuan alle hiipan kiintimeksi
hän kultaneulan omituisen keksi:
näät lemmensolmu päässä oli sen.
Kuin peili väikkyi kalju miekkosen,
ja kasvot kiilsivät kuin tihkuin voita.
Ei laiminlyönyt herra atrioita.
Kaks silmää kiiluvaista päässä pyöri,
kun pätsin lailla puhkuen hän hyöri.
Hän saappaat niinkuin ratsunsakin hoiti.
Prelaatin hienon näin – en häntä moiti.
Ei haamu nälkiintynyt ollut hän.
Hän piti joutsenpaistist' enimmän.
Kastanjanruskean näin orhin hällä.
Näin hauskan VELJEN [kerjäläismunkki] päällä hilpeällä
– mut arvokas hän oli tarpeen mukaan.
Näät neljän veljeskunnan kesken kukaan
puheissa vetänyt ei hälle vertaa.
Omalla vastuullaan hän monta kertaa
häät vietti kera immen, nuoren lesken.
Hän arvoon nousi veljeskunnan kesken,
hän seudun rälssimiesten ystävyyttä
ja suosiota nautti – eikä syyttä.
Myös arvon rouvat kaupungista anoi
ripille veljen luo – hän itse sanoi:
lisensiaatti on hän arvoltaan;
niin suurt' ei valtaa pastorillakaan.
Hän tunnustukset kuulee myötämiellä,
ei hevin synninpäästöä hän kiellä
ja ilomielin sovituksen suo
hän sille, joka almut oivat tuo;
hyväksi köyhän veljen uhri on
näät takuu taivaallisen suosion.
Ken aarteistansa pois noin osan antaa,
syyn tunnon sydämessään varmaan kantaa.
Näät monell' on niin kova sydän, että
surunsa kärsii ilman kyynelettä.
Siis sijaan rukousten, kyynelten
tuo kultaa eteen köyhäin veljien!
– Hän poveltansa otti neulat, puukot
lunastain niillä impysiltä suukot.
Hän äänellänsä kaikki mielet voitti,
myös huilua hän taitavasti soitti;
hän laulustaan sai aina palkinnon.
Kuin lilja kaulans' oli tahraton.
Mut vahva oli hän kuin voimamies.
Tien krouviin jokaiseen hän tarkoin ties
ja rengit, viinurit hän paremmin
kuin sairaat, kerjäläiset tunsikin.
Sill' eihän hänen arvoisensa herran
näät sovi, jos ei pakko vaadi kerran,
noin seurustella kera kurjimpain;
se hyödytönt' on, maineen pilaa vain.
Siks roskaväkeä hän karttoi, mutta
luo niiden, joilla riitti rikkautta
ja ruokaa yltäkyllin, saapui veli,
hän heitä palvoi sekä imarteli.
Hän oli hyveen miehist' ensimmäinen
ja veljeskunnan paras kerjäläinen:
vaikk' oli suuri lesken ahdinko,
niin lempeän hän "In principio"
kun lausui, niinpä ropo heltis heti,
hän siitä suuren rikkauden veti.
Kuin nulkki huutaa, nalkuttaa hän jaksoi,
ja kansa hälle lemmenneuvot maksoi.
Ei silloin köyhä mies hän ollutkaan,
ei nukkavieru kaapu verhonaan
hän kulkenut kuin kurja munkkiveli,
jok' aherrellen luostarissa eli.
Hän ylväänä kuin piispa ikään kulki.
Ja virkapuku varren vankan sulki
kuin kello pyöreänä laskeutuin.
Hän äänsi sievistellen, simasuin
suloista kieltä puhuakseen näin.
Kun harppuansa lauluun virittäin,
hän päänsä nosti, silmät tuikki silloin
kuin taivaan kiiluvaiset pakkasilloin.
Hubertiks arvon veljen kaikki ties.
Siell' oli kaksiparta KAUPPAMIES:
hän satulassa istui ylväin päin.
Jaloissa kauniit paulakengät näin
ja päässä lakin aito majavaa,
sen kaltaista kuin Flanderista saa.
Hän puhui vakaasti ja arvokkaasti
ja voitontoiveistansa aina haasti;
ois turvattava meri Hollantiin,
ja kaupan haahdet suojattava niin.
Hän markkinoilla vaihtoi, osti, myi
ja kaupoissansa hyvin menestyi.
Ei hänen veloistansa tiennyt kukaan,
niin tulot kuin myös menot tarpeen mukaan
tää kunnon mies näät oppi peittämään
– en paha kyllä muista nimeään.
Ja PAPPI Oxfordista oli siellä,
hän pitkälle jo ehti opin tiellä.
Kuin harava on hällä hevonen,
mut lihassa ei isäntäkään sen:
vaan kuoppaposki, tosin raitis kyllä.
Hän kulki nukkavieru viitta yllä,
näät seurakuntaa hälle viel' ei suotu,
ei virkaan maalliseen myös häntä luotu.
Enemmän kammiossa ajatusta
näät kiehtoi kirjapinkka punamusta
ja mietteet syvät Aristoteleen
kuin kasukat ja messut virsineen.
Suur ehkä filosofi oli hän,
mut kultaa kertyi sitä vähemmän.
Kaikk' ansionsa, annit tuttavain
hän uhras kirjoihin – sen nähdä sain.
Sen eestä rukoili hän ilomiellä,
ken häntä auttaa tahtoi opin tiellä.
Vei luvut hältä kaiken ajan, vaivan:
suun avas hän, jos oli pakko aivan,
mut viisaasti hän silloin haastoikin
ja iskevästi, kääntein sukkelin.
Hyveitä palvoen hän mieluusti
muit' opetti ja itse kuunteli.
Näin LAKIMIEHEN viisaan, etevän;
laintuntija jos kukaan oli hän
ja sitä paitsi, niinkuin kaikki ties,
myös maltillinen, sangen hieno mies.
Hän nautti arvonantoa ja siksi
sai usein asettua tuomariksi,
kun sattui tärkeimpiä asioita;
ja taitavasti ratkaiskin hän noita.
Hän saanut oli maineen, suosion,
omisti kultaa, kalliin puvuston.
Näät kelpo tulot hälle virka tuotti:
niin hänen sanoihinsa kaikki luotti.
Hän vilkkaana ja toimekkaana kulki
– niin uuras ollut ei kuin näytti julki.
Lainsäädön, tuomiot hän kautta maan
ajoista tunsi Wilhelm-kuninkaan.
Hän asiakirjat kyhäs tuotapikaa,
eik' yhtään niissä nähdä voinut vikaa.
Lainpykälät kaikk' ulkoa hän ties.
Ja ratsuvaippaa tummaa kantoi mies
sen kiintäin silkkivyöllä raitaisella.
Hänt' enempää en tahdo kuvaella.
Myös RÄLSSIMIEHEN joukoss' olla piti;
jos oli parta valkea kuin viti,
niin kasvot punersivat nuorekkaina.
Hän viininaukun aamull' otti aina.
Näät ystävänä elon riemujen
tuo kelpo poika Epikuroksen
näin mietti: tosionnen ainoon saa,
ken muistaa nautinnoita rakastaa.
Tilallaan uljaasti hän asuskeli,
kuin seudun Pyhä Julianus eli.
Hän tarjos parhaat oluet ja leivät
ja viinit, joiden vertaa vieraat eivät
ois missään saaneet – niitä kaikki kiitti;
myös lihaa, kalaa yltäkyllin riitti.
Niin virtas pöytään ruoat sekä juomat
ja herkut kaikkinaiset, luonnon suomat.
Ja konsa vuodenajat vaihtui, niin
myös eri paistit, liemet tarjottiin.
Hän tarhastansa peltokanat kantoi,
ja pato hälle lahnat, hauet antoi.
Ties kokki, että seuras aika kyyti,
jos puuttui kastikkeesta suola, ryyti.
Ja pöytä, liinoillansa herkkulasti,
salissa seisoi aamust' iltaan asti.
Hän, käräjillä tuomar' toimeltaan,
on edustaja eessä kuninkaan.
Mä vyössä tikarin näin heiluvan
ja silkkimassin maidonvalkean.
Hän oli ollut myöskin sheriffinä
ja varainhoitajana, kuulin minä.
Näin siellä KUTOJAN ja NIKKARIN,
myös VERHOILIJAN sekä VÄRJÄRIN,
ja vielä pienen KANGASKAUPPIAAN,
mä siitä aika hauskan joukon saan.
On siinä veljeskunta viisipäinen
ja puku kaikilla myös yhtäläinen.
He matkasivat asuin uutukaisin:
ei tikareissa messinkiä laisin,
vaan hopeaiset kahvat loisti noissa.
Vyön alla raha helskyi kukkaroissa.
Jokainen näytti kunnon porvarilta,
jot' arvon miesnä kunnioitti kilta.
Jokainen viisas oli, paljon ties
ja olis ollut valmis neuvosmies.
On heillä rahaa, ansiot myös aimot,
siit' iloitsivat erittäinkin vaimot.
Mi häpeä, jos ollut ei ois niin!
Matammiks heitä aina mainittiin,
ja kirkkoon ennemmin kuin köyhä kansa
he astelivat juhlaviitoissansa.
He oman KOKIN toivat mukanaan
luukeitot, kananpojat laittamaan
ja punnitsemaan mausteet tarkalleen.
Ties reseptin hän Lontoon olueen;
hän paahtoi, paistoi, liemet hyvät laittoi
ja hillot, piiraat, jotka varmaan maittoi.
Mut harmiks suureksi näin seikan tään:
häll' oli lyöttöhaava reidessään;
kuin mestari hän hyytelöitä vatkas.
Ja MERIMIES myös joukossamme matkas;
hän lännest' oli, Dartmouthista kai.
Hän alleen jostain vuokrakaakin sai,
joll' isännästään oli raskas taakka.
On villaviitta päästä polviin saakka,
ja vyössä riippuu puukko koruton.
Hän oli kärventämä auringon.
Näin miehen aika veitikaksi heti.
Bordeaux'sta seilattaissa tuikut veti
hän nahkaansa, kun nukkui laivuri.
Hänt' omatunto harvoin soimasi.
Jos taisteluun hän joutui sekä voitti,
hän voittosaaliin tyystin juoda koitti.
Mut suojaa löytää, luotsata kuin hän
ja kestää vaarat meren hyrskivän
tai aikaa nähdä tähtikartan mukaan
– ei tainnut Kartagosta Hulliin kukaan.
Hän vahva oli, eikä tyhmä toki;
hän myrskyt lukemattomat jo koki,
hän selvill' oli kyllä satamista
Kap Finisterreen asti Skotlannista,
Bretagnen poukamat ties tarkkaan aivan
– ja "Magdaleena" nimi oli laivan.
Ja viisas TOHTORI myös joutui mukaan;
ei lääketieteen tuntijana kukaan
vois hälle vertaa vetää päällä maan,
hän perehtyi myös astronomiaan.
Hän käyttäin taitavasti salataikaa
pidätti potilaansa pitkäks aikaa.
Hän saattoi säätää kierrot taivaan tähden,
sen asemasta ihmisonnen nähden.
On hällä tarkka tieto, oivallus:
jos kuumuus, kylmyys, kuivuus, kosteus
syy sairauden oli, oitis ties
sen kokenut ja tutkistellut mies.
Ja taudista kun perille hän pääsi
pian ohjeensa hän potilaalle sääsi.
Hän naapuriinsa, apteekkariin luotti,
tält' aina pulverit ja rohdot tuotti.
He apuun saapuivat, jos toinen pyys;
ei eilen alkanut tää ystävyys.
Hänelle Esculapius on tuttu,
Dioscorides, Rufus – sama juttu –
ja Hippokrates, kuulu Gallienus,
Serapion ja Razis, Avicenus,
Averroes, Damascenus, Konstantinus,
Bernard ja Gatesden ja Gilbertinus.
Hän säännösteli ruokajärjestystä
rakastain ruokaa ravitsevaa, kystä
ja ylensyömisiä vastustain.
Hän Raamattua tunsi vähän vain.
Puvussa hehkui punainen ja sini,
ja silkkivuorit loisti silmihini.
Hän muuten prameileva ollut ei.
Hän ruton tuomat rahat säästöön vei.
On lääketieteess' arvo kullan suuri:
hän kultaa rakastikin siksi juuri.
Näin hurskaan ROUVAN BATHISTA myös tuolta,
vain lievä kuurous toi hälle huolta.
Sai hänen neulomostaan puvut, joita
ei tuotteet Ypernin tai Gentin voita.
Muut seurakunnan naiset kirkkoon mennen
ei alttarille käyneet häntä ennen,
mut niin jos tapahtui, hän raivoissaan
unohti hartauden kokonaan.
Ja liinat kalliit peitti päätä, kaulaa,
– ne painoi varmaan kymmenkunta naulaa –
kun kirkkoon käyskeli hän sunnuntaina.
Jaloissa kengät hienot oli aina
ja punaiselta heloittavat sukat.
Myös posket punersi kuin ruusunkukat.
Hän oli vaimo kunniallinen:
viis miestä sai hän, varmaan tiedän sen,
jos nuoruusajan ystävät jää pois;
mut turha niitä selvitellä ois.
Hän käynyt oli maissa kaukaisissa
ja kolmesti jo Jerusalemissa,
Bolognan, Kölnin, Rooman ylpeän
ja Pyhän Jaakon kirkon näki hän.
Hän paljon oppi matkatessaan noin.
Hän oli herkkusuu, sen taata voin.
Kuin kilpi häilyi hattu korkealla,
kun huoletonna tasa-astujalla
hän ajoi kädessänsä ratsuraippa.
Kiers' uhkeill' uumillansa jalkavaippa,
jaloissa kirkas kannuspari soi.
Hän tuttavilleen nauroi, ilkamoi.
Ja lemmenjuomia hän sekoitteli,
sen verran menneess' ajassa hän eli.
Sain erään kirkonmiehen seuraksi:
hän oli pitäjänsä PASTORI.
Mies köyhyydessä eli kyllä, mutta
häll' oli sanan, hengen rikkautta.
Hän oli oppinutkin sitä paitsi.
Hän seurakuntaa hartain mielin kaitsi
ja evankeljumia Kristuksen
opetti kuulijoilleen iloiten.
Hän hurskain mielin, kärsivällisesti
niin monet vastoinkäymisensä kesti.
Ei kymmenyksistänsä kiroillut
tuo kunnon pappi, vähään tottunut.
Sen sijaan hänen uhrilahjoistansa
sai almut seurakunnan köyhä kansa.
Pois vielä hänen omastaankin riitti;
hän vähään tyytyi, Luojaa siitä kiitti.
Hän hoiti laajaa, harvaa pitäjää,
mut estänyt ei häntä ukkossää
sen syrjäisimpään salomökkiin asti
luo sairaan, murehtivan nopeasti,
kädessään sauva jalan rientämästä.
Hän kiinni piti ohjeestansa tästä:
Tee, toimi ensin, sitten opeta!
Hän muisti Raamattunsa sanoja,
ja näitä myöskin, yhtä arvokkaita:
Jos kulta ruostuu, kuink' on raudan laita?
Jos pappi, uskon tuki, turman tuottaa,
niin mitä sitten rahvaalta voi vuottaa?
Ja häpeäksi, uskoa voin sen,
ois lauma puhdas, paimen saastainen.
Niin hyveen tiellä papin käydä pitää
ja kylvää siemen, joka laumass' itää.
Ei seurakuntaa vuokrata hän tainnut
näin jättäin lauman, jota oli kainnut,
ei pyhiin juossut, eikä Lontooseen
siell' ehkä sielumessut saadakseen
tai veljeskuntaan yhtyäkseen siellä.
Hän katraassansa viihtyi ilomiellä,
ja sudet tarhaan syöksymästä esti.
Hän hyvä paimen oli totisesti.
Ja vaikka hurskaan nimeä hän kantoi,
hän syntiselle aina armons' antoi.
Ei kiivas, kopea hän ollut laisin,
vaan aina mitä säysein, malttavaisin.
Hän hyvyydellä tahtoi kääntää näät
noin taivaan puoleen sielut itsekkäät.
Mut tavatessaan uppiniskaisen,
lie ollut alhainen tai ylhäinen,
hän purevasti oitis nolas tään.
Parempaa pappia ei löytyiskään.
Ei loisto, maine häntä häikäissyt,
hän vältti omantunnon epäilyt
ja seuras säädöksiä Kristuksen
niit' opettain ja itse totellen.
MAAMIEHEN pappi mukaans' oli tuonut.
Mies monet kuormat oli lantaa luonut.
Näät vahva työmies oli papin veli,
hän hurskaan miehen tavoin rauhass' eli
rakastain yli kaiken Luojaa taivaan,
jolt' avun sai hän murheeseen ja vaivaan,
ja lähimmäistä niinkuin itseään.
Hän pui tai ojaa kaivoi mielellään
keralla kurjimpien köyhien
ja ilman palkkaa, nimeen Kristuksen,
hän kymmenykset tarkoin muistaa jaksoi,
ne päivätöin tai karjantuottein maksoi.
Pusero verhonaan hän ratsasti.
Lopuksi oli _vouti, mylläri
ja annekauppi, haastemies_ ja vielä
myös hankkija ja minä – muit' ei siellä.
Ei MYLLÄRILLE voimiss' ollut vertaa,
sen näyttänyt hän oli monta kertaa;
näät painissa kun voimiaan hän koitti,
hän pässin palkinnokseen aina voitti.
Tuo lyhyt, harteva mies helpohkosti
pois saranoilta ovet raskaat nosti
tai murskas päällään, kohti syöksymällä.
Punainen takkuparta oli hällä
kuin lapio niin leveä ja suuri.
Ja nenänvarren keski paikoin juuri
näin käsnän, jossa karvat punervat
kuin sian korvajouhet seisoivat.
Sen alla aukes sierainpari musta.
Vain miekka, kilpi vastas varustusta.
Suu oli avara kuin uuni ikään,
se kiinni painui tuskin hetkeksikään.
Hän suutaan pieksi, rivot laulut muisti,
hän toisten jyvät laareihinsa puisti
ja tullin peri kolminkertaisen.
Sinervä lakki, mekko valkoinen
ol' yllään – ja hän suusta säkkipillin
puhalsi lähteissämme laulun villin.
Ja HANKKIJA, hän Templest'[1] oli mies,
kuin isäntänsä, lakimiehet, ties
hän kuinka ostettava muona on.
Hän oli ammatissaan verraton:
niin taitavasti näät hän osti, myi,
ett' aina varallisuus lisääntyi.
Kai onkin armolahja Jumalan,
ett' äly moisen oppimattoman
noin voiton järjestä vie viisaampain.
Päämiehiä ja tuntijoita lain
häll' yli kolmekymmentä on, joista
– sen uskoa voi – varmaan kaksitoista
ois kenen hyvään lordin varat, mannut
tääll' Englannissa järjestykseen pannut,
niin että tilallansa lordi ylväin
ois voinut elää vaikka kultaa kylväin
tai, jos niin halus, vaatimattomasti.
Ja heistä piirikunnat nopeasti
sai turvan tukalimpiin aikoihin –
mut hankkija vei voiton heistäkin.[1] Lakitieteen opiskelijain keskus Lontoossa, samalla paikalla kuin temppeliritarien linna keskiajalla, mistä nimi.
Mies kiivas, ylen hoikka oli VOUTI.
Hän partans' ajaa aamusella jouti.
Pois korvilta on parvet hiusten,
päälaki keritty kuin pappien.
Ja sääret pohkeettomat, hontelot
niin suorat olivat kuin korennot.
Jok'ainut kunnoss' oli aitta, vaja;
ei niissä vikaa löynnyt tarkastaja.
Kas kuivuudesta, sateista hän, nähkää,
ties kuinka viljat syksyyn kasvoi tähkää.
Ja isäntänsä lampaat, karjalaumat,
ja ratsut, maitohuoneet, aitat, aumat,
siis kaikki voudin huolet, taitavasti
ja täsmälleen hän hoiti siitä asti,
kakskymmentä kun lordi itse täytti.
Hän tilit virheettömät aina näytti.
Jokainen paimenpoika, renki ties,
ett' on hän ankara ja tarkka mies.
ja pelkäs häntä niinkuin kuolemaa.
Ja hänen kotiansa komeaa
puut auringolta varjos mainiosti.
Hän viisaammin kuin lordi itse osti.
Ei ollut laisinkaan hän varaton.
Hän saadaksensa lordin suosion,
vei hälle lahjat hänen omastansa,
sai vastaan hatun, nutun – kertoi kansa.
Työt monet opittuaan nuorna varhain
puuseppä olikin hän mitä parhain.
Kupeella säilän ruostuneen mä näin,
kun kelpo harmollansa eteenpäin
hän yllään pitkä sinimekko kulki.
Ja nimi oli Scot – sen sanon julki.
Tää vouti seuraan saapui Northfolkista,
siis Baldeswellin lähikaupungista.
Hän verhos itsensä kuin munkkiveli
ja jonon viimeisenä ratsasteli.
Käyn sitten HAASTEMIESTÄ kuvaamaan:
kuin keruubi hän hehkui kasvoiltaan.
Hän oli liirusilmä, takkupäinen,
hänellä naama oli näppyläinen
ja parta lyhyt, kulmat tuuheat.
Pois hänen tieltään lapset juoksivat.
Ei tulikivi, lyijyvalkoinen,
ei boraksi, ei määrät happojen,
ei elohopea, ei salva mikään,
ei voide tuimin, kirpelin niin ikään
ois vaalentanut poskipäitä noita,
tai silitellyt ihon kupuloita.
Hän sipulia, kynsilaukkaa haukkas
ja tuimat viiniryypyt päälle naukkas.
Kuin hullu hoilasi hän juodessaan
ja päästyänsä kelpo hutikkaan
hän mieli kääntää puheen latinaksi.
Lainkirjoista hän lausepartta kaksi
tai kolme muisti – eikä ihme tuo;
monesti päivässä hän kuuli nuo.
Ja voihan ääni harakan tai rastaan
kuin ihmisääni huutaa sulle vastaan.
Mut toiseen asiaan jos poikkes vain,
niin latinansa oitis lopettain
hän: "Questio qvid juris" silloin huus.
Siin' oli hauska, kelpo lurjus uus.
Hän viinituopista, niin sattui hälle,
soi vuodeks jalkavaimons' ystävälle
ja valmis oli anteeks antamaan.
Ja narreja hän puijas puolestaan.
Mut tavatessaan kelpo ystävän
hän neuvoi oitis, että säikkymän
ei pidä arkkiteinin kirousta,
jos ei lie kukkarossa sielus musta:
"näät rahalla voit ostaa pannan pois,
jos sielus kukkaross' ei kiinni ois".
Mut synnillinen valhe pääsi hältä.
Näät syyllinen ei kirousta vältä:
tuo kirous myös turman, tuomion:
siis pannaa peljättävä aina on.
Hän tunsi hiippakunnan nuoret naiset,
näät heidän askelensa horjuvaiset
hän tarkoin valvoi, heitä neuvoen.
Näin hänen päässään suuren seppelen:
kuin oluttuvan merkin ihan juuri,
ja kilpenänsä vielä leipä suuri.
Ja hyvää ystäväänsä seuras, kas
mies Roncevalin, ANNEKAUPPIAS.
Vast'ikään paavin luota saapui tuo.
Hän lauloi: "Armas, milloin saavut luo..."
Ja haastemiehen ääni matala
säesti häntä niinkuin pasuuna.
Ol' annekaupin tukka vahanlainen,
niin kellervä, mut hieno, pellavainen.
Päälaelt' alas raskaat kiharat
kuin laineet hartioille valuivat.
Hiukset hienot pääsi valloilleen,
näät huviksensa oli päähineen
hän reppuun pannut, ratsastellen näin
uusmuotisesti melkein paljain päin:
päälaell' oli hilkka ainoastaan;
kuin jänönsilmät tuikki sieltä vastaan.
Ja kaulass' oli kuva Kristuksen.
Hän satulassa, eessä polvien
toi pyhäinjäännöksiä säkin täyden,
sen kera suoraan Roomast' asti käyden.
Hän äänsi vaisusti kuin vuohi aivan.
Ja välttää voi hän parranajon vaivan:
ei noussut haivenkaan näät viereen huulen.
Hän oli ruuna tahi tamma, luulen.
Mut ammattinsa taisi hän jos kukaan.
Kas pielusliina miehen puheen mukaan
ol' ollut huntu Pyhän Neitsyen.
Hän näytti purjekankaan palasen
ja sanoi, että Pietaria kerran
se auttoi aaltoin yli luokse Herran.
Hän toi myös lasillisen sianluita
ja pronssiristin sekä paljon muita.
Mut näillä esineillä kuitenkin,
kun mailta löys hän köyhän pastorin,
tält' enemmän hän rahaa vei, kuin sai
kuukauteen kahteen pastorimme kai.
Näin valheella ja imarruksellaan
hän papit, kansan piti narreinaan.
Mut sitä paitsi, vakuuttaa voin sen,
hän saarnas kirkoss' ylväästi jos ken.
Hän epistolat, kertomukset muisti,
mut uhrimessut mieluisimmin luisti,
hän tiesi, että laulun jälkeen on
taas saarna pidettävä verraton,
jos hopeata paljon saada mieli:
siks innoin, suloisesti lauloi kieli.
Nyt loppuu esittely, tähän päädyn,
jok'ainoan jo kerroin asun, säädyn;
syyn haastoin, miksi heidät yhteen keräs
näin Southwarkissa majapaikka eräs,
nimeltä Tabbard, lähistöllä Belle'in...
Suomentanut Yrjö Jylhä.THOMAS MORE.
Henrik VIII:n kuuluisa lordikansleri Thomas More on kirjallisuudenkin kannalta muistettava. Hän syntyi Lontoossa 1478 tuomarin poikana, tuli 15:n vanhana Canterburyn arkkipiispan, Mortonin, "hovipojaksi", kirjoittautui 1497 Oxfordin yliopistoon, jossa Erasmuksen johdolla perehtyi humanismiin, "uuteen tietoon", ja valmistui lakimieheksi. Nuoruudestaan saakka hän oli mitä hartain katolilainen, humanismin vaikuttamatta tässä suhteessa lieventävästi. V. 1504 hänet valittiin parlamenttiin, jossa hän pelkäämättä vastusti Henrik VII:n verotusyrityksiä, herättäen huomiota puhujalahjoillaan. Saavutettuaan lisämainetta lakimiehenä hänet esiteltiin kuninkaalle, Henrik VIII:lle, jonka suureen suosioon hän pian pääsi, saaden luottamustoimia ja tärkeitä virkoja. Kardinaali Wolseyn jälkeen kuningas nimitti hänet lordikansleriksi (1529), jota virkaa hän hoiti nuhteettomasti muuten, paitsi että osoitti tuomarina kovuutta kerettiläisyydestä syytettyjä kohtaan, menetellen siinä Utopia-teoksessa lausumiaan suvaitsevaisuusperiaatteita vastaan. Tämä epäilemättä johtui roomalaiskatolilaisten tuolloisesta kannasta, että kerettiläisen on parempi kuolla kuin edelleen elää harhaoppisena. Kun hän uskollisena katolilaisena ei hyväksynyt kuninkaan avioeroa eikä antanut kannatustaan tämän uskonpuhdistussuunnitelmille, hänen täytyi erota virastaan (1532). Kieltäytyminen vannomasta ns. suprematiavalaa, jolla hän olisi tunnustanut kuninkaan Englannin kirkon pääksi, vei hänet 1534 Toweriin ja sieltä (1535) mestauslavalle. Uskollisuutensa ja puhtaan elämänsä sekä marttyyrikuolemansa vuoksi More on ollut roomalaiskatolisten kesken erikoisessa maineessa; v. 1886 paavi julisti hänet pyhimykseksi. – More oli leikillinen ja sukkelasanainen, säilyttäen tämän ominaisuutensa mestauspölkylle saakka, jossa hän pyysi pyöveliä odottamaan, että hän saisi kääntää syrjään partansa, joka "ei ollut tehnyt mitään rikosta". Hänen englanninkielisiä kirjoituksiaan pidetään tyylillisesti niin arvokkaina, että niillä on uudenaikaisen proosan alalla perustava merkitys. Huomattavimpia niistä on Richard III:n historia (1513), jota Shakespeare käytti luodessaan näytelmänsä. Kuuluisin Moren teoksista on Platonin Valtion ja Augustinuksen Jumalan valtion mukainen, latinankielellä kirjoitettu Utopia (1516), jossa hän kuvittelee kommunistiselle pohjalle rakennetun yhteiskunnan ja luettelee ja kehittelee kaiken sen onnen, jonka se muka jäsenilleen tuottaa. Sen lähimpänä tarkoituksena oli tämän varjossa arvostella Englannin silloisia yhteiskunnallisia oloja.
UTOPIA.
Yhtä ammattia, maanviljelystä, harjoittavat kaikki, miehet ja naiset; se ei jää keneltäkään oppimatta. Sitä neuvotaan kaikille pienestä pitäen, osaksi antamalla opetusta kouluissa, osaksi viemällä lapset huviretkille kaupungin läheiselle maaseudulle, missä he saavat sekä katsella työntekoa että harjoitella siinä voimiaan.
Paitsi maataloutta, johon kaikki, kuten sanottu, ottavat osaa, opettelee jokainen vielä oman erikoisammatin, tavallisesti villan- tai pellavankudonnan, muurarin, sepän, lukkosepän tai kirvesmiehen ammatin. Muita käsitöitä ei siellä mainittavassa määrin harjoitetakaan. Sillä vaateparsi on koko saarivaltakunnassa kaikilla pitkin ikää sama; kuitenkin voidaan eri sukupuolet tuntea puvustaan, samoin kuin erottaa naimattomat naineista. Tämä vaateparsi on miellyttävä silmille ja mukava ruumiinliikkeille; erityisesti se tarjoaa suojaa kylmyyttä ja kuumuutta vastaan. Jokainen perhe valmistaa pukunsa itse. Toisista käsitöistä taas opettelee jokainen yhden, sekä miehet että myös naiset. Ollen heikompia harjoittavat nämä kuitenkin helpompia ammatteja, enimmäkseen kehräten villaa ja pellavaa; miehille jätetään muut, raskaammat työalat. Useimmille opetetaan heidän vanhempiensa ammatti, sillä useimpien luonto vetää siihen. Jos taas joku tuntee taipumusta toiselle alalle, niin hänet ottaa kasvatikseen perhe, joka harjoittaa samaa ammattia; tällöin sekä isä että viranomaiset pitävät huolta, että hän joutuu arvossapidettyyn ja kunnialliseen perheeseen. Samalla tavoin sallitaan sen, joka on oppinut jonkin ammatin, siirtyä toiselle alalle. Kun hän osaa molemmat, niin hän harjoittaa kumpaa haluaa, ellei valtio tarvitse jompaakumpaa niistä enemmän.
Syfograntin [Jokainen 30-perheinen väestöryhmä valitsee itselleen vuosittain tämännimisen esimiehen. – Suoment. muist.] tärkeimpänä ja melkein ainoana tehtävänä on pitää huolta ja valvoa, ettei kukaan ole jouten, vaan että jokainen harjoittaa uutterasti ammattiaan, kuitenkaan tarvitsematta juhdan tavoin yhtämittaa raataa aamuvarhaisesta myöhään yöhön, sillä sellainenhan olisi mitä orjuuttavinta nylkemistä. Kuitenkin se on käsityöläisten kohtalona miltei kaikkialla muualla [Vuosina 1495-96 ja 1514 annetut parlamenttiasetukset teroittivat Englannin käsityöläisille, että heidän velvollisuutensa oli työskennellä 12-13 tuntia päivässä. – Suoment. muist.] kuin Utopiassa, jossa vuorokausi jaetaan neljäänkolmatta yhtä pitkään tuntiin ja niistä vain kuusi käytetään työntekoon: kolme aamupäivällä, minkä jälkeen syödään aamiainen ja levätään kaksi tuntia; sitten työskennellään taas kolme tuntia ja lopetetaan työpäivä ateriaan. Kahdeksan aikaan, luettuna keskipäivästä, josta päivän tunnit aletaan, käydään makuulle ja nukutaan kahdeksan tuntia. Työn, unen ja ateriain väliset tunnit saa kukin käyttää mielensä mukaan; ei kuitenkaan ole tarkoitus, että ne tuhlattaisiin ylellisyyteen ja laiskuuteen, vaan kunkin tulisi joutoaikanaan toimittaa jotakin muuta hyödyllistä, mitä hän vain haluaa. Useimmat käyttävät nämä loma-ajat opintoihin. On nimittäin tapana pitää varhain aamulla, ennenkuin päiväkään vielä on koittanut, julkisia luentoja, joita vain nimenomaan tietopuolisten ammattien harjoittajiksi valittujen henkilöiden on pakko kuunnella. Kuitenkin tulvii tämän lisäksi luentoja kuulemaan suuri joukko kaikensäätyisiä miehiä ja naisia, kuka minkinlaatuisia, taipumustensa mukaan. Jos taas joku tahtoo mieluummin työskennellä tänä aikana ammatissaan, kuten monet tekevät, koska opillinen ajattelu ei heitä kiinnosta, niin ei siihen ole mitään estettä; päinvastoin heitä kiitetään, koska he siten tuottavat hyötyä valtiolle. Illallisen jälkeen käyttävät utopialaiset yhden tunnin huvitteluun, kesällä puutarhoissa, talvella julkisissa saleissa, joissa he nauttivat yhteiset ateriansa. Siellä he harjoittavat musiikkia tai pitävät yllä virkistävää keskustelua. Nopanheittoa yms. typeriä ja turmiollisia pelejä he eivät edes tunne, mutta heillä on käytännössä kaksi peliä, jotka muistuttavat jonkin verran shakkia: "numeroiden taistelu", jossa luvut voittavat toisensa, sekä peli, jossa hyveet ja paheet kamppailevat taistelujärjestykseen asetettuina keskenään. Tässä pelissä käy erinomaisen nerokkaalla tavalla selville paheiden keskinäinen eripuraisuus sekä hyveiden sopusointu. Myöskin siitä ilmenee, mitkä paheet ovat minkinlaisten hyveiden vastakohtia, millaisin voimin ne sotivat toisiaan vastaan julkisesti, millä keinoin ne ahdistelevat toisiaan mutkateitä, miten hyveet murtavat paheiden voimat, miten ne tekevät tyhjäksi näiden hyökkäykset, ja lopuksi, millä lailla jompikumpi puolue pääsee voitolle.
Mutta jottei nyt syntyisi vääriä käsityksiä, on meidän lähemmin tarkasteltava muuatta kohtaa. Koska utopialaiset työskentelevät vain kuusi tuntia vuorokaudessa, niin ehkäpä joku ajattelee, että siellä ei saada kokoon välttämättömiä elämäntarpeita riittämiin asti. Kaukana siitä, ettei tämä työaika riittäisi tuottamaan varastoon kaikkea, mikä kuuluu elämän tarpeisiin tai iloihin, jää sitä ylikin. Tekin käsitätte sen, jos ajattelette, kuinka suuri osa toisten maiden väestöä on joutilaana. Ensinnäkin melkein kaikki naiset, jotka muodostavat puolet väestöstä; jos taas naiset ovat työteliäitä, niin miehet enimmäkseen laiskoittelevat; toiseksi papit ja ns. "hurskaat" munkit; kuinka suuri ja kuinka laiska heidän joukkonsa onkaan! Lisää heihin kaikki rikkaat, varsinkin suurtilalliset, joita tavallisesti nimitetään "säätyhenkilöiksi" ja "jalosukuisiksi". Edelleen heidän palveluskuntansa eli aseistettujen tyhjäntoimittajain joukko. Lisää lopuksi voimakkaat ja terveet kerjäläiset, jotka tekeytyvät kuka milläkin tavoin sairaiksi, saadakseen elää joutilaina. Silloin varmasti löydät paljon vähemmän kuin luulitkaan sellaisia, joiden työteliäisyydestä riippuu kaikki, mitä ihmiset tässä elämässä käyttävät. Ja ajattele nyt, kuinka harvat näistäkin tekevät tarpeellista työtä! Täytyyhän meillä, koska arvioimme kaikkea sen mukaan, miten paljon mikin seikka maksaa rahassa, harjoittaa monia aivan turhanaikaisia ja liikoja ammatteja, jotka hyödyttävät vain tuhlaavaisuutta ja nautinnonhalua. Jos sama määrä väkeä, kuin nyt on toiminnassa, jaettaisiin niin harvoihin töihin kuin luonnollinen elämänjärjestys vaatisi, niin syntyisi tavaroita välttämättä varastoon liian suuret määrät, ja samalla ne tietenkin myös halpenisivat niin paljon, etteivät käsityöläiset enää voisi hankkia elatustaan. Jos nyt kaikki, joiden työvoima on sidottu joutavaan, sekä lisäksi tyhjäntoimittajain joukkio, joka vetelehtii ikävissään ja yhä enemmän veltostuu siinä, sadalla kuin kukin heistä tarvitsee kaikkea sitä, mitä työntekijät tuottavat, kaksi vertaa enemmän kuin nämä itse – jos heidät nyt pantaisiin joukolla työhön, ja hyödylliseen työhön, niin saisitpa nähdä, kuinka pieni aika riittäisi tuottamaan runsaasti, jopa ylenpalttisesti kaikkea, mikä on elämälle välttämätöntä ja hyödyllistä sekä kuuluu todellisiin ja luonnollisiin huvituksiin.
(II kirja, 4:s luku.) Latinasta suomentanut V. Arti.
WYATT JA SURREY.
Thomas Wyatt (1503-42) ja Henry Howard, Surreyn kreivi (1517-47), mainitaan kirjallisuuden historiassa tavallisesti rinnakkain, koska heille yhteisesti kuuluu kunnia Chaucerin traditioiden elvyttämisestä ja sonetin tuomisesta Englannin kirjallisuuteen. 1400-luvulla raivonneet ruusujensodat ja niiden aiheuttama aineellisen ja sivistyksellisen elämän taantuminen olivat nimittäin luoneet Chaucerin runoudenkevään jälkeen n. 150 vuotta kestäneen taiteellisen takatalven, jonka routa alkoi sulaa vasta lähestyttäessä 1500-luvun puoliväliä. Kuten Chaucerin aikana, vaikuttaa nytkin Italian renessanssi elvyttävästi Englannin runouteen. – Thomas Wyatt kuului Henrik VIII:n seurueeseen. Kuninkaansa luottamusmiehenä hän joutui matkustelemaan diplomaattisissa tehtävissä ulkomaille, mm. 1527 Italiaan, jossa kulttuurihaluisena henkenä perehtyi kirjallisuuteen ja taiteeseen. Tyrannin epäluuloisuus toimitti Wyattin pari kertaa Toweriin, mutta onnistui hänen taitavasti puolustautua ja säilyttää päänsä. Sonettien ohella hän kirjoitti myös muuta lyriikkaa, vaikuttaen sitenkin elvyttävästi runouteen. – Henry Howard kuului myös Henrik VIII:n seurueeseen. Hänet oli kasvattanut Italian kieleen ja kirjallisuuteen perehtynyt oxfordilainen oppinut John Clerke, herättäen oppilaassaan renessanssin kirjallisuuden harrastusta. Surrey, jolla nimellä Howard yleisimmin tunnetaan, on ollut luonteeltaan tulinen ja vallaton, joutuen kolttosistaan usein vankilaan ja käyttäen näitä pakollisia lepoaikoja runojen sepittelyyn. Hän otti osaa sotaretkiin, hoitaen vastuunalaisiakin tehtäviä. Mestattiin 1547 tyrannin sairaalloisen epäluuloisuuden viimeisenä uhrina. Hän on sonetin englantilaisen kaavan keksijä ja viittasi tulevaisuuteen käyttämällä Vergilius-käännöksessään silosäettä. Ylimysten ylpeään tapaan ei kumpikaan heistä painattanut runojansa, vaan kiertelivät ne hovipiireissä käsikirjoituksina. Vasta kirjanpainaja Tottel kokosi ne ym. lauluja kokoelmaksi Lauluja ja sonetteja (Songes and Sonettes), joka ilmestyi painosta 1557. Tämä teos, joka sisältää 96 Wyattin ja 40 Surreyn runoa, tunnetaan yleisimmin nimellä Tottelin sekalaista (Tottel's Miscellany), ja on kirjallishistoriallisesti huomattava ensimmäisenä sonettiseppojen julkaisuna.
SIIS JÄTTÄISITKÖ MUN?
Wyatt:
Siis jättäisitkö mun?
Et voi! Et häpeää
saa päälles sälyttää
suruni syyttävää.
Siis jättäisitkö mun?
Et voi, et voi!
Siis jättäisitkö mun,
jok' olin palvojas
iloissas, suruissas?
Oi suurta julmuuttas,
jos jättäisit sa mun!
Et voi, et voi!
Siis jättäisitkö mun,
jok' aina vakuutin,
ett' omas olisin
tulessa tuskainkin?
Siis jättäisitkö mun?
Et voi, et voi!
Siis jättäisitkö mun,
sit' etkö sääli, oi,
sua joka jumaloi?
Mua murtaa et, et voi!
Siis jättäisitkö mun?
Et voi, et voi!KUVAUS KEVÄÄSTÄ,
jolloin kaikki muu uudistuu paitsi rakastaja.
Surrey:
Jo kevät kerkes, ummut, kukat toi
ja vuoret, laaksot verhos vehreään.
Uus asu yllä satakieli soi,
ja turturkyyhky kuvaa lempeään.
Sulossa suven virvet vihannoi,
jo hylkäs hirvi vanhat korut pään.
Jo talviturkin jänö jättää voi,
ui kalat uudet suomut kyljissään,
kyy nahkans' aivan täydelleen jo loi,
jo ajaa pääsky pientä kärpästään,
meen haussa mehiläinen ahkeroi.
On talvi mennyt! kuiskii kukat. Nään
näyistä armaist': unhoittua voi
miel' ange muilta; mut ei multa, oi!
Molemmat suomentanut Toivo Lyy.PHILIP SIDNEY.
Sonettiseppojen sarjaan liittyy hienosti sivistyneenä renessanssihenkenä Philip Sidney, runoilija, valtiomies, soturi, jonka lyhyt elämänkaari on säilynyt muistossa tähdenlentona. Syntyneenä 1554 hän sai kasvatuksensa Oxfordissa ja antautui diplomatian alalle. Pelastuttuaan töintuskin Parisin verihäistä hän sittemmin matkusteli Saksassa ja Italiassa, perehtyen aikansa hienoimpaan sivistykseen ja tullen tämän johdosta kotona runollisten harrastusten johtajaksi, makutuomariksi ja suojelijaksi. Tähän piiriin kuului mm. Edmund Spenser, joka omisti Sidneylle Paimenen kalenterinsa. V. 1580 Sidney menetti Elisabethin suosion vastustamalla kuningattaren aiottua avioliittoa Anjoun herttuan kanssa. Hän meni naimisiin v. 1583. Kahden vuoden kuluttua hän lähti Alankomaiden sotaan, jossa, pienessä kahakassa Zutphenin luona, haavoittui, sai verenmyrkytyksen ja kuoli ainoastaan 32 v:n vanhana (1586). Englanti kunnioitti hänen muistoaan yleisellä surulla; hänen kuvansa loistaa kaukaa vuosisatansa hienoimman sivistyksen, ritarillisuuden ja jalouden esimerkkinä. – Hänen tuotantoonsa, jota hän ei itse julkaissut painosta, kuuluu antikin ja renessanssin vaikutuksen alaisena syntynyt idyllinen paimenromaani Arcadia (painettu 1590), sonettikokoelma Astrophel ja Stella (1591), ja hänen estetiikkansa Runouden puolustus (Defence of Poesy, 1591). Arcadia tuli hyvin suosituksi ja sai paljon jäljittelijöitä; sen latinankielinen mukaelma Argenis (1621), jonka kirjoitti skotlantilainen John Barclay, on ns. poliittisen romaanin aloittaja. Sidneyn sonetit saavuttavat joskus sen sydämestä tulevan välittömyyden, johon hän pyrki. Estetiikassaan hän asettaa antiikin kirjallisuuden ylimmäksi esimerkiksi.
SONETTI UNELLE.
Oi tule, Uni, unhon siunaus,
sa lohdun lähde, lääke tuskien,
sa köyhän aarre, vangin vapautus,
sa vakaa tuomar' ylhäin, alhaisten!
Suo mulle kilpes vahvan varjelus
edessä epätoivon nuolien;
tää viihdä rinnan riehu, vaikerrus:
saat palkan parhaimman, jos teet sa sen!
Vie pehmyt pielus, vuode viihtyisin,
tään majan hiljaisuus ja varjot vie,
pään uupuneen vie ruususeppelkin:
ja silloinkin jos yhtä syvä lie
sun sulos – missään nähdä armaampaa
kuin sielussan' et Stellan kuvaa saa!
Suomentanut Toivo Lyy.ARCADIA
kertoo lemmestä ja seikkailuista, näyttämönä samanniminen Kreikan maakunta, josta, ollen kuuluisa suloisesta ilmastaan, asukkaistaan ja näiden puhtaasta ja koruttomasta elämästä, roomalaiset runoilijat tekivät paimenaiheisen ja romanttisen ihantolan. Alku kuuluu:
Siihen aikaan, jolloin maa alkaa pukeutua uuteen asuun lemmittynsä tuloa odottaessaan ja jolloin auringosta, tasaisimmat kaarensa piirtäen, tulee puolueeton sovintotuomari yön ja päivän välillä, oli toivoton lammaspaimen Strephon saapunut Citheran saaren läheisyydessä olevaan seutuun: katsellen siinä ympärilleen suuresti ihastuneena ja luoden välistä silmäyksen Ilewardiin hän kutsui luoksensa sovinnollisen kilpakosijansa Claius-paimenen, ottaen ensin synkistyneille kasvoilleen tuskallisen ilmeen kuvastamaan kaikkea sitä, mitä hän aikoi sanoa, ja pitäen poissa olevalle lemmitylleen pitkän puheen, jonka kuluessa he näkevät haaksirikkoon joutuneen miehen, Musidoruksen, ajautuvan rantaan. He tarjoutuvat viemään hänet heidän kotiinsa Arcadiaan ja esittämään hänet vieraanvaraiselle ja jalolle Kalanderille.
Arcadiassa.
Kolmea päivää myöhemmin, kun aamu loi ruusuiset ja sinipunervat värinsä taivaan kannelle auringon ilmestymistä tervehtien (satakielten kilpaillessa keskenään tavalla, joka kykeni ilmentämään vääryyden heille tuottaman surun mitä sievimpinä toisintoina) ja herätti heidät unestaan, he nousivat puun alta (joka oli sinä yönä ollut heidän huvimajanansa) ja jatkoivat matkaansa, joka vähitellen alkoi availla ilahduttavia mahdollisuuksia Lakonian autiomaiden väsyttämille Musidoruksen silmille. Täällä oli kukkuloita, joiden ylväitä rinteitä kaunistivat muhkeat puut; pieniä laaksoja, joiden vaatimattomuus sai korvausta hopeisten purojen virkistävästä tenhosta; kaikenlaisilla silmää hyväilevillä kukilla kirjailtuja niittyjä; pensaita, joita reunusti mitä kiehtovin varjo ja elävöitti kaunisäänisten lintujen iloa antava paljous; kaikki laitumet olivat täynnä lampaita, jotka söivät ruohoa vakaasti ja rauhallisesti, sievien karitsoiden vedotessa emojen huolenpitoon kuorossa määkien; tuolla soitteli paimenpoika huilua kuin ei aikoisi konsanaan vanhentua; täällä nuori paimentyttö kutoi kudelmaansa samalla laulaen; ja hänen äänensä näytti innostavan kädet työhön, ja hänen kätensä liikkuvan laulun tahdissa.
Prinsessa Pamelan rukous.
Prinsessa Pamelan rukous oli kuningas Kaarlo I:n lempirukous, josta Milton moitti häntä sanoen, että "hän oli varastanut rukouksen sanasta sanaan pakanallista jumalaa rukoilevan pakananaisen suusta".
Oi Sinä kaikkinäkevä valo ja kaiken olevaisen iankaikkinen elämä, jolle mikään ei ole niin suurta, että se kestäisi, eikä niin pientä, että sitä halpana pidettäisiin: katso kurjuuttani armeliaisuutesi silmillä, ja anna äärettömän voimasi jossakin määrässä varata pelastusta minun osalleni, niinkuin Sinä sopivimmaksi harkitset. Älä anna vääryyden riemuita minun kohdallani, oi Herra, ja anna vikani tulla oikaistuiksi Sinun käsilläsi, äläkä tee jumalattomasta vihollisestani oikeutesi välikappaletta. Mutta jos Sinä, Jumalani, viisaudessasi katsot sen anteeksiantamattoman mielettömyyteni sopivimmaksi rangaistukseksi; jos tämä kolkko vankeuteni parhaiten vastaa ylenmäärin kiihkeitä toiveitani; jos ylpeyteni, koska sydämeni ei ole vielä kylliksi nöyrtynyt, on siten muserrettava, niin, Herra, minä alistun tahtoosi ja otan riemulla vastaan kaiken surun, jonka tahdot minun kärsivän. Vain sillä tavalla anna minun lähestyä Sinua, (suo, oi Herra, että kuulet rukoukseni, jotka nekin saavat alkunsa Sinusta), anna minun rukoilla, jaloimpiakin nimiä käyttämällä, joita tässä suurimmassa surkeudessani itselleni antanen, että olen Sinun omasi, ja että Sinä hyvyydessäsi (joka Sinä itse olet) sallit. majesteettiutesi jonkin säteen paistaa sieluuni, jotta se yhä edelleenkin luottamuksella turvautuisi Sinuun. Anna vastoinkäymisten koetella siveyttäni, mutta ei voittaa sitä; anna niiden vallita, mutta ei niin, että se olisi häviöksi; anna suuruuteni olla niiden saalis; anna tuskani olla niiden koston hekkuma; anna niiden (jos niin hyväksi näet) kiusata minua yhä lisärangaistuksilla. Mutta, oi Herra, älä anna niiden pahuuden milloinkaan käyttää väkevämpää kättä, kuin että kykenen säilyttämään henkeni ja ruumiini puhtaina. (Hetkisen kuluttua.) Ja armollisin Herra (prinsessa lausui), miten minulle itselleni käyneekin, varjele siveätä Musidorusta.
Suomentanut O. Juurikoski.
EDMUND SPENSER.
Edmund Spenser, Elisabethin ajan kuuluisan eepoksen Keijukaiskuningattaren runoilija, sonettiseppo, oli syntynyt 1552. Hänen isänsä näyttää olleen kangaskauppias ja antaneen pojalleen hyvän koulu- ja yliopistokasvatuksen. Suoritettuaan tutkintonsa 1576 Spenser joutui 1578 Philip Sidneyn tuttavuuteen, ollen tunnettu runoilijaharrastuksista jo koulu- ja yliopistoaikoina. Seuraavana vuonna (1579) hän julkaisi esikoisteoksensa Paimenen kalenterin (The Shepheard's Calendar), jonka omisti nuorelle ylhäiselle suojelijalleen ja ystävälleen. Kokoelma, joka sisältää 12 "ekloogia", sai innostuneen vastaanoton. Pian tämän jälkeen (1580) Spenser matkusti Irlantiin sen silloisen ylimmän hallitusmiehen, lordi Grey of Wiltonin sihteerinä. Siellä hän otti osaa irlantilaisten vapaudenpyrkimysten tukahduttamiseen, saaden saaliikseen 1586 Desmondien suvulle kuuluneen Kilcolmanin linnan ja maat. Täällä kävi hänen luonaan 1590 kuuluisa seikkailija Walter Raleigh, tunnettu myös etevänä kirjailijana ja runoilijana, tutustui kolmeen silloin valmiina olevaan Keijukaiskuningattaren osaan, ja kehoitti runoilijaa tulemaan Lontooseen. Siellä Keijukaiskuningattaren (The Faerie Queen) kolme ensi osaa nyt (1590) ilmestyi painosta, imartelevasti omistettuina Elisabethille, ja Spenserin runoilijamaine kohosi korkeimmilleen. Raleigh esitteli hänet kuningattarelle, joka lahjoitti ylistäjälleen 50 punnan vuotuisen elinkautisen apurahan. Lontoossa oleskellessaan Spenser vielä julkaisi muitakin runoelmiaan yhteisnimellä Valituksia (Complaints), sekä elegian Daphnaida. Palattuaan tämän jälkeen (1592) Irlantiin hän kirjoitti 88 lemmensonettia, saattoi loppuun Keijukaiskuningattaren kolme seuraavaa osaa, ja sepitti runoelman Colin Clout taas kotona (Colin Clout's Come Home Again), joka ilmestyi 1595; sen yhteydessä hän julkaisi pari runoelmaa Sidneyn muistolle (Astrophel ja Thestyliksen sureva runotar – The Mourning Muse of Thestylis). Samana vuonna ilmestyivät hänen mainitut lemmensonettinsa nimellä Amoretti ja niiden yhteydessä komea avioliiton ylistys Epithalamion; Spenser oli mennyt 1594 naimisiin Elisabeth Boylen kanssa, jolle oli "amorettinsa" kirjoittanut. Hän matkusti nyt (1596) Lontooseen, jossa Keijukaiskuningattaren uudet osat julkaistiin. Samana vuonna ilmestyi myös hänen Neljä hymniänsä (Four Hymns) sekä niiden yhteydessä Prothalamion, juhlaruno Worcesterin jaarlin kahden tyttären avioliiton johdosta, ja uusi painos Daphnaidasta. Tällä matkalla hän antoi kuningattarelle kirjoituksensa Irlannin asemasta (View of Ireland), joka painettiin vasta 1633. Spenser palasi Irlantiin 1597, ja toimi seuraavana vuonna Corkin sheriffinä. Mutta irlantilaisten vapaussota leimahti taas liekkiin, Kilcolmanin linna poltettiin, Spenserin yksi lapsi sai palossa surmansa, ja hän itse pääsi vaimonsa ja muiden lastensa kanssa töintuskin pakoon. Köyhtyneenä ja murtuneena hän palasi Lontooseen, jossa jonkin aikaa sairastettuaan kuoli 1599. Hänen kootuissa teoksissaan, jotka ilmestyivät 1609, julkaistiin Keijukaiskuningattaren seitsemännestä osasta kaksi laulua, ja kolmannesta laulusta kaksi säkeistöä; pitemmälle runoilija tuskin oli ehtinytkään. – Paimenen kalenteri, jolla Spenser ensiksi saavutti kuuluisuuden, ei ole tavallista paimenrunoutta, vaan peiteltyä protestantin hyökkäilyä katolisuutta vastaan; käyttämällä vanhentuneita sanoja ja lauseparsia hän oli saanut runoihinsa jonkinmoista vanhuuden vaikuttavaa tuntua. Valituksia nimiseen kokoelmaan sisältyvä Äiti Hubbardin tarina (Mother Hubbard's Tale) on satiiri uskontoa koskevia riitaisuuksia vastaan. Spenser osoittautuu siinä Chaucerin työn jatkajaksi, hänen parhaiden ominaisuuksiensa perijäksi. Keijukaiskuningatar oli tarkoitettu vertauskuvaksi. Kaksitoista ritaria lähtee, kukin eri hyveen edustajana, Keijukaisten kuningattaren, Glorianan, hovista maailmalle etsimään seikkailuja. Kuusi osaa ehti valmistua, nimittäin legendat Pyhyydestä, Itsensähillitsemisestä, Siveydestä, Ystävyydestä, Oikeudesta ja Kohteliaisuudesta. Kun Gloriana tarkoittaa sekä jaloa, puhdasta kunnianhimoa, jota tulee tyydyttää lähettämällä parhaat siveelliset voimansa taisteluun pahuutta vastaan, että myös kuningatar Elisabethia ja hänen aikaansa, protestanttisuuden taistelua katolisuutta vastaan, on allegoria kahtaalle tähtäävänä vaikeasti sekä suoritettavissa että ymmärrettävissä. Kun runoilija lisäksi valitsee näyttämönsä ja henkilönsä kuningas Arthurin tarinapiirin lumomaailmasta, jonka ruusupensaikoissa, metsissä ja linnoissa joudumme harhailemaan, unohtuu pian sekä runoilijalta että lukijalta koko vertauskuvallisuus, ja he syventyvät molemmat harvinaisiin, sadunomaisiin runonäkyihin, jotka herkeämättä syttyvät ja sammuvat. Spenser kirjoitti runoelmansa omalla erikoissäkeistöllään, ns. Spenserin stanzalla. Hänen nimensä on kirjailijoista suurin Chaucerin ja Shakespearen välillä, Elisabethin aikakauden kansallisen romantiikan korkealle kohoava saavutus.
HUHTIKUU.
(Paimenen kalenterista.)
Soreat nymfit puron siunatun,
jonk' aaltovuo
rintaanne huuhtoo, harras pyyntö mun
luoksenne tuo –
myös immet Parnasson, joit' innoittaa
Helikon, runon lähde – neuvokaa,
kuin kiittäisin
hänt' uljaimmin:
naist' ilman vertaa, voittajaa?
Eliisan ihanuutta soliskaa,
veet hopeiset,
ja kauan saakoot yllään kukoistaa
nuo ylpeydet,
jotk' yksin Panin tytär tahraton,
Syrinksin synnyttämä, saanut on:
niin suloisaa
ei siittää maa
voi kuolevaisten joukkohon!
Tuoss' istuu hän ja ruohon vehreyteen
luo loistoaan
kuin kuningatar kärpänkäätyineen
punapuvussaan
ja kukkarunsain kruunupäähinein,
joss' aukee ruusut kera narsissein
ja lehväksiin
piilee vihantiin
päät esikkoin ja orvokkein.UNA JA PUNARISTIN RITARI.
(Keijukaiskuningatar, I kirja, I laulu.)
Maat' aavaa ritar' ylväs ratsasti
varuksin uljain, kiivin hopeisin,
jot' ammoin syvät naarmut runteli
ja tahras taistelujen punakin.
Hän itse viel' ol' outo leikkihin.
Äkäinen ratsu kammoi käskijää
ja ohjaust' oikutteli ritarin,
jok' oli nähdä reipas, pystypää,
kuin tahtois turnauksesta taistoon kiirehtää.
Povellaan piti ristin verisen
hän kuolleen herrans' ikimuistona
ja tunnuksena suurten tunteiden,
rakkauden, jot' ei riistä kuolema.
Tuo sama tunnus kilven pinnassa
ylisti yhä oivaa auttajaa.
Mies uskollinen mielen pohjasta,
jonk' ilokin ol' ylvään suruisaa,
vaan käytös silti pelotonta, luottavaa.
Hän teki matkaa suureen seikkailuun,
jonk' antoi kuningatar Keijumaan
(uus lisä Glorius-sukuun ihailtuun,
Gloriana suurin), jotta innollaan
hän pääsyn suosioon sais mieluisaan.
Hänt' ajoikin nyt halu sydämen
pian näyttää ottelussa kuntoaan
vereksin voimin vihamiehellen,
jok' oli lohikäärme julma, hirmuinen.
Suloinen nainen seuras vierell' ain',
pien' aasi allaan vitivalkoinen,
vaan valkeemp' itse kaunis kulkiain,
vaikk' iso huntu eessä kasvojen
ja musta puku peitti vaaleuden.
Syvästi murheellisna istui hän
kuin kiinni seläss' aasin verkkaisen:
hänt' outo suru näytti jäytävän.
Ja valkovuona juoksi jäljess' seuran tän.
Niin puhdas, viaton kuin vuona tuo
ol' itse nainen, tuttu hyveen tien.
Taapäin vei suku valtaherrain luo
ja kuninkaiden, kuningattarien,
joit' ammoin kumars' saatot mahtavien,
joit' idäst' aina länteen toteltiin
siks kunnes vihamiesten vimmaisien
kapina kaatoi suvun sorruksiin.
Nuo kohlut kostaakseen hän turvas ritariin.
Perässä taapers' yksin kääpiö,
jok' kauas toisten taa jäi laiskuuttaan
tai kantamuksen tähden – lieneekö
niin raskaaks käynyt reppu harteillaan. –
Äkisti pimensivät pilvet maan,
ja Zeus niin rajut kuurot lennätti
armaansa helmaan, ettei ainutkaan
niilt' turvaa saanut edes hetkeksi.
Niin saartoi myrsky kauniit kumppanuksetki.
Näin häätyin suojaa lähelt' etsimään
pian löysivät he lehdon varjoisen,
jot' uhmanneet ei puuskat myrskysään.
Siell' lehtikaton loisto kesäinen
levisi taivaan valon torjuen,
niin ettei tähti läpi tuikkinut,
ja linjat käytäväin ja polkujen
eess' aukes pitkät, paljon kuljetut.
Tän sataman löys' seura kotvan harhaillut.
Niin painuivat he lehtoon iloiten,
ja suloisasti lintuin laulu soi,
kun myrskyn tieltä pakoon parveillen
ne täällä visersi ja ilakoi.
Puut pystypäiset teitä vartioi –
ylhäinen seetri, mänty latvakas,
jalava, jota viini kiemuroi,
tukeva tammi, metsäin kuningas,
kypressi, hautakumpuin valtias,
ja laakeri, tuo palkka voittajain
ja runoilijain, kuusi huokaava,
ja raita, lohtu lemmen murtamain,
myös taipuisa ja altis pihlaja,
ja sauvahaapa, koivu mahlaisa
ja myrra, josta haavat huojentuu,
sotaisa pyökki, saarni komea,
plataani paksu, vehmas öljypuu,
ja vaahtera, jonk' ydin usein vikauu.
Näit' ihaillen he tietään tarkkaa ei.
Kun viimein laantuu kohu myrskysään,
niin polkua, jok' ensin lehtoon vei,
he eivät palatakseen löydäkään,
vaan vaeltavat ees-taas ihmeissään,
siit' etääntyin, mik' etsittävä ois.
Tää empimään saa heidät älyään:
tiet toiset yhtyy, toiset haaroo pois,
ja liian mont' on, joita mennä vois.
Molemmat suomentanut Jaakko Tuomikoski.MA ARMAAN NIMEN RANTAAN KIRJOITIN.
Ma armaan nimen rantaan kirjoitin,
vaan koht' ol' aallot pois sen pyyhkineet.
Sen toista kättä käyttäin piirtelin,
vaan saaliinaan sen veivät nousuveet.
Hän lausui: "Houkka, turhaa työtä teet,
et kuolollista kuolottomaks saa.
Kuin nimeni, jot' on nyt piirrelleet
sun sormes, myös ma häivyn aikain taa."
"Ei", vastasin, "on monta halvempaa
tomussa kuolemaan, et kuole niin.
Hyveittes ihmeet runo ikuistaa:
sun nimes kirjoitan ma taivaisiin!
Vaikk' ahmais Mana kaiken maailman,
jää lempemme – Maat' uutta hiomahan!"
Suomentanut Toivo Lyy.JOHN LYLY.
Elisabethin ajan voimakas kirjallinen pyrkimys ilmeni, paitsi lyyrillisenä, eepillisenä ja näytelmärunoutena, myös romaaneina, joista Sidneyn Arcadia on jo esimerkkinä mainittu. Toisena ajan merkkinä tältä alalta on muistettava John Lylyn (1554-1606) kaksiosainen romaani Euphues (1579-80), jolla oli suuri merkitys harkitusti hienon ja "sivistyneen", alkusointuja, väitteitä ja niihin sutkausmaisesti liittyviä vastaväitteitä, sanaleikkejä ja kaikkea muodollista siroutta suosivan tyylin ja puhetavan, "suorasanaisen sonetin", ns. "euphuismin", levittäjänä ylimystön piireihin. Lyly oli saanut romaaniinsa herätteen Espanjasta. Hän oli tuottelias näytelmäin kirjoittaja.
CALLIMACHUKSEN ISÄN TESTAMENTTI.
Viisaus on suuri rikkaus. Säästäminen on hyvää ansiota. Varakkuuden perustana ei ole kulta, vaan Jumalan armo. Parempi on kuolla rahattomana, kuin elää ilman kohtuutta. Älä pue yllesi enemmän vaatteita kuin mikä ehkäisee kylmettymisen, äläkä ahda vatsaasi enemmän ruokaa kuin mikä riittää tyydyttämään nälän. Älä muuttele ulkoasuasi, älä liioin ruokajärjestystäsi: edellinen johtaa ylpeilemiseen, jälkimmäinen kyllästymiseen. Kumpikin on turhuutta, hurskaudesta tyhjää: molemmat tuhlaamista, hyvästä kaukana.
Mene levolle karitsan keralla ja nouse leivosen kanssa: myöhään yöhön valvominen synnyttää levottomuutta, ja pitkään nukkuminen aamulla jumalattomuutta. Karta kumpaakin: edellistä epäterveellisenä, jälkimmäistä sopimattomana.
Älä rupea takausmieheksi, älä parhaille ystävillesikään: joka maksaa toisen miehen velan, hän valmistaa omaa häviötään; rikkaan takaajan näkee yhtä harvoin kuin mustan joutsenen, ja joka lainaa kaikille tahtoville, hän osoittaa suurta hyväntahtoisuutta, mutta niukkaa älyä. Älä lainaa penniäkään ilman panttia, sillä pantilla on hyvä jälleen lainata. Älä mene hätiköiden avioliittoon, parempi on pitää käynnissä yksi aura kuin kaksi kätkyttä: ja enemmän on hyötyä täysinäisestä aitasta kuin täysinäisestä vuoteesta. Mutta ellet voi elää puhtaasti, niin valitse sellainen, jota kiitetään enemmän vaatimattomuudesta kuin kauneudesta. Hyvä vaimo on suuri perintöosa: ja hän on sitä kunnioitettavampi, kuta rehellisempi hän on. Jos tahdot elää vanhaksi, varo nauttimasta liian paljon viiniä; jos tahdot pysyä terveenä, kavahda naisia; jos tahdot rikastua, älä milloinkaan pelaa. Pitkät kulaukset lyhentävät elämän; turhat lihanhimot kuivattavat mehun luista; ja riettaat ajanvietteet tyhjentävät kukkaron. Anna keittäjäsi olla lääkärisi, ja lihamyymälöiden apteekkinasi: joka ottaa lääkemääräyksen jokaiseen pahoinvointiin eikä voi syödä kahta ateriaa pitämättä lääkkeitä jumalanaan, hän varmasti tekee lääkärin rikkaaksi ja itsensä kerjäläiseksi: hänen ruumiinsa ei ole milloinkaan ilman sairautta, eikä hänen kukkarossaan ole konsanaan rahaa.
Älä ole tuhlaavainen almuja antaessasi; tässä maassa osoitamme armeliaisuutta sanomalla: Jumala auttakoon sinua, ja ystävällisyyttä: Minulla on kaupungin parasta viiniä sinulle varattuna.
Elä elämäsi maaseudulla, älä hovissa, jossa ruoho ei kasva eikä sammal takerru kantapäihisi.
Siten sinulla on hallussasi, jos vain osaat käyttää sitä, maailman kaikki rikkaus: eikä se, joka ei osaa noudattaa hyvää neuvoa, milloinkaan kykenekään saavuttamaan mitään etuja. Minä jätän sinulle enemmän kuin mitä isäni jätti minulle; sillä kuollessaan hän antoi minulle paljon rikkautta, välittämättä siitä, kykenisinkö säilyttämään sen; ja minä annan sinulle hyvän neuvon, kaikki keinot, miten rikastutaan. Ja mikä on älyä käyttämällä saatua, sitä epäilemättä käsitellään varovasti ja kartutetaan viisaasti.
Jumala siunatkoon sinua, ja minä siunaan sinua: ja niinkuin minä huolehdin sinun turvaamisestasi, niin Jumalakin hoivatkoon sieluani.
Suomentanut O. Juurikoski.
CHRISTOPHER MARLOWE.
Miraakkelien henkilöt olivat todellisia ihmisiä, jotka esittivät jotakin Raamatun tai legendain kertomaa kohtausta. Jotta niiden sisältämä opetus olisi tullut mahdollisimman selväksi, henkilöllistettiin niiden tarkoittamat hyveet ja paheet ja muodostettiin näistä näytelmä. Näin syntyi miraakkelien rinnalle moraliteetti. Mutta jotta tämän opetus taas olisi ollut kaiken epäilyksen ulkopuolella, liitettiin moraliteettiin "varoittava esimerkki", joka luonnostaan sisälsi draamallisia toimintaa. Tästä varoittavasta esimerkistä on lähtöisin Englannin uudenaikainen draama, joka on jo 1500-luvun puolivälissä olemassa lyhyenä yksinäytöksisenä "interludina", huvinäytelmänä, kansanomaisena murha- ja historiallisena kronikkatragediana. Loppusoinnullinen, miraakkelien ajoilta periytyvä säe vähitellen hyljätään ja sijaan otetaan silosäe. Kaikki nämä viitteet kehittää uudenaikaiselle tasolle Christopher Marlowe, Englannin huomattavin näytelmäkirjailija ennen Shakespearea, persoonallisuutensa voimasta tietoinen renessanssihenki, jota täydellä syyllä pidetään Englannin uudenaikaisen draaman luojana. – Marlowe oli suutarin poika Canterburystä, syntynyt 1564. Hän sai hyvän koulu- ja yliopistokasvatuksen, saavuttaen Cambridgessä 1583 B.A:n ja 1587 M.A:n arvon. Tutkintojensa edellyttämille säännöllisille urille hän ei kuitenkaan antautunut, vaan mm. seikkailtuaan – kuten otaksutaan – sotilaana Alankomaissa, ilmestyy Lontooseen, jossa rupeaa elämään kirjailijana, levottomana, kapinallishenkisenä taiteilijakulkurina. Hänen ensimmäinen näytelmänsä Tamerlan Suuri (Tamburlaine the Great) esitettiin 1587. Renessanssin suurenmoisesti itseensä luottavan, valtaa, kunniaa ja nautintoja halajavan hengen tulkitsee komeasti julma Tamerlan koskena kuohuvissa repliikeissään, joiden alta värähtelee Marlowen oma intohimo. Ensi kerran notkeasti soljuileva silosäe tulkitsee puheen kaikkia vivahduksia luontevasti ja vapaasti. Näytelmä tempaa mukaansa enemmän sielullisella, aatteellisella voimallaan kuin siihen saakka pääasioina olleilla järkyttävillä kohtauksilla. Faustus-näytelmässään (painettu 1604) Marlowe osoittaa edistyneensä draaman tekniikassa. Hänen Faustinsa myy sielunsa saadakseen vallan ja kyvyn tehdä mitä tahtoo; kun hän ei sitten kykene osoittamaan tämän vallan käytössä mitään suuria pyrkimyksiä, hän jää aatteellisesti Goethen Faustin alapuolelle, joka möi sielunsa tiedon vuoksi ja taisteli itsensä vapaaksi. Julman, järkyttävän kuvan jo Maailman juoksijassa esiintyneestä ahneesta juutalaisesta Marlowe loi näytelmässään Maltan juutalainen (The Jew of Malta, esitetty 1591), nostamatta häntä kuitenkaan sen syvän tragiikan valoon, jossa on Shakespearen Shylock. Historiallisessa näytelmässään Edvard II (painettu 1593) hän saavuttaa Shakespearen vertaisia tuloksia, mutta osoittaa jo heikentymistä Parisin verilöylyssä (The Massacre of Paris, esitetty 1592) ja Didon tragediassa (The Tragedy of Dido, painettu 1594). Hän oli myös huomattava lyyrikko, jonka laulu Rakastunut paimen lemmitylleen (The Passionate Shepherd to His Love) ja Walter Raleigh'n sen johdosta syntynyt runo Neidon vastaus rakastuneelle paimenelle (The Nymph's Reply to the Passionate Shepherd) oval itseoikeutettuja uudenaikaisissakin laulukirjoissa. Marlowen klassillisesta sivistyksestä todistavat hänen käännöksensä: Ovidiuksen Amores, Lucanuksen Pharsalia ja Musaioksen Hero ja Leander (jonka Chapman saattoi loppuun). – Marlowe oli tunnettu vapaista, häikäilemättömistä mielipiteistään ja hurjasta elämäntavastaan. Hän kuului samaan kirjailijaryhmään kuin Shakespeare, Nash, Drayton, Chapman, Greene ym., joista toiset ovat lausuneet hänestä ystävällisiä sanoja, vain Greenen syyttäessä häntä kuolinvuoteellaan kirjoittamassaan katuvaisessa elämänsä kronikassa (Pennin edestä älyä – Groat's Worth of Wit) huonosta elämästä ja ateismista. Viimemainitusta hänet olikin ilmiannettu ja hän olisi joutunut siitä aikansa lakien mukaiseen edesvastuuseen ellei kuolema olisi ehättänyt väliin. Marlowe oli lähtenyt maaseudulle pakoon Lontoossa 1593 raivoavaa ruttoa, ja asui Deptfordin kylässä. Kesäkuun 1 p. mainittuna vuonna hän joutui kylän kapakassa tappeluun jonkun yhteisen hempukan vuoksi ja yritti lyödä tikarillaan vastustajaansa, joka torjui iskun siten, että Marlowen ase sattui hänen omaan päähänsä.
TOHTORI FAUSTUS.
... ... ... ... ...
FAUSTUS:
Kirottu minne olet?
MEFISTO:
Helvettiin.
FAUSTUS:
Miks sitten olet poissa helvetistä?
MEFISTO:
Miks? Olen juuri helvetiss', en poissa!
Vai luuletko sa, että mua, joka
näin kasvot Jumalan ja riemut taivaan,
ei olla kymmenellätuhannella
sen kautta helvetillä rangaistu,
ett' autuus ainainen on multa viety?
Oi, Faustus, jätä turhat kyselyt:
ne piinaa sieluani nääntyvää!FAUSTUS:
Mit', onko suuri Mephistopheles
niin masentunut siitä, että taivaan
häneltä riemut pois on riistetty?
Sa miehen mieltä opi Faustukselta:
iloja halveksi sult' evätyitä!
Vie viesti tämä Luciferille
sa suurelle: "Kun Faustus vetänyt
on päälleen kuolon iankaikkisen
sill' että rohkein aatoksin hän kieltää
Jehovan jumaluuden, sano: silloin
hän sielunsa myy Luciferille,
jos tämä neljäkolmatt' antaa vuotta
hänelle vielä, elää hekumassa,
ja sinut mulle seuralaiseksi,
jok' aina täyttää, mitä ikään vaadin,
jok' aina kertoo, mitä ikään käsken,
jok' aina lyö mun vihamieheni
ja ystävillen' aina avun suo
ja ain' on kuuliainen tahdolleni!"
Mene ja käänny puoleen mahtavan
sa Luciferin niin ja keskiyön
taas aikaan lukukammiooni saavu
ja kerro mulle mieli mestarisiMEFISTO:
Sen teen ma, Faustus.
FAUSTUS:
Vaikka sielua
niin mont' ois mulla, kuin on tähtiä
laella taivaan tuolla, antanut
ne kaikki oisin Mephistopheleesta:
ma hänen kauttaan hallitsijaksi
maanpiirin nousen, hänen avullaan
teen sillan halki ilmain liikkuvain,
jott' yli valtameren vaeltaa
keralla saatan sotalaumojen!
Käyn yli Afrikan ma rantavuorten
ja manteren sen liitän Espanjaan,
molemmat veromaiksi kruununi,
ja keisari mun armostani vain
saa päämies olla Saksan ruhtinasten!
Nyt, kun sain toiveeni ma täyttymään,
nyt vietän aikani näiss' ongelmissa,
siks kunnes palaa Mephistopheles.
... ... ... ... ...
Kello lyö yksitoista.FAUSTUS:
Ah, Faustus!
Vain tunti sull' on enää elon aikaa,
ja iäks sitten sinut tuomitaan.
Te pysähtykää, taivaankappaleet
iäti liikkuvat, ett' aika lakkais
ja keskiyön ei konsaan koittais hetki!
Ihana luonnon silmä, nouse, nouse
ja ikuinen luo päivä taikka anna
tään hetken olla vuosi, kuukausi
tai viikko tai vain luonnollinen päivä,
ett' ennättäisi Faustus katua
ja sieluns' ikiyöstä pelastaa!
O lente, lente currite noctis equi!
Vaan tähdet kulkee, aika rientää, kello
lyö kohta, kohta saapuu paholainen
ja Faustus tuomiolla seistä saa.
Oi, Jumalani luokse tahdon tulla:
ken alas voi mun vetää alhoihin!
Te nähkää, nähkää taivaanvahvuudella
heleä hurmevirta Kristuksen!
Yks pisara jo minut pelastaisi,
jo puoli pisaraa: ah, Kristukseni!
Ah, ällös raadelko mun sydäntäni
puheilla Kristuksesta! Silti häntä
ma kutsun. Säästä mua, Lucifer!
Miss' on se nyt? Se meni pois: ja, katso,
Jumala käsivarttaan kohottaa,
ja otsakulmat kurtistuvat ylhät!
Te tulkaa, tulkaa, vuoret, kukkulat,
ja kaatukaa mun päälleni ja piillä
Jumalan vihaa raskasta mun suokaa!
Ei, ei!
Maan uumeniin suinpäin ma tahdon syöstä:
maa, nielus avaa! Oi, en suojaa sais!
Te tähdet, syntymäni säätäjät,
joilt' arpa kuolon on ja helvetin,
te Faustus nostakaa, kuin sankka usva,
nyt pilviin raivoisasti vyöryviin,
niin että, kun te purkaudutte ilmaan,
mun jäseneni vapaiks sinkoais
savua suitsevasta kidastanne
ja sieluni sais taivaan periä!
Kello lyö puolen tunnin lyönnin.
Ah, puoli tuntia jo meni! Kaikki
on mennyttä jo tuossa tuokiossa!
Oi Jumala,
vaikk' et mun sieluani armahtaisi,
niin Kristuksen, sun poikas tähden, joka
on minut lunastanut verellänsä,
aseta silti jokin määrä, mitta
mun tuskalleni lakkaamattomalle!
Vuostuhanneksi Faustus hornaan syökse,
sadaksi vuosituhanneksi, mutta
suo viimein pelastua hänenkin!
Oi, ei, ei ole mitään määräaikaa
kirotun sielun kidutuksella!
Miks sieluton et eläin vain sa ollut?
Tai miks on kuolematon sinun sielus?
Ah, Pythagoraan sielunvaellus
tott' oisiko, ja tämä sielu lentäis
minusta pois ja raa'aks eläimeksi
ma muuttuisin? On eläin onnellinen:
kas, kun se kuolee,
koht' alkuaineiks hajoaa sen sielu.
Mut minun sieluni on pakko elää
ja tuta tuimat tuskat helvetin!
Kirotut olkoot vanhempani, jotka
mun siittivät! Ei, Faustus, itsesi
kiroa, kiroa sa Lucifer,
jok' ilot taivaan sult' on riistänyt!
Kello lyö kaksitoista.
Oi, nyt se lyö! se lyö! Nyt haihdu, ruumis,
tai Lucifer sun vie nyt helvettiin!
Jyrinää ja salamointia.
Oi, pisaroiksi pieniks, sielu, muutu
ja valu valtamereen, löytymättä!
Paholaisten parvi tulee.
Oi Jumalani, Jumalani, ällös
noin ankarasti katso puoleeni!
Kyyt, käärmeet, suokaa hengähtää mun hetki!
Suus sulje, inha horna! Lucifer,
oi älä tule! Välikirjamme
ma poltan nyt... Ah, Mephistopheles!
Paholaiset poistuvat vieden Faustuksen. Kuoro astuu esille.KUORO:
Puun murtui oksa, jok' ois kasvaa voinut,
Apollon laakerista lehvä kuihtui,
jok' otsall' oppineella tuolla versoi.
On Faustus mennyttä: oi, kaatumista
te helvetillistä nyt kunnioikaa
tuon miehen, jonka inha kohtalo
vain ihmettelyyn viisast' ohjatkoon
edessä ilmiöitten, joihin käydä
käsiksi luvatont' on: joiden syvyys
älyä oivaa moisiin viettelee
kokeihin, ettei niitä taivas salli!
Terminat hora diem, terminat auctor opus.
Suomentanut Toivo Lyy.WILLIAM SHAKESPEARE.
Elisabethin ajan korkeimman taiteellisen hengen tulkki on William Shakespeare, nero, joka nousee kansallisuutensa ja aikansa piiristä ihmiskunnan yhteiseksi omaisuudeksi. Hän syntyi Stratford-on-Avonissa, Warwickshiressä, huhtik. 22 tai 23 p. 1564, ja kastettiin saman kk:n 26 p. Isä, John Shakespeare (k. 1601), oli maataloustuotteiden kauppias, joka menestyi hyvin ja saavutti paikkakuntalaisten luottamuksen; äiti oli Mary Arden, varakkaan maanviljelijän tytär, joka isänsä kuoltua peri Asbies nimisen talon ja 50 eekkeriä maata. Williamilla oli kaksi vanhempaa siskoa, jotka kuolivat nuorina; häntä nuoremmista sisaruksista pääsi kolme poikaa, Gilbert, Richard ja Edmund, ja yksi tytär, Joan, aikuisiksi. William ja Gilbert kävivät Stratfordin koulua, opiskellen Lillyn latinan kielioppia, äidinkieltä, kirjoitusta ja aritmetiikkaa. He todennäköisesti saivat lukea latinalaisia klassikoita ja myös kreikankieltä, koskapa oppinut Ben Jonson kertoo Shakespearen osanneen "vähän latinaa ja vähemmän kreikkaa", mikä muuten on hyvä arvosana Jonsonin antamaksi, sillä ylpeänä omasta oppineisuudestaan hän helposti vähäksyi toisten taitoa. Aikalainen John Aubrey kertoo Shakespearen osanneen latinaa "aika hyvin" ("pretty well"). Kodin elämä jatkui näin onnellisesti noin vuoteen 1577 saakka, jolloin rupesi koitumaan taloudellisia vastoinkäymisiä. Niiden johdosta William sai lopettaa koulunkäyntinsä ja ruveta auttamaan isäänsä kaikessa siinä, mihin 13-vuotias kykenee. Seuraava hänestä tiedetty tosiasia on hänen avioliittonsa: marraskuussa 1582, siis 18-vuotiaana, hän menee naimisiin läheisestä Shotteryn kylästä kotoisin olevan 26-vuotiaan Ann Hathawayn kanssa. Erinäiset seikat viittaavat siihen, että Williamin perhe vastusti tätä liittoa, jota morsiamen perhe taas vaati tyttärensä maineen vuoksi. Avioliitto ei liene ollut täysin sopusointuinen. Toukokuussa 1583 syntyi tytär, Susannah, jonka sanotaan perineen jonkin verran isänsä älyä ja käytännöllistä kykyä, ja joka meni avioliittoon erään tri John Hallin kanssa. Seuraavana vuonna syntyivät kaksoiset Hamnet ja Judith. Kun kodin olot isän vastoinkäymisten ja hänen oman perheensä nopean lisääntymisen sekä todennäköisesti puuttuvan sopusointuisuuden vuoksi kävivät nuorelle aviomiehelle raskaiksi, ja kun Sir Thomas Lucy, Charlcotesta, oli toimittanut hänelle salametsästyksestä sekä raippoja että vankeutta, uhaten vielä lisärangaistuksella, hän poistui Stratfordista Lontooseen, kulkien koko matkan jalan. Tämä tapahtui 1585 tai seuraavan vuoden alussa. Lontoossa hän sai heti työtä teattereissa, tosin "hyvin alhaisissa tehtävissä", kuten hänen ensimmäisen elämäkertansa kirjoittaja, kirjailija Nicholas Rowe sanoo. Tietymätöntä on, ohjasiko Shakespearen teatterien palvelukseen jo silloin elävä harrastus ja se sattuma, että hän tunsi Lontoossa erään kirjanpainajan, joka saattoi olla suhteissa näyttelijöihin ja teattereihin. Joka tapauksessa hän pääsee pian esiintymään näyttelijänä, ja ennenpitkää silloisen huomattavimman, kreivi Leicesterin suojeluksessa olevan "näyttelijäin yhtiön" jäseneksi, saman, joka esiinnyttyään sittemmin monen muun ylhäisen aatelisen nimen varjossa tuli Jaakko I:n aikana tunnetuksi "Kuninkaan seurueena" ("The King's Company"). Se antoi aluksi näytäntönsä Englannin ensimmäisessä varsinaisessa teatterirakennuksessa nimeltä "The Theatre" ja sittemmin toisessa, "Ruusu" nimisessä. V:n 1594:n jälkeen Shakespearen seurue on joskus esiintynyt Newington Buttsin, ja vv:n 1595:n ja 1599:n välillä "Väliverho" ("The Curtain") -teatterissa. Viimeksi mainittuna vuonna rakennettiin "Globe"- ja kymmenen vuotta myöhemmin "Blackfriars"-teatteri, joihin, ja varsinkin edelliseen, Shakespearen näyttelijä- ja kirjailijatoiminta v:n 1599:n jälkeen liittyy. Todennäköistä on, että hänen seurueensa esiintyi myös maaseutukaupungeissa; Skotlannissa ja ulkomailla se ei ole käynyt. Shakespearen tiedetään esiintyneen Ben Jonsonin näytelmissä Joka mies omalaatuisensa (Every Man in his Humour) ja Sejanus; Hamletissa hän on näytellyt haamun ja Kuten haluatte (As You Like It) kappaleessa – veljensä Gilbertin muistelun mukaan – Adamin osan. V:n 1595:n vaiheilla Shakespeare oli jo kuuluisa teatterimies ja kirjailija, taloudellisestikin hyvässä asemassa; varhaisemman kauden näytelmät oli kaikki esitetty ja olivat saavuttaneet menestystä: runoelmat Venus ja Adonis (1593) ja Tarquinius ja Lucretia (1594) sekä suurin osa soneteista oli julkaistu (lopullisesti 1609), ja olivat saaneet suosiollisen vastaanoton. Aikalainen Francis Meres mainitsee hänet päivän etevimpänä kirjailijana. Hänen nimeänsä pidettiin niin suurena suosituksena, että kirjanpainajat painoivat sen hänelle kuulumattomienkin näytelmien kanteen. 1596 hän palasi Stratfordiin, ollakseen läsnä poikansa Hamnetin hautajaisissa ja pelastaakseen isänsä velkojain ahdisteluilta; tämän jälkeen hän kävi vanhassa kodissaan joka vuosi, kohottaen sen jälleen riippumattomaan asemaan. Hänen pyynnöstään isä anoi vaakunavirastolta ("College of Heralds") suvulleen vaakunaa, joka myönnettiin 1599 tunnuslauseella "Ei ilman oikeutta". 1597 Shakespeare osti Stratfordin suurimman talon nimeltä New Place, ja kaupungin arkistossa säilyneet kirjeet todistavat tämän jälkeen hänen varallisuudestaan. Hänellä oli osuus Globe- ja Blackfriars-teatterissa, hyvät tulot näyttelijänä ja kirjailijana. Tulojensa hoidossa hän osoitti käytännöllisyyttä ja älyä, ostaen mainitun talon lisäksi vielä pelto- ja laidunalueen sekä vuokraoikeuden ja pitäen joskus sattuvissa oikeudenkäynneissä lujasti kiinni eduistaan. Vielä 1613 hän osti talon Lontoosta. Hän oli kuningatar Elisabethin suosiossa, lukuunottamatta tämän viimeistä vuotta, eikä kuningattaren kuolema 1603 vaikuttanut huonontavasti hänen asemaansa. Päinvastoin hänen seurueensa sai Jaakko I:ltä nimen "Kuninkaan palvelijat" ("King's Servants") ja esitti usein hänen näytelmiään hovissa. Tämä ulkonainen menestys ei kuitenkaan voinut varjella häntä sielullisilta kärsimyksiltä. Essexin salaliitto 1601 vei useita hänen ystävistään ja suosijoistaan onnettomuuteen, ja toisten ystäviensä taholta hän sai kokea ikävyyksiä. Tämä kuvastuu muutamien vuosien aikana hänen draamoistaan, jotka henkivät kovien kokemusten aiheuttamaa synkkyyttä ja katkeruutta. Pian hän kuitenkin pääsi vapautumaan raskaasta mielialastaan kohoten viimeisten näytelmien osoittamaan ylevään ja kirkkaaseen rauhaan. 1611 Shakespeare lopetti 25 vuotta kestäneen työnsä näyttämön ja kirjallisuuden palveluksessa, ja asettui Stratfordiin, viettäen siellä lopun ikäänsä kunnioitetussa, aineellisesti turvatussa asemassa. V:n 1616:n alussa hänen terveytensä rupesi huononemaan ja hän teki testamenttinsa. Keväämmällä hänen ystävänsä Ben Jonson ja Michael Drayton saapuivat tervehtimään häntä, mikä aiheutti iloiset kekkerit, joissa he säilyneen tiedon mukaan "joivat liian kovasti". Shakespeare sairastui niiden johdosta ja kuoli syntymäpäivänään huhtik. 23 p. 1616. Hänet haudattiin Stratfordin kirkkoon. Testamentissaan, joka on säilynyt, hän määräsi enimmän omaisuutensa tyttärelleen Susannah Hallille; vaimolleen hän jätti ainoastaan toiseksi parhaimman sängyistään. Näyttelijätoverit Heming, Burbage ja Condell saivat kukin 26 s. 8 d. muistosormuksen ostoa varten. Uskonnoltaan hän lienee ollut roomalaiskatolinen. Olennoltaan ja esiintymiseltään hän on ollut lempeä, "gentle", sanoissaan vilkas, sattuva, heti valmis vastaamaan. Hän kuului Ben Jonsonin "Merenneidon" kerhon piiriin, mutta on ilmeisesti, kuten vaakunahakemus osoittaa, pyrkinyt näyttelijätasolta gentlemannien säätyyn. Jonson sanoi "rakastaneensa tätä miestä ja kunnioittavansa hänen muistoansa, palvoen sitä niin paljon kuin tässä elämässä kenenkään osaksi tulee." Näytelmäkirjailija Henry Chettle mainitsee, että Shakespearen "käytös oli yhtä hieno ja erinomainen kuin hänen muutkin ominaisuutensa". Greene ainoastaan moittii häntä ennen mainitussa teoksessaan (kts. Marlowe): "Hän on nousukasvaris, koristautunut meidän höyhenillämme, joka peitettyään tiikerinsydämensä näyttelijännahkaan otaksuu olevansa pätevä pöyhkeilemään silosäkein yhtä hyvin kuin paras meistä." Shakespearen viimeinen jälkeläinen, tyttärentytär Elisabeth Hall-Barnard, kuoli 1670. Seuraavassa lyhyt katsaus hänen näytelmätuotantoonsa:
Ensimmäinen kausi 1588-96.
1. _Turhaa lemmen touhua_ (Love's Labour Lost, 1591). Juoni
todennäköisesti kirjailijan oma.
2. _Veronan aatelismiehet_ (Two Gentlemen of Verona, 1591). Juoni
peräisin espanjalaisen de Montemayorin paimenromaanista Diana.
3. _Hairahduksia_ (The Comedy of Errors, 1591). Mukaelma Plautuksen
Menaechmistä ja siihen perustuvasta vanhemmasta näytelmästä.
4. _Romeo ja Juliet_ (1591). Lähteet: William Painterin käännös
Nautinnon palatsi (The Palace of Pleasure, 1566), joka sisältää Boccaccion ym. kertomuksia, ja Arthur Broken Bandello-käännös Romeuksen ja Juliettin traagillinen historia (The Tragicall Historie of Romeus and Juliett).
5.-7. Henry VI, I-III (1592). Muodostelma vanhemmista näytelmistä, todennäköisesti yhteistyössä Marlowen kanssa.
8. _Richard III_ (1592-3). Lähteet Moren _Richard III:n historia_ ja
Holinshedin Kronikka (Chronicle).
9. _Richard II_ (1593-4). Lähde Holinshedin _Kronikka_.
10. _Titus Andronicus_ (1594). Todennäköisesti vain silitelmä ja
muunnelma Thomas Kydin samannimisestä vanhemmasta näytelmästä.
11. _Kuningas Juhana_ (King John, 1594). Muunnelma vanhemmasta
näytelmästä.
Toinen kausi 1596-1601.
12. _Venetsian kauppias_ (The Merchant of Venice, 1594). Ital.
kertomukset, Roomalaisten sankariteot (Gesta Romunorum) ja aikaisemmat näytelmät, etenkin Marlowen Maltan juutalainen.
13. _Kesäyön unelma_ (The Midsummer Night's Dream, 1595). Plutarkhos,
Chaucer, Ovidius.
14. _Kaikki hyvin, kun loppu on hyvin_ (All's Well that Ends Well,
1595), Painterin yllämainittu teos.
15. _Kuinka äkäpussi kesytetään_ (Taming of the Shrew, 1596). George
Gascoignen Ariosto-mukaelma Otaksumia (The Supposes) ja jokin vanhempi näytelmä. Vain osaksi Shakespearen.
16-17. Henry IV, I-II (1597). Holinshed ja vanhempi näytelmä.
18. _Windsorin iloiset naiset_ (The Merry Whves of Windsor, 1597-8).
Italialainen kertomus.
19. _Henry V_ (1599).
20. _Paljon melua tyhjästä_ (Much Ado about Nothing, 1599). Osittain
italialaisperäinen.
21. _Miten haluatte_ (As You Like It, 1599). Thomas Lodgen romaani
Rosalynde (1590).
22. _Loppiaisaatto_ (Twelfth Night, 1599). Barnabe Richin romaani
Riche (1581).
Kolmas kausi 1602-1608.
23. _Julius Caesar_ (1601). Plutarkhos.
24. _Hamlet_ (1601-2). Belleforestin _Traagillisia historioita_
(Histoires Tragiques) ja Kydin vanhempi Hamlet.
25. _Troilus ja Cressida_ (1603). Chaucerin _Troilus ja Creseyde_,
Chapmanin Homeros.
26. _Othello_ (1604). Cinthion _Hecatommithi.
27. _Mitta mitasta_ (Measure for Measure_. 1604). Cinthion _Epithin_.
28. _Macbeth_ (1605). Holinshed.
29. _Lear_ (1606). Holinshed.
30. _Timon Atenalainen_ (Timon of Athens, 1607). Plutarkhos ja ennen
mainittu Painterin teos.
31. _Pericles_ (1607-8). John Gowerin, Chaucerin aikalaisen runoelma
Rakastajan tunnustus (Confessio Amantis).
32. _Antonius ja Kleopatra_ (1608). Plutarkhos.
33. _Coriolanus_ (1608). Plutarkhos.
Neljäs kausi 1608-13.
34. _Cymbeline_ (1610-11). Holinshed, Boccaccio.
35. _Talvinen tarina_ (A Winter's Tale, 1610-11). Bobert Greenen
näytelmä Pandosto (1588).
36. _Myrsky_ (The Tempest, 1611). S. Jourdainin _Bermudaksen löytö_
(Discovery of the Bermudas).
37. _Henry VIII_ (1612-13). Shakespearen pohjasuunnitelma, jonka ovat
täydentäneet John Fletcher ja Philip Massinger.
Kuten tästä luettelosta näkyy, on Shakespeare ollut toimelias, käytännöllinen teatterimies, joka on uupumatta hankkinut seurueelleen ohjelmistoa, käyttäen hyväkseen jo olemassaolevaa sekä suorasanaista että näytelmäaineistoa ja työskennellen silloisen kansallisen, elävän teatterin ja näytelmän linjalla. Tätä työtä tehdessä hänen runottarensa kohotti aiheet taiteen korkeuteen. Sanotaan hänen kirjoittaneen nopeasti ja helposti, harvoin muuttaen säkeitään jälkeenpäin. (Amerikasta lähtöisin oleva väite, ettei Shakespeare olisikaan näitä näytelmiään kirjoittanut, johtuu tietämättömyydestä ja sensatiohalusta). Shakespearen kirjailijasuuruus perustuu lyhyesti sanottuna mm. seuraaviin ominaisuuksiin:
Lukija huomaa (paremmin kuin katsoja), kuinka näytelmien "takana" vallitsee korkea, elämää kokonaisuudessaan hallitseva, puolueeton ja syvä viisaus, joka tuntee ihmissydämen kaikki salaisimmatkin puolet, kuitenkaan olematta kylmä tuomari, vaan mieluumminkin surumielinen, inhimillinen osanottaja. Pysähtymättä pintailmiöihin hän valaisee ihmisessä ne kohdat, jotka ovat yhteisiä kaikille, kansallisuus- ja aikarajoista huolimatta. Tämä sydänten ja aivoitusten tunteminen tekee hänelle mahdolliseksi esittää niin rikkaan ja monipuolisen, samalla yksilöllisen ja yleisinhimillisen henkilövalikoiman, ettei sen vertaista ole maailmankirjallisuudessa. Hänen asteikkonsa on mahdollisimman täydellinen, hänen ihmisensä aina tosia ja eläviä. Syvimmin painunevat mieleen hänen suuret traagilliset hahmonsa ja hänen suloa, viattomuutta ja tervettä lempeä uhkuvat, raikkaat neitonsa. Elämän mestarina Shakespeare eläytyy yhtä helposti kaikkiin sielun- ja tunnetiloihin, soinnutellen samalla aitoudella yötä, rikosta ja romantiikkaa, kuin päivää, hyvyyttä ja kirkasta idylliä. Tuntien luonnon ja ihmisen erottamattoman yhteyden hän käsittelee tätäkin puolta erehtymättömän aidosti aina luonnonlyriikan heläjävimmästä viserryksestä ja Arielista alkaen Calibanin alkukantaiseen eläimellisyyteen ja Prosperon yli-ihmisyyteen saakka. Kaiken tämän elämäntarkastelun ylimpänä luotsina Shakespearella on hänen viisautensa vertainen, mistään riippumaton, ihanteellisen herkkä taiteellinen vaisto.
Shakespearen näytelmistä painettiin hänen eläessään vain 16. Othello painettiin 1622. Seuraavana vuonna hänen näyttelijätoverinsa John Heming ja Henry Condell julkaisivat ne (36, jättäen Pericleen pois) foliokokoisena muistopainoksena. Alkuun oli liitetty Shakespearen kuva, joka oli painettu Martin Droeshoutin kaiverruksesta, ja jonka Ben Jonson todisti oheenliitetyissä säkeissään hyvin näköiseksi. Julkaisijat sanoivat ryhtyneensä tähän toimenpiteeseen vain "pitääkseen elossa niin arvokkaan ystävän ja toverin muiston kuin oli meidän Shakespearemme".
Otteita valitessa on edellytetty näytelmien pääjuoni tunnetuksi; tarkoituksena on ollut tutustuttaa lukija Shakespearen muutamiin kuuluisimpiin henkilöihin, kohtauksiin ja yksinpuheluihin.
SONETTEJA.
1.
En tähdistä mä tietojani ota,
mut tähtiä mä tutkin tosiaan.
Ei onni, hätä, rutto, nälkä, sota
mun ennusalojani ollenkaan.
En osaa ennustella, mitkä hetket
tuo sateen, ukkosen tai myrskysään,
en tiedä, mitkä ruhtinaiden retket,
vaikk' utelisin taivaalt' yhtenään.
Mun tietoni sun silmistäsi juontuu,
nuo tähdet luotettavat virkkavat:
"Tosi ja kaunis hyvin yhteen luontuu,
jos maailmalle kuvas lahjoitat".
Ennustan muuten, siin' ei mikään auta,
sun loppus toden on ja kauniin hauta.
2.
Sun päivään kesäiseenkö vertaisin?
Se kauneuden vertailussa hukkaa;
pianpa kuluu suvi herttaisin,
ja halla huurtelevi kesän kukkaa.
Välistä päivän silmä tulistuu,
sen kultatuike usein usviin haihtuu;
niin, kaikki kauneus loistaa, lakastuu,
sen puku luonnon vaihdellessa vaihtuu.
Mut sun on kesäs ikivihantaa,
sun kauneutes on katoomaton ani;
sinusta kuolo kerskua ei saa,
sa kuolematon olet runossani.
Maailman sivu, ajoist' aikoihin,
se elää ja sen kanssa sinäkin.ROMEO JA JULIA.
I n., viides kohtaus.
ROMEO.
Ken on tuo viehättävä neito tuolla
ritarin rinnalla?PALVELIJA.
En tiedä, herra.
ROMEO.
Oi, soihdut hehkumaan hän opettaa!
Yön poskella hän välkkyin heloittaa,
kuin jalokivi tummall' ohimolla,
liiaksi kallis nautintona olla,
maan omaks liian jalo! Neito-sarjassa
kuin lumikyyhky lintuparvessa.
Kun tanssi päättyy, kättään kosketan
ja käden rohkean teen autuaaksi.
Lemminkö ennen? Silmäni, se kiellä!
Mä ennen kauneutt' en nähnyt vielä.II n,. toinen kohtaus.
JULIA.
ohjas tähän paikkaan sinut?
ROMEO.
Lempi.
Se ensin käski mua etsimään,
se mulle neuvot toi, mä silmät sille.
Mut vaikka yhtä kaukana sä oisit
kuin etäisimmän meren vaahtoranta,
en aarteen etsintähän pelkäis mennä.JULIA.
Yön huntu on, kuin näet, kasvoillani;
häpeä muuten punais poskeni,
kun puheeni sa tämänöiset kuulit.
Tapoja mielelläni noudattaisin,
ja mielelläni, ah, niin mielelläni
puheeni kieltäisin: vaan muodot pois!
Mua rakastatko? Myöntyväsi tiedän,
ja sanas uskon; mutta jos sa vannot,
voit sanas pettää; väärää lemmenvalaa,
sanotaan, nauraa Zeus. Oi armas Romeo,
jos lemmit, niin se suoraan sano; mutta
jos liian hevin saavasi mun luulet,
tylyksi käyn ja häijyks, annan kiellon,
jos kosit; muuten en, en millään lailla.
Montague kaunis, liiaks olen hellä;
mua voisit luulla kevytmieliseksi;
vaan vakavampi, jalo mies, mä olen
kuin se, ken osaa kylmäks teeskennellä.
Kylmempi oisin ollutkin, sen myönnän,
vaan lemmentunteeni kun salaa kuulit,
ennenkuin tiesinkään; siis, anteeks suo!
ja hölläks älä hellyyttäni soimaa,
sen on tuo musta yö näin ilmi tuonut.ROMEO.
Ma vannon, impi, kuun tuon pyhän kautta,
mi hopeillaan puiden latvat päärmää –JULIA.
Oi, älä vanno kautta kuun, se vaihtuu
ja kuukausittain muuttaa muotoaan;
näin tulee lempes yhtä muuttuvaksi.ROMEO.
Min kautta vannon?
JULIA.
Älä lainkaan vanno;
tai, jos niin tahdot, armaan itses kautta,
mä jota jumalana jumaloin,
sua silloin uskon.ROMEO.
Oi, jos harras lempi –
JULIA.
Vait! Älä vanno! Iloni vaikk' olet,
tänöisestä en liitost' iloitse.
Se liian kiireist' on ja äkkinäistä,
se liiaks salaman on kaltaista,
mi taukoo, ennenkuin saat sanotuksi:
"Jo salamoi!" Nyt hyvää yötä, armas!
Taas yhtyissämme lemmen taimi tämä
on kukka kaunis, kesän kypsyttämä.
Niin, hyvää yötä! Sula rauha vain
sun olkoon niin kuin minun rinnassain!III n., toinen kohtaus.
Huone Capuletin talossa.
(Julia tulee.)JULIA.
Oi, joutuin, joutuin, tulivaljakot,
Apollon asuntoon! Ois ohjiss' Phaeton,
hän ruoskin teidät länteen kohta ajais
ja yön tois pilvimustan tuota pikaa. –
Yö, lemmen suosijana verhos suo nyt
ja vaippa tumma tulla Romeon
kenenkään näkemättä syliini!
Rakkauden soihtuna on lemmen teillä
sen oma kauneus; tai sokeana
se yössä hyvin viihtyy. – Tule, yö,
sa tyyni, puhdas, mustahuntu vaimo.
mua neuvo, miten voittajana voisin
ma voitetulle lemmen puhtaan antaa.
Sä vaipallasi ujoutta peitä,
mi poskillani palaa, kunnes lempi,
tuo kaino, rohjentuu, ja puhtaiks aivan
työt tosilemmen huomaa. Tule, yö!
Oi, Romeo! Oi yöni kirkas päivä,
yön siivillä sä olet valkeampi
kuin korpin seljäss' uusi lumi. – Tule,
yö armas, kaunis mustasilmä yö!
Tuo mulle Romeo! Ja jos hän kuolee,
niin tähtösiksi taivaan hänet jaa,
ja taivaan kasvot hän niin kaunistaa,
ett' yöhön kaikki kohta ihastuupi
ja arvon auringolta aivan kieltää.
Oi, lemmenlinnan olen ostanut,
se viel ei hallussani; myyty olen,
vaan koskematon. Päivä tää on pitkä
kuin juhlanaatto lapsukaiselle,
mi uudet vaatteet saanut on, mut niit' ei
saa vielä käyttää.IV n., viides kohtaus.
Julian kamari.
(Romeo ja Julia tulevat.)JULIA.
Nyt joko lähdet? Viel on aikaa päivään;
se satakieli oli eikä leivo,
jonk' ääni arkaa korvaas säikähdytti;
granaattipuussa tuolla yöt se laulaa.
Se satakieli oli, usko, kulta!ROMEO.
Se leivo oli, aamun valpas airut,
ei satakieli. Kas, kuin kateet juovat
idässä tuolla päivän kulmaa päärmää!
Yön kynttilät jo sammuu; virkku päivä
varpaillaan yli sinivuorten nousee.
Jos lähden, eloon jään; jos jään, niin kuolen.V n., kolmas kohtaus. Hautaholvissa.
ROMEO.
Armas Julia, oi,
kuin olet vielä kaunis! Voisko luulla,
ett' lempii sua kalmakin, tuo haamu,
ett' inha, laiha hirviö tuo pitää
sua täällä pimeässä lemmittynään?
Mä sitä pelkään; siksi jäänkin luokses,
ja milloinkaan en jätä tätä synkkää
yön majaa; tänne, tänne seuraks jään
madoille, kamarineidoillesi; tänne
ikuisen lepokammioni laitan,
ja nurjan tähden taakan väsyneiltä
ma harteiltani poistan! – Silmät, luokaa
nyt viime silmäys! Kädet, viime kerta
nyt syleilkää! Ja huulet, hengen ovet,
suukolla laillisella vahvistakaa
ikuinen liitto ahnaan kuolon kanssa!
Nyt, valju mies, sa inhottava opas,
nyt, hurja luotsi, suoraan aja luotoon
väsynyt, meriheitto laivas rikki!
Sun maljas, Julia! (Juo.) – Kunnon mies, sun juomas
pian vaikuttaa. – Näin suuteloon ma kuolen.PRINSSI.
Tää aamu kolkon rauhan meille suo;
surusta peittää kasvot aurinkoinen.
Nyt kertokaa, kuin yltyi vaino tuo,
ett' armahtaa tai rangaista ma voinen.
Niin synkkää tarinaa ei kuultu konsa
kuin Julian ja hänen Romeonsa.VENETSIAN KAUPPIAS.
III n., kolmas kohtaus.
SHYLOCK.
Ma sakon tahdon, sakon, kuuletko sa!
ma valan vannoin, että sakon tahdon.
Mua haukuit koiraks, kun ei ollut syytä;
nyt olen koira: varo hampaitani!
Ma dogilt' oikeutta tahdon. – Ihme,
kuin olet kehno vartija, niin houkka,
ett' ulos hänet vaatiessaan lasket.ANTONIO.
Oi, minä pyydän, kuule, mitä sanon!
SHYLOCK.
Ma sakon tahdon; en sua kuulla tahdo.
Ma sakon tahdon; pidä suusi siis!
En ole veltto, tihrusilmä narri,
mi heltyin päätään nyökyttää ja huokaa
ja kristittyjen rukouksiin myöntyy.
Pois tieltä! Pidä suus! Ma sakon tahdon!IV n., ensimmäinen kohtaus.
PORTIA.
Siis laupiaaksi teidän tulla täytyy.
SHYLOCK.
Vai täytyy? Mikä pakko siihen? Mikä?
PORTIA.
Ei pakolla voi laupeutta saada;
kuin vieno sade taivaast' alas maahan
se tiukkuu, kaksin kerroin siunattuna:
se siunaa antajan ja ottajan;
se voimakkain on voimakkaissa, kaunein
on kuninkaiden kruunun jalokivi.
Valtikka ajalliseen valtaan viittaa,
se arvon on ja mahtavuuden merkki,
mi pelon, kammon, kuninkaille suo.
Mut valtikkaa on korkeampi laupeus,
sen istuin ylinnä on sydämessä,
se itse jumaluuden merkki on;
ja jumalaisin maallinen on valta,
kun armo höystää lain. Siis, juutalainen,
lain oikeutta vaadit, mutta muista,
ettei lain jälkeen autuaaksi ykskään
voi tulla; armoa me rukoilemme,
ja sama rukous se meitä käskee
myös armon töihin. Tällä vaatimustas
lieventää koitan; vaan jos pysyt siinä,
Venetsian kovan oikeuden täytyy
julistaa päätös kauppiasta vastaan.IV n., ensimmäinen kohtaus.
PORTIA.
Ei, varro vähän! Viel on muuan seikka.
Tää kirja tilkkaakaan ei verta myönnä;
on sanat siinä selvät: naula lihaa.
Siis ota sakkos, ota naula lihaa;
mut leikatessas tilkankin jos hukkaat
vain kristittyä verta, joutuu oitis
lain mukaan Venetsian valtiolle
sun omaisuutes.V n., ensimmäinen kohtaus.
LORENZO Jessikalle, Shylockin tyttärelle:
Kuin hiljaa kuudan tuolla kunnaall' uinuu!
Täss' istukaamme, antain soiton äänten
soljua korviimme; yön tyyni rauha
sävelten vienoon sulosointuun sulaa.
Sä istu, armas! Kas, kuin taivaan tanner
kirkkaita kultatähtilöit' on täynnä;
ja niistä pieninkin, min tuolla näet,
kulkeissaan kuni enkel' laulaa, yhtyin
heleäsilmäkeruubien kuoroon.
Niin sointuu kuolemattomien sielut,
Vaan me, niin kauan kuin tää halpa tomu
sen peittää verhollaan, sit' emme kuule.HENRIK NELJÄS.
IV n., toinen kohtaus.
Valtamaantie Coventryn lähellä. (Falstaff ja Bardolph tulevat.)
FALSTAFF. Bardolph, mene edeltäpäin Coventry'in ja hanki minulle pullollinen viiniä. Sotamiehemme marssivat sen kautta; meidän tulee olla Sutton-Colfieldissä yötä.
BARDOLPH. Antakaa rahaa, kapteeni.
FALSTAFF. Pane sinä etukäteen.
BARDOLPH. Tämä pullollinen tekee enkelin. [Angel. Vanha kultaraha, n. 6 sh., jossa oli enkeli Mikaelin kuva.]
FALSTAFF. No, jos niin on, niin pidä se vaivanpalkkana; ja jos tekisi vaikka kaksikymmentä, niin ota kaikki; minä vastaan leimasta. Käske, että luutnantti Peto yhtyy minuun kaupungin laidassa.
BARDOLPH. Kyllä, kapteeni; hyvästi.
(Menee.)
FALSTAFF. Jos en näitä sotamiehiäni häpeä, niin olen likokala. Turkasen väärin olen käyttänyt kuninkaan pestauskäskyä. Sadasta viidestäkymmenestä soturista olen siepannut kolmesataa puntaa ja vähän päälle. En kiristä muita kuin varakasta väkeä, talollisten perillisiä; tiedustelen kihloissa olevia poikamiehiä, sellaisia, joita jo kahdesti on kuulutettu; tuollaisia uunin pankolla kököttäjiä, jotka yhtä mielellään kuuntelevat pirua kuin rumpua, ja jotka pelkäävät pyssyn pauketta pahemmin kuin satutettu peltopyy tai haavoitettu sorsa. Kiristin vain tuollaisia lellipoikia, joiden sydän ei ole suurempi kuin neulannuppi; nämä ovat ostaneet itsensä palveluksesta vapaiksi, ja nyt minun koko komentokuntani on pelkkiä vänrikkejä, korpraaleja, luutnantteja, kersantteja, raukkoja niin risaisia kuin Lasarus tapettimaalauksissa, joissa rikkaan miehen koirat nuolevat hänen haavojaan, miehiä, jotka eivät eläissään ole olleet sotureita, vaan pois ajettuja, vääriä palvelijoita, nuorempain veljien nuorempia poikia, karanneita viinureita ja leivättömiä tallirenkejä: levollisten aikain ja pitkällisen rauhan syöpäläisiä, kymmenen kertaa hävyttömämmin risaisia kuin vanha, paikattu sotalippu. Ja tuommoisilla nyt täytän niiden paikat, jotka ovat ostaneet itsensä vapaiksi, niin että luulisi minulla olevan sataviisikymmentä repaleista tuhlaajapoikaa, jotka hiljan ovat tulleet sikoja paimentamasta ja rapaa syömästä. Hullunkurinen veitikka tuli vastaani tiellä ja sanoi, että olin pannut puhtaaksi kaikki hirsipuut ja ottanut sotamiehiksi niiden kuolleet raadot. Pahempia variksenpelättimiä ei ole kuolevaisen silmä nähnyt. Niitä en marssita Coventryn kautta, se on viljainen vissi; ne roistot marssivatkin niin hajasäärin, kuin olisi heillä puntit jaloissa, ja useimmathan heistä sainkin vankiloista. Koko minun komppaniassani on vain puolitoista paitaa; puolikas on tehty kahdesta yhteenkurotusta ruokaliinasta, jotka heitetään harteille kuin hihaton sota-airuen kaapu; ja paita, totta puhuen, on varastettu isännältäni St. Albansista tai Deventryn punanenäiseltä krouvarilta. Mutta vähät siitä; paitoja he saavat riittävästi joka aidalta.
PRINSSI HENRIK. Noin viheliäisiä kuvatuksia en ole ikänäni nähnyt.
FALSTAFF. No, no! Hyviä kyllä keihään kärkeen; ruudin ruokaa, ruudin ruokaa! Ne täyttävät haudan siinä kuin paremmatkin: kuolevaisia ihmisiä, näetkös, kuolevaisia ihmisiä!
WESTMORELAND. Niin, mutta, sir John, minusta ne kuitenkin ovat tavattoman kurjia ja nälistyneitä, liiaksi repaleisia.
FALSTAFF. Mitä kurjuuteen tulee, niin en, toden totta, tiedä, mistä he sen ovat saaneet; ja mitä taas nälistymiseen tulee, niin varmaankaan he eivät ole sitä minulta oppineet.
PRINSSI HENRIK. Ei, sen voin vannoa, jos et pidä kolmen sormen paksuista rasvakerrosta kylkiluilla nälistymisen merkkinä. Mutta tee joutua sinä; Percy on jo sodassa.
FALSTAFF. Mitä? Onko kuningas jo leiriytynyt?
WESTMORELAND. On, sir John, pelkään että viivymme liiaksi.
FALSTAFF. Hyvä!
Pidoissa ensimmäinen, sodassa viimeinen
on kehno sotamiesi ja norkko nälkäinen.
(Menevät.)V n., ensimmäinen kohtaus.
(Kuningas HENRIK, BLUNT ja prinssi JUHANA menevät.)
FALSTAFF. Heikki, jos näet minun makaavan maassa tappelussa, niin asetu ylitseni hajareisin, näin ikään; sitä vaatii ystävyys.
PRINSSI HENRIK. Ei muu kuin jättiläinen voi sinulle semmoista ystävyyttä osoittaa. Lue rukouksesi, ja voi hyvin.
FALSTAFF. Kunpa nyt, Heikki, olisi makuuaika ja kaikki hyvin.
PRINSSI HENRIK. Niin, sinä olet kuoleman Jumalalle velkaa.
(Menee.)
FALSTAFF. Ei se ole vielä maksettavaksi langennut, eikä minun tee mieli maksaa sitä ennen määräpäivää. Mitäpä minun on pakko hätäillä, kun ei kukaan minua kiristä? Mutta olkoon! Kunnia minua kiihottaa eteenpäin. Mutta mitä, jos tuo kunnia paneekin minut hengiltä kesken kaikkea? Kuinka silloin käy? Voiko kunnia panna jalan paikoilleen? Ei. Entä käden? Ei. Entä viedä haavasta säryn? Ei. Kunnia ei siis ymmärrä haavurin taitoa? Ei. Mitä on kunnia? Sana. Mitä on se sana kunnia? Ilmaa. Soma juttu! – Kellä sitä on? Sillä, joka viime keskiviikkona tuli vainajaksi? Voiko hän sitä tunnustella? Ei. Entä kuulla? Ei. Onko se siis tuntumaton? On, kuolleelle. Mutta eikö se elä elämässä? Ei. Miksi ei? Parjaus ei salli sitä. – Siis, minä en siitä huoli: kunnia on pelkkä kilpikuva haudalla; ja siihen päättyy minun katkismukseni.
(Menee.)
JULIUS CAESAR.
III n., toinen kohtaus.
BRUTUS.
Hyvät kansalaiset, yksin
mun mennä antakaa ja pyydän, jääkää
luo Antonion, kunnioitus suokaa
Caesarin ruumiille ja puheelle,
jonk' Antonius meidän luvallamme
nyt pitää ylistykseks Caesarin.
Rukoilen, ettei muut kuin minä lähtis,
ennenkuin Antonius on puhunut.1. KANSAL.
Tyranni oli Caesar.
3. KANSAL.
Niin! On onni,
ett' irti Rooma ikeestänsä pääsi.2. KANSAL.
Vait! Kuulkaa, mitä Antonius puhuu!
ANTONIUS.
Te jalot Rooman miehet –
KANSA.
Hiljaa! Kuulkaa!
ANTONIUS.
Caesaria, Rooman kansalaiset, kuulkaa!
ma tulin hautaamaan, en kiittämähän.
Pahatpa työmme usein eloon jäävät,
mut hyvät haudatahan kera ruumiin.
Niin käyköön Caesarinkin. Jalo Brutus,
hän sanoi vallanahnaaks Caesaria;
jos oli niin, se oli julma rikos,
ja julmast' on sen sovittanut Caesar.
Mä luvalla nyt Brutuksen ja muiden –
on Marcus Brutus, nähkääs, kunnon mies,
niin, kunnon miehiä he kaikk' on, kaikki
nyt pidän hautapuheen Caesarille.
Hän ystäväni oli, hyvä, hellä.
mut Brutus vallanahnaaks sanoo häntä.
ja Marcus Brutus, hän on kunnon mies.
Toi kotiin Roomaan vankeja hän paljon.
rahastot niiden lunnahilla täyttäin;
oliko silloin Caesar vallanahnas?
Kun kurjuus vaikeroi, niin Caesar itki;
kovempi luonnoltaan on vallanahnas:
mut Brutus vallanahnaaks sanoo häntä,
ja Marcus Brutus, hän on kunnon mies.
Kolmesti Lupercalioissa hälle
tarjosin kruunun, kolmesti hän kielsi,
sen näittehän; se vallanahneutt' onko?
Mut Brutus vallanahnaaks sanoo häntä,
ja totisesti, hän on kunnon mies.
En Brutuksen mä sanaa vääräks väitä,
mut haastan tässä siitä, minkä tiedän.
Ol' ennen teille rakas hän, ja syystä,
siis: mistä syystä ette suris häntä?
Oi äly! Villipetoon pakenit sa,
ja ihmisist' on järki mennyt! – Anteeksi
Tuoll' arkuss' luona Caesarin on sydän,
vait olla täytyy, kunnes palajaa se.
– – –
Viel eilen olis sana Caesarin
kumonnut maailman; nyt on hän tuossa,
ja ei niin halpaa, joka hälle nöyrtyis.
Jos mieltänne ja sydäntänne, miehet,
tahtoisin kapinaan ja raivoon nostaa,
loukkaisin Brutusta ja Cassiota,
kaks' kunnon kansalaista, kuten tietty.
Ei, heit' en loukkaa; tuota kuollutt' ennen
ja itseäni loukkaisin ja teitä,
kuin loukkaisin noin kunnon miehiä.
Tää pergamentti, jonka vahvistaa
sinetti Caesarin, on jälkisäädös.
Jos kansa vain tän testamentin kuulis –
sit' lukea en aio, anteeks suokaa –
Caesarin haavoja se suutelisi,
verehen pyhään liinojansa kastais,
ja hiuksen hänen päästään muistoks kerjäis.
ja kuollessaankin vielä säätäis siitä,
sen jättäin jälkeisilleen kallihiksi
perinnöks.4. KANSAL.
Siksi tahdomme sen kuulla.
Antonius, lue säädös!KAIKKI.
Säädös! säädös!
Caesarin säädös!ANTONIUS.
Anteeks, ystäväni:
En tohdi. Hyvä teidän eihän tietää
kuin Caesar teistä piti. Ettehän te
oo puuta, kiveä, vaan ihmisiä.
Caesarin säädöksen jos kuulla saatte,
tulette kiihkohon ja raivoon aivan.
Hyvä, kun ette tiedä että hänet
periä saatte; jos sen tietäisitte,
oi, kuinka silloin kävis!4. KANSAL.
Lue säädös!
Sen tahdomme me kuulla. Lue säädös!
Caesarin säädös lukea sun täytyy!ANTONIUS.
No, malttakaa ja hiukan varrotkaa.
Erehdyin, kun sen kerroin. Pelkään että
ma loukkaan noita kunnon miehiä,
jotk' iski puukot Caesariin; niin, pelkään.4. KANSAL.
Kunnonko miehiä! – He pettureit' on.
USEAT.
Sä lue säädös! Lue testamentti!
2. KANSAL.
He konnia on, pettureita! Säädös!
ANTONIUS.
Siis lukemaan sen minut pakotatte.
Ääreen vainajan siis tulkaa, niin mä
nyt näytän teille, säädöksen ken teki.
Astunko alas? Saanko luvan siihen?USEAT.
Pois tieltä! Tilaa! Syrjään!
ANTONIUS.
Kyyneleitä
jos teill' on, itkemään nyt olkaa valmiit.
Tuon vaipan kaikki tunnette. Ma muistan,
kun ensi kerran kantoi sitä Caesar.
Se suvi-ilta silloin kaunis oli
samana päivänä, kun hän löi nervit.
Kas, tuosta meni puukko Cassion!
Kas, minkä teki reiän kade Casca!
Tuost' iski Brutus, hänen lemmikkinsä,
ja konsa kiskoi murharaudan maalle,
niin, nähkääs, veri Caesarin se seuras
ja ovest' ulos ryntäs, nähdäksensä,
noin tylystikö Brutus kolkutti;
Caesarin suosikkihan Brutus oli!
Jumalat, tuomitkaa, niin oli rakas
hän Caesarille! Isku armottomin
se kaikkein oli: hänen jalo Caesar
kun lyövän näki, kiittämättömyys tuo
varmemman vamman toi kuin murha-ase.
Nyt murtui suuri sydän tuo, ja vaippaan
kasvonsa peittäen, luo Pompeijuksen,
jalustan luokse aivan, jossa verta
vuos virtanansa, kaatui suuri Caesar.
Se vasta kaatumus, te Rooman miehet!
Te, minä, kaikki kaaduimme me siinä,
verisen kavalluksen riemuitessa.
Oo, nyt te itkette, ja säälin voimaa
te tunnette, ma huomaan: kallihia
ne pisaroit' on! Hyvät ihmiset!
Kuin? Itkettekö nyt, kun Caesarin
vain vaipan haavat näätte? Tässä, täss' on
hän itse, raatelema rikollisten!V n., ensimmäinen kohtaus.
CASSIUS.
Siis, jos menetämme,
niin voittosaatoss' annat itses Rooman
katuja pitkin viedä?BRUTUS.
En, en, Cassius!
Äl' usko, jalo Rooman mies, ett' astuu
kahleissa koskaan Brutus Roomaan. Siks on
hän liian ylpeä. Tää päivä päättää
sen työn, mi alkoi Mars-kuun viidestoista.
Ja vieläkö me tavataan, en tiedä!
Siis ikijäähyväiset ottakaamme:
Hyvästi, Cassius, iäks, iäksi!
Jos vielä tavataan, niin hymyillään;
jos ei, – no, onhan jäähyväiset tehty.CASSIUS.
Hyvästi, Brutus, iäks, iäksi!
Jos tavataan, niin toki hymyillään;
jos ei – no niin, on jäähyväiset tehty.V n., loppukohtaus.
ANTONIUS BRUTUKSESTA.
Hän kaikist' oli jaloin roomalainen.
Muut salaliittolaiset teki työnsä
kateudesta suureen Caesariin.
Hän yksin vilpittömäll' aikehella
ja yhteishyvän tähden heihin liittyi.
Sävyisä oli hänen elämänsä,
ja lahjat Luojan niin ol' rikkahat,
ett' sanoa voi luonto täydell' syyllä
ja julistaa: "Kas siinä oli mies!"OCTAVIUS.
Avuinsa mukaisen hän kohtelun
ja juhlalliset hautajaiset saakoon.
Mun teltassani tän yön maatkoon ruumis,
niin kunniassa kuni tulee urhon.
Levolle joukot viekää! Joutuin vaan
tän uljaan päivän voitot jakamaan!HAMLET.
III n., ensimmäinen kohtaus.
HAMLET.
Ollako vai eikö, siinä pulma:
Jalompaa onko sielun kärsiä
kaikk' iskut, nuolet julman kohtalon,
vai miekoin nousta tuskain merta vastaan,
ja lopettaa ne? – Kuolla – nukkua,
ei muuta; – tietää, uness' että päättyy
nää sieluntuskat, kiusat tuhannet,
nää lihan perinnöt – sen lopun pyytää
vois hartaimmasti. Kuolla, nukkua;
niin, nukkua! ja kenties uneksia?
Kas siinä vastus onkin. Minkälaiset
näät lienevätkään unet kuolemassa,
kun tomun kahleista jo vapaat oomme, –
se arveluttaa. Moiset mietteet juuri
ne pitkittävät kurjaa elämäämme.
Näät kuka kärsis ajan ruoskaa, ivaa,
ken iestä sortajan tai korskan pilkkaa,
lain viivytystä, ylenkatsett' armaan,
virastoröyhkeyttä, potkuja,
joit' ansiokkaat heittiöiltä sietää, –
jos tikarinsa tutkaimella selvän
sais elämästä? Ken nuo kiusat kärsis
ja hikois, voihkis ikeess' elämänsä,
jos pelko salatusta kohtalosta, –
kun oomme kuolon maassa, mistä tänne
ei palaa yksikään, – niin mielt' ei lamais,
ett' ennen kärsimme nää tutut vaivat
kuin uusiin syöksymme, joit' emme tunne?
Tää miete meidät pelkureiksi tekee;
ja päätöksemme luonnonraikkaan värin
näin sairaan valjuks epäröinti muuttaa,
ja ponnekkaatkin hankkeet kääntyvät
tään arveluksen tähden uraltansa
kadottain teon nimen. – Vaiti, hiljaa!
Oi ihana Ofelia! – Rukouksiis
mun rikokseni sulje, nymfi.OFELIA.
Kuinka
te voitte, jalo prinssi, pitkäst' aikaa?HAMLET.
Voin, nöyrä kiitos, hyvin, hyvin, hyvin.
OFELIA.
On mulla teidän muistojanne, prinssi;
jo aikaa takaisin ne aioin antaa,
nyt ottakaa ne, pyydän.HAMLET.
Ei, en minä;
en mitään lahjoittanut teille.OFELIA.
Kyllä,
kai muistatte ne antaneenne, prinssi,
ja sanoin suloisesti henkivin
te niiden arvon koroititte vielä.
Ne ottakaa, jo tuoksu haihtui niistä;
jalolle sielulle ei lahja sovi,
kun kylmennyt on lahjoittajan povi.
Kas tässä, armollinen herra.III n., kolmas kohtaus.
KUNINGAS.
Kiitos, hyvä herra.
(POLONIUS poistuu.)
Tein synnin irstaan, taivaaseen se löyhkää;
on vanhin, veljenmurhan, kirous
sen hartioilla. – Rukoilla en taida;
vaikk' yhtä kiivas halu ois kuin tahto,
syyn paino murskaa voimakkaankin aikeen;
kuin kahteen toimeen velvoitettu mies
en tiedä, mistä alkaisin, ja laimin
lyön molemmat. Jos veljen veri peittäis
tään käden kirotun sen vahvuudelta,
niin eikö taivaan sade kättä pestä
vois lumivalkoiseksi? Mikä muu
on armon tehtävä kuin voittaa synti?
Ja eikö kaksinkertainen tää voima
lie rukouksen: estää lankeemus
ja anteeksanto saada langenneelle?
Siis ylös silmät! Rikos tehty on.
Mut voi! mi rukous tuo avun mulle?
"Suo anteeksi mun julma murhatyöni!"
Ei kelpaa, koska hallussani yhä
on saalis, jonka vuoksi murhan tein:
kuningatar ja kruunu sekä valta.
Ken armon saiskaan synnissänsä pysyin?
Voi tässä inhass' elämässä rikos
lain syrjään työntää kullanraskain käsin,
ja tahratulla saaliill' oikeutta
voi usein ostaa. Ylhäällä on toisin;
ei siellä juonet auta: totuudessa
työt siellä näkyvät; ja syntejämme
on meidän silmättävä vastatusten
ja niistä todistettava. Ja sitten?
Niin, mitä jää? Jos koettaisit, mitä
vois katumus? Mit' ei se voisi? Mutta
se mitä vois, jos katua et taida?
Voi kurjaa tilaa! mieltä kalman mustaa!
Voi paulottua sielua, mi tempoo
pois pyrkien, mut takertuu vain yhä.
Avuksi enkelit! Nyt toimeen! Maahan,
te jäykät polvet; sydän raudankova,
käy nöyräksi kuin rintalapsen suonet!
Hyväksi ehkä kaikki muuttuu jälleen.OTHELLO.
II n., ensimmäinen kohtaus.
JAGO.
Että Cassio häntä lempii,
sen uskon; mutta hänkö Cassiota?
Miks ei? Se luultavaa ja mahdollista!
Othellolla – mä tosin hänt' en siedä –
on luja, lempeä ja jalo luonto;
hän Desdemonalle, sen kyllä uskon,
on hyvä mies. Mä myöskin häntä lemmin,
en suoraan himosta, – vaikk' ehkä voisin
ma synnin niinkin suuren omaks ottaa, –
vaan kostaakseni oman kohdan tään:
Ma luulen, näät, ett' irstas mauri tuo
on tarhassani käynyt, ja se aatos
kuin tuima myrkky sisuksia leikkaa.
Ei mikään voi, ei saa mua tyydyttää,
siks kun on tasan kaikki: vaimo vaimost'.
Tai tuo jos pettää, saatan vihdoin maurin
niin julman luulevaiseks, ettei häntä
paranna järkikään. Sen täyttääkseni –
jos vain tuo Venetsian rakki-raukka,
jot' ajamahan lähdin, ajon kestää, –
ma Michael Cassiota selkään isken;
hänt' irstahaksi maurille ma parjaan;
on hänkin, näät, mua petkuttanut, pelkään.
Mua mauri sitten suosii, kostaa, kiittää,
kun hänest' aasin suoraan tein ja hältä
vein levon, rauhan tuoden sijaan raivon.
Se tuolla vielä piilee niin kuin yössä;
kasvonsa konnuus näyttää vasta työssä.IV n., toinen kohtaus.
OTHELLO.
Jos mua taivas tahtois
surulla koitella ja pilkat, tuskat,
kaikk' antais sataa paljaan pääni päälle,
upottais kurjuuteen mun huuliin asti,
toivottomahan orjuuteen mun syöksis,
pisaran kärsimystä jossain sielun
sopessa löytäisin. Mut voi! kun luopi
mun kuvapatsaaks, jolle aika ilkkuin
hitaasti sormeansa osoittaa, – Oi! –
Vaan senkin kestää voisin, hyvin kyllä,
mut sieltä, miss' on sydämeni säilö,
jost' elää täytyy mun tai elo jättää,
lähteestä, josta elinvirta vuotaa
tai muuten kuivuu, – karkoittua sieltä
tai kuiluna se nähdä, jossa kutee
ja poikii inhat konnat! – muuta muotos,
sa maltti, nuori, ruso keruubi,
ja näytä julmalta kuin horna!DESDEMONA.
Toivon,
ett' uskoo jalo mieheni mun puhtaaks?V n., toinen kohtaus.
Makuuhuone. (DESDEMONA nukkuu vuoteessa. Kynttilä palamassa.)
(OTHELLO tulee.)OTHELLO.
Hän syyllinen on, kautta sieluni,
mut siit' en teille, puhtaat tähdet, virka!
On syyllinen hän, silti verta säälin:
tuo säilyköhön iho lumipuhdas
kuin valkee alabasterkuva hieno.
(Laskee miekan pois kädestään.)
Mut kuolla täytyy sun, tai petät muita.
Nyt sammu, tuli; sitten – sammu, tuli!
Sun, liekki leikkivä, jos sammutan,
takaisin taas voin valos sulle antaa,
jos katuisin; vaan sun kun liekkis sammuu,
ihanan luonnon kaunein taideteos,
ei Prometheuksenkaan tuli vois
sytyttää valoas. Jos ruusun taitan,
sen elinvoimaa en voi sille antaa,
sen täytyy kuihtua. – Ma mettäs maistan. –
(Suutelee häntä.)
Suloinen tuoksu, oikeuden melkein
saat taittamahan miekkansa! Yks' vielä!
Noin kaunis kuollehena jos sä oot,
niin surmaan sun ja sitten sua lemmin!
Viel yksi! – viimeinen! Miks' hurma tää
noin surmaavaa on? Itkeä mun täytyy:
mut julmat on ne kyyneleet; tää tuska
on taivaallista: rakkaudesta lyö se.MACBETH.
I n., viides kohtaus.
LADY MACBETH.
Ja koikkuin musta korppi
tuloa Duncanin nyt onnetonta
kattoni alle raakkuu. Tulkaa, henget,
kätyrit murhamielen, naisen luonto
muuks muuttakaa ja luokaa minut täyteen
julminta hirmuisuutta juoneheksi!
Vereni saentakaa, salvatkaa
tie säälilt', ettei tunnonvaivan este
mun päätöstäni julmaa järkyttäisi,
rakentain sen ja teon väliin rauhaa!
Mun rinnoilleni tulkaa, murhanhenget,
ja sappi maitonanne imekäätte,
te näkymättömät, miss' ikänänsä
tuhoa väijytte! Oi, tule, yö,
sakeimpaan hornan savuun peity, ettei
veitseni näe iskemäänsä haavaa,
eik' alta mustan vaipan taivas katso
ja huuda: "Seis!"
(MACBETH tulee.)
Oi Glamis! Jalo Cawdor!
Pian tervehditty suuremmaksikin!
Sun kirjees yli kurjan nykyisyyden
mun nostatti, ja vastaisuuden tunnen
jo nykyhetkessä.MACBETH.
Oi, armahani,
yöks tänne Duncan saa.LADY MACBETH.
Ja lähtee – milloin?
MACBETH.
On lähdön määrä aamulla –
LADY MACBETH.
Ei koskaan
se aamu aurinkoa nää. On muotos
sun niinkuin kirja, josta kummia
lukea saattaa. Pettääksesi aikaa
mukaannu aikaan; silmin, käsin, kielin
jaa mieltymystäs; ole niinkuin kukka,
viaton päältä, mutta käärme alta.
On tulijasta pidettävä huolta;
sa tän yön suuret toimet jätä mulle;
tuleviks päiviksi ja öiksi nuo
herruuden, vallan meille kaiken tuo!MACBETH.
Enemmän toiste.
LADY MACBETH.
Katse kirkas vaan!
Se pelkuri, ken muuttaa muotoaan.
Muu kaikki jätä mulle.II n., ensimmäinen kohtaus.
MACBETH.
Tuo onko miekka silmissäni tuossa,
päin kättä kahva? Annas sinuun tartun!
En kiinni saanut, silti yhä siinä
oot, turman ilmiö, sua eikö koura
käsitä niinkuin silmä? Taikka lietkö
vain mielikuvan miekka, tyhjä haamu,
vain kiihtyneiden aivojeni luoma?
Sun yhä nään, niin käsin tuntuvana
kuin tämän, jonka tässä paljastan.
Sa näytät mulle tien, jot' aion käydä;
ja juuri moista miekkaa mun on tarvis.
Muun aistimiston narriks silm' on tullut,
tai vie se niistä voiton. Yhä nään sun,
on terä täynnä veripisaroita,
joit' äsken viel ei ollut. – Tyhjää kaikki;
verinen teko vain se silmissäni
näin kuvastuu. – Nyt toinen puoli maata
on niinkuin kuollut; häijyt unet hiipii
lävitse uudinten; nyt mustat velhot
Hekaten kalvaan uhrijuhlaa viettää;
ja laiha murha, vartijansa, suden,
kehoitus-ulvonnasta säikkyneenä,
kuin himokas Tarquinius, määränpäähän
salaisin rosvoaskelin kuin haamu
näin hiipivi. – Sa luja, vankka maa,
äl' askelteni astuntaa sa kuule,
etteivät itse kivetkin ne kielis
mun teistäni ja häiritsisi julmaa
yön rauhaisuutta, joka niille sopii! –
Täss' uhkaan, ja hän elää: sanat vain
ne jäähdyttävät kuumaa toimintaa.
Nyt käyn, ja se on tehty; kello kutsuu.
Tuot' älä kuule, Duncan: ääni sen
sun kutsuu helvettiin tai taivaaseen!II n., toinen kohtaus.
(LADY MACBETH tulee.)
LADY MACBETH.
Mi heidät juovutti, mun rohkaisi;
mi heidät sammutti, mun tulistutti.
Vait! – Hiljaa! – Huuhkain vain se siellä huhuu,
se turman enne, joka huutaa julmaa
yötänsä hyvää. – Työss' on Macbeth jo,
kuorsaten juopunehet vartijat
ivaavat tointaan. Moisen laitoin juoman,
ett' elämä ja surma kiistäkööt nyt,
ovatko hengissä he vaiko kuolleet.MACBETH (sisältä).
Ken siellä?
LADY MACBETH.
Heidän heränneen mä pelkään
ja tekemättä jääneen työn; – ei rikos,
vaan yritys se meidät tuhoo. – Vaiti!
Asetin valmihiksi miesten miekat;
hän huomas kai. – Jos ei hän olisi
isääni muistuttanut nukkuessaan,
mä oisin tehnyt sen. – Mun mieheni!
(MACBETH tulee.)MACBETH.
Työ tehty on. – Sä ootko kuullut mitään?
LADY MACBETH.
Vain huudon huuhkaimen ja sirkan laulun.
Puhuitko sinä?MACBETH.
Milloin?
LADY MACBETH.
Äsken.
MACBETH.
Alas kun
ma astuinko?LADY MACBETH.
Niin.
MACBETH.
Hiljaa! Kuule, sano,
ken tuossa kamariss' on?LADY MACBETH.
Donalbain.
MACBETH (katsellen käsiään).
Oi, näky kolkko on tuo!
LADY MACBETH.
Moinen hupsu!
Vai näky kolkko!MACBETH.
Siellä unissansa
yks nauroi, toinen "murhaa!" huus, niin että
heräsi kumpikin: ma kuulin kaikki;
rukouksen sitten lukivat ja uneen
taas vaipuivat.LADY MACBETH.
Kaks siell' on nukkumassa.
MACBETH.
"Kies' siunaa!" huusi yks, ja toinen "amen!"
kuin nämä murhakädet ois he nähneet.
Kuunnellen tuota tuskaa, "amenta"
en suusta saanut, vaikka sanoivat:
"Kies' siunaa!"LADY MACBETH.
Älä tuota mielees paina!
MACBETH.
Mut miks en sanoa ma voinut "amen"?
Ma siunausta tarvitsin, ja "amen"
kurkkuuni tarttui.LADY MACBETH.
Noin ei tuommoisista
saa tuskitella; voipi tulla hulluks!MACBETH.
Ma luulin äänen kuulleeni, mi huusi:
"Herätkää! Macbeth unen murhaa!" – unen,
tuon viattoman, joka huolten vyyhdet
sekavat suorii, päivittäisen kuolon,
työn raittiin peson, sielunhaavain voiteen,
tuon luonnon toisen atrian ja parhaan
elämän juhlaruoan. [Huom.! Sidneyn Sonetti unelle.]LADY MACBETH.
Mitä puhut?
MACBETH.
"Herätkää!" huuto kautta linnan kaikui.
Murhasi Glamis unen, siis ei Cawdor
saa enää unta, unt' ei Macbeth saa.LADY MACBETH.
Mut ken se huusi noin? Oi, rakas thaani,
sun jalo pontes hervahtuu, jos moista
noin kiihkoisesti mietit. Nouda vettä
ja käsistäsi rumat merkit huuhdo! –
Miks tänne miekat kannoit? Siellä niiden
on paikka. Pois ne vie, ja verin tahri
nukkuvat vartijat.MACBETH.
En sinne mene:
aatella pelkään tekoani; nähdä
sit' uudelleen en tohdi.LADY MACBETH.
Arka raukka!
Tuo tänne miekat! Nukkuneet ja kuolleet
kuvia vain on; lasta peljättää voi
kuvattu piru. Verta jos hän vuotaa,
niin sillä kultaan vartijoiden muodon,
syyn muodon näin he saavat.
(Lähtevät. Kolkutusta ulkoa.)MACBETH.
Mikä kolke?
Mik' on mun? Risahdustakin ma säikyn!
Kenenkä kädet nää? Haa! Päästäni ne
repivät silmät maalle! Voiko suuren
Neptunin koko valtameri pestä
tuon veren kädestäni pois? Ei, ennen
tää käsi meret määrättömät punaa,
viherjän muuttain ruskeaks.
(Lady Macbeth palaa.)LADY MACBETH
Nää kädet
on samankarvaiset kuin sun, mut sydän
noin heikko mua hävettäis.
(Kolkutusta.)
Tuo kolke
eteläportilta on. Huoneeseemme!
Pisara vettä pois tän synnin huuhtoo;
kuin kevyt on se sitten! Sinust' uljuus
on luopunut.
(Kolkutusta.)
Haa! Kuules, taasen kolke!
Yöpuku ylles, ettei kutsuttaissa
havaittais meidän valvoneen. – Äl' anna
noin raukkamaisest' aatoksilles valtaa.MACBETH.
Tekoni tietäen ois parempi,
ett' itseä en tietäis!
(Kolkutusta.)
Kolkkehellas
herätä Duncan! Voi, jos sen sa voisit.V n., ensimmäinen kohtaus.
Dunsinan. Huone linnassa.
(Lääkäri ja kamarirouva tulevat.)LÄÄKÄRI. Kaksi yötä olen kanssanne valvonut, mutta en saata kertomustanne todeksi huomata. Milloin hän viimeksi kulki unissaan.
ROUVA. Sitten kun hänen majesteettinsa läksi sotaan, olen nähnyt hänen nousevan vuoteeltaan, pukeutuvan yönuttuun, menevän kamariinsa, ottavan paperia, kääntävän sitä, kirjoittavan, lukevan, sinetiliä sen lukitsevan ja taasen käyvän maata, ja koko ajan sikeimmässä unessa.
LÄÄKÄRI. Suuri on häiriö luonnossa, kun yhtaikaa saattaa unen hyvyyttä nauttia ja valvonnan töitä toimitella. Mutta – paitsi kävelemistä ja muuta toimimista – oletteko kuullut hänen tuossa unitilassa mitään puhuvan?
ROUVA. Olen, ja semmoista, jota en tahdo toistaa.
LÄÄKÄRI. Minulle voitte sen sanoa; ja olisi hyvä, jos tekisitte sen!
ROUVA. En teille, enkä muille: ei ole mulla sanoilleni todistajaa.
(Lady Macbeth tulee, kynttilä kädessä.)
Katsokaa, tuossa hän tulee! Tuo on aivan hänen tapaistansa, ja sikeimmässä unessa, niin totta kuin elän. Tarkastelkaa häntä; hiljaa!
LÄÄKÄRI. Mistä hän on saanut kynttilän?
ROUVA. Se on hänen vuoteensa vieressä. Hänellä pitää aina olla kynttilä palamassa: se on hänen käskynsä.
LÄÄKÄRI. Näettekö, hänen silmänsä ovat auki?
ROUVA. Niin, mutta näkö on ummessa.
LÄÄKÄRI. Mitä hän nyt tekee? Kas, kuinka hän hieroo käsiänsä.
ROUVA. Hänen tapansa on menetellä kuin hän pesisi käsiänsä. Olen nähnyt hänen tekevän sitä neljänneksen tuntia yhteen mittaan.
LADY MACBETH. Vielä on tuossa sittenkin tahra.
LÄÄKÄRI. Vait! Hän puhuu! Tahdon, muistin avuksi, kirjoittaa, mitä hän sanoo.
LADY MACBETH. Pois, kirottu tahra! Pois, sanon minä! – Yks, kaks: nyt on aika käsissä. – Helvetti on pimeä! – Hyi, mylord, hyi! soturiko ja pelkuri? – Mitä me sitä pelkäämme, kuka sen tietää, kun ei kellään ole voimaa vaatia meitä tilille? – Mutta kukapa olisi uskonut vanhuksessa olevan niin paljon verta?
LÄÄKÄRI. Kuuletteko tuota?
LADY MACBETH. Fifen thaanilla oli vaimo: missä hän nyt on? – Mitä? Eivätkö nämä kädet koskaan tule puhtaiksi? – Pois nuo, mylord, pois nuo! Te pilaatte kaikki tuolla säikyllänne.
LÄÄKÄRI. Vai niin, vai niin! Olette saanut tietää, mitä teidän ei pitäisi.
ROUVA. Hän on puhunut, mitä hänen ei pitäisi, siitä olen varma. Taivas tiesi, mitä hän lie saanut tietää.
LADY MACBETH. Aina vain se tulee vereltä; kaikki Arabian hajusteet eivät voisi saada tuota pientä kättä hyväntuoksuiseksi. Oh, oh, oh!
LÄÄKÄRI. Sepä vasta huokaus! Hänellä on raskas paino sydämellänsä.
ROUVA. En tahtoisi semmoista sydäntä rintaani, vaikka saisin koko hänen korkean arvonsa.
LÄÄKÄRI. Hyvä, hyvä!
ROUVA. Suokoon Jumala, että niin olisi!
LÄÄKÄRI. Tälle taudille ei minun taitoni voi mitään. Olen kyllä nähnyt ihmisiä, jotka ovat käyneet unissaan, ja kuitenkin Herrassa nukkuneet omaan vuoteeseensa.
LADY MACBETH. Peskää kätenne! Yönuttu yllenne! Pois tuo kalpea muoto! – Sanon vieläkin kerran: Banquo on haudattuna; hän ei voi haudastaan päästä.
LÄÄKÄRI. Todellakin?
LADY MACBETH. Maata, maata! Portille kolkutetaan. Pois, Pois, pois, pois! Kätenne mulle! Tehtyä ei voi tekemättömäksi tehdä. Maata, maata, maata!
V n., kolmas kohtaus.
MACBETH.
Puen ylleni sen. Lisää ratsuja
vakoomaan maata; hirteen joka mies,
ken pelkuri on, raukka! Sotisopa! –
No, kuin voi sairas?LÄÄKÄRI.
Enemmän kuin sairaus
kiduttaa häntä synkät mielihoureet;
ne unen hältä vie.MACBETH.
Hänt' auta. Taikaa
sull' eikö mielen tautiin, taitoa
nykiä surun juuret muistist' irti,
aivoista kaikki tuskan piirteet poistaa
ja armaall' unheen vastamyrkyllä
tuhota rinnasta se tuhon aine,
mi jäytää sydäntä?LÄÄKÄRI.
Siin' itseänsä
potilaan itse auttaa täytyy.V n., viides kohtaus.
MACBETH.
Ma muistan tuskin, miltä pelko maistuu.
Ol' aika, jolloin väristys mun valtas,
kun öisen huudon kuulin; satu julma
sai hiukset nousemaan, kuin olis henki
niis' ollut. Kauhuista jo kylliks sain;
ei hirmu, murhamielen suosituinen,
mua enää peloita.
(SEYTON palajaa.)
Mit oli huuto?SEYTON.
Kuningatar on kuollut, hyvä herra.
MACBETH.
Hän olis saanut toiste kuolla; aikaa
kyll olis ollut sille sanomalle –
Huomenna, huomenna ja huomenna!
Näin päivä päivält' aika vitkaan mataa
elämän kirjan viime tavuun asti.
Jokainen eilispäivä synkkään hautaan
on narrin vienyt. Sammu, pikku tuohus!
Elämä vain on varjo kulkevainen,
kuin raukka tuo, mi elon näyttämöllä
raivoopi aikansa ja katoo sitten;
tarina on se, hupsun tarinoima,
täynn' ilmaa, tulta, ytimenä soima.KUNINGAS LEAR.
I n., ensimmäinen kohtaus.
GONERIL.
Isä, rakkaampi
olette mulle kuin voin kielin virkkaa,
näköä, ilmaa, vapautt' armahampi,
kalliimpi kultaa, aarteit', arvokkaampi
kuin elo, armo, terveys, soreus, maine,
rakkaamp' ei isä konsa lapsellensa.
Sanoiksi kieli köyhä, henki heikko;
niin teitä lemmin, ettei rajaa, määrää.REGAN.
Yhtäläinen
ja yhden-arvoinen kuin sisko olen.
Mun uskollinen sydämeni sanoo:
hän oikein tunteeni on kuvannut;
mut jäljess' on hän sentään: minä vannon
vihollisikseni muut ilot kaikki,
joit' aistimiston laaja piiri tarjoo,
ja kalliin kuninkaani lempi ainoo
on autuuteni.CORDELIA.
Isä hyvä,
teilt' elon, hoidon, lemmen sain, ja teille
niinkuin mun tulee, hellyytenne maksan:
rakastan, kuulen, kunnioitan teitä.
Miks siskot otti miestä, jos teit' yksin
he lempivät? Jos minut joskus naidaan,
se mies, jok' ottaa valani, saa puoleks
vain sydämen, ja lemmen, uskon puoleks.
En koskaan, niinkuin siskot, ota miestä,
jos isälle mä kaiken lemmen annan.LEAR.
Sydämen kieltäkö on tuo!
CORDELIA.
On, isä.
LEAR.
Niin nuori ja niin tunnotonko olet?
CORDELIA.
Niin nuori, isä, ja niin suora olen.
LEAR.
No, suoruutes siis myötäjäises olkoon.
Albania, Cornwall, kahden myötäjäisiin
lisätkää kolmannenkin. Naittakoon
hänt' uhka, jota suoruudeks hän sanoo.
Ma teille yhteisesti vallan uskon
ja herruuden ja kaikki majesteetin
etuudet laajat. Joka toinen kuukaus –
pidättäin sata miestä itsellemme,
ne elätätte te – me asetumme
kummankin luokse vuoroin. Meille jääpi
kuninkaan nimi vain ja kaikki arvot,
mut valta, tulot, kaikki toimet muuten
jää teille, rakkaat pojat. Vakuudeksi
tuo kruunu jakakaatte.II n., neljäs kohtaus.
REGAN.
Iloista nähdä teidän korkeuttanne.
LEAR.
Sen uskon, Regan, sinusta; syyn tiedän,
miks uskon sen: iloinen jos et oisi,
äitisi haudast' eron ottaisin ma,
aviorikkojan se silloin kätkis.
Sun siskos, Regan, kurja on. Oi, Regan,
hän kiittämättömyyden kalvavan
kuin korppikotkan kytkenyt on tuohon –
(Osoittaa sydäntänsä.)
Puhua tuskin voin ma – sin' et usko,
kuin valtaa hänet turmelus – oi, Regan!REGAN.
Ma pyydän, malttakaatte. Toivon että
vähemmin tehtävästänsä hän poikkee,
kuin arvostella voitte te.LEAR.
Haa! Mitä?
REGAN..
En luule, että velvollisuuttansa
vähääkään laiminlyö hän. Jos hän ehkä
väkenne hurjuut' esti, oli hällä
niin hyvä syy ja tarkoitus niin oiva,
ettei hän suinkaan nuhteit' ansaitse.LEAR.
Kirottu hän!
REGAN.
Olette, herra, vanha,
ja vallanrajan äärell' äärimmällä
on luonto teissä. Johdoks teille tarpeen
on äly, joka huomaa kohtanne
paremmin kuin te itse. Siis, mä pyydän,
palatkaa siskon luo ja vääryytenne
tunnustakaa.LEAR.
Hält' anteeks pyytäisinkö?
No katso siis, kuin isälle se sopii:
"Ma myönnän, rakas lapsi, olen vanha;
on puutteess' ukko; polvillani kerjään:
(Polvistuu.)
suo mulle ruokaa, vaatetta ja vuode."REGAN.
Heretkää, herra; tuo on rumaa pilkkaa.
Palatkaa siskon luo.LEAR (Nousten).
En koskaan, Regan.
Vähentänyt hän joukkoni on puoleen;
tylysti katsellut mua; kielellänsä
sydämeen pistänyt kuin käärme. – Taivaan
kaikk' kostonnuolet iskeköhöt päähän
sen kiittämättömän. Sa, rutto-ilma,
sen nuoret luut tee rammaks!CORNWALL.
Hyi, hyi, herra!
LEAR.
Salaman liekki, ilkkuvat ne silmät
valollas huikaa! Raiskatkaa sen kauneus,
te kuuman päivän sikiöt, suon usmat,
ja lamatkaa sen korskan ylpeys.REGAN.
Hyväinen taivas! Samaa muillekin
kai toivotte, kun paha pää saa vallan?LEAR.
En, Regan, sua sadattele koskaan.
Kovuuteen ei sun hellä luontos taivu.
Tulinen häll' on katse; sun vain lientää,
ei lainkaan polta. Hauskuuttani sä
et kadehdi, et seuruettain säädä,
pikaista sanaa suo, vie leipää suusta,
ja telje oveas, kun sisään tahdon.
Paremmin sinä luonnon siteet tunnet
ja lapsen tehtävät ja mitä muuten
kiitollisuus ja kunnioitus vaatii.
Et puolta valtakuntaa unhottanut,
min annoin sulle.III n., toinen kohtaus.
Paikka nummella. Myrskyää.
(Lear ja narri tulevat.)LEAR.
Soi, myrsky! Poskes halkaise! Soi! Riehu!
Pursutkaa, tuulispäät ja rankkasateet,
siks että uppoo tornit viireinensä!
Te rikkivalkeat, kuin aatos, nopsat,
leimauksen enteet, joka tammet pirstaa,
kärventäkää mun lumipääni! Sinä,
maanjärkyttäjä paunanne, lyö luttuun
maailman paksu kohtu; luonnon muotit
sä särje, hukkaa kerrassaan kaikk' idut,
joist' ihminen, tuo kiittämätön, syntyy!NARRI. Oi, setä, parempi on kuulla hovikaton alla satelevia imarruksia kuin seisoa täällä vesisateessa taivasalla. Mene sisään, setä hyvä; ano tyttäreltäsi siunausta! Yö tämmöinen ei sääli viisaita eikä narreja.
LEAR.
Suin täysin mylvi! Räisky, liekki, sade!
Mun lapsia ei myrskyt, sateet, liekit.
Teit' en ma lemmettömiks syytä; teille
en lapsen nimeä, en valtaa suonut;
nöyryyttä teilt' en velo: julmaa ivaa
siis tehkää vain! Täss' olen orjananne,
hyljätty, köyhä, heikko, kurja vanhus.
Olette oivia te apureita,
kun kahteen tytär-hylkyyn liittyneinä
korkeuden voimat laskette näin vanhaa
ja harmaapäätä vastaan. Oi! oi! kurjaa!IV n., kolmas kohtaus.
KENT.
Hän heltyi siis!
(kertoen Cordeliasta).RITARI.
Ei raivoon; murhe vainen
ja kärsimys ne kilpas, kumpi häntä
enimmin kaunistais. Olette nähnyt
sadetta päivänpaisteella; niin hänkin,
mut kaunihimmin, hymyili ja itki.
Nuo punahuulten hymyt autuaat
ei näytä tienneen silmäin vierahista,
jotk' erkani kuin timanteista helmet.
Koriste kallis murhe ois, jos kaikki
noin kaunistais se.KENT.
Eikö haastanut hän?
Oi, kerran pari raskaast' isän nimen
hän huokas niinkuin painaisi se rintaa;
huus: "Siskot! Siskot! Naisen tahrat! Siskot!
Kent! Isä! Siskot! Mitä? Myrskyss'! Yössä!
Sä älä luota sääliin!" – Silmistään nyt
taivaallisista pyhä sade virtas
upottain valituksen; pois hän riensi
murhettaan yksin kantamahan.IV n., seitsemäs kohtaus.
LEAR.
Miss' olenkaan? Miss' olen? – Kirkas päivä? –
Loukattu olen. – Jos näin olis toinen,
säälistä kuolisin. – Kuin ompi laita? –
Omakseni en tuota kättä vannois –
Kas niin: tuo neula pistää! Jos vain saisin
tilani selväks!CORDELIA.
Katse minuun luokaa;
ja kädet siunaten mun pääni päälle!
Ei, älkää polvistuko!LEAR.
Pilkkaatteko?
Oi älkää! Hupsu olen, tyhmä vanhus,
kahdeksankymment' ainakin, ja yli,
niin, aivan täsmälleen! Mut suorin sanoin,
mä pelkään, etten ole oikein viisas.
Mun pitäis mies tuo tuntea ja teidät;
epäilen toki. Perin outo mulle
tää paikka on, ja näitä vaatteitani
en jaksa muistaa, enkä missä olin
mä viime yön. Niin totta kuin ma elän –
mua älkää naurako! – niin on tuo nainen
mun Cordelia tyttäreni.CORDELIA.
Niin!
LEAR.
Sä itket, lapsi, sitä älä tee,
jos myrkkyä sä mulle tuot, niin juon sen.
Et lemmi mua, sen tiedän; sillä siskos,
jos oikein muistan, loukanneet mua ovat.
Sull' oli hiukan syytä, heill' ei laisin.V n., kolmas kohtaus.
Englantilaisten leiri Doverin lähellä.
(EDMUND tulee voittajana liehuvin lipuin ja soiton kaikuessa, LEAR ja CORDELIA vankeina. Päälliköitä, sotaherroja, sotureita ym.)
EDMUND.
Pois viekää nuo ja tarkoin vartioikaa,
siks kunnes korkeampi valta heistä
päätöksen antaa.CORDELIA.
En kai ainoo lie,
jonk' aikeet parhaat palkan huonon sai.
Sun kiusaamistas, isä, murehdin;
kyll' onnen kiusat itse kestäisin.
Me tapaammeko tyttäret, nuo siskot?LEAR.
Ei, ei, ei, ei! Pois tule vankityrmään.
Siell' laulamme kuin häkkilinnut kahden;
jos siunausta anot, polvillani
mä anteeks anon. Näinpä elellään me,
rukoillaan, laulellaan ja tarinoidaan,
hymyillään kultaperhoille ja kuullaan,
kuin köyhät raukat hovist' uutta kertoo;
muassa haastellaan, ken voittaa, tappaa,
ken nousee, lankee; salaviisait' ollaan
kuin Herran enkelit. Näin tyrmässämme
vältämme suurten salajuonet, jotka
kuun mukaan nousee, laskee.EDMUND.
Pois nuo viekää!
LEAR.
Cordelia, uhriin moisiin suitsutustaan
jumalat itse kylvää. Taasko sain sun?
Ken meidät erottaa, hän kekäleillä
saa ajaa kuni ketun luolastansa.
Oi, pyyhi silmäs! Rutto heiltä ennen
luut, lihat syö, kuin itkun saa he meistä;
he ennen itse nälkään kuolee. Tule!V n., kolmas kohtaus.
(LEAR tulee kantaen sylissään kuollutta Cordeliaa.)
LEAR.
Oi, itkekää, oi, valittakaa kaikki!
jos ette kivest' oo! Jos Teidän silmät
ja kieli mulla ois, niin taivaan holvit
surusta särkyis! – Iäks on hän mennyt! –
Mä tiedän, eloss' onko ken vai kuollut:
hän kuollut on kuin maa. – Kuvastin tänne;
sen pinnan hengellään jos himmentää hän,
hän silloin elää.
On lapsi raukka hirtetty ja kuollut!
Miks elää koira, hevonen ja hiiri,
mut sinä hengitä et enää koskaan,
et koskaan, koskaan, koskaan, koskaan, koskaan
Tuost' auki nauha! – Kiitos, ystäväni! –
Kah, näetkö! Sä katso häntä – – huulet –
kas tuossa, kas!
(Kuolee.)MYRSKY.
II n., toinen kohtaus.
CALIBAN.
Kaikk' inha myrkky, jota päivä soista
ja rämeist' imee, syösköön Prosperoon
ja hänet saastuttakoon päästä jalkaan.
Henkensä kuulevat mua, kuitenkin mun
kirota täytyy. Eivät pisteleisi,
mörköinä säikyttäisi, lokaan paiskais
tai virvatulten lailla pimeässä
mua eksyttäisi, jos hän heit' ei käskis.
Mut turhist' usuttaa hän heitä minuun.
He milloin ilkkuvat ja virnakoivat
kuin apinat ja sitten purevat;
tai jos käyn avojaloin, kierivät he
kuin piikkisiat, nostain okaitansa
jos minne astun. Milloin ympärilläin
kyyt kihisevät halkopäisin kielin,
ett' olen hulluks tulla. – Kas, kas! Tuossa
yks niistä tulee taas mua rääkkäämään,
kun olen hidas puiden hankinnassa.
Paneudun maahan, ehk' ei hän mua huomaa.
(TRINCULO tulee.)TRINCULO. Ei ole täällä viitaa, ei pensasta, joka vähääkään suojaisi rajuilmalta, ja taasen on uusi herranvoima tulossa: kuulen sen jo ilmassa vinkuvan. Tuo musta pilvi, tuo suuri tuolla, on niinkuin vanha viinileili, josta neste on maahan tipahtamaisillaan. Jos taaskin jylähtää, niinkuin äsken jylähti, niin en tiedä, mihin pääni piilotan; tuo pilvi tuossa se varmaankin kaataa vettä korvottain. – Mikä se tuo on? Ihminenkö vai kala? Eläväkö vai kuollut? Kala: kalan on haju; oikein vanhan, eltaantuneen kalan haju; jotakin kapaturskan tapaista, eikä juuri tuoreinta lajia. Ihmekala? Jos nyt olisin Englannissa, jossa kerran olen ollut, ja mulla olisi tämä kala vain kuvattuna, niin hopeakolikon siitä joka pyhäpäivä-narri maksaisi. Siellä tämä epäluoma tekisi minusta varakkaan miehen; siellä jokainen ihme-elukka miehensä ruokkii. Eivät tahdo ropoakaan antaa köyhälle kerjäläiselle, mutta panevat kymmeniä likoon nähdäkseen kuolleen indiaanin. Luut ovat kuin ihmisen, ja evät näöltään kuin käsivarret. Lämmin totta tosiaan! En pidä enää kiinni äskeisestä mielipiteestäni, luovun siitä. Tämä ei ole kala, vaan joku saarelainen, johon on ukonvaara vastikään iskenyt. (Ukkosenjylinää.) Ai, ai, rajuilma alkaa taas. Paras on nyt kömpiä hänen vaippansa alle; ei ole likimailla muuta suojaa. Tähän minä kääriydyn siksi, kunnes rajuilma on pohjasakkansakin tyhjentänyt.
(Stephano tulee laulaen, pullo kädessä.)
STEPHANO.
En enää lähde merille,
ma tahdon maalla kuolla; –iljettävä nuotti, ikävä kuin hautausvirsi. Mutta tämä se huolet huuhtoo. (Juo.)
Kapteeni ja minä ja purjemies,
me tyttöjä hyväilemme,
Susannaa ja Annaa ja ken ne kaikki ties,
mut emme huoli Kaisast', emme.
Häll' on kuni neuloja kielell' ois;
merimiehille huutaa vain: "hyi! pois!"
pien, tervan katkua kammoaa,
mut antaapa räätälin kutkuttaa.
Merille pojat! Hiitehen moinen lois!Iljettävä sekin nuotti. Mutta tämä se huolet huuhtoo. (Juo.)
CALIBAN. Älä rääkkää minua! Oo!
STEPHANO. Mitä? Häh? Onko täällä piruja? Pitävätkö meitä pilkkanaan villit ja indiaanit! Haa! Senkö vuoksi hukkumasta pelastuin, että nyt pelästyisin sinun neljää koipeasi? Sillä sanottu on: ei ole sitä neljän jalan juoksevata, joka saisi hänet maasta pakenemaan. Ja se olkoon vieläkin sanottu, niin kauan kuin Stephanon nokassa on henkeä.
CALIBAN. Henki rääkkää minua. Oo!
STEPHANO. Varmaankin joku nelijalkainen saaren hirviö, joka on saanut kuumetaudin, niinkuin luulen. Missä pirussa hän on meidän kielemme oppinut? Saakoon hän tästä virvoketta, jos ei muun niin sen vuoksi. Jos voin saada hänet terveeksi ja kesyttää hänet, ja sitten viedä hänet täältä kanssani Napoliin, niin olisipa siinä lahja vaikka kelle keisarille, mikä ikänään on naudan nahkaa polkenut.
CALIBAN. Minä rukoilen, älä rääkkää minua! Vastedes vien nopeammin halot kotiin.
STEPHANO. Hänellä on paraikaa kuumeenkohtaus, eikä ole puhe oikein täysijärkistä. Saakoon hän kulauksen pullostani! Jos ei hän ole ennen viiniä maistanut, niin tuo ehkä hänestä kuumeen poistaa. Jos voin saada hänet terveeksi ja kesyttää hänet, niin en koskaan saata liikoja hänestä pyytää. Maksaa se saa, ken hänet saa, vieläpä kelpo lailla.
CALIBAN. Et vielä mulle suurta tuhoa tee, mutta kyllä kohta, huomaan sen väreistäsi. Nyt Prospero sinua riivaa.
STEPHANO. Kas niin! Suu auki! Tässä on jotakin, joka kirvoittaa kielesi, sinä kissa. Suu auki! Tämä puistaa sinusta puistatuksesi ja oikein perinpohjin, sen takaan. Et tunne, raukka, hyväntekijääsi. Turpas auki, sanon minä!
TRINCULO. Tuo ääni tuntuu niinkuin tutulta; luulenpa että se on – ei, hukkunuthan hän on, ja nämä ovat piruja. Jesta varjele!
STEPHANO. Neljä säärtä ja kaksi ääntä! Sehän on mitä harvinaisin hirviö! Etupuolen ääni puhuu hyvää ystävästään, ja takapuolen ääni laskee rivoja ja panettelee. Jos kaikki viini, mitä on lekkerissäni, riittää hänet parantamaan, niin tahdon kuin tahdonkin päästää hänet kuumeesta. Kas niin! – Amen! Tuossa vähän toiseenkin suuhusi!
TRINCULO. Stephano! –
STEPHANO. Mitä! Toinenko suusi huutaa minun nimeäni! Varjele! Jestapoo! Piru se on, eikä mikään hirviö. En tahdo hänen kanssaan syödä, minulla ei ole pitkää lusikkaa.
TRINCULO. Stephano! Jos olet Stephano, niin koske minuun ja puhuttele minua, sillä minä olen Trinculo, – älä pelästy! – hyvä ystäväsi Trinculo.
STEPHANO. Jos olet Trinculo, niin tule esiin. Annas, kun vedän noista hoikemmista koivista! Jos mitkään, niin nämä ovat Trinculon koivet. Olet todellakin ilmetty Trinculo! Kuinka tuo kuuntuoma tuli sinut purkaneeksi? Voiko hän päästellä Trinculoita?
TRINCULO. Luulin häntä ukkosen lyömäksi. – Mutta etkö sinä olekaan hukkunut, Stephano? Toivonpa, ettet ole hukkunut. Onko rajuilma jo loppuun raivonnut? Minä näet pelkäsin rajuilmaa ja menin piiloon tämän kuolleen epäsikiön vaipan alle. Oletko todellakin elossa, Stephano? Oi, Stephano, kaksi napolilaista on siis pelastunut!
STEPHANO. Älä, hyvä ystävä, minua noin vääntele ja kääntele: vatsani ei ole varsin luotettava.
CALIBAN.
Väkeä somaa, henkiä, kukaties.
Tuo kelpo jumala on, taivaallista
on hällä juomaa. Häntä kumarran.STEPHANO. Kuinka sinä pelastuit? Ja kuinka tulit tänne? Tuon lekkerin kautta vanno, kuinka tulit tänne? Minä pelastuin viinitynnyrin avulla, jonka merimiehet heittivät laivasta mereen; sen vannon tämän lekkerin kautta, jonka itse omin käsin tein puunkuoresta, kun aallot mun rantaan viskasivat.
CALIBAN. Minä vannon tuon lekkerin kautta olevani uskollinen alammaisesi, sillä se juoma ei ole maallista juomaa.
STEPHANO. Kas tuossa, vanno nyt: kuinka pelastuit?
TRINCULO. Uin rantaan niinkuin ankka; osaan näet uida niinkuin ankka, sen vannon.
STEPHANO. Kas tuossa, suutele kirjaa! Jos kohta osaatkin uida niinkuin ankka, niin olet kuitenkin luotu hanheksi.
TRINCULO. Oi, Stephano, onko sulla vielä tätä tämmöistä?
STEPHANO. On, kokonainen tynnyrillinen! Kellarini on tuolla merenrannalla kalliossa, siellä minä talletan viinini. – No, sinä kuuntuoma, miten on kuumeesi laita?
CALIBAN. Etkö sinä olekaan taivaasta pudonnut?
STEPHANO. En, vaan kuusta, usko pois. Minä olin mies kuussa aikoinani.
CALIBAN. Sun olen nähnyt siellä, ja sinua jumaloin. Hallitsijattareni näytti sinut minulle ja koirasi myöskin ja pensaasi.
STEPHANO. Tule ja vanno! Suutele kirjaa! Kohta lisään siihen uutta sisällystä. Vanno!
TRINCULO. Kautta taivaan valkeuden, sepä vasta typerä hirviö! – Häntäkö minä pelkäisin? – Oikein surkuteltava hirviö! – Mies kuussa! – Perin vaivainen, herkkäuskoinen hirviö! – Sepä kelpo kulaus, hirviö, totta tosiaankin!
CALIBAN.
Jokaisen vehmaan paikan tällä saarell'
osoitan sulle; suutelen sun jalkaas
ja pyydän: ole minun jumalani!TRINCULO. Tuon valkeuden kautta, vallan kavala ja juopokas hirviö! Jumalansa nukkuessa varastaisi häneltä lekkerin.
CALIBAN. Suudellen jalkaas, alaisuutta vannon.
TRINCULO. Nauraa voin ihan kuollakseni tuota paksupäistä hirviötä. Sangen iljettävä hirviö! Mieleni oikein tekisi piestä häntä –
STEPHANO. Tule ja suutele!
TRINCULO. – jos ei se peto parka olisi päissään. Inhottava hirviö!
CALIBAN.
Parahat lähteet näytän, kalat ongin,
ja marjat noukin, puita kyllin hankin.
Kirottu mies tuo, jota palvelen!
En halkoakaan hälle enää kanna.
Sua seuraan, sinä ihmeellinen mies.TRINCULO. Naurettava hirviö, kun tekee viheliäisestä juopporentusta ihmemiehen!
CALIBAN.
Ma metsäomenia tuon, jos tahdot,
ja kaivan kynsin maasta multasienet,
osoitan sulle kuikan pesän, neuvon,
kuin kerkeit' apinoita pyydystellään;
rypäissä pähkinöitä sulle näytän
ja lokin poikasia luodoilt' etsin.
Mua tahdotko sa seurata?STEPHANO. Minä nyt pyydän, että pitemmittä puheitta näytät mulle tietä. – Trinculo, kun kuningas ja koko hänen seurueensa on hukkunut, niin rupeamme me täällä hallitsemaan. – Tuossa, kanna lekkeriä! – Trinculo veikkoseni, kohta me sen täytämme taas.
CALIBAN (laulaa humalapäissään).
Hyvästi, herra; hyvästi, hyvästi!
TRINCULO. Vonkuva hirviö! Päihtynyt hirviö!
CALIBAN.
Kaloille en laita lammikoita,
enkä tulta tee,
jos ken vaatinee.
Enkä enää pese astioita:
Ban, Ban, Ca-Caliban
on saanut uuden haltijan.Vapaus! Hih, hei! Heleijaa! Vapaus! Vapaus! Heleijaa! Vapaus!
STEPHANO. Oo, sinä uljas hirviö, näytä tietä.
Kaikki muut suomentanut Paavo Cajander, paitsi otteita Hamletista, jotka on suomentanut Yrjö Jylhä.
BEN JONSON
Shakespearen vähän nuorempi aikalainen ja ystävä, Englannin ensimmäinen hovirunoilija ja ensimmäisen tunnetun kirjailijaravintolan rehevä keskushenkilö, klassillisesta sivistyksestään ylpeilevä, sanojaan säästämätön Ben Jonson syntyi Westminsterissa 1573. Hänen isänsä, joka oli pappi, kuoli kuukautta ennen Benin syntymää. Westminsterin koulussa hänen opettajanaan oli kuuluisa humanisti W. Camden, joka antoi hyvän perustuksen hänen klassillisille opinnoilleen. Benin ollessa nuorukaisiässä äiti meni naimisiin erään muurarimestarin kanssa, joka vaati poikapuoltansa ryhtymään hänen ammattiinsa. Ben ei suostunut, vaan karkasi Alankomaiden sotaan, jossa oman kertomuksensa mukaan kunnostautui. Palattuaan Englantiin n. 1592 hän ryhtyi teatterin palvelukseen sekä näyttelijänä että kirjailijana, saavuttamatta ensin mainitulla alalla menestystä, ehkä ulkomuotonsa vuoksi, hän kun oli isokasvuinen, roteva ja rokonarpinen. Hän oli tällöin jo naimisissa. Tulisena ja ylpeäluonteisena hän joutui (1598) erään näyttelijätoverinsa kanssa kaksintaisteluun, surmaten hänet, ja ollen itse päätyä hirteen, mutta säästyen lopuksi rangaistuksesta armahduksen kautta. Rikollisen merkki kuitenkin poltettiin hänen peukaloonsa. Samoihin aikoihin hän kääntyi roomalaiskatolisuuteen, palaten Englannin valtiokirkkoon vasta 12 vuoden kuluttua. Tänä samana vuotena (1598) esitettiin hänen ensimmäinen menestysnäytelmänsä, luonnekomedia Joka mies omalaatuisensa (Every Man in his Humour), näyttelijänä mm. Shakespeare. Seuraavat samantyyliset näytelmät olivat: Joka mies pois laidaltaan (Every Man out of his Humour, 1599), Cynthian juhlat (Cynthia's Revels, 1600), ja Runojen kyhäilijä (The Poetaster, 1601), joiden satiirinen kärki kohdistui ihmisiin yleensä, hovilaisiin ja Jonsonin omiin aikalaisiin runoilijoihin. Viimemainituista hänen työtoverinsa Thomas Dekker erikoisesti loukkautui ja ivasi vuorostaan Jonsonia näytelmässä Satiromastix (1602). Jonson kääntyi nyt murhenäytelmän alalle kirjoittaen Senecan tragedioiden tyyliin Sejanuksen (1603). Jaakko I:n noustessa valtaistuimelle Jonson, Chapman ja Marston kirjoittivat huvinäytelmän Itäänpäin (Eastward Hoe, 1603), jossa heidän väitettiin tehneen pilaa skotlantilaisista eli siis kuninkaan kansallisuudesta. Seurauksena oli, että heidät vangittiin ja he olivat menettää korvansa ja nenänsä, mikä rangaistus siihen aikaan kirjailijoita uhkasi, pantiinpa joskus täytäntöönkin. Vaikka vähimmin syyllinen, Jonson miehekkäästi, vapaaehtoisesti, alistui samaan uhkaavaan kohtaloon. Jutun yhteydessä vilahtaa näkyviin hänen päättäväinen, tarmokas äitinsä, joka oli aikonut mieluummin myrkyttää poikansa ja itsensä kuin sietää häntä täten silvottavan. Jonson rupeaa nyt kirjoittamaan hovin juhlia varten ns. "naamioita", joiden sommittelijana hän oli taitava ja joihin hän siroitteli paljon hienoa lyriikkaa. Niiden lavastuksesta, joka oli kuuluisan arkkitehdin Inigo Jonesin huolena, aiheutui molempien mestarien välille ehtymätöntä vihamielisyyttä. Nyt valmistuvat ne hänen kolme näytelmäänsä, joissa hänen luomisvoimansa on korkeimmillaan: Volpone, eli kettu (– or the Fox, 1605), Epicaene eli vaitelias nainen (– or the Silent Woman, 1609) ja Alkemisti (1610), ja joissa hän ikäänkuin henkilöllistäen ihmisten huonot ominaisuudet tuo ne räikeän alastomina näyttämölle. Hänen toinen kl. murhenäytelmänsä, Catilina, ilmestyi 1611. Nyt Jonson oli maineensa kukkulalla. Jaakko I nimitti hänet hovirunoilijaksi ja tarjosi hänelle aatelisarvoa, jota hän ei kuitenkaan ottanut vastaan, osoittaen siinäkin ylpeätä, itsenäistä luonnettaan. Hänestä tuli Walter Raleigh'n perustaman "Merenneidon kerhon" ("The Mermaid Club") ja "Haukan ravintolan" ("The Falcon Tavern") kuuluisa keskushenkilö, jonka ympärille sekä vanhemmat (mm. Shakespeare) että nuoremmat kirjailijat ja älyniekat mielellään kokoontuivat, ja joka raskaalla voimalla usein miekkaili Shakespearen kirkkaan älyn kanssa, taistellen kuin tukeva espanjalainen kaljuuna keveää englantilaista sotapurtta vastaan. Nuoret kirjailijat olivat hänen "poikiaan", sanoen kuuluvansa "Benin heimoon", ja kunnioittaen häntä kirjallisena diktaattorina, älyniekkain "suurkaanina". 1613 hän saatteli Walter Raleigh'n poikaa Ranskaan, minkä jälkeen (1614?) esitettiin hänen puritaanien tekopyhyyttä pilkkaava näytelmänsä Perttulin markkinat (The Bartholomew Fair). 1616 seurasi komedia Paholainen on aasi (The Devil is an Ass), joka ei enää saavuttanut edellisen vertaista menestystä. Samana vuonna Jonson julkaisi kootut teoksensa. Päästäkseen liiasta lihavuudesta hän vaelsi 1618 jalkaisin Skotlantiin, vieraillen siellä runoilija Drummondin luona, jonka tarkat muistiinpanot heidän keskusteluistaan ovat säilyneet. Hänen viimeinen menestyksellinen komediansa Uutisvirasto (The Staple of News) esitettiin 1625. Seuraava näytelmä Uusi kapakka (The New Inn, 1629) sai huonon vastaanoton. Jonsonille alkoivat nyt vaikeat ajat: hän oli menettänyt terveyden ja yleisön suosion, ja menetti vielä lisäksi – Inigo Jonesin vehkeiden vuoksi, sanotaan – hovinkin suosion. Taloudellisten vaikeuksien uhkaamana hänellä ei ollut muuta keinoa kuin edelleen turvautua näyttämöön, kirjoittaen viimeiset komediansa Magneettinen nainen (The Magnetic Lady, 1632) ja Tarina tynnyristä (The Tale of a Tub, 1633). Jonkin ajan kuluttua runoilija kuitenkin saavutti entisen asemansa sekä hovin että yleisön suosiossa, saaden 100 punnan eläkkeen ja tynnyrin viiniä vuodessa. Hänen viimeisessä keskenjääneessä näytelmässään Surullinen paimen (The Sad Shepherd) hänen runottarensa on haltioitunut lähdön hetken voimaan ja herkkyyteeni. Elok. 6 p. 1637 Ben Jonson kuoli. Hänet haudattiin Westminster Abbeyhin; haudan kiveen on hakattu sanat: "Oi harvinainen Ben Jonson!" ("O Rare Ben Jonson!"). Tämä raskasvoimainen runoilija, jonka valtava olemus häämöttää vuosisatain takaa inhimillisenä, myötämieltä herättävänä, romanttisena boheemikuninkaana, toi Englannin draamaan ankaralta siveelliseltä pohjalta lähtevän massiivin satiirin, tullen englantilaisen luonteen sen puolen ensimmäiseksi edustajaksi, jonka sitten vei äärimmäisiin johtopäätöksiin Jonathan Swift.
VOLPONE ELI KETTU.
Rikas elostelija Volpone, jolla ei ole perillisiä, heittäytyy sairaaksi saadakseen ihmiset paljastamaan alhaisen rahanhimonsa. Perinnön toivossa nämä näet tuovat hänelle kalliita lahjoja, sitä kalliimpia, kuta ahnaampia ovat; tarjoaapa Corvino lopuksi hänelle nuoren vaimonsa, mikä on satiirin huippukohta. Otteet esittävät Volponea sairaana, hänen viekasta palvelijaansa Moscaa ja lahjojen tuojia.
I näytös. Mosca astuu sisään, saattaen Voltorea, jolla on muassaan lautanen.
MOSCA.
Isäntä! Herra!
Signor Voltore on täällä...VOLPONE (heikosti).
Mitä sanot?
MOSCA.
Signor Voltore on tullut teitä, herra,
nyt tervehtimään.VOLPONE.
Kiitän häntä.
MOSCA.
Hän
tuo lahjaks antiikkisen lautasen,
Pyhältä Markukselta ostetun,
ja lahjoittaa sen teille.VOLTORE.
Hän
on tervetullut. Pyydä häntä käymään
tääll' useammin.MOSCA.
Kyllä, herra.
VOLTORE.
Mitä
hän sanoo?MOSCA.
Kiittää teitä sekä pyytää
teit' useammin häntä katsomaan.VOLPONE.
Hoi, Mosca!
MOSCA.
Niin, herra.
VOLPONE.
Saata hänet tänne
lähemmä! Missä on hän? Koskettaa
haluan hänen kättään.MOSCA.
Lautanen
on tässä, herra.VOLTORE.
Kuinka voitte, herra?
VOLPONE.
Ah kiitän, ah... signor Voltore. Missä
on lautanen? On silmäni niin huonot!VOLTORE (asettaa lautasen Volponen käteen).
Valitan suuresti, ett' yhä teidät
näin heikkona ma näen.MOSCA (syrjään).
Heikompi
kunp' oisi vielä!
(Voltore poistuu.)VOLPONE (kavahtaen pystyyn).
Mainiota, Mosca!
Tulehan, jotta suuteleisin sua!MOSCA.
Hst! olkaa hiljaa, herra. Täällä on
Corbaccio.VOLPONE.
Pane syrjään lautanen!
Läks korppikotka, tuli vanha korppi!MOSCA.
Te opetelkaa hiljaisuutta, herra,
ja nukkumaan nyt käykää.
(Panee pois lautasen.)
Sinä siinä
nyt säily tallessa ja lisäänny.
Vaan kohtapa nyt saamme nähdä narrin,
ken voimattomamp' on kuin osaa toinen
tää teeskennellä olevansa; mutta
tään toisen haudan yli hyppäävänsä
hän toivoo kuitenkin...
(Corbaccio tulee.)
Signor Corbaccio!
Olette kovin tervetullut, herra.CORBACCIO.
Kuink' isäntäsi voi?
MOSCA.
Ei oikein hyvin.
CORBACCIO.
Häh? "Oikein hyvin?" Paraneeko hän?
MOSCA.
Ei, herra, hän päinvastoin huonomp' on.
CORBACCIO.
Sep' oivaa! Missä on hän?
MOSCA.
Vuoteessaan
juur' ikään uneen uupuneena, herra.CORBACCIO.
Hän hyvin nukkuuko?
MOSCA.
Ei, herra, unen
hiventä koko yönä! Eikä eilen.
Vain horrosta.CORBACCIO.
Se hyvä! Hänen sietäis
kysyä lääketieteen neuvoa:
tuon hälle juuri unilääkettä
omalta lääkäriltäni.MOSCA.
Ei tahdo
hän lääkkehistä kuulla sanaakaan!CORBACCIO.
Mit' ihmettä! Ma vieress' itse seisoin,
kun valmistettiin se, kaikk' aineet näin
ja tiedän, ett' on oiva vaikutus.
Suon pääni hänen päätään vastaan siitä,
ett' uneen saa se hänet makeaan.VOLPONE (syrjään).
Ai, uneen viimeiseen, jos sitä ottais!
– – –CORBACCIO.
He, Mosca, katsos,
täss' olen tuonut pussin kirkkaita
ma sekiinejä. Lautast' enemmän
ne varmaan painaa.MOSCA (ottaen pussin).
Totta toki, herra!
Tää pyhä lääkkeenne se vast' on poikaa!
Mit' onkaan unirohdot rinnalla
tään suuren eliksiirin!CORBACCIO.
Koskettaa
voi kultaa käsin, vaikk'ei kurkkuun kaataa.
– – –
(Corvino tulee.)MOSCA.
Signor Corvino! Kaikkein kaivatuin!
Kuink' onnellinen olisitte nyt,
jos tietäisitte...CORVINO.
Mitä? miksi? minne?
MOSCA.
Se lujass' ollut hetki nyt on lyönyt!
CORVINO.
Hän ei lie kuollut?
MOSCA.
Viel' ei, herra, aivan,
vaan on kuin kuollut: hän ei tunne ketään.CORVINO.
Mitenkä teen mä sitten?
MOSCA.
Mitä, herra?
CORVINO.
Toin tämän helmen hälle.
MOSCA.
Ehkä sentään
hänell' on muistia sen verran, että
hän teidät tuntee, herra... Kas, vain teitä
hän huutelee: häll' ole mitään muuta
ei huulillaan kuin teidän nimenne!
Se itämainenko on helmi, herra?CORVINO.
Moist' ole Venetsia viel ei nähnyt!
VOLPONE (heikosti).
Signor Corvino!
MOSCA.
Kas!
VOLPONE.
Signor Corvino!
MOSCA.
Hän kutsuu teitä! Menkää antamaan
se hälle. – Herra, hän on täällä, läsnä,
ja hän on tuonut kalliin helmen teille!CORVINO.
Mitenkä voitte, herra? – Kerro hälle,
se neljäkolmatta on karaattia!MOSCA.
Sit' ei hän ymmärtäisi, herra: kuulo
on mennyt hältä, mutta kuitenkin
hän tahtoo nähdä teitä...CORVINO.
Sano, että
minulla hälle viel on timantti.MOSCA.
On paras näyttää hänelle se, herra.
Parasta käteen panna, silloin vain
hän älyää: on tunto hällä vielä.
Kas, näittekös, hän kuinka tarttuu siihen!
– – –VOLPONE.
Oi sua, jumalainen Moscani!
Veit itsestäsikin sa tänään voiton!
(Kuuluu naputusta.)
Ken siellä? – Enää en ma tahdo vaivaa
nyt nähdä... Hanki mulle musiikkia!
Nyt pystyyn juhlat, tanssit, ilo irti!
Ei aistillisemp' ole turkkilainen
kuin Volpone on huvituksissaan!
(Mosca menee.)
Ja entäs nämä: helmi, timantti
ja lautanen ja sekiinejä. Kelpaa
kyll' aamuansioksi! Parempaa
kuin kirkonryöstäminen tää on, vielä,
tai herkkuateria kerran kuussa –
– – –
(Mosca tulee.)MOSCA.
Mut olikos signor Corvinon vaimon
hänellä kasvot?VOLPONE.
Onko hällä ne
niin harvinaiset?MOSCA.
Hän on ihme, herra!
Oo, Italian kirkkain tähti! Impi
viel, ensivuosikas. Vaan kypsä niinkuin
hedelmä silti, täysi kaunotar,
jonk' iho valkoisempi on kuin joutsen,
kuin hopea, kuin lumi, kukat liljan!
Suloiset huulet iankaikkisesti
sais suutelemaan teidät! Entä liha:
se veren kosketuksest' aivan sulais!
Kuin kulta kirkas, armas kuni kulta!VOLPONE.
Miks ennen hänest' en ma ole tiennyt?
MOSCA.
Valitan, herra, vasta eilen keksin
ma hänet itsekin.VOLPONE.
Ma hänet nähdä
mitenkä saisin?MOSCA.
Oi, se mahdotonta
on aivan: häntä vartioidaan niin
kuin minä teidän kultaanne. Ei koskaan
hän tule ulos, raitist' ilmaa koskaan
ei muuten hengitä kuin ikkunasta.
Niin armas häll' on koko olemus
kuin vuoden ensimmäiset rypäleet
tai kirsikat, ja yhtä vartioitu
hän melkein on.VOLPONE.
Mun täytyy hänet nähdä!
– – –
(Corvino tulee, ohjaten sisään Celiaa.)CORVINO.
Ei, nyt ei enää tieltä käännytä!
Tee päätös siis, kuin olen määrännyt!
Se täytyy tehdä. Tuonnemmaksi säästää
sit' en ma tahdo, koska haluan
ma välttää tekosyitä, kiertelyltä,
jotk' itseni vois saattaa kielletyksi.CELIA.
Rukoilla, herra, sallikaa mun teitä:
tät' älkää koett' armotonta tehkö!
Jos epäilette puhtauttani,
miks ette mua kertakaikkiaan
vapaaksi päästä? Tehkää minusta
pimeyden perillinen, antakaa
mun elää siellä, missä tyydytän
ma pelkonne, jos luottamustanne
en saata tyydyttää.CORVINO.
Jo usko, että
en haudo moisia! Mit' ikään haastan,
myös sitä tarkoitan; en silti hullu
ma ole enkä mustasukkainen,
sen ymmärrätkö? Mene, osoita,
ett' olet kuuliainen sekä vaimo!CELIA.
Oi taivas!
CORVINO.
Kuuletko, nyt niin sa tee!
CELIA.
Oliko tämä ansa?
CORVINO.
Selittänyt
syyt olen sulle: mitä lääkärit
on määränneet, ja miten paljon mua
se saattaa koskea, ja minkälaiset
on sitoumukset mulla sekä varat,
ja miten välttämättömiä mulle
on täkäläiset varat, jotta nousta
voin jälleen jaloilleni: minkä kaiken
vuoks sinä, jos sa olet uskollinen
ja minun omani, nyt perään anna
ja kunnioita tätä hankettani.CELIA.
Siis yli kunnianne?
CORVINO.
Kunnianko:
pyh! mielikuvan! Luonnoss' ole moista
ei seikkaa! Se on pelkkä sananparsi!
Vain houkkain pelätiksi tarkoitettu.
Siit' arvo kultarahan aleneeko,
jos sitä koskee, vahingoittuvatko
sen vuoksi vaatteet, että niitä katsoo?
Täss' enemmäst' ei ole kysymys!
Hän on vain vanha, elähtänyt haaska,
jolt' aisti poissa on ja lihakset,
jok' osaa syödä vain, kun toinen syöttää,
jok' älyää vain suunsa avata,
jos ikeniä hältä kärvennät.
Vain varjo, ääni: miten sua vois
siis loukata se mies?CELIA.
Voi Jumala!
Mik' ihmeen henki onkaan häneen mennyt?CORVINO.
Ja mainettasi se ei vahingoita.
Minäkö muka siitä kertoisin
ja kuuluttaisin sitä piazzalla!
Sen tietää vain hän itse, joka ei
siit' osaa puhua, ja palvelija,
tää, jonka suu on minun taskussani?
Ja sinä itse! Jos sen ilmaista
sa tahdot, tee se! Ketään muut' en tiedä,
ken saattaisi sen tulla tietämään.CELIA.
Siis onko taivas, pyhimykset ilmaa?
Ne onko sokeita ja hölmöjä?CORVINO.
Häh?
CELIA.
Hyvä herra, mustasukkainen
vain yhä olkaa, pyhimyksiä
te jäljitelkää sekä ajatelkaa,
kuink' ankarasti syntiä he vihaa!CORVINO.
Ma vannon sulle: jos ma synniksi
sit' arvelisin, pakottais en sua!
Tään uhrauksen minä tekisinkö,
jos mies ois nuori ranskalainen tai
toscanalainen kuumaverikkö,
jok' Aretinoa ois lukenut,
lävitse kaikki hänen painoksensa,
ja metkut nautintojen labyrintin
kaikk' ihan taitaisi ja irstailun
asiantuntija ois ammatilta:
jos moista minä kunnioittaisin
ja moisen hyväksyisin – se ois synti!
Vaan täällä on sen vastakohta aivan:
se pyhä työ on, lääketieteellistä
se hyväntekeväisyyttä on vain,
vain valtiollist' älykkyyttä, jolla
voin kunniallisesti kartuttaa
ma omaisuuttani.CELIA.
Oi taivas! voitko
sa moisen vaihtokaupan sallia?VOLPONE.
Sa olet minun kunniani, Mosca,
ja minun ylpeyteni, riemuni
ja kutkutukseni, oi kultamuru!
Tuo heidät tänne!MOSCA.
Tehkää hyvin, herra,
ja käykää peremmäksi.CORVINO.
Tule! Mitä...
Et kapinoida varmaan aikone
nyt, konsa kaikki kääntyy hyvin...MOSCA.
Herra!
Signor Corvino teit' on tervehtimään
taas tullut.VOLPONE.
Oh!
MOSCA.
Ja neuvottelusta,
jok' äskettäin teill' oli, kuultuansa,
hän terveytenne vuoksi teille, herra,
on tullut avuksenne tarjoamaan,
tai oikeammin: käytettäväksenne...CORVINO.
Oi kiitos, armas Mosca!
MOSCA.
Pyytämättä,
vapaasta tahdost', ajattelematta
etuja...CORVINO.
Hyvä!
MOSCA.
Suuren rakkautensa
vain todisteeksi: oman, ihanan
ja puhtaan vaimonsa, joll' ole vertaa
ei Venetsian kaunottarissa...CORVINO.
Se sentään liikaa lienee...
MOSCA.
Jotta tämä
teit' oisi viihdyttämässä ja teidät
niin pelastaisi.VOLPONE.
Valitettavasti
miest' olen mennyttä jo! Häntä, pyydän,
sa kiitä hänen huolenpidostaan
ja alttiudestansa. Kyllä meidän
ei vastaan taivast' auta taistella.
Tult' yhdistääkö kiveen – uh, uh, uh!
(Yskii.)
Vai saada viherjöimään kuollut lehti!
Vaan hänen toiveisiinsa suosiolla
ma silti suhtaudun. Voit kertoa,
mit' olen tehnyt hänen hyväkseen.
Tilani toivoton on tosiaan:
rukoilla hänen käske puolestani
ja nöyrin mielin käyttää varojansa,
kun saa ne.MOSCA.
Kuuletteko, herra? Menkää
jo hänen luokseen vaimoinenne!CORVINO.
Oman
isäni sydän! – Vaiko vastustaa
viel aiot? Tule, minä pyydän, tule!
Näethän, ettei tässä mitään tehdä!
Tään käden kautta... vannon, Celia,
minusta tulee väkivaltainen,
koht' ellet tule! Tee kuin sanon!CELIA.
Herra,
oi, saatte tappaa minut kernaammin!
Ma nielen myrkkyä, ma tulisia
syön hiiliä, teen vaikka mitä...CORVINO.
Ole
kirottu! Sydänkäpy, sinut täältä
tukasta kotiin raastan, portoksi
sinua huudan pitkin katuja,
suus korviin revin, nenäs viillän halki
kuin piispankaapu! – Älä ärsytä
minua! tule! taikka raivostun!
Ma ostan orjan, tapan sen ja siihen
ma sinut sidon elävänä kiinni
ja ikkunaani sinut ripustan,
siit' ulos riippumaan, ja rikoksen
kamalan keksin jonkin, jonka julki
sievedellä sun lihaas syövytän,
isoilla kirjaimilla, hirmuisilla,
punaisna hehkuvilla, riivatun
sun rintaas, ellet tahtohoni taivu!
Nyt, kautta veren, jonka kiehumaan
sa sait, sen teen!CELIA.
Mit' ikään haluatte,
te voitte tehdä, herra: marttyyrinne
ma olen.CORVINO.
Noin Äl' uppiniskainen
nyt ole, en sit' ole ansainnut:
sit' ajattele, kuka pyytää, armas!
Jos olet aulis, jalokiviä
ja juhlapukuja saat palkakses...
Vain koske häntä! Minun vuokseni!
Mun mielikseni! Tämän yhden kerran!
Ei! ei! Ma muistan tämän ikuisesti!
Näin aiotko sa mua häväistä?
Mun perikatoani janoatko?MOSCA.
Ei, hyvä rouva, varteen ottakaa
nyt neuvo.CORVINO.
Ei! ei! Aikans' odottanut
hän on! Mik' aarre! Jo on rivoa,
hyi, hiton rivoa! Sa olet...MOSCA.
Herra...
CORVINO.
Kyräävä hepokatti – kautta taivaan,
niin: hepokatti! Huora! krokodiili!
jok' aivan kerännyt on kyyneleitä,
jott' oikein saisi vetistellä...MOSCA.
Herra,
vait, pyydän. Hänhän miettii.CELIA.
kunpa riittäis
mun elämäni tyydyttämään...CORVINO.
Surma!
Kunp' edes puhuisi hän sairaalle
ja minun kunniani pelastaisi!
Jo sekin jotain ois. Mut katalasti
näin saattaa minut täydelliseen tuhoon...MOSCA.
Ai, hänen käsiinsä nyt onnenne
olette pannut! Kuulkaas, tosiaan,
syyt' on tää kaikki hänen kainoutensa.
En hälle anteeks suomatt' olla saata.
Jos poissa olisitte, taipuisampi
hän olisi, sen tohdin taata teille
ma hänen puolestaan. Kuink' oman miehen
edessä vaimo voisi... Pyydän teitä,
täält' että poistumme ja jätämme
vain hänet tänne.CORVINO.
Armas Celia,
voit kaiken vielä korjatuksi saada,
en sano enempää: mut ellet tee
sa sitä, kadotetuks itses katso!
Ei, pysy siellä!
(Sulkee oven ja poistuu Moscan kanssa.)CELIA.
Hyvä Jumala
ja pyhät enkelit te! Minne, minne,
oi minne häpy ihmisrinnoista
on häipynyt, kun Sinun kunnias
ja omansa niin mies voi hyljätä?
Siis onko elon ikiperustus
nyt astinlautana vain kataluuden,
ja kainous maanpakoon karkoitettu
vuoks onko rahan?VOLPONE.
Kyllä, Corvinon
ja muiden moisten kurjain sieluissa,
jotk' eivät todellisen lemmen taivaan
(Hyppää pystyyn.)
iloja koskaan ole maistaneet!
Voit olla varma, Celia: se, joka
möis sinut voiton toivoss' epävarman,
hän paratiisiosans' oisi myynyt
rahasta halvasta, jos kohdannut
vaan oisi kaapuniekan kauppamiehen.
Miks hämmästelet sit' ett' elpyneenä
näin näet minut? Ihme kernaammin
hyväksy kauneutesi aikaansaama!
Se on sun suuri työs: jok', ei vain nyt,
vaan monen monesti myös ennen on
mun herättänyt eri hahmoihin
ja tänä aamun' aivan veijariksi,
jott' ikkunastasi sun nähdä saisin.
Ah, ennen luopunut ma työstän' oisin
kuin sinun lemmestäsi, taistellut
monissa muodoiss' oisin Proteusta
sinistä vastaan tahi mutkallista,
vihaista virtaa vastaan! – Tervetullut
siis ollos!CELIA.
Herra!
VOLPONE.
Älä pakene
nyt mua äläkä sen väärän luulos,
ett' olin vuoteen oma, itseäs
suo johtaa uskoon, että olen moinen:
sit' et sa ole kokeva! Ma nyt
yht' olen raikas, kuuma, lennokas
ja yhtä iloinen on mieleni
kuin siinä tilaisuudess' ylvähässä,
kun esitimme huvinäytelmäämme
iloksi suuren Valois'n ja mulla
ol' osa nuoren Antinouksen,
ja läsnäolevien naisten silmät
ja korvat puoleeni ma kiinnitin,
jok' ainutt' elettäni ihailemaan
ja joka lausettani, askeltani.
(Laulaa.)
Tullos, Celia, riemuitkaamme
lemmestä, kun vielä saamme!
Aikaa meill' ei ole aina,
onnemme on hetken laina:
siis sen nauti nautinnot!
Laskee, nousee auringot,
vaan jos häipyy valo tää
meiltä, meill' on yö, mi jää.
Riemuja miks siirtää siis?
Kunniasta viisaat viis!
Emmekö sais huiputtaa
kotinurkkain nuuskijaa,
pettäin silmät, korvat tään,
jott' ei luo käy kärkkymään?
Lempeä saa varastaa,
kun ei kukaan ilmi saa:
teossa ken tavataan,
synnin tekee moinen vaan!SUUDELMA.
(Cynthian pidoista.)
Miksi ilo katoaa?
Oi, miks suutelon
auvohon
ei jäädä iäks saa?
Niin metinen, sulava, pehmyt se voiton
vie kastehelmist' armaan
ruusun rusoittavan parmaan
helossa Koiton!
Ah, kernaammin kuin suukoitt' oisin,
viel' onnen sen jos saada voisin,
toivon: tulkoon surma!
sen tuokoon huulten hurma!
HAUTAKIRJOITUS SALATHIEL PAVYLLE.
Eräälle Kuningatar Elisabethin Kappeliin
haudatulle lapsinäyttelijälle.
Itkekää, ah, lukijat
tään pienen tarun:
nyt, tietkää, silmät kostuvat
myös Kalman karun!
Laps hän oli suloinen,
niin armas, soma:
maa, taivas kiisti, kumpaisen
hän oisi oma.
Kolmetoista vuotta tää
laps lasna telmi;
kolm' eläinradan kiertämää
Thaleian helmi
hän niin jalo oli, oi,
– vain meitä varten! –
kuin yksin hänen olla soi
lait Osatarten.
Piltin tuhos kaikkien
erehdys eräs,
ja sitten – liian myöhäinen! –
katumus heräs;
hän, ett' elpyis uudestaan,
sai kylvyt vaivaan:
vaan liian hyvä alhoon maan
on – lapsi taivaan!TOTUUS.
On totuudella koetin:
sen oma olemus;
niin kulta puhtain puhdast' ei:
on turhaa kiilloitus!
Se rakkauden on elämä,
kointähti ikuinen,
se henki, joka selittää
työt uskon, rakkauden.
Sen sanan vakuutus se on,
min sulotuoksust' uus
ain' usko voimaa voittaa saa,
kun uhkaa kataluus.Kaikki suomentanut Toivo Lyy.
DRAYTON, HERRICK, COWLEY, WALLER.
Shakespearen ja Jonsonin ajan runsaslukuisista näytelmäkirjailijoista, Beaumontista ja Fletcheristä, Massingerista, Fordista, Marstonista, Dekkeristä, Middletonista, Websterista, Heywoodista, Tourneurista ja Daysta, ei voida tässä enempää mainita, niin hyvin kuin useat heistä sen ansaitsisivatkin. Valitsemalla otsakkeessa olevat nimet niiden monien lyyrikkojen joukosta, joita tänä ja seuraavana aikakautena esiintyy, on tarkoitus antaa renessanssin vähitellen haipua pois, ja restauraation avata ovet klassillisuuteen.
Michael Drayton (1563-1631) on tuotteliain aikansa vähemmän huomatuista runoilijoista, jonkunmoinen Elisabethin ajan Layamon. Hänen mainittavin saavutuksensa on laaja runoelma Polyolbion (1612 ja 1622), jossa hän lukuisin historiallisin ja antikvaarisin tiedoin kuvaa ja ylistää Englannin eri kaupunkeja ja paikkakuntia. Ihastuttavan sirona ja veikeänä esiintyy hänen lyyrillinen kykynsä Nymphidia-runoissa (1627), joista tähän on otettu näyte. Hän kuului Shakespearen ystäväpiiriin.
Robert Herrick (1591-1674) oli "Benin heimoa", alkuaan kultasepänoppilas, mutta sittemmin yliopistotutkinnot suorittanut ja pappi. Kuului "Merenneidon kerhoon". Vietti vv. 1629-1647 pappina Dean Priorissa, Devonshiressä, josta kansalaissota hänet karkoitti; pääsi palaamaan seurakuntaansa vasta 1662, jääden sinne loppuiäkseen. Herrick oli papinkaavustaan huolimatta rehellinen pakanarunoilija, kavaljeerien epikurealaisen elämän, iloisen maailmankatsomuksen ja mitä herkimmän luonnontunteen tulkki. Hänen runonsa ilmestyivät 1649 Hesperides nimisenä kokoelmana.
Abraham Cowley (1618-1667) astuu näkyviin Spenserin varjosta, johon hän lapsena oli ihastunut. Kansalaissodan puhjettua hän liittyi kuninkaan puolueeseen, seuraten 1646 kuningatarta Parisiin, jossa asui 10 vuotta. Esikoisteoksensa Runouden kukkasia (Poetical Blossomes) hän julkaisi 15:n vanhana (1633). Restauraation jälkeen hän asettui maaseudulle, jonka luontoa oli aina ihaillut ja kaivannut, mutta josta ei enää saavuttanutkaan tyydytystä. Hänen tuotannostaan mainittakoon Anakreon-mukaelmat (Anacreontiques), Rakastajatar eli lemmenrunoja (Mistress, or Love Verses), ja Pindarolaiset oodit (Pindarique Odes). Cowley kuuluu ns. "metafyysillisiin runoilijoihin", minkä nimen Sam. Johnson antoi hänelle ja eräille muille etupäässä heidän kekseliäiden runomittojensa vuoksi. Hänen aloittamansa "pindarolainen oodi" tuli suosituksi 1700-luvulla.
Edmund Waller (1606-1687) oli varakkaan suvun perillinen, parlamentin jäsen 16:n vanhasta alkaen suurimman osan pitkää ikäänsä, tunnettu sukkelasanaisuudestaan ja taidostaan mukautua ajan vaatimuksiin, palvellen sekä puritaaneja että rojalisteja, aina sen mukaan kuin hänen oma etunsa näytti vaativan. Pelasi kuitenkin edellisiä vastaan varomattomasti (1643), joutui pois parlamentista, sai sakkoa 10.000 puntaa ja eli sen jälkeen mannermaalla vuoteen 1652, jolloin sai palata. Tällöin hän kirjoitti ylistysrunon Cromwellille. Tämän kuoltua Waller muisti häntä moiterunolla, säästäen ylistyssanansa Kaarle II:lle, jolle kirjoitti tervetuliaisrunon. Kuninkaan huomautettua tämän olevan heikompi kuin Cromwellille osoitettu, Waller vastasi kylmästi: "Sire, runoilijat onnistuvat paremmin kuvitelmien kuin todellisuuden kertojina." Pienissä runoissaan, joihin hänen maineensa perustuu, hän osoitti harvinaista taitoa viisijalkaisen loppusoinnullisen kaksoissäkeen käyttäjänä, kehittäen sen siten "suljetuksi", että säeparin täytyy aina sisältää myös ehyt ajatus, ja hioen sen muutenkin niin puhtaaksi ja taipuisaksi, että klassillinen runous saattoi ottaa sen lopullisesti valmiina käytäntöönsä ja pää-ilmaisijaksensa.
DRAYTON:
KATKELMA "NYMPHIDIASTA".
Kuvaus keijukaiskuningatar Mabin lähdöstä vierailulle keijukaisritari Pigwiggin luo.
Koht' uljaat vaunut noudettiin,
joiss' oli joka kohta niin,
ett' yks kaks matkaan päästäisiin:
siis esteit' oli tuskin.
Hepoina nelivaljakon
on sääsket, valjaat seitist' on,
ja virkku istui Cranion
jo istuimella kuskin.
Ne näkinkengäst' olivat
ne vaunut, väreilt' ihanat;
kuin tuli olla, uhkeat
ne olivat ja somat:
mehiläisvilla-täytteinen
ol' istuin, päällyksenä sen
kimalsi siivet perhosen.
Siis: laitteet koruttomat...
Ja pyöriks sirot sirkan luut
vain kelpasi, ei aineet muut,
ja kolkkeest' esti pyöräpuut
ne ohdakkeiden nukka:
vuoks Oberonin peloissaan
ol' immet Mabin: kuulemaan
ei päästä heidän matkastaan
sais mies se mustasukka!
Mab vaunuihin nous kiireissään,
ja vaikka muut pyys viipymään,
hän vartonut ei impiään
ja palvelusta näiden,
vaan karkas sieltä yksin pois.
Kun kuultiin se: ken moista sois? –
he seuras, kuin hän ollut ois
päähoukka hourupäiden!
Hop ja Mop, Drap Hyväpää,
Pip ja Trip ja Skip on nää
kuus seuranaista ylevää,
ylintä Mabin hovin;
Fib ja Tib ja Pink ja Pin,
Tick ja Quick ja Jill ja Jin,
Tit ja Nit ja Wap ja Win
myös palvoi häntä kovin.
He heinäsirkan satuloi,
ja ravata he ratsun soi
yl' aitain, ojain, minkä voi:
heill' oli hoppu mukaan!
Ja lukinseitin yli pään
he veti tuulta estämään
ja piili alla verhon tään,
heit' ettei huomais kukaan.HYVÄSTIJÄTTÖ.
Kun muut' ei voi, suo suukko, erotaan!
Ma olen valmis; enempää et saa.
Mik' ilo rinnassani tulviikaan,
kun itseni voin täysin vapauttaa!
Lyö kättä iäks, pyyhi valat pois,
ja tiemme jos käy joskus yhtehen,
yks älköön ilme ilmaisko, ett' ois
meiss' enää hivent' entisrakkauden.
Vaan vaikk' on vait jo intohimon suu,
sen huohotus, vait pauhu valtimon
ja paariens' eess' usko polvistuu
ja lemmen sammuu katse viaton –
sen, kaikkein hylkäämän, jos vain sa soisit,
viel' eloon Tuonelasta tuoda voisit!HERRICK:
KUKKASILLE.
Puun heelmäin armaat vakuudet,
viel' eihän kiirutt' ois!
Miks viipyä ei vois,
hymyillä, hehkuin hetkisen,
ja jälkeen vasta sen
varista pois?
Te synnyittekö, vienoiset,
vain hetken iloks, vaan
"Hyv' yötä!" kuiskaamaan?
Miks armautenne Luonto loi
ja näyttää, kun sen, oi,
vie kokonaan?
Sen liette Kirjan kirjaimet,
mi kertoo tarinan
kulusta Kuoleman:
mik' ikään tääll' on loistossaan,
se kohta korjataan
pois hautahan.ANTHEALLE.
Nyt eess' on hetki ikihämärän,
ja nyt, Anthea, täytyy ystävän
sun luotas mennä. – Armain! hauta suo
minulle kirkkotarhan tammen luo,
mun mistä muistat, vaikk' ei mua näy,
kun juhlasaatoiss' ohi jalkas käy;
tai hautakammioos vie: vierelles,
kun siell' on kerran pyhäinjäännökses;
niin balsamoida silloin, suloisin,
on turha mua yrtein tuoksuvin!KELTANARSISSILLE.
Täält', ihana, nään kyynelin –
jo ennen riennät, oi,
kuin keskipäivään auringon
on päässyt armas koi.
Jää, jää,
siks kunnes hämärtää
ja on
aik' iltahymnien:
niin kerallasi minäkin
pois lähden rukoillen.
Myös mulle hetken Herra soi
ja kevään kerkeän:
kuin yrtit kuolo yllättää,
niin jätän elämän.
Niin pois
ma käyn, kuin elo ois,
ah, tää
vain sade suvinen
tai kastetta, mi päärlyn loi,
iäksi haihtuen.COWLEY:
JUOMALAULU.
Maa sadett' imee janoissaan
ja juo, suu aina ammollaan.
Maast' yrtit aina juo, ja siks
ne tulee tuoreiks, ihaniks.
Myös meri – josta luulla vois,
sill' ettei hevin jano ois –
juo joet miltei miljoonat
yl' äyräittensä tulvivat.
Ja Päivä – naama päilyen
kuin kuunaan juoppolalluksen –
juo meren, ja kun valmist' on,
juo kuu ja tähdet auringon:
ne juo ja tanssii jälkeen työn,
ne juo ja juhlii koko yön!
Ei Luonto ole raitis, vaan
sen malja kiertää ainiaan!
Siis maljat aivan täytehen
ja lasit! Sillä miksi en
jois lailla muitten luotujen?
Miks, moralistit, miksi en?WALLER:
ERÄÄLLE VYÖLLE.
Tää vyöhyt hennon vartalon
nyt voittoseppel otsan' on:
ken kruununs' antais kruunupää,
vaan tehköön, mit' on tehnyt tää!
Ol' ääri mulle taivasten
tää kehä armaan uumien:
kaikk' ilot, surut, unelmat
tään rinnan siinä liikkuivat.
Kuink' ahdas ala! sittenkin
tyyssija kaiken kaunihin:
sen sisällys vain mun jos on,
muu viekää piiriss' auringon!Kaikki suomentanut Toivo Lyy.
FRANCIS BACON.
Englannin renessanssin terävintä ajattelua ja korkeinta tiedon astetta edustaa Francis Bacon, Verulamin lordi, luonne, jonka ilmaukset eivät aina ole sopusoinnussa siveellisten käsitteidemme kanssa, niin suuresti kuin kunnioitammekin hänen älynsä monipuolisuutta ja voimaa. Hän syntyi 1561, tuli 13-vuotiaana Cambridgeen, ja osoitti jo silloin tyytymättömyytensä Aristoteleen filosofiaan, joka hänen mielestään johti vain hedelmättömiin väittelyihin. Varhaiskypsällä älykkyydellään hän herätti täällä kuningatar Elisabethin huomiota. 1576 hän kirjoittautui Gray's Inniin antautuakseen lakimiehen uralle, mutta matkustikin jo samana vuonna Englannin lähettilään mukana Parisiin, jossa opiskeli vuoteen 1579 saakka. Tällöin hänen isänsä kuoli, minkä johdosta Bacon palasi lakimiehen alalle, valmistuen 1582. Samana vuonna hän julkaisi ensimmäisen filosofisen tutkielmansa Ajan suurin synty (Temporis Partus Maximus), joka jo sisältää hänen ajattelunsa pääkohdat: luontoa on saatava vapaasti tutkia; on etsittävä tosiasioita eikä tyydyttävä teorioihin; tulokset on todettava oikeiksi kokeilla eikä väitteillä. 1584 hänet valittiin ensi kerran alahuoneen jäseneksi. V:n 1586:n parlamentissa hän erikoisen innokkaasti vaati Maria Stuartin mestaamista. Lakimiehenä hän menestyi hyvin. 1591:n paikkeilla hän saavutti lordi Essexin ystävyyden, hyötyen siitä taloudellisestikin, mutta maksoi tämän toimimalla niin, että Essex kapinansa jälkeen osaksi hänen syystänsä mestattiin (1601). 1596 hänet nimitettiin kuningattaren neuvonantajaksi; seuraavana vuonna hän julkaisi 10 Tutkielmaa (Essays). Elisabethin aikana oli hänen edistymisensä virkauralla ja taloudellisesti hidasta, olipa hän kerran velkavankeudessakin. Jaakko I:n aikana hän sen sijaan kohosi korkeisiin virka-asemiin, tullen 1619 lordikansleriksi ja saaden Verulamin lordin arvon. Poliittisen toimintansa ohella hän jatkoi ahkerasti kirjailijatyötänsä, julkaisten mm. teokset Oppineisuuden edistys (The Advancement of Learning, hänen elämänsä suunnitellun suurteoksen Instauratio Magnan ensi osan johdanto, 1605), Ajateltua ja nähtyä (Cogita et Visa, 1607), ja Vanhojen viisauksia (The Wisdom of the Ancients, 1609). 1620 hän tarjosi kuninkaalle tutkimuksensa Uusi väline (Novum Organum), joka sisälsi 30-vuotisen ajattelun tulokset ja oli aiottu hänen elämänsä keskenjääneen suurteoksen, Suuren opetuksen (Instauratio Magna), toiseksi osaksi. Virkamiehenä Bacon oli epäluotettava, ottaen vastaan lahjuksia, minkä vuoksi hän 1621 menetti virkansa ja paikkansa parlamentissa, sekä tuomittiin vankeuteen ja suureen sakkoon. Tämän jälkeen hän omistautui kokonaan kirjallisuudelle, julkaisten mm. teokset Henrik VII:n historia (The History of Henry VII, 1622), Luonnollinen ja kokeellinen historia (Historia Naturalis et Experimentalis, Instauratio Magnan kolmas osa, 1622), Elämän ja kuoleman historia (The History of Life and Death, 1623), ja kolmannen painoksen Tutkielmistaan (1625), joita nyt oli 58. Kokeillessaan lumella pilaantumisen estäjänä hän vilustui ja kuoli huhtik. 9 p. 1626. Baconia elähdytti hänen tutkimuksissaan se henki, joka hänen jälkeensä on tullut tieteen perustaksi: ilman ennakkoluuloja on tutkittava kaikki tosiasiat ja vasta näistä saatujen kokemusten perusteella koetettava todeta niissä ilmenevät yleiset lait. Hänen Tutkielmansa kuuluvat vieläkin elävään kirjallisuuteen; englanninkielisen proosan historiassa niillä on huomattava sija.
OPINNOISTA.
Opinnoista on iloa, ne kaunistavat, ja kehittävät taitoa. Iloa ne antavat enimmän silloin, kun niitä harrastetaan yksinäisyydessä ja omassa rauhassa; kaunistukseksi ne osoittautuvat keskusteltaessa; ja taitoa kehittäviksi silloin, kun on arvosteltava ja hoidettava asioita; sillä kokeneet miehet kykenevät toimeenpanemaan, ehkä arvostelemaankin yksityisseikkoja, kutakin eriksensä, mutta yleisten neuvojen antamisessa ja asioiden suunnittelemisessa ja johtamisessa ovat ne parhaat, jotka ovat oppineita. Ajan liiallinen käyttäminen opintoihin on laiskuutta; niiden liiallinen harjoittaminen kaunistukseksi on teeskentelyä; ratkaisun tekeminen täysin niiden sääntöjen mukaan on oppineen yksipuolisuutta; tieto täydentää luontoa ja täydellistyy kokemuksesta – sillä luonnonlahjat ovat kuin luonnolliset kasvit, joiden jalostaminen vaatii harkintaa; opiskeleminen sinänsä suuntaa mielenkiinnon liian monelle taholle, ellei kokemus aseta sille rajoja. Ovelat halveksivat oppineisuutta, yksinkertaiset ihailevat sitä, viisaat käyttävät sitä hyväkseen; sillä oppi ei ole olemassa itseään varten; mutta tämä viisaus on saatu ilman oppineisuutta, sen ulkopuolelta, toteamalla kokemuksen kautta. Älä lue väittääksesi vastaan ja kumotaksesi, älä myöskään uskoaksesi ja pitääksesi ilman muuta varmana, äläkä voidaksesi puhua ja keskustella siitä, vaan punnitaksesi ja harkitaksesi. Toisia kirjoja maistetaan, toisia ahmitaan, ja muutamia harvoja pureskellaan ja sulatetaan: se on, toiset kirjat luetaan vain osittain; toiset kokonaan, mutta ei uteliaasti; ja muutamat harvat perinpohjin, huolellisesti ja tarkkaavaisesti. Toiset kirjat voidaan myös luettaa muilla henkilöillä, jotka saavat tehdä niistä otteita; mutta tämä tapahtukoon vain silloin, kun on kysymys vähemmän tärkeistä asioista ja mitättömistä kirjoista; tislatut kirjat ovat muuten, kuten tislattu vesikin, makunsa menettäneitä. Lukeminen tekee miehen täysikasvuiseksi, neuvottelu toimintaan kykeneväksi, ja kirjoittaminen asialliseksi: siis, jos mies kirjoittaa vähän, hänellä pitää olla hyvä muisti; jos hän neuvottelee vähän, hänellä pitää olla hyvä ja sukkela äly; ja jos hän lukee vähän, hänen pitää olla varsin ovela kyetäkseen esiintymään niin, kuin tietäisi asioita, joista ei tiedä mitään.
KAUNEUDESTA.
Hyve on kuin jalokivi, paras sileässä kehyksessä; ja hyveelle on varmasti suurimmaksi kaunistukseksi ruumis, joka on uljas, ei ihanien piirteiden ja näön kauneuden, vaan enemmän olemuksen arvokkuuden ansiosta; niinpä ei olekaan juuri nähty hyvin kauniiden henkilöiden olevan suuresti hyveellisiä; on kuin olisi luonto heissä harrastanut enemmän muodon erehtymättömyyttä kuin muuten aikaansaadakseen etevyyttä; ja sen tähden he näyttävät täydellisiltä, olematta kuitenkaan suuria henkensä puolesta; ja tutkivat enemmän käytöstä kuin hyvettä. Mutta tämä ei pidä aina paikkaansa: sillä keisari Augustus, Titus Vespasianus, Ranskan Filip Kaunis, Englannin Edward IV, Ateenan Alkibiades ja Persian shaahi Ismael olivat kaikki korkeita ja suuria henkiä, ja samalla aikansa kauneimpia miehiä. Kauneudessa suloinen ilme merkitsee enemmän kuin väri; ja siveä ja siro liikunto enemmän kuin sulous. Tämä on kauneuden paras osa, jota kuva ei voi ilmaista; eikä henkilön ensi näkeminenkään. Täydellistä kauneutta ei ole, piirteiden suhteellisuudessa olematta jotakin outoa. Kukaan ei voi sanoa, kumpiko, Apelles vai Albert Dürer, oli enemmän väärässä: toinen loi henkilön noudattaen mittausopin suhteita; toinen, valikoimalla eri kasvoista sen, mikä niissä oli parasta. Sellaiset kasvot, niin uskon, eivät miellyttäisi ketään muuta kuin taiteilijaa, joka valmisti ne. Eipä silti, ettei taiteilija voisi maalata kauniimpia kasvoja kuin mitä on konsanaan ollut olemassa; mutta hänen täytyy luoda ne jonkinlaisen innoituksen vallassa kuten säveltäjä, joka luo ihanan laulun, eikä sääntöjen mukaan. Näette kasvoja, joista, jos tutkitte niitä yksityiskohtaisesti, ette löydä ainoatakaan täysin hyvää: ja kuitenkin niiden yleisvaikutus on ehyt. Jos on totta, että kauneuden päätekijänä on liikunnon sirous, niin eipä ole todellakaan ihmeellistä, että vanhemmat henkilöt usein näyttävät rakastettavammilta kuin nuoret; pulchrorum autumnus pulcher ["kauniiden syksy on kaunis"]; sillä kukaan nuori ei voi olla kaunis muuten, kuin että hänelle annetaan paljon anteeksi, ja että kauneuden katsotaan perustuvan nuoruuteen. Kauneus on kuin kesähedelmä, joka helposti pilaantuu eikä kestä; ja, useimmiten, se tekee nuoruuden hillittömäksi ja vanhuuden hiukan ujoilevaksi; mutta toiselta puolelta, jos se valaisee hyvin, se saa hyveet hohtamaan ja paheet punastumaan.
(Francis Bacon: Tutkielmia)
Molemmat suomentanut O. Juurikoski.JOHN MILTON.
Se jyrkkä ja taipumaton vapaudenaate, joksi puritaanilaisuus syvimmältä olemukseltaan on käsitettävä, sai runoudenkin alalla oman edustajansa ja tulkitsijansa. Renessanssin vaimennuttua 1600-luvun alkuvuosikymmeninä loppuunsa seuraa kansalaissodan, Cromwellin ja restauraation aika, jolloin kirjallisuus vähitellen madaltuu kavaljeerirunouden maalatuiksi suloiksi ja karkeiksi sukkeluuksiksi. Korkeana vuorena, perusta renessanssin sivistyksessä ja vanhan miehekkään puritaanisuuden ihanteissa, huippu iankaikkisuuden ylevässä aatemaailmassa, kohoaa kuitenkin sen keskeltä John Miltonin runous, näkyen aikansa ja vuosisatojen yli juhlallisena, yksinäisenä, ainutlaatuisena. – Milton syntyi Lontoossa 1608. Hänen isänsä, myös John, joka aikoinaan kääntyessään protestanttisuuteen oli joutunut vakaumuksensa vuoksi karkoitetuksi kotoaan, oli notario ja oli päässyt hyviin varoihin. Häneltä Milton peri nuhteettomuutensa, järkkymättömän uskollisuutensa vakaumukselleen, taiteenrakkautensa ja musikaalisuutensa. Äidin mainitaan olleen hyvin uskonnollinen. Miltonin ensimmäinen opettaja oli hänen isänsä ystävä, skotlantilainen puritaani, kirjailija Thomas Young. Käytyään kotiopetuksen jälkeen St. Paulin koulua hän tuli 1625 Cambridgeen, jossa häntä sanottiin hänen kauneutensa ja luonteensa puhtauden vuoksi "ladyksi". Seuraavana vuonna (1626) hän kirjoitti ensimmäisen runonsa Kauniin lapsen kuoleman johdosta (On the death of a Fair Infant), joka aiheutui hänen sisarensa Anne Phillipsin esikoisen poismenosta. Milton opiskeli Cambridgessä seitsemän vuotta, perehtyen syvällisesti aikansa sivistykseen, varsinkin latinaan, kreikkaan ja hebreaan, ja sen ohella yhä suuremmalla menestyksellä harjoittaen runoutta. Hänen tänä aikana syntyneistä runoistaan mainittakoon Joulu-aamuna (On the Morning of Christ's Nativity, 1629), Intohimo (The Passion), Aika (The Time), Juhlallista musiikkia kuunnellessa (At a Solemn Music), Toukokuun aamuna (On May Morning) ja Shakespearelle (kaikki 1630), sekä kaksi sonettia, Satakielelle (To the Nightingale) ja Täyttäessäni kolmekolmatta (On arriving at the Age of Twenty three), molemmat 1631. Hyljäten papin uran, jolle isä oli hänet aikonut, hän vietti vv. 1632-37 maaseudulla, Hortonissa, Windsorin lähellä, jonne isä oli muuttanut, yhä syventäen sivistystänsä ja nyt jo vakavasti tietoisena runoilijakutsumuksestaan. Hortonissa hän kirjoitti kuuluisat runonsa L'Allegro ja Il Penseroso (molemmat 1632), joissa hän tulkitsi luontoa iloisen ja alakuloisen mielialan antaessa sille yksilöllistä väritystä; näillä runoillaan, joissa tuntuu Spenserin ja Shakespearen raikasta luonnontajua, hän tuli 1700-luvun romanttisen luonnonkaipuun herättäjäksi. Tämän ajan tuotannosta mainittakoon vielä naamiot Arcadit (1633) ja Comus (1634), joissa Miltonin runoilijakyky saavuttaa korkean asteen, ja ystävän kuoleman johdosta kirjoitettu valitusruno Lycidas (1637). Nuoruustuotannollaan Milton osoitti olevansa renessanssin runouden korkeimpien taiteellisten traditioiden perillinen, vieläpä kykenevänsä kohottamaan ne siveellisen ylevyyden korkeuteen. Hänen katseensa on kuitenkin suunnattu eteenpäin, kaukana häämöttävään runoteokseen, jonka luomiseen tarvittiin "iankaikkiselta Hengeltä hartaalla rukouksella saatu voima, Häneltä, joka voi rikastuttaa ihmisen sanoilla ja tiedoilla, lähettää seraafinsa koskettamaan ja puhdistamaan alttarinsa pyhällä tulella kenen huulia Hän tahtoo". Englantilaisten tavan mukaan hän täydensi kasvatuksensa ja opintonsa ulkomaanmatkalla (1638-39); hän suuntasi sen Ranskaan (tavaten Parisissa Grotiuksen) ja Italiaan (Firenzessä Galilein) ja palasi kotiin kesken, täyttääkseen, kuten käsitti, velvollisuutensa uhkaavassa kansalaissodassa. Tähän päättyy hänen elämänsä harviisen määrätietoinen nuoruuskausi, ja alkaa kaksikymmentä vuotta kestänyt poliittisen taistelun aika, jolloin runotar saa odottaa, Milton toimi puritaanien hallituksen latinansihteerinä, joutuen siis sommittelemaan sen diplomaattisen kirjeenvaihdon; samalla hän uhrasi aikansa vimmattuun taisteluun lentokirjoilla, osoittaen niissä juhlallista, mistään välittämätöntä raivoa. Hän kirjoitti lyhyesti sanoen episkopaalista kirkkoa, silloista avioliittolakia, painovapauden rajoittamista, ja Kaarle I:n ihannoimista vastaan, puolustaen puritaanien menettelyä Euroopan edessä ja kehittäen tasavaltalaisia aatteitaan. Ohjenuorana hänellä oli kaikessa itsenäinen, omastakin puolueesta välittämätön vapauden vaatimus. V:sta 1657, jolloin hän jo oli sokea, häntä auttoi sihteerin työssä runoilija Andrew Marvell, jonka ja ehkä Davenantin ansiosta hänet Stuartien palatessa (1660) armahdettiin; hän siirtyi nyt yksityiselämään. – Milton oli mennyt naimisiin (1643) kavaljeeriperheestä lähtöisin olevan 17-vuotiaan Mary Powellin kanssa, joka ei kuitenkaan voinut viihtyä ankaran uskonnollisen, alituisiin tutkimuksiin syventyneen runoilijan vaimona, vaan meni kotiinsa jo kuukauden kuluttua. Tästä aiheutuivat Miltonin avioeroa koskevat mielipiteet, joiden mukaan "sopimattomuus ja luonteiden vastakkaisuus" oli pidettävä riittävänä eron syynä. 1645 puolisot kuitenkin sopivat; heille syntyi kolme tytärtä. 1652 hänen vaimonsa kuoli. Neljä vuotta myöhemmin, ollen jo sokea, Milton meni naimisiin Katharine Woodcockin kanssa, joka kuoli seuraavana vuonna (1657) lapsivuoteeseen. Hänen muistolleen Milton on omistanut liikuttavan sonetin Vaimo-vainajalleen (To his late Wife). Sokeutensa tähden avuttomana ja hoidon tarpeessa hän pyysi 1663 ystäväänsä tri Pagetia suosittelemaan hänelle puolisoa; seurauksena oli avioliitto 25-vuotiaan Elisabeth Minshullin kanssa, joka tuotti runoilijalle kotoista onnea hänen kuolemaansa saakka, eläen 53 vuotta hänen jälkeensä. – Restauraatiosta alkaa Miltonin elämän kolmas ja korkein vaihe, jolloin hänen oli sallittu toteuttaa suuri runoilija-unelmansa. Vapaana miehenä hän nyt, sokeudestaan huolimatta, omisti tälle kaikki voimansa, todellisena puritaanina syventyen syntiinlankeemukseen, ihmisen arvoitukseen iankaikkisten voimien taistelun kohteena, ja tulkiten sen ylevin, lakastumattomin runokuvin, tarkoituksena "osoittaa oikeiksi Jumalan tiet ihmiselle" ("to justify the ways of God to man"). Milton aloitti Kadotetun Paratiisin (Paradise Lost) 1658, saattoi sen loppuun 1664 ja julkaisi sen 1667. Puritaani oli nukkunut Raamattu päänalaisenaan ja nähnyt unessa koko keskiaikaisen maailmankaikkeuden: taivaan, helvetin, kaaoksen ja yön, Maan ja kiertotähtien piirin, Paratiisin ja ensimmäiset ihmiset, jotka langennut arkkienkeli Saatana, suurimman kuviteltavissa olevan tragiikan kammottavan jylhä sankari, muinaisenglantilaisen kristillisrunollisen näkemyksen juhlallinen perillinen, saattaa lankeemukseen. 12 kirjassa kerrotaan taivaan, Saatanan kapinan, helvetin, ihmisen synnyn ja lankeemuksen tarina, näyttämönä milloin taivas, tuonenhämärä helvetti, kaaoksen rajaton yö ja Paratiisin suloinen vehmaus, säestyksenä valtavan mielikuvituksen voimakas, välähtelevä kuvasarja, ylevä aatteellisuus, majesteetillinen ilme, jalo murhe ja hieno luonnonherkkyys, kaikki suoritettuina voittamattoman mestarillisella silosäkeen käytöllä. Näin syntyi puritaanien suuri eepos, englantilaisen runohengen uusi alppihuippu. – Kadotetun Paratiisin täydennysrunoelmassa Takaisin saatu Paratiisi (Paradise Regained) Milton osoitti, miten Jeesus kestämällä kiusauksen lunasti ihmiselle Paratiisin takaisin. Samassa niteessä kuin tämän Milton julkaisi (1671) kreikkalaisen tragedian mukaisen murhenäytelmänsä Kärsivä Simson (Samson Agonistes), jossa Israelin sokea, filistealaisten vankina oleva sankari viiltävällä traagillisuuden tunnolla avaa sielunsa ja sitten vapautuu kärsimyksistään korkean kosto- ja sovituskuoleman kautta. Hän on Miltonin oma kuva, sokean sankarin, joka muistaessaan poliittisten aatteidensa luhistumista ja sokeuttaan, ja ajatellessaan restauraation irstailevaa ylimystöä ja kevytmielistä henkeä oikeutetusti asettuu Simsonin asemaan ja tulkitsee tuskansa hänen kauttansa. 1669 Milton oli julkaissut Englannin historian (History of Britain), jonka oli kirjoittanut jo paljoa aikaisemmin. Hän kuoli 1674. – Miltonin runoilijaolemuksen pääluonne on ylevä, käskevä juhlallisuus, majesteettisuus, jossa on Jehovan ilmettä ja joka voi joskus lieventyä jaloksi murheeksi, mutta ei milloinkaan huumoriksi.
Kadotetun Paratiisin neljättä kirjaa, jossa kuvataan Luciferin saapumista Paratiisiin ja viettelytyön alkamista, pidetään suuren runoelman huippusaavutuksena. Julkaistaan tässä hiukan lyhennettynä.
L'ALLEGRO.
Pois, inha Synkkämieli,
laps sysimustan Yön ja Kerberon!
Styks-rotko pesäs on
aaveinen, tunkkainen ja kirokieli!
Sen kolkkoon komeroon,
miss' yhtyy Pimeys siivin hiipivin
yökorpin lauluihin,
jää sydänvarjoon vuorten, rosoisten
kuin tukkas takkuinen,
iäks Kimmerian korpeen autioon!
Tule, Eufrosyne taivainen,
sa jumalatar ilojen,
jonk' ihmissyömen auvoksi
ihana Venus synnytti
ja sisko-sulotarta kaks –
toiseksi tietty vanhemmaks
on Bakkus lehväotsainen,
vaan viisaammat näin lauloi sen: –
kujeisen Länsituulen tie
Auroran pariin kerran vie,
ja kun on armain kevät,
he leikkiin lämpenevät,
ja kylvyss' sinikellojen
ja ruusuin vehmaskasteisten
siin' ihanainen siunautuu,
tuo heljä, hilpee, naurusuu.
Joudu siis, tuo kerallas
nuoruus, riemu riehakas,
naljat, koukut, kepposet,
silmäniskut, hempeydet,
joilla Hebe hiipi luo,
tuo hymykuoppain hurma – tuo
mitä Huoli halveksii,
vaan Nauru seuraans' ahnehtii.
Tule, hiipaile kuin ain'
varpaillasi sipsuttain.
Ja oikeallas ohjaten
tuo Vapaus, impi vuorien –
niin, noutaaksein sun arvoas
pyydän, Ilo, saatostas
vain hänet ja sun seuraksein
ratoksi elon retkellein –
vapaiksi kumppaneikseni,
kun hetket kulkee kauniisti,
kun kiuru lentoon kimpoaa
ja laulain säikkymään yön saa
vartoissaan taivaan-tornissaan,
ett' aamunkajo tapais maan, –
murheen aamuin tullaksenne
taa akkunani hymyinenne
mua läpi lehväin kurkistain
– viinin, orjantappurain –.
kukonlaulun kimeän
hajoittaissa pimeän
jälkijoukot harvenneet,
tai kun kukon askeleet
johtaa kanarouvain lauman
pöyhkeest' aitan luo tai auman, –
tai kuullaksemme koirien
ja torvein äänten raikasten
helähtävän hilpeinä
härmäiseltä mäeltä
niin ravistaen kaiullaan
aamun herkäst' unestaan, –
vaeltamaan hiljakseen
puistoin, kumpuin vehreyteen,
suoraan idän rantaa päin,
niistä lähtee kimmeltäin
ylväs Päivä tuomaan tultaan
puettuna merenkultaan,
pilvisaatto seuranaan
tuhansissa hohteissaan,
lähipellon kyntäjäin
vastatessa viheltäin
lypsylauluun iloiseen,
niittomiehen viikatteen
teroessa kalkuttain
kesken paimentarinain
laaksoss' alla pihlajain. –
Näystä toiseen silmä vie mun
tuottain aina uuden riemun:
missä ruskeen nurmikon,
missä harmaan kesannon
jyrsivine karjoineen –
vaarat, joiden autiuteen
pilvet painuu uupuneet
lepoon – virran syvänteet
ja purot – niityt laakeat,
tuhatkaunoin kirjaamat –
tornit, joiden sakarat
lehvistöistä kohoovat,
miss' ehkä armas neito nyt
on sulho-uniin herännyt.
Tuon mökin sauhu, kohoten
keskeltä vanhain tammien,
sen paikan näyttää, jossa on
Thyrsiksen kanssa Korydon
ne atrioinut antimet,
maan yrtit, maukkaat kasvikset,
jotk' osaavainen Phyllis laittaa,
pian lähtee, jonkin kukan taittaa
ja, Thestylis jo mukanaan,
lyhteitä rientää sitomaan
tai, jos on aika varhainen,
käy kimppuun kuivain lapposten.
Välist' on huvi kerrassaan
harhailla kyliin ylämaan,
kun soivat kellot iloiset
ja hilpeen viulun sävelet
saa tanssiin pojat tyttöineen
puun alle varjoon vilpoiseen
ja vanhat niinkuin nuoretkin
käy aurinkoiseen leikkihin,
kun elonpäivä vielä paistaa,
höystöisää tummaa oltta maistaa
ja urotöistä tarinoi.
Niin kuvaella joku voi,
kuin keiju Mab syö herkkujaan
ahneesti, halkeemaisillaan;
ja toinen, lyhdyn valossa,
kosk' on jo ilta, kertoa,
kuin raatoi tonttu hikipäin,
yön tietämissä ennättäin
ennenkuin päivä sarasti
jo viljan puida valmiiksi
vain varstan-kuvajaisellaan,
jottei jäis aamukermattaan,
työn, jot' ei riittäis tekemään
tusina päiväläistäkään,
ja sitten heittäys pitkälleen,
tuo lurjus, pesän paisteeseen
harjaksiansa hautomaan,
kunnekka loikkas valtoinaan
jo ulos, jossa teiskaroi
ennenkuin kukon laulu soi.
Pian vuoteille vie tarut nuo,
ja tuulten kuiske unen tuo.
Myöskin mieltä houkuttaa
nähdä ihmiskuhinaa
kaupungeissa, palatseissa,
miss' urhot rauhan tamineissa
käy, ritarit ja paroonit
uljaina viettää ilojaan
naislaumoissa, jotk' katseillaan
kirkkailla tehoo, valloittaa
ja mittaa, mik' on sukkelaa
ja mik' on arvo aseitten,
kun kumpainenkin kilpaillen
on kärkäs saamaan suosion.
Usein Hymen valmiin' on
keltahamein, kynttilöin
ja komein juhlin, kemuöin,
on naamioineen, ilveineen,
joist' iltahaaveiss' itsekseen
nuor' runoniekka uneksuu,
kun suvi on ja loistaa kuu.
Ja sitten oivaan näytelmään,
jos Jonson tarjoo leikkiään
ja oppiaan, tai Shakespeare saa
puhtainta kieltään soinnuttaa,
joss' oudot kuvitelmat elää
ja ikiluonnon kiihkot helää.
Ja ihanaa, jos yhä vois
sukeltaa huolist' aineen pois
lauhaan ilmaan Lyydiaan,
huuhtelemaan sieluaan
liitoss' ikirunouden,
miss' arat soinnut hillitään
niin kaunein kahlein sykkimään
yltäisten nautintojen tahtiin
ja valpas huoli pannaan vahtiin
ja pyörryttävä taituruus,
ett' äänet sulat vuotaa saa
vain sokkeloista kanavaa
ja langat, joiden suojaama
on sopusointu sielussa,
niin taiten purkautua pois,
ett' itse Orfeus nostaa vois
pään kukkaisista unistaan
Elysionin vuoteellaan
ja havahtua sointuihin,
joist' antaunut ois Plutokin
jo Eurydiken lupaamaan
pois Manan vallast' uudestaan.
Auvot nää jos myötäs saan,
Ilo, kanssas päivät jaan.IL PENSEROSO.
Pois, Ilot pettävät,
te isättömät lapset Hulluuden!
Ei mielen vakaisen
oo ravinnoksi lelut hempeät!
Vain aivot joutilaat
ja jotka kiiltoturhuutt' ihannoi,
teist' täyteen tulla voi
kuin päivänsäteet valohiuteistaan;
vain Morfeus saatollaan
niin täyttää häälyväisten unten maat.
Tule, jumalatar viisas, pyhä,
impi taivaallinen yhä,
tule, Synkkämieli, seuraksen'!
Sa kasvois suuren kirkkauden,
jok' ihmissilmän yli käy,
oot verhonnut, niin ettei näy
se meille, tummaan peitteeseen,
viileeseen ikiviisauteen:
tuon verhon tummuudessaankin
ois varmaan sisar Memnonin
hyväksi nähnyt itselleen,
ja siihen kuningattareen,
jok' oman korukauneuden
vei kilpaan merenneitojen,
niin joutuin suosiosta pois,
sun muotos vaikuttanut ois.
Niinp' onkin syntys korkeudesta:
on äitis säihkytukka Vesta
ja isäs synkkä Saturnus,
Vestankin isä – sekoitus,
mi Saturnuksen hallitessa
ei ollut maineess' saastaisessa.
Useinkin Vestan kohtas hän
hämyssä lehtokäytävän
tai metsän, piili varjohon
tiheimmän Idan viidakon,
kun viel' ei ollut pelkoa
Juppiterista. – Saavu sa,
totinen nunna, tahraton,
hurskas, vakaa, jolla on
musta viitta varrella
ylevästi aaltoova
ja näädänpuuhka hohtoinen
päällä olkain puhdasten.
Tule niinkuin ennenkin,
levollisin askelin,
unen ilmein, miettein syvin,
taivaisia lähestyvin,
sielus tyynnä kärsivä
silmiin tiivistettynä,
ett' ylväs kuvas piirtyy niin
kuin äänettömään marmoriin,
siks kunnes jäykän katseesi
pudotat maahan raskaasti
ja silmäs siihen kiinni luot.
Myös Rauhan mukanas sa tuot
ja Levon sekä niuhan Paaston,
jok' itse jumalien maast' on
ja heidän kanssaan atrioi,
kun Runotarten laulu soi
vaiheilla alttar'aition,
joss' istuin Juppiterin on.
Tuo Joutilaisuus vielä myötä,
jok' erakkona ilman työtä
tarhoissa viihtyy hauskimmin.
Mut ennen muuta kuitenkin
tuo hänet, joka ladellen
varassa kultasiipien
seurailee valtaistuinta,
jok' kiitää tulirattailla:
kerubi Syvämietteisyys.
Tuo varoin mykkä Äänettyys
myös, ellei haikee sulokieli
Filomela laulaa mieli
lohduks synkkäotsan Yön,
koska Cynthia kesken työn
lempeest' iestään hillitsee.
Suloinen lintu, joka kaihdat
meluista hulluutta ja vaihdat
sen murheisimpaan musiikkiin!
Sun puolees metsän uumeniin
niin usein halaan, vaipumaan
sun iltalauluus lohtuisaan,
ja milloin ääntäs kuule en,
ma näkymättä käyskelen
vihannan nurmimaton viertä
ja katson kuuta, joka kiertää
korkeinta kaartaan tapaillen
kuin eksyksistä palaten
rannoilta aavan taivaanlaen
ja niinkuin päätään kumartaen
sukeltaa läpi hattarain.
Välistä takaa ulappain,
ylitse kumpuilevan pellon,
saan kuulla kaukaa iltakellon
etäisen, valjun kuminan.
Vaan aikaan epäsuopeen sään
ma syrjään rauhan paikkaan jään,
miss' ankee hiilloshehku puuntaa
hämynä huoneen joka suuntaan
kuin pimeyttä matkien, –
loitos turult' ilojen,
miss' seinäsirkka soittaa vain
ja kellomies, jok' unettain
ja lumoten vie vaarat öiltä
ja siunaa ovet ylläköiltä.
Ja joskus yöllä yksinäin
voin nousta, lamppu kädessäin,
johonkin torniin korkeaan
Otavan kuvaa tarkkaamaan
ja Hermeen, joka kolmesti
on suurin, tavaillakseni
taivailta Platon viisautta
ja tahtoin yhä tutkailla,
minnekkä taakse maailmain
tai ilmapiirein vaihtuvain
on kätkettynä kuoloton
se ikihenki, josta on
pois harhautunut osanen
maan soppeen, ihmisruumiisen,
ja miss' on koti kaukainen
maan, ilman, tulen henkien,
joill' yhteisymmärrys on ain'
kanss' elementtein, planeettain.
Esille pääsköön välillä
myös muhkee Murhenäytelmä
laahustain valtaviitassaan
ja Thebe, Pelops palkeillaan
tai Troian taru ainoisin,
tai mitä (vaikka harvoinkin)
myöhempi aika juhlaisaa
voi koturneille koroittaa.
Oi, murheen Neitsyt! Jospa vois
sun voimas saada vielä pois
Musaioksenkin varjostaan
tai Orfeun sielun laulamaan
säveltä, joka helkkyissään
silmistä Pluton vierimään
sai rautakyyneleet, ja jota
peräytyi Helvetinkin ota
luovuttain hallustansa sen,
mit' etsi voima rakkauden, –
tai hänet esiin manata,
jok' ehtinyt ei kaavailla
kuin puoleen uljaan tarinan
Cambuscanista kertovan,
töist' Algarsifen, Camballin,
oloista Canace-vaimonkin,
joll' oli oiva kuvastin
ja sormus, vaskihevosta
kummasta, joka ratsuna
ol' itse Manan kuninkaan, –
ja suuret tietomiehet muut
ja runoilijat vakaasuut,
jotk' urotyöt on laulaneet
ja voitonmerkit, seppeleet
ja synkkäin metsäin tenhotarut,
joist' ei voi kuulla korvat karut
kuin aavistuksen. – Niinpä sä,
Yö, näät mun maillas himmeillä
siks kun saa aamu säädyllinen,
ei käherretty, kaunehinen,
jommoisna pojat Attikan
sen tahtoi riistaa antavan,
vaan puhdas pilvi huntunaan,
kun tuuli huhuu yli maan,
tai sadekuuron saatossa
vihurin vinhan tuomana,
pisarten lehtiin rapistessa,
räystästippain putoillessa.
Kun päivä taas käy ampumaan
kirkkaita valonuoliaan,
niin silloin, Jumalatar, vie
mua sinne, missä lehtotie
on vilpas, lehväin varjooma,
tai kussa honkain katveessa
ja alla ikitammien
Silvanus viihtyy parhaiten,
ja miss' ei kirves milloinkaan
kohonnut iskuun karkeaan,
jost' immet metsän säikkyin ois
pyhäköistään juosseet pois.
Siell' anna kätköön suojaisaan
mun piillä puron notkelmaan,
jok' arkisilmille ei näy
ja joss' ei päivän kilo käy,
vaan hunajainen mettinen
lentäissään kukkiin suristen
ja veden verkka solina,
tuo yhteissoitto tenhoisa,
houkuttaa Unen höyheniin.
Näyt ihmeelliset tulkoot niin
kuin kuvasarjat eloisat,
kuin auterista untuvat
ne luomilleni laskeukoot.
Kun väistynyt sa, uni, oot,
niin ympäriltä, yltä, alta
taas joku näkymätön valta
tai metsän henkihaltia
voi armaan soiton manata.
Vaan älköön altis jalkani
milloinkaan nähkö turhaksi
palata luostar'saliin suureen,
uljaiden pylväistöjen juureen
ja holvikaarten korkeiden,
miss' asuu oppi muinainen,
miss' avaralti akkunat,
monien värein kirjaamat,
luo himmeän ja hartaan valon,
miss' urut alkaa pauhun jalon
ja täysi kuoro kirkkaana
virittää kiitosveisuunsa,
ylistysvirren ylhäisen,
jonk' ihanuutta kuunnellen
saan tuta haltioituna
kuin oisin taivaan tanhuilla.
Ja tulless' iän uupuneen
on toivo majaan rauhaiseen,
miss' sammalkammiossa saan
kääriytä nuttuun karheaan
ja joka tähtikuvion
tavailla mitä taivaall' on
ja yrtit mitkä ikänään
kastetta maistaa, kunnes nään
kokemusteni kasvaneen
kuin arvoon profeetalliseen.
Suo, Synkkämieli, ilot nää,
niin seuras mua tyydyttää.Molemmat suomentanut Jaakko Tuomikoski.
KADOTETTU PARATIISI.
IV kirja.
Saatana, nähden Edenin edessään ja lähellä sitä paikkaa, missä hänen nyt oli käytävä rohkeaan tekoon, johon hän yksinään oli ryhtynyt Jumalaa ja Ihmistä vastaan, vaipuu moniin epäilyksiin ja kärsii intohimojen, pelon, kateuden ja epätoivon ristiriitoja, mutta paatuu viimein pahuuteensa, jatkaa matkaansa Paratiisiin, jonka ulkonäkö ja asema kuvataan; hyppää muurien yli; istuu merimetson hahmossa Elämän puuhun, tarhan korkeimpaan, tähystääkseen ympärilleen. Paratiisi kuvataan; Saatana näkee Adamin ja Evan ensi kerran; hän hämmästyy heidän kauneudestaan ja autuaasta olostaan, mutta päättää kuitenkin saattaa heidät lankeamaan; hän kuulee salaa heidän keskustelunsa ja saa siitä tietää, että Tiedonpuusta maistaminen on kielletty heiltä kuoleman uhalla, ja päättää sitten perustaa viettelyksensä siihen, että koettaa houkutella heidät rikkomaan kiellon; jättää sitten heidät hetkeksi saadakseen heidän oloonsa lisävalaistusta toisin keinoin. Sillä aikaa Uriel, laskeutuen auringonsäteellä, ilmoittaa Gabrierille, jonka tehtävänä on Paratiisin portin vartioiminen, että joku pahoista hengistä on karannut syvyydestä ja sivuuttanut puolen päivän aikaan hänen kehänsä hyvän enkelin hahmossa, laskeutuen Paratiisia kohti, mutta on sitten paljastanut itsensä hurjilla eleillään vuoren huipulla. Gabriel lupaa etsiä hänet ennen aamunkoittoa. Yön lähestyessä Adam ja Eva keskustelevat levolle menosta; heidän lehtimajansa ja heidän ehtoohartautensa kuvataan. Gabriel lähettää yövartiostaan ryhmät kiertämään Paratiisia; kaksi väkevää enkeliä hän määrää Adamin lehtimajalle katsomaan, ettei turman henki suunnittelisi mitään vahinkoa Adamille ja Evalle näiden nukkuessa; sieltä he löytävät hänet Evan korvan vierestä viekoittelemasta tätä unessa, ja vievät hänet vastoin hänen tahtoansa Gabrielin eteen, jonka kuulusteluun hän vastaa pilkallisesti ja valmistuu vastarintaan, mutta Taivaan merkin pidättämänä pakenee Paratiisista.
Oi miksei soinut Taivaan varoitus,
jok' Ilmestyksen näkijälle kaikui,
kun Lohikäärme, kahdesti jo lyöty,
syöks maahan hävittääkseen ihmissuvun:
"Voi maata sekä merta!" – että ois
ajoissa esivanhempamme tienneet
tuon viekkaan vihollisen saapuvan
ja turman välttäneet. Näät Saatana
vihasta kiehuin astui alas maahan
nyt kiusaajana, syyttäjänä sitten,
ja heikon ihmissuvun tuhoomalla
pakonsa Helvettiin näin aikoi kostaa.
Mut matka rohkea ja onnekas
ei häntä riemuun saa, ei kerskuin käy
hän julmaan työhönsä, mi täyttymystään
jo lähenee; näät hänen rinnassansa
kuin hornan tulimyrsky kuohuu vastaan
nyt häntä itseänsä, Epäilys
hänt' ahdistaa, ja pohjaa myöten velloo
nyt horna, jota sielussaan hän kantaa,
jok' ympäröitsee häntä, jot' ei pakoon
hän pääse enempää kuin itseäänkään,
vaikk' astuis minne. Epätoivo palaa,
taas herää omatunto, joka nukkui.
Hän miettii katkeraan, mik' on hän ollut,
mik' on hän nyt ja kuinka yhä vaipuu
hän pahuuteen ja kärsimysten alhoon.
Hän murheessaan luo katseen Edeniin,
mi kiehtovana silmäin eessä lepää;
hän katsoo taivaaseen ja aurinkoon,
mi puolipäivän huipuilla jo säihkyy,
ja tuskaisesti huokaisten hän lausuu:
"Oi sinä, joka kruunupäänä loistain
Jumalan lailla hallitsijankatsees
luot puoleen maan, – sä, jonka nähdessään
yön tähdet himmenee, – mä kutsun sua,
mut ystävänä en, vaan kiroten:
Oi Aurinko, sun säteitäsi vihaan;
ne muistuttavat vallastani ennen,
kuink' yllä sfääriesi hallitsin
mut turhaan uhmaan, kateuteen sorruin
ja nousin Taivaan Kuningasta vastaan.
Ah, miksi? Moist' ei kiittämättömyyttä
ois ansainnut hän multa, jonka loi hän
ylentäin loistoon – eikä hyvyydessään
mua koskaan tylysti hän kohdellut.
Mik' oiskaan ollut helpompi kuin kiittäin
vähäisin palkka suoda hälle siitä,
mit' antoi hän! Mut hänen hyvyytensä
mua pahuuteen vain kiihti. Loistossani
en tunnustanut käskijää, vaan itse
mä tahdoin hallita ja tyhjäks tehdä
kiitollisuuden velan ikuisen,
niin raskaan ja niin mahdottoman maksaa;
unohdin, mitä hältä olin saanut;
en nähnyt, että kiitollinen sielu,
jos myöntää velkansa, on vapaa siitä,
vaikk' onkin velkaa; miss' on pakko silloin?
Oi, ett' ois voimassaan hän määrännyt
mun arvoon halvempaan: ois ehkä ollut
se onneksein; ei toivo hillitön
mua vallanhimoon kannustanut ois.
Mut ken sen takaa? Joku mahtavampi
ois noussut ehkä houkuttaen mukaan
mun, halvankin. Mut toiset valtahenget
ei langenneet, vaan järkkymättä seisten
he kaikki viettelykset kestivät.
Mull' eikö myös lie sama tahto, voima
lujana seistä? Mitä syytän siis?
Kai Taivaan rakkautta suopeaa,
jost' yksikään ei osattomaks jää.
Kirottu Taivaan rakkaus ja viha:
ne mulle tuskan ikuisen on tuoneet!
Ei, kiroo itseäs: sä häntä vastaan
ties valitsit ja katua saat syystä!
Mua kurjaa! Minne, minne pakenen
nyt rajatonta rangaistusta, tuskaa?
Nään vastass' aina Helvetin; mä itse
oon Helvetti; sen kuiluun kun ma katson,
nään alla nielun vielä hirveämmän:
sen rinnall' on tää Helvettini Taivas!
Oi taivu siis! Oi, eikö katumukseen
näy tietä missään, eikö armonsijaa?
Jos nöyrryt, armon saat, mut sanan tuon
mult' inho kieltää, pelko häpeän;
näät henget kapinoimaan yllytin
mä toisin lupauksin, kerskaten
ett' itse Kaikkivallan lyön. Voi, heistä
ei yksikään voi tietää, kuinka maksan
sen kerskailun, kun tuskissani voihkin.
Ja heitä Helvetissä hallitsen
nyt ripaotsin, kantain valtikkaa;
mut valtaistuimelta alas syöstä
saan syvyyteen, – vain kurjuudess' oon suurin:
sen onnen vallanhimollani ostin!
Mut katua jos voisin, armon saisin
ja nousisin taas arvoon entiseen,
pian elpyis ylpeys, ja haihtuis jälleen
myös teeskennelty nöyryys. Valat, jotka
hädässä vannoin, eivät sitois enää,
kun tuska jättäis mun ja rauhan saisin,
sill' eihän sovituksen sijaa siellä,
miss' on niin syvään viha juurtunut.
Vain syntiin raskaampaan ja lankeemukseen
myös suurempaan se veis – ja tuskillani
taas saisin lievityksen hetken maksaa.
Sen tietää Rankaisija: yhtä vähän
siks armoaan hän tarjoo kuin ma kerjään.
On toivo mennyt – nähkäät: sijaan meidän,
pois syöstyjen, hän uudeks huvikseen
loi ihmisen ja hälle tämän maan!
Hyvästi toivo, toivon kera pelko,
hyvästi katumus! Mun sielussani
on kaikki hyvyys kuollut; Paha, sun
nyt huudan sijaan hyvyyden: sun kauttas
jaan vallan Taivaan Herran kanssa viimein,
saan valtakunnast' enemmän kuin puolet;
pian ihminen tuoll' alhaalla sen kokee."
Kun näin hän puhui, hänen kasvoillaan
kuvastui sielun intohimot selvään;
niin viha, kateus ja epätoivo
ne vaihtuin vuorotellen naamiolla
ois hänet katsojalle ilmaisseet;
noit' intohimoja ei tunnekaan
näät henget taivaan. Mutta varovasti
pian hämminkinsä peitti tyyneen kuoreen
tuo viekas velho, joka ensimmäisnä
näin verhos petoksensa pyhään hahmoon
pahuuden salaten ja kostonhimon.
Mut valhepuvullaan ei pettänyt
hän silmää Urielin, joka seuras,
kun etäälle hän kiis ja viimein istui
pääll' Assyrian vuoren tummempana
kuin ykskään enkeli; hän huomas kyllä
nuo hurjat, hullut elkeet Saatanan,
tään luulless', ettei häntä kukaan nää.
Taas matkaan nous hän – portilt' Edenin
pian nähden Paratiisin ihanan.
Se vihrein muurein niinkuin kruunu ylväs
nous erämaasta, ylätasangolta;
sen jyrkänteillä kasvoi tiuhaa viitaa,
niin villiä ja kummaa, joka sulki
tien ylöspäin, ja yläpuolla viidan
nous korkeuksiin metsä siimeinen,
nous seetrit, pinjat, palmut ylen ylväät
niin tuuhein latvoin – korkein pylvästöin
ja latvoin tuhansin tuo metsä tarjos
näyn verrattoman. Mutta latvustosta
nous Paratiisin muurit vihannat,
joilt' usein kanta-isä katseen kauas
loi seutuun kotimaataan ympäröivään.
Ylemmäs vielä, muurin reunaa kiertäin
puut jaloimmat nous kantain oksillaan
yht'aikaa hedelmät ja kukkaset,
niin kultahipiäiset, värikkäät;
ei niiden lailla auringossa väiky
ees iltapilvi eikä sateenkaari,
kun Luoja kastaa maat: niin hurmas silmää
tuo armas seutu. Yhä kirkastuvan
hän tunsi ilman, joka kevätriemun
sydämeen hengitti ja poisti murheet
muut paitsi epätoivon. Lauhat tuulet
lehahti vastaan kylväin tuoksujaan
ja kuiskutellen maasta, joka kätkee
nuo tuoksut suloiset.
Tuon jyrkän rinteen alle kulki
pälyillen, tutkistellen Saatana,
mut tie nous pystyyn: tiheästi kattoi
maanpintaa sananjalat, okapensaat
ja köynnökset, niin ettei siitä noussut
lävitse ihminen tai eläin mikään.
Yks portti vastakkaiselt', idän puolta
sisälle johti; Saatana sen huomas,
mut ylenkatsoin moista huojennusta
hypähti halveksien yli esteen,
ylitse metsän, muurin, laski jalan
taas pintaan maan. Kuin susi nälkäinen,
jok' uutta riistamaata etsiessään
havaitsee, kuinka paimen lammaskatraan
yöks sulkee tarhan suojaan, keveästi
ylitse säleaidan silloin loikkaa,
tai niinkuin varas, joka himoitsee
varakkaan miehen kultaa, mutta tietäin
ett' ovi salvattu ja vankka on,
kautt' ikkunan tai katon sisään kiipee;
niin isä varkaitten pääs Luojan tarhaan:
niin Herran Temppeliin on veijarit
siit' alkain hiipineet. Ja Elonpuuhun,
mi seudun keskell' ylimmäisnä kasvoi,
hän merimetson hahmoss' istuutui,
mut täydellistä elämää ei löynnyt,
vaan hautoi eläville kuolemaa;
hän tähys ympärilleen tietämättä,
ett' oikein käytettynä puu vois antaa
ikuisen elämän. Niin vähän taitaa
muut paitsi Luoja oikein käyttää hyvää,
mi tarjoll' on – se väärin käytetään
tai kurjasti se halpaan käyttöön joutuu.
Hän jälleen hämmästyi, näät alla väikkyi
iloksi ihmissuvun luotuna
nyt Luonnon koko runsaus; ei, taivas
maanpäällinen! näät Luoja Paratiisin
loi tarhaks itäkolkkaan Edenin.
Sen hedelmällisestä maasta versoi
puut silmää kiehtovaiset, tuoksuvat
hedelmin sulokkain; ja yli muitten
Puu Elämän nous tarhan keskelt' aivan:
sen kullankirkkaat heelmät maistuivat
ambrosialle; vieress' Elon Puun
Puu Tiedon kasvoi, turmiomme puu,
mi tiedon hyvästä ja pahast' antoi,
mut kalliin hinnan peri tiedostaan.
Mut ennemminkin kertoisin, jos voisin,
kuink' yli helmisoran, kultahiekan
safiirilähteestänsä purot vilppaat
juoks lehdon siimeksessä kiemurrellen;
ne kukkaselta kukkaselle käyden
ravitsi nektarilla kaikki yrtit,
joit' ihmistaito lavoihin ei koonnut,
vaan itse Luonto kylvi tuhlaten
ylitse kumpuin, laaksojen ja kenttäin,
niin sinne, missä päivän ensi säteet
kedolle lankee kuin myös sinne, missä
ei varjot koskaan päivän tieltä väisty.
Niin oli autuaat nää lehdot, nurmet,
puut siellä hersyi tuoksuvaista pihkaa,
taas toiset kultakuorihedelmin
ne hurmas – Hesperian sadut täällä,
jos missään, toteutui – ja luokseen kutsui.
Välillä levis nurmet, joilla laumat
söi heinää vihantaa, ja palmukunnaat
tai laaksot, joiden syliss' uhkeassa
ylinnä hehkui ruusu piikitön.
Taas toisaalt' aukes luolat varjokkaat
ja yli rotkon seinän viiniköynnös
rehevin, purppuraisin tertuin kiertyi;
veet onkaloissa leikki solisten
tai pengermiltä virtas alas järveen,
jonk' äyräät myrttiseppeleiset taipui
kristallikuvastinta katsomaan.
Soi laulu lintujen, ja kevättuuli
lehahtain tuoksuvien lehtoin halki
viritti värisevät lehdet soimaan.
Pan itse metsän keijukaisten kanssa
ikuisen kevättanhun alkoi siellä.
Kaks muita ylevämpää, pystypäistä
Jumalan kaltaist' olentoa kulki
siell' alastonna valtiaitten lailla
muit' arvokkaammin; heidän silmistänsä
säteili Luojan jumalainen kuva,
ja totuus, viisaus ja puhtaus
niin totinen, mut viaton kuin lapsen,
ylentäin hallitsijaks ihmisen.
Mut eivät samankaltaiset he olleet:
mies oli urhokas ja miettiväinen,
mut nainen lempeä ja suloinen;
mies Jumalalle, vaimo miehen kautta
myös Jumalalle luotiin. Miehen otsa
leveä, puhdas, sekä ylväs katse
kuvasti voimaa. Hyasinttilainein
juoks otsan yllä jakaantuva tukka,
leveille hartioille ulottuin.
Mut solakoille uumille kuin huntu
valahti naisen kultasuortuvat
koruitta, vallatonna kiehkuroilla
kuin viiniköynnökset – näin ilmaisten
alistumista hellään väkivaltaan
ja kainoutta, arkaa ylpeyttä,
kun rakkauden huumeeseen hän viimein
suloista vastarintaa tehden vaipuu.
Ei silloin mitään salattua ollut,
eik' ollut synnillistä häpeää.
Häpeä, joka luonnon teitä pelkäät,
laps synnin, kunniaton kainous,
vain piinaks olet ihmiselle ollut,
veit hänen elämästään parhaat lahjat:
viattomuuden, puhtaan lapsenmielen!
Alasti kulkivat he kaihtamatta
Jumalaa tahi enkeleitä, sillä
ei pahaa ajatusta heissä ollut.
Niin kulki käsityksin pari kaunein,
mi koskaan syleilyyn on yhtynyt:
Mies kaunein, joka syntyi koskaan, Adam,
maan tyttäristä ihanin taas Eva.
Luo vilppaan lähteen, siimeeseen, mi lankes
vihannan nurmen ylle hiljaa häilyin,
he istuivat töin askarreltuaan
puutarhassa sen verran, että tuntui
hyvältä länsituulen viileys,
ett' oli suloisempi levon hetki
ja ruoka, juoma paremmalta maistui –
nyt käyden illallistaan nauttimaan
he söivät nektaria hedelmäin,
joit' oksat taipuvaiset heille tarjos,
kun pehmeälle nurmikolle lepoon
he kukkasien keskeen vaipuivat.
Hedelmän mehukasta lihaa purren
he vettä kuorill' ammensivat janoon.
Ei sieltä kujerrusta puuttunut,
ei hellää hymyilyä, nuorta kisaa,
mi kuuluu kahden lempiväisen onneen,
kun muit' ei näy. Ja ympärillä leikki
maan kaikki eläimet, joit' ajetaan
nyt metsissä ja vuorten onkaloissa.
Hyväillen vohlaa käpälillään hyppi
siell' itse jalopeura. Siellä karhut,
ja leopardit, tiikeritkin leikki,
ja norsu kömpelönä huviks muitten
kiversi kärsäänsä ja ilmaa nuuski;
sen vieress' aivan viekas käärme liukui,
se kiertyi tiukkaan gordilaiseen solmuun
ja huomaamattaan kavaluutensa
niin paljasti. Muut ruohikolla loikoi
rehusta kylläisinä kisaa katsoin
tai märehtien unen rajamailla;
sill' aurinko jo laski jyrkkään alas
taa Valtameren Saarten; kanteen taivaan
nyt syttyi tähdet, ehtoon airuet;
ja Saatana tään näki hämmästyin
mut vihdoin äänensä taas sai ja lausui:
"Oi Horna! mitä murheekseni nään!
Maan autuaan kuin se, miss' itse asuin,
ja uudet luodut – maasta luodut ehkä,
mut Taivaan hengist' eivät paljon
he jälkeen jää – ja niiden kauneutta
ihaillen seuraan, melkein rakastain:
niin niiden jumalainen alkuperä
säteilee niistä ja niin suuri voima
on kädessä, mi tomusta ne muovas.
Ah, onnelliset, ette aavistaa
voi hetkeä, mi autuutenne tään
pian hävittää ja teidät jättää tuskaan –
sen raskaampaan, mit' enemmän on teillä
nyt riemuja! On teille suotu onni,
mut liian heikko kauan kestääkseen,
näät paikka tää, mi teille Taivas on,
ei ole vartioitu niinkuin Taivas,
eik' estä kaltaistani vihamiestä;
mut teit' en vainoa, vaan ennemminkin
nyt säälin, säälist' osatonna itse.
Vain ystävyyttä teille tarjoan
ja liittoa niin uskollista, lujaa,
ett' asua saan luonanne tai teidät
vien seuraksein! Mun asuntoni teille
ei lie niin mieleen kuin tää Paratiisi,
mut työtä Luojanne se on: hän mulle
sen lahjoitti; nyt tarjoon sitä teille.
Kun saavutte, niin Horna porttins' avaa
lähettäin kaikki kuninkaansa vastaan.
Tääll' ahtaat rajat piirittää, mut siellä,
on tilaa teille sekä suvullenne.
Jos paikka kurja lie, niin kiitos hälle,
ken oman rikoksensa pakotti
mun teille, syyttömille, kostamaan.
Viattomuuttanne jos säälisinkin,
kuin säälin nyt, niin yhteisetu vaatii –
vuoks kunnian ja vallan, jonka uhriks
tää maa nyt joutuu – että sentään teen
työn, jota kirottukin muuten inhois."
Näin puhui Saatana, kuin hädäss' aina
tyrannit anteeks anoo tihutöitään.
Puun latvast' alas liitäen hän yhtyi
iloiseen laumaan nelijalkaisten
ain ollen yksi niistä, milloin mikin,
sen mukaan missä hahmossa hän pääsi
lähemmäks uhrejaan ja huomaamatta
niin saattoi nähdä sekä kuulla heitä.
Kuin jalopeura leimuavin silmin
hän kiersi heitä, tiikerinä sitten,
mi hirviparin leikkimässä näkee
ja kokoon kyyristyy, mut jälleen siirtyy
kuin etsiäkseen varmaa paikkaa, missä
nopeimmin tavottais ne käpäliinsä;
mut silloin ahnain korvin kuuli hän,
kun puhui Adam, ensimmäinen mies,
näin Evan, ensimmäisen naisen kuulla:
"Mun rakkaimpani, ainut, joka täällä
jaat riemut kerallani! Valtias,
ken meidät loi ja tämän laajan maan,
kuink' äärettömän hyvä onkaan, kun
näin runsaasti hän antejansa jakaa:
hän, joka tomusta tään tarhan onneen
ylensi meidät, vaikka millään hältä
sit' emme ansainneet, ja vaikkei mitään
meill' antaa kiitokseksi; hän, ken meiltä
ei vaadi muuta palvelusta kuin
tään yhden, helpon täyttää – täynnä puita
niin suloisia kasvaa Paratiisi;
puust' yhdestä ei pidä maistaa meidän,
se Tiedonpuu on lähell' Elonpuuta;
niin lähell' elämää on kuolema,
se mitä liekin – hirmuist' on se varmaan.
Sill' etkö muista: kuolemalla uhkas
Jumala häntä, joka puusta maistaa –
alammaisuuden ainokainen merkki
se tääll' on, missä kaikki todistaa
vain valtaa, joka meille annettiin
ylitse kaiken luomakunnan täällä
maass', ilmassa ja veessä. Älköön olko
se kielto taakaks meille, joilla muuten
on vapaa valta kaikkiin antimiin,
sen mukaan nauttia kuin itse mielii.
Hänt' ennemminkin kiittäkäämme siis
hyvyyttään ylistäin, kun aamust' iltaan
näin taimiemme luona askarramme:
työ raskast' on, mut suloista sun kanssas."
Niin Eva vastas: "Sinä, jota varten
ja josta synnyin, liha lihastas,
jot' ilman oisin mitätön, sä pääni
ja voimani! sä oikein, totta haastoit.
Todella tulee meidän häntä kiittää,
jok'ainut päivä, – erittäinkin mun,
kun parhaan osan sain sun vierelläs,
sun paljon ylemmän, sun, joka mistään
et löytäis vertaistasi seuralaista.
Viel' usein muistan päivän, hetken, jolloin
unesta havahduin ja kukkasilla
näin lepääväni siimeess', ihmetellen
miss' olin, ken ja mistä siihen tullut.
Lähellä soliseva vesivirta
juoks onkalosta, kunnes levittyi
se sileäksi väikkyin liikkumatta
kuin taivaan kirkas lakeus. Sen ääreen
mä kuljin arkana ja kumarruin
sen nurmiäyräälle ja katsoin vettä,
mi tyynnä loisti niinkuin taivas yllä.
Kun kumarruin, niin vastassani aivan
veen kalvosta näin toisen olennon
mua katsovan. Pois väistyin kavahtain
ja hänkin perääntyi; mut iloiten
taas palasin ja iloisena hänkin
mua katsoi nauraen. Niin siinä oisin
mä tuijottanut turhaan ikävöiden,
jos äänt' en kuullut ois: 'Se minkä näät.
olento ihana, se olet itse;
se kanssas ilmestyy ja haihtuu: mutta
mua seuraa, näytän sulle olennon,
mi varjon laill' ei tuloasi varro;
mä näytän hänet, jonka kuva olet;
sä hänen kanssaan onnekkaasti eläin
ja hälle kaltaisias synnyttäin
niin koko ihmissuvun äidiks tulet'.
Mit' oisin muuta tainnutkaan kuin häntä.
näkymätöntä, seurata? Ja silloin
näin sinut kauniina ja voimakkaana
plataanin alla; mutta mielestäin
niin suloinen ja lempeä et ollut
kuin kuva äskeinen; sua pakenin,
mut seuraten sä huusit: 'Kaunis Eva!
miks karkaat luotani? Sä kuulut hälle,
jonk' eessä säikyt, olet samaa luuta
ja lihaa, sillä luomistasi varten
sun ruumiis alun kyljestäni annoin
läheltä sydäntäni ottaa, että
ain oisit vierelläin ja lohdun toisit;
oot puolisoni, osa sielustani,
sua ikävöin'. Ja lempeästi käteen
mua tartuit; minä myönnyin – uskon nyt
ett' enemmän kuin kauneus on miehuus,
mut viisaus on kaunein yli kaiken."
Näin puhui esiäitimme, ja silmin
niin ikävöivin, kiehtovin ja lempein
hän puoleen miehensä nyt kumartui
syleillen puolittain, ja miehen rintaan
hän nojas rinnoin täyteläisin, joille
hiusten kultavirta läikkyin lankes.
Ja vaimon lempeyteen hurmaavaan
ihastui Adam, luoden häneen katseen
viel' armaamman kuin Junoon Juppiter,
ken hedelmöittää pilvet, joista sataa
keväisin kukkaset. Ja huulet rakkaat
mies peitti puhtain suudelmin. Pois kääntyi
nyt kademielin Saatana, mut vilkuin
näin heitä mutisi hän ilkeästi:
"Voi! inhoittava, tuskallinen näky!
Noin sylitysten autuaamman riemun
kuin Eden tarjookaan, he nauttivat,
mut itse kärsiä saan Helvetissä,
miss' ilon, rakkauden korvaa himo
niin julma, että tuskat muut se voittaa,
alati paahtain, täyttymättä koskaan!
Mut unhottaa en saa mit' äsken kuulin
heilt' itseltään. Tääll' ei siis kaikki heidän.
Puu, Tiedon Puuksi nimitetty, heiltä
on kielletty. Siis kiellettykö tieto?
Kuink' omituista! Heidän Luojansako
kadehtis heitä? Onko tieto synti?
Se toisko kuoleman? Siis heitä suojaa
vain tietämättömyys? Se onnen onko
ja uskollisen, nöyrän mielen tunnus?
Todella kaunis perustus, mi heille
tuo turmion! Täst' alkain kiihoitan
ma heitä tiedonkaipuuseen, ett' eivät
he pelkää kateellista kieltoa,
mi heidät alennukseen painaa, vaikka
jumalten arvoon heidät tieto nostais.
Tään tietäin puusta maistavat he – kuollen:
se selvä on. Mut ensin täytyy mun
tään tarhan joka nurkka tarkastaa;
vois sattua näät, että keksisin
mä jonkun Taivaan hengen lähteen luota
tai metsän pimennosta – ehkä hältä
sais lisää tietoja. Niin kauaks jääkää,
te onnelliset: iloitkaatte kunnes
ma palajan – ja pitkä piina alkaa!"
Näin ivaten hän kopeasti poistui
ja viekkain silmin tähystellen kulki
kautt' erämaan ja metsäin, ketojen.
Mut kauas länteen, sinne, missä maahan
ja mereen taivas yhtyy, päivä painui
ja punertavin ehtoosätein tähtäs
itäiseen Paratiisin porttiin suoraan.
Se portti oli alabastervuori,
rakettu pilviin, kauas hohtavainen;
ja maasta ylös sisäänkäytävälle
yks ainut polku kiemurrellen johti;
mut muuten nousematon, jyrkkä seinä
nous joka puolla, suistuin yli maan.
Välissä paasipilareitten istui
nyt enkelparven päämies Gabriel
ja yötä vartos. Aseleikeissänsä
kiis ympärillä taivaan nuorukaiset;
lähellä riippui taivaan aseistusta;
siell' oli kilvet, kypärät ja peitset
timantin-, kullanhohtavina välkkyin.
Kiis sinne päivänsäteell' Uriel
niin joutuisaan kuin lentotähti kiitää
syysyössä usvan halki, että nähdä
voi merimiehet ilmansuunnan, josta
he myrskyn saavat. Kiireesti hän puhui:
"Oi Gabriel, sun arpa määräs tänne,
tään paikan ankaraksi vartijaksi,
niin ettei mikään paha sisään pääsis.
Mut tänään puolenpäivän aikoihin
näin piirissäni hengen, joka tahtoi
enemmän Kaikkivallan viime töistä,
ja erittäinkin ihmisestä, tietää.
Tien näytin hälle, meikäläiseks luullen,
mut kun hän laski vuorelle, mi pohjaan
on Edenistä, tummemmaks hän muuttui,
pois haihtui taivaallinen kirkkaus.
Mä häntä silmin seuraelin, kunnes –
hän katos varjoihin. Mä pelkään, että
hän Hornasta on karannut ja liikkuu
nyt pahoin aikein. Tavoita siis hänet!"
Soturi siivekäs näin vastaan virkkoi:
"Oi Uriel, ei ihme, vaikka kauas
näät auringosta, jonka säihkeess' on
sun istuimes. Tään portin kautta koskaan
ei astu muut kuin henget, jotka tunnen
ma hengiks Taivaan. Puolenpäivän jälkeen
en nähnyt ole ketään. Vieras henki
jos siis on muurin yli pyrkinyt,
kai tiedät, kuinka turha pidättää
on henkiolentoa maisin estein.
Mut jos hän tämän piirin sisäll' on
ei mikään hahmo häntä kätke meiltä;
jo aamunkoitteessa hän kiinni on."
Niin ilta saapui, hämy harmaa peitti
maan kaiken verhoon tummaan, pehmeään,
niin hiljaist' oli; eläimet ja linnut
jo ruohovuoteelleen ja pesän suojaan
pois häipyivät – vain satakieli valvoi.
Yön pitkän hellää säveltään se lauloi.
Ihana hiljaisuus. Nyt taivahalla
safiirit läikkyi: tähtisaaton eessä
vaelsi kirkas Hesperus; kuu kunnes
nous pilvilinnastansa – kunnes,
yön kuningatar paljastetuin kasvoin
hopeaviittaan pimeyden kietoi!
Näin puhui Adam:
"Armas vaimo, tullut
on hetki yön, käy kaikki levolleen;
myös meitä lepo kutsuu; Luoja sääs,
ett' yö ja päivä, niinkuin työ ja lepo
ne vuoroin vaihtelee, ja unen kaste
yön tullen suloisesti raukaisee
ja silmät sulkee. Luomakunta muu
vaeltaa päivät toimetonna, eikä
niin unta kaipaa. Mutta ihmisellä
on työtä ruumiin tarpeeksi ja sielun
todistain hänen arvoaan ja hoivaa,
joll' ohjaa Taivas hänen tietään täällä,
muut luodut määrättä kun kuljeksii,
eik' ota Luoja niitä laskuihinsa.
Jo ennenkuin ees päivän ensi hehku
viel' itään piirtyy, noustava on meidän
taas työhön, lehvistöä karsimaan
tien yllä, joka päivällisen aikaan
luo lähteen meidät vie: niin hillitönnä
puut, kukkaviidat versoo, että tarpeen
ois käsi väkevämpi niitä hoivatessa.
Nuo lehvät siis ja pihka, jota tielle
puut pirskoittavat, poistettava on,
ett' ois se polku hauska vaeltaa;
mut levolle nyt luonto kutsuu meitä."
Ja siihen Eva, ihanaisin kukka:
"Oi valtiaani, kaikki käskys täytän
mä nurkumatta. Se on Luojan säädös:
sun lakis Luoja on, sä mun: se tieto
on naisen suurin hyve, onni, kiitos.
Sua kuullessain mult' aika unhottuu
ja vuotten kierto; hyvä näin on mun:
suloinen aamutuuli, kajo päivän
ja lintuin aamuvirsi on; niin hyvä
on aurinko, mi säkenensä kylvää
ylitse kauniin maan, sen kukkain, metsäin
yökasteisten; niin tuoksuvaiset on
maat, metsät sateen jälkeen; suloinen
on siimes ehtoon; hurmaava on yö,
kun satakielen laulu soi, ja yössä
kuu kirkas halki tähtitarhain soutaa:
– mut eipä aamutuuli, kajo päivän
ei laulut lintujen, ei aurinkoinen
maan yli noustessaan; ei kukat, metsät
yökasteiset; ei tuoksut sateen jälkeen;
ei ehtoon viileys; ei hurma yön;
ei satakielen sävelet; ei kuu
tai tähdet, taivaan jalokivet kirkkaat,
suloiset ilman sinua vois olla!
Mut miksi loistaa tähdet; ketä varten
on säihke yön, kun uni silmät sulkee?"
Ja siihen vastas isä meidän kaikkein:
"Sä tytär Jumalan ja ihmisen!
maan ympäritse kiertävät ne, kunnes
uus ehtoo tuo ne tänne; maasta maahan
valona kansain, niihin syntyväin,
ne laskien ja nousten loistavat,
niin ettei valtaansa sais pimeys
takaisin koskaan eikä tukahduttaa
maanpiirin elämää vois kokonaan;
ei loistele ne valaistakseen vain:
ne hehkullansa hautoin, lämmittäin
ravitsee avaruutta, vihmoen
myös osan tähtivoimastansa maahan,
maan kasvit että valmiit ottamaan
ois sädevirtaa itse auringon.
Ne voivat yössä näkymättä loistaa,
mut eivät turhaan. Ällös usko että,
vaikk' ihmistä ei oiskaan, taivas silti
jäis katsojitta, Luoja kiitoksitta.
Maan päällä miljoonittain, näkymättä
vaeltaa henkiolennoita täällä
öin, päivin ylistellen Jumalaa.
Kuink' usein sydänyöllä kuuntelimme,
kun jyrkänteeltä tahi viidakoista
kautt' ilmain äänet ylimaalliset
soi yksikseen tai keskenänsä haastain
ja Luojallensa ylistystä kantain!
Tai öiseen vaellukseen kerääntyin
ne taivaallisen soiton säestäissä
yön halki kaiuttivat säveltään,
ylentäin aatoksemme Taivaan puoleen".
Näin keskustellen, käsityksin rientäin
he lehtimajaan saapuivat. Sen paikan
valinnut oli suuri Tarhuri,
tään tarhan ihmiselle luodessaan.
Sen katto varjokas ja tiuha oli
punottu myrteistä ja laakereista
ja muista rehevistä lehvistöistä;
akanthus kasvoi kummallakin puolen,
ja kaikki tuoksuvaiset pensaat kiersi
sen seinää vihreää. Ja kukat kaikki,
ihana iris, ruusu, jasmiini
nous värikkäinä läpi pensaikon
kuin mosaiikkiseinän muodostain;
ja jalkain alla loisti orvokit
ja hyasintit sekä krookukset
maan pintaa peittäin hehkuvammin värein
kuin kivet kalleimmat. Ei eläin mikään,
ei lintu, hyönteinen tai käärme sinne
ois tulla rohjennut – niin ihmistä
he kunnioittivat. Ei koskaan Pan,
ei Sylvanus niin pyhäss' asunnossa
lie nukkunut, ei faunit eikä nymfit
niin suojatussa majass' ole maanneet.
Tääll' alla rauhallisen katveen Eva
häävuoteen kukkaköynnöksin ja yrtein
koristi ensi kertaa; silloin lauloi
häävirttä taivaankuorot, kun hän saapui
luo Adamin niin viehkeänä väikkyin,
alasti suloisempana kuin koskaan
Pandora, joka koruiksensa kaikki
sai lahjat jumalten; mut sentään, ah!
niin samanlaiset olivat he, sillä
tää, jonka Hermes oli saattanut
luo Japetuksen pojan, hurmatuksi
sai ihmissuvun katseellansa, kostain
niin hälle, joka ryösti tulen Zeulta.
Luo majan tultuaan he seisahtuivat;
takaisin kääntyin alla avotaivaan
he ylistivät Jumalaa, jok' ylle
loi ilman, maan ja taivaan, kirkkaan kuun
ja tähtitarhan: "– Luonut olet yön,
oi Kaikkivalta, niinkuin päivänkin,
jonk' ahersimme säädetyssä työssä
iloiten yhteistyöstä, autuaina,
vuoks rakkauden, lahjoistasi parhaan.
Maan kauniin loit, mut liian suuren meille;
sen runsaat antimet jää korjaamatta
ja maahan lahoo; mutta meistä syntyy
sun lupaukses mukaan sukukunta,
mi kerallamme kiittää hyvyyttäs,
kun valvomme tai käymme nukkumaan."
Näin puhui kumpikin; ei muuten tainneet
he palvoa kuin puhtain rukouksin,
mi riittää Jumalalle; asuntoonsa
he rinnan astuivat. Ei ollut heillä
pukuja vaivanaan kuin meillä nyt;
pian nukkuivat he sylikkäin. Ei varmaan
pois puolisostaan Adam kääntynyt,
ei Eva lemmen salatuinta huumaa
vavisten torjunut: vaikk' ankarasti
viattomuutta tekohurskaat saarnaa
ja soimaa likaiseksi, minkä Luoja
loi puhtaaksi ja vapaaksi sääs meille.
Näät lisääntymään meidät Luoja käski;
ken kieltäis siis sen, jollei Saatana?
Oi rakkaus, sa lähde sukukuntain,
aviorakkaus, sa laki korkein
ja Paratiisiss' ainut omaisuus,
muu kaikki yhteistä kun oli siellä,
veit ihmisestä synnillisen halun
vaeltaa laumass' eläinten; sun kauttas
mi uskon, puhtauden, totuuden
ja ymmärryksen varaan rakettiin,
myös syntyneet on veren siteet rakkaat
välillä isän, pojan sekä siskoin.
Pois minust', että soimaisin sun synniks
tai pyhään paikkaan sopimattomaksi,
sä lähde kotionnen ikuisen –
sun vuotees siveäksi julistaneet
on pyhimykset, patriarkat aina.
Tääll' ampuu kultanuolin rakkaus,
tääll' alati sen kirkas lamppu palaa,
ja siivin purppuraisin liihottain
se täällä hallitsee; ei siellä missä
rahalla saadaan porton kylmät hymyt
ja ilottomat hetken nautinnot,
ei naamiaisissa tai karkeloissa,
ei juhlissa, ei serenaadeissa
joit' ikävöivä rakastaja illoin
virittää ylpeälle armaalleen,
paremmin ylenkatseen ansainneelle.
Niin satakielen lauluun nukkuivat
he sylikkäin, ja lehvistöstä lankes
ylitse ruususade. Nukkukaa,
te autuaat! Ah, onnekkainta ois,
jos ette tavoittaiskaan mitään lisää!(Gabrielin vartija-enkelit tapaavat Saatanan ja tuovat hänet Gabrielin eteen. Seuraa jylhä kohtaus, joka kuitenkin Kaikkivaltiaan tahdosta päättyy Saatanan paolla. Hän huutaa raivoisasti Gabrielille:)
"Jos lyöt mun, kersku sitten kahleistas,
keruubi ylväs! Mutta sitä ennen
saat tuta väkevyyttä kätteni,
vaikk' itse Taivaan kuningas sua auttais,
vaikk' ikeen lannistamin joukkoines
vetäisit hänen sotavaunujansa
kautt' Taivaan tähtikimmelteisen radan."
Kun näin hän puhui, loisto enkelten
valahti tulenkarvaiseks; ja kiertyin
kuunsarven lailla, hänet sulkivat
he kehään peitsin, jotka tiheästi
nyt lainehtivat niinkuin täydet tähkät,
syyskorjuun eellä tuulen painamat:
ja maamies huolissansa miettii, saako
hän varstan alta sadostansa muuta
kuin akanat. Ja vastapäätä seisoi
heit' oottain, voimallisna Saatana
kuin Atlas, Teneriffa järkkymättä.
Hän pilviin ylti; hänen kiireellään
levähti kauhu; kilpeä ja peistä
hän puisti kourin. Kohta urotyöt
ois nähty kauhistavat; ottelussa
ei yksin Eden, vaan myös taivaankansi
ja ehkä elementit kaikki viimein
ois pirstaantuneet, hajallensa syösseet
niin kuuman raivon alta – jollei silloin
ois Kaikkivalta turmaa estänyt
ojentain kultavaakaa, joka väliin
Astraean sekä Skorpionin jäi;
hän sillä punninnut on kaikki luodut,
asettain tasapainoon maan ja ilman;
sill' yhä kohtalot hän punnitsee
ja valtakuntain kiistat. Siihen laittoi
hän luodit: seuraukset sovituksen
ja kiistan – jälkimmäinen ilmaan nousi.
Ja Gabriel näin sanoi Saatanalle:
"Sun voimas tunnen, sinä mun; vain lahjaks
ne suotiin meille; kuinka turhaa niistä
siis kerskua, kun Taivas säätää voimas,
ja voimin kaksinkertaisinkaan en
sua ilman Taivaan lupaa tomuun polje.
Luo silmäs Taivaan merkkiin; kohtalos
näät sieltä – väkevyytes heikoks näät.
jos uhmaat." Yllään näki Saatana
kohonneen luotinsa ja silloin kaikkos
hän nurkuin, kanssaan kaikki varjot yön.
Suomentanut Yrjö Jylhä.SAMSON AGONISTES.
(Kärsivä Simson.)
Sisällys.
Samson, joka on vankina ja sokeana, nyt Gazan vankilassa, missä hänen on raadettava kuin työlaitoksessa, tulee muutamana juhlapäivänä, kaiken työn ollessa seisauksissa, ulkoilmaan eräälle vähän syrjäiselle paikalle, vankilan lähelle istuakseen siellä hetkisen tilaansa surren. Sinne sattuu lopuksi tulemaan häntä tervehtimään muutamia hänen heimolaisiaan, ystäviä ja kylänmiehiä, jotka ovat näytelmän kuorona ja koettavat lohduttaa häntä kykynsä mukaan. Sitten tulee hänen vanha isänsä Manoa, joka yrittää samaa ja ilmaisee vielä pojalleen aikovansa ryhtyä neuvotteluihin filistealaisten kanssa lunastaakseen hänet vapaaksi. Lopuksi hän kertoo, että filistealaiset ovat julistaneet tämän juhlan kiitospäiväksi siitä, että ovat vapautuneet Samsonin käsistä – mikä surettaa häntä vieläkin enemmän. Sitten Manoa lähtee ajamaan asiaansa ja neuvottelemaan filistealaisten päälliköiden kanssa Samsonin lunastamisesta vapaaksi. Tämän luona käy sillä välin toisia, ja lopuksi tulee oikeudenpalvelija vaatimaan häntä juhlaan vallasväen ja kansan eteen näyttämään voimiaan heille. Hän vastustaa ensin ja käskee oikeudenpalvelijan pois, kieltäytyen jyrkästi tulemasta. Päästyään kuitenkin sisimmässään varmuuteen siitä, että tässä on Jumalan sormi, hän lopuksi suostuu lähtemään oikeudenpalvelijan mukaan, joka tulee nyt toisen kerran pahasti uhkaillen noutamaan häntä. Kuoron pysyessä yhä paikallaan Manoa palaa täynnä riemukasta toivoa luullen ennenpitkää saavansa poikansa vapaaksi. Vielä tämän keskustelun aikana tulee kiireesti muuan hebrealainen kertoen aluksi sekavasti ja sitten selvemmin järkyttävästä loppukohtauksesta – mitä Samson oli tehnyt filistealaisille ja samalla itselleen. Siihen murhenäytelmä päättyy.
Henkilöt:
SAMSON.
MANOA, hänen isänsä. DALILA, hänen vaimonsa. HERAPHA, gathilainen. OIKEUDENPALVELIJA. LÄHETTI. KUORO.
Tapahtumapaikka: Gazan vankilan edusta.
SAMSON.
Opasta vielä vähän eteenpäin
mun askelian', vain tuon töyrään luo,
miss' aurinkoon tai varjoon päästä voi.
Siell' istun usein, milloin sattumoin
ma orjantyöstä levonhetken saan,
tuost' arkivaivastani vankilassa,
miss' itse kahlittuna tuskin voin
vapaasti henkäistä ees ilmaakaan,
jok' on myös vangittu ja tunkkainen
ja epäterve. Tääll' on parempaa –
tuul' lempeä ja aamunraikas käy
kuin taivaan henkäys; se virvoittaa.
Kansall' on juhla tänään, päivä on
Dagonin, meren epäjumalan,
jok' arkityöt kaikk' kieltää. Minulle
tuo taikausko kotvan rauhaa suo,
kun juhlahumusta saan jäädä pois
ja tulla tähän paikkaan syrjäiseen
lepoa löytääksein – ruumiille vain,
en hengelle, jot' ankeet aatokset
kuin ampiaisten parvi ahdistaa
ja oitis minut yksin löytäissään
käy päälle mieltä pistäin, muistuttain
mit' olin kerran, mitä olen nyt.
Ah, miksi ennusti mun syntymäni
kahdesti taivaan enkeli ja vihdoin
molemmat vanhempani nähtyään
nous' liekeiss' ylös tulenpyörteenä
silt' alttarilta, jossa uhrattiin,
niin jumalaisen luontons' ilmaisten
ja antain Abrahamin heimolle
suurteosta tai suosiosta merkin?
Miks piti minut kasvatettaman
kuin Herran valittu ja määrätty
suurtöihin, jos mun onkin kuoltava
näin kavallettuna ja kahleissa
ja silmät puhkaistuina, ilkkuvain
vihollisteni saartamana, kun
tääll' ikeen alla raadan, vaikka on
mull' itse taivaan suoma väkevyys?
Ihailtu väkevyys, vaan juhdan työ
orjuutta alhaisempi! Eikö mun
vapautettava ollut Israel
ikeestä filistealaisten! Kysykää
nyt suurta vapauttajaa, hän se on,
mies silmätön, jok' orjanmyllyynsä
on Gazaan kahlittuna, harteillaan
raskaana filistealaisten ies.
Mutt' älköön suuni ennen aikojaan
epäilkö Luojan määrää. Entä jos
kaikk' oiskin ennustukset täyttyneet,
ellen ma itse rikkonut? Ken ois
syyn alla paitsi mua itseäin,
kun saamaani ma suurta voimaa en
kätkössään vaiti voinut tallettaa,
vaan paljastin sen, houkka, naiselle,
jok' kyllin rukoili ja kyynelöi?
Voi raihnas henki voiman ruumiissa!
Vaan mit' on voima, ellei viisautta
oo kaksin verroin? Jäykkä, kömpelö
ja raskas, valmis pöyhkeydessäänkin
viekkauteen pehmeimpään jo kaatumaan,
ei luotu vallintaan, vaan palveluun
viisauden ohjaksissa. Antaissaan
minulle voiman liitti Jumala
sen tukkaani, jo sillä näyttääkseen
kuin kestämätön oli avu tuo.
Vaan tyynny, mieli! Älä kapinoi
korkeimman sallimuksen työtä vastaan,
jok' ehkä tähtää määrään ylempään
kuin käsittää voin. Sen mä tiedän nyt,
ett' on mun voimani vain turmio
ja alkulähde kaikkiin kurjuuksiini,
jotk' on niin monet, suunnattomat niin,
ett' yhden itku elon täyttäis jo.
Vaan kaiken huippu, silmäin pimennys,
ah, se on surku! Olla sokeena
vihollispesässä! Se pahemp' on
kuin kahleet, koppi, kerjuu, vanhuusvaiva.
On Luojan valkeus multa sammunut
ja kaikki ilot, joita antaa se,
jotk' osan murhettain vois lievittää.
Mua ylemp' on jo luotu halvinkin,
maan mato arvottomin voittaa mun:
se ryömii, mutta näkee. Minä taas,
mies valoton, saan sietää päivittäin
petosta, ylenkatsett', ilkuntaa
ja vääryyttä, ain' yhtä houkkana,
vallassa vieraan väen, en omassain,
olinpa seinäin sisällä tai en –
näin elän tuskin puoleks, enemmäks
oon kuollut. Pimeys, ah, pimeys,
vaikk' keskipäivä loistais, sittenkin
yö auttamaton, täysi pimennys,
ja päivän toivo pois!
Oi sana suur, jok' ensi säteen loi;
"Niin tulkoon valkeus, ja valkeus tuli",
miks mult' on käskys siunaus kielletty?
Aurinko pimeess' on
ja mykkänä kuin kuu,
jok' autioipi yön
paeten valonväliks tyhjiöön.
Valo on eloon välttämättömyys
ja melkein elo itse, mikäli
on valo sielussa
ja sielu kaikkialla; mutta miks
niin herkkään palloon näkö suljettiin
kuin avoimeen ja arkaan silmäämme
eik' annettu sen haarautua niin
kuin tunnon kaikkialle, jolloin vois
se joka huokosesta pilkistää?
En silloin häädetty näin valost' ois
pimeyden asujaksi päivinkin
ja puolikuolleen elämään, en ois
elossa kuolleena ja haudattuna.
Mut vielä kurjemp' oon! Ma olenhan
kuin oma hautuumaani, hautani,
vaan vapautettu en,
kuin kuuluu kuolleille ja haudatuille,
muust' inhuudesta, muista tuskista:
viel' inhempi vain osan' on
katteeksi kaiken kurjuuden,
tän orjan elämän
kahleissa vihan väen.
– – –LÄHETTI.
Asiat vaativat mun kaupunkiin
jo varhain, ja kun aamun koitossa
ma saavuin tänne, kajahtelivat
pääkadut juhlatorvein kutsuista.
En ollut paljon toimeks saanut, kun
levisi joutuin huhu, joka ties
koht' ikään kansan saavan katsella,
kun Samson tuodaan julki näyttämään
voimaansa suurta tempuin mainioin.
Niin päätin, vangittua säälienkin,
etten jää tuosta näytöksestä pois.
Rakennus oli suuri näyttämö,
sen holvi kaartui kahden korkean
pääpylvään varassa, ja istuimet
ol' aatelin ja muiden säätyjen
varaksi kaikki järjestyksessään.
Mutt' toisell', avoimella puolella
sai rahvas seistä ilman katosta
vain lankkulaitteilla. Siell' itsekin
mä syrjäss' seisoin toisten takana.
Puolilta päivin juhlat huipentui,
ja uhrin jälkeen kansa riemuissaan
ja riehakkaana – viini vuoti myös –
kiiruhti huveihin. Ei aikaakaan,
niin Samson tuotiin kruunun puvussa,
sen palvelijana näet, edellään
pillit ja rummut, kahden puolen taas
sotilasvartiot, ja lisäksi
jalan ja ratsain, eessään, takanaan
suur joukko jous- ja keihäsmiehiä
ja katafrakteja. Tän nähdessään
huus kansa meluten ja kirkuen,
ylistäin jumalaansa, joka näin
kamalan vihollisen antanut
ol' orjaks heille. Pelottomana,
vaan kärsivällisesti asteli
paikalle Samson, minne ohjattiin.
Ja mitä sai hän työkseen, mihin vain
ei silmää tarvinnut, sen teki hän –
kaikk' kannot, nostot, työnnöt, katkaisut –
niin uskomattomin, niin hirvein voimin,
ett' ykskään kilpaan uskaltanut ei.
Kun vihdoin tultiin taukoon, vietiin mies
pylvästen väliin, jonne päästyään
(niin likempänä olleet kertoivat)
hän pyysi, uupunut kun oli, hetkisen
nojataksensa lujiin pylväisiin,
jotk' oli holvikaton tukijoina.
Hyvässä uskoss' opas suostuikin.
Kun Samson tunsi pylväät käsissään,
hän seisoi hetken kumarassa päin
ja silmin kiintein, niinkuin rukoillen
tai hautoin jotain suurta mielessään.
Sen jälkeen kohentuin hän kovaa huus:
"Oon tehnyt, herrat, mitä käskitte,
totellen tähän asti syystäkin,
ja jotain ihmetystä tuottanut
tai hetken hauskuutta. Nyt aion ma
viel' omin ehdoin kokeen suorittaa,
jok' on niin väkevyyttä vaativa,
ett' yleisö sen nähden tyrmistyy."
Näin sanoen hän köyrtyi pinnistäin
jänteensä kaikki. Niinkuin voimasta
tuulten ja vetten vuoret vapisee,
niin pylväsjärkäleet nyt tärisivät
ees taas kuin kouristuksen tempomat,
kun Samson ponnisti ja työnsi niitä.
Ne sortuivat, ja pian romahti
myös katto, joka syöksyi jyristen
ja peittäin alleen sisäll' istujat,
herrat ja naiset, papit, päälliköt
ja neuvokset, maan valiot ja huiput,
ei ainoastaan tämän kaupungin,
vaan Filistean maan ylt'ympäri,
jotk' oli näihin juhliin samonneet.
Ja sama väistämätön tuho vei
myötänsä muitten kanssa Simsonin;
vain rahvas pihamaalla pelastui.KUORO.
Oi kosto kaameudessaan ihana!
Eläin tai kuollen täytit näin
työn, joka sulle määrättiin
Israelissa. Lepos voittoisa
on joukoss' uhmas iskemäin,
ei tahtoen, vaan koska tartuit niin
tuon julman Täytymyksen laskoksiin,
jok' kuolemassa sitoi yhteen sun
vihollis-teuraaseesi suurempaan
kuin eläissäs löit milloinkaan.
– – –MANOA.
Sinne nostan hälle
mä muistomerkin, jonka ympäröin
varjoisin ikivihrein laakerein
ja palmuin lehtevin, ja riippukoot
siell' aina voitonmerkit, sankarteot
runsaina tarunidoksina tai
kauniina lauleloina säilykööt.
Siell' uljaat nuorukaiset tulkoot koolle
ja hänen muistostansa syttyköön
heiss' urheus jalo, ylväs uskallus.
Myös neidot tuokoot päivin juhlaisin
kukkansa hänen haudalleen, vain surren
tuot' onnettuutta vaaliss' avion,
mi vapauden ja silmäin valon vei.
– – –KUORO.
Parhaint' on, mit' ikuinen
tutkimaton tahto suo
ja syvin lähde viisauden,
vaikk' usein epäilyn se tuo.
On kuin kätkis kasvonsa
hän, tullen luo taas yllättäin.
Siit' antoi sankarilleen kerralla
hän ihmenäytteen. Gazan itkijäin
syy vastustaa on sallimaa
ja hänen aivoituksiaan.
Vaan uskolliset sielut saa,
näin suotu elämys suur' tukenaan,
levon ja lohdun tuntein vaeltaa
tyynesti, irti intohimoistaan.SONETTI SOKEUDESTA.
Kun mietin, kuinka sammui valoni
jo puoleen päivään autiudessa maan,
ja kyky, jolla kuolo salataan,
ei kestänyt, vaikk' oisin alttiisti
sill' Luojaa palvellut ja tosiksi
tilini tehnyt Hälle vastaamaan,
niin utelen: "Häll' onko vaateenaan
valoton päivätyö?" Pian kumminki
jo Maltti kieltää napinan: "Ei työt,
ei lahjat ihmisen oo tarpeen Hälle.
Otollist' on vain kantaa lempee ies.
Kuningas palveluttaa päivät, yöt,
tuhannet kaikkens' antaa käskijälle:
myös liikkumatta odottava mies."Molemmat suomentanut Jaakko Tuomikoski.
JOHN BUNYAN.
Milton asuu korkealla, jossa on hänen aikansa hienoin sivistys ja jonne näkyvät maailmankaikkeuden avaruudet; hänen luonnollinen ilmaisunsa ylevä runous. Hänen nuorempi aikalaisensa, tinari John Bunyan, asuu alhaalla rahvaan keskellä, vaatimattomimman vertaisena, tuntien ja tulkiten yksinkertaisen kansanihmisen sielunhätää; hänen ainoa ilmaisutiensä on koruton, selvä, arkinen proosa. Molemmat he edustavat puritaanien sielunelämän syvimpiä puolia. – Bunyan oli kylätinarin poika Elstow'sta, Bedfordin läheltä, syntynyt 1628. Opittuaan kylän koulussa lukemaan ja kirjoittamaan hän antautui isänsä ammattiin, mutta karkasi kotoa 1645 isän mentyä uusiin naimisiin, ja liittyi Cromwellin armeijaan, palvellen siinä kaksi vuotta. Puritaanien uskonnolliset kauhukuvat olivat jo lapsuudessa järkyttäneet hänen sielunelämäänsä, ja aikakauden henkinen liike vaikutti hänessä uskonnollista heräämistä jo hänen sotaväessä ollessaan. 1647 hän meni naimisiin hurskaan nuoren tytön kanssa, heillä olematta "edes vatia tai lusikkaa" tai muuta omaisuutta kuin tytön kaksi hartauskirjaa, joiden lukeminen syventää Bunyanin uskonnollista elämää. Hän rupeaa nyt ankarasti tuomitsemaan nuoruudensyntejänsä (jotka eivät kuitenkaan sisällä mitään rikosta tai muuta raskauttavampaa), kuvittelee tehneensä synnin pyhää henkeä vastaan ja menettäneensä siis armon oikeuden, kuulee ääniä, jotka vaativat häntä "myymään Kristuksen", ja näkee peloittavia näkyjä. Tätä sairaalloista sieluntilaa kesti vuosikausia, mutta onnistui Bunyanin lopuksi taistellen saavuttaa terve, kirkastuneeseen uskoon rauhoittunut sieluntila, johon sisältyi vastustamaton sananjulistuksen pakko. 1657 hän liittyi baptisteihin ja rupesi pitämään ulkoilmakokouksia, joihin saapui runsaasti kuulijoita. Restauraation hallitus piti tätä virallisen kirkon ulkopuolella tapahtuvaa kokoustoimintaa epäilyttävänä ja kielsi sen. Kun Bunyan, jota ei siis vainottu uskonnollisten mielipiteidensä tähden, ei totellut, hänet tuomittiin vankeuteen (1660), ensin kolmeksi kuukaudeksi ja sitten, uudistuvan tottelemattomuuden vuoksi, toistaiseksi, niin että hänen vankeusaikansa kasvoi lähes 12 vuodeksi; hänet vapautettiin suvaitsevaisuusjulistuksen perusteella 1672. Bunyanista tuli täten Bedfordin vankilan pitkäaikainen asukas; vankeus ei kuitenkaan ollut ankaraa: hän sai tehdä työtä perheensä elättämiseksi (vaimo ja neljä lasta, joista yksi hänen erikoisen hellyytensä kohde – sokea tytär) ja tavata sitä, poistuakin vankilasta ja saarnata baptistien kirkossa. Työnä oli kengännauhojen tekeminen ja hengellisten kirjojen sommittelu; näistä mainittakoon mm. Pyhä kaupunki (The Holy City, 1665) ja Armon runsaus suurimmille syntiselle (Grace Abounding to the Chief of Sinners, 1666), johon sisältyy Bunyanin oma elämäkerta. Kun suvaitsevaisuusjulistus 1675 peruutettiin, kiellettiin Bunyanilta taas saarnauslupa ja hänet tuomittiin kuudeksi kuukaudeksi vankeuteen. Tänä aikana hän kirjoitti Kristityn vaelluksen (The Pilgrim's Progress) ensimmäisen osan, joka ilmestyi 1678 ja jonka seuraaviin painoksiin hän teki melkoisia lisäyksiä. Hänen seuraavista teoksistaan maistakoon Mr. Pahanmiehen elämä ja kuolema (The Life and Death of Mr. Badman, 1680), Pyhä sota (The Holy War, 1682), ja Kristityn vaelluksen toinen osa (Kristityn lesken ja lasten vaellus, 1684). Tällöin Bunyan oli jo laajalti tunnettu ja luettu saarnaaja ja kirjailija, jonka tuotanto käsitti kaikkiaan noin 60 kirjaa ja pienempää kirjoitelmaa, ja jolla oli syvästi herättävä vaikutus kansan uskonnolliseen elämään. Keskellä tätä työtänsä hän kuoli Lontoossa 1688. – Bunyanin tuotannosta ovat elossa Armon runsaus, Pyhä sota ja yleismaailmallisessa merkityksessä Kristityn vaellus. Tämä kertomus synninhädästä ja uskon taistelusta, Kristityn matkasta Turmeluksen kaupungista Siionin vuorelle, on Englannin kirjallisuuden toinen suuri allegoria, joka lainaten edeltäjältään, Spenserin Keijukaiskuningattarelta, sadunomaista seikkailuhenkeä, Raamatun sanoilla, kansankielen naivilla koruttomuudella ja nerouden yksinkertaisuudella tulkitsee uskonelämän vaiheita ja aikansa uskonnollisia käsityksiä. Se on käännetty kaikille sivistyskielille ja kuuluu maailmankirjallisuuteen. Tuttuja ovat suomalaisillekin sen vertauskuvat: Epäilyksen suo, josta Taipuvainen palaa kotiinsa, mutta josta Apu auttaa urheasti taistelevan Kristityn lujalle perustalle; Selittäjän talo; Tyhmä, Laiska ja Pöyhkeä, jotka nukkuvat kahleet jaloissa; Muotojumalinen, Ulkokullattu, Pelkuri ja Epäilevä; Ihana linna, jossa asuvat Varovaisuus, Viisaus, Jumalanpelko ja Rakkaus; Nöyryyden laakso ja tuima taistelu Apollyonin kanssa; Kuoleman varjon laakso ja luola, jossa entiseen aikaan asui kaksi jättiläistä: Paavi ja Pakana; aina luja Uskollinen, joka surmataan Turhuuden kaupungissa: Epäilyksen linna, jättiläinen Epätoivo ja hänen vaimonsa Epäusko, joiden vallasta pelastumme Lupauksen avaimella; Suloiset vuoret, joita hallitsevat Tieto, Kokemus, Valvovainen ja Vilpitön; Taivaan kaupunki. Tietämätön heitetään autuuden vuoren juurella helvettiin, mistä ilmenee Bunyanin ja hänen aikansa käsitys oikean opin välttämättömyydestä. Mieleenpainuva on Kristityn lesken saattelija, Selittäjän palvelija Urhoollinen, jolla Bunyanin arvellaan tahtoneen kuvata Cromwellia. Tällainen on puritaanisen uskonelämän eepos.
KKISTITTY JA TOIVOVA EPÄILYKSEN LINNASSA.
KRISTITTY. "Kuka olisi voinut ajatella, että tämä polku olisi johtanut meidät pois tieltä?"
TOIVOVA. "Minä pelkäsin sitä heti alusta ja sen tähden sinua hienosti varoitin. Olisin puhunut selvemmästi, mutta olet minua vanhempi."
KRISTITTY. "Hyvä veli, älä ole loukkaantunut; olen pahoillani, että johdin sinut pois tieltä ja saatoin sinut tällaiseen uhkaavaan vaaraan. Pyydän, veljeni, anna minulle anteeksi; en tehnyt sitä pahassa tarkoituksessa."
TOIVOVA. "Ole lohdutettu, veljeni, sillä minä annan anteeksi sinulle, ja uskon, että tämä on kääntyvä meidän hyväksemme."
KRISTITTY. "Olen iloinen, että olen kohdannut niin armollisen veljen. Mutta älkäämme seisoko tässä, koettakaamme päästä takaisin tielle."
TOIVOVA. "Mutta, hyvä veli, anna minun mennä edellä."
KRISTITTY. "Ei, vaan salli minun mennä edellä, niin että jos vaara uhkaisi, minä joutuisin siihen ensin, koska minun tähteni molemmat olemme eksyneet tieltä."
TOIVOVA. "Ei, sinun ei pidä mennä edellä, sillä sydämesi on murheellinen ja voi johtaa sinut uudestansa harhaan."
Silloin he lohdutukseksensa kuulivat äänen sanovan: "Paina mieleesi tie, polku, jota olet kulkenut, palaja" (Jer. 31: 21). Mutta tällöin vesi oli hirveästi noussut, minkä vuoksi palaaminen oli vaarallista. (Silloin ajattelin, että helpompi on harhautua tieltä sillä ollessamme kuin palata sille siltä poikettuamme.) He uskaltautuivat kuitenkin lähtemään takaisin päin, mutta oli aivan pimeä ja vesi niin korkealla, että he olivat hukkumaisillansa yhdeksän tahi kymmenen kertaa.
Eivät he myöskään parhaalla taidollakaan osanneet takaisin portaalle sinä yönä. Sen tähden he vihdoin, seisahduttuansa pienen suojuksen alle, istuivat siihen odottamaan päivän koittoa. Mutta kovin väsyneitä kun olivat, he nukkuivat. Lähellä sitä paikkaa, missä he makasivat, oli linna nimeltä Epäilyksen linna, jonka isäntä oli jättiläinen Epätoivo. He nukkuivat siis nyt hänen maallansa. Kun tämä jättiläinen, noustuansa aamulla aikaisin, kuljeskeli pelloillansa, löysi hän Kristityn ja Toivovan nukkumasta hänen maallansa. Hän herätti heidät julmalla, ynseällä äänellä ja kysyi, mistä he olivat ja mitä he tekivät hänen maallansa. He sanoivat olevansa toivioretkeläisiä ja joutuneensa eksyksiin. Silloin jättiläinen sanoi: "Te olette tänä yönä rikkoneet minua vastaan tulemalla alueelleni ja lepäämällä täällä, ja siksi teidän täytyy tulla minun kanssani." Heidän täytyi siis mennä, sillä hän oli heitä väkevämpi. Ei heillä myöskään ollut paljoa sanomista puolustukseksensa, sillä he tunsivat itsensä syyllisiksi. Jättiläinen ajoi siis heitä edellänsä ja vei heidät linnaansa, jossa hän heitti heidät hyvin pimeään vankiluolaan, joka oli näiden kahden hengelle märkä ja kauhistava. (Ps. 88, 18.) Siellä he saivat maata keskiviikko-aamusta lauantai-iltaan asti ilman leivän murua tai pisaraakaan vettä, ilman valoa ja kenenkään kysymättä, miten he voivat. He olivat siis hyvin huonossa tilassa, kaukana ystävistä ja tuttavista. Kristityn suru oli lisäksi kaksinkertainen, hänen varomaton kiiruhtamisensa kun oli saattanut heidät tähän ahdistukseen.
Ja pyhiinvaeltajat lihan vuoksi
nyt tielle mukavalle kiirein juoksi;
vaan turman tuiman siitä tulla häätyi:
ken mieliks' lihan toimi, kuoloon päätyi.Jättiläisellä oli vaimo nimeltä Epäusko. Kun hän siis illalla oli mennyt levolle, kertoi hän vaimollensa mitä oli tehnyt, että hän näet oli ottanut pari miestä vangiksi ja heittänyt heidät vankiluolaansa, koska he olivat rikkoneet tulemalla hänen maallensa. Sitten hän kysyi, mitä hänen olisi nyt paras tehdä näille. Vaimo kysyi, keitä he olivat, mistä tulivat ja mihin olivat menossa, ja mies kertoi hänelle. Vaimo käski miehensä aamulla noustuansa ruoskia heitä vähääkään armahtamatta. Noustuansa mies siis leikkasi villiomenapuusta kammottavan nuijan ja meni vankien luo luolaan, jossa ensin herjasi heitä kuin koiria, vaikkeivät he sanallakaan häntä vastustaneet. Sitten hän karkasi heidän päällensä ja löi heitä niin hirmuisesti, etteivät he lopuksi voineet itseänsä liikuttaa tahi edes kääntyä lattialla. Tämän tehtyänsä hän meni pois ja jätti heidät valittamaan kurjuuttansa ja suremaan onnettomuuttansa. Koko päivän he viettivätkin huokaillen ja katkerasti valitellen. Seuraavana yönä Epäusko, puhuessaan uudestaan miehensä kanssa vangeista ja ymmärtäen heidän vielä elävän, käski neuvoa heitä murhaamaan itsensä. Aamulla Epätoivo siis meni heidän luoksensa yhtä ynseänä kuin ennenkin, ja nähdessänsä heidän olevan hyvin sairaita saamiensa haavojen johdosta sanoi, että koska he eivät kuitenkaan luultavasti milloinkaan pääsisi sieltä, heidän oli parasta heti surmata itsensä joko veitsellä, hirttäytymällä tai myrkyllä. Sillä, hän sanoi, miksi tahtoisitte elää, koska elämä on niin täynnä katkeruutta? Mutta he pyysivät häntä sallimaan heidän lähteä. Sen kuultuansa hän katsahti heihin rumasti ja hyökättyään uudestaan heitä lyömään varmaankin olisi itse heidät surmannut, ellei häntä olisi tavannut taudinkohtaus (jommoisia hän joskus sai auringonpaisteisina päivinä), niin ettei hän hetken aikaan voinut liikuttaa kättänsä. Tämän vuoksi hän poistui, jättäen heidät miettimään asemaansa. Vangit silloin neuvottelivat keskenänsä, oliko paras seurata hänen neuvoansa vai ei. He alkoivat keskustella seuraavasti:
KRISTITTY. "Rakas veli, mitä meidän on tekeminen? Nykyinen elämämme on kurjaa. Omasta puolestani en tiedä, kumpi on parempi, elääkö täten vai kuolla heti. 'Mieluummin tukehdun, mieluummin kuolen, kuin näin luurankona kidun', ja haudassa on parempi kuin tässä vankiluolassa (Job 7:15). Täytyykö meidän elää tämän jättiläisen vallassa?"
TOIVOVA. "Nykyinen tilamme on todellakin kamala, ja kuolema olisi minulle paljon tervetulleempi kuin jääminen tähän asemaan ainiaaksi. Kuitenkin ajatelkaamme, että sen maan Herra, johon olemme menossa, on sanonut: 'Älä tapa'. Emme saa tappaa toista ihmistä; vielä vähemmän on hänen neuvonsa mukaan itsemme surmaaminen sallittua. Sitä paitsi, joka tappaa toisen ihmisen, hän surmaa vain hänen ruumiinsa, mutta itsemurhaaja surmaa samalla sielunsa ja ruumiinsa. Ja vielä enemmän, veljeni: puhut haudassa olemisen helppoudesta. Mutta oletko unohtanut helvetin, johon murhaajat varmasti joutuvat, sillä 'ei yhdessäkään murhaajassa ole iankaikkinen elämä pysyvä' jne. Ajatelkaamme myös, ettei kaikki valta ole Epätoivo-jättiläisen kädessä. Hän on, mikäli voin ymmärtää, ottanut kiinni muitakin samoin kuin meidät, ja he ovat kuitenkin pelastuneet hänen käsistänsä. Kuka tietää, vaikka Jumala, maailman Luoja, antaisi Epätoivon kuolla tahi että hän joskus unohtaisi lukita meidät tänne, tahi taas piankin saisi taudinkohtauksen eikä voisi liikuttaa jäseniänsä? Ja jos kerran näin kävisi, niin minä puolestani olen päättänyt rohkaista itseni ja ponnistaa viimeiset voimani päästäkseni hänen käsistänsä. Olen ollut hullu, kun en ole yrittänyt sitä aikaisemmin, mutta kuinka tahansa, veljeni, olkaamme kärsivällisiä ja kestäkäämme vielä. Voi tulla aika, joka onnellisesti vapauttaa meidät; älkäämme vain surmatko itseämme." Näillä sanoilla Toivova sillä hetkellä tyynnytti veljensä mieltä; niin he olivat edelleen yhdessä (pimeässä) koko sen päivän, surullisessa, valitettavassa tilassansa.
Illan tullen jättiläinen meni uudelleen vankiluolaan katsomaan, olivatko vangit seuranneet hänen neuvoansa. Mutta tultuansa hän tapasi heidät elävinä. Henki tosin oli kaikki, mitä heissä oli jäljellä, sillä leivän ja veden puutteesta ja hänen iskujensa tekemien haavojen vuoksi he olivat niin heikontuneet, etteivät voineet juuri muuta kuin hengittää. Mutta, kuten sanottu, hän tapasi heidät hengissä, mikä saattoi hänet vihasta raivostumaan. Hän sanoi heille, että koska he eivät olleet seuranneet hänen neuvoansa, heille kävisi niin pahasti, että olisi parempi, jos he eivät olisi syntyneetkään.
Tämän kuullessansa he suuresti vapisivat ja luullakseni Kristitty pyörtyi, mutta hiukan toinnuttuansa he uudestaan keskustelivat jättiläisen neuvosta, olisiko heidän kuitenkin seurattava sitä vai ei.
TOIVOVA. "Veljeni, muistatko, kuinka urhoollinen olet ollut tähän asti. Apollyon ei voinut sinua musertaa, ei myöskään kaikki mitä kuulit ja näit tai tunsit Kuoleman Varjon Laaksossa. Mitä vaikeuksia, pelkoa ja hämmästystä oletkaan jo kestänyt! Ja nytkö sinä masennut pelosta? Näethän minun olevan kanssasi vankiluolassa, minun, joka olen luonnostani paljoa heikompi mies kuin sinä. Jättiläinen on haavoittanut minua yhtä paljon kuin sinuakin ja estänyt leivän ja veden minunkin suustani, ja yhdessä sinun kanssasi suren ilman valoa. Mutta harjoittakaamme vähän enemmän kärsivällisyyttä. Muista, kuinka miehuullinen olit Turhuuden markkinoilla, pelkäämättä kahleita tahi rautaristikkoa tahi edes veristä kuolemaakaan. Sen tähden kestäkäämme kärsivällisesti niin hyvin kuin voimme (välttääksemme edes sitä häpeää, ettemme ole käyttäytyneet kristityn tavalla)."
Kun yön tultua jättiläinen taas oli vaimonsa kanssa levolla ja jälkimmäinen kysyi mieheltänsä, olivatko vangit seuranneet hänen neuvoansa, mies vastasi: "Ne ovat sitkeitä roistoja, jotka mieluummin tahtovat kestää kaikki vaivat kuin surmata itsensä." Epäusko sanoi; "Vie heidät huomenna linnan pihalle ja näytä niiden luut ja kallot, jotka olet ennen surmannut, ja vakuuta heille, että ennenkuin viikko on kulunut, sinä revit heidätkin kappaleiksi, kuten ennen heidän toverinsa."
Aamun valjettua jättiläinen siis meni heidän luoksensa, vei heidät linnan pihalle ja näytti heille siellä olevat luut ja pääkallot, kuten hänen vaimonsa oli käskenyt. "Nämä", hän sanoi, "olivat kerran toivioretkeläisiä kuten tekin, ja rikkoivat tulemalla minun maalleni, kuten tekin; revin heidät kappaleiksi silloin kun näin hyväksi, ja samoin olen tekevä teille ennenkuin kymmenen päivää on kulunut. Menkää takaisin luolaanne." Näin sanoen hän löi heitä koko ajan, kun he menivät luolaan. Koko lauantaipäivän he siis makasivat yhtä kurjassa tilassa kuin ennenkin. Kun yö oli tullut ja rouva Epäusko oli mennyt levolle miehensä kanssa, alkoivat he taas puhua vangeista. Vanha jättiläinen ihmetteli, etteivät hänen iskunsa eivätkä neuvonsa voineet heitä lopettaa. Siihen hänen vaimonsa vastasi: "Pelkään", hän sanoi, "heidän elävän siinä toivossa, että joku tulee heitä vapauttamaan, tahi että heillä on vaatteissansa kätkettynä tiirikoita, joiden avulla he toivovat pelastuvansa." – "Sanotko niin, rakkaani?" virkkoi jättiläinen. "Huomenna tahdon tarkastaa heidät."
Lauantaina puolenyön tienoissa vangit alkoivat rukoilla ja jatkoivat rukoustansa melkein päivän koittoon saakka.
Vähää ennen päivän sarastusta kunnon Kristitty puoleksi hämmästyneenä puhkesi puhumaan kiihkeästi: "Mikä hullu olenkaan ollut maatessani tällaisessa löyhkäävässä vankiluolassa, vaikka yhtä hyvin voisin käydä vapaana! Minullahan on avain povessani nimeltä Lupaus, joka epäilemättä avaa Epäilyksen linnan joka lukon." – "Se on hyvä uutinen, hyvä veli", sanoi Toivova; "ota se povestasi ja koettele." Kristitty silloin otti avaimen povestansa ja alkoi koettaa sitä vankilan oveen, jonka salpa peräytyi (kun hän väänsi avainta), ja ovi lensi helposti auki ja Kristitty ja Toivova molemmat pääsivät ulos. Sitten Kristitty meni ulko-ovelle, joka johtaa linnan pihalle, ja avasi senkin. Sen jälkeen hän meni rautaportille, joka myös oli avattava. Mutta sen lukko oli tavattoman luja; kuitenkin avain avasi senkin. Sitten he työnsivät portin auki päästäksensä kiireesti pakenemaan, mutta portti parkui auetessansa niin, että jättiläinen Epätoivo heräsi ja nousi kiireesti ajamaan vankejansa takaa. Mutta hänen jäsenensä pettivät sillä hän sai taas tavallisen kohtauksensa eikä voinut mitenkään rientää heidän jälkeensä. He siis menivät edelleen ja saapuivat takaisin Kuninkaan valtatielle, jossa he olivat turvassa, sillä he olivat Epätoivon tuomiovallan ulkopuolella.
(Suomen Lähetysseuran suomennos, korjattuna ja tarkistettuna alkuperäisen mukaan.)
SAMUEL BUTLER.
Puritaanien ahdasmielisyys ja monet uskonnollisuuden viittaan kätkeytyneet heikkoudet olivat olleet satiirin kohteina jo Ben Jonsonin Perttulin markkinoissa. Cromwellin ajan puritaanit tulivat Samuel Butlerin (1612-1680) burleskin (= vakavia asioita naurettavasti tai naurettavia vakavasti esittävän) Hudibras-runoelman aiheeksi. Malleinansa Don Quixote ja Sancho Pansa Butler kuvaa jankuttavilla "kalikkasäkeillä" puritaanikiihkoilijan, rauhantuomari Hudibrasin ja hänen seuralaisensa Ralphin retkeä maaseudulle, kieltämään kansan viattomiakin huvituksia. Nämä henkilöt edustavat puritaanien äärimmäisiä suuntia, presbyterejä ja independenttejä. Armottomalla satiirilla Butler paljastaa heidän tekopyhyytensä ja muun roistomaisuutensa, ollenkaan näkemättä mitään hyviä puolia. Monet hänen nokkelista säkeistään ovat muuttuneet sananlaskuiksi, joiden alkuperää harva niiden käyttäjä tietää. Runoelma kierteli ensin käsikirjoituksena ja ilmestyi sitten kolmena osana, vv. 1663, 1664 ja 1668, tullen restauraation rojalistien muotikirjaksi, jonka säkeitä kilpaa lausuiltiin. – Butler oli maanviljelijän poika, joka tultuaan koulutielle toimi myöhemmin mm. puritaanilakimissten sihteerinä, päästen tällöin näkemään esimiehensä kamaripalvelijan välimatkalta. Restauraation jälkeen hän sai Walesin lordipresidentin sihteerin toimen. Hän ei kirjoittanut mitään muuta teosta. Butler, jonka elämänvaiheista tiedetään hyvin vähän, kuoli 1680.
HUDIBRASIN USKONTO.
Älyään ynnä oppiaan
hän vastas myöskin uskoltaan:
ol' aito presbyteerinen,
sukua jäyhää pyhien
vaeltajain, tuon oikean
Sotivan Kirkon armeijan,
joll' uskon teksti itsellään
on peitsessään ja pyssyssään,
jok' aina riitain ratkaisuun
ojentaa auliin tykinsuun,
jonk' iskut apostooliset
on oikeen opin avaimet,
jonk' aseilla kun kaikk' on kaattu,
täys uskonpuhdistus on taattu.
Myös syntejään he mielis viedä
pois, toisille, joit' eivät siedä,
yht' ilkeinä ja vihoin vaan
kuin hurskait' ois he konnuuttaan.
Itsensä pesten mieluimmin
he kieltää rakkautensakin,
herjuussa hakkopiiraan heit' on
ja kalleimpansa, luumukeiton,
he noituu porsaan, taimenen,
ja nuuskii kaakun kiroillen.
Suomentanut Jaakko TuomikoskiJOHN LOCKE.
Francis Baconin edustamaa kokemusperäistä ajattelutapaa, joka merkitsi irtautumista Aristoteleen filosofiasta ja käännettä uuden ajan tiedettä kohti, kehittää huomattavasti ja monipuolisesti filosofi John Locke (1632-1704). Suoritettuaan opintonsa Oxfordissa ja harrastettuaan siellä virallisen ohjelman ulkopuolella mm. lääketiedettä, hän luennoitsi 1660-64 kreikkaa ja retoriikkaa. Näinä vuosina hän aloitti filosofisen kirjailijatyönsä kirjoittaen ranskankielellä ensimmäisen "kirjeensä" suvaitsevaisuudesta. 1667 hän tuli lordi Ashleyn (sittemmin ensimmäisen Shaftesburyn kreivin) kotiopettajaksi, kasvattaen hänen sekä poikansa että pojanpoikansa, kuuluisan filosofi Shaftesburyn, ja liittäen kohtalonsa tähän perheeseen ja sen politiikkaan. Shaftesbury hankki hänelle tuottavia toimia. 1675-79 Locke oleskeli Montpellier'ssa ja Parisissa, tutustuen ranskalaisiin tiedemiehiin. Kun kreivi Shaftesburyn täytyi 1682 paeta maastaan syytettynä valtiopetoksesta, seurasi Locke häntä, asettuen Hollantiin. Täällä hän asui vielä isäntänsä kuoltuakin aina mainehikkaaseen vallankumoukseen (1688) saakka. Nyt vasta hän aloittaa filosofiansa tulosten julkaisemisen äidinkielellään ja omassa nimessään: 1690 ilmestyivät hänen pääteoksensa: Tutkielma ihmisen ymmärryksestä (Essay on Human Understanding), Toinen kirje suvaitsevaisuudesta (The Second Letter on Toleration), ja Kaksi tutkielman hallituksesta (Two Treatises on Government); 1691: Mietelmiä rahan koron alentumisesta (Considerations on Lowering the Interest of Money); 1692: Kolmas kirje suvaitsevaisuudesta (The Third Letter on Toleration); 1693: Kasvatusta koskevia ajatuksia (Thoughts Concerning Education); ja 1695: Kristinuskon järjellisyys (Reasonableness of Christianity). Hänen kuolemansa jälkeen ilmestyi Ymmärryksen käyttö (Conduct of the Understanding). Näissä teoksissaan Locke asetti, hyväksymättä mitään myötäsyntyistä tietoa tämän ainoaksi varsinaiseksi lähteeksi sekä sielullisen että muun kokemuksen, joka on selitettävä ja omistettava sekä järjellä että ymmärryksellä. Hänen ihmiselle itsellensä, kokemuksille ja järjelle antamansa merkitys vapaamieliset, suvaitsevaisuutta, kansan oikeuksia, kansantaloutta, kasvatusta ja kristinuskoa (ei kielteisesti) koskevat ajatuksensa muodostavat samanaikaisen matemaattis-luonnontieteellisen kehityksen kanssa, maailmankuvan muuttuessa maapallokeskeisestä eli skolastisteokraattisesta, aurinkokeskeiseksi eli deistismekaaniseksi, 1700-luvulla vallinneen ratsionalismin lähtökohdan ja perustan, johon koko valistuksen aika nojaa ja joka ilmenee kirjallisuudessa viileänä, selvänä, järjen hallitsemana klassillisuutena.
HYÖDYTTÖMÄSTÄ LUKEMISESTA.
Kirjoja ja lukemista pidetään suurina ymmärtämisen auttajina ja tiedon hankkimisen välikappaleina, kuten on myönnettäväkin niiden olevan; ja kuitenkin pyydän saada kysyä, eivätkö ne osoittaudu haitaksi monelle ja estä monta lukukiihkoista ihmistä pääsemästä perusteelliseen ja todelliseen tietoon? Minun sallittaneen, ajattelen, sanoa, ettei ole olemassa asiaa, jossa ymmärrys olisi huolellisemman ja varovaisemman ohjauksen tarpeessa kuin kirjojen viljelemisessä; ilman sitä niiden lukeminen on enemmän viatonta huvittelua kuin aikamme hyödyllistä käyttämistä, ja antaa vain pieniä lisiä tietomääräämme.
Ei ole harvinaista, että niiden joukossa, jotka pyrkivät tiedon saavuttamiseen, väsymättömän uutterasti käyttäen kaiken aikansa kirjojen lukemiseen ja tuskin suoden itselleen aikaa syömiseen tahi nukkumiseen, vaan lukien lukemasta päästyäänkin, on sellaisia, jotka eivät kuitenkaan sanottavasti edisty todellisen tiedon omaksumisessa, vaikka heidän älyllisessä pystyväisyydessään ei olekaan vikaa, jota voitaisiin syyttää heidän huonosta edistymisestään. Tähän on syynä se erehdys, että tavallisesti uskotaan lukemisen siirtävän tekijän tiedot lukijan omiksi; ja niinhän asia onkin, mutta pelkkä lukeminen ei riitä, vaan se, mitä tekijä kirjoittaa, on sekä luettava että ymmärrettävä. Tällä en tarkoita vain sitä, että käsitetään, mitä kussakin ajatelmassa myönnetään tahi kielletään (vaikka ne, jotka lukevat paljon, eivät aina ajattelekaan, että varsinkin heidän olisi huomattava se), vaan että tekijän todistelujen kulku ymmärretään ja että sitä seurataan, että todistelujen välisen yhteyden lujuus ja selvyys huomataan, ja että tutkitaan, mihin ne perustuvat. Luettakoon vaikka kuinka järkevän kirjailijan tutkielmia, joiden kieli ja lauseet ovat sellaisia, että lukija hyvin ymmärtää ne – ilman tätä syvempää tajuamista ei omaksemme siirry hituistakaan tekijän tiedoista, joista, koska ne sisältyvät juuri tähän tekijän todisteluissaan käyttämien ajatusten huomattuun, joko täydelliseen tahi todennäköiseen keskinäiseen yhtenäisyyteen, lukija hyötyy vain sen verran, missä määrässä tämä yhtenäisyys käy hänelle ilmi; minkä hän näkee tästä yhtenäisyydestä, sen verran hän tietää lukemansa kirjailijan mielipiteiden perustumisesta totuuteen tahi todennäköisyyteen.
Kaiken sen, minkä hän vastaanottaa ilman tätä toteamista, hän omaksuu hyvässä uskossa, luottaen tekijään, tietämättä vielä itse asiasta mitään. Sen tähden minua ei lainkaan ihmetytä se, että muutamat puhuvat niin runsain lainauksin ja nojautuvat niin suuresti auktoriteetteihin, koska tämä on ainoa pohja, johon heidän oma oppinsa perustuu; niin että heidän tietonsa on todellisuudessa vain toisen omaa tahi sokeasti omaksuttua; se on, he ovat oikeassa, jos se, jolta he ovat tietonsa lainanneet, oli oikeassa siinä asiassa, jonka he ovat häneltä vastaanottaneet; mikä taas ei ole minkäänlaista tietoa. Tämän tahi aikaisempien aikojen kirjailijat voivat olla hyviä todistamaan niistä tosiasioista, joista he puhuvat, minkä voimme hyvin uskoa heidän auktoriteettiinsa luottaen, mutta sen laajempaa luottamusta he eivät voi nauttia; se mitä he sanovat muuta, ei voi vähimmälläkään tavalla vaikuttaa sellaisten mielipiteiden todenperäisyyteen tahi erheellisyyteen, joilla ei ole muuta puntaria kuin järki ja toteennäyttäminen, joita he itsekin käyttivät tietonsa saadakseen; samoin on muidenkin meneteltävä, jotka haluavat tulla heidän tiedostaan osallisiksi.
(Ymmärryksen käyttö – Conduct of the Understanding.)
Suomentanut O. Juurikoski.
JOHN DRYDEN.
Restauraation eli "kavaljeerikirjallisuuden" suurin nimi on John Dryden (1631-1700), ranskalaisen vaikutuksen alaisena syntyneen sankaridraaman ja tapakomedian mestari, joka kohotti loppusoinnullisen, ajatuksenkin puolesta lukkoon menevän viisijalkaisen parisäkeen hänen mukanansa valtaan päässeen klassillisen runosuunnan melkein ainoaksi hyväksytyksi aseeksi. Lisäksi Dryden kehitti klassillisuuden vaatimusten mukaisesti suorasanaisen tekstinsä kaikin puolin selväksi ja loogilliseksi, niin kuin 1662 perustettu Englannin Kuninkaallinen Seura oli proosan kirjoittajille ohjeeksi asettanut. Teostensa laajoissa esipuheissa hän osoittaa olleensa kirjallisuuden arvostelija nykyaikaisessa merkityksessä, so., pyrkineensä erottelemaan jyvät akanoista pätevin perusteluin. Lopuksi on muistettava, että Dryden oli myös runoilija, nimittäin silloin, kun hän kirjoitti sydämestään, vapaana muodin kahleista. – Dryden oli syntyisin aatelisesta puritaaniperheestä, sai koulutuksensa Westminsterissä ja Cambridgessä, ja muutti 1657 Lontooseen, ruveten ammattikirjailijaksi. Suitsutettuaan Cromwellin muistolle 1658 (Sankarillisia säkeitä – Heroic Stanzas), hän kahden vuoden kuluttua iloitsee Stuartien paluusta (Astraea Redux, 1663), antautuen heidän mukanaan saapuneen kavaljeerien makusuunnan palvelukseen. Seuraa vv. 1663-1678 lukuisa sankaridraamojen ja komediain sarja, edelliset täynnä onttoa ja valheellista, todelliselle elämälle vierasta paatosta, jälkimmäiset nykyajalle aivan käsittämätöntä julkeutta sukupuolisuhteiden esittelyssä. Kaikki rakkauden vuoksi (All for Love, 1618) on niistä ainoa, jossa todellisella runoudella on sanansijaa, mutta sen pohjana onkin Shakespearen Antonius ja Kleopatra ja se on kirjoitettu silosäkein, muodin kahleista vapaana. Oleskellessaan suurena ruttovuotena 1665 maaseudulla hän kirjoitti siihen saakka onnistuneimman runonsa Annus Mirabilis (1666), jonka aiheina olivat Lontoon palo ja Hollannin sota. 1668 ilmestyi Tutkielma näytelmärunoudesta (Essay on Dramatic Poetry), positiivinen näyte Drydenin sekä esteettisistä mielipiteistä että proosasta. 1670 hänet nimitettiin hovirunoilijaksi ja kuninkaalliseksi historioitsijaksi. Monmouthin herttuan kapinapuuhia vastaan Dryden julkaisi (1681) poliittisen allegoriarunoelman Absalom ja Achitophel, paljastaen siinä tätä kannattaneet ylimykset ja kostaen samalla Buckinghamin herttualle, joka komediassaan Harjoitus (Rehearsal, 1671) oli uskaltanut ivata hänen komealentoisia sankaridraamojaan. Tästä runoelmasta aiheutuivat sitten hänen satiirinsa Mitali (Medal, 1682) ja MacFlecknoe (1682), joissa hän teki vastustajansa naurunalaisiksi. Seuraavassa teoksessaan nimeltä Maallikon uskonto (Religio Laici, 1683) Dryden puolusti valtiokirkkoa, mutta kääntyi siitä huolimatta (1686) roomalaiskatolisuuteen; 1687 julkaisemassaan runoelmassa Metsäkauris ja pantteri (The Hind and the Panther) Dryden nyt maalaa katolisen kirkon hennoksi ja viattomasti katselevaksi metsäkauriiksi, jota Englannin valtiokirkko kuin julma pantteri vaanii. Drydenin puoltajat kieltävät Jaakko II:n katolisuuden vaikuttaneen kehoittavasti tähän mielenmuutokseen, joka olikin huonosti laskettu, v:n 1688:n vallankumous kun nosti katolisuuden päävastustajan Wilhelm Oranialaisen Englannin valtaistuimelle. Dryden menetti hovivirkansa ja palkkansa, eläen loppuikänsä vaatimattomissa olosuhteissa. Hän ryhtyi uudelleen kirjoittamaan näytelmiä, saavuttamatta kuitenkaan entistä menestystä. Heränneen klassillisuuden harrastuksen tyydyttämiseksi hän etevästi käänsi Vergiliuksen (1697). Kauniiseen nousuun kohoaa vanhuksen runotar oodissa Aleksanterin juhla (Alexander's Feast), joka on hänen tuotantonsa parhainta, ja jonka hän julkaisi muutamaa kuusutta ennen kuolemaansa, samalla kertaa kuin Satunsa (Fables, 1700). Vain häviävän pieni osa Drydenin tuotannosta, etupäässä näytelmiin siroitetut pienet runot, joissa on sekä muodon hienoutta että tunnelman herkkyyttä, kuuluu elävään kirjallisuuteen. Sankaridraaman ja tapakomedian muihin edustajiin nähden viittaamme johdantoon.
ALEKSANTERIN JUHLA
eli
SOITON MAHTI.
I.
Sotaisa juhli poika voittojaan
Philippos-kuninkaan:
jumalaisna loistaen
hän valtaistuimen
nojasi purppuraan.
Hänt' urhot ylväät ympäröi;
näilt' otsaa ruusut, myrtit seppelöi:
sen kruunu, joka miesnä löi!
Thais istui vierell' urohon
laill' itämaisen morsion,
joll' aik' on armain kukinnon.
Onnekkaita katsokaa!
Sankari vain,
sankari vain
lempiä saa naist' ihanaa.
Kuoro:
Onnekkaita katsokaa!
Sankari vain,
sankari vain
lempiä saa naist' ihanaa.
II.
Timotheos, edessään
sulokuoro seppelpäin,
löi lyyraa sormin siivekkäin:
nous soinnut taivoon helkkymään,
mielt' auvoon ylentäin.
Zeut' ensin laulu soi,
jok' ihmis-immist' unelmoi:
ken välttää lemmen voimaa voi!
"Lohikäärmeen liekkihahmon ottaen
hän salamalla, leimuten,
lens' Olympiaa lempimään:
hän etsi valkorinnat tään
ja varren kietoi hempeän,
ja kuvans' oman murskasi, maanpiirin ylväimmän."
Saa ääni jalo riemuun kuulijat.
"Jumala läsn' on!" kaikki huutavat.
"Jumala läsn' on!" kaikuu katot korkeat.
Hän humaltuu,
hän jumaltuu:
maan valtias.
Hän nyökkää, kas,
kuin järkkyis tähdet, kuu!
Kuoro:
Hän humaltuu,
hän jumaltuu:
maan valtias.
Hän nyökkää, kas,
kuin järkkyis tähdet, kuu!
III.
Dionysosta soi sitten laulu verraton:
tää ikikaunis, ikinuori on!
Tään juhlasaatto saapuu, oi:
torvet raikuu, rummut soi!
Sulosti puuntavat,
kas, kasvot soreat!
Soi ooboet! Hän saapuu, saapuu, oi!
Dionyson laki on:
ensin ilot juomisen!
Dionyson työt on hyvät!
Sotureille – maljat syvät!
Työt on hyvät!
Maljat syvät
juomme jälkeen vaivojen.
Kuoro:
Dionyson työt on hyvät!
Sotureille – maljat syvät!
Työt on hyvät!
Maljat syvät
juomme jälkeen vaivojen.
IV.
Nous uhma urhon hurmatun:
taas soti joka taistelun,
taas löi hän pakoon armeijat, taas surmas surmatun!
Näki mestari sen hulluuden,
näki lieskat silmäin, poskien:
maat, taivaat toinen rynnäköi,
hän viihdyttäen kieliin löi.
Hän Muusan murheisen
soi laulaa säälien
tarua jalon Dareion,
jonk' arpa Salliman,
voi! voi! voi! voi!
sääs verisurmahan,
ah, verroilt' auringon.
Hädässä hänet hylkäs, oi,
ne, joille hyvyyttään hän soi:
maan martaana hän maata saa,
eik' ole silmäin sulkijaa...
Pään painoi voittaja, nyt iloton:
hän mietti, uunna mieleltään,
kuink' onni monet arvat suo,
ja huokas salaa: hersymään
herahti kyynelvuo.
Kuoro:
Hän mietti, uunna mieleltään,
kuink' onni monet arvat suo,
ja huokas salaa: hersymään
herahti kyynelvuo.
V.
Näki mestari nyt hymyten,
ett' oli vuoro rakkauden:
vain säälin kieltä koskekaa,
se lempeen mielet sulattaa!
Mitoin armain lyydialaisin
lauloi hän nyt kiehtovaisin:
"Sota työt' on murheen maan,
kunnia on kupla vaan.
Sotia saat aina aivan,
siit' et pääse: kalpaa kanna!
Maan jos mahti maksaa vaivan,
riemuille maan arvo anna:
Thais on armas – avaa syli!
Ällös taivaan lahjaa hyli!"
Maat, taivaat täyttää huudot suosion;
saa lempi kruunun – maine soiton on!
Ei kestä vaivaans' enää valtias:
hän katsoo vaan
nyt kaunoistaan,
hän huokailee, hän tuijottaa,
voihkii, urho voitokas!
Ja lemmen, viinin päihdyttämä pää
nyt voitettuna neidon syliin jää.
Kuoro:
Ei kestä vaivaans' enää valtias:
hän katsoo vaan
nyt kaunoistaan,
hän huokailee, hän tuijottaa,
voihkii, urho voitokas!
Ja lemmen, viinin päihdyttämä pää
nyt voitettuna neidon syliin jää.
VI.
Taas helkkää lyyra kultainen:
uus sävel soi ja paisuu pauhaten!
Urholt' unet laulu laaja
se vie kuin jylisevä ukkosvaaja!
Voi, hirmuääntä, voi!
Urho nosti pään,
Manan mailt' elämään
kuin ois tullut, katseen loi.
"Haa, kostoon!" huus Timotheos. "Haa!
Raivottaret ratsastaa!
Hiukset kyitä kihisee:
kuulkaa, kun ne sihisee!
Tulta silmät tuimaa tuiskuaa!
Ah, aaveet rientää luo:
jok' ainut soihdun tuo!
henget helleenein, kaattuin, jotka vaan
lepoon päälle maan
jäi kunniattomaan...
Kosta! vaativat
varjot uljahat.
Ne, katso! soihtujansa häilyttää
majoja Persianmaan osoittain
ja templejä sen julmain jumalain."
Prinsessa raivoss' yhteen kättä löi,
kädessä kuninkaan jo soihtu säkenöi:
se saaliin sais!
Riens' eellä Thais,
uus Helena, ja liekit uuden Troian söi!
Kuoro:
Kädessä kuninkaan jo soihtu säkenöi:
se saaliin sais!
Riens' eellä Thais,
uus Helena, ja liekit uuden Troijan söi!
VII.
Jo muinoin voi,
sit' ennen jo, kuin kellot soi
ja urut keksittiin,
Timotheos soittaa lyyraa niin
ja huiluaan,
ett' ihastui tai raivos lapset maan.
Cecilia jumalallinen
lait laati viimein sointujen:
tuo armas haaveksija näyillään
avarsi muodot ahtahat,
loi tahdit laajat, juhlavat
ja keinot uudet oppi Luonto-äidiltään.
Timotheos maineen saakoon tai
sädekehän kumpikin:
maan lapset mies vei taivoon – sai
maa immelt' enkelin!
Suuri kuoro:
Cecilia jumalallinen
lait laati viimein sointujen:
tuo armas haaveksija näyillään
avarsi muodot ahtahat,
loi tahdit laajat, juhlavat
ja keinot uudet oppi Luonto-äidiltään.
Timotheos maineen saakoon tai
sädekehän kumpikin:
maan lapset mies vei taivoon – sai
maa immelt' enkelin!
Suomentanut Toivo Lyy.ALEXANDER POPE.
Klassillisen suunnan ulkonaiset ihanteet: hiotun, "korrektin" sankarisäkeistön ja sisällyksen älyvoittoisuuden, ottaa Drydenilta vastaan ja kehittää korkeimpaan täydellisyyteensä Alexander Pope, 1700-luvun ihailtu runoilija, mietelmäsäkeiden taitava sepittäjä, ilkeyksien teräväkielinen mestari, ammoin jo muuttunut kirjallishistorialliseksi näytteeksi klassillisen runouden huippukaudelta. Pope oli katolisen kauppiaan poika Lontoosta, syntynyt 1688, heikko, kyttyräselkäinen, vanhempiensa hemmoittelema (hänellä oli vain sisarpuoli), joka uskontonsa vuoksi sai tyytyä roomalaiskatolisten koulujen antamiin alkeisiin. 12-vuotiaana hän sairauden tähden lopetti koulunkäyntinsä; yliopistoihin hän ei katolisena päässyt. Ahkeralla lukemisella, joka rajoittui etupäässä kaunokirjallisuuteen, hän tämän jälkeen täydensi kasvatustaan. Tiedetään hänen osanneen toimeentulevasti ranskaa ja latinaa, mutta heikosti kreikkaa. Jo hänen lapsuudessaan perhe muutti maaseudulle, ensin Windsorin lähelle Binfieldiin, sieltä 1716 Chiswickiin, ja täältä isän kuoltua 1718 Twickenhamiin (Lontoon lähellä, Thamesin rannalla), jossa Pope asui kuolemaansa saakka, tehden huvilansa kuuluisaksi älyniekkojen keskuspaikkana, jota ympäröi hänen omien periaatteidensa mukaan suunniteltu puisto. Jo nuorukaisena hän rupeaa sepittämään säkeitä, päästen näytelmäkirjailija Wycherleyn, Addisonin, Steelen ja Swiftin tuttavuuteen. 1709 ilmestyivät hänen Paimenrunonsa (Pastorals), 1711 Tutkielma kirjallisuuden arvostelemisesta (The Essay on Criticism), jossa hän esittää etupäässä Horatiuksen ja Boileaun "runotaiteen" opetuksia. 1713 ilmestyvät Windsorin metsä (The Windsor Forest) ja Maineen temppeli (The Temple of Fame). Julkaistuaan 1712 kuuluisan leikillisen "sankarirunoelmansa" Kiharan ryöstö (The Rape of the Lock), jossa hän koetti lyödä leikiksi lordi Petren ajattelematonta vallattomuutta ryöstää Arabella Fermorin kihara, hänestä tuli päivän johtava kirjailija. 1715-20 hän käänsi Iliadin (sankarikupletein, entisten käännösten pohjalla), ja 1725-26 Odysseian, saaden näille mm. Swiftin avulla niin suuren ennakkotilaajamäärän, että hänen ansionsa kohosi n. 8.000 puntaan. Popesta, jolla oli perittyäkin omaisuutta, tuli täten todella omavarainen, riippumaton ammattikirjailija. Tällä välillä, 1717, hän julkaisi kootut teoksensa, lisäten niihin Elegian eräästä onnettomasta naisesta (Elegy on an Unfortunate Lady) ja Eloisan kirjeen Abelardille (Epistle of Eloisa to Abelard), joissa hän käyttelee varsinaiselle runoudellensa vieraita esiromanttisia kuvia ja tunnelmia. 1725 hän julkaisi Shakespearen näytelmät, osoittaen olevansa vailla tällaiseen työhön välttämätöntä oppineisuutta. Sekalaisia (Miscellanies), jonka hän julkaisi Swiftin kanssa 1727-28, aiheutti suuttumusta pienempien nimien taholla. Sinne Pope tämän johdosta osoitti 1728 julkaisemansa satiirisen "runoelman" The Dunciad ( = "Tomppelien Iliadi"), jossa hän päästää pienen, luulevaisen ja nokastuvaisen sielunsa koko ilkeyden täysin valloilleen. 1731-35 hän julkaisi Kirjeitä (Epistles), joista viimeinen (Satiirinen prologi – Prologue to the Satires) sisältää kiittämättömän, vähäksyvän luonnekuvan Addisonista. 1733 ilmestyi hänen kuuluisa "teodikeansa", runomuotoinen Tutkielma ihmisestä (Essay on Man), jossa hän lordi Bolinbroken vaikutuksen alaisena Shaftesburyn ja Leibnitzin filosofian mukaisesti toteaa, että "mitä hyvänsä on, on oikein" ("whatever is, is right"). Popen Horatius-mukaelmat (Imitations of Horace) ilmestyivät 1733-39. Kestettyään miehuullisesti kivulloisen ja heikon ruumiin kaikki vaivat Pope kuoli 1744. – Hänen runoutensa elää mietelminä, aforismeina, jotka nasevina, sujuvasti soljuvina kaksoissäkeinä muistuttavat sananlaskuja ja jäävät helposti mieleen. Runoutensa hän sepitti älyllä ja taituruudella, ei tunteen eikä syvän ajatuselämän pakosta.
ONNI.
Oi onni, johon tähtää elon tie,
jos ilo, hyvyys, rauha nimes lie
tai tyytyväisyys! Kuiskees ikuinen
suo uskon elää, kuolla rohkeuden,
oot liki meitä, vaikka loitolla,
vähäisnä näyt, myös liian suurena!
Taivainen siemen – putoot päälle maan,
vaan missä inehmoille versotkaan?
Avaatko umpus hovin hohteeseen,
vai kultakaivantoon työn kuumuuteen?
Kierrytkö laakereihin Parnasson,
vai pellon viljassako vartes on?
Miss' idät – missä et? Jos emme saa
sua nähdä, syyn' on hoito eikä maa:
ei tosi onni paikkaa valikoi,
se kaikkialla kuolla, elää voi,
sit' osteta ei, ilmaiseks vain suodaan,
jos suurilt' evätään, niin pienten käteen tuodaan.
Myös oppineet on sokeit' oppaita:
yks käskee kaihtaa, toinen palvella
ihmistä, kuka neuvoo toimintaan
ja kuka lepoon, mikä rattoaan
täält' etsii, mikä mielenrauhaansa,
ja jotkut, eläimiksi tulleina,
ilonkin tuskaks löytää, muutamat
jumaliks paisuin hyveen torjuvat,
veltoimmat lankee ihan äärimpään,
kaikk' uskomaan tai kaiken epäämään.OODI YKSINÄISYYDELLE.
Mies onnekas, ken ahertaa
vain pienell' isänkonnullaan
ja kotoilmast' ilon saa
pääll' oman maan.
Siell' oma pelto leivän tuo
ja karja maidon, vaatteetkin,
puut varjoo suvin, lämmön suo
taas talvisin.
Surutta soluu hetket pois
ja päivät, vuodet leppeesti.
Miss' sielu, ruumis terveemp' ois
ja tyynempi,
miss' sikeämpi uni yön,
armaampi työ ja ajanviete,
miss' yksinkertaisempi syön,
selkeempi miete!
Niin elää huomaamatta, niin
itkuitta kuolla tahdon ma
ja jättää jälken' unhoksiin
puun piirrotta.KAIKKIEN RUKOUS.
Sa kaiken isä, joka maan,
jok' ajan palvoma,
ja hurskaan, tyhmän, tiedokkaan,
Zeus, Jahve, Jumala!
Suur, tutkimaton Alkusyy,
jot' ahdas tajunta
hyvyytes tuten lähestyy,
vaikk' aivan sokeena,
pait että hyvän pahasta
ain' erottaa sen soit
ja, luonnon säätäin pakolla,
tahtomme vapaaks loit.
Suur avaruus sun templis on,
maat, taivaat alttaris,
kaikk' yhtyy kunnias kuorohon,
kaikk' uhrisuitsuihis.TAIVAAN TULEN KIPUNA.
Taivaan tulen kipuna,
luovu lihan kahleista!
Kaihon, kiihkon, toivon, pelon
alla kuolon rauhaa velon!
Luonto, tyydy taisteluus
ja avaa mulle elo uus.
On kuin enkel-äänet sois:
'Henki-sisko, joudu pois!'
Mikä aistit näännyttää,
etten tunne, etten nää,
mielen, hengen salpaa myös?
Ah, alkaisko jo, kuolo, työs?
Maailma väistyy – poiesko?
Nään taivaan auki! Kuulen jo
seraafein laulua!
Saan siivet! Nousen lentohon!
Oi hauta, missä voittos on?
Miss' otas, kuolema?Kaikki suomentanut Jaakko Tuomikoski.
JONATHAN SWIFT.
Siirtyessä Popesta hänen aikalaiseensa ja ystäväänsä, tuomiorovasti Jonathan Swiftiin, tuntuu kuin joutuisi lilliputin seurasta brobdingnagin eli jättiläisen pariin. Niin huomattava on näiden kahden kuuluisan kirjailijan ero sekä sielullisesti että ruumiillisesti. Swift syntyi 1667 Dublinissa englantilaisista vanhemmista, Drydenin ja Herrickin kaukaisena sukulaisena, köyhissä oloissa, isän kuoltua ennen hänen tuloaan maailmaan. Hoitajatar varasti hänet pienokaisena toiselle paikkakunnalle kasvatikseen, setä koulutti häntä Kilkennyn koulussa ja Dublinin yliopistossa. Hänestä kasvoi kookas, muhkea, sinisilmäinen mies, joka yliopistossa ollessaan osoitti uppiniskaisuutta ja taipumusta sääntöjen rikkomiseen. Tutkintonsa hän läpäisi vain "erikoisesta armosta" ("speciali gratia"). Todennäköistä kuitenkin on, että Swiftin "lahjattomuus" pohjaltaan oli nerokkaan hengen mielenosoitusta vanhentunutta opinto-ohjelmaa vastaan, jossa mm. skolastinen filosofia vielä oli tärkeällä sijalla. 1688 hän tuli Sir William Templen perheeseen, lady Temple kun oli hänen äitinsä kaukainen sukulainen, suojatin, kotiopettajan ja sihteerin asemaan. Täällä, Moor Parkin tilalla, Surreyssä, Swift asui 1699:ään saakka, lukuunottamatta vuosia 1694-98, jotka oli pappina Irlannissa, Belfastin lähellä olevassa Kilrootin seurakunnassa. Moor Parkin suuri kirjasto ja taloon usein kokoontuva hieno whigiläisylimystö, joihin – mm. Wilhelm Oranialaiseen – Swift tutustui, täydensivät hänen sivistystänsä huomattavasti, ehkä samalla herättäen hänessä kiihkeän halun neron aateluuden avulla kohota heidän vertaisekseen. Oxfordin yliopisto myönsi hänelle M.A:n arvon. Kilrootissa ollessaan Swift kirjoitti ensimmäiset kuuluisat satiirinsa Tarina tynnyristä (A Tale of a Tub) ja Kirjojen taistelu (The Battle of the Books,), jotka aluksi tulivat tunnetuiksi käsikirjoituksista ja julkaistiin vasta 1704. Edellisen pääosan muodostaa tarina Peteristä, Martinista ja Jackista eli satiiri roomalaiskatolista, luterilaista (anglikaanista) ja presbyteriläistä kirkkoa, so. niiden ihmiskeksintöjä ja maallisia kasvannaisia vastaan ("tynnyri" on saarnatuolin vertauskuva); jälkimmäisessä on tarkoitus puolustaa antiikin kirjallisuuden etevämmyyttä uuteen verrattuna. Sir Templen kuoltua 1699 Swift toimitti painotta hänen teoksensa palaten sitten Irlantiin. Siellä hän pian sai papin viran Dnblinin lähellä olevassa Laracorin seurakunnassa sekä muitakin tehtäviä, jotka tuottivat hänelle kohtuullisen toimeentulon. Hän oli kuitenkin päässyt tietoisuuteen omista suurista kyvyistään ja viehättynyt poliittiseen elämään niin, ettei voinut viihtyä syrjäisessä, hiljaisessa virassaan, vaan oleskeli vv. 1700-10 pitkät ajat, yhteensä noin viiden vuoden verran, Lontoossa, enimmäkseen omien poliittisten harrastustensa vuoksi, mutta vuodesta 1707 alkaen myös Irlannin protestanttisen kirkon asioissa. Hän tutustui whigien poliittisiin johtajiin, heidän kirjailijoihinsa, mm. Addisoniin ja Steeleen, ja teki lentokirjasillaan tälle puolueelle suuria palveluksia, odottaen niistä tunnustukseksi piispan virkaa. Kun tätä ei ruvennut kuulumaan – kuningatar Anna ei suostunut nimittämään Tynnyritarinan kirjoittajaa niin korkeaan kirkon virkaan –, kun hän ei tahtonut kannattaa whigien puuhaa ns. test-aktin poistamiseksi, minkä kautta katolisille olisi avautunut tie valtion virkoihin, ja kun whigit eivät suostuneet antamaan Irlannin protestanttiselle kirkolle oikeutta kymmenyksiin, Swiftin suhde whigeihin kylmeni. Kun sitten heidän hallituksensa 1710 kukistui ja toryt heti suostuivat Irlannin kirkon anomukseen, Swift siirtyi toryjen leiriin, täysin perustellusti vapautuneena entisestä puolueestaan. Tällöin alkaa hänen poliittisen uransa korkein kausi: Harley-Bolinbroken ministeristön jonkunmoisena suurvisiirinä Swift hankki terävillä kirjoituksillaan, jotka hän nyt kohdisti whigeja vastaan, yleisen mielipiteen kannatusta toryjen politiikalle, siinä ohessa toimien tarmokkaasti ja epäitsekkäästi mm. kirjailijoiden hyväksi. Tänä aikana hänestä tuli Bolinbroken, Popen ym. läheinen ystävä; hänen voi nyt sanoa nerouden voimalla saavuttaneen tasavertaisen aseman aatelisten rinnalla. Tämä ulkonaisen menestyksen aika loppui kuningatar Annan kuollessa 1714 ja whigien päästessä hannoverilaisen hallitsijasuvun mukana valtaan. Swift, joka oli ehtinyt saada tunnustukseksi tärkeistä palveluksistaan tuomiorovastin toimen Dublinissa, poistui sinne raivoissaan, milloinkaan enää – joitakin lentokirjasia lukuunottamatta – sekautumatta päivänpolitiikkaan. – Kilrootissa ollessaan Swift oli rakastunut Jane Waringiin ("Varina"), mutta torjui epähienosti avioliiton hänen kanssaan tullessaan Laracoriin. Moor Parkissa hän oli ollut Esther Johnsonin, Sir Templen luonnollisen tyttären opettajana, ja oli sittemmin rakastunut häneen, saaden myös vastarakkautta. Sir Templen kuoltua Esther Johnson muutti Dubliniin. Hänelle, "Stellalle", Swift kirjoitteli Lontoosta kirjeitä, jotka myöhemmin julkaistiin nimellä Päiväkirja Stellalle (Journal to Stella), ja joissa Swiftin erikoinen, arvoituksellinen olemus esiintyy läheisenä ja tuttavallisena. Mutta kesken poliittista kuohukauttaan ja kirjeitään Stellalle Swift rakastui Lontoossa Hester Vanhomrighiin ("Vanessa"), jolle hän kirjoitti tämän kuoleman jälkeen painetun runon Cadenus ja Vanessa, ja joka hänkin muutti Dubliniin, Swiftin naapuruuteen. Näin Swift joutui poliittisen tappion lisäksi naissuhteidensakin vuoksi vaikeaan asemaan. Vanessa kuoli 1723, Stella 1728, molemmat uhrattuaan koko elämänsä Swiftin palvomiseen. – Swiftin kirjallinen toiminta sisältää vuoden 1714:n jälkeen mm. kuuluisat Verkakauppiaan kirjeet (The Drapier's Letters, 1724), joilla hän pakotti whigihallituksen peruuttamaan eräälle yksityiselle luovutetun kuparirahan lyöntioikeuden Irlantia varten; Vaatimattoman ehdotuksen (Modest Proposal, 1729), jossa hän, kiinnittääkseen huomiota Irlannin lasten kurjaan tilaan, muka vakavissaan ehdottaa heidän kasvattamistaan teuraseläimiksi; hänen oman kuolinrunonsa Säkeitä tri Swiftin kuoleman johdosta (Verses on the Death of Dr. Swift), ja ennen muita hänen pääteoksensa Gulliverin matkustukset (Gulliver's Travels, 1726). Swiftin satiirien ymmärtämiseksi on etsittävä niiden syvin lähtökohta. Tämän määritteleminen ylimalkaisesti "ihmisvihaksi" on kyllä lähinnä näkyvissä oleva ja tavallisimmin mainittu, mutta ei johda hänen sielunelämänsä oikeaan tulkintaan. Vasta silmäämällä "ihmisvihan" taakse, sinne, josta sen loogillisesti täytyy syntyä, nimittäin "ihmisrakkauteen", saadaan psykoloogisesti pätevä lähtökohta. Sairaalloisen herkästi ihmisrakkaana ja rakkautta kaipaavana Swift joutui kasvamaan Kullervona tylyssä ja lemmettömässä ympäristössä, joka muutti rakkauden katkeruudeksi ja vihaksi; nerona, jota innoitti halu tehdä suuria yhteiskunnan ja kansan hyväksi, hän joutui kokemaan aikalaistensa kurjan mitättömyyden, mikä täytti hänen sielunsa inholla. Kuta kiihkeämpi rakkaus, sitä katkerampi pettymys ja viha. Näin ollen Swiftilla ei ollut jäljellä muuta kuin koettaa herättää ihmiskunta näkemään vikansa, järkähdyttää se valveille oman itsensä tuntemiseen. Sitä hän tarkoitti satiireillaan, joista Gulliverin matkustukset on syvin ja terävin ihmisen alastomuusmaalaus kaikkia aikoja varten, lähtenyt syvemmältä kuin ihmisviha: pettyneestä rakkaudesta, jonka katkera värinä tuntuu sen kylmien sanojen alta, herättämisen tarkoituksesta. Suoranaista ihmisrakkauttansa hän osoitti hyväntekeväisyydellä, jota hän harjoitti hiljaisuudessa ja jota varten hän eli saiturina, ja testamentillansa mielisairaalan perustamista varten. Suuren osan hänen muusta eriskummallisuudestaan, esim. ettei hän tahtonut mennä naimisiin, selittää varhain herännyt aavistus siitä, että hänen lopullinen kohtalonsa oli oleva mielisairaus. Viimeiset vuotensa Swift eli yhä syvenevän hämärän vallassa, josta kuolema vapautti hänet 1745.
GULLIVERIN MATKUSTUKSET.
Lilliputin asukkaista, heidän tieteistään, laeistaan ja tavoistaan;
heidän lastenkasvatuksessa käyttämistään menetelmistä. Tekijän
elämäntapa tässä maassa.Vaikka aionkin jättää tämän valtakunnan kuvailemisen erikoisessa tutkimuksessa suoritettavaksi, tyydytän kuitenkin mielelläni jo ennakolta lukijan uteliaisuutta mainitsemalla muutamia yleisiä seikkoja. Asukkaiden keskimääräinen koko on hiukan vaille kuusi tuumaa, ja kaikki muut eläimet sekä kasvit ja puut ovat kooltaan aivan täsmällisessä suhteessa ihmisiin: niinpä ovat esimerkiksi suurimmat hevoset ja härät neljän ja viiden tuuman väliltä, lampaat ovat puolitoista tuumaa, hiukan enemmän tai vähemmän, hanhet ovat suunnilleen varpusten kokoiset, ja niin koko asteikko alaspäin aina kaikkein pienimpiin eläviin olentoihin, joita tuskin kykenin näkemään. Luonto on varustanut lilliputilaisten silmät hyvin näkemään kaikkia heidän nähtävikseen soveltuvia olioita; he näkevät erittäin täsmällisesti, mutta eivät kovin kauas. Heidän tarkkaa näköänsä kuvaavina esimerkkeinä mainitsen tässä, että kerran huvikseni katselin, kuinka eräs keittäjä kyni leivosta, joka ei ollut tavallisen kärpäsen kokoinen, ja kuinka eräs nuori tyttö pujotti näkymätöntä silkkilankaa näkymättömään neulaan. Korkeimmat puut ovat suunnilleen seitsemän jalan pituiset; tarkoitan eräitä kruununpuistossa kasvavia puita, joiden latvaan juuri yletyin nyrkkiin puristetulla kädelläni. Muut kasvit saman asteikon mukaiset; mutta minä jätän asian lukijan mielikuvituksen varaan.
Lausun tässä vain muutaman sanan heidän sivistyksestään, jonka kaikki eri alat ovat vuosisatoja kukoistaneet heidän keskuudessaan. Mutta heidän kirjoitustapansa on varsin omituinen: he näet eivät kirjoita vasemmalta oikealle niinkuin eurooppalaiset, eivät myöskään oikealta vasemmalle niinkuin arabialaiset, eivät ylhäältä alas niinkuin kiinalaiset eivätkä alhaalta ylös niinkuin kaskagilaiset, vaan vinosti paperin toisesta kulmasta toiseen niinkuin naiset Englannissa.
He hautaavat vainajansa pää suoraan alaspäin, koska uskovat heidän kaikkien ylösnousevan yhdentoistatuhannen kuunkierroksen kuluttua, jolloin maa (jonka he otaksuvat litteäksi) kääntyy ylösalaisin ja vainajat niinmuodoin ylösnoustessaan ovat ilman muuta pystyssä ja jaloillaan. Heidän oppineet miehensä tunnustavat tämän uskomuksen mielettömäksi, mutta kansanomaisen käsityksen mukainen käytäntö jatkuu yhä.
Tässä valtakunnassa on eräitä sangen omituisia lakeja ja tapoja, ja elleivät ne olisi niin jyrkästi vastakkaisia oman rakkaan maani lakeihin ja tapoihin verraten, tekisi mieleni sanoa jotakin niiden puolustukseksi. Toivottavaa vain olisi, että niitä sovellettaisiin yhtä erinomaisella tavalla. Ensimmäinen mainitsemani seikka koskee ilmiantajia. Kaikki valtiolliset rikokset rangaistaan mitä ankarimmin, mutta jos syytetty voi tutkittaessa täysin todistaa viattomuutensa, niin syyttäjä tuomitaan heti häpeälliseen kuolemaan, ja hänen omaisuudestaan ja tiluksistaan korvataan viattomalle syytetylle nelinkertaisesti hänen ajanhukkansa, se vaara, johon hänet oli saatettu, vankeuden vaivat, ja kaikki puolustautumisesta johtuneet kulungit. Elleivät ilmiantajan varat siihen riitä, käytetään auliisti valtion varoja. Keisari antaa syytetylle jonkin julkisen suosionosoituksen, Ja hänen viattomuutensa kuulutetaan koko kaupungissa.
Petosta he pitävät pahempana rikoksena kuin varkautta ja rankaisevat sen siitä syystä tavallisesti kuolemalla. He näet ovat sitä mieltä, että huolta, valppautta ja tavallista tervettä järkeä käytellen voi suojella omaisuuttaan varkailta, mutta ettei kunniallisuus mitenkään varjella itseään voittoisaa kavaluutta vastaan, ja koska on käynyt välttämättömäksi alinomainen luoton varassa tapahtuva ostaminen, myyminen ja tavarainvaihto, jossa petos on sallittu ja suvaittu tai ei ole mitään lakia sitä rankaisemassa, joutuu rehellinen asianosainen aina häviöön ja konna hyötyy. Muistan, kuinka kerran puolustaessani Hallitsijan edessä erästä rikoksentekijää, joka oli karannut kavallettuaan herraltaan suuren rahasumman, tulin maininneeksi Hänen Majesteetilleen lieventävänä asianhaarana, että kysymyksessä oli ainoastaan luottamuksen väärinkäyttö (miehellä näet oli ollut valtakirja rahasumman nostamiseen). Mutta Keisarin mielestä oli kerrassaan kaameata, että mainitsin lievennyksenä seikan, joka mitä suurimmassa määrässä raskautti rikosta. Toden tunnustaakseni en osannutkaan puolustuksekseni lausua paljoakaan muuta kuin sen tavallisen vastauksen, että eri kansojen keskuudessa vallitsevat erilaiset tavat. Olin näet kieltämättä vilpittömästi häpeissäni.
Vaikka yleensä nimitämme palkintoa ja rangaistusta niiksi saranoiksi, joiden varassa kaikkinainen hallitus liikkuu, en kumminkaan ole nähnyt tätä periaatetta käytäntöön sovellettuna minkään muun kansan kuin juuri lilliputilaisten keskuudessa. Jokainen Lilliputin asukas, joka voi riittävästi todistaa tarkoin noudattaneensa maan lakeja kolmenkahdeksatta kuun aikana, saa määrätyt, säätyänsä ja elämänolojansa vastaavat erioikeudet sekä soveliaan rahasumman sitä varten järjestetystä rahastosta. Sitä paitsi hän saa snilpallin eli "lainkuuliaisen" arvonimen, joka liitetään hänen nimeensä, mutta ei ole perinnöllinen. Kun kerroin, että lainkuuliaisuutta tukivat meillä ainoastaan rankaisemismääräykset ja ettei palkinnosta ollut koskaan puhettakaan, pitivät he sellaista valtiotoimintaa sanomattoman puutteellisena. Siitä syystä onkin heidän oikeussaleissaan nähtävällä Oikeuden jumalattarella kuusi silmää, kaksi edessä, kaksi takana ja silmä kummallakin sivulla valppauden merkkinä, kukkaro täynnä kultarahoja oikeassa kädessä ja vasemmassa tuppeen pistetty miekka, mikä kaikki osoittaa hänen taipuvan mieluummin palkitsemaan kuin rankaisemaan.
Valitessaan henkilöitä eri virkoihin he kiinnittävät enemmän huomiota hyviin moraalisiin ominaisuuksiin kuin suuriin kykyihin, koska ajattelevat, että hallituksen ollessa ihmissuvulle välttämätön inhimillisen ymmärryksen tavallinen määrä on sovelias toiseen tai toiseen asemaan ja ettei kaitselmus ole voinut tahtoa julkisten asioiden hoitoa tehtävän salaperäiseksi asiaksi, jota oivaltavat ainoastaan muutamat harvat ja harvinaiset erinomaisen nerokkaat henkilöt. Heidän mielestään kykenee jokainen hankkimaan itselleen totuudellisuutta, oikeamielisyyttä, kohtuullisuutta ja muita sellaisia ominaisuuksia, ja näiden hyveiden käytteleminen, kokemuksen ja hyvän tahdon tukemana, tekee jokaisen henkilön kelvolliseksi palvelemaan maatansa, mikäli toimi ei edellytä erikoisopintoja. Toisaalta he arvelevat, että moraalisten hyveiden puuttumista on aivan mahdoton korvata erinomaisilla älyllisillä lahjoilla ja ettei virkatointa milloinkaan voida jättää niin vaarallisen henkilön huostaan. He ovat vielä sitä mieltä, etteivät kelpo luonteen tietämättömyydestä tekemät virheet voi milloinkaan vaikuttaa yleiseen menestykseen niin tuhoisasti kuin sellaisen henkilön toiminta, jota synnynnäinen taipumus johtaa rikoksiin ja joka suurten lahjojen avulla voi rikollisia yrityksiään suorittaa, lisätä ja puolustaa.
Samoin pidetään jokaista henkilöä, joka ei usko Jumalalliseen Kaitselmukseen, mahdottomana mihinkään julkiseen toimeen, sillä koska hallitsijat avoimesti tunnustavat olevansa Kaitselmuksen edustajia, eivät Lilliputin asujaimet voi ajatella mitään mielettömämpää kuin että ruhtinas käyttäisi palveluksessaan miehiä, jotka eivät tunnusta hänen omaa auktoriteettiansa.
Tahdon huomauttaa, että tehdessäni selkoa näistä ja seuraavista laeista tarkoitan alkuperäisiä säädöksiä enkä sitä kamalaa rappiotilaa, johon tämä kansa on joutunut ihmisen kehnontuneen luonnon vuoksi. Häpeällinen tapa hankkia itselleen korkeita virkoja tanssimalla nuoralla tai kunniamerkkejä ja armonosoituksia hyppimällä keppien yli tai ryömimällä niiden alitse on näet, kuten pyydän lukijaa huomaamaan, vasta nykyään hallitsevan Keisarin isoisän käytäntöön saattama ja on yhä yltyvien puolueriitojen nojalla vähitellen kasvanut vallitsevaan määräänsä.
Kiittämättömyys on heidän keskuudessaan, samoin kuin eräissä toisissa maissa, joista olemme lukeneet, kuolemanrikos. He näet päättelevät, että ihmisen, joka palkitsee hyväntekijänsä kiittämättömyydellä, täytyy vihata kaikkia muitakin ihmisiä, joille hän ei ole minkäänlaisessa kiitollisuudenvelassa, ja ettei sellainen ihminen niinmuodoin ole sovelias elämään.
Heidän käsityksensä vanhempien ja lasten keskinäisistä suhteista on mitä suurimmassa määrässä meidän käsityskannastamme eroava. Koska näet eri sukupuolien yhtymys perustuu suvun jatkamista ja lisäämistä tarkoittavaan suureen luonnonlakiin, ovat lilliputilaiset ehdottomasti sitä mieltä, että miehet ja naiset yhtyvät samoin kuin muutkin eläimet aistillisten vaikuttimien vuoksi ja että heidän sikiöilleen osoittamansa hellyys johtuu samasta luonnollisesta alkusyystä. Niinpä he eivät missään tapauksessa myönnä lapsen olevan kiitollisuudenvelassa isälleen, joka on hänet siittänyt, tai äidilleen, joka on hänet synnyttänyt, koska siittäminen ja synnyttäminen, kun otamme huomioon ihmiselämän kurjuuden, ei ole sinänsä mikään hyvä työ eivätkä sitä ole sellaiseksi tarkoittaneet lapsen vanhemmat, joiden ajatukset askartelivat lemmenyhtymyksen aikana aivan toisissa asioissa. Näiden ja toisten samanlaisten päätelmien nojalla he ovat sitä mieltä, että lasten kasvattaminen olisi kaikkein vähimmin uskottava vanhempien asiaksi. Sen vuoksi on jokaisessa kaupungissa julkisia kasvatuslaitoksia, joihin kaikkien vanhempien, mökkiläisiä ja työmiehiä lukuunottamatta, tulee lähettää sekä poika- että tyttölapsensa hoidettaviksi ja kasvatettaviksi niiden ehdittyä kahdenkymmenen kuukauden ikään, jolloin heidän otaksutaan alkavan jotakin oppia. Koulut ovat erilaisia, eri säätyjen mukaisia ja molempia sukupuolia varten. Heillä on opettajia, jotka osaavat taitavasti varustaa lapsia heidän vanhempiensa säätyä ja heidän omia kykyjään ja taipumuksiaan vastaavaan asemaan elämässä. Kerron tässä ensin poikien ja sitten tyttöjen kasvatuslaitoksista.
Aatelisten ja muuten ylhäistä sukua olevien poikien kasvatuslaitoksissa toimivat kasvattajina vakavat ja korkeastioppineet professorit ja heidän apulaisensa. Lasten ravinto ja vaatteet ovat yksinkertaiset ja koruttomat. Heitä kasvatetaan kunnian, oikeudellisuuden, rohkeuden, vaatimattomuuden, lempeyden, uskonnollisuuden ja isänmaanrakkauden periaatteiden mukaan. He askartelevat aina jossakin työssä, lukuunottamatta varsin lyhyitä ateria- ja makuuaikoja sekä kahta huvittelutuntia, jotka käytetään ruumiinharjoituksiin. Heitä pukevat miespalvelijat, kunnes ovat ehtineet neljän vuoden ikään, jolloin heidän tulee alkaa itse pukeutua, olivatpa kuinka ylhäisiä tahansa. Naispalvelijat, joiden ikä vastaa meidän viittäkymmentä vuottamme, suorittavat vain kaikkein halvimmat tehtävät. Lasten ei sallita keskustella palvelijoiden kanssa. He huvittelevat pienissä tai suurissa ryhmissä, mutta aina jonkun professorin tai hänen apulaisensa läsnä ollessa. Siten he säästyvät niiltä varhaisilta mielettömyyden ja paheen vaikutelmilta, joiden alaisina meidän lapsemme ovat. Vanhemmat saavat nähdä heidät ainoastaan kahdesti vuodessa; vierailu saa kestää korkeintaan puoli tuntia. Heillä on lupa suudella lapsiaan tullessaan ja lähtiessään, mutta sellaisessa tilaisuudessa aina läsnäoleva professori ei salli heidän kuiskuttelevan, ei käyttävän sukoilevia sanoja eikä tuovan lapsille lahjaksi leluja, makeisia tai muuta sellaista.
Perhekunnan lapsen hoitamisesta ja kasvattamisesta suoritettavan maksun perivät laiminlyönnin sattuessa Keisarin virkamiehet.
Tavallisten kansalaisten, kauppiasten, liikkeenharjoittajien ja käsityöläisten lasten kasvatuslaitokset on järjestetty suhteellisesti samoin, mutta eri ammatteihin määrätyt lapset joutuvat oppiin yhdentoista vuoden ikäisinä, ylhäisempien henkilöiden lasten jatkaessa koulunkäyntiään viidenteentoista ikävuoteen, joka vastaa yhtäkolmatta meidän oloissamme. Ankara valvonta kuitenkin lieventyy asteittaisesti viimeisten kolmen vuoden kuluessa.
Toisissa kasvatuslaitoksissa kasvatetaan nuoria jalosukuisia tyttöjä suunnilleen samoin kuin poikia omissa laitoksissaan. Tyttöjä pukevat säädylliset naispalvelijat, mutta aina professorin tai apulaisen läsnäollessa, kunnes tulevat viiden vuoden ikäisiksi, jolloin alkavat pukeutua omin neuvoin. Jos havaitaan jonkun hoitajattaren uskaltavan kertoa tytöille säikyttäviä tai typeriä juttuja tai niitä hullutuksia, joita meikäläiset lapsenpiiat yleensä kertovat, niin hän joutuu juoksemaan vitsottuna kolmesti kaupungin ympäri, hänet suljetaan vuodeksi vankeuteen ja karkoitetaan eliniäkseen maan autioimpaan seutuun. Sen vuoksi nuoret naiset siellä häpeävät pelkuruutta ja typeryyttä samoin kuin miehet, ja halveksivat kaikkia henkilökohtaisia koristeita, häveliäisyyttä ja puhtautta lukuunottamatta. En myöskään huomannut kasvatuksessa mitään muuta heidän sukupuolestaan johtuvaa eroa kuin sen, etteivät tyttöjen ruumiinharjoitukset olleet yhtä ankarat, että heitä hiukan perehdytettiin kotoisen elämän tehtäviin ja että heille jaettu opillinen sivistys oli rajoitetumpi. Lilliputilaisten periaatteena näet on, että korkeimpien säätyluokkien vaimon tulee aina olla järkevä ja miellyttävä kumppani, koska hän ei voi olla aina nuori. Tyttöjen ehdittyä kahdentoista vuoden ikään, jolloin he saavat mennä naimisiin, heidän vanhempansa tai holhoojansa noutavat heidät kotiin mitä sydämellisimmin kiittäen professoreita, ja silloin nähdään usein kyyneliä nuoren neidon ja hänen toveriensa silmissä.
Alempien säätyluokkien tyttöjen kasvatuslaitoksissa lapsia perehdytetään kaikenlaisiin heidän sukupuoleensa ja yhteiskunnalliseen asemaansa soveltuviin toimiin. Ne, jotka antautuvat johonkin käsityöammattiin, joutuvat oppiin yhdeksän vuoden ikäisinä, toiset jäävät kasvatuslaitokseen, kunnes ovat täyttäneet kolmetoista.
Vähäpätöiset perhekunnat, joilla on lapsia näissä kasvatuslaitoksissa, ovat velvolliset mahdollisimman vähäisen vuotuisen maksun lisäksi jättämään laitoksen taloudenhoitajalle kuukausittain pienen osan tuloistaan lapsen tiliin, ja siitä syystä laki rajoittaa kaikkien vanhempien kulutusta. Lilliputissa näet pidetään vääryyden huipuna, jos ihmiset vain omia intohimojaan totellen saattavat lapsia maailmaan ja jättävät niiden ylläpidosta johtuvan taakan yhteiskunnan kannettavaksi. Ylhäisten henkilöiden tulee antaa vakuus siitä, että jokaista lasta varten varataan määrätty, säädynmukainen summa. Näitä rahastoja hoidetaan aina säästäväisesti ja mitä täsmällisintä oikeudenmukaisuutta noudattaen.
Mökkiläiset ja työläiset saavat pitää lapsensa kotonaan, sillä koska heidän tehtävänään on vain muokata ja viljellä maata, ei heidän kasvatuksensa ole yleiseltä näkökannalta kovinkaan tärkeä. Vanhoista ja sairaista pitävät huolen hoitolat, sillä kerjääminen on tässä maassa tuntematon ammatti.
Suomentanut Juho Hollo.
(Painettu Kustannusosakeyhtiö Kansanvallan suosiollisella luvalla.)
DANIEL DEFOE.
Popen sorvaillessa mietelmiään ja ilkeyksiään, Swiftin katkerana hautoessa ihmissuvun huonoutta, pujahteli puolueiden verkostossa, politiikan salaisimmissa pyörteissä, kuin kala vedessä heidän kuuluisa aikalaisensa Daniel Defoe, "sivistymätön mies, jonka nimen olen unohtanut", kuten Swift ylpeästi sanoi. Teurastajan poika Daniel Foe (v:sta 1703 Defoe), syntyi 1659, sai koulutuksensa Newingtonin eriuskolaisseminaarissa, jossa valmistettiin presbyteriläissaarnaajia, hylkäsi papin uran ja antautui liikemieheksi. Tiedot hänen vaiheistaan tällä alalla ovat epävarmoja vuoteen 1684 saakka, jolloin hän menee naimisiin ja toimii sukkatehtailijana. Mainitaan hänen matkustelleen mannermaalla ja olleen liikeapulaisena Espanjassa. Liiketoimet johtivat vararikkoon 1792, velkojen ollessa 17.000 puntaa, jotka Defoe kuitenkin myöhemmin maksoi. Tämän jälkeen hän toimi mm. lasiverokonttorin virkailijana ja tiilitehtaan johtajana. – Ensimmäinen ilmaus hänen poliittisista mielipiteistään oli osanotto Monmouthin kapinaan (1685) ja liittyminen Wilhelm Oranialaisen joukkoihin (1688). Tämän jälkeen hän rupeaa harjoittamaan poliittista kynäilyä, herättää kuningas Wilhelmin huomiota, ja ryhtyy kannattamaan tämän politiikkaa, tehden julkaisuillaan tunnetuksi hänen taloudellisen ohjelmansa (Tutkielma ehdotuksista – Essay upon Projects, 1697) ja hankkien hänelle kansan suosion (Tosi englantilainen – The True-born Englishman, 1701). Satiiriksi aiotulla lentokirjasellaan Lyhyin tie eriuskolaisiin nähden (The Shortest Way with the Dissenters, 1702) hän suututti ensin whigit ja sitten, kun kirjasen satiirinen tarkoitus älyttiin, toryt, tuomittiin kaakinpuuhun, mutta huomasi sepittää tälle "hymnin" (Hymn to the Pillory, 1703), ja saavuttikin päinvastoin yleisön myötätunnon. Päästäkseen vankeudesta hän antautui nyt toryjen palvelukseen, toimien mm. useita vuosia Skotlannissa, valmistelemassa mielialaa lopullista unionia varten, ja ruveten toimittamaan sanomalehteä nimeltä Review (1704-13), julkaisten siinä yhteensä yli 5.000 sivua kirjoitelmia tiedon kaikilta aloilta; sen eräs osasto nimeltä Skandaalikerho (The Scandal Club) oli Addisonin ja Steelen pakinalehtien edeltäjä. Yleensä hänen lehtensä kannatti hallituksia, olivatpa vallassa toryt tai whigit. Näinä yhdeksänä vuotena hän lisäksi julkaisi 80 teosta, yhteensä 4.727 sivua, joukossa runomittaisiakin, lopuksi jälleen suututtaen molemmat puolueet ja joutuen vankeuteen (1713). Whigien päästessä valtaan 1714 Defoe huomasi olevansa puolueitten ulkopuolella, epäiltyjen kirjoissa, ja ilmoitti luopuvansa politiikasta ja ryhtyvänsä kaunokirjailijaksi. Selville on kuitenkin käynyt, että hän silti salassa toimi whigien poliittisena vakoilijana. Vuoteen 1715, jolloin hän parantaakseen asemaansa julkaisi puolustuskirjoituksen, päättyy joka tapauksessa Defoen ura poliitikkona ja sanomalehtimiehenä; se oli ollut mitä uurainta ja tuotteliainta aherrusta ja notkeata heilahtelua vallan kallistelun mukaan. Hän oli tällöin 56:n ikäinen. – Sanomalehtimiehenä ja lentokirjasten kirjoittajana Defoe oli osoittanut harvinaista taitoa löytää mielikuvituksensa avulla todennäköistä lisävalaistusta silloin, kun itse varsinainen tosiasia tuntui liian laihalta. Hänen mielikuvituksensa oli laadultaan asiallinen, so. se ei lähtenyt lentoon, vaan tyytyi kuvittelemaan elämän tavallisia tapahtumia, niiden ajatuksellista sisältöä ja esineellistä näyttämöä tarkkuudella, joka jättää parhaankin valehtelijan kauas jälkeensä. Kun hän tunsi perinpohjin Lontoon alamaailman, sen kapakat, vankilat, varkaat, hempukat ja merimiehet; oli matkustellut Euroopassa ja oli tutustunut meri-ilmaan; oli ahkerana sanomalehtimiehenä hampsinut kokoon suuren paljouden mitä kirjavinta tietoa; oli kynänsä kärjeltä poikkeuksellisen notkea ja helppojuoksuinen; ja oli kaiken tämän lisäksi älykäs ja hyvin selvillä yleisönsä mausta, hän oli kuin luotu täydellisesti onnistumaan nyt valitsemallaan, hänelle luontaisesti kuuluvalla sepitetyn elämänseikkailun alalla. Hänen tästä tuotannostaan en ensiksi mainittava eksoottinen meriseikkailu: Robinson Crusoe (1719), Merirosvojen kuningas (The King of Pirates, 1719) ja Kapteeni Singletonin elämä (The Life of Captain Singleton, 1720); varkaita ja ryöväreitä koskeva suoranainen veijariromaani: Översti Jacquen historia (The History of Colonel Jacque, 1722), Ylämaan veijari (The Highland Rogue, 1723), John Sheppardin elämä (The Life of John Sheppard, 1724) ja Jonathan Wild (1725), joista Dickens sittemmin sai aineistoa Oliver Twistiin, Lytton-Bulwer Paul Cliffordiin ja Ainsworth Jack Sheppardiin; alamaailman naisia koskeva romaani: Moll Flanders (1722) ja Roxana (1724); yliluonnollisia ilmiöitä koskevat ja monille muille aloille poikkeavat kuvaukset, joiden nimiä ei voi tässä mainita ja joihin mm. sisältyy Kavaljeerin muistelmat (Memoirs of a Cavalier, 1720), syntymään pyrkivän historiallisen romaanin ensimmäinen luonnos. Defoe, jonka tuotanto käsittää kaikkiaan n. 250 teosta, ei pääse vielä taideromaanin asteelle; hänen romaaneissaan ei ole taiteellista perussuunnitelmaa, vaan ne ovat kuviteltuja elämäkertoja. Voimakkaan realismin edustajana hän kuitenkin toi julkisuuteen ne ainekset, joista sitten syntyy Richardsonin ja Fieldingin romaani. Vanhuudessaan hän jälleen joutui huonoon taloudelliseen asemaan, poistui kodistaan 1729 ja kuoli 1731 yksin ja tuntemattomana. Hänen tuotannostaan elää Robinson Crusoe, ihmisen elämäntahdon ja -taidon verraton ylistys, nuoren romanttisen kaipuun tyydyttäjä kaikkia aikoja varten, yksinäisyystunnelmissaan ja valtamerinäyissään myös runollinen teos.
ROBINSON CRUSOE.
Haaksirikko.
Ja nyt vasta kääntyi kohtalomme aivan kaameaksi, sillä kaikki näimme selvästi meren aaltoilevan niin rajusti, ettei vene voinut suoriutua ja että me ehdottomasti hukkuisimme jokainen. Purjetta meillä ei ollut, emmekä olisi saaneet sitä käytellyksikään; airoilla siis punnersimme maata kohti, mutta raskain sydämin kuin teloitukseensa kulkevat miehet. Kaikki tiesimme, että vene rantaa lähetessään paiskautuisi pieniksi siruiksi hyökyaallokon tavoittamana. Uskoimme kuitenkin mitä hartaimmalla nöyryydellä sielumme Jumalan haltuun, ja tuulen työntäessä meitä rantaa kohti joudutimme tuhoamme omin käsin, soutaen maalle päin minkä voimme.
Millainen oli laadultaan ranta, kiviäkö vai hiekkaa, jyrkkä vai laakeako, sitä emme tienneet. Ainoana toiveenamme, johon järjen kannalta saatoimme odotuksen häivettäkään perustaa, oli osuminen sattuman kaupalla johonkin poukamaan tai joensuuhun, johon ihan ihmeeksi kenties saisimme veneen käännetyksi tai pyöräytetyksi maan suojaan ja siitä ehkä tyynemmälle vedelle. Mutta mistään tuollaisesta ei ilmennyt merkkiäkään; päinvastoin, mitä enemmän lähenimme rantaa, sitä selvemmin se näytti mertakin peloittavammalta. Soudettuamme tai paremminkin ajauduttuamme arviolta puolen viidettä meripenikulmaa, tulla vyöryi takanamme aalto, valtainen kuin vuori, selkeästi kehoittaen meitä nyt käsittämään ponnistustemme päättyneen. Se kohahti päällemme niin voimakkaasti, että vene paikalla keikahti kumolleen; erottaen meidät sekä veneestä että toisistamme se tuskin soi meille aikaa ahahtaakaan, sillä meri nielaisi meidät silmänräpäyksessä.
Sanoin kuvaamaton oli aistimusteni sekavuus upotessani veteen, sillä vaikka olinkin reima uimari, en kyennyt sen vertaa ponnistautumaan tyrskyn voimasta voitolle, että olisin voinut hengähtää. Sama aalto työnsi tai oikeammin kantoi minut tavattoman pitkän matkan rantaan päin ja taltuttuansa painui takaisin jättäen minut miltei kuivalle, mutta nielemästäni vedestä puolittain menehtyneenä. Sen verran oli minulla mielenmalttia ja elonvoimiakin, että havaitessani päässeeni lähemmäksi vasituista maata, kuin olisin voinut odottaa, kömmin jaloilleni ja yritin edetä rannemmaksi, niin joutuin kuin kykenin, ennenkuin toinen aalto ehättäisi sieppaamaan minut syliinsä. Mutta pian huomasin mahdottomaksi karttaa sitä: taakseni vilkaistessani näin vesivyöryn lähenevän korkeana kuin valtainen kunnas ja julmana kuin verivihollinen. Minulla ei ollut keinoja eikä voimia kilvoitellakseni sen kanssa; tehtäväkseni jäi pidättää hengitystäni ja kohoutua pinnalle mikäli kykenin, voidakseni siten uidessani saada hengityslomaa ja mahdollisuutta myöten ohjailla itseäni rantaan päin. Pahimpana tuskanani oli se, että singahdutettuaan minut kauas rantaa kohti aalto saisi tulomatkallaan kenties riistetyksi minut mukanaan takaisin, silloin kun se jälleen kohahtaisi ulapalle päin.
Päälleni syöksyvä vaahtovuori hautasi minut heti paria-, kolmeakymmentä jalkaa syvälle omaan vesipaljouteensa, ja tunsin suurella voimalla ja vauhdilla paiskautuvani hyvin pitkän matkan maalle päin; mutta minä pidätin hengitystäni ja uimalla autoin itseäni vielä kaikin voimin eteenpäin. Olin jo läkähtymäisilläni, kun tunsin kohoutuvani ja samalla huojennuksekseni huomasin pääni ja käsieni pistäytyvän esille veden pinnasta; ja vaikk'en voinut siinä pysytellä kahta sekuntiakaan, elvyin siitä suuresti, saaden uutta intoa. Olin taas veden peitossa melkoisen tovin, mutta en sen pitempää aikaa kuin kykenin kestämään; ja tuntiessani aallon ehtyneen ja alkavan palata, ponnistin veden voimaa vastaan ja pohjasin jälleen jaloillani. Seisahduin kotvaseksi hengähtämään, kunnes hyöky kuohahti ohitseni, ja sitten ryntäsin edemmäksi rantaan päin niin urheasti kuin minulla voimia riitti. Mutta tämäkään ponnistus ei minua pelastanut raivoisalta mereltä, joka taaskin tulla tohahti perässäni, ja vielä kahdesti nostivat minut aallot jaloiltani ja työnnälsivät eteenpäin laahaten rantaa pitkin.
Jälkimmäinen kerta oli koitua tuhokseni, sillä jonkin matkaa minua kiidätettyään aalto paiskasi minut kivenlohkaretta vastaan. Ruhjaus oli niin tuima, että jäin tajuttomaksi ja omaan pelastukseeni avuttomaksi; se kohtasi nimittäin kylkeä ja rintaa ja aivan kuin kerrassaan litisti minusta hengityksen. Jos seuraava aalto olisi hetimiten saapunut, olisin ehdottomasti hukkunut, mutta ennätin sitä ennen hiukan tointua; ja nähdessäni taaskin hautautuvani kuohuihin päätin pitää kiinni kiven kulmasta ja mikäli mahdollista pysyä hengittämattä, kunnes hyöky painuisi takaisin. Aallehtiminen ei näin lähellä rantaa enää ollutkaan niin rajua kuin ensimmältä, joten sain pidellyksi kiinni kunnes tyrsky heikkeni. Sitten ponnistausin jälleen juoksuun ja pääsin niin likelle maata, että vaikka seuraava aalto hulahtikin ohitseni, se e; enää haudannut minua jalansijaani riistäen. Nyt kapaisin suoraan kuivalle, suureksi kevennyksekseni kavuten rantalouhikkoa ylös ja istuutuen ruohikolle, vaaralta turvaan ja kerrassaan veden voittamattomiin.
Olin nyt päässyt maihin ja pelastunut merihädästä. Aloin katsella vapaammin ympärilleni ja kiittää Jumalaa siitä, että henkeni oli säästynyt onnettomuudessa, jossa joitakuita minuutteja aikaisemmin oli tuskin ollut mitään toivon sijaa. On luullakseni mahdoton tajuttavasti ilmaista, millaiseen riemastuksen hurmioon ihminen elpyy tuolla tavoin vapautuessaan ihan haudan nielusta, kuten voin sanoa. On tapana, että kun silmukan kaulaansa saanut pahantekijä sidotaan ja juuri aiotaan syöstä tyhjyyteen, ja hänelle samassa tuodaankin armahdus, tämän mukana tulee haavuri iskemään hänestä suonta juuri sillä hetkellä, jolloin hänelle viesti ilmoitetaan, jotta hämmästys ei yllätyksellään pakahduttaisi hänen sydäntään. En sitä nyt ollenkaan kummeksu, sillä
lyö turraks' äkki riemu, murhe mielen.
TUNTEMATTOMAN JALAN JÄLKI.
Kerran puolenpäivän seuduissa, ollessani menossa venevalkamalleni, satuin määrättömäksi hämmästyksekseni näkemään rantahiekkaan hyvin selväpiirteiseksi painuneen paljaan ihmisjalan jäljen. Seisoin kuin salaman iskemänä tai kummituksen kohdanneena. Kuuntelin, katselin ympärilleni: ei risausta, ei vilausta mistään. Nousin läheiselle ylänteelle tähyilläkseni loitommas, hiiviskelin ylös ja alas rantaa, mutta tuloksetta: en havainnut muita jalanjälkiä kuin tuon yhden. Menin uudestaan paikalle katsomaan, oliko siellä lisää, ja ottamaan selvää siitä, enkö vainen ollut nähnyt väärin. Mutta epäilemisen sijaa ei ollut, sillä siinä esiintyi tarkoin kaavautunut askel – varpaat, kantapää ja kaikki päkiäisen osat. Miten se oli siihen tullut, sitä en tiennyt enkä osannut edes arvaillakaan. Ajatukseni vilisivät hämmentyneinä, olin kerrassaan sekaannuksissani ja suunniltani. Varustukseeni palatessani en tuntenut maata jalkaini alla, kuten sanotaan, vaan vilkuilin sanomattoman hirmun hytisyttämänä joka toisella tai kolmannella askeleella taakseni, erehtyen jokaisesta puusta ja pensaasta, jokaisen kannon kuvastuessa silmiini matkan päässä ilmettynä ihmisenä. Ja mahdoton oli kuvata, miten monen muotoisina asiat esiintyivät säikähtyneessä mielikuvituksessani; toinen toistaan päättömämmät aatokset pyörivät matkan varrella yhtämittaa mielessäni ja selittämättömän kummallisia mielijohteita pälkähti päähäni.
Saapuessani linnalle, sillä siksi luulen asumustani tästä lähtien aina nimittäneeni, pakenin sen turviin kuin vainolaisten hätyyttämänä. Käytinkö ensimmäistä pääsytietäni, tikkaita, vai syöksähdinkö sisään oveksi sanomastani kallioseinän aukosta, sitä en kykene muistamaan, sillä konsanaan ei säikytelty jänis ole pinttänyt piiloon tai kettu koloonsa kauhistuneempana kuin minä tällöin varustukseeni.
En saanut sinä yönä unta silmiini. Mitä kauempana olin säikkyni aiheesta, sitä pahemmin pelkäsin. Tämä on hiukan nurinkurista asian laatuun katsoen, ja tavallisesti käyttäytyvät kaikki pelon valtaamat olennot toisin. Mutta minut oli niin sekaannuttanut oma kaamea kuvitteluni ilmiöstä, etten osannut ajatella muuta kuin kauhunkuvia, vaikka olin nyt pitkän matkan päässä paikalta. Toisinaan luulin paholaisen pitäneen peliänsä, ja järki yhtyi tukemaan sitä oletusta, sillä miten muutenkaan saattoi mikään ihmisolento tuolle paikalle osua? Missä oli laiva, joka tulijat toi? Mitä jälkiä oli muista askelista? Ja kuinka oli mahdollista, että ihminen olisi voinutkaan ilmestyä siihen? Mutta yhtä hämmennyttävää oli ajatella, että sielunvihollinen omaksuisi ihmismuodon sellaisella paikalla, missä moiseen menettelyyn ei voinut olla minkäänlaista aihetta, paitsi vain jättääkseen muka taakseen jalanjälkensä, ja senkin umpimähkään, sillä eihän hän olisi kyennyt tietämään, että minä sen näkisin. Mieleeni johtui, että kiusaaja kyllä olisi pystynyt keksimään minun kauhistuttamisekseni yltäkyllin muitakin keinoja kuin tuon ainoan askelen. Otin myös huomioon, että kun asustin ihan toisella puolella saarta, hän ei olisi mitenkään niin tyhmästi jättänyt merkkiä paikkaan, missä oli kymmenentuhatta mahdollisuutta yhtä vastaan, etten sitä konsanaan näkisi, vieläpä hiekkaan, josta sen olisi kokonaan häivyttänyt ensimmäinen navakan tuulen nostama meren hyöky.
Yltäkyllin ilmeni samanlaisia seikkoja avukseni todistelemaan, ettei ollut pelkäämistä paholaisen osallisuudesta. Ennenpitkää johduin siihen päätelmään, että jonkun vaarallisemman olennon oli siellä siis täytynyt käydä. Ei ollut mahdollista muu, kuin että vastapäiseltä mantereelta oli joitakuita villejä lähtenyt kanooteillaan ulapalle ja joko merivirran tai vastatuulen painamina ajautunut saarelle. He olivat tietenkin pistäytyneet rannalle, mutta palanneet pian merelle, kenties yhtä vastahakoisina viipymään tällä autiolla saarella kuin minä olisin ollut vastaanottamaan heidän vierailuansa.
Näiden aatosten pyöriessä mielessäni olin sydämestäni kiitollinen siitä, etten onnekseni ollut osunut siihen aikaan lähettyville tai etteivät kävijät olleet nähneet venettäni, josta olisivat voineet päättää asukkaita olleen paikalla ja kenties etsiskellä minua etäämmältä. Sitten kidutti mieltäni kamala kuvittelu, että he kenties olivatkin löytäneet veneen ja havainneet saarella asustavan ihmisiä. Siinä tapauksessa sain olla varma siitä, että he palaisivat suuremmalla joukolla ja tuhoaisivat minut. Jos vielä itse säästyisinkin, löytäisivät he kuitenkin aituukseni, hävittäisivät kaikki laihoni ja veisivät saaliikseen koko kauriskarjani, jättäen minut menehtymään lopulta pelkkään puutteeseen.
Pelkoni karkoitti kaiken uskonnollisen toivoni. Hupeni tyyten se entinen luottamukseni Jumalaan, joka perustui Hänen laupeudestaan saamiini ihmeellisiin kokemuksiin, ikäänkuin ei Hän, joka oli ihmetyöllä minua tähän asti elättänyt, olisi voinut kaikkivaltiudellaan varjella toimeentuloa, jonka oli minulle hyvyydessään suonut. Soimasin itseäni laiskuudesta, kun en ollut vuotuisesti kylvänyt enempää viljaa kuin riittämään juuri seuraavaan satoon asti, niinkuin ei mitään sattumaa voisi osua estämään minua korjaamasta laihoni tuloksia. Tätä moitetta pidinkin niin oikeutettuna, että päätin vast'edes hankkia varastoon ennakolta kahden tai kolmen vuoden viljatarpeet, jotten menehtyisi leivän puutteeseen, tulipa mitä tuli.
Ihmeellisen kirjava on ihmisen elämä Kaitselmuksen kädessä! Kuinka vaihtelevatkaan ne salaiset vaikutteet, jotka erilaisten olosuhteitten esiintyessä kuohuttelevat tunteitamme! Tänään rakastamme mitä huomenna vihaamme; tämänpäiväistä etsimäämme karttelemme huomenna; tänään mielimme sitä, minkä pelkkä mahdollisuuskin huomenna vapisuttaa meitä pelollaan. Siitä olin minä tällä hetkellä elävimpänä esimerkkinä, mitä ajatella voipi. Olihan ollut ainoana murheenani se, että näytin ihmisseurasta maanpakoon tuomitulta; en ollut surrut muuta kuin yksinäisyyttäni, sitä, että olin aavan valtameren saartamana, ihmiskunnasta erilläni ja niin sanoakseni hiljaiseen elämään pakotettuna. Olin valittanut olevani ikäänkuin hylky, jota taivas ei katsonut ansiolliseksi kuulumaan elävien joukkoon tai esiintymään muiden luotujen parissa. Omaan lajiini kuuluvan olennon näkemistä olin kuvitellut onnena, joka olisi minusta tuntunut kuolleista henkiin heräämiseltä; olin sitä kaipaillut suurimpana siunauksena, mitä itse taivaskaan voisi suoda, lähinnä kaikkeen vertaamatonta sieluni autuutta. Ja pitipä minun nyt vapista pelkkää ihmisen ilmestymisen aavistustakin ja olla maahan lysähtämäisilläni jo varjosta tai äänettömästä merkistä, joka ilmaisi ihmisen laskeneen jalkansa saarelleni.
Suomentanut Väinö Hämeen-Anttila.
ADDISON JA STEELE.
Joseph Addison (1672-1719) ja Richard Steele (1672-1729) ovat yhteistyöllään antaneet ilmaisun ja muodon sille englantilaisen hengen pyrkimykselle joka monien vaiheiden, puoleen ja toiseen tapahtuneiden horjahtelujen ja liioittelujen kautta oli etsinyt uskonnon, moraalin, elämänilon ja suvaitsevaisuuden korkeampaa, hienostunutta, rauhoittunutta tasapainoa. Puritaaniseen ahtauteen, kavaljeerien liikaan väljyyteen, poliittisten lentokirjasten kiihkomielisyyteen, yleensä 1700-luvun vaihteen äärimmäisyyksiin kyllästynyt mieli kaipasi tyyntymistä, valistunutta ja suvaitsevaa sivistymistä, ja tähän opastivat sen nämä kirjailijat, onnistuneesti kehittäen ja käyttäen pakinoivan tutkielman, esseen, muotoa moraalisen mietiskelyn kehyksenä, valaisten sen aitoenglantilaisen, hienon, inhimillisen huumorin rusotuksella.
Addison kävi kuuluisan Charterhousen koulun (Thackerayn "Greyfriars") Lontoossa, toverinansa Steele, saavutti Oxfordissa mainetta latinankielisten runojen sepittäjänä ja synnynnäisesti hienona ja miellyttävänä henkilönä, aikoi papiksi, mutta antautui johtavan whigpoliitikon Charles Montaguen (sittemmin lordi Halifax) kehoituksesta diplomatian alalle. Saavutettuaan Drydenin ystävyyden ja johtavien whigien suosion hän sai (1699) 300 punnan suuruisen vuotuisrahan, matkusti ulkomaille, mm. Italiaan, josta palasi 1703, menetettyään tällä välin Wilhelm Oranialaisen kuoltua apurahansa. Hänen kirjeensä osoittavat, ettei hän tajunnut alppien eikä Chartreuse'in luostarin jylhää, romanttista kauneutta. Blenheimin taistelun johdosta kirjoittamallaan ylistysrunolla nimeltä Sotaretki (The Campaign, 1704) hän pääsi uudelleen hallituksen suosioon, toimien sen jälkeen aina whigien kukistumiseen saakka 1710 puolue- (whig-) kirjailijana erilaisissa tärkeissä poliittisissa ja diplomaattisissa tehtävissä. 1709 alkaa hänen ja Steelen yhteistyö.
Irlantilaissyntyinen Steele opiskeli myös Oxfordissa – mikäli opiskeli –, jätti tutkinnot sikseen ja meni ratsuväkeen, kohoten siellä runoutta ymmärtävän everstinsä ansiosta kapteeniksi. Kirjoitti omaksi ylösrakennuksekseen, mikä olikin tarpeellista, moraalisen tutkielman Kristitty sankari (The Christian Hero, 1701), mutta antautui heti sen jälkeen huvinäytelmien sepittämiseen, jota oli harrastanut jo ylioppilaana: Hautajaiset (The Funeral) ilmestyi 1702, Hellä aviomies (The Tender Husband) 1703, ja Valhetteleva rakastaja (The Lying Lover) 1704. Mainittakoon samalla, että hän lankesi huvinäytelmien sepittämissyntiin vielä vanhempanakin, julkaisten 1722 viimeisen näytelmänsä Tietoiset rakastajat (The Conscious Lovers). Näissä hän ylistää uskollista rakkautta restauraation komedian vastapainoksi. 1707 hänet nimitettiin virallisen lehden, London Gazetten toimittajaksi ja 1709 hän tuli oivaltaneeksi ajan vaatimuksen perustamalla kolme kertaa viikossa ilmestyvän esseelehden The Tatler, jossa hän, tavallaan Defoen "Skandaalikerhon" mukaisesti, leikillisen suopeasti ja sirosti, tarkoitusperänä moraalinen kohennus, nimenomaan naisen arvon nostaminen, pelin ja kaksintaistelun vastustaminen, valistunut ajattelu ja sivistyneet tavat, pakinoi Lontoon seurapiireille. Kirjoittajan nimenä oli Swiftilta saatu Isaac Bickerstaff ja pakinoimispaikkana "Torven" ravintola, johon säännöllisesti kokoutuva kerhoseurue tarpeellisin muutoksin elää vielä Dickensin romaaneissa ja välskäri Bäckin ullakkokamarissa. Tähän työhön liittyi toveriksi Addison. The Tatler ilmestyi 12/4 09 – 2/1 11, yhteensä 271 esseetä, joista Addison kirjoitti 42, Swift ym. muutamia. Sen seuraajaksi tuli joka päivä ilmestyvä The Spectator (1/3 11 – 6/12 12), jonka 555 numerosta Addison on kirjoittanut 274, Steele 236. Sen kertoja on hieno, mietteliäs Mr. Spectator, ja sen humoristinen kerhonkeskus Sir Roger de Coverley, mainio maaseutugentlemanni, vanhapoika, Mr. Pickwickin ensimmäinen luonnos. Addison julkaisi Spectatoria myöhemmin yksinään (18/6 – 20/12 14). Sen varsinainen seuraaja oli yhteisesti toimitettu The Guardian (12/3 – 1/10 13), myös jokapäiväinen. Spectatorilla oli kirjallisempi, vielä kultivoidumpi leima kuin sen edeltäjällä; se on huumoriltaan aitoenglantilainen; The Guardian oli liiaksi moralisoiva. Lehtien artikkelit ilmestyivät aina myöhemmin kirjoina. Nämä yhteensä neljän vuoden aikana ilmestyneet pienet lehdet antoivat nyt sen nuotin, jota Richardsonin ja osaksi Fieldingin kirjailijakorva noudatti, josta syntyi Englannin varsinainen taideromaani.
Addison julkaisi 1713 Cato nimisen sankaritragedian, joka on viimeinen laatuansa, ja huvinäytelmän Rummuttaja (The Drummer, 1716), toimitti puoluelehteä Vapaatilallinen (The Freeholder, 1716) ja kohosi sisäasiain ministeriksi 1717. Popen ilkeys, syntynyt erimielisyys ystävä Steelen kanssa ja perheikävyydet häiritsivät tämän hienon miehen viimeisiä aikoja. Hän kuoli 1719. Swift lausui hänestä kerran, tarkoittaen hänen voittavia ominaisuuksiaan, että jos Addison pyrkisi kuninkaaksi, ei kukaan hennoisi sitä estää.
Steelen vaiheet alkaen v:sta 1714 ovat moninaiset, taustana alituiset taloudelliset vaikeudet. Hän kuoli 1729.
RICHARD STEELE:
MIELLYTTÄVÄT SEURAKUMPPANIT JA IMARTELIJAT.
Eräs vanha tuttava, joka kohtasi minut tänä aamuna, näytti olevan erittäin ihastunut nähdessään minut ja sanoi minun olevan yhtä reippaan näköinen kuin olin hänen muistinsa mukaan ollut nämä neljäkymmentä vuotta; mutta, hän lisäsi, sinun kuitenkaan olematta aivan sama mies kuin mikä olit käydessämme yhdessä tervehtimässä Lady Brightlyä. Ah! Isaac, nuo ajat ovat menneet. Luuletko maailmassa enää olevan ainoatakaan niin hienoa ihmistä, joiden kanssa silloin keskustelimme? Hän jatkoi ja puhui tuhansista eri seikoista, joiden hänen mielestään täytyi pakostakin miellyttää minua; mutta ne tekivät aivan päinvastaisen vaikutuksen. Imartelu, jolla hän aloitti sanoessaan minulle, kuinka reippaalta näytin, ei ollut vasten mielistä; mutta hänen tahditon kajoamisensa jo manalle menneeseen tuttavapiiriin palautti mieleeni tuhansia asioita, jotka saivat minut mielipahalla ajattelemaan nykyistä tilaani. Olisipa hän todellakin ollut niin ystävällinen, että olisi pitkän poissaolon jälkeen onnitellut minua tuon huolettoman ja onnellisen vanhan ajan johdosta ja maininnut, kuinka kiitollisia hän ja minä saimme olla siitä, että meidän iällämme vielä kykenimme kävelemään varmasti, syömään hyvällä ruokahalulla ja keskustelemaan rattoisasti, niin hän olisi auttanut minua pysymään hyvällä mielellä. Mutta nämä ymmärtämättömät kohteliaat ihmiset ovatkin kaikista tyrmistyttävimpiä koko maailmassa. Aluksi he tavallisesti sanovat jotakin, jonka he tietävät täytyvän vaikuttaa miellyttävästi; mutta sitten, peläten esiintyvänsä imartelijana, he ottavat puheeksi asian, josta kaikista vähimmän koko maailmassa haluaisitte mainittavan. Juuri tämä panee kohteliaat ihmiset ymmälle. Syynä valitushuutoon, joka on keskuudessamme nostettu imartelijoita vastaan, on se, että hyviä imartelijoita on niin vähän. Imartelu on elämän siroin taito, kaunopuheliaisuuden se osa, joka ei kaipaa kaikille muille osille välttämättömiä alkuvalmisteluja voittaaksenne kuulijanne täydellisesti puolellenne, sillä vastustajan lausuma ylistys on kaikista kiitoksista miellyttävin.
Yleensä nähdään, että meitä miellyttää pysyväisesti ja parhaiten henkilö, jolla ei ole loistavia kykyjä, mutta joka on jossakin määrässä suurten puutteellisuuksien yläpuolella; jonka kanssa voi elää yhdessä, hänen milloinkaan pyrkimättä kumppaninsa tasolle, ja joka kyllä huomaa tämän pienet viat, mutta ei ole näkevinään niitä. Tämmöinen mukava toveri joko lausuu itse pienen imartelun silloin tällöin tahi antaa toisen kaikessa rauhassa imarrella itseään oman etevämmyytensä tuntemisessa. Jos katsotte ympärillenne, niin maailmassa tuskin on ainoatakaan rikasta ihmistä, jolla ei ole tämmöistä mukautuvaista, vaatimatonta ystävää, suosikkia oman vähäpätöisyytensä takia. Tämmöisen kaltaisemme ystävän omistaminen, joka on jonkin verran meitä alempana, ja joka, hänen olematta meidän palvelijamme, luonnostaan kuuluu seurueeseemme, merkitsee suurta lepoa ja virkistystä. Nämä suojatit ovat erittäin tervetulleita sadepäivinä, tahi kun ei tee mieli pukeutua kyläilyä varten; tahi karkoittamaan yksinäisyyttä, kun ei halua lähteä ulos eikä kaipaa vieraitakaan. Tämän hyväsydämisen veljeskunnan eräät jäsenet ovat niin ystävällisiä, että he aivan kuin jakavat itsensä ja tekevät näitä hyviä palveluksia monelle. Viisi tahi kuusi heikäläistä pitää vierailuillaan huolen kokonaisesta kaupunginosasta ja poistaa ilman mitään palkkiota alakuloisuuden perheistä, joissa he tämän tästä käyvät. Elleivät he määrää lääkkeitä, niin he voivat pitää seuraa teidän ottaessanne niitä. Rikkaille ja sellaisille, joiden sanotaan elävän huoletonta elämää, he tekevät sangen paljon hyvää, vaikka he eivät henkilöinä merkitsekään mitään; olen tuntenut heistä muutamia, jotka, käyttämällä hiukan oveluutta, esiintyvät rakastettavina imartelijoina. He tuntevat kaupungin elämän ja asukkaiden luonteet pääpiirteissään; sitten he välistä tulevat sanoneeksi miellyttävimpiä valheita, mitä ajatella saattaa. He voivat ilmaista jonkun vastapuolueeseen lukeutuvan henkilön sanoneen, että vaikka teidän harrastuksenne kohdistuvat aivan vastakkaisiin asioihin, niin hän kuitenkin mitä suurimmassa määrässä kunnioittaa hyvää järkeänne ja käyttäytymistänne. Se heistä, jolla on hiukan oveluutta, elää elämänsä äärimmäisen tyytyväisenä itseensä ja ystäviinsä, sillä hänen asemansa ei salli hänen milloinkaan ilmoittaa eikä sanoa vastenmielisiä asioita ystävälleen. Antaessaan tämän erehtyä ja elää synnissään hän ymmärtää, että sen oikaiseminen on lahjakkaampien ja vähemmän hienotunteisten henkilöiden tehtävä.
Imartelijaa vastaava latinalainen sana (assentator) ei merkitse muuta kuin henkilöä, joka vain myöntää; hänestä ei todellakaan voitaisi maksaa liian suurta hintaa, jos sellaisen ostaminen tahi luonaan pitäminen olisi mahdollista. Hän ei väitä milloinkaan teitä vastaan, vaan vaikuttaa teihin edullisesti, ei siten, että hän sopimattomasti kiittäisi teitä käyttämällä rohkeita sanoja, vaan tunnustaen hyväksi kaikki, mitä te ehdotatte tahi sanotte, ollen samalla valmis pyytämään anteeksi ja väittämään vastaan, jos satutte puhumaan pahaa omasta itsestänne. Ja vanha nainen on harvoin ilman tämmöistä seurakumppania, joka kykenee luettelemaan hänen kaikkien ihailijoidensa nimet samoin kuin naimatarjoukset, jotka hän oli evännyt silloin, kun hän vielä välitti moisista turhuuksista – kuten hän nyt mielellään sanoo, vaikkakin niiden mainitseminen on hänestä hyvin mieluista. On huomattava, että naisen imartelija on yleensä häntä vanhempi; hänen ikävuotensa puhuvat jo sinänsä hänen suojelijattarensa iän puolesta ja tehostavat hänen kaikissa muissakin kohdissa osoittamaansa ystävällisyyttä.
Me vähävaraiset herrasmiehet olemme tässä suhteessa äärimmäisen köyhiä. Minulla tosin on ystävä, joka usein polttelee kanssani, mutta ihmisenä hän on niin lahjaton, että hänen minulle omistamansa suitsu-uhri supistuu piipun täyttämiseen seurassani ja tarkalleen yhtä monen haiun tuprauttamiseen kuin minkä minäkin. Siinä on kaikki ylistys ja hyväksyminen, minkä hän kykenee ilmaisemaan, mutta elämässäni on paljon hetkiä, jotka viettäisin mieluummin hänen kuin älykkäimmänkään tuntemani ihmisen seurassa. Sen selittäminen, miksi miellymme tämänlaatuiseen imarteluun, olisi hyvin vaikeata; mutta jos menemme asian ytimeen, niin huomaamme, että sen luoma mielihyvä on jotakuinkin samanlaista kuin mitä tunnemme vastaanottaessamme rahoja, jotka kuuluvat meille, niiden olematta vielä hallussamme. Jokainen ihminen luulee omistavansa jonkin verran mainetta ja on iloinen nähdessään henkilön, joka tuo siitä jotakin hänen omaan kotiinsa; olipa pussi, jossa raha tuodaan, kuinka likainen hyvänsä, tahi sen tuoja kuinka narrimainen tahansa, se ei merkitse mitään, kunhan raha vain on hyvää. Voidaksemme nauttia imartelusta meidän ei tarvitse muuta kuin että uskomme sen esittäjän olevan vilpitön. Juuri tämä seikka tekee mahdolliseksi sen, että typerät henkilöt tässä taidossa usein voittavat taitavimmankin. Taidon puute on silloin etu, ja heidän töykeä suorasukaisuutensa vilpin paras suojaverho, koska se näyttää johtuvan juuri vilpittömyydestä...
On todellakin suurinta vääryyttä imarrella ketään muuta kuin henkilöä, joka on onneton, tahi joka kärsii jostakin viastaan. Tähän jälkimmäiseen tapaukseen soveltuu eräs kerhomme jäsen, joka sir Jeffreyn nukahtaessa herättää hänet rupeamalla kuorsaamaan. Sen kuullessaan sir Jeffrey havahtuu ja katselee hetkisen ympärilleen, todeten, että joukossamme on häntä nuorempia miehiä, jotka ovat vielä unisempia.
Imartelu on, kun siihen ryhdytään missä hyvänsä muussa tarkoituksessa, maailman halveksittavin asia; niin, en voi kuvitella luonnetta, joka olisi imartelijaa alhaisempi, lukuunottamatta hänen kadehtijaansa. Te kohtaatte miehiä, jotka ovat valmiit olemaan mahdollisimman alhaisia mielistelyssään ja puheissaan, mutta päästäkseen sellaiseen alhaisuuteen heillä pitää olla luonnetta ja kykyä. Samoin kuin ilveilijä on lahjakas narri, imartelija on lahjakas roisto.
Tämän veljeskunnan tuntemistani jäsenistä on paras eräs, joka naamioi imartelun vastaväitteiksi tahi nuhteiksi. Hän sanoi tässä tuonoin eräälle auttamattomalle lörpöttelijälle, ettei hän välittänyt olla hänen seurassaan, koska kuuli hänen tekevän poissaolevat ystävänsä naurunalaisiksi. Ja lady Autumnin väitellessä hänen kanssaan jostakin vallankumouksen aikana sattuneesta tapauksesta hän vastasi sangen närkästyneellä äänellä: "Pyydän, rouva, sallikaa minun tietää asiasta, sillä olinhan tietenkin mukana siinä enemmän kuin te, joka istuitte silloin hoitajattarenne sylissä."
(The Tatler, N:o 208.)
Suomentanut O. Juurikoski.JOSEPH ADDISON:
SIR ROGER TEATTERISSA.
Ystäväni sir Roger de Coverley sanoi viimeksi tavatessamme toisemme kerhossa, että hänen teki kovasti mieli lähteä kanssani katsomaan uutta murhenäytelmää, huomauttaen samalla, ettei hän ollut käynyt teatterissa kahteenkymmeneen vuoteen. "Viimeksi näkemäni näytelmä oli", kertoi sir Roger, "Komitea, jota en olisi liioin mennyt katsomaan, ellei minulle olisi edeltäpäin sanottu, että se oli onnistunut Englannin kirkon henkinen huvinäytelmä." Sitten hän ryhtyi tiedustelemaan, kuka tämä Onneton Äiti oli; ja kuullessaan, että hän oli Hektorin leski, sir Roger sanoi, että hänen miehensä oli urhoollinen mies, ja että hän oli koulupoikana lukenut hänen elämäkertansa sanakirjan lopusta. Sitten ystäväni kysyi, eikö ollut jonkin verran vaarallista tulla myöhällä kotiin, jos nimittäin mohokit olisivat liikkeellä. "Saat olla varma", hän lausui, "että uskoin eilen illalla joutuneeni heidän käsiinsä; sillä huomasin pari kolme rotevaa mustaa miestä, jotka tulivat jäljessäni Fleet Streetin puoliväliin saakka ja jouduttivat askeleitaan takanani samassa suhteessa kuin minä kiirehdin kulkuani päästäkseni heistä erilleni. Sinun täytyy tietää (hän jatkoi hymyillen) minun kuvitelleen, että heidän halutti metsästää minua; sillä mieleeni muistuu eräs naapurissani asuva kunnon mies, jolle tehtiin samanlainen kepponen kuningas Kaarle II:n aikana, minkä tähden hän ei ole sen koommin uskaltanut käydä kaupungissa. Olisin voinut antaa heille yllinkyllin tekemistä, jos heidän tarkoituksensa olisi ollut sellainen, sillä olenhan vanha kettujen metsästäjä; olisin mutkitellut ja piilotellut ja tehnyt tuhansia temppuja, joita he eivät ole konsanaan aikaisemmin nähneet." Sir Roger lisäsi, että jos noilla herrasmiehillä oli sellaisia aikeita, niin ne eivät oikein luonnistuneet; "sillä minä kiidätin heidät (hän kertoi) Norfolk Streetin päähän, jossa pujahdin kulman taakse ja pääsin suojaan asuntooni ennen, kuin he osasivat kuvitellakaan, mihin oikeastaan hävisin. Mutta (hän jatkoi), jos kapteeni Sentry liittyy seuraamme huomenillalla, ja jos te molemmat tulette luokseni neljän tienoilla, niin että ehdimme perille ennen, kuin sali on täysi, niin varaan vaununi odottamaan teitä, koskapa John ilmoitti saaneensa etupyörät korjatuiksi."
Kapteeni, joka ei laiminlyönyt tapaamistani siellä määräaikana, sanoi sir Rogerille, ettei tämän tarvinnut pelätä mitään, sillä hän oli vyöttänyt kupeelleen saman miekan, jota hän oli käyttänyt Steenkirkin taistelussa. Sir Rogerin palvelijat ja muiden muassa minun vanha ystäväni, hovimestari, olivat, kuten huomasin, aseistautuneet tukevilla tammisauvoilla, ollakseen isäntänsä saattueena tässä tilaisuudessa. Sijoitettuamme hänet vaunuihin, joihin minä asetuin hänen vasemmalle puolelleen, kapteeni hänen eteensä, ja hovimestari lakeijoineen taaksemme, me veimme hänet turvallisesti teatteriin, jossa, astuttuamme hyvässä järjestyksessä ovelle, kapteeni ja minä menimme sisään hänen kanssaan ja sijoitimme hänet väliimme permantopaikalle. Heti kun sali täyttyi ja kynttilät sytytettiin, vanha ystäväni nousi seisomaan ja silmäili ympärilleen, katseessa mielihyvää, jota ihmisrakkauden herkistämä sydän sisimmässään luonnollisesti tuntee nähdessään suuren ihmisjoukon, jota hallitsee sopusoinnun henki ja joka osallistuu saman ja yhteisen huvituksen nauttimiseen. Vanhuksen seisoessa keskellä permantoa en voinut muuta kuin kuvitella mielessäni, että hän oli varsin sopiva keskipiste vakavalle kuulijakunnalle. Pyrrhoksen astuessa näyttämölle hän sanoi, ettei hän uskonut itsensä Ranskan kuninkaankaan osaavan tepastella pöyhkeämmin. Kuuntelin todellakin hyvin tarkkaavaisesti vanhan ystäväni huomautuksia, koska ne olivat mielestäni luonnollisen arvostelun näytteitä, ja kuulin mielihyvällä hänen sanovan melkeinpä jokaisen näytöksen lopussa, ettei hän osannut kuvitellakaan, millä tavalla näytelmä päättyisi. Hän näytti olevan suuresti kiinnostunut ensin Andromakhen kohtaloon ja hiukan myöhemmin yhtä läheisesti Hermioneen, samalla kuin hänen mieltään askarrutti äärimmäisen kiinteästi ajatus, miten Pyrrhoksen lopuksi kävisi.
Kun sir Roger näki Andromakhen itsepäisesti torjuvan luotaan tungettelevaa kosijaansa, hän kuiskasi korvaani olevansa varma, ettei Andromakhe huolisi hänestä milloinkaan; mihin hän lisäsi tavallista syvemmin närkästyneenä: "Ette voi kuvitella, sir, mitä on olla tekemisissä lesken kanssa." Kun Pyrrhos myöhemmin uhkaa jättää hänet, vanhus ravisti päätään ja mutisi itsekseen: "Tee se, jos voit." Tämä kohta teki niin syvän vaikutuksen ystäväni mielikuvitukseen, että hän kolmannen näytöksen lopussa, kun ajattelin jotakin muuta, kuiskasi korvaani: "Lesket, sir, ovat maailman juonikkaimpia ihmisiä. Mutta sanokaahan (hän jatkoi), te kun olette arvostelija, onko tämä näytelmä teidän draamallisten sääntöjenne mukainen, joiksi te niitä nimitätte? Pitääkö näytelmän henkilöiden aina puhua ymmärrettävästi? Tässä näytelmässä ei ole ainoatakaan lausetta, jonka tarkoitusta en käsittäisi."
Neljäs näytös alkoi kaikeksi onneksi ennen, kuin ehdin vastata vanhalle herralle. "Jahah", hän virkkoi, istuutuen mielihyvällä tuoliinsa, "nyt me kai saamme nähdä Hektorin haamun." Sitten hän kävi jälleen tarkkaavaiseksi ja innostui tämän tästä ylistelemään leskeä. Kerran hän tosin hiukan erehtyi erään hovipojan suhteen, jota hän, pojan astuessa näyttämölle, luuli Astyanaksiksi; mutta sen hän korjasi sukkelaan, samalla kuitenkin tunnustaen, että tuon pikku pojan näkeminen olisi häntä suuresti ilahduttanut, "koska", hän lisäsi, "hänen täytyi kuvauksista päättäen olla varsin kaunis ja suloinen lapsi". Hermionen poistuessa uhaten Pyrrhosta taputettiin katsomossa äänekkäästi, mihin sir Roger lisäsi: "Kunniani kautta, mokomakin nuori irstailija!"
Katsomossa oli näytöksien aikana huomattavan hiljaista ja äänetöntä, minkä tähden yleisö väliajoilla luonnollisesti käytti tilaisuutta hyväkseen lausuakseen mielipiteitään näyttelijöistä ja heidän osistaan. Kuullessaan erään ryhmän kiittävän Orestesta sir Roger puuttui puheeseen ja sanoi heille, että hänen mielestään Oresteen ystävä Pylades oli hyvin järkevä mies. Kun he myöhemmin osoittivat suosiotaan Pyrrhokselle, sir Roger sekaantui asiaan toisen kerran: "Ja sallikaa minun sanoa teille (hän huomautti), että minä pidän tuosta vanhasta miehestä, jolla on poskiparta, aivan yhtä paljon kuin kaikista muistakin, vaikka hän puhuukin vähän." Nähdessään parin kolmen hulivilin, jotka istuivat lähellämme, kumartuvan tarkkaavaisesti sir Rogeriin päin ja peläten heidän tekevän vanhukselle jonkin kepposen, kapteeni Sentry kosketti tätä olkapäähän ja kuiskaili hänen korvaansa viidennen näytöksen alkamiseen saakka. Sir Roger seurasi ihmeteltävän tarkkaavaisesti Oresteen kertomusta Pyrrhoksen kuolemasta, ja kun selostus päättyi, hän sanoi olevansa iloinen, ettei kuolemaa esitetty näyttämöllä, sillä sehän oli kovin verinen toimitus. Nähdessään sitten Oresteen raivokohtauksen hän kävi tavallista vakavammaksi ja katsoi olevan aihetta moralisoida (omalla tavallaan) huonosta omastatunnosta, lisäten, että "Orestes näytti hulluudessaan aivan kuin näkevän jotakin."
Olimme tulleet teatteriin ensimmäisinä, ja niinpä myös poistuimme viimeisinä; sillä olimme päättäneet pitää tien avoinna vanhalle ystävällemme, jonka emme tahtoneet joutuvan tyrkkivän ihmistungoksen keskelle. Sir Roger käveli ulos täysin tyytyväisenä illan ohjelmaan, ja me saattelimme hänet kotiin samalla tavalla kuin olimme tuoneet hänet teatteriin; minun ollessani omasta puolestani ylen tyytyväinen ei vain näkemämme oivallisen näytelmän esitykseen, vaan myös sen nautinnon johdosta, jota se oli tuottanut tuolle kunnon vanhukselle.
(The Spectator, n:o 335.)
Suomentanut O. Juurikoski.(Komitea, sir Robert Howardin näytelmä, oli hyvin suosittu restauraation jälkeen. Onneton äiti (Racinen Andromaquen muunnos), jonka on kirjoittanut Ambrose Phillips, esitettiin maaliskuun 17 päivänä 1712 ja painettiin 1713. Steele kirjoitti prologin, Addison ja Budgell epilogin. "Mohokit" [Mohawks] olivat katurosvoja.)
SAMUEL RICHARDSON.
Addison ja Steele valmistivat hienolla sanataiteellaan ja sielullisten vaikutinten vaarinotolla tietä tulevalle taideromaanille. Defoe ei ymmärtänyt heidän osviittojaan, vaan pysyi entisen pikareskiromaanin elämäkerrallisessa uomassa, ilman taiteellista pohjasuunnitelmaa. Hän on kuitenkin keveä ja vuolas kertoja, joustavampi kuin Swift, jonka raskas proosa tähtääkin toisaalle. Varsinaisen taideromaanin perustaa Samuel Richardson (1689-1761) teoksillaan Pamela eli hyveellisyyden palkka (Pamela or Vertue Rewarded, 1740), Clarissa eli nuoren naisen historia (Clarissa; or, the History of a Young Lady, 1747-48) ja Sir Charles Grandison (1753). Richardson oli puusepän poika, joka lukuhalusta meni (1706) kirjanpainajan oppiin, kun varat eivät myöntäneet pääsyä papin uralle. 1719 hän perusti oman kirjapainon, sai sittemmin suorittaakseen alahuoneen painotyöt, ja kohosi lopuksi "kuninkaan lainpainajan" luottamusasemaan. Nuoruudesta saakka hän harrasti kaikenlaista kynäilyä, varsinkin kirjeiden kirjoittelua sekä huvikseen että kirjoitustaidottomien, erittäinkin rakastuneiden tyttöjen pyynnöstä, jotka luottavaisesti turvautuivat pieneen, kilttiin kirjanpainajaan. Tämä hänen taitonsa tuli tunnetuksi ja eräs kustantaja pyysi Richardsonia kirjoittamaan varsinaisen kirjekaavion oppimattomia ihmisiä ja elämän eri tarpeita varten, minkä hän tekikin. Mutta tämän työn varrella ja ilmeisesti tuntien Marivaux'n romaanin Marianne (jonka neljä ensimmäistä osaa oli ilmestynyt englanniksi jo 1736, ja jonka juoni on pääkohdiltaan sama kuin Pamelan), Richardson tuli ajatelleeksi englantilaisten neitojen vastaavia tilanteita, heidän joskus hänelle purkamiaan huolia, sitä, kuinka läheisesti ja uskottavasti ne voisi esittää kirjeiden muodossa, ja kirjoitti niin ensimmäisen teoksensa, joka pian tuli "hyveen puolustuksena" kuuluksi koko sivistyneessä maailmassa. Se taitavuus, jolla Pamela väsyttää onkeensa tarttuneen kalan, on kuitenkin hiukan laskelmallista ja herättää epäilyksiä. Vapautuen näiden teosten kaavamaisesta moraalisuudesta Richardson kirjoitti Clarissan, jossa hän kohoaa todempaan ja samalla taiteellisempaan elämän ja ihmisten kuvaukseen. Clarissa kuolee häneen kohdistuneen alhaisen rakkauden traagillisena, sielullisesti puhtaana uhrina, Hyveen ihanteena; hänen raiskaajansa Lovelace, joka on restauraation tunnottoman, olemukseltaan ja lahjoiltaan loistavan, mutta moraaliltaan harhautuneen elostelijaylimystön edustaja, omien tekojensa uhrina kaksintaistelussa. Kun Lovelace vastoin Richardsonin odotusta, demoonisena, hypnotisoivana viettelijätyyppinä, herätti naismaailmassa romanttista, huokailevaa kiinnostusta, päätti kirjailija lahjoittaa lukijattarilleen todella ihailua ansaitsevan miestyypin, Sir Charles Grandisonin, joka on gentlemanni myös moraaliltaan. Naiset eivät kuitenkaan välittäneet tästä sunnuntaikoulusankarista, vaan katsoivat edelleen Lovelacen puoleen. Näin oli pieni kirjanpainaja luonut romaanin, joka oli sekä sielullisesti että ulkonaisesti rakennettu taiteellisen perussuunnitelman mukaan.
JUHLALLINEN ESIINTYMINEN.
Eilen lähdimme ajelulle parhaissa vaunuissa, komeihin uusiin livreihin puettujen Johnin, Abrahamin, Benjaminin ja Isaacin saattamina. Vaunut oli puhdistettu ja silattu, ja valjaat olivat uudet, joten kaikki näytti aivan uudelta. Mutta minulla ei ollut vaakunaa lisättäväksi rakkaan herrani ja puolisoni vaakunakilpeen, vaikka hän huomauttaessani halvasta sukuperästäni leikillisesti virkkoi, että hänen teki kovin mieli liittää vaakunaansa minun puolestani hänen toiveihinsa viittaava öljypuunoksa. Minulla oli valkoinen, hopealla kukitettu pukuni, muhkea päähine, timanttikaulanauha, timanttikorvarenkaat ja muut, joista olen ennen maininnut. Ja rakas puolisoni oli puettu hienoihin, pitsitettyihin, sinisestä Padovan silkistä valmistettuihin liiveihin, uhkeaan, helmenväriseen, kultanappiseen ja kultareunaisilla napinrei'illä varustettuun verkanuttuunsa, joka oli sisustettu valkoisella silkillä. Sanoin olevani liian hieno ja olisin tahtonut panna pois muutamia jalokivistäni, mutta hän vastasi, että sitä pidettäisiin loukkauksena hänen puolestaan minua kohtaan, joka olin hänen vaimonsa. Ja vaikka pelkäsin, että ihmiset näinkin ollen kyllä puhuisivat minusta halventavasti, hän sanoi kuitenkin mieluummin sallivansa heidän puhua mitä muuta tahansa kuin sitä, ettei hän muka asettaisi minua vaimonaan samalle tasolle kuin ketä vallasnaista tahansa, jonka hän olisi saattanut naida.
Naapuriston vallasväki näkyi odottaneen meitä; ja seurakuntaa oli paljon koolla. Tulimme näet hiukan myöhään (vastoin minun tahtoani), joten astuessamme kirkonkäytävää pitkin hänen penkkiinsä katselijoita ja kuiskailijoita oli paljon. Mutta rakas puolisoni käyttäytyi niin ryhdikkään pelottomasti ja oli niin hilpeä ja kohtelias, että hän tuotti kunniaa omalle valinnallensa, sen sijaan että olisi osoittanut ikäänkuin häpeävänsä sitä. Ja minä päätin miettiä yksinomaan päivän velvollisuuksia; ja tämä aikomukseni ja kiitollisuuteni Jumalaa kohtaan hänen minulle osoittamastaan sanomattomasta armosta kiinnittivät siinä määrin ajatukseni, että seurakunnan tuijotukset ja kuiskaukset hermostuttivat minua paljoa vähemmän kuin ne muuten olisivat tehneet.
Jumalanpalveluksen päätyttyä viivähdimme siihen asti, että kirkko melkein tyhjeni; mutta ovilla ja pylväskäytävissä oli ulostullessamme suuri joukko kansaa. Ja ilokseni sain kuulla paljon ylistyksiä sekä itsestäni että puvustani ja käytöksestäni enkä ainoatakaan epäkunnioituksen huomautusta tai merkkiä.
Herra Martin, joka on naimaton, ja herrat Chambers, Arthur ja Brooks perheineen olivat kaikki saapuvilla, ja ennen vaunuihin astumistamme tulivat nuo neljä herrasmiestä luoksemme tervehtien meitä kumpaakin hyvin ystävällisesti ja kunnioittavasti. Rouva Arthur ja rouva Brooks suvaitsivat onnitella minua hyvin sydämellisesti ja viimeksimainittu lausui: "Puolisoni tuli, hyvä rouva, eräänä iltana luotanne ihastuneena esiintymistapaanne, jonka muuten tänä päivänä olette osoittanut olevan teille aivan luontaista."
"Teette minulle suuren kunnian, arvoisa rouva", vastasin. "Teidän asemassanne olevan rouvan hyväksyminen saattaa minut liiankin herkästi tuntemaan onneni."
Rakas puolisoni auttoi minut vaunuihin ja jäi juttelemaan sir Thomas Atkynsin kanssa (joka lausui hänelle ylen runsaasti kohteliaisuuksia ja on hyvin muodollisuuksia noudattava herrasmies, vähän liiaksikin), luullakseni totuttaakseen minua vilkuilijoihin, mikä minua hiukan nolostutti; sillä minut jätettiin kuuntelemaan maalaisten ylistyksiä ja näkemään heidän kerääntyvän vaunujen ympärille. Jotkut köyhät ihmiset anoivat minulta almua, ja viitaten Johnille sanoinkin: "Jakakaa nuo rahat köyhille kirkon ulkoeteisessä ja käskekää heidän tulla luokseni huomenaamulla, niin annan heille enemmän, kunhan eivät nyt minua häiritse." Lahjoitin siis heille kaiken hopean mitä minulla oli, pari-, kolmekymmentä shillinkiä; ja tämä sai meluavat anojat vetäytymään loitommalle.
Herra Martin tuli luokseni toiselle puolelle, nojaten ihan vaununovea vastaan, isäntäni yhä jutellessa sir Thomasin kanssa, jota hän ei voinut jättää, ja sanoi: "Kautta kaiken hyvän, te olette hurmannut koko kirkkoväen. Ei ole ainoatakaan, joka ei ylistäisi teitä. Naapurini tiesi paremmin kuin kukaan olisi voinut häntä neuvoa, kenen hän valitsi. Vilkuilipa", hän lisäsi, "itse tuomiorovastikin teihin enemmän kuin kirjaansa."
"Oi, hyvä herra", vastasin, "puheenne on kovin rohkaisevaa heikolle mielelle!" – "Vakuutan", hän sanoi, "etten lausu muuta kuin totuuden. Menisin huomispäivänä naimisiin, jos tietäisin saavani tytön, joka olisi edes puoleksi teidän arvoisenne. Te olette – eikä minun tapani ole liikoja ylistellä – sukupuolenne kaunistus, puolisollenne kunniaksi, ja tuotatte arvonantoa uskonnolle. Jokainen sanoo niin; sillä teidän hurskautenne on vaikuttanut ylentävästi koko kirkkoväkeen."
Hänen lopetettuaan puheensa tuli itse tuomiorovasti minua onnittelemaan sanoen, että niin kunnollisen rouvashenkilön käytös vaikuttaisi kohottavasti koko seurakuntaan ja olisi rohkaisuna hänelle itselleen.
"Olette perin ystävällinen, hyvä rovasti", vastasin; "toivon voivani käyttäytyä niiden oivallisten opetusten mukaisesti, joita minulla on ilo saada niin ansiokkaalta pappismieheltä." Sitten sir Thomas kääntyi puhuttelemaan minua, puolisoni astuessa vaunuihin, ja sanoi: "Pyydän anteeksi, hyvä rouva, että viivytin teidän arvoisaa aviomiestänne; mutta vakuuttelin hänelle, että hän on maailman onnellisin mies." Kumarsin hänelle; mutta en olisi suinkaan toivonut hänen pakottavan minua istumaan pitempää aikaa näin jokaisen huomion esineenä, mikä kaikesta ponnistelustani huolimatta kiusasi minua aikalailla.
Herra Martin sanoi isännälleni: "Jos tulisitte kirkkoon joka sunnuntai ihastuttavan rouvanne kanssa, en jäisi koskaan pois, ja hän olisi hyvänä esimerkkinä kaikille paikkakuntalaisille."
"Oi, rakas puolisoni", virkoin minä, "ette tiedäkään, kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa olen herra Martinille. Hän on ystävällisillä lauseillaan rohkaissut minua katsahtamaan ympärilleni riemumielin ja kiitollisin sydämin."
Isäntäni sanoi: "Armas kyyhkyseni, olen samoin kuin sinäkin perin kiitollinen hyvälle ystävälleni herra Martinille." Ja hän lausui hänelle: "Me tahdomme uutterasti käydä kirkossa ja kaikkialla muuallakin, missä meillä on ilo tavata herra Martin."
Herra Martin sanoi: "Olette todella onnellinen mies, ja luulenpa aviopuolisonne esimerkin tehneen teidät kohteliaammaksi ja auliimmaksikin kuin millaisena teitä koskaan ennen olen nähnyt, vaikk'emme milloinkaan ole teitä epäkohteliaanakaan pitäneet." Sitten hän kumarsi ja meni omille vaunuillensa; ja pois ajaessamme kansa siunasi meitä hartaasti ja nimitti ihastuttavaksi pariksi.
(Pamela naimisissa.) Suomentanut Walfrid Hedman.
(Julkaistu Arvi A. Karisto Oy:n suosiollisella luvalla.)LOVELACEN KUOLEMA -- KÄÄNNÖS F. J. DE LA TOURIN KIRJEESTÄ.
Herra John Relford, Soho Squaren lähellä, Lontoossa.
Trent, joulukuun 18 p., u.a.Sir, – minulla on surullisia uutisia ilmoitettavana Teille herra Lovelacen määräyksestä. Hän näytti minulle Teille kirjoittamansa kirjeen ennenkuin sulki sen, ilmaisten, että hänen piti tavata eversti Morden 15. päivänä. Ja koska niin hyvin tunnette tämän tapaamisen syyn, en puhu siitä tässä mitään.
Olin huolehtinut siitä, että läheisyydessä oli välskäri ja hänen apulaisensa, joille, otettuani heiltä vaitiolon lupauksen, olin ilmaissut asian (minun kuitenkaan tunnustamatta sitä asianomaisille päähenkilöille), niin että heillä oli mukanaan sidetarpeita ja kaikkea, mitä voitiin tarvita. Sillä minä tunsin hyvin herrani pelottomuuden ja taitavuuden; ja olin kuullut toisen luonteenlaadusta; ja tiesin heidän katkerasti vihaavan toisiaan. Pienet ajelurattaat ja kummankin herran lakeija odottivat jonkin matkan päässä.
Molemmat herrat saapuivat täsmälleen määräaikana: heillä oli seurassaan herra Margate (everstin palvelija) ja minä. He olivat antaneet määräyksensä edellisenä iltana, ja uudistivat ne nyt toistensa kuullen, että meidän oli noudatettava ehdotonta puolueettomuutta heidän suhteensa; ja että, jos toinen kaatui, meidän piti kummankin, välttämättömään avunantoon tahi paluumatkaan nähden, katsoa olevansa eloonjääneen palvelija ja täyttää hänen käskynsä sen mukaisesti.
Lausuttuaan joitakin kohteliaisuuksia molemmat herrat riisuivat takkinsa ja liivinsä suurimmalla mielentyyneydellä, mitä olen konsanaan nähnyt, ja vetivät miekkansa.
He väistivät yhtä valppaasti useita pistoja. Minun herrani pani ensimmäisenä veren vuotamaan, tehden vimmatun piston, joka, kun vastustaja äkkiä kääntymällä pelastui tulemasta suoraan lävistetyksi, haavoitti tätä oikean kyljen lihaksiin, minkä kohdan, koska se oli aivan vartalon sivussa, miekka sivalsi irti; mutta, ennenkuin herrani ehti suojata itseään, eversti vuorostaan suuntasi piston hänen vasempaan käsivarteensa, sisäpuolelle, lähelle kainaloa; ja kun miekan tiestä (pisto viilsi ohimennen haavan rintaan) vuosi runsaasti verta, niin eversti lausui: Sir, luulen tämän jo riittävän teille.
Herrani vannoi J–lan nimeen, ettei hänelle ollut tapahtunut mitään vahinkoa: tuo oli vain neulanpisto; ja syöksi miekkansa uudelleen vastustajaansa kohti, joka kietaisi sen hämmästyttävän taitavasti kainaloonsa, ja upotti oman miekkansa rakkaan herrani ruumiiseen; hän kaatui heti, sanoen: Onni on teidän puolellanne, sir – oi, Clarissa-rakkaani! – nyt sinä olet –. Itsekseen hän vielä lausui kolme neljä sanaa. Miekka putosi hänen kädestään. Herra Morden heitti omansa maahan ja riensi hänen luokseen, sanoen ranskaksi: Ah, monsieur, te kuolette! – rukoilkaa Jumalalta armoa!
Me annoimme sovitun merkin lakeijoille; ja he välskäreille, jotka tulivat heti luoksemme.
Eversti Morden oli, kuten huomasin, liiankin tottunut tähän veriseen toimitukseen, sillä avustaessaan välskäreitä hän oli niin tyyni, kuin mitään tavallisuudesta poikkeavaa ei olisi tapahtunutkaan, vaikka hänen omasta haavastaan vuosi runsaasti verta. Minun rakas herrani pyörtyi kaksi tahi kolme kertaa, ja oksensi sitä paitsi verta.
Joka tapauksessa he saivat verenvuodon toistaiseksi lakkaamaan; ja me autoimme hänet ajoneuvoihin; ja sitten eversti salli sitoa oman haavansa, ja näytti olevan hämmästynyt sen johdosta, että herrani oli aina välillä (kyetessään puhumaan ja riuhtoilemaan) äärimmäisen raju. – Mies parka! hän oli ollut aivan varma voitostaan!
Eversti tahtoi, vastoin välskärien neuvoa, nousta hevosen selkään mennäkseen Venetsian alueelle, ja ojensi minulle anteliaasti kukkaron, jossa oli kultarahoja, välskärien vaivojen palkitsemiseksi; lausuen toivomuksen, että antaisin lahjan myös lakeijoille ja pitäisin itse loput, merkkinä hänen tyytyväisyydestään käytökseeni ja herraani kohdistamaani huolenpitoon ja hellyyteen.
Välskärit sanoivat hänelle, ettei herrani eläisi iltaan saakka.
Kun eversti sanoi hänelle jäähyväiset, herra Lovelace lausui: Te olette hyvin kostanut tuon rakkaan olennon puolesta.
Niin olen, sir, herra Morden vastasi: ja ehkäpä olen pahoillani, että haastoitte minut tähän minun ollessani kahden vaiheilla, tottelisinko vai enkö tuota armasta enkeliä.
Kohtalo on näin tahtonut! herrani lausui – kirottu kohtalo! – sillä muuten tätä ei olisi tapahtunutkaan! – mutta todistakaa te kaikki, että minä olen kiusannut kohtaloani ja että myönnän saaneeni häviöni kunnianmiehen kädestä.
Sir, puhui eversti rippi-isän hartaudella (puristaen herra Lovelacen kättä), käyttäkää hyväksenne nämä muutamat nopeasti häipyvät hetket, ja uskokaa itsenne Jumalan huomaan.
Ja niin hän ratsasti pois.
Ajoneuvot, joissa herrani lepäsi, etenivät hitaasti; mutta niiden heilahtelu sai hänen molemmat haavansa uudelleen vuotamaan; ja oli hyvin vaikeata saada verentulo jälleen lakkaamaan.
Saimme hänet hengissä lähimpään mökkiin; ja hän käski minua toimittamaan Teille paketin, jonka täten sinetöitynä lähetän; ja pyysi minua kirjeessä selostamaan Teille tämän onnettoman tapauksen yksityiskohdat, ja kiittämään Teitä hänen nimessään kaikesta häntä kohtaan osoittamastanne hyvyydestä ja ystävyydestä.
Vastoin kaikkia odotuksia hän eli yön; mutta kärsi kovia tuskia, yhtä paljon maltittomuutensa ja häntä kohdanneen pettymyksen kuin haavojensakin takia; sillä hänestä näytti olevan varsin vastenmielistä kuolla.
Viimeisten kahden tunnin kuluessa hän väliin houraili; ja huusi silloin, ikäänkuin hän olisi nähnyt hirveän aaveen: Viekää hänet pois! Viekää hänet pois! mainitsematta kuitenkaan kenenkään nimeä. Ja välistä hän ylisti jotakin naista (arvatenkin samaa Clarissaa, jota hän oli muistanut kuolinhaavan saadessaan), käyttäen nimityksiä: Teidän suloinen armonne! Jumalallinen olento! Kaunis kärsijä! – ja kerran hän sanoi: Katso minun puoleeni, siunattu henki, katso minun puoleeni! – ja vaikeni sitten; – huulet kuitenkin liikkuen.
Yhdeksän aikana aamulla hän sai kouristuksia ja pyörtyi; ja kesti neljännestunnin, ennenkuin hän pääsi niistä.
Hänen viimeisiä katkonaisia sanojaan en saa jättää pois tästä, koska ne osoittavat äärimmäistä mielenrauhaa; mikä antanee jotakin lohdutusta hänen kunnioitettaville ystävilleen.
Siunattu – hän sanoi, kohdistaen puheensa epäilemättä taivaaseen, koska hänen sammuvat silmänsä katsoivat ylöspäin – vaikea kouristus esti häntä vähään aikaan sanomasta enempää – mutta toivuttuaan hän lausui (kohottaen katseensa ja levitetyt kätensä) suurella hartaudella jälleen sanan siunattu; – sitten näyttäen kiihtyneeltä hän puheli itsekseen, ettei häntä ymmärrettäisi; ja lausui lopuksi selvästi nämä kolme sanaa,
TÄMÄ OLKOON SOVITUS!
ja sitten, pään vaipuessa pielukselle, hän heitti henkensä noin puoli yksitoista.
Tuskinpa hän, herra parkani! oli tullut ajatelleeksi loppunsa olevan näin lähellä; eikä siis ollut antanut mitään määräyksiä ruumiistansa. Minä olen antanut ottaa pois sisälmykset, ja olen asettanut ruumiin erääseen hautaholviin, kunnes saan Englannista toimintamääräykset.
Tämä on suosionosoitus, jonka saaminen tuotti vaikeuksia; eikä sitä olisi myönnettykään, ellei vainaja olisi ollut ylhäinen englantilainen; jota kansaa Itävallan kaikissa maaherrakunnissa täydellä syyllä kunnioitetaan – sillä hän oli kieltäytynyt vastaanottamasta hengellisiä palveluksia ja sakramentteja, katoliseen tapaan annettuina. Minä rukoilen Jumalaa: olkoon hänen sielunsa autuas!
Minulla on ollut, hänen kuolemansa syyn takia, jonkin verran ikävyyksiä myös täkäläisten viranomaisten taholta; joille on pitänyt tehdä välttämättömät ilmoitukset tämän tapauksen johdosta. Ja se on maksanut jonkin verran rahaa. Mistä, ja rakkaan herrani tavaroista, teen Teille uskollisesti tilin seuraavassa kirjeessäni. Ja siten, odottaen tässä paikassa Teidän määräyksiänne,
minä olen, sir
Teidän uskollisin ja kuuliaisin palvelijanne,
F. J. De la Tour.(Clarissa.) Suomentanut O. Juurikoski.
HENRY FIELDING.
Samuel Richardson toi Englannin romaaniin taiteellisen perussuunnitelman, pätevän psykologian ja naisellisen tunteellisuuden; hänen nuorempi aikalaisensa Henry Fielding (1707-51) toi siihen vielä enemmän: syvästi inhimillisen huumorin. Fielding oli kenraalin poika, vanhaa aatelia molempien vanhempainsa puolelta, kävi Etonin koulun (1719-25), jossa opetettiin vain klassillisia kieliä, opiskeli ranskaa omin päin, koetti karata erään nuoren perijättären kanssa, kirjoitti näytelmän 1728, ja matkusti samana vuonna Leydeniin jatkamaan klassillisten kielten opiskelua. Kun tuhlaavainen isä lakkasi avustamasta poikaansa, palasi tämä 1729 Lontooseen, jonka kahviloissa pian herätti huomiota komealla olemuksellaan, älyllään ja elämänhalullaan. Hän rupeaa toimimaan näytelmäkirjailijana ja teatterimiehenä, kirjoittaen vuoteen 1737 mennessä tusinan verran huvinäytelmiä ja tullen teatterin omistajaksi. Näissä hänen sanontansa ja luonnehtimiskykynsä teroittui ja kehittyi. Hänen satiirisista letkauksistaan suuttunut whigihallitus alisti 1737 kaikki näytelmät ennakkosensuurin alaisiksi ja sulki muut teatterit paitsi Covent Gardenia ja Drury Lanea. Fielding, joka oli mennyt 1735 naimisiin ja saanut 1500 punnan myötäjäiset, ryhtyi nyt lukemaan lakia, valmistuen 1740, ja samanaikaisesti julkaisemaan Taistelija (The Champion) nimistä lehteä, jossa hyökkäili pääministeri Walpolea vastaan ja opetteli kirjoittamaan sujuvaa, eloisaa proosaa. Närkästyneenä Pamelan liian katkismusmaisesta moraalisuudesta hän ryhtyi kirjoittamaan siitä parodiaa, ottaen päähenkilökseen Pamelan veljen Josephin, ja juoneksi hänen emäntänsä lady Boobyn (= tolvana; Pamelan ahdistelija ja sittemmin puoliso oli nimeltään "lordi B.") hyökkäilyt hänen siveyttänsä vastaan. Näin syntyy Englannin kirjallisuuden ensimmäinen suuri humoristinen romaani Joseph Andrews (1742). Sitä kirjoittaessaan Fielding kiinnostui kuvaamaan uutta erikoishenkilöänsä, pastori Abraham Adamsia, josta tulee Don Quixoten linjalle kohoava sinisilmäisen viattomuuden ja aina selkäänsä saavan hyväuskoisuuden kuolematon sankari. Satiirinsa hän kohdistaa – ei Pamelan siveyteen, vaan hänen nousukasmaiseen käsitykseensä uudesta asemastaan. Seuraavana vuonna hän julkaisi Sekalaisia (Miscellanies) nimisen kokoelman vanhempia tuotteitaan, joihin sisältyy mm. romaani Jonathan Wild, ja keskeytti sitten romaanituotantonsa aina vuoteen 1749 saakka, toimien, poliitikkona ja sanomalehtimiehenä. 1748 hänet nimitettiin rauhantuomariksi. Seuraavana vuonna ilmestyi sitten hänen toinen suuri romaaninsa, Tom Jonesin, löytölapsen, historia (The History of Tom Jones, a Foundling, 1749), leveä, värikäs maalaus hänen aikansa Englannista, maaseudulta ja Lontoosta, alhaison, porvarien ja ylimystön piiristä, täynnä jyvälleen sattuneita tyyppejä (paras niistä maatilanomistaja Western), naturalistinen, realistinen ja romanttinen samalla kertaa, kerrottu verrattoman hyväntuulisesti. Tämä kirja on Englannin vastaisen romaanin perusteos. Jo verraten nuorena, Joseph Andrewsin vuosina, Fielding sairastui kolotukseen, joka sittemmin tuotti hänelle suuria kärsimyksiä, Amelia-romaanista (1751) on jo taudin, huolien ja liikarasituksen vuoksi Tom Jonesin iloinen nauru kadonnut, joskaan kuvauksen kohteet, silloisen maaseudun elämän epäinhimilliset puolet, eivät olleet omiaan ilahduttamaan. Rauhantuomarinvirkansa Fielding hoiti nuhteettomasti ja tarmokkaasti, vaikuttaen aina ympäristöönsä komealla, miehekkäällä olemuksellaan. 1?54 hän matkusti Lissaboniin, saadakseen etelän ilmanalassa huojennusta taudilleen, ja kuoli siellä samana vuonna. Hänen kohdallaan Englannin kirjallisuus lopullisesti kääntyy näytelmästä ja runoudesta romaaniksi.
PASTORI ADAMSIN JA PASTORI TRULLIBERIN KESKUSTELU
Pastori Adams saapui Trulliberin kotiin, jossa hän tapasi tämän paitahihasillaan, esiliina vyöllä ja kiulu kädessä juuri tulossa sikojansa ruokkimasta. Herra Trulliber oli näet sunnuntaisin pappi, mutta viikon kuutena arkipäivänä pikemminkin maanviljelijä. Hänellä oli oma pieni peltotilkku ja sitä paitsi melkoista isompi alue vuokramaata. Hänen vaimonsa lypsi hänen lehmänsä, hoiti maitotaloutta ja kuljetti voita ja munia torille myytäväksi. Sioista sai etupäässä pastori itse huolehtia, ja hyvin hän niitä hoitelikin kotona ja kuljetti markkinoille. Näissä tilaisuuksissa hän sai kuulla monta leikinlaskua, koska hänen oma, runsaan oluen käytön lihottama ruhonsa melkein veti vertoja noille myytäville röhkijöille. Hän oli tosiaan pyylevimpiä miehiä mitä koskaan näkee ja olisi voinut ilman keinotekoisia täytepöhöjä esittää sir John Falstaffin osaa. Sitä paitsi lisäsi hänen lyhyt vartensa melkoisesti vatsan pyöreyttä, joten hänen varjonsa ulottui melkein yhtä korkealle hänen maatessaan selällään kuin hänen seisoessaan. Hänen äänensä oli kova ja käheä, lausuminen tavattoman leveätä. Päällepäätteeksi hänellä oli kävellessään hanhen arvokkuus, mutta hän astui hitaammin.
Kun herra Trulliberille ilmoitettiin, että joku halusi häntä puhutella, tempaisi hän heti esiliinan vyötäisiltään ja pukeutui vanhaan yönuttuun, jossa asussa hän aina kotonansa otti vieraitansa vastaan. Hänen vaimonsa oli ilmoittaessaan hänelle herra Adamsin tulosta tehnyt pienen erehdyksen, kun oli sanonut puolisolleen luulevansa miehen tulleen tekemään siankauppaa. Tämä otaksuma sai herra Trulliberin mitä kiireimmiten rientämään vieraansa luo. Tuskin hän oli nähnyt Adamsin, kun hän vähääkään epäilemättä, ettei tulija saapunut vaimon otaksumassa tarkoituksessa, sanoi hänelle:
"Tulitte perin sopivaan aikaan; odotin juuri ostajaa tänä iltapäivänä", ja lisäsi, että siat olivat kaikki puhdasrotuisia ja lihavia, ja painoivat yli kaksikymmentä leiviskää kappale.
Adams vastasi: "En luullut teidän minua tuntevan."
"Tunnen, tunnen niinkin", toimitti Trulliber, "olenhan nähnyt teidät usein markkinoilla. Ka, emmehän tosiaankaan ole ensi kertaa kaupoissa, hyvä mies. Niin, niin", hän innostui, "muistan kasvonne varsin hyvin, mutta en virka sanaakaan enempää ennenkuin olette nähnyt elukat, vaikka en ole koskaan myynyt teille kylkisilavaa ja liikkiöitä sellaisista possuista kuin minulla nyt on läävässäni."
Sitten hän ihan väkisin laahasi Adamsin sikolättiin, johon tosiaan ei ollut enempää kuin pari askelta hänen päivähuoneensa ikkunasta. Tuskin he olivat saapuneet sinne, kun hän huudahti: "Koetelkaahan niitä! Astukaa sisään, ystäväni! Kernaasti saatte niitä koetella, ostatte tai ette." Näin sanoen hän avattuaan oven työnsi Adamsin läävään vaatien häntä koettelemaan niitä eikä luvannut ennen puhua hänelle sanaakaan.
Adamsin, jonka luontainen mukautuvaisuus oli vapaa kaikesta teennäisestä, täytyi noudattaa hänen mieltänsä ennenkuin hänen sallittiin mitään selittää. Mutta kun hän tarttui sian saparoon, ponnahti äksy eläin liikkeelle niin äkkiä, että kaatoi Adams-paran pitkin pituuttaan kuraan. Sen sijaan että olisi auttanut häntä Trulliber purskahti nauruun ja astuen lättiin sanoi Adamsille hiukan pilkallisesti: "Ka, ettekö osaa käsitellä sikaa?" ja aikoi tarttua itse toiseen elukkaan.
Mutta Adams, joka mielestään oli mennyt kohteliaisuudessa jo kyllin pitkälle, siirtyi heti jaloilleen päästyänsä eläinten ulottuvilta ja huudahti: "Nihil habeo cum porcis. [Minulla ei ole sikojen kanssa mitään tekemistä.] Olen pappismies, hyvä herra, enkä ole tullut sikoja ostamaan."
Trulliber vastasi olevansa pahoillaan erehdyksestä, mutta sanoi sen vaimonsa syyksi, lisäten: "Se on sellainen hupsu – menettelee aina hullusti." Sitten hän pyysi vierastansa menemään sisään ruokkoamaan itseänsä ja sanoi sulkevansa lätin oven ja tulevansa perästä. Adams pyysi lupaa kuivata päällystakkinsa, tekotukkansa ja hattunsa takkavalkealla, ja siihen Trulliber suostui. Rouva Trulliber olisi tuonut hänelle vettä kasvojen pesua varten, mutta hänen aviomiehensä käski hänen olla vaiti, mokomankin hupsun, koska muuten aiheuttaisi vielä uusia erehdyksiä, ja osoitti sitten Adamsin vesipumpulle. Adamsin ollessa peseytymässä Trulliber, jossa hänen vieraansa ulkoasu ei herättänyt suurta arvonantoa, sulki salihuoneen oven ja opastaen hänet keittiöön sanoi, että lasillinen juomaa ei kaiketikaan tekisi hänelle pahaa, ja käski kuiskaten vaimonsa tuoda hiukan huonointa olutta.
Lyhyen äänettömyyden jälkeen Adams sanoi: "Arvelen, hyvä herra, että jo huomaatte olevani pappismies."
"Niin, niin", äännähteli Trulliber irvistäen, "huomaan, että teillä on kauhtanan tapainen, mutta en tohdi sanoa sitä edes kokonaiseksi."
Adams vastasi: "Se ei tosiaan ole parhaimpia, kun näet onnettomuudeksi satuin repäisemään sen kymmenen vuotta sitten astuessani aidan yli."
Palatessaan tuomaan juomaa rouva Trulliber virkkoi puolisolleen, että vieras herra varmaankin oli matkustaja ja ehkä mielellään hiukan haukkaisi. Trulliber käski hänen hillitä röyhkeän kielensä ja kysyi häneltä, matkustelivatko pappismiehet hevosetta, ja lisäsi, että tällä herralla ei kaiketi ollut hevosta, koska hänellä ei ollut ratsastussaappaita. "On, hyvä herra, on minulla hevonen", vastasi Adams, "mutta olen jättänyt sen jälkeeni."
"Se ilahduttaa minua", sanoi Trulliber, "sillä vakuutan teille, etten mielelläni näe pappismiesten taivaltavan jalkaisin. Se ei ole sopivaa eikä heidän säätynsä arvon mukaista."
Nyt Trulliber piti pitkän puheen säädyn tai pikemminkin pappiskauhtanan arvosta, mutta sitä puhetta ei juuri kannata kertoa. Sillä välin oli vaimo kattanut pöydän ja asettanut sille puurovadin hänen suuruksekseen.
Sitten Trulliber sanoi pastorillemme: "En tiedä, ystäväni, kuinka satuitte tulemaan luokseni; mutta kun nyt kerran olette täällä, niin jos katsotte hyväksi syödä suupalan, voitte tehdä sen."
Adams otti tarjouksen vastaan, ja molemmat pastorit istuivat pöytään rouva Trulliberin seisoessa miehensä tuolin takana palvelemassa, kuten näkyi olevan hänen tapansa. Trulliber söi hyvällä ruokahalulla, mutta pisti tuskin mitään suuhunsa tekemättä muistutuksia vaimonsa keittotaidosta. Kaiken tämän emäntä-poloinen sieti kärsivällisesti. Hän ihaili todellakin niin ehdottomasti miehensä suuruutta ja tärkeyttä, josta sai monesti vihjauksia hänen omasta suustansa, että palvomisessaan melkein piti tätä erehtymättömänä. Totta puhuen pastori oli harjoittanut häntä useammalla kuin yhdellä tavalla; tuo hurskas nainen oli saanut niin paljon mieltä ylentävää opetusta puolisonsa saarnoista, että oli päättänyt tyynesti vastaanottaa tämän maailman ikävyydetkin. Alussa hän tosiaan oli ollut hiukan vastahakoinen, mutta mies oli jo aikoja sitten taltuttanut hänet. Osittain se johtui vaimon rakkaudesta ja pelosta, osittain hänen hurskaudestaan, miehen itselleen suomasta ja siitäkin kunnioituksesta, jota tämä sai pitäjäläisten puolelta.
Sanalla sanoen rouva Trulliber oli ehdottomasti alistunut ja palvoi nyt puolisoansa niinkuin Saara Abrahamia, nimittäen häntä mestariksi, joskaan ei herraksi. Heidän aterialla ollessaan mies antoi hänelle uuden todistuksen suuruudestaan; sillä kun vaimo oli juuri ojentanut oluthaarikan Adamsille, Trulliber sieppasi sen tämän kädestä huudahtaen:
"Minä pyysin ensin!" ja latkaisi juoman. Adams kielsi niin tapahtuneen, ja vetosi vaimoon, joka ei kuitenkaan, vaikka hänen omatuntonsa oli Adamsin puolella, uskaltanut vastustaa miestänsä. ja Trulliber sanoi: "Ei, hyvä herra, ei; en olisi ollut niin tyly, että olisin ottanut haarikkaa teiltä, jos olisitte pyytänyt ensiksi; mutta halusin osoittaa teille olevani parempi mies meistä molemmista; en sallisi kuningaskunnan parhaimmankaan uroon omassa talossani juoda ennen minua, kun minä pyydän ensiksi."
Heti kun he olivat lopettaneet aamiaisensa, aloitti Adams seuraavaan tapaan: "Hyvä herra, on kaiketi jo aika, että ilmoitan teille käyntini tarkoituksen. Olen matkustaja ja kuljen tästä ohi kahden nuoren henkilön, nuorukaisen ja neitosen seurassa, molemmat omasta seurakunnastani, jonne matkamme pitää. Pysähdyimme tähän pitäjään erääseen majataloon, josta minut osoitettiin teidän luoksenne, koska toimitte täällä kappalaisena."
"Vaikka olen vain kappalainen", sanoi Trulliber, "luulen silti olevani yhtä hyvinvoipa kuin itse kirkkoherra tai kenties naapuripitäjän rovastikin. Luullakseni voisin ostaa heidät molemmat."
"Hyvä herra", virkkoi Adams, "se ilahduttaa minua. Asiani on nyt se, että kun erilaisten tapausten vuoksi olemme menettäneet rahamme emmekä kykene suorittamaan seitsemän shillingin laskuamme, niin pyydän teitä auttamaan minua lainaamalla nuo seitsemän shillinkiä ja ehkä niiden lisäksi vielä toiset seitsemän, jotka kyllä maksan teille takaisin. Mutta vaikka en maksaisikaan, niin varmaankin te mielihyvällä käytätte tällaista tilaisuutta tallettaaksenne itsellenne aarteita parempaan paikkaan kuin mitä tämä maailma tarjoo?"
Ajatelkaamme, että muukalainen, joka asiakkaaksi otaksuttuna astuu lakimiehen toimistoon, esittääkin tätä vastaan kannekirjan, kun toisen kämmen jo syyhyy asiamiespalkkion toivosta. Ajatelkaamme apteekkaria, jolle komeissa vaunuissa ajava, etevä ja kuuluisa lääkäri ojentaa hänelle itselleen aiotun lääkejuoman reseptin, sen sijaan että kirjoittaisi lääkemääräyksen jollekulle potilaalle. Ajatelkaamme, että ministeri sievoisen pyöreän rahasumman asemesta kestitsisi lordi A:ta, sir B:tä tai junkkari C:tä tanakalla luudanvarrella. Ajatelkaamme, että sivilitoveri tai armeijassa palveleva kapteeni ansioiden, kunnian, kauneuden, herttaisuuden ja ihailun asemesta pauhaisi paheista, häpeästä, rumuudesta, hupsuudesta ja halveksimisesta suojelijansa korvaan. Ajatelkaamme, että muodinmukainen herrasmies ensi kerralla suorittaisi hänelle liikkeenharjoittajan esittämän laskun tai että viimemainittu siinä tapauksessa vähentäisi siitä minkä on odotuksen varalta merkinnyt liikaa. Sanalla sanoen: ajatelkaa ja otaksukaa mitä tahansa, niin ette koskaan voi kuvitella mitään sen kummastuksen vertaista, joka valtasi Trulliberin niin pian kuin Adams oli lopettanut puheensa. Jonkin aikaa hän tuijotteli äänettömänä, vilkuillen milloin Adamsiin, milloin vaimoonsa, toisinaan luoden silmänsä maahan, toisinaan kohottaen ne taivasta kohti.
Vihdoin hän puhkesi puhumaan tähän tapaan: "Hyvä herra, luulen tietäväni yhtä hyvin kuin joku toinenkin, mihin sijoitan pienet aarteeni. Vaikka en liene yhtä vakavarainen kuin jotkut muut, kiitän Jumalaa siitä, että olen tyytyväinen. Se on suurempi siunaus kuin rikkaudet, ja sen, jolle on suotu tyytyväisyyttä, ei tarvitse pyytää enempää. Vähään tyytyminen on suurempaa kuin koko maailman omistaminen; sillä sen voi omistaa olemalla tyytyväinen. Sijoittaa aarteeni! Mitäpä siitä, missä sen ihmisen aarre on, jonka sydän asuu Herran sanassa. Siinä on kristityn aarre."
Kun Adams oli kuullut nämä sanat, vettyivät hänen silmänsä, ja tarttuen Trulliberia kädestä hän huudahti riemastuneena: "Veliseni, taivaat siunatkoot sitä sattumaa, joka johti askeleeni teidän luoksenne! Olisin kävellyt monta penikulmaa saadakseni jutella teidän kanssanne; ja uskokaa minua, pian käyn teitä toistamiseen tapaamassa. Mutta aavistan, että ystäväni jo ihmettelevät viipymistäni. Suvaitkaa siis heti antaa minulle nuo rahat."
Silloin Trulliber otti ankaran muodon ja huudahti: "Ethän vain aio ryöstää niitä minulta?"
Tuon kuullessaan hänen vaimonsa purskahti kyyneliin, lankesi polvilleen ja parkui: "Oi, hyvä herra, älkää Jumalan tähden ryöstäkö mestariltani! Me olemme köyhää väkeä."
"Nouse ylös, sinä hupsu, ja mene omille askareillesi!" sanoi Trulliber. "Luuletko, että tämä mies tohtii panna henkeänsä alttiiksi! Hän on kerjäläinen eikä mikään rosvo."
"Aivan totta", myönsi Adams.
"Toivoisin todellakin", huudahti Trulliber, "että piirikunnan esimies olisi täällä; toimittaisin sinut, maankiertäjän, rangaistuksi hävyttömyydestäsi. Vai vallan neljätoista shillinkiä! En anna sinulle äyriäkään. En usko, että olet sen enempää pappismies kuin tuo nainen tuossa" – osoittaen vaimoansa; – "mutta jos olet, niin sinulta pitäisi riistää kauhtanasi, kun tuolla tavoin juoksentelet pitkin maapintaa."
"Teidän epäilyksenne annan anteeksi", virkkoi Adams; "mutta otaksuen, etten olisi pappismies, olen kuitenkin veljenne, ja kristittynä, vielä enemmän pappina, teidän tulee auttaa minua hädässäni."
"Saarnaatko sinä minulle", vastasi Trulliber, "julkeatko neuvoa minua velvollisuuteni täyttämisessä?"
"Totisesti hullua", huudahti rouva Trulliber, "saarnata mestarilleni!"
"Vaikene, vaimo", tiuskaisi Trulliber. "Sanon sinulle, ystäväni", hän lisäsi kääntyen Adamsin puoleen, "etten opi velvollisuuttani sinunlaisiltasi. Minä tiedän, mitä ihmisrakkaus on, paremmin kuin että heittelisin almuja maankiertäjille."
"Ja sitä paitsi jo vaivaishoitomaksut pakottavat meitä antamaan aika paljon almuja", huomautti vaimo.
"Pyh, sinä olet hupsu! Vaivaisten maksut! Tuki sinä lörpöttelevä suusi", vastasi Trulliber, ja kääntyen sitten Adamsiin päin kieltäytyi antamasta mitään.
"Minua surettaa", vastasi Adams, "että sanotte tietävänne, mitä ihmisrakkaus on, vaikka ette sitä paremmin harjoita. Minun täytyy sanoa teille, että jos puolustukseksenne luotatte tietoonne, niin vielä huomaatte pettyneenne, vaikka uskottekin siihen ilman hyviä töitä."
"Mies", huudahti Trulliber, "herjaatko sinä uskoa minun talossani? Ulos ovesta! En tahdo pitemmälti olla saman katon alla heittiön kanssa, joka puhuu kevytmielisesti uskosta ja jumalansanasta."
"Älkää mainitko jumalansanaa", virkkoi Adams.
"Mitä, eikö saisi mainita jumalansanaa! Etkö usko sanaan?" huudahti Trulliber.
"Uskon; mutta te ette usko", vastasi Adams, "jos saa päättää töistänne, sillä Raamatun käskyt ovat niin selvät ja niiden lupaamat palkinnot ja rangaistukset niin äärettömät, että ihmiselle on mahdotonta niihin lujasti uskoa niitä tottelematta. Eikä mikään käsky ole jyrkempi, ei mitään velvollisuutta muistuteta useammin kuin lähimmäisenrakkautta. Jos jollakulla siis ei ole lähimmäisenrakkautta, en epäile julistaa, että se ihminen ei ole kristitty."
"En neuvoisi sinua väittämään, etten minä ole kristitty", sanoi Trulliber; "sitä en sinulta siedä; sillä luulenpa miehenä vetäväni vertoja sinulle itsellesi."
Ja totta olikin, että vaikka Trulliber nykyisin ehkä oli liian lihava atleettisiin voimannäytteisiin, hän oli nuoruudessaan ollut seudun parhaita nyrkkeilijöitä ja kalikkataistelijoita.
Kun hänen vaimonsa näki hänen puristavan kätensä nyrkkiin, tuli hän väliin ja pyysi häntä välttämään käsikähmää ja sen sijaan osoittautumaan tosikristityksi ja turvautumaan lakiin. Koska mikään muu kuin suoranainen hyökkäys häntä itseänsä tai jotakuta hänen ystäväänsä vastaan ei voinut ärsyttää Adamsia iskemään, hän hymyili Trulliberin vihaiselle ilmeelle ja kiukkuisille eleille ja sanoen pahoittelevansa, että näki moisia miehiä papinvirassa, lähti muitta mutkitta talosta.
(Joseph Andrewsin seikkailut. XIV 1.)
Suomentanut Väinö Hämeen-Anttila
(Painettu Arvi A. Karisto Oy:n suosiollisella luvalla.)TOBIAS SMOLLETT.
Fielding ei päässyt vielä irtautumaan vanhasta veijariromaanista, vaan käytti usein sen rakennekeinoja, matkalla oloa, maantierosvoutta, aina kirjavana kulkueena esiintyviä uusia henkilöitä. Paljoa enemmän kuin hän, painuu veijariromaanin puolelle kuitenkin skotlantilaissyntyinen Tobias George Smollett (1721-71), Englannin ensimmäinen jonkinmoisten taiteellisten veijari- ja meriromaanien kirjoittaja. Hän valmistautui välskäriksi, mutta tuntien viehtymystä kirjailijaksi rakensi näytelmän Kuninkaanmurhaaja (The Regicide), jota koetti saada esitetyksi Lontoossa. Epäonnistuttuaan tässä hän palkkautui (1739) välskärinapulaiseksi sotalaivaan, palaten Englantiin vasta 1744. Kun välskärin tai "lääkärin" ammatti ei ruvennut maissa vetelemään, hän yritti taas kirjailijaksi, saavuttaen huomattavan menestyksen romaanillaan Roderick Random (1748). Seuraavat romaanit olivat: Atomin historia (1749), Peregrine Pickle (1751), Ferdinand, kreivi Fathom (1753), Sir Lancelot Greaves (1766) ja Humphry Clinker (1770). Hänen muu laaja tuotantonsa sisältää mm. Englannin historian. Smollet joutui useihin oikeusjuttuihin, jopa vankilaankin, ollen kiivas ja riitainen. Hänen romaaninsa ovat veijarihistorioita maalla ja merellä, karkeita ja naturalistisia, perustuen laajasti hänen omaan elämäänsä. Huumoria syvemmässä merkityksessä hänellä ei ole. Paras saavutus on Humphry Clinker, vaikka hän siinäkin väliin, esim. Bathin kuvauksessa, eksyy vastenmielisiin asioihin. Hän on tuonut Englannin kirjallisuuteen vanhat, reilut merikarhut (esim. kapteenit Bowling ja Trunnion), joilla ei ole "muuta uskontunnustusta kuin kompassi", ja jotka maallakin asuessaan nukkuvat riippumatossa ja elävät laivajärjestyksen mukaan. Näillä oikoisilla tyypeillään hän aloitti henkilökuvauksen alan, jonka Dickens sitten omaksui, ja jonka voi sanoa perustuvan jo Ben Jonsonin "luonne"-näytelmiin.
KOMMODORI TRUNNIONIN KUOLEMA.
Noin neljän tienoilla aamulla sankarimme saapui varuskuntaan (kommodori Trunnionin talo oli vallihaudalla, nostosillalla ja tykkipihalla varustetussa linnoituksessa), jossa hän tapasi jalon ja anteliaan enonsa kuolemankielissä, Julian tukiessa häntä vuoteessa toiselta ja luutnantti Hatchway toiselta puolelta, sillä aikaa kuin herra Jolter antoi hänelle hengellistä lohdutusta ja aina välillä rohkaisi rouva Trunnionia, joka istui palvelustyttönsä kanssa takan ääressä ja itki hillitysti ja säädyllisesti; lääkäri oli juuri ottanut viimeisen palkkionsa ja poistunut, ilmoitettuaan surullisen päätelmänsä.
Vaikeista nikottelukohtauksista huolimatta, jotka keskeyttivät kommodorin puheet, hän ajatteli vielä selkeästi; ja kun Peregrine meni hänen luokseen, hän ojensi kätensä ilmeisesti ilahtuneena. Tämä nuori herra, jonka sydän oli tulvillaan kiitollisuutta ja rakkautta, ei voinut katsella moista näkyä liikutuksetta: niin että huomatessaan hänen mielenjärkytyksensä kommodori ponnisti viimeiset voimansa ja lohdutti häntä näin sanoen: "Pyyhi pärskeet kokkapuustasi, kunnon poikaseni, ja vyyhteä voimasi. Sinun ei pidä antaa sydämesi märssypuiden höltyä sen tähden, että näet minut valmiina uppoamaan tällä iällä. Moni parempi mies on mennyt pohjaan ennenkuin on päässyt puoliväliinkään minun purjehtimastani matkasta; mutta silti uskon olevani Jumalan armosta turvassa paikallani, siunatuimman ankkurin pitämänä; sillä hyvä ystäväni Jolter on tarkastanut ja pannut kuntoon syntieni päiväkirjan, ja ottaen huomioon havainnon, jonka hän on tehnyt sieluni tilasta, minä toivon, että matkani päättyy onnellisesti ja vie minut taivaan leveysasteelle. Täällä on käynyt lääkäri, joka tahtoi tukehduttaa minut lääkkeillä; mutta kun lähdön hetki tulee, niin mitäpä hyödyttäisi ottaa lähtiessään apteekkarin myymälä lastiruumaansa. Nuo miekkoset soutavat kuolevien kylkeen kuin amiraliteetin lähetit, jotka tuovat purjehdusmääräyksiä; mutta minä sanoin hänelle kykeneväni nostamaan ankkurini ilman hänen neuvojaan ja apuaan, ja niin hän hilautui närkästyneenä tiehensä. Tämä riivatun nikotus leikkaa puheeni virran niin katkonaiseksi, ettet ehkä ymmärrä, mitä puhun. Niin kauan kuin henkitorveni imuri vielä toimii, tahtoisin mielelläni mainita sinulle parista asiasta, jotka toivon sinun kirjoittavan muistisi lokikirjaan, sitten kun olen jäykistynyt, näetkös. Tuossa istuu tätisi takan ääressä uikuttaen; toivon sinun pitävän lujasti kiinni hänestä, että hänen on lämmin ja hyvä olla vanhoilla päivillään: hän on omalla tavallaan rehti ja hyväsydäminen, ja vaikka hän toisinaan käykin kiikkeräksi ja juonikkaaksi, hänet kun usein lastataan tupaten täyteen jumalisuutta, hän on ollut uskollinen laivatoveri. Jack Hatchway, sinä tiedät hänen kuntonsa ja lastisuhteensa yhtä hyvin kuin kuka hyvänsä toinen Englannissa, ja minä luulen hänen suhtautuvan sinuun suosiollisesti, minkä tähden otaksun, jos te kaksi lyöttäydytte yhteen menemällä avioliittoon minun poistuttuani, että kummipoikani sallii teidän, rakkaudesta minuun, elää täällä varuskunnassa elämänne loppuun saakka. Pipesistä minun ei tarvitse puhuakaan, koska tiedän sinun ottavan hänet hoiviisi ilman mitään suosituksia; se mies on purjehtinut kanssani monessa kovassa myrskyssä, ja minä takaan, että hän on rohkein merimies, joka on konsanaan otellut pahaa ilmaa vastaan. Sitä paitsi toivon, että pidät huolen muustakin miehistöstä, ettet kuoltuani ylenkatso heitä uusien tarjokkaiden hyväksi... Karta lakitupaan menoa kuin paholaista, ja suhtaudu kaikkiin asianajajiin kuin raateleviin hai- tai ahnaisiin petokaloihin. Heti kun henkeni on lähtenyt, anna minuuttikanuunain paukkua, kunnes lepään turvallisesti maan alla. Samoin tahtoisin, että minut haudattaisiin punaisessa takissani, joka oli ylläni, kun hyökkäsin Renownin kannelle ja valloitin laivan. Anna panna pistoolini, miekkani ja taskukompassini mukaan arkkuun. Anna omien miesteni kantaa minut hautaan, ja katso, että heillä on musta hattu ja valkoinen paita, asu, jota ison veneeni miehistö aina käytti; ja heidän pitää vartioida varsin valppaasti, kunnes jäännökseni on varmistettu hautakivellä, ettei kukaan teidän varastelevista lurjuksistanne tule ja kisko minua ylös jälleen, hyötyäkseen minusta tavalla tai toisella. Mitä taas mottoon tulee, tai miksi te sitä sanotte, niin sen laatimisen jätän sinulle ja herra Jolterille, jotka olette oppineita, mutta minä toivon, ettei sitä kaiverreta kreikaksi eikä latinaksi, vielä vähemmän ranskaksi, jota minä inhoan, vaan selvällä englanninkielellä, niin että enkeli. joka tuomiopäivänä puhaltaa pasuunaansa meille kaikille, tietää minun olevan brittiläinen ja puhuttelee minua äidinkielelläni. Ja nyt minulla ei ole enää muuta sanottavaa kuin että taivaan Jumala olkoon sielulleni armollinen, ja antakoon teille kauniin ilman, mihin ikinä lienettekin matkalla..."
Hänen viimeiset hetkensä eivät olleet kuitenkaan niin lähellä kuin he luulivat. Hän kävi uniseksi, ja niin hän lepäsi, aina välillä hetkeksi virkistyen, seuraavaan iltapäivään saakka; näinä helpotuksen hetkinä hänen kuultiin lausuvan monta hurskasta ajatusta, ilmaisevan toivovansa, että hän kaikesta syntilastistaan huolimatta kykenisi kapuamaan epätoivon märssyvantille ja pääsemään ylös Jumalan laupiaan armon saalingille. Viimein hänen äänensä aleni niin hiljaiseksi, ettei sitä erottanut; ja maattuaan noin tunnin ajan melkeinpä ilman mitään näkyväistä elonmerkkiä, hän heitti valittaen henkensä.
Hatchwayn laatima kommodori Trunnionin hautakirjoitus.
Tässä lepää, uponneena puolentoista sylen syvyyteen, Hänen Majesteettiaan palvelleen entisen eskaaderinkomentajan kapteeni Trunnionin runko, joka käänsi keulansa tuuleen kello 5 aikana iltapäivällä lokakuussa seitsemänkymmenen ja yhdeksän vuoden vanhana. Hän piti tykkinsä aina ladattuina ja taljansa hyvästi miehitettyinä, eikä milloinkaan näyttänyt peräänsä viholliselle, paitsi ottaessaan tämän hinausköyteensä; mutta kun hänen ammuksensa loppuivat, lunttunsa sammuivat ja ylärunkonsa lahoi, niin kuoleman ylivoimainen metallipaino upotti hänet. Mutta suurena tuomiopäivänä hän lähtee jälleen merille, takila uusittuna, runko korjattuna, ja antaa vuorostaan vastaiskun täyslaidalta.
(Peregrine Pickle.) Suomentanut O. Juurikoski.
LAURENCE STERNE.
Richardson elvytti tunteellisuuden kuvaamalla nuoren kauniin naisen sopimattoman lemmenvainon alaisena; Fielding kohotti henkilökuvissaan näkyviin paitsi tilannekomiikkaa myös suuren ja syvän huumorin linjoja, sellaisina kuin ne elämässä tragedian rinnakkaislankoina kulkevat; Laurence Sterne yhdistää tunteen ja huumorin, luoden elämän jokapäiväisten tunnearvojen johdosta humoristisesti ja laajasanaisesti loruilevan erikoistyylin. Hänen pääteoksensa Tristram Shandyn elämä ja mielipiteet (The Life and Opinions of Tristram Shandy, 1759-67) sisältää 9 osaa ja jäi keskeneräiseksi; Yorickin saarnat (The Sermons of Mr. Yorick) ilmestyivät 1760, ja Tunteellinen matka (The Sentimental Journey) 1768. Kirjoittajan leppeän leikillisesti loruileva tyyli on niin laajaa, että päähenkilö pääsee syntymään vasta kolmannessa osassa ja että koko teos oikeastaan sisältää mietelmiä ja piirteitä hänen isästänsä ja isoisästänsä, Toby sedästä ja tämän aseenkantajasta korpraali Trimistä, mutta ei juuri itse Tristram Shandystä, jonka vuoro ei ehtinyt ollenkaan tulla. Mallina ovat olleet Rabelais, setä Tobyn ja korpraali Trimin kohdalla Don Quixote ja Sancho Pansa, ja lähteenä mm. Robert Burtonin teos Melankolian anatomia (The Anatomy of Melancholy, 1621), johon sisältyy suuri paljous leikillisiä mietelmiä moninaisista asioista. Samantyylinen, mutta lyhyytensä vuoksi helpommin omistettava on keskenjäänyt kertomus Tunteellinen matka, jossa tekijä kuvaa retkeänsä Ranskaan. Sternen tuotanto on itsekeskeistä, lähtökohtana melkoinen käsitys omasta tärkeydestä; hänen mietelmänsä eivät ole erikoisempia; hänen huumoriansa ja tunteellisuuttansa eivät kaikki voi ymmärtää. – Sterne syntyi Irlannissa engl. vanhemmista 1713, ollen eräs niistä monista kuuluisista anglo-irlantilaisista, jotka ovat rikastuttaneet Englannin kirjallisuutta. Hän valmistui Cambridgestä papiksi, saaden seurakunnan Yorkshirestä, Suttonista. Esikoisteoksensa ruvetessa ilmestymään hän siis oli 46-vuotias. Tämän jälkeen hänestä tuli päivän sankari, joka oleskeli hyvin vähän seurakunnassaan, mutta sitä enemmän Lontoossa ja mannermaalla. Pian hänen terveytensä murtui, hän sairastui pitkälliseen keuhkotautiin, ja kuoli yksinäisenä ja hyljättynä 1768. Hautajaissaattona oli vain hänen kustantajansa ja eräs toinen. Ikäänkuin kaikkien hänen elämänsä oikkujen huipuksi ruumiinvarkaat varastivat hänet ja hän ilmestyi muutaman päivän kuluttua anatomian professorin leikkauspöydälle Cambridgeen.
Sterne oli romantiikan edeltäjä tärkeässä itsekeskeisyydessään, oman persoonallisuutensa merkityksen alleviivaamisessa; hän erottaa virasta siihen saakka hallinneen älyniekan, joka oli ollut kaikissa suhteissa nuhteeton gentlemanni, ja asettaa hänen sijalleen eriskummallisen, alkuperäisen neron, joka on hyvin tunteellinen.
LE FEVRE'IN TARINA.
I
Johonkin aikaan sinä kesänä, jolloin liittolaiset valtasivat Dendermondin – mikä tapahtui noin seitsemän vuotta ennen, kuin isäni muutti maalle, ja osapuilleen yhtä monta vuotta sen jälkeen, kun Toby-setä ja Trim salaa olivat jättäneet isäni kaupunkiasunnon, lähteäkseen piirittämään erittäin loistavalla tavalla erästä Euroopan hienoimmin linnoitettua kaupunkia – kun Toby-setä eräänä iltana oli syömässä illallistaan Trimin istuessa hänen takanaan pienen tarjoilupöydän ääressä – sanon istuessa – sillä ajatellen korpraalin jäykkää polvea (joka toisinaan tuotti hänelle kovaa kipua) Toby-setä ei sallinut korpraalin seisovan silloin, kun hän söi päivällistään tai illallistaan yksinään; ja tuon kelpo miehen kunnioituksentunne isäntäänsä kohtaan oli niin voimakas, että vaikka olisi käyttänyt kunnollista tykistöäkin Toby-setä olisi silti vallannut Dendermondinkin vähemmällä vaivalla kuin millä hän sai tahtonsa perille tässä asiassa; sillä monta kertaa, kun Toby-setä luuli korpraalin lepuuttavan polveaan ja sattui katsomaan taakseen, hän huomasikin tämän seisovan takanaan kaikkein kunnioittavimmassa asennossaan. Tämä aiheutti heidän välillään pientä kinaa enemmän kuin kaikki muut asiat viidenkolmatta vuoden aikana yhteensä. Mutta tämähän ei kuulunut ollenkaan asiaan – miksi siitä puhunkaan? Kysy kynältäni – se ohjaa minua enkä minä sitä.
Hän istui siten eräänä iltana illallisellaan, kun kylässä olevan pienen majatalon isäntä astui arkihuoneeseen tyhjä pullo kädessä pyytääkseen lasillisen tai pari espanjalaista mesiviiniä. "Sitä tarvitaan eräälle herra raukalle – luulen hänen kuuluvan maaväkeen", sanoi ravintoloitsija. "Hän sairastui talossani neljä päivää sitten eikä sen koommin ole edes päätään nostanut eikä halunnut maistaa mitään, ennen kuin vasta nyt sanoi haluavansa lasillisen mesiviiniä ja ohuen paahtoleipäviipaleen – Luulen, hän sanoi ottaessaan käden otsaltaan, että se virkistäisi minua."
"Ellen voisi pyytämällä, lainaamalla tai ostamalla saada sitä", lisäsi ravintoloitsija, "niin melkein varastaisin sitä tuon herrasmiehen takia, sillä niin sairas hän on. Hyvä Jumala suokoon, että hän siitä vielä toipuisi", hän jatkoi, "olemme kaikki niin huolissamme hänen tähtensä."
"Olet hyväsydäminen ihminen, sen takaan", huudahti Toby-setä "ja sinun on itse juotava lasillinen mesiviiniä tuon herra raukan terveydeksi, – ja ota pari pulloa ja sano hänelle, että ne suodaan hänelle sydämestä, ja tusina lisää, jos ne ovat hänelle hyväksi."
"Vaikka olenkin varma siitä", sanoi Toby-setä, kun ravintoloitsija sulki oven, "että hän on hyvin osaaottavainen olento – Trim – uskon kuitenkin, että tässä hänen vieraassaankin täytyy olla jotakin tavallisesta poikkeavaa, sillä muuten hän ei niin suuressa määrin olisi saavuttanut isäntänsä myötätuntoa." – "Ja koko hänen perheensä myötätuntoa", lisäsi korpraali, "sillä hehän kaikki ovat huolissaan hänestä." – "Mene hakemaan hänet takaisin, Trim, mene", sanoi Toby-setä – "ja kysy, tietääkö hän hänen nimeään."
"Tosiaan, olen sen aivan unohtanut", sanoi ravintoloitsija tullessaan takaisin arkihuoneeseen korpraalin seurassa – "mutta voinhan kysyä sitä hänen pojaltaan." – "Onko hänellä sitten poikakin mukanaan?" sanoi Toby-setä. "On", vastasi ravintoloitsija, "noin yhden- tai kahdentoistavuotias poika; – mutta se raukka on syönyt melkein yhtä vähän kuin isänsäkin; hän ei tee muuta kuin suree ja valittaa yötä päivää isänsä tähden: – Kahteen päivään hän ei ole liikahtanutkaan vuoteen vierestä."
Toby-setä laski veitsen ja haarukan kädestään ja työnsi lautasensa syrjään, kun ravintolan isäntä kertoi tämän; ja Trim korjasi ne pois kenenkään sanomatta sanaakaan, ja toi hänelle muutaman minuutin kuluttua piipun ja tupakkaa.
"Jää hetkeksi tänne", sanoi Toby-setä.
"Trim!" – sanoi Toby-setä sytytettyään piippunsa ja tupruteltuaan muutamia savuja. – Trim tuli isäntänsä eteen ja kumarsi – Toby-setä poltteli edelleen sanomatta muuta – "Korpraali", sanoi Toby-setä – korpraali kumarsi. – Toby-setä ei jatkanut sen enempää puhettaan, vaan lopetti piipullisensa.
"Trim!" sanoi Toby-setä, "minulla on suunnitelma mielessäni. Kun nyt on näin paha ilma, niin pukeudun lämpimästi sadeviittaani ja menen tapaamaan tuota sairasta herraa." – "Teidän armonne sadeviitta ei ole ollut käytännössä sitten kun sinä yönä, jolloin Teidän armonne haavoittui meidän suorittaessamme vartiopalvelusta ampumahaudassa Pyhän Nicolauksen portin edustalla – sitä paitsi nyt on niin kylmä ja tuulinen ilta, että sadeviitasta huolimatta tämä sää riittäisi hankkimaan kuolemantaudin Teidän armollenne ja saattamaan vanhan kivun Teidän armonne kupeeseen." – "Pelkään sitä", vastasi Toby-setä, – "mutta mieleni ei saa rauhaa, Trim, kuultuani isännän kertomuksen – Toivoisin, etten olisi saanut tietää niin paljon koko asiasta" – lisäsi Toby-setä, – "taikka että tietäisin enemmän siitä. Mitä nyt tekisimme?" – "Teidän armonne, suvaitkaa jättää se minun huolekseni", lausui korpraali. – "Minä otan hattuni ja keppini ja menen taloon tiedustelemaan ja toimin sen mukaan; ja tunnin kuluttua tuon Teidän armollenne täydellisen selonteon asiasta." – "Mene, Trim", sanoi Toby-setä, "ja tässä saat shillingin juodaksesi lasillisen hänen palvelijansa kanssa." – "Minä otan selon asioista häneltä", sanoi korpraali ja sulki oven.
Toby-setä täytti toisen piipullisen ja hänen voisi sanoa ajatelleen yksinomaan Le Fevre raukkaa ja hänen poikaansa koko ajan, kun hän poltteli, – ellei oteta huomioon, että hänen ajatuksensa silloin tällöin harhailivat tästä pääasiasta, kohdistuen kysymykseen, eikö olisi aivan yhtä hyvä rakentaa porttivarustuksen välivallia suoraan linjaan kuin käyrään.
II
Le Fevre'in tarinan jatko.
Vasta kun Toby-setä oli kopistanut tuhan kolmannesta piipullisestaan, Trim palasi majatalosta ja antoi hänelle seuraavan selonteon asian kulusta.
"Aluksi olin epävarma siitä, pystyisinkö hankkimaan Teidän armollenne minkäänlaista selvitystä luutnantti raukasta." – "Kuuluuko hän sitten maaväkeen?" sanoi Toby-setä. – "Kuuluu", sanoi korpraali. – "Ja mihin rykmenttiin?" sanoi Toby-setä. – "Kerron Teidän armollenne kaikki siinä järjestyksessä kuin sain kuulla!" – "Siinä tapauksessa, Trim, täytän uuden piipullisen", sanoi Toby-setä, "enkä keskeytä sinua ennenkuin olet lopettanut; niinpä istu kaikessa rauhassa ikkunapenkille ja ala alusta, Trim". Korpraali teki vanhan kumarruksensa, joka yleensä lausui niin selvästi kuin kumarrus voi lausua –: Teidän armonne on hyvä. – Ja sen tehtyään hän istui niinkuin oli käsketty ja aloitti kertomuksensa uudestaan kutakuinkin samoin sanoin.
"Aluksi olin aivan toivoton, voisinko tuoda Teidän armollenne mitään selvitystä luutnantista ja hänen pojastaan", sanoi korpraali, "sillä kun kysyin hänen palvelijaansa, jolta olin luullut varmasti saavani tietää kaiken, mitä oli sopivaa kysyä" – "Siinä harkitsit oikein Trim", sanoin Toby-setä – "vastattiin minulle, että suvaitkaa Teidän armonne, hänellä ei ole palvelijaa mukanaan; – että hän oli tullut majataloon vuokrahevosilla, jotka hän oli lähettänyt takaisin tulonsa jälkeisenä päivänä, kun oli huomannut itsensä kykenemättömäksi jatkamaan matkaa (liittyäkseen rykmenttiinsä, otaksun). – Jos paranen, rakkaani, hän sanoi antaessaan kukkaronsa pojalleen, jotta tämä maksaisi ajajalle, – me voimme vuokrata hevoset täältä. – Mutta, voi! Se herra parka ei pääse koskaan lähtemään täältä, sanoi majatalon emäntä minulle, – sillä kuulin seinäraution raksuttavan koko yön; – ja kun hän kuolee, nuorukainen, hänen poikansa, kuolee varmasti hänen kanssaan, sillä hänen sydämensä on jo särkynyt."
– "Kuuntelin juuri tätä kertomusta", korpraali jatkoi, "kun nuorukainen tuli keittiöön tilaamaan sitä ohutta paahtoleipäviipaletta, josta isäntä puhui; – mutta tahdon itse valmistaa sen isälleni, sanoi poika. – Pyydän, sallikaa minun säästää Teiltä se vaiva, nuori herra, minä sanoin ja tartuin jo paahtohaarukkaan sitä varten ja tarjosin hänelle tuoliani, jotta hän voisi istua sille tulen ääreen siksi aikaa, kun tekisin sen. – Luulen, herra, hän sanoi hyvin ujosti, että voin itse tyydyttää hänen makuansa parhaiten. – Olen varma, minä sanoin, ettei hänen armonsa pitäisi leivästä vähemmän, jos sen olisi paahtanut vanha soturi. – Nuorukainen tarttui käteeni ja purskahti samassa itkuun." – "Poika parka!" sanoi Toby-setä, – "hän on tietysti kasvanut lapsesta asti sotaväen keskellä ja sana sotilas kaikui hänen korvissaan kuin ystävän nimi. – Toivoisin, että hän olisi täällä luonani."
– "En koskaan, en pisimmänkään marssin aikana", sanoi korpraali, "toivonut niin hartaasti päivällistäni kuin nyt halusin itkeä hänen kanssaan: Mikähän siihen oli syynä, Teidän armonne?" – "Ei mikään muu tässä maailmassa, Trim", sanoi Toby-setä, niistäen nenäänsä – "kuin että sinä olet hyväsydäminen ihminen."
"Kun annoin hänelle paahtoleivän", korpraali jatkoi, "pidin sopivana sanoa hänelle, että olin kapteeni Shandyn palvelija ja että Teidän armonne (vaikka olittekin vieras) oli syvästi huolissaan hänen isästään, ja jos hänen isänsä vain tarvitsi jotakin, ei hänen talossaan enempää kuin kellarissaankaan ollut mitään" – ("Ja olisit voinut lisätä siihen myös kukkaroni", sanoi Toby-setä) – "jota ei hänelle kernaasti suotaisi. Nuorukainen kumarsi syvään (mikä oli tarkoitettu Teidän armollenne), mutta ei vastannut mitään – sillä hänen sydämensä oli niin täynnä – ja meni sitten yläkertaan vieden paahtoleivän. – Takaan Teille, rakas nuori herrani, sanoin minä avatessani hänelle keittiön ovea, että isänne vielä paranee. Mr Yorickin apulainen poltteli piippuaan keittiön tulen ääressä, mutta ei sanonut sanaakaan, ei hyvää eikä pahaa, nuorukaiselle lohdutukseksi. Minusta se oli väärin", lisäsi korpraali. "Niin minustakin", sanoi Toby-setä.
"Kun luutnantti oli nauttinut lasillisen mesiviiniä ja paahtoleivän, hän tunsi hiukan virkistyneensä ja lähetti minulle sanan keittiöön, että hän olisi iloinen, jos noin kymmenen minuutin kuluttua tulisin yläkertaan. – Luulen, sanoi majatalon isäntä, että hän aikoo rukoilla, – sillä tuolille hänen vuoteensa viereen oli pantu kirja ja ovea sulkiessani näin hänen poikansa ottavan rukoustyynyn."
– "Luulin, sanoi apupappi, että te sotaherrat, mr Trim, ette rukoilisi koskaan. – Kuulin tuon herra raukan eilen illalla lukevan rukouksensa hyvin hartaasti, sanoi emäntä, ja kuulin sen omin korvin, muuten en olisi uskonut. – Oletteko varma siitä? sanoi apulainen. – Sotilas, jos Teidän kunnianarvoisuutenne suvaitsee, minä sanoin, rukoilee yhtä usein (omasta aloitteestaan) kuin pappikin; – ja kun hän taistelee kuninkaansa, oman henkensä ja kunniansa puolesta, on hänellä syytä rukoilla Jumalaa enimmin kaikista koko maailmassa." – "Sen sanoit hyvin, Trim", sanoi Toby-setä. – "Mutta kun sotilas, sanoin, Teidän kunnianarvoisuutenne suokoon anteeksi, on seisonut kaksitoista tuntia yhtä mittaa ampumahaudassa polvia myöten kylmässä vedessä, – taikka, sanoin, marssinut kuukausimääriä pitkiä, vaarallisia marsseja armeijassa, jonka jälkijoukkoja ahdistellaan tänään ja joka itse ahdistelee vihollista huomenna; joka nyt lähetetään jonkin sotaväenosaston mukana vakoilemaan, mikä tehtävä voidaan seuraavassa hetkessä peruuttaa; joka nukkuu tämän yön aseissaan ja seuraavana ajetaan ylös paitasillaan, nivelet puutuneina – ehkä ilman oljenkortta, minkä päälle polvistua teltassaan, hänen täytyy rukoilla rukouksensa missä asennossa ja mihin aikaan voi. – Luulenpa, sanoin, sillä olin suutuksissani", lausui korpraali, "armeijan maineen takia, – luulen, suokaa anteeksi Teidän kunnianarvoisuutenne, että kun sotilaalla on aikaa rukoilla, sanoin, hän rukoilee yhtä sydämensä pohjasta kuin pappi, – vaikka ilman kaikkea tämän kohua ja tekopyhyyttä." – "Sitä sinun ei olisi pitänyt sanoa, Trim", sanoi Toby-setä, – "sillä Jumala yksin tietää, kuka on tekopyhä ja kuka ei. – Vasta siinä suuressa ja yleisessä katselmuksessa, korpraali, tuomion päivänä (eikä yhtään ennen) – nähdään, kuka on tehnyt velvollisuutensa tässä maailmassa – ja kuka ei; ja meidät korotetaan sen mukaan, Trim." – "Toivon, että niin tapahtuu", sanoi Trim. – "Niin on kirjoitettu Sanassa", sanoi Toby-setä, "ja minä näytän sen sinulle huomenna! – Sillä välin voimme luottaa siihen, Trim, omaksi lohdutukseksemme", sanoi Toby-setä, "että kaikkivaltias Jumala on niin hyvä ja oikeamielinen maailman hallitsija, että jos olemme täyttäneet velvollisuutemme täällä, ei edes kysytä, olemmeko sen täyttäneet punainen vai musta takki yllämme." [Tarkoitetaan punaista sotilaantakkia ja mustaa papintakkia.] – "Toivon, ettei niin tehdä", sanoi korpraali. "Mutta jatka kertomustasi, Trim", sanoi Toby-setä.
"Kun menin yläkertaan luutnantin huoneeseen", jatkoi korpraali, "mitä en tehnyt ennen, kuin nuo kymmenen minuuttia olivat kuluneet, hän makasi vuoteellaan, pää käden varassa, kyynärpää pieluksella ja puhdas valkoinen pellavanenäliina sen vieressä. Nuorukainen kumartui juuri ottamaan ylös rukoustyynyä, jolle luulen hänen olleen polvistuneena – kirja oli vuoteella, – ja kun hän nousi, ottaen pieluksen toisella kädellään, hän ojensi toisen viedäkseen kirjan pois samalla kertaa. – Anna sen jäädä siihen, rakkaani, sanoi luutnantti."
"Hän ei yrittänyt puhua minulle ennenkuin olin astunut aivan hänen vuoteensa viereen: – Jos olette kapteeni Shandyn palvelija, hän sanoi, on Teidän vietävä kiitokseni isännällenne ja pikku poikani kiitokset samoin, kaikesta hänen huomaavaisuudestaan minua kohtaan; – oliko hän ehkä mukana Levenin taistelussa – kysyi luutnantti. Kerroin hänelle, että Teidän armonne oli siellä. Sitten – hän sanoi, olin kolmella sotaretkellä hänen kanssaan Flanderissa ja muistan hänet, – mutta on hyvin luultavaa, ettei hän tiedä mitään minusta, kun minulla ei ollut kunnia kuulua hänen tuttaviinsa. – Olkaa hyvä ja kertokaa hänelle joka tapauksessa, että se henkilö, jonka hänen hyväntahtoisuutensa on saattanut hänelle kiitollisuuden velkaan, on eräs Le Fevre, joka korotettiin luutnantiksi Angusin taistelun jälkeen – mutta hän ei tunne minua, – sanoi hän, toisen kerran, miettien; mutta ehkäpä hän tuntee tarinani – hän lisäsi – pyydän sanomaan kapteenille, että minä olin se Bredan vänrikki, jonka vaimon kiväärinkuula surmasi niin onnettomasti hänen maatessaan sylissäni teltassa. – Minä muistan tämän kertomuksen hyvin, Teidän armonne, minä sanoin. Niinkö? hän sanoi pyyhkien silmiään nenäliinalla, kuinka en sitten minä. – Näin sanoen hän veti poveltaan pienen sormuksen, mikä näytti olevan sidottu hänen kaulaansa mustalla nauhalla, ja suuteli sitä kahdesti. – Tule tänne, Billy, hän sanoi – poika lensi huoneen poikki vuoteen luo ja lankesi polvilleen, otti sormuksen käteensä ja suuteli sitä, – sitten hän suuteli isäänsä, istui vuoteelle ja itki."
"Toivon", sanoi Toby-setä syvään huoaten, – "toivon, Trim, että olisin unessa."
"Teidän armonne", vastasi korpraali, "ottaa asian liian raskaasti; – kaadanko Teidän armollenne lasillisen mesiviiniä tupakoidessa juotavaksi?" – "Tee niin, Trim", sanoi Toby-setä.
"Muistan", sanoi Toby-setä huoaten jälleen, "muistan hyvin tarinan vänrikistä ja hänen vaimostaan ja eräästä seikasta (minkä hän kainoudessaan jätti sanomatta); – ja erikoisen hyvin sen, että heitä molempia yleisesti koko rykmentissä säälittiin, syystä tai toisesta (en muista mistä); – mutta lopeta kertomuksesi." – "Se on jo lopussa", sanoi korpraali, – "sillä en voinut viipyä kauempaa – niinpä toivotin hänen armolleen hyvää yötä; – nuori Le Fevre nousi vuoteen äärestä ja saattoi minut portaitten alapäähän ja yhdessä niitä laskeutuessamme hän kertoi minulle, että he olivat tulleet Irlannista ja olivat matkalla hänen Flanderissa olevaan rykmenttiinsä. – Mutta voi!" sanoi korpraali, – "luutnantin viimeinen päivämarssi on jo ohi". – "Mitä sitten tulee hänen poikaparastaan?" huudahti Toby-setä.
III
Le Fevre'in tarinan jatko.
On luettava ikuiseksi kunniaksi Toby-sedälle – vaikka kerron tämän yksinomaan niitä varten, jotka joutuessaan umpikujaan, luonnonlain ja positiivisen lain väliin, eivät kuolemakseenkaan tiedä, kumpaan suuntaan kääntyä – että huolimatta siitä, että Toby-setä juuri innokkaasti puuhasi Dendermondin piiritystä, yhdenmukaisesti liittolaisten kanssa, jotka omalla tahollaan tunkeutuivat eteenpäin sellaisella voimalla, että tuskin soivat hänelle ruokarauhaa – hän kaikesta huolimatta jätti Dendermondin, vaikka oli jo sijoittunut asemiin –, ja suuntasi kaikki ajatuksensa yksityiseen hätään majatalossa, ja lukuunottamatta sitä, että hän määräsi puutarhaportin pantavaksi salpaan, millä edesottamuksellaan hänen voisi sanoa muuttaneen piirityksen saarroksi – hän jätti Dendermondin oman onnensa nojaan – Ranskan kuninkaan vapautettavaksi tai päinvastoin, niinkuin Ranskan kuningas itse hyväksi näki; ja mietti vain, kuinka hän puolestaan voisi lievittää luutnantin ja hänen poikansa kärsimyksiä.
Se hyvä olento, joka on ystävättömien ystävä, on sen sinulle korjaava.
"Sinä olet jättänyt tämän asian puolitiehen", sanoi Toby-setä korpraalille, tämän auttaessa häntä vuoteeseen, – "ja sanonpa sinulle, missä kohden, Trim. Ensinnäkin siinä, että tarjotessasi apuani Le Fevre'ille, – koska sairaus ja matkustaminen molemmat tulevat kalliiksi ja sinä tiesit, että hän oli vain köyhä luutnantti, jolla on paitsi itseään vielä poika elätettävänä palkallaan – et tarjonnut kukkaroani hänen käytettäväkseen; sillä, jos hän olisi ollut puutteessa, hän olisi saanut käyttää sitä yhtä hyvin kuin minä itsekin." – "Teidän armonne tietää", sanoi korpraali, "etten ollut saanut siihen määräystä." – "Totta, Trim", sanoi Toby-setä – "sotilaana teit aivan oikein, mutta ihmisenä varmasti hyvin väärin."
"Toiseksi, vaikka sinulla on siihen sama puolustus", jatkoi Toby-setä, – "kun tarjosit hänen käytettäväkseen kaiken, mitä talossani on, sinun olisi pitänyt tarjota myös koko kotini: – Sairaalla upseeritoverilla pitäisi olla paras asunto, Trim, ja jos hän olisi luonamme, voisimme hoitaa häntä ja huolehtia hänestä. Sinä itse olet oivallinen sairaanhoitaja, Trim, ja sinun hoitosi avulla, ja vanhan palvelijattaremme, hänen poikansa ja minun yhteistoimin me voisimme saada hänet nopeasti jälleen voimiinsa ja jalkeille."
"Parin, kolmen viikon kuluttua hän jo marssisi", lisäsi Toby-setä hymyillen. – "Hän ei enää koskaan marssi; Teidän armonne suokoon anteeksi, tarkoitan tässä maailmassa", sanoi korpraali. – "Hän marssii", sanoi Toby setä nousten vuoteensa vierestä toinen jalka kengättä. "Teidän armonne", sanoi korpraali, "hän ei koskaan marssi, paitsi hautaansa." – "Hänen täytyy marssia", huusi Toby setä, marssittaen sitä jalkaansa, jossa vielä oli kenkä silti etenemättä tuumaakaan, "hänen pitää marssia rykmenttiinsä." – "Hän ei kestä sitä", sanoi korpraali. – "Häntä tuetaan", sanoi Toby setä. – "Hän kaatuu viimein kuitenkin", sanoi korpraali, "ja miten käy hänen poikansa?" – "Hän ei kaadu", sanoi Toby-setä lujasti. – "Voi minun päiviäni – tehtäköön hänelle mitä tahansa", sanoi Trim pysyen mielipiteessään, "se ihmisparka kuolee." – "Hän ei kuole, jumaliste", huusi Toby-setä.
Syyttävä henki, joka lensi ylös taivaan kansliaan viemään tätä kirosanaa, punastui antaessaan sen, ja Kirjanpitäjä-enkeliltä vierähti kyynel sanalle, kun hän merkitsi sitä kirjoihin, ja hän pyyhki sen pois iäksi.
IV
Toby-setä meni lipastolleen – pani rahakukkaronsa housuntaskuun ja annettuaan korpraalille määräyksen mennä aikaisin seuraavana aamuna hakemaan lääkäriä – meni vuoteeseen ja nukahti.
V.
Le Fevre'in tarinan jatko.
Seuraavana aamuna aurinko paistoi kirkkaasti jokaisen kylässä olijan, paitsi Le Fevre'in ja hänen tuskan runteleman poikansa silmiin. Kuoleman käsi lepäsi raskaana hänen silmäluomillaan – ja tuskin oli kaivonvintti narahtanut, kun Toby-setä, joka oli noussut tuntia ennen tavallista aikaansa, astui luutnantin huoneeseen ja ilman esipuheita ja anteeksipyytelyjä istui tuolille vuoteen viereen ja välittämättä yleisistä tavoista ja tottumuksista siirsi syrjään vuodeverhon, niinkuin vanhan ystävän ja sotatoverin sopi, ja kysyi luutnantilta, miten tämä voi, kuinka hän oli levännyt yönsä, – mitä hän valitti – missä kohden hän tunsi kipua, – ja mitä hän voisi tehdä auttaakseen. Ja antamatta toiselle aikaa vastata yhteenkään näistä kysymyksistä hän jatkoi edelleen kertoen sen pienen suunnitelman, minkä hän oli laatinut korpraalin kanssa edellisenä iltana.
"Teidän pitää heti päästä kotiin, Le Fevre", sanoi Toby setä, "minun kotiini – ja lähetämme hakemaan lääkäriä katsomaan, mikä teitä vaivaa – ja haemme apteekkarin, ja korpraalista tulee teidän hoitajanne ja minusta Teidän palvelijanne, Le Fevre."
Toby-sedässä oli sitä vilpittömyyttä, – ei tuttavuudesta johtuvaa, – vaan juuri sen aiheuttajaa, – joka heti sulki puhutellun hänen sydämeensä ja näytti hänen luonteensa hyvyyden; tämän lisäksi hänen katseessaan ja äänessään ja esiintymistavassaan oli jotakin, mikä aina ja alinomaa kutsui onnettomia tulemaan hänen turviinsa; niin että ennenkuin Toby setä oli päässyt puolitiehenkään isälle tekemissään tarjouksissa, poika oli huomaamattaan tunkeutunut aivan hänen polviensa lähelle, tarttunut kiinni hänen takkinsa rintamukseen ja veti siitä.
Le Fevre'in veri ja henki, jotka kylmenivät ja hidastuivat hänessä, ja peräytyivät viimeiseen linnoitukseensa, sydämeen, elpyivät uudestaan, kalvo poistui hänen silmistään hetkeksi, – hän katsoi pyytäen Toby-setää kasvoihin, loi sitten katseen poikaansa, – ja näin syntynyt side, niin hieno kuin se olikin, ei koskaan katkennut.
Luonto samassa vaipui taas, – kalvo palasi paikalleen – sydämen tykytys kävi levottomaksi – pysähtyi – jatkui – jyskähti – pysähtyi taas – liikkui – pysähtyi – jatkanko? – Ei!
(Tristram Shandy, VI kirja.)
Suomentanut Annikki Soini.OLIVER GOLDSMITH.
Anglo-irlantilaisista vanhemmista syntynyt, Irlannissa kasvanut ja sivistyksensä saanut Oliver Goldsmith (1728-74) on Pamelasta alkaneen Englannin suuren romaanin viimeinen merkkinimi sen tässä kehitysvaiheessa. Samoin kuin edeltäjänsä hänkin toi tähän rakennukseen oman erikoispiirteensä, lähinnä Fieldingin linjalta lähtevän, maalaispappilan idyllisiin kehyksiin sovitetun, syvästi inhimillisen huumorin, jossa on idylliin kuuluvaa rauhaa, naivin sielun lapsellista vilpittömyyttä, mutta ei Sternen tunteellisuutta. – Sairastettuaan 8-vuotiaana isonrokon, joka ainiaaksi rumensi hänen kasvonsa ja käytyään useampiakin kouluja tämä irlantilainen papinpoika pääsi Dublinin yliopistoon, josta välillä karkasi, mutta josta palattuaan sai kuin saikin B.A:n arvon. Mentyään vasten tahtoaan – punaisissa housuissa – papintutkintoon ja tultuaan hylätyksi, hän ryhtyi kotiopettajaksi, sai säästetyksi 30 puntaa, ryyppäsi ne, ja oli taas valmis uusiin toimiin. Pitkämielinen eno Contarine lähetti hänet nyt Lontooseen lukemaan lakia, mutta hän ryyppäsikin rahansa jo Dublinissa ja häätyi turvautumaan äitiinsä, joka oli nyt leski, pitkä lapsikaravaani perässä. Vv. 1752-54 hän opiskeli lääketiedettä Edinburghissa, jatkoi 1755 samoja opintoja Leydenissä, ja lähti sieltä aivan pennitönnä, reppu selässä ja huilu kainalossa, vaeltelemaan Ranskaan, Saksaan, Sveitsiin ja Italiaan, elättäen itseään huilunsoitolla. Jossakin yliopistossa – Louvainin tai Paduan – hänen sanotaan suorittaneen lääkärintutkinnon. Lontooseen hän palasi 1756 rutiköyhänä ja rupesi elättämään itseään apteekkarin matkustajana, köyhäinlääkärinä ja opettajana. 1757 hän alkoi kirjoittaa aikakauslehtiin, julkaisi 1759 tutkielman "kaunotieteen" silloisesta asemasta Euroopassa ja esseekokoelman Mehiläinen (The Bee), ja pääsi tri Samuel Johnsonin ja sikäli johtavan kirjailija- ja taiteilijapiirin tuttavuuteen. Esseekokoelma Kiinalaiskirjeet (The Chinese Letters, myöhemmin julkaistut nimellä Maailman kansalainen – The Citizen of the World) ilmestyi 1762. Hänen ensimmäinen pitempi runoelmansa Kulkija (The Traveller) ilmestyi 1764, hänen kuuluisin kertomuksensa, maailmankirjallisuuden ensimmäinen pappilaidylli, Wakefieldin kappalainen (The Vicar of Wakefield) 1766. Tämän teoksen möi tri Johnson kustantajalle 60 punnasta kertakaikkiaan saadakseen pelastetuksi kirjailijan, joka maksamattoman vuokran takia oli joutunut pahaan pulaan emäntänsä kanssa. Hänen näytelmällään Hyväluontoinen mies (The Good-natured Man, 1768) oli hyvä menestys. Kustantajille suoritetun kirjavan tilaustyön ohella valmistui runoelma Hylätty kylä (The Deserted Village) 1770. Kolmen vuoden kuluttua esitettiin suurella menestyksellä hänen toinen huvinäytelmänsä Hän alentuu valloittamaan (She Stoops to Conquer, 1773). Kuullessaan Goldsmithin kirjoittavan teosta Elollisesta luonnosta (The Animated Nature, 1774) Johnson sanoi: "On epäiltävää, kykeneekö hän erottamaan lehmää hevosesta, mutta melko varmaa on, että hän siitä huolimatta kirjoittaa hyvän teoksen." – Wakefieldin kappalainen Primrose asettuu pastori Adamsin rinnalle, ollen kuitenkin häntä todellisempi; Goldsmithin runoelmissakin tapaamme yksinkertaisen, välittömän sydämellisyyden, minkä kautta ne edukseen eroavat ajankohdan vallitsevasta runoudesta; hänen näytelmäinsä raikas huumori on terveenä poikkeuksena silloisen kyynelehtivän porvarillisen murhenäytelmän paisutetusta tunteellisuudesta. – Goldsmithin suuret ystävät: Johnson, Burke. Reynolds ym. nauroivat hänelle, mutta rakastivat häntä samalla. Kun hän kuoli (1774) Burke itki, Reynolds ei sinä päivänä enää maalannut, Johnson sepitti kauniin hautakirjoituksen, ja köyhät, joille Goldsmith oli aina antanut viimeisensä, kokoontuivat hänen ovensa eteen suremaan häntä. Hän oli taiteilijana Johnsonin hautakirjoituksen mukaan "tunteiden voimakas, mutta hellä valtias, olipa herätettävä naurua tai kyyneleitä": Sive risus essent movendi sive lacrymae, affectuum potens at lenis dominator.
WAKEFIELDIN KAPPALAINEN.
XIV luku.
Nyt siis päätettiin, että tyttäreni saisivat lähteä kaupunkiin, mr Thornhill kun oli ystävällisesti luvannut valvoa heidän käytöstänsä ja ilmoittaa meille siitä kirjeellisesti. Mutta arveltiin välttämättömän tarpeelliseksi, että heidän ulkoasunsa vastaisi heidän suuria toiveitansa, eikä sitä saatu aikaan ilman kustannuksia. Siksipä pidimme täysistuntoja neuvotellaksemme mukavimmasta tavasta saada rahaa, eli selvemmin sanoen, mitä parhaiten voisimme myydä. Neuvottelut päättyivät pian: huomattiin, että jäljellejäänyt hevosemme oli ilman paria aivan käyttökelvoton kyntämiseen ja silmäpuolena samoin sopimaton ratsuksi. Siksipä päätettiin myydä se yllämainitussa tarkoituksessa läheisillä markkinoilla, ja petoksen välttämiseksi piti minun itseni viedä se sinne. Vaikka tämä oli ensimmäinen kauppatoimi elämässäni, uskoin kuitenkin suoriutuvani siitä kunnialla. Miehen omasta viisaudestaan muodostama käsitys voidaan arvioida hänen seurapiirinsä mukaan, ja koska olin elänyt enimmäkseen perheeni keskuudessa, eivät ajatukseni maallisesta viisaudestani olleet lainkaan epäedulliset. Kuitenkin kutsui vaimoni seuraavana aamuna, kun hyvästit oli sanottu ja minä olin jo astunut muutaman askeleen poispäin, minut takaisin ja kehoitti kuiskaten minua pitämään silmäni auki.
Markkinoille saavuttuani annoin hevoseni näyttää kaiken taitonsa, kuten tapana on, mutta vähään aikaan ei kukaan tehnyt tarjouksia. Vihdoin tuli muuan hevoshuijari, mutta tarkastettuaan hyvän aikaa hevosta ja huomattuaan sen silmäpuoleksi, hän ei sanonut mitään. Tuli toinenkin, mutta huomattuaan siinä patteja hän selitti, ettei ottaisi ajaakseen sitä edes kotiin. Kolmas keksi siinä lyöttöhaavoja eikä tarjonnut penniäkään. Neljäs näki sen silmistä, että sillä oli matoja. Viides ihmetteli, mitä hittoa minä toin markkinoille tuollaista sokeaa, pattijalkaista, lyöttynäistä luuskaa, joka kelpasi vain koirien ruoaksi. Silloin aloin minä itsekin sydämestäni halveksia eläin parkaa ja melkein häpesin, kun joku ostaja lähestyi. En tosin uskonut kaikkea, mitä nuo veijarit sanoivat, mutta arvelin kuitenkin, että todistajien lukumäärä edellytti heidän olevan oikeassa.
Olin juuri tässä harmillisessa mielentilassa, kun muuan virkaveli, vanha tuttava, jolla myös oli asiaa markkinoille, tuli paikalle ja puristettuaan kättäni ehdotti, että menisimme ravintolaan nauttimaan lasillisen jotakin, mitä sieltä sattuisi saamaan. Suostuin mielelläni ehdotukseen, ja me menimme oluttupaan, missä meidät neuvottiin pieneen takahuoneeseen. Siellä istui vain kunnianarvoisa vanha mies syventyneenä lukemaan suurta kirjaa. En ollut eläissäni nähnyt henkilöä, joka olisi vaikuttanut minuun niin miellyttävästi. Hopeanharmaat kiharat varjostivat kunnioitusta herättävinä hänen ohimoitaan, ja hänen voimakas vanhuutensa näytti olevan terveyden ja hyvyyden tulos. Hänen läsnäolonsa ei mitenkään häirinnyt keskusteluamme: ystäväni ja minä puhelimme meitä kohdanneista erilaisista onnen vaiheista, whistonilaisesta riidasta [jumaluusoppinut ja matemaatikko, Cambridgen professori, Isaac Newtonin seuraaja William Whiston (1667-1752) aiheutti kiihkeän riidan oikeaoppisuudesta poikkeavilla mielipiteillään ja erotettiin 1710 professorinvirasta, minun viime lentokirjastani, arkkidiakonin vastauksesta, ja minuun suunnatuista ankarista toimenpiteistä. Mutta tarkkaavaisuutemme häiriintyi hetkeksi, kun huoneeseen saapui eräs nuorukainen, joka kunnioittavasti sanoi jotakin hiljaa vieraalle vanhukselle. "Ei mitään anteeksipyytelemisiä, poikaseni", sanoi vanhus, "olemme velvolliset tekemään hyvää kaikille lähimmäisillemme. Ota tämä; toivoisin, että siinä olisi enemmän, mutta viisi puntaa lieventänee pulaasi, ja ne saat kernaasti." Ujo nuorukainen vuodatti kiitollisuuden kyyneleitä, ja kuitenkin hänen kiitollisuutensa tuskin oli niin suuri kuin minun. Olisin tahtonut sulkea tuon vanhuksen syliini, niin hänen hyvyytensä miellytti minua. Hän jatkoi lukemistaan ja me keskusteluamme, kunnes toverini hetken kuluttua nousi, muistaen, että hänen oli toimitettava asioita markkinoilla; luvaten pian palata hän lisäsi vielä, että hän toivoi saavansa olla mahdollisimman paljon tohtori Primrosen seurassa. Kuullessaan nimeni tuo vanha herra näytti hetken katselevan minua tarkasti, ja kysyi ystäväni lähdettyä hyvin kunnioittavasti, olinko jollakin tavoin sukua suurelle Primroselle, rohkealle yksiavioisuuden puolustajalle, joka oli kirkon tukipylväs. Sydämeni ei ollut koskaan tuntenut vilpittömämpää ihastusta kuin tänä hetkenä. "Herra", huudahdin minä, "niin kunnon miehen suoma kunnioitus, kuin olen vakuutettu teidän olevan, lisää sydämessäni sitä onnea, minkä teidän hyvyytenne on siinä jo aikaisemmin herättänyt. Te näette edessänne, herra, sen tohtori Primrosen, yksiavioisuuden puolustajan, jota suvaitsette sanoa suureksi. Näette tässä sen onnettoman papin, joka kauan ja – minunhan ei sopisi sitä sanoa – menestyksellisesti on taistellut ajan kaksiavioisuutta vastaan." – "Herra", huudahti vieras täynnä syvää kunnioitusta, "pelkään olleeni liian tuttavallinen, mutta suonette anteeksi uteliaisuuteni; pyydän anteeksi." – "Herra", huudahdin tarttuen hänen käteensä, "teidän tuttavallisuutenne on minulle kaikkea muuta kuin vastenmielistä, ja niinpä pyydän teitä vastaanottamaan ystävyyteni, kuten teillä jo on minun kunnioitukseni." – "Silloin otan kiitollisena tämän tarjouksen vastaan", hän lausui puristaen kättäni, "sinä järkähtämättömän oikeauskoisuuden mainehikas tukipylväs, ja näenkö minä – –." Tässä keskeytin hänet, sillä vaikka kirjailijana kykeninkin sulattamaan paljonkin imartelua, ei kainouteni nyt kuitenkaan sietänyt enempää. Missään tapauksessa eivät romaanien lempijät ole solmineet nopeammin ystävyysliittoa. Puhelimme erilaisista asioista. Ensiksi ajattelin, että hän vaikutti enemmän hurskaalta kuin oppineelta, ja arvelin hänen pitävän kaikkea ihmisoppia mitättömänä. Mutta tämä ei millään tavoin vähentänyt kunnioitustani häntä kohtaan, sillä olin itsekin viime aikoina kaikessa hiljaisuudessa alkanut omaksua samanlaatuisia mielipiteitä. Siksi käytin tilaisuutta huomauttaakseni, että maailma yleensä alkoi olla moitittavan välinpitämätön opin asioista, ja seurasi liiaksi ihmisjärkeä. "Niin, herra", hän vastasi kuin olisi säästänyt kaiken oppineisuutensa tähän hetkeen. "Niin, herra, maailma on tylsyyden tilassa; ja kuitenkin on kosmogonia eli oppi maailman luomisesta tuottanut kaikkien aikojen filosofeille päänvaivaa. Mikä sekamelska erilaisia mielipiteitä onkaan esitetty maailman luomisesta! Sanconiathon, Manetho, Berosus ja Ocellus Lucanus ovat kaikki turhaan yrittäneet ratkaista sitä. Viimemainittu on sanonut: Anarchon ara kai atelutaion to pan, mikä merkitsee, ettei asioilla ole alkua eikä loppua. Manetho taas, joka eli Nebuchadon-Asserin aikana – Asser on syyrialainen sana, joka tavallisesti liitettiin sen puolen kuninkaitten nimen jälkeen lisänimeksi, kuten Teglat Phael-Asser, Nabon-Asser – hän, sanon minä, lausui yhtä mahdottomia otaksumia; sillä, kuten tavallisesti sanomme: ek to biblion kubernetes, mikä merkitsee, etteivät kirjat opeta maailmaa, hän koetti tutkia – Mutta, herra, pyydän anteeksi, olen poikennut asiasta." Sen hän olikin tehnyt, enkä kuollaksenikaan voinut käsittää, mitä tekemistä maailman luomisella oli niiden asioiden kanssa, joista puhuimme, mutta se riitti osoittamaan, että hän oli oppinut mies, ja minä kunnioitin häntä yhä enemmän. Päätin sen vuoksi koetella häntä, mutta hän oli liian lempeä ja hieno pyrkiäkseen voitolle. Jos tein huomautuksen, joka vivahti väittelyhaasteelta, hän vain hymyili, pudisti päätänsä eikä sanonut mitään, mistä ymmärsin, että hän olisi voinut sanoa paljonkin, jos olisi tahtonut. Keskustelumme siirtyi sen vuoksi huomaamatta muinaisaikaisista asioista niihin, mitkä olivat tuoneet meidät molemmat markkinoille: kerroin hänelle olevani kaupalla hevosta, ja – totisesti onnenpotkaus – hän oli tullut ostamaan hevosta eräälle vuokraajalleen. Hevoseni tuotiin heti nähtäväksi, ja lopuksi teimme kaupat. Hänen piti vain suorittaa maksu, ja hän siis otti esiin kolmenkymmenen punnan setelin ja pyysi minua vaihtamaan sen. Kun en voinut täyttää tätä pyyntöä, hän kutsutti lakeijansa, joka ilmestyikin sangen hienossa livreepuvussa. "Abraham", hän sanoi, "pyydä naapuri Jaksonia tai jotakuta muuta vaihtamaan tämä kullaksi." Kun mies oli mennyt, seurusteli vanha herra kanssani puhumalla innokkaasti suuresta hopean puutteesta, johon minä yhdyin vielä innokkaammin valittaen puolestani suurta kullan puutetta; niinpä me Abrahamin palatessa olimme yhtä mieltä siitä, ettei rahan saanti ollut milloinkaan ollut niin vaikeaa kuin nyt. Abraham palasi ilmoittamaan, että hän oli käynyt joka paikassa torilla eikä ollut saanut rahaa vaihdetuksi, vaikka oli tarjonnut puoli kruunua vaihtajaisia. Tämä oli sangen harmillista meille kaikille, mutta mietittyään hetken tuo vanha herra kysyi, tunsinko meidän seudulta erästä Salomon Flamborough'ta. Vastattuani, että tämä oli lähin naapurini, hän sanoi: "Jos asia on siten, niin luulenpa selviytyvämme. Saatte vekselin, joka hänen on maksettava näytettäessä; sanonpa, että hän on varakkaampi mies kuin kukaan viiden mailin alueella. Arvoisa Salomon ja minä olemme tunteneet toisemme monta vuotta. Muistan voittaneeni hänet aina kolmiloikassa, mutta yhdellä jalalla hän hyppi nopeammin kuin minä.". Naapurilleni asetettu vekseli merkitsi minulle samaa kuin raha, sillä olin varmasti vakuutettu hänen maksukyvystään. Vekseli allekirjoitettiin ja pistettiin käteeni, ja mr Jenkinson, tuo vanha herrasmies, hänen palvelijansa Abraham, ja minun hevoseni, vanha Vaapukka, ravasivat tiehensä sangen tyytyväisinä toisiinsa.
Hetken kuluttua, saatuani aikaa miettimiseen, tulin ajatelleeksi, että olin tehnyt väärin ottaessani oudolta vekselin, ja päättelin viisaimmaksi seurata ostajaa ja vaatia hevostani takaisin. Mutta se oli nyt liian myöhäistä. Läksin siis heti kotiin, päättäen vaihtaa vekselin rahaksi niin pian kuin mahdollista. Tapasin arvoisan naapurini piippua polttelemassa ovellaan. Ilmoitin hänelle, että minulla oli pieni vekseli ja hän luki sen kahteen kertaan. "Saatte kai selvän nimestä?" kysyin: "Efraim Jenkinson?" – "Kyllä", hän vastasi, "nimi on selvästi kirjoitettu, ja minä tunnen tuon herrasmiehen – suurin roisto taivaan kannen alla. Se on sama veijari, joka möi meille silmälasit. Eikö hän ollutkin arvokkaan näköinen mies, harmaapäinen ja takintaskut ilman lappuja? Ja eikö hän lasketellut kuin virtana tietoja kreikankielestä ja kosmogoniasta ja maailmasta?" Vastasin tähän huokaisten. "Niin", jatkoi naapurini, "se on hänen ainoa oppinsa ja sillä hän ratsastaa aina joutuessaan jonkun oppineen miehen seuraan, mutta kyllä minä nyt tunnen sen lurjuksen, ja tahtoisinpa saada hänet vielä kerran käsiini."
Vaikka olinkin jo perin pohjin nöyryytetty, oli kuitenkin tuskallisinta mennä vaimoni ja tytärteni näkyviin. Karannut koulupoika ei ole koskaan pelännyt enemmän paluuta opettajan kasvojen eteen kuin minä menoa kotiin. Päätin kuitenkin ehättää heidän vihansa edelle esiintymällä itse kiivaana.
Mutta voi! Saapuessani kotiin tapasin perheen kaikkea muuta kuin taistelunhaluisena. Vaimoni ja tyttäreni kyynelehtivät. Mr Thornhill oli käynyt siellä ilmoittamassa, ettei heidän matkastaan kaupunkiin tulisi mitään. Nuo kaksi ladyä olivat saaneet joltakulta pahansuovalta henkilöltä meistä epäedullisia tietoja ja olivat lähteneet samana päivänä Lontooseen. Hän ei ollut saanut tietää, mitä meistä oli sanottu ja kuka oli sanonut, mutta mitä lieneekin sanottu ja kuka lieneekin juoruja levitellyt, hän vakuutteli jatkuvasti meidän perheellemme ystävyyttään ja suojelustaan. Näin ollen omaiseni kestivät minunkin onnettomuuteni aivan alistuneina, se himmeni heidän oman surunsa suuruuteen. Eniten meitä kiusasi kysymys, kuka saattoi olla niin ilkeä, että herjasi sellaista vaaratonta perhettä kuin meidän. Olimmehan liian mitättömiä herättääksemme kateutta ja liian sävyisiä suututtaaksemme ketään.
Suomentanut Katri Vala.
RICHARD BRINSLEY SHERIDAN.
Urydenin teeskenneltyyn paatokseen perustuva sankaridraama kuoli Addisonin Caton tultua esitetyksi (1713); tapakomedia riutui hengiltä julkeutensa vuoksi. 1700-luvun ensi neljänneksellä voi todeta näyttämöiden olevan vailla uuden ajankohdan vaatimaa, kansallisesti itsenäistä ja määrätietoista ohjelmistoa. Shakespearea kyllä esitetään, mutta hän ei vaikuta hedelmöittävästi. Corneille, Racine ja Voltaire valloittavat Englannin näyttämöitä, ja heidän näytelmänsä aiheuttavat vastaavia mukaelmia, esim. Thomsonin Sophonisban ja Sam. Johnsonin Irenen, mutta ne eivät edusta elinvoimaista draamaa. Richardsonin porvarillinen tunteellisuus ilmenee näyttämölläkin, nim. vanhan englantilaisen rikosdraaman, Arden of Fevershamin, uudistumisena, jonka suorittaa kultaseppä George Lillo (1693-1739) ylitunteellisilla porvarillisilla murhenäytelmillään (Lontoon kauppias, eli George Barnewellin historia – The London Merchant, or the History of George Barnewell, 1731; Kristitty sankari – The Christian Hero, 1735; ja Kohtalokas uteliaisuus – The Fatal Curiosity, 1736). Tämä suunta oli elinvoimainen, vaikuttaen elvyttävästi mantereenkin draamaan, mutta meni tunteellisuudessaan ja moraalisuudessaan liian pitkälle, tukahtuen lopuksi omaan siveelliseen oivallisuuteensa. Huvinäytelmän kohottavat vielä kerran terveeseen kukoistukseen Oliver Goldsmith ja Richard Brinsley Sheridan (1751-1816). Viimemainittu oli anglo-irlantilainen hänkin, näyttelijän poika Dublinista, joka valloitti itselleen kaksi elämänuraa: näytelmäkirjailijan ja parlamenttipuhujan, tullen kuuluisaksi molemmissa. Komedioillansa Kilpakosijat (The Rivals, 1775). Juorukoulu (The School for Scandal, 1777) ja Arvostelija (The Critic, 1779) ym. hän uudisti restauraation tapakomedian puhdistaen sen julkeuksista, henkevöittäen sen huumoria ja jalostaen sen satiiria. Drury Lane teatterin omistajana ja johtajana hänellä oli muutenkin suuri vaikutus aikansa näytelmätaiteeseea. Parlamentaarikkona hänet muistetaan loistavista puheistaan Warren Hastingsia vastaan Indian hallintoa koskevissa asioissa. Säkenöivän älykkäänä ja sukkelasanaisena henkilönä, jonka kaskut ovat tulleet kuuluisiksi, hienona seuramiehenä, Sheridan oli Lontoon älyniekkain keskus, Walesin prinssin (Yrjö IV:n) läheinen neuvonantaja.
JUORUKOULU.
I n., ensimmäinen kohtaus.
LADY SNEERWELL. Maria, ystäväni! kuinka voitte? Mitä on tapahtunut?
MARIA. Oh, tuo epämiellyttävä kosijani, sir Benjamin Backbite on vast'ikään ikävän enonsa seurassa tullut holhoojani luo, minkä tähden minä, välttääkseni heitä, hiivin ulos ja juoksin tänne.
LADY SNEERWELL. Onko siinä kaikki?
JOSEPH SURFACE. Jos veljeni Charles olisi ollut kysymyksessä, ette kenties olisi niin kovin pelästynyt.
LADY SNEERWELL. Ei, nyt olette ankara. Uskallan vannoa asian oikeastaan olevan niin, että Maria tiesi teidän olevan täällä. Mutta, rakkaani, mitä on sir Benjamin tehnyt, koska häntä noin vältätte?
MARIA. Ei hän ole tehnyt mitään, vaan puhunut: hänen keskustelunsa on alituista tuttavien parjausta.
JOSEPH SURFACE. Ja pahinta on, ettei tuntematon ole häneltä sen enempää turvassa, sillä hän panettelee vierasta yhtä kernaasti kuin parasta ystäväänsä, ja hänen enonsa on yhtä halpamainen.
LADY SNEERWELL. Älkäämme tuomitko häntä niin ankarasti. Sir Benjamin on älyniekka ja runoilija.
MARIA. Minä puolestani en saata kunnioittaa älyä, kun näen sen yhtyneenä ilkeyteen. Mikä on teidän ajatuksenne, mr Surface?
JOSEPH SURFACE. Olette oikeassa, miss; joka hymysuin kuuntelee toisen sydämeen pistävää pilkkapuhetta, on myös osallinen rikokseen.
LADY SNEERWELL. Joutavia! Onhan aivan mahdotonta olla älykäs olematta vähän ilkeä. Hyvyyden sisältämä pieni ilkeys on vain väkä, jolla se tarttuu. Mikä on teidän mielipiteenne, mr Surface?
JOSEPH SURFACE. Totta, mylady; keskustelu, josta kaikki pilkka on tukahdutettu, tuntuu aina ikävältä ja typerältä.
MARIA. En tahdo väitellä siitä, missä määrin panetteleminen saattaa olla luvallista, mutta miehessä tuo vika on mielestäni aina halveksittava. Meissä naisissa on ylpeyttä, kateutta ja kilpailuhenkeä, meillä on tuhansia muitakin syitä moittia toisiamme, mutta miehisen panettelijan täytyy olla pelkuri kuin nainen voidaksensa parjata ketään.
PALVELIJA (ilmoittaen). Mrs Candour on pihalla, ja nousee vaunuistaan, jos teille sopii, mylady.
LADY SNEERWELL. Pyydä häntä tulemaan sisään. (Palvelija menee.) Kas siinä, Maria, teidän mieleisenne luonne, sillä vaikka mrs Candour vähän pieksääkin kieltänsä, myöntävät kumminkin kaikki, että hän on naisten parhaita.
MARIA. Kyllä tunnen hänen hyväluontoisuutensa. Sen kautta hän aiheuttaa enemmän onnettomuutta kuin ukko Crabtree suoranaisella ilkeydellään.
JOSEPH SURFACE. Totta puhuen, lady Sneerwell, kuullessani ilkeän kulkupuheen ystävistäni en koskaan pelkää heidän puolestaan niinkuin silloin, kun mrs Candour ottaa puolustaakseen heitä.
LADY SNEERWELL. Hss! Hän tulee!
MRS CANDOUR. (Tulee.) Kuinka voitte, rakas ystäväni? Tuntuu kuin olisi vuosisata kulunut siitä, kun viimeksi näin teidät. – Tiedättekö mitään uutta, mr Surface? Mutta miksi kysynkään, sillä eihän nyt kuule muuta kuin pahaa lähimmäisestään.
JOSEPH SUFRACE. Aivan niin, rouva.
MRS CANDOUR. Oh, Maria, lapseni, – mitä, onko liitto teidän ja Charlesin välillä kokonaan rauennut? Hänen ylellinen elämänsä, luulen – kaupungissa ei puhuta mistään muusta.
MARIA. Olen pahoillani, ettei kaupungilla ole sen parempaa tekemistä.
MRS CANDOUR. Aivan niin, lapseni, mutta mahdotonta on tukkia ihmisten suuta. Mieltäni pahoitti niin ikään, kun sain kuulla, etteivät holhoojanne sir Peter ja lady Teazle viime aikoina ole olleet keskenään niin hyvässä sovussa kuin olisi toivottavaa.
MARIA. Häpeäksi ihmisille sekaantua semmoiseen.
MRS CANDOUR. Niin onkin, lapseni, mutta minkä sille voi? Ihmiset tahtovat puhua – sitä ei voi estää. Eilen esimerkiksi sain kuulla, että miss Gadabout oli karannut sir Filagree Flirtin kanssa. Mutta, taivas, eihän pitäisi kiinnittää huomiota kaikkeen mitä kuulee, vaikka tosin sainkin tämän tiedon hyvin luotettavalta taholta.
MARIA. Moiset kertomukset ovat hyvin hävyttömiä.
MRS CANDOUR. Niin ovatkin, lapseni – hävyttömiä, hävyttömiä! Mutta maailma on niin ankara, se ei säästä ketään. Kuka olisi esimerkiksi uskonut mitään pahaa miss Primistä, teidän parhaasta ystävästänne. Mutta niin ilkeitä ovat ihmiset, että sanovat hänen setänsä viime viikolla kaapanneen hänet kiinni juuri kun hän oli nousemaisillaan Yorkin postivaunuihin lähteäkseen karkuretkelle tanssiopettajansa kanssa.
MARIA. Vakuutan, ettei siinä juorussa ole mitään perää.
MRS CANDOUR. Ei olekaan, lapseni, ei olekaan; yhtä vähän perää kuin kuukausi sitten kerrotussa mrs Festinon jutussa eversti Cassinon kanssa, jota asiaa tosin ei koskaan ole saatu oikein selville.
JOSEPH SURFACE. Muutamien ihmisten kyky keksiä juoruja on todellakin hirvittävä.
MARIA. Aivan oikein, mutta minun mielestäni juorujen levittäjät ovat yhtä syyllisiä.
MRS CANDOUR. Niin ovatkin, lapseni, niin ovatkin. Juorujen levittäjät ovat yhtä kehnoja kuin sepittäjätkin. Se on vanhastaan tunnettu. Mutta niinkuin äsken sanoin: minkä sille voi, saatatteko kieltää ihmisiä puhumasta? Tänään esimerkiksi vakuutti minulle mrs Clackitt, että herra ja rouva Honeymoonista vihdoinkin oli tullut tavallinen aviopari, kuten heidän tuttavistaankin. Samalla sain myös vihiä siitä, että eräs leskirouva, jonka kyllä tunnette, on päässyt vesitaudistaan, ja hämmästyttävällä tavalla saanut vartalonsa ennalleen. Ja samalla kertaa vakuutti läsnä oleva miss Tatle, että lordi Buffalo oli tavannut vaimonsa eräästä talosta, jonka maine ei ole erikoisempi, ja että sir Harry Bouquetin ja Tom Saunterin piti mitellä miekkojaan samanlaatuisesta syystä. – Mutta luuletteko minun tahtovan levitellä sellaisia juoruja. Ei, ei, sillä niinkuin äsken sanoin: levittäjät ovat aivan yhtä kehnoja kuin sepittäjätkin.
JOSEPH SURFACE. Ah! mrs Candour, jospa jokainen olisi niin säälivä ja hyväntahtoinen kuin te.
MRS CANDOUR. Myönnän, mr Surface, etten voi sietää ihmisiä parjattavan heidän selkänsä takana. Kun kuulen pahoja puheita ystävistäni, koetan aina uskoa heistä mitä parhainta. – Mutta asiasta toiseen, eihän toki ole totta, että teidän veljenne on kokonaan joutunut häviöön?
JOSEPH SURFACE. Pelkään, että hänen asiansa todellakin ovat hyvin huonolla kannalla.
MRS CANDOUR. Ah, niin olen minäkin kuullut – mutta teidän pitää rohkaista hänen mieltänsä, sillä onhan melkein jokainen samassa asemassa: lordi Spindle, sir Thomas Splint, kapteeni Quinze ja mr Nickit – kaikki he joutuvat vararikon partaalle tämän viikon kuluessa. Jos siis veljenne laita on samoin, niin hän saa nähdä puolet ystävistään yhtä köyhinä kuin itsekin on, mikä on lohdullista kuten tiedätte.
JOSEPH SURFACE. Epäilemättä, rouva, hyvin lohdullista.
PALVELIJA. (Tulee.) Mr Crabtree ja sir Benjamin Backbite. – (Menee.)
LADY SNEERWELL. No, näettekö nyt, Maria, ihailijanne ajaa teitä takaa. Ette pääse häntä pakoon. (CRABTREE ja BACKBITE tulevat.)
CRABTREE. Lady Sneerwell, suutelen kättänne. Mrs Candour, luullakseni ette tunne sisarenpoikaani, sir Benjamin Backbitea. Kas siinä, rouva, oikea älyniekka ja hyvä runoilija lisäksi.
SIR BENJAMIN. Eno, pyydän – älkää –
CRABTREE. Älä väittele vastaan, se on kumminkin totta. Takaan, että hän voittaa sana- ja kirjainarvoitusten sepittämisessä kuningaskunnan parhaan runosepän. Oletteko kuullut pilarunoa, jonka hän viime viikolla kirjoitti lady Frizzlen viuhkasta, joka oli syttynyt palamaan? Lausu se, Benjamin, tai se arvoitus, jonka eilen suoralta kädeltä sepitit mrs Ponton iltahuveissa. No, annas kuulla – ensimmäiseni on kana, mun toiseni sotaisa urho – –
SIR BENJAMIN. Hyvä eno, minä rukoilen – –
CRABTREE. Te todella hämmästyisitte, rouva, jos kuulisitte, miten sukkela hän on keksimään kaikkea sellaista.
LADY SNEERWELL. Minua kummastuttaa, sir Benjamin, ettette milloinkaan julkaise mitään.
SIR BENJAMIN. Totta puhuen, lady, julkaiseminen on niin rahvaanomaista, ja koska vähäiset tuotteeni ovat enimmäkseen pilkkasäkeitä yksityisistä henkilöistä, luulen niiden tulevan parhaiten tunnetuiksi, kun ne kiertävät jäljennöksinä asianomaisten henkilöiden ystäväpiirissä. Minulla on kuitenkin muutamia lemmenrunoja, jotka olen aikonut saattaa julkisuuteen, jos ne saavuttavat teidän suosionne, armas neitiseni. (Osoittaen Mariaa.)
CRABTREE (Marialle). Ah, ne runot tekevät teidät kuolemattomaksi, neitiseni, jo ennen, kuin joudutte taivaaseen. Te jäätte elämään jälkimaailmaan niinkuin Petrarcan Laura tai Wallerin Sacharissa.
SIR BENJAMIN (Marialle). Niin, neiti, luullakseni tulette pitämään niistä, kun näette ne painettuina kauniille neljännesarkin sivulle, jossa teksti pujotteleikse kuin pieni puronen laajan reunustaniityn keskellä. Totisesti, siitä tulee ennenkuulumattoman hienoa!
CRABTREE. Mutta, hyvät naiset, sehän on totta – oletteko kuulleet uutista?
MRS CANDOUR. Mitä, tarkoitatteko tuota juttua –?
CRABTREE. En rouva, en sitä. Miss Nicely aikoo mennä naimisiin oman palvelijansa kanssa.
MRS CANDOUR. Mahdotonta!
CRABTREE. Kysykää sir Benjaminilta.
SIR BENJAMIN. Se on aivan totta, rouva. Kaikki on valmista, morsiuspukukin jo tilattu.
CRABTREE. Niin – ja siihen kuuluu olevan niin sanottuja pakottavia syitä.
LADY SNEERWELL. Muistanpa minäkin kuulleeni jotakin semmoista.
MRS CANDOUR. Se on mahdotonta! Ihmettelen, kuinka kukaan voi uskoa moista juttua niin harkitsevasta naisesta kuin miss Nicely on!
SIR BENJAMIN. Hyväinen aika, rouva, siinäpä juuri syy, miksi asia heti uskottiinkin. Miss Nicely on aina ollut niin varovainen ja hillitty käytöksessään, että jokaisen mielestä siinä varmasti piili jokin erikoinen syy.
MRS CANDOUR. Niinpä niin! Häväistysjuttu on yhtä tuhoisa hänenlaatuisensa järkevän naisen maineelle kuin kuume yleensä niille, joilla on hyvin vankka ruumiinrakennus. Mutta on olemassa hentoa, sairaalloista mainetta, joka on aina vähän sairaana, mutta siitä huolimatta elää kauemmin kuin sadan sievistelevän hupsun voimakkaampi maine.
SIR BENJAMIN. Totta, rouva, maineen samoin kuin terveyden alalla on sairaalloisia henkilöitä, jotka tietoisina heikkoudestaan välttävät raitista ilmaa ja tyydyttävät tahrantarpeensa huolellisesti ja harkiten.
MRS CANDOUR. Niinpä niin, mutta saattaahan koko juttu olla erehdystä, sillä tiedättehän, että vähäpätöisimmätkin seikat hyvin usein antavat aihetta kaikkein pahimpiin kulkupuheisiin.
CRABTREE. Niin tekevät, varmasti! Ettekö esimerkiksi ole kuulleet, millä tavoin miss Piper menetti viime kesänä Tunbridgessä sulhasensa ja hyvän maineensa? – Sir Benjamin, te muistatte sen?
SIR BENJAMIN. Aivan hyvin – mitä vähäpätöisimmästä syystä.
LADY SNEERWELL. Oi kertokaa, minä pyydän!
MRS CANDOUR. Kun kerran eräissä iltahuveissa mrs Ponton luona sattui tulemaan puhe uuden skotlantilaisen lammasrodun kasvattamisesta, sanoo eräs nuori nainen tuntevansa hyviä esimerkkejä siitä, sillä miss Letitia Piperillä, minun serkullani, hän sanoi, oli skotlantilainen lammas, joka sai kaksoiset. "Mitä", huudahtaa leskirouva Dundizzy – joka, niinkuin tiedätte on kuuro kuin pölkky – "onko miss Piper saanut kaksoiset?" Kuten arvaatte oli koko seura pakahtua naurusta. Mutta ei siinä kyllin. Seuraavana aamuna kerrottiin asiasta kaikkialla, ja muutaman päivän kuluttua uskoi koko kaupunki, että miss Letitia Piper todellakin oli saanut pulskan pojan ja tyttären. Vähemmän kuin viikon kuluttua tiesivät muutamat jo isän nimen sekä sen maatilan, jonne pienokaiset oli lähetetty imetettäviksi.
LADY SNEERWELL. Todellakin tavatonta!
CRABTREE. Totta kaikki, vakuutan. Mutta kesken kaiken, mr Surface, onko totta, että teidän setänne, sir Oliver, on tulossa kotiin?
JOSEPH SURFACE. Ei minun tietääkseni ainakaan.
CRABTREE. Hän on ollut Itä-Indiassa niin kauan, että tuskinpa enää muistatte häntä. Mutta ikävät tervetuliaiset hän saa kuullessaan, kuinka veljenne on käynyt.
JOSEPH SURFACE. Charles on tosin elänyt ajattelemattomasti, mutta toivon, ettei kukaan vielä ole kiiruhtanut juoruamaan hänestä sir Oliverille. Saattaahan hän vielä parantua.
SIR BENJAMIN. Niinpä saattaakin; minä puolestani en ole koskaan pitänyt häntä niin perin kevytmielisenä kuin ihmiset sanovat. Ja vaikka hän on kadottanut kaikki ystävänsä, niin kerrotaanpa, etteivät juutalaiset puhu kenestäkään niin paljon hyvää kuin hänestä.
CRABTREE. Aivan totta, Benjamin. Jos juutalaisten kaupunginosa tarvitsisi holhoojan, valitsisivat he hänet. Niin suosittu hän on siellä. Olen kuullut hänen maksavan sinne vuosirahaa yhtä monelle kuin irlantilaisessa köyhäinkassassa on osakkaita. Kun hän on sairas, rukoilevat he hänen parantumistaan kaikissa synagoogissa.
SIR BENJAMIN. Ja kuitenkaan ei kukaan elä loistavammin kuin hän. Kerrotaan, että kun hän pitää päivällisiä ystävilleen, pöytään istuu tusina hänen takaajiaan, kymmenkunta kauppiasta on odotushuoneessa ja joka tuolin takana ulosottomies.
JOSEPH SURFACE. Tämä saattaa olla varsin hupaisa keskustelunaihe teille, hyvät herrat, mutta te kiinnitätte sangen vähän huomiota minun veljellisiin tunteisiini.
MARIA (syrjään). Heidän ilkeytensä on aivan rajaton. (Ääneen.) Lady Sneerwell, minun täytyy sanoa teille jäähyväiset, en voi oikein hyvin. (Poistuu.)
MRS CANDOUR. Oi, rakkaani, miten hän vaihteli väriä!
LADY SNEERWELL. Hyvä mrs Candour, menkää hänen jälkeensä. Kenties hän tarvitsee apuanne.
MRS CANDOUR. Sangen mielelläni, mylady. – Tyttö raukka! Kuka tietää, miten hänen laitansa oikeastaan on. (Poistuu.)
LADY SNEERWELL. Ei se ollut mitään muuta kuin että hän ei voinut kuunnella, kuinka Charlesia moitittiin, vaikka he ovatkin riidassa keskenään.
SIR BENJAMIN. Tuon nuoren naisen kiintymys on ilmeinen.
CRABTREE. Sinä et silti saa jättää kaikkea toivoasi, Benjamin. Mene hänen luokseen ja koeta saada hänet hyvälle tuulelle, lausu hänelle muutamia säkeitäsi. Tule, minä autan sinua.
SIR BENJAMIN. Mr Surface, aikomukseni ei ollut loukata teitä. Mutta uskokaa minua, veljenne on aivan häviöllä.
CRABTREE. Jumalavita niin häviöllä kuin mies ikinä voi olla – ei saisi guineaakaan lainaksi.
SIR BENJAMIN. Ja kaikki, mitä hänellä vain irtainta oli, on myyty.
CRABTREE. Ei muuta jäljellä kuin tyhjiä viinipulloja, joista velkojat eivät huolineet, sekä perhemuotokuvia, jotka luullakseni on maalattu seiniin.
SIR BENJAMIN. Minua säälittää, että ihmiset puhuvat hänestä niin paljon pahaa. (Lähdössä.)
CRABTREE. Oo, hän on tehnyt monta halpamaisuutta, se on varma.
SIR BENJAMIN. Mutta koska hän on teidän veljenne – (Lähdössä.)
CRABTREE. Niin kerromme kaikki toiste. (Sir Benjamin ja Sir Crahtree poistuvat.)
LADY SNEERWELL. Ha, ha, ha. Heidän on vaikea luopua uhristaan ennenkuin ovat paloitelleet hänet kappaleiksi.
JOSEPH SURFACE. Varmaan olivat nuo parjaukset yhtä kiusallisia teille kuin Mariallekin?
LADY SNEERWELL. Pelkään, että tytön kiintymys Charlesiin on paljon voimakkaampi kuin olemme luulleet. Mutta tuo perhe tulee tänä iltana tänne, joten on parasta, että syötte päivällistä täällä, kun kerran satutte olemaan luonani. Sittenpähän voimme edelleen tehdä havaintojamme. Sitä ennen tahdon rauhassa punoa juoniani, ja teidän on koetettava tutkia tunteellisuutta. (Menevät.)
(Suomen Kansallisteatterin suomennos, täydennetty ja tarkistettu alkuperäisen mukaan.)
SAMUEL JOHNSON.
Kirjallisuudenkin valtakunnassa on kuninkaansa, jotka kohoavat näkyviin aikalaistensa joukosta, halliten heitä, kukistaen kapinallisia ja antaen ajankohdalle persoonallisuutensa leiman. Sellainen aikansa kirjallinen kuningas oli Ranskassa Voltaire. Englannissa hallitsi vastaavassa asemassa Samuel Johnson. Verratessa heitä toisiinsa tulee ajatelleeksi kettua ja karhua. – Kirjakauppiaan poika Samuel Johnson syntyi Lichfieldissä 1709, meni Oxfordiin 1728, häätyi varattomuuden vuoksi keskeyttämään lukunsa, toimi jonkin aikaa opettajana ja kustantajan apulaisena. Mentyään 1735 naimisiin hän perusti kotikaupunkinsa läheisyyteen koulun, mutta sai vain kolme oppilasta, joista yksi oli sittemmin kuuluisa näyttelijä David Garrick. Johnson muutti Lontooseen 1737, jossa ryhtyi elättämään itseään kirjallisella tilapäistyöllä, kärsien paljon puutetta ja nöyryytyksiä. Hän selosti Gentleman's Magazineen parlamentin istuntoja otsakkeella "Lilliputin senaatin keskusteluja", kuultuaan ensin niiden sisällyksen muilta ja annettuaan niille haluamansa muodon. 1738 ilmestyi hänen runoelmansa Lontoo, Juvenaliksen mukaan tehty satiiri, joka herätti Popen huomiota. Seuraava teos oli hänen onnettoman kirjailijaystävänsä Richard Savagen (1697?-1743) elämäkerta (1744). Lontoon kirjakauppiaat, jotka olivat tulleet tuntemaan Johnsonin kyvyn, pyysivät häntä kirjoittamaan englanninkielen sanakirjan, jossa selostettaisiin sanojen johto ja määriteltäisiin niiden merkitys. Johnson ryhtyi työhön 1747 ja sai sen valmiiksi 1755, hyläten tällöin kreivi Chesterfieldin tarjoaman avustuksen, jota oli työhön ryhtyessään turhaan pyytänyt. Tämän suurtyön johdosta Oxford antoi hänelle M.A:n arvon. Satiiri Inhimillisten toivomusten turhuus (The Vanity of Human Wishes) ilmestyi 1749, samana vuonna kuin hänen murhenäytelmänsä Irene. Hänen vaimonsa kuoli 1752. Vv. 1750-52 hän julkaisi The Rambler ja vv. 1758-60 The Idler nimistä viikkolehteä, molemmat kuivan juhlallisen, moralisoivan saarnatyylinsä vuoksi epäonnistuneita. Maksaaksensa 1759 äitinsä hautajaiskulut hän kirjoitti muutamassa viikossa filosofisen romaaninsa Rasselas. Vähitellen, sanakirjansa johdosta ja muutenkin, hän oli tullut kuuluisaksi, ja sai nyt (1762) 300 punnan vuotuisen apurahan, vapautuen elämisen huolista. Hänen ystäväpiiriinsä kuuluivat Garrick, Reynolds, Goldsmith, Burke, Gibbon ym., ja 1763 siihen liittyi skotlantilainen James Boswell, hänen persoonallisuutensa ja elämänsä tunnontarkka historioitsija. Samana vuonna hän perusti kuuluisan "klubinsa", jäseninä yllämainitut henkilöt. 1764 hän tutustui varakkaaseen oluttehtailija Thraleen, jonka kodissa sai nauttia paljon ystävyyttä. Rouva Thrale oli Carlylen sanojen mukaan "iloinen hernekasveihin kuuluva olento, jonka kanssa elefantti (so. Johnson) leikitteli mielellään, keinuttaen häntä edestakaisin kärsällänsä". 1765 ilmestyi Johnsonin toimittama Shakespeare-painos, ja 1779-81 kymmenosainen julkaisu Englannin vanhempaa runoutta, johon Johnson oli kirjoittanut elämäkerrat. 1773 Johnson teki matkan Skotlantiin, mm. ottaakseen selvää, oliko todellakin alkuperäistä gaeliläistä kansanrunoutta olemassa; hän oli näet joutunut kovaan riitaan Macphersonin kanssa tämän Ossianin johdosta. Tästä matkasta Johnson kirjoitti kuvauksen Matka Skotlannin läntisille saarille (A Journey to the Western Isien of Scotland, 1775). Johnson kuoli 1784. – Johnsonin kirjallisessa tuotannossa ei ole mitään niin korkealle kohoavaa, ei kaunokirjallista eikä kauno- tai muuta tieteellistä, että se riittäisi perustelemaan hänen tavatonta mainettansa. Hän olisikin todennäköisesti jäänyt vaatimattomampaan muistoon, ellei Boswell, joka oli tarkoin merkinnyt talteen mestarinsa puheet ja tavat, olisi julkaissut hänestä päiväkirjamaisen tarkkaa elämäkertaa. Se ihailu, jota jälkimaailma osoittaa Johnsonille, kohdistuu täten tietenkin Boswellin elämäkerrasta ilmentyvään henkilökuvaan, joka ihailijan maalaamana varmaan on jonkin verran toisenlainen kuin takana oleva todellisuus; ymmärrettävästi siinä esiintyy enemmän sitä, josta Boswell piti, kuin sitä, josta hän ei pitänyt. Boswellin mukaan Johnson oli puhetavaltaan liian suora ja komentava, vaientaen vastustajansa sanoilla melkein millä hyvänsä. Hän vihasi whigeja ja skotlantilaisia, ja piti muitakin jyrkkiä ennakkoluuloja, jotka ilmenevät mm. hänen sanakirjansa määritelmistä ("kaura = vilja, jota Englannissa syötetään elukoille ja Skotlannissa ihmisille"). Hän oli hartaasti uskonnollinen, auttavainen ja helläsydäminen, miehekäs taistellessaan vaikeuksia vastaan, arka vapaudestaan ja ihmisarvostaan, ystävilleen uskollinen. Kuolemanpelko ja alakuloisuus himmensivät usein hänen elämäniloaan. Hänen perehtyneisyytensä klassillisiin kieliin ja kotimaan kirjallisuuteen oli huomattava, mutta hänen tietonsa esim. luonnontieteen aloilta alkeellisen rajoitetut; hänen ajattelunsa asiallista ja loogillista, kuitenkaan tunkeutumatta aikaisempien rajojen ulkopuolelle; hänen tyylinsä raskasta, sommiteltua komeista, pitkistä, loogillisesti rakennetuista, täyteläisistä lauseista. Huolimatta siitä, että hän julkaisi Shakespearen, hän ei tajunnut kirjallisuuden romanttisia puolia, vaan pyrki tukahduttamaan ne raskaalla arvovallallaan. Hän oli pitkä ja roteva, liikkeissään kömpelö, likinäköinen. Persoonallinen puhtaus niin ja näin. Kaikesta tästä on syntynyt se karhumainen kuva, jota ihaillaan tri Samuel Johnsonina, ja jossa todennäköisesti oli karhua vain nahka, sydämen ollessa kultaa. Hänen vaikutustaan aikansa kirjalliseen elämään ei pidä liioitella: tiettävästi ei kukaan kirjailija ole alistunut noudattamaan hänen ohjeitaan.
James Boswell (1740-95) oli skotlantilainen asianajaja, joka oli matkustellut paljon mannermaalla, mm. Korsikassa. Olostaan tällä saarella ja tuttavuudestaan sen vapaussankarin, Paolin, kanssa hän julkaisi 1768 teoksen Kuvauksia Korsikasta (Accounts of Corsica). 1786 ilmestyi Päiväkirja matkasta Hebrideille (Journal of a Tour to the Hebrides), jossa hän kertoo tri Johnsonin käynnistä näillä saarilla. Kirjailijaturhamaisuuden vallassa oleva, lahjoiltaan sangen keskinkertainen Boswell tuli tehneeksi kirjallisuudelle suuren palveluksen julkaistessaan 1791 Samuel Johnsonin elämän (The Life of Samuel Johnson). Hän näet perusti työnsä tarkkoihin tosiasioihin, vähäksymättä pieniäkään yksityiskohtia, ja rakensi täten kuvauksensa tieteellisen menettelytavan mukaisesti. Näin syntyi kirjallisuuden ensimmäinen suuri elämäkerta, jonka sivuilta "karhu ja hänen kuljettajansa" ilmielävinä esiintyvät.
OTTEITA BOSWELLIN JOHNSON-ELÄMÄKERRASTA.
Huoleton elämä ja riippumattomuus, jotka hän saavutti vihdoin kuninkaan anteliaisuuden avulla, lisäsivät hänen luontaista laiskuuttaan. Mietteissään (Meditations) hän moittii itseään seuraavaan tapaan: "Pitkänäperjantaina, huhtikuun 20. 1764. En ole tehnyt mitään parannusta; olen viettänyt aivan hyödytöntä elämää, olen ollut aistillisempi ajatuksiltani, ja alttiimpi viinille ja ruoalle." Ja seuraavana aamuna hän valittaa liikuttavalla tavalla: "Siitä asti kun nautin viime kerran ehtoollista, on laiskuuteni kehittynyt yhä törkeämmäksi velttoudeksi ja siivoton elämäni on nyt raakaa välinpitämättömyyttä. Ajatuksiani peittää aistillisuuden pilvi; ja jollen ota huomioon sitä, että olen tämän vuoden alusta välttänyt jossakin määrin liiallisuutta väkijuomien käyttämisessä, ovat mielihaluni olleet voitolla järjestäni. Jokin omituinen muistamattomuus on verhonnut minut, niin etten tiedä, mitä viime vuodesta on tullut; ja huomaan tapausten ja tietojen kulkevan ohitseni jättämättä mitään jälkeä." Sitten hän sanoo juhlallisesti: "Tämä ei ole sellaista elämää, josta on luvattu taivas", ja päättää vakavasti parantaa itsensä.
Tähän aikaan häntä vaivasi erittäin raskas synkkämielisyyden puuska, sillä tämä tauti vaani aina hänen ympärillään. Hän oli niin sairas, ettei hän, vaikka hän pitikin paljon seurasta, sietänyt ketään – sairaus on tällöin kohtalokkaimmassa vaiheessaan. Tri Adams kertoi minulle, että hän vanhana ystävänä pääsi häntä katsomaan ja tapasi hänet surkuteltavassa tilassa – hän houraili, vaikeroi, puhui itsekseen ja kulki ehtimiseen huoneesta toiseen. Tässä tilaisuudessa hän kuvasi kärsimiään tuskia seuraavilla voimakkailla sanoilla: "Antaisin leikata jonkin jäsenistäni, jos saisin mieleni tasapainoon."
Puhuminen itsekseen kuului, tosiaankin, hänen omituisuuksiinsa, niin kauan kuin tunsin hänet. Olen varma, että häneltä pääsi useinkin huokaus; jotkut ovat selvästi olleet erottavinaan Isämeidän katkelmia.
Hänellä oli vielä toinenkin omituisuus, mutta kukaan hänen ystävistään ei ollut koskaan uskaltanut kysyä häneltä, mitä se merkitsi. Minusta tuntui, että tässä oli kysymyksessä jokin taikauskoinen tapa, jonka hän oli saanut varhain, eikä ollut koskaan kiinnittänyt siihen ajatuksiaan päästäkseen siitä irti. Hän piti tarkoin vaarin siitä, että meni tai tuli ovesta tai käytävästä määräluku-askelin määrätystä pisteestä lukien tai ainakin siten, että joko hänen oikea tai vasen jalkansa (en muista kumpi) otti aina ensimmäisen askeleen, kun hän oli päässyt ovelle tai käytävään. Näin arvelen, sillä olen lukemattomia kertoja huomannut hänen pysähtyvän äkkiä ja sitten astuvan erittäin vakavana ikäänkuin askeliaan laskien; ja olen nähnyt hänen, jos hän oli laiminlyönyt tai tehnyt väärin tämän salaperäisen tempun, palaavan ja valitsevan sopivan paikan suorittaakseen sen ja sitten ikäänkuin heräävän ajatuksistaan ja kiiruhtavan askeliaan liittyäkseen seuralaisiinsa. Vielä on mainittava, ettei pieninkään niistä omituisuuksista, joita hänellä oli, ja jotka pistivät silmään heti hänen ulkomuodossaan ja tavoissaan, jäisi mainitsematta, että kun hän puhui tai vaikkapa vain mietiskeli tuolissaan, hänellä oli tapana kallistaa ravistellen päätään sivulle, oikean olkapään kohdalle, ja huojuttaa ruumistaan edestakaisin hieroen samalla kämmenellään vasenta polveaan ruumiin suunnassa. Puhuessaan hän päästi suustaan erilaisia ääniä; väliin tuntui kuin hän olisi pureksinut tai, kuten sanotaan, märehtinyt, väliin hän puolittain vihelsi, väliin painoi kielenpään kitalaen takaosaan ja kotkotti kuin kana, väliin taas työnsi sen yläikenien etuosaan ja ikäänkuin lausui nopeasti puoliääneen too, too, too; näihin ääniin liittyi väliin katse, mutta useimmiten hymy. Puhuttuaan pitemmän aikaa hän oli säännöllisesti koko lailla hengästynyt rajusta äänekkyydestään, ja tällöin hänellä oli tapana henkäistä puhaltamalla kuin valas. Arvelen, että tämä huojensi hänen keuhkojaan; tällä tavalla hän näytti tahtovan halveksivasti ilmaista, että hän oli hajoittanut vastustajansa todistukset kuin tuuli akanat. – – –
Hänen elämänsä, niin kauan kuin tunsin hänet, näytti yleensä olevan verraten samanlaista. Tavallisesti kävin häntä tervehtimässä kahdentoista aikana päivällä ja tapasin hänet silloin usein vuoteesta tai esitelmöimästä teensä äärestä, jota hän joi runsaasti. Hänen luonaan oli säännöllisesti aamukäynnille saapuneita vieraita, pääasiallisesti kirjallisuutta harrastavia miehiä: Hawkesworth, Goldsmith, Murphy, Langton, Steevens, Beauclerk ym., ym., ja toisinaan oppineita naisiakin; muistan nimenomaan erään henkevän ja hienon ranskattaren, joka kunnioitti häntä käynneillään. Minusta näytti siltä, että häntä pidettiin eräänlaisena julkisena oraakkelina, jonka luo jokainen luuli olevansa oikeutettu menemään kysyäkseen häneltä neuvoa; ja kukin heistä sai epäilemättä hyvän korvauksen vaivoistaan. En voinut koskaan käsittää, mistä hän otti ajan kirjallisia töitään varten. Keskusteltuaan koko aamun hän meni syömään päivällistä ravintolaan, jossa hän tavallisesti viipyi myöhään, sitten hän joi teensä jonkun ystävänsä luona ja vetelehti sen jälkeen hyvän aikaa, mutta söi harvoin illallista. Arvelen, että hänen on täytynyt lukea ja kirjoittaa pääasiallisesti yöllä, sillä en juuri muista hänen koskaan kieltäytyneen lähtemästä kanssani ravintolaan, ja hän meni usein Ranelaghiin, jota hän näytti pitävän viattomana virkistyspaikkana.
Hän jakoi usein taskussaan olevan hopean köyhille, jotka olivat häntä odottamassa hänen kotinsa ja sen ravintolan välillä, jossa hän söi päivällisen. Hän liikkui kaduilla mihin aikaan tahansa ja kertoi, etteivät rosvot olleet koskaan ahdistaneet häntä, koska tiesivät, että hänellä oli vähän rahaa, eikä hän liioin näyttänytkään sellaiselta, jolla on paljon.
Hän pelkäsi todellakin kauheasti kuolemaa tai pikemmin "sitä mikä seurasi kuolemaa"; ja kukapa järkevä ihminen, joka tulee vakavasti ajatelleeksi, että hänen on jätettävä kaikki se, minkä hän tuntee, ja siirryttävä tuntemattomaan olotilaan, voi olla ilman tätä pelkoa? Hänen pelkonsa aiheutui ajattelemisesta; hänen rohkeutensa oli luonnollinen. Edellisessä tapauksessa hänen pelkonsa johtui filosofisesta ja uskonnollisesta mietiskelystä. Hän pelkäsi kuolemaa, mutta ei mitään muuta, ei edes sitäkään, mikä olisi voinut aiheuttaa kuoleman. Kerran ollessaan mr Beauclerkin maatilalla, kun kaksi suurta koiraa kävi toistensa kimppuun, hän meni niitten luo ja pieksi niitä, kunnes ne erosivat; erään toisen kerran hän, kun hänelle oli kerrottu, kuinka vaarallista oli ladata pyssyä useammalla luodilla, pani pyssyyn kuusi tai seitsemän luotia, ojensi sen seinää kohti ja laukaisi. Mr Langton kertoi minulle, että hän ollessaan tri Johnsonin kanssa uimassa Oxfordin läheisyydessä oli kehoittanut tätä varomaan erästä pyörrepaikkaa, jota pidettiin erittäin vaarallisena; Johnson oli heti lähtenyt uimaan sinne. Hän kertoi minulle itse, että eräänä yönä oli kadulla hänen kimppuunsa hyökännyt neljä miestä, mutta hän ei ollut tahtonut väistyä, vaan pysytti heidät loitolla, kunnes tuli vartija, joka kuljetti hänet ja miehet vahtipaikkaan. Mr Garrick kertoi minulle, että Johnson oli kerran Lichfieldin teatterissa ollessaan jättänyt hetkeksi tuolin, joka oli ollut asetettu häntä varten kulissien väliin; eräs herrasmies oli asettunut tuolille, ja kun Johnson palatessaan oli pyytänyt sitä kohteliaasti, oli vieras töykeästi kieltäytynyt luovuttamasta sitä; silloin Johnson oli tarttunut tuoliin ja lykännyt sekä miehen että tuolin alas permannolle. – – –
Boswell päättää elämäkerran antamalla seuraavan kuvauksen Johnsonista, miehestä, joka ei masentunut koskaan. Kuolinvuoteellaan hän oli sanonut: "Tahdon tulla voitetuksi; en halua antautua." – – –
Hän oli kookas ja sopusuhtainen, ja kasvoiltaan kuin antiikkinen veistokuva; mutta kouristuksentapaiset nykäykset ja sen taudin jättämät haavat, joka aikanaan luultiin voitavan parantaa kuninkaan käden kosketuksella, sekä huolimaton pukeutuminen tekivät hänen ulkomuotonsa omituiseksi ja jonkin verran kömpelöksi. Hän voi käyttää vain toista silmäänsä; mutta henki voi kuitenkin saada aikaan paljon, vieläpä se pystyy korvaamaan elimien vajanaisuuden, niin että hänen näkönsä, niin kauas kuin se ulottui, oli tavattoman nopea ja tarkka. Hän oli sielultaan niin sairas, ettei hän tullut koskaan kokeneeksi sitä luonnollista iloa, jota ihminen tuntee saadessaan käyttää vapaasti ja voimakkaasti raajojaan; kun hän liikkui, oli se kuin ponnistelua kahleissa; kun hän ratsasti, ei hän osannut hallita tai ohjata hevostaan, vaan seurasi mukana kuin ilmapallo. Se, että hän tällaisen terveyden ja elämän varassa voi saavuttaa 75 vuotta, on todistuksena siitä, että sisäinen vivida vis suojaa voimakkaasti ihmisruumista. Hän oli taipuvainen taikauskoon, mutta ei ollut herkkäuskoinen. Vaikka hänen mielikuvituksensa olisikin houkutellut häntä uskomaan ihmeisiin ja mystillisiin asioihin, hänen järkensä tutki tarkasti kaiken, minkä hän näki. Hän oli vilpitön ja harras kristitty, ja kannatti Englannin korkeaakirkkoa ja monarkistisia periaatteita.
Myös on myönnettävä, että hänellä oli useita ennakkoluuloja; tästä huolimatta ne usein olivat syynä hänen ivallisiin huomautuksiinsa, mutta näistä ilmeni pikemmin hänen mielikuvituksensa leikillisyys kuin harkittu ilkeys. Hän vaati jyrkästi ja taipumattomasti uskonnollisten ja moraalisten käskyjen noudattamista sekä yhteiskunnallisen järjestyksen vuoksi että kunnioituksesta kaiken järjestyksen Suurta Lähdettä kohtaan; oli moitteeton, ei ankara maussaan; vaikeasti tyydytettävä ja helposti loukkautuva; kiivas ja ärtyisä luoneeltaan, mutta mitä inhimillisin ja hyväntahtoisin sydämeltään; tämä ei ilmennyt ainoastaan anteliaisuutena, mikäli olosuhteet sen hänelle sallivat, vaan myöskin aktiivisena hyväntekeväisyytenä tuhansissa tapauksissa.
Häntä vaivasi ruumiillinen sairaus, joka teki hänet levottomaksi ja oikukkaaksi; ja hän poti synnynnäistä raskasmielisyyttä, jonka pilvet pimensivät hänen kirkkaan mielikuvituksensa ja loivat synkän varjon hänen ajatusmaailmaansa; meidän ei, näin ollen, pitäisi ihmetellä hänen ärtyisyytensä ja kiihkonsa purkautumista, sattuipa se millä hetkellä tahansa, ja nimenomaan silloin, kun siihen oli syynä tunkeileva tietämättömyys tai vaatelias nenäkkyys; ja hänelle on myös annettava anteeksi ne pilkkasanat, joita hän on tullut harkitsematta lausuneeksi parhaimmista ystävistään. Ja todellakin, jos otamme huomioon, että hän on "sairauden ja surun keskellä" voinut käyttää lahjojaan niin monien töiden suorittamiseen, ja nimenomaan, että hän on valmistanut suuren ja ihmeteltävän sanakirjansa, meidän täytyy kunnioittaa hänen tarmoaan.
Hän piti ylistyksestä, silloin kun sitä tarjottiin hänelle; mutta hän oli liian ylpeä mennäkseen hakemaan sitä. Koska hänen tieteelliset harrastuksensa olivat yleistä laatua ja moninaiset, ei häntä voida sanoa mestariksi millään erityisellä tiedon alalla; mutta hän oli kerännyt laajan ja vaihtelevan varaston oppia ja tietoa, ja se oli hänellä sellaisessa järjestyksessä, että hän voi käyttää sitä hyväkseen millä hetkellä tahansa. Mutta hän oli muita oppineita etevämpi siinä, että hänellä oli se taito, jota voitaisiin nimittää ajattelemisen taidoksi, järjen käyttämisen taidoksi: määrätty pysyvä kyky ottaa kaikesta, minkä hän tiesi, oleellinen puoli ja esittää se selvästi ja vakuuttavasti, niin että tieto, jonka usein näemme olevan vain romua typerissä miehissä, oli hänessä oikeaa, selvää ja elävää viisautta. Hänen moraaliset ohjeensa ovat käytännöllisiä, sillä ne johtuvat ihmisluonnon läheisestä tuntemisesta. Hänen mietelmänsä ovat vakuuttavia, sillä ne perustuvat terveeseen järkeen ja erittäin tarkkaan ja yksityiskohtaiseen todellisen elämän käsittämiseen. Hänen henkensä oli niin täynnä mielikuvitusta, että hän lienee ollut aina runoilija; kuitenkin on huomattava, ettei hänen runoissaan yleensä ole mielikuvituksen välkettä, vaan on niille pikemmin ominaista voimakas tunne ja terävä havaintokyky, ja on ne, nimenomaan sankarilliset parisäkeet, puettu sointuvaan ja voimakkaaseen muotoon.
Vaikka hän oli tavallisesti vakava, jopa pelkoa herättävä käytöksessään, piili hänessä tavaton ja omituinen sanavalmiuden ja huumorin voima; hän antautui usein keskustelussa leikinlaskuun; ja hänen seurassaan vallitsi usein mitä sydämellisin ilo; tähän liittyi vielä se suuri etu, että kun tästä ilosta puuttui kokonaan paheen ja ilkeyden myrkyllinen höyste, se oli terveellistä kaikille niille, jotka olivat siinä mukana. Hän oli totuttautunut niin tarkaksi, että hän tavallisessakin seurustelussa esitti mielipiteensä aina vakuuttavalla voimalla ja huolitellulla kielellä; vaikutusta tehosti vielä se, että hänellä oli kaikuva ääni ja että hän lausui tahallaan sanat hitaasti. Hänessä yhtyi mitä loogillisin pää mitä rehevimpään mielikuvitukseen, ja näistä hänellä oli tavaton etu väittelyssä: hän voi puhua laajasti tai suppeasti, miten arveli olevan parasta milläkin hetkellä. Älynsä voiman ja taidon ylenpalttisuudessa hän voi, kun häntä halutti, olla suurin sofisti, mitä puhetaidon alalla on esiintynyt; ja saadakseen tilaisuuden väitellä ja iloita voimastaan hänellä oli usein tapana puolustaa väärää kantaa yhtä suurella lämmöllä ja nerokkuudella; niin että kun seura oli suuri, oli vaikeaa saada selvää hänen todellisista mielipiteistään; mutta kun hänen seurassaan oli vain ystäviä, silloin hän keskusteli asioista aina suoraan; mutta hän oli liian omantunnontarkka tehdäkseen kirjoittaessaan tahallaan jonkin virheen, joka olisi siten jäänyt pysyväksi ja vaaralliseksi.
Tällainen oli Samuel Johnson, mies, jonka lahjat, ansiot ja hyveet olivat niin poikkeukselliset, että mitä enemmän hänen luonnettaan tutkitaan, sitä suurempaa ihastusta ja kunnioitusta tuntee häntä kohtaan sekä nykyaika että tuleva polvi.
Suomentanut O. Kostiainen.
SAMUEL JOHNSONIN KIRJE LORDI CHESTERFIELDILLE.
Lordi,
Olen äskettäin saanut kuulla The Worldin omistajalta, että Teidän Armonne on kirjoittanut kaksi kirjoitusta, joissa minun Sanakirjaani suositellaan yleisölle. Tällä tavalla huomatuksi tuleminen on sellainen kunnia, etten minä, joka olen varsin tottumaton saamaan suosionosoituksia mahtavilta, oikeastaan tiedä, miten ottaisin ne vastaan tahi millä sanoilla ilmaisisin tunteeni.
Kun minä, saatuani hiukan rohkaisua, kävin ensimmäisen kerran teidän Armonne luona, hurmasi käytöksenne tenho minut kuten koko muunkin maailman, ja minussa heräsi väkisinkin toivo, että voisin kerskata olevani Le vainqueur du vainqueur de la terre – että kykenisin saavuttamaan tunnustuksen, josta näin koko maailman kilpailevan; mutta minä huomasin käyntiini kohdistettuun huomioon sisältyvän niin vähän kehoitusta, ettei ylpeyteni eikä kainouteni sallinut minun toistaa sitä. Kääntyessäni kerran julkisesti Teidän Armonne puoleen minä toin esiin kaiken sen miellyttämistaidon, johon yksinäinen ja kömpelö oppinut yleensä kykenee. Olin tehnyt kaikkeni; eikä kenestäkään ole mieluista, että hänen kaikkeaan ylenkatsotaan, olipa sitä kuinka vähän hyvänsä.
Seitsemän vuotta, hyvä lordi, on nyt kulunut siitä, kun odotin etuhuoneessanne, tahi kun minut käännytettiin oveltanne; tämän ajan kuluessa olen kiinteästi jatkanut työtäni raivaten tieltäni vaikeudet, joiden valittaminen on turhaa, ja olen lopultakin saanut työni melkein painatusvalmiiksi ilman kenenkään apua, ilman ainoatakaan rohkaisun sanaa tahi myötämielistä hymyä. Sellaista kohtelua en osannut odottaa, koska minulla ei ole milloinkaan ennen ollut ketään suojelijaa.
Vergiliuksen lammaspaimen tutustui vihdoin Rakkauteen ja huomasi hänen olevan kallioiden alkuasukas.
Onko hän suojelija, hyvä lordi, joka välinpitämättömästi katselee aalloissa henkensä edestä kamppailevaa miestä, ja tämän päästyä rannalle uuvuttaa hänet avunannolla? Huomio, jota olette suvainnut kiinnittää ponnistuksiini, olisi aikaisemmin ilmaistuna virkistänyt minua; mutta se on viivästynyt, kunnes olen käynyt välinpitämättömäksi enkä voi nauttia siitä; kunnes olen jäänyt yksin enkä voi puhua siitä kenenkään kanssa; kunnes olen tullut tunnetuksi enkä tarvitse sitä. Minä toivon, ettei se osoita varsin julkeata paatuneisuutta, kun ei tunnusta olevansa kiitollisuudenvelassa sellaisesta, jota ei ole konsanaan saanut, tahi kun ei halua yleisön uskovan, että saan kiittää suojelijaa työstä, jonka sallimus on suonut minun suorittaa omin voimin.
Saatuani työstäni näin paljon suoritetuksi, minun tarvitsematta olla siitä sen suuremmassa kiitollisuudenvelassa kenellekään tieteen suojelijalle, minulle ei tule olemaan pettymys, vaikkapa tekisin sen valmiiksikin ilman sen vertaistakaan kannatusta, mikäli siinä enää voi olla vähentämisen varaa; sillä minä olen jo kauan sitten herännyt tuosta toiveen unelmasta, josta kerran, hyvä lordi, niin suurella riemastuksella kerskasin. – Teidän Armonne nöyrin ja kuuliaisin palvelija.
Sam. Johnson.
Suomentanut O. Juurikoski.DAVID HUME.
Samuel Johnson on enemmän tiedemies kuin taidekirjailija. Hänen rinnallaan tulee mainittavaksi sarja ajattelijoita, jotka antavat loistoa 1700-luvun Englannille, valmistaen sitä henkistä ja taloudellista perustaa, jolta nykyaikainen elämänkuvamme viimeksi on lähtöisin. – Skotlantilainen David Hume (1711-76) aikoi ensin lakimieheksi, työskenteli sitten liikealalla, antautui vihdoin kokonaan tieteellisiin harrastuksiin, matkustaen 1734 Ranskaan, jossa opiskeli kolme vuotta. 1739 hän julkaisi ensimmäisen filosofisen teoksensa, Tutkimuksen ihmisluonnosta (Treatise on Human Nature), jota seurasivat 1741-42 Moraaliset ja filosofiset esseet (Essays, Moral and Philosophical). Hoidettuaan erinäisiä toimia mm. diplomatian palveluksessa ulkomailla hän julkaisi 1749 Filosofiset esseensä (Philosophical Essays), niiden joukossa Tutkimuksen ihmisen ymmärryksestä (An Enquiry Concerning Human Understanding, suomennettu), 1751 Tutkimuksen moraalin prinsiipeistä (Enquiry into the Principles of Morals) ja 1752 Poliittiset keskustelunsa (Political Discourses). Hänen viimeinen filosofinen teoksensa oli Neljä tutkielmaa (Four Dissertations, 1757); tutkielmat Itsemurhista (On Suicide) ja Sielun kuolemattomuudesta (On the Immortality of the Soul) ilmestyivät hänen kuolemansa jälkeen. Huomattavalla sijalla Humen tuotannossa on hänen Englannin historiansa (The History of England, 1754-62). Oltuaan kirjastonhoitajana Edinburghissa (1752-57) ja diplomaattina Parisissa (v:sta 1763), jossa kirjalliset ja tieteelliset piirit antoivat hänelle suurta tunnustusta ja jossa hän tutustui Rousseau'hon, hän palasi (1765) Englantiin, tuoden mukanaan viimemainitun, jolle hankki eläkkeen. Tämä ystävyys raukeni kuitenkin pian. Toimittuaan 1767-68 valtiosihteerinä Hume vietti loppuikänsä Edinburghissa. Filosofina hän jatkaa Locken linjaa, johtaen kokemusperäisyyden, empirismin, loogillisiin lopputuloksiin. Impressiot eli aistimukset, jotka ovat ainoa tiedon lähde, käsittelemme ja järjestämme mielikuvituksella, jolloin vasta syntyy mielikuva eli idea. Impressiot esim. eivät kerro mitään syystä ja seurauksista, vaan on tämä mielikuvituksemme tekemä johtopäätös peräkkäisistä impressioista. Mitään todellista tietoa emme siis voi saavuttaa, vaan meidän täytyy tyytyä todennäköisyyteen. Uskonnollisessa suhteessa Humen logiikka johti kieltämiseen, koska yliluonnollisista asioista emme voi saada mitään todellisia impressioita. Uskonto ei siis perustu tietoon, so, uskonnollista totuutta ei ole, on vain usko. Humen kritiikki tiedon synnystä on vaikuttanut herättävästi Kantiin, jonka teos Puhtaan järjen kritiikistä (Kritik der reinen Vernunft) ilmestyi viisi vuotta Humen kuoleman jälkeen. Moralistina Hume opetti, että jokainen teko on hyvä, jos se vain edistää yhteishyvää. Historioitsijana hän oli Voltairen ja Montesquieun oppilas, pyrkien samaan eloisaan, hienostuneeseen ja loogilliseen tyyliin kuin edellinen, tapahtumien taustana laaja kulttuurihistoriallinen kuvaus, ja jälkimmäisen mukaan erikoisesti esittämään Englannin valtiomuodon kehitystä. Vaikkakaan ei tieteellinen uudenaikaisessa merkityksessä, Humen historia silti on pysyväarvoinen. Se ei tunnusta mitään "yhteiskunnallista sopimusta" kansan ja hallituksen välillä, vaan ainoastaan tottelemisen velvollisuuden. Vaikka ilmestynyt romantiikan kynnyksellä, se ei ymmärrä keskiaikaa, pitäen tätä vain pimeyden ja barbarian yönä.
FILOSOFIAN ERI LAJEISTA.
Hengen filosofiaa (moral philosophy) eli ihmisluontoa käsittelevää tiedettä voidaan harjoittaa kahdella eri tavalla; kummallakin niistä on oma arvonsa ja kumpikin saattaa vaikuttaa ihmiskunnan huviksi, opiksi ja parannukseksi. Toinen niistä käsittelee ihmistä etupäässä olentona, joka on syntynyt toimimaan, jota edesottamisissaan vallitsee hänen makunsa ja tunteensa, joka tavoittelee toista ja välttää toista, riippuen siitä, mikä arvo tällä näyttää olevan, ja siitä, missä valaistuksessa se hänelle esittäytyy. Koska hyvettä pidetään kaikesta olevaisesta arvokkaimpana, niin tämänsuuntaiset filosofit kuvailevat sitä kaikkein ruusuisimmin värein, lainaten avukseen kaikki runouden ja kaunopuheisuuden keinot ja käsitellen aihettansa helpolla ja selkeällä tavalla, joka parhaiten on omansa mielikuvitusta mairittelemaan ja voittamaan puolellensa tunteet. He valitsevat kaikkein räikeimpiä kokemuksia ja tapauksia jokapäiväisestä elämästä; asettavat vastakohtaisia luonteita sopivalla tavalla vastakkain; he houkuttelevat meitä hyveen poluille kunnian ja onnen kuvilla, opastavat askeleitamme näillä poluilla kaikkein terveimmillä elämänohjeilla ja loistavimmilla esimerkeillä. He saattavat meidät tuntemaan eron paheen ja hyveen välillä, he kiihoittavat ja ohjaavat tunteitamme, ja kun he näin ovat saaneet sydämissämme heräämään rakkauden oikeamielisyyteen ja tosi kunniaan, he ovat mielestänsä täysin saavuttaneet kaikkien ponnistustensa päämäärän. Toisen lajin filosofit tarkastelevat ihmistä enemmän ajattelevana kuin toimivana olentona ja yrittävät enemmän muovailla hänen ymmärrystään kuin sivistää hänen tapojaan. He käsittelevät ihmisluontoa mietiskelyn aiheena, jota he tavattomalla tarkkuudella tutkivat, löytääkseen ne periaatteet, jotka ohjaavat ymmärrystämme, virittävät tunteitamme ja saattavat meidät hyväksymään tai paheksumaan jotakin erikoista oliota, toimintaa tai käytöstapaa. Heidän mielestään on tieteessä moitittava aukko se, että filosofia ei vielä ole kiistämättömällä tavalla selvittänyt siveellisyyden, ajattelun ja arvostelutoiminnan perustusta, ja että se alituisesti puhuu todesta ja erehdyksestä, paheesta ja hyveestä, kauneudesta ja rumuudesta, kykenemättä määrittelemään näiden erottelujen pohjaa. Käydessään käsiksi tähän vaivalloiseen tehtävään he eivät anna minkään vaikeuksien itseään peloittaa, vaan etenemällä yksityistapauksista yleisempiin periaatteisiin he näin tavoittelevat yhä yleisempiä ja tyytyvät vasta, kun saapuvat niihin äärimmäisiin perusteisiin, jotka kaikessa tieteessä panevat padon ihmisen tiedonhalun tielle. Heidän aateskelunsa on tavallisten lukijain mielestä abstraktista, jopa käsittämätöntä, mutta he tavoittelevat vain oppineitten ja viisaitten kiitosta, ja katsovat saaneensa koko elämänsä ponnistuksista riittävän korvauksen, jos he voivat paljastaa joitakin salattuja totuuksia, jotka saattavat vaikuttaa jälkimaailman opiksi.
Varmasti ensiksimainittu helppo ja selkeä filosofia ihmiskunnan enemmistön keskuudessa aina on nauttiva suurempaa suosiota kuin tämä täsmällinen ja vaivalloinen, ja monet sitä suosittelevat paitsi mieluisempana, myöskin hyödyllisempänä kuin toista. Se puuttuu enemmän jokapäiväiseen elämään, muokkaa sydäntä ja tunteita, ja käsitellessään niitä periaatteita, jotka ovat ihmisten toiminnan pohjana se muuttaa heidän käytöstään ja saattaa heidät näin kuvailemaansa täydellisyydenihannetta lähemmäksi. Sitä vastoin toinen, vaikeaselkoinen filosofia, jonka pohjana on sellainen mielensuunta, mikä ei voi johtaa puuhaan ja toimeen, haihtuu tyhjiin, kun filosofi varjostaan astuu päivänvaloon, eivätkä sen periaatteet helpostikaan saa mitään vaikutusta toimintaamme ja käytökseemme. Sydämemme tunteet, intohimojemme kuohunta, mielenliikutustemme mahti hälventävät kaikki sen päätelmät ja tekevät syvällisen filosofin jokapäiväisen ihmisen vertaiseksi.
(Tutkimus ihmisen ymmärryksestä, I, 1.)
Suomentanut Eino Kaila.KATKELMA OMASTA ELÄMÄKERRASTA.
Keväällä 1775 sairastuin sisäisiin häiriöihin, jotka aluksi eivät tehneet minua levottomaksi, mutta jotka ovat sittemmin, kuten rupesin pelkäämään, kehittyneet hengenvaarallisiksi ja parantumattomiksi. Tiedän nyt, etten enää elä kauan. Sairauteni on tuottanut minulle hyvin vähän tuskia, ja vielä ihmeellisempää on, että suuresta ruumiillisesta heikontumisestani huolimatta henkiset kykyni eivät ole hetkiseksikään vähentyneet. Tämä on ollut niin erikoista, että jos minun olisi sanottava, minkä ajanjakson elämästäni mieluiten haluaisin elää uudelleen, olisin ehkä taipuvainen valitsemaan tämän viimeisen. Olen yhtä innostunut tutkisteluun kuin koskaan ennen, ja seurassa yhtä iloinen. Mielipiteeni on sitä paitsi, että kuudenkymmenen viiden ikäinen mies kuollessaan säästyy vain muutamista voimattomuuden vuosista, ja vaikka näenkin useita merkkejä siitä, että kirjallinen toimintani vihdoinkin on saava tunnustusta ja lisääntyvää mainetta, tiedän, että ennättäisin nauttia siitä vain muutamia vuosia. On vaikea olla täydellisemmin irti elämästä kuin minä tällä hetkellä olen.
Lopetan historiallisesti kuvailemalla omaa luonnettani. Olen, tai oikeastaan olin (sillä tällä tavoin minun nyt on puhuttava itsestäni voidakseni rohkeammin ilmaista ajatukseni); siis, olin mielenlaadultani lempeä, luonteeltani hillitty, avomielinen, seuraa rakastava ja iloinen; olin altis kiintymään, mutta sangen vähän taipuvainen vihamielisyyteen, ja hyvin kohtuullinen kaikissa intohimoissani. Suurikaan intohimoni, kirjallisen maineen rakkaus, ei milloinkaan alituisista pettymyksistä huolimatta katkeroittanut mieltäni. Niin hyvin nuorille ja huolettomille kuin tieteen harrastelijoille ja oppineille seurani oli mieluinen; erikoisen kernaasti seurustelin säädyllisten naisten kanssa, eikä minulla ollut aihetta valittaa heiltä saamaani kohtelua, Sanalla sanoen, vaikka useimmilla jollakin tavoin erinomaisilla miehillä on ollut aihetta valittaa panettelua, eivät sen myrkylliset hampaat ole milloinkaan koskettaneet eivätkä edes ahdistaneet minua. Ja vaikka ajattelemattomasti antauduin alttiiksi sekä yhteiskunnallisten että uskonnollisten puolueriitojen raivolle, niin niiden tavanomainen vimma näytti minun kohdaltani asettuvan. Ystävieni ei koskaan tarvinnut missään suhteessa puolustaa luonnettani ja käytöstäni. En voi väittää, että tämä hautajaispuhe itsestäni on tyystin vailla turhamaisuutta, mutta toivon, ettei se ole osunut harhaan, mikä on tutkittavissa ja varmistettavissa.
Suomentanut Aune Brotherus.
ADAM SMITH.
David Humen läheinen ystävä oli Adam Smith (1723-90), uudenaikaisen kansantaloustieteen perustaja. Valmistuttuaan Glasgow'n ja Oxfordin yliopistoissa hän tuli 1751 ensinmainitun yliopiston logiikan professoriksi, vaihtaen alansa seuraavana vuonna moraalifilosofiaan. 1759 hän julkaisi kirjan Siveellisten tunteiden teoria (Theory of the Moral Sentiments). Saatuaan yliopistoltaan 1762 filosofian tohtorin (LL. D.) arvon, hän erosi 1764 professorinvirastaan, ruveten nuoren Buccleuchin herttuan opettajaksi ja seuraten häntä mannermaalle. Oleskeltuaan mm. lähes vuoden Parisissa hän palasi 1766 kotiseudulleen Kirkcaldy'in, jossa sen jälkeen asui äitinsä kanssa kymmenisen vuotta, syventyneenä tutkimuksiinsa. 1776 hän sitten julkaisi ajattelunsa tulokset teoksessa Tutkimus kansojen varallisuuden luonteesta ja syistä (Inquiry into the Nature and Causes of the Wealth of Nations, suomennettu), joka on taloudellisen filosofian perustava teos ja uuden laajan tutkimuksen ja kirjallisuuden aloittaja. Hume luki sen käsikirjoituksena ja lausui siitä onnittelunsa; kuolema esti sen henkilökohtaisen tapaamisen, jolloin Hume olisi halunnut "väitellä muutamista periaatteista". 1778 Smith tuli tullin palvelukseen ja asettui Edinburghiin. 1787 hänet valittiin Glasgow'n yliopiston rehtoriksi. Smith kirjoitti muitakin filosofisia tutkimuksia, ja kuvauksen Humen viimeisistä elinpäivistä. Hänen elämänsä kului erittäin rauhallisesti ja sopusointuisesta ansaitun ja ajoissa saadun tunnustuksen loisteessa. Sen ainoa romanttinen tapaus lienee ollut se, että mustalaiset varastivat hänet kerran lapsena.
KANSOJEN VARALLISUUS.
Jokaisen kansan vuotuinen työ on se lähde, josta kansa alkuaan saa kaikki vuosittain kuluttamansa elämän tarvikkeet ja mukavuushyödykkeet; nämä ovat aina joko tämän työn välitöntä tuotetta tai tämän tuotteen avulla muilta kansoilta hankittuja.
Riippuen niin muodoin tämän tuotteen tai sen avulla hankitun vastineen suuremmasta tai pienemmästä suhteesta kuluttajiensa lukumäärään kansa on paremmin tai huonommin varustettu kaikilla tarvikkeilla ja mukavuushyödykkeillä.
Mutta tämän suhteen määrää jokaisessa kansassa välttämättä kaksi eri tekijää: ensinnäkin taito, kätevyys ja arvostelukyky, jolla sen työtä yleensä tehdään, ja toiseksi hyödyllistä työtä tekevien henkilöiden lukumäärän suhde toisten lukumäärään. Olkoonpa jonkin kansan asuma-alueen maaperä, ilmanala tai alueen laajuus mikä tahansa, sen vuotuisten hyödykevarojen runsauden tai niukkuuden täytyy tässä sen erikoisasemassa riippua noista kahdesta tekijästä.
Tämä hyödykevarojen runsaus tai niukkuus näyttää edelleen enemmän riippuvan edellisestä kuin jälkimmäisestä noista kahdesta tekijästä. Villien metsästäjä- ja kalastajakansojen keskuudessa jokainen työkykyinen yksilö on enemmän tai vähemmän mukana hyödyllisessä työssä ja pyrkii, mikäli voi, hankkimaan elämän tarvikkeita ja mukavuushyödykkeitä itselleen tai niille perheensä tai heimonsa jäsenille, jotka ovat joko liian vanhoja, liian nuoria tai liian heikkoja mennäkseen metsälle ja kalaan. Sellaiset kansat ovat kuitenkin niin kurjan köyhiä, että niiden pelkästä puutteesta usein on, tai ne ainakin luulevat että heidän on pakko joko itse surmata pienet lapsensa, vanhuksensa ja riutuvat sairaansa, tai jättää ne heitteille, nääntymään nälkään tai petojen raadeltaviksi. Vaikka sivistyneitten ja kukoistavien kansojen keskuudessa on suuri määrä henkilöitä, jotka eivät ensinkään tee työtä, vieläpä useat heistä kuluttavat kymmenen, jopa satakin kertaa suuremman työn tuoton kuin useimmat työtätekevistä, on kuitenkin yhteiskunnan koko työn tuotto niin suuri, että kaikilla on runsaasti mitä tarvitsevat, ja työmiehellä, vieläpä alhaisimmalla ja köyhimmälläkin, jos hän on kohtuullinen ja uuttera, voi olla nautittavanaan suurempi määrä tarvikkeita ja mukavuushyödykkeitä kuin mikään villi kykenee hankkimaan itselleen.
Ne syyt, jotka aiheuttavat työn tuotantovoimien mainitun edistymisen, ja järjestys, minkä mukaan sen tuotteet luonnollisesti jakautuvat yhteiskuntaan kuuluvien henkilöiden eri säädyn ja aseman mukaan, muodostavat tämän tutkimuksen ensimmäisen kirjan sisällyksen.
Olkoonpa sen taidon, kätevyyden ja arvostelukyvyn, millä työtä tehdään jonkin kansan keskuudessa, todellinen tila mikä tahansa sen vuotuisten hyödykevarojen runsauden tai niukkuuden täytyy riippua, niin kauan kuin tuota tilaa kestää, vuosittain hyödyllistä työtä tekevien lukumäärän suhteesta toisten henkilöiden lukumäärään. Hyödyllisten ja tuottavien työntekijäin lukumäärä on, kuten myöhemmin käy ilmi, kaikkialla suhteellinen siihen pääomaan, jota käytetään pitämään heitä työssä, ja siihen erikoiseen tapaan, millä sitä siihen käytetään. Toinen kirja käsittelee juuri tämän pääoman olemusta, tapaa, jolla se asteittaisesti kasautuu, ja niitä eri työmääriä, joita se panee liikkeelle, riippuen eri tavoista, joilla sitä käytetään.
Työnteon taidossa, kätevyydessä ja arvostelukyvyssä verraten edistyneet kansat ovat noudattaneet sangen erilaisia periaatteita työn yleisessä ohjaamisessa eli suuntaamisessa; eivätkä nämä periaatteet ole samassa määrin edistäneet sen tuoton suuruutta. Muutamien kansojen politiikka on suuresti kannustanut maaseudun elinkeinoja; toisten taas kaupunkien elinkeinoja. Tuskinpa mikään kansa on tasaisesti ja puolueettomasti suhtautunut elinkeinoelämän kaikkiin eri aloihin. Rooman vallan luhistumisesta lähtien on Euroopan politiikka ollut suopeampi käsitöitä, teollisuutta ja kauppaa, siis kaupunkien elinkeinoja, kuin maataloutta kohtaan. Ne asianhaarat, jotka näyttävät aiheuttaneen ja vakiinnuttaneen tämän politiikan, on esitetty kolmannessa kirjassa.
Vaikka nämä erilaiset periaatteet kenties aluksi saatettiin voimaan yksityisten kansanluokkien erikoisten etujen ja ennakkoluulojen nimessä, ensinkään välittämättä niiden vaikutuksesta yhteiskunnan yleiseen menestykseen tai edeltäkäsin arvaamatta tätä vaikutusta, ne ovat kuitenkin antaneet aihetta sangen erilaisiin taloustieteellisiin oppeihin, joista toiset liioittelevat kaupunkien, toiset taas maaseudun elinkeinojen merkitystä. Näillä opeilla on ollut huomattava vaikutus, ei vain oppineiden miesten käsityskantaan, vaan myös ruhtinasten ja valtioiden hallintoon. Neljännessä kirjassa olen koettanut esittää, niin täydellisesti ja selvästi kuin taidan, näitä eri oppeja ja niiden päävaikutuksia eri aikoina ja eri kansoissa.
Näiden neljän ensimmäisen kirjan päämääränä on esittää, mikä on muodostanut kansan suuren enemmistön tulon eli mikä on olemukseltaan se lähde, josta eri kansat eri aikoina ovat saaneet vuotuiset kulutuksensa. Viides ja viimeinen kirja käsittelee hallitsijan ja valtion tuloja. Tässä kirjassa olen ensiksi koettanut osoittaa, mitkä ovat hallitsijan tai valtion välttämättömät menot, mitkä noista menoista olisi suoritettava koko yhteiskunnan yhteisvoimin ja mitkä niistä kuuluvat yksistään sen jollekin erikoiselle ryhmälle, tai erikoisille jäsenille; toiseksi, millä eri tavoin koko yhteiskunta voidaan saattaa suorittamaan sille kuuluvat menot sekä mitkä ovat kunkin eri tavan pääasialliset edut ja varjopuolet; ja kolmanneksi ja viimeiseksi, mitkä perusteet ja syyt ovat saattaneet miltei kaikki nykyaikaiset hallitukset panttaamaan osan näistä tuloista tai tekemään velkaa ja mikä vaikutus noilla veloilla on ollut yhteiskunnan todelliseen varallisuuteen, sen maan ja työn vuotuiseen tuottoon.
(Johdanto.)
Suomentanut T. T. Kaila.EDMUND BURKE.
Valtiomies ja poliittinen kirjailija, historioitsija ja esteettinen filosofi Edmund Burke (1729–97), asianajajan poika Dublinista, suoritti tutkintonsa viimemainitun kaupungin yliopistossa 1748 ja tuli Lontooseen 1750 antautuakseen lakimiehen alalle. Käyttikin aikansa kirjallisiin harrastuksiin yleensä, julkaisten niiden tuloksena 1756 pari tutkielmaa, joista toinen, Filosofinen tutkimus ylevää ja kaunista koskevien käsitystemme synnystä (A Philosophical Inquiry into the Origin of our Ideas of the Sublime and Beautiful), esittää ylevän vaikutelman varsinaiseksi lähteeksi ja perustekijäksi pelon tunteen, jota sittemmin romantiikka niin laajalti käyttikin pyrkiessään jylhiin ja yleviin tunnelmiin. Teoksella on ollut merkityksensä ylevän käsitteen tutkimukselle. 1759 hän perusti historiallisen, vuotuisen katsausjulkaisun Vuosiluettelo (The Annual Register), toimittaen sitä vuoteen 1788 saakka. Burken varsinainen elämäntyö kuuluu politiikan alalle, alkaen hänen tultuaan 1766 parlamentin jäseneksi. Hän tuli huomatuksi whigiläisenä kirjailijana, kannatti sovinnollista ja inhimillistä politiikkaa amerikkalaisia ja muita siirtomaita kohtaan, ja vaati parlamentille sille kuuluvaa merkitystä kansantahdon ilmaisijana, sekä sen vaalitavan uudistamista. Kuuluisa on hänen 14 vuotta kestänyt leppymätön taistelunsa Itä-Indian Kauppayhtiötä ja Warren Hastingsia vastaan, jossa hänen raskas retoorinen ja moraalinen voimansa ilmeni tehokkaimmillaan ja jolla hän laski perustuksen humaanille Indian-politiikalle. Huolimatta whigiläisyydestään Burke osoittautui Ranskan vallankumouksen vastustajaksi, julkaisten 1790 kuuluisan kirjansa Mietelmiä Ranskan vallankumouksesta (Reflectins on the French Revolution), joka herätti koko Euroopan huomiota. Englannin valtiomuoto oli vuosisatoja kestäneen kehityksen tulos: Ransan uusi valtiomuoto oli päinvastoin tällaisen kehityksen äkillinen keskeytys, ratsionalistisen ajattelun epähistoriallinen, teoreettinen tuote. Tätä epähistoriallista kehityksen linjan katkaisemista Burke ei hyväksynyt, ja tuli sen kautta valtio-oikeuden ns. historiallisen koulun perustajaksi. Hänen puheissaan ja kirjoituksissaan ilmeni laajaa tietoa, terävää ajattelua, jaloa inhimillisyyttä ja tunnetta, joka puhuessa väliin kasvoi myrskyisäksi kiivaudeksi. Puhujan lahjoja hänellä ei ollut, vaan vaikuttivat hänen esityksensä aina paremmin luettuina. Whigiläisyydestä huolimalta hän kuului Johnsonin klubiin. Suuret lahjat, korkea tunne-elämä, nuhteettomuus sekä julkisena että yksityisenä ihmisenä, kaunistavat tämän jalon englantilaisen ja maailmankansalaisen muistoa.
MARIA ANTOINETTE.
Kuusitoista tai seitsemäntoista vuotta on nyt kulunut siitä, kun Versailles'ssa näin Ranskan kuningattaren, silloisen kruununprinsessan; ja varmastikaan ei ihastuttavampi olento milloinkaan ole kirkastanut tätä maata, jota hän näytti tuskin koskettavan. Näin hänet aivan taivaanrannan yläpuolella koristamassa ja ilahduttamassa ylhäistä piiriä, johon hän juuri oli astumaisillaan säteillen kuin aamutähti elämää, kirkkautta ja iloa. Voi, mikä vallankumous! Ja millainen sydämeni olisikaan, jos liikutuksetta voisin ajatella tuota nousua ja tuota kukistumista! En osannut uneksiakaan, kun hän innokkaan, etäisen, nöyrän rakkauden lisäksi vielä sai osakseen kunnioituksen ilmaisuja, että hänen kerran täytyisi povelleen piilotettuna kantaa häpeän terävää vastamyrkkyä. En voinut uneksia, että elämäni kuluessa saisin nähdä sellaisten onnettomuuksien kohtaavan häntä jalon kansan keskuudessa, kansan, jonka miehet olivat ritareita ja kunnianmiehiä. Luulin, että kymmenentuhatta säilää lennähtäisi huotrasta kostamaan katseenkin, joka uhkaisi häntä loukata. Mutta ritarillisuuden aika on ohi. Viisastelun, säästäväisyyden ja kylmän harkinnan aikakausi on seurannut sitä, ja Euroopan kunnia on iäksi häipynyt. Koskaan, koskaan emme enää saa nähdä sitä jaloa uskollisuutta säätyä ja sukupuolta kohtaan, sitä ylvästä alamaisuutta, sitä arvokasta kuuliaisuutta, sitä sydämen alistuvaisuutta, joka käskynalaisuudessakin ylläpiti intomielisen vapauden henkeä. Korvaamaton elämän viehkeys, alttius kansojen puolustamiseen, miehekkäiden tunteiden ja sankarillisten tekojen vaalinta on poissa! On häipynyt se periaatteen herkkätuntoisuus, se kunnian puhtaus, joka tunsi häpeän haavana, joka loi rohkeutta samalla kuin se hillitsi julmuutta, joka jalosti kaiken, mihin se kosketti; ja jonka vaikutuksesta pahakin menettäessään kaiken raakuutensa menetti puolet pahuudestaan.
(Mietelmiä Ranskan vallankumouksesta.)
Suomentanut Aune Brotherus.ENGLANNIN VALTIOMUODON KEHITYKSESTÄ.
Magna Chartasta Oikeuden julistukseen saakka lainsäädäntömme on johdonmukaisesti vedonnut oikeuksiimme ja puolustanut niitä esi-isiltämme meille kulkeutuneena ja meiltä tuleville polville siirtyvänä sääntöperintönä, omaisuutena, joka erityisesti kuuluu tämän valtakunnan asukkaille, viittaamatta vähimmälläkään tavalla mihinkään muuhun yleisempään tai alkuperäisempään oikeuteen. Siten lainsäädäntömme pysyttää osiensa suuren moninaisuuden yhtenäisenä. Meillä on perinnöllinen valtaistuin; perinnöllinen päärinarvo; ja alahuone ja kansa, joiden etuoikeudet, valta ja asema ovat esivanhemmilta monessa polvessa perittyjä.
Tämä menettely näyttää minusta olevan syvän ajattelun tulosta, tai pikemminkin sen onnellista seurausta, että neuvojaksi on otettu luonto, jonka viisaus on ajattelun ulkopuolella ja sitä korkeammalla. Uudistuksen henki on yleensä itsekkyydestä ja näköpiirin ahtaudesta lähtöisin. Kansa, joka ei katso milloinkaan taaksepäin esivanhempiinsa, ei liioin välitä luoda katsettaan eteenpäin seuraaviin sukupolviin. Englannin kansa tietää sitä paitsi varsin hyvin, että perinnöllisyyden ajatukseen sisältyy lujana periaatteena perinnön säilyttäminen ja siirtyminen edelleen, sen kuitenkaan vähimmälläkään tavalla sulkematta pois kartuttamisen ja edistämisen periaatetta. Hankinnan se jättää vapaaksi; mutta se turvaa ja varmistaa hankitun säilymisen. Kaikki edut, jotka saadaan näitä perusohjeita lainsäädännöllisesti noudattamalla, vakautuvat samalla jonkinlaiseksi perheomaisuudeksi; niihin saadun omistusoikeuden käsitetään kestävän ikuisesti ja olevan luovuttamaton. Lainsäädännöllisellä menettelyllä, noudattaen luonnon esimerkkiä, me saamme, pidämme hallussamme ja siirrämme seuraavalle polvelle hallituksemme ja oikeutemme samalla tavalla, kuin nautimme elämästämme ja omaisuudestamme ja siirrämme ne jälkeentuleville. Valtiolliset laitokset, varallisuus, sallimuksen lahjat annetaan meille ja otetaan pois samassa järjestyksessä. Valtiollisen järjestelmämme rakenne on sellainen, että se joka suhteessa vastaa maailman järjestystä ja on sen kanssa täysin sopusoinnussa ja on samalla myös täydellisesti sellaisen elämän mukainen, jonka sijana oleva ruumis on pysyväinen, vaikkakin sen osat vaihtuvat. Maailman järjestyksessä, jonka viisaus hämmästyttää ja jossa ihmiskunta sulautuu suureksi, salaperäiseksi kokonaisuudeksi, se ei ole kauttaaltaan milloinkaan samanaikaisesti vanha, keskinäinen, eikä nuori, vaan jatkuvasti vaihtuvana muuttumattomasti pysyväinen, jonka kulku on alituista kuihtumista, kukistumista, uudistumista ja edistymistä. Siten, noudattamalla luonnon menettelytapaa valtion johtamisessa, meidän saantimme eivät ole konsanaan täysin uusia, sen, minkä olemme säilyttäneet, olematta liioin täysin vanhanaikaista. Pysymällä kiinni esi-isissämme näitä periaatteita noudattamalla, meitä ei johda muinaisaikainen taikausko, vaan luonnollisen ja viisaan yhteenkuuluvaisuuden henki. Tässä perinnöllisyyden ajatuksen omaksumisessa me olemme antaneet valtiojärjestyksemme kehyksille läheisen omaisen kuvan. Maamme lainsäädännön me lujitamme rakkaimmilla perhesiteillämme; perustuslakimme me otamme kaiken kotejamme hellivän rakkautemme kohteeksi; valtiomme, kotilietemme, hautamme ja alttarimme me säilytämme toisistaan erottamattomina, ja pidämme rakkaana lämmön, joka säteilee niistä yhteisesti ja toisesta toiseen heijastuvasta siunauksesta.
Noudattamalla samalla tavalla luonnon esimerkkiä keinotekoisten laitostemme suhteen ja kutsumalla sen erehtymättömät ja voimakkaat vaistot vahvistamaan järkemme erehtyvää ja heikkoa kekseliäisyyttä, me olemme, pitämällä oikeuksiamme perintönä, saaneet useita muitakin etuja, jotka eivät suinkaan ole pieniä. Vapauden henki on taipuvainen käyttämään väärin valtaa ja menemään liiallisuuksiin, mutta ajatus, että pyhiksi tunnustettujen esi-isien henget ovat aina saapuvilla ja näkemässä, vaikuttaa siihen vastustamattoman hillitsevästi. Tämä ajatus oikeuksiemme periytymisestä polvesta toiseen antaa meille synnynnäisen arvokkuuden, joka on vakiintunut tavaksi. Se ei siedä minkäänlaista nousukkaan julkeutta, sillä se on alentavaa ja vain niille ominaista, jotka ensimmäisinä pääsevät kohoamaan jonkin verran ympäristönsä yläpuolelle. Täten oikeutemme ovat ylevää vapautta. Ja sen näkö on vaikuttava ja majesteettinen. Sillä on sukupuu ja kuuluisat esivanhemmat. Sillä on vaakunakilpensä ja tunnusmerkkinsä. Sillä on muotokuvakokoelmansa, muistokirjoituksensa, historiansa, todistuksensa, ja arvonimensä. Me kunnioitamme yhteiskunnallisia laitoksiamme, noudattaen samaa periaatetta, johon viitaten luonto neuvoo meitä kunnioittamaan yksityisiä ihmisiä, nimittäin iän ja niiden takia, joilta olemme perineet ne. Kukaan viisastelija ei kykene aikaansaamaan mitään, joka kykenisi säilyttämään järkiperäisen ja miehekkään vapauden paremmin kuin suunta, jota olemme seuranneet. Meistä on ollut parempi varata luonteemme kuin järkemme, parempi luovuttaa sydämemme kuin aivomme oikeuksiemme suuriksi säilyttämissuojiksi. Te olisitte voineet, jos olisitte tahtoneet, noudattaa meidän esimerkkiämme ja antaa takaisin saamallenne vapaudelle vastaavan arvokkuuden.
(Mietelmiä Ranskan vallankumouksesta.)
Suomentanut O. Juurikoski.EDWARD GIBBON.
Humen käsitykseen keskiajasta yhtyi skotlantilainen historioitsija William Robertson (1721-93), edinburghilainen pappi, loistavan menestyksen saaneen Skotlannin historian (The History of Scotland, 1759) kirjoittaja, joka 1769 julkaisi Keisari Kaarle V:n hallituksen historian (The History of the Reign of the Emperor Charles V), lausuen tämän esipuheessa sen jälkeen pitkäksi aikaa vallitsevaksi tulleen yleisen käsityksen keskiajasta. Robertson oli valistusajan henki, joka ei nähnyt keskiajassa juuri muuta kuin ihmiskunnan yön. Sekä Hume että hän ovat historioitsijoina joutuneet yleiseurooppalaisessa merkityksessä suuren nimen varjoon. Edward Gibbon (1737-94) sai kasvatuksensa Westminsterin koulussa ja Oxfordissa, ranskalaistutti sivistyksensä oleskelemalla Lausannessa yli neljä vuotta (1753-58), ja julkaisi 1761 ranskankielellä ensimmäisen teoksensa Harjoitelmakoe kirjallisuudesta (Essai sur l'Etude de la Liltérature). 1764 hän matkusteli mannermaalla, käyden mm. Roomassa, jossa, Capitoliumin raunioilla, tuli oman kertomuksensa mukaan lokak. 15 p. ajatelleeksi suurta tutkimusta Rooman valtakunnan rappeutumisesta ja häviöstä. 1772 hän ryhtyi päättäväisesti toteuttamaan suunnitelmaansa, jota oli ensi hetkestä kypsytellyt ja jota varten oli koonnut paljon lähteitä. Työtä hidastutti hänen olonsa parlamentin jäsenenä (v:sta 1774) ja virkamiehenä (1779-82). 1700-luvun kuuluisin historiallinen esitys Rooman valtakunnan rappeutuminen ja häviö (The Decline and Fall of the Roman Empire) ilmestyi 1776-88 kuutena osana, joista jokainen aiheutti yhä kasvavaa innostusta ja vastalauseitakin. Montesquieun oppilaana Gibbon pyrki historiallisella intuitiolla näkemään tämän suuren kehitysvaiheen syvimmät pohjavirrat, esittämään tapahtumat todistusten valossa, ja luomaan tyylin ja suunnitelman puolesta taiteellisesti kirkkaan ja sopusuhtaisen rakennuksen, missä kaikessa hän suurin piirtein onnistuikin. Todeten kristinuskon ja antiikin hengen vastakkaisuuden monessa suhteessa hän antaa edelliselle pääsijän antiikin kulttuurin ja Rooman valtakunnan häviön aiheuttajana. Kirjoittaessaan yöllä kesäk. 27 p. 1787 huvimajassaan Lausannessa teoksensa loppusanat Gibbon tunsi oikeutettua iloa ja liikutusta, ymmärtäen suorittaneensa suurtyön. Gibbon asui 1783:n jälkeen enimmäkseen Lausannessa. 1793 hän kivulloisuudesta ja Ranskan levottomista vallankumousoloista huolimatta matkusti Lontooseen, jossa kuoli äkkiä tammikuussa 1794. Tunne-elämältään hän oli tyyni, ystävyydessään uskollinen, seuraelämässä suosittu vilkkaan ja älykkään keskustelutaitonsa vuoksi. Hymyä herätti hänen liikalihavuutensa ja harkitun hieno käytöksensä. Isänsä tahdosta hän katkaisi nuorena lemmensuhteensa mutta ei ystävyyttänsä neiti Suzanne Curchodiin, josta sittemmin tuli rouva Necker, rouva de Staëlin äiti. Gibbon kuoli naimattomana. Kuului Johnsonin klubiin.
JULIANUKSEN KUOLEMA.
Julianuksen taistellessa tilanteensa miltei ylivoimaisia vaikeuksia vastaan, yön hiljaiset tunnit siitä huolimatta omistettiin tutkimiseen ja mietiskelyyn. Niin pian kuin hän ummisti silmänsä lyhyeen ja katkonaiseen uneen, tuskallinen levottomuus ahdisti hänen mieltään. Ei myöskään ole ihmeellistä, että keisarikunnan hengetär vielä kerran ilmestyi hänen eteensä verhoten suruharsolla päänsä ja runsaudensarvensa, sekä poistuen hitaasti keisarillisesta teltasta. Hallitsija hypähti vuoteeltaan ja astuessaan keskiyön viileyteen virkistääkseen väsynyttä mieltään näki hehkuvan meteorin, joka kiiti taivaankannen halki ja hävisi samassa. Julianus uskoi varmasti nähneensä sodanjumalan uhkaavat kasvot. Toskanalaiset ennustajat, jotka hän kutsui neuvotteluun, kehoittivat yksimielisesti häntä välttämään taistelua, mutta pakko ja järki olivat tällä kertaa taikauskoa voimakkaammat, ja päivänkoitteessa sotatorvet soivat. Sotajoukko marssi kukkulaisen maan halki, ja persialaiset olivat salaa miehittäneet kukkulat. Julianus johti etujoukkoa taitavasti ja harkiten, tottuneen sotapäällikön tapaan. Hän pelästyi saadessaan tiedon, että jälkijoukon kimppuun oli äkkiä hyökätty. Kuumuus oli houkutellut hänet jättämään pois haarniskan, mutta hän sieppasi kilven eräältä seuralaiseltaan ja kiiruhti riittävän joukon kera jälkijoukon avuksi. Samanlainen vaara kutsui pelottoman ruhtinaan takaisin puolustamaan etujoukkoa; hänen ratsastaessaan eri osastojen välillä persialaisten ratsuväki ja norsut tekivät raivoisan hyökkäyksen vasemman siiven keskustaan miltei nujertaen sen ylivoimallaan. Otollisella hetkellä tehdyn sotaliikkeen avulla kevyt ratsuväki kuitenkin pian karkoitti tämän valtavan joukon, iskien taitavasti ja tehokkaasti aseensa ratsumiesten selkään ja norsujen jalkoihin. Barbaarit pakenivat, ja Julianus vaaroissa aina ensimmäisenä yllytti takaa-ajajia sekä huudoin että elein. Ystävien ja vihollisten sekasortoisen tungoksen hajaannuttamina ja lannistamina Julianuksen vapisevat henkivartijat muistuttivat pelotonta hallitsijaansa siitä, että hän oli ilman panssaria, ja rukoilivat häntä väistämään uhkaavaa turmiota. Heidän tästä puhuessaan sinkosi pakenevasta ratsumiesparvesta keihäs- ja nuolituisku, ja hipaistuaan Julianuksen käsivartta heittokeihäs työntyi kylkiluiden väliin ja pysähtyi maksan alaosaan. Julianus koetti vetää kuolettavaa asetta kyljestään, mutta terävä teräs viilsi hänen sormiaan ja hän putosi tajuttomana hevosensa selästä. Henkivartijat riensivät hänen avukseen, nostivat haavoittuneen keisarin varovaisesti maasta ja kantoivat hänet taistelun melskeestä lähellä olevaan telttaan. Tieto tästä surullisesta tapahtumasta levisi rivistä riviin, mutta suru viritti roomalaisissa voittamattoman rohkeuden ja kostonhalun. Molemmat sotajoukot jatkoivat veristä ja sitkeätä taistelua, kunnes yön täydellinen pimeys erotti ne. Persialaiset niittivät jonkin verran kunniaa menestyksestään roomalaisten vasemmalla sivustalla, jossa esikuntapäällikkö Anatolius kaatui ja prefekti Sallustius töintuskin pääsi pakenemaan. Mutta päivän lopputulos oli barbaareille epäedullinen. He poistuivat taistelukentältä; heidän kaksi sotapäällikköään, Meranes ja Nohordates, viisikymmentä ylimystä eli satraappia ja suuri joukko heidän urhoollisimpia sotureitaan kaatui. Ja jos Julianus olisi jäänyt eloon, olisi roomalaisten menestys voinut kehittyä ratkaisevaksi ja tärkeäksi voitoksi.
Ensimmäiset sanat, jotka Julianus lausui toinnuttuaan verenvuodon aiheuttamasta tajuttomuuden tilasta, olivat kuvaavia hänen sotaiselle mielelleen. Hän vaati hevostaan ja aseitaan ja tahtoi välttämättä rynnätä taisteluun. Tämä tuskallinen yritys uuvutti hänen viimeiset voimansa, ja lääkärit, jotka tutkivat hänen haavaansa, havaitsivat lähestyvän kuoleman merkit. Julianus osoitti näinä kauheina hetkinä sankarille ja viisaalle ominaista luonteenlujuutta. Filosofit, jotka olivat seuranneet häntä tälle kohtalokkaalle sotaretkelle, vertasivat Julianuksen telttaa Sokrateen vankilaan, ja silminnäkijät, jotka velvollisuus, ystävyys tai uteliaisuus oli kerännyt hänen vuoteensa ympärille, kuuntelivat kunnioittavan surun vallassa kuolevan keisarinsa viimeisiä sanoja. "Ystävät ja sotatoverit, kuolemani hetki on nyt koittanut, ja maksukykyisen velallisen tavoin suoritan ilomielin luonnon saatavan. Olen filosofiasta oppinut, miten paljon sielu on ruumista ylevämpi, ja että jalomman aineksen vapautumisen tulisi pikemminkin olla ilon kuin surun aihe. Uskonto on opettanut minulle, että varhainen kuolema usein on hurskauden palkka, ja jumalien suosionosoituksena vastaanotan kuolettavan iskun, joka suojelee minua luonteeni tahraamisen vaaralta, luonteeni, jota hyveet ja miehekkyys tähän saakka ovat tukeneet. Kuolen vailla omantunnontuskia, kuten olen elänyt vailla syyllisyyttä. Muistelen tyydytyksen tuntein yksityiselämäni nuhteettomuutta ja voin varmasti vakuuttaa, että korkein valta, jumalallisen mahdin ilmaus, on käsissäni säilynyt puhtaana ja tahrattomana. Vihaten tyranniuden turmiollisia ja hävittäviä oppeja olen pitänyt kansan onnea hallituksen päämääränä. Alistaen tekoni viisauden, oikeuden ja kohtuuden lakien alaisiksi olen uskonut lopun sallimuksen huostaan. Rauha oli toimieni päämäärä niin kauan kuin rauha oli kansan onnen mukainen, mutta kun maani käskevä ääni kutsui minut aseisiin, antauduin henkilökohtaisesti alttiiksi sodan vaaroille tietäen varmasti (minkä tiedon olin saanut ennustustaidon välityksellä) olevani ennakolta määrätty kaatumaan taistelussa. Lausun nyt kiitokseni Iäiselle Olennolle, joka ei sallinut minun kuolla tyrannin julmuuden uhrina, salaliiton tikarin iskusta tai pitkällisen, näivettävän taudin vaivoihin. Hän on suonut minulle keskellä maineikasta elämänjuoksua loistavan ja kunniakkaan lähdön tästä maailmasta ja mielestäni on yhtä järjetöntä kuin halpamaista valittaa tai karttaa kohtalon iskua. – Tämän verran olen koettanut sanoa, mutta voimani pettävät ja tunnen kuoleman lähestyvän. – Pidätyn tarkasti lausumasta ainoatakaan sanaa joka voisi vaikuttaa teidän äänestykseenne keisarin vaalissa. Valintani olisi kenties epäviisas tai harkitsematon, ja ellei se saavuttaisi sotajoukon hyväksymistä, voisi se muodostua kohtalokkaaksi suosittelemalleni henkilölle. Lausun vain kunnon kansalaisena toivovani että roomalaisille suotaisiin oivallisen hallitsijan tuottama siunaus." Tämän puheen jälkeen, jonka Julianus piti lujalla ja lempeällä äänellä, hän jakoi sotilastestamentilla jäljelläolevan yksityisomaisuutensa. Kysyttyään, miksi ei Anatolius ollut saapuvilla, hän Sallustiuksen vastauksesta käsitti, että Anatolius oli kaatunut, ja valitti viehättävää epäjohdonmukaisuutta osoittaen ystävänsä kuolemaa. Samalla hän moitti läsnäolijoiden surua pyytäen, etteivät he miehuuttomin kyynelin häpäisisi ruhtinaan kuolemaa, sillä muutaman hetken kuluttua hän on taivaan ja tähtien parissa. Läsnäolevat vaikenivat ja Julianus antautui kahden filosofin, Priscuksen ja Maximuksen, kanssa metafyysilliseen keskusteluun sielun olemuksesta. Sielulliset ja ruumiilliset ponnistukset, joihin hän antautui, jouduttivat luultavasti hänen kuolemaansa. Hänen haavastaan rupesi uudelleen vuotamaan runsaasti verta, suonten ajettuminen vaikeutti hänen hengitystään, hän pyysi kylmää vettä juodakseen ja heti juotuaan hän kuoli tuskattomasti noin keskiyön hetkenä. Näin kuoli tämä merkillinen mies yhdenneljättä vuotiaana, hallittuaan vuoden ja noin kahdeksan kuukautta Constantiuksen kuoleman jälkeen. Viimeisinä hetkinään hän osoitti, vähän ehkä turhamaisuuteen viittaavalla tavalla, hyveen ja maineen rakkautta, joka oli ollut hänen elämänsä hallitseva intohimo.
(Rooman valtakunnan rappeutuminen ja häviö, LXV 1.)
Suomentanut Aune Brotherus.EUROOPAN ASEMA GIBBONIN AIKANA.
Teoksensa kolmannessa osassa Gibbon päättää kertomuksensa Länsi-Rooman keisarikunnan häviöstä. Sitten hän kysyy, voisiko olla mahdollista, että sivistys kärsisi vielä kerran tuommoisen haaksirikon. Tämä saa hänet luomaan katsauksen oleviin oloihin (1780) ja vertailemaan niitä tilanteeseen keisarillisen Rooman rappeutumisen aikana.
Tästä kaameasta vallankumouksesta voitaneen saada hyödyllisiä opetuksia nykyaikana. Isänmaanystävän velvollisuus on asettaa ennen kaikkea synnyinmaansa edut etusijalle ja valvoa niitä, mutta filosofille olkoon sallittua avartaa näköalojaan ja pitää Eurooppaa yhtenä suurena tasavaltana, jonka eri asukkaat ovat saavuttaneet melkein saman kulttuuri- ja hienostumistason. Vallan vaaka ei lakkaa heilahtelemasta, ja meidän ja naapurivaltakuntien hyvinvointi voi vuorotellen laskea ja nousta, mutta nämä osittaiset vaihtelut eivät voi oleellisesti vahingoittaa yleistä hyvinvointiamme, taiteitamme, lakejamme ja tapojamme, jotka niin edullisesti erottavat eurooppalaiset ja heidän siirtomaansa muusta ihmiskunnasta. Maapallon raakalaiskansat ovat kaikkien sivistyneiden yhteiskuntien yhteisiä vihollisia, ja me voimme pelokkaasti kysyä, uhkaako Eurooppaa vieläkin noiden onnettomuuksien toistuminen, jotka muinoin murskasivat Rooman aseet ja laitokset. Ehkäpä tämän kysymyksen pohtiminen valaisisi tuon mahtavan valtakunnan häviötä ja selittäisi nykyisen turvallisuutemme todennäköiset syyt.
Roomalaiset olivat tietämättömiä vaaransa suuruudesta ja vihollistensa lukumäärästä. Euroopan pohjoiset maat Reinin ja Tonavan takana ja Aasia olivat täynnä metsästäjä- ja paimentolaisheimoja, köyhiä, ahnaita, levottomia ja rohkeita sotureita, kiihkeitä raiskaamaan ahkeruuden hedelmiä. Koko barbaarimaailma lähti äkkiä liikkeelle, ja etäisessä Kiinassa tapahtuneet vallankumoukset järkyttivät Gallian ja Italian rauhaa. Voittoisaa vihollista pakenevat hunnit suuntasivat matkansa länteen, ja vankien ja liittolaisten kasvava paljous paisutti virran. Valloittamiskiihko tarttui hunnien edellä pakeneviinkin, ja näin Rooman valtakunta joutui loppumattoman barbaarijoukon alati kiihtyvän painostuksen alaiseksi: jos ensimmäiset hyökkääjät lyötiin, oli tilalla heti uusia. Sellaiset peloittavat vaellukset eivät voi enää tulla pohjoisesta, ja pitkä lepoaika, joka on pantu väestön vähentymisen syyksi, on taitojen ja maanviljelyksen edistymisen ja leviämisen onnellinen seuraus. Muutamien alkeellisten kylien asemesta, jotka olivat etäällä toisistaan metsien ja soiden keskellä, Saksa voi nyt luetella kaksituhattakolmesataa muurien ympäröimää kaupunkia; Tanskan, Ruotsin ja Puolan kristityt kuningaskunnat ovat syntyneet toinen toisensa jälkeen; Hansaliiton kauppiaat ja Saksan ritarit ovat levittäneet siirtokuntiaan pitkin Itämeren rannikkoa aina Suomenlahteen saakka. Suomenlahdesta itäiseen valtamereen ulottuen Venäjä alkaa nyt esiintyä mahtavana ja sivistyneenä valtakuntana. Aura, kangaspuut ja paja ovat tunkeutuneet Volgan, Obin ja Lenan rannoille, ja sotaisimmatkin tataarilaumat ovat saaneet oppia vapisemaan ja tottelemaan.
Rooman valtakunnan lujuus perustui sen kansalaisten erinomaisen eheään ja täydelliseen yhteenliittymiseen. Mutta tämä yhtenäisyys ostettiin kansallisen vapauden ja sotilaallisen hengen hinnalla, ja orjuutetut maakunnat, joilta oli riistetty toimintavapaus, olivat turvallisuuteensa nähden palkkajoukkojen ja maaherrojen armoilla jotka taas saivat toimintaohjeensa etäisestä hovista. Satojen miljoonien onni ja elämä oli yhden tahi kahden henkilön ominaisuuksien varassa, ehkäpä lapsienkin, joiden mielen kasvatus, ylellisyys ja rajaton valta olivat turmelleet. Euroopassa on nyt kaksitoista erisuuruista, mahtavaa kuningaskuntaa, kolme kunnioitettavaa tasavaltaa ja useampia pienempiä, mutta itsenäisiä valtioita; kuningas- ja hallinnollisten kykyjen mahdollisuudet ovat lisääntyneet ainakin hallitsijoiden luvulla, ja pohjoisessa voi hallita joku Julianus tahi Semiramis. samalla kuin Arkadius ja Honorius uinailevat jälleen Bourbonien valtaistuimilla. [Yllämainitut nimet on luettava: 1) Preussin Fredrik Suuri. 2) Venäjän Katarina Suuri. 3) Ludvig XVI ja Espanjan Kaarle III.] Pelon ja häpeän molemminpuolinen vaikutus ehkäisee vallan väärinkäyttöä; tasavallat ovat järjestyneet ja lujittuneet, yksinvallat ovat omaksuneet vapauden tahi ainakin maltillisuuden periaatteita, ja ajan yleiset tavat ovat tuoneet puutteellisimpiinkin valtiomuotoihin jonkin verran oikeuden- ja kunniantuntoa. Tiedon ja teollisuuden edistymistä jouduttaa rauhan aikana niin monen yrittäjän kilpailu; sodan aikana Euroopan voimat harjaantuvat kohtuullisissa ja ratkaisematta jäävissä taisteluissa. Jos Aasian erämaista rynnistäisi joku barbaarivalloittaja, sen olisi ensin lyötävä Venäjän talonpojat, sitten Saksan armeijat, Ranskan urhoolliset aatelismiehet ja Englannin pelottomat vapaat miehet, jotka ehkä voisivat liittyä yhteen yhteistä vaaraa vastaan. Jos voitokkaiden barbaarien onnistuisikin orjuuttaa ja hävittää Eurooppa Atlantin valtamereen saakka, olisi kymmenentuhatta laivaa valmiina saattamaan turvaan sivistyneiden yhteiskuntien jäännökset, ja Eurooppa syntyisi uudelleen ja kukoistaisi Amerikassa, joka on jo täynnä sen siirtokuntia ja laitoksia. Kylmyys, köyhyys, vaaranalainen elämä ja rasitukset kasvattavat barbaarit voimakkaiksi ja rohkeiksi. He ovat kaikkina aikoina sortaneet Indian, Kiinan ja Persian sivistyneitä ja rauhallisia kansoja, jotka ovat laiminlyöneet ja laiminlyövät hankkia sotataidosta vastapainoa näille luonnollisille tekijöille. Antiikin sotaiset valtiot, Kreikka, Makedonia ja Rooma, kasvattivat sotilasrodun, opettivat miehensä, tekivät heidät rohkeiksi, moninkertaistuttivat heidän voimansa säännöllisellä harjoittamisella ja takoivat raudastaan tehokkaita ja käytännöllisiä aseita. Mutta tämä etevämmyys rappeutui huomaamatta lakien ja tapojen mukana, ja Konstantinuksen ja hänen seuraajainsa heikko politiikka aseisti ja harjoitti keisarikunnan omaksi turmioksi barbaaripalkkasoturien kesyttämättömän urhoollisuuden. Ruudin keksiminen on aikaansaanut muutoksen sotataidossa; se on alistanut ihmisen käytettäväksi kaksi mahtavaa luonnonvoimaa: ilman ja tulen. Matematiikka, kemia, mekaniikka ja rakennustaito on otettu sotataidon palvelukseen ja vihollisarmeijat lähestyvät nyt toisiaan noudattaen mitä huolellisimmin laadittuja hyökkäys- ja puolustussuunnitelmia. Historioitsijat voivat närkästyneesti huomauttaa, että uhrauksilla, joita jo piirityksen valmistelu vaatii, voitaisiin perustaa kukoistava siirtokunta ja ylläpitää sitä, mutta sittenkään emme voi valittaa sitä tosiasiaa, että jonkin kaupungin hävittämisen täytyy käydä kalliiksi, tahi että jotakin ahkeraa kansaa on suojeltava käytettävissä olevilla keinoilla, jotka korvaavat sotilaallisen kuntoisuuden rappeutumisen. Tykit ja linnoitukset muodostavat nyt läpipääsemättömän muurin tataarien hevosille, eikä Euroopan tarvitse enää pelätä mitään tuhoisaa esiintymistä barbaarien taholta, koska heidän voidakseen voittaa on lakattava olemasta barbaareja.
Jos nämä mietelmät huomattaisiin epäiltäviksi ja pettäviksi, niin onhan vielä jäljellä eräs vaatimattomampi lohdutuksen ja toivon lähde. Vanhojen ja nykyisten merenkulkijoiden löydöt ja valistuneimpien kansojen oma historia tahi traditio esittävät inhimillisen villin alastomana niin sielun kuin ruumiinkin puolesta, vailla lakeja, taitoja, ajatuksia ja melkeinpä puhekieltäkin. Tästä alennustilasta, joka on ehkä ihmisen alkuperäinen yleistaso, ihminen on vähitellen kohonnut eläinten herraksi, oppinut viljelemään maata, purjehtimaan merellä ja mittaamaan taivaat. Hänen edistymisensä sielullisten ja ruumiillisten kykyjen kehittämisessä ja käyttämisessä on ollut säännötöntä ja vaihtelevaa, alussa äärettömän hidasta, mutta jatkuen sitten asteittain moninkertaisen nopeasti. Vaivalloisen nousun aikakausia on seurannut äkillinen romahdus, ja maapallon eri osat ovat saaneet kokea näitä valon ja pimeyden vaihteluita. Neljäntuhannen vuoden kokemusten pitäisi kuitenkin voida avartaa toiveitamme ja haihduttaa pelkoamme. Olemme kykenemättömät arvioimaan, miten korkealle ihmiset tulevat pääsemään pyrkimyksessään täydellisyyteen, mutta sen voimme jotakuinkin turvallisesti sanoa, ettei mikään kansa, ellei itse luonnon järjestys muutu, vajoa takaisin alkuperäiseen barbaarisuuteensa.
Aina siitä saakka kun inhimillisiä taitoja ruvettiin harjoittamaan, ovat sota, kauppa ja uskonnollinen kiihko jakaneet niiden korvaamattomia lahjoja vanhan ja uuden maailman villikansoille; niitä on alituisesti lisätty ja kehitetty edelleen; ne eivät voi milloinkaan hävitä. Voimme siis tehdä sen lohduttavan johtopäätöksen, että jokainen aikakausi on lisännyt ja lisää ihmiskunnan todellista rikkautta, sen onnea, tietoa, ehkäpä kuntoakin.
Suomentanut O. Juurikoski.
CHESTERFIELD JA JUNIUS.
Englannin kirjallisuudessa on kaksi kuuluisaa "kirjekokoelmaa", joiden tunteminen ainakin nimeltä kuuluu yleisiin perustietoihin. Vanhempi niistä on todellinen kirjekokoelma, sillä se sisältää kreivi Chesterfieldin kirjeet hänen pojalleen; nuorempi taas sisältää nimimerkki "Juniuksen" "kirjeet", jotka hän julkaisi The Public Advertiser lehdessä 1769-72. – Kreivi Chesterfield, Philip Dormer Stanhope (1694-1773), oli valtiomies ja diplomaatti, joka hoiti korkeita virkoja ja oli tunnettu älykkyydestään, keskustelutaidostaan, hienosta käytöksestään, kirjallisuudelle ja taiteelle suopeista harrastuksistaan – sama ylimys, jolle Johnson osoitti kuuluisan kirjeensä, ja jota voi pitää 1700-luvun hienoston parhaan sekä henkisen että aineellisen kulttuurin edustajana. Pojallensa, Philip Dormer Stanhopelle, hän kirjoitti opettavia isän kirjeitä, joissa hän mitä siroimmin kääntein ja suurimmalla maailmanviisaudella selittää, miten nuoren ylimyksen oli siihen aikaan elettävä, usein harhautuen kyynillisyyteen ja yleensä paljastaen oman ja aikansa hengen pintapuolisuuden. Pojan vaimo julkaisi kirjeet miehensä ja kreivi Chesterfieldin kuoltua. – Nimimerkki "Junius", jonka salaisuus on jäänyt selvittämättä, julkaisi kaikkiansa 69 "kirjettä" päivän poliittisista kysymyksistä, osoittaen niissä sellaista salaistenkin asiain tuntemusta, että silloiset ministerit rupesivat epäilemään olevansa vakoiltuja, vapaudenrakkautta, rohkeutta ja korkeata tyylitaitoa, että ne herättivät mitä suurinta huomiota ja ovat jääneet klassillisina kirjallisuuden omiksi. Turhaan koettivat aikalaiset päästä nimimerkin perille – Edmund Burke oli eniten epäilty, mutta kielsi –, ja salaisuutensa on "Junius" säilyttänyt myöhemminkin; Quincey, Macaulay ym. ovat päätelleet käsialan perusteella, että hän olisi ollut sir Philip Francis. Hänen "kirjeensä" ovat Englannin lehdistön ensimmäisiä johtavia kirjoituksia nykyaikaisessa merkityksessä.
CHESTERFIELD:
HAJANAISIA MIETELMIÄ.
Miehet, jotka seurustelevat ainoastaan naisten kanssa, ovat tyhjänpäiväisiä, veltostuneita keikareita; ne taas, jotka eivät koskaan seurustele heidän kanssaan, ovat karhuja.
Halu tuntea mielihyvää on yleinen. Miellyttämisen halun tulisi olla yhtä yleinen. Saitureita ei moitita niin paljon siitä, että he ovat saitoja, kuin kadehditaan siksi, että he ovat rikkaita.
Jossakin määrin harjoitettu teeskentely on liike-elämässä yhtä tarpeellista kuin vaatteet tavallisessa elämässä. Olisi säädytöntä paljastaa itsensä.
Lemmenvietti herää aina kutsuttaessa, mutta Rakkaus vain milloin se itse haluaa.
Halpamaisella imartelijalla on huonompi käsitys muista, mikäli mahdollista, itsestäänkin, kuin hänellä tulisi olla.
Nainen tahtoo olla ehdottomasti alamainen miehelle, jota hän rakastaa, mutta ei tahdo olla sen miehen johdettavana, jota hän eniten kunnioittaa. Edellinen on seuraus intohimosta, joka on hänelle luonteenomainen; jälkimmäisen täytyy olla tulos järkeilystä, joka ei ole lainkaan naissukupuolelle ominaista.
Parhaita, siveellisiä hyveitä ovat ne, joita rahvas kenties parhaiten pystyy arvostelemaan.
Hölmöllä ei koskaan ole ajatuksia; mielipuoli on menettänyt ne; ja hajamielinen on tilapäisesti niitä vailla.
Neuvo on harvoin tervetullut; ja ne, jotka eniten ovat sen tarpeessa, pitävät siitä aina vähimmin.
JUNIUS:
GRAFTONIN HERTTUALLE.
Eräiden ihmisten esi-isien epäilyttävä maine on suonut heidän jälkeläisilleen mahdollisuuden olla äärimmäisen paheellisia, huonontumatta silti suvustaan. Teidän Armonne esi-isät, mainitakseni heidät, eivät jättäneet edes laillisille jälkeläisilleen mitään kiusallisia hyveellisyyden esimerkkejä, joten voitte tyydytyksen tuntein luoda katseenne loistavaan sukuluetteloon, johon perinne ei ole merkinnyt ainoatakaan hyvää ominaisuutta loukkaamaan tai moittimaan teitä. Teillä, Mylord, on syntyperästänne parempia todisteita kuin naimakirja tai jokin maineen haitallinen perintö. On olemassa eräitä perinnöllisiä luonteenominaisuuksia, joista suku on yhtä selvästi tunnettavissa kuin ihmiskasvojen synkimmistä piirteistä. Kaarle I eli ja kuoli tekopyhänä. Kaarle II oli tekopyhä toisella tavoin, ja hänen olisi pitänyt kuolla samalla mestauslavalla. Vuosisadan takaa näemme heidän erilaiset luonteensa onnistuneesti henkiin heränneinä ja yhtyneinä Teidän Armossanne. Jurona ja julmana vailla uskontoa, paheellisena vailla iloa, te elätte kuten Kaarle II, olematta edes miellyttävä seuramies, ja minun käsittääkseni kuolettekin kuten hänen isänsä, vailla marttyyrin mainetta.
Molemmat suomentanut Aune Brotherus.
JOHN WESLEY.
Robert Lowth, Edward Young, Edmund Burke ja Joseph Warton (viimemainittu Popen "neroutta ja kirjoituksia" koskevassa teoksessaan 1756) olivat esittäneet sen suuntaisia mielipiteitä, että yksilöllinen luonnonnerous ja innoitus on ainoa todellisen runouden lähde, ja luopuneet täten klassillisuuden linjalta, jonka mukaan runous oli oleva luonnon jäljittelyä antiikin kirjailijain mallin ja ohjeiden mukaan. Tämä suunta oli nyt se avanto, jonka kautta klassillisuuden jään alla virtaava kapinoiva ihmishenki, ylevyyttä ja liikutuksia janoava mystillis-uskonnollinen pohjavirta, rupesi tulvailemaan ilmoille. Tämän pohjavirran voimakkuudesta on todistuksena kuuluisan saarnaajan John Wesleyn (1703-91) aikaansaama uskonnollinen herätysliike. Valmistuttuaan Charterhousen koulusta ja Oxfordista Wesley vihittiin papiksi 1728, liittyi Oxfordissa veljensä Charlesin ym. aloittamaan uskonnollisen elämän parannusliikkeeseen, oli kuuluisan teoloogin William Law'n (Vakava kutsu – Serious Call nimisen teoksen, Sam. Johnsonin mielihartauskirjan kirjoittajan) vaikutuksen alaisena, matkusti 1735 Georgiaan lähetysaarnaajaksi, liittyi hernhutilaisiin, ja palasi 1738 Lontooseen. Täällä hän Lutherin Roomalaiskirjeen esipuheen vaikutuksesta luopui korkeakirkollisista näkökannoistaan, perustaen oman vapaan kirkollisen yhtymänsä, ns. metodistikirkon. Nyt hän aloitti elämäntyönsä kiertävänä saarnaajana, aiheuttaen syvissä riveissä valtavan uskonnollisen herätyksen, ensin kokien paljon vastustusta, mutta sittemmin nauttien yleistä myötätuntoa ja kunnioitusta. Puoli vuosisataa kestäneen, uupumattoman saarnaajatoimensa aikana hän ehti harjoittaa laajaa kirjallistakin toimintaa; hänen tuotteistaan on saavuttanut huomattavan arvon hänen Päiväkirjansa (Journal), joka käsittää vuodet 1735-90. Wesley oli huomattava käytännöllinen järjestäjäkyky, syvästi ja vilpittömästi uskonnollinen, hyvänsuopa, olemuksessaan ja käytöksessään miellyttävä; hänellä oli kuitenkin taipumusta itsevaltaisuuteen, jopa suvaitsemattomuuteenkin, jota hän joskus osoitti väittelyissään toisin ajattelevien kanssa.
WESLEY CHESTERFIELDIN KIRJEISTÄ.
(Keskiv., lokak. 11. p. 1775.) – Lainasin täältä nidoksen lordi Chesterfieldin kirjeitä, joita olin kuullut lämpimästi suositeltavan. Ja mitä havaitsin? – Että hän oli sangen älykäs, keskinkertaisen järkevä ja jossakin määrin tietorikas, mutta yhtä täydellisesti vailla hyveitä kuin konsanaan juutalainen, turkkilainen tai pakana. Totisesti hän oli, paitsi sitä että oli kokonaan vailla uskontoa (sillä tokkopa hän lainkaan uskoi Jumalan olemassaoloon, vaikka useimmiten koristaakin hänen nimellään kirjeensä saadakseen ne kuulumaan paremmilta), myöskin vailla siveyttä, oikeudentuntoa ja laupeutta, joita hän ei kertaakaan suositellut pojalleen. Totuutta hän avoimesti vastustaa: poikaansa hän jatkuvasti kehoittaa olemaan varuillaan sitä vastaan. Joka toisessa kirjeessään hän tehostaa sitä, että häikäilemätön teeskentely on tarpeellisin kaikista avuista. Lisättäköön tähän, että hän innokkaasti teroittaa nuoren miehen mieleen kaikkia irstailun perusohjeita, vaikka itse on seitsemänkymmenen ja kahdeksankymmenen välillä oleva vanhus. Vieläpä hän säälimättömästi arvostelee tuota miellyttävää miestä, Cambrayn arkkipiispaa (quantum dispar illi [kuinka erilainen kuin hän]), moittien häntä pelkästään mukailevaksi teeskentelijäksi! Ja tällainen on aikakautemme suosikki! Mutta jos oikeus ja totuus olisivat vallalla, jos hänelle kävisi ansioittensa mukaisesti, hänen nimensä löyhkäisi polvesta polveen.
Suomentanut Aune Brotherus.
JAMES THOMSON.
Skotlantilaisen papin poika James Thomson (1700-48) tuli Vuodenajat (The Seasons, 1726-30) nimisellä englantilaista maisemaa silosäkein kuvailevalla runoelmallaan ilmaisseeksi ajan hengen alkavan kaipuun päästä irtautumaan klassillisuuden muoto-orjuudesta ja kylmästä älyvoittoisuudesta. Terveessä kosketuksessa luonnon kanssa hän välttäen klassillisuuden yleistyksiä maalaa sen eri vuodenaikoina ja valaistuksissa, kykenemättä kuitenkaan Miltonin tavoin soinnuttamaan sitä omien mielialojensa heijastajaksi. Runoelmassaan Joutilaisuuden linna (The Castle of Indolence, 1748) hänellä on mallinaan Spenserin Keijukaiskuningatar, jonka stanzaa hän siinä käyttää. Nämä molemmat runoelmat ovat perustavia, huomattavimpia Englannin varhaisromantiikan ilmauksia. Thomson ei itse ollut tietoinen runoutensa poikkeavasta luonteesta, vaan ihaili Popea, jonka tunsi. Hän kirjoitti useita näytelmiä, mm. naamion Alfred (1740), johon sisältyy Englannin kansallishymniksi tullut Hallitse, Britannia; näytelmillä ei ollut mainittavaa menestystä ja ovat ne unohtuneet. Hänen elämänsä kului rauhallisesti ja huolettomasti, sopusointuisen luonteen mukaisesti, ystävien seurassa, erinäisten nimellisten toimien varassa.
KEVÄISIÄ SADEKUUROJA.
Jo raukee raivo koillispuhurin,
ja rautaluolansa se ukset salpaa,
jo Suvi hellett' ilmaan tuhlailee,
ja pitkin taivast' uivat pilvilaivat
keväistä sadett' ennustaen, ensin
kuin tumma köynnös, joka eetteriin
luo tuskin varjoa: vaan nopeasti
rykelmä toiseen yhtyy, autereksi,
jok' yli taivaan purjehtii ja kietoo
sen rannat raskain terässeppelein:
ei painostavin, niinkuin talvimyrsky,
jok' elon hyydyttää, vaan iloa
ja toiveit' uhkuvin, kuin luonto itse.
Täys koht' on tyven, tuulen hengähdystä
ei kuulu metsiss', eikä haavan herkät
lepata lehdet. Mutkattomat virrat,
leveinä lasipinnat, vierii vitkaan,
päämäärää muistamatta. Hiljaisuutta
ja suloist' odotusta täynn' on kaikki.
Vait eläinlaumat vartoo, versoja
ne katkoo kulon, katsoo kuihtunutta
maan vihannuutta, hiljaa rukoillen.
Vait, vaipuneina hetken jännitykseen,
on linnut, sukii, voitaa sulkiaan,
jott' öljy kastehelmet karistaisi,
ja vartoo merkkiä, jok' yhteen kutsuis
ne suureen kuoroon. Samoin vuoret, laaksot
ja metsät vartoo sateen armautta.
Inehmo luonnoss' iloisessa kulkee
ja mieli ylentyen yhtyy riemuun.
Jo – vihdoin! – pilvet antaa aarteitaan:
jo kuivass' allikossa poreilee,
ja kohta virtaa sankat sadevihmat
ylitse virkistyvän maailman.
Vaan silti pisaroitten rapinaa
voi tuskin kuulla metsätiellä, jossa
puunlehväin holvi vaeltajaa varjoo.
(Vuodenajat. Kevät.)
Suomentanut Toivo Lyy.HALLITSE, BRITANNIA.
Britannia kun aikoinaan
nous taivaansinest' aaltojen,
näin kuului peruskirja maan,
näin kaikui laulu enkelten:
Hallitse, Britannia, valtamerta!
Pojissas ei ole orjanverta!
Muut kansat, yht' ei autuaat,
kun vaipuu valtaan sortajain,
niin peljättynä kasvaa saat
vapaaksi, suureks sinä vain.
Hallitse, Britannia, valtamerta!
Pojissas ei ole orjanverta!
Ken päälles käy, se kauhistuu:
kaht' ylpeämmin nouset taas,
kuin tuulispäissä tammipuu
syvempään juurtuu multaan maas.
Hallitse, Britannia, valtamerta!
Pojissas ei ole orjanverta!
Tyrannit ei sua kammitsoi,
sun sortajittes inha työ
vain paisuttaa sun voimas voi,
se nostaa sun ja heidät lyö.
Hallitse, Britannia, valtamerta!
Pojissas ei ole orjanverta!
Sua tottelee myös mantereet;
sun kaupunkis on mahtavat;
sun yksin olkoon merten veet
ja rannat merten saartamat!
Hallitse, Britannia, valtamerta'
Pojissas ei ole orjanverta!
Saat runotarten suosion,
ne purjehtivat rantaas sun;
sydämet vahvat turva on
sun, onnensaaren siunatun!
Hallitse, Britannia, valtamerta!
Pojissas ei ole orjanverta!
(Naamio Alfred.)
Suomentanut Yrjö Jylhä.EDWARD YOUNG.
Aikakauden syvällä virtaava tunne-elämä saa harvinaisen voimakkaan ja erikoisen ilmauksen Edward Youngin (1683-1765) runoelmassa Valitus eli yöajatuksia (The Complaint, or Night Thoughts, 1742-44). Hoidettuaan Oxfordissa suoritettujen opintojensa jälkeen erinäisiä pienempiä toimia hän ryhtyi 1713 pyrkimään huomatuksi muutamille vaikutusvaltaisille henkilöille omistamillaan runoelmilla, joista kuningatar Annan kuoleman johdosta kirjoitettu elegia (1714) saavuttikin tarkoituksensa. Tämän jälkeen hän yritteli näytelmillä (Busiris, 1719, ja Kosto – The Revenge, 1721), saavuttamatta menestystä; sama kohtalo oli hänen satiireillaan Maineen rakkaus (Love of Fame, 1725). 1727 hänet vihittiin papiksi. Vaimonsa, tytärpuolensa ja tämän miehen kuoltua hän ryhtyi sommittelemaan kuolonrunoelmaa, ja niin syntyi alussa mainittu teos, kymmenisentuhatta säettä (yhdeksän kirjaa, "yötä") käsittävä deklamatoorinen mietelmäsarja elämästä, kuolemasta, iankaikkisuudesta, ystävyydestä jne., pohjana yön pimeys, syvä alakuloisuus, kyllästyminen elämään, suru "miljoonien puolesta". Näin ilmenee 1700-luvulla ensi kerran se "maailmantuska", lohduton murhe ihmisen arvoituksesta, joka tunteellisena traagillisuutena herkistää romantiikkaa. Runoelma avasi klassillisuuden alla virtaavan tunteen suonen ja sai innostuneen vastaanoton, vaikuttaen huomattavasti 1700-luvun sielunkehitykseen. Youngilla oli itsenäisiä esteettisiä ajatuksia, kuten näkyy hänen 1759 painetusta, romantiikalle niin tärkeän 1760-luvun kynnyksellä ilmestyneestä teoksestaan Arveluja itsenäisestä luomistyöstä (Conjectures on Original Composition), johon mahdollisesti on vaikuttanut Oxfordin piispan Robert Lowthin 1753 ilmestynyt teos Hebrealaisten pyhästä runoudesta (Praelectiones de Sacra Hebraeorum Poesi), jossa yksilöllinen, jumalallinen, muotojen orjuudesta vapaa nerous julistetaan ainoaksi oikeaksi runouden lähteeksi. Tästä sai alkunsa luonnonnerouden kunnioittaminen, johtaen tärkeisiin seurauksiin, mm. kansanrunouden arvon ja merkityksen nousuun.
VALITUS ELI YÖMIETTEITÄ.
Oi virvoittaja luonnon uupuneen,
suloinen Uni! Tapaan maailman
se siellä vierailee, miss' onni asuu;
se kurjuutt' untuvaisin siivin kaihtaa
mut saapuu silmiin, joit' ei kyynel tahraa.
Taas jälkeen lyhyen (kuin tavallista)
ja hämmentyneen levon havahdun.
Se autuas, ken havahdu ei enää!
Tai kenties unet haudassakin vaivaa.
Merestä unten sekasortoisten
nyt nousen; haaksirikkoisena siellä
sous aatos ajelehtain umpimähkään
ja hädän hourekuvain aallokossa
se harhas, järjen ruorin kadottain.
Nyt valveill' ollen tuska muuttuu vain,
ja tuimemmaksi – mikä julma muutos!
Ei päivä riitä suruuni; ja yö
on synkän holvistonsa huipuillakin
kuin päivä rinnalla mun Kohtaloni.
Yö, tumma jumalatar, istuimeltaan
niin loistottomass' ylhäisyydessään
ojentaa valtikkansa lyijynraskaan
nyt yli uinailevan maailman.
Niin syvä pimeys! Niin kuollut mykkyys!
Ei mitään, mitä kuulla vois tai nähdä;
maailma nukkuu. On kuin elonsuoni
ois hiljennyt ja luonto tauon saanut,
niin kolkon tauon, joka ennustaa
sen loppua. Se loppu pian tulkoon;
siis laske verhosi, oi kohtalo!
En kadottaa voi mitään enää minä.
Pimeys, Hiljaisuus! te vakaat siskot,
yön ikivanhan kaksoiset, te jotka
niin hennon mietteen kehitätte järjeks
ja sille rakennatte päätöksen –
tuon ihmismahdin vankan peruspylvään –
mua auttakaa: niin kiittää tahdon teitä
mä haudassani, valtakunnassanne;
tään tomumajan, joka siellä raukee,
mä vihin uhriks alttarinne synkän.
Keit' olette?
Sä, joka lentoon lähdit,
oi Ikihiljaisuus, kun aamun tähdet
tään pallon noustess' iloitsivat innoin;
oi Sinä! jonka sana päivänliekin
sytytti pimeään, suo viisaus
mun sieluhuni: sua, lohtuansa
ja aarrettansa, kaipaa sieluni
kuin kultaa saituri, kun lepää muut.
Tään hämyn halki, joka kaksinverroin
nyt verhoo luonnon sekä sielun, anna
yks säde säälivä mun lohdukseni
ja valoksein. Oi, henkeäni johda
(niin mielellään se tuskastansa irtois!)
kautt' elon, kuolon eri vaiheitten
ja korkein totuus niistä vuodata
mua lauluss', elämässä innoittain.
Mun ymmärrystäin neuvo totuuteen;
rehellisyyteen tahtoani ohjaa;
ja tue päätöstäni, että yhdyn
mä viisauteen, korvaan velat sille;
oi ettei tuomitulle otsalleni
ois vihas kalkki turhaan vuotanut!...
Kuink' ylväs, kurja, kuinka rikas, köyhä
ja ihmeellinen onkaan ihminen!
Kuink' yli kaiken ihmeellinen Hän,
ken meidät loi! Hän, jonka tahdosta
niin äärimmäiset piirteet suli yhteen;
niin eri luonteet kummanlailla sekös
maailmain vastakkaisten oivaan liittoon!
Oi jalo rengas ketjuss' olevaisen!
Puolväli tyhjyydestä jumaluuteen!
Oi säde eteerinen, lokaan syösty,
mut tahrattuna silti jumalainen!
Rajattomuuden himmyt pienoiskuva!
Laps heikko tomun; perillinen taivaan!
Oi avuton ja orpo kuolematon!
Itikka ääretön! Maan matonen!
Jumala! – Itseäni vapisen
ja kadotettu itsessäni olen!
Kuin vieras kotonansa aatos harhaa
nyt ymmällänsä: ymmärrystä huimaa!
On ihme ihmiselle ihminen
ja voitonhurmiossaan onneton!
Hänt' ilo, kauhu vuoroin järkyttää.
Ken säilyttää vois henkeni, ken riistää?
Ei enkeli voi haudasta mua ryöstää;
ei enkellegiona hautaan työntää.
Ei arvelu, vaan todeks nähty on se.
Kun armaan unen vallatessa ruumiin
kedolle lumotulle Ioihtutanhuun
kiis sieluni; tai eksyi synkkään saloon
ja suri yksinään; tai jyrkänteeltä
päistikkaa syöksyi, meren tyrskyiss' ui;
tai vuorta nous; tai kera kummitusten,
niin hurjain järjen lasten, tuuliin heittyi,
– niin todisti sen harhalento, että
sen ylväs olemus ei maahan kuulu...
Ja kuolemattomuutta sieluni
todistaa myöskin vaikeneva yö!...
Miks itkeä siis kadotusta niitten,
jotk' eivät kadotetut olekaan?...
On täällä autius ja yksinäisyys,
mut väkirikas, elontäys on hauta!
On täällä luonnon hautaholvi kolkko
ja kuolonalho, tumma kalmisto:
maa lumeitten ja tyhjäin varjojen!
Maan päällä kaikki, kaikk' on varjoa,
maan tuolla puolen todellisuus asuu;
on mieletöntä uskoa päinvastoin.
Mi varmuus siellä, miss' ei muutu mikään!
On täällä oleminen ummussansa,
sarastus valju, esikartano;
on suljettu viel' elon näyttämö,
vain kuolema sen raskaan salvan avaa,
nää vankat tomun kahleet kirvoittaa
ja meidät, olemisen alkiot,
niin tosielämästä vapahtaa;
vain vaaksan kauempana on se, joka
viel' odottaa saa valoa ja uinuu
isässään alkiona tulevaisna.
Olemme alkioita, kunnes voimme
tuon kuoren murtaa taivaansinisen,
ja rientää elämään – oi riemuamme! –
jumalten elämää ja ihmisten.
Mut hullu ihminen tääll' aatoksensa
ja taivaallisen toiveensa luo multiin.
Maan vanki, kammitsoitu alle kuun,
niin kytkee kaipuunsa, vaikk' itse taivas
soi hälle siivet avaruuksiin lentää
ja nousta sinne, missä seraafeille,
Jumalan istuint' ympäröiville,
puu elämän suo kuolemattomuuden.
Oi kuinka taivaallisin kultasäihkein
hedelmät hehkuu kypsyin vanhurskaille,
miss' eivät enää lyhvet iät tunnu,
miss' aika, tuska, sattuma ja kuolo
on haihtunut! Viissataa vuotta saisko
pois iäisyyden ihmismielestä
ja sielun kuolemattoman lois tomuun?
Se ihmishenki, joka tultaan tuhlaa,
kuluttaa voimans' innostukseen turhaan
ja riehuu ihastuin tai säikkyin aina,
kun täällä jokin houkuttaa tai uhkaa,
kuin meri on, mi raivoo keinuttaakseen
vain höyhentä tai hukuttaakseen sääsken.
Suomentanut Yrjö Jylhä.COLLINS JA SHENSTONE.
William Collins (1721-59) oli palava runoilijasielu, jonka Persialaiset ekloogit (The Persian Eclogues, 1742) ja Oodit (1746) sisälsivät aikakauden arvokkainta runoutta, saavuttamatta kuitenkaan klassillisuuden kylmässä ympäristössä vastakaikua. Pettymyksien murtamana runoilija tuli mielisairaaksi. Myöhempi aika on arvioinut uudelleen hänen runoutensa, todeten siinä Miltonin luonnontajua ja tulossa olevan romantiikan "iltahelkähdelmiä" sekä barbaarisen jylhyyden kaikua. Oodit Illalle (Evening) ja Intohimot (The Passions) kuuluvat yhä elävään runouteen. Oodi Ylämaiden taikauskolle (Ode on the Popular Superstitions of the Highlands, 1750) on kiintoisa ilmaus romantiikan heräämisestä. Collins oli James Thomsonin ystävä ja suojatti, hatuntekijän poika Chichesterista, saanut yliopistokasvatuksensa Oxfordissa. – Spenserin ja Miltonin hengen lapsiin on luettava William Shenstone (1714-63), Opettajattaren (The Schoolmistress, 1742), leikillisten Spenser-säkeistöjen kirjoittaja, Fienen tilansa nimeltä Leasowes (Worcestershiressa) hän muodosti omintakeisesti kauniiksi, vapaasti suunnitelluksi puistoksi, vaikuttaen huomattavasti engl. puiston kehitykseen. Hänen muusta tuotannostaan mainitaan ballaadi Jemmy Dawson ja runoelma Pastoraaliballaadi (1743). Shenstonen runoudella on ollut merkitystä luonnonraikkauden ja tunteellisuuden elähdyttäjänä. Robert Burns on saanut siitä herätteitä.
COLLINS:
ILLALLE.
Jos olkihuilu, paimenlaulu vois
sua, miettiväinen Ilta, viihdyttää.
kuin lähteen laulu tuo
tai tuulen huokaus hellä,
oi, Neito arka, päivä kimmelhius
kun lännen teltass' on ja vuodettaan
kun kuultokudoksin
jo pilvet peittää:
On tyyntä kaikki; nahkasiipi vain
se suhahtaen ohi vilahtaa,
tai lentää suristen
jo kovakuoriainen
päin kulkijata polun hämyisen
niin huoletonna iltaretkellään:
mua neuvo, Neito tyyni,
suo rauhan sävel mulle.
mi hiljaa heliseisi hämylaaksoos,
ja henkees hellään sulais sointuen,
kun mietteissäni sulle
mä sielun ovet avaan.
Jo kuuhut, lumolamppus kalpee, nousee,
ja maille tuoksuville valon antaa,
ja Hengettäret, Keijut,
ummuista kukkain,
ja terhenimmet suloseppelpäin,
nuo kastehelmilöiden kauniit lapset,
ne mietehengen hienon
tuo varjovaunuissasi.
Suo villiin, kanervaiseen seutuhun
mun käydä, missä laakson varjossa
on jylhät rauniot
ja henki kauniin uskon.
Jos tuulet kylmät, sateet kohisten,
mun tieni sinne estää, oi terve tupa,
sä vuoren kaltahalla
näyn jylhän tuttu,
ja maalaiskylät auersiintoiset,
ja iltakelloin kirkas sointu kaukaa,
kun sormin kasteisin
maat hiljaa hunnutat!
Niin kauan kuin vain Kevät sateillaan
sun hiukses, Ilta leuto, kostuttaa,
ja Suvi kisaillen
jää valoos viipymään,
ja helmas lehdin täyttää harmaa Syys,
ja Talvi, ulvoin ilmaan sameaan,
sun saattos säikyttää
ja repii viittas:
Myös tuntee Tiede, Mielikuvitus,
ja hymyilevä Rauha, Ystävyys,
sun voimas lempeän,
nimeäs rakastain.SHENSTONE:
TOIVO.
Surinassa mettisen soi
unilaulu mun ahtehillain,
puut luolia vartioi,
mäet hohtavat lampaistain.
Minä harvoin tappion koin,
avun antoivat lähteeni sen,
nuo saartamat sammalistoin,
sinikelloin ja orvokkien.
Havupuuta ei lehdikkotie
näe; aitana kuusamat on.
Viel' ei pyökkini vihreä lie,
mut kaulaama ruususton.
Sulo ainoa laitumien
vain karjani on kevätsäin;
puro sees ei, mut veessä ui sen
kalat kultaiset kimmeltäin.
Hyvin eräälle mieleinen on
huvihuone mun pystyttämäin.
Hänen ihailla pensaikon
myös istutin kiirein päin.
Pian jasmiini korvasi jo
kera syreenin vaivani mun.
Nyt tiuhana oksasto,
rakas, vartoo kättäsi sun.
Lakeuksilta, lehdoista haan
miten villit sävelet soi,
satakielet kun rakkauttaan
jo ruusuille tarinoi!
Ja kun kuulaana esiin hän käy,
joka lintunen livertämään
niin vienosti ennättäy; –
ei hennois hän lähteäkään.
Ihanaiselle lahja mull' ois,
pesä metsäkyyhkysien,
mut en ryöstää tuota ma vois:
teoks ilkiön kutsuis hän sen.
"Ei uskolliseksi hän jää,
polo linnulta ken pojat vie."
Sanat hellät kun kuulin ma nää,
hän entistä rakkaampi lie.
Molemmat suomentanut Elina Vaara.THOMAS GRAY.
Ensimmäinen, joka irtautuen klassillisesta suunnasta tietoisesti tulkitsi luonnon ja elämän tunnepuolia ja jylhää kauneutta, on Thomas Gray (1716-71), maan hiljaisiin kuuluva, tuotantonsa laajuudelta vaatimaton, mutta sen sisällykseltä huomattava runoilija. Ainoana eloonjääneenä 12 lapsesta, kummallisen, perin kiivaan isän poikana, vanhempain avioeron uhrina, hän vietti alakuloisen nuoruuden, mikä varmaan vaikutti hänen runoilijaluonteeseensa. Käytyään Etonin koulun, jossa tuli romantiikan historiasta kuulun Horace Walpolen ystäväksi, hän opiskeli Camhridgessä lakimieheksi. Vv. 1739-41 hän matkusteli Walpolen toverina Ranskassa ja Italiassa, mieli avoimena kaikelle romanttiselle sekä luonnossa että myös kansanelämässä, kuten hänen päiväkirjansa ja 1775 julkaistut kirjeensä hyvin osoittavat. Tultuaan erimielisyyteen seuralaisensa kanssa hän palasi Cambridgeen, suoritti tutkintonsa, ja jäi sinne koko iäksensä, eläen rauhallisesti oppineiden ja runollisten harrastustensa parissa ja tehden joskus pienen matkan ystäviensä luo, joihin Walpole pian taas kuului. 1757 tarjottua hovirunoilijan tointa hän ei ottanut vastaan, mutta suostui 1768 rupeamaan uuden ajan historian professoriksi (ilman opetusvelvollisuutta). Grayn runous hakee ilmitulotiensä samojen luonnontunnelmien kautta kuin mitkä esiintyvät Miltonin I Penserosossa. Hänen kuuluisimmassa runossaan Elegia maakylän kirkkomaalla (An Elegy in a Country Churchyard, 1751), jota hän oli hionut vuodesta 1742 alkaen, on tiivistettynä unohdetun kirkkomaan surumielisyys, yksinäisyyden kauneus, katoovaisuuden majesteettisuus, inhimillisten suuruus-unelmien mitättömyys, ja hiljaa hämärtyvän luonnon alistuva alakuloisuus. Tähän hienoon, alakuloiseen elämän ja luonnon tunnelmaan Grayllä yhtyy avoin mieli peloittavan ja jylhän synnyttämälle ylevälle kauneudelle. Syvällisenä ajattelijana hän oli tullut kansojen erikoisluonteen kehittymiseen nähden samoihin johtopäätöksiin kuin Montesquieu teoksessa Lakien henki (L'Esprit des Lois, 1749), mutta oli etsinyt tätä kansojen sielullista yksilöllisyyttä niiden runoudesta eikä laeista, ja päätynyt täten toteamaan kansanrunouden kauneuden ja arvon. Lainaten muodon Pindaroksen luonnonraikkaasta oodista Gray nyt tulkitsee nämä katsomuksensa runoaihein, joista voi todeta hänen ihailunsa Englannin suuria luonnonneroja, Walesin muinaisia bardeja, ja ehkä ennen muuta jylhää pohjoismaista, islantilaista muinaisrunoutta kohtaan. Gray onkin tiettävästi ensimmäinen runoilija, joka on ottanut aiheita viimemainitusta ja tehnyt sitä tunnetuksi. Huomattavimmat hänen pindarolaisista oodeistaan ovat Runouden retki (The Progress of Poesy, 1755) ja Runolaulaja (The Bard, 1757), ja hänen islantilaisista mukaelmistaan Kohtalokkaat sisaret ja Odinin matka manalaan (The Fatal Sisters, The Descent of Odin, 1763). Näin Gray kohotti näkyville barbaarirunouden, aloittaen siten romanttisen aikakauden Euroopan kirjallisuudessa. Tämän on vasta uusin tutkimus todennut, mutta Elegia on ollut ilmestymisestään saakka rakastettu, ja sen sepittäjän, hiljaisen ja vaatimattoman, mutta syvällisen ja oppineen miehen muisto kunnioitettu. Hän lepää "maakylänsä kirkkomaassa" Stoke Pogesissa Cambridgen lähellä.
ELEGIA MAAKYLÄN KIRKKOMAALLA.
Soi ehtookellot lyönnein verkkaisin,
ja nummell' ammuin karja vaeltaa,
käy kotiin maamies raskain askelin,
yön verhoon peittyy ihminen ja maa.
Ei siinnä silmiin loisto maisemain,
maat kattaa autius ja uupumus,
soi vaimenevat karjankellot vain
ja kovakuoriaisen surraus;
murattikaapuisesta tornistaan
kuun puoleen nurkuu huuhkain totinen,
ett' outo vieras hänen tarhassaan
käy valtakunnan rauhaa häiriten.
Tääll' alla kumaraisten jalavain,
maan nurmettuneen turvekummuiss' on
luut pienen kylän esivanhempain
niin ahtaan saaneet lepokammion.
Ei aamutuulen raikas humistus,
ei visertävä räystäspääskynen,
ei kukon laulu, torven toitahdus
voi heitä nostaa alta multien.
Ei heille liesi lämpöänsä suo;
ei askartele vaimo ehtoisin,
laps jokeltain ei juokse isän luo,
ei kiipee suudeltavaks sylihin.
He aurasivat nurmettuneen maan,
he sadon korjasivat sirpillään.
Kuink' innoin hepojaan mies ohjaskaan!
Kuink' alta kirveen metsä väistyikään!
Heit' älköön Maineenhimo pilkatko,
jos täällä raataissaan he vähän pyys;
vaikk' oli heillä karu kohtalo,
ei ylenkatsoa saa Ylhäisyys.
Niin valtaa, koreutta vaakunain
kuin kauneuden, kullan väikyntää
yks määrä väistämätön vartoo vain:
tiet maisen maineen hautaan häviää.
Ei, mahtimiehet, väheksyä saa,
jos ylle hautain tääll' ei Muisto voi
rakentaa holvistoa kaartuvaa,
miss' ylistystä hymnit hartaat soi.
Näät voisko patsas, riimikivi pois
kotiinsa saattaa hengen paenneen?
Tai kuinka imarrus tai maine vois
herättää tomun kylmän uudelleen?
Kenties tää kolkka kätkee sydämen,
mi kantoi taivaan tulta aarteenaan;
ja kädet, jotka lyyraa koskien
ois hurmanneet, tai luotiin valtikkaan.
Mut tiedonkirjat heit' ei valaisseet,
ei aikain taakse nähneet suvut nää;
hyys kylmä puute neron lähdeveet,
tukahti jalot intohimot jää.
Niin moni helmi merten pohjalla
säteilee yöhön mittaamattomaan,
niin moni kukka hehkuu salassa
ja kylvää erämaahan tuoksuaan.
Tääll' ehkä joku Hampden levon sai,
ken sortajaansa vastaan seissyt on,
tai ehkä joku mykkä Milton tai
myös joku Cromwell, vereen viaton.
Ei koota suosiota senaatin,
ei hätää uhmata ja kuolemaa,
ei kylvää rikkautta kylihin,
ei kansan ääntä kuulla siunaavaa.
osansa suonut; heidän hyveitään,
mut myöskin rikoksiaan rajoittain
se riensi heiltä aseet riistämään
ja kielsi rynnäkön luo valtikkain;
ei sallinut se peittää häpeää,
ei pettää tuntoaan kuin uskoton,
ei Loiston alttaria ylentää
luo runotarten uhrikarsikon.
Etäällä riehunnasta joukkojen
ei eksyneet he turhiin toiveisiin,
kautt' elon laaksomaitten viileitten
ja hiljaisten he vaelsivat niin.
Mut ajan pilkkaa vastaan nääkin luut
on saaneet kiven hauraan, matalan:
niiss' oudot kirjaimet tai merkit muut
rukoilee huokausta kulkijan.
Runotar oppimaton nimet vain
ja iät pars', ei maineen sanaakaan:
hän pyhät tekstit kiviin siroittain
opetti rahvaan miehet kuolemaan.
Niin rakkaan, levottoman hahmon tään
ken saaliiks unhoituksen jättää vois,
eik' onnellisen päivän jättäissään
ees kaipuun katsett' enää taakseen lois.
Kun silmät sammuu, katsein kiihkoisin
ne pyytää nähdä hellän kyynelen;
soi luonnon huuto vielä maastakin,
ja tuhkassamme hehkuu liekit sen.
Mut sinä, joka eessä silmies
näät vainaat, kuin he kulki eläissään;
jos joku arka sielu, kaltaises,
sun kohtaloas sattuis kysymään:
Niin ehkä joku vanhus vastaa näin:
Näin usein, kuinka koitteess' auringon
hän ylängölle, sarastusta päin,
riens' yli kasteraikkaan nurmikon.
Ja juureen kumaraisen pyökkipuun
puolpäivän aikaan heittäysi hän
ja vaipuin surutonna haaveiluun
vain katsoi virtaa puron kiitävän.
Hän metsiin yksin kulki harhaillen
pää pystyss', uhmaa täynnä, hymysuin,
tai murtamana huolten, murheitten
tai lemmentuskissansa masentuin.
Eräänä aamuna ei nähtykään
hänt' alla pyökin, yllä nummen tuon;
uus päivä nous: ei noussut retkellään
hän kummun yli ääreen virran vuon.
Kun hänet jälleen näimme, virret soi,
ja hänet tuotiin poveen kirkkomaan.
Käy luo ja katso, vaeltaja oi,
on kaiverrettu paateen harmajaan:
Epitaafi.
Maan helmaan tässä päätyi nuori mies,
hän maineen seppelöimä ollut ei,
hän murheen omaks sydämensä ties
ja suru pitkä hänet hautaan vei.
Mut vilpitön ja aulis oli hän;
ja kallis oli palkka taivainen:
soi taivas, mitä pyys hän – ystävän;
sai Puute hältä kaikki: kyynelen.
Täält' ällös kaiva hänen tekojaan:
jokainen erhe kuin myös hyvä työ
väristen toivoo alla mustan maan,
ett' aamu Herran saapuis, väistyis yö.
Suomentanut Yrjö Jylhä.MACPHERSON JA OSSIAN.
Kelttiläisten laulajat, bardit ja "filit", sommittelivat lyhyitä lyyrilisluontoisia, hämäriä, juhlallisin vertauksin väritettyjä loppusoinnullisia runoja. Eepillinen runous oli satujen kertojaan (iriksi "senchaid") asiana; oli suorasanaista, välillä runosäkeiden keskeyttämää. Walesissa säilynyt kymriläinen epiikka on käsitelty Arthurin tarinapiirin yhteydessä; toinen säilynyt kelttiläisen epiikan piiri on iriläinen. Siihen kuuluu kaksi ryhmää, vanhempi Cuchullin- ja nuorempi Ossian-sikermä. Edellinen on kerrottuna laajassa käsikirjoituksessa: Lebor na huidrassa 1000-luvun lopulta ja jälkimmäinen Leinsterin kirjassa 1100-luvulta. Edellisessä on sankarina nuori Cuchullin, ja tapahtumana sota Connaughlin ja Ulsterin välillä. Jälkimmäinen sikermä kertoo Finn-kuninkaasta ja tämän pojasta Ossianista (Ossinista). Saksalainen tutkija Zimmer on osoittanut Ossianin tarinoiden tarkoittavan irien ja normannien (viikinkien) välisiä taisteluja 800-900-luvuilla ja sankarien nimien olevan normannilaisia (Finn mac Cumaill = Ketill vite, Ossin = Asvin, Oscar = Asgeir = Ansgarius). Keskiaikana tulivat Ossianin sankaritarinat tunnetuiksi myös Skotlannin gaelien keskuudessa, jossa tarinat Finn-kuninkaasta muutenkin olivat vanhastaan tutut, versoen ja muuntuen kansan suussa, ja säilyen myöhään 1700-luvulle saakka. Sielläkin niitä merkittiin muistiin; tällaisia skotlantilais-ossianilaisia käsikirjoituksia on säilynyt useita, vanhin 13:nnelta vuosisadalta. 1700-luvun jälkipuoliskolla nämä ossianilaiset toisinnot nousivat kirjallisen maailman näkyviin, vaikuttaen syvästi romanttiseen runouteen. Invernesshiressä, Ruthvenissa, toiminut ja sieltä syntyisin oleva opettaja James Macpherson (1738-96), kirjailija, joka 1758 oli julkaissut Ylämaalainen (The Highlander) nimisen runoelman ja joka jonkin verran – ei täydellisesti – osasi gaelin kieltä, näytti 1759 kirjailija John Homelle muutamia gaelinkielisiä käsikirjoituksiansa, ilmoittaen niiden olevan kansanrunoja. Home esitti parin käännökset professori Hugh Blairille, joka innostutti Macphersonin kääntämään loputkin ja julkaisemaan ne. Blair oli heti saanut sen käsityksen, että kysymys oli muka suuremmasta runoelmasta, jonka sirpaleita nämä olivat, ja jonka jäännöksiä varmaan oli tarkasti etsimällä enemmänkin löydettävissä. 1760 ilmestyi sitten _Vanhan runouden sirpaleita, koottuja Skotlannin Ylämaista ja käännettyjä gaelin eli ersen kielestä_ (Fragments of Ancient Poetry Collected in the Highlands of Scotland and Translated from the Gaelic or Erse Language). Tämän jälkeen Macpherson ja pari muuta lähtivät ylämaihin keräysretkelle, löytäen todistettavasti joukon vanhoja käsikirjoituksia, joista Macpherson sommitteli seuraavan julkaisunsa _Fingal, muinainen, kuusi kirjaa sisältävä eepillinen runoelma, sepittänyt Fingalin poika Ossian, gaelin kielestä kääntänyt James Macpherson (1762). Seuraavana vuonna ilmestyi kahdeksan kirjaa sisältävä Temora, ja 1765 kaikki osat sisältävä Ossianin teokset_ (The Works of Ossian). Epäämätöntä on, että ossianilaista runoutta oli Ylämaissa sekä käsikirjoituksina että suullisena, ja että Macpherson tovereineen löysi sitä runsaasti. Kaiken jälkeenpäin syntyneen epäselvyyden ja riidan syynä on aikakauden puutteellinen tieteellinen koulutus, eivätkä suinkaan Macphersonin tekemät väärennykset: 1) se, ettei Macpherson heti julkaissut keräyksensä tuloksia gaelinkielisinä, vaan ymmärtämättä asian tärkeyttä salli välinpitämättömyydessään ihmisten epäilysten juurtua ja kasvaa; 2) että hän ilmeisesti koetti Blairin ajatuksen mukaan todeta yhtenäisen runoelman olemassaoloa, suorittaen väkivaltaista yhdistämistyötä, ja että hän tämänkin johdosta teki käännöksensä vapaammin ja mukailevammin kuin kääntäessään ensimmäiset "Sirpaleet"; 3) että hän muutenkaan ymmärtämättä sanallisen, uskollisen käännöksen välttämättömyyttä, ilmeisesti Blairin ihastuksen harhaanjohtamana suoritti itsenäisen uudelleenrunoilemisen, tosiasiallisesti omalla runoilijakyvyllään antaen runoelmille paljon sitä tunneväriä ja tehoa, joka on niiden voimana, mutta jota muinaisgaeliläisessä runoudessa ei ainakaan tässä määrässä ole. Tämän mukaan Ossianissa erikoisella tavalla yhtyy muinaisgaeliläinen jylhyys, Raamatun runous ja 1700-luvun youngilais-richardsonilais- sterneläinen tunteellisuus. Sen vaikutus maailmankirjallisuuteen on tunnettu, johtuen sen murhemielisestä katoavaisuudentunnelmasta ja sumuharsoisesta alakuloisuudesta, tuonenhämyssä vaeltavista traagillisista sankari- ja neitokuvista. – Macpherson, joka itse suhtautui Ossian-riitaan välinpitämättömästi, antamatta edes toivottavia selityksiä, oleskeli 1764-66 Floridassa Pensacolan kuvernöörin sihteerinä, toimi sen jälkeen Lontoossa hallituksen asiamiehenä, tuli 1780 parlamenttiin ja 1781 Arrotin Nabobin asiainhoitajaksi. V:sta 1789 hän asui kotiseudullaan, jossa kuoli 1796.
OSSIANIN TERVEHDYS AURINGOLLE.
Oi Malvina, tunnen auringon lämmön! Lepooni jätä minut. Kenties he uniini nousevat; luulen kuulevani vaisua ääntä. Taivaan säde iloiten Carthonin haudalla loistaa: sen lämpö minua ympäröi.
Oi sinä, ken ylhäällä kierit kuin taattoni pyöreä kilpi! Mistä säteesi, aurinko? Sun valosi loputon? Puhkeat loistamaan kaamean kauniina; tähdet pilveen piiloutuvat, kuu kylmä, kalvas, vaipuu aaltoon läntiseen; sinä yksin liikut vain. Ken matkasi kumppani olla voi? Kaatuvat vuorten tammet, ja vuoretkin aika rappeuttaa; veet meren kasvaa, kutistuu; kuu taivahalle katoaa; vain sinä, sama ainiaan, iloitset tiesi kirkkaudessa. Kun maailma myrskyistä tummuu, kun jyrisee ja salamoi, sun kauneutesi pilvistä katsoo ja myrskyssä nauraa. Mutta Ossianiin katsot turhaan, ei säteitäsi enää näe hän, ei näe, liehuuko keltahiuksesi pilvissä idän, vai värjytkö porteilla lännen. Olet sentään kaltaiseni kenties: vuosillasi loppu lie. Olet nukkuva pilvissäsi vain, et aamun äänestä huoli. Siis riemuitse nuoruusvoimissasi! Vanhuus on synkkä ja suloton; se on niinkuin kuun kimmeltävä valo, kun se loistaa pilvenpirstojen läpi, ja sumu värjyy kukkuloilla, tasangolla henkii pohjoinen; matkamies värisee keskellä taipalettansa.
(Carthon.)
BALCLUTHAN AUTIUS.
Olen nähnyt Balcluthan muurit; ne olivat autiot. Oli saleissa liekit kohisseet, ei ihmisääniä kuulunut enää. Pois oli Clutha virta siirtynyt muurien kukistuessa. Pää huojui hylätyn ohdakkeen ja tuulessa suhisi sammal. Ketun silmät katsoivat ikkunoista, ja vehmas muurin ruoho heilui sen pään ympärillä. Moinan maja on autiona, hiljaisuus asuu hänen isäinsä huoneessa. Murhelaulunne, runojat, kohotkoon muukalaisten maassa! Vain ennen meitä he kaatuivat, me kaadumme kerran myös. Miksi rakensit itsellesi linnan, ajan kiitävän poika? Nyt katsot torneistasi: muutama vuosi vain, ja autiomaan tuuli tulee; se ulvoo tyhjässä hovissasi ja viheltää puolikuluneen kilpesi vaiheilla. Ja tulkoon tuuli autiomaan! Kerran tulemme olemaan kuuluisat. Käteni jälki on jääpä taisteluun, nimi lauluun runoilijain. Virittäkää laulu, lähettäkää malja kiertämään! Ilo vallitkoon linnassani! Milloin katoat, taivaan aurinko? Jos katoat, valo mahtava, jos ajallinen vain loistosi lie kuin Fingalin, maineemme elää säteittesi kuoltua. Näin lauloi Fingal ilonsa päivänä.
(Carthon.)
SELMAN LAULUT.
Tähti saapuvan yön! Kaunis on valosi lännessä, kun nostat kutrisen pään pilvestäsi, kun käyt yli kukkulasi askelin ylhäisin. Mitä katselet lakeudella? Rajut tuulet ovat tyyntyneet. Tulvavirran kohina kantautuu etäältä. Kaukana vyöryvät aallot, paasille kiiveten. Ehtoon hyttyset ovat nousseet heikoille siivilleen; ne lentävät suristen kentän yli. Mitä katselet, kaukainen valo? Vain hymyilet ja lähdet pois. Vedet iloiten ympäröivät sinut, sulohiuksesi kostuttaen. Hiljainen säde, hyvästi jää! Suo valon nousta Ossianin sielussa!
Ja se nousee voimassaan! Katselen menneitä ystäviäni. He kokoontuvat Loran luo, kuin menneiden vuosien aikaan. Fingal sankkana usvapatsaana saapuu, urhonsa ympärillään, ja lauluniekkoja, katso harmaa Ullin! Ylväs Ryno! Alpin suloääninen! Minonan vieno valitus! Miten ovat muuttuneet ystäväni sitten Selman juhlan päivien! Kiistelimme silloin kuin kevättuulet, kun ne kiitävät kukkulan yli ja taivuttavat hiljaa suhisevan ruohon.
Tuli esiin kaunis Minona; hän kyyneleisen katseen maahan loi. Hänen hiuksensa hulmusivat hiljaa, kun tulvahti tuuli joskus kukkulalta päin. Oli sankarien sielut murheelliset, kun hän korotti sointuvan äänensä. Usein he olivat nähneet Salgarin haudan, valkorinta Colman synkän majan. Colma jäi kukkulalle yksin, kaikkine laulunsointuineen. Salgar lupasi tulla, mutta yö laskeusi ympärille. Kuulkaa Colman ääntä, kun hän istui yksin kukkulalla!
Colma: On yö, olen yksin, hyljättynä myrskyjen kummulle. Vuorilla huokaa tuuli. Putoukset syöksyvät pauhaten jyrkänteiltä. Ei ole majaa suojaksi sateelta; olen kadotettu tuulien kukkulalle!
Tule takaa pilviesi, kuu! Yön tähdet, nouskaa! Minut, vähäinen valo, vie paikkaan, missä armaani lepää ajosta yksinään, lähellään lauennut jousi, koiransa ympärillä huohottaen. Mutta täällä minun yksin istua täytyy, vesipaadella sammaltuneella. Kohisevat virta ja tuuli. En kuule armaani ääntä! Miksi viipyy Salgar, lupaustaan ei kukkulan päämies muista? Täällä on paasi, täällä puu, täällä kuohuva koski! Lupasit yön keralla tulla. Oi, minne on Salgarini mennyt? Kanssasi tahdoin paeta isääni, kanssasi veljeäni ylpeää. Heimomme olivat vihoin kauan, me emme ole, oi Salgar!
Hetkeksi taukoa, tuuli! Koski, ole tuokio hiljaa! Ääneni ympäri kuulua suokaa! Vaeltajani mua kuulla suokaa! Salgar, Colman ääni kutsuu! Tässä on paasi ja puu. Salgar, armaani! täällä olen. Miksi tulosi viipyy? Kas, tyynnä nousee kuu. Laakson virta on kirkas. Kivet jyrkänteen ovat harmaat. En häntä rinteellä näe. Eivät koirat hänen edellään käy ilmoittaen: hän lähestyy. Yksin minun istua täytyy!
Kuka lepää nummella vierelläni? Rakastettuni ja veljeni? Ystävät, minulle puhukaa! He vastausta Colmalle eivät suo. Puhukaa minulle: olen yksin! On kauhujen kiusaama sieluni! Oi, he ovat kuolleet! Taistelun punaamat miekkansa ovat. Oi veljeni, veljeni, miksi surmasit Salgarini? Oi Salgar, miksi tapoit veljeni? Rakkaita olitte kumpikin! miten ylistää teitä voisin? Sinä olit kukkulalla tuhansista kaunein, hän sodassa kauhistava. Puhukaa minulle, kuulkaa minua, rakkauteni lapset! Vaiti he ovat, iäksi vaiti! Rintansa on kylmä ja eloton. Oi, kukkulan kalliolta, tuulisen jyrkänteen huipuilta puhukaa, te kuoleman aaveet! Puhukaa, en pelkää! Miksi menitte lepoon? Mistä kukkulan luolasta löydän kuolleet? Ei äännähdystä tuuli tuo, ei vastausta, myrskyn puoleksi hukuttamaa.
Murheessani istun; aamua odotan kyynelöiden. Valmistakaa hauta, te kuolon ystävät! Sitä älkää Colmalta sulkeko. Kuin unelma katoaa elämäni: miksi jälkeenne jäisin? Ystäväini kera olen lepäävä täällä, kaikuvapaatisen virran vierellä. Kun kukkulan peittää yö, kovat tuulet nousevat, seisoo haamuni viimojen keskellä, vaikeroiden ystävien kuolemaa. Erämies sen kuulee majassaan, hän pelkää, mutta hän lempii ääntäni. Sillä sulosti soi ääneni ystävilleni: mieleiset olivat Holmalle hänen ystävänsä!
Näin kuului laulusi, Minona, Formanin vienosti punehtuva tytär. Me itkimme Colman tähden, sielumme oli murheellinen! Ullin tuli harppuineen; hän esitti Alpinin laulun. Alpinin ääni oli kaunis; Rynon sielu oli tulisäen! Mutta he olivat levänneet ahtaassa talossa, Selman ääni oli vaiennut. Eräänä päivänä oli Ullin palannut metsältä ennen sankarien kuolemaa. Hän kuuli taiston kukkulalta; heidän laulunsa oli vieno, mutta murheellinen! He valittivat Morarin kaatumista, Kuolevaisista ensimmäisen! Hänen sielunsa oli kuin Fingalin sielu, hänen miekkansa niinkuin Oskarin miekka. Mutta hän kaatui, ja hänen isänsä murehti, sisaren silmät olivat kyyneliä täynnä. Olivat Minonan silmät kyyneliä täynnä, jalosyntyisen Morarin sisaren. Pois hän meni Ullinin laulaessa, kuin lännen kuu, kun se sadekuuron aavistaen kätkee kauniin päänsä pilveen. Ullinin kera kosketin harppuun; murhelaulu soi!
Ryno: Sade ja tuuli ovat laanneet, tyyni on päiväsydän. Taivaan pilvet ovat hajonneet. Vihreiden kukkulain yli oikukas aurinko rientää. Punaisena laskeutuu kukkulan virta lävitse kivisen laakson. Suloinen on solinasi, virta! mutta suloisempi vielä on ääni, jonka kuulen. Se on Alpinin, laulun pojan ääni, valitus kuoleman tähden! Päänsä on iän painama, punainen on kyyneltynyt silmä. Alpin, laulun poika, miksi olet yksin hiljaisella kukkulalla? Miksi valitat kuin metsän tuuli, kuin aalto autiolla rannalla?
Alpin: Kyyneleeni, oi Ryno, virtaavat vainajain tähden, ääneni niiden vuoksi, jotka menivät pois. Korkea olet sinä kukkulalla, kaunis laakson poikain keskellä. Mutta sinä olet kaatuva kuin Morar, itkijä on istuva haudallasi. Kukkulat eivät sinusta enää tiedä, jousesi on ajelehtiva linnassasi lauennein jäntein!
Olit nopea, oi Morar, niinkuin erämaan kauris, peloittava kuin tulinen meteori. Raivosi oli kuin myrsky, miekkasi taistossa kuin salama kedolla. Äänesi oli kuin koski sateen jälkeen, kuin pitkäinen kaukaisilla kukkuloilla. Moni kaatui kätesi kautta; he menehtyivät vihasi liekkeihin. Mutta kun sinä palasit sodasta, miten rauhaisa olikaan otsasi! Kasvosi olivat kuin aurinko sateen jälkeen, kuin yön hiljaisuudessa kuu, tyynet kuin järven pinta, kun kova tuuli on tauonnut.
Ahdas on majasi nyt, synkkä olinpaikkasi! Kolmella askeleella hautasi kierrän, oi sinä, niin mahtava muinoin! Neljä kiveä, sammal kiireellään, on ainoa muistosi. Niukkalehtinen puu ja tuulessa suhiseva, pitkä ruoho osoittavat metsämiehen silmälle hautasi, mahtava Morar! Morar, olet köyhä todella. Ei sinua murehdi äiti, ei neito lemmenkyynelin. Kantajasi on kuollut. Kuollut Morglanin tytär.
Ken sauvoineen on tuo, jonka pää on valkea vanhuuttaan? jonka silmät ovat kyynelistä punaiset? ken huojuu joka askeleellaan? Se taattosi on, oi Morar! isä, jonka ainoa poika olet. Hän sotakunniasi kuuli, hän kuuli vihamiesten hajaantuneen, hän kuuli Morarin maineen; miksi hän ei kuullut pojan haavasta? Itke, Morarin isä! itke; mutta poikasi ei sinua kuule. Kuolleiden uni on syvä, matala multainen pielus. Ei ääntäsi kuule hän enää, ei herää enää kutsuusi. Milloin on koittava haudan aamu, joka valveille nukkujan kutsuu! Jää hyvästi, miehistä uljain! Sinä voittaja taistelukentän! Mutta enää ei näe sinua kenttä, aseloistostasi ei kirkastu pimeä metsä. Et jättänyt yhtään poikaa. Nimesi on lauluissa säilyvä. Tuleva aika on sinusta kuuleva, kaatuneen Morarin maineen se kuulee.
Näin haastoivat laulun päivinä runojat taruja menneiden aikain, kun harppujen soittoa kuunteli kuningas. Päälliköt saapuivat kaikilta kukkuloiltaan ja suloista soittoa kuuntelivat. He kiittivät Conan ääntä, tuhannesta laulajasta ensimmäisen. Mutta ikä jo kieltäni painaa, sieluni on riutunut! Toisinaan kuulen laulajain haamujen äänen, opin heidän kaunista lauluaan. Mutta muisti jo heikontuu. Minä kuulen vuosien kutsun! Ne kysyvät ohi vieriessään, miksi Ossian laulaa? Pian hän makaa ahtaassa kammiossa, hänen nimeään ei nosta laulaja kukaan. Vierikää, synkeäotsaiset vuodet, ei rientonne iloa tuo! Avatkaa hauta Ossianille, sillä hänen voimansa on mennyt. Laulun pojat ovat menneet lepoon. Ääneni on jäljellä vielä, kuin jyrisevä vihuri yksinään kalliolla merellisellä, kun tuulet ovat tyyntyneet. Tumma sammal suhisee siellä, merimies näkee kaukaa huojuvat puut.
Suomentanut Elina Vaara.
PERCY JA BALLAADIT.
Gray ja Macpherson toivat kirjallisuuteen pohjoismaisen ja kelttiläisen muinaisuuden. Samoihin aikoihin kohdistui huomio lähempänäkin olevaan menneisyyteen, keskiaikaan, joka nyt löydettiin ja huomattiin Montesquieun ajatusten valossa arvokkaaksi kansojen silloisen kehitysasteen kuvaksi. Herättävästi vaikutti tässä suhteessa piispa Richard Hurdin teos Kirjeitä ritarisuudesta ja romantiikasta (Letters on Chivalry and Romance, 1762). Keskiajan vähäksytty kirjallisuus esiintyy nyt uudessa valossa, sen alla piilevän kehitysjakson tulkkina ja elämänymmärryksen kuvastimena; sitä ei enää tuomita uuden ajan mittojen, vaan pyritään ymmärtämään sen oman hengen mukaan. Thomas Percy (1729-1811), runoilija, menneisyyden harrastelija, pappi, ja v:sta 1782 Dromoren piispa, teki tälle kauneusihanteen siirtymiselle klassillisuudesta romantiikkaan, antiikista keskiaikaan, suuren palveluksen ballaadikokoelmallaan Vanhan englantilaisen runouden jäännöksiä (Reliques of Ancient English Poetry, 1765). Montesquieun ajatusten mukaan hän oli kiinnostunut kansojen vanhaan runouteen, olipa suunnitellut siitä näytekokoelmaa, minkä aikeen Herder sitten toteutti, julkaissut Viisi katkelmaa riimurunoutta (Five Pieces of Runic Poetry, 1763), Ja uuden käännöksen Korkeasta Veisusta (1764). Jo varhain hän oli ryhtynyt kokoilemaan arkkiveisuja ja kansan keskuudessa kulkevia kertovia lauluja, ns. ballaadeja, mm. saaden eräältä ystävältään tämän kotona ajelehtineen ison foliokäsikirjoituksen, jonka lehdistä talousapulaiset joskus repivät sytykkeitä ja jonka todettiin sisältävän vanhaa ballaadirunoutta. Tällaisia kokoelmia oli olemassa useita painettunakin, mutta ne olivat jääneet huomaamatta, ajan henki kun ei ollut ymmärtänyt niitä, mutta kun Percy nyt – Shenstonen kehoituksesta – painatti keräämänsä ballaadit, hän antoi sillä ajallensa juuri sen lahjan, jota se hartaimmin halusi. Teos sisälsi 176 runoa, joista 45 oli saatu tuosta löydetystä foliosta, rikkirevityistä kohdista Percyn paikkaamina ja muutenkin aikansa runotyyliin laittelemina. Onneksi hän ei hävittänyt alkuperäistä foliota, joka julkaistiin 1867-68 tieteellisesti tarkkana painoksena. Percyn kokoelman vaikutus sekä Englannin että mannermaan kirjallisuuteen on ollut erittäin huomattava. Siitä on alkuisin romanttinen, nimenomaan haamuballaadirunous; se on vaikuttanut Herderiin ja Saksan romantiikkaan herättävämmin kuin Ossian; siihen pohjautuu Walter Scottin nuoruuden runollinen syttyminen. Se avasi uuden, tuoreen runouden lähteen, josta pulppusi tervehdyksiä romantiikat autereessa väräjävästä, nyt niin lumoavalta tuntuvasta menneisyydestä, ritarien, ministrelien, hengettärien ja keijukaisten, munkkien ja pyhiinvaeltajien, Robert Hoodin ja Sherwoodin metsän iloisten sissien maailmasta.
CHEVYN METSÄSTYS.
Ensimmäinen osa.
Northumberlandin kreivi,
sir Percy, vannoi näin:
hän Cheviotin vuorilla metsästää
kolme päivää peräkkäin,
vaikka uljas ritari Douglas
on valtias sielläpäin.
Komeimmat hirvet Cheviotin
hän surmaa ja pois tuo myös. –
"Kautta kunniani!" huus Douglas,
"minä estän sun ilkityösi"
Sir Percy Banbrowsta saapui,
ja metsästystorvet soi.
Tuhatviissataa jousimiestä
hän kolmesta piiristä toi.
Ajo alkoi vuorilla Cheviotin,
kun valkeni maanantai.
Sitä surkeutta ois itkenyt
laps syntymätönkin kai!
Ajomiehet metsiin riensivät
jalot otukset säikyttäin.
Muut jousia jännitellen
kedoll' astuivat vierekkäin.
Ajo hurja metsissä alkoi nyt,
levis ylitse lavean maan.
Ajokoirien lauma säälitön
kovin ahdisti saalistaan.
Ajo alkoi vuorilla Cheviotin,
kun valkeni maanantai.
Ja kun päivä puoleen kallistui,
sata hirveä surmansa sai.
Kedot surmansoittoa raikuivat,
pian saalista kertyi niin.
Tuli Percy peijaispaikalle,
kun hirviä nyljettiin.
Hän virkkoi: "Douglas luvannut on
että tänään hän vastaani käy.
Minä tiedän kyllä ja vannon sen,
että häntä ei täällä näy."
Eräs knaapeista silloin viestin toi;
hän kertoi nähneensä juur,
että ritari Douglas lähestyy
ja kanssansa joukko suur!
Ja miekoin, peitsin ja pertuskoin
on täyteen ahdettu tie:
väkevämpää laumaa ja uljaampaa
ei kristikunnassa lie.
Kakstuhatta peitsimiestä
pian valtaa metsästysmaat;
Tweed-virran laaksossa syntyneet
ovat miehet urhokkaat.
"Tähän jääköön saalis – nyt aseisiin!"
huus Percy ja ratsaille nous,
"sen jälkeen kun jätitte kätkyen
näin tarpeen ei ollut jous."
Kera miestensä ritari Douglas
tuli ratsain, ja järkkyi maa.
Kuin hiillos liekehti varusteet,
ei miest' ole uljaampaa.
"Mitä miehiä olette?" kysyi hän,
"kenen väkeä olette te?
Kenen luvalla tulitte metsästämään
minun mailleni, sanokaas se?"
Eräs miehistä ensiksi vastaan käy,
ja lordi Percy on se:
"Kenen väkeä olemme, kerro en,
enkä keitä olemme me;
mut tänne tulimme metsästämään,
sitä ette estä te.
Komeimmat hirvet Cheviotin
minä ammuin ja vien ne myös."
"Kautta kunniani!" huusi Douglas,
"saat maksaa sen ilkityösi"
Myös virkkoi ritari Douglas
sir Percyn kuullen näin:
"On väärin, jos vuotaa meidän vuoks
veri miestemme syyttömäin.
Mut, Percy, olethan lordeja maan,
saman arvon minäkin sain.
Väet syrjään väistyen katselkoot
kun iskemme vastakkain."
"Vihat Jumalan", virkkoi Percy,
"se saakoon ken vastaa ei!
Kautta sieluni, uljas Douglas,
tämä päivä sun manalle vei!
Ei Ranskassa, Englannissa,
ei Skotlannissakaan
ole naisesta syntynyt yhtäkään,
joka sais minut taipumaan."
Northumberlandin knaapeista huus
Withrington urhokas:
"On häpeä, jos tämän kuulla saa
myös Henrik-kuningas!
Te olette lordeja kumpikin,
minä halpa knaappi maan;
päämieheni syöstessä taisteluun
en syrjästä katso, vaan
sydän mulla ja koura altis on
hänt' alati puolustamaan."
Se päivä, se päivä kauhea
ja verinen alkoi noin.
Ja jos tahdotte kuulla enemmän,
niin kohta kertoa voin.Toinen osa.
Latas jousensa Englannin miehet
sydän kylmänä niinkuin paas;
sataneljäkymmentä vastustajaa
ens yhteislaukaus kaas.
Oli skottien kreivi Douglas
sotakentällä korska mies.
Se riveissä jousell' ampujain
mieshukkaa ja hätää ties.
Sotajoukkonsa kolmeen osastoon
nyt hajota käski hän;
eri suuntiin peitsin välkkyvin
väen nähtiin rientävän.
Ja meiltä englantilaisilta
miesparven se saarros vei.
Moni kaatui rohkea jousimies;
ilonpäivä se ollut ei.
Pois jousen heittäen säilällään
nyt englantilaiset löi.
Oli kamala näky, kun panssariin
teräs iski ja säkenöi.
Läpi suomupaitain ja kypäräin
puri miekka ja haavat löi.
Moni urho lysähti polvilleen,
mut harvapa epäröi.
Ja viimein Percy ja Douglas
taas olivat vastakkain,
päämiehet väkevät, rohkeat
terässäiläänsä heiluttain.
Tasapäisinä yhteen iskivät
nuo urhot karaistuneet,
kunis alta kypärän hurme vuos
kuin rankat sadeveet.
"Seis, Percy!" lausui Douglas,
"minä vannon, jos seuraat mua.
James, skottien kuningas,
kohtelee heti kreivinarvoisna sua.
Saat lunnasrahasi takaisin,
paras on sun antautua;
noin uljasta miestä en voittanut
ole koskaan ennen sua."
"Ei koskaan!" vastas Percy,
"sanan annoinhan äsken tään:
ei ykskään naisesta syntynyt
saa minua väistymään."
Samassa nuoli viuhahtain
kiis lomitse joukon muun,
ja sen nuolen kreivi Douglas
sai lävitse rintaluun.
Terä nuolen syvälle painui
läpi maksan tunkeutuin;
eikä sankari enää eläissään
sanonutkaan muuta kuin:
"Päin käykää, reippaat mieheni!"
ja hän suistui verissäsuin.
Nojas miekkaansa lordi Percy
ja katseli voitettua;
hän otti kädestä kuolevaa
ja lausui: "Murehdin sua!
Minä kolme vuotta, jos henkiin sun saan,
voin viipyä konnultain:
väkevämpää miestä ja uljaampaa
ei syntynyt näillä main."
Eräs skottilainen ritari myös,
Hew Montgomri, näki sen,
näki kuinka suistui Douglas,
ja peitseensä tarttuen
sadan jousimiehen lävitse hän
sotaratsunsa ohjas nyt
luo ylvään lordi Percyn,
eikä ennen levähtänyt.
Hän kylkeen lordi Percyn
syöks iskun ankaran;
lujapuisen, vankan peitsen hän syöks
läpi lordin urhean.
Ulos toiselta puolen tunkeutui
terä ainakin kyynärän.
Kaks uljainta miestä päällä maan
niin jätti elämän.
Päämiehensä Percyn kaatuvan
näki muuan jousimies;
hän kouraisi joustaan jäntevää
ja sen luotettavaksi ties.
Hän nuolen kyynäränmittaisen
sovitti jouseen ja niin
sen nuolen terävän ampui hän
heti rintaan Montgomrin.
Sai haavan vaikean Montgomri,
sai tuiman, tappavan vian;
ja nuoli joutsensulkainen
sydänverestä kastui pian.
Ei ykskään mies nyt paennut ois,
vaan kalpoja kalskuttain
ja julmaa satoa niittäen
he iskivät vastakkain.
Niin alkoi taistelu Cheviotin
sydänpäivän aikaan, mut
kun iltakellot jo soittivat,
ei vielä se lakannut.
He rauhan kättä löivät
vasta kun paistoi kuu;
mut moni ei nousta jaksanut,
oli vaiennut moni suu.
Tuhatviissataa englantilaista
oli taistellut rinnakkain,
palas jousimiehistä takaisin
viiskymmentäkolme vain.
Kakstuhatta skottilaista
oli taistellut niillä main;
palas peitsimiehistä takaisin
viiskymmentäviisi vain.
Muut jäivät kentälle verissään
ja voimatta lähteä pois;
sitä surkeutta itkenyt
laps syntymätönkin ois.
Kera lordi Percyn kaatunut
oli John of Agerston
ja valpas Roger Hartley
ja rohkea William Heron.
Myös arvokas Georg Lovli,
suur' ritari nimeltään,
ja äveriäs Ralf Rugbi
jäi kentälle lepäämään.
Kuin sankari kaatui Withrington,
jota murehdin ainiaan;
jalat poikki kun hältä iskettiin,
hän taisteli polviltaan.
Kera Douglas-kreivin kaatui
Hew Montgomri samalla
ja reipas David Lewdal,
hänen sisarenpoikansa.
Ja sinne jäi Charles Murray,
joka vaaksaa väistynyt ei,
Hew Maxwell, lordi arvoltaan,
joka monta manalle vei.
Ja koivupaareilla kannettiin
pois ruumiit, kun koitti koi;
tuli miestänsä sieltä saattamaan
moni vaimo ja vaikeroi.
Tweed-virran laakso itkusta soi,
Northumberland samoin,
päämiestä kaksi kun kannettiin
kotipuoleen koitteessa koin.
Sanan Edinburghissa kuulla sai
James, skottien kuningas,
että lordi Douglas kaatunut on,
rajakreivi voimakas.
Hän voihki väännellen käsiään:
"Voi minua kurjaa, voi!
Päämiestä toista niin oivaa
en koskaan saada voi."
Sanan Lontoossa sai kuulla
myös Henrik-kuningas,
että lordi Percy kaatunut on,
rajakreivi urhokas.
"Jumala häntä armahtakoon!"
soi vastaus kuninkaan,
"sata urhoa yhtä oivaa on
päämiehissä tämän maan;
mut Percyn puolesta kostan,
jos vain minä elää saan."
Jalo kuninkaamme vannoi näin
ja valansa täytti sen,
kun Humbledownin taistelun
hän voitti verisen.
Hän Skotlannin ritareita
kuusneljättä maahan löi;
asevälkkeestä kaatuneitten
koko tienoo säkenöi.
Näin metsästyksessä Cheviotin
viha loimahti niinkuin lies.
Sitä Otterbornin taisteluks
joku vanhus mainita ties.
Suomentanut Yrjö Jylhä.THOMAS CHATTERTON.
Romantiikan heräämisen aikoja himmentää runoilijanuorukaisen Thomas Chattertonin (1752-70) traagillinen kohtalo. Hän oli syntynyt ja kasvanut puutteellisissa oloissa, Bristolin vanhan tuomiokirkon varjossa, opetellut lukemaan fraktuura-Raamatusta, tuijotellut lapsesta alkaen kirkossa säilytettyihin vanhoihin käsikirjoituksiin, ja siten orpona ja yksinäisenä täyttänyt mielikuvituksensa keskiaikaisilla kuvitelmilla. Kymmenvuotiaana hän jo kirjoitti ensimmäisen runonsa, alkoi yhdentoista vanhana lukea fraktuuralla painettua Chauceria, ja sepitti kesällä 1764 väärennetyllä, vankalla kielellä ensimmäisen tällaisen runoelmansa, Elinoure ja Juga, ilmoittaen muka löytäneensä sen tuomiokirkosta, ns. Canyngen arkusta. Kun häntä uskottiin, hän rupesi harjoittamaan tätä omituista valhettaan yhä laajemmin. Niinpä hän mm. lähetti Horace Walpolelle 1769 käsikirjoituksen nimeltä _The Ryse of Peyncteyning yn Englande wroten by T. Rowleie, 1469, for Mastre Canynge_ (Englannin maalaustaiteen synty, kirjoittanut T. Rowleie 1469 mestari Canyngelle), sekä ihastuneen Walpolen pyynnöstä myöhemmin vielä muitakin Rowleyn runoja. Thomas Gray kuitenkin tutki ne ja ilmoitti niiden olevan väärennyksiä, minkä jälkeen Walpole palautti ne. Chatterton, joka v:sta 1765 oli ollut asianajajan konttoriapulaisena, suorittaen tehtävänsä hyvin, kirjoitti huhtikuussa 1770 – ehkä leikillä, ehkä synkän kohtalotunnelman varjossa – "viimeisen tahtonsa ja testamenttinsa, tehty Kaikkitietävän läsnä ollessa". Hänen isäntänsä, joka sai nähdä tämän, erotti Chattertonin, joka nyt lähti runoineen Lontooseen, ruveten elättämään itseään kirjallisella työllä. Se näyttikin aluksi menestyvän, kunnes kesän kuollut aika lopetti mahdollisuudet. Tahtomatta valittaa kenellekään hätäänsä tämä eriskummallinen, ylpeä nuorukainen surmasi itsensä elok. 24 p. 1770. Satakunta vuotta kesti väittelyä siitä, olivatko hänen runonsa väärennyksiä, kunnes professori Skeat 1871 osoitti ne epäilemättömästi sellaisiksi. Mutta jo hänen omalla vuosisadallaan oltiin selvillä siitä, että tämä omituinen nuorukainen joka tapauksessa oli lahjakas runoilija. Hänen "valheensa" on viatonta laatua.
TRUBADUURIN LAULU.
Oi laulakaa mun kerallain,
oi kyynelöikää; laatkoon tuo
juhlatanhu, olkaa vain
niinkuin pakeneva vuo.
Mun armahain
kuollut on, uinahtain
alle raitapuun.
Hiukset talviyön mieleen toi,
suven hint' oli kaulallaan,
posket puunsi kuin aamun koi,
nyt hän on kylmänä haudassaan:
mun armahain
kuollut on, uinahtain
alle raitapuun.
Ääni rastaan ol' laulavan,
jalka nopsa tanhuiluun;
taiten kantoi hän tapparan,
oi, hän on alla raitapuun.
Mun armahain
kuollut on, uinahtain
alle raitapuun.
Rotko orjantappurain
korpin siivin kahisee;
korvaan kummittelijain
kuolon huuhkain huutelee.
Mun armahain
kuollut on, uinahtain
alle raitapuun.
Käärinliinaa armahan
valkeampi kuu ei lie,
laki aamutaivahan
eikä iltapilven tie.
Mun armahain
kuollut on, uinahtain
alle raitapuun.
Päällä armaan haudan tään
kukat kuolleet lahoaa.
Pyhimys ei yksikään
neitoa voi pelastaa.
Mun armahain
kuollut on, uinahtain
alle raitapuun.
Käsin hänen ristilleen
orjanruusut siroitan;
tulkoot keijut soihtuineen
ruumiini luo kuolevan.
Mun armahain
kuollut on, uinahtain
alle raitapuun.
Tammenterhomaljaan tää
veri okain ottakaa!
ylenkatson elämää,
yöllä päivää juhlikaa.
Mun armahain
kuollut on, uinahtain
alle raitapuun.
Velhot seppelpäiset mun
kantaa kuolon maininkiin.
Tulen, armas, luokses sun! –
lausui neito, kuoli niin.
Suomentanut Elina Vaara.HORACE WALPOLE JA KAUHUROMANTIKOT.
Mielikuvituksen ja harrastuksen kohdistuminen keskiaikaan saa kuvaavan ilmaisun ns. kauhuromantiikassa, jonka perustaja on Horace Walpole (1717-97), kuuluisan ministerin Robert Walpolen poika, Grayn ystävä, kirjailija, goottilaisen menneisyyden ihailija, joka muutti huvilansa, Strawberry Hillin, keskiaikaiseksi linnaksi, maankuuluksi nähtävyydeksi. 1764 hän julkaisi pienen romaanin nimeltä Otranton linna (The Castle of Otranto), jonka tapahtuma-aika ja näyttämö on keskiaikainen ja jossa henkilöt toimivat rinnan yliluonnollisten ilmiöiden kanssa. Sattuvasti Walpole tuli, etupäässä Shakespearen mukaan, valinneeksi siihen henkilönsä: tyrannin (keskiaikainen parooni ynnä Hamletin luonnepiirteitä), nuoren sankarin (saturomantiikan kadoksissa ollut kuninkaanpoika, joka tunnetaan syntymämerkistä), sorretun puolison ja ahdistetun neidon (Richardson), ja haamun. Tämä pieni kirja avasi tien ns. kauhuromantiikalle, joka anasti vuosisadan loppuajaksi uomaansa 1760-luvulla syntyneen esiromanttisen harrastuksen, ja joka kapaloissa tuuditteli myöhemmän suurromantiikan aihemaailmaa. Huomattavimmat Walpolen seuraajista olivat Mrs. Ann Radcliffe (1764-1823), lukuisien, koko Euroopassa kuuluisiksi tulleiden romaanien (tunnetuimmat Udolphon mysteeriat – The Mysteries of Udolpho, 1794, ja Italialainen – The Italian, 1797) kirjoittaja, jolla on suuri ansio sittemmin Byronin mukaan "byronilaiseksi" sanotun sankarityypin kehittämisessä; Matthew Gregory Lewis (1775-1818), Scottin ja Byronin ystävä, rikas neekeriorjien omistaja, kauhuballaadin Uljas Alonzo (Alonzo the Brave, 1795) ja Ambrosius eli munkki (Ambrosia or the Monk, 1795) nimisen kauhuromaanin kuulu sepittäjä, ja Charles Robert Maturin (1782-1824), suggestiivisen kauhun jo uudenaikainen viljelijä (tärkein teos Melmoth Vaeltaja – Melmoth the Wanderer, 1820). Kauhuromantiikka valloitti näyttämönkin; Lewisin Linnan haamu (The Castle Spectre, 1797) oli hyvin suosittu. Aikakauden harrastuksesta ei voi saada täyttä käsitystä, ellei muista sitä suurta sijaa, mikä siinä oli kauhuromantiikalla.
WALPOLE:
OTRANTON LINNA.
Markiisi ei hämmästynyt prinsessan huoneistossa vallitsevasta hiljaisuudesta. Hän arveli prinsessan olevan rukouskammiossaan, kuten hänelle oli ilmoitettu, ja jatkoi matkaansa. Ovi oli raollaan; ilta synkkä ja pilvinen. Hän avasi varovaisesti oven ja näki olennon, joka oli polvillaan alttarin edessä. Astuttuaan lähemmäksi hänestä näytti, ettei polvistuja ollutkaan nainen, vaan pitkään, villaiseen viittaan verhoutunut olento, joka oli häneen selin. Hän näytti vaipuneen rukoukseen. Markiisi oli kääntymäisillään takaisin, kun olento nousi, jääden hetkeksi seisomaan vaipuneena ajatuksiinsa ja katsomatta häneen. Markiisi arveli edessään olevan jonkun korkea-arvoisen, kirkollisen henkilön, ja tahtoen pyytää anteeksi aiheuttamaansa sopimatonta häiriötä virkkoi: Etsin lady Hippolitaa, kunnianarvoisa isä. – Hippolitaa! vastasi kumea ääni. Tulitko tähän linnaan etsiäksesi Hippolitaa? Ja kun olento sitten hitaasti kääntyi Frederic näki erakon munkkikaavun verhoaman luurangon lihattomat leuat ja tyhjät silmäkuopat. – Armon enkelit minua varjelkoot! Frederic huudahti hätkähtäen. – Sinun on ansaittava heidän varjeluksensa! sanoi kummitus. – Frederic vaipui polvilleen ja rukoili haamua armahtamaan häntä. – Etkö tunne minua? virkkoi aave. Muistele Joppen metsää! – Oletko se pyhä erakko? huudahti Frederic vavisten. Voinko auttaa sinua saavuttamaan iäisen rauhan? – Senkö tähden sinut vapautettiin vankeudesta, että etsisit maallisia iloja? kysyi haamu. Oletko unohtanut haudatun miekan ja siihen kaiverretun taivaallisen käskyn? – En, en, Frederic vastasi, mutta sano, siunattu henki, mitä minusta tahdot? Mitä on vielä tehtävä? – Unohda Matilda! virkkoi haamu ja hävisi.
Veri hyytyi Fredericin suonissa. Hän ei muutamaan hetkeen liikahtanut. Sitten hän epätoivoissaan heittäytyi kasvoilleen alttarin eteen ja rukoili kaikkia pyhimyksiä anomaan hänelle anteeksiantoa. Vuolaat kyynelvirrat seurasivat tätä mielenpurkausta. Ihanan Matildan kuva kohosi hänen mieleensä vastoin hänen tahtoaan, ja hän makasi maassa katumuksen ja intohimon kamppaillessa hänen mielessään. Ennenkuin hän ennätti tointua tästä mielenjärkytyksestä, prinsessa Hippolita astui rukouskammioon yksinään, vahakynttilä kädessä. Nähdessään miehen makaavan liikkumattomana lattialla hän parkaisi, koska arveli hänen kuolleen. Hänen pelästyksensä palautti Fredericin tajuihinsa. Hän hypähti pystyyn kasvot kyynelistä kosteina ja aikoi syöksyä tiehensä, mutta Hippolita pysähdytti hänet ja pyysi mitä hellyttävimmin häntä selittämään mielenliikutuksensa syyn sekä mikä ihmeellinen sattuma soi hänen tavata hänet täällä ja tässä asennossa. – Voi! Jalo prinsessa! markiisi virkkoi surun murtamana – ja vaikeni. – Taivaan rakkauden tähden, lordi, sanoi Hippolita, ilmaiskaa tämän mielenjärkytyksen syy! Mitä merkitsevät nuo tuskaiset sanat, tuo peloittava vetoaminen nimeeni? Mitä kärsimyksiä taivaalla vielä on varattuna Hippolita. raukalle? Vaan vaiti! Kaikkien armeliaiden enkelien nimessä vannotan sinua, jalo prinssi, hän jatkoi vaipuen Fredericin jalkojen juureen, ilmaisemaan sydämesi tarkoituksen – näen, että säälit minua, tajuat, minkä suuren tuskan minulle tuotat – armahda, puhu! tiedätkö jotakin lapsestani? – En voi puhua, sanoi Frederic syöksyen hänen luotaan. – Voi, Matilda!
RADCLIFFE:
UDOLPHON LINNA.
Päivän kallistuessa iltaan tie kääntyi syvään laaksoon. Vuoret, joiden jylhät seinämät näyttivät luoksepääsemättömiltä, saartoivat sitä miltei joka puolelta. Idässä avautuva näköala paljasti Apenninien kauhut kaikessa synkkyydessään; ja vuorenhuiput, jotka näköpiirissä kohosivat yhä korkeampina toinen toisensa takana ja joiden harjanteita männyt peittivät, muodostivat niin valtavan näyn, ettei Emily koskaan ollut nähnyt sen vertaista. Aurinko oli juuri painunut sen vuoren huipun taakse, jonka rinnettä hän laskeutui ja jonka varjo ulottui yli koko laakson, mutta kallion aukeamasta auringon viistot säteet pääsivät luomaan kellertävän hehkun vastakkaisella jyrkänteellä kasvavan metsän harjalle ja valaisemaan vielä täydellä loistollaan linnan torneja ja muureja, jotka laajoina vallituksina levisivät ylhäällä sijaitsevan jyrkänteen partaalla. Pimeys, joka peitti alhaalla olevan laakson, tehosti vielä näiden valaistujen kohtien loistoa.
– Tuolla, sanoi Montoni puhuen nyt ensimmäisen kerran moneen tuntiin, on Udolpho.
Emily tuijotti raskasmielisen kauhun vallassa linnaa, jonka hän ymmärsi Montonin omaksi, sillä vaikka laskeva aurinko nyt valaisikin sen, niin sen ääriviivojen goottilainen suuruus ja rappeutuvat, harmaakiviset muurit antoivat sille synkän ja ylvään leiman. Hänen tuijottaessaan valo häipyi linnan muureista jättäen niihin alakuloisen, purppuraisen hohteen, joka laajenemistaan laajeni kevyen usvan hiipiessä ylös vuoren rinnettä ja ylempänä olevien rintasuojusten yhä kylpiessä päivän loisteessa. Pian auringon säteet sentään häipyivät täältäkin ja illan juhlallinen hämärä verhosi koko rakennusryhmän. Hiljaisena, yksinäisenä ja ylväänä se näytti jäävän maiseman valtiaaksi ja katselevan uhkaavasti jokaista, joka rohkeni häiritä sen yksinäistä valtakuntaa. Sitä mukaa kuin pimeni, linna muuttui hämärässä yhä synkemmäksi, ja Emily jatkoi tuijotustaan, kunnes vain torniryhmät erottuivat metsän yläpuolelta. Pian tämän jälkeen vaunut alkoivat nousta metsän synkkään siimekseen.
Näiden suurten metsien laajuus ja synkkyys herätti Emilyn mielessä kauhistuttavia mielikuvia, ja hän miltei odotti ryövärien hyökkäävän puiden varjosta. Vihdoin vaunut saapuivat kanervaa kasvavalle kalliolle ja kohta sen jälkeen linnan portille, jossa kellon kumea ääni ilmoitti heidän tulostansa ja kiihdytti pelon tunnetta, joka oli vallannut Emilyn. Heidän odottaessaan, että palvelija tulisi avaamaan portin, Emily pelokkaasti tarkasteli rakennusta, mutta pimeän takia saattoi vain osittain erottaa sen ulkoviivat paksuine vallimuureineen ja nähdä, että linna oli jykevä, vanha ja kolkko. Näkemänsä perusteella hän arvioi kokonaisuuden raskaan lujaksi ja valtavaksi. Hänen edessään oleva, linnanpihoihin johtava portti oli suunnattoman suuri ja sen suojana oli kaksi pyöreätä tornia, jotka päättyivät ulkoneviin, ampuma-aukoin varustettuihin harjatorneihin. Lippujen asemesta näissä nyt heilui pitkiä ruohonkorsia ja villejä kasveja, jotka olivat juurtuneet sortuvien kivien rakoihin ja näyttivät tuulenhengen koskettaessa niitä huokaavan ympärillään vallitsevan hävityksen johdosta. Torneja yhdisti toisiinsa niin ikään rintasuojuksin ja ampuma-aukoin varustettu välimuuri, jonka alla näkyi suurten porttien päällä olevan suojusristikon suippo kaari. Vallitusten muurit jatkuivat portaista toisiin, rotkon yläpuolelle kohoaviin torneihin, joiden murtuneet ääriviivat lännessä viipyvän kajastuksen valossa kertoivat sodan hävityksestä. Kaikki muu häipyi illan pimeyteen.
(Udolphon mysteeriat.)
Molemmat suomentanut Aune Brotherus.
LEWIS:
ULJAS ALONZO JA KAUNIS IMOGENE.
Sotaurho ja ihana neitonen
kedon helmassa haasteli nuo.
Suli katseensa hellästi, ihaillen;
nimi uljas Alonzo ol' urhon sen,
Imogene oli kaunotar tuo.
Mies huokas: "Oi, huomenna taistohon
mua kutsuu kaukainen maa.
Pian kyyneltulvasi kuivuva on,
joku muu sua pyytää aviohon,
joku rikkaampi suosios saa!"
Niin vastasi neito: "Pois epäilyt!
Mua loukkaa ne, rakkauttain.
Pyhä Neitsyt mun valani kuulkoon nyt:
elät tai olet surmasi löytänyt,
pidä toista en puolisonain.
Halun, aarteiden vuoksi jos unhoittanen
Alonzoni milloinkaan,
jumalkostoksi valheen ja ylpeyden
mun häissäni rinnalla morsiamen
sun haamusi seisköön, kantaen
minut hautahan mukanaan."
Palestiinaan nyt sankari ennättäy;
syvä murhe se neidolle on,
mut vuosi ei kunnolla vierivän näy,
jalokivin kun muhkea parooni käy
Imogenen kammiohon.
Vuoks aarteiden, lahjain ja kartanon
valojaan hän muistanut ei.
Lume silmissä hällä, pää sekaisin on;
kevyt kerskuja niin pääs' suosiohon,
ja hän kotiinsa puolison vei.
Oli liitto nyt siunattu papein ja häin,
väki juhliva joi ja söi,
pitopöydät notkuivat kukkurapäin;
ilakointia, naurua jatkui näin
yhä, kello kun yhtä löi.
Lähellensä nyt vieraan vaiteliaan
Imogene näki ilmestyneen.
Oli kauhea nähdä hän, sanaakaan
ei lausunut, liikkunut paikaltaan,
vain tuijotti morsiameen.
Oli pitkä hän, silmikko silmillään,
puku tumma ja varusteet.
Ilo, nauru ei viihtynyt lähellään,
pois säikkyivät koirat ympäriltään,
oli soihdut himmentyneet.
Hän kaikkien rintoihin kauhua loi;
pelon vallassa vieraat on.
Sanat morsion viimein väristen soi:
"Kypäräänne pois nostaa ettekö voi
osallistuen ilohon?"
Hän vaikeni. Hitaasti myöntyen
ritar' avata silmikon ties.
Oi taivas! ei sanoja tulkiksi sen
näyn, kauhun, mi valtasi morsiamen:
oli edessään luurankomies!
Väki kaikkosi, hirveän kirkaisun
näyn nostatti inhoittavuus,
ohimoiden ja silmien ympäri kun
sai nähdä he matojen kisailun;
Imogenelle aave nyt huus:
"Mua katsele, pettäjä! muistossas
Alonzo viel' urhea lie?
Jumalkostona, korskea, valheestas
nyt on haamuni häissäsi rinnallas
ja muistaen valan sun vannomas
sinut hautahan kanssaan vie."
Käsivarsin naisen nyt kietoen,
joka kirkui kauhuissaan,
läpi syöksyi hän ahmivan syvyyden.
Imogenea kaunista jälkeen sen
ei nähty, ei haamuakaan.
Pian parooni kuoli; ei yksikään
ole muuttanut linnahan.
Tarut kertovat: voihkien kärsimään
Imogene siell' on tuomittu erheestään;
se käsky on korkeimman.
Joka vuos käy hän neljästi salihin,
kun untansa nukkuu maa;
somistettuna morsiushuntuihin
kera saapuu hän luurankoritarin,
joka häntä nyt tanssittaa.
Pääkallot, kas, temmatut haudoista on;
juo niistä nyt hääpari tää
veriviiniä; kummituskarkelon
sanat soi: "Kera kaunihin puolison,
Alonzo, nyt onnehes jää!"
Suomentanut Elina Vaara.WILLIAM COWPER.
Syvä luonnonilo, hellä kiintymys kodin vaatimattomiin tunnelmiin, usko koko ihmiskunnan veljeyteen, kauhu julmuutta ja paheellisuutta kohtaan, vilpitön, lämmin uskonnollisuus – siinä ominaisuuksia, jotka irroittavat William Cowperin (1731-1800) aikansa eri virtauksista itsenäiseksi runoilijayksilöksi. Syntyisin ylimyssuvusta, tukenaan aineelliset mahdollisuudet, hän olisi voinut luoda itselleen ulkonaisesti huomattavan aseman, ellei olisi saanut säikähtynyttä sielua, joka väliin vaipui mielisairauden pimeyteen ja terveenäkin ollessa vavisten ajatteli iankaikkisen kadotuksen mahdollisuutta. Yritettyään valmistua lakimieheksi hänen täytyi mielisairauden vuoksi keskeyttää uransa 1763, minkä jälkeen hän vietti koko elämänsä maaseudun rauhassa, pastori Morley Unwinin perheen jäsenenä. Parannuttuaan toisesta sairauskohtauksesta hän rupesi alakuloisuutensa voittamiseksi tekemään puutarhatyötä, pitämään huvieläimiä, piirtämään maisemia ja sepittämään runoja. 1782 ilmestyi hänen ensimmäinen runokokoelmansa. Sitä ennen hän oli sepittänyt 67 virttä. Runoelma Tehtävä (The Task) ilmestyi 1785, saavuttaen huomattavan menestyksen ja tuottaen aralle erakko-sepolleen kuuluisuutta. Hän käänsi vielä Iliadin (1791) sekä ranskalaisia ym. runoja, ja valmisteli kriitillistä Milton-painosta, kunnes uudistuva mielisairaus keskeytti työn. Cowperin viimenen vaikuttava runo on Hylätty (The Castaway), josta hänen oma kohtalonsa liikuttavasti kuvastuu. Hänen kirjeensä ovat ilahduttavia sekä tyyliltään että sisällykseltään.
EHTOO.
Oi saavu, Ehtoo, rauhan aika taas,
oi palaa, kauan kestä, suloinen!
Kun katson ruskottavaa länttä päin,
siell' äidillisen verkkaan liikut; yö
sun laahustasi polkee; kädelläs
oot pudottanut levon uutimen
eläinten, lintuin yli, toinen taas
suloisen unhon ihmisille soi.
Ei pukus loista, apuun turvaa et
sa helmiketjujen, kuin tumma yö:
vain tähti, kaksi, jotka tuikkivat
sun otsallas, on kyllin. Katso niin,
ett' ois sun kuu kuin yönkin, uupuen
ei loistoon, kainon ylevänä vain
sun purppuraiseen juovaas joutuen,
vähemmin välkkein, mutta väljemmin.NUORELLE NAISELLE.
Sulon vuon, läpi metsäaukion
joka joluu, ma vertaan neitohon
siveään; hänen luokseen, hiljaisen,
häly kirjava kuulu ei joukkojen.
Hän voimansa liittää lempeyteen,
uran määrätyn muistaen tarkalleen.
Hän on viehkeä, töillään hyödyttää,
hän siunaa ja siunatuksi jää.
Povi puhdas kuin veden peili tuo
ja kasvoille hohteen taivas luo.Molemmat suomentanut Elina Vaara.
GEORGE CRABBE.
Yhteiskunnallisilla uudistuspyrkimyksillä, jotka 1700-luvun lopulla yhä perinpohjaisemmaksi käyvä teollisuuden vallankumous teki entistä väittämättömämmiksi, ja joihin valistusajan aatteet ja sittemmin Ranskan esimerkki antoivat yllykettä, oli kyllä Englannin kirjailijapiireissäkin kannattajansa, mutta näiden ajatukset eivät päässeet ilmenemään niin taiteellisina teoksina, että he olisivat kohonneet huomattavammin näkyviin. Ainoa kirjailija, joka nousi jo omana aikanaan tässä suhteessa muita korkeammalle, ja on myöhemminkin asemansa pitänyt, oli George Crabbe (1754-1832), köyhäin runoilija, 1700-luvun kyläelämän ja vaivaishuoneen asukkien rehellinen, myötätuntoinen ja taiteellinen kuvaaja. Crabbe oli lähtöisin köyhistä oloista ja valmistautui välskäriksi, mutta tuntien halua kirjailijaksi ryhtyi 1780 kokeilemaan runoilijana. Seurasi kovan puutteen aika, joka olisi päättynyt velkavankeuteen, ellei Edmund Burke olisi auttanut häntä. Hänen ensimmäinen huomattava runoelmansa oli Kirjasto (The Library, 1781), joka saavutti melkoisen menestyksen. Tämän jälkeen Crabbe rupesi papiksi, omistaen pitkän elämänsä tähän kutsumukseen, puutteenalaisten auttamiseen ja parempiosaisten huomion kiinnittämiseen heidän asemaansa. Hänen tunnetuimmat runoelmansa ovat Kylä (The Village, 1783), Seurakunnan luettelo (The Parish Register, 1807), Kauppala (The Borough, 1810) ja Runokertomuksia (Tales in Verse, 1812). Crabbe kuvasi tosioloisesti vanhaa kotikyläänsä Aldeburghia, sen köyhäintaloa, josta kuului murheellinen rukin surina, harhautuneita kohtaloita, salametsästäjiä ja -kuljettajia, mustalaisia ja rikollisia, yleensä silloisen yhteiskunnan alimpia kerroksia, pukien kuvansa asiallisiin, hiukan jäykkiin klassillisiin parisointuisiin säkeisiin.
KIRJAT.
Ne luo
eloa uutta, siihen taidon suo
ja lohdun huoliin; jäykän nöyräks saa
ne, houkan neuvoo, viisaan vahvistaa.
Ne hengen kaikkeen antaa: pakohon
ei sitä käy, ken synkkä, kehno on,
ei kovaa, itsekästä, ylpeää;
ne keskeen joukon rukoilevan jää,
ei tee ne rajaa: kuulla koko maan
ne samat seikat suo kuin kuninkaan.
Pois sulje kiireen kuvat sielustas
ja huomaa tämä joukko vaiteljas: –
vaikk' äänin ei se pysty haastamaan,
kaikk' kielet elävät on hallussaan,
myös kuolleet silmään tiedonhaluisen
haudoistaan aukee, jos vain tahtoo ken.
Siunattu Voima, joka keinon loi,
kuink' ikuistua ihmisaatos voi!
Suomentanut Elina Vaara.ROBERT BURNS.
Kuten keväällä leivosen viserrys taivaalta, pulpahti 1700-luvun lopulla kaukaisesta Skotlannista kuuluviin Robert Burnsin luonnonraikas lyriikka lopullisena talven kahleiden murtumisen merkkinä. Robert Burns oli köyhän vuokraajan poika, syntynyt 1759 ja kasvanut vaatimattomissa oloissa, mutta saanut silti vaatimattoman alkeisopetuksen. Hän yleni pitkäksi mieheksi, jonka vartalo oli raskaasta työstä ennenaikaisesti kumara, jolla oli kauniit kasvot, harvinaisen loistavat tummat silmät, intohimoinen ja vilkas luonne, ja sielussaan synnynnäinen sävelten sointi. Isän kuoltua 1784, maanviljelyksen osoittauduttua kannattamattomaksi, ja jouduttuaan vaikeuksiin lemmensuhteidensa vuoksi, Burns ajatteli muuttoa Jamaikaan. Tällöin hän jo oli oppinut runoilemaan, antanut laulujensa kiertää käsikirjoituksina ja julkaisi ne nyt, ajatellen matkarahojen hankkimista. Tällä ns. Kilnarnockin painoksella, Runoja, etupäässä Skotlannin murteella (Poems chiefly in the Scottish Dialect, 1786), oli niin hyvä menestys, että Burns, huomaten tulleensa kuuluisaksi, heitti maastamuuton mielestään ja lähti Edinburghiin puuhaamaan runoistaan uutta painosta. Siellä hänet otettiin vastaan parhaiden vertaisena – siellä hänet näki mm. 15-vuotias Walter Scott. Uusi painos tuotti hänelle 500 puntaa. Mentyään 1788 naimisiin hän jälleen yritti maanviljelystä, mutta luopui siitä lopullisesti 1791. Kahta vuotta aikaisemmin hän oli saanut aksiisiveron valvojan toimen, joka jäi nyt hänen ainoaksi elinkeinokseen. Laulujen sepittämistä jatkui edelleen; mm. hän avusti anteliaasta James Johnsonin kokoelmaa Skotlantilaisen musiikkimuseo (Scot's Musical Museum, 1787-1803) ja sepitti sanat yli sataan Skotlannin säveleeseen (The Melodies of Scotland, 1793-1841), jotka julkaisi George Thomson. Ystävät vierautuivat hänestä hiukan hänen Ranskan vallankumousta kannattavien mielipiteidensä vuoksi, mutta maahanhyökkäyshuhujen levitessä hän isänmaallisilla runoillaan hälvensi ympäriltään kaiken nurjuuden. Tämä kuitenkin ehkä jonkin verran siirsi tuonnemmaksi hänen ylenemismahdollisuuksiaan. Burns ei elämässään säästänyt itseään ja kuoli jo 1796 eli siis 37 vanhana. Hän oli synnynnäinen runoilijanero, jossa polttava intohimo, palava elinvoiman tunne yhtyi harvinaisiin säesoinnun, laulullisuuden lahjoihin. Niinpä hänen runonsa ovatkin sitä laulua, joka heläjää keväisin kyntäjän ympärillä, luonnon säveltä, joka ei alistu koulukuntiin, joka on aiheiltaan loppumattoman rikas, samalla vaatimaton ja korkeasti taiteellinen. Burnsin runous sisältää ensinnäkin yleisinhimillistä tunne-elämää: rakkautta, ystävyyttä, ikävää jne.; sitten raikasta luonnontuntua, joka avaa sekä kauniit näköalat että syvän sisäisen yhteyden itse luontoon; purevaa satiiria tekopyhää vanhaa presbyteriläisyyttä vastaan: rehevää huumoria ja suurella kuvausvoimalla suoritettuja realistisia kohtauksia; vapaan miehen myötätuntoa sorrettuja kohtaan; ylpeätä itsetuntoa. Kaiken tämän Burns ilmaisi kansanmurteella, juoksuttaen säkeensä maanmiehilleen jo vanhastaan rakkaita kansallisten runomittojen ja sävelten uria myöten kuin pauhaavan myllypuron, ja laulaen siten itsensä ensin heidän ja pian koko Euroopan sydämeen.
MARY MORISON.
Oi Mary, tule ikkunaas,
sua kaipaan, sinust' uneksin!
Mun nähdä suo sun hymys taas,
jok' aarteet voittaa saiturin:
kuin orja vaipuin tomuun maan
yöt valvon koittoon auringon,
jos palkaksi vain sinut saan,
suloinen Mary Morison.
Kun tanssinsävel eilen soi
ja valot virtas säihkyen,
sun kuvas eessäin karkeloi,
vait istuin, kuullut, nähnyt en:
vaikk' immet kauniit liihoittain
sai ylhän seuran suosion,
mä huokasin ja virkoin vain:
"on poissa Mary Morison".
Oi Mary, vietkö toiveet sen,
ken riemuin eestäs kuolis pois?
Näin murtaa voitko sydämen,
sua ettei palvoa se vois?
Jos rakastaa sä epäilet,
kai säälin pisar sulla on!
Niin armoton ja tyly et
voi olla, Mary Morison!JOHN ANDERSON.
John Anderson, mun ystäväin,
kun sinut kohtasin,
kuin korpin sulat kiilsi pääs,
kaars' otsas kirkkahin:
nyt uurteinen on otsas, John,
ja tukkas lumess' on;
mut olkoot yhä siunatut
sun huurrehapses, John.
John Anderson, mun ystäväin,
tie rinnett' ylös vei,
mut rinnallasi nousten, John
tie raskas ollut ei:
nyt alas käymme horjuin, John,
ja viimein käsikkäin
nukumme multaan laaksomaan,
John, kallis ystäväin.AFTON-VIRTA.
Solu ääneti, Afton-virta, nyt, oi!
sun kunniaas minun lauluni soi;
sun äyräälläs nukkuu Maryni kallis,
solu ääneti, en hänen heräävän sallis.
Sinä rastas lehdossa livertäväinen,
sinä kirkuva hyyppä viherjäpäinen,
ja kujertava kyyhky, vaietkaa,
ett' armaani rauhassa uinua saa.
Niin ylväinä, virta, sun partaillas
puron uurtamat kunnaat nousee, ja kas,
siell' astelen auringon kimmelteessä
koti Maryn ja karjani silmäin eessä.
Niin vehmaina rintees ja notkosi hymyy,
siell' esikko metsien siimeessä lymyy,
siell' ehtoohämyssä monesti oon
kera Maryn käyskellyt koivikkoon.
Niin hellästi laine lainetta ajaa,
kun kierrät, virta, armaani majaa;
jalan valkoisen huuhdot sa, vallaton,
kun poimimassa hän ulpuja on.
Solu ääneti, Afton-virta, nyt, oi!
Solu hiljaa, sulle kun lauluni soi;
sun äyräälläs nukkuu Maryni kallis,
solu ääneti, en hänen heräävän sallis.JOS NUMMELLA SA SEISOISIT.
Jos nummella sa seisoisit,
ja viima sois, ja viima sois,
sua viitallani suojaisin,
sun lämmin ois, sun lämmin ois.
Jos rajut myrskyt elämän
sua ympäröis, sua ympäröis,
tää vahva rinta takaisin
ne myrskyt lois, ne myrskyt lois.
Jos erämaahan joutunen
mä autioon, niin autioon,
on paratiisi erämaa,
jos kanssas oon, jos kanssas oon.
Maanpiirin ylväs kuningas
jos oisin vain, jos oisin vain,
niin kirkkain kivi kruunussain
ois armahain, ois armahain.TOM O'SHANTER.
Kun torin jätti kauppaväki,
mies janoinen kun veikon näki,
kun markkinat on ehtoossansa,
pois kaupungista virtaa kansa;
kun poikkeamme kapakkaan
pian saaden olon autuaan,
ei muistu mieleen matka pitkä,
suot, virrat, rotkot, portaat, mitkä
välillä krouvin, kodon on,
miss' eukko kiivas, maltiton
jo vartoo pilvi otsallaan
ja kiehuin kuumaa kiukkuaan.
Sen Tom O'Shanter todeks ties,
yöll' Ayrista kun ajoi mies –
(Ayr kuulu on: sen tytöt sievät
ja miehet muista voiton vievät.)
Oi Tom! miks et sä kuullut, kun
sua neuvoi Kaisa, eukkos sun!
Hän huus, ett' olet kälmi, konna,
juot, rälläät, öykkäät toimetonna;
et torilta, hän sanoi näin,
sä palaa koskaan selvin päin;
kun myllyyn lähdet, silloinkin
juot rahas kanssa myllärin;
juo seppä tammaas kengittäissään
sun kanssas, molemmat on päissään;
ja sunnuntaitkin surkeasti
juot, mässäät maanantaihin asti.
"Ei loppu hyvä seuraa tuosta:
sun naarata saan Doonin vuosta,
tai kirkkomaalla Allowayn
sun noidat ryöstää suruksein."
Ah, rakkaat naiset, itkettää,
kun muistan, kuinka ylevää
ja pitkää saarnaa piti monta
hän turhaan neuvoin kunnotonta!
Sai toripäivä iltaan taas,
Tom oltta kurkust' alas kaas,
kuin jumaljuomaa ryyppäs mies
ja rattoisasti räiskyi lies;
he Suutar-Jussin kanssa joivat:
nää kumppanukset vanhat, oivat
kuin veriveljet yhdess' eli
ja viikkomäärin rällästeli.
Yö kului rupatellen, laulain,
nous olut päähän kautta kaulain.
Tom salaa kiehtoi emännän,
sai katseen, hymyn hempeän;
ja tarinoita kumppalin
säesti nauru krouvarin.
Soi, ulvoi yössä myrsky, mut
Tom siit' ei yhtään piitannut.
On sääli nähdä miehet aina
noin krouviss' istuin autuaina.
Kuin mehiläiset kekoon palaa,
niin riemun hetket haihtuu salaa.
Nyt iltaa kuningasten lailla
Tom vietti maista huolta vailla.
Mut riemut varisee ja hajoo
kuin unikko, kun siihen kajoo;
kuin lumi partahalla veen
pois sulaa vyöryin syvyyteen;
kuin revontulet päällä päämme
pois haihtuu, kun ne tuskin näämme;
kuin sateenkaari, joka hohtaa
vain hetken, kunnes myrskyn kohtaa.
Tom myöskin todeks huomas tään;
soi kellot keskiyön ja levon,
hän silloin nousten selkään hevon
päin ajoi yötä synkkää moista,
miss' ollut syntist' ei lie toista.
Kuin viimeisillään tuuli mylvi
ja sadekuurot maahan kylvi,
yöss' yhtenänsä salamoi,
ja ukkosääni pitkään soi.
Ois nähnyt lapskin, että yössä
nyt oli hornan voimat työssä.
Meg-harmollansa ratsastain
(on tamma parhain näillä main)
Tom tarpoi liejuss' eteenpäin
viis salamoista välittäin;
hän lakin syvään painoi päähän
ja viisun veisas myrskysäähän
tähystäin, vaarin ottain tiestä,
ettei veis menninkäiset miestä.
Tie Allowayta lähenee,
miss' aaveet, pöllöt huutelee.
Hän kohta kaalamolle kääntyi,
miss' eräs kauppi hankeen nääntyi;
luo paaden koivikkoon pääs: siellä
Charles päissään niskan taittoi tiellä;
luo louhun, mistä metsämies
löys lapsen surmatun, Tom ties;
luo lähteen, jonka yläpuolla
tais Mungon muori hirteen kuolla.
Jo eessä hyrski Doonin veet,
soi myrskyn äänet yltyneet,
löi taivaanvalot leiskuen,
lähemmäs vyöryi ukkonen;
ja katso: kirkko Allowayn
jo puunsi seinin valjennein,
jok' ainut hirsi väikkyi, loisti
ja tanhun äänet hurjat toisti.
John Ohrapää, sä vanha veikko,
sun hengestäs saa voimat heikko!
Juon tuopin, kaks, pois surut viskaan,
vie kolmas vaikka pirun niskaan.
Niin päissään Tom nyt oli, että
ei peljännyt hän perkelettä.
Mut tamma seisoi vavisten
ja tuntiessaan kannuksen
se vasta tohti valoon syöstä.
Voi Tom! mi näky aukes yöstä –!
Siell' aaveet, noidat karkeloi!
Ei siro franseesi nyt soi,
vaan masurkka ja polska vinha.
Käy hautain päällä tanhu inha,
ja akkunalla, idän puolla,
kas itse Piru soittaa tuolla:
kuin pörrökarva koira suuri
ja sysimusta on se juuri.
Hän pillillänsä soittelee,
niin että seinät järisee.
On auki kaikki arkut, joissa
voi nähdä vainaat lakanoissa
käsissään pitäin kynttilöitä
– on kaikki Pirun velhotöitä.
Tom valoon silmätä kun tohti,
niin katso: alttarilla hohti
luut murhamiehen kahleissa,
kaks lasta kastamatonta,
luut varkaan, joka kuoli hirteen –
suu auenneena viime virteen;
viis säilää, murhamiesten kerta,
viis piilun terää tippuin verta;
lapsraukan surma, sukkapaula,
ja puukko, johon katkes kaula,
kun taatollensa poika suuttui –
hiustukko harmaa kahvaan juuttui;
ja muuta hirveätä moista;
mut lupa hiiskua ei noista.
Tom säikkyin, kummissaan sen näki,
kiis hurjemmin vain velhoväki;
soi yhä vihlovammin pilli
ja kuumeni myös tanhu villi;
niin kieppui, huhtoi toistaan liki
nuo ämmät, että höyrys hiki,
ja heittäin yltään kauhtanat
he paitasillaan tanssivat!
Oi Tom! ett' immet pulskat noin
ois etees juosseet karkeloin!
Ett' olis valkoiset kuin viti
nuo paidat, joissa toukka iti!
Tään viime housuparin harmaan
– se plyyshiä on ollut varmaan –
kyll' oisin lahjoittanut pois,
jos neidot hymyn suoneet ois!
Mut lauma ämmäin irvokasten,
luupussit, kauhut miesten, lasten,
noin luudillansa lensi nyt
– kas ettei vatsaas väännellyt!
Mut silloin, kuinka ollakaan,
Tom huomas, että toimessaan
siell' eräs tyttö sievä on,
jo kuulu kautta rannikon:
hän noidannuolin ampui karjan,
löi laivat alle aallonharjan,
hän hedelmät ja tähkät puisti –
pelolla häntä kansa muisti.
Häll' oli paita lyhyt yllä,
sen lapsena hän sai jo kyllä,
mut paidast' ylpeillen hän juoksi
se yllään vieläkin sen vuoksi.
Ah! eipä mummos luullutkaan,
kun osti viime rovoillaan
tään paidan pikku Nannille,
ett' yllä noidan liehuis se!
Mut runottaren siivet ei
nyt mukaan kanna, sillä hei!
niin leiskui, liehui tanhuten
nyt norja Nanni-tyttönen!
Kuin lumottuna katsoin tuota
Tom silmiinsä ei oikein luota;
myös Saatanan se hurmas, kiehtoi,
hän täysin keuhkoin pilliin liehtoi:
mut silloin riemastuksissaan
vaill' ymmärrystä kokonaan
Tom huikkas: "kuules, lyhytpaita!"
yö musta oitis kattoi maita.
Tom satulaan kun pääsi juuri,
syöks esiin hornan lauma suuri.
Kuin mehiläiset vimmapäin
käy päälle kennonryöstäjäin,
kuin viholliset jänöparkaa
päin ryntää, kun se eestä karkaa,
kuin katurahvas miestä ajaa,
kun: "varas kiinni!" huuto kajaa –
niin juoksi Meg, ja noitakansa
sen peräss' ulvoi raivoissansa.
Nyt Tom, saat palkkas ansaitun!
Kuin sillin paistaa Piru sun!
Sua Kaisa turhaan vastass' on;
pian on hän leski onneton!
Meg, allas siltapalkit paukkaa –
ohitse keskipatsaan laukkaa!
Voit silloin häntääs huiskuttaa:
jää noidat virran vuolaan taa.
Mut rajalle Meg päässyt ei,
kun noidat siltä hännän vei!
Näät Nanni eessä velhonaisten
kiis vimmoin niskaan karkulaisten.
Tom-parkaa saaliiks pyys hän, mut
ei Megin voimaa arvannut!
Meg loikkas kerran – taa jäi vuolle,
mut häntä jäikin noitain puolle:
sen velho tempas ulvahtain,
ja Megille jäi tynkä vain.
Ken lukee tään, hän ottakoon
myös opetuksen huomioon;
jos kiehtoo mieltäs viinakset
ja helmat liian lyhyet,
saat karvaan lopun – muista toki,
mit' ennen Tom O'Shanter koki.Kaikki suomentanut Yrjö Jylhä.
WILLIAM BLAKE.
Pieni lontoolainen kaivertaja, taiteilija ja runoilija William Blake (1757-1827), joka vietti pitkän elämänsä uuraassa työssä, aina osaansa tyytyväisenä ja onnellisena, henki kaiken aineellisen yläpuolella, sielun silmät kohdistettuina ihmeellisiin ylimaallisiin näkyihin, on itsenäinen runoilijailmiö, joka työskentelee ajanvirtauksista riippumattomana, oman kauneusmaailmansa palveluksessa. Valmistuttuaan kaivertajaksi ja saatuaan taideopetusta hän rupesi hankkimaan elatustaan kaivertamalla kustantajille kuvalaattoja ja toimimalla itsenäisenä taiteilijana ja runoilijana. Julkaistuaan yksityisten suosijain avulla esikoiskokoelman Runoluonnoksia (Poetical Sketches, 1783), hän turvautui seuraavaa kokoelmaa valmistaessaan kokonaan omaan apuun, painaen Viattomuuden taulut (Songs of Innocence) ja Thelin kirjan (The Book of Thel) itse tekemillään syövytyslevyillä, molemmat 1789. Seuraavana vuonna hän julkaisi samalla tavalla Taivaan ja helvetin avioliiton (The Marriage of Heaven and Hell). Hänen vaimonsa sitoi kirjat vaatimattomiin kansiin. Blaken elämä jatkui näin elantotyön rinnalla hersyvässä, omituisen ylevässä, tavallisen normaalin hengenelämän ulko- ja yläpuolella olevassa profeetallistaiteellisessa näkymaailmassa, tuottaen tulokseksi harvinaista sekä kuvaamataidetta että mystiikkaa, jossa korkea, välähtelevä kauneus vaihtelee svedenborgimaisen sielunhämyn kanssa. Hänen tuotannostaan mainittakoon vielä mm. Kokemuksen lauluja (The Songs of Experience), Eurooppa, ja Urizenin kirja (The Book of Urizen), kaikki 1794; seuraavana vuonna ilmestyneet Losin laulu (The Song of Los) ja Ahanian kirja (The Book of Ahania); Jerusalem ja Milton (1804). Hänen piirtimensä tuotteista, jotka liittyvät lähinnä sekä esirafaelilaisten naivisuuteen että Michel Angelon voimaan, ovat tulleet kuuluisiksi Blairin Haudan, Jobin kirjan ja Jumalaisen komedian kuvat. Blaken runous on kirkkaiden sielunnäkyjen ja nerokkaiden ajatusvälähdysten tulkintaa, läpikuultavaa ja ylimaallista. Suuri osa hänen ns. profeetallisesta tuotannostaan on hyvin vaikeatajuista, mikäli se on ollenkaan järjellisen tulkinnan alaista. Hänen oma aikansa ei häntä ymmärtänyt – myöhempi aika kunnioittaa häntä korkeiden taideihanteiden palveluksessa työskennelleenä näkijähenkenä.
VIATTOMUUDEN LAULUT.
Huiluain kun soittelin
laaksomailla riemuiten,
pilven päällä lapsen näin,
ja hän lausui hymyillen:
"Soita laulu karitsan!"
Soitin laulun hilpeän.
"Soita, soita uudelleen!"
Soitin; ilost' itki hän.
"Jätä huilus auvokas,
laula laulus iloiset!"
Kun ma lauloin samoin taas,
vuos hält' ilonkyynelet.
"Istu, laulus kirjaan vie
ihastella muittenkin!"
Niin hän häipyi silmistäin;
onton ruovon leikkasin,
vuolin kynän karkean,
musteeks muutin, kirkkaan veen –
onnelliset laulut nyt
kuulkoot lapset ilokseen.PIENI MUSTA POIKA.
Laps musta olen villin etelän,
mut valkeus on mulla sielussain;
laps Englannin, kuin enkeli on hän,
mut muodon mustan, pimeän mä sain.
Mua usein neuvoi äiti alla puun;
hän maahan istui noustess' aamunkoin,
mun syliinsä hän otti kaivattuun
ja viittas päivännousuun, lausuin noin:
"Luo silmäs itään: siellä istuen
Jumala valon, lämmön langettaa;
puut, kukkaset ja eläin, ihminen
hält' aamuin virvoittavat säteet saa.
Maan päälle meidät hetkeks tuotu on
säteille rakkauden kypsymään;
nää kasvot, kärventämät auringon,
vain pilvi on, vain siimes yllä pään.
Kun tulta sielumme jo kestää voi,
niin pilvi haihtuu, äänen kuulemme:
'Pois varjost' astuin riemuin juoskaat, oi,
kuin vuonat kultateltan liepeille!'"
Tään kertoi äiti mua suudellen,
tään kerron pojalle myös Englannin –
kun haihtuu pilvi musta, valkoinen,
kun kirmaamme luo Luojan kumpikin.
Käyn häntä kuumuudelta suojaamaan,
kun Isän polvelle hän kapuaa;
hopeista tukkaa sivellä mä saan,
mua, kaltaistaan, hän silloin rakastaa.Molemmat suomentanut Yrjö Jylhä.
WILLIAM WORDSWORTH.
Edellisistä elämäkerroista on käynyt selville, kuinka romanttinen tunne vähitellen pulpahtelee ilmoille, alkaen Thomsonista ja Youngista, ja värittäen 1700-luvun kirjallisuutta sitä laajemmalta, kuta lopummalle tullaan. Suurten humoristien realismi väistyy, antaakseen tilaa kauhuromanttisille romaaneille; klassillinen runous ja näytelmä väistyy raikkaan luonnontunteen ja yleensä tunteellisuuden tieltä; kehittyy käsitys kansojen ja yksilöiden saavutuksista ja merkityksestä. Näin ajoissa ja vähitellen alkaneena romantiikka ei Englannissa puhkea valtavana hyökylaineena, vaan nousee luontevasti allansa olevan elämänvaiheen vallitsevaksi kuvaksi. Tämän kansallisen elämänvaiheen huippukohta on taistelu Napoleonia vastaan; samoin kuin Elisabethin taistelu katolista taantumusta vastaan, tämäkin kohottaa kansallisen voimantunnon korkealle, mikä monin persoonallisin, maailmankatsomuksen kannalta usein aivan vastakkaisin vivahduksin tulee näkyviin myös runouden nousussa uuteen kukoistukseen. Tässä valossa esiintyvistä runoilijoista mainitaan tavallisesti ensimmäisenä William Wordsworth, joka kyllä elää nuoruudessaan vallankumoukselliset, so. romanttiset tunnevaiheet, mutta joka pian erottautuu maailmasta, omistautuen luonnon ja ihmisen sielullisen suhteen kuvaamiseen ja ollen siis romantikko vain sikäli kuin tällaisen voi sanoa tulkitsevan myös romanttista tunne-elämää. Wordsworth syntyi 1770 Cockermouthissa, Cumherlandin järvialueella, jossa vietti lapsuutensa; tuli orvoksi 13:n vanhana, saaden kuitenkin sukulaisten avulla hyvän kasvatuksen; sai B.A:n arvon Cambridgessä 1791. Edellisenä vuonna hän oli ollut jalkamatkalla Sveitsissä ja Ranskassa, joka hänen mielestään tällöin "oli kultaisten hetkiensä huipulla", ja matkusti sinne tutkintonsa jälkeen uudelleen, innostuneena vallankumouksen aatteisiin. Syksyllä 1792 hänen kuitenkin täytyi varojen puutteessa palata kotiin, pelastuen siten ystäväinsä girondistien kohtalolta. Tähän päättyi hänen "myrsky- ja kiihkokautensa", joka mm. oli sisältänyt Ranskassa tapahtuneen lemmentarinan; Ranskaa vastaan syttynyt sota asetti hänen isänmaallisuutensa koetukselle, saaden hänet irtautumaan entisyydestä ja antautumaan runollisiin mietiskelyihin. Niiden tuloksena oli Samuel Taylor Coleridgen kanssa 1798 julkaistu Lyyrillisiä ballaadeja (Lyrical Ballads), jossa Coleridgen osuuden oli edustettava "yliluonnollista, ainakin romantillista", kun sitä vastoin Wordsworthin oli annettava "jokapäiväisille asioille uutuuden viehätystä... herättämällä sielun huomiokyky tottumuksen turtuneisuudesta ja kohdistamalla se edessämme olevan maailman sulouteen ja ihmeisiin". Kirjan aloittaa tämän mukaisesti C:n mestariruno Vanhan merimiehen tarina (The Rime of the Ancient Manner) ja päättää W:n runo Tintern Abbey. Ohjelmansa ja sen mukaisen sisällyksenpä vuoksi tällä kirjalla on tärkeä sija Englannin romantiikan historiassa. Syksyllä 1798 Wordsworth, hänen sisarensa Dorothy ja ystävänsä Coleridge matkustivat Saksaan, jonka kirjallisuus ei kuitenkaan Wordsworthia miellyttänyt. Hän sommitteli siellä, Goslarissa, ne runot, jotka 1800 ilmestyivät Lyyrillisten ballaadien toisessa lisätyssä painoksessa. Palattuaan kotimaahan 1799 hän asettui syntymäseudulleen, ensin Grasmereen ja 1813 Rydal Mountiin, jossa asui kuolemaansa saakka (1850). 1813 hän sai karttamerkkien asiamiehen toimen Westmorelandia varten, mikä tuotti vuosittain 400 puntaa ja vapautti hänet taloudellisista huolista. Luopuessaan 1842 tästä toimesta hän sai 300 punnan eläkkeen. Seuraavana vuonna hänestä tuli ystävänsä Robert Southeyn jälkeen hovirunoilija. Jo aikoja tätä ennen hän oli muuttunut vakaumuksellisesti vanhoilliseksi. Hänen elämänsä oli 1799:n jälkeen ulkonaisista tapauksista köyhää: muutama pieni matka Skotlantiin, Irlantiin ym., siinä kaikki. Wordsworthin unelmana oli suuri, hänen omaa elämäänsä ja sieluansa kuvaava runoelma nimeltä Erakko (The Recluse), joka ei kuitenkaan milloinkaan valmistunut. Siihen kuuluvia esitöitä ja osia ovat hänen kuolemansa jälkeen painettu, mutta jo 1805 valmistunut Alkusoitto (The Prelude) ja 1814 ilmestynyt Retkeily (The Excursion), molemmat hyvin laajoja runoelmia. Wordsworthin muusta tuotannosta mainittakoon: Runoja kaksi osaa (Poems in two Volumes, 1807); Rylstonen valkoinen kauris (The White Doe of Rylstone, 1815); Peter Bell (joka aasinsa vuoksi herätti paljon naurua ja epäkunnioittavaa vihjailua) ja Kuorma-ajuri (The Waggoner) 1819; ym. Hän vaati itselleen erikoista luonnontulkitsijan asemaa ja oli harvinaisessa määrässä itsekeskeinen ja runoilijakutsumuksen täyttämä. Tuo "luonto", jota hän tulkitsi, ei ollut ulkonaista luontoa sellaisenaan, vaan paremminkin siinä ja sen takana asuvaa panteististä henkeä, joka ihmisen on mietiskelyn ja mielikuvituksen voimalla tavoitettava. Runouden kielenä oli oleva arkisen elämämme tavallinen puhekieli, vapaana kaikesta keinotekoisuudesta, mutta kyllä puhdistettuna rumuuksista. Eläessään Wordsworth ei saavuttanut sanottavaa mainetta, paitsi pilkallisten arvostelujen kautta. Sittemmin hänestä on tullut nimi, jota toiset pitävät huomattavana, mutta johon toiset edelleenkin suhtautuvat epäillen. Mikään suuri henki hän ei ollut, vaan hiljainen, arkinen mies, joka omituisesti oli vakuutettu omasta suuruudestaan, tietoisempi runoilijakutsumuksestaan kuin Milton, ja jonka runoista henkii aavisteleva hartaus ja hiljainen kauneus.
OODI.
Kuolemattomuuden vihjeitä varhaisten lapsuusvuosien muistoissa.
I.
Sen ajan muistan, jolloin silmissäin
vuo virran, metsä, nurmi kasteinen,
mit' ikään näin,
sai hehkun taivaisen
kuin uness' autuaassa kimmeltäin.
Nyt kaikki toisin on – jos aamuin, illoin
luon katseen minne vain
nyt näillä main,
en siitä mitään nää, mit' ihastelin silloin.
II
Mua hurmaa ruusu kyllä
ja sateenkaari pääni yllä;
niin ihanasti kuu
myös silmää tänne helmast' yön;
veet tummat uneksuu
vait alla tähti vyön;
on päivännousu synty uus;
mut silti tiedän, että on
maan yltä kadonnut sen tenho, ihanuus.
III
Kun äsken linnut lauloi riemusuin,
ja lampaat teiskaroi,
kun paimenrumpu soi,
mä yksin silloin vaivuin suruhun;
mut kevään äänet havahdutti mun,
ja jälleen karaistuin.
Mä kosken pauhun jyrkänteeltä kuulen;
en murhein häiritä saa riemunaikaa;
mun ympäriltäin vuorten kaiut raikaa;
saan vieraaks unten vainioilta tuulen –
nyt juhlaan varrottuun
maat ja veet
on kiihkoisasti yhtyneet,
ja huimaan tahtiin toukokuun
myös kirmaa luontokappaleet; –
laps onnekas,
sä paimenpoika, kuulla suo mun riemuhuutojas.
IV
Mä kutsuhuutojanne kuuntelen,
kaikk' elolliset autuaat,
nään taivaan hymyyvän, kun juhlii maat;
ja kuullen sydäntäin
käyn joukkoon seppelpäin,
nään autuutenne, tunnen itse sen!
Ois synti synkkä olla,
kun kevätaamun koissa
on muilta murhe poissa
maan kauniin kartanolla,
ja lapset kukkasia poimien
käy liepehillä laaksoin tuhanten,
laps äidin sylissä kun jokeltaa,
ja säteiss' auringon kun kylpee maa: –
ma kuulen, kuulen riemuiten!
– Kas tuolla näen vainion,
puu tuolla nousee yli puistikon
ajasta kertoin, joka mennyt on;
ja katse orvokin
myös kysyy, suloisin:
miss' on nyt kirkkaat unelmat,
ja minne haaveet haihtuivat?
V
On syntymämme unhoitusta, unta,
etäällä sielun tähtivaltakunta
on ollut, kunnes täällä
se kodon sai maan päällä.
Ei murtamina vaivan,
ei alastonna aivan,
vaan kiireellämme rippeet kimmelteestä
tulemme Luojan eestä:
meit' ympäröitsee lapsuusaikaan taivas!
Kun poika varttuu, yllä häämöittää
jo varjot tyrmän ristikon,
mut hänen iloksensa valo jää,
ain eessä on;
kun nuorukainen vaeltaa, hän yhä
on luonnon pappi pyhä;
tien yllä valo hohtaa,
maan halki hänet johtaa;
mies vihdoin kadottaa sen kokonaan,
se sammuu arkisumuun harmajaan.
VI
Maa myöskin meille varaa riemujaan, –
tää imettäjä luonnostaan on hellä
ja melkein kuni äiti konsanaan
se tahtois viihdytellä
nyt poikapuoltaan, ihmislasta,
hän että herkeis kaipaamasta
pois loistoon, missä kerran
hän asui palatsissa taivaan Herran.
VII
Oi katso lasta kevääss' elämän,
kuusvuotiasta pientä onnellista,
noin töillä kättensä kun leikkii hän
väristen äitikullan suudelmista
ja siunaamana isän katseitten!
Kas kuinka taitavasti muovaillen
hän hiekkaan laatii ihmiselämää,
jonk' unikuvat hälle selvittää;
niin seikat moninaiset,
häät ynnä hautajaiset
hän kertoo hartain mielin;
pian kirkkain lapsenkielin
hän laatii keskustelut
ja kuvaa riidat, rakkauden vaiheet;
mut jälleen vaihtuu aiheet,
ja uudet rakennelmat, uudet lelut
tuo pieni näyttelijä ympärilleen luo,
hän henkilöitä lavan täyteen tuo:
on niitä aina satavuotisikään –
ei hälle vierast' elämässä mikään,
ikäänkuin kautta elämän
vain matkimaan ois luotu hän.
VIII
Sä, jonka hahmo pettää – siitä näät
ei sielus äärettömyys kajasta –;
sä filosofi, jolla tallella
on perintös, sä silmä, joka näät,
kun turhaan ympärilläs sokeat
ikuisen syvyyksiä tutkivat –
sä profeetta, joll' yhä
on totuus suuri, pyhä,
me muut kun kadotimme sen,
sit' yöstä haudan turhaan etsien;
sä jonka yllä, loistain korkealta,
on kuolemattomuus kuin päivän valo,
kuin orjan yläpuoll' on herra jalo;
sä lapsi, jolla huipuill' elon valta
on maistaa riemut taivassyntyiset,
miks osaas autuasta muista et,
vaan aikaa ärsytät, ett' ikeen tois
se sulle ennemmin kuin tarvis ois?
Pian kadonnut on onnenaikas pois,
ja sieluasi painaa mainen taakka
jääkylmä, raskas elos loppuun saakka.
IX
Ah autuutt', että tuhkaan ihmisen
jää hiillos hehkumaan,
ja että luonto muistaa sen,
mi haihtui päältä maan!
Mä siunaan vuodet, menneet meiltä pois –
en sentään siksi, niinkuin luulla vois,
ett' oli silloin hauskaa, onnekasta,
ett' omatunto puhdas ohjas lasta,
ja että toivo, havahtuen vasta,
löi rinnassamme siivin untuvaisin; –
nuo seikat ei saa laisin
mult' ylistystä nyt –
vaan vaiston hartaat kyselyt,
nuo jotka tahtoo selon
alusta ihmiselon,
nuo aavistukset maasta, josta emme
me aistein mitään tietää saa,
nuo valjut säteet, joista sydämemme
kuin synnintuntoisena vavahtaa,
vaikk' onkin utumaiset
nuo muistot ainokaiset,
nuo viestit himmeät, niin kuitenkin
niiss' elämämme valonlähde on,
niist' aistimuksemme on syntyisin;
niin niill' on valta säätää, hallita,
ett' ikuisuuden hiljaisuudessa
vuos maisen kohun kestää tuokion.
Ja niistä meille loistaa
myös lohtu, joka säilyy iäst' ikään,
ei sitä poistaa
voi elämästä murheen aatos mikään
ei penseys, ei epätoivokaan.
Vaikk' asukkaina sisämaan,
kun ilma tyyni on,
me kaistan kuolemattomuuden merta
etäällä näämme – meidät aalloillaan
se tänne kantoi kerta;
tie väleen johtaa luo sen rannikon,
miss' onnelliset lapset karkeloi,
miss' aaltoin pauhu lakkaamatta soi.
X
Niin laulakaatte, linnut, riemusuin!
Nyt paimenrumpu soikoon
ja lampaat teiskaroikoon!
Riemujuhlaan valmistuin
soitoin, leikein, seppelpäin
rientäkäämme käsikkäin
kevään riemusaattoon näin!
Vaikk' onkin sädeloisto, kirkas ennen,
kadonnut multa, vuotten kera mennen;
vaikk' ei voi mikään eloon herättää
maan kimmellystä, kukkain säihkyntää,
murhetta ei kantaa saa:
siitä, mikä häipyi taa,
voimaa tulee etsiä,
ensi mieltymyksestä,
aatoksista, jotka on
löynneet tyynen suvannon,
uskosta, jonk' antoi vuodet,
ja joka silmätä voi haudan taa.
XI
Oi virrat, kummut, lähteet, pientareet,
te liittoamme yhä julistakaa!
Olette sydämeni kahlinneet;
mun ainut iloni nyt tyyni, vakaa
on vaiheillanne elo arkinen;
enemmän puron juoksust' iloitsen
kuin ennen kirmatessani sen lailla;
ja aamun kilon kasteisilla mailla
nään riemuiten.
Ja pilvet, konsa laskee aurinkoinen,
niin raikkaan hehkun katseista saa sen,
mi valvoo elollista katoovaa;
tie toinen on, on voitonpalmu toinen.
Oi kiitos hauraan, kuuman sydämen:
sen ilon, kärsimysten ansiosta
voi kukka pienin mietteet ammentaa,
joit' usein kyynelet ei esiin nosta.MEITÄ ON SEITSEMÄN.
Laps onnellinen ja viaton,
joka nuppuunsa aukee vasta,
ja jonka hengitys kevyt on,
mitä tietäis hän kuolemasta?
Näin pienen torpantyttösen
– kai kahdeksan täyttäneen –
levis parvi tuuheitten kutrien
hänen puhtaalle otsalleen.
Oli hänessä metsän raikkaus,
ja jos huolt' ei puvussa kai,
niin kirkkaitten silmäin kimallus
minut hyville mielin sai.
"Sano tyttö, montako kaikkiaan
on siskojas, veljiäs?"
"Montako?" sanoi hän kummissaan,
"olen meillä seitsemäs."
"Mut missä muut ovat teistä nyt?
Sitä enkö tietää saa?"
"Kaks meistä on merille lähtenyt,
kaks Conwayss' asustaa.
Kaks kirkkomaalle lepäämään
on viety rinnakkain;
ja mökissä heidän lähellään
asun keralla äidin vain."
"Siis kaksi merille lähti pois,
kaks Conwayss' asustaa:
ja seitsemänkö teit' olla vois?
– lapskulta, en selvää saa."
Ei luopunut lapsi uskostaan:
"Niin, meitä on seitsemän;
kaks nukkuu kummussa kirkkomaan
puun alla", kertas hän.
"Rakas lapsi, tulehan viisaammaks,
olet eksynyt haaveisiis;
jos kirkkotarhass' on teistä kaks,
on elossa nyt vain viis."
"Ei, vielä kummut vihannoi",
näin tyttönen vastas vain,
"kakstoista askelta ovesta, oi,
he nukkuvat rinnakkain.
Siell' usein vietän hetkiäin
mä liinaa palttaen
tai sukkavartaat käsissäin,
ja heille laulelen.
Myös hämärtyessä päivänkoin
ja saapuissa valjun yön
ulos ruokakulhoni kantaa voin
– siell' iltastani syön.
Jane, sairas siskoni, kutsuttiin
maan päältä ensiksi pois,
rakas taivaan Jumala tahtoi niin,
ett' ei hän kärsinyt ois.
Kun peittivät maan ja haudankin
puun lehdet kellertävinä,
niin kummun vaiheilla tanhusin
John-veljeni kanssa minä.
Ja kun hanki kattoi jo nurmikon,
kun jäällä liukua sain,
pois vietiin myöskin veljeni John,
ja he nukkuvat rinnakkain."
"On taivaassa kaksi, montako nyt
teit' eloss' on, mietihän?"
Ei tyttönen tuota miettinyt:
"Oh, herra, seitsemän."
"Mut kaksi on kuollut – taivaaseen
näit heidän lähtevän."
Ihan turhaan hälle puhua sain,
tuo pieni tyttönen toisti vain:
"Ei, meitä on seitsemän!"KUIN HARHANÄKY AUTUAIN.
Kuin harhanäky autuain
hän ensin väikkyi matkallain;
kuin lumoava ilmestys,
kuin taivaallinen henkäys;
ja silmät lailla tähtösten
sädehti yössä kutrien,
mut mieltä hurmas hahmo muu
kuin aamunkoi, kuin toukokuu;
hän kiehtoi, pauloi, karkeloi,
hän kiusan, riemun, kaipuun toi.
Hän lähestyi, ja edessäin
mä hengen, mut myös naisen näin!
Häll' askel vapaa, koruton
ja neitseellisen puhdas on;
näin luodun, jossa yhtyneet
on muiston, toivon säveleet;
hän kirkas, lempeä on, mut
myös maiseen arkeen kasvanut,
sen suruun, lempeen, suudelmiin
ja tuskaan, hymyyn, kyyneliin.
Nyt silmin kirkastunein nään
tuon ihmeen kaikkein sisimpään;
kuin hengen hänen matkaavan
nään välill' elon, kuoleman;
on hällä järjen kirkkaus
ja tahdonvoima, aavistus;
hän täydellinen nainen on
ja saanut jalon katsannon,
mut hengetär hän lisäks sen
on yllään hohde taivainen.Kaikki suomentanut Yrjö Jylhä.
SAMUEL TAYLOR COLERIDGE.
Wordsworthin ystävä Coleridge oli herkempi, hersyvämpi ja värikkäämpi runoilijaluonne kuin hän, levoton nero, jonka elämä muodostui myös sen mukaiseksi. Hän syntyi 1772 nuorimpana devonshireläisen papin kolmestatoista lapsesta, sai hyvän kasvatuksen koulussa ja Cambridgessä, joutuen kuitenkin viimemainitussa velkaan. Kun tähän tuli lisäksi onneton rakkaus, Coleridge karkasi Lontooseen joulukuussa 1793, palkkautuen keveisiin rakuunoihin nimellä "Silas Tomkyn Comberbacke". Voimatta oppia ratsastamaan ja paljastaen itsensä latinankielen taidolla hänet pian kuitenkin vapautettiin. Kesämatkalla 1794 hän tutustui Robert Southeyhin, ja suunnitteli tämän kanssa muuttoa Yhdysvaltoihin, jossa he perustaisivat kommunistisen, "pantisokraattisen", yhteiskunnan. Saman vuoden lopussa hän jätti yliopiston ja julkaisi historiallisen näytelmänsä Robespierren kukistuminen (The Fall of Robespierre). Mentyään 1795 naimisiin Sarah Frickerin kanssa (tämän sisaresta Edithistä tuli Southeyn puoliso) hän toimitti Vartija (The Watchman) nimistä lehteä ja julkaisi Runoja eri aiheista (Poems on Various Subjects, 1796). Seuraavana vuonna hän asui Nether Stoweyssa, suunnitellen elämistä muka kauppapuutarhurina; kirjoitti jo mainitun Vanhan merimiehen tarinan, ensi osan Christabel nimisestä keskenjääneestä runoelmastaan, ja melkein kaikki huomattavimmat runonsa; ja tutustui Wordsworthiin. Seurauksena oli kuten mainittiin Lyyrillisten ballaadien ilmestyminen 1798. Tätä ennen Coleridge oli lisäksi toiminut unitaarien saarnaajana. Syksyllä 1798 hän matkusti Wordsworthien mukana Saksaan, opiskellen Göttingenissä ja mieltyen Saksan kirjallisuuteen ja filosofiaan, jota sitten teki Englannissa tunnetuksi, aloittaen Schillerin Wallensteinin kääntämisellä (1800). Samana vuonna hän muutti järvialueelle, johon oli jo aikaisemmin tutustunut ja mieltynyt, asettuen asumaan Greta Halliin, jossa nyt kirjoitti Christabelin toisen osan. Kun Southey muutti 1803 samaan taloon, oli nyt siis muodostunut se runoilijasiirtola, jota kirjallisuudenhistoriassa sanotaan "järvikouluksi", tarkoittamalla siis paikkakuntaa eikä kirjailijaluonteiden ja -tuotteiden samanlaatuisuutta. Järvialueen kostea ilmasto aiheutti reumatismin, yksitoikkoinen elämä ikäväntunteen, taloudelliset ja muut huolet aviollista onnettomuutta, jota kaikkea lieventääkseen Coleridge turvautui oopiumitippoihin, joutuen tämän myrkyn orjaksi koko loppuiäkseen. Hän poistui perheensä luota, joka tämän jälkeen jäi etupäässä ahkeran ja velvollisuudentuntoisen Southeyn huollettavaksi. 1804 hän matkusti Maltaan, viipyen siellä ja Italiassa kaksi vuotta. Hänen levoton elämänsä kului tämän jälkeen oleskeluun monien ystävien luona, kirjallishistoriallisten luentosarjojen pitämiseen (Kirjallisia elämäkertoja – Biographia Literaria, 1817); aikakauskirjayritykseen (Ystävä – The Friend, 1809); sanomalehti- ja käännöstyöhön; ja näytelmäin kirjoittamiseen (Katumus – The Remorse, 1813, Zapolja, 1817); ym. Loppuiällään hän pääsi jonkin verran vapautumaan pahasta tottumuksestaan. Coleridge kuoli 1834. Hän oli lähtenyt Schillerin Ryövärien vapausihanteesta ja pysyi sille uskollisena koko elämänsä. Runoilijana ovat hänen huomattavimmat saavutuksensa nuoruudenlyriikka (Keijukaisten laulut – The Songs of the Pixies, 1793), Kublai Khan, Vanhan merimiehen tarina ja Christabel, jotka edustavat mitä herkintä luonnontunnetta, yhtyneen todellisuuden ja yliluonnollisen suggestiivista voimaa, kaikki tulkittuna etevällä säetaiteella. Huolimatta siitä, että Coleridgen tuotanto jäi hajanaiseksi, hän osoittautuu senkin perusteella aaterikkaaksi ja hienosti taiteelliseksi, romanttiseksi runoilijahengeksi.
VANHAN MERIMIEHEN TARINA.
Seitsemän osaa.
Sisällys.
Kuinka laiva, sivuutettuaan päiväntasaajan, ajautui myrskyssä kohden etelänapaa, kohdaten jääkentän; ja kuinka se sitten suuntasi kulkunsa Tyynen Valtameren troopilliseen vyöhykkeeseen; ja mitä merkillisiä seikkoja tapahtui; ja millä tavoin vanha merimies saapui jälleen kotiseudulleen.
I osa.
Vanha merimies kohtaa kolme häihin kutsuttua nuorta miestä ja pysähdyttää heistä yhden.
Hän yhden kolmesta seisottaa,
tuo vanha merimies.
"Mitä, kautta silmäis kiiluvain,
sinä minusta tahdot, mies?
Häähuoneen ovet auki on,
olen sukua sulhasen:
sen kuulet, näät, jo alkaa häät
soi pauhu iloinen."
Mies tarraa sormin luisevin.
"Oli laiva", lausuu hän.
"Pääst' irti, kollo partasuu!"
Hän laskee pyytäjän.Vanha merikarhu lumoo häävieraan katseellaan ja pakottaa hänet kuuntelemaan tarinaansa.
Mut silmin kiiluvaisin hän
häävieraan pidättää;
mies nöyrästi kuin pieni laps
nyt hälle seuraks jää.
Häävieras istui kivelle,
sen parhaaksi hän ties;
näin kertoi kiilusilmäinen
ja vanha merimies:
"Kotirannat jäi, ja hurraten
me laskimme aavaa päin,
ohi vuoren ja kirkontorninkin,
ohi majakan viilettäin."Merimies kertoo, kuinka laiva purjehti myötätuuleen kauniin sään vallitessa, kunnes tultiin päiväntasaajalle.
Ja vasemmalta päivä nous,
se meren helmasta ui
ja oikealle säihkyen
taas mereen laskeutui.
Kun vihdoin säteet polttavat
se kohtisuoraan loi –.
Häävieras rintoihinsa löi:
pasuunan kutsu soi.Häävieras kuulee häämusiikin soivan, mutta merimies jatkaa tarinaansa.
Hääsaliin astui morsian
kuin ruusu hehkuen;
ja laulain, päätä nyökyttäin
kävi saatto iloinen.
Häävieras rintoihinsa löi,
mut turhaan, sen hän ties,
kun eess' on harmaapartainen
ja kiilusilmä mies.Alus ajautuu myrskyssä etelänapaa kohden.
Nous silloin myrsky ankara,
ja hurja tuulispää
pian laivaa siivin väkevin
vei kohden etelää.
Kiis laiva mastot kallellaan
kautt' ulapan raivokkaan,
kuin eläin, jota vainotaan,
pään syöksyyn jännittäin;
tuul' ulvoi, kohden etelää
vei huima vauhti näin.
Tuli kylmää, usvaa, rakeita
ja lunta peräkkäin:
jäävuoren mastonkorkuisen,
smaragdinvihreen näin!Jään ja peloittavain äänten maa, jossa ei elävää olentoa nähty.
Oli synkkä, alakuloinen
maa kinosten ja jään:
ei eläint' eikä ihmistä
siell' ollut yhtäkään.
Jäämaass' ei muuta näkynyt
kuin jäätä, jäätä vain:
se jyskyi, ryskyi rakoillen,
kuin horna valittain.Kunnes suuri merilintu, albatrossiksi kutsuttu, lensi läpi lumisen usvan ja otettiin iloiten ja vieraanvaraisesti vastaan.
Yli lumen ja jään, läpi usvasään
lens albatrossi tuo;
me siunasimme, kuin ollut ois
kristityn sielu tuo.
Se ristiin rastiin liiteli,
se alas laskeutui.
Jääkenttä halkes jyrähtäin;
sen lävitse laiva ui!Ja katso! albatrossi osoittautui hyvän enteen linnuksi ja seurasi alusta, kun se purjehti pohjoista kohti halki sumun ja uiskentelevan jään.
"Me saimme tuulen myötäisen,
ja albatrossi tuo
joka päivä syömään, leikkimään
tuli merimiesten luo.
Ja illoin lepopaikakseen
se löysi raakapuun;
ja kalvaina läpi pilvien
öin kuulsi säteet kuun."Vanha merimies surmaa katalasti vieraanvaraisuutta loukaten hyvän enteen lempeän linnun.
"Mies, riivaajalta varjelkoon
sua Herra taivasten! –
Miks kalpenet?" – "Minä jousellain
näät ammuin linnun sen."II osa.
Nyt oikealta päivä nous:
se meren helmasta ui
ja sumua halkoin vasempaan
taas mereen laskeutui.
Käy etelätuuli hiljalleen,
mut albatrossi tuo
ei enää syömään, leikkimään
tule merimiesten luo.
Olin tehnyt katalan hornantyön,
joka tuotti turmion:
huus kaikki, että lintu tuo
se tuulilintu on.
'Kirottu! linnun surmasit,
ja se tuulta tuonut on.'Mutta kun usva hälvenee, niin he puolustavat häntä ja joutuvat siten kanssarikollisiksi.
Nous säihkyin kehrä auringon
kuin taivaan Jumalan pää:
nyt kaikki ties, että lintu toi
vain usvaa hyytävää.
'Hyvin teit, kun ammuit sen – se toi
vain usvaa hyytävää.'Suotuisaa tuulta kestää; laiva tulee Tyynelle Valtamerelle purjehtien pohjoista kohti, kunnes saapuu päiväntasaajalle.
Kävi myötätuuli, keinuttain
vei purtta pohjoiseen;
ens kertaa laiva ilmestyi
tähän mereen tyveneen.Yht'äkkiä laiva joutuu tyveneen.
Meri tyyntyi, purjeet raukeni,
tuli kuolonhiljaisuus;
vain uhmaks meren aution
joku lauloi taikka huus.
Yli taivaankannen hehkuvan
kuin verenkarvainen kuu
nyt kiertää kehrä auringon,
pääll' aluksen seisahtuu.
Näin vaihtuu päivät – alus vain
jää hiljaa paikalleen
kuin laiva, joka maalattu
on öljykankaaseen.Ja albatrossin kostaminen alkaa.
Vettä, vettä määrätt' on,
ja kaikki janoaa,
vettä silmänkantamat:
et vettä juoda saa.
Ulappa höyrys mädäntyin:
Oi Kristus! mitä näin:
Veen hirmuliskot piehtaroi
limassa vierekkäin!
Öin ulapalla ees ja taas
tulenlieskat karkeloi
ja hehkun sinivihreän
ne mustaan veteen loi.Eräs henki oli seurannut heitä, eräs noita tämän taivaankappaleen näkymättömiä asukkaita, jotka eivät ole ruumiista eronneita sieluja eivätkä enkeleitä; niistä voi selityksen antaa oppinut juutalainen Josephus tai konstantinopolilainen platonikko Michael Psellus. Niiden lukumäärä on hyvin suuri ja niitä on joka ilmanalassa ja alkuaineessa yksi tai useampia.
Ja jonkun uniin ilmestyi
paha henki, alku tään:
yhdeksän syltä syväss' on
se seurannut maasta jään.
Ja kielet kitaan polttanut
on paahde armoton,
ei kukaan lausu sanaakaan:
se mahdotonta on.Suuressa ahdingossa laivaväki haluaisi heittää koko syyn vanhan merimiehen niskoille; sen merkiksi he ripustavat kuolleen merilinnun hänen kaulaansa.
Ah kurjuuttani! Jokainen
mua katsoi tuijottain,
ja ristin sijaan kaulallein
nyt albatrossin sain.III osa.
Niin päivät murheenraukeat
ne vieri verkalleen.
Lasinhimmeinä silmät paloivat,
tuli hirveäks puute veen.
Mut lännen taivaalle kerran
näin mä jotain ilmestyneen.Vanha merimies havaitsee jonkinlaisen merkin taivaanrannassa.
Se ensin oli pilkku vain
tai usvapilvi kai;
mut lähemmäksi uituaan
se varman muodon sai.
Niin pilkku, pilvi, hahmo tuo
se liukui meitä päin
kuin meren aave kieppuen
ja vettä pärskyttäin.Lähemmäs tultuaan se näyttää hänestä laivalta, ja hän lunastaa kalliisti kielensä janon kahleista.
Ei tainnut nauraa, itkeä
meist' enää yksikään.
Mä kättä purin, verta join
ja huusin, huusin, minkä voin:
Purjeet! purjeet nään!Riemun humaus.
Suin paahtunein sen kuuli muut,
ja kidat ammollaan.
Jumalan kiitos! riemuiten
pian syvään henkäs jokainen
kuin pitkään juotuaan.Ja kauhu seuraa, sillä voiko tuo olla laiva, joka noin lähestyy ilman tuulta tai merivirtaa.
Hei! hei! (mä huusin) katsokaa!
se suoran suunnan sai!
Se ilman virtaa, tuulta ui
ja meidät noutaa kai!
Jo lännen aallot punertuu.
Jo päivä lopuss' on!
Ja syliin lännen ulapan
käy kehrä auringon;
mut silloin aavelaiva tuo
ui eteen auringon.Hänestä se näyttää vain laivan luurangolta.
Sen eteen mustat viirut nous
(ah, Neitsyt armoisin!).
Se silmäs kasvoin hehkuvin
kuin takaa kalterin.
Voi, lähemmäs se kiitää vain!
(mä mietin väristen).
Nuo lukinseitit hohtavat
ne onko purjeet sen?Ja sen kaaret ovat kuin ristikot laskevan auringon edessä. Aavenainen ja Kuolema, sen perämies, kahden vain ovat luurankolaivalla.
Lävitse kaarienko noin
punertaa päivänlies?
Tuo Nainenko sen väki on?
Tuo Kuolemako armoton
on laivan perämies?Millainen alus, sellainen miehistö!
On naisen kutrit kultaiset
ja katse lempeä
ja iho lepranvalkoinen –
se on painajainen: nimi sen
on Valhe-Elämä.Kuolema ja Valhe-Elämä heittävät arpaa laivaväestä, ja jälkimmäinen voittaa vanhan merimiehen.
He kahden arpaa heittivät
jo aivan edessäin.
'Minä voitin! voitin!' Nainen huus
kolmasti viheltäin.Ei iltahämärää auringon mailla.
Jo päivä sammui; tähdet taas
ne syttyi pimeyteen;
mut aavelaiva kohisten
kiis ylitse mustan veen.Kuu nousee.
Ylös silmäsimme kuulostain.
Sydänverta kauhu rinnassain
pisar pisaralta joi.
Yö sakeni, tähdet himmeni,
ja lyhty valonsa valjusti
perämiehen kasvoille loi.
Sumu purjeista tippui – itään nous
kuunsarvi, jonka sylissä sous
yks tähti kirkas, oi!Toinen toisensa jälkeen miehet kaatuvat kuolleina kannelle.
Kuu vaelsi tähtikoirineen –
vait ilmaa haukkoen
mies toisen jälkeen kangistui
mua silmin kiroten.
Kaks sataa miestä sortui niin
ja ilman ääntäkään
he yksitellen kaatuivat
mua syyttäin silmillään.Mutta Valhe-Elämä rupeaa vaikuttamaan.
Niin sielut ruumiin jättäen
lens piinaan, autuuteen –
soi joka kerran viuhaus
kuin jousen lauenneen!IV osa.
Häävieras pelkää, että hänen kanssaan puhuu joku henki.
"Sua pelkään, vanha merimies!
Sun kättäs kauhistun!
Olet pitkä – hiekankarvainen
ja kuiva on ihos sun.Mutta vanha merimies vakuuttaa olevansa ruumiillinen olento, sekä jatkaa kuvaten hirveätä katumustaan.
Mua silmäis kiilto kauhistaa,
en muuta enää nää."
– "Häävieras, heitä pelko pois,
ei kaatunut ruumis tää."
Niin yksin, yksin purjehdin,
ulapan äärt' ei näy.
Ei sääli ykskään pyhimys,
ei avukseni käy.Hän ylenkatsoo syvyyksien luontokappaleita.
Niin moni uljas, kelpo mies
jo sortui vierellein:
veen limaliskot tuhannet
jäi eloon seuraksein.Ja kateellisena ajattelee, että ne saavat elää, vaikka niin moni makaa kuolleena.
Mä katsoin merta kiehuvaa
pian silmät peittäen;
yli kuuman kannen silmäsin:
näin ruumiit, muuta en.
Loin katseen ylös taivaaseen
ja rukousta hain:
vain kurja, heikko kuiskaus
nous kuivasta sielustain.
Mä kiinni painoin silmäni,
ne olivat raskahat;
näät meri ja taivas silmiäin
niin painoi – mutta eessä näin
mä kaikki vainajat.Mutta kirous tuijottaa häneen vainajain silmistä.
Jääkylmät hikikarpalot
kihos ihosta vainajain,
ja heidän hirveiltä katseiltaan
minä turhaan suojaa hain.
Alas syöstä sielun helvettiin
voi orvon kirous;
mut hirveämpi kuitenkin
on kuolleen tuijotus!
Yötä ja päivää seitsemän
niin kesti turtumus.Yksinäisyydessään ja järkähtämättömän kohtalonsa vallassa hän tuntee kaipuuta vaeltavaan kuuhun ja tähtiin, jotka pysyvät paikallaan, mutta kumminkin liikkuvat; ja kaikkialla sininen taivas kuuluu niille ja on niiden koti, johon ne saapuvat ilmoittamatta tulostaan niinkuin linnanherrat, joita varmasti odotetaan, mutta joiden palatessa kuitenkin aina vallitsee hiljainen ilo.
Ylitse öisen ulapan
kuu paistoi kirkkainnaan:
se taivaankantta hiljaa sous
yks tähti seurassaan –.
Meressä säteet kimalsivat
kuin huurre huhtikuun.
Mut jättivarjoss' aluksen
punaiset liekit hehkuen
nous veteen lumottuun.Kuun valossa hän näkee Jumalan luotuja olentoja suurissa syvyyksissä.
Aluksen mustaa varjoa
merikäärmeet ympäröi;
veen hopeapintaa halkoen
ne ui – ja suomuista jokaisen
viherjät lieskat löi.
Aluksen tummaan varjohon
ne kumman hehkun loi,
kun sateenkaarenloisteineen
ja jättäin kultakimmelteen
ne veessä piehtaroi.Niiden ihanuus ja autuas olo. Hän siunaa niitä sydämessään.
Oi, eläväiset autuaat
ihanin loistehin!
Mun sieluuni tulvi rakkaus,
mä niitä siunasin:
ja silloin armahti pyhimys,
kun niitä siunasin.Lumous alkaa murtua.
Samassa saatoin rukoilla,
ja kaulastani pois
putos albatrossi syvyyteen
kuin lyijyä ollut ois.V osa.
Oi uni! kansain siunaus
on lempeytes sun!
Oi kiitos Neitsyt Maarian!
Hän taivaasta unen armahan
lähetti lohduks mun.Pyhän Äidin armosta vanha merimies saa virvoittavan sateen.
Näin vesisangot kannella
unissa uudelleen:
ne vettä täynnäns' olivat –
mä heräsin sateeseen.
Veet kurkkuani huuhdelleet
oli kylmin pisaroin;
olin aivan märkä – unissain
mä varmaan vettä join.
Kun nousin, jalat kantoivat
kuin oisin liidellyt;
olin ehkä kuollut unissain,
vain autuas henki nyt.Hän kuulee ja näkee outoja näkyjä ja outoa liikettä pilvissä.
Etäistä tuulen kohinaa
mä silloin kuulla sain,
myös purjeet kirkkaan kuultavat
sen kuuli vavahtain.
Ja taivaat puhkes pauhaamaan!
Ja tuhannet salamat
löi ristiin rastiin leimuten;
välissä parvet tähtien
eestakaisin tanssivat.
Jo läheni myrsky – purjeet soi
kuin ruovot kaislikon;
sysimusta pilvi vettä löi –
kuu pilven reunass' on.
Oli musta pilvi revennyt –
ja sen reunassa oli kuu;
valo virtas kalvoon aavan veen
kuin koski päältä jyrkänteen
alas vaahtona paiskautuu.Laivaväen ruumiit saavat elävän hengen ja alus lähtee liikkeelle.
Mut laivaa kiinni milloinkaan
ei saaneet tuulispäät
– kas laiva liikkui! Heränneet
oli kuolleet miehet näät.
He jäykin silmin nousivat
ja hiljaa valittain:
niin kummallisen, oudon näyn
voi unissa nähdä vain.
Ei tuullut, mutta laiva ui
kuin ohjas perämies;
merimiehet köysiin tarttuivat,
hyvin jokainen työnsä ties.
Mut laivaväkeä hirveää
on aaveet, Herra Kies!
Myös veljenpoikani, vainajan,
näin aivan rinnallain,
me samaa köyttä kiskoimme, –
hän vaiti pysyi vain.Mutta sitä eivät liikuta ihmisten sielut eivätkä maan tai ilman henget, vaan autuas enkeliparvi, jonka on lähettänyt suojeluspyhimyksen rukous.
"Sua pelkään, vanha merimies!"
"Häävieras, pelko pois!
Ne olivat sielut autuaat:
muut henget eivät – sen uskoa saat
niin kirkkaat olla vois.
Luo maston kaikki riensivät,
kun nousi aamunkoi,
ja suusta jokaisen ruumiin nyt
niin ihana sävel soi.
Ne ihanasti kaikuen
nous puoleen auringon;
maan päälle jälleen tultuaan
yhä kirkkaat soinnut on.
Laesta taivaan joskus soi
myös kiurun säveleet;
ja joskus kuului, ikäänkuin
tuhannet linnut sulosuin
ois ilmoilla laulaneet!
Täys orkesteri äsken soi,
nyt orpo huilu vain;
nyt kaikuu laulu enkelin
muut äänet vaientain.
Se lakkas; puoleenpäivähän
nyt purjeet köysistöin
soi suloisesti väristen,
kuin kesäkuisin öin
puron laulu hiljaa helisten
soi alla lehvikköin.
Ja ilman tuulta seilattiin
me puoleenpäivään näin,
niin pehmeästi liukuen
ui laiva eteenpäin.Etelänavan yksinäinen henki kuljettaa laivaa tasaajalle totellen enkeliparvea, mutta vaatii yhä kostoa.
Kölin alla laivaa seurannut
oli henki maasta jään;
se juuri laivaa kiidättäin
meit' ohjas kädellään.
Mut puolenpäivän jälkeen ei
alus liiku minnekään.
Veen ylle kehrä auringon
jäi mastoon seisomaan:
mut sitten lyhyin syöksyin taas
se liikkui uudestaan –
se heilahteli ees ja taas
niin puolen mitastaan.
Kuin villi ratsu äkkiä
se syöksyi eteenpäin –
se veren linkos päähäni,
minä tajuttomaksi jäin.Napahengen demoonitoverit, meren näkymättömät asukkaat, yhtyvät hänen vaatimukseensa; ja kaksi niistä kertoo toisilleen, miten ankarilla kärsimyksillä vanha merimies saa lepyttää Napahengen, joka palaa etelään.
En tiedä kuinka kauan niin
lien ollut tajuton;
mut ennenkuin mä virkosin
kaks ääntä ilmasta erotin
– ne vielä muistissa on.
Näin toinen kysyi: 'Tääkö mies
teki synnin synkeän
alas albatrossin ampuen,
sen linnun syyttömän?
Tuo henki maasta lumen ja jään
hän rakasti lintuaan,
joka rakasti miestä – mutta tää
sen surmas jousellaan.
Mut toinen ääni vastaan taas
niin lempeästi soi
ja lausui: 'Mies on kärsinyt,
ei häntä syyttää voi.'VI osa.
Ensimmäinen ääni.
'Oi kerro, kerro uudestaan,
miks on niin kirkas kuu! –
Miks laiva kiitää eteenpäin?
Mitä merellä tapahtuu?'Toinen ääni.
'Kuin orja eessä valtiaan
on meri voimaton;
sen silmä kirkas, valtainen
kuun puoleen luotu on.
Kuu korkealta taivaaltaan
sen teitä ohjailee.
Oi katso, veli! kuinka kuu
sitä hyväillen valaisee!'Vanha merimies menee tainnoksiin, sillä taivaallinen voima kuljettaa alusta pohjoiseen päin nopeammin kuin ihminen saattaa kestää.
Ensimmäinen ääni.
'Miks ilman tuulta, virtaakin
tuo laiva kiitää noin?'Toinen ääni.
'Sen eessä sekä takana
on tyhjyys ilmatoin.
Veli, ylemmäs lennä, ylemmäs,
ei viivytellä saa!
Hitaammin alus purjehtii,
jo merimies virkoaa!'Yliluonnollinen liikunta pysähtyy; merimies herää ja hänen tuskansa alkavat uudelleen.
Kun heräsin, niin henkivän
mä tunsin lauhan sään:
on tyyni yö, kuu ylhääll' ui,
ja vainaat eessä nään.
Kuin ruumishuone ympäröi
mua joukko vainajain,
olin naulitsema silmien
kuunpaisteessa kiiluvain.
Taas loisti niistä kirous
ja tuska ankara:
en voinut nostaa katsettain,
en tainnut rukoilla.Kirous on lopullisesti sovitettu.
Lumous haihtui: uudelleen
näin meren vihreän
ja katsoin suoraan eteenpäin
ja vapisin – tiedäthän:
kuin halki korven aution
mies kulkee yksikseen,
luo katseen kerran taaksepäin,
mut ei luo uudelleen:
vihamiehen julman tietää näät
hän seuraan liittyneen.
Mut silloin tuuli äänetön
lehahti, mistä lie:
ylitse meren kimmelteen
ei kulkenut sen tie.
Se huuhtoi hiljaa hiuksiain
kuin tuuli keväinen,
ja tuoksui niinkuin tervehdys,
sen tunsin vavisten.
Niin nopeasti laiva kiis,
niin pehmein kaarroksin,
niin suloisesti hyväillen
löi tuuli kasvoihin.Ja vanha merimies näkee kotimaansa.
Ah, unta näänkö? Totta vie,
nään eessä majakan!
Ja tuolla kummun, kirkon myös:
nään maani armahan!
Mä nyyhkyttäen rukoilin,
kun väikkyi synnyinmaa:
Suo, Herra, valveill' olla mun,
tai iäksi nukahtaa!
Ui laiva hiljaa valkamaan
kuin seutuun lumottuun,
yön tähdet lahteen heijastui
ja kuvajainen kuun.
Kuu paistoi vuoren seinämään
ja kirkkoon päällä sen,
ja viirikukko kuutamoon
loi katseen vaieten.Taivaallinen voima jättää ruumiit,
Kuin huurre väikkyi pinta veen,
siks kunnes siitä nous
punaiset hahmot liihoittain
ja laivaa kohden sous.ja ilmestyy omassa valohahmossaan.
Juur' eessä keulan varjot nuo
ne seisoivat vierekkäin.
Ylitse kannen katseen loin –
oi Kristus! mitä näin!
Oli jokainen ruumis litteä
ja kuiva, eloton,
mut eessä jokaisen vainajan
näin kirkkaan olennon!
Seraafit viittoi käsillään.
Oi. näky autuas!
Veen ylitse maihin hehkun loi
valovirta voimakas.
Niin enkelparvi vaieten
vain hiljaa viittilöi –
mut sieluuni nyt hiljaisuus
kuin ihanin sävel soi!
Kas silloin airon loiskivan
mä kuulin kalvoon veen,
kun käänsin katseen sinnepäin,
näin luotsin saapuneen.
Niin, siellä luotsi poikineen
sous joutuin laivan luo.
Oi Herra taivaan! riemuain
ei riistä vainaat nuo.
Näin siellä vielä kolmannen:
näin hurskaan erakon!
Hän kiitosvirttä veisaten
loi silmät taivohon.
Minut albatrossin verestä
hän puhdistava on.VII osa.
Metsien erakko.
Hän korvessansa asustaa,
erakko hurskas tuo.
Hän ihanasti laulaa voi!
Ja mielellään hän tarinoi,
jos joku saapuu luo.
Hän aamuin, päivin, ehtoisin
rukoillen polvistuu,
hän öisin nukkuu suojanaan
vain vanha tammipuu.
Jo kuulen sanat soutajain:
'On kumma laiva tää!
Se viittoi valoin kirkkahin,
nyt siell' ei ketään nää!'Saapuu ihmetellen laivaan.
'Niin!' kuului ääni erakon –
'Ei tervehdykset soi!
Ja katso! läpi purjeitten
niin selvään nähdä voi!
Näin moisen ihmeen syksyisin,
puut lehtensä kun loi,
ja illoin metsäpurossain
ui lehdet ruskeat,
kun lumessa on korpimaa
ja huutaa huuhkajat.'
'Mua kauhistuttaa laiva tuo
(Näin luotsi tuskass' on)
'Hei, eespäin vain!' Muit' yllyttäin
soi ääni erakon.
Niin venhe laivaa lähestyi,
en hiiskunut paikaltain.
Ui venhe laivan kupeeseen,
kun äkkiä kuulla sain,Äkkiä laiva uppoaa.
kuink' uhkaavasti kumisten
soi jyly alta veen;
se merta halkoi – laivan löi
kuin paaden syvyyteen.Vanha merimies pelastetaan luotsin venheeseen.
Mua huumas pauhu, joka soi
veest' ilman pielihin,
kuin ruumis viikon vettynyt
veen pintaan sukelsin,
mut niinkuin unen halki näin:
mä venheess' olinkin.
Ja syöveriin, mi laivan vei,
jäi venhe kieppumaan;
niin tyyntä oli – vuori vain
se kertas kaikuaan.
Mä liikahdin – ja luotsi huus
ja lankes polvilleen;
mies hurskas hiljaa rukoillen
loi silmät taivaaseen.
Mä kourin airoon tarrasin;
mut luotsin poika, kas,
oli hulluks tullut, suustaan nyt
soi nauru raivokas:
'Ha-haa! kyll' osaa soutaakin
tää piru, katsopas!'
Pian rannass' oltiin, allani
mä tunsin synnyinmaan!
Myös hurskas vanhus venheestä
nous horjuin jaloillaan.Vanha merimies vaatii kiihkeästi erakkoa antamaan hänelle synninpäästön; ja hänen elämäntuskansa valtaa hänet.
Oi päästä minut synnistäin,
sua pyydän, pyhä mies!
Hän sanoi: 'Mitä tehnyt oot?
Sä kerro synninties!'
Mä hälle riensin kertomaan,
mi tuska rinnassain
mua jäyti katkerasti niin –
ja jälleen rauhan sain.Ja alati läpi hänen koko elämänsä kalvava tuska ajaa häntä maasta maahan –
Sen jälkeen usein yllättäin
sama tuska palajaa:
en ennenkuin mä kerron tään
pois sieluntuskaa saa.
Yön lailla maasta maahan nyt
mun täytyy vaeltaa;
ja kenet tahdon, hänet voin
näin pysähdyttää tarinoin:
hän kaiken kuulla saa.
Ovesta riemu humahtaa!
Häävieraat ilakoi;
mut lehtimajassa neitoset
ne laulain karkeloi:
ja rukoukseen kutsuen
pien' iltakello soi!
Häävieras! Yksin, yksinään
tää sielu ollut on:
ei Jumalaa hän nähnyt ees
pääll' ulapan aution.
Mut ihanampaa kuin on häät
on Herran palvelus,
kun kansa kirkkoon vaeltaa,
kun kaikuu rukous,
kun astun saatoss' ystäväin
mä Herran temppeliin,
kun eteen Isän taivaisen
käy nöyrtyin joukko lapsien
ja vanhain, nuorten niin.opettamaan omalla tarinallaan rakkautta ja kunnioitusta kaikkea kohtaan, mitä Jumala on luonut ja rakastaa.
Häävieras! Herran haltuun jää!
mut unohtaa et saa,
että parhaiten se rukoilee,
ken kaikkia rakastaa,
niin suurta kuin myös pientäkin
ja ihmist', elukkaa;
sillä Jumala, luoja ihmisten,
kaikkea rakastaa!"
Niin häipyi harmaapartainen
ja kiilusilmä mies;
häävieras ovelta kääntyi pois,
mut minne, tuskin ties.
Hän kulkee niinkuin kuuro tai
kuin ois hän unissaan:
surullisempi ja viisaampi
on hän aamulla noustuaan.KUBLAI-KAANI
Ja Kublai-Kaani antoi rakentaa
palatsin uljaan Xanaduun,
miss' Alph, tuo pyhä virta, samoaa
kautt' onkaloitten mereen, jok' ei saa
valoa päivän eikä kuun.
Kaks kertaa viisi virstaa maata niin
puutarhoiks muurein, tornein saarrettiin,
ja siellä purot lauloi kimaltain,
puut suitsuttivat kukkaistuoksujaan
ja ikimetsät päällä kukkulain
ketoja kiersi aurinkoisen maan.
Mut ah! niin syvä kuilu halki puiston
nyt ratkes varjoon seetrilehvistöin!
Se loihti kaamoittavan, pyhän muiston,
kuin seutu, miss' on nainen kummitellut
rakastajaansa huutain kuudanöin!
Ja kuilu pauhinalla kuuman laineen
syöks uumenistaan, alta vuorten paineen,
kuin hengähtänyt syvään olis maa;
ja yhä jatkui hurjaa huohuntaa:
nous pilviin suihkut paasipyörtein sakein,
kuin tuuli maata pieksee jäisin rakein
tai varstan tiestä jyvät kimpoaa.
Mut äkkiä, kun paadet sinkui yhä,
syöks yli rotkon partaan virta pyhä.
Viis virstaa mutkitellen, pyörtein vuolain
se vyöryi läpi metsäin, laaksojen
siks kunnes kautta mitatonten luolain
se valtamereen vaipui jylisten –
soi Kublain korviin alta pauhinain
es'-isäin äänet sotaa ennustain!
Huvilinnan varjo tumma
aallokossa karkeloi;
linnaan laulunhelke kumma
lähteitten ja luolain soi.
Ol' ihmeteos partahalla veen
palatsi loistokas jääluolineen!
Mä neidon harppuinensa
unessa kerran näin,
oli abessiniatar hän
ja harppuansa helskyttäin
hän Aboran vuoresta lauloi.
Jos muistaa voisin uudelleen
sävelet laulun vaienneen,
mun valtais riemu sellainen,
ett' ilmaan voisin rakentaa
taas sävelistä linnan sen,
jääluolineen mi kimaltais.
Ken kuulis soiton, nähdä sais
myös linnan, huutain: "Varokaa!
hän uhkaa silmin leimuvin
ja hulmuavin hiuksin!
Nyt kolmeen kehään lyöttäkäätte
mies pyhä, jonka kauhuin näätte –
näät paratiisin kentill', oi,
hunajakastetta hän joi."Molemmat suomentanut Yrjö Jylhä.
ROBERT SOUTHEY.
Kolmas "järvirunoilija" Robert Southey (1774-1843) on vaipunut unohdukseen, sillä hänen työläistä, laajoista romanttisista eepoksistaan puuttuu runollisuus. Hän oli syntyisin Bristolista, köyhistä oloista mutta sai silti hyvän koulu- ja yliopistokasvatuksen. Sukulaisuussuhteiden vuoksi hän joutui nuorena oleskelemaan Espanjassa ja Portugalissa, aloittaen tällöin sen perehtymisen näiden maiden historiaan, josta sittemmin tuli tunnetuksi. 1803 hän muutti järvialueelle, jossa asui kuolemaansa saakka elättäen omaansa ja Coleridgen perhettä vapaana kirjailijana. Southey oli nuorena ollut radikaali, mutta tyyntyi pian vanhoilliseksi. 1813 hänet nimitettiin hovirunoilijaksi. Hänen romanttiset eepoksensa (Thabala, 1801, Madoc 1805; Kehaman kirous – The Curse of Kehama 1810: Roderick, 1814) ovat kuolleet, ehdittyään kuitenkin todenteolla tuoda itämaat ja fantastiset, sadunomaiset aiheet romantiikan piiriin, mutta hänen proosatuotantonsa, mm. Nelsonin, Wesleyn ja Bunyanin elämäkerrat, kuuluvat Englannin kansalliskirjallisuuteen. Hän oli, kuten hänen ystävänsä Walter Savage Landor sanoi hänelle omistamassaan runossa, "monen ihmeellisen tarinan harvinainen arkkitehti".
ERÄMAAN YÖ.
Kuin kaunis onkaan yö!
Niin raikas kosteus nyt täyttää ilman;
ei pilvi pieninkään, ei sumu särje
taivahan kirkkautta:
jumalainen täysikuu nyt kaunis loistaa
holvista sinen syvän.
Sen vapaan säteen alla
on piiri autio,
kuin valtameri, taivaan rajoittama.
Kuin kaunis onkaan yö!
Ken yösen hetkellä
kulkee hiekkaa erämaan?
Ei lepopaikkaa täällä,
ei palmukosteikkoa kutsuvaista.
On äiti lapsineen,
hän miehestänsä, poika isäst' orpo.
mi yösen hetkellä
kulkee hiekkaa erämaan.
Aurinko laskussaan
näki Zenabin onnessaan,
Hodeiran vaimon rakkaan,
hedelmäin kantajan;
kun hänest' tytär Arabian kertoo,
hän saman osan toivoo.
Hän kulkee hiekkaa erämaan,
nyt kurja leski raukka,
hän sorjan rodun hedelmöivä äiti;
vain yks' on säilynyt,
sen kanssa erämaata kulkee.
Ei lienny hällä sydämensä taakka,
tuo tyrmistämä raskaan tuskan,
kuin havahtunut kauhu-unist' oisi.
Mut joskus poika kun
häntä kastoi kyynelin,
ja katsoin hänen jäisiin kasvoihinsa
niin murheisena äidin nimen lausui,
huoaten hiljaa hän
niin nöyrän katseen taivaan puoleen loi
ja lausui: "Ylistetty olkoon Luoja!
Hän antoi sekä otti,
on hyvä Jumalamme!"
(Thalaba.)WALTER SCOTT.
Yhteiskunnallinen radikalismi, oppositio olevia oloja vastaan, oli siis kolmen edellämainitun kirjailijan romanttisen nuoruusasenteen ilmauksena. Heidän ihanteensa oli ihmisen vapaus ja yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus. 1760-luvulla alkaneen, kansojen hämärää muinaisuutta, keskiaikaa, kansanrunoutta ja ballaadeja ihailevan romantiikan jatkajaksi ja huippuunsa saattajaksi tuli taas Walter Scott, tämän pyrkimyksen parhaiden puolien tervehenkinen edustaja, Englannin romantiikan miehekäs heimopäällikkö, jalo ja kirkas runoilijahahmo. Syntyneenä (1771) vanhasta skotlantilaisesta rajaseudun suvusta Walter Scott kasvoi romanttisen perimätiedon piirissä, kuullen vanhoja ballaadeja kehtolauluinaan ja täyttäen mielikuvituksensa vainoaikojen tarinoilla. Tämä jo lapsena syntynyt kiintymys menneisyyteen ilmeni pian erikoisena innostuksena juuri ballaadeihin, joita hän varhain rupesi kokoilemaan. Percyn ballaadit hän sai 1784 eli 13:n vanhana, ja tuli niistä hänen aarteensa. Sama romanttinen innostus sai hänet aikaisin opettelemaan ranskaa ja italiaa, voidakseen lukea näiden maiden romanttista runoutta. Walter Scott valmistui lakimieheksi 1792, tuli Selkirkin sheriffiksi 1799 ja 1812 Edinburghin ylioikeuden virkamieheksi. Tämä oli kuitenkin vain hänen "leipäuraansa", sillä sen ohella hän väsymättä, poikkeuksellisen ja heltiämättömän innostuksen ajamana, luki ja tutki historiallista menneisyyttä kaikista mahdollisista lähteistä, ballaadeista aina Edinburghin Asianajajani kirjaston käsikirjoituksiin saakka, perehtyi taidekirjallisuuteen, suinkaan unohtamatta oman aikansa kauhuromantiikkaa, Lewisiä, Radcliffeä, Saksan romantikkoja ja muita, ja kokoili matkoillaan ballaadirunoutta. Kaikesta lukemastansa hän säilytti harvinaisen hyvässä muistissansa selvän kuvan. Kirjailijauransa hän aloitti kääntämällä G. A. Bürgerin kuulut kauhuballaadit Lenore ja Villi metsästäjä (William and Helen, The Wild Huntsman, 1796); tämän ballaadiharrastuksen tuloksena oli lopuksi 1802-03 ilmestynyt huomattava kolmiosainen teos Skotlannin rajaseudun runoutta (The Minstrelsy of the Scottish Border). Scottin oma runosuoni rupeaa nyt vastustamattomasti hersymään, tuottaen 1805 tulokseksi hänen ensimmäisen omintakeisen runoteoksensa, Viimeisen runojan laulun (The Lay of the Last Minstrel), jossa ritariromantiikka, yliluonnolliset tapahtumat ja Skotlannin maisemat yhtyvät sujuvin säkein maalatuiksi kuviksi. Nopeassa tahdissa tämän jälkeen julkaisemillaan runoelmilla – Marmion 1808, Järven neito (The Lady of the Lake) 1810, Don Roderickin näky (The Vision of Don Roderick) 1811, Rokeby 1812, Triermainin häät (The Bridal of Triermain) 1813, Saarien herra (The Lord of the Isles) 1815, ja Harold Peloton_ (– the Dauntless) 1817 – Scott lauloi itsensä yhä laajenevan lukijapiirin tietoisuuteen, elvyttäen ballaadihenkisen romanttisen tunteen ja luoden siltä pohjalta elinvoimaisen, raikkaan kertovan runouden. Nämä teokset hän julkaisi omalla nimellään, mutta epävarmana proosansa menestyksestä jätti salaisuudeksi, kuka oli 1814 ilmestyneen Wawerleyn eli kuusikymmentä vuotta sitten (– or Sixty Years Since, suomennettu) kirjoittaja. Tästä romaanista ilmeni mitä viehättävimmällä tavalla ylänkömaiden ja niiden asukkaiden romanttinen luonto, vielä muistissa säilyneiden historiallisten tapahtumain kauhunsekainen kauneus, joukko ihmiskuvia, joiden takaa näkyivät ilmielävinä omat oivalliset naapurit – kaikki kuvattuina terveellä, ihannoivalla realismilla, perinpohjaisella luonteiden erikoisuuksien ja asiain tuntemuksella, ja muhoilevalla, myötämielisellä huumorilla, joka valaisi kirjan sivuja. Etsittyään 1760-luvulta, Otranton linnasta alkaen oikeata muotoansa romanttinen, historiallinen romaani oli sen nyt löytänyt. Menestyksen tunteen kiihoittamana ja huomattuaan olevansa runoilijana heikompi kuin Byron, Scott nyt aloitti romaanituotannon, jolla laadun korkeuteen ja laajuuteen sekä tuotantoajan lyhyyteen nähden ei ole vertaistaan, ja jossa hän lahjoitti takaisin kaiken, minkä oli koonnut muistinsa ja mielikuvituksensa aarrekammioon, mutta nyt oman romanttisen henkensä runollistuttamana. Guy Mannering (1815, suomennettu nimellä Tähdistälukija); Muinaistutkija, Musta kääpiö, Vanhoja kuolleita (The Antiquary, The Black Dwarf, Old Mortality, kaikki 1816); Midlothianin sydän (The Heart of Midlothian, 1818); Lammermoorin morsian, Vanha tarina Montrosesta, Ivanhoe (The Bride of Lammermoor, The Legend of Montrose, kaikki kolme 1819, ilmestyneet myös suomeksi); Luostari, Apotti (The Monastery, The Abbot, 1820); Kenilworth, Merirosvo (The Pirate, molemmat 1821, edellinen suomennettu); Nigelin kohtalot (The Fortunes of Nigel, 1822); Peveril of the Peak, Quentin Durward, St. Ronanin lähde (St. Ronan's Well, kaikki 1823, keskimmäinen suomennettu); Redgauntlet 1824; Kihlattu ja Talismani (The Betrothed, The Talisman, 1825, viimemainittu suomennettu) – nämä nimet muodostavat kauneimman historiallisromanttisen taidekuvaston tai -kulkueen, mitä kulttuuri-ihmisen hänen aikanaan ja vielä nytkin on suotu nähdä. Niiden kautta Scott kohosi koko sivistyneen maailman rakastamaksi kirjailijaksi. Scott, jonka ihanteena oli vanhan heimopäällikön komea asema linnanherrana ja klanin keskuksena, sijoitti suunnattomat tekijäpalkkiotulonsa tällaisen oman linnan, Abbotsfordin, rakentamiseen. Kun Ballantynen kustannusliike, josta hän nämä palkkiot sai, oli hiljaisuudessa osaksi hänen omaisuuttansa, vieläpä siten, että hän omistajana oli vastuussa sen veloista, joutui hän liikkeen tehdessä huonon hoidon ja pulakauden vuoksi 1826 vararikon 130.000 punnan velkaan. Osoittaen todellista luonteen suuruutta Scott masentumatta tarttui kynään ja rupesi työllään maksamaan tätä suunnatonta summaa. Näin alkoi uusi romaanisarja, ilmestyen nyt hänen nimellään: Woodstock 1826; Canongaten kronikat 1827; Perthin kaupungin kaunotar (The Fair Maid of Perth, suomennettu) ja Anne of Geierstein, molemmat 1829; Kreivi Robert Parisilainen ja Vaarallinen linna (Count Robert of Paris, Castle Dangerous_, molemmat 1831). Mutta lisäksi Scott kirjoitti nyt kuten aikaisemminkin joukon historiallisia ja muita teoksia, mm. laajan Napoleonin elämäkerran. Tämä jättiläistyö, jolla hän jo 1828 oli ansainnut velkansa lyhennykseksi 40.000 puntaa, oli kuitenkin liikaa hänen jo entuudestaan rasittuneille aivoilleen. Walter Scott kuoli Abbotsfordissa 1832, vielä kesken sankarillista taisteluaan, mutta voitto jo näkyvissä. Ne kirjailijaominaisuudet, jotka olivat Wawerleyn leimana, jatkuivat terveinä ja voimakkaina läpi hänen koko tuotantonsa, joka on niin monipuolinen ja kertojamestaruudessaan niin uusi ja ainutlaatuinen, että seuraavan ajan koko romaanituotanto eikä vain historiallinen romaani on siitä johdettavissa. Ihmisenä Walter Scott oli tekojensa vertainen, saaden runsain määrin osakseen aikalaistensa kunnioitusta ja kiitollisuutta. 1820 hänet aateloitiin. Menneisyyden ihailijana hän oli tory, mutta oli silti esim. Byronin ystävä ja ymmärtäjä. Hänen syntyessään ei historiallista romaania vielä ollut – hänen kuollessaan se oli valloittanut koko sivistyneen maailman.
MIES MISSÄ NIIN ON SIELUTON.
Mies missä niin on sieluton,
jost' outo hurmanhuuto on:
on maani, synnyinmaani tää! –
jonk' ei lyö sydän kuumemmin,
kun askel kääntyy kotihin
ja vieraat rannat taakse jää!
Jos moist' on, katso katalaa:
ei haltioi hän laulajaa,
jos kuink' on kuulu, ylhäinen
ja sai, mit' ikään ihminen;
ei auta aarteet, ylhäisyys:
jo elonaikaan itsekkyys
hält' ylvään maineen tuhoaa,
hän kuolee kaksi kuolemaa,
hän synnyintomuun unohtuu,
ei laula murheen, muiston suu.
Oi Caledonia! villi maa,
mua vaalit lasna, laulajaa!
maa jylhäin metsäin, nummien,
maa vuorten, vinhain virtojen,
maa isäin! mikään ihmistyö
ei sidettämme poikki lyö,
maa myrskyranta, vaahtovyö!
Kun näin sun nään, ma koditon,
ja mietin, mit' on ollut, on –
niin tuntuu: viime ystävät
on virtas, salos vihreät,
ja niitä sitä hartaammin
siks alla lemmin puutteenkin.
(Viimeisen runojan laulusta.)
Suomentanut Toivo Lyy.IVANHOE.
Scottin suosituimpia romaaneja on Ivanhoe, lakastumattoman romanttinen tarina Rikhard Leijonamielen ajalta, Robin Hoodin sinisiltä saloilta. Saksilaisten johtava ylimys Cedrik, joka on tehnyt poikansa, Ivanhoe ritarin, perinnöttömäksi sen vuoksi, että tämä oli liittynyt Rikhard kuninkaan seurueeseen, osoittaa vieraanvaraisuutta Palestiinasta palaavalle temppeliritarille, Brian de Bois-Guilbertille, joka ylpeästi omistaa ritaristolleen korkeimman kunnian Pyhässä maassa suoritetuista sankariteoista. Silloin eräs läsnä oleva pyhiinvaeltaja kertoo kuuden englantilaisen ritarin voittaneen turnajaisissa temppeliritarit, mm. Bois-Guilbertin, joka myöntääkin niin tapahtuneen. Samalla hän kuitenkin haastaa voittajansa, Ivanhoe ritarin, uuteen kamppailuun. Cedrikin suojatti Rowena neiti puolustaa sulhonsa, Ivanhoen, mainetta. Seuraa kuvaus Ashbyn turnajaisista, Ivanhoen ja temppeliritarin kamppailusta.
Taaskin lopetti vaatijaritarien soittokunta yhden niistä pitkistä, kajahtelevista toitotuksista, joilla se yksin rikkoi äänettömyyden. Mutta silloinpa kuultiin yksinäisen torven uhkaavalla sävelellä vastaavan siihen tanteren pohjoispäästä. Kaikkien silmät kääntyivät katsomaan uutta taistelijaa, jonka tuloa tämä torvi ilmoitti; eikä aikaakaan, niin portti avautui ja hän ratsasti sisään. Sen verran kuin rautapuvussa olevasta miehestä saattoi päättää, tuo uusi yrittäjä ei ollut juuri tavallista miestä pitempi ja näytti pikemmin olevan hento kuin vahva vartaloltaan. Hänen varusteensa olivat teräksestä ja kullalla kalliisti kirjotut; kilvessä nähtiin juurineen maasta temmattu nuori tammipuu ja sen alla espanjalainen sana: Desdichado, so. perintönsä menettänyt. Ratsuna hänellä oli tulinen, musta ori; sitä tantereen poikki kävelyttäessään ritari sievästi taivutti peistänsä tervehdykseksi prinssille sekä aatelisnaisille. Taito, jolla hän hallitsi ratsuansa sekä koko hänen käytöksessään ilmaantuva nuoruuden sulavuus taivuttivat kansan mielen hänelle suosiolliseksi, ja muutamat halvemmista katsojista ilmaisivat suosiotansa huutaen: "Kosketa Ralf de Vipontin kilpeä – kosketa johanniittaritarin kilpeä! Hän ei ole niin lujasti satulassa kuin muut; hänestä saat helpommin voiton!"
Näiden ystävällisten varoitusten kaikuessa ritari kulki ylöspäin viettävää kujaa myöten penkereelle. Kaikkien kummastukseksi hän ratsasti suoraan keskimmäiselle teltalle ja kilahdutti kovasti Brian de Bois-Guilbertin kilpeä peitsensä kärjellä. Kaikki ällistyivät mokomasta rohkeudesta, ehkäpä enimmin pelätty ritari itse, joka täten oli haastettu taisteluun elämästä ja kuolemasta ja joka huoletonna oli seisonut telttansa ovella odottamatta tämmöistä ankaraa vaatimusta.
"Oletko jo ripittäytynyt papille, veikkonen?" kysyi temppeliherra, "ja oletko kuunnellut tänä aamuna messua, koska niin rohkeasti käyt hengenvaaraan?"
"Paremmin olen valmistautunut kuolemaan kuin sinä", vastasi Perinnötön ritari; sillä nimellä tuntematon näet oli kirjoittautunut turnausluetteloon.
"Käy sitten paikallesi tanterelle", sanoi Bois-Guilbert, "ja heitä hyvästit Jumalan päivälle, sillä tänä yönä saat jo levätä paratiisissa."
"Paljon kiitoksia kohteliaisuudestasi", vastasi Perinnötön ritari, "ja kiitollisuuteni osoitukseksi annan sinulle sen varoituksen, että hankit itsellesi vereksen ratsun ja uuden peitsen. Sillä, niin totta kuin olen kunniallinen ritari, sinä tulet kumpaistakin tarvitsemaan."
Nämä pelottomat sanat lausuttuaan hän peräytti hevosensa takaperin kujan rinnettä myöten ja pakotti sen astumaan takaperin tanterenkin pohjoispäähän saakka, mihin hän sitten pysähtyi vastustajaansa odottamaan. Tästä mainion ratsastustaidon osoituksesta hän taas sai yleisiä hurraahuutoja palkinnokseen.
Brian de Bois-Guilbert oli pahoin suutuksissaan saamastaan varoituksesta, mutta hän ei silti laiminlyönyt noudattaa tuntemattoman ritarin neuvoja. Sillä tulevan taistelun ratkaisu oli hänelle liiankin arka kunnianasia, jotta hän ei olisi käyttänyt hyväkseen jokaista keinoa, jolla hän saattoi voittaa rohkean vastustajansa. Hän valitsi siis vereksen hevosen, joka oli erinomaisen vahva ja tulinen. Hän otti myös uuden, lujan peitsen, peläten, että entisen varsi oli edellisissä taisteluissa kenties vikaantunut. Vihdoin hän vielä laski pois kilpensä, joka oli saanut vähäisen vamman, ja otti asemieheltään toisen. Edellisessä oli ollut vain temppeliritariston yleinen vaakuna: kaksi ritaria ratsastamassa saman hevosen selässä, minkä piti muka osoittaa temppeliherrain muinaista nöyryyttä ja köyhyyttä, jotka avut heissä kuitenkin olivat nyt jo vaihtuneet äärimmäiseksi kopeudeksi ja rikkaudeksi, vieden heidät viimein turmioon. Bois-Guilhertin uuteen kilpeen sen sijaan oli kuvattu täydessä lennossa oleva korppi, pääkallo kynsissään, ja sen alla oli kirjoitus: Gare le corbeau! (Varo korppia!)
Kun molemmat taistelijat seisoivat tanterella, kumpikin sen eri päässä, tunsivat katsojat sydämessään ahdistavaa odotusta. Harvat uskoivat mahdolliseksi, että Perinnötön ritari voisi voittaa tämän taistelun, mutta hänen miehuutensa ja ritarillisen käytöksensä vuoksi olisivat useimmat suoneet hänelle menestystä.
Samassa kuin torvet olivat törähtäneet, syöksyivät taistelijat salamoina eteenpäin ja törmäsivät tanteren keskustassa ukkosennuolen voimalla yhteen. Peitset pilkkoutuivat kädensijaan asti pirstoiksi, ja ensi katsahdukselta näytti siltä kuin molemmat ritarit olisivat menneet kumoon, sillä yhteentörmäyksen vauhti oli syössyt kummankin ratsut takajaloilleen. Mutta saivatpa taitavat ratsumiehet hevosensa heti taas pystyyn suitsien ja kannusten avulla. Ritarit tuijottivat hetken aikaa toinen toiseensa katsein, joista säihkyi tulta kypärän silmirautojenkin takaa; sitten he käänsivät hevosensa ympäri ja palasivat kumpikin lähtöpaikalleen, hakemaan palvelijoiltaan toisia peitsiä.
Kovasti hurraten, vöitä ja nenäliinoja heiluttaen katsojat ilmaisivat mielihyväänsä tämän taistelun johdosta, joka oli sekä tasaisin että myös taitavin kaikista sinä päivänä käydyistä. Mutta kun ritarit olivat jälleen asettautuneet asemilleen, vaikenivat ylistyshuudot ja tuli niin syvä ja äänetön hiljaisuus, kuin ei kansa olisi enää uskaltanut hengähtääkään.
Muutamien minuuttien kuluttua, jolla aikaa ritarit ja ratsut saivat vähän levähtää, käski Juhana prinssi sauvansa viittauksella torvimiesten soittaa päällekarkaukseen. Taistelijat törmäsivät jälleen vastakkain samalla vauhdilla, samalla taidolla ja samalla voimalla, mutta ei yhtä tasaisella onnella kuin edellisellä kerralla.
Toisella ryntäyksellään temppeliherra tähtäsi vastustajansa kilven keskikohtaan ja syöksihe siihen niin suoraan ja kovasti, että hänen peitsensä meni pieniksi pirstaleiksi ja Perinnötön ritari horjahti satulassaan. Hänkin oli päällekaratessaan alussa tähdännyt Bois-Guilbertin kilpeen, mutta samassa kuin he sattuivat yhteen, hän oli kohottanut peitsensä kärjen toisen kypärää kohti. Tähän paikkaan näet oli vaikeampi osata, mutta jos oikeaan osui, oli semmoista sysäystä aivan mahdoton vastustaa. Suoraan ja kohtipa Perinnöttömän ritarin peitsi sattuikin normannilaisen silmirautoihin, kiilautuen suomujen väliin. Mutta tässäkin vaikeassa tilassa temppeliherra osoitti maineensa mukaista lujuutta; jollei satulavyö olisi katkennut, olisi hän kenties kuitenkin kestänyt satulassa. Mutta mainittu vahinko tapahtui, ja ritari syöksyi ratsuineen, satuloineen maahan, paksun tomupilven peittoon.
Ei ollut kulunut silmänräpäystäkään, ennenkuin temppeliherra jo oli päässyt kaatuneen hevosensa alta ja irti jalustimistaan. Silmittömästi vimmastuneena häpeästään ja riemullisesta hurraamisesta, jolla katsojat ilmaisivat iloansa, hän paljasti miekkansa ja uhkasi sillä voittajaa. Perinnötön ritari puolestaan hyppäsi myöskin alas ratsunsa selästä ja veti miekkansa tupesta. Mutta turnausmarskit kannustivat hevosiansa ja riensivät väliin, muistuttaen, etteivät turnaussäännöt tässä tilaisuudessa sallineet tämmöistä tappelua.
"Kohtaammepa toivoakseni toisemme vielä kerran", sanoi temppeliherra iskien vihaisen katseen vastustajaansa, "ja toisessa paikassa, missä kukaan ei saa tulla väliin."
"Jollei niin tule tapahtumaan", vastasi Perinnötön ritari, "niin ei syy suinkaan ole minun. Olen valmis kamppailemaan kanssasi sekä jalkaisin että ratsain, niin hyvin peitsellä kuin miekalla tai sotatapparalla!"
He olisivat vielä vaihtaneet useampia ja vihaisempia sanoja, mutta turnausmarskit laskivat peitsensä ristiin heidän välilleen ja pakottivat heidät eroamaan. Perinnötön ritari palasi lähtöpaikalleen ja Bois-Guilbert meni telttaansa, missä hän häpeän tuskassa vietti loput tätä päivää.
Voitettuaan seuraavana päivänä kaikki vastustajansa Perinnötön ritari – Ivanhoe – joutuu myöhemmin joukkokamppailussa kovaan ahdinkoon, josta hänet kuitenkin pelastaa tähän saakka syrjässä pysytellyt tuntematon Musta ritari. Lopuksi Ivanhoe uudelleen voittaa temppeliritarin ja saa lady Rowenalta voittajan seppeleen. Hän on kuitenkin haavoittunut. Cedrik Saksilainen tuntee hämmästyneenä poikansa. Kotimatkalla Cedrik, Rowena, salassa mukana ollut Ivanhoe, saksilainen ylimys Athelstane, juutalainen Iisak, joka oli myynyt Ivanhoelle hevosen ja varukset, ja hänen tyttärensä Rebekka, joka oli ottanut hoiviinsa Ivanhoen, joutuvat normannilaisen rosvoparoonin Front-de-Boeufin vangeiksi Torquilstonen linnaan. Mutta heidän vaatimattomat saksilaiset ystävänsä, johtajina Mustn ritari ja Robin Hood, ryhtyvät toimiin heidän vapauttamisekseen. Seuraa kuvaus Torquilstonen piirityksestä.
Päästyänsä jälleen Ivanhoen vuoteen ääreen Rebekka ihmeekseen tunsi sydämensä hartaasti riemuitsevan huolimatta kaikesta uhkaavasta vaarasta ja pelastuksen toivon vähyydestä. Kun hän tunnusteli sairaan suonta ja tiedusteli hänen vointiansa, oli hänen kosketuksessaan ja äänessään tulisempaa hellyyttä kuin mitä hän itse olisi suonut osoittavansa. Hänen äänensä värisi ja hänen kätensä vapisi, ja vasta Ivanhoen kylmäkiskoinen kysymys: "Sinäkö se olet, tyttö hyvä?" herätti hänet huomaamaan, että hänen tuntemansa kiintymys ei ollut eikä voinutkaan olla molemminpuolinen. Tuskin kuuluva huokaus nousi neidon rinnasta, ja kun hän sitten kyseli ritarin vointia, niin hänen äänensä ei ilmaissut enempää kuin rauhallista ystävyyttä. Ivanhoe vastasi kiireesti voivansa jokseenkin hyvin, paremmin kuin hän olisi voinut toivoa. "Siitä saan", hän lopetti, "kiittää sinun taitavaa apuasi, Rebekka-kulta."
"Hän sanoo minua Rebekka-kullaksi", tuumi tyttö itsekseen, "mutta hän sanoo sen kylmäkiskoisella, huolimattomalla äänellä, joka huonosti soveltuu yhteen tuon sanan kanssa. Hänen sotaratsunsa – hänen metsäkoiransa ovat hänelle rakkaammat kuin halveksittu juutalaistyttö!"
"Sydämeni, hyvä tyttö", jatkoi Ivanhoe, "on kipeämpi levottomuudesta kuin ruumiini on haavastaan. Päättäen niiden miesten puheista, jotka istuivat täällä luonani, ymmärsin olevani vankina, ja jos oikein tunsin tuon kovan, tylyn äänen, joka äsken juuri komensi heidät johonkin sotatoimeen, olen Front-de-Boeufin linnassa. Jos niin on laita, niin mikähän tästä viimein tullee ja kuinka voinen suojella Rowenaa sekä isääni?"
"Juutalaista ja tämän tytärtä hän ei edes mainitse", ajatteli Rebekka edelleen salaa napisten. "Mutta mitä oikeutta meillä onkaan vaatia sitä häneltä! Syystä rankaisee minua Jumala sen takia, että sallin ajatukseni kiintyä häneen!" Näin moitittuansa omaa hulluuttaan hän vastasi Ivanhoen kysymyksiin niin hyvin kuin taisi. Mutta sen verran hän vain tiesikin kertoa, että temppeliherra Bois-Guilbert ja parooni Front-de-Boeuf olivat linnassa komentajina ja että linnaa piiritettiin. Keitä piirittäjät olivat, sitä hän ei tiennyt sanoa. "Mutta linnassa on nyt kristitty pappi", hän lisäsi, "joka kenties tiennee enemmän."
"Kristitty pappi!" huudahti ritari iloissaan; "haepa hänet tänne, Rebekka, jos voit – sano hänelle, että sairas mies anoo häneltä hengellistä apua – sano, mitä tahdot, kunhan vain tuot hänet tänne luokseni – jotakin minun pitää tehdä tai edes yrittää tehdä. Mutta kuinka voinkaan mitään päättää, ennenkuin saan tietää, millä kannalla asiat ovat tuolla ulkona."
Totellen Ivanhoen pyyntöä Rebekka lähti hakemaan valepukuista Cedrikiä haavoitetun ritarin kamariin. Mutta, niinkuin tiedämme, teki Urfrida, joka itse tahtoi puhutella valemunkkia, tämän yrityksen tyhjäksi. Rebekka tuli siis takaisin ja ilmoitti Ivanhoelle, ettei hän ollut saanut toimitetuksi käskettyä asiaa.
Kauan aikaa he eivät kuitenkaan saaneet harmitella tätä eivätkä liioin ajatella muitakaan keinoja tietojen hankkimiseksi. Sillä linnanpihalta kuuluva meteli, jota oli jo jonkin aikaa kestänyt, kiihtyi nyt kymmentä vertaa kovemmaksi pauhuksi. Sotamiesten raskaat, kiireiset askeleet kuuluivat ulkoa vallilta tahi kumisuttivat niitä soukkia, mutkaisia käytäviä ja portaita, jotka johtivat eri parvekkeille ja muille varustuspaikoille. Myös kaikuivat ritarien äänet, kun he rohkaisivat miehiänsä ja jakelivat käskyjä, mutta tuon tuostakin aseitten kalske ja sotamiesten kovat huudot tukahduttivat nuo äänet kuulumattomiksi. Hirvittäviä nämä sodan sävelet olivat, sitä hirvittävämpiä, koska ne ennustivat kauheita tapauksia; mutta niissä oli samalla myös jotakin juhlallista, jonka Rebekan ylevä mieli saattoi käsittää tällä pelon hetkelläkin. Hänen silmänsä säihkyivät vaikka veri oli paennut poskista, ja ihmeellisellä pelon ja värisyttävän ihastuksen sekaisella tunteella hän lausui, puolittain itseksensä kuiskaten, puolittain huonetoverilleen puhuen, seuraavat Raamatun sanat: "Viinet kalisevat – keihäät ja kilvet kiiltävät – kuuluu päällikköjen ääni ja huutojen hälinä!"
Ivanhoe puolestaan oli niinkuin samassa ylevässä Raamatun paikassa mainittu orhi, joka on suuttunut toimettomuudesta ja hehkuu tulisesta halusta päästä mukaan taisteluun, jonka melun se kuulee. "Jospa edes", virkkoi ritari, "jaksaisin kömpiä tuon ikkunan viereen, jotta näkisin, miten uljas leikki alkaa käydä. – Olisipa minulla edes jousi, jolla voisin yhdenkään nuolen lennättää, tai sotatappara, jolla voisin yhden ainoan kerran iskeä ja auttaa vapauttajiamme! Mutta turha toivo – turha toivo – olen aseeton ja voimaton!"
"Älkää kiusatko itseänne, jalo ritari", vastasi Rebekka, "melu on äkkiä vaiennut – kenties he eivät rupeakaan taistelemaan."
"Vähän sinä tämmöisiä asioita ymmärrät", virkkoi ritari maltittomasti. "Tämä hiljaisuus todistaa vain, että kaikki miehet ovat paikoillaan muurilla ja odottavat joka hetki rynnäkköä. Se, mitä äsken kuulimme, oli vain ukkosilman kaukaista jyrähtelyä, mutta pian se riehahtaa täyteen raivoonsa – Ah, kunpa vain pääsisin tuonne ikkunan ääreen!"
"Sitä yrittäen te vain pahentaisitte haavaanne, jalo ritari", vastasi hoitaja. Mutta nähtyänsä hänen tuskallisen levottomuutensa tyttö lisäsi lujalla äänellä: "Minä menen itse ikkunan ääreen ja kerron teille kaikki, mitä ulkona tapahtuu."
"Ei suinkaan – sitä et saa tehdä!" huusi Ivanhoe; "jokainen ikkuna, jokainen aukko tulee pian ampujien maalitauluksi; jokin nuoli voi sattua..."
"Olkoon se tervetullut!" sanoi Rebekka hiljaa astuessaan lujin askelin pari kolme porrasta ylös, jotka veivät puheenalaiselle ikkunalle.
"Rebekka, – Rebekka kulta!" huusi Ivanhoe. "Ei tämä ole tyttöjen leikkiä, – haava tai kuolokin voisi tulla osaksesi, ja silloin olisin onneton elämäni loppuun saakka, koska itse olisin siihen syypää. Suojaa itseäsi ainakin tuolla vanhalla kilvellä ja näytä itsestäsi niin vähän kuin mahdollista."
Erinomaisen säntillisesti Rebekka noudatti Ivanhoen neuvoja ja asetti ison vanhan kilven pystyyn ikkunaa vasten. Sen takaa hän saattoi jokseenkin hyvässä turvassa katsella, mitä linnan ulkopuolella tehtiin, ja kertoa Ivanhoelle, mitä rynnäkköhankkeita piirittäjillä oli tekeillä. Ikkuna, josta hän tähysteli ulos, olikin soveliaimpia paikkoja katselijalle; se oli näet päärakennuksen kulmauksessa, joten Rebekka ei vain nähnyt linnan muurien ympäristöä, vaan saattoi myös pitää silmällä ulkovarustusta, johon aiottu rynnäkkö epäilemättä ensiksi oli kohdistuva. Tämä ulkovarustus, joka ei ollut erin korkea eikä vahva, suojeli sitä takaporttia, josta Front-de-Boeuf vähää ennen oli päästänyt Cedrikin ulos. Vallihauta kulki sen ja päälinnan välitse, niin että, jos se joutui vihollisen valtaan, oli helppo poistaa sen yli vievä lautaporras ja siten erottaa menetetty turvapaikka vielä valloittamattomasta. Ulkovarustuksessa oli rynnäkköportti vastapäätä linnan porttia, ja koko varustuksen ympäri kulki vielä vahva hakuli-aitaus. Tähän paikkaan asetettujen soturien paljous osoitti, etteivät piiritetyt uskoneet sen voivat kestää kovempaa rynnäkköä. Samaten oli myös piirittäjiä suuri joukko kokoontunut tämän ulkovarustuksen kohdalle, mistä ilmeni, että hekin pitivät tätä paikkaa helppona valloittaa.
Nämä seikat Rebekka kiireesti ilmoitti Ivanhoelle, lisäten vielä: "Metsän reuna näkyy olevan täynnä jousimiehiä, vaikka vain harvat ovat uskaltaneet ulos sen pimeästä peitosta."
"Minkälainen lippu heillä on?" kysyi Ivanhoe.
"En minä voi nähdä mitään lippua", vastasi Rebekka.
"Sepä on kummallinen uusi tapa", mutisi ritari; "rynnätäänkö tämmöistä linnaa vastaan ilman liehuvaa lippua tai viiriä! – Voitko nähdä, minkälaiset miehet heitä johtavat?"
"Päälliköltä näyttää mustassa rautapuvussa oleva ritari", sanoi juutalaistyttö; "hän yksin on puettuna päästä jalkoihin täysiin varusteisiin ja komentaa kaikkia ympärillä seisovia."
"Mikä vaakuna hänen kilvessään on?" kysyi taas Ivanhoe.
"Jokin rautakangen tapainen sekä munalukko maalattuna sinisellä värillä kilven mustalle pohjalle."
"Siniseksi maalattu jalkarauta ja kahlelukko?" arveli Ivanhoe. "En tiedä, kenen vaakuna se lienee; sen vain tiedän, että se sopisi nyt minulle. Voitko nähdä siinä mitään tunnuslausetta?"
"Tuskin erotan vaakunaakaan näin kaukaa", vastasi Rebekka. "Mutta kun päivänpaiste sattuu kilpeen, niin näen nuo mainitsemani kuvat."
"Eikö näy toisiakin päälliköitä?" huusi maltiton kysyjä.
"En tästä paikasta voi nähdä ainoatakaan häntä etevämpää", sanoi Rebekka; "mutta epäilemättä ahdistetaan linnan toistakin kulmaa. Juuri nyt he ryntäävät eteenpäin! – Herra, Siionin Jumala, suojele meitä! – Mikä peloittava näky! – Eturivissä ryntääjät kantavat hirmuisen suuria kilpiä tai laudoista tehtyjä katoksia päänsä peitteenä. Muut seuraavat jäljestä, jouset vireessä. – He kohottavat jousensa!– Herra, Mooseksen Jumala, anna näille luomillesi olennoille anteeksi!"
Hänen kertomuksensa keskeytyi tähän. Sillä nyt kajahti kimakka torven toitotus rynnäkkömerkkinä; muurin toiselta puolen kuului normannilaistorvien torahdus ja vaskirumpujen kolea kumahdus vastaten uhkaavasti vihollisen sotasoitantoon. Molemminpuolinen kiljunta koroitti yhä vielä tuota peloittavaa pauhua. Ryntääjät huusivat: "Pyhä Yrjänä iloisen Englannin avuksi!" Normannilaiset vastasivat siihen: "En avant, De Bracy! – Beau seant! Beau seant! – Front-de Boeuf à la rescousse!" [Eteenpäin, De Bracy! – Front-de-B. avuksi!] kaiuttaen päällikköjensä tunnussanoja.
Pelkällä huudolla ei linnaa kuitenkaan valloitettu; piirittäjien hurjaan rynnäkköön vastasi luja vastarinta linnaväen puolelta. Jousimiehet, jotka metsässä eläen olivat oppineet sangen taitaviksi ampujiksi, laskivat nuolensa niin tarkkaan, ettei yksikään paikka, missä jonkun linnalaisen ruumiista näkyi pieninkään vilahdus, pysynyt turvattuna. Tämä nuolituisku tappoi heti pari kolme linnanväestä ja haavoitti useampia. Ja yhä edelleenkin kesti tätä tuiskua; nuolet lensivät taajasti ja terävästi kuten rakeet, mutta sittenkin jokainen erityiseen maaliinsa tähdättynä. Niitä lenteli kymmenittäin jokaista rintavarustuksen ampumareikää kohti, samaten myös jokaiseen ikkunaan, missä soturin nähtiin tai arveltiin seisovan. Mutta luottaen vahvoihin haarniskoihinsa sekä myös muurien suojaan seisoivat Front de-Boeufin ja hänen liittolaistensa miehet kuitenkin lujasti asemillaan ja vastasivatkin piirittäjien lakkaamattomaan, taajaan ampumiseen siten, että sinkosivat varsi- ja käsijousillaan sekä lingoillansa nuolia sekä muita heittoaseita heille vastaan. Ja kun ryntääjät eivät voineet pysytellä yhtä hyvin suojattuina kuin linnan puolustajat, heitä kaatuikin monta vertaa enemmän. Nytpä ei kuulunutkaan enää muita ääniä kuin kummaltakin puolen lentävien nuolien sekä muiden heittoaseitten viuhinaa ilmassa; vain silloin, kun jommallekummalle riitapuolelle sattui suurempi vahinko, kohosi vastustajan joukosta riemuhuutoja.
"Pitääkö minun virua tässä niinkuin laiska munkki", valitti Ivanhoe, "sillä aikaa kuin muut taistelevat minun vapaudestani tai kuolemastani! – Katso vielä kerran ulos ikkunasta, hyvä tyttö, mutta pidä varasi, etteivät jousimiehet tuolta alhaalta huomaa sinua. – Katso vielä kerran ja virka, eivätkö he käy jo väkirynnäkköön."
Rebekan rohkeutta olivat äänettömät rukoukset lomahetkinä vahvistaneet, ja kärsivällisesti hän kävi jälleen ikkunan ääreen varoen kuitenkin, ettei häntä alhaalta voitaisi huomata.
"Mitä nyt näet sieltä, Rebekka?" kysäisi haavoittunut ritari kärsimättömästi.
"En näe muuta kuin nuolia, mutta niitä tuleekin niin tiheään, että silmiäni huikaisee, enkä voi selvään erottaa jousimiehiä, jotka niitä lennättävät."
"Tätä ei voi iankaikkisesti kestää", sanoi Ivanhoe; "jolleivät he käy väkirynnäkköön, ei tuosta nuolituiskusta ole vähintäkään apua kivisiä muureja vastaan. Katso, Rebekka-kulta, missä tuo kahlelukkoritari on ja mitä hän toimittaa. Sillä semmoinen väki, mimmoinen sillä päällikkö."
"Häntä en nyt näe", virkkoi Rebekka.
"Se kurja pelkuri!" huudahti Ivanhoe. "Väistyykö hän peräsimestä nyt, kun myrsky on tuimimmillaan?"
"Ei hän väisty! Ei hän väisty!" sanoi Rebekka; "nyt näen taasen hänet. Hän sekä parvi hänen miehiänsä ovat aivan ulkovarustuksen hakulin edessä. – He murtavat kirveillään hakulia maahan. – Ritarin musta kypäränsulka liehuu kahakan yläpuolella kuin taistelutanterella ruumiitten yllä liitelevä korppi. – Nyt he ovat saaneet aukon hakuliin – he ryntäävät sisään – heidät syöstään takaisin! – Front-de-Boeuf on linnanväen etupäässä; minä erotan hänen jättiläisvartalonsa, joka kohoaa väentungoksen yli. – He ryntäävät uudestaan aukon kautta sisään – siinä taistellaan käsi kättä, mies miestä vastaan. – Herra Jaakobin Jumala! Aivan kuin kaksi koskea syöksyisi vastakkain – ikäänkuin kaksi valtamerta, kumpikin eri tuulen ajamana, törmäisi yhteen!"
Hän käänsi pois päänsä jaksamatta enää katsella niin kauheaa näkyä.
"Katso taas ulos, Rebekka", sanoi Ivanhoe, joka luuli hänen pelosta väistyvän akkunasta, "nuolituisku on epäilemättä nyt melkein lakannut, koska he ovat jo käsikahakassa. – Katso vielä kerta, nyt se ei voi olla enää sinulle varsin vaarallista."
Rebekka katsahti uudelleen ja huusi melkein samassa: "Pyhät lain profeetat! Front-de-Boeuf ja Musta ritari taistelevat nyt keskenään muurin aukiossa, ja heidän seuralaisensa säestävät taistelua suurin huudoin. – Herra Jumala, iske sinä itsekin väkevällä käsivarrellasi sorrettujen vankien puolesta!" – Nyt hän kovasti parahti: "Hän kaatui! – Hän kaatui!"
"Kuka kaatui?" huusi Ivanhoe; "pyhän, kalliin Neitsyt Maarian nimeen – virka, kumpi heistä kaatui?"
"Musta ritari", vastasi Rebekka heikolla äänellä. Mutta samassa hän taas iloisella kiireellä huusi: "Mutta ei – eipä sittenkään! Kiitos olkoon Sebaotin, sotajoukkojen Jumalan! – Hän on pystyssä jälleen ja tappelee, kuin olisi hänen käsivarressaan kahdenkymmenen miehen voima. – Hänen miekkansa katkesi – hän tempaisee kirveen erään miehensä kädestä – hän ahdistelee Front-de-Boeufiä lakkaamattomilla iskuilla – jättiläinen kallistuu ja horjuu, niinkuin tammi puunhakkaajan iskujen alla – hän kaatuu – hän kaatui jo!"
"Front-de-Boeufkö?" huusi Ivanhoe.
"Juuri hän!" vastasi tyttö. "Hänen miehensä rientävät avuksi ylpeän temppeliherran johtamina. – Heidän yhdistyneet voimansa pysähdyttävät sankarin. – He vetävät Front-de-Boeufin turvaan muurin sisäpuolelle."
"Ryntääjät ovat siis valloittaneet etuvarustuksen?" kysyi Ivanhoe.
"Niin ovat – niin ovat!" huusi Rebekka – "ja he ahdistavat tuimasti ulkomuurilla seisovia linnalaisia. Toiset asettavat tikapuita muuria vastaan, toiset yrittävät toveriensa olkapäitä pitkin kavuta muurille. – Heidän päälleen syöstään kiviä, pölkkyjä ja kantoja; haavoitettujen sijaan, jotka kannetaan syrjemmäksi, virtaa yhä vereksiä miehiä kahakkaan. Herra Jumalani! Sinäkö loit ihmiset oman kuvasi mukaan, että heidät veljiensä käden kautta raadeltaisiin näin hirveästi!"
"Älä niin ajattele", virkkoi Ivanhoe, "ei nyt ole semmoisiin ajatuksiin aikaa. – Kumpi puoli peräytyy? – Kumpi ryntää eteenpäin?"
"Tikapuut on syösty alas muurilta", vastasi Rebekka väristen; "sotamiehet vääntelehtivät niiden alla kuin jaloin tallatut käärmeet. – Linnanväki on voitolla."
"Pyhä Yrjänä, auta meitä miekallasi!" huusi ritari; "peräytyvätkö kurjat talonpojat?"
"Eivät!" huusi Rebekka. "He taistelevat niinkuin miehet ainakin. – Musta ritari lähenee porttia, iso kirves kädessä – kuuluuhan hänen iskujensa pauke tännekin asti taistelun melskeen läpi. – Kiviä ja pölkkyjä vieritetään uljaan sankarin pään menoksi – mutta hän ei huoli niistä enempää kuin ohdakkeen höytyvistä tai höyhenistä."
"St. Jean d'Acre!" huudahti Ivanhoe iloisesti nousten istualleen; "enpä olisi luullut Englannissa olevan useampia kuin yhden ainoan semmoisen miehen!"
"Portti horjahtaa", jatkoi Rebekka; "se rytisee – se lentää säpäleiksi hänen iskujensa alla – he ryntäävät sisään – ulkovarustus on heidän käsissään. – Voi, Herra Jumalani! – He syöksevät puolustajat alas muurilta – he viskaavat heidät kaivantoon. – Voi ihmiskurjat, jos todella olette ihmisiä, niin säästäkää kumminkin ne, jotka eivät enää voi tehdä vastarintaa!"
"Mutta silta – ulkovarustuksen ja linnan välillä oleva nostosilta – onko sekin tärkeä paikka valloitettu?" huusi Ivanhoe.
"Ei ole", vastasi Rebekka, "temppeliherra on hävittänyt lautaportaan, jota myöten hän muutamien harvojen kanssa pääsi pakoon – nuo huudot ja parahdukset tuolta ilmoittavat jäljellejääneitten kohtalon. – Voi, voi! Näenpä nyt, että voitto on vielä hirmuisempi kuin taistelu!"
"Mitä he nyt tekevät, tyttö?" kysyi taas Ivanhoe; "katso ulos jälleen – ei nyt ole aikaa ummistaa silmiänsä verenvuodatuksen pelosta."
"Nyt on taistelu täksi hetkeksi loppunut", vastasi Rebekka. "Meidän ystävämme odottavat lisäväkeä. Ja valloittamastansa ulkovarustuksesta on heillä niin hyvä suoja, että linnanväki ainoastaan silloin tällöin lennättää sinne muutaman nuolen pikemminkin tehdäksensä kiusaa kuin vahinkoa."
"Eiväthän toki", sanoi Wilfred, "meidän ystävämme jättäne kesken näin urhoollisesti ja onnellisesti aloitettua yritystä. Eivät suinkaan! Minä luotan lujasti tuohon kelpo ritariin, jonka kirves iski säpäleiksi portin tammipalkit ja rautasaranat. – Kummapa kuitenkin", hän mutisi sitten itseksensä, "voiko maailmassa olla kahta miestä, jotka pystyvät tuommoisiin hurjantöihin! – Kahlelukko ja jalkarauta mustalla pohjalla – mitä se tarkoittanee? – Etkö näe mitään muuta, Rebekka, josta Mustan ritarin voisi tuntea?"
"En näe", vastasi juutalaistyttö. "Kaikki muu hänessä on mustaa kuin korpin siipi. En voi erottaa hänessä mitään muuta tunnusmerkkiä. – Mutta nähtyäni kerran hänen voimansa taistelussa luulisin vast'edes tuntevani hänet tuhannenkin soturin joukosta. Hän rientää kahakkaan aivan kuin pitopöytään kutsuttuna. Ei siinä ole vain voimaa – näyttääpä siltä kuin urhon koko henki ja sielu iskisi viholliseen joka kerta, kun hän sivaltaa. Jumala suokoon hänelle kaiken verenvuodatuksen anteeksi! – On peloittava, mutta samalla jalo näky, kun yhden ainoan miehen into ja voima voittaa kymmeniä."
"Rebekka", virkkoi Ivanhoe, "sanasi kuvaavat minulle sankarin. Varmaan he nyt vain levähtävät virkistääksensä voimiaan ja kokoilevat silta-aineksia päästäkseen kaivannon yli. – Sellaisen miehen johtaessa rynnäkköä, kuin tuo ritari sinun sanoistasi päättäen tuntuu olevan, ei voi olla puhetta kurjasta pelosta, ei kylmäverisestä nahjustelemisesta eikä uljaan yrityksen keskenjättämisestä. Mitä vaikeampi ja vaarallisempi työ, sitä loistavampihan on myös voiton kunnia. Mielelläni – sen vannon sukuni kunnian kautta – ja vannonpa sen ihanan lemmittyni nimen kautta – kärsisin vaikka kymmenvuotista vankeutta, jos vain yhden ainoankin päivän saisin olla osallisena tämmöisessä taistelussa tuon kelpo ritarin johdolla!"
"Voi!" lausui Rebekka jättäen paikkansa ikkunan ääressä ja läheten haavoittuneen ritarin vuodetta, "tämä malttamaton halu taisteluun – tämä tuska nykyisestä heikkoudestanne ja ponnistelunne sitä vastaan ehkäisevät teidän parantumistanne. – Kuinka voitte ajatellakaan iskujen antamista muille ihmisille, ennenkuin oma haavanne edes on parantunut?"
"Rebekka", vastasi Ivanhoe, "sinä et tiedä, kuinka mahdotonta on miehen, joka on kasvatettu ritarin töihin, maata laiskana niinkuin munkki tai nainen, sillä aikaa kuin hänen ympärillään urhot temmeltävät kunniakkaassa kamppauksessa. Sota on meille yhtä välttämättömän tarpeellinen kuin jokapäiväinen leipä – kahakan pöly yhtä tarpeellinen kuin ilma keuhkoillemme! Me emme elä, me emme välitäkään elää, jollemme saa elää voitollisina ja kuuluisina. – Semmoiset, tyttö, ovat ritarisäännöt, joita olemme vannoneet pitävämme pyhinä ja joille uhraamme kaikki, mikä meille elämässä on kallista!"
"Voi!" virkkoi ihana juutalaistyttö, "mitä tämä on muuta, jalo ritari, kuin uhraamista turhan kunnianhimon pahalle hengelle ja pyrkimistä tulen kautta Moolokin luokse? Mitä jää teille palkkioksi kaikesta vuodatetusta verestä, kaikista kärsityistä vaivoista ja vastuksista, kaikista kyyneleistä, jotka teidän töittenne tähden ovat virranneet, – mitä jää siiloin, kun surma on murtanut väkevän urhon peitsen ja saavuttanut hänen raisun sotaratsunsa?"
"Mitäkö jääpi?" huusi Ivanhoe. "Kunnia, – tyttö, – ja maine! Ne kultaavat meidän hautamme ja antavat nimellemme ikuisen loisteen!"
"Kunnia ja maine?" jatkoi Rebekka. "Voi! Tuoko ruostunut rautapaita, joka voitonmerkkinä riippuu sankarin pimeän, kalmalle löyhkäävän haudan yläpuolella – tuoko puoleksi kulunut kirjoitus hautakivessä, jota oppimaton munkki töintuskin osaa lukea tiedustelevalle vaeltajalle, – niissäkö on tarpeeksi palkkiota siitä, että olette masentaneet kaikki lempeät tunteet ja eläneet itse onnettomina kaiken aikanne, voidaksenne tehdä muitakin ihmisiä onnettomiksi? Vai onko runoniekan säkeissä niin tehoisa taika, että te mielettömästi annatte pois perherakkauden, hellän lemmen, rauhan ja onnen, tullaksenne päähenkilöiksi jossakin runossa, jota kuljeksiva viisuseppä laulelee humalaisille talonpojille iltaoluen ääressä?"
"Herevardin sielun kautta!" tuiskahti ritari kiivastuneena, "etpä tiedäkään, tyttö, mitä puhut. Tahtoisithan sinä sammuttaa ritarisuuden kirkkaan loiston, joka yksin erottaa aatelismiehen halpasukuisesta ja jalon ritarin maanmoukasta tai metsäläisestä. Sehän opettaa meitä pitämään henkeämme paljoa, paljoa halvempana kuin kunniaa; sehän antaa meille voimaa voittamaan kaikki tuskat, työt ja vaivat, niin ettemme pelkää mitään muuta pahaa, paitsi häpeää. Sinä et ole kristitty, Rebekka; sen tähden et tunnekaan sitä jaloa tunnetta, joka kohottaa jalon neidon rintaa, kun hänen armaansa on suorittanut uljaan työn ja sillä pyhittänyt lempensä. Ritarisuus! – sehän, tyttö, onkin puhtaan ja jalon rakkauden synnyttäjä – sehän on sorrettujen turva, poljettujen kohottaja, tyrannien vallan kukistaja. Jalosukuisuus ilman sitä olisi pelkkä tyhjä, mitätön nimi, ja vapaus saa parhaan suojansa ritarin peitsestä ja miekasta."
"Olenpa kuitenkin", lausui Rebekka, "syntynyt kansasta, joka ennen muinoin oli kuuluisa urhoudestaan, vaikka kansalaiseni eivät silloinkaan, kun vielä kansana olivat, käyneet sotaa muuten kuin Jumalan käskystä vihollisen ahdistaessa heidän maataan. Mutta sotatorven toitotus ei nyt enää herätä Juudan kansaa, ja Juudan halveksitut lapset kärsivät vastustelematta vihollistensa sortoa. Oikein olette puhunut, herra ritari, – ennenkuin Jaakobin Jumala nostaa valitulle kansallensa toisen Gideonin tai toisen Makkabeuksen, ei juutalaistytön sovi puhua taistelusta eikä sodasta."
Ylevämielisen neidon ääni soi tämän puheen lopussa surullisena ja ilmaisi selvästi, miten kipeästi häneen koski tieto hänen kansansa halvasta tilasta. Ja tämä tieto koski häneen kenties nyt sitä kipeämmin, kun hän oli näkevinänsä, että Ivanhoe piti häntä olentona, joka ei voinut sydämessään tuntea eikä siis sanoillakaan ilmoittaa mitään kunniakasta eikä jaloa vaikutelmaa.
"Vähänpä hän tätä sydäntä tuntee", lausui tyttö hiljaa itsekseen, "kun hän sen johdosta, että moitin nasarealaisten narrimaista ritarisuutta, päättää pelkurimaisuuden ja muiden halpojen tunteiden asustavan minussa. Tahtoisinhan, jos Jumala sen sallisi, mielelläni antaa sydänvereni jok'ainoan pisaran Juudan vankeuden lopettamiseksi! Ja mielelläni antaisin myös sydänvereni, jos sillä voisin lunastaa isäni sekä hänen hyväntekijänsä sortajan kahleista! Tämä ylpeä kristitty saisi silloin nähdä, että Jumalan oman valitun kansan tytär uskaltaa kuolla yhtä urhoollisesti kuin röyhkein nasarealaisneito, joka kerskaten johtaa sukunsa jostakusta pikku herrasta näillä kolkoilla, kylmillä pohjanmailla."
Hän katsahti haavoittuneen ritarin vuoteelle.
"Hän on nukahtanut", virkkoi tyttö; "tauti ja mielenliikutukset ovat raukaisseet hänen voimansa; väsynyt ruumis vaipui uneen, niin pian kuin tuskat vähän helpottivat. Voi, onko rikosta, että nyt katselen häntä – onhan tämä kukaties viimeinen kerta! – Vielä muutama hetki, niin näissä kauneissa kasvoissa ei enää ilmene tuota uljasta, tulista henkeä, joka ei nukkuessakaan ole aivan levossa! Pian kenties sieraimien elo on lakannut, suu on ammollaan, silmät ovat veripunaisina – ja sitten halvinkin tämän kirotun linnan orjista saattaa jaloin polkea tuota jaloa, ylpeää ritaria, joka ei liikahda väistyäksensä kohotetun rautakoron tieltä! – Ja isäni! – voi, minun isäni! – Kurja on tyttäresi, joka nuorukaisen kultakiharien tähden unohtaa sinun harmaat hiuksesi! Kenties onkin koko tämä onnettomuus Jehovan vihan ilmaisua luonnottomalle lapselle, joka enemmän ajattelee vieraan miehen kuin oman isänsä vankeutta? Lapsen, joka vieraan ja pakanan kauneutta katsellen peräti unohtaa Juudan viheliäisyyden? Mutta minä tahdon sydämestäni riistää tämän hullutuksen, vaikka näin tehdessäni kaikki sydämeni juuretkin vuotaisivat verta!"
Hän peitti kasvot huntuunsa ja poistui haavoittuneen ritarin vuoteen luota, istuen selin siihen. Täten hän koetti vahvistaa mieltänsä, – ei ainoastaan ulkoa uhkaavia vaaroja, vaan myös sielussansa riehuvia kapinallisia tunteitansa vastaan. – – –
Piirittäjien ensimmäisen voiton jälkeen seurasi, niinkuin näimme, pieni levähdysaika. He varustautuivat uuteen rynnäkköön, ja linnalaiset puolestaan vahvistivat suojeluskeinojansa. Tällä väliajalla temppeliherra ja De Bracy pitivät keskenänsä neuvottelua linnan salissa.
"Missä Front-de-Boeuf on?" kysyi jälkimmäinen, joka linnan toisella kulmalla oli johtanut puolustusta. "Miehet höpisivät, että hänet muka on tapettu."
"Hengissä hän on", vastasi temppeliherra kylmäkiskoisesti, "hengissä on vielä. Mutta vaikka hänellä olisikin nimensä mukainen häränpää hartioillaan ja kymmenkertainen rautapelti sen suojana, niin tuo kirottu kirves olisi hänet kuitenkin kaatanut. Vielä muutamia tunteja, ja sitten Front-de-Boeuf on mennyt esi-isiensä luokse – ja vahva tuki on kaatunut Juhana-prinssiltä."
"Ja saatanan valtakunta saanut kelpo lisän", jatkoi De Bracy; "niinpä käy, kun pilkkaa pyhiä miehiä ja enkeleitä ja käskee heittää pyhimysten kuvia talonpoikalurjusten kalloihin."
"Jatka vain, hupsu parka", sanoi temppeliherra. "Sinun sokea uskosi ei maksa enempää kuin Front-de-Boeufin uskottomuus. Ei kumpainenkaan teistä voi sanoa syytä, miksi hän uskoo tai on uskomatta."
"Suurkiitos, temppeliherra", vastasi De Bracy, "mutta olepa hyvä ja hillitse vähän puhettasi, kun se minua koskee. Parempi kristitty, Jumalan äiti sen tietää, minä sentään olen kuin sinä ja koko sinun joukkiosi. Yleisestihän kansan keskuudessa käy huhu, että muka Siionin temppelin pyhä ritarikunta elättää povellaan jos jonkunlaisia vääräuskoisia ja että myös ritari Brian de Bois-Guilbert kuuluu niiden joukkoon."
"Älä välitä sellaisista huhuista", sanoi temppeliherra; "meidän on nyt mietittävä, miten voisimme pelastaa tämän linnan. – Miten ne riivatut talonpojat taistelivat sinun kulmallasi?"
"Niinkuin ilmielävät perkeleet", vastasi De Bracy. "Niitä vilisi koko muurin edusta aivan kaivannolle asti, ja heidän etupäässään riehui luullakseni sama lurjus, joka kilpa-ammunnassa sai voiton, sillä tunsin hänet torvesta ja sen kantimesta. Kas tällaista seuraa Fitzurse-ukon hullusta viisaudesta, kun hän yllyttää noita hävyttömiä maamoukkia kapinaan meitä vastaan! Jolleivät varukseni olisi olleet näin vahvat, niin tuo riiviö olisi sen seitsemän kertaa ampunut minut maahan yhtä kylmäverisesti kuin lihavan sarvaan. Hänen kyynäränpituiset nuolensa tutkivat rautapukuni jokaista saumaa ja naksuttelivat kylkiluitani, ikäänkuin nämä olisivat raudasta eivätkä tavallisen ihmisen aineksista. Surman suussa olisin jo ollut, jollen haarniskani alla pitäisi vielä espanjalaista rautaverkkoa."
"Mutta pidithän kuitenkin paikkasi?" kysyi temppeliherra. "Meiltä ulkovarustus on mennyt menojaan."
"Sepä on vietävän ilkeä juttu", virkkoi De Bracy. "Sen turvissa nuo ilkimykset voivat nyt ahdistaa linnaa aivan lähimatkalta, – voivatpa, jollemme hyvin tarkoin pidä vaaria, keksiä jonkin vahtimatta jääneen torninkulman tai ikkunan, josta pujahtavat sisään. Meitä ei ole tarpeeksi monta, jotta voisimme varjella kaikkia paikkoja, ja miehet valittavat, että kohta, kun he jossakin näyttäytyvät, heihin lennätetään yhtä monta nuolta kuin kirkonkylän pilkkatauluun pyhä-aattona. Front-de-Boeuf sitä paitsi tekee loppujaan, niin ettei hänenkään vahvasta sonninpäästään ja sonnin kaltaisesta voimastaan ole apua. Mitäs arvelet, ritari Brian, eikö olisi parasta, että selviytyisimme pulasta luovuttamalla vankimme, ja sillä tavoin sopisimme noiden lurjusten kanssa?"
"Mitä?" huudahti temppeliherra; "ettäkö luovuttaisimme vankimme? Sittenhän seisoisimme tässä kaikkien ihmisten nauruna ja pilkkana! Kas mepä uljaita urhoja, jotka yöllisellä hyökkäyksellä uskalsimme siepata vangiksi kourallisen turvattomia matkustajia, mutta emme kyenneet pitämään puoliamme lujassa linnassa mieron kuljeksijoita ja sissejä vastaan, joiden päällikköinä ovat sikopaimenet, hovinarrit tai muut roistot! – Häpeä sinulle siitä neuvosta, Mauri De Bracy! Ennen hautaan sekä ruumiini että häpeäni tämän linnan palavien raunioiden alle kuin suostun niin alentavaan, häpeälliseen sovintoon!"
"Lähtekäämme muureille sitten", vastasi De Bracy huolettomasti; "sitä miestä ei ole missään nähty, ei turkkilaisten eikä temppeliherrojen joukossa, joka pitäisi henkeänsä vähemmässä arvossa kuin minä. Mutta eipä luullakseni kuitenkaan liene häpeäksi, jos nyt toivoisin täällä näkeväni muutamia kymmeniä kelpo miehiä omasta vapaajoukostani! – Ah, te uljaat peitsimieheni – kunpa tietäisitte, miten kovassa ahdistuksessa päällikkönne tänä päivänä on, niin pianpa näkisin viirieni ja värieni liehuvan teidän peitsimetsänne yllä! — Kauanko sitten nuo kurjimukset kestäisivätkään teidän rynnäkköänne!"
"Toivo avuksi ketä ikänä tahdot", virkkoi temppeliherra; "pääasia vain on, että me niillä sotureilla, jotka meillä on käytettävissämme, teemme niin lujaa vastarintaa kuin mahdollista. Ne ovat melkein kaikki Front-de-Boeufin miehiä, jotka ovat tuhansilla väkivallanteoilla ja sortotoimilla suututtaneet englantilaiskoiria." – – –
Kiihtyvän tulipalon merkkejä alkoi pian tuntua siinäkin kamarissa, missä Ivanhoe makasi Rebekan hoitamana. Taistelun uudestaan syttynyt pauhu ja melske oli herättänyt ritarin lyhyestä unesta, ja hänen hoitajansa oli, sairaan pyyntöä totellen, noussut jälleen katsomaan ja kertomaan väkirynnäkön menosta. Mutta sakeasti tupruava savu esti häntä näkemästä paljon mitään; ja kun savupilvet alkoivat tunkeutua ikkunastakin sisään ja sotamelskeen läpi kuului huutoja: "Vettä! Tuokaa vettä!" huomasivat he, että heitä uhkasi uusi vaara.
"Linna palaa", sanoi Rebekka, "linna palaa! – Millä keinoin me pelastumme?"
"Pakene, hyvä Rebekka, ja pelasta oma henkesi", sanoi Ivanhoe; "minua ei mikään voi pelastaa."
"En tahdo paeta", vastasi Rebekka; "yhdessä teidän kanssanne tahdon pelastua tai kuolla. – Mutta, suuri Jumala! entä isäni, isäni! – Mikä hänen kohtalonsa on?"
Samassa ovi lensi auki ja kynnykselle ilmaantui temppeliherra – hirveännäköisenä, sillä kullattu haarniska oli täynnä vammoja sekä verta, ja kypäränsulka oli puoleksi pois hakattu, puoleksi tulessa kärventynyt. "Minä löysin sinut!" hän huudahti Rebekalle. "Näet, että pidän sanani ja tahdon sinun kanssasi jakaa niin hyvät kuin pahatkin. – Yksi pelastuskeino sinulla vain on – olen kymmenen vaaran läpi raivannut tieni tänne asti pelastaakseni sinut. Nyt pois täältä, seuraa minua paikalla!"
"Yksinäni", vastasi Rebekka, "en tule kanssasi. Jos olet vaimon kantama, jos sinussa on hiventäkään ihmistuntoa, jollei sydämesi ole yhtä kova kuin rintarautasi, niin pelasta myös vanha isäni – ja pelasta tämä haavoittunut ritari!"
"Ritarin", lausui temppeliherra tavallisella kylmäkiskoisuudellaan, "ritarin, Rebekka, tulee pelotta käydä kuolemaan, kohtasipa se miekan tai tulen muodossa; ja kukapa välittää siitä, milloin tai missä vanha juutalainen saa surmansa?"
"Tyly soturi", virkkoi Rebekka, "siispä tahdon mieluummin tukehtua tähän tuleen kuin pelastua sinun avullasi!"
"Sinulla ei olekaan valitsemisen varaa, Rebekka. – Kerran sinä teit aikeeni tyhjäksi, mutta kahdesti ei kukaan maallinen olento ole semmoista tehnyt."
Näin sanoen temppeliherra kaappasi pelästyneen neidon syliinsä ja kantoi hänet pois kamarista, huolimatta hänen kovista huudoistaan ja Ivanhoen uhkauksista ja soimauksista. "Temppelin koira – sinä säätykuntasi häpeätahra – päästä neito irti! Petollinen Bois-Guilbert, Ivanhoe sinua käskee! – Minä vuodatan sydänveresi, sinä ilkiö!"
"Enpä olisikaan sinua löytänyt, Ivanhoe", sanoi Musta ritari, joka samassa astui sisään, "ellet olisi pitänyt noin kovaa ääntä."
"Jos olet kunnon ritari", huusi Ivanhoe, "niin älä huoli minusta, vaan riennä tuon ryöstäjän jälkeen – pelasta neito Rowena – ja jalo Cedrik!"
"Jokainen vuorostaan", vastasi ritari, "mutta sinä olet ensimmäinen."
Ja siepaten Ivanhoen käsivarsilleen hän kantoi hänet pois yhtä kepeästi kuin temppeliherra Rebekan, riensi pikku portille ja laski siellä taakkansa kahden jousimiehen hoivaan. Sitten hän palasi jälleen linnaan pelastamaan muitakin vankeja.
Yksi torneista oli jo täydessä tulessa; liekit leimahtelivat hurjasti ikkunoista ja ampumarei'istä. Linnan muissa osissa esti seinien paksuus ja holvien vahvuus kuitenkin vielä tulta sen pahemmin leviämästä. Näissä osissa raivosi ihmisviha yhtä julmasti kuin hirvittävä luonnonvoima äskenmainitussa tornissa. Voittajat ajoivat linnalaisia takaa huoneesta toiseen ja sammuttivat näiden vereen kostonhimon, joka heidän sydämessänsä oli niin kauan palanut. Useimmat Front-de-Boeufin miehistä pitivät puoliaan viimeiseen asti – harvat anoivat armoa – yhdellekään ei armoa annettu. Ilma kaikui aseitten kalskeesta ja kaatuvien valituksista; lattiat olivat liukkaat kuolemantuskassa vääntelehtivien kurjien miesten verestä.
Tämän sekamelskan keskeltä Cedrik riensi etsimään Rowenaa, ja uskollinen Gurth seurasi hänen kantapäillään, torjuen isäntäänsä kohdistettuja iskuja. Saksilainen kerkesi onnellisesti kasvattinsa luokse juuri kun tämä oli heittänyt viimeisenkin pelastuksen toivon ja odotti kuolemaa, puristellen tuskissaan ristiinnaulitun kuvaa rintaansa vastaan. Cedrik käski Gurthin saattaa hänet ulkovarustukseen, jonne mennessä ei nyt enää ollut pelkoa vihollisista. Tämän jälkeen uskollinen Cedrik riensi hakemaan ystäväänsä Athelstania, ollen valmis syöksymään itse vaikka mihin vaaraan, kunhan vain saisi saksilaiskuninkaitten viimeisen miespuolisen vesan pelastetuksi. Mutta ennenkuin Cedrik kerkesikään siihen vanhaan saliin asti, jossa heitä molempia oli pidetty vankina, oli siellä Wamban sukkela pää jo keksinyt vapautuskeinon hänelle itselleen sekä vankeuskumppanilleen.
Kun kiihtyvä melske ilmaisi taistelun olevan tuimimmillaan, rupesi näet Wamba huutamaan kohti kurkkuansa: "Pyhä Yrjänä ja lohikäärme! – Kelpo Yrjänä auttaa iloista Englantia! – Linna on meidän!" Ja antaakseen huudoilleen vielä peloittavampaa pontta hän kilisteli toisiansa vastaan paria kolmea lattialle virumaan jätettyä ruostunutta rautapaitaa.
Eteiskamarissa seisova vartija, joka muutenkin jo oli levottomalla mielellä, säikähtyi Wamban huudosta ja riensi ilmoittamaan temppeliherralle, että viholliset olivat jo vallanneet tuon vanhan salin. Oven hän kiireissään jätti auki, niin että vangit pääsivät esteettä eteiseen ja siitä ulos linnanpihalle, missä vielä taisteltiin viimeistä taistelua. Siellä istui ankara temppeliherra ratsunsa selässä, ympärillään useimmat linnalaiset, joista muutamilla oli hevoset, toisilla ei. He olivat kokoontuneet tämän kuuluisan päällikön ympärille suojellaksensa viimeistä ulospääsypaikkaa, joka heille vielä oli tarjona. Nostosilta oli jo laskettu, mutta pääsy oli suljettu, sillä sille taholle sijoitetut jousimiehet, jotka siihen asti olivat vain kaukaa ampuen kiusanneet linnalaisia, olivat nyt, kohta kun näkivät tornin ilmitulessa ja sillan lasketuksi, rynnänneet portin suulle estääksensä vihollisen pakoa ja korjataksensa itselleen saalista, ennenkuin linna palaisi kokonaan tuhaksi. Ja niistäkin ryntääjistä, jotka olivat pikku portin kautta päässeet sisään, saapui nyt parvi toiselta haaralta linnanpihalle, käyden hurjasti puolustajain viimeisten lähteitten kimppuun. Nämä joutuivat siten ahdinkoon kahdelta puolelta yhtä aikaa.
Mutta pelastuksestaan epätoivoisina ja masentumattoman päällikkönsä esimerkistä kiihtyen nämä miehet taistelivat mitä suurimmalla urhoudella ja vimmalla. Useamman kuin yhden kerran heidän onnistui torjua päältään vihollisensa, joiden miesluku oli paljon suurempi, mutta aseistus huonompi. Rebekka oli asetettu keskelle linnalaisten joukkoa, eräs temppeliherran saraseenilaisista orjista piteli häntä edessään hevosen selässä, ja tuimimmankin kahakan kestäessä Bois-Guilbert piti tarkkaa vaaria, ettei häneen mikään koskisi. Useaan kertaan hän riensi Rebekan luokse ja suojeli tyttöä kolmikulmaisella rautakilvellään, välittämättä yhtään omasta turvallisuudestaan. Välistä hän kajahdutti sotahuutonsa, rynnäten eteenpäin, iski maahan rohkeimman kimppuunsa karkaajista ja palasi sitten taas Rebekan rinnalle. – – –
Bois-Guilbert pääsi pakoon vieden Rebekan mukanaan. Kun tämä myöhemmin temppeliherrain päämajassa hylkää Bois-Guilbertin lemmentarjoukset, yhtyy ylpeä temppeliritari esimiestensä syytökseen, että Rebekka on noitakeinoilla saattanut hänet tällaisen hurman valtaan. Kuitenkin hän neuvoo Rebekkaa pyytämään jotakin ritaria taistelemaan hänen puolestaan, so. vetoamaan Jumalan tuomioon. Taas Ivanhoe saapuu ottelemaan temppeliritaria vastaan, mutta tämä kuoleekin omien traagillisten tunteidensa uhrina. Rebekka vapautetaan. Cedrik sopii poikansa kanssa, vietetään Rowenan ja Ivanhoen häät, ja niin on päättynyt tämä unohtumaton tarina haaveillun keskiajan ja ritariuden satuhohtoisilta päiviltä.
Suomentanut Suonio.
BYRON.
Byronissa tapaamme uudelleen sen yhteiskunnallisen oppositiohengen, joka oli "järvikoulun" runoilijain nuoruuden leimana, mutta jota ei ole Walter Scottissa. Tähän Byron kuitenkin jo varhain yhdistää aikaisemmasta kauhuromantiikasta ja Scottin runoelmista saamansa mielikuvan traagillisesti rikollisesta voimahenkilöstä, jonka elämässä on jokin mysteerio, sisällyttää häneen vielä serneläistä tunteellisuutta, ja jalostaen hänet oman runoilijaolemuksensa ahjossa luo hänestä oman persoonallisen uhmansa ja traagillisuutensa romanttisen kuvan, ns. byronilaisen sankarin, joka aikakautensa kapinahengen edustajana, rinnassa sammumaton maailmantuska, ryntää Prometheuksena kohtaloa vastaan. Lisäämällä tähän syvän laulullisuuden lahjan, satiirisen kyvyn ja kyynillisyyden, terävän älyn hemmoitellun ylimyksellisyyden ja oikullisen, teatterimaisuuteen taipuvan herkän luonteen, saamme jonkinlaisen kuvan tästä suuresta, kasvojensa kauneudelta Apolloon verratusta runoilijasta. – George Gordon, lordi Byron syntyi Lontoossa 1788 kevytmielisyydestään tunnetun kapteeni John Byronin (k. 1791) avioliitosta skotlantilaisen Catherine Gordonin kanssa; isänsä edellisestä avioliitosta Byronilla oli sisarpuoli Augusta, sittemmin mrs Leigh, johon hän oli koko elämänsä ajan hyvin kiintynyt. Harkitsematon kasvatus, köyhyys, jonkin verran epämuodostunut jalka, ja taipumus liikalihavuuteen vaikuttivat epäedullisesti Byronin luonteen kehitykseen. Vietettyään lapsuutensa Abberdeenissä ja perittyään lordin arvon 1798, hän kävi koulunsa Harrow'ssa ja tuli 1805 Cambridgeen, opiskellen täällä kolmisen vuotta ja kunnostautuen kaikissa niissä urheilulajeissa, mm. uinnissa ja nyrkkeilyssä, joissa jalkavika ei ollut esteenä. 1806 hän painatti ensimmäisen runokokoelmansa Hajanaisia paloja (Fugitive Pieces), jossa jo ilmenee hänen taipumuksensa esiintyä suurempana syntisenä kuin olikaan, ja jonka hänen opettajansa esti pääsemästä julkisuuteen. Ylimyksellistä asenteilua sisältää seuraavan, 1807 ilmestyneen kokoelman nimi Joutilaina hetkinä (Hours of Idleness), johon muutamia edellisen teoksen runoja sisältyy, ja josta Edinburgh Review antoi moittivan lausunnon. Seurauksena oli Popen Dunciadin mukaan sepitetty raivoisa satiiri sen ajan kirjailijoita vastaan nimeltä Englantilaisia runoilijoita ja skotlantilaisia arvostelijoita (English Bards and Scotch Reviewers_, 1809). Tämän jälkeen hän teki ylimyksen kasvatukseen kuuluvan matkan Eurooppaan, suunnaten sen Napoleonin sotien vuoksi Välimeren maihin, ja aiheuttaen paljon ei aina tosia historioita, joiden mukaan hän silloisten ylimysten tavoin teki parhaansa osoittaakseen aateluuttaan huonolla elämällä ja hurjilla seikkailuilla. Palattuaan Lontooseen hän julkaisi 1812 matkoilla ollessaan kirjoittamansa kaksi ensimmäistä laulua Ritari Haroldin toivioretkestä (Childe Harold's Pilgrimage), ja huomasi "herätessään eräänä aamuna olevansa kuuluisa". Byron teki Ritari Haroldista oppositiohenkensä, teeskennellyn, muodikkaan, kalpean spleeninsä, oman runoilijapersoonallisuutensa edustajan, joka poltettuaan sillat takaansa pessimistisesti ja eleegisesti miettii elämää, hautoo salamyhkäistä menneisyyttänsä, ja vakavasti, surumielisesti, lausuu ajatuksia sortoa ja vääryyttä vastaan. Tähän sankarikuvaan hän sitten yhdistää jo olemassa olevan kauhuromantiikan tumman, traagillisen keskushenkilön, joka ei ole Scottinkaan runoelmissa tuntematon, ja niin syntyvät Giaour ja Abydoksen morsian (The Bride of Abydos, molemmat 1813), Merirosvo (The Corsair) ja Lara (molemmat 1814), Korintin piiritys (The Siege of Corinth), Parisina ja Chillonin vanki (The Prisoner of Chillon, kaikki 1816), Mazeppa (1818), ja Saari_ (The Island, 1823), runoelmat, joiden kalpea, salaperäinen, traagillinen sankari, otsalla tummat kiharat, silmissä maailmantuska, aiheutti seuraavina vuosikymmeninä paljon levottomuutta Euroopassa, aina Venäjää myöten, ja jonka tenho ei ole vieläkään sammunut. Huomattuaan valloittaneensa sankarillaan maailman ja varsinkin naiset, Byron itsekin ilmeili ja asenteili hänen tyyliinsä, hymyillen myrkyllisesti koko ihmiskunnalle. Mentyään 1815 naimisiin Anne Isabella Milbanken kanssa, joka oli puritaanihenkinen, porvarillisesti sievätapainen, aikakautensa siveellisin pieni nainen, kokonaan sopimaton Byronille, joka tosin oli gentlemanni, mutta silti silloisten ylimysten tapaan jonkin verran boheemi, tavoiltaan ja luonteeltaan avioliittoon sopimaton, Byron joutui elämänsä ratkaisevan onnettomuuden uhriksi. Tammikuussa 1816 lady Byron poistui ed. joulukuussa syntyneen tyttärensä, Adan, kanssa miehensä luota kieltäytyen enää palaamasta, Byronin toivoessa sovintoa; eron syistä pääsi liikkeelle kaikenlaisia huhuja, ja samat piirit, jotka olivat häntä äsken jumaloineet, rupesivat häntä nyt tekopyhästi hylkimään; Byron poistui isänmaastaan ainaiseksi huhtik. 25 p. 1816. Vietettyään kesän Sveitsissä, toisen maanpakolaisen, Shelleyn, seurassa, rakkaussuhteessa tämän puolison perheeseen kuuluvan Jane Clairmontin kanssa (tytär Allegra), hän asettui syksyllä 1816 Venetsiaan, jälleen päästäen liikkeelle joukon liioiteltujakin juttuja muka huonosta elämästään, joka suureksi osaksi kului ahkeraan työhön. 1818 hän joutui kreivitär Teresa Guicciolin ja hänen miehensä ystävyyteen, asuen heidän kanssaan Ravennassa 1819-20. Pisassa hän asui 1821-22, muuttaen sen jälkeen Genuaan. Viimemainittuna vuonna Shelley hukkui ja Byron oli toimeenpanemassa hänen polttohautaustaan. Hänen tuotantonsa on näinä maanpakolaisuusvuosina suurenmoista sekä laadulta että laajuudelta; jos hän olisi elänyt niinkuin maanmiehiään ärsyttääkseen sanoi, ei tällainen työmäärä olisi ollut mahdollinen. Ennen mainittujen lisäksi ilmestyivät: Hebrealaisia säveliä (Hebrew Melodies, 1815); Ritari Haroldin kolmas ja neljäs laulu (1816 ja 1818); Faust-aiheen järkyttävä toisinto Manfred (1817); Beppo 1818; Don Juan (kaksi ensimmäistä laulua 1819, kolme seuraavaa 1821); Marino Faliero (1820); Molemmat Foscarit (The Two Foscari), Sardanapalus. Kain, Taivas ja maa (Heaven and Earth), ja Tuomionäky (The Vision of Judgement), kaikki viisi kirjoitettuja 1821:n kuluessa; Werner ja Muodoton muutettu (The Deformed Transformed), molemmat kirjoitettuja seuraavana vuonna. Elämänsä lyhyenä loppukautena Byron sepitti Don Juanin jäljelläolevat osat, 11 laulua. Maanpaossa syntyneistä tuotteista ilmenee elämänkohtaloiden aiheuttama uusi piirre, viiltävä kyynillisyys, samalla kuin hän pyrkii käsittelemään yhä syvempiä aiheita aina Faustia ja Kainia koskeviin mysteerioihin saakka. – Kreivitär Guicciolin kautta hän joutui italialaisten itsenäisyystaistelijain piiriin. Näiden aatteet, jotka olivat sopusoinnussa hänen oman kapinanhenkensä kanssa, saivat Byronin kiinnostumaan Euroopan suurpolitiikkaan ja Kreikan vapaussotaan, josta tuli hänen aatteellisen olemuksensa uusi kiihotin. Myytyään sukutilansa Newstead Abbeyn hän oli ollut jo useita vuosia rikas mies, joka nyttemmin sai ja otti vastaan – aikaisemmin hän ei sitä tehnyt – teoksistaan huomattavat palkkiot; asettaen omaisuutensa Kreikan vapaustaistelun käytettäväksi hän antautui nyt tähän asiaan koko sielustaan. Ehtimättä kuitenkaan saada paljoa aikaan, hän kuoli kuumeeseen huhtik. 19 p. 1824 Missolonghissa. Hänen viimeiset sanansa olivat: "Nyt menen lepoon." Sydän haudattiin Kreikkaan, runmis, jota St. Paul ja Westminster Abbey kieltäytyivät ottamasta suojaansa, Newsteadin lähellä olevaan Hucknall-Torkardin kirkkoon, muisto ja maine vapauden ja runouden kuolemattomaan kirjaan. Byronin runous on itsekeskeisen yksilön rynnäkköä kaikkea sovinnaisuutta, ahtaan yhteiskunnan ja poroporvarillisuuden ennakkoluuloja vastaan: se on voimakkain ilmaus siitä kapinanhengestä, jota yhä kiihkeämmin ruvettiin tuntemaan 1814:n jälkeen vallalle päässyttä valonarkaa taantumusta vastaan. Ihmiskunnan syvimmän, ikuisesti oikean ja kauniin pyrkimyksen tulkkina ja johtajana, joka sähköisti koko aikakautensa, runoilijana, jonka säkeissä on yhäkin sammumaton, sykähdyttävä voima, Byronilla on oikeus kuolemattomuuteen.
RITARI HAROLDIN TOIVIORETKI.
VI.
Ritari Harold mielin apein, haikein
nyt karttoi juominkeja ystäväin;
nous kyynelkin, kun oli tuska vaikein,
mut ylpeys sen pyyhki hyydyttäin.
Hän yksin kulki, unta näki näin
vain kaukomaista alla kuuman taivaan,
ja katse tähys ulapoita päin;
huveihin kyllästyin hän halas vaivaan
ja vaaraan vaihteen vuoks ja päätti nousta laivaan.
XII.
Nous tuuli purjeisiin niin vienoin palkein
kuin riemuksensa rannoilt' isänmaan
pois kantain häntä; vuoret seinin valkein
pian häipyivät jo vaahtoon kuohuvaan:
kenties hän katuikin jo eroaan,
mut katse tyyni oli, mykkä huuli,
ei ilmaissut hän mietteitänsä, vaan
vait seisten muitten vaikerrusta kuuli,
kun voihkeet äänekkäät vei tunnotonna tuuli.
XIII.
Mut päivän painuessa mereen asti
hän tarttui harppuunsa, jot' ilokseen
hän soitti, tosin taitamattomasti,
kun vieras sattunut ei lähelleen:
nyt ehtoohämyn verhotessa veen
hän lauloi hyvästit, kun viimain myötä
kiis pursi nopsa lumisiipineen;
kun maat' ei näkynyt, vaan vaahtovyötä,
niin yli myrskyn, veen hän lauloi: "Hyvää yötä".HYVÄÄ YÖTÄ!
Hyvästi, rannat himmenneet!
hyvästi, synnyinmaa!
Yötuuli huokaa, hyrskyy veet
Ja kesken vaahtovyötä
taas terve, rotkot, erämaat!
Maa isäin – hyvää yötä!YKSINÄISYYS JA MERI.
177.
Oi jospa erämaassa elää saisin
yks ainut kirkas henki seurassain;
en ketään vihais, häntä rakastaisin
pois koko ihmiskunnan unohtain.
Te elementit – joiden pauhu ain
mua nostaa, ylentää – nyt pyydän teitä:
olento moinen suokaa mulle vain!
Vai onko väärin kuvitella heitä?
Monesti eivät nuo kai kohdannekaan meitä.
178.
Oi metsäin polutonten lumousta,
oi tenhovoimaa rannan aution!
Miss' aalloin viihtävin soi meri musta,
on siellä seura tunkeilematon.
En viero ihmistä, mut rakkain on
tää suuri luonto, jonka helmaan palaan
unohtain itseni ja kohtalon;
ja yhtyin kaikkisuuteen tunnen, halaan,
mit' en voi ilmaista, en jättää aivan salaan.
179.
Siis vyöry, meri tumma, syvä, aava!
Tuhannet laivat syliis myrsky kaas,
poluille ihmisen jää tuhka, laava,
mut ihmisvimma sammuu rantamaas,
sun hävitykses vesill' alkaa taas;
ja hänestä, ken valtias on mailla,
jää varjo korkeintaan, kun pauhinaas
hän hukkuu jäljettömiin kuplan lailla
ja hautaa, kelloja ja arkkulautaa vailla.
180.
Ei käy hän polkujas, ei riistää saata
sun kenttiäs; pois torjut hänet, ken
hävittää inhass' innossansa maata,
ja halveksuin näät, valtameri, sen;
sylistäs pilviin paiskaat ihmisen
pois aalloill' ärjyvillä hänet kantain
luo jumaltensa, joihin turvaten
hän kenties pääsee lahteen tyynten rantain;
takaisin hänet lyöt maan reunaan jäädä antain.
181.
Nuo sotalaivat, joitten jyske lakoon
lyö vankat kaupungit ja linnakkeet,
maat velloo, kansat, valtiaat lyö pakoon,
nuo meren hirmut, joita huuhtoo veet,
ja joitten luojat niist' on kerskuneet
vaeltain lailla valtameren herran –
ne kuohuus sulavat kuin hiutaleet,
leluinas painavat ne saman verran
kuin laivat Armadan tai Trafalgarin kerran.
182.
Nous rannoillesi valtakunnat, mutta
miss' on nyt Kreikka, Rooma, Kartago?
Sun aaltos turvas niitten vapautta,
mut tyrannit ne huuhdelleet on jo
ja orjain, villikansain aallokko.
Nyt niitten paikalla näät raunioita,
mut muuttumaton sull' on kohtalo,
ei aika otsaas uurra, valtaas voita:
kuin aikaan luomisen niin nostat aallokoita.
183.
Kuvastin ylväs, jonka rajusäissä
nään Kaikkivallan, – iankaikkinen
on matkas paahteessa ja navan jäissä
tyvennä, läikkyin, kuohuin, myrskyten!
Yöntumma, vapaa, kuva Ikuisen
ja istuin Näkymättömän! – Et malta
ees pohjaas nähdä – koti hirmujen
mudastas siinneitten! – Kun kaikkialta
ties ohjaat, ääretön, sun voima on ja valta!
184.
Rakastin sua, valtameri, aina!
Jo poikasena keinuin povellas
kuin kuplas kisaillen! Kun riehakkaina
mua tyrskys kantoivat, niin silloin, kas,
sain riemunhetken! Kiihtyiss' ulappas
suloisen pelon tunsin vettes päällä,
näät turvass' olinhan sun lapsenas,
ja luotin sinuun rajullakin säällä
vain käsin tarttuen sun harjaas – kuin nyt täällä.
185.
Työ tehty on, taas laatkoon laulu tälleen,
paetkoon kaikuna se kalmistoon;
tää näkysarja katketa saa jälleen;
yölampun soihtu kirkas sammukoon!
Mut jääköön minkä kirjoittanut oon.
Sen arvokkaamman soisin olleen kyllä,
mut toinen oon kuin ennen – unteloon
näyt vaihtuu lepatukseen silmäin yllä,
ja hehku himmennyt on hengen säteilyllä.
186.
Hyvästi! sana, jonka olla pitää,
jok' ollut on! Ja sointu kaipuun, jää
hyvästi! Mietteeni jos teissä itää,
jos pyhiinvaeltajan elämää
ja muistoa te voitte säilyttää,
ei turhat seurassanne olleet turut,
ei sandaalit, ja kamparaakku tää.
Hyvästi! Hänen huolekseen jää surut,
jos niit' on – teille jää taas opetuksen murut!
Suomentanut Yrjö Jylhä.SÄKEITÄ SÄVELILLE.
Sulotarten kauneus mikään
ei lumoa niinkuin sun!
Kuin vetten musiikki ikään
sinun äänes hurmaa mun.
Väliin soittelo ilmain takaa
meren valloittaa; se makaa
kuin unen läpi päilyin,
ja tuulen henki häilyin
kuun satuja kuljettaapi
yli suuren syvyyden,
jok' ääneti kohoaapi
ja laskee kuunnellen.
Niin sunkin hurmas vie mun
rannoille tyynen riemun,
miss' aukee maailma toinen,
ulappa kuutamoinen.HYVÄSTI.
Hyvästi, jos ikuisiksi
ajoiksi, niin hyvästi!
Jollet anteeks antais, miksi
silti en sua siunaisi?
Eessäs jos ois rintan' avoin,
jolla pääs on levännyt
uinahtaissas lapsen tavoin,
kuin et nukkua voi nyt,
ja jos sinne nähdä saisit,
miss' on sielun pohja sees,
varmaankin jo tunnustaisit
tylysti sen torjunees.
Vaikka vikani on suuri,
miksi kuolinhaavan sain
iskusta sen käden juuri,
jonka hyväilyjä hain?MYRSKY.
49.
Taas laski päivä aavall' ulapalla,
ja hämy kattoi pohjattomat veet
kuin naamio tai huntu, jonka alla
on piirteet synkät, vihaan syttyneet.
Yö verhos huurullansa uhkaavalla
noin kasvot kalvaat, meren pauanteet.
Kakstoista päivää seuras Pelko heitä,
nyt Kuolema jo vainos nääntyneitä.
51.
Noin puoli yhdeksältä väki syöksi
pois puomit, kanahäkit syöveriin,
ja kaiken muunkin, josta turva yöksi
ja pelastuksen toivo saataisiin.
Vain tähdet tuikkivat, kun viime työksi
myös täydet venheet veteen laskettiin:
näät laiva kallistui, nous pohja esiin,
ja keula edellä se vaipui vesiin.
52.
Nous villi huuto taivaan pieltä päin –
vain rohkeimmilta suuhun juuttui kieli,
syöks yli laidan jotkut älähtäin
kuin hautaan ennalta ois tehnyt mieli.
Kaikk' ahmi kita vetten ärjyväin,
ja aallot alus pyörteeseensä nieli,
kuin haavoittunut ennen kuolemaa
viel' aikoo voittajansa kuristaa.
53.
Syöks ilmaan huuto, jonka raivokkuus
soi yli myrskyn, valtameren jylyn
kuin ääni ukkosen; mut hiljaisuus
taas syntyi, soi vain kohu tuulen tylyn
ja pauhu tyrskyn; silloin tällöin huus
vain joku miehistöstä haaksihylyn,
ja kuului tukehtuvaa vaikerrusta
kun jälleen uimarin vei meri musta...
70.
Nous neljäs aamu, tyyni, aurinkoinen,
kuin lapsi uinui meri hymysuin,
ja viides oli yhtä tuskalloinen,
sinersi taivas yhä kirkastuin.
Yks airo vain! Oi ett' ois ollut toinen!
Mut nälkä yltyi vain, ja ennenkuin
taas yli kirkkaan meren laski ilta,
söi hurja joukko koiran Juanilta.
71.
Kun koitti kuudes päivä, syötiin vuota,
ja Juan, joka ennen epäröi
kun isävainaan koiraks muisti tuota,
kuin korppikotka ruokaa ikävöi
ja ottain minkä eilen työnsi luota
nyt toisen etukäpälistä söi.
Pedrillo osansa sai siitä hänkin
ja ahminut ois vieruskäpälänkin.
72.
Nous aamu seitsemäs – ei saatu tuulta.
Mut päivä korvensi ja kipunoi,
kuin ruumiit tippui miehet tuhtopuulta;
vain tuulta toivottiin, mut turhaan, voi!
Ei viini, vesi kostuttanut huulta,
ei ollut ruokaa – katseen villin loi
mies mieheen! lausuttu ei sanaa, mutta
nuo silmät muistuttivat ihmissutta.
73.
Ja viimein jostain jotain kuiskattiin,
ja yltyen se suusta suuhun kulki,
nous käheäksi mutinaks ja niin
toi epätoivon julman äänen julki;
jok' ainut yhtyi oitis naapuriin
ja lausui mitä sydämeensä sulki:
nyt arpa ratkaiskoon ken kuolla sais,
muut nälkäkuolemasta pelastais.
75.
Niin arvat jaettiin; kuin iäisyys
se hetki oli kuolon rajamailla,
se nälän vei, mi äsken lihaa pyys
Prometheuksen korppikotkan lailla;
mut itse luonnon välttämättömyys
heit' ajoi siihen erotusta vailla;
niin arpaa lyötiin yhteispäätöksin –
se lankes holhoojalle Juanin...
79.
Don Juan ruokaa hylki onnekseen:
näät jotka halukkaimmin atrioivat,
pian piehtaroivat hullunelkeineen;
voi taivas, mitkä herjaukset soivat!
Kuin riivaamina itse perkeleen
he haljetakseen suolavettä joivat
kiroillen, karjuin, ulvoin vaahtosuin,
hyeenannauruun viimein tukehtuin...
85.
Niin sade virtas, avun tuoden vasta
kun väki löysi palan palttinaa;
kuin sienentapaisesta astiasta
siit' esiin saattoi vettä pusertaa;
ja vaikka vesi ojankaivajasta
on kehnoa jos oluttuopin saa,
niin heistä tuntui ettei pitkään ikään
niin suloist' ollut heille juoma mikään.
86.
Niin huulin rakkulaisin, polttavin
kuin nektaria imivät he vettä,
jäi kielet mustat kuumiin kitoihin
kuin rikkaan miehen, joka pyysi, että
tois kerjäläinen pätsiin helvetin
ees pisarankin hälle kastemettä –
jos totta on se, helpotuksen suo
monelle kristitylle usko tuo...
96.
Taas hämärissä puhalteli tuuli,
ja venhe liikkui, tähdet loistivat.
Jo moni houri, tyhjää näki, kuuli:
he heikot olivat ja raukeat.
Maan kaukaa näkevänsä joku luuli
kun usvamuurit näki harmajat,
yks hyrskyt kuuli rantakallioista,
jysähdys tykin säpsähdytti toista.
97.
Kun koitti koi ja tuuli oli poissa,
huus tähystäjä näkevänsä maan:
jos maa ei siellä siinnä aamunkoissa,
ei maata nähdä saa hän milloinkaan!
Ja silmiänsä hieroi toiset, joissa
taas toivo heräs; totta tosiaan
päin poukamaa ja rantaa venhe sousi,
maa silminnähden aallokosta nousi!
101.
Niin ajamana virran, vihurin
sous venhe puoleen toivottujen rantain
kuin synkkä aavelaiva Karonin,
vain neljä elollista enää kantain
ja kolme ruumista; ei aaltoihin
he niitä heittää jaksaneet, siks antain
hain kahden nälkää nähdä tarpeekseen
ja vettä piestä heidän kasvoilleen.
102.
Niin heitä hiudutti ja jäyti helle
ja vilu, nälkä, jano armoton,
ett' oma äiti tiennyt ei ois, kelle
luurangoista hän hengen suonut on;
toi kurjan lopun miltei jokaiselle
yön pakkanen ja paahde auringon,
mut suurin osa nääntyi siihen, että
Pedrillon paineeksi joi suolavettä.
108.
Hän huohotti ja hiekkaan kynnet kaivain
niin vastaan haras, ettei mukanaan
veis häntä hyökyaalto hautaan laivain
takaisin rannikolta painuissaan.
Hän siinä lepäs jälkeen julmain vaivain
suull' onkalon ja rannall' oudon maan,
sen verran tajuissansa, että keksi
pelastuneensa edes toistaiseksi.
109.
Hän horjuin nous, mut jaksamatta seistä
taas vaipui vertyneille polvilleen,
ja veikoistansa rantaan päätyneistä
hän seuraa tähys partailt' aavan veen,
mut ruumiina vain yhden löysi heistä,
kaks päivää sitten nälkään nääntyneen:
mies nälkään menehtyi ja tuskiin kuumiin,
maa outo, autio nyt kätkee ruumiin.
110.
Mut katse sumentui, hän maahan vaipui:
maa keinui hiekkalainein, kallioin
eestakaisin ja tajunnasta haipui:
niin herpos mies, ja kastepisaroin
ylitse airon toinen käsi taipui;
kuin lilja kuihtunut hän nuokkui noin,
tuo hoikka, valju hahmo, vasten maata
– savesta kauniimpaa ei luoda saata.TÄNÄ PÄIVÄNÄ TÄYTÄN KOLMEKYMMENTÄKUUSI VUOTTA.
Jo tyynny sydämeni pois,
muut niellyt on jo musta maa!
Mut vaikk' en rakastettu ois,
voin rakastaa!
Oon kellastunut lehtipuu:
syystuuli lemmen kukat vei:
jäi jälkeen ruoste, madonsuu.
mut muuta ei.
Tää liekki rintaa polttava
kuin tulivuori meress' on:
ei syty soihdut rannoilla
tään rovion.
Niin toivo, murhe, vavistus
ja kivun huuma rinnastain
pois haihtuu, niin myös rakkaus –
jää kahleet vain.
Mut turhat tääll' on mietteet nää –
miss' urhon hetki lyö,
miss' yllä paarein väräjää
jo sädevyö.
Mä peitset, liput, kentän nään –
jo laukee Kreikan ies!
Näin vapaa ollut kilvellään
ei Spartan mies.
Havahdu! (Kreikka ei – se nous!)
Havahdu, muista kantajaas,
jost' elonneste suoniis sous –
käy kotiin taas!
Pois intohimot – olet kai
sä mies! Siis sulle yhtä on,
saat kauneuden vihan tai
saat suosion.
Jos nuoruuttas jäät kaipaamaan,
miks elää? Etees katse luo,
näät kunniakkaan kuolon maan –
pois henkes suo!
Siis etsi hauta soturin –
löys etsimättä monet tään:
valitse paikka mieluisin,
jää lepäämään.
(Missolonghi, tammik. 22. p. 1824.)Molemmat suomentanut Yrjö Jylhä,
PERCY BYSSHE SHELLEY.
Byronin rinnalla, hänen nuorempana aikalaisenaan ja aateveljenään, kohoaa näkyviin toinen Englannin romantiikan suurnimi, Percy Bysshe Shelley (1792-1822), yhteiskunnallinen ja aatteellinen radikaali, vapauden ihanteiden ja ylimaallisen kauneuden eteerinen laulaja. Ylimysnuorukaisena hän sai kasvatuksensa Etonissa ja Oxfordissa, josta erotettiin 1811 ateismin välttämättömyyttä todistelevan lentokirjasensa vuoksi (The Necessity of Atheism), joutuen erimielisyyteen isänsäkin kanssa. Samana vuonna, 19:n vanhana, hän meni naimisiin 16-vuotiaan koulutytön Harriet Westbrookin kanssa, tuottaen tällä teolla onnettomuuksia sekä tytölle että itselleen. Seuraavat kolme vuotta Shelley oleskeli Irlannissa, Walesissa ja järvialueella, koettaen kirjoittaa ja toimia radikaalien mielipiteidensä hyväksi ja sommitellen näytelmärunoelman Kuningatar Mab (Queen Mab, 1813). Seuraavana keväänä Harriet jätti hänet, joutuen sen jälkeen onnettomille teille ja hukuttaen itsensä 1816. Tällä välin Shelley oli rakastunut Mary Godwiniin, radikaalin filosofin William Godwinin tyttäreen, ollut hänen kanssaan Ranskassa 1814, kirjoittanut ensimmäisen huomattavan runoelmansa Alastor, eli yksinäisyyden henki, ja muita runoja (– or the Spirit of Solitude, and other Poems, 1816), ja viettänyt kesäkauden viimemainittuna vuonna Sveitsissä, lordi Byronin ja Jane Clairmontin seurassa. Hänen runoilijakykynsä ja -tuotantonsa kohoaa nyt korkealle asteelle, kuten Hymni sisälliselle kauneudelle (Hymn to Intellectual Beauty, julkaistu 1817) hyvin osoittaa; Tammikuussa 1818 hän julkaisi suuren vapausrunoelmansa Islamin kapina (The Revolt of Islam, alkuperäinen nimi Laon ja Cythna), joka todistaa hänen nyt kohonneen sielullisen, meren sinessä välkkyvän autereisen kauneuden tulkinnassa ilmavampaan herkkyyteen kuin tuskin ainoakaan edeltäjänsä, samalla kuin yhteiskunnallisen ja yksilöllisen vapauden vaatimus pysyy syvimpänä silmämääränä, ulkoisen asun ollessa hioutunutta, ylhäistä, vapaata arkiseksi tekevästä helppotajuisuudesta. Saman vuoden maaliskuussa Shelley lähti Englannista ainiaaksi, asuen sen jälkeen Italiassa, mm. Venetsiassa, Byronin seurassa, jolloin syntyi runoelma Julian ja Maddalo (julkaistu 1824), sisältäen alkulauseessaan kuvauksen "Julianista" eli Byronista. Runoelma Rosalind ja Helen sekä muita runoja (– R. and H. with other Poems) valmistui myös näihin aikoihin ja julkaistiin 1819. Aatedraama Vapautettu Prometheus (Prometheus Unbound) ilmestyi 1820. Oleskelu Roomassa antoi aiheen järkyttävään murhenäytelmään Cencit (The Cenci, 1819). 1820 Shelley asettui Pisaan, jonne myös Byron muutti seuraavana vuonna. Tähän aikaan kuuluvat mm. runot Epipsychidion ja Adonais (elegia Keatsin kuoleman johdosta, 1821), ja lyyrillinen draama Hellas (1822). Heinäkuun 8 p. 1822 Shelley ja eräs hänen ystävänsä lähtivät Ariel-purrellaan Livornosta Lericiin, jossa he silloin asuivat. Nousi myrsky. Muutaman päivän kuluttua ruumiit ajautuivat maihin. Shelleyllä oli toisessa taskussa Aiskhyloksen, toisessa Keatsin nidos, viimemainittu avonaisena kuin olisi hän juuri lukenut sitä. Hänen tuhkansa haudattiin Rooman protestanttien hautausmaahan; hautakiveen kirjoitettiin: Cor cordium – "Sydänten sydän", ja Shakespearen säkeet Myrskystä: "Ei mitään, joka katoaa, vaan jonka meri muuttaa rikkaudeksi ja kauneudeksi." – Aikansa vapaudenhengen tulkkina, joka tosin eläessään saavutti sangen vähän kuuluisuutta ja kuoli huomaamattomana, Shelley on lähinnä verrattavissa Byroniin. Hänen aatteellisuutensa samoin kuin runoutensa yleensäkin on kuitenkin filosofisempaa, ylähäisissä taivosissa liikkuvaa, ei helppotajuista ja helposti omistettavaa kuten Byronin. Se on syntynyt romanttisen kapinasielun kannanottona ja tunnustuksena, muodon isinä Spenser, Milton ja Coleridge, aiheiden ja värityksen antajana muinainen Hellas, ennen muita Aiskhylos. Hänen puhtaassa, tinkimättömässä aatteellisuudessaan, omituisen kuulakkaassa, maan yläpuolelle kohonneessa autereisessa runoudessaan, katseensa sinessä ja ruumiillisen olemuksensa hienoudessa on suuren kauneuden näkyväksi tulemusta, joka hänen kuoltuaan todettiin yhä laajemmissa, innostuneemmissa piireissä ja vuosisadankin jälkeen herättää palvontaa ja kaipausta.
OODI LÄNSITUULELLE.
1.
Oi länsituuli, syksyn henkäys tuima,
jonk' eestä lentää lehdet kuollehet
kuin pakenevat haamut, parvi huima,
kellervät, tummat, taudinpunaiset
ja kalvenneet, vaan joka talteen kannat
ja talven peittoon saatat siemenet,
miss' ohi kylmäin niiden piillä annat
siks kunnes haudoissaan ne elon saa,
kun sinertävät kevättaivaan rannat.
kun suven soitto maassa humajaa
ja multa tuoksuu, kuuluu kuiskailua
ja kasvun toivo tienoot kirkastaa, –
sa, jonka teill' on käsky lakastua,
tuhooja, tallettaja, kuule mua!
2.
Sa, joka taivaan kuohutat ja ajat
sen hyrskyyn pilvet tielles harhailleet,
syysvaaleet, irralliset vaeltajat,
salaman enteet, sateen airueet,
jotk' yli suuren sinen aaltoilevat
kuin hiukset jätin päästä hulmunneet, –
tuoll' ulapallas rannat tummenevat
ja alkumerkit myrskyn ankaran
sen suortuvissa hiljaa suhisevat!
Sa surulaulu ajan katoovan,
jonk' yli haudan holvittaa tää yö
sen kattain pimentoon ja usvahan, –
ah, pian on puhkeeva sen tiivis työ,
kun sade, salama ja rakeet lyö!
3.
Sa, joka unelmista herätit
sinisen Välimeren kirkkaat veet
ja rikki puhalsit sen kristallit
suvisen Bajaen suussa kareilleet,
pois pyyhit kuvat palatsin ja linnan,
vuossatain päivät veessä päilyneet
ja kukkineet ja sammaltuneet rinnan, –
näyt liian kauniit saada sanoihin!
Sa, joka murrat valtameren pinnan,
sa, joka nostat vuoriks Atlantin,
niin että laaksot syvään lymyää
ja puut ja lehvät pohjalietteenkin
sun ääntäs pelästyen säpsähtää
ja kauhun jäykkään kangistukseen jää!
4.
Jos öisin kuollut lehti saatossas
tai pilvi, jota kiidätät sä pois,
tai vaahtopää, sun kuohuun nostamas
ja innoittamas, vaikk' en vapaa ois
kuin oot sa, yli kaiken kahleeton –
tai jos vain lapsuustanhuvilta vois
kohota kanssas taivaslentohon
kuin silloin, kun ei silmä epäillyt
sen täyttymystä – niin ei kaipion
ja kiihkon tuli polttais näin mua nyt!
Vie aallon, lehden, pilven tietä minut!
Elämä on mun veriin viiltänyt
ja maa niin ylvään mielen kahlehtinut,
jok' omaks kaltaisekseen tunsi sinut!
5.
Tee minut lyyrakses kuin metsän puut!
Jos putoovatkin lehteni, ma soin,
ja kohisten kuin kanteleesi muut
ma syvän syksyäänen antaa voin,
surujen kaunistaman. Ole sa
mun oma myrskyhenken', ohjatoin!
Vie aatosteni sirut, hajoita
ja kylvä ne kuin kuolleet lehdetkin
elämän alkajiksi tuhkasta!
Ja mitä lauloin säkein hehkuvin,
jotk' yhä huulillani värisevät,
sen kanna kipunat maan äärihin
ja niille ennusta, jotk' epäilevät:
jos talvi saapuu, eikö pian oo kevät!LEIVOSELLE.
Terve, raikas henki –
lintu et sä lie,
joll' on taivaasenki
laulun kirkas tie,
jok' innossa ja ilossa sua ylös vie!
Sinne siipes ohjaa,
sinne kimpoot sa
kohti sinen pohjaa
niinkuin kipuna
ja yhä yltyy laulu ylivuotava.
Missä hehkuu tultaan
lasku auringon
valain pilvet kultaan,
lentos hilpee on,
sa oot kuin irti päässyt ilo ruumiiton.
Äänes sointuun jaloon
sulaa hattarat.
Niinkuin päivän valoon
tähdet hukkuvat,
niin sua en nää, kun raikuu tahtis riemuisat
kimmeltäin ja viiltäin
sädekimppuin lailla,
joita taivas kiiltäin
välkyttää yön mailla –
ne päivin tunnetaan vain silmän kuvaa vailla.
Soittos linkoutuu
halki ilman, maan,
niinkuin öinen kuu
pilvipiilostaan
saa sädemeren yli taivaan tulvimaan.
Mikä taikas suur' on?
Onko kaltaistas?
Ei virta sadekuuron
kirkas, kuulakas
niin helmeile kuin lauluntuoreet pisaras.
Runoilija vapaa
aatelennossaan,
jonka hymnit tapaa
runottoman maan,
mut liikuttaa sen toivollaan ja kaihollaan;
linnan neiti hienoin
lemmen vankina,
joka kielin vienoin
soittaa tornissa
ja kutoo ikävänsä siipiin kultia;
kiiltomato palain
kastehunnussaan,
korsiin, kukkiin valain
herkkää loistettaan
mut muille näyttämättä taikalamppuaan;
ruusu verhottuna
oksiin lehteviin,
joist' ei lämmin puna
näy, vaan tuoksuu niin,
ett' ahneet varkain-juojat vaipuu tainnoksiin;
sade, jolla kevät
huuhtoo nurmikon,
kukat värisevät,
mitä vehmast' on
ja raikast' ikään, sa oot saavuttamaton.
Viinin vilpoisen,
lemmen autuaan
ylistystä en
kuullut milloinkaan
niin janoovaa, niin jumalaista hurmassaan.
Itse riemusoitto
tai häähymni ois
vain kuin kajo loitto –
palavammin sois
sun laulus, joka voittajaks sun laakerois.
Minkä lähteen juomaa
säveliis sä joit?
Mink' aaltoin, tuulten tuomaa
tuo autuus, johon voit
muun unhoittaa, kun taivaan-kieltäs tarinoit?
Ilomieles avoin
ei voi uupua,
sua ei toisten tavoin
murhe varjosta
ja lempes ei oo sydänvaivan saartama.
Valvot taikka et,
varmaan kuolonkin
näät sä syvyydet
silmin selvemmin
kuin me, vai mistä saat tuon äänes kristallin?
Me luomme kaihon elein
katseemme ees ja taa,
naurummekin helein
on kivun kalvamaa
ja suurin laulu surustamme puhkeaa.
Vaikk' ei tuskaa ois
alla auringon
eikä tietää vois
mitä kyynel on,
niin kuinka nousta täältä ilos lentohon?
Vaikka runo vuotais
mittaan kauneimpaan
ja syvimmältä luotais
parhait' aarteitaan,
sun runos rikkaamp' ois, sa halveksija maan!
Oppisinpa sulta
puolet onnestas,
niin tuo sula kulta,
hurma riemukas
sois munkin huuliltain, jok' on sun laulussas!HYMNI SISÄISELLE KAUNEUDELLE.
Keskellä maisen elon liikkuu täällä
kuin outo aave vaiheill' ihmisten,
niin häälyvä ja hentosiipinen
kuin tuulen henkäys tyvenellä säällä
tai kuutamo ja tähtivalo tähkäin päällä,
ja kenen luo se lehahtaa,
sen sielu ja sen kasvot saa
pian katoavan herkän hohtehen,
jonk' ihanuus jää muistihin
kuin kevätyön, kuin musiikin, –
ei sulo vain, vaan taika tuo,
jok' ihmeellisin voimin vetää luo.
Kauneuden henki, joka pyhyytes
suot kaikkeen kajastaa, mit' aatoksiin
tai muotoon innoitat – miks häilyt niin?
Miks yhä meiltä pois viet antimes
vain kyynellaakson jättäin tänne jälkehes?
Miks aurinko ei ainiaaksi
tee sateenkaartaan metsän taaksi,
miks häipyy se, jost' äsken iloittiin,
miks syntymää ja kuolemaa
yö päiväin yli varjoaa,
miks lempeä ja vihaa lie
ja toivoa ja tuskaa elon tie?
Vaikk' kauan kysyneet on viisaimmat,
ei vastannut oo ylhäält' ääni mikään.
Kuin turhan vaivan muistomerkit ikään
on taivaat, henget, itse jumalat –
sanoja vain, kuink' armaina ne viettelikään –
ja kaikki mitä kantaa maa
on muuttuvaa ja katoovaa.
Sä yksin suot – kun usvan kirkastat
tai yhdyt tuulen huminaan
yön sordiinia soittamaan
tai kudot aallot kuutamoon –
totes ja tenhos harhain vaihteloon.
Kuin pilvi, joka pian kiitää pois,
niin lempi, toivo, itsetunto on.
Ois kaikkivoipa hän ja kuoloton,
joll' ihanuutes seura luonaan ois,
jok' elonvettäs, jalo henki, aina jois.
Sä, joka katseet lempiväin
viet kaivattuihin silmiin päin,
jok' annat aatokselle ravinnon
kuin varjot liekin virvoittaa, –
jää vielä, ettei kammon maa
ja elo tää ja hauta harmaa
jäis yksin siksi, mik' on varmaa!
Kun lapsena mä aaveit' etsien
hain rauniot ja hiivin mykät huoneet,
niin selvityst' ei henget mulle suoneet,
ja tumma metsä, tähtiloisteinen,
vait oli vain, kun haastoin haltioita sen.
Mut kerran, syvin miettehin
kun elon teitä tutkailin –
juur' oli kevättuulet sanomansa tuoneet
herätä taasen maan ja puun
kukkatuoksuun, lauleluun –
niin äkkiä sun hahmos näin
ja riemust' autuaana etees jäin.
Ma silloin vannoin palvella sua vain
ja sulle elää – enkö tehnyt niin?
Viel' öin ja päivin puhkeen kyyneliin
ja sydämeni lyö, kun innossain
nään samat harhanäyt, joit' ajoin takaa ain',
paloinpa maisiin iloihin
tai tähtein taakse tapailin.
Ne tietää, että uniin kauneimpiin
toi kuteet toivo riemukas,
ett' otat pois, oi valtias,
maailman yön ja orjuuden,
ja mit' ei sanat kuvaa, annat sen!
Kuin iltaa kohti päivän kuulakkuus
ja rauha syventyy, niin syksykin
on sees, sen taivas siintää puhtaammin
ja laajempana aukee avaruus
kuin koko suven aikaan, ihmeellinen, uus!
Niin anna voimas, jonka sain
kuin sateen nuoruusvuosinain,
kun tahdotonna jotain janosin,
täst' edespäin mua johdattaa
syystyveneen, miss' aukeaa
sun valos kirkastama tie,
jok' yhteytees, pois itsestäin mun vie!SURULAULU.
Tuuli, sä tuskan voihkija
laulajatta jääneen,
sade, jok' yhtä vuolaana
yön kaiken itket ääneen,
myrsky turhin kyynelin,
puu paljas oksin alastomin,
suon silmä, meri vaahtopää –
maan vääryytt' itkekää!Kaikki suomentanut Jaakko Tuomikoski.
JOHN KEATS.
Jo Shelleyn runouden seesteinen kauneus pyrkii irti kaikesta ohjelmallisesta aatteellisuudesta. Kokonaan sen ulkopuolella, omistautuneena vain puhtaan kauneuden etsintään ja palvontaan, on John Keatsin runous, Englannin romantiikan neljännen traagillisen kohtalon lahja. Keats syntyi Lontoossa 1795 ajurin poikana, joutui varhain orvoksi ja pantiin 1810 välskärin oppiin. 1814 hän meni harjoittelemaan sairaaloihin, mutta innostuneena runouteen ja joutuen Leigh Huntin ym. radikaalien tuttavuuteen luopuikin tältä uralta, antautuen pienen perinnön varassa kokonaan runoudelle. Ensimmäiset tuotteensa hän julkaisi Leigh Huntin lehdessä The Examiner; 1817 ilmestyi hänen esikoiskokoelmansa Runoja (Poems), tullen tunnetuksi vain pienessä ystäväpiirissä. Vielä enemmän kuin Shelley, Keats koulutti kieliaistiansa ja rikastutti mielikuvitustansa lukemalla vanhaa Elisabethin ajan runoutta, Spenseriä ennen muita. Leigh Huntin italialaisuusharrastus ohjasi hänet tutustumaan antiikin mytologiaan, joka tarjoaa hänenkin samoin kuin Shelleyn mielikuvitukselle omituisesti yhtyneen uusklassillisuuden ja romantiikan ravintoa, puhdistuneita aiheita kaukaisen kauneuden puolueettomasta maailmasta. 1818 ilmestyi Endymion, värihohtoinen runoelma antiikin satumaailmasta, vertauskuva runoilijasta, joka vain unessa saa nähdä täydellistä, puhdasta kauneutta; se alkaa tunnetulla säkeellä: "Mi kaunist' on, on iloks' ikuiseksi." Vanhoilliset aikakauslehdet Blackwood's Magazine ja The Quarterly Review arvostelivat sitä moittivasti ennakkoluuloisina Huntin radikaalisesta leiristä tulevia kirjallisuusilmiöitä kohtaan. Hänen äitinsä oli kuollut keuhkotautiin, jonka oireita hänessä itsessäänkin rupesi näkymään. Parantuakseen hän teki kesällä 1818 jalkamatkan Skotlannin ylämaahan. Joulukuussa 1818 hänen veljensä Thomas kuoli tähän tautiin, Johnin uskollisesti hoitamana. Nämä vaikeudet ja surut sekä kiihkeä rakastuminen ikäänkuin varoittaen kiiruhtivat nuorta runoilijaa suorittamaan tehtävänsä niin kauan kuin päivää kestäisi, ja niin hän keväästä 1818 syksyyn 1819 kirjoitti huomattavimman osan siitä, johon hänen maineensa perustuu. Täten syntynyt kokoelma: Lamia ja muka runoja (– and Other Poems, 1820), sisältää paitsi nimirunoa mm. Isabellan, Pyhän Agneksen päivän aattona (Eve of St. Agnes), Hyperionin, oodit Satakielelle (To the Nightingale) ja Kreikkalaisen uurnan (The Grecian Urn). Näistä edustaa Hyperion, Miltonin vaikutuksen alaisena syntynyt runoelman katkelma Saturnuksen ja titaanien taistelusta Olympon jumalia vastaan, Keatsin korkeinta saavutusta, hänen palavaa uskoaan siihen, että juuri kauneus on maailmankaikkeuden pysyvä, vallitseva, johtava voima. Edinburgh Review antoi kokoelmasta kiittävän arvostelun. Hänen terveytensä murtui näihin aikoihin kokonaan, varattomuus ja onneton rakkaus kiduttivat häntä. Hänellä oli kuitenkin uskollisia ystäviä, jotka hankkivat hänelle hyvää hoitoa. Alkusyksystä 1820 hän lähti Italiaan, matkatoverina maalari Joseph Severn, joka hoiti häntä hänen kärsimystensä loppuun saakka. John Keats kuoli Roomassa helmik. 23 p. 1821. Hänet haudattiin protestanttien hautausmaahan ja hautakiveen kirjoitettiin hänen pyynnöstään sanat: "Tässä lepää muuan, jonka nimi oli veteen kirjoitettu." Shelley kirjoitti hänen muistolleen elegian: "Itkekää Adonaista – hän on kuollut", silloin aavistamatta saavansa vuoden kuluttua oman leposijansa hänen vierellään. – Keatsin nimi ei ollut veteen kirjoitettu, vaan tuli Englannin seuraavan runoilijapolven tunnustähdeksi, enemmän kuin Shelley, puhumattakaan Byronista, joka on syvästi vaikuttanut muun Euroopan, mutta ei juuri Englannin runouteen. Shelleyn rinnalle kohoaviin aatteellisiin kauneusarvoihin Keats liittää väririkkaan aistimuksellisen romantiikan, mikä antaa hänen runoudelleen jalon rikkauden ja täyteläisyyden leiman. Kreikkalainen uurna sisältää hänen evankeliuminsa:
"On kaunis totta, tosi kaunist' on."
Se muistaos, muu kaikk' on turhuus vain.KAUNEUS.
Mi kaunist' on, on iloks ikuiseksi.
Sen sulo kasvaa päiväin tyveneksi
ja öiden levoks armain unelmin.
Ei katoa se ajan pimeihin,
vaan uudistuupi yhä. Siksi teemme
me joka aamu kukkaseppeleemme
ja luottain kumarrumme puoleen maan.
Kuink' epätoivo itää rinnassaan,
kuink' etsii turhaan sydänt' ylevää
täält' ihminen; vaikk' elon määrää nää
hän ei, kun hämärtyy ja tummuu tie, –
jos milloin liki kauneutta se vie,
niin katso, mielensä jo kirkastuu!
Niin on kuun, auringon, niin joka puun,
jonk' alle lepoon lehvin varjottuun
voit mieles viihdyttää, ken lienetkin;
niin myskiruusujen ja narsissin,
ja mailman vihannan, joss' elää ne,
ja puron kirkkaan, jonka kuplille
maa kuvastuu ja taivas: kaikki nuo
sen matkaansaattaa. Saman onnen suo
myös kuvittelu kuolon suuruuden
tai elon taru, runo suloinen.
Se ihmislapsen ikijuomaa on,
jot' antaa taivas, lähde loputon.
(Endymion.)OODI SATAKIELELLE.
Mun polttaa sydäntän', mua unettaa,
oon raukea, oon kuolon uupunut,
kuin juonut oisin valmun hunajaa
tai katkoyrtin mettä maistellut.
En ole kateinen sun onnestas,
yön laulajatar, henki metsän puun,
vaan liian onnellinen itsekin,
kun taika-lehdossas,
suus puhjetessa suven lauleluun,
puut ympäröi mua lehvin varjoisin.
Ah, maljan viiniä ken mulle tois,
maan mullan tuoksuvaista, viileää,
joss' auringon ja ajan kaiho ois
ja laulun, tanssin, lemmen ikävää!
Oi malja täysi maiden lämpöisten,
jonk' elon neste kirkas punertais,
jok' yltä läikkyis kuplin kuohuvin,
nyt joisin pohjaan sen, –
maan harhat unhottuis ja katoais
sun kanssas tumman metsän kätköihin.
Pois unhon maille, kohtaloista pois,
joit' oksillas ei suotu elää sun,
täält' iäks pakohon ken päästä vois,
maast' uupumuksen, vihan, voihkailun,
miss' avutonna tutjuu harmaa pää,
ja nuoruus kalvettuu ja kaatuilee,
miss' aatella on tulla suruiseksi
ja tuska täydentää,
miss' silmät kauneuden sumenee
ja lempi riutuu loppuun huomeneksi.
Pois, pois, sun luokses tulla tahtoisin,
ei Bakkus-kulkueessa, pantterein,
vaan runon siivin kuulumattomin,
joit' avuks vartoo tylsä aatoksein.
Nyt luonas jo! Yö hiljaa hengittää,
kuu kuningatar tähtisaatossaan
tuoll' liikkuu, yhtä loistavainen ain,
vaan tääll' on himmeää,
miss' sammalteiden tummaan vihantaan
yön tuuli kevein huulin koskee vain.
En kukkaa ruohostossa nähdä voi,
en silmin tunne oksaa tuoksuvaa,
vaan tuoksut kaikki, joita kevät toi,
joill' öin ja päivin suvi kaunistaa
maan ruohon, viidakon ja villin puun,
ne tunnen jo: tuoss' ujon orvokin,
tuoss' orapihlajan; myös tuttu tuo
on umppu toukokuun,
jost' aukee myskiviini kasteisin
ja suven riemun mettisille suo.
Näin monesti, yön rauhaa nauttien,
oon kaipaellut kuolon lepohon,
oon nimin rakkain runoellut sen,
viel' etsien sua, saavuttamaton.
Nyt rikkaampaa kuin ennen kuolla ois
sun turvahasi, yö ja unhoitus,
kun innon hurmausta tulvillaan
noin suuri laulus sois!
Sois vieläkin, kuin viime rukous –
ei enää mulle, tomulleni vaan.
Sa kuolematon oot, oot ikuinen!
Ei kehnot sukupolvet tallanneet
sua, jonka ääntä ajan ammoisen
on keisarit ja orjat kuunnelleet;
tuon laulus lohtuisan jo kuulla voi
Ruut suruinen, kun kotiin itkien
hän seisoi vainioilla vieraan maan,
ja sama laulu soi,
miss' aallot teiltä meren kuohujen
toi eksyneen taas rantaan rauhaisaan.
Toi eksyneen! Nuo sanat kutsuu pois
mun luotas elämäni köyhyyteen!
Kuink' onnen kultaa mielikuvat ois,
ei pettää voi ne peikon-taruineen.
Jää hyvästi! Jo virtes vaikertaa,
jo raukee laaksoon, virtaan hiljaiseen
ja kankahalle, viimein vaieten
pois kukkuloiden taa.
On laannut soitto. Mitä itse teen?
Kaikk' unta vain? Sen näinkö valvoen?OODI KREIKKALAISELLE UURNALLE.
Sa koskematon rauhan morsian,
laps aika-äidin aina hiljaisen,
sun metsän-tarinasi kukkivan
on eessä runo vaiti, kuunnellen!
Sun legendasi lehdin verhotut
on Arkadian, Tempen laaksoissa.
Mut käykö kohtaloista kuolevain
vai jumalten tuo taisto katkera?
Mist' inha vaino, immen huokailut?
Miks pillit, rummut, hurma tanssijain?
On sävel korvin kuultu suloinen,
vaan kuulumaton suloisemmin soi.
Siks, pillit, soikaa taas – ei kuullaksen',
vaan minkä sydän vastaan ottaa voi:
mies nuori seisoo tuossa, soittaa vain,
puut ikuisesti kantaa vihreää;
tuo nuorukainen lemmen hurmassaan
ei suudelmaansa saa, vaikk' anoo ain, –
oi, lempes lakastu ei konsanaan,
ja armahas ain ihanaiseks jää!
Oi oksat onnekkaat, joit' ikänään
ei tapaa syys, vaikk' keväät vaihtuis kuin;
mies onnellinen, ken noin nostaa pään
ain uusin soitoin, uusin lauleluin;
viel' onnekkaampi lempi, lempi oot,
noin altis, uskollinen, lämpöinen,
suur' iäti ja nuori ainian,
kuink' intohimot muita polttakoot
vain syömmen surun-täyden jättäen
ja otsan kuuman, kielen janoovan.
Ken outo, mystillinen pappi liet,
jok' ammuvaa ja arkaa hiehoa
tuoss' alttarille vihreälle viet?
Ja kansa, jonk' on mieli uhrata?
Ja minkä pienen meren-kauppalan
tai vuoren turvallisen kaupungin
tuo joukko jätti, vaeltaen pois?
Vaikk' aavistat sen yhä vartovan,
kuin iät kaiket, kaduin hiljaisin,
et tiedä miks – ken kertoa sen vois?
Oi kuva Attikan! Sun kohtalos,
sun hahmos, kirjaellut marmoriin,
puus lehtevät ja puhtaat ruohikkos
mun tempaa aatoksista unelmiin
kuin iäisyys! Tää suku iloton
kun vanhuudest' on kaatunut, sa jäät,
ja läpi uutten tuskain, suurempain,
mit' uudet uskottus ei nää, sa näät:
"On kaunis totta, tosi kaunist' on."
Se muistaos, muu kaikk' on turhuus vain.SYKSYLLE.
Syys, aika usvien ja hedelmäin,
jok' ystävältäs auringolta saat
taas neuvot, kuinka runsain, täyteläin
ja kypsin sato siunais puut ja maat
ja räystään rypäleet, kuink' oksiaan
maan puoleen omenat taas taivuttais,
ois ydin maittavainen pähkinäin,
viel' uudet silmut puihin puhkeais,
ja kuinka mettiset, kun yhä vaan
ois kesän mettä kennot tulvillaan,
ei näkis päätä päiväin lämpimäin.
Ken nähnyt ei sua maillas, aitoillas,
tai riihen kynnyksellä toisinaan,
miss' istuit kauan ilman aikojas,
ja tuuli nostatteli tukkaas vaan;
tai uneen vaipuneena sirppis luo,
kun valmut elopellon petti sun,
niin hetkeks säästäin viljan kukkineen;
tai joskus katsellen, kun virran vuo
sun kiiti ohitses, tai vartoin, kun
puun lehtevän, yön kastein puetun,
pois tihkui helmet aamuun hiljaiseen.
Miss' on nyt kevään laulut – miss' on ne?
Niit' älä muista, kun syys Lyyran saa,
kun iltapilvet jättää päivälle
jo hyvästi ja sänget punertaa,
kun survoo hyttys-kuoro suruinen
tuoll' alla rannan raitain nyyhkyttäin
ja väistäin tuulen leyhkää lempeää,
kun lammaslauma määkyy kotiin päin,
ja sirkat aitovieress' soittaen
kun yhtyy lauluun kultakerttusen
ja pilviss' asti pääskyt visertää.SONETTI.
Yön kirkas tähti, ken ois kaltaises!
Niin liikkumaton silmäs loisto on
ja ajast' aikaan valvoo katsehes,
kun lailla unettoman erakon
sen yli kuohuvaisten vetten luot,
maan piirin rantaa puhtaaks huuhtovain,
tai katselet, kuin vuorenharjat, suot
syys peittää alle vaippain valkeain.
Ei – liikkumattomammin vieläkin,
nuort' armastani rintaan nojaten,
jonk' iäti mä kuohun tuntisin, –
oi lepo levoton ja suloinen:
ain' elää, elää, valvoin rakkauttaan,
tai uupua ja kuolla povellaan.SONETTI.
Kun pelko herää, etten elää voi
siks kunnes runon syys on siunannut.
mit' aatos kuuma kypsytti ja loi,
ja jyvät kalliit kaikk' on korjatut;
yön totisilla kasvoilla kun nään,
kuin kiertää sumut suurten runojen,
ja aavistan, etten mä ehtiskään
niit' tavotella kuviks iäisen;
ja kun ma tunnen, etten milloinkaan
sua, hetken kirkas lapsi, nähdä saa,
ja että puhtaan lemmen unholaan
ma päästä voi en; – silloin vaipuu maa
ja taivas äärinensä tyhjyyteen
ja rakkaus ja maine kaikkineen.SONETTI UNELLE.
Oi armas huoltaja yön hiljaisen,
jok' autat kiinni sormin laupiain
nää silmät, tuttavat jo pimeyden
ja unhon lehvikköjen varjoisain:
Oi suloisin! Jos tahdot, sulkeos
jo silmän' alttiit kesken virteskin,
tai varro, kunnes lempeet unikkos
pois tuutivat mun tuoksu-unelmin.
Suo suojaa myös, jos etsis vuoteeltain
mua eilispäivä murheinen, ja jos
viel' omatunto, yönkin valliten,
kuin myyrä kätköstään mua vartiois;
niin käännä ovi lukkoon, armoinen,
ja salli, että vaivun täältä pois.SONETTI MAINEELLE.
Se kuumesairas kiihkoinen on, ken
ei tyynnä nauti elon lahjoistaan,
ken ahmii ajallista hurmaa vaan,
myös nimen neitseellisen uhraten,
kuin ruusu kukkans' itse pudottais
tai kypsä heelmä kuoren kirkkahan.
kuin aallottaret virran kuulakan
ja pohjan puhtaan sameaksi sais.
Vaan ruusu, pensastosta kohoten,
viel' antaa suuta tuulten, mettisten,
ja heelmä koskematta hohtelee,
ja aalto kirkas on kuin ennenkin.
Mit' itse mailmalta ma kerjäisin?
Sen suosio ei miestä mikskään tee.Kaikki suomentanut Jaakko Tuomikoski.
THOMAS MOORE.
Englannin suurien romantikkojen ympärillä parveilee useita pienempiä, joiden nimi ei nouse niin korkealle eikä kanna niin kauas, mutta jotka silti ansaitsevat huomiota. Miellyttävimpiä ja aikoinaan laajimmin tunnettuja heistä oli irlantilaissyntyinen Thomas Moore (1779-1852), lahjakas laulu- ja älyniekka, Byronin ystävä ja elämäkerran kirjoittaja. Irlantilaisen vapaudenmarttyyrin, jalon Robert Emmetin ystävänä hädintuskin pelastuttuaan tämän kohtalosta hän muutti 1799 Lontooseen, julkaisi 1800 Anakreon-mukaelmansa (enemmän Moorea kuin ns. Anakreonia) omistettuina prinssihallitsijalle (sittemmin Yrjö IV), ja pääsi niiden sekä monipuolisten seuraelämäkykyjensä vuoksi pian Lontoon keskeisimpiin, etupäässä whigiläisiin älymystöpiireihin. Julkaistuaan toisen runokokoelman (Runoja, kirjoittanut Tuomas Pikkuinen – Poems by Thomas Little, 1801 – Moore oli hyvin pienikokoinen) ja oltuaan virkamiehenä Bermudas-saarilla sekä matkusteltuaan Amerikassa hän 1806 esitti matkansa tulokset kokoelmassa Kirjeitä, oodeja ja muita runoja (Epistles, Odes and other Poems), johon mm. sisältyy kirpeätä arvostelua amerikkalaisista. 1807 Moore rupesi julkaisemaan Irlantilaisia sävelmiä (Irish Melodies), joihin hän kirjoitti irlantilaisten kansanlaulujen mukaan sanat ja John Stevenson samoista lähteistä saadut sävelet. Tällä sarjalla, jonka ilmestymistä kesti yli 25 vuotta, ja jonka rinnalla hän vuodesta 1815 alkaen toimitti Kansallisia lauluja (National Airs), Moore lauloi itsensä kaikkien sydämeen. Samoihin aikoihin hän rupeaa käyttelemään satiirista kykyään vapaamielisten asian hyväksi, armotta ivaten prinssihallitsijaa, päivän poliitikkoja, pyhää allianssia, ja Parisissa parveilevia maanmiehiään. 1817 ilmestyi hänen kuuluisa itämaisaiheinen runoelmansa Laila Rookh, joka saavutti eurooppalaisen menestyksen harvinaisella aihepiirin, sommittelun ja sanonnan sievyydellä ja välissä olevien proosakehysten iloisella huumorilla. Jouduttuaan Bermudaksessa olevan sijaisensa epärehellisyyden vuoksi vaikeuksiin Mooren täytyi matkustaa ulkomaille, jossa tapasi Byronin. Tämä testamenttasi hänelle päiväkirjansa ja kirjallisen jäämistönsä, määräten hänet täten elämäkertansa kirjoittajaksi. Pieteetistä ystävänsä muistoa kohtaan Moore poltti päiväkirjan, tehden siten eräiden Byronin elämään liittyvien salaisuuksien juridisesti riittävän selvityksen mahdottomaksi, ja antaen tilaisuuden loppumattomille arvailuille, vihjauksille ja johtopäätöksille. Byronin elämä (The Life of Byron) ilmestyi 1830, ja on edelleenkin Byron-tutkimuksen perusteoksia. Mooren muusta laajasta proosatuotannosta mainittakoon vielä Sheridanin elämä (The Life of Sheridan, 1827). Hän ei jaksanut pitää tuotannollaan sitä asemaa, minkä oli saavuttanut henkilökohtaisilla viehättävillä ominaisuuksillaan, mutta hänen laulunsa helähtää silti vielä vuosisadankin takaa tuoreen ja surumielisen romanttisena.
ILTAKUORO.
Iltakuoron sävel liitää
soiden hiljaa yli veen;
kohti, yhä kohti kiitää,
kaikuin takaa taipaleen:
Jubilate, Amen!
Pois jo taas, jo pois se liitää,
häipyin humuun hiljaiseen:
Jubilate, Amen!
Vuoroin, kuudanvesiin viihtyin,
sävel rantaan raukeaa;
vuoroin, hyrskyn lailla kiihtyin,
kesken pauhun soinnun saa:
Jubilate, Amen!
Taas jo, vetten lailla viihtyin,
sävel rantaan raukeaa:
Jubilate, Amen!
Suomentanut Valter Juva.MENNYT AIKA.
Yöll' usein, ennen kuin
vie tajun unen taika,
eteeni kirkastuin
taas aukee mennyt aika:
nään nuoruuden
ja hymyt sen
ja lemmen, kyyneleet,
ja säihkyssään
ma silmät nään,
nyt iäks sammuneet.
Niin usein, ennen kuin
vie tajun unen taika,
eteeni tummentuin
taas aukee mennyt aika.
Kun muistan, kuinka näin,
kun tuoni valituiden
vei parvet ystäväin
kuin talvi lehdet puiden,
niin minust' on,
kuin aution
eess' oisin juhlatalon:
sen seppeleet
on kuihtuneet,
ei pilkahdusta valon...
Niin usein, ennen kuin
vie tajun unen taika,
eteeni tummentuin
taas aukee mennyt aika.SUVEN VIIME RUUSU.
Tää suven viime ruusu,
ah, kuihtunut ei,
vaikk' armaat siskot siltä
jo kuolema vei.
Ei kukkaa yhtään jäänyt,
ei nuppuakaan
sen rusoittamaan myötä
ja murehtimaan.
En yksin, tuskaan jäävän
sun nähdä ma voi:
kun kukat muutkin nukkuu,
myös nukkuos, oi!
Siks siroitan sun lehtes
maan povelle pois,
miss' on jo sukus armas,
ett' orpo et ois!
Myös tahdon kuolla, kun vie
mult' ystävät maa
ja lemmen kruunun päärlyt
kun pois putoaa!
Kun uskolliset enää
ei sydämet lyö,
ken viihtyis maan päällä,
ah, ympärill' yö!Molemmat suomentanut Toivo Lyy.
WALTER SAVAGE LANDOR.
Romantikkojen piiristä nousee näkyviin korkea ja särmikäs persoonallisuus, Walter Savage Landor (1775-1864), joka erotetaan Oxfordista 1794 "hulluna jakobiinina", taistelee Espanjassa Napoleonia vastaan 1808, ja leijonaharjaisena vanhuksena tuo vallankumouksen kuohuajan terveiset kauas 1800-luvulle, Dickensille, Swinburnelle ym. uuden ajan kirjailijoille. Hänen kirjailijauransa alkoi Runoilla (Poems, 1795) ja fantastisella Gebir (1798) nimisellä kertovalla runoelmalla (johon Southey ihastui, ollen sen ainoita lukijoita ja saaden siitä herätteen omiin samanlaatuisiin runoelmiinsa), haarautuen sen jälkeen etupäässä näytelmärunouden ja proosan alalle. Ensimmäinen huomiota saavuttanut teos oli näytelmä Kreivi Julian (Count Julian, 1811), jonka keskuksena on Englannin romantikkojen suosimien länsigoottien kukistumisen aikainen voimahenkilö. Tähän nuoruutensa romantiikkaan Landor palasi vanhempana trilogiassansa Unkarin Andrea, Napolin Giovanna, ja Veli Rupert (Andrea of Hungary, Giovanna of Naples, Fra Rupert, molemmat edelliset 1838, viimeinen 1840), joka on mitoiltaan, väreiltään, elämänmurheiltaan ja rikkaina sekä tosina välähteleviltä ajatuksiltaan mieleenpainuva, voimakkaan ja miehekkään hengen luomus. Tähän romantiikan varsinaisessa aihepiirissä askaroivaan harrastukseen liittyi historiallinen kiinnostus, tuottaen tulokseksi Landorin pääteoksen Kuviteltuja keskusteluja (Imaginary Conversations, 5 osaa, 1824-29), joissa historialliset henkilöt (mm. Pietari Suuri ja hänen poikansa) vaihtavat vuorosanoja elämänsä ratkaisevimmista kysymyksistä. Näitä dialoogeja on lähes 150 ja pidetään niitä aikakautensa loistavimpina ylevän ajattelun, terävän arvostelun ja komean proosan näytteinä. Hänen kirjailijaolemuksessaan oli vielä kolmas puoli, joka koitui hänelle hedelmälliseksi: Shelleyn ja Keatsin vertainen kiintymys Hellaan kauneusmaailmaan, johon hänelle oli avannut tien perinpohjainen, etupäässä tosin latinankielinen oppineisuus. Tuloksena olivat keskustelu- tai kirjetyyliin kirjoitetut hienot proosateokset Perikles ja Aspasia (1836), Pentameron (1837), ja Hellaasta (Hellenics, 1847). Pitkän elämänsä loppuun saakka Landor säilytti kyvyn pukea usein syvät ajatuksensa mestarilliseen, epigrammaattiseen runomuotoon. Omalaatuisena luonteena, jossa pikavihaisuus, riidanhalu, itsepäinen lujatahtoisuus ja eriskummallisuus yhtyivät jalouteen, lempeyteen, peloittavina naurunpuuskina purkautuvaan iloisuuteen, hän joutui riitaan kaikkien kanssa. Alkuaan huomattavan omaisuutensa hän tuhlasi mm. suureen maanviljelys- ja rakennuspuuhaan. Pitkät ajat hän asui Italiassa. Hänen teoksillaan oli hyvin rajoitettu menekki; ylpeästi hän kuitenkin sanoi: "Syön päivällistä myöhään, mutta ruokasali on oleva hyvin valaistu, vieraina vain harvat valitut; en ole enkä tule olemaan suosittu."
HANNIBAL JA KUOLEVA ROOMALAINEN.
HAAVURI. Tuskin tuntia on jäljellä elonaikaa.
MARCELLUS. Minun on siis kuoltava! Ylistetyt olkoot jumalat! Roomalaisen armeijan päällikkö ei ole vanki.
HANNIBAL (haavurille). Eikö hän voisi kestää merimatkaa! Vedä nuoli pois!
HAAVURI. Hän heittää henkensä siinä paikassa.
MARCELLUS. Se tuottaa minulle tuskaa. Vetäkää se pois!
HANNIBAL. Marcellus, en näe kasvoillasi tuskan ilmettä enkä koskaan suostu jouduttamaan valtaani joutuneen vihollisen kuolemaa. Koska toipumisestasi ei ole toivoa, olet aivan oikeassa sanoessasi, ettet ole vanki. (Haavurille.) Mies, eikö mikään voi lievittää kuolintuskaa? Hänenhän täytyy tuntea sitä, vaikka hän kuinka estäisi sen ilmenemistä. Eikö ole mitään, jolla sitä helpottaa ja vähentää?
MARCELLUS. Hannibal, anna minulle kätesi – olet tuntenut sääliä ja osoittanut sitä minulle. (Haavurille.) Mene, ystävä, toiset tarvitsevat apuasi, monta kaatui ympärilläni.
HANNIBAL. Suosittele maallesi, oi Marcellus, niin kauan kuin aikaa on, sovinnon rakentamista ja rauhaa kanssani, ilmoita senaatille voimani suuremmuus ja vastarinnan mahdottomuus. Taulu on valmis: anna minun ottaa pois tämä sormus – koeta kirjoittaa, edes allekirjoittaa. Voi! Kuinka olenkaan iloinen nähdessäni sinun voivan levätä kyynärpään varassa, vieläpä hymyillä!
MARCELLUS. Tunnin kuluttua tai pikemminkin – kuinka tuimana muodoltaan Minos sanoisikaan minulle: "Marcellus, onko tämä sinun kirjoittamasi?"
Rooma menettää yhden miehen. Se on menettänyt monta ennen, ja sillä on vielä monta jäljellä.
HANNIBAL. Sanotko näin, vaikka pelkäät valhetta? Tunnustan häveten maanmiesteni julmuuden. Valitettavasti ovat vielä lähemmät asemat gallialaisten hallussa, jotka ovat tavattoman paljon raaempia. Numidialaiset ovat julmia kostonhalusta, gallialaiset sekä kostonhalusta että huvikseen. Minua tarvitaan nyt loitompana, ja pelkään, että yksi ja toinen voi ryhtyä raakalaistekoihin kuullessaan, niinkuin he varmasti kuulevat, sinun kieltäytyneen noudattamasta toivomuksiani yleisen edun hyväksi ja tuntiessaan, että sinä näin estät heidät pääsemästä takaisin isänmaahan niin pitkän poissaolon jälkeen.
MARCELLUS. Hannibal, sinä et ole kuolemaisillasi.
HANNIBAL. Entä sitten? Mitä tarkoitat?
MARCELLUS. Että sinulla voi olla, ja oikeutta myöten onkin, monta seikkaa vielä pelättävänä. Minulla ei voi olla ainoaakaan. Sotilaittesi julmuus ei merkitse minulle mitään. Minun sotilaani eivät uskaltaisi olla julmia. Hannibalin on pakko olla poissa, ja hänen arvovaltansa loittonee hänen hevosensa keralla. Tällä turpeella makaa runneltuneena päällikön varjo, mutta Marcellus on yhtäkaikki sotajoukkonsa johtava sielu. Luovutko sinä vallasta, jonka kansa on uskonut sinulle? Tai tunnustaisitko sen muuttuneen yksistään omasta syystäsi vähemmän täydelliseksi kuin vastustajasi valta on? Olen puhunut liian paljon. Salli minun levätä. Tämä viitta rasittaa minua.
HANNIBAL. Peitin pääsi viitallani, kun kypärä oli ensin otettu pois, ja koska makasit päivänpaisteessa. Salli minun taivuttaa se allesi ja sitten pistää sormus paikalleen.
MARCELLUS. Ota se, Hannibal. Sen antoi minulle muuan köyhä vaimo, joka pakeni luokseni Syrakusassa ja peitti sen hiuksillaan, jotka oli repinyt irti epätoivoissaan siitä, ettei hänellä ollut muuta lahjaa annettavana. Enpä osannut aavistaa, että hänen lahjansa ja sanansa joutuisivat näin minun kohdalleni. Kuinka äkkiä voi mahtavin joutua avuttomimman asemaan. Salli tuon sormuksen ja pääni alla olevan viitan jäädä ystävyyslahjoiksi erotessamme. Aika voi tulla, Hannibal, jolloin sinä (ja jumalat yksin tietävät, voitettunako vai voittajana) saatat istua minun lasteni katon alla, ja kummassakin tapauksessa siitä on oleva apua sinulle. Jos onni on sinulle vastainen, ne muistuttavat, kenen pieluksella heidän isänsä veti viimeisen henkäyksensä. Jos taas olet saavuttanut menestystä (taivas suokoon, että se paistaisi sinulle jossakin toisessa maassa), se innostaa sinua puolustamaan heitä. Tunnemme olevamme vapaimpia surusta silloin, kun kevennämme sitä, vaikka silloin selvimmin vaistoammekin sen voivan sattua kohdallemme. Täällä on muuan seikka, joka ei ole meidän kummankaan käskettävissämme.
HANNIBAL. Mikä?
MARCELLUS. Tämä ruumis.
HANNIBAL. Minne haluaisit tulla nostetuksi? Miehiä on valmiina.
MARCELLUS. Sitä en tarkoittanut. Voimani alkavat raueta. Minusta tuntuu, että kuulen paremminkin sisältä- kuin ulkoapäin tulevia ääniä. Näköni ja muut aistini ovat sekaisin. Olisin tahtonut sanoa, ettei tämä ruumis, kun muutamat harvat ilmakuplat ovat siitä lähteneet, ansaitse enempää huomiota sinun paremmin kuin minunkaan taholtani, mutta maineesi ja kunniasi ei salli sinun kieltäytyä luovuttamasta sitä perheeni kunnioittavaan ja rakastavaan huomaan.
HANNIBAL. Aioit pyytää minulta jotakin muuta. Huomaan sinussa levottomuutta, jota ei ole tähän asti näkynyt.
MARCELLUS. Velvollisuus ja kuolema saavat meidät välistä ajattelemaan kotia.
HANNIBAL. Siihen suuntaan lentävät voittajan ja voitetun ajatukset yhdessä.
MARCELLUS. Onko sinulla vankeja minun vartioväestäni?
HANNIBAL. Muutamia kuolevia makaa tässä lähistöllä – ja maatkoot – he ovat toskanalaisia. Muiden heikäläisten näin kaukaa pakenevan ja vain yhden urhoollisen miehen heidän joukossaan – hän näytti roomalaiselta – nuorukaisen, joka kääntyi takaisin, vaikka oli haavoittunut. He piirittivät hänet ja laahasivat hänet pois kannustaen hänen hevostaan miekoillaan. Nämä etrurialaiset arvioivat rohkeutensa tarkoin ja liittävät sen lujasti yhteen, ennenkuin ottavat sen ylleen, mutta heittävät sen menemään taas ylhäisen huolettomasti.
Marcellus, miksi ajattelet heitä? Vai herättääkö jokin muu mielessäsi levottomia ajatuksia?
MARCELLUS. Olen hillinnyt niitä jo tarpeeksi kauan. Poikani – rakas poikani!
HANNIBAL. Missä hän on? Onko se mahdollista? Oliko hän mukanasi?
MARCELLUS. Hän olisi tahtonut jakaa kanssani kohtaloni – eikä ole saanut. Maani jumalat! Laupiaat minulle läpi koko elämäni, kuolemassa verrattoman laupiaat, lausun teille viimeisen kerran kiitokseni.
(Kuviteltuja keskusteluja.)
Suomentanut Aino Tuomikoski.JAMES HOGG.
"Ettrick-paimenta", Burnsin kaltaista luonnonneroa, ei ole pienessäkään Englannin (Skotlannin) kirjallisuuden kokoelmassa unohdettava. Hogg Hogg (1770-1835) oli skotlantilainen lammaspaimen, ballaadeja ja muuta kansanrunoutta taitavan äidin poika, erinomaisen lahjakas ja kaunismuotoinen nuorukainen, joka saamatta juuri mitään koulutusta itse hankki lainakirjastoa käyttämällä kohtalaisen sivistyksen ja rupesi aikansa runouden innostamana sepittelemään säkeitä. Julkaistuaan pienen runokokoelman 1801 hän avusti Walter Scottia Rajaseudun runouden keräämisessä, joka oli hänelle lapsuudesta tuttua, ja sommitteli itse sarjan samanhenkisiä ballaadeja, julkaisten ne 1807 nimellä Vuoristolauluja (The Mountain Bard). Ansaittuaan lammasten tauteja koskevalla teoksella 300 puntaa hän asettui Edinburghiin, ruveten elämään kirjailijana. Julkaistuaan runokokoelman Metsälaulaja (The Forest Minstrel, 1810) ja aikakauskirjaa Vakooja (The Spy) hän päätyi kirjoittamaan sen teoksen, runo- ja tarinakirjan Kuningattaren valvojaiset (The Queen's Wake. 1813), jolla lopullisesti saavutti kirjailijamaineen. Siinä Skotlannin kuvitellut kansanlaulajat esittävät kuningatar Marylle valvojaisissa, Holyroodin linnassa, runojaan ja tarinoitaan, saadakseen hänet vakuutetuksi Skotlannin kansallisen runouden etevyydestä. Seurasi laaja tuotanto sekä runoutta – mm. Auringon toivioretkeläiset (The Pilgrims of the Sun, 1815) – että proosaa – mm. Talvi-iltain tarinoita (The Winter Evening Tales, 1820). Hogg liittyi Blackwood's Magazinen piiriin, tullen nimellä "Paimen" ("Shepherd") ikuistetuksi professori John Wilsonin kuuluisassa pakinasarjassa Ambrosialaisia öitä (Noctes Ambrosianne). Scott ja Byron olivat myös hänen ystäviään. 1817 hän muutti takaisin maaseudulle. Kaikista vioistaan – turhamaisuudestaan, huumorinsa rahvaanomaisuudesta ja mauttomuuksistaan – huolimatta Ettrick-paimenen tuotannossa on paljon arvokasta ja pysyväistä, niin että niissä suhteissa vain Burns on asetettava hänen edelleen.
KIURULLE.
Sa lintu lakeutten,
sa ilo ilmojen,
maili' aamulaulus soikoon riemukas!
Oi airut autuuden
ja auvon kenttien –
ah, saispa saloll' elää kerallas!
Pihoilta pilven, oi,
sun villi virtes soi:
sen lempi loi ja lempi innoittaa.
Sa siivin kasteisin
uit utupilvihin,
ja taivas laulus saa, vaan lempes maa.
Yll' armaan puron vuon
ja vuoren, kedon, suon
ja päivänkajastuksen puuntavan
ja sateenkaaren vyön,
joss' auer päilyy yön,
keruubi laulain mert' ui taivahan!
Kun hämyyn haipuvat
taas nummen kanervat,
sua vartoo lemmenvuode, armahas,
oi airut autuuden
ja auvon kenttien –
ah, saispa saloll' elää kerallasi
Suomentanut Toivo Lyy.JANE AUSTEN JA MARY MITFORD.
Se terve ja järkevä elämänkäsitys, joka ilmeni esim. Fieldingin romaaneissa, sai ilmaisunsa romantiikan huippuvuosinakin. Se oli osaksi satiiria tämän liioitteluja vastaan, mutta enimmäkseen kuitenkin itsenäistä elämänkerrontaa, jolla on kauttaaltaan asiallinen, tosioloinen leima, ja joka eräissä tapauksissa on uudenaikaista, realistista kansanelämänkuvausta. Tällä kirjallisuudella, joka on säilynyt tuoreempana ja elävämpänä kuin suurin osa romantiikan munkki-, haamu- ja tikariliioitteluista, oli edustajansa Englannissa, Skotlannissa ja Irlannissa. Ensinmainitussa ovat tällä alalla pysyvälle arvosijalle nousseet Jane Austen (1775-1817) ja Mary Russell Mitford (1787-1855). Jane Austen oli maaseutupapin tytär, joka sai isältään huolellisemman tietopuolisen kasvatuksen kuin siihen aikaan oli tavallista, ja joka jo varhain ryhtyi yrittelemään kirjailijaksi. Keskellä kodin jokapäiväistä elämää tämä tervejärkinen ja teräväsilmäinen nuori nainen sai kirjoitetuksi sarjan teoksia, joita nykyisin pidetään huomattavina. Northanger Abbey, joka itsenäisen arvonsa rinnalla on myös murhaavaa satiiria mrs Radcliffeä ja päivän muita kauhuromantikkoja vastaan, oli valmis jo 1797, mutta unohtui kustantajan kätköihin ja pääsi ilmestymään vasta 1817. Silloin oli kirjailijattaren elämäntyö jo suoritettu ja hän itse keuhkotaudin murtamana mennyt pois. Järki ja tunteellisuus (Sense and Sensibility) oli ilmestynyt 1811, Ylpeys ja ennakkoluulo (Pride and Prejudice, suomennettu) 1813, Mansfield Park 1814, Emma 1816 ja Vakaumus (Persuasion) 1817. Austenin kirjailijaominaisuus on eräänlainen kirkas ja aurinkoinen keveys, johon kätkeytyy aina paikalleen osuva terve järki. Hienosti ja keveästi kosketellen hän loihtii eteemme erehtymättömällä siveltimen käytöllä kuvia oman aikansa ja ympäristönsä henkilöistä, varsinkin niistä, joiden menossa on jotakin humoristista ja naurettavaa. – Austen kuvaili sivistyneistön elämää, näyttämönä maaseutu tai heidän keskuspaikkansa, mm. hienoston kylpylä Bath, jossa hän asui muutamia vuosia. Mary Mitford on muistettava etupäässä maaseudun luonnon ja vaatimattomien ihmisten, idyllisen kyläelämän herkkänä, hillitysti ja hienosti humoristisena kuvaajana. Voitettuaan 10-vuotiaana arpajaisista 20.000 puntaa, joilla hänen uskomattoman tuhlaavainen isänsä rakensi komean asunnon, hän pääsi kouluun ja ryhtyi sitten, 1802, yrittelemään kirjailijaksi. 1820 oli perhe jo joutunut köyhyyteen, ainoana turvanaan Maryn kirjallinen työ, jolla hän siitä alkaen elättikin itsekkään isänsä. Hänen näytelmillään, mm. Rienzillä (1828), oli kohtalainen menestys, mutta pysyvän nimen hän on saavuttanut Kylämme (Our Village) nimisellä piirrelmäsarjalla, joka alkoi ilmestyä 1819 eräässä aikakauskirjassa, ja josta hänen mainitut ominaisuutensa ilmentyvät. Crabben pessimistinen kyläelämän kuvaus on siinä saanut vastapainokseen saman pienoismaailman ihanteelliset puolet. Mary Mitford aloitti piirrelmillään sen uuden proosan alan, jota tarkoitamme sanalla "lastu".
AUSTEN:
YLPEYS JA ENNAKKOLUULO.
Sukutilan omistajalla mr Bennetilla on lörpöttelevä, sanan todellisessa merkityksessä "kanamainen" rouva sekä viisi kaunista tytärtä: Mary, Jane, Elizabeth, Lydia ja Kitty. Kirjassa kerrotaan, kuinka monen mutkan, "ylpeyden ja ennakkoluulon", takana oli Janen, Elizabethin ja Lydian avioliitto. Kun mr Bennetilla ei ole poikaa, tulee sukutila hänen kuoltuaan siirtymään hänen serkulleen, pastori William Collinsille. Vieraillessaan mr Bennetin luona arvoisa pastori päättää tehdä yhden talon tyttäristä, Elizabethin, puolisokseen ja suorittaa siis kosintansa, mikä tapahtuu näin:
Seuraava päivä oli hyvin vaiherikas Longbournissa. Hra Collins esitti nyt kosintansa julkisesti. Hänellä ei ollut enää aikaa hukattavana, sillä hänen lomansa loppui seuraavana lauantaina, eikä hänellä ollut päätöstä tehdessään mitään sieluntuskiakaan voitettavana. Tavatessaan kohta aamiaisen jälkeen rva Bennetin, Elizabethin ja erään nuorimmista tytöistä ruokasalissa hän kävi puhuttelemaan äitiä seuraavasti:
"Saanko toivoa, arvon rouva, että huolenpitonne kaunokaisesta tyttärestänne Elizabethista sallii minulle yksityisen keskustelun hänen kanssaan tämän aamupäivän kuluessa?"
Ennenkuin Elizabeth ennätti vastata muuten kuin yllätyksestä punastuen, ehätti äiti väliin:
"Oh, minun päiviäni! Kyllä toki, tietystikin. Olen varma, että Lizzy tulee hyvin onnelliseksi – tarkoitan, ettei hänellä tietenkään ole mitään sitä vastaan. Tulehan, Kitty, minä tarvitsen sinua yläkerrassa." Ja siepaten käsityön mukaansa hän kiirehti laittautumaan pois, kun Elizabeth parahti:
"Äiti rakas, älä mene! Minä pyydän, ettet lähde pois. Herra Collinsin täytyy antaa minulle anteeksi. Hänellä ei voi olla minulle mitään sellaista sanottavaa, jota eivät toisetkin saisi kuulla. Minä lähden itse pois."
"Ei, ei, älä hupsuttele, Lizzy. Pyydän, että jäät siihen, missä nyt istut." Ja nähdessään, että Elizabeth sittenkin, hätäytyneenä ja huolissaan, näkyi todella tekevän lähtöä, huudahti hellä äiti: "Lizzy, minä vaadin, että jäät kuulemaan, mitä herra Collinsilla on sinulle puhuttavana."
Elizabeth ei voinut vastustaa niin väkevää vetoomusta, ja mietittyään hetkisen nopeasti pulmaansa hän älysi, että järkevintä sittenkin olisi saada koko ikävä juttu loppumaan niin pian ja levollisesti kuin suinkin, minkä vuoksi hän istuutui jälleen ja koetti väkisin salata harmiaan ja vastenmielisyyttään. Kohta kun rva Bennet ja Kitty olivat hävinneet oven taa, alkoi hra Collins juhlallisesti:
"Uskokaa minua, rakkahin neiti Elizabeth, kun sanon, että teidän ujoutenne, sen sijaan että se millään tavalla alentaisi viehätystänne, päinvastoin korottaa kaikkia muita avujanne. Te olisitte minun silmissäni näyttänyt vähemmän armaalta ilman tuota pientä vastahakoisuutta, mutta sallikaa minun vakuuttaa, että olen saanut jo edeltäkäsin arvoisalta äidiltänne luvan tähän kahdenkeskiseen haasteluun. Te voitte tuskin enää olla epätietoinen minun oikeasta aivoituksestani, miten suuresti luontainen kainoutenne pyrkiikin mieltänne hämmentämään; minun huomaavaisuuteni teitä kohtaan on ollut siksi ilmeinen, ettei siitä liene voinut erehtyä. Melkein oitis, kun astuin tähän taloon, valitsin teidät tulevaiseksi elämänkumppanikseni, Mutta ennenkuin päästän tunteeni pillastumaan pitemmälle tässä asiassa, lienee minun viisainta selvitellä syitäni, miksi aion astua pyhään aviosäätyyn – ja nimenomaan, miksi tulin juuri tänne Hertfordshireen valitsemaan itselleni vaimoa."
Ajatus, että jykevä ja mahtipontinen hra Collins tosiaankin voisi päästää tunteensa pillastumaan, oli niin hullunkurinen, että Elizabeth hillitessään naurunhaluaan menetti hänelle suodun lyhyen armonajan, ennättämättä tehdä mitään ratkaisevaa huomautusta. Kosija jatkoi:
"Syynä naimisiin menooni on ensiksikin se, että minusta on oikein ja kohtuullista, että jokainen hyvissä olosuhteissa elävä pappismies – kuten minä – esimerkillään pyhittää aviosäädyn seurakunnassaan; toiseksi, että olen vahvasti vakuutettu tämän askeleen tulevan suuressa määrässä lisäämään minun ajallista autuuttani; ja kolmanneksi – jonka syyn ehkä olisin saanut mainita kaikkein ensimmäisenä – sen jalosukuisen rouvan neuvo ja osviitta, jota minulla sananpalvelijana on onni ja kunnia mainita emännäkseni. Kahdesti hän on alentunut – pyytämättä! – lausumaan minulle ajatuksensa tästä asiasta; ja vielä samana lauantaina, jolloin lähdin tänne Hunsfordista – kahden pelivuoron välillä hänen korttipöydässään, jolloin minulla oli kunnia pelata häntä vastapäätä, ja juuri kun rouva Jenkinson laittoi pallia neiti de Bourghin jalkain alle – hän sanoi: 'Herra Collins, teidän pitää mennä naimisiin. Teidän kaltaisenne pappismiehen täytyy naida. Tehkää valintanne säädyllisesti, valitkaa vaimonne tilanomistajasäädystä minun vuokseni ja itsenne vuoksi, sellainen toimellinen ja hyödyllinen ihminen, joka ei ole liiaksi oppinut, mutta kykenee hoitamaan hyvin taloutta pienilläkin vuosituloilla. Se on minun neuvoni. Etsikää itsellenne sellainen vaimo niin pian kuin suinkin, ja kohta kun tuotte hänet tänne Hunsfordiin, käyn minä häntä tervehtimässä.' Sallikaa minun huomauttaa, suloinen serkkuni, etten suinkaan lue lady Catherine de Bourghin huomaavaisuutta ja hyvänsuopeutta kaikkein vähäisimmäksi niistä eduista, joita minun vallassani on tarjota tulevalle vaimolleni. Te tulette huomaamaan, että hänen esiintymisensä ja käytöksensä on paljon yläpuolella kaiken minun kuvaustaitoni, ja teidän älynne ja eloisuutenne luulen varmasti olevan hänelle mieluisia, varsinkin kun niitä hillitsee ja suistaa se syvä kunnioitus, jota ette voi olla tuntematta hänen korkeaa arvoaan ja asemaansa kohtaan. – Kas siinä minun yleiset mielennouteeni aviosäätyä ajatellessani. Jää vielä kerrottavakseni, miksi aivoitukseni kääntyi tänne Longbourniin eikä omaan naapuristooni, missä kyllä on tarjona paljon rakastettavia nuoria neitosia, sen vakuutan teille. Mutta juttu on se, että tietäessäni tulevani perimään tämän tilan arvoisan isänne kuoleman jälkeen, – jolle taivas suokoon vielä monta elinvuotta! – en katsonut voivani olla valitsematta vaimoani hänen tyttäriensä joukosta, jotta he tuntisivat tappionsa niin vähäiseksi kuin suinkin, kun se murheellinen tapaus kerran on heitä kohtaava, vaikka, kuten jo sanoin, taivas varjelkoon sitä sattumasta vielä moniin vuosiin. Tämä on ollut minun osviittani ja aivoitukseni tänne tullessani, kaunoinen serkkuni, ja luulen voivani imarrella itseäni, ettei arvoni sen takia suinkaan vähene teidän silmissänne. Ja nyt ei minulla ole enää muuta lisättävänä kuin vakuuttaa teille mitä kaunopuheisimmin palavata kiintymystäni teihin. Varallisuutta minä en kysy, enkä aio isältänne vaatia mitään myötäjäisiä, koska hyvin tiedän, ettei niitä kannata odottaakaan, ja että ne tuhannen puntaa, jotka teidän osaksenne lankeavat vasta äitinne kuoleman jälkeen ja jotka nyt ovat kiinnitetyt kasvamaan korkoa neljä sadalta, ovat ainoa perintöosa, jonka te voitte odottaa vanhemmiltanne. Siitä asiasta tulen kumminkin aina pitämään suuni kiinni, ja voitte olla vakuutettu, ettette koskaan tule kuulemaan minun huuliltani moitteen sanaa varattomuutenne vuoksi."
Nyt oli Elizabethin jo välttämätöntä keskeyttää kosijan vuolas sanatulva.
"Te olette liian hätäinen, hyvä herra", hän huudahti. "Tehän unohdatte, etten minä ole teille antanut vielä mitään vastausta. Sallikaa minun tehdä se oitis, hukkaamatta enää yhtään aikaa. Minä olen hyvin kiitollinen minulle osoittamastanne huomaavaisuudesta. Tunnen todella itseni hyvin kunnioitetuksi kosinnastanne, mutta minun on mahdoton vastata siihen muuten kuin kieltäytymällä."
"Eihän minulle nyt vasta tarvitse opettaa", vastasi hra Collins ja huiskautti anteeksiantavasti kättänsä, "että nuorten neitosten tapana on ujoudessaan ensi kerralla vastata hylkäävästi sen miehen kosintaan, jonka he sydämensä salaisuudessa ovat hyväksyneet valitukseen; ja että välistä tuo hylkääminen uudistetaan toisella, jopa kolmannellakin kerralla. Minä en niinmuodoin ole vähimmälläkään tavalla masentunut siitä, mitä juuri sanoitte, vaan toivon, että piankin teette minut onnellisimmaksi kaikista aviomiehistä."
"Kaikkea minun pitääkin kuulla, herraseni", kivahti Elizabeth; "teidän toivonne on todellakin hyvin eriskummallinen kaiken sen jälkeen, mitä niin selvästi sanoin. Minä vakuutan teille, etten suinkaan kuulu noihin nuoriin neitosiin (jos sellaisia neitosia yleensä onkaan), jotka uskaltavat panna onnensa vaaraan uutta kosintaa odotellessaan. Minun hylkäämiseni on tarkoitettu täydellä todella. Te ette voisi tehdä minua onnelliseksi, ja minä olen varma, että olisin viimeinen nainen maailmassa, joka voisi ja tahtoisi tehdä teidät onnelliseksi. Ei – jos arvoisa ystävättärenne lady Catherine tuntisi minut, niin olen vakuutettu, että hän huomaisi minut joka suhteessa kykenemättömäksi siihen tehtävään."
"Jos olisi varmaa, että lady Catherine tosiaankin ajattelisi niin..." alkoi hra Collins hyvin vakavasti; – "mutta ei, minä en voi kuvitellakaan mielessäni, että hänen jalosukuisuutensa suinkaan vähäksyisi teitä ja teidän hyviä ominaisuuksianne. Voitte olla rauhallinen ja luottaa siihen, että kun minulla on jälleen kunnia tavata hänet, niin puhun hänelle mitä ylistävimmin sanoin teidän kainoudestanne, säästäväisyydestänne, taloudellisuudestanne ja muista rakastettavista puolistanne."
"Mutta uskokaahan toki minua, herra Collins, kaikki kehumisenne on aivan hyödytöntä. Teidän täytyy antaa minulle itselleni päätösvalta tässä asiassa ja ottaa todeksi mitä sanon. Minä toivon teille kaikkea onnea ja rikkautta, ja hylkäämällä tarjouksenne voin parhaiten torjua teiltä päinvastaista elämänosaa. Kun jo kerta olette kosinut minua, niin olette varmasti sen kautta tyydyttänyt sydämenne hienotunteiset vaatimukset minun perhettäni kohtaan ja voitte siis hyvällä omallatunnolla ottaa vastaan Longbournin, milloin se teidän perinnöksenne lankeaa. Tämän asian voimme siis pitää täydellisesti ja lopullisesti selvitettynä." Nousten näin sanoessaan paikaltaan Elizabeth aikoi kiireesti lähteä huoneesta, mutta itsepäinen kosija asettui hänen tielleen ja lausui:
"Kun minulla on kunnia seuraavalla kerralla jälleen palata tähän puheenaiheeseen, niin toivon varmasti saavani suosiollisemman vastauksen kuin minkä nyt olette antanut. Olkoon minusta kaukana, että nytkään syyttäisin teitä mistään tahallisesta julmuudesta, sillä tiedänhän sukupuolenne tapana olevan hylätä kosijan tämän ensi kertaa tulkitessa tunteensa, ja ehkäpä kaikki, mitä nyt olette sanonut, onkin vain tarkoitettu kannustamaan minun intoani niin paljon kuin sopii naisluonteen luontaiselle kainoudelle."
"Toden totta, herra Collins", kivahti Elizabeth jokseenkin tuittuisesti, "te saatatte minut aivan ymmälle. Jos kaikki se, mitä tähän asti olen teille sanonut, teistä on vain salattua rohkaisua, niin enpä oikein tiedä, mihin muotoon pukisin kieltoni, jotta todella käsittäisitte sen kielloksi."
"Sallikaa, armas serkkuni, minun imarrella itseäni sillä käsityksellä, että hylkäävä vastauksenne kosintaani on annettu pelkästään vain muodon vuoksi ja sotii sydämenne todellista aivoitusta vastaan. Perusteeni tähän käsitykseen ovat lyhyesti sanoen seuraavat: – En voi saada päähäni, että minun käteni ja nimeni olisivat arvottomat saavuttamaan teidän hyväksymistänne, tahi että teille tarjoamani asema voisi olla teille muuta kuin mitä houkuttelevin. Virka- ja varallisuusasemani, läheiset suhteeni De Bourghin perheeseen ja sukulaisuuteni teidän oman perheenne kanssa ovat kaikki seikkoja, jotka korkealla äänellä puhuvat minun puolestani, ja lisäksi teidän pitäisi vielä ottaa huomioon, että kaikesta teidän viehättäväisyydestänne huolimatta ei suinkaan ole taattua, että teille enää koskaan tehdään yhtä imartelevaa naimatarjousta. Teidän myötäjäisenne ovat valitettavasti niin surkean pienet, että jo tämä seikka yksistänsä tekee todennäköisesti tehottomiksi kaikki teidän ulkonaiset viehätyksenne ja sisälliset hyvät avunne. Kaiken tämän perusteella minun täytyy uskoa, ettette suinkaan ole täysissä tosissanne hylännyt tarjoustani, ja olla vakuutettu siitä, että kun molemmat erinomaiset vanhempanne ovat sen vahvistaneet arvovaltaisella hyväksymisellään, myöskin te tulette mielihyvällä antamaan minulle haluamani vastauksen."
Noin paatuneeseen ja tahalliseen itsepetokseen ei Elizabeth enää keksinyt mitään vakuuttavaa vastausta, ja hän sujahti äänettömästi ulos huoneesta päättäen vahvasti mielessään vedota isäänsä, jos itsepäinen kosija yhä edelleen käsittäisi kaikki hänen kiertelynsä vain imartelevaksi rohkaisuksi.
Hra Collinsin ei oltu suotu kauankaan harkita mielessään aivoituksensa onnistumista, sillä rva Bennet oli laskeutunut yläkerrasta eteiseen kuulustelemaan kahdenkeskisen keskustelun tuloksia, ja tuskin hän oli nähnyt Elizabethin avaavan oven ja joutuisin askelin juoksevan portaita ylös, kun hän jo itse työntäytyi ruokasaliin ja onnitteli lämpimin sanoin sekä kosijaa että omaa perhettään heidän nyt perustetun läheisemmän sukulaisuutensa johdosta.
Hra Collins otti onnittelut vastaan häiriintymättömän tyynesti ja maksoi ne takaisin runsaan koron kanssa, selostaen sitten tulevalle anopilleen äskeistä keskustelua, joka oli jättänyt hänelle niin lupaavat onnen toiveet, koska kaunoisen serkun kaikki kieltelyt olivat hänestä olleet vain naisellisen ujouden luonnollista teeskentelyä.
Tuo selostus kuitenkin hyvin säikähdytti rva Bennetiä. Hän olisi ollut iloinen, jos olisi yhtä helposti voinut käsittää tyttärensä jyrkän kiellon vain salatuksi kosijan rohkaisemiseksi, mutta sitä hän ei uskaltanut uskoa todeksi, sillä hän tunsi tyttärensä luonteen paremmin, eikä voinut peitellä ajatuksiaan tässä suhteessa.
"Mutta luottakaa minun sanaani, herra Collins", hän lisäsi, "että Lizzyn me saamme toki järkiinsä. Minä puhun hänelle itselleen suoraan ajatukseni. Hän on hyvin itsepäinen ja hupsu tyttö eikä arvaa omaa etuaan; mutta minä totisesti panen hänet arvaamaan sen."
"Mutta kuulkaapas, rouvaseni – suokaa anteeksi, että keskeytin teidät", huudahti hra Collins hiukan hätäytyneenä, – "mutta jos hän todella on niin itsepäinen ja hupsu kuin sanotte, niin enpä tiedä, onko hänestä sitten ollenkaan vaimoksi minun asemassani olevalle miehelle, joka luonnollisesti odottaa tulevansa aviossaan onnelliseksi. Jos hän siis tosiaankin täysissä tosissaan ja jatkuvasti hylkää minun kosintani, niin ehkä on parempi olla pakottamatta häntä siihen, sillä moisilla luonteenvioilla raskautettuna hän ei varmastikaan tule enentämään kotionnea minun talossani."
"Hyvä herra, nyt te käsitätte minut aivan väärin", sanoi rva Bennet täydellä todella säikähtyneenä. "Lizzy on itsepäinen ainoastaan tällaisissa asioissa. Kaikessa muussa hän on niin hyväluontoinen ja mukautuvainen kuin tyttö ikinä saattaa olla. Minä lähden nyt suoraapäätä herra Bennetin puheille, ja saatte olla varma, että me yhdessä piankin käännämme tytön pään oikeaan."
Antamatta kosijalle aikaa vastata hän kiiruhti miehensä luo kirjastoon ja huusi tälle jo kynnykseltä:
"Oh, rakas Bennet, sinua tarvitaan kiireen kaupalla; me olemme kaikki kuin puulla päähän lyödyt. Sinun pitää oitis tulla naittamaan Lizzy herra Collinsille, sillä ajattelehan, tyttö resu vannoo, ettei hän ikinä mene tälle vaimoksi. Ja jollet pidä joutua, niin kosijakin voi muuttaa mielensä eikä huoli koko tytöstä."
Hra Bennet oli kohottanut katseensa kirjasta, kun hänen vaimonsa törmäsi sisään sellaisella kiireellä, ja suunnannut sen rva Bennetin kasvoihin. Mutta hänen tavallinen kylmä ja hajamielinen ilmeensä ei näyttänyt vähääkään järkyttyvän hänen kuulemastaan kummasta sanomasta.
"En voi laisinkaan käsittää sinua", hän sanoi, kun hänen vaimonsa oli läähättäen esittänyt ilmoituksensa. "Mistä ihmeestä sinä oikein puhelet?"
"Oh, – herra Collinsista ja Lizzystä tietenkin. Lizzy sanoo, ettei hän huoli herra Collinsista, ja herra Collins piankin sanoo, ettei hän huoli Lizzystä."
"No, mikä osa minulla tässä sitten pitäisi olla? Tämähän näyttää aivan toivottomalta jutulta."
"Sinun pitää puhua siitä Lizzylle. Sano hänelle, että vaadit häntä oitis menemään herra Collinsille vaimoksi."
"Kutsu hänet tänne alas. Hän saa kuulla minun ajatukseni."
Rva Bennet soitti kelloa, ja paikalle rientävä sisäkkö käskettiin kutsumaan nti Elizabeth kirjastoon.
"Tulehan tänne, lapseni", huudahti isä, kun tytär arkaillen astui sisään. "Olen lähettänyt noutamaan sinut tänne hyvin tärkeän asian vuoksi. Mikäli ymmärrän äitisi puheesta, on herra Collins tehnyt sinulle naimatarjouksen. Onko se totta?" – Elizabeth myönsi sen todeksi. – "No niin – ja tuon tarjouksen sinä olet hylännyt?"
"Niin olen, isä."
"No hyvä. Nyt tulemme pääkysymykseen. Äitisi tahtoo, että sinä suostut siihen. Eikö se ole tahtosi, rouva Bennet?"
"On niinkin, taikka en tahdo enää nähdä koko tyttöä silmäini alla."
"Siinä sangen surullinen tulevaisuuden näköala sinulle, Elizabeth. Tästä päivästä alkaen joudut olemaan ventovieras jommallekummalle vanhemmistasi. Äitisi ei tahdo nähdä sinua silmäinsä alla, jos et mene naimisiin herra Collinsin kanssa, ja minä en tahdo nähdä sinua edessäni, jos menet naimisiin hänen kanssaan."
Suomentanut O. A. Joutsen.
MITFORD:
ORVOKKEJA POIMIMASSA.
Maalisk. 27 p. – On ikävä, harmaa aamu ja ilmassa kostea tuntu; raikas mutta ei tuulinen; viileä mutta ei kylmä; – juuri oikea päivä sellaiselle ihmiselle, joka on vast'ikään tullut Lontoon kuumuudesta, huikaisevasta loistosta, hälinästä ja kiihkosta, upota maaseudun etäisimpiin sokkeloihin ja saavuttaa takaisin mielen tasapaino ja sydämen rauha, jotka on menettänyt tuossa suuressa Baabelissa. Minun täytyy lähteä poimimaan orvokkeja – se on aivan välttämätöntä – ja minun täytyy lähteä yksin: äänen sointi, vaikkapa Lizzyni äänen, kielon kukankin kosketus, hänen joustavan jalkansa hypähdyskin sekoittaisi sen tunteen selkeyden, jota koetan saavuttaa. Lähden liikkeelle aivan yksin kädessä pikku vasuni, joka on punottu mehiläiskeon muotoiseksi ja josta pidän niin paljon, koska hän antoi sen minulle, ja jota olen pitänyt pyhitettynä orvokeille ja niille, joita rakastan. Lähden ja poikkean syrjään valtamaantieltä niin pian kuin suinkin voin. En tahtoisi tavata ketään juuri nyt, en edes niitä, joita yleensä kaikkein mieluimmin tapaan.
Katsohan! Eikö tuo ryhmä – herrasmies täysiverisen arabialaisen hevosen selässä, nainen ratsastaen hänen rinnallaan niin viehättävästi ja vaivattomasti – kas kuinka kauniisti hänen harsonsa liehuu hänen oman nopean liikuntonsa viimassa! – ja tuo iloinen ja uljas poika komean valkoisen arabialaishevosen selässä, kiepsahdellen heidän rinnallaan, mutta valmiina kiitämään heidän edelleen minä hetkenä tahansa – eikö tuo jalo seurue ole herra ja rouva M. ja rakas B? Ei! Palvelijalla on toisenlainen liveri. Tämä on herttuan perhekuntaa ja joku heidän nuoria etonilaisiaan. Minun on jatkettava matkaani. Nyt en tapaa ketään, sillä olen kunnolla päässyt pois maantieltä ja kuljen nurmikkoa kiertelevää polkua kanervien keskellä, pehmeää matalaa kangasta, jossa lampaat ja karitsat ovat kuljeskelleet – polku on turpeinen ja kasvaa hyväntuoksuista ajuruohoa, se on joustava askelten alla, suloinen tällaisenakin vuodenaikana.
Me elämme onneksemme pitäjässä, jonka alueita ei ole aidattu, ja saamme kiittää parin kolmen jäykän maanviljelijän viisasta itsepäisyyttä sekä sitä, ettei kartanon pöyhkeilevä ja hurja herra onneksi nauti ensinkään kansansuosiota, siitä, että meillä ovat säilyneet suloiset vihreät maatilkut ja ne erämaan luonnon keitaat keskellä sivistystä, jotka kenties muodostavat englantilaisen maiseman erikoisen kauneuden. Se yhteismaa, jota nyt kävelen – haka, joksi sitä sanotaan – on näistä herttaisista paikoista kaikkein viehättävimpiä. Se on pieni, suojaisa kohta ikäänkuin eristettynä kylästä, syvällä kohonevien kumpujen – olisi melkein liian komeaa nimittää niitä mäiksi – välissä. Sitä reunustaa toisella syrjällä iloinen valtatie, ja toinen tie taas kulkee sen läpi, ja sitä ympäröivät mitä maalauksellisimpana kirjavuutena niityt, mökit, maatalot ja hedelmätarhat. Yhdessä nurkassa on suuri lammikko, joka on harvinaisen kirkas ja läpikuultava ja antaa maisemalle hauskaa hilpeyttä ja valoisuutta. Pääskyset parveilevat tuon lammikon lähettyvillä, samoin lapset. Sen ympärillä on nytkin niitä iloinen lauma. Harvoin olen sitä nähnytkään ilman. Lapset rakastavat vettä, kirkasta, läpikuultavaa, välkehtivää vettä, se kiihoittaa ja ravitsee heidän uteliaisuuttaan, se on liikettä ja elämää.
Se polku, jota astelen, vie vähemmän eloisalle paikalle, yhteismaan laidassa olevan suuren ja jykevän rakennuksen luokse, jonka siipirakennukset, ulottuen kauas päärakennuksen molemmille puolille, täyttävät aukion kolme sivua ja antavat pihalle kylmän ja varjoisan leiman. Yhdellä sivustalla on synkkä puutarha, jossa vanha mies tekee ojatöitä, ja siellä näkyy vain suoria tummia sarkoja, joissa kasvaa vihanneksia, perunoita, kaalia, sipulia, papuja. Kaikki on niin mullan ja maan karvaista kuin vastakaivettu hauta. Ei ainutta kukkaa tai kukkapensasta! Ei yhtään ruusupuuta tai viinimarjapensasta! Ei muuta kuin järkevää, alakuloista hyötykasvillisuutta. Voi, kuinka toisenlaisia ovatkaan pitkät ja epäsäännölliset puutarhasuikaleet huviloiden edustalla iloisine esikko- ja safranipuu-istutuksineen, kultalakkoineen, jotka lähettävät suloisia tuoksuja kapeasta akkuna-aukosta, ja loistaviin lehtiin puhkeavine karviaispensaineen, joiden elävä vihreys synnyttää silmässä kukkeuden mielikuvan! Oi, kuinka toisenlaista! Tämän synkän asuinpaikan toisella puolella on niitty, jonka väri on niin syvä ja väkevästi smaragdinvihreä, että se ilmaisee seisovaa vettä olevan lähettyvillä. Sitä ympäröivät säännöllisten välimatkojen päässä olevat pajut, ja samoin kuin puutarhaa, erottaa tätä niittyäkin yhteismaasta leveä, kaivannon tapainen viemäri. Rakennus on pitäjän kunnalliskoti. Kaikki siihen kuuluva on vankkaa, kestävää ja hyödyllistä – mutta niin apeaa, kylmää, pimeää! Pihalla on lapsia, ja kuitenkin kaikki on hiljaista. Riennän aina tämän paikan ohitse ikäänkuin se olisi vankila. Vapauden rajoitus, sairaus, vanhuus, äärimmäinen köyhyys, kurjuus, joita minulla ei ole voimaa poistaa tai huojentaa – tällaisia aatoksia ja tunteita herättää noiden seinien näkeminen, ja kuitenkin ne kenties, vaikka ei varmasti, sisältävät vähemmän sitä äärimmäistä lohduttomuutta, jota sairaalloinen mielikuvitus on taipuvainen maalailemaan. Siellä saavat järjestystä, puhtautta, ravintoa, vaatteita, lämpöä, turvapaikan kodittomat, lääkkeitä ja hoitoa sairaat, lepoa ja elämäntarpeiden tyydytystä vanhukset, – myötätuntoa, todellista ja teoissa ilmenevää myötätuntoa, jota ihmiset osoittavat köyhiä ja onnettomia kohtaan. Saattaa olla maailmassa kehnompia paikkoja kuin pitäjän kunnalliskoti – ja kuitenkin kiiruhdan sen ohitse. Tunnetta, ennakkoluuloa, en saa voitetuksi.
Synkän puutarhan loppupää muuttuu tiheän metsikön reunustamaksi kujaksi, joka ulottuu kauas, kierrellen ja mutkitellen loivasti vihreiden niittyjen keskellä kuin puro, mille kaikelle antavat eloa karjalaumat, lampaat ja kauniit karitsat, jotka nauttivat elonkeväänsä hennosta suloisuudesta. Tai sitten näen peltoja ja viljelysmaita, jotka ovat vielä vilkkaampi-ilmeisiä, sillä niillä työskentelee ryhmittäin pavunkylväjiä, naisia ja lapsia kaikenkirjavissa väreissä ja puvuissa. Ja auroja ja äkeitä, vihelteleviä poikia ja tanakoita ajomiehiä, jotka suorittavat verkkaisesti mutta uuvuksiin asti ahkeroiden tämän puuhakkaan vuodenajan tärkeintä työtä. Millaista työtä pavunkylvö onkaan! Millainen mitalin toinen puoli siinä asemassa, joka on osoitettu ihmiselle erottamaan hänet kedon elävistä! Ajatelkaahan ihmistä kumartuneena kuusi, kahdeksan, kymmenen tuntia päivässä tehdäkseen reikiä maahan pienellä kepillä, sitten pudottaakseen niihin pavut yksitellen. He saavat palkan sen määrän mukaan, jonka istuttavat, ja joitakin köyhiä vaimoja on välistä syytetty siitä, että he ovat tiputtaneet niitä – nimittäin pudottaneet useampia kuin yhden pavun reikään. Kun ottaa huomioon kiusauksen, on minun mielestäni inhimillisen hyveellisyyden huippu, jos ei tipauta useampia papuja samalla kertaa.
Käveltyämme vielä vähän matkaa tätä kujaa tulemme vanhan talon luokse, jota ympäröivät korkeat jalavat. Se on vanha maalaistalo, joka aina – en tiedä mistä syystä – palauttaa mielikuvitukseni Shakespearen aikoihin. Se on pitkä, matala, epäsäännöllinen rakennus, jonka yksi huone ulkonee kulmittain muusta rakennuksesta, ja muratin, hienon valkosuonisen muratin peittämä. Päärakennuksen ensimmäinen kerros ulkonee pitemmälle ja sitä kannattavat tammiset tukihirret, ja yksi ala-akkunoista, jossa on vanhat puitteet ja pitkät, kapeat ruudut, muodostaa puolikkaan matalasta kuusikulmiosta. Pylväskäytävä, jossa on istuimet, sen yläpuolella kohoava torninhuippu, suippoharjaiset katot ja savupiippuryhmät täydentävät taulun. Voi, se ei olekaan juuri muuta kuin taulu! Seinät alkavat jo murentua ja rappeutua huolimattoman isännän ja köyhtyneen vuokraajan hoidossa.
Vielä muutamia jaardeja eteenpäin, ja niin pääsen rantapenkereelle. Ah! Tunnen jo niiden lemun – niiden hienonhieno tuoksu viipyy ja leijailee tässä kosteassa raskaassa ilmassa. Tästä pikku portista ja sitten tämän vihreän vehnäpellon vihreää etelärinnettä, – ne ihan ryntäävät minua vastaan, nuo suloiset orvokit, kymmenkertaisen suloisina. Maa on aivan niiden peittämä: valkoisina ja sinipunaisina, välkkyvinä ne koristavat lyhyttä kasteista ruohikkoa ja näyttävät vielä väkevämmän värisiltä nyt, kun taivas on pilvessä. Siinä niitä on sadoittain, tuhansittain. Aikaisempina vuosina minulla on ollut tapana seurata niiden kehittymistä vihreästä ummusta lähtien, kunnes yksi tai pari sataa puhkesi kukkaan. Sen vuoksi ne eivät milloinkaan ennen ole tulvahtaneet minua vastaan näin äkillisen ja ylenpalttisen loistavina yksinkertaisessa kauneudessaan, – olen todentotta kiitollinen kuumeiselle Lontoolle puhtaasta ja väärentämättömästä ilosta! Kuinka kauniisti ne vielä ovat asettuneetkin tälle viettävälle rantapenkereelle, jossa pajun oksat huojuvat niiden yläpuolella täynnä mehiläisiä ja sekoittavat hunajaisen tuoksunsa vielä herkempään orvokkien tuoksuun! Kuinka läpikuultavia ja sileitä ja verevän näköisiä ovatkaan oksat täynnä mehua ja elämää! Ja tuolla ihan vanhan sammaleisen juuren vieressä on suurenmoinen esikkotupsu, ja keltainen perhonen liihottelee sen yllä kuin ilmassa leijaileva kukka. Mikä onni istua tällä nukkaisella kummulla ja täyttää vasu kukilla! Mikä sydämen ja mielen uudistus! Olo tällaisessa rauhan ja sulon paikassa on samaa kuin olla peloton, iloinen ja herttainen kuin lapsi. Silloin ajatus muuttuu runoudeksi ja tunne uskonnoksi. Silloin me olemme onnellisia ja hyviä. Voi, jospa koko elämäni voisi kulua näin, liidellen autuaan ja viattoman tunteen kannattamana, nauttien rauhassa ja kiitollisena Luonnon yhteisistä siunauksista, kiitollisena ennen kaikkea vaatimattomista tavoista, terveestä luonnonlaadusta, joka tekee tuon kaiken niin rakkaaksi! Mutta, kuka uskaltaa pyytää niin onnellista elämää? Minä voin kuitenkin edes siepata kiinni ja pidentää ohikiitävän ilon, voin täyttää vasuni puhtailla kukilla ja sydämeni puhtailla ajatuksilla, voin ilahduttaa pikku kotiani niiden sulolla, voin jakaa aarteeni yhden kanssa, rakkaan olennon kanssa, joka ei voi hakea niitä, voin nähdä ne, kun suljen silmäni, ja uneksia niistä, kun vaivun uneen.
(Kylämme.)
Suomentanut Aino Tuomikoski.JOHN GALT JA SUSAN FERRIER.
Romantiikan valtavuosina toimineista Skotlannin realisteista ovat huomattavimmat John Galt (1779-1839) ja Susan Edmonstone Ferrier (1782-1854) joiden teoksissa on vielä nytkin tervettä ja raikasta elämän tuntua. John Galt'in vaiheet ovat seikkailurikkaita. Hän oli merikapteenin poika, ja palveli aluksi tullissa, kunnes kirjailijahaaveiden vaivaamana lähti 1804 Lontooseen, taskussa "eepillinen runoelma". Epäonnistuneen liikeyrityksen jälkeen hän aikoi lakimieheksi, mutta jätti ne puuhat saatuaan Oxfordissa päähänsä kirjoittaa kardinaali Wolseyn elämäkerran. Kesken työtä terveys kuitenkin petti, jolloin hän matkusti (1809) Välimeren maihin tutkimaan, miten Napoleonin toimeenpanema mannermaan sulkeminen voitaisiin sieltä päin murtaa. Matkallaan hän joutui Byronin toveriksi ja kävi Mustallamerellä ja Vähässä Aasiassa saakka. Kirjallisena tuloksena olivat Matkoja ja matkustuksia (Voyages and Travels) sekä Kirjeitä Levantista (Letters from the Levant), joilla on vieläkin arvonsa harvinaisina kuvauksina silloisesta Välimeren maailmasta. Galtin tuotanto käsittää tämän jälkeen epäonnistuneita näytelmäyrityksiä ym., kunnes hän kirjeromaanillaan Ayrshiren perilliset (The Ayrshire Legatees, 1820) vihdoin sai lukijakunnan. Se oli kirjoitettu samaan äänilajiin kuin kaksitoista vuotta aikaisemmin valmistunut Pitäjän aikakirjat (The Annals of the Parish, 1821), jota hän silloin oli turhaan tarjonnut kustantajille, mutta joka nyt kelpasi ja sai heti innostuneen lukijapiirin. Näissä hän kuvaa koruttomasti, luonnollisen arkisesti, hillityn, hiljaisen humoristisesti, Skotlannin ihmisten tavallista elämää, romanttisoimatta sitä minnekään päin, ja saavuttaa eheän, miellyttävän tuloksen. Hän luo sarjan yksilökuvia, jotka ilmeisesti ovat jossakin määrin avanneet Dickensin silmiä ymmärtämään tällaisen "tyyppitaiteen" suuria mahdollisuuksia, ja perustaa ns. "kaalitarhakoulun" ("the kailyard school"), jolla on niin huomattavia ja myöhäisiä edustajia kuin James Barrie. Galtin laajasta tuotannosta, joka käsittää kaikkiaan noin 60 teosta, mm. useita historiallisia romaaneja, kuuluvat tähän "kaalitarha-alaan" vielä Sir Andrew Wylie (1822), Sukutila (The Entail, 1824) ja Provosti. Näiden lisäksi mainittakoon Byronin elämäkerta (The Life of Byron, 1830). 1826 Galt matkusti Kanadaan perustamaan suurta siirtokuntaa, mutta joutui vaikeuksiin ja palasi 1834 kotimaahan, taas antautuen kirjailijaksi. Hän oli tarmokas, yritteliäs ja rehellinen mies, jota huono onni vainosi. – Susan Ferrier oli sivistynyt nainen, Walter Scottin virkatoverin tytär, suuren romaanikirjailijan suosikki, jonka hänen päiväkirjansa kiittävästi mainitsee. Kirjailijattarena, vilkkaan, satiirisen luonteensa, terävän huomiokykynsä, nasevan vuoropuhelunsa ja terveen järkensä vuoksi, hän on lähinnä verrattavissa Jane Austeniin. Hän julkaisi vain kolme teosta: Avioliiton (The Marriage, 1818), Perinnön (The Inheritance, 1824) ja Kohtalon, eli päällikön tyttären (Destiny, or the Chief's Daughter, 1831). Enimmäkseen Ferrier käsittelee ympäristönsä erikoisuuksia, maalaten ne näkyviksi keveällä huumorilla ja luoden täten hänkin oman tyyppikokoelmansa.
GALT:
PITÄJÄN AIKAKIRJAT.
Herran vuosi tuhat seitsemänsataa kuusikymmentä oli kolmen seikan vuoksi merkittävä Dailmailingin seurakunnassa. – Ensinnäkin nyt se, että minä jouduin sinne, sitten rouva Malcomin asettuminen meidän keskuuteemme viiden lapsensa kanssa, ja sitten vielä minun avioliittoni serkkuni neiti Betty Landshaw'n kanssa. Näistä johtuu, että tämän vuoden historia luonnostaan jakautuu kolmeen lukuun eli jaksoon.
Ensinnäkin se minun paikansaantini. – Se oli suuri juttu, sillä minut nimitti sinne patruuna, eivätkä sikäläiset ihmiset tietäneet minusta yhtään mitään, ja heidän sydämensä kiihtyi ja äkämystyi tämän tapauksen vuoksi, ja he tekivät kaiken voitavansa estääksensä minut toimestani, jopa siinä määrin, että oli pakko kutsua sotilasvartiosto suojelemaan kirkkoneuvostoa, ja sydämeni oli täynnä murhetta kuullessani rummun pärisevän ja torven toitottavan meidän mennessämme kirkkoon. Ihmiset olivat suorastaan mielettömiä ja ilkeitä ja heittivät likaa meidän päällemme kulkiessamme heidän ohitseen ja häväisivät meitä kaikkia ja osoittivat pilkaten sormellaan minua, mutta minä kestin sen alistuvaisesti ja säälin heidän niskuroimistaan ja sokeuttaan. Braehillin vanha herra Kilfuddy poloinen sai sellaisen läiskäyksen korvalliselleen, että hänen toinen silmänsä melkein turposi umpeen.
Tullessamme kirkon ovelle huomasimme sen kiinni naulatuksi, niin että sitä oli mahdoton saada auki. Sotilaskersantti tahtoi murtaa sen, mutta minä pelkäsin, että tilalliset suuttuisivat siitä ja moittisivat uuden oven kustantamista, ja pyysin hartaasti häntä antamaan sen olla semmoisenaan. Sen vuoksi häädyimme menemään ikkunasta sisään, ja ihmisjoukko seurasi meitä, peräti julkealla tavalla muuttaen Herran huoneen ikäänkuin kapakaksi keskellä kirkasta päivää, niin kauheasti he mekastivat. Virren ja saarnan aikana kansa käyttäytyi paremmin, mutta virkaanasettamisen alettua kävi metelöiminen kamalaksi. Thomas Thorl, kutoja ja siihen aikaan hurskas intoilija, nousi seisaalleen ja esitti vastalauseensa sanoen: "Totisesti, totisesti sanon minä teille, hän, joka ei astu tähän lammashuoneeseen ovesta, vaan kiipeää sisään jotakin toista tietä, on varas ja ryöväri". Ja minä päättelin, että saisin elettäväkseni hyvin vaikean ja tukalan ajan niin hillittömien ihmisten keskuudessa. Herra Given, joka oli silloin Lugtonin pappina, oli leikillinen mies eikä voinut olla ilvehtimättä edes näin juhlallisessa tilaisuudessa. Kun tuli se vaihe, että minut oli siunattava kätten päällepanemisella, eikä hän voinut päästä tarpeeksi lähelle ulottuakseen minuun kädellään, niin hän ojensi sauvansa ja kosketti sillä päätäni sanoen toisten suureksi huviksi: "Tämä käy laatuun, käypä niinkin, puu puuta vastaan." Mutta tämmöinen oli tylyä puhetta sellaisena aikana ja sellaisessa paikassa, ihmiset kun vielä olivat niin kiihdyksissä.
Kirkonmenojen päätyttyä me poistuimme ikkunasta, ja se oli raskas päivä minulle. Mutta me menimme pappilaan ja saimme siellä oivallisen päivällisen, jonka Irvillen uuden ravintolan emäntä rouva Watts valmisti pyynnöstäni ja lähetti ajajansa sitä tarjoilemaan, sillä mies oli samalla hänen tarjoilijansa, kun ei majatalossa ollut kuin yhdet vieterirattaat ja nekin harvoin käytännössä.
Vaikka seurakuntalaiseni ottivat minut vastaan näin hillittömällä tavalla, päätin kuitenkin kohdella heitä herttaisesti, ja sen vuoksi aloitin heti seuraavana aamuna vierailukierroksen. Mutta voi! Minun oli kiivettävä jyrkkää vuorenseinämää, ja siinä tarvittiin lujaa sydäntä. Muutamissa paikoissa nimittäin sain huomata, että ovet suljettiin minulta, toisissa taas lapset nähdessään minun tulevan juoksivat äitinsä luokse huutaen: "Tänne tulee turkasen Suttu-Jussi!" – ja kun minä sitten menin sisään heidän kotiinsa, eivät vanhemmat pyytäneet minua istumaan, vaan virkkoivat pilkallisesti: "Mitä iloa te, hyvä mies, täältä löydätte?" Minä kävelin kuitenkin ovelta ovelle kuin alakuloinen kerjäläinen, kunnes sain ottaa almuna vastaan säädyllisen kohtelun – kuka olisi sitä ajatellutkaan – ei sen vähäpätöisemmän henkilön kuin saman Thomas Thorlin taholta, joka oli ollut niin katkera minua kohtaan kirkossa edellisenä päivänä.
Thomas seisoi ovella vihreä tohvelikankainen esiliina vyöllään ja päässään punainen Kilmarnockin yömyssy – muistan hänet yhtä hyvin kuin jos olisin nähnyt hänet vasta eilen. Hän oli nähnyt minun kulkevan talosta taloon ja huomannut, millä tavoin minut torjuttiin pois, ja hänen sydämensä heltyi ja hän virkkoi minulle ystävällisesti: "Tulkaa sisään, hyvä herra, ja huojentakaa mieltänne, tällainen ei käy mitenkään päinsä, papit ovat Jumalan edusmiehiä, ja heidän Herransa vuoksi meidän on kunnioitettava heitä. Koko seurakunnassa ei yksikään toinen ole ollut niin jyrkästi teitä vastaan kuin minä, mutta tämä pikainen vierailu on nöyryyden merkki, jollaista en olisi voinut odottaa patruunan pesästä lähteneeltä linnulta." Kiitin Thomasta ja menin sisään hänen kanssaan, ja me keskustelimme kotvan luottavaisesti yhdessä, ja minä sanoin hänelle, ettei paimenen asia niinkään ollut lauman syöttäminen kuin heidän kunnollinen paimentamisensa, ja että vaikka joku saattaisi olla pystyvämpi johtamaan heitä kuin minä, ei koko Skotlannin alueella ollut ainoaakaan, joka olisi ollut halukkaampi paimentamaan seurakuntaa yöllä ja päivällä. Ja Thomas sanoi, ettei hän ollut hyvään aikaan kuullut niin sopuisaa puhetta sekä että jos minä selittäisin samaa oppia saarnatuolistakin, ei kestäisi kauan ennenkuin saisin aikaan muutoksen. "Minä olin päättänyt", hän sanoi, "olla pistämättä jalkaani kirkon ovesta teidän ollessanne siellä, mutta päästäkseni varmuuteen omin älyin ja jotten tuomitsisi tutkimatta tulen sinne ensi pyhäpäivänä ja kehoitan naapureitani menettelemään samoin, joten teidän ei tarvitse saarnata tyhjille seinille ja kartanonherran perheelle."
Suom. Aino Tuomikoski.
FERRIER:
AVIOLIITTO.
"Kaunotar" ja säkkipilli.
"Voi, liekö pahempaa kuin olo täällä?"
Kadotettu Paratiisi.Huone oli pitkä, kapea ja matala, ja siinä oli paljon pieniä ikkunoita, joista lähti himmeitä valojuovia kaikkiin mahdollisiin suuntiin. Sen niukka ja koruton kalusto oli ilmeisesti tehty samaan aikaan kuin rakennuskin; ja tämä ystävyys, joka oli syntynyt niin kauan sitten, näytti kestävän yhä vieläkin, sillä korkeaselkäiset, leikkauksilla kaunistetut tuolit painautuivat mitä uskollisimmin harmaita seiniä vastaan, joilla riippui, kapeissa mustissa kehyksissä, joitakin Douglasin perheen kunnianarvoisia esi-isiä. Takkatuli, joka oli kaikesta päättäen juuri äsken sytytetty, oli vähitellen alkanut palaa, mutta ennen liekkiin leimahtamistaan se olikin katsonut parhaaksi ruveta suitsuttamaan savua, jota huone oli nyt aivan täynnä, eikä avatuilla ikkunoilla näyttänyt olevan muuta tekemistä kuin päästää sisään sadetta ja tuulta.
Vieraiden astuessa sisään, parvi naisia juoksi vastaanottamaan heitä. Douglas alistui hyväntahtoisesti kolmen pitkäleukaisen vanhanpiian syleiltäväksi, jotka hän tunsi tädeikseen, ja tervehti sydämellisesti viittä avuttomasti punastunutta tyttöä, joiden hän arvasi olevan sisariaan; lady Juliana oli jähmettynyt siihen, missä seisoi, epätoivon kuvaksi, ja vastaanotti äänettömänä uusien sukulaistensa kohteliaisuudet, kunnes hän lopulta, vaipuen tuolille, koetti salata mielenjärkytystänsä kutsumalla koiriaan ja hyväilemällä sylirakkiansa.
Talon isäntä, joka oli kiireesti kutsuttu kotiin peltoaskareistaan, saapui nyt. Hän oli miellyttävän näköinen vanha mies, jossa oli hiukan herrasmiehen tuntua ja ryhtiä, kömpelöstä puvusta, karkeahkosta käytöksestä ja maalaismurteesta huolimatta. Tervehdittyään lämpimästi poikaansa hän meni kauniin miniänsä luo, kietaisi hänet syliinsä ja suuteli häntä sydämellisesti ja äänekkäästi kummallekin poskelle; huomaten sitten hänen kasvojensa kalpeuden ja kyyneleiset silmänsä hän huudahti: "Ethän toki liene säikähtänyt ylämaamme vuoria, rouvaseni? Rohkeutta vain – ja usko minua, niiden rinteiltä löydät yhtä lämpimiä sydämiä kuin jätit Englannin hienoihin palatseihin" – ja likisti koko ajan hänen hentoja sormiaan jäntevällä kourallaan.
Kyyneleet, joiden pidättäminen oli siihenkin saakka ollut hyvin työlästä, alkoivat nyt vuotaa virtoina ylhäissyntyisen kaunottaren silmistä, ja painaen poskensa tuolin selkänojaan hän päästi valloilleen tuskan, jonka hillitseminen kävi hänelle ylivoimaiseksi.
Koruttomien sukulaistensa äänekkäisiin ja huolestuneisiin kysymyksiin ja heidän ylenpalttiseen sydämellisyyteensä hän ei vastannut mitään, vaan ojensi kätensä miehelleen ja nyyhkytti: "Vie minut, ah! vie minut pois tästä paikasta!"
Loukkautuneena, häpeissään ja suutuksissaan niin lapsellisen ja järjettömän käytöksen takia Douglas kykeni vain änkyttämään jotakin, että lady Juliana oli pelästynyt ja väsynyt; ja pyydettyään, että heidät opastettaisiin huoneisiinsa, hän talutti sinne nuorikkonsa, joka oli nyt melkein tajuton, tätien seuratessa jäljessä, kaikki kolme; neuvoen yhteen ääneen eri lääkkeitä.
"Taivaan tähden, sano heille, että jättäisivät minut rauhaan!" lady Juliana sopersi heikosti, koettaessaan karttaa käsiä; jotka vuorotellen tunnustelivat hänen valtimoaan ja otsaansa.
Toistuneiden anteeksipyyntöjen ja vilpittömiltä vaikuttavien selittelyjen jälkeen Douglas sai vihdoinkin tädit jättämään heidät; sitten hän käytti kaiken kaunopuheisuuden, mihin hän kykeni, saadakseen nuorikkonsa mukautumaan tilanteeseen, johon rakkaus ja asianhaarat olivat paiskanneet hänet.
Tämän väliajan, joka näytti onnettomasta lady Julianasta loputtoman pitkältä, tädit käyttivät viisaitten neuvojen antamiseen, mitä kaikkea naineen naisen on elämässään noudatettava ja otettava huomioon. Kammatusta villasta kudotut sukat ja topatut alushameet olivat tuiki välttämättömiä vaatekappaleita; ja samalla viittailtiin aivan selvästi siihen, ettei lapsi, jonka äiti halusi syödä muutakin kuin ohraleipää ja kauravelliä, voinut mitenkään olla terve, sehän oli aivan mahdotonta.
"Katsokaa vain noita nuoria karitsoita", miss Grizzy sanoi, osoittaen Douglasin viittä rotevaa sisarta; "hehän ovat kuin terveyden, perikuvia! Toivon saavani olla varma, rakas käly, että teidän lapsistanne tulee aivan samanlaisia – mutta poikia, sillä meillä on surettava puute pojista. On surullista ajatella, ettei meillä ole yhtään poikaa, ja että niin vanhan ja hienon suvun kuin meidän pitää sammua miesperillisten puutteessa." Ja kyyneleet vierivät kiltin vanhanpiian poskille hänen puhuessaan.
Herrojen tulo huoneeseen lopetti keskustelun. Kiiruhtaen miehensä luo lady Juliana alkoi kuiskaillen, mutta varsin kuuluvasti kysellä, oliko hän jo saanut rahaa – milloin he lähtisivät, jne.
"Haluaako teidän armonne teetä?" kysyi miss Nicky, tuoden pienillä kupeilla tummaa, sameata nestettä.
"Teetä! ei, minä en juo milloinkaan teetä – otan mieluummin hiukan kahvia; Psyche taas on ihastunut teehen." – Ja hän antoi juoman, joka oli tuotu hänelle itselleen, lemmikilleen.
"Tässä ei ole kahvia", Douglas virkkoi, katsellen teepöytää; "mutta minä soitan ja pyydän tuomaan." Ja samassa hän soittikin.
Vanha Donald tuli heti.
"Missä kahvi on?" miss Nicky kysyi.
"Kahvi!" toisti ylämaalainen; "sen olen, miss Nicky, totisesti kokonaan unohtanut."
"Niin, mutta saahan sitä vielä", Douglas sanoi.
"Ilta on jo kulunut niin pitkälle, Harry-herra, ettei tulelle mahdu enää mitään, näettekös." Laskien sormillaan hän jatkoi: "Siellä keitetään nyt meidän illallispuuroamme, ja elukoiden perunat ovat myös jo kiehumassa, ja –"
"Minä menen itse katsomaan", keskeytti miss Nicky, poistuen huoneesta, vanhan Donaldin seuratessa kintereillä koko ajan mutisten.
Talon isäntä oli sillä aikaa ottanut pienen iltaunen, mutta nyt, kun keskustelu taukosi ja tee korjattiin pois, hän havahtui ja kysyi, mitä he puuhasivat, kun tanssi ei ollut alkanut.
"Tule, rouvaseni, niin näytämme esimerkkiä", hän sanoi, lyöden näppiä ja alkaen laulaa käheällä äänellä:
"Hiiri, pieni veitikka,
tahtoo hänkin iloita;
eikä kukaan viisastu,
ellei samoin ilostu
meidän kahden lailla.""Mutta missä tytöt ovat?" hän huudahti. "Hoi! Belle, Becky, Betty, Baby, Beeny – paikoillenne!"
Mainitut nuoret neitoset tulivat sisään, kiihkeinä nauttimaan ja iloitsemaan soitosta ja tanssista, kintereillään Coil, soittaja, joka näytti jo pullistaneen poskensa valmiiksi. Pihistyään ja suhistuaan hetkisen säkkipilli alkoikin sitten soida niin vauhdikkaasti ja hypittävästi kuin Coil ikinä osasi. Mutta turhaa olisi yrittääkään kuvata lady Julianan kauhua ja hämmästystä hänen kuullessaan nämä kamalat äänet, jotka nyt ensi kerran hyökkäsivät hänen korviinsa. Riistäytyen irti vanhasta herrasta, joka oli lähtemäisillään lattialle, hän riensi kimakasti parkaisten miehensä luo ja heittäytyi vapisten tämän syliin, Douglasin huutaessa innostuneelle Coilille, että soitto oli heti lopetettava.
"Mikä nyt tuli – mikä nyt tuli?" huudahteli koko perhe, kerääntyen heidän ympärilleen.
"Mikäkö tuli!" toisti Douglas kiukkuisesti, "te olette pelästyttäneet lady Julianan kuoliaaksi helvetillisellä musiikillanne. Mitä te tarkoitatte", hän kiivaasti ärjäisi tyhmistyneelle soittajalle, "ryhtyessänne puhaltamaan tuota peevelin rakkoa?"
Coil poloinen katsoi häneen suu auki ja hämmästyksestä aivan älyttömänä, sillä tähän saakka hänen säkkipilliään ja soittoaan oli vain ihailtu ja ylistetty.
"Onpa todellakin kaunista, ettei siedetä kuulla säkkipilliä", puheli vanha herra, kävellessään nenäänsä tuhautellen edestakaisin. "Hänestä ei ole ylämaalaisen vaimoksi. Peevelin rakko! Siinä ei ole totta totisesti mitään vikaa!"
"Minun täytyy sanoa, etten ole koskaan kokenut mitään näin ikävää", huokasi miss Grizzy. "Mikähän meidän rakasta kälyämme oikeastaan mahtoi pelästyttää, säkkipillin näkeminenkö vai sen ääni? Toivon hartaasti, että Lady Maclaughlan olisi täällä!"
"Onhan mahdotonta, että säkkipilli voisi säikähdyttää ketään", sanoi miss Jacky kimeästi; "eihän kukaan tervejärkinen ihminen voi pelätä säkkipilliä."
Rouva Douglas puuttui nyt lempeästi asiaan ja hyvitti ylämaalaisten loukatun ylpeyden selittämällä, että lady Julianan mielenjärkytys oli kokonaan johtunut yllätyksestä. Tämä sana vaikutti kuin taikavoima; kaikki olivat valmiit myöntämään, että säkkipilli oli yllättävä, kun sen kuuli ensimmäisen kerran. Miss Jacky huomautti, että meille saattoi tapahtua kaikille yllätyksiä; ja miss Grizzy, joka oli vielä rikkiviisaampi, lausui, että eräisiin ihmisiin yllätys teki todellakin mitä yllättävimmän vaikutuksen. Omasta puolestaan hän ei voinut kieltää, että hän pelästyi varsin usein, kun hänelle sattui jokin yllätys.
Saadakseen kaikki nämä kauhut unohtumaan, olivatpa ne todellisia tai teeskenneltyjä, Douglas lohdutteli sillä aikaa herkkämielistä nuorikkoaan, joka sanoi olevansa niin väsynyt kaikista kokemistaan vaivoista ja kestämistään kärsimyksistä, että hänen täytyi mennä levolle. Henry, joka tahtoi päästä omaistensa kysymyksistä ja huomautuksista, turvautui empimättä samaan anteeksipyyntöön, ja tätien ja kälyjen sanomattomaksi närkästykseksi tanssiaiset loppuivat siihen.
Suom. O. Juurikoski.
MARIA EDGEWORTH JA WILLIAM CARLETON.
Irlannissa tätä romantiikan ajan realismia edustavat Maria Edgeworth (1767-1849) ja William Carleton (1794-1869). Maria Edgeworth kuului yhdeksäntoista lasta käsittävän sarjan alkupäähän ja oli huikentelevaisuudestaan ja neljästä avioliitostaan mainitun isänsä suosikki, työtoveri ja auttaja. Saatuaan Englannissa hyvän kasvatuksen hän oleskeli vuodesta 1782 alkaen enimmäkseen Irlannissa. 1802 hän Parisissa ollessaan isänsä vuoksi hylkäsi suomalaissyntyisen kreivi Clewberg-Edelcrantzin kosinnan. Hänen teoksistaan, joita on kaikkiaan parikymmentä, on jäänyt eloon kolme, nimittäin romaanit Castle Rackrent (1800), Poissaoleva (The Absentee, 1812) ja Ormond (1817). Näissä hän terävällä huomiokyvyllä, osanotolla ja huumorilla kuvaa irlantilaisia oloja ja ihmisiä, ylimysten elämää poissa Englannissa, ja köyhien alustalaisten rääsyistä kurjuutta kotona Irlannissa. Kuvaukset vaikuttivat herättävästi Walter Scottiin: "Tunsin, että minun oli yritettävä tahollani jotakin samanlaatuista kuin minkä miss Edgeworth oli jo toteuttanut omallansa." Myöhemmin vielä esim. Turgenjev mainitsee tulleensa miss Edgeworthin kuvauksista ajatelleeksi, että Venäjän talonpoikien elämä saattoi olla kirjallisena kohteena erikoisesti antoisa. – Siinä irlantilaisaiheisten kirjojen tulvassa, joka miss Edgeworthin aloittamana pian pitkiksi ajoiksi valtasi lukijakunnan huomion, ovat omassa erikoisasemassaan William Carletonin, maanviljelijän pojan, kuvaukset Piirteitä ja tarinoita Irlannin talonpojista (Traits and Stories of the Irish Peasantry, 1830-33), jotka ovat uudenaikaista, realistista kansanelämänkuvausta, kohteenansa Irlannin todella iriläinen, köyhä rahvas. Carleton oli syntyisin kodista, jossa puhuttiin sekä englantia että iriä, kasvoi iriläiseksi, ja oli kuin luotu heitä sekä ymmärtämään että kuvaamaan. Hankittuaan omin neuvoin sivistystä Carleton toimi koti- ja koulunopettajana, sanomalehden avustajana, ja myöhemmin vapaana kirjailijana. Hänen laajasta tuotannostansa näyttävät jääneen eloon etupäässä mainitut kansanelämänkuvaukset, joilla hän perusti oman alansa, ns. "pensaskoulun", eli juuri hänen edustamansa köyhän iriläisen rahvaan realistisen elämänkuvauksen.
EDGEWORTH:
RACKRENTIN LINNA. ("Nylkylän" linna.)
Sir Patrick kuoli sinä yönä: juuri kun vieraat nousivat juomaan hänen terveydekseen ja kunnioittamaan häntä kolminkertaisella hurraahuudolla, hän sai jonkinlaisen kohtauksen ja kannettiin pois; he jäivät odottamaan ja hämmästyivät saadessaan aamulla hänen vointiaan tiedustellessaan kuulla, että sir Patrick poloisen maallinen matka oli päättynyt. Näillä main ei ole konsanaan elänyt eikä kuollut jalompaa herraa, jota sekä rikkaat että köyhät olisivat niin suuresti rakastaneet. Hänen hautajaistensa vertaisia ei ole milloinkaan nähty koko kreivikunnassa, ei aikaisemmin eikä myöhemminkään! Kolmen kreivikunnan kaikki aatelismiehet olivat niissä saapuvilla; läheltä ja kaukaa, kuinka paljon niitä olikaan! Isoisäni isä sanoi, että nähdessään naisten koko lauman, kaikilla punainen vaippa olkapäillään heitä luuli liikkeelle lähteneeksi armeijaksi. Entä sitä äänen paljoutta! Sen olisi voinut kuulla kreivikunnan kaukaisimpaan soppeen, ja onnellinen se, joka pääsi edes ohimennen näkemään arkun. Mutta kukapa olisi voinut ajatella, mitä sitten tapahtui? Juuri kun kaikki meni, kuten pitikin, ja vainajaa saateltiin hänen oman kaupunkinsa halki, niin hänen ruumiinsa takavarikoitiin velasta. Rahvaan pelättiin ryhtyvän pelastamaan häntä, mutta perillinen, joka oli mukana hautajaisissa, oli sitä vastaan, peläten seurauksia, sillä hän huomasi, että nuo roistot, jotka toimittivat takavarikoimisen, tekivät sen lain varjolla; niin ollen lakia oli tietysti toteltava, ja vähänpä velkojat hyötyivät vaivannäöstään. Ensiksikin koko maakunta kirosi ja halvensi heitä, ja sitten sir Murtagh Rackrent, uusi perillinen, kieltäytyi ruumista kohdanneen loukkauksen takia maksamasta shillinkiäkään veloista, ja kaikki maanomistajat ja hänen muut tuttavansa olivat siinä hänen puolellaan; sir Murtagh vihjaili kaikissa seuroissa, että hänen tarkoituksensa oli aikaa myöten maksaa isänsä kunniavelat, mutta sinä hetkenä, jolloin hänet haastettaisiin asian johdosta oikeuteen, kunnian velvoituskin samalla päättyisi. Tästä kuiskailtiin (mutta vain perheen vihamiehet uskoivat sen), että kaikki oli vain uskottelua ja tekopeliä, jonka turvissa hän tahtoi päästä maksamasta velkoja, jotka oli sitoutunut suorittamaan kunnian velvoituksella.
Siitä on niin kauan, ettei enää voida sanoa, kuinka asia oikeastaan oli, mutta se on varmaa, ettei uusi isäntä ollut lainkaan vanhan herran kaltainen; hänen kuoltuaan kellareita ei täytetty enää konsanaan, vieraita ei otettu vastaan, eikä mikään ollut niinkuin ennen; vuokraajatkin saivat mennä matkoihinsa ilman viskyn tilkkaa. Minua hävetti, enkä tietänyt perheen kunnian takia, mitä sanoisin; mutta minä koetin parastani ja syytin kaikesta emäntääni, sillä en pitänyt hänestä, eikä kukaan muukaan; hän oli syntyisin Skinflintien perheestä, ja leski; sir Murtaghin kannalta se oli kummallinen naimiskauppa; seudun väestö oli sitä mieltä, että hän oli suuresti häväissyt itsensä, mutta minä en virkkanut mitään: tiesin, miten asia oli. Sir Murtagh oli etevä lakimies, ja hoiti Skinflintien suurta omaisuutta, mutta erehtyi siinä kaikesta taitavuudestaan huolimatta; sillä vaikka hän olikin puolisonsa kanssaperillisiä, hän ei hyötynyt siitä vähintäkään, hänen puolisonsa kun eli paljon kauemmin kuin hän – mutta sehän on asia, jota hän ei voinut mitenkään tietää naimisiin mennessään. Minun täytyy sanoa emännästäni, että hän oli miehelleen mitä parhain aviovaimo, ollen varsin arvokas ja toimelias nainen, joka piti tarkasti huolta kaikesta. Mutta minä epäilin aina, että hänellä oli skottilaista verta suonissaan; kaiken muun olisin antanut hänelle anteeksi perheen takia. Hän piti tiukasti kiinni paastonajasta ja muista paastopäivistä sekä itseensä että palvelijoihin nähden, mutta ei vapaista juhlapäivistä. Kun eräs palvelustyttö pyörtyi kolme kertaa paaston viimeisenä päivänä, panimme me hänen suuhunsa, saadaksemme hengen pysymään ruumiissa, palan paahtopaistia, joka tuli sir Murtaghin päivällispöydästä, sillä sir Murtagh ei paastonnut milloinkaan, eihän toki; mutta onnettomuudeksi emäntäni sai tavalla tai toisella kuulla asiasta, ja teki siitä seuraavana päivänä valituksen seurakunnan pastorille, ja tyttöraukan täytyi heti jalkeille päästyään sovittaa rikkomuksensa, sillä muuten hänelle ei suotu rauhaa eikä anteeksiantoa, olipa hän sisällä tai ulkona. Emäntäni oli kuitenkin sangen armelias omalla tavallaan. Hänen toimestaan pidettiin köyhille lapsille koulua, jossa heitä opetettiin ilmaiseksi lukemaan ja kirjoittamaan, ja jossa lasten oli vuorostaan ahkerasti kehrättävä ilmaiseksi emännälleni; sillä hänellä oli aina kasoittain vuokraajien lahjoittamia ja tuomia kehruuaineita, ja hän sai kaikki taloudessa tarvittavat palttinat ja liinavaatteet maatilalta; sitten kun langat oli kehrätty, maatilalla olevat kankurit ottivat ne huostaansa, myös ilman korvausta. Lähellämme oli valkaisukenttä, eikä vuokraaja tohtinut kieltää emännältäni mitään, peläten oikeudenkäyntiä, jolla sir Murtagh uhkasi häntä puron takia. Näin menetellen emäntäni sai kaikki hämmästyttävän halvalla, ja kuinka ylpeä hän olikaan siitä. Pöytänsä hän piti katettuna myös aivan ilmaiseksi; verolintuja, verokalkkunoita ja verohanhia tuli sitä mukaa kuin ehdimme syödä ne, sillä emäntäni piti silmänsä auki, ja tiesi joka voipyttyä myöten, mitä kaikkea kullakin vuokraajalla oli varastoissaan. He tunsivat hänet, ja pelko, että heidät karkoitettaisiin vuokran takia ja haastettaisiin sir Murtaghin toimesta oikeuteen, piti heidät niin hyvässä kurissa, ettei heidän mieleensäkään johtunut lähestyä Nylkylän linnaa ilman jonkinlaista lahjaa – emännälleni ei ollut mikään liian paljon eikä liian vähän – munat, hunaja, voi, kala, riista, linnut ja sillit, tuoreet tai suolatut, kelpasivat hänelle. Jos heillä oli porsaita, niin meilläkin oli, ja parhaan silavansa ja parhaat kinkkunsa he toivat meille, ja sen lisäksi kananpoikia keväällä. Mutta he olivat kaikki kurjaa joukkoa, eikä meillä ollut heistä muuta kuin vastusta, sillä he laiminlöivät maansa ja lähtivät lopuksi tiehensä. Sir Murtagh ja emäntäni sanoivat, että kaikki tämmöinen oli entisen isännän, sir Patrickin syytä, joka oli uskonut puolen vuoden vuokran heille kaikille velaksi; siinä oli varmasti perääkin. Mutta isäntänä sir Murtagh oli hänen täydellinen vastakohtansa; sillä puhumattakaan siitä, että heistä olisi jokaisesta pitänyt tehdä englantilaisia maanvuokraajia, hän aina vain ahdisti ja ahdisti, anasti ja anasti, kiristi ja kiskoi, ja hankki itselleen hyvät tulot elukoista, joita kulkeutui hänen alueilleen; sattuihan aina tämän tästä, että milloin minkin vuokraajan sika, tai hevonen, tai lehmä, tai vasikka, tai hanhi tuli rajan poikki, mikä oli sir Murtaghille niin edullista, ettei hän tahtonut kuulla puhuttavankaan aitojen korjaamisesta. Kuolinverosta ja päivätöistä hänellä oli myös tuloja; turve nostettiin, perunat kylvettiin ja korjattiin, heinä tehtiin ja tuotiin kotiin; lyhyesti sanoen, kaikki talon työt tehtiin ihan ilmaiseksi, sillä kaikissa vuokrasopimuksissamme oli tarkat pykälät, täynnä rangaistuksia, joihin sir Murtagh osasi hyvin meidät pakottaa; jokaiselta vuokraajalta hänen oli saatava monta monituista sekä miehen että hevosen työpäivää, ja ne hän saikin joka vuosi; ja suuttuessaan jollekin miten hän menettelikään – valiten parhaimman päivän, jolloin tuo miesparka korjasi omaa satoaan tai kattoi mökkinsä kattoa oljilla, sir Murtagh aivan kuin periaatteesta käski hänet hevosineen talon töihin; niin hän opetti heitä kaikkia, kuten hän sanoi, tietämään, mitä laissa säädettiin maanomistajasta ja vuokraajasta. Laista puhuen uskon, ettei kukaan ihminen, kuollut tai elävä, ole konsanaan rakastanut sitä niin suuresti kuin sir Murtagh. Hänellä oli kerran kuusitoista oikeusjuttua vireillä yhtä aikaa; niin monta kertaa en ole edes nähnytkään häntä: – tiet, kujat, suot, kaivot, lammikot, kalavedet, puutarhat, puut, kymmenykset, kulkurit, sora- ja hiekkakuopat, lautakasat, vahingonteot, kaikki, mitä maan päällä suinkin on olemassa, antoivat hänelle käräjöimisen aiheita. Hänellä oli tapana kerskua, että hänellä oli oikeusjuttu kirjaimiston joka kirjaimelle. Kuinka minua ihmetyttikään nähdä sir Murtagh konttorissaan kaikkien paperiensa keskellä! Niitä oli niin paljon, että hän tuskin pääsi kääntymään. Kerran rohkaisin mieleni ja kohautin olkapäitäni hänen nähtensä, ja kiitin kohtaloani, etten ollut syntynyt hienoksi herraksi sellaiseen huoleen ja vaivaan, mutta sir Murtagh nuhteli minua lyhyesti vanhalla sananlaskullaan: "Oppi on parempi kuin talo tai maa." Ajamastaan neljästäkymmenestäyhdeksästä oikeusjutusta hän hävisi vain seitsemäntoista; muut hän voitti maksamalla kaksinkertaisesti ja toisinaan kolminkertaisestikin; eihän se kannattanut. Hän oli sangen oppinut mies lakiasioissa ja esiintyikin sellaisena; mutta missä sitten lienee ollut vika, en osaa selittää, – nämä hänen oikeusjuttunsa maksoivat hänelle paljon; lopulta hän möi perheomaisuutta muutamien satojen hinnasta vuodessa; mutta hän oli sangen oppinut mies lakiasioissa, enkä minä tiedä hänen asioistaan mitään, paitsi että tunnen suurta kunnioitusta itse sukua kohtaan; en voinut sille mitään, että mieleni oli raskas, kun hän lähetti minut naulaamaan pylväisiin ilmoitusta, jossa Timoleaguen vuokraoikeus maineen ja irtaimistoineen kuulutettiin myytäväksi.
Suom. O. Juurikoski.
CARLETON:
IRLANTILAINEN KYLÄ.
Findramoren kylä sijaitsi pitkän vihreän kukkulan juurella, jonka ääriviiva muodosti matalan kaaren kohotessaan silmissä taivaanlakea vastaan. Tätä kukkulaa koristivat pyökkilehdot, ja paikoin se oli kuin metsän ympäröimä niitty. Heinäkuussa, jolloin sen ruoho oli pitkää, olen viettänyt monet tunnit nauttien siitä yksin ja katsellen aaltoilevaa liikettä, jonka aurinkoiset tuulet virittävät sen pinnalle, tai pilvenvarjojen kiitoa, kun ne jättimäisten kummitusten tavoin nopeasti pyyhkivät sen ylitse, samalla kuin huojuvien puiden kohina ja niiden auringossa kimmeltävien lehtien vilajaminen tuotti sielulle ilon, jonka pelkkä muistaminenkin herättää mielikuvituksessani ikäänkuin haihtuvan kuvan valoisammasta maailmasta.
Tämän kukkulan juurella juoksi kirkas, korkeaäyräinen joki, jota reunusti toisella puolen kaistale reheväkasvuista tasaista niittyä ja toisella jonkinlainen kylän hanhien yhteislaidun, joiden valkoisia höyheniä oli kesäaikaan hajallaan sen vihreällä pinnalla. Se oli myös kyläkoulun poikien leikkikenttä, sillä siellä virtasi se joenkohta, jonka poikaviikarit aivan oikein harkiten olivat valinneet uintipaikakseen. Pieni rinne tai rannassa oleva juottopaikka toi heidät virran partaalle, jonka pohja painui peloittavan syvälle toisella rannalla olevan tammen ja kurimuksen kohdalla. Hyvin on muistissani ensimmäinen kerta, jolloin uskalsin uida sen poikki, ja vielä nytkin näen mielikuvituksessani ne kaksi vesililjamätästä, joihin kokemattomat uimarit turvautuivat.
Noin pari sataa jaardia tämän paikan yläpuolella kulki kylästä valtatielle johtava raitti (pieni syrjätie) joen poikki erästä sellaista vanhaa kapeaa siltaa myöten, jonka kaarilaitteet kohoavat pyöreiksi rummuiksi tien poikki – se on melkein ylipääsemätön sulku hevosille ja ajopeleille. Kuljettaessa sillasta pohjoiseen päin näki tien kummallakin puolen rivin matalia olkikattoisia taloja, ja jos läheni yhden aika, päivällistunti, saattoi huomata sinisiä savupatsaita kiemurtelevan savupiippujen jonosta, joista toiset oli tehty pajunvitsoista ja raot päällystetty paksulla savikerroksella, toisten ollessa vanhoja, kapeita, pohjattomia puupyttyjä; kolmannet, joiden ulkonäkö ilmaisi parempaa makua, oli koristettu paksuilla pyöreillä olkiköysillä ja liitetty kokoon kuin mehiläispesät orjantappuran kuorella; monessa töllissä ei ollut muuta kuin avonainen savureikä. Mutta savupa ei suinkaan pyrkinyt ulos laillista väyläänsä, vaan sitä saattoi nähdä tunkeutuvan ilmoille pieninä pilvinä ovista ja ikkunoista. Viimeksimainittujen ruudut, jotka enimmäkseen oli muiksi ajoiksi tukittu vanhoilla hatuilla ja rievuilla, oli nyt jätetty ihan auki, jotta savu pääsisi niistä vapaasti.
Ovien edustalla, oikealla ja vasemmalla, oli rivi tunkioita, joiden jokaisen vieressä oli vielä lätäkkö vihreää pahanhajuista vettä. Ja jos sattui tulemaan joku tanakan näköinen vaimo, jonka silmät olivat vetiset ja jonka palmikoiduilla hiuksilla riippui höllästi keltainen päähine, toisella käsivarrellaan palleroinen tenava ja kädessään likavesisanko, niin tämän astian siekailematon tyhjentäminen mainittuun lätäkköön oli omiaan lähettämään katsojan kylän läpi etusormi ja peukalo painettuina (mistä syystä, sen asianomainen itse täydelleen käsitti) tiukasti, vaikka vaistomaisesti sieraimia vastaan. Tästä riippumatta saattoi vielä muistakin syistä tuntea halua kannustaa rivakasti vauhtiin hevostaan, jonka kintereillä oli parhaillaan tusinan verran haukkuvia rakkeja ja saman verran kirkuvia poikaviikareita, mikä voi olla yhtä tehoisa vastenmielisyyden aihe kuin ilman tuoksu. Puheena ei suinkaan ole maisema ilman eläviä olentoja, ja ratsastaja voi huomata, jos hän oli niinkuin otaksun tarkkasilmäinen mies, jok'ainoassa lätäkössä sian venkaleen makaamassa keskellä liejua, havainnollisimmin edustamassa ylellistä mukavuutta ja päästäen silloin tällöin pitkän yltäkylläisen röhkinän, joka ilmaisi verrattomasti sen elämännautintoa, tai ehkä vanhan emakon lojumassa veltossa lepoasennossa, puoli tusinaa porsaita sysimässä toinen toistaan maitokulauksensa haussa ja nykien emon vatsaa pikku kärsällään, täysin välinpitämättöminä niistä hajuista, joita heistä itsestään lähti. Kesken kaiken kuuluu kukon kiekuminen sen räpytellessä ylpeänä siipiään omalla tunkiollaan ja antaessa varoitusmerkin päivällishetken lähestymisestä.
(Piirteitä ja tarinoita Irlannin talonpojista.)
Suomentanut Aino Tuomikoski.CHARLES LAMB.
Klassillisella kirjallisuudella oli oma, Aristoteleen väärin tulkittuihin ajatuksiin perustuva estetiikkansa, johon romantiikan vapaudenvaatimus ei tietenkään soveltunut. Romantiikan rinnalla syntyi myös sen teoreettinen perustelu, sen estetiikka, uudenaikainen kirjallisuuden kritiikki. Tämän varhaisempia, huomattavia edustajia olivat Coleridge, Charles Lamb (1775-1834), William Hazlitt (1778-1830), Francis Jeffrey (1773-1850), William Gifford (1756-1826) ja Thomas de Quincey (1785-1859) ym. Jeffreyn (The Edinburgh Review) ja Giffordin (The Quarterly Review) harjoittamana tämä arvostelu oli suomivaa, ylimielistä, poliittisten ennakkoluulojen ohjaamaa, tuottaen tyydytystä vain arvostelijalle itselleen, tuskaa kirjailijalle ja huvia yleisölle. Mutta muiden mainittujen nimien ansiosta kehittyi vähitellen uusi arvostelun tyyli, pyrkimyksenä tunnontarkka syventyminen ajan tilanteeseen, kirjailijan erikoisominaisuuksiin ja tarkoituksiin, ja tuloksen määritteleminen myös siltä pohjalta lähtien. Täten syntynyt arvostelu ei ole enää kohteeseensa imeytynyt loinen, vaan itsenäinen tutkielma, joka elää omavaraista essee-elämäänsä. Miellyttävimpään ja arvokkaimpaan muistoon on yllämainituista esseisteistä jäänyt Charles Lamb, vieläkin tuore pakinoitsija, enemmän kirjailija kuin arvostelija, jonka maine on maassansa korkealla, lähennellen Samuel Johnsonia. Lamb oli lontoolainen, syntyisin vaatimattomista oloista, sai koulukasvatuksensa Coleridgen toverina Christ's Hospitalissa 1782-89, ja ryhtyi sitten palvelemaan liikeapulaisena, v:sta 1792 suuren India-komppanian konttorissa. Tässä toimessa hän oli vuoteen 1825 saakka, jolloin erosi, saaden eläkkeen. Tähän perin tasaiseen ulkonaiseen elämänkaareen sisältyy kuitenkin suurta, uhrautuvaa sankaruutta. 1796 näet Lambin kymmentä vuotta vanhempi sisar, Mary, mielenhäiriössä surmasi äitinsä, ja pääsi joutumasta mielisairaalaan vain sen kautta, että Charles sitoutui pitämään hänestä huolta. Tälle velvollisuudelle Charles sitten omistautui luopuen ainaiseksi oman kodin aikeista. Kun vielä palkan vaatimattomuus teki elämän muuten huolekkaaksi, oli tällä änkyttävällä, mutta siitä huolimatta harvinaisen sattuvasanaisella, ilomielisellä, murheissansa hiukan lasiin tirkistävällä, lomahetkinä kirjallisuuteen syventyvällä konttorimiehellä täysi tekeminen elämänosuutensa hoitamisessa. Kirjailijauransa hän aloitti runoilla, romaanilla Rosamund Gray (1798) ja parilla epäonnistuneella näytelmällä. 1807 hän ryhtyi filosofi William Godwinin pyynnöstä avustamaan tämän toimittamaa Nuorison kirjastoa ja kirjoitti tällöin sisarensa Maryn kanssa (joka oli ajoittain terve) kuuluisat Shakespearen tarinat (Tales from Shakespeare), omana osuutenaan murhe-, Maryn osuutena huvinäytelmät. Tämä työ saavutti tunnustusta ja tuotti hänelle 60 puntaa. Sen innostamana sisarukset sommittelivat yhdessä vielä pari lastenkirjaa (Mrs Leicesterin koulu – Mrs Leicester's School, 1807, ja Runoutta lapsille – Poetry for Children, 1809) sekä Charles yksin Odysseuksen seikkailut (Adventures of Ulysses, 1808). Kirjallishistoriallisesti tärkeä tapahtuma oli Lambin 1808 ilmestynyt teos Näytteitä Englannin näytelmärunoilijoista (Specimens of English Dramatic Poets). Sillä hän kohotti näkyviin sekä Elisabethin ajan draaman, jonka Thomas Warton oli jättänyt pois 1774-82 ilmestyneestä Englannin kirjallisuuden historiasta, että omat harvinaiset erikoislahjansa kirjallisuuden ymmärtäjänä, arvostelijana ja esittäjänä. Kirjoitelmat Shakespearesta ja Hogarthista, jotka Lamb tämän jälkeen (ilman nimimerkkiä) julkaisi Leigh Huntin aikakauslehdessä Reflector, vahvistivat tätä käsitystä. 1818 ilmestyivät Charles Lambin teokset (The Works of Ch. L.), mistä oli mm. se seuraus, että Lambia pyydettiin uuden aikakauslehden, London Magazinen avustajaksi. Tässä hän sitten 1820-25 julkaisi kuuluisiksi tulleet pakinansa Elian esseet (The Essays of Elia), joihin hänen pakinoitsijamaineensa etupäässä perustuu ja jotka ovat hänen viimeinen kirjallinen työnsä. Ne ovat mitä sirointa, älykkäintä ja luottamuksellisinta tarinointia, joiden juttelija jää joka kerta mitä miellyttävimpään muistoon ja joiden kodikkaan hyrinän tapaamme Dickensin parhaista tunnelmapaloista. Esseiden kirjoittajana on vain Addison Lambin vertainen.
UNELMIEN LAPSET.
Haavekuva.
Lapset kuuntelevat mielellään kertomuksia vanhemmistaan niiltä ajoilta, jolloin nämä olivat lapsia, ja koettavat ulottaa kuvitelmansa käsittämään jotakin isosetää tai esiäitiä, josta ovat saaneet perintäkuvan, mutta jota eivät ole koskaan nähneet. Tällaisessa mielenvireessä pienokaiseni painautuivat viereeni hiljattain eräänä iltana kuullakseen isoäitinsä äidistä, Fieldistä, joka asui suuressa talossa Norfolkissa [Tällä tarkoitetaan Blakeswarea Hertfordshiressä, jossa Lambin isoäiti Mary Field oli emännöitsijänä] (se oli sata kertaa suurempi kuin se, jossa lapset ja heidän isänsä asuivat), missä olivat sattuneet – niin ainakin yleensä uskottiin niillä tienoin – ne murheelliset tapahtumat, joihin he olivat äskettäin tutustuneet ballaadista Lapset metsässä. Varmaa on, että koko tarina lapsista ja heidän julmasta sedästään oli kauniisti puuhun leikattuna tulisijan yläpuolella suuressa hallissa, koko tarina aina Robin Punarintaan asti, kunnes muuan hupsu rikas henkilö otatti sen pois pannakseen sijaan uudenaikaisen marmorilevyn, jossa ei ollut mitään tarinaa. Tässä kohden Alicen silmiin tuli samanlainen katse kuin hänen rakkaan äitinsä; sitä olisi voinut sanoa moittivaksi, ellei se olisi ollut niin hellä. Sitten kerroin edelleen, kuinka uskonnollinen ja kuinka hyvä heidän isoäidin-äitinsä Field oli, kuinka kaikki rakastivat ja kunnioittivat häntä, vaikka hän ei tosin ollutkaan tuon suuren talon emäntä, vaan ainoastaan sen hoitaja (ja kuitenkin häntä saattoi muutamissa suhteissa sanoa sen emännäksikin), minkä aseman hänelle oli uskonut tilan omistaja, joka asui mieluummin uudemmassa ja hienommassa jostakin naapurikreivikunnasta ostamassansa kartanossa. Joka tapauksessa isoäidin äiti asui tuossa talossa kuin se olisi ollut hänen omansa ja piti eläessään tavallaan yllä sen arvokkuutta. Sittemmin tuo suuri talo rappeutui ja purettiin melkein kokonaan, ja kaikki sen vanhat kaunistukset riisuttiin siltä ja kuljetettiin omistajan uuteen taloon, jonne ne sijoitettiin ja jossa ne näyttivät yhtä tökeröiltä kuin jos joku kuljettaisi pois ne vanhat hautakivet, jotka he olivat hiljattain nähneet Abbeyssa, ja pystyttäisi ne C:n kullankiiltävään vierashuoneeseen. Tässä John hymyili ikäänkuin sanoakseen: "Se olisi tosiaankin hassua". Ja sitten kerroin heille, kuinka isoäitini kuoltua hänen hautajaisiinsa kerääntyivät kaikki köyhät ja osa aatelistoakin naapuriseuduilta monen monien mailien alueelta osoittamaan kunnioitustaan hänen muistolleen, koska hän oli ollut niin hyvä ja uskonnollinen, suorastaan niin hyvä, että osasi ulkoa koko Psalttarin, jopa suuren osan Testamenttiakin. Tässä kohden pikku Alice levitti kätensä. Sitten kerroin, millainen kookas, suoravartaloinen ja viehättävä nainen heidän isoäidin-äitinsä Field oli ollut ja kuinka häntä nuoruudessaan pidettiin parhaana tanssijana – tässä Alicen oikea pikku jalka liikahteli vaistomaisesti, kunnes lakkasi, kun minä näytin vakavalta – parhaana tanssijana, aioin sanoa, koko kreivikunnassa, kunnes tuli julma tauti, jota sanotaan syöväksi, ja kukisti hänet kipujen voimalla, mutta se ei voinut suinkaan tuhota hänen mielenhilpeyttään tai masentaa häntä, vaan hänen henkensä pysyi lannistumattomana, koska hän oli niin hyvä ja uskonnollinen. Sitten kerroin, kuinka hänellä oli tapana nukkua yksin suuren yksinäisen talon etäisessä huoneessa ja kuinka hän uskoi, että keskiyön aikaan ilmestyi näkynä kaksi pikku lasta, jotka liukuivat ylös ja alas niitä suuria portaita, joiden lähellä hän nukkui, mutta hän sanoi, etteivät "nuo pikku lapset tehneet hänelle mitään pahaa", ja kuinka minä tavallisesti pelkäsin, vaikka niinä aikoina hoitajattareni aina nukkui luonani, koska en ollut puoleksikaan niin hyvä tai uskonnollinen kuin isoäiti – ja kuitenkaan en koskaan nähnyt noita pikku lapsia. Nyt John rypisti kulmiaan ja koetti näyttää rohkealta. Sitten kerroin, kuinka hyvä isoäitini oli kaikille meille lapsenlapsilleen ja pyysi meidät loma-ajoiksi luokseen suureen taloon, jossa varsinkin minulla oli tapana viettää aikaani yksikseni tuijottamalla kahdentoista Caesarin, Rooman entisten keisarien, vanhoja rintakuvia, kunnes vanhat marmoripäät näyttivät taas saavan eloa tai minä tunsin ikäänkuin muuttuvani samanlaiseksi marmoriksi kuin ne, kuinka en voinut koskaan väsyä kuljeskelemaan tuossa suunnattomassa herraskartanossa, jossa oli avaria, tyhjiä huoneita, kuluneita verhoja, irrallaan riippuvia seinäverhoja ja puuleikkauksin koristettuja tammisia seinälaudoituksia, joista kultaus oli melkein kokonaan hankautunut pois – kuinka käveleskelin laajassa vanhanaikaisessa puutarhassa, joka oli melkein yksinomaan minun hallussani, ellei silloin tällöin joku yksinäinen puutarhurin apulainen osunut tielleni –, ja kuinka persikoita ja nektaripersikoita riippui muureilla minun koettamatta koskaan poimia niitä, koska ne olivat kiellettyjä hedelmiä, paitsi vain silloin tällöin – ja koska minusta oli hauskempaa kuljeskella vanhojen alakuloisen näköisten marjakuusien tai petäjien keskellä ja poimia punaisia marjoja ja käpyjä, jotka eivät kelvanneet mihinkään muuhun kuin katseltaviksi – tai loikoa vehmaalla nurmikolla kaikki ihanat puutarhan tuoksut ympärilläni – tai maata lekotella kahvihuoneessa, kunnes melkein saatoin kuvitella kypsyväni itsekin appelsiinien ja sitruunain keralla tuossa herttaisessa lämmössä – tai katsella salakoita, jotka uida sujauttelivat edestakaisin kalalammikossa puutarhan perällä, jonkin suuren, juron hauen makaillessa lammikon syvyyden puolimaissa liikahtamatta, ikäänkuin pilkaten pikkukalojen hilpeyttä – kuinka nautin enemmän näistä joutilaan puuhakkaista huvituksista kuin kaikista sulotuoksuisista persikoista, nektaripersikoista, appelsiineista ja muista sellaisista lasten tavallisista herkkupaloista. Tässä kohden John sujautti salavihkaa takaisin hedelmälautaselle viinirypäletertun, jonka hän Alicen tieten oli aikonut jakaa tämän kanssa, ja molemmat näyttivät halukkailta luopumaan siitä ja pitämään sitä sopimattomana. Sitten kerroin heille jonkin verran painokkaammalla äänensävyllä, kuinka heidän isoäitinsä-äidin, Fieldin, vaikka hän rakastikin kaikkia lapsenlapsiaan, saattoi kuitenkin sanoa rakastaneen erikoisesti heidän setäänsä John L–a, koska tämä oli niin kaunis ja reipas nuorukainen ja meidän kaikkien kuningas ja kun hänellä, sen sijaan että olisi kuhnustellut yksinäisissä loukoissa niinkuin muutamat meistä, oli tapana nousta kaikkein tulisimman hevosen selkään, minkä suinkin sai käsiinsä, vaikka oli vielä yhtä pieni tenava kuin toisetkin, ja karauttaa sillä puolen kreivikunnan pituudelta samana aamuna ja liittyä metsästäjien seuraan, jos heitä oli joitakin liikkeellä – ja kuitenkin se setä rakasti vanhaa suurta taloa ja puutarhaakin, mutta hän oli liian eloisa pysyäkseen aina niiden piirissä – ja kuinka tuo setä oli miehen ikään vartuttuaan yhtä urhea kuin kauniskin ja herätti kaikkien, mutta varsinkin lasteni isoäidin-äidin, Fieldin, ihailua, ja kuinka hänellä oli tapana kantaa minua – minä kun olin rampa ja hän oli melkoisesti minua vanhempi – monen monta mailia, kun en voinut kivultani kävellä – ja kuinka hänestäkin tuli myöhemmin elämässään rampa, enkä minä aina (pelkäänpä) ottanut huomioon tätä seikkaa, kun hän oli kärsimätön ja tuskissaan, enkä tarpeeksi muistanut, kuinka huomaavainen hän oli ollut minua kohtaan ollessani kipeäjalkainen, ja kuinka sitten hänen kuoltuaan, vaikka hän ei ollut vielä ollut vainajana tuntiakaan, näytti siltä kuin hän olisi ollut kuolleena jo hyvän aikaa, – sellainen välimatka on elämän ja kuoleman välillä –, ja kuinka minä mielestäni kestin hänen kuolemansa varsin hyvin alussa, mutta jälkeenpäin se ahdisti minua ahdistamistaan, ja vaikka en itkenyt enkä masentunut siitä niin kovasti kuin jotkut masentuvat ja niinkuin luulisin hänen masentuneen, jos minä olisin kuollut, niin kaipasin häntä kuitenkin kaiket päivät, enkä tietänyt ennenkuin vasta silloin, kuinka paljon olin häntä rakastanut. Kaipasin hänen ystävällisyyttään ja kaipasin hänen äreyttään ja toivoin, että hän taas olisi elossa ja riitelisi kanssani (me nimittäin riitelimme välistä), mikä olisi ollut hauskempaa kuin se, ettei häntä ollut lainkaan olemassa, ja olin yhtä onneton ilman häntä kuin setä raukan itsensä oli täytynyt olla, kun tohtori leikkasi pois hänen jalkansa. Tässä lapset rupesivat itkemään ja kysyivät, eivätkö ne pienet suruvaatteet, jotka heillä olivat yllään, olleetkin John sedän vuoksi, ja rukoilivat minua lakkaamaan puhelemasta heidän sedästään ja sen sijaan kertomaan heille jotakin heidän kauniista äiti vainajastaan. Sitten kerroin, kuinka seitsemän pitkän vuoden ajan, välistä toivon, välistä epätoivon vallassa, mutta hellittämättä tavoittelin ihanaa Alice W–nia, ja sikäli kuin lapset saattoivat ymmärtää selitin heille, mitä kainous ja ujous ja suostumattomuus merkitsevät nuorissa neidoissa – ja silloin äkkiä kääntyessäni Aliceen päin näin ensimmäisen Alicen sielun katselevan lapsen silmistä niin todellisena ja uudelleen henkiinheränneenä, että aloin epäillä, kumpi heistä seisoi siinä edessäni tai kenen tuo vaalea tukka oli. Ja minun seisoessani siinä tuijottamassa eteeni muuttuivat molemmat lapset vähitellen hämärämmiksi silmissäni ja loittonivat loittonemistaan, kunnes viimein vain kaksi alakuloista hahmoa näkyi äärimmäisen etäällä puhumattomina, mutta tehden minuun oudolla tavalla aivan sen vaikutuksen kuin olisivat puhuneet: "Emme me ole Alicen lapsia emmekä sinun emmekä ylipäänsäkään lapsia. Alicen lapset sanovat Bartrumia isäksi. Me emme ole mitään. Olemme vähemmän kuin ei mitään ja kuin unet. Olemme vain mitä olisi voinut olla, ja meidän on odotettava Lethen ikävillä rannoilla loputtomat ikuisuudet, ennenkuin meillä on elämä ja nimi." Ja herätessäni samassa huomasin istuvani kaikessa rauhassa vanhanpojan nojatuolissani, jossa olin vaipunut uneen, uskollinen Bridget yhä vieressäni niinkuin ennenkin – mutta John L. (eli James Elia) oli iäksi poissa.
(Elian esseet.)
Suomentanut Aino Tuomikoski.OXFORDILAINEN LIIKE.
Englannin kansan vanhastaan voimakkaat uskonnolliset taipumukset, jotka olivat viimeksi, 1700-luvulla, löytäneet ilmaisunsa Wesleyn metodismissä, ohjautuivat romantiikan kautta, sen keskiaikaan kohdistuvan ihailun johdosta, erikoiseen uskonnolliseen herätykseen, joka tunnetaan "oxfordilaisen liikkeen" nimellä. Tämä rajoittuu oppineisiin yliopisto- ja sivistyneistöpiireihin, vaipuu taistellessaan vallankumouksen ratsionalismia vastaan romanttiseen mystiikkaan, ja päätyy sitä tietä ihailemaan katolisen kirkon ajanhuurretta ja sielunturvaa. Historialliselta kannalta se siis on ymmärrettävä vallankumouksellisen, radikaalisen kielteisyyden vastaliikkeeksi, oman, itsenäisen ajattelun hylkäämiseksi, antautumiseksi epäilyksittä tuonpuoleisten voimien johdettavaksi, harvinaiseksi ilmaukseksi roomalaiskatolisen kirkon aina voimakkaasta hypnoosista. Romanttinen voimayksilö laskee aseensa ja luopuu taistelusta. Liikkeen pohjana olevan vilpittömän uskonnollisen hengen ilmaisi ensin runoilija, Oxfordin runouden professori ja pappi John Keble (1792-1866) runokokoelmassaan Kristitty vuosi (The Christian Year, 1827) ja kuuluisassa "kansakunnan uskosta luopumista" ("on national apostasy") koskevassa saarnassansa Oxfordissa 1833. Keble vaati "ehdotonta kuuliaisuutta esivaltaa ja kunnioitusta katolista traditiota kohtaan, lujaa uskoa pappeuden jumalalliseen kutsumukseen ja sakramenttien tosiasiallisuuteen" ja varoitti "riippumattoman mietiskelyn vaarallisuudesta". Keblen muusta tuotannosta mainittakoon runokokoelma Viattomien lyyra (Lyra Innocentium, 1846). Hienolla, tosipuhtaalla, hurskaalla ja jalolla olemuksellaan Keble oli hyvänä todistuksena opetuksensa korkeasta tasosta ja tarkoituksesta. Keblen suunnan innokkaimpia kannattajia oli John Henry Newman (1801-90), lontoolaisen pankkiirin poika, pappi, joka oli kuulemassa mainittua Keblen saarnaa ja aloitti sen johdosta sarjajulkaisun Aikain katselmuksia (Tracts for the Times). Niiden tarkoituksena oli tukea anglikaanisen kirkon auktoriteettia, vaatia sen piispoille apostolisen perimyksen oikeutta, teroittaa lujan siveellisen kurin, oikean opin ja sakramenttien merkitystä, ja suojella kirkon jumalallista rituaalia. Tämän sarjan mukaan liikettä on myös sanottu "traktaattiliikkeeksi". Tehden lopuksi sen hengestä ja pyrkimyksistä loogillisen johtopäätöksen Newman kääntyi 1845 roomalaiskatolisuuteen. Myös Newman oli runollisesti lahjakas henkilö, julkaisten 1834 runokokoelman Apostolinen lyyra (Lyra Apostolica), johon sisältyy mm. hänen tunnettu virtensä Mua johtaos (Lead Kindly Light), ja 1865 runoelman Gerontiuksen uni (The Dream of Gerontius) ym. Uskonnollisen sielunelämän kuvauksena on huomattava hänen Elämän puolustuskirjoituksensa (Apologia pro vita sua, 1864). 1879 hänet nimitettiin kardinaaliksi.
NEWMAN:
MUA JOHTAOS.
Mua johtaa, Valo, suo sun armaan kois,
mua johtaos;
yö musta on, ja kodist' eksyin pois;
mua johtaos.
Käteeni käy; en pyri voimaton
ma ääriin maan: yks askel kyllin on.
Sult' ennen milloinkaan en pyytänyt:
oi, johtaos;
vaan valitsin tien itse; mutta nyt
mua johtaos.
Iloja etsin ja, vaikk' arkaillen,
myös ylpeilin... suo unhoon jäädä sen.
Mua voimas siunasi, siks edelleen
sa johtaos
mua yli soitten, vuorten, virtain veen
sun koittohos,
jott' aamun kera nään sen enkelin,
jonk', aarteeni, ah, hetkeks kadotin.KEBLE:
KIRJA.
On kirja, joka julistaa
totuuden taivaisen,
ja josta kaiken tiedon saa,
mi tääll' on tarpehen.
Työt Luojan sieluss' inehmon,
teill' ilmain, päällä maan,
sen kirjan sivuja ne on,
jok' ohjaa Jumalaan.
On taivas, kaiken syleillen,
kuin Luojan rakkaus,
mi liikkeet säätää kaikkeuden
ja on sen perustus.
Kuu taivaan teitä vaeltaa,
ja Kirkko teitä maan,
mut valon, kaiken loiston saa
ne Auringoltaan vaan.
Nimeä ylint' ylistää
suin kymmentuhansin meri,
ja laulu yhtyy tää
keruubi-lauluihin.
Tuul' ulvoin, tuli raivoten
Sun voimaas julki tuo,
vaan tuulenhenkäys hiljainen
vain vie Sun Henkes luo.
Maailmaa kaks on; synnin vaan
vuoks silmä inehmon
ei eroa nää taivaan, maan,
jotk' itsessämme on.
Sain silmät Sulta, jotta työs
ma rakkaat näkisin:
suo mulle moinen sydän myös,
Sua ain' ett' etsisin.Molemmat suomentanut Toivo Lyy.
THOMAS CARLYLE.
Englannin kansan käytännöllinen luonne ilmenee sen filosofiassakin: sen keskuudesta lähtöisin oleva oppi tiedon synnystä on käytännöllisen, asiallisen ajattelun vastalause skolastista teoreettisuutta vastaan. Ennenpitkää se ajattelu, mikä sisältyi "valistuksen" ja "hyödyn" aikakauteen, ohjautui pohtimaan todellisen hyödyn asiaa. Tältä pohjalta syntyy Jeremy Benthamin (1748-1832) utilitaristinen eli "hyödyn" filosofia, jonka mukaan yhteiskunnallisen ja lainsäädännöllisen toiminnan perusohjeena ja silmämääränä on oleva "suurin mahdollinen onni suurimmalle mahdolliselle luvulle". Tällä käytännöllisellä fiosofialla, jonka jatkaja ja kehittäjä oli Benthamin seuraajaksi kasvatettu John Stuart Mill (1806-1873), ja jonka muita kuuluisia nimiä ovat sosialistinen rikas kokeilija Robert Owen (1771-1858) ja ranskalainen F. M. Fourier (1772-1837), on ollut syvä vaikutus yhteiskunnalliseen ajatteluun ja kehitykseen. Mutta tämän selkeän ja loogillisen ajattelun rinnalla on Englannin kansassa myös taipumusta mystiikkaan, kuten sen voimakkaat uskonnolliset liikkeet osoittavat. Tutustuttaessa Thomas Carlylen elämäntyöhön ja persoonallisuuteen tuntuu siltä kuin olisi hän syntynyt edustamaan filosofian ja uskonnon yhtynyttä mystillistä voimaa, ja tulkitsemaan sitä profeettana, saarnaajana ja runoilijana. Hänen julistuksensa on irtautunut utilitaristien käytännöllisestä, aineellisesta hyödystä, ja sen vastapainoksi suuntautunut teroittamaan suurten persoonallisuuksien, ylevien sielujen johtavaa merkitystä ihmiskunnan vaiheissa. Carlyle oli muurarinpoika Skotlannista, Ecclefechanista, syntynyt 1795. Hän opiskeli Edinburghin yliopistossa 1809-13, etupäässä matematiikkaa, aikoi jonkin aikaa papiksi ja tuli 1814 opettajaksi kotiseutunsa kouluun, Annanin "akatemiaan". Täällä ollessaan hän luki paljon mm. saksalaista kirjallisuutta, aloittaen sen syventymisen saksalaiseen henkeen, ennen muita Goetheen, josta sittemmin tuli niin tärkeä puoli hänen elämäntyössään. 1816 hän siirtyi Kirkcaldyn kouluun, ent. koulutoverinsa ja sittemmin maankuulun saarnaajan Edward Irwingin työtoveriksi. Oltuaan täällä kaksi vuotta hän muutti 1818 Edinburghiin, jossa eli antamalla yksityisopetusta ja kirjoittelemalla. Hänen terveytensä oli tähän aikaan huono, hän kärsi unettomuudesta, pitkällisestä kuumeesta ja vatsakatarrista, joka on tullut historialliseksi yhtenä selityksenä hänen happamaan äreyteensä. Kesäkuussa 1821, uintimatkalla, hän sai oman kertomuksensa mukaan kokea "henkisen uudestaan syntymisen", päättäen heittää "vinkuvan surunsa" ja ryhtyä "julmaan vastarintaan" kurjuuttansa vastaan. Hänen saksalaisuusharrastustensa ensimmäinen tulos, Wilhelm Meister- käännös, ilmestyi 1824. Samana vuonna Carlyle kävi ensi kerran Lontoossa, jossa tutustui Coleridgeen, Hazlittiin ym. huomattaviin kirjallisiin henkilöihin, lausuen heistä ytimekkäitä määritelmiä. Seuraavana vuonna ilmestyi Schillerin elämä (The Life of Schiller_, 1825). Tämän jälkeen Carlyle tutustui "mustaan maakuntaan", Englannin teollisuusalueeseen, meni naimisiin 1826, ja asettui Edinburghiin, ruveten elämään käännöstyöllä. Tuloksena oli 4 osaa Näytteitä Saksan romaaneista (Specimens of German Romance, Tieck, Musaeus ja Richter). Hän toimi myös Edinburgh Review'n avustajana, julkaisten siinä esseitä mm. Burnsista. Tällöin hänet jo tunnettiin Saksassa saksalaisuuden ystävänä; hän oli kirjeenvaihdossa Goethen kanssa, joka lausui Eckermannille odottavansa hänestä paljon. 1828-34 Carlyle asui vaimonsa maatilalla Craigenputtockissa, julkaisten tänä aikana, 1833-34, mm. kuuluisan omaelämäkerrallisen romaaninsa Sartor Resartus eli herra Teufelsdroeckin elämä ja mielipiteet (– or Life and Opinions of Herr T.)_, jossa tuntuu Richterin vaikutusta, mutta josta ennenkaikkea Carlylen oma persoonallisuus, hänen erikoinen filosofis-runollinen mystiikkansa ja ytimekäs, ilmehikäs tyylinsä nyt täysin kehittyneinä ilmentyvät. 1834 Carlyle muutti Lontooseen, Cheyne Row 5, jossa asui kuolemaansa saakka. Ranskan vallankumous (The French Revolution), hänen ensimmäinen historiallinen teoksensa, ilmestyi 1837, hankkien hänelle sekä mainetta että tuloja. Samana vuonna hän rupesi pitämään julkisia luentoja, kaikkiaan neljä sarjaa, joista viimeinen käsitteli Sankareita, sankarien palvontaa ja sankaruutta historiassa (Heroes, Hero-Worship, and the Heroic in History). Se ilmestyi kirjana 1841 ja tulkitsee kuvaavasti tekijänsä uskoa suurten persoonallisuuksien johtavaan merkitykseen ihmiskunnan historiassa. 1838 ilmestyi Sekalaisia (Miscellanies), seuraavana vuonna voimakas lentokirjanen chartismista (Chartism), jossa hän moittii yhteiskunnan mädännäisyyttä, 1843 Mennyttä ja nykyistä (Past and Present, suomennettu) ja 1845 Cromwellin kirjeet ja puheet (Cromwell's Letters and Speeches), jossa hän antoi tämän siihen saakka enimmäkseen moititun valtiomiehen puhua puolestaan ja kohotti hänet oikeudenmukaiseen asemaan. 1842 hänen anoppinsa kuoli, jättäen Carlylelle sievoisen vuositulon, joka kirjailijatulojen kanssa lopullisesti hälvensi taloudelliset huolet. 1850 hän julkaisi kiukkuisen yhteiskunnallisen lentokirjasen Viimeisten päiväin kirjelmiä (Latter Day Pamphlets), joka herätti huomiota erikoisesti siksi, että hän näytti siinä eräillä edellytyksillä hyväksyvän orjuuden, ja 1851 ystävänsä John Sterlingin, Timesin kuuluisan avustajan ja monia koetelleen kirjailijan elämäkerran (Life of John Sterling). 1858 valmistui hänen viimeisen suurteoksensa Fredrik II:n historian (The History of Friedrich II) kaksi ensi osaa; loppu ilmestyi vasta 1865. Tällöin hän oli jo saavuttanut tunnustetun hengen suurmiehen aseman; mm. hänen kotimaansa Skotlanti osoitti hänelle kunnioitustaan valitsemalla hänet 1865 Edinburghin yliopiston lordi rehtoriksi; virkaanastujaiset seuraavana vuonna muodostuivat suureksi hetkeksi. Hänen vaimonsa kuolema samana vuonna oli hänelle syvä suru, varsinkin kun hän puolisonsa päiväkirjasta ymmärsi usein laiminlyöneensä häntä. Kirjoittaen Muistelmiansa (Reminiscences, ilm. 1881) ja pari pienempää historiallista tutkimusta, toimitellen kirjallista jäämistöänsä, tarkoin seuraten suurpolitiikkaa (Saksan-Ranskan sotaa, jossa lämpimästi kannatti Saksaa, ja Irlannin kysymystä, jossa vastusti Gladstonea) hän vietti elämänsä iltaa "synkän vakavana, hiljaisena ja surullisena vanhuksena, tuijottaen olevaisen loppukuiluun, mykässä keskustelussa Kuoleman, Tuomion ja Iankaikkisuuden kanssa". Thomas Carlyle poistui elämästä helmik. 5 p. 1881, ja haudattiin sukunsa viereen Ecclefechaniin. Hänen julistuksensa sisältönä oli persoonallisuuden voiman ja merkityksen tehostaminen, mikä oli ilmausta hänen omasta rajattomasta itseluottamuksestaan, yksilöllisyydestään ja mystillisestä uskostaan korkeaan kutsumukseen. Näillä ajatuksillaan, joita on pidettävä romantiikan persoonapalvonnan johdannaisina ja kehittyminä, jotka merkitsevät demokratian yhdenvertaisuusaatteiden vastustamista, ja jotka usein kohoavat yleväksi runoudeksi, Carlyle vaikutti syvästi aikansa henkeen osoittaen sille korkeat päämäärät. Ja siksi hän on Viktorian aikakauden clarum ac venerahile nomen – mainio ja kunnioitettava nimi.
SANKARIN-IHAILU.
Tämän kirjoittajan kannalta "sankarin-ihailu", jota nimitystä hän on jo ennenkin käyttänyt, tarkoittaa paljoa enemmän kuin valittua parlamenttia tai viisaimmista kokoonpantua ylimystöä, sillä hänen murteellaan se on kaikenlaisen "ihailun", todellisen arvon ja aateluuden varsinainen, äärimmäinen olemus ja korkein käytännöllinen täydellisyys. Sellaista autuasta parlamenttia ja, jos se kerran saataisiin toimeen, autuasta viisainten ylimystöä, Jumalan ja ihmisten kunnioittamaa, hän todellakin odottelee, yhä täydellistyvää, joka olisi maailman ylimpänä todellisena huippuna, kun maailma vapautetaan valeihailusta ja uudestaan elähdytetään ihailulla, totuudella ja siunauksella! Hän arvelee, että sankarin-ihailu, jota maailman kunakin eri aikakautena on erilaisena ollut, on ihmisten kesken kaiken yhteiskunnallisen toiminnan sielu; että mikäli sitä harjoitetaan hyvin tai huonosti, sikäli se myöskin täsmällisesti osoittaa, millä hyvin- tai pahoinvoinnin asteella maailman asiat ovat. Hän arvelee, että me ylipäätänsä harjoitamme sankarin-ihailuamme huonommin kuin mikään kansa ikinä ennen meitä; että sellaiset kuin Burns veronkantaja, Byron kirjallisuuden leijona, ovat kaikin puolin tarkastettuina todellisuudessa alhaisempia ja petollisempia ilmiöitä kuin Odin jumala tai Muhammed, Jumalan profeetta. Tämän kirjoittaja on siis selvästi sitä mieltä, että meidän on opittava paremmin harjoittamaan sankarin-ihailuamme; että parannus tähän suuntaan on kansan sielun herättämistä lamautumistilasta, samalla kuin meihin palautetaan autuasta elämää, – taivaan autuasta, ei mammonan galvaanista kirottua eloa. Se, että taas herätetään henkiin lamautunut, joka ilmeisesti on kuolemaisillaan ja joutumassa viimeiseen kuolinkamppailuun, ellei sitä virvoiteta, se eikä mikään muu näyttää kaiken täytännöltä.
"Sankarin-ihailu", jos tahdotte, – niin, ystävät; mutta ennen kaikkea siten, että itsellämme on sankarin mieli. Kokonainen maailma sankareita; ei lakeijain maailma, jossa sankarikuningas ei voi hallita: siihen me tähtäämme! Me puolestamme tahdomme erottaa itsestämme kaiken lakeijamaisuuden, alhaisuuden ja valheellisuuden; sitten me toivomme saavamme jaloutta ja totuudenrakkautta yläpuolellemme, ei ikinä ennenkuin sitten. Tämä on uudistuksemme, eikä meillä ole vähintäkään toivoa muusta kuin tästä ja mitä tästä seuraa. Uudistuksen, kuten laupeuden, täytyy alkaa kotoa. Kun se kerran on kotona hyvällä kannalla, säteilee se sitten ulospäin, vastustamattomana, kaikkeen, mitä koskemme ja käsittelemme, puhumme ja teemme, sytytellen yhä uutta valoa, lukemattomien kosketusten avulla, leviten geometrisessä sarjassa, kauas ja lavealle, – tehden vain hyvää, minne tahansa leviää, eikä pahaa.
Niin, ystävät: sankareita kuninkaina ja lisäksi maailma, joka ei ole epäsankarillinen – tätäpä turvaa ja onnen satamaa kohti Korkein valta meitä ajaa läpi kaikkien näiden myrskyisten merten, Ranskan vallankumousten, radikalismien, Manchesterin kapinoiden, joista näinä pahoina aikoina sydän käy kipeäksi. Vaan kiitetty olkoon Korkein valta, miten ankara onkin! Sitä satamaa kohti me pyrimme, ystävät; ponnistelkoot kaikki rehelliset, mikäli heissä kykyä on, urheasti, herkeämättä, tuhatkertaisesti ahkeroiden, sinne päin, sinne päin! Ihan selvää on minusta, että saavumme sinne tai muutoin joudumme valtamerten syvyyksiin.
Sillä vaikka hirveät tuskat, aavat meret ja ulvovat kuilut ovat edessämme, niin eikö merkitse mitään, jos iäisellä taivaalla taas kerran paljastuu näkyviin johtotähti, ainainen valo, loistaen läpi kaikkien rajusäiden ja ärjyvien aaltojen, aina kun kohoamme aallonpohjasta, siunattu majakka kaukana näköpiirin reunalla, jota kohti meidän on herkeämättä henkemme takaa ohjattava? Eikö se ole mitään, – oi taivas, eikö se ole kaikki? Siellä on sankarien luvattu maa, tuon taivaanvalon kohdalla, veljet, kukoistavat autuaitten saaret, – tuolla, tuolla! Sinne me tahdomme, siellä oleskelevat kaikki sankarit nyt ja vastedes: sinne päin, kaikki te sankarimielet! – Kun taivaan johtotähti kerran on kirkkaana silmissämme, silloin jokainen tosi mies pysyy aluksessa uskollisesti omassa työssään ja katoamaton toivo mielessä kaikki vastukset torjutaan ja masennetaan! Niin, kun aluksen kokka kerran on käännetty siihen suuntaan, eikö kaikki jo silloin ole hyvin? Sairaasta kuluttavasta kurjuudesta on tullut ylevä, miehekäs pyrkimys nähtävää päämäärää kohti. "Kuristava painajainen ei meitä enää kurista, sillä me liikahdamme sen koskettaessa; painajainen on jo paennut."
ONNELLINEN.
Kaikki työ, puuvillankehruukin, on jaloa; ainoastaan työ on jaloa: olkoon se tässä sanottu ja vakuutettu vieläkin kerran. Ja samoin on kaikki arvokkuus vaivalloista; mukava elämä ei ole ihmisen eikä minkään jumalan mukaista. Kaikkien jumalien elämä esiintyy meille ylevänä murheena, – vakavuutena äärettömässä kamppailussa ääretöntä työtä vastaan. Ylhäisin uskontomme on nimeltään: "murheen ihailu". Sillä ihmisen pojalla ei ole muuta ylevää seppeltä, syystä tai syyttömästikin kannettavaa, kuin orjantappuraseppele! Nämä asiat, puhuttuina sanoina tai, vieläkin paremmin, tunnettuina vaistoina vireillä kunkin sydämessä, olivat ennen hyvin tuttuja.
Eikö inhimillisen harrastuksen koko kehnous, koko ateismi, joksi sitä sanon, nykyisten miespolvien taholla kuvastu näiden elämänfilosofiasta: vaatimuksesta saada olla, kuten sanotaan, "onnellinen"? Jokaisella viheliäisimmälläkin nulikalla on pää täynnä sitä aatetta, että hän on, tulee olemaan tai kaikkien inhimillisten ja jumalallisten lakien mukaan olisi oleva "onnellinen". Hänen, mitä viheliäisimmän nulikan, toivomukset on täytettävä; hänen, mitä viheliäisimmän nulikan, päivien on saatava kulua suloisessa ainaisen nautinnon huumeessa, mikä on jumalillekin mahdotonta. Profeetat saarnaavat meille: Sinä tulet olemaan onnellinen; sinun pitää rakastaa kaikkea suloista ja sitä löytää. Ihmiset ruikuttavat: Miksi emme olekaan löytäneet onnea?
Me emme pane inhimillisten velvollisuuksien pohjaksi korkeimman jalouden periaatetta, vaikkapa jalouden käsittäisimme kuinkakin kierosti, vaan periaatteena pidämme korkeinta onnea. Meilläkin tuntuu sana "sielu", kuten eräissä slaavilaisissa murteissa, merkitsevän samaa kuin "vatsa". Väittelemme ja puhumme parlamenteissamme ja muualla ikäänkuin sanat eivät tulisi sielusta, vaan vatsasta, – minkä vuoksi puheharjoituksistamme onkin niin vähän hyötyä. Emme puolla Jumalan oikeutta; meitä ei hävetä seistä ruikuttamassa ja puoltamassa omia "etujamme", omia tulojamme ja kauppavoittojamme. Sanomme: ne ovat niin monen "etuja"; meissä on niin kiihkeä harrastus heidän hyväkseen! Vaadimme vapaakauppaa, hyvällä syyllä kiljuen ja hyväntahtoisina, jotta köyhemmät kansanluokat, joiden asema nykyään on kauhea, saisivat Amerikasta halvempaa silavaa. Miehiä nousee vapaakaupan puoltajien lavoille, kysyen: Kuinka voi englantilaisten lannistamatonta henkeä pitää yllä ilman runsasta silavaa? Kansamme on perikatoon menossa! – Ihan varmasti, ystäväni, silavan runsaus on hyvä ja välttämätön; mutta epäilen teidän ikinä saavan silavaakaan tähdätessänne vain tuohon. Te olette ihmisiä, hyvin tai pahoin pideltyjä, ettekä petoeläimiä! Korkeimman onnen periaate, mikä teillä on, näyttää minusta pian muuttuvan jotenkin onnettomaksi. – Entä jos herkeisimme lörpöttelemästä "onnesta" ja jättäisimme sen lepäämään omalla perustuksellaan, kuten sen tapana oli!
"Onnellinen", veljeni? Ensiksikin, mitä sillä on väliä, oletko onnellinen vai et? "Tänään" muuttuu niin pian eiliseksi, kaikista huomispäivistä tulee eilisiä, eikä silloin enää kysytä "onnea", vaan aivan toista. Vieläpä sinussa on niin pyhää sääliä jäljellä ainakin itseäsi kohtaan, että omat vaivasikin, kerran siirryttyään eilisiksi, muuttuvat sinulle riemuksi. Sitä paitsi et tiedä, mikä taivaallinen siunaus ja välttämätön parannusvoima niissä oli; sen saat tietää vasta monen päivän perästä, kun viisastut!
Totisesti se mies, joka "onneansa" pauhaten ja kiristellen rehkii, – pauhaten joko vaaliuurnilla, runoissa tai missä tahansa yrityksissä ja puuhissa –, se mies ei minusta näytä sopivan meitä auttamaan "roistojemme ja pelkuriemme vangitsemisessa"! Ei, ennemmin hän on vähällä lisätä niiden lukua, – ainakin yhdellä ykkösellä ja sen jatkolla! Ota myös lukuun, että tämä on ihan nykyaikaista eikä kuulu vanhoihin sankariaikoihin, vaan näihin uusiin pelkurimaisiin. "Onni elämämme tarkoituksena", kaikki tämä kurja keinottelu ei ole, kun oikein laskemme, vielä kahdenkaan vuosisadan ikäinen maailmassa.
Ainoa onni, josta kunnon mies koskaan on paljoa välittänyt, on onnea saada työnsä tehdyksi. Ihmisen ainoa onnettomuus on lopulta se, ettei hän voi tehdä työtä, ettei hän saa päämääräänsä ihmisenä toteutetuksi. Katso, päivä on nopeasti kulumassa, elämämme on nopeasti kulumassa, ja tulee yö, jolloin ei kukaan tee työtä. Yön kerran tultua onnemme, onnettomuutemme, on mennyttä, kerrassaan kadonnutta – sellaista, mikä ennen on ollut. Mutta työmme – se ei ole mennyttä, kadonnutta: katso, työmme pysyy tai sen puute pysyy, läpi määräämättömien aikojen, ja se on meillä nyt iäti ainoana kysymyksenä! Mitä olet tehnyt ja miten? Onni, onnettomuus: se kaikki oli vain se palkka, jonka sait. Olet sen kaiken kuluttanut pysyäksesi elossa tähän asti; ei penniäkään ole sinulle jäänyt, kaikki on kulutettu, syöty: mutta työsi, missä on työsi? Pian, anna kuulla, katsotaanpa työtäsi!
Tosiaankin: ellei ihminen olisi nälkäinen pelkuriparka ja lisäksi pölkkypään tapainen, niin hän lakkaisi arvostelemasta muonaansa noin suunnattomasti ja arvostelisi ennemmin itseään, mitä hän saa muonallaan toimeen!
(Entistä ja nykyistä.)
Suomentanut Werner Anttila.THOMAS BABINGTON MACAULAY.
Suurten sielujen mystillistä kutsumusta ajattelevaa, yleviin näkyihin vaipuvaa, omatekoisella erikoistyylillään saarnaavaa ja huudahtelevaa Carlylea ei voi olla vertaamatta viittä vuotta nuorempaan Macaulay'in, hänen kilpailijaansa esseistinä ja historioitsijana. Yhtäläisyyksiä ei juuri ole, vain vastakohtia. Näkijänä ja filosofina Carlyle pyrkii tunkeutumaan ihmisten ja asioiden ytimeen niiden syvimmän sielunelämän kannalta ja ilmaisemaan sen tarkoituksiaan varten luomallaan tyylillä; olematta näkijä tai filosofi Macaulay asettaa historiallisen esityksen ihanteeksi asioiden objektiivisen toteamisen ja järjestämisen lukijan ohi liukuvaksi maalaukselliseksi kulkueeksi, ilmaistuna oratoorisella tyylillä, jossa lauseet asettuvat komeakaikuisiksi jättiläis-anapesteiksi, aaltoillen tyynessä, mahtavassa tahdissa. Carlyle kehoittaa alati kohottamaan sydäntämme; Macaulay on täysin vapaa kaikesta mystiikasta; hänellä ei ole mitään sanomaa sydämellemme, vain ulkokohtaisia, sileässä, sivistyneessä rivistössä esitettyjä tietoja. Carlyle on voimakkaasti ponnisteleva, taisteleva ajattelija; Macaulay on tietorikas muototaituri. Carlyle harrasti matematiikkaa ja filosofiaa; Macaulay tunnetusti vihasi niitä molempia. Näin voisi luetella vastakohtia melkein loppumattomiin, kaikki oikeastaan vahingoksi Macaulaylle. Ja kuitenkin lienee viimemainittu Euroopassa laajemmalta tunnettu ja luettu kuin äreä skotlantilainen talonpoika, ihailtu komean esseetyylinsä, juhlallisena kyminä virtaavan lauseistonsa ja niissä miellyttävästi omaksemme saapuvan laajan tietomäärän vuoksi. – Macaulay syntyi 1800 varakkaan kauppiaan ja orjuuden vastustajan, uskonnollisuudestaan tunnetun Zachary M:n poikana, sai yksityisopetusta 18-vuotiaaksi asti, jolloin tuli Cambridgeen, ja pääsi 1824 sinne stipendiaatiksi (fellow). Tänä aikana hän rikastutti tietämistään ja kehitti kykyjään laajalla, monipuolisella lukemisella, seurustelulla älyniekkain kanssa ja ottamalla ahkerasti osaa Yhdistyksen (Union) väittelyihin; tällöin hän lopullisesti rakensi whigiläisen (demokraattisen) maailmankatsomuksensa, jonka kannalla sitten koko elämänsä ajan järkkymättömästi pysyi. Näihin aikoihin hänen isänsä teki vararikon, jolloin Macaulay ryhtyi maksamaan hänen velkojaan ja ylläpitämään perhettä. Tätä ajatellen hän valmistui lakimieheksi 1826 ja pääsi 1828 vararikkoviraston palvelukseen ("Commissioner in Bancruptcy"). Lisäansion tarve sai hänet tarttumaan kynään, ja niin syntyi 1826 yli kolmekymmentä vuotta kestänyt avustajasuhde Edinburgh Reviewhun, tuottaen mainetta molemmille osapuolille. Heti ensimmäinen essee (Miltonista) herätti suurta huomiota ja avasi nuorelle kirjoittajalle Lontoon älymystöpiirit, joissa hän pian tuli kuuluksi harvinaisesta keskustelutaidostaan ja tietojensa tavattomasta laajuudesta. 1830 Macaulay otti vastaan alahuoneen jäsenyyden, suurella puhujataidolla taistellen Uudistuslain ("The Reform Bill") puolesta. Tämän johdosta saavutettu huomattava asema valvontaviraston ("Board of Control") sihteerinä näytti viittaavan loistavaan tulevaisuuteen politiikan alalla, kun halu vapautua taloudellisista huolista sai hänet ottamaan vastaan Indian ylineuvoston lainopillisen neuvojan toimen. Macaulay oleskeli Indiassa neljä vuotta (1834-38), mm. suunnitellen rikoslain ja koululaitoksen. Palattuaan Englantiin hän aikoi ryhtyä toteuttamaan mieliajatustaan, Jaakko II:n aikakauden historian kirjoittamista, mutta joutuikin edelleen sepittämään esseitä Edinburghiin ja ottamaan osaa politiikkaan, ollen mm. 1839-41 sota- ja 1846 palkkausministerinä sekä vuoteen 1847 saakka Edinburghin edustajana alahuoneessa. Jäätyään valitsematta 1847:n vaaleissa hän vihdoinkin pääsi kokonaan antautumaan kirjalliseen työhön. Hänen runonsa, Vanhan Rooman lauluja (Lays of Ancient Rome) olivat ilmestyneet 1842 ja olivat saavuttaneet komealla, draamallisiin kohtauksiin huipennetulla sisällyksellään sekä helskyvällä runoasullaan suuren menestyksen. Kun niistä kuitenkin puuttuu syvempi persoonallinen sisällys, ei jälkiaika ole niihin kohdistuneeseen ihailuun yhtynyt. Englannin historian (The History of England) kaksi ensimmäistä osaa ilmestyi 1848, saavuttaen heti laajan lukijakunnan. 1852 hän kieltäytyi menemästä hallitukseen, mutta suostui rupeamaan Edinburghin edustajaksi alahuoneeseen, esiintyen kuitenkin vain harvoin. 1855 ilmestyivät Historian kolmas ja neljäs osa, menestyksen noustessa suuremmaksi kuin millään Englannin historiateoksella sitä ennen. 1857 Macaulay aateloitiin. Jouluk. 28 p. 1859 hän kuoli äkkiä kirjojensa keskelle. Macaulay oli jäänyt naimattomaksi. Hän oli uskollinen ystävä ja jalo vastustaja, epäitsekäs kunnianmies kaikessa toiminnassaan, kuulu terävästä älystään, muististaan, keskustelu- ja puhujataidostaan, hämmästyttävän laajoista ja monipuolisista tiedoistaan. Hänen retoorisuutensa kuvastuu hänen tyylissäänkin, jossa halu esittää asiat jyrkin vastakohtavalaistuksin joskus vie yksipuolisuuteen. Hänen historiansa on huomattavasti whigiläishenkinen. Esitystavan laajuutta kuvaa se, että hän ehti näissä neljässä osassa käsitellä vain Jaakko II:n ja alun Wilhelm III:n ajasta, yhteensä 16 vuotta. Sillä ja erittäinkin hänen Esseillään on rajoituksistaan huolimatta sija maailman valiokirjallisuuden joukossa.
KAARLE II:N KUOLEMA.
Kuningas Kaarle II:n kuolema tuli yllätyksenä kansalle. Hänhän oli luonnostaan vahvarakenteinen eikä näyttänyt rappeutuneen kohtuuttomista tavoista. Huvitteluissaankin hän oli aina muistanut terveyttään, ja hänen elintapansa olivat omiaan takaamaan pitkän iän ja vankan vanhuuden. Yhtä mukavuutta rakastava kuin hän olikin kaikessa, mikä vaati älyllistä ponnistelua, yhtä tarmokas ja kestävä hän oli ruumiinharjoituksissa. Nuorena hän oli kuuluisa verkkopalloilija ja vielä elämänsä loppuaikoina väsymätön kävelijä. Olipa kuninkaan tavallinen käyntikin niin nopeaa, että niiden, jotka saivat kunnian kulkea mukana, oli vaikea pysyä hänen rinnallaan. Hän nousi varhain ja vietti tavallisesti kolme, neljä tuntia päivästä ulkoilmassa. Hänet saattoi nähdä St. James's Parkissa aamuvarhaisella, ennenkuin kaste oli kuivunut ruohokentiltä, harppailemassa puitten keskitse, leikkimässä viiriäiskoiriensa kanssa tai heittelemässä jyviä ankoilleen. Ja nämä hänen tapansa tekivät hänet rakkaaksi yhteiselle kansalle, jolle on aina mieluista nähdä ylhäisiä välittömän luonnollisina.
Vihdoin vuoden 1684 loppupuolella lievä leinikohtaus – kuten luultiin – lopetti kuninkaan tavanmukaiset kävelyretket. Nyt hän vietti aamunsa laboratoriossaan, jossa hän huvittelihe kokeillen tutkimalla elohopean ominaisuuksia. Kuninkaan mieliala näytti tästä vankeudesta kärsineen. Mitään selvää syytä levottomuuteen hänellä ei ollut. Valtakunnassa vallitsi rauha; kuninkaalla ei ollut tiukkaa rahapulaa; hänen valtansa oli suurempi kuin koskaan; häntä kauan vastustanut puolue oli kukistettu. Mutta ilomielisyys, joka oli auttanut häntä kestämään vastoinkäymisiä, katosi nyt menestyksen hetkellä. Nyt riitti tyhjänpäiväisinkin seikka masentamaan tuon joustavan mielen, joka oli pysynyt lujana tappioissa, maanpaossa ja puutteessa. Ärtymys ilmeni usein katseissa ja sanoissa, joita tuskin olisi odottanut henkilöltä, jolle hyväntuulisuus ja hyvä kasvatus olivat niin erityisen ominaisia. Kuitenkaan ei huomattu, että hänen terveytensä olisi vakavasti heikentynyt.
Harvoin oli kuninkaan linnassa nähty kirjavampaa ja häpeällisempää näytelmää kuin sunnuntai-iltana helmikuun 1 p:nä 1685. Eräät huomattavat henkilöt, jotka olivat menneet sinne kunniatervehdykselle hallitsijansa luo sen ajan tavan mukaan ja jotka olivat odottaneet, että sellaisena päivänä hovi esiintyisi säädyllisesti, hämmästyivät ja kauhistuivat. Whitehallin suuri galleria, ihana jäännös Tudorien aikaisesta loistosta, oli täpötäynnä irstailijoita ja pelureita... Parikymmentä hovilaista istui korttia pelaten suuren pöydän ympärillä, jolle oli kasattu kokonaisia kultavuoria. Silloinkin oli kuningas valittanut huonoa vointiaan. Hän ei halunnut illallistaan; hänen unensa häiriytyi sinä yönä, mutta seuraavana aamuna hän nousi tavallisuuden mukaan varhain.
Tuskin Kaarle oli noussut vuoteeltaan, kun hänen palvelijansa huomasivat, että hänen puheensa oli epäselvää ja hänen ajatuksensa näyttivät harhailevan. Kuten tavallista, oli monia ylhäissyntyisiä henkilöitä kokoontunut katselemaan hallitsijansa parranajoa ja pukeutumista. Kuningas yritti keskustella heidän kanssaan tavalliseen iloiseen tapaansa, mutta hänen kalmankalpea muotonsa hämmästytti ja säikytti heitä. Äkkiä hänen kasvonsa mustenivat, silmät kääntyivät päässä; hän päästi huudon, horjahti ja kaatui erään ylimyksen syliin. Lääkäri, jonka tehtävänä oli huolehtia linnan lääkintävarusteista, sattui olemaan saapuvilla. Hänellä ei ollut suonirautaa, mutta hän avasi laskimon kynäveitsellä. Verta virtasi runsaasti, mutta kuningas pysyi yhä tiedottomana.
Hänet nostettiin vuoteelleen... Kuningatar ja Yorkin herttuatar kiiruhtivat huoneeseen...
Ja nyt suljettiin Whitehallin ovet, jotka tavallisesti olivat kaikille avoimina. Vain henkilöiden, joiden kasvot tunnettiin, sallittiin tulla sisään. Pian olivat etuhuoneet ja käytävät täpötäynnä väkeä, vieläpä sairashuoneessakin tungeskeli päärejä, valtaneuvoksia ja lähettiläitä. Kaikki Lontoon huomattavimmat lääkärit olivat koolla. Niin jyrkäksi oli puoluevastenmielisyys kärjistynyt, että eräiden whiglääkärien läsnäoloa pidettiin poikkeustapauksena. Muuan roomalaiskatolilainen, tohtori Thomas Short, jonka taito oli laajalti tunnettu, oli läsnä. Useita lääkemääräyksiä on säilynyt. Erään niistä on allekirjoittanut neljätoista lääkäriä. Potilaasta iskettiin suonta runsaasti; päätä lämmitettiin kuumalla raudalla; inhoittavaa, ihmiskalloista eritettyä suolaliuosta tungettiin hänen suuhunsa. Kuningas palasi tajuihinsa, mutta hän oli ilmeisesti äärimmäisen vaarallisessa tilassa. Jonkin aikaa kuningatar oli väsymättä läsnä. Yorkin herttua tuskin väistyi veljensä vuoteen vierestä. Arkkipiispa sekä neljä muuta piispaa oli silloin Lontoossa. He viipyivät koko päivän Whitehallissa ja vuorottelivat istuessaan kuninkaan huoneessa yöllä. Tieto kuninkaan sairaudesta täytti pääkaupungin surulla ja pelolla. Sillä hänen tasainen luonteensa ja ystävällinen käytöksensä olivat saaneet suuren osan kansaa rakastamaan häntä, ja nekin, jotka olivat erikoisen tyytymättömiä häneen, pitivät kuitenkin parempana hänen periaatteista piittaamatonta kevytmielisyyttään kuin veljen taipumatonta ja kiihkeää suvaitsemattomuutta.
Torstai-aamuna helmikuun viidentenä Lontoon virallinen lehti tiedoitti kuninkaan tervehtyvän ja lääkärien arvelevan hänen välttäneen vaaran. Hilpeästi kaikuivat kaikkien kirkkojen kellot, ja kaduilla valmisteltiin ilotulituksia. Mutta illalla tiedettiin, että tauti oli uusiutunut ja että hoitavat lääkärit olivat heittäneet kaiken toivon. Yleinen mieliala oli sangen järkyksissä; metelöimiseen ei kuitenkaan ollut tilaisuutta. Yorkin herttua, joka jo oli pidättänyt määräämisvallan itselleen, vakuutti, että kaupunki oli täysin rauhallinen ja että hänet voitiin vaikeuksitta julistaa hallitsijaksi heti veljen kuoltua.
Kuninkaalla oli kovia tuskia, ja hän selitti tuntuvan siltä, kuin hänen ruumiinsa olisi tulessa. Kuitenkin hän kesti kärsimyksensä rohkeudella, joka ei näyttänyt kuuluvan hänen pehmeään, ylellisyyttä rakastavaan luonteeseensa. Sairaan näkeminen koski niin hänen puolisoonsa, että hän pyörtyi ja hänet kannettiin tajuttomana huoneeseensa. Läsnäolevat prelaatit olivat alusta pitäen neuvoneet kuningasta valmistautumaan kuolemaan. Nyt he katsoivat velvollisuudekseen kehoittaa häntä vieläkin innokkaammin. William Sancroft – Canterburyn arkkipiispa – rehellinen ja hurskas, vaikkakin ahdasmielinen mies – puhui varsin vapaasti. "On aika puhua, Sir", hän sanoi, "sillä olette astumassa sen tuomarin eteen, joka ei katso henkilöön." Kuningas ei vastannut sanaakaan.
Thomas Ken, Bathin ja Wellsin piispa, koetti sen jälkeen suostutella kuningasta minkä suinkin voi. Hän oli lahjakas ja oppinut, herkkätunteinen ja hyveellinen mies. Hänen huolellisesti laaditut teoksensa ovat kauan sitten unohdetut, mutta hänen aamu- ja iltavirsiään lauletaan vieläkin joka päivä tuhansissa kodeissa. Vaikka hän olikin, kuten useimmat kirkonmiehet, kuninkuuden innokas puoltaja, hän ei ollut liehittelijä. Ennen piispaksi tuloaan hän oli ylläpitänyt säätynsä kunniaa kieltämällä hovin ollessa Winchesterissa Eleanor Gwynnia asumasta talossa, joka kuului hänelle tuomiorovastin palkkatalona. Kuninkaalla oli kyllin älyä antaa arvoa niin miehekkäälle mielelle. Kaikista prelaateista hän piti enimmän Kenistä. Kuitenkaan ei ollut mitään hyötyä siitä, että kunnon piispa pani liikkeelle kaiken kaunopuheisuutensa. Hänen ylevä, syvästi liikuttava kehoituksensa kauhisti ja järkytti läsnäolevia siinä määrin, että jotkut heistä uskoivat hänessä olleen saman hengen, joka muinoin Nathanin ja Eliaan kautta kutsui jumalattomia ruhtinaita parannukseen. Mutta Kaarle pysyi heltymättömänä. Mitään vastaväitettä hän ei tosin esittänyt, kun luettiin messu sairaan koettelemuksesta. Vastaukseksi pappien itsepintaisiin kyselyihin hän sanoi olevansa pahoillaan tekemistään virheistä; hän salli synninpäästön luettavan itselleen Englannin kirkon kaavan mukaisesti; mutta kun häntä vaadittiin vakuuttamaan kuolevansa mainitun kirkon yhteydessä, ei hän näyttänyt kuulevan mitä sanottiin. Eikä mikään saanut häntä ottamaan pyhää ehtoollista piispojen kädestä. Pöytä, jolla oli leipää ja viiniä, tuotiin hänen vuoteensa viereen, mutta turhaan. Milloin hän sanoi, ettei ollut kiirettä, milloin hän oli liian heikko. Monet sanoivat syyksi tähän välinpitämättömyyteen uskonasioitten halveksumisen, monet syyttivät horrostilaa, joka usein käy kuoleman edellä. Mutta palatsissa oli muutamia henkilöitä, jotka tiesivät asian. Kaarle ei milloinkaan ollut ollut episkopaalisen kirkon vakaumuksellinen jäsen. Hänen halunsa oli kauan heilahdellut Hobbesin filosofian ja paavilaisuuden välillä. Milloin hänen terveytensä oli hyvä ja mieli hilpeä, silloin hän esiintyi ivailijana. Harvoina vakavina hetkinään hän oli roomalais-katolilainen. Yorkin herttua tiesi tämän, mutta hänellä oli täysi työ huolehtiessaan omista eduistaan. Hän oli määrännyt ulkoportit suljettaviksi. Hän oli asettanut kaartin joukko-osastoja vartioon kaupungin eri osiin. Hän oli niin ikään hankkinut kuolevan kuninkaan heikon nimikirjoituksen asiakirjaan, jolla eräät tämän hallituskauden ajaksi myönnetyt tullimaksut annettiin vuokralle edelleen kolmen vuoden määräajaksi. Nämä seikat vaativat Jaakon huomion osakseen siinä määrin, että hän, joka tavallisissa oloissa oli tahdittoman ja sopimattoman innokas käännyttämään proselyyttejä kirkkonsa uskoon, ei hetkeäkään ajatellut veljensä olevan vaarassa kuolla ilman viimeisiä sakramentteja. Tämä laiminlyönti oli sitäkin kummallisempi, kun Yorkin herttuatar oli kuninkaan sairastumisaamuna kuningattaren kehoituksesta ehdottanut hengellisen avun hankkimista. Tästä avusta Kaarlen oli kuitenkin kiittäminen aivan eri välittäjää kuin hurskasta puolisoaan tai kälyään. Kevytmielinen ja paheellinen elämä ei ollut tyystin tukahduttanut Portsmouthin herttuattaresta uskonnollista tunnetta eikä sitä ystävällistä mieltä, joka on hänen sukupuolensa kaunistus. Ranskan lähettiläs Barillon, joka oli tullut palatsiin tiedustelemaan kuninkaan vointia, kävi herttuattaren luona. Lähettiläs tapasi hänet surun ja tuskan vallassa. Herttuatar vei vieraansa salaiseen huoneeseensa ja purki hänelle koko sydämensä. "Minulla on kerrottavana teille niin tärkeä asia", hän sanoi, "että jos se tiedettäisiin, olisi pääni vaarassa. Kuningas on varmasti katolilainen, mutta hän kuolee pääsemättä kirkon yhteyteen. Hänen makuuhuoneensa on täynnä protestanttisen kirkon miehiä. Minä en voi mennä sinne aiheuttamatta häväistysjuttua. Herttua ajattelee vain itseään. Puhukaa hänelle. Muistuttakaa, että on kysymys sielusta. Hän on hallitsija nyt. Hän voi tyhjentää huoneen. Menkää sanomaan tästä heti paikalla, muuten on myöhäistä."
Barillon kiiruhti makuuhuoneeseen, vei herttuan syrjään ja ilmoitti hänelle rakastajattaren sanoman. Jaakko tunsi pistoksen omassatunnossaan. Hän kavahti kuin unesta heräten ja ilmoitti, ettei mikään voinut estää häntä täyttämästä pyhää velvollisuutta, jota liian kauan oli laiminlyöty. Useita suunnitelmia esitettiin ja hylättiin. Lopuksi herttua määräsi sisälläolijat poistumaan, astui vuoteen ääreen, kumartui ja kuiskasi jotakin, jota kukaan läsnäolijoista ei voinut kuulla, mutta jonka arveltiin koskevan valtionasioita. Kaarle vastasi kuuluvasti: "Kyllä, kyllä, koko sydämestäni." Paitsi Ranskan lähettilästä ei kukaan läsnäolijoista arvannut kuninkaan ilmaisseen haluansa päästä roomalais-katolisen kirkon helmaan.
"Tuonko papin?" kysyi herttua. "Tee se, veli", vastasi sairas, "Jumalan tähden, tee se heti. Mutta ei, joudut vaikeuksiin." "Noudan papin, vaikka se maksaisi henkeni", sanoi herttua.
Mutta oli vaikea löytää heti pappia sellaista tarkoitusta varten. Sillä silloisen lain mukaan se henkilö, joka otti vastaan proselyytin roomalais-katoliseen kirkkoon, teki henkirikoksen. Castel Melhorin kreivi, muuan portugalilainen ylimys, joka valtiollisista syistä oli karkoitettu kotimaastaan ja oli Englannin hovissa otettu vieraanvaraisesti vastaan, otti tehtäväkseen rippi-isän hankkimisen. Hän kääntyi kuningattaren palveluskuntaan kuuluvien maanmiestensä puoleen, mutta sai tietää, ettei ainoakaan kappalaisista osannut kyllin hyvin englannin tai ranskan kieltä ripittääkseen kuninkaan. Herttua ja Barillon olivat aikeissa lähettää noutamaan pappia Venetsian lähetystöstä, kun he kuulivat, että Whitehallissa oli sattumalta eräs John Huddleston-niminen benediktiinimunkki. Tämä mies oli oman henkensä uhalla pelastanut kuninkaan Worcesterin taistelun jälkeen, ja hänelle oli siitä syystä aina restauraatiosta alkaen myönnetty monia erioikeuksia. Kaikkein kiihkeimmissäkin paavinkirkon pappeja vastaan singotuissa julistuksissa, aikana, jolloin väärät todistukset kiihdyttivät kansan raivoon, Huddlestonin nimi jätettiin mainitsematta. Hän suostui mielellään vielä kerran panemaan henkensä alttiiksi ruhtinaansa puolesta; mutta vieläkin oli eräs vaikeus olemassa. Kunnon munkki oli niin oppimaton, ettei hän tiennyt, mitä oli sanottava näin tärkeässä tilaisuudessa. Castel Melhorin välityksellä hän sai kuitenkin joitakin vihjeitä eräältä portugalilaiselta papilta, ja kun häntä oli näin neuvottu, hänet vei takaportaita ylös Chiffinch, uskottu palvelija, joka samaa tietä oli usein kuljettanut mitä erilaisimpia vierailijoita, mikäli sen ajan ivakirjoituksiin on luottamista. Sitten herttua kuninkaan nimessä vaati kaikkia läsnäolijoita poistumaan huoneesta lukuunottamatta Lewis Durasia, Fevershamin jaarlia, ja John Granvilleä, Bathin jaarlia. Nämä molemmat ylimykset tunnustivat protestanttista oppia, mutta Jaakko tiesi voivansa luottaa kummankin uskollisuuteen. Feversham, jalosukuinen ranskalainen, suuren Turennen sisarenpoika, oli ylhäisessä asemassa Englannin armeijassa ja kuningattaren kamariherra. Bath oli ylikamariherra.
Herttuan käskyä toteltiin, yksinpä lääkäritkin poistuivat. Sitten takaovi avattiin, ja isä Huddleston astui sisään. Hänen kirkollisen messupukunsa ylle oli heitetty viitta, ja liehuva tekotukka salasi hänen ajetun päälakensa. Herttua sanoi: "Sir, tämä kelpo mies pelasti kerran henkenne. Nyt hän tulee pelastaakseen sielunne." Kaarle vastasi heikosti: "Hän on tervetullut". Huddleston suoritti osansa paremmin kuin oli odotettu. Hän polvistui vuoteen ääreen, kuunteli tunnustuksen, lausui synninpäästön ja suoritti viimeisen voitelun. Hän kysyi, halusiko kuningas nauttia Herran ehtoollista. "Varmasti", vastasi Kaarle, "ellen ole siihen arvoton." Hostia tuotiin sisään. Voimattomana Kaarle koetti nousta ja polvistua sen eteen. Pappi käski hänen maata hiljaa ja vakuutti hänelle, että Jumala ottaa vastaan nöyrän sielun eikä vaadi ruumiin nöyryyttämistä. Kuninkaan oli niin vaikea niellä ehtoollisleipää, että oli pakko avata ovi ja hankkia lasillinen vettä. Toimituksen päätyttyä munkki nosti ristiinnaulitun kuvan katumuksentekijän eteen, kehoitti häntä kiinnittämään viimeiset ajatuksensa Vapahtajan kärsimyksiin ja poistui. Koko seremonia oli kestänyt kolme neljännestuntia; ja sinä aikana hovilaiset, jotka täyttivät ulomman huoneen, olivat ilmaisseet toisilleen epäilyksensä kuiskauksin ja merkitsevin katsein. Vihdoin ovi avattiin, ja joukko täytti jälleen kuolinhuoneen.
Nyt oli myöhäinen yö. Kuningas näytti suuresti tyyntyneen tapahtuneen johdosta...
Yön aikana Kaarle vakavasti kehoitti Jaakkoa huolehtimaan Portsmouthin herttuattaresta ja hänen pojastaan. "Älkää antako Nelly paran nähdä nälkää", hän lisäsi hyväntahtoisesti. Kuningatar esitti anteeksipyyntönsä poissaolonsa johdosta Halifaxin välityksellä. Hän sanoi olevansa liian levoton palatakseen paikalleen vuoteen ääreen ja rukoili anteeksiantoa kaikista rikkomuksista, joita hän ehkä tietämättään oli tehnyt. "Hänkö, naisparka, pyytää anteeksi minulta!" huudahti Kaarle, "minä pyydän anteeksi häneltä koko sydämestäni."
Aamuvalo alkoi sarastaa Whitehallin akkunoista, ja Kaarle pyysi läsnäolijoita työntämään syrjään verhot, jotta hän voisi kerran vielä nähdä päivän. Hän huomautti, että oli aika vetää vuoteen lähellä seisova kello. Nämä pienet yksityiskohdat muistettiin kauan, sillä ne todistivat eittämättömästi kuninkaan olleen täysissä sielunvoimissaan silloin, kun hän julistautui roomalaiskatolilaiseksi. Hän pyyteli anteeksi aiheuttamaansa vaivaa niiltä, jotka kaiken yötä olivat seisoneet hänen ympärillään. Hän sanoi aivan kohtuuttoman kauan tehneensä kuolemaa, mutta toivoi heidän suovan sen anteeksi. Tämä oli viimeinen välähdys siitä oivallisesta seurustelutaidosta, jonka niin usein oli nähty voivan hälventää täydestä syystä kiihtyneen kansakunnan suuttumuksen. Kohta päivänkoiton jälkeen petti kuolevan miehen puhe. Ennen kymmentä hän menetti tajuntansa. Paljon väkeä oli kokoontunut kirkkoihin aamujumalanpalvelukseen. Kun rukous kuninkaan puolesta luettiin, osoittivat äänekkäät valitukset ja nyyhkytykset, kuinka syvästi kansa häntä rakasti. Puolenpäivän aikaan perjantaina helmikuun 6. p:nä kuningas erosi elämästä ilman kuolinkamppailua.
(Englannin historia, IV luku.,)
Suomentanut Saara Arajärvi.CHARLES ROBERT DARWIN.
Charles Robert Darwin, kehitysopin kuuluisa perustaja, syntyi Shrewsburyssa helmik. 12 p. 1809 – samana vuonna kuin Tennyson, Gladstone ja Lincoln – lääkärin poikana. Hänen isoisänsäkin oli lääkäri, luonnontieteilijä ja runoilija Erasmus Darwin (1731-1802), jolle luonnon kehityksen laki jo jossakin muodossa häämötti; hänen isänsä oli tunnettu terävästä huomiokyvystään ja kriitillisestä luonteestaan. Perheessä oli näin ollen selvä ja huomattava luonnontieteellinen traditio. Koululaisena Darwin oli innostuneempi urheiluun ja kokoilemiseen kuin lukuihinsa. Lääketieteen ylioppilaana Edinburghissa hän harrasti merifaunan tutkimista ja yleensä luonnonhistoriaa enemmän kuin laillisia lukujaan. Vv. 1828-31 hän opiskeli Cambridgessä, sielläkin omistautuen enemmän urheiluun ja hyönteisten kokoiluun kuin opintotyöhönsä, joka nyt kuitenkin päättyi tutkinnolla. Näihin aikoihin hän oli jo kehittynyt teräväksi luonnontieteilijäksi, jolle uskottiin tämän alan edustajan toimi valtion varustamalla Beagle-laivalla sen lähtiessä 1831 tieteelliselle purjehdukselle Etelä-Amerikan merille. Tällä viisi vuotta (1831-36) kestäneellä retkellä oli ratkaiseva vaikutus Darwinin elämään: se oli hänen Columbus-matkansa biologian uuteen maailmaan. Vv. 1836-42 Darwin asui Lontoossa järjestellen kokoelmiansa, kehittäen ajatuksiansa, tehden ensimmäisiä muistiinpanojansa lajien syntyä koskevaa teostansa varten, ja toimittaen matkaselostusta nimeltä Beaglen matkan eläintiede (Zoology of the Voyage of the Beagle, 1840) 1842 hän muutti Down nimiseen, Kentissä olevaan hiljaiseen kylään jossa sitten asui koko ikänsä, vapaana taloudellisista huolista, hoitaen merimatkalla ainaiseksi murtunutta terveyttänsä, puutarhaansa, kyyhkysiänsä ja kanojansa, ystäviensä rakastamana ja rauhassa tungettelijoilta, mitä suurimmalla ahkeruudella omistautuen mieltänsä askarruttavien tieteellisten kysymysten ratkaisuun. Julkaistuaan tutkimuksia koralleista, tuliperäisten saarien ja Etelä-Amerikan geologiasta, hän vuosikausia kestäneen harkinnan jälkeen tiivisti lajien syntyä koskevat ajatuksensa johtopäätösluonnostelmaksi (1844), tarkistaen tätä sitten hätäilemättä aina vuoteen 1858 saakka, jolloin tapahtui yllättävä seikka: kesäkuun 18 p. Darwin sai luonnontieteilijä Alfred Russel Wallacelta (1823-1913), joka oli silloin pitkällä tutkimusretkellä Itä-Indian saaristossa ja joka oli saanut luonnollista valintaa koskevia ajatusherätyksiä juuri Darwinin matkakertomuksesta, kehitysopillisen esseen, joka sisälsi samat johtopäätökset kuin mihin Darwin itse oli tullut. Neuvoteltuaan ystäviensä kanssa Darwin nyt luki Linné-seuran kokouksessa heinäk. 1 p. 1858 hänen ja Wallacen tutkimukset: _Lajien taipumuksesta muodostaa muunnoksia; ja muunnoksien ja lajien jatkumisesta valinnan luonnollisen keinon kautta_ (On the Tendency of Species to form Varieties; and on the Perpetuation of Varieties and Species by Natural Means of Selection), mikä merkitsi lujan ystävyyden alkamista kahden suurmiehen välillä, ja oli ennen kaikkea käänteentekevä tapaus elämänkäsityksemme historiassa. 1859 Darwin sitten lopullisesti julkaisi "elämänsä pääteoksen", kuten hän itse sanoi: _Lajien synnystä luonnollisen valinnan kautta, eli suosittujen rotujen säilymisestä elämäntaistelussa_ (On the Origin of Species by Means of Natural Selection, or the Preservation of Favoured Races in the Struggle for Life). Sen jälkeen seuranneessa laajassa julkaisusarjassa, joista kuuluisin on Ihmisen polveutuminen ja valinta sukupuolen kannalta (The Descent of Man and Selection in Relation to Sex, 1871), ja joista viimeinen ilmestyi 1881, Darwin monipuolisesti kehitti ja esitti ajatuksiaan. Huolellisella, perinpohjaisella ja rehellisellä sen todistusaineiston käyttämisellä, joka johdattaa mieleen polveutumisopin eli kehitysopillisen tulkinnan orgaanisen maailman synnystä, hän vähitellen saavutti ajattelevien henkilöiden yhä kasvavan enemmistön hyväksymisen, tehden Wallacen, Thomas Henry Huxleyn ja saksalaisen Ernst Haeckelin avulla opistansa vähitellen koko nykyaikaisen ajattelun perustan ja lähtökohdan. Hän sovitti kehitysoppinsa moniin eri asioihin, kuten esim. tunteiden ja vaistojen kehitykseen. Wallacen kanssa hän rakensi teorian luonnollisesta valinnasta kehityskulun johtavana tekijänä. Ja lopuksi hän osoitti, että luonnossa vallitsee sisäinen riippuvaisuussuhde, että sen osat ja ilmiöt ovat sidotut toisiinsa mukautumisen ja keskinäisen riippuvaisuuden laeilla. Darwinin oppi on aiheuttanut suunnattoman kirjallisuuden puolesta ja vastaan. Väärin ymmärrettynä ja selitettynä se on leimattu kristinuskon vastaiseksi ja on tullut siten yksinkertaisten ja tietämättömien sielujen loukkauskiveksi. Tämä väärinkäsitys on kuitenkin häipymässä. Suuri totuudenetsijä Charles Robert Darwin kuoli äkkiä huhtik. 19 p. 1882. Hänet haudattiin Westminster Abbeyhin, Isaac Newtonin viereen.
SUKUPUOLIVALINTA.
Samoin kuin kesytys- ja viljelystilassa usein esiintyy toiselle sukupuolelle erikoisia ominaisuuksia, jotka vakiintuvat siinä perinnöllisiksi, samoin epäilemättä käy luonnossakin. Luonnollinen valinta voi tässä tapauksessa joskus muuntaa eri sukupuolet erilaisten elämäntapojen mukaisiksi tai myös muodostaa toisen sukupuolen toisen mukaiseksi, mikä on sangen yleistä. Tämä antaa minulle aihetta lausua muutaman sanan siitä, mitä nimitän sukupuolivalinnaksi. Tämä valinta ei perustu siihen olemassaolon taisteluun, jonka aiheuttavat suhteet muihin eliöihin tai ulkonaisiin elinehtoihin, vaan toisen sukupuolen yksilöiden (tavallisesti urosten) välillä tapahtuvaan taisteluun toisesta sukupuolesta. Taistelun tuloksena ei ole tappiolle joutuneen kilpailijan kuolema, vaan tämän jälkeläisten vähälukuisuus tai täydellinen puute. Sukupuolivalinta ei siis ole yhtä ankara kuin luonnollinen valinta. Yleensä elinvoimaisimmat urokset, so. ne, jotka parhaiten ovat mukautuneet paikkaansa luonnossa, jättävät suurimman määrän jälkeläisiä. Mutta useissa tapauksissa ei voitto niinkään paljoa riipu yleisestä elinvoimasta kuin erityisistä, ainoastaan urospuolelle kuuluvista aseista. Sarvettomalla uroshirvellä tai kannuksettomalla kukolla ei olisi paljoakaan toiveita lukuisain jälkeläisten jättämisestä. Samoin kuin raaka kukkotappelujen esittäjä kehittää rotuansa huolellisesti valitsemalla siitokseen parhaat kukkonsa, samoin voisi varmaan sukupuolivalintakin, aina suoden voittajan siittää, kehittää rodulle rajattoman rohkeuden, pitkät kannukset sekä siivet, jotka ovat voimakkaat iskemään. Kuinka alas luonnon asteikossa tämä taistelu toisesta sukupuolesta ulottuu, en tiedä. Urosalligaattorien kerrotaan taistelevan naaraista mylvien ja vinhasti kiertäen niitä kuin intiaanit sotatanssissa. Uroslohien on havaittu taistelevan päivät pitkät. Urostamminkaisilla on usein haavoja muiden urosten vahvojen leukapielten jäljeltä. Verraton havaintojen tekijä Fabre on usein nähnyt eräiden ampiaislahkoon kuuluvien urosten taistelevan naaraasta, joka näennäisesti kylmäkiskoisena katselee taistelua, sitten poistuakseen voittajan kanssa. Ankarin on taistelu kenties moniavioisten eläinten urosten välillä, ja nämä näyttävät useimmiten olevan varustettuja erikoisilla aseilla. Petoeläinten urokset ovat jo sinänsä hyvin aseistetut, jota paitsi ne, kuten monet muutkin, ovat sukupuolivalinnan johdosta saaneet erikoisia puolustuskeinoja, kuten leijonalla on harja ja uroslohella väkäleuka. Taistelussa saattaa näet kilpi olla voiton saamiseen yhtä tärkeä kuin keihäs tai miekka.
Lintujen kesken on kiista usein rauhallisempaa laatua. Mutta kaikki, jotka ovat tarkanneet näitä asioita, ovat tehneet sen yhtäpitävän havainnon, että mitä kiihkein kilpakosinta vallitsee useiden lintulajien urosten välillä, jotka laulamalla koettavat houkutella luoksensa naarasta. Paratiisilinnut, Guianan kalliorastaat ja jotkin muut kokoontuvat parviin, ja uros toisensa jälkeen astuu sitten esille pöyhkeilemään uljaalla höyhenpuvullaan, levitellen sitä mitä huolellisimmin ja parhaansa mukaan sitä pöyhistellen. Ne esittävät myös omituisia, hullunkurisia temppuja naarasten edessä, jotka seisottuaan katsojina lopulta valitsevat viehättävimmän esiintyjän. Ken on läheltä tarkannut vankeudessa eläviä lintuja, tietää niiden usein osoittavan yksilöllistä mieltymystä tai vieromista; niinpä sir R. Heron kertoo, kuinka hänen kanatarhassaan eräällä täplikkäällä riikinkukolla oli tavaton vetovoima kaikkiin kanoihin. En voi tässä mennä yksityisseikkoihin, mutta jos kerran ihminen on lyhyessä ajassa kyennyt antamaan bantam-kanoillensa kauniin muodon ja siron ryhdin, jotka viehättävät hänen kauneusaistiaan, ei minusta ole mitään syytä epäillä naaraslintujen voineen aikaansaada huomattavia tuloksia valitsemalla tuhansien sukupolvien kuluessa oman kauneusaistinsa mukaan komeimmat urokset. Muutamat yleisesti tunnetut uros- ja naaraslintujen höyhenpeitteen eroavaisuudet voidaan osaksi selittää johtuneiksi sukupuolivalinnan vaikutuksesta eri ikäkausina esiintyviin muunteluihin, jotka ovat periytyneet joko yksinomaan uroksiin tai molempiin sukupuoliin vastaavina ikäkausina.
Arvelen siis, että kun jonkin eläinlajin uroksilla ja naaraksilla on samat yleiset elintavat, mutta ne eroavat rakenteeltaan, väriltään tai koristuksiltaan, niin tällaiset eroavaisuudet johtuvat etupäässä sukupuolivalinnasta, so. joillakin uros-yksilöillä on monet sukupolvet peräkkäin ollut jokin pieni etevämmyys muiden urosten rinnalla, mitä aseisiin, puolustuskeinoihin tai ulkomuodon viehättäväisyyteen tulee, ja tämä ominaisuus on mennyt perintönä ainoaltaan urospuolelle kuuluvin erikoisuuksin, joita ei ihmisen valinta näytä kehittäneen. Villin kalkkunakukon rinnassa oleva karvatöyhtö ei voi olla miksikään hyödyksi, ja epäiltävää on, onko se mikään kaunistus naaraslinnun silmissä; jos töyhtö olisi syntynyt kesytystilassa, olisi sitä varmaankin pidetty muodostumana.
(Lajien synty.)
Suomentanut A. R. Koskimies.
Painettu Arvi A. Karisto Oy:n suosiollisella luvalla.HERBERT SPENCER.
Darwin päätyi kehitysoppiinsa uupumattomasti huomioitsemalla luontoa ja etsimällä sitä lakia, jonka alaisina hänen toteamansa tosiasiat näyttivät tehtäviinsä ja olotiloihinsa järjestyvän. Hän ei ollut filosofi, vaan käytti ajattelua vain tosiasioista lähtevien johtopäätösten tekoon, puuttumatta siihen, millä ei tällaista todettavaa lähtökohtaa ollut. Kehityksen ajatuksen, joka oli 1850:n vaiheilla kuin ilmassa, ottaa kaikinpuolisen teoreettisen ja loogilisen pohdinnan alaiseksi Herbert Spencer, evolution suuri filosofi, jonka järjestelmä on Darwinin opin rinnalla syvästi vaikuttanut nykyaikaiseen maailmankatsomukseen. – Herbert Spencer syntyi 1820 maaseutuopettajan poikana, sai alkutiedot etupäässä yksityisopetuksen kautta, ja osoitti jo varhain harrastusta luonnontieteisiin ja loogilliseen järkeilyyn. Hänen vanhempansa olivat hyvin uskonnollisia, isä kveekari, äiti metodisti, mutta silti suosien ja sallien vapaata mielipiteiden kehittelyä ja vaihtoa; 13 vanhasta Spencerin kasvatuksesta huolehti hänen setänsä, joka oli pappi, mutta samalla yhteiskunnallinen radikaali. Lapsuuden uskonnollisesta ympäristöstä huolimatta ei uskonnollinen sielunelämä ollut myöhemmin Spencerille ominaista. Voimatta tehdä ratkaisua elämänuransa valinnassa hän joutui 1837 insinööriksi Lontoon–Birminghamin rautatierakennukselle, toimien tällä alalla 1846:een saakka, jolloin tapahtui suuri seisaus ja hän joutui toimettomaksi. Jo 1842 hän oli julkaissut The Nonconformist-lehdessä kirjoituksia yhteiskuntafilosofian alalta ja tuli nyt (1848) The Economist lehden avustajaksi. 1850 ilmestyi hänen Yhteiskunnallinen statiikkansa (Social Statics), jonka perusajatuksen mukaan yhteiskunta on lakipohjaisen kehityksen alainen organismi: kehitys tapahtuu yksinkertaisesta moninaiseen, hajanaisesta eheään, epämääräisestä määrättyyn, so. suuntana on aina eheytyminen, integratio. 1855 ilmestyi Sielutieteen perusteet (Principles of Psychology), johon hän myös sovittaa ajatuksensa kehityksestä ja sen suunnasta. Hänen mielikuvansa evolution ideasta syvenee: yksityisissä ilmiöissä todettu laki vallitsee myös kokonaisuudessa, so. kosmoksessa. Näin kasvaneen kehitysteoriansa Spencer julkaisi 1862 teoksessaan Ensimmäiset perusteet (First Principles), joka on hänen filosofisen järjestelmänsä ensimmäinen osa. Sitä kirjoittaessaan Spencer nimittäin oli päättänyt luoda synteettisen filosofisen järjestelmän, jossa ankarasti tieteellisiä teitä myöten pyrittäisiin ilmiöiden yhteiseen perustaan, so. ymmärtämään olevaisuus yhden ainoan peruslain ohjaamana kokonaisuutena. Ihmisen rakenteesta johtuu, ettei hänen ole mahdollista saada todellista tietoa absoluuttisesti olevaisesta; tämän vuoksi Spencer hylkäsi metafyysillisen ajattelun, luovuttaen tuntemattomuuden alueen uskonnolliselle sielunelämälle. 36 vuoden kuluessa, mitä suurimmalla ahkeruudella ja tarmolla, enimmäkseen vaikeissa taloudellisissa oloissa, Spencer sitten kirjoitti Biologian (1864-67), Psykologian (1870-72), Sosiologian (1876-96) ja Etiikan perusteet (Principles) (1879, 1891-93), pukien lopuksi peruslakinsa seuraavaan muotoon: Kehitys on aineen eheytymistä ja rinnakkain tapahtuvaa liikunnon hajaantumista, jolloin aine muuttuu epämääräisestä hajanaisuudesta ja tasarakenteisuudesta määrätyksi yhtenäiseksi sekarakenteisuudeksi, ja jolloin käytetty liikunto vastaavasti muuttuu. Tämän mukaisesti kosmos on aineen ja liikunnon jakautumisen tulos. Tämä laki on kaikkien ilmiöiden perustana, annettiinpa niille mukavuuden vuoksi mikä nimi tahansa. Kehityksen aatteen mukaisesti Spencer esim. siveysopissaan edellyttää ihmisten saavuttavan joskus sellaisen asteen, jolloin siveellisyys ei ole enää velvollisuus, vaan ilmaus luontaiseksi tulleesta elämänkäsityksestä. Yhteiskuntaopissaan hän myös johdonmukaisesti päätyy liberaalisuuteen, so. kehitystä ei saa esim. valtion puolelta pyrkiä holhoovasti ohjailemaan. Tämän mukaisesti hän oli jyrkkä sosialismin vastustaja. Työskenneltyään suuremman osan elämäänsä huomaamattomana ja vaatimattomissa oloissa Spencer vähitellen saavutti Euroopan tunnustuksen. Hän kuoli 1903.
Tutkielman, Mikä tieto on arvokkainta?, hän julkaisi jo 1859, ja aiheutti se silloin paljon levottomuutta ja vastustusta. Nyt sen totuudet tunnustetaan yleisesti.
MIKÄ TIETO ON ARVOKKAINTA?
Kaukana siitä että, kuten moni arvelee, tiede [sanalla "tiede" on tässä tulkittu engl. kielen sana science, jolla tarkoitetaan, kuten tekstistäkin selviää, kaikkia kokemusperäisiä tieteitä] olisi epäuskonnollista, juuri sen laiminlyöminen on sitä; on epäuskonnollista kieltäytyä tutkimasta meitä ympäröivää luomakuntaa. Ottakaamme yksinkertainen vertaus. Otaksukaamme, että jotakuta kirjailijaa alituiseen ylistettäisiin kauniilla, suurilla sanoilla. Otaksukaamme, että hänen teostensa viisautta, mahtavuutta ja kauneutta alinomaan kiiteltäisiin. Otaksukaamme, että näiden keskeytymättömien ylistyspuheiden pitäjät tyytyisivät vain silmäilemään hänen teostensa päällyslehtiä, niitä milloinkaan aukaisematta, vielä vähemmän koettamatta ymmärtää niitä. Mitä arvoa voisimme panna heidän ylistyksiinsä? Mitä ajattelisimme heidän totuudenrakkaudestaan? Mutta, verraten pieniä asioita suuriin, tällaista on ihmisten menettely yleensä Maailmankaikkeutta ja sen syytä kohtaan. Ei, se on pahempaa. Ei vain jätetä tutkimatta asioita, jotka joka päivä julistetaan niin ihmeellisiksi, vaan hyvin usein pidetään hupsuina niitä, jotka uhraavat aikaa Luonnon huomioimiseen – jopa suorastaan pilkataan niitä, jotka osoittavat jotakin toimivaa kiinnostusta näitä ihmeitä kohtaan. Sanomme siis vieläkin, että tieteen laiminlyönti eikä tiede on epäuskonnollista. Tieteen harrastus on hiljaista jumalanpalvelusta – tutkittujen asioiden ja sikäli myös niiden syyn arvon tunnustamista. Tämä ei ole vain huulten, vaan myös tosityön ilmaisemaa kunnioitusta, ei vain sanoilla luvattua, vaan myös ajan, ajatuksen ja vaivannäön uhrauksella osoitettua arvonantoa.
Eikä todellinen tiede ole vain täten olemukseltaan uskonnollista. Se on uskonnollista myös siksi, että se synnyttää syvää kunnioitusta ja uskoa kaikessa olevaisessa ilmenevää toiminnan yhteyttä kohtaan. Kertyneen kokemuksensa kautta tiedemies saavuttaa perinpohjaisen uskon siihen, että ilmiöiden suhteet ovat järkähtämättömiä, että syiden ja seurausten välillä on muuttumaton yhteys, ja että hyvät sekä pahat seuraukset ovat välttämättömiä. Perinteellisesti uskottujen palkintojen tai rangaistusten sijasta, joita ihmiset toivovat joko saavuttavansa tai välttävänsä, huolimatta heidän tottelemattomuudestaan, hän toteaa, että palkinnot ja rangaistukset kuuluvat asiain luonnolliseen järjestykseen, että tottelemattomuuden pahat seuraukset ovat välttämättömiä. Hän toteaa, että lait, joihin meidän täytyy alistua, ovat sekä tutkimattomia että hyviä. Hän toteaa, että jos niitä totellaan, kehitys käy aina suurempaa täydellisyyttä ja korkeampaa onnea kohti. Sen tähden hän aina vaatii niiden noudattamista ja paheksuu niiden rikkomista. Siten hän, toteamalla ilmiöiden ikuiset lait ja niiden tottelemisen välttämättömyyden, osoittautuu oman sisäisen olemuksensa perusteella uskonnolliseksi.
Lisätkäämme tähän vielä se tieteen uskonnollinen puoli, että ainoastaan se voi opettaa meitä oikein tuntemaan itsemme ja suhteemme olemisen salaisuuksiin. Samalla kuin se ilmoittaa meille kaikki mitä voidaan tietää, se osoittaa myös rajat, joiden yli tietomme ei voi päästä. Se ei opeta vain uskonlauseella, että on mahdotonta käsittää asioiden Äärimmäistä Syytä, vaan se johtaa meidät selvästi huomaamaan, että niin on laita, viemällä meidät joka suunnalla rajoille, joiden yli emme voi päästä. Se tekee meille todeksi paremmin kuin mikään muu ihmisälyn vähäisyyden siihen nähden, mikä käy ihmisälyn yli. Vaikka se saattaa olla ylpeä ihmisten perinteitä ja auktoriteetteja kohtaan, sen käytös on nöyrää, kun se joutuu sen läpinäkymättömän verhon eteen, joka peittää Täydellisen Totuuden – ja se on oikeaa ylpeyttä ja oikeaa nöyryyttä. Ainoastaan tunnollinen tiedemies (tällä sanalla emme tarkoita sitä, joka vain mittailee etäisyyksiä, erottelee aineyhdistyksiä tai nimittelee lajeja, vaan sitä, joka pyrkii alemmista totuuksista korkeampiin) – ainoastaan synnynnäinen tiedemies, sanomme, saattaa todella käsittää, kuinka saavuttamattomissa, ei vain ihmisen tiedon, vaan hänen käsityskykynsäkin ulkopuolella, on se Yleinen Voima, jonka ilmauksia Luonto ja Elämä ja Ajatus ovat. – – –
Siis tekemäämme kysymykseen: Mikä tieto on arvokkainta? on muuttumattomana vastauksena: Tiede. Tämä on kaikkien laskujen tulos. Suoranaiseen itsensäsäilytykseen eli elämän ja terveyden ylläpitoon on ylin ja tärkein edellytys – Tiede. Siihen välilliseen itsensäsäilytykseen, jota sanomme elatuksen hankkimiseksi, on tärkeäarvoisin – Tiede. Lasten vanhempain työhön on oikea ohje löydettävissä vain – Tieteestä. Päästäkseen entisen ja nykyisen kansallisen elämän perille, jota oppia vailla kansalainen ei voi oikein ohjata menettelyänsä, hän tarvitsee välttämättä avaimekseen – Tiedettä. Samoin on täydellisimmän taidetuotannon ja taidenautinnon edellytyksenä ja välttämättömänä valmistuksena sen kaikissa muodoissa – Tiede. Ja järjestyksen aikaansaamista varten älyn, siveyden ja uskonnon alalla on vielä kerran tehokkain opastus – Tiede. Kysymys, joka aluksi näytti niin pulmalliselta, on käsittelymme kuluessa muuttunut verraten yksinkertaiseksi. Meidän ei ole tarvis arvostella inhimillisten toiminnanlajien tärkeysasteita eikä millä tavalla mitkin opinnot parhaiten meitä niihin valmistavat, koska huomaamme, että Tieteen tutkiminen laajimmassa merkityksessään parhaiten valmistaa kaikkiin näihin toiminnan lajeihin. Meidän ei tarvitse ratkaista, kumpi on tärkeämpi, arvoltaan suuri mutta sovinnainen, vai vähäisempi mutta sisäiseltä merkitykseltään painava oppi, koska näemme, että tieto, joka on kaikissa muissa suhteissa hyödyllisin, on olennaisestikin arvokkain: sen arvo ei riipu siitä, minä sitä pidetään, vaan on yhtä pysyvä kuin ihmisen suhde ympäröivään maailmaan. Tieteen totuudet kun ovat välttämättömiä ja ikuisia, niin kaikki Tiede koskee koko ihmiskuntaa kaikkina aikoina. Sekä tänä hetkenä että kaukaisimmassa tulevaisuudessa on ihmisille toimintansa ohjaukseksi arvaamattoman tärkeää, että he ymmärtävät elämän fyysillistä, henkistä ja yhteiskunnallista tiedettä, että he käsittävät kaiken muun tieteen avaimeksi elämän tieteeseen.
Ja kuitenkin saa tämä kaikkia muita tärkeämpi tutkiminen meidän aikanamme, jolloin kerskaillaan kasvatuksesta, vähimmän huomiota osakseen. Vaikka ns. sivistyksemme ei koskaan olisi voinut syntyä muuten kuin tieteen avulla, tiede on tuskin huomattavana osana ns. sivistyneessä kasvatuksessamme. Vaikka meidän on kiittäminen tiedettä siitä, että miljoonat nyt tulevat toimeen siellä, missä ennen oli elatusta vain tuhansille, niin kuitenkin näistä miljoonista vain muutama tuhat panee arvoa siihen, mikä on tehnyt heidän olemassaolonsa mahdolliseksi. Vaikka lisääntynyt tieto asioiden ominaisuuksista ja suhteista on kasvattanut kuljeskelevista heimoista väkirikkaita kansakuntia, vieläpä toimittanut lukemattomille näiden kansakuntain jäsenille mukavuuksia ja nautintoja, joita heidän harvalukuiset, alastomat esi-isänsä eivät aavistaneetkaan eivätkä olisi uskoneet tosiksi, niin kuitenkin alkaa tämä tiedon laji vasta nykyään saada saidasti suotua sijaa korkeimmissa oppilaitoksissa. Vähitellen kasvava tutustuminen ilmiöiden yhdenmukaisiin rinnakkaisuus- ja seuraussuhteisiin, ja muuttumattomien lakien toteaminen – niiden ansiota on, että olemme vapautuneet törkeimmästä taikauskosta. Ilman tiedettä olisimme vieläkin fetishien palvojia tai lepyttelisimme lukuisilla uhreilla pahoja jumal'olentoja. Ja kuitenkin tätä tiedettä, joka mitä alhaisimman maailmankäsityksen sijasta on opettanut meitä jonkin verran tuntemaan luomisen suuruutta, teologiamme vastustaa ja katsoo karsaasti saarnatuoleistamme.
Itämaisen sadun mukaan saatamme sanoa, että tietojen talossa Tiede on orja, jolla on hiljaisuudessa monta hyvää ominaisuutta. Sen tehtäväksi on jätetty kaikki työ; sen taidolla, älyllä ja hartaudella on saavutettu kaikki mukavuudet ja mieliteot; ja alituisesti muita palvellessaan se on jäänyt varjoon, jotta sen ylpeät sisaret saisivat rehennellä koristeissaan maailman silmissä. Vertaus pitää paikkansa vielä kauemmaksikin. Sillä me lähestymme nopeasti loppuratkaisua, jolloin asemat vaihtuvat, ja ylpeät sisaret vaipuvat ansaittuun unohdukseen, Tieteen päästessä ylimmäksi hallitsijattareksi, tunnustettuna korkeimmaksi sekä arvolta että kauneudelta.
(Tutkimus kasvatuksesta – Essay on Education, ensimmäisen luvun, Mikä tieto on arvokkainta? loppu.)
JOHN RUSKIN.
Taide- ja yhteiskuntafilosofi John Ruskin oli viinikauppiaan poika Lontoosta, skotlantilaislähtöisten ja puritaanisten vanhempain ainoa lapsi, vakavahenkisen kodin hiljainen kasvatti, syntynyt 1819. Hänen ollessaan 4-vuotias vanhemmat muuttivat Herne Hill nimiseen Lontoon esikaupunkiin, jossa heidän kotinsa sitten oli lähes viisikymmentä vuotta. Ruskin sai alkeisopetuksensa kotona, äidiltä ja kotiopettajilta. Huomattavasti hänen kehitykseensä vaikutti se, että hän sai olla isänsä mukana tämän kauppamatkoilla ei vain Englannissa, vaan myös mannermaalla. Oxfordiin hän tuli 1836, ollen siellä 1840 saakka, jolloin sairaus keskeytti opinnot. Oxfordilainen liike, joka oli näinä vuosina kiihkeimmillään, ei vaikuttanut häneen. Hän otti henkiseksi johtajakseen ei Kebleä eikä Newmania, vaan oman maanmiehensä Carlylen. Sairautensa jälkeen Ruskin oleskeli talven ja kevään 1840-41 Italiassa, tutustuen siellä erikoisuudestaan ja itsenäisyydestään kuuluisaan maanmieheensä, taidemaalari William Turnerin (1775-1851), jonka impressionistiseen, silloisista taidesuunnista aivan erillään olevaan ja ivattuun värirunouteen hän jo aikaisemmin oli ihastunut. Saavuttuaan kotimaahan hän ryhtyi nyt kirjoittamaan teosta Turnerin taiteesta, opettaakseen aikalaisensa ymmärtämään häntä. Tästä suunnitelmasta paisui parinkymmenen vuoden aikana viisiosainen suurteos Nykyajan maalareita (Modern Painters, 1843, 1846, 1856 [kolmas ja neljäs osa] ja 1860). Ensimmäisen osan tarkoituksena on osoittaa Turnerin maisemamaalauksen etevämmyys kaikkiin hänen edeltäjiinsä verrattuna; ennenkuin hän kirjoitti toisen osan, hän oli kiinnostunut Italian keskiaikaiseen taiteeseen, ja tulkitsee siitä lähtevät taidefilosofiset ajatuksensa harvinaisesti retoorisella, yksilöllisellä tyylillä; niiden kymmenen vuoden kestäessä, jotka kuluivat kolmannen ja neljännen osan ilmestymiseen, hänen taide- ja elämänkäsityksensä muuttui: taide ei ole hänestä enää luonnon esittämistä, vaan elämäntoimintaa, ja näin hän uppoutuu hämäriin yrityksiin saada yhdessä ainoassa ideassa tulkituksi sekä elollinen että eloton luonto; viimeinen osa kuvastaa hänen kokonaan muuttunutta suhdettaan yhteiskuntaan: hänestä on tullut Carlylen kaltainen profeetta, joka vaatii syvällekäypiä, sosialistisia yhteiskunnallisen, uskonnollisen ja taiteellisen elämän muutoksia. Tällä välin Ruskin ehti julkaista useita muita taidefilosofisia teoksia: 1849 ilmestyi Rakennustaiteen seitsemän lamppua _(The Seven Lamps of Architecture), joka osoittaa, että keskiaika, jonka uskonnollinen puoli parhaillaan romantiikan jatkona, Oxfordilaisen liikkeen nimellä, valloitti tunne-elämää, oli hypnotisoinut katoliselle mystiikalle kylmän Ruskinin rakennustaiteensa goottilaisella kauneudella. Hän näkee nyt keskiajan taiteen ilmentävän kaikkea sitä, mikä tekee elämän kauniiksi: "uhrautuvaisuutta, totuutta, voimaa, kauneutta, muistoa ja tottelevaisuutta", jotka ovat hänen "seitsemän lamppuansa", ja joiden hän, vedoten menneiden aikojen muistomerkkien kauneuteen, uskoo kerran vallinneen elämää ja vieläkin tulevan ihmiskunnan johtotähdiksi. Tässä samassa mystillis-historiallis-taiteellisessa hengessä on kirjoitettu hänen pääteoksensa, kolmiosainen Venetsian kiviä (The Stones of Venice, I 1851, II-III 1853), jonka toisen osan kuudes luku sisältää pääosan Ruskinin koko taide-evankeliumista. Luentoja rakennustaiteesta ja maalauksesta (Lectures on Architecture and Painting, 1853) on edellisen teoksen täydennystä. 1851 Ruskin kirjoitti esirafaelilaisen liikkeen puolesta. Hänen taide- ja yhteiskunnallisen ajattelunsa muuttuminen sosialistiseksi ilmenee vähitellen yhä selvemmin hänen eri julkaisuissaan tämän jälkeen, saavuttaen huippunsa kirjoitussarjassa Tähän viimeiseen saakka (Unto This Last, 1860), jonka hän julkaisi Thackerayn toimittamassa Cornhill Magazinessa, ja joka herättämänsä kiivaan vastustuksen vuoksi keskeytettiin. Suuri osa hänen yhteiskunnallisesta ohjelmastaan on sittemmin vähitellen toteutettu, mikä osoittaa Ruskinin vain olleen aikansa edellä. Tämän saman ajatussuunnan selittämistä ovat teokset Tomun lahjoja (Munera Pulveris, 1862-63), jonka ilmestyminen Frazer's Magazinessa myös keskeytettiin herättämänsä vastustuksen vuoksi; Villioliivin kruunu_ (The Crown of Wild Olive, 1865), joka sisältää hyökkäyksen yhteiskunnan uskonnottomuutta ja moraalittomuutta vastaan, samalla selitellen sosialistisia näkökantoja; Sesam ja liljat (Sesame and Lilies, 1865) ym. Kaikkien niiden tunnusmerkkinä on yksityiskohtien nerokkuus ja kauneus, mutta heikko ja hajanainen kokonaisrakenne. Vv. 1869-78 Ruskin toimi taidehistorian professorina Oxfordissa, julkaisten useita luentosarjojaan, joissa kehitteli taidefilosofisia ajatuksiaan. Kohtalo Nuijankantaja (Fors Clavigera) ilmestyi 1871-78 hänen omalla kustannuksellaan; se sisältää kirjeen muotoisia lausuntoja mitä erilaisimmista asioista, saavutti huomattavan menestyksen, ja on ilmestymistapaansa nähden ensimmäinen Ruskinin käytännöllisistä taloudellisista kokeiluista. Äitinsä kuoltua 1871 Ruskin muutti järviseudulle, Brantwoodiin, jossa asui kuolemaansa saakka. Hänen viimeinen teoksensa on omaelämäkerrallinen Menneitä (Praeterita, 1885-89). Vv. 1878-83 Ruskin oli vaikeasti sairaana. Hän poistui elämästä 1900. John Ruskin on ihmiskunnan suuria opettajia, mystillinen, herkkä sielu, joka syvästi tajuten taiteen olemuksen ymmärsi sen ihmiskuntaa johtavien hyvien voimien ilmaukseksi ja tahtoi tämän mukaisesti uudistaa koko elämän. Häntä pidetään huomattavana proosataiteilijana, jonka tyylissä onnistuneesti yhtyy vaikutuksia 1600-luvun jumaluusoppineiden kirjoituksista, Raamatusta, ja ilmeisesti myös Carlylesta.
KIRJOISTA JA LUKEMISESTA.
Meidän arvosteluumme vaikuttaa luonnollisesti aina sangen suuressa määrin kirjallinen makumme. Tunnen tosiaankin monta henkilöä, joilla kirjallisuuden alalla on mitä puhtain maku, mutta joiden maku taiteeseen nähden on peräti turmeltunut, ja tämä on ilmiö, joka minua hyvin suuresti hämmästyttää; mutta en ole myöskään koskaan tuntenut henkilöä, jolla olisi ollut väärä kirjallinen maku ja oikea maku maalaustaiteeseen nähden. Onkin sen tähden hyvin tärkeätä, ei ainoastaan taiteen, vaan kaiken muunkin takia, että näinä kirjatulvien aikoina kukin pysyttelee kaukana kirjallisuuden suolasoista ja elää omalla pienellä kalliosaarellaan, jota virkistävät lähde ja lampi, molemmat puhtaita ja kauniita. Luonnollisesti voisin ehdottaa kirjakokoelman valintaa: erilaiset luonteet tarvitsevat tosin erilaisia kirjoja, mutta on kuitenkin kirjoja, joita kaikki tarvitsevat, ja jos tosiaankin luet Homerostasi, Platoniasi, Aiskhylostasi, Herodotostasi, Danteasi, Shakespeareasi oikealla tavalla, ei sinun ole tarvis laajentaa kirjahyllyäsi niistä oikeaan ja vasempaan alituisten uusien tutkimusten takia. Nykyaikaisesta kirjallisuudesta vältä yleensä sanomalehtiä ja kuukausikirjallisuutta. Joskus saattavat ne sisältää hyödyllisen lyhennystiedon tai perinpohjaisen arvostelun, mutta kymmenen mahdollisuutta on olemassa yhtä vastaan, että ne vain hävittävät aikaasi tai johtavat sinut harhaan. Jos haluat tutustua johonkin seikkaan ja ymmärtää sen, niin lue sitä käsittelevä paras kirja, mistä kuulet puhuttavan, äläkä sen lyhennysotetta. Ellet pidä ensimmäisestä kirjasta, jota koetat, niin etsi toinen, mutta älä milloinkaan toivo pääseväsi ymmärtämään asiaa vaivatta ja vain yleiskatsausten avulla. Vältä erikoisesti sitä kirjallisuudenlajia, joka käyttää korskeaa, asiantuntevaa sävyä; se on turmiollisinta kaikista. Jokainen hyvä kirja tai sellaisen kirjan osa on täynnä ihailua ja vapistusta; se saattaa sisältää vakuutteluja tai vakavaa ivaa, mutta se ei kovene koskaan kylmäksi eikä määrää mitään ylpeästi, vaan johtaa sinut aina kunnioittamaan ja rakastamaan jotakin koko sydämestäsi. Ei ole aina helppoa erottaa jalojen ja puhtaiden kirjojen ivaa, mutta yleensä saatat olla varma siitä, että kylmäveriset, rapumaiset ja sammakkomaiset kirjat pilkkaavat tunnetta mutta lämminveriset, inhimilliset kirjat syntiä...
Lue vähän kerrallaan, pyri tuntemaan mielenkiintoa pikkuseikkoihin äläkä lue niin paljon itsensä kertomuksen takia kuin tutustuaksesi niihin viehättäviin henkilöihin, joiden seuraan nämä kirjailijat sinut vievät. Tavallinen kirja voi usein sinua suuresti huvittaa, mutta vain jalo kirja lahjoittaa sinulle hyviä ystäviä. Muista myös, että on vähemmän tärkeää, luetko nuorempina vuosinasi sukkelia kuin rehellisiä ja oikeamielisiä kirjoja. En sen takia tarkoita, että niiden pitäisi oleman ikävystyttäviä tai vastenmielisen opettavia, vaan että niiden lausumat ajatukset ovat kunniallisia ja niiden herättämät tunteet jaloja.
Toistaiseksi ja ehkäpä koko iäksesikin tekevät opettajasi viisaimmin yrittäessään saada sinua tyytymään hiljaiseen hyveeseen, ja sellainen kirjallisuus ja sellainen taide ovat parhaita sinulle, jotka jokapäiväisestäkin elämästä ja tutuistakin seikoista osoittavat sinulle toivovan työn ja nöyrän rakkauden esineitä. – – –
Kaikki kirjat saattaa jakaa kahteen luokkaan: hetken kirjoihin ja kaikkien aikojen kirjoihin. Huomaa tämä erotus – se ei koske vain laatua. Se ei koske vain huonoa kirjaa, joka ei elä, eikä hyvää, joka elää. Se on lajierotusta. On olemassa hyviä hetken kirjoja ja hyviä kaikkien aikojen kirjoja; huonoja hetken kirjoja ja huonoja kaikkien aikojen kirjoja. Ennenkuin jatkan, täytyy minun lähemmin kuvailla näitä molempia lajeja.
Hyvä hetken kirja on siis – en nyt puhu huonoista – aivan yksinkertaisesti sellaisen henkilön hyödyllinen tai huvittava meitä varten painettu puhelu, jonka kanssa emme muuten voisi keskustella. Se on usein sangen hyödyllinen, koska se ilmaisee sinulle jotakin, jota sinun tarvitsee tietää; ja usein sangen huvittavakin, kuten voisi olla älykkään ystävän suullinen puhelu. Nämä loistavat matkakuvaukset; nämä keveät ja näppärät pakinat päivän kysymyksistä; nämä uutelon muotoon puetut eloisat ja liikuttavat kertomukset; nämä täsmälliset ja tarkat tapahtumien esitykset, joita kirjoittavat päivän historiaa muodostavien tapausten todelliset toimimiehet, – kaikki nämä hetken kirjat, joiden luku yhä lisääntyy sivistyksen levitessä, ovat meidän aikakautemme erikoisomaisuutta; meidän täytyy olla niistä hyvin kiitollisia ja syvästi hävetä, ellemme käytä niitä hyvin. Mutta me käytämme niitä mahdollisimman huonosti, jos sallimme niiden anastaa todellisten kirjojen paikan; sillä tarkemmin sanoaksemme ne eivät olekaan kirjoja, vaan kauniiseen painoasuun laitettuja kirjeitä tai sanomalehtiä. Ystävämme kirjeet voivat olla varsin miellyttäviä tai välttämättömiäkin hetkellään, mutta ansaitsevatko ne säilyttämistä vai eivät, on toinen kysymys. Sanomalehti on erinomaisesti paikallaan aamiaispöydässä, mutta sitä ei tosiaankaan tule lukea koko päivää. Samaten on laita sen pitkän kirjeen, joka, vaikka onkin sidottu kirjaksi, niin huvittavasti kertoo majataloista ja teistä ja ilmoista viime vuonna siellä ja siellä, tai joka taritsee hauskan jutun tai selvittää siinä tai siinä tapauksessa sattuneita todellisia seikkoja; ja kuinka arvokas hetken käyttöön moinen kirja saattaakin olla, niin ei se missään tapauksessa voi olla mikään "kirja", eikä ainakaan kirja, jota varsinaisessa mielessä kannattaisi "lukea". Kirja ei olemukseltaan ole puhuttu asia, vaan kirjoitettu asia, joka on kirjoitettu ei vain ilmoittaakseen jotakin, vaan pysyäkseen ja säilyäkseen. Tuollainen pakinakirja painetaan vain siksi, ettei sen tekijä voi puhua tuhansille ihmisille yht'aikaa; jos hän voisi, hän tekisi sen – kirja on siis vain hänen äänensä monistus. Et voi keskustella Indiassa oleskelevan ystäväsi kanssa; jos voisit, tekisit sen; sen sijaan kirjoitat, mutta se on vain äänen siirtämistä paikasta toiseen. Kirjaa ei sitävastoin kirjoiteta yksinomaan äänen monistuksen eikä sen siirtämisen, vaan sen ikuistamisen takia. Tekijällä on sanottavana jotakin, jota hän pitää totena ja hyödyllisenä tai välttämättömänä ja kauniina. Mikäli hän tietää, ei ole kukaan vielä ennen häntä siitä puhunut; mikäli hän tietää, ei kukaan muu osaa siitä siten puhua. Hän katsoo siis olevansa velvollinen sanomaan sen, kaikissa tapauksissa selvästi ja täsmällisesti ja, jos hän voi, myös sulosointuisesti. Ikäänkuin elämänsä koko tuloksena hän pitää sitä sinä asiana tai sinä asiaryhmänä, joka on ilmoitettu hänelle; – pitää sitä sinä totisen tiedon tai tajuamisen palasena, jonka hänen osalleen tullut auringonpaiste ja maa on tehnyt hänelle mahdolliseksi saavuttaa. Hän ikuistuttaisi sen mielellään kaikiksi ajoiksi; hän kaivertaisi sen kallioon, jos voisi, sanoen: "Tämä on minun parhaani; muuten olen syönyt, juonut, nukkunut, rakastanut ja vihannut samoin kuin kaikki muutkin; elämäni oli kuin sumua, eikä sitä ole enää; mutta tämän minä näin ja tunsin; tämä, jos mikään, on minusta muistamisen arvoista." Tämä on hänen "kirjoituksensa"; se on hänen pienen inhimillisen kykynsä ja hänelle annetun totisen tajuamisen mukainen muistokirjoitus tai pyhä sana. Se on "kirja".
(Sesam ja liljat.)
Suomentanut J. V. Lehtonen.EDWARD BULWER LYTTON.
Edward Bulwer Lyttonin laajasta tuotannosta – yli 60 teosta, yli 110 nidosta – kuvastuu paljon edellisen ajan kirjallisia suuntia. Hän aloittaa byronilaisella sankarilla, jatkaa romanttisella rosvolla, viljelee sitten suuripiirteistä historiallista romaania, vaipuu syvällisesti kauhuromantiikkaan, harjoittaa hyvällä menestyksellä oman aikansa tosioloista ihmiskuvausta, eksyy runouteen, draamaan, historiaan, kooten aivoihinsa kaiken, mikä heloitti menneisyydestä houkuttelevan romanttisesti, ja antaen sen laajalle lukijakunnalleen lyötynä kimaltelevaksi, joskin silti usein vääräksi rahaksi. Edward Bulwer – se oli hänen nimensä 40 vuotta – syntyi Lontoossa 1803 ja kasvoi äitinsä luona Knebworthissa, ollen lapsesta saakka ahkera lukija ja kirjoittelija. Cambridgessa (1822-25) hän luki historiaa, kansantaloutta, filosofiaa ja kirjallisuutta. Yliopistoajalta, kesältä 1824, on mainittava hänen jalkamatkansa järviseudulle, ensimmäisen lemmityn haudalle, ja Skotlantiin, millä matkalla hän kertoi joutuneensa romanttisiin seikkailuihin kulkureiden, mustalaisten ja maantierosvojen parissa. Hänestä kehittyi lahjakas, kaunismuotoinen, ritarillinen, puvussaan ja käytöksessään liikahieno "dandy", keikari, joka tapaili byronilaisen sankarin salamyhkäistä viittaa hartioilleen. Mentyään vastoin äitinsä kieltoa 1827 romanttiseen avioliittoon kauniin irlannittaren Rosina Wheelerin kanssa hän joutui 200 punnan vuosituloille, mikä ei tietenkään riittänyt, hän kun eli 3000 punnan mukaisesti, ja rupesi päättäväisesti ansaitsemaan lisää uskomattoman nopealla kirjallisella tuotannolla. Vv. 1827-37 hän julkaisi kaikkiaan 18 teosta sekä lisäksi lukemattomia aikakauslehtikirjoituksia, sekä runoa että proosaa, politiikkaa ja historiaa. Ensimmäisiä olivat hänen keikariromaaninsa Falkland (1827) ja Pelham (1828), joista viimemainittu teki hänet kuuluisaksi. Radikaalina yhteiskuntakriitikkona hän yhdistää keikarityyppinsä Schiller-Byronimaiseen jaloon rosvoon ja luo siltä pohjalta hienosyntyisen rikollisen, Paul Cliffordin (1830), joka herättää eloon yhteiskunnallis-humanitäärisiä tunteita draamallisesti ilmoittamalla kuolemantuomionsa hetkellä tuomarille olevansa tämän poika; tätä kiitollista aihetta ovat kirjailijat usein sen jälkeen käyttäneet. Romaanissaan Eugene Aram (1832) Bulwer rohkeasti käsitteli murhan oikeutusta määrätyissä tilanteissa ja murhaajan sielunelämää. Yleiseurooppalaisen maineen ovat saavuttaneet hänen historialliset romaaninsa Pompeijin viimeiset päivät (The Last Days of Pompeii, 1834, suomennettu), Rienzi (1835, suomennettu), Viimeinen parooni (The Last of the Barons, 1843) ja Harold (1843). Ne kuvaavat suuria historiallisia käännekohtia ja osoittavat pyrkimystä todelliseen ilmiöiden syiden perusteluun. Kun lisäksi henkilökuvien hahmottelussa on jotakin samalla yksilöllistä ja komeaa, täytyy tyylin liiasta sanarikkaudesta ja raskaasti edistyvästä, epätaiteellisesta leveydestä huolimatta myöntää näiden romaanien suunnittelussa, konseptiossa, olevan eräänlaista holvikorkeata näkemystä, suuripiirteisyyttä. 1842 Bulwer julkaisi mystillisen kauhuromaanin Zanoni, saavuttaen siinä tämän alan vieläkin voittamattoman huipputuloksen; samaa suggestiivisten keinojen mestaruutta hän osoitti kuuluisissa kauhukertomuksissaan Kummitustalo ja kummittelijat eli talo ja aivot (The Haunted and the Haunters, or the House and the Brain, 1859) ja Outo tarina (A Strange Story, 1862). Huomattava saavutus on myös hänen kotoinen romaanitrilogiansa Caxtonit (The Caxtons, 1850), Tarinani (My Novel, 1853) ja Mitä hän tekee sillä? (What will he do with it?, 1859), joissa hän on tunteellinen kuin Sterne, kuvaa kansanihmisiä paremmin kuin Thackeray ja aatelisia paljon paremmin kuin Dickens. Bulwer Lyttonin (se oli hänen nimensä äidin kuolemasta, v:sta 1843 lähtien) muuhun tuotantoon emme voi tässä kajota. Kirjailija-uransa rinnalla Bulwer Lytton suoritti huomattavan elämäntyön poliitikkona ja valtiomiehenä. Tultuaan parlamenttiin 1831 hän esiintyi jyrkkänä, jopa tasavaltalaisena radikaalina, jäähtyi vähitellen, ja teki Melbournen ministeristölle suuria palveluksia poliittisena lentolehtikirjailjana, minkä johdosta aateloitiin 1838. Tuli parlamenttiin uudelleen 1852 vanhoillisena ja oli siirtomaaministerinä Derbyn hallituksessa 1858-59, hankkien Englannille British Columbian ja Queenslandin. 1866 hänestä tehtiin pääri. Hän kuoli 1873 ja haudattiin Westminster Abbeyhin. Edward Bulwer Lytton oli suuri kyky, mutta hän erehtyi uhraamaan liiaksi lukijainsa mielihaluille, so. koristamaan kerrottavaansa haetun nerokkuuden, keikailevan tietorikkauden, liikakomean sana- ja tyylivuolauden valhekorulla, jonka välke aikain kuluessa himmenee. Se sai hänet lyömään laimin – ehkä Caxton-trilogiaa lukuunottamatta – sen syvemmän totuuden, jolla on aidon kullan arvo ja tasainen, hapettumaton loiste.
POMPEIJIN VIIMEISET PÄIVÄT.
Bulwer-Lyttonin kuuluisin romaani on Pompeijin viimeiset päivät, kuvaus Vesuviuksen juurella olevasta pienestä kaupungista v:lta 79 j.Kr. Loistavina, kirkkaina näkyinä vaihtuu eteemme kuvaelma toisensa jälkeen antiikin kulttuurin kukkeimmilta päiviltä, samalla kun kristittyjen hiljainen läsnäolo viittaa uuteen maailmaan. Vesuviuksen purkaus sitten muuttaa tämän aurinkoisen näyttämön kuoleman yöksi. Romaanin viidennen kirjan ensimmäisessä luvussa alkaa "Pompeijin viimeinen päivä".
Hurjien amfiteatterijuhlien edellinen yö oli hitaasti kulunut, ja Pompeijin viimeisen päivän aamuhämärä koitti! Ilma oli ihmeteltävän tyyni ja kylmähkö; kevyt harsomainen sumu kattoi laajan Kampanian kukkulat ja pellot. Mutta varhain työhönsä kulkevat kalastajat huomasivat kummakseen, että tuulettomasta säästä huolimatta merenaallot olivat ankarassa kuohunnassa, ikäänkuin tahtoisivat suinpäin syöksyä rannoilta ulapalle; ja kaukaa sinikalvoiselta Sarnusjoelta, jonka entistä uomaa nykyaikainen matkailija turhaan hakee, kuului pitkällistä, outoa kuminaa, kun se virtasi hymyilevien kenttien halki ja rikkaitten porvarien iloisten huvilain ohi. Sumun yläpuolelta pilkistivät selväpiirteisinä ikimuistoisen kaupungin ajan kuluttamat tornit, loistavien palatsien punaiset tiilikatot, monen monien temppelien komeat kuvapatsaat, forumin patsasportaikot ja riemukaari. Etäällä pistivät usvasta esiin sinisten vuorten ääriviivat, ja niillä leikkivät nousevan aamun ensimmäiset valovirit. Pilvirykelmä, joka oli kauan häilynyt Vesuviuksen huipulla, oli äkkiä hävinnyt, ja korkeana ja kaljuna sen kiire nyt kohosi ihanaan, autereiseen ilmaan.
Aikaisesta aamusta huolimatta kaupunginportit olivat jo avoinna. Hevonen toisensa perästä, kuorma kuorman jälkeen, työntyi nopeasti kaupunkiin, ja lukemattomien juhlapukuisten jalankulkijain puheensorina täytti ilman, iloista elämää yhä vilkastuttaen. Kadut olivat tulvillaan kaupungin omia asukkaita ja taajaväkisistä naapurikylistä saapuneita vieraita; ja meluten – melkein hourien elämänvirrat kulkivat katsomaan hirveätä leikkiä.
Pompeijissa asui rikas egyptiläinen Arbakes, intohimoinen, ahne ja salaperäinen mies, taikuripappi, jota kaikki pelkäsivät. Hän oli nukkunut yönsä hyvin, mutta aamupuolella olivat oudot ja pahat unet ruvenneet vaivaamaan häntä. Joku puhuikin hänen kanssaan. Huudahtaen kauhusta hän lopuksi herää ja huomaa vieressänsä Vesuviuksen noidan.
"Haa!" hän kiljaisi peittäen silmänsä. "Uneksinko yhä? Olenko yhä vielä kuolleitten parissa?"
"Mahtava Hermes – et! Olet kyllä kuolevaisen, mutta et kuolleen seurassa. Tunnethan ystäväsi ja orjasi!"
Pitkä vaitiolo. Vähitellen egyptiläisen suonenvedontapaiset nytkähdykset vähenivät, ja pian hän oli jälleen entinen itsensä.
"Se oli siis unta", hän virkkoi. "Hyvä – älkäämme siis enää uneksiko, tai päivä ei enää voi korvata yön tuskia. Vaimo, kuinka tänne tulit ja mitä asiaa?"
"Tulin varoittamaan sinua", sanoi noita-akka juhlallisella äänellä.
"Varoittamaan minua! Uni ei siis valehdellut. Mistä vaarasta?"
"Kuule. Kamala onnettomuus uhkaa tätä kaupunkia. Pakene, kun vielä on aikaa! Sinä tiedät, että luolani on vuoressa, jonka alitse perintätiedon mukaan virtaa Flegetonin tulinen joki; luolassa on syvä kuilu, ja sen pohjalla olen viime aikoina nähnyt punaisen, paksun virran hiljalleen liikkuvan, ja olen samalla pimeydestä kuullut voimakasta tohinaa ja kumeaa jyskettä. Mutta viime yönä syvyyteen kurkistaessani huomasin, ettei virta enää ollutkaan paksua, vaan herkän läikkyvää ja hehkuvan kirkasta; ja sinne tuijottaessani päästi eläin, kettu, joka eli kanssani ja joka nyt oli takertunut minuun kiinni, vihlovan ulvahduksen, tuupertui maahan ja kuoli, ja kuola ja vaahto peittivät sen huulet. Palasin kotitulelleni; mutta koko yön tunsin kallion allani horjahtelevan ja vapisevan, ja vaikka ulkona kaikki oli rauhallista ja tyyntä, kuulin syvyydestä vinhan tuulen pauhinaa ja ikäänkuin vierivien rattaitten kolinaa. Seuraavana aamuna nousin hämärissä ylös, katsahdin jälleen kuiluun ja näin suuria, mustia kallionlohkareita uiskentelevan synkässä virrassa; ja virta itse oli nyt leveämpi, vuolaampi ja hehkuvampi kuin edellisenä iltana. Nousin ja kiipesin vuoren laelle ja siellä näin äkkijyrkän, laajan syvennyksen, jota ei ollut ennen ollut ja josta nousi usvamaista, ohutta savua; ja kun sitä hengitin, salpautui vereni ja olin siihen paikkaan kuolla. Palasin kotiini, otin rahani ja juomani ja jätin monivuotisen asuntoni, sillä muistin synkän etruskilaisen ennustuksen, joka kuuluu: 'Kun vuori aukenee, tuhoutuu kaupunki; kun palaneitten kenttien kukkuloiden yllä leijailee savua, silloin meren lasten parista kuuluu voivottelua ja itkua.' Ennenkuin pakenen etäisille rannikoille, tulen varoittamaan sinua, peloittava opettaja. Niin totta kuin elät, tiedän aivan varmasti, että se maanjäristys, joka äskettäin horjutti tätä kaupunkia perustuksia myöten, oli vain vielä kauheamman onnettomuuden ennustaja. Pompeijin muurit on rakennettu kuoleman kentille ja rauhattoman manalan virroille. Kuule varoitustani ja pakene!"
Alkaneena päivänä oli aikomus pitää amfiteatterissa suuret gladiaattorien näytökset.
Mutta äkkiä humu taukosi – työmiehet herkesivät puuhastaan – joukko rauhoittui – aukko unohdettiin – sillä nyt, rumpujen päristessä gladiaattorit astuivat juhlallisessa kulkueessa areenalle. Hitaasti ja vakaasti he kiersivät soikean aukean, salliakseen katselijoiden täysin siemauksin nauttia heidän raudankovista, pelottomista piirteistään, katsella heidän väkevää vartaloaan ja tukevia käsivarsiaan ja lyödä vetoja, joihin hetken kiihoitus oli omiaan innostamaan.
"Oh!" huudahti Fulvian leski Pansan emännälle, kun he kumartuivat korkeilta penkeiltään eteenpäin paremmin nähdäkseen. "Näetkö tuota jättiläismäistä gladiaattoria? Kuinka hassunkuriset varustukset hänellä on!"
"Niin", vastasi ediilin vaimo painokkaasti, sillä hän tunsi taistelijoiden nimet ja ominaisuudet, "hän on retiarius. Hänellä on, kuten näet, aseina vain kolmikärkinen keihäs ja verkko, eikä muita varustuksia kuin kuvenauha ja tunika. Hän on voimakas mies ja taistelee Sporuksen, tanakan gladiaattorin kanssa, jolla on pyöreä kilpi ja lyhyt miekka ja jolla myöskään ei ole varustuksia; hänellä ei ole nyt kypärääkään, jotta hänen kasvonsa nähtäisiin – kuinka peloton katse! Myöhemmin hän esiintyy silmikko suljettuna."
"Mutta eivätkö verkko ja keihäs ole varsin kevyitä aseita kilpeä ja miekkaa vastaan?"
"Kaikesta huomaa, kuinka kokematon vielä olet, rakas Fulvia; retiariuksella on kaikki edut puolellaan."
"Mutta kuka on tuo kaunis gladiaattori, miltei alasti – se ei oikeastaan sovi! Venus avita! Mutta kuinka sopusuhtainen hänen vartalonsa onkaan!"
"Hän on Lydon, nuori aloittelija; hän on uhkarohkeasti uskaltautunut taistelemaan tuon toisen, samalla tavalla pukeutuneen tai pikemmin vaatettamattoman gladiaattorin – Tetraideen kanssa. He aloittavat ottelun kreikkalaiseen tapaan kestuksella [nyrkkeilykäsinein]. Sen jälkeen he taistelevat täysin varustuksin käyttäen miekkaa ja kilpeä."
"Tuo Lydon on sievä mies, ja naiset ainakin suosivat häntä."
"Mutta kokeneet vedonlyöjät eivät. Klodius tarjoaa kolme yhtä vastaan hänen tappiostaan."
"Oh, Jupiter! Kuinka ihanaa!" huudahti leski, kun kaksi kiireestä kantapäähän varustautunutta gladiaattoria ratsasti kevyin ja rohkein liikkein areenan ympäri. He muistuttivat suuresti keskiaikaisia turnausritareita ja heillä oli keihäät ja pyöreät, sirotekoiset kilvet. Heidän varustuksensa oli kudottu teräslangoista, mutta ne peittivät vain kuvetta ja oikeaa kättä; lyhyet, satulaan asti ulottuvat takit tekivät heidän ulkoasunsa koreiksi ja siroiksi. Heidän paljaissa jaloissaan oli sandaalit, jotka oli sidottu nilkan yläpuolelle. "Oh, ihanaa! Keitä nuo ovat?" kysyi leski.
"Toinen on Berbiks – hän on kaksitoista kertaa selviytynyt voittajana; toisella on ylpeä nimi Nobilior. Molemmat ovat kelttejä."
Ratsumiehet olivat kilpakentän (mikäli sitä nimeä tässä voi käyttää) kummassakin päässä. Ja Pansan antaessa merkin molemmat taistelijat syöksyivät toisiaan vastaan, pitäen suojanaan pyöreitä kilpiään ja kevyet, mutta tukevat keihäät tanassa. Mutta kolmen askelen päässä vastustajastaan Berbiks pysähdytti hevosensa, väistyi syrjään, ja kun Nobilior samassa pyyhkäisi ohi, hän teki pistohyökkäyksen. Mutta heilauttaen nopeasti ja taitavasti kilpeään tämä väisti iskun, joka muuten olisi ollut hänelle tuhoisa.
"Hyvin tehty, Nobilior!" huudahti preetori antaen siten merkin yleisille hyvä-huudoille.
"Mainio pisto, Berbiks!" vastasi Klodius paikaltaan.
Ja kansan kiihtymys puhkesi nyt huutoihin, jotka penkki penkiltä paisumistaan paisuivat.
Ratsumiesten silmikot olivat täydellisesti suljetut (kuten myöhemmän ajan ritareilla), mutta silti tärkein isku suunnattiin juuri vastustajan päähän, ja Nobilior, joka osasi ohjata hevostaan taitavammin kuin hänen taistelutoverinsa, tähtäsi keihäällään tämän kypärään. Berbiks kohotti suojakseen kilpensä, mutta hänen tarkkasilmäinen vastustajansa laskikin äkkiä aseensa ja työnsi sen hänen rintaansa. Berbiks horjahti ja putosi.
"Nobilior! Nobilior!" riemuitsi kansa.
"Olen hävinnyt kymmenen sestertiumia" [noin kaksikymmentätuhatta markkaa], voihkaisi Klodius hammasten raosta.
"Habet! – hän on saanut kylläkseen", sanoi Pansa rauhallisena.
Kansa, joka vielä ei ollut ehtinyt kovettua julmaksi, teki armahdusmerkkejä, mutta kun areenapalvelijat kiiruhtivat auttamaan kaatunutta, huomasivat he, että armahdus tuli liian myöhään – keltin sydän oli lävistetty ja hänen silmänsä olivat jo sammuneet. Veren mukana, joka mustana virtasi areenan hiekalle, oli hänen henkensäkin lähtenyt. "On sääli, että se kävi niin pian – se oli liian vaivatonta", valitteli Fulvian leski.
"Niin – en minäkään ollenkaan sääli Berbiksiä. Jokainenhan näki, että Nobilior teki vain valehyökkäyksen. Kas, nyt he solmivat nuoran hänen ruumiinsa ympärille – he laahaavat sen spoliariumiin – nyt sirotetaan hiekkaa kentälle! Pansa ei valittele mitään niin raskaasti kuin sitä, ettei hän ole kyllin rikas peittääkseen areenan hohtavalla suolalla ja sinoberilla, kuten Neron tapana oli tehdä."
"Hyvä, ottelu oli lyhyt, mutta sitä seuraa pian toinen. Kas nyt kaunis Lydon-ystäväni astuu areenalle – ja verkkomies – ja miekkailija. Oh, suurenmoista!"
Nyt oli areenalla yht'aikaa kuusi gladiaattoria. Niger ahdisteli verkkoinensa Sporusta, jolla oli kilpi ja lyhyt miekka. Lydon ja Tetraides, kumpikin miltei alasti, ohut vyö vain lanteitten ympärillä, kummallakin kädessä raskas kreikkalainen kestus; ja kaksi roomalaista gladiaattoria, täydellisine teräsvaruksineen, isoine kilpineen ja terävine miekkoineen.
Kun Lydonin ja Tetraideen välinen ottelu oli vaarattomampi kuin muut kamppailut ja kun he siirtyivät keskelle areenaa, muut jäivät aivan kuin yhteisestä sopimuksesta paikoilleen nähdäkseen, kuinka taistelu ratkeaisi, odottaakseen, että kestuksen jälkeen otettaisiin esille tuhoavammat aseet, jolloin hekin aloittaisivat taistelun. He seisoskelivat aseisiinsa nojaten ja erillään toisistaan ja seurasivat leikkiä, joka huolimatta siitä, ettei se ehkä ollut kyllin verinen miellyttääkseen joukkoa, silti oli omansa herättämään ihailua, sillä sehän oli peräisin pompeijilaisten omasta kotimaasta, Kreikasta.
Ensi silmäyksellä nämä kaksi taistelijaa näyttivät toistensa vastakohdilta. Tetraides ei tosin ollut Lydonia rotevampi, mutta hän painoi huomattavasti enemmän. Kun yleisesti luultiin, että kestustaistelijan täytyy olla lihava, jos mieli voittaa, oli Tetraides varta vasten edistänyt luontaista lihomistaipumustaan. Hänen hartiansa olivat leveät, raajansa paksut, lihaksiset ja jonkin verran sisäänpäin vääntyneet, tavalla, joka kylläkään ei täytä kauneusvaatimuksia, mutta kumminkin lisää voimaa ja tukevuutta. Mutta Lydon, joka oli solakampi ja laihempi, oli kaunisvartaloinen ja sopusuhtaisesti kehittynyt, ja tarkka tuntija saattoi heti huomata, että vaikka hänellä ei ollutkaan sellaista lihaskasaa kuin hänen vastustajallaan, hänen lihaksensa sen sijaan olivat harjaantuneet – raudankovat ja kiinteät. Ja hänen lihavuuden puutteensa korvasi hänen nopeutensa ja aloitekykynsä; ja hänen päättäväisten kasvojensa ylväs hymy, joka oli vastakohtana hänen vihollisensa tylsälle välinpitämättömyydelle, antoi uutta vakuutusta niille, jotka olivat hänen puolellaan ja toivoivat hänen voittavan; ja heidän ruumiinkokonsa näennäisestä eroavaisuudesta huolimatta kaikuivat joukon huudot yhtä paljon Lydonin kuin Tetraideen puolesta.
"Pidä varasi!" murahti Tetraides lähestyen hiljaa vihollistaan, joka kiersi piirissä hänen ympärillään eikä peräytynyt.
Lydon vastasi vain halveksivasti välähdyttäen teräviä silmiään. Tetraides iski, se oli kuin moukarinisku alasimelle. Lydon lysähti äkkiä polvilleen, isku suhahti hänen päänsä yli. Aivan yhtä tulokseton ei ollut Lydonin hyökkäys: nopsasti hän oli jaloillaan ja sivalsi kestuksellaan aimo iskun vastustajansa leveään rintaan. Tetraides horjahti – kansa riemuitsi.
"Sinulla on tänään onneton päivä", sanoi Lepidus Klodiukselle, "olet yhden vedon jo hävinnyt ja kohta menetät toisen."
"Jos niin käy, niin jumalat auttakoot! Minun täytyy huutokaupata koko pronssini. Olen Tetraideen puolesta lyönyt vetoja 100 sestertiumin arvosta [noin 200.000 markkaa]. Haha! Hän on jälleen iskenyt. Tuo oli taitava lyönti, se on murskannut Lydonin olkapään. Paremmin Tetraides, paremmin!"
"Mutta eipä Lydonkaan ole masentunut. Pollux avita, kuinka hyvin hän ottelee. Kas, kuinka taitavasti hän välttää noita moukarimaisia nyrkkejä – hypähtäen sinne tänne – kaarrellen vihollisensa ympäri. Ah, Lydon-parka! Taas häneen sattui."
"Kolme yhtä vastaan Tetraideen puolesta. Mitä sanot, Lepidus?"
"Hyvä, 9 sestertiumia kolmea vastaan, olkoon menneeksi! Mitä! Taas Lydon! Hän pysähtyy – vetää henkeään. Jumalat auttakoot, nyt hän makaa maassa. Ei – hän on jälleen pystyssä. Kelpo Lydon! Tetraides on rohkea – hän nauraa hohottaa – hän hyökkää."
"Narri – menestys sokaisee hänet – hänen pitäisi olla varovaisempi. Lydonin katse on kuin ilveksen!" päästi Klodius hampaittensa raosta.
"Haa, Klodius! Näitkö tuota! Miehesi horjuu! Toinen isku – hän kaatuu – hän kaatuu!"
"Maa hänet nielköön. Hän on jälleen jaloillaan, mutta verta valuu hänen kasvoistaan."
"Ukkonen ja salama! Lydon voittaa. Katso, kuinka hän ahdistaa vihollistaan! Tuo isku ohimolle olisi häränkin nutistanut! Hän on voittanut Tetraideen. Tämä kaatuu jälleen – hän ei voi nousta enää – habet! – habet!"
Taistelut olivat täten alkaneet, mutta ne olivat vain esinäytöstä sille mitä tuleman piti, nim. gladiaattori Eumolpuksen ja Lydonin, sekä kreikkalaisen Glaukuksen – kristityn, kauniin Ionen sulhasen – ja leijonan välisille otteluille. Hänet oli tuomittu tähän rangaistukseen epäiltynä erään Apekideksen murhasta. Aseena hänellä sai olla vain tikari, stilus.
Ja nähdessään tuhansien ja kymmenien tuhansien tuijottavat katseet Glaukus ei enää tuntenut olevansa kuolevainen. Pelon oireet – pelko itsekin, olivat poissa. Helakka puna valahti hänen kalpeille kasvoilleen; hänen komea vartalonsa ojentautui täyteen pituuteensa. Hänen joustavissa ja sopusuhtaisissa muodoissaan – rohkeassa ja uhmaavassa otsassaan – ylväässä huolettomuudessaan – lannistumattomassa hengessään, joka hänen piirteistään ja katseistaan huokui, hänen huulillaan, silmissään oli elävä kuva hänen maansa urhoollisuudesta – sen palvomasta jumaluudesta – siinä oli sankaria ja jumalaa!
Vihan ja inhon huudot, joiden kaikuessa hän oli areenalle astunut, vaikenivat pian äänettömäksi ihailuksi ja miltei sääliväksi kunnioitukseksi; ja nopea ja kouristuksentapainen huokaus kulki suunnattoman joukon halki ikäänkuin se olisi ollut vain yksi ruumis, ja kaikkien katseet suuntautuivat yht'aikaa ateenalaisesta areenan keskellä olevaan mustaan, muodottomaan kasaan. Se oli leijonan häkki.
"Venus auttakoon, kuinka nyt on lämmin!" sanoi Fulvia, "eikä aurinkokaan helota. Olisin toivonut, että nuo taitamattomat merimiehet olisivat peittäneet koko aukon."
"Oh! On todella kuuma! Voin pahoin, miltei tukehdun!" Pansan emäntä virkkoi. Hänenkään koeteltu stoalaisuutensa ei kestänyt katsella näytelmää, joka kohta esitettiin.
Leijona ei ollut saanut ruokaa kahteen vuorokauteen, ja oli koko aamupäivän osoittanut outoa, rauhatonta elehtimistä, mitä sen vartijat olivat pitäneet nälän merkkinä. Nyt sen asenne ilmaisi pikemmin pelkoa kuin raivoa; sen karjunta tuntui tuskalliselta ja väsyneeltä, sen pää oli riipuksissa – se nuuski ilmaa rautaristikon läpi – painui jälleen lysyyn, syöksähti jälleen ylös – ja taas kuului sen pelonsekaista karjuntaa. Nyt se makasi liikahtamatta ja mykkänä painaen laajenneet sieraimensa ristikon rautakankia vastaan, ja syvään puuskuttaen se sai häkin edessä olevan areenanhiekan pöllähtämään.
Editori oli hämillään ja kalpeni. Hän katsahti tuskallisena ympärilleen – epäröi – ei tiennyt, mitä tehdä. Joukko alkoi tulla kärsimättömäksi. Hitaasti hän antoi merkin; häkin takana seisonut vartija kohotti varovasti ristikon ylös, ja voimakkaasti ponnahtaen ja hurjasti ja iloisesti karjahtaen leijona syöksähti vapauteensa. Vartija kiiruhti areenalta vievään paalukäytävään jättäen metsänkuninkaan yksikseen – saaliineen.
Glaukus oli jännittänyt ruumiinsa lujaan asentoon kestääkseen leijonan hyökkäyksen; pientä välkkyvää asetta hän piti koholla oikeassa kädessään heikosti toivoen, että hän yhdellä taitavasti tähdätyllä iskulla (sillä hän tiesi, että hänellä oli aikaa antaa vain yksi isku) osuisi silmän kautta pedon aivoihin.
Mutta kaikkien kuvaamattomaksi hämmästykseksi peto ei näyttänyt huomaavankaan saalistaan. Päästyään häkistä se pysähtyi äkkiä areenalle, nosti päätään ja nuuski ilmaa kärsimättömästi tuhisten; sitten se äkkiä syöksähti eteenpäin, mutta ei ateenalaisen kimppuun. Se juoksi ympäri areenaa käännellen suunnatonta päätään puoleen ja toiseen tuskaisin ja harhailevin katsein etsien pakotietä; kerran, pari, se yritti hypätä suojuksen yli, joka erotti sen katselijajoukosta, ja kun se epäonnistui, päästi se valittavan uikutuksen, jossa ei ollut jälkeäkään sen jykevästä kuninkaallisesta karjunnasta. Ei raivon eikä nälän merkkiäkään siinä huomattu; sen häntä laahasi hiekkaa, vaikka sen olisi pitänyt piestä sen kylkiä kuten tavallisesti; ja kun sen katse joskus osui Glaukukseen, se siirtyi heti hänestä tuskaisena pois. Ja turhaan etsittyään pakotietä se palasi vihdoin surkeasti vikisten takaisin häkkiinsä, jossa se jälleen paneutui pitkälleen.
Leijonan haluttomuuden synnyttämä ensi hämmästys muuttui pian kiukuksi sen osoittamasta heikkoudesta; ja joukko, joka oli alkanut jo tuntea sääliä Glaukusta kohtaan, tuli kärsimättömäksi huomatessaan pettyneensä alkuperäisissä toiveissaan.
Editori kutsui luokseen vartijan.
"Mitä tämä on? Ota piikki, karkoita se ulos ja sulje sitten häkin ovi!"
Kun vartija peläten ja entistä varovammin valmistui käskyä tottelemaan, kuului areenan sisäänkäytävältä äänekästä huutoa; siellä oli jotakin hullusti – vastalauseita kuului, ja äkkiä kaikki vaikeni. Katsojien silmät kääntyivät kummastellen sinnepäin, mistä melua kuului. Joukko antoi tietä, ja senaattorien penkeille ilmestyi äkkiä Sallustus, hiukset harallaan – hengästyneenä – kiihoittuneena – väsyneenä. Hän katsahti nopeasti ympärilleen. "Viekää ateenalainen pois!" hän huudahti. "Nopeasti! Hän on syytön! Vangitkaa egyptiläinen Arbakes – hän on Apekideen murhaaja."
"Oletko mieletön, oi Sallustus?" sanoi preetori nousten tuoliltaan. "Mitä järjetöntä tarkoitat?"
"Viekää pois ateenalainen! Pian! tai hänen verensä lankeaa teidän päällenne. Preetori, älä niskoittele, tai saat siitä hengelläsi vastata keisarille. Minulla on pappi Apekideen kuoleman silminnäkijä todistajana. Tilaa! – Väistykää! Antakaa tietä! Pompeijin kansa, katsokaa Arbakesta! – Tuolla hän istuu. Tilaa pappi Kalenukselle!"
Kalpeana, riutuneena, nälän ja kuolemanpelon näännyttämänä, posket kuopalla, silmät syvälle painuneina, roteva ruumiinsa luurangonlaihana Kalenus ilmaantui samalle tuoliriville, jossa Arbakes istui. Vapauttajat olivat antaneet hänelle hiukan ruokaa, mutta vielä paremmin kuin ravinto kannusti häntä pysymään pystyssä kostonhalu.
"Pappi Kalenus – Kalenus!" tohisi joukko. "Hän se on! Ei – sehän on kuollut mies."
"Se on Kalenus-pappi", virkkoi preetori vakavana. "Mitä sinulla on sanottavaa?"
"Egyptiläinen Arbakes on Apekideen, Isiksen papin murhaaja. Nämä silmät näkivät hänen iskevän. Jumalat ovat vapauttaneet minut vankilasta, jonne hän minut heitti – pelastaneet minut hirveästä nälkäkuolemasta – voidakseni ilmaista hänen rikoksensa! Vapauttakaa ateenalainen – hän on syytön!"
"Senkö tähden siis leijona hänet säästi? Ihme! Ihme!" huudahti Pansa. "Ihme! Ihme!" joukkokin kiljui. "Viekää pois ateenalainen – Arbakes leijonan eteen!"
Ja kaiku toisti saman huudon kukkulalta laaksoon – rannalta merelle – "Arbakes leijonan eteen!"
"Virkailijat, viekää syytetty Glaukus pois – viekää, mutta vartioikaa häntä", sanoi preetori. "Jumalat tekevät tänään ihmeitä."
Preetorin antaessa vapautuskäskyn kuului joukosta ilonkirkaisu – naisen ääni – lapsen ääni – siinä oli riemua! Se tunkeutui sähköiskun lailla joukon läpi – se oli liikuttava, lapsen äänessä oli jotakin pyhää! Ja mukaan tempautuen kansa toisti riemuhuutoa.
"Hiljaa!" sanoi ankara preetori – "kuka se on?"
"Sokea tyttö – Nydia", vastasi Sallustus, "hänen kätensä on pelastanut Kalenuksen haudasta ja vapauttanut Glaukuksen leijonan kynsistä."
"Siitä myöhemmin", virkkoi preetori. "Kalenus, Isiksen pappi, sinä siis syytät Arbakesta Apekideen murhasta?"
"Aivan niin."
"Näit siis teon itse?"
"Preetori – näillä silmilläni –"
"Riittää täksi kerraksi – yksityiskohdat käsitellään toisessa paikassa. Egyptiläinen Arbakes, kuulit syytöksen – et ole mitään puhunut – mitä sinulla on sanottavaa?"
Joukon katseet olivat jo kauan tähystelleet Arbakesta, mutta tämä oli ehtinyt voittaa sen hämmingin, minkä Sallustuksen ja Kalenuksen äkillinen ilmaantuminen oli hänessä synnyttänyt. Kun kuului huuto: "Arbakes leijonan eteen!" hän oli alkanut vapista, ja hänen poskiensa tummaan pronssinhohteeseen oli tullut hieman kalvakampi väri. Mutta hän oli pian taas entinen itsensä, kylmä ja maltillinen. Ylpeänä hän kesti häneen suuntautuneitten katseitten raivon ja vastaten nyt preetorin kysymykseen sanoi vain hänelle ominaisella rauhallisella, hallitsevalla äänellään:
"Preetori, kanne on niin alhainen, ettei siihen kannattaisi lainkaan vastata. Ensimmäinen syyttäjäni on jalo Sallustus, – Glaukuksen läheisin ystävä! Toinen on pappi. Kunnioitan hänen pukuaan ja kutsumustaan; mutta, pompeijilaiset, te tiedätte kaikki, minkälainen luonne Kalenus on – hän on ahne ja himoitsee kultaa aivan sananparren voimalla; sellaisen miehen todistuksen voi helposti ostaa! Preetori, olen viaton!"
"Sallustus", kysyi tuomari, "mistä löysit Kalenuksen?"
"Arbakeen kellarista."
"Egyptiläinen", sanoi preetori kulmiaan rypistäen, "olet uskaltanut pitää vankeudessa jumalten pappia – ja mistä syystä?"
"Kuule minua", vastasi Arbakes nousten rauhallisena paikaltaan, vaikka hieman hämillään. "Tämä mies tuli luokseni uhaten ilmiantaa minut samasta rikoksesta, josta hän minua nytkin syyttää, ellen ostaisi hänen vaitioloaan puolella omaisuudellani. Esitin vastaväitteitä – turhaan. Hiljaa siellä! – älkää antako papin keskeyttää puhettani! Jalo preetori ja sinä, oi kansa! Olin muukalainen tässä maassa. Olin viaton rikokseen, mutta papin antama todistus saattoi tuhota minut. Hämmennyksissäni vein hänet kellariin, josta hänet nyt on vapautettu ja jonka hänelle selitin olevan aarrekammio. Päätin pitää häntä siellä siihen asti, kunnes todellisen murhaajan kohtalo oli ratkaistu ja hänen uhkauksensa eivät enää minua vahingoittaisi. Mutta pahempaa en aikonut. Olen ehkä erehtynyt – mutta kukapa teistä ei itsepuolustuksekseen tekisi samaa! Jos todella olisin syyllinen, miksi tätä papin todistusta ei esitetty jo kuulustelun aikana? Silloin en ollut häntä vielä pidättänyt. Miksei hän syyttänyt minua silloin, kun minä syytin Glaukusta? Preetori, tämä vaatii vastauksen. Antaudun sitä paitsi lakienne tuomittavaksi. Pyydän niiden suojelusta. Viekää syytetty ja syyttäjä pois. Tulen mielelläni laillisen oikeusistuimen eteen kuulusteltavaksi. Tämä paikka ei ole sopiva enempiin keskusteluihin."
"Hän on oikeassa", virkkoi preetori. "Hei, vartijat, viekää Arbakes talteen – vartioikaa Glaukusta! Sallustus, sinä olet vastuussa kanteestasi. Aloittakaamme leikit jälleen!"
"Aloittaako leikit jälleen? – Mitä!" huudahti Kalenus kääntyen katselijajoukkoon päin, "sallitaanko Isistä tällä tavalla häväistävän? Täytyykö Apekideen veren yhä huutaa kostoa? Pitääkö oikeuden ratkaisun siirtyä tuonnemmaksi, jolloin sitä myöhemmin voitaisiin kiertää? Riistetäänkö leijonalta sen oikea saalis? Jumala, jumala! – tunnen jumalan puhuvan suullani! Leijonan eteen – Arbakes leijonan eteen!"
Papin nääntynyt ruumis ei kestänyt enää hänen hurjaa raivonpuuskaansa; hän kaatui jäykkäkouristukseen – vaahtoa pursusi hänen suustaan – hän näytti todella mieheltä, jossa asui jokin yliluonnollinen voima! Kansa katseli ja kauhistui.
"Jumalan henki liikkuu tuossa pyhässä miehessä! Arbakes leijonan eteen!"
Tämän huudon kaikuessa tuhannet ja uudet tuhannet syöksähtivät istuimiltaan. Lauma vyöryi korkealta alas ja suuntautui egyptiläistä kohden. Turhaan preetori koroitti äänensä ja uhkasi lain kovuudella. Joukon oli vuotanut veri tehnyt hurjaksi – se tahtoi sitä lisää – sen taikausko vain lisäsi sen julmuutta. Nähdessään uhrinsa edessään se kiihoittuneena unohti viranomaisen määräykset. Tässä nyt nähtiin sellainen kansan raivonpuuska, joka on ominainen tietämättömälle, puolittain vapaalle, puolittain orjuudessa elävälle rahvaalle ja jommoisia roomalainen provinssijärjestelmä oli erikoisesti omiansa synnyttämään. Preetorin valta oli kuin ruoko myrskyn kynsissä. Hänen käskystään sentään vartijat asettuivat niille välipenkeille, jotka erottivat ylhäisten paikat suuren joukon istuimista. Mutta he muodostivat vain heikon esteen – vyöryvä ihmismeri pysähtyi silti hetkeksi, niin että Arbakes ehti huomata tuomionhetkensä koittaneen. Epätoivoissaan ja kauhun valtaamana, joka lannisti hänen tavallisen ylpeytensä, hän tarkasteli raivoisaa ja ulvovaa joukkoa – mutta silloin hän huomasi heidän yläpuolellaan velariumiin jääneestä aukosta jotakin outoa ja kamalaa – hän hengähti – ja hänen entiset voimansa palautuivat siinä samassa!
Hän kohotti kätensä; hänen korkealla otsallaan ja hallitsijanpiirteissään oli jotakin kuvaamattoman juhlallista ja käskevää.
"Katsokaa!" hän jyrähti ukkosenäänellä, joka kaikui selvänä joukon kohinan yli, "katsokaa, kuinka jumalat suojelevat viatonta! Kostavan Orkuksen liekit kohoavat syyttäjäni väärää todistusta vastaan!"
Joukon silmät seurasivat egyptiläisen viittausta, ja se huomasi kauhukseen suunnattoman savupilven kohoavan Vesuviuksen huipusta, valtavan pinjapuun kaltaisena; – runko yömustaa savua, oksat tulta, tulta, joka yhtämittaa vaihtoi väriään, milloin palaen räikeän kirkkaana, milloin himmeän punaisena ja jälleen huikaisevan välkähtelevänä.
Syntyi sydäntä ahdistava kuolemanhiljaisuus – jonka äkkiä katkaisivat leijonan karjunta ja sisähuoneissa vankina pidetyn tiikerin kaikuna seuranneet terävämmät ja äksyt kiljahdukset. Pelko oli saanut ne säänennustajiksi ja lähestyvän luonnonmullistuksen profeetoiksi.
Nyt kuului yläriveiltä naisten huutoja; miehet katselivat toisiaan, mutta olivat vaiti. Äkkiä kaikki tunsivat maan keinahtelevan, teatterin seinät vavahtelivat, ja kaukaa kuului romahtavien kattojen jyskettä. Vielä hetki, ja tulipatsas näytti vyöryvän heitä kohden synkkänä ja nopeaan kuin virta, ja samassa sen kohdusta tuprahti tuhkasade, jonka mukana sinkoili suuria tulenhehkuvia kiviä! Tuo hirvittävä sadekuuro huuhteli viiniköynnöstarhoja – pieksi autioita katuja – putosi amfiteatteriin – yhä kauemmaksi se siirtyi – mereen saakka, jonne hirveällä mäiskähdyksellä paiskautui valtavia kallionlohkareita!
Ei kukaan enää ajatellut Arbakesta; jokaisen ajatuksissa humisi oma pelastus. Suinpäin pakoon – jokainen tunki eteenpäin. Armotta siinä tallattiin kaatuneet – huutojen – kirousten – rukousten kaikuessa suunnaton ihmisjoukko syöksyi lukuisia käytäviä pitkin ulos. Mutta minne paeta? Peläten uutta maanjäristystä jotkut kiiruhtivat kotiinsa pelastamaan kalleutensa, kun vielä oli aikaa; toiset peläten tuhkasadetta, joka nyt putosi kiinteänä, raskaana kuurona kaduille, pakenivat läheisten talojen suojiin, temppeleihin, vajoihin – mistä vain saivat kattoa ylleen ilman kauhuja välttääkseen. Mutta yhä synkempänä, sakeampana ja valtavampana levittäytyi pilvi heidän ylleen. Äkillinen ja tavallista kamalampi yö hyökkäsi keskipäivän valtakuntaan!
Suomentanut Urho Kivimäki.
BENJAMIN DISRAELI.
"Keikarikirjailijana", jopa hienon maailman huomiota herättävänä pukutaiteilijana ja "dandynä", Bulwerin kanssa kilpaili hänen ystävänsä Benjamin Disraeli, juutalaisen hatunkauppiaan ja pankkimiehen pojanpoika, syntynyt 1804. Hän kasvoi kokonaan englantilaistuneessa, kirjallisuutta harrastavassa kodissa, isä, Isaac D'Israeli (1766-1848), kun ei enää toiminut liikealalla, vaan perityn omaisuuden varassa kirjailijana. Nuoruudesta saakka Benjamin asetti päämääräkseen kunnian ja maineen saavuttamisen, luottaen lahjakkuuteensa, rohkeuteensa ja onneensa. "Elämä on liian lyhyt ollakseen pientä", hän sanoi. Saatuaan koulusivistyksen yksityisopettajain johdolla hänestä piti tehtämän lakimies, mutta hän jätti nämä aikeet, sillä, sanoo Vivian Grey, "ollakseni suuri lakimies minun pitäisi luopua mahdollisuuksistani olla suuri mies". Hän ilmestyy näkyviin puettuna loistaviin, kullalla kirjailtuihin liiveihin ja punaisiin samettihousuihin, pitsiröyhelöihin ja kultaketjuihin, kalpeana, tummakiharaisena, vaiteliaana, julkaisee romaanin Vivian Gray (1827), mottolauseena: "Maailma on osteri, jonka avaan miekallani", ja henkilöinä hän itse eräänlaisessa byronilaisessa hahmossa ("Hymy ystävälle, irvistys maailmalle, siinä tie ihmiskunnan hallitsemiseen") sekä nuoren Englannin tunnetuimmat tyypit, ja herää kuuluisana kuin Byron, tie auki hienoimpiinkin piireihin. Pitkällisen sairauden ja ulkomaanmatkan jälkeen hän julkaisi nopeassa tahdissa romaanit Nuori herttua (The Young Duke, 1831), Contarini Fleming (1832) ja Alroyn ihmeellinen tarina (The Wondrous Tale of Alroy, 1833, suomennettu), joissa kaikissa on keskushenkilönä suuria unelmoiva nuori, romanttinen sielu, ja joista ilmenee tekijänsä erikoisrakkaus itämaisesti upeaan väriloistoiseen tyyliin: kirjat on tehty "jaspiksesta, porfyyristä ja agaatista", sanottiin. Hänen jo nuorena kypsän iroonisen kykynsä tuotteita ovat tänä aikana syntyneet satiiriset palat Ixion taivaassa (I. in Heaven), Maanalainen avioliitto (The Infernal Marriage) ja Popanilla. Keikari, ja kirjailijakuuluisuuteen hän tahtoi liittää poliittisenkin menestyksen. Tultuaan kaksissa vaaleissa hylätyksi hän läpäisi kolmansissa (1837), aiheutti parlamentissa neitsytpuheellaan naurua, mutta ei lannistunut, vaan sanoi: "Kun tämän jälkeen nousen puhumaan tässä kokouksessa, kuuluu nuppineulankin putoaminen". Aloitettuaan radikaalina ja liberaalina hän päätyi vanhoillisten johtajaksi, oli kolme kertaa rahaministerinä (1852, 1858-59 ja 1866-68) ja kaksi kertaa pääministerinä (1868 ja 1874-80), saavuttaen lyhyesti sanottuna suuren valtiomiehen maineen. Kirjailijauraansa hän jatkoi romaaneilla, joissa purki sielustansa sinne kertyneet kokemukset ja mietteet. Venetsia ja Henrietta Temple ilmestyivät 1837, ollen alkusuunnan jatkua, mutta "nuoren Englannin" asiaa ajavat Coningsby (1844), Sybil (1845) ja Tancred (1847) ovat komeita, leveitä maalauksia ajankohdan perintö- ja rahaylimystön elämästä sekä politiikasta. Parempaa kuvaa Reform Billin aikakaudesta kuin minkä Disraeli esittää ensinmainitussa, ei ole kirjoitettu; Sybil-romaanissa hän osoittaa syvää ymmärtämystä työläisten, silloisten chartistien, pyrkimyksiä kohtaan, asettaen vallankäytön ainoaksi tarkoitusperäksi huolenpidon alammaisten yhteiskunnallisesta asemasta; Tancred-romaanissa hän avaa Englannille idän omistuksen näköalat. Disraeli perusti näillä teoksillaan suuripiirteisen, ajankohtaisen poliittisen romaanin, jonka ainoaksi mutta ratkaisevaksi heikkoudeksi jäi se, että ajankohtaisuus oli niissä taidetta tärkeämpi. 1848 hän julkaisi ansiokkaan valtiomies Lordi Bentickin elämäkerran. Hänen viimeiset teoksensa olivat Lothar (1870) ja Endymion (1880). 1876 hänet aateloitiin Beaconsfieldin kreiviksi. Englannin romantiikassa oli itämaisuudella tärkeä ja huomattava sija. Lordi Beaconsfieldin ura sekä kirjailijana että valtiomiehenä on kuin tämän romantiikan toteutuma, Aladdinin lampun hengen aikaansaannos, itämainen tähdenlento Euroopan arkisella taivaalla. Benjamin Disraeli, ensimmäinen Beaconsfieldin kreivi, poistui elämästä 1881, suoritettuaan nuoruudenohjelmansa, kunniasta ja maineesta kylläksi saaneena.
JUUTALAINEN ROTU.
Maailma on jo nykyään päässyt selville siitä, että on mahdoton hävittää juutalaisia. Heidän tuhoamistaan on yritetty kaikkein suotuisimpain enteiden vallitessa ja mitä laajimmassa mittakaavassa, ja kaikkein tehokkaimpia keinoja, mitä ihmisillä on käytettävinään, on hellittämättä sovellettu tähän tarkoitukseen sangen pitkän kauden kuluessa historiallisena aikana. Egyptin faaraot, Assyrian kuninkaat, Rooman keisarit, Skandinavian ristiretkeilijät, goottilaiset kuninkaat ja pyhät inkvisiittorit ovat kaikki samalla tavoin omistaneet tarmonsa tämän yhteisen päämäärän toteuttamiseksi. Isänmaasta karkoittamista, maanpakoa, vankeutta, takavarikkoa, mitä kekseliäimmin suoritettua kidutusta ja mitä laajimmassa mittakaavassa toimeenpantuja verilöylyjä, merkillistä tapoja rappeuttavaa ja lakeja halventavaa järjestelmää, joka olisi murtanut minkä muun kansan sydämen tahansa, on koetettu, mutta turhaan. Juutalaiset ovat kaiken tämän tuhoamisen jälkeen luultavasti nykyään lukuisammat kuin he olivat viisaan Salomonin hallitessa, heitä on kaikissa maissa, ja, valitettavasti he menestyvät useimmissa. Kaikki tämä todistaa, että ihmisen on turha koettaa kumota sitä horjumatonta luonnonlakia, joka on säätänyt, ettei alempi rotu voi koskaan tuhota tai niellä itseänsä ylempää rotua.
Ylemmän rodun vaikutus tunnetaan aina. Sellainen ylemmyys ei riipu lukumäärästä; muutenhan englantilaiset eivät olisi tuhonneet kiinalaisia eivätkä aztekit kukistuneet Cortezin ja goottikourallisen voimalla. Sellainen ylemmyys johtuu rodun henkisestä rakenteesta, jonka seuraukset näkyvät sen tarmossa ja yritteliäisyydessä, sen tahdonvoimassa ja aivojen hedelmällisyydessä. Koettakaamme tarkata, mikä pitäisi olla juutalaisten vaikutus, ja sitten päästä selville siitä, millä tavoin sitä toteutetaan. Juutalainen rotu yhdistää nykyaikaiset kansat maailman vanhimpiin aikakausiin, jolloin Luojan ja luotujen välit olivat läheisemmät kuin näinä päivinä, jolloin enkelit vierailivat maan päällä ja Jumala itsekin puhui ihmisen kanssa. Juutalaiset edustavat seemiläistä perusainesta, kaikkea mikä on henkistä luonteessamme. He ovat tradition säilyttäjiä ja uskonnollisen aineksen tallettajia. He ovat elävänä ja mitä silmäänpistävimpänä esimerkkinä nykyaikojen turmiollisen opin, ihmisten luonnollisen tasa-arvoisuuden, valheellisuudesta. Tietyn rodun valtiollinen tasa-arvoisuus on yhdyskunnallisen järjestelyn alaan kuuluva asia ja riippuu kokonaan poliittisista seikoista ja asianhaaroista, mutta nykyään muodissa oleva ihmisten luonnollinen tasa-arvoisuus ja kansainvälisen veljeyden kaavan omaksuminen on sellainen periaate, että jos sen mukaan olisi mahdollista toimia, se huonontaisi suuria rotuja ja tuhoaisi kaiken nerouden maailmasta. Mikä olisi sen vaikutus suureen anglosaksilaiseen valtioyhteisöön, jos sen kansalaisten olisi luovuttava terveestä pidättyväisyyden periaatteesta ja sekaannuttava neekereihinsä ja muihin värillisiin kansoihinsa? Aikaa myöten he huonontuisivat siinä määrin, että luultavasti menettäisivät valtionsa takaisin valloituksen tietä niille alkuasukkaille, jotka he ovat karkoittaneet ja jotka silloin pääsisivät heitä korkeampaan asemaan. Mutta vaikka luonto ei koskaan lopullisesti sallikaan toteuttaa tätä luonnollisen tasa-arvoisuuden oppia, on tämän uskonkappaleen saarnaaminen jo aiheuttanut paljon pahaa ja voi tuottaa sitä paljon enemmän. Juutalaisen rodun, se kun on täydellä syyllä ylpeä verestään, synnynnäinen taipumus on ihmisten tasa-arvoisuuden oppia vastaan. Heillä on myös muuan toinen luonteenominaisuus, kyky koota omaisuutta. Vaikka Euroopan lait ovat koettaneet estää heitä hankkimasta omaisuutta, he ovat kuitenkin tulleet tunnetuiksi kerääntyneistä rikkauksistaan. Täten voidaan huomata, että kaikki juutalaisen rodun taipumukset ovat vanhoillisia. Heissä on perinnäistä vetoa uskontoon, varallisuuteen ja luonnolliseen ylimyksellisyyteen, ja valtiomiesten harrastuksiin pitäisi kuulua tämän suuren rodun taipumusten rohkaiseminen ja sen tarmon ja luovien kykyjen käyttäminen olemassaolevan yhteiskuntajärjestyksen hyväksi.
(Lordi Bentinckin elämä.)
Suomentanut Aino Tuomikoski.KRUUNU JA KANSA.
Ja tähän lopetan nyt teoksen viimeisen sivun, teoksen, joka, vaikka se onkin kirjoitettu keveään ja vaatimattomaan muotoon, ehkä pyrkii antamaan lukijoittensa pohdittavaksi joitakin luonteeltaan varsin päinvastaisia mietteitä. Vuosi sitten ajattelin julkaista muutamia kirjoja, joiden tarkoitus oli saada yleisön mielenkiinto kohdistumaan valtiollisten puolueittemme tilaan; niiden alkuperään, historiaan ja nykyiseen asemaan. Tänä valtiollisen vilpillisyyden, alhaisten intohimojen ja matalien ajatusten aikakautena olisin näyttänyt nousevalle polvelle, ettei epätoivolle pitänyt sittenkään antaa sijaa, vaan että sen tuli etsiä kansallisen onnen perustekijöitä maansa historian oikeasta ymmärtämisestä ja sankarillisen nuorison voimasta. Esilläoleva teos on toinen askel saman yrityksen toteuttamiseksi. Siinä ei tarkastella puolueiden tilaa, vaan sen tarkoitus on kohdistaa yleisön huomio kansaan, jota puolueet ovat hallinneet kaksi vuosisataa. Se ajaa suurempaa asiaa, mutta pohja, johon sen sisällys ja esittämä parannuskeino perustuvat, on sama kuin edellisessäkin tapauksessa: vain menneisyys voi selittää nykyisyyden, ja vain nuoriso kykenee luomaan paremman tulevaisuuden. Maamme kirjoitettu historia kymmenen viimeksi kuluneen hallituskauden ajalta on ollut pelkkää kuvittelua; siinä on annettu julkisille toimenpiteille ja tapahtumille luonne ja väri, joka ei vastaa todellisuutta missään suhteessa. Kaikki ajatukset ja asiat esiintyvät tässä mahtavassa näytelmässä asussa ja nimillä, jotka ovat todellisuudessa niiden vastakohtia: harvainvaltaa sanotaan vapaudeksi; erityisenä säätynä toimiva papisto on saanut nimen Kansallinen kirkko; yksinvalta esiintyy elimen nimenä, jolla ei ole mitään hallittavaa, kun taas rajattoman vallan käyttö on siirtynyt niille, jotka julistavat olevansa kansan palvelijoita. Puolueiden itsekkäässä kamppailussa on kaksi suurta tekijää pyyhkäisty pois Englannin historiasta, hallitsija ja kansa; sitä mukaa kuin hallitsijan valta on vähentynyt, kansakin on menettänyt etuoikeutensa; kunnes valtikka on lopulta muuttunut valekuvaksi, ja sen alammaiset vajonneet takaisin maaorjuuteen.
Siitä on nyt lähes neljäkymmentä vuotta, kun minä alhaisen ja itsekkään vallankumouksen yleisessä riemussa, vallankumouksen, joka ei vapauttanut kruunua eikä kansaa, ensimmäisen kerran julkisesti viittasin näihin mielipiteisiini ja ryhdyin selostamaan niitä maanmiesteni ensimmäisille valtiopäiville, joissa minulla ei kuitenkaan ollut kunniaa koskaan esiintyä. Ne on käsitetty väärin, mikä on aina totuuden kohtalo joksikin ajaksi, ja esittäjänsä takia niitä on paljon vääristelty, kuten käy kaikelle, joka ei seuraa valmiita, mutta pettäviä teitä, joihin on totuttu. Mutta aika, joka pitää huolen kaikesta, on saanut myös Englannin hiukan epäilemään, etteivät epäjumalat, joita se on niin kauan palvonut, eivätkä oraakkelit, jotka ovat niin kauan pettäneet sitä, olekaan oikeita. Tässä maassa aletaan kuiskailla, ettei kuuliaisuus esivaltaa kohtaan olekaan vain sanontatapa, eikä uskollisuus vain harhaluulo, ja että kansallinen vapaus on jotakin avarampaa ja oleellisempaa kuin se yksinvaltiuden pyhien oikeuksien häpäisevä käyttö, jota politikoivat luokat harjoittavat. Jospa saisimme elää niin kauan, että näkisimme Englannissa jälleen vapaan yksinvaltiuden ja etuoikeutetussa asemassa olevan hyvinvoivan kansan – se on rukoukseni; ja vakaumukseni on, että vain nuorisomme voima ja uutteruus kykenevät viemään meidät tähän suureen tulokseen. Me elämme aikakautta, jolloin nuoruus ja välinpitämättömyys eivät voi enää olla sama asia. Meidän täytyy valmistautua tulevaisuuden varalle. Tulevaisuus velvoittaa, kärsivät miljoonat vaatimustensa edustajina; ja kansan nuoret ovat uskottuja, jotka valvovat jälkeentulevaisten polvien etuja.
(Sybil).
Suom. O. Juurikoski.WILLIAM MAKEPEACE THACKERAY.
Bulwer ja Disraeli – Dickens ja Thackeray, nämä nimet järjestyvät luontevasti kahdeksi kirjallisuuden eri suuntia edustavaksi pariksi. Ei tarvitse sanoa, että edellinen kulkee pinnalla, romanttisten keikarien sileää tietä yhteiskunnan ylängöllä. Jälkimmäinen työskentelee pinnan alla, viimeiseksi mainittu kaikista syvimmällä. Hän ei tempaa mukaansa tunteellisen huumorin myrskyllä kuin Dickens, mutta hän riisuu aseettomaksi hienolla satiirisella äänenpainolla ja lämmittää tasaisesti palavalla nuotiohymyllä. – William Makepeace Thackeray syntyi Calcuttassa 1811 India-yhtiön varakkaan virkamiehen ainoana poikana, lähetettiin isän kuoltua 1816 Englantiin tätinsä luo kasvatettavaksi, kävi 1822-28 ns. Charterhousen (hänen romaaneissaan "Slaughterhouses" ja "Greyfriars"-) koulua, saaden siitä huonoja kokemuksia, kasvoi jättimäiseksi, harteikkaaksi, sinisilmäiseksi, urheilua ja nyrkkeilyä (nenä lyötiin kouluaikana lutuun) rakastavaksi nuoreksi mieheksi, jolla oli vastustamaton halu kirjoitteluun ja pilakuvien piirtelyyn. Camhridgessä Thackeray oli vain vuoden päivät (1829), vaivaamatta itseään opinnoilla, mutta saavuttaen arvokkaita ystäviä, joista mainittakoon Alfred Tennyson, ja kehittäen kirjallisia taipumuksiaan. Talven 1830-31 hän oleskeli Weimarissa, perehtyen ja ihastuen Saksan kirjallisuuteen ja saaden tavata Goethen. (Indiasta tultaessa hänet oli St. Helenassa pysähdyttäessä viety näkemään Napoleonia.) Harjoitettuaan keveähkösti taideopintoja Parisissa hän meni 1831 lakimiehen oppiin, mutta joutuikin älyniekkojen, mm. ent. irlantilaisen jesuiitan F.M. Mahonyn, irlantilaisen William Maginnin ym. nerojen hauskaan piiriin. Tultuaan 1832 täysikäiseksi Thackeray peri niin suuren omaisuuden, että se tuotti hänelle noin 500 puntaa vuodessa. Ryhtymällä isäpuolensa kanssa kahteenkin sanomalehtiyritykseen, kärsimällä tappioita erään indialaisen pankin vararikossa, ja pelaamalla ja muuten "tutkimalla elämää" Parisissa Thackeray onnistui kahdessa vuodessa tarkoin hävittämään perintönsä, niin että saattoi 1834 rehellisesti sanoa olevansa tyhjä mies. Hän rupesi elättämään itseään ja (mentyään 1836 naimisiin) perhettään aluksi sanomalehtityöllä, kuuluen 1837 Fraser's Magazinea vakinaiseen avustajistoon. Siinä julkaistut romaanit, mm. Iso Hoggartyn timantti (The Great Hoggarty Diamond, 1841, suomennettu), eivät kuitenkaan tuottaneet hänelle sanottavampaa mainetta, enempää kuin toisetkaan tähän aikaan kuuluvat kirjat ja piirrelmäsarjat, huolimatta kieltämättömästä arvostaan. Niistä ilmenee vanhan veijariromaanin rakenne, tekijänsä satiirinen tarkoitusperä ja kokemukset. Mainetta ja menestystä tuottivat vasta kuuluksi tulleeseen Punch-pilalehteen (1846) kirjoitetut Keikaripaperit (Snob Papers), joissa hän hakkasi paloiksi, eritteli ja asetti mikroskoopin alle inhimillisen "keikariuden" kaikki mahdolliset ilmiöt, tehden ne naurunalaisiksi. Julkaistuaan lisäksi mm. teräviä pilkkamukaelmia Bulwerista, Disraelista ym., Thackeray oli nyt kohonnut Dickensin rinnalle päivän kuuluisuudeksi ja valmistunut tuottamaan pääteoksensa. Turhuuden markkinat (Vanity Fair) ilmestyi vihkoina 1847. Uhmaillen tekijä ilmoitti sen "kertomukseksi ilman sankaria", sanoutuen siten irti aikansa keksityistä romaanihenkilöistä ja -aineksista, ja pyrkien esittämään todellisia ihmisiä ja romanttisoimatonta elämää. Fieldingin tavoin, puolueettomassa mutta kyynillisessä hengessä, hän asettaa yhteiskunnallisen komediansa maailman suurelle näyttämölle, mieleenpainuvasti kertoen Becky Sharpin häikäilemättömän historian. Romaani Pendennis, joka alkoi ilmestyä 1848, on Fieldingin Tom Jonesin uudenaikainen vastine, kertoen vilpittömästi nuoren Pendenniksen elämästä valoineen ja varjoineen. Henry Esmondin historia (The History of H. E., 1852, suomennettu) on rauhallinen, syvältä sekä ihmisten että aikakauden luonteeseen tunkeutuva historiallinen romaani, jonka vertaista kuningatar Annan ajan kuvausta ei liene. Sen kuva ylpeästä ja kauniista Beatrixistä osoittaa itsenäisempää ja syvempää naissielun tuntemista ja tulkitsemista kuin mihin esim. Scott oli romaaneissaan päässyt. Romaani Newcomet (The Newcomes, 1854) kertoo hienolla ihmistuntemuksella eversti Newcomen elämän, surumielisesti huipentuen alleviivaamaan tekijänsä elämänviisauden ydinlausetta: "Vanitas vanitatum" – "Turhuuksien turhuus". Romaani Virginialaiset (The Virginians, 1857-59) on Esmondin jatkoteos. – Näiden suurromaanien valmistumisvuosina Thackeray ehti kirjoittaa paljon muutakin ja Dickensin tavoin tehdä laajoja esitelmämatkoja, mm. Amerikkaan (1855). Sydänhalvaus lopetti hänen elämänsä 1863. Thackeray on keskeisimmässä tuotannossaan hieno satiirikko, tyyntynyt elämänfilosofi, suuri ihmistuntija, sivistynyt tyyliniekka ja taitava sommittelija. Rauhallisessa laajuudessaan ja tasaisessa pätevyydessään hänen romaaninsa kohoavat korkealle. Ne vetoavat hienompaan, valikoivampaan yleisöön kuin Dickensin romaanit, mutta eivät ehkä sittenkään jätä niin syvää jälkeä.
HENRY ESMONDIN HISTORIA
Henry Esmondin historia on osoittautunut Thackerayn elinvoimaisimmaksi romaaniksi. Taustana eloisa ja selvä kuva 1700-luvun alkupuolen Englannista, välähdyksiä Addisonista, Steelestä, Swiftista, Marlborough'n herttuasta ym., ja etualalla kirkkaasti veistetty, sielullisesti viimeistelty tarina lordi ja lady Castlewoodista, heidän tyttärestään Beatrixistä, holhokistaan ja sukulaisestaan Henry Esmondista, ja katalasta lordi Mohunista. – Palattuaan Camhridgestä opiskelemasta Esmond toteaa, että Castlewoodien perheonni on kadonnut. Alituiseksi vieraaksi on ilmestynyt lordi Mohun, jota lordi C. suosii, mutta ei lady C, ja hänen mukanaan peli, juominen ja lopuksi mustasukkaisuus. Esmond koettaa välittää ja sovittaa, mutta turhaan. Vihdoin Esmond vihjaa Mohunin käyttävän hyväkseen Castlewoodin juoppoutta voittaakseen häneltä suuria summia ja kehoittaa häntä poistumaan talosta. He ovat tällöin ajelemassa, Mohun lyö kiukuissaan hevosia, jotka pillastuvat, ja molemmat miehet loukkautuvat pahoin. Nyt kerrotaan, mitä sitten tapahtui.
Levättyään muutamia päiviä lordi Mohun tointui vammastaan niin paljon, että kykeni ilmoittamaan aikovansa lähteä seuraavana aamuna, jolloin hän myös poistui Castlewoodista, päättäen matkustaa Lontooseen lyhyin päivämatkoin ja levätä kaksi yötä tiellä. Hänen isäntänsä kohteli häntä harkitun ja juhlallisen kohteliaasti, mikä kokonaan poikkesi mylordin tavallisesta, suorasta ja huolettomasta käytöksestä, mutta ei ollut mitään syytä olettaa, että nuo kaksi lordia eivät eronneet ystävinä, vaikka Harry Esmond huomasi, että herra varakreivi tapasi vieraansa vain muiden henkilöiden seurassa ja näytti välttävän jäämistä hänen kanssaan kahdenkesken. Eikä hän myöskään saattanut ratsain lordi Mohunia, kuten hänen oli tapana tehdä useimmille ystävilleen, joita hän aina oli halukas lausumaan tervetulleiksi ja haluton päästämään luotaan; hän vain tyytyi, kun lordi Mohunin hevosten ilmoitettiin olevan valmiina ja niiden omistaja ilmaantui matkavalmiina jättääkseen kohteliaimmat jäähyväisensä Castlewoodin naisille, seuraamaan lordi Mohunia alakertaan hänen hevostensa luo, kumartamaan ja toivottamaan hänelle onnellista matkaa. "Tapaan sinut Lontoossa ennenpitkää, Mohun", sanoi mylord hymyillen, "silloin teemme toistemme kanssa lopulliset tilit."
"Älä huoli antaa niiden vaivata itseäsi, Frank", sanoi toinen iloisesti ja näytti kättään ojentaessaan hieman hämmästyvän siitä tylystä ja ylpeästä tavasta, jolla hänen isäntänsä otti vastaan hänen hyvästinsä; ja niin hän ratsasti palvelijainsa seuraamana pois.
Harry Esmond oli näkemässä tuota lähtöä. Se oli hyvin erilainen kuin mylordin tulo, jota varten oli tehty suuria valmistuksia (silloin vanha talo pukeutui parhaaseen asuunsa vieraansa kunniaksi); tänä päivänä kaikki olivat surullisia ja hiljaisia, mikä täytti mr Esmondin mielen synkillä enteillä ja alakuloisilla, epämääräisillä huolilla. Lordi Castlewood seisoi ovella katsellen vieraansa ja tämän palvelijain jälkeen, kun nämä kulkivat ulomman portin kaaren alitse. Sinne päästyään lordi Mohun vielä kerran kääntyi; herra varakreivi kohotti hitaasti majavannahkalakkiaan ja kumarsi. Harryn mielestä hänen kasvonsa olivat omituisen lyijynväriset. Hän kirosi ja potkaisi koiriansa, jotka hypellen saapuivat hänen luokseen; sitten hän käveli suihkulähteen luo pihan keskelle ja nojaten pylvääseen katsoi altaaseen. Kun Esmond meni omaan huoneeseensa – se oli entinen kappalaisen huone pihan toisella puolella – ja kääntyi astuessaan sisään matalasta ovesta, hän näki lady Castlewoodin katselevan ylhäältä suuresta vastaanottohuoneen ikkunasta verhojen takaa mylordia, kun tämä tuijotti suihkulähteeseen. Pihalla tuntui vallitsevan omituinen hiljaisuus ja tuo näky pysyi kauan Esmondin muistissa: Ylhäällä kirkas taivas; rakennuksen varastohuoneet ja aurinkokello heittivät varjojaan kultaiseen, alhaalla olevaan memento mori kirjoitukseen; kaksi koiraa, musta vinttikoira ja melkein valkoinen lintukoira, toisella kuono aurinkoa kohti, toinen nuuskien ruohoa ja kiviä; ja mylord nojaten suihkulähteeseen, joka iloisesti lirisi. On kummaa, miten kaikki tuo ja suihkulähteen ääni pysyvät muistiin kiteytyneinä miehellä, joka on nähnyt satoja loistavia ja vaarallisiakin näkyjä, säilyttämättä niitä kuitenkaan muistinsa kammioissa.
Lady Castlewood – hän oli nauranut koko aamun ja ollut erittäin iloinen ja vilkas miehensä ja tämän vieraan seurassa – juoksi, niin pian kuin nuo kaksi herraa olivat poistuneet hänen huoneestaan, Harryn luo; hänen olemuksensa oli nyt kokonaan muuttunut, ja kasvot ja silmät huolekkaina hän sanoi: "Seuraa heitä, Harry; olen varma, että jotakin on hullusti." Ja siten Esmond joutui ladyn määräyksestä urkkijaksi, poistuen ensin omaan kamariinsa suodakseen itselleen aikaa, ja yrittäen tosissaan sepittää kertomusta, joka rauhoittaisi hänen emäntäänsä, vaikka ei voinut karkoittaa omaakaan huoltaan siitä, että jotakin vakavaa oli odotettavissa noiden kahden herran taholta.
Ja nyt istui pieni Castlewoodin perhe useina iltoina pöydän ääressä kuten ennenkin, vaikka nimetön ja näkymätön huoli olikin alati ainakin kolmen henkilön mielessä. Mylord oli erinomaisen lempeä ja hyvä. Aina, kun hän poistui huoneesta, seurasi hänen vaimonsa katse häntä. Lordi kohteli vaimoaan jollakin tavoin surunvoittoisen kohteliaasti ja lempeästi, mikä oli outoa hänenlaisensa säädyttömän ja useimmiten karkeasti käyttäytyvän henkilön taholta. Hän nimitti vaimoaan tämän ristimänimellä usein ja hellästi; hän oli kovin hyvä ja hellivä lapsille, erittäinkin pojalle, jota hän ei rakastanut, ja vaikka hän ei tavallisesti välittänyt kirkosta, hän meni sinne nyt ja täytti kaikki velvollisuudet (kuuntelipa tohtori Tusherin saarnaakin) ihmeellisen hartaasti.
"Hän kävelee huoneessaan koko yön; mikähän häntä vaivaa? Henry, ota selville, mitä se on", sanoi lady Castlewood vähänväliä nuorelle holhokilleen. "Hän on lähettänyt kolme kirjettä Lontooseen", sanoi hän toisena päivänä.
"Kirjeet, rouva, olivat lakimiehelle", vastasi Harry, joka tiesi niistä ja oli nähnyt osan niiden sisällyksestä. Ne koskivat erästä uutta lainaa, jonka mylord on ottanut. Ja kun hän pahoitteli tätä, sanoi mylord: "Hankin vain rahaa maksaakseni vanhan kiinnitysvelan, josta täytyy päästä."
Synkkyytensä syyksi lordi itse sanoi sairauden: hän tahtoi tavata lääkäriään ja sanoi menevänsä Lontooseen kysyäkseen neuvoa tohtori Cheyneltä. Sovittiin, että hänen ylhäisyytensä ja Harry Esmond matkustaisivat Lontooseen yhdessä, ja maanantaiaamuna, lokakuun 11 päivänä vuonna 1700, he lähtivät ratsain. Sunnuntaina oli satanut rankasti, joten perhe ei mennyt kirkkoon, ja illalla mylord luki päivän saarnan perheelleen kovin kauniisti ja äänessään omituista suloa ja vakavuutta – pitäen erojaispuheen, ajatteli Harry, juhlallisimman mitä hän koskaan oli kuullut. Ja ennenkuin he menivät omiin huoneisiinsa, lordi suuteli ja syleili vaimoaan ja lapsiaan hellemmin kuin tavallisesti, niin juhlallisesti ja tunteellisesti, että he myöhempinä aikoina saivat suurta lohtua muistellessaan tuota hetkeä.
He ratsastivat pois seuraavana aamuna (jätettyään perheelle yhtä hellät jäähyväiset kuin edellisenäkin iltana), olivat yötä matkalla ja saapuivat Lontooseen illan suussa. Mylord asettui "Vaskitorveen", Cockpitiin, Whitehalliin, jota sotilashenkilöt hänen nuoruudessaan olivat käyttäneet ja jossa lordi aina siitä pitäen oli majaillut Lontoossa ollessaan.
Tunti mylordin saapumisen jälkeen (se osoitti, että hänen vierailunsa oli edeltäpäin sovittu) tuli mylordin asianajaja Gray's Innistä, ja arvellen, että hänen isäntänsä halusi olla kahdenkesken asianajajan kanssa, Esmond aikoi poistua heidän luotaan. Mutta mylord sanoi, että hänen asiansa oli lyhyt, ja esitteli mr Esmondin asianajajalle, joka oli ollut perheen palveluksessa entisen lordin aikana ja joka ilmoitti, että hän määräyksen mukaan oli sinä päivänä itse maksanut rahat mylord Mohunille tämän asunnossa Bow Streetillä ja että lordi oli ilmaissut hämmästystä, koska ei ollut tavallista käyttää lakimiehiä, kuten hän oli sanonut, sellaisiin toimiin kunnianmiesten kesken, mutta että hän oli kuitenkin palauttanut mylordin velkakirjan, jonka asianajaja nyt luovutti asiakkaansa huostaan.
"Luulin lordi Mohunin olevan Parisissa?" huudahti mr Esmond, kovin säikähtyneenä ja hätääntyneenä.
"Hän on palannut minun kutsustani", sanoi herra varakreivi. "Meillä on keskenämme selvitettävänä lopputilejä."
"Taivas suokoon, että ne jo olisi selvitetty, sir", sanoi Esmond.
"Oh, täydelleen", vastasi toinen katsellen tiukasti nuorukaiseen. "Hän oli hieman ärtyinen tuon rahan vuoksi, jonka kerroin menettäneeni hänelle pelissä. Mutta nyt se on maksettu ja olemme kuitit, joten tapaamme taas hyvinä ystävinä."
"Mylord", huudahti Esmond, "olen varma, että petätte minua ja että teillä ja lordi Mohunilla on riita."
"Riitako – kaikkea vielä! Syömme yhdessä juuri tänä iltana ja juomme pullollisen. Jokainen, joka menettää sellaisen summan kuin minä nyt, on huonolla tuulella. Mutta nyt se on maksettu ja vihani on mennyt sen mukana."
"Missä syömme illallista, sir?" kysyi Harry.
"Me! Muutamat herrat suvaitkoot odottaa, kunnes heidät kutsutaan", sanoi varakreivi naurahtaen. "Mene Duke Streetille katsomaan mr Bettertonia. Pidät siitä näytelmästä, sen tiedän. Anna minun seurata omia suunnitelmiani, ja aamulla aterioimme yhdessä niin suurella ruokahalulla kuin voimme. Niinhän näytelmässä sanotaan."
"Jumalan tähden! mylord, en poistu luotanne tänä iltana", sanoi Harry Esmond. "Luulen tuntevani riitanne aiheen. Vannon teille, ettei se ole minkään arvoinen. Samana päivänä, jolloin tuo onnettomuus sattui lordi Mohunille, keskustelin hänen kanssaan siitä. Olen varma, ettei asia ole ollut hänen puoleltaan muuta kuin merkityksetöntä ritarillisuutta."
"Tiedät, ettei lordi Mohunin ja vaimoni välillä ole ollut mitään muuta kuin merkityksetöntä kohteliaisuutta", sanoi mylord jylisevällä äänellä – "tiesit tämän etkä ilmoittanut minulle?"
"Tiesin siitä enemmän kuin rakas emäntäni itse, sir, – tuhat kertaa enemmän. Miten saattoikaan hän, joka on viaton kuin lapsi, tietää, mitä tuo roisto peitetyillä puheillaan tarkoitti?"
"Roisto hän on, sen myönnän, ja olisi riistänyt minulta vaimoni."
"Sir, vaimonne on puhdas kuin enkeli", huudahti nuori Esmond.
"Olenko sanallakaan häntä moittinut?" jylisi mylord. "Olenko milloinkaan epäillyt hänen puhtauttaan? Se olisi ollut hänen viimeinen elinpäivänsä, jona sen olisin tehnyt. Luuletko minun kuvittelevan, että hän joutuisi harhateille? Ei, siihen ei hänessä ole tarpeeksi intohimoa. Hän ei voi tehdä syntiä eikä antaa anteeksi. Tunnen hänen luonteensa. Ja nyt kun olen hänet menettänyt, rakastan häntä tuhat kertaa enemmän kuin milloinkaan ennen – niin, enemmän kuin silloin, kun hän oli nuori ja kaunis kuin enkeli – kun hän hymyili minulle vanhan isänsä kodissa ja kun hänellä oli tapana mennä piiloon odottamaan minua, kun tulin metsästämästä – kun painoin pääni hänen pienelle polvelleen ja itkin kuin lapsi hänen sylissään ja vakuutin tekeväni parannuksen, etten enää joisi enkä pelaisi enkä välittäisi naisista, – enemmän kuin silloin, kun kaikki hoviherrat juoksivat hänen perässään, – kun hän, kautta Yrjänän, näytti lapsensa kanssa ihanammalta kuin madonna kuningattaren kappelissa. En ole hyvä niinkuin hän – tiedän sen. Kukapa olisi – taivas tietäköön, kukapa olisi? Hän väsyi ja kyllästyi minuun, – tiedän sen varsin hyvin. En osannut keskustella hänen kanssaan. Te nerokkaat ja kirjalliset miehet voitte tehdä sen, mutta minä en voinut – tunsin, etten voinut. Niinpä sinun ollessasi vain viisitoistavuotias saatoin kuulla teidän keskustelevan runoudestanne ja kirjoistanne, kunnes jouduin sellaisen raivon valtaan, että olin valmis kuristamaan teidät. Mutta olit aina hyvä poika, Harry, ja minä rakastin sinua – tiedät, että rakastin sinua. Ja tunsin, ettei vaimoni kuulunut minulle, eivätkä lapsetkaan. Ja sokaisin itseni ja rupesin pelaamaan uhkapeliä ja join ja riivaannuin kaikenmoisiin kirottuihin hulluuksiin pelkästä epätoivosta ja raivosta. Ja sitten tulee tämä Mohun ja vaimoni pitää hänestä – tiedän, että hän pitää hänestä."
"Totisesti, sieluni autuuden kautta, olette väärässä, sir", huudahti Esmond.
"Hän ottaa vastaan kirjeitä häneltä", huudahti mylord – "katsopas tätä, Harry", ja hän veti esiin paperin, jossa oli ruskea veritahra. "Se putosi lordilta sinä päivänä, jolloin hän ei kuollut. Muuan renki löysi sen maasta ja antoi sen minulle. Tässä on koko sepustus niiden kirotulla teatterisoperruksella: 'Jumalainen Gloriana; – miksi katsotte niin kylmästi orjaanne, joka teitä jumaloi? Ettekö vähääkään sääli tuskia, joita olette nähnyt minun kärsivän? Ettekö suvaitse antaa mitään vastausta kirjelippuihin, jotka ovat kirjoitetut omalla sydänverelläni?' Vaimoni on saanut häneltä useampiakin kirjeitä."
"Mutta hän ei ole vastannut ainoaankaan", huudahti Esmond.
"Se ei suinkaan ole Mohunin vika", sanoi mylord; "ja minä tahdon kostaa hänelle – niin totta kuin Jumala on taivaassa, teen sen."
"Yhden tai parin kevyen sananko tähden panette alttiiksi vaimonne kunnian ja perheonnenne, mylord?" keskeytti Esmond rukoilevasti.
"Pyh! Vaimoni kunniasta ei tule kysymystä", sanoi mylord, "voimme riidellä monenmoisista muista asioista. Jos elän, tulee tuo roisto saamaan rangaistuksensa; jos kuolen, on perheelleni siitä vain helpotusta: maailma on yhtä tuhlaajaa köyhempi ja Frank saa parempia opettajia kuin isänsä. Olen tehnyt päätökseni, Harry Esmond, ja tapahtukoon mitä tahansa, olen sen puolesta rauhallinen. Jätän vaimoni ja sinut lasteni holhoojiksi."
Nähdessään, etteivät mitkään kehoitukset saaneet mylordia tästä riidasta luopumaan, Harry Esmond (joka silloin oli luonteeltaan tulisempi ja rajumpi kuin nyt, kun huolet, syvät mietteet ja harmaat hiukset ovat häntä tyynnyttäneet), ajatteli, että hänen velvollisuutensa oli pysyä hyvän, jalomielisen isäntänsä vierellä, ja sanoi: "Mylord, jos olette päättänyt ryhtyä sotaan, ette saa lähteä siihen yksin. Perheenne velvollisuus on olla päämiehensä tukena, enkä antaisi anteeksi itselleni enkä teillekään, ellette pyytäisi siihen minua, tai jos olisin poissa luotanne vaaran hetkellä."
"Mutta Harry, poika parkani, sinähän olet kasvatettu papiksi", sanoi mylord tarttuen lempeästi Esmondin käteen, "ja olisi suuri vahinko, jos sekaantuisit tähän juttuun."
"Mylord aikoi itsekin kerran ryhtyä kirkonmieheksi", vastasi Harry, "eikä isänne papinarvo estänyt häntä taistelemasta keropäitä vastaan Castlewoodissa. Teidän vihollisenne ovat minunkin vihollisiani, sir. Osaan käytellä miekkaa, kuten olette nähnyt, melko hyvin, enkä luule pelkääväni, kun se vedetään huotrastaan."
"Kas, tuossahan on Jack Westbury! No, Jack! Tervetuloa, vanha veikko! Tämä on sukulaiseni Harry Esmond."
"Joka kantoi teille maljanne Castlewoodissa, sir", sanoi Harry kumartaen, ja nuo kolme herraa istuutuivat ja alkoivat tyhjentää espanjanviinipulloa, joka oli asetettu heitä varten pöydälle.
"Harry on numero kolme", sanoi mylord. "Ei sinun tarvitse hänestä välittää, Jack." Ja everstin ilmeistä näkyi aivan kuin hän olisi sanonut: "Eipä hän tosiaankaan näytä sen arvoiselta." Ja sitten mylord selitti sellaista, mihin sitä ennen oli vain vihjaillut. Riitauduttuaan mylord Mohunin kanssa hän oli tälle velkaa tuhatkuusisataa puntaa, jota summaa lordi Mohun sanoi olevansa valmis odottamaan, kunnes herra varakreivi sen maksaisi. Mylord oli hankkinut nuo tuhatkuusisataa puntaa ja lähettänyt ne lordi Mohunille sinä aamuna, oli ennen lähtöään järjestänyt asiansa, ja oli nyt aivan valmis odottamaan riidan tuloksia.
Vaunut tilattiin, kun olimme juoneet muutamia pulloja espanjanviiniä, ja nuo kolme herraa läksivät sopimuksen mukaan Duke Streetin teatteriin. Näyteltiin Wycherleyn kirjoittama "Rakkautta metsässä".
Harry Esmond on aina sen jälkeen ajatellut jonkinmoisella kauhulla tuota näytelmää sekä mrs Bracegirdlea, näyttelijätärtä, joka esiintyi tuossa huvinäytelmässä tytön osassa. Hän oli paashin puvussa ja tuli seisomaan herrojen eteen, kun nämä istuivat näyttämöllä, katseli olkansa yli viekkaasti mustalla silmäparillaan, hymyili mylordille ja kysyi, mikä maalaisherroja vaivasi, ja oliko hän saanut pahoja uutisia Bullockin markkinoilta?
Näytösten välillä herrat menivät näyttämön puolelle ja keskustelivat vapaasti. Lordi Mohunin seurueeseen kuului kaksi henkilöä, sotilaspukuinen kapteeni Macartney ja siniseen, samettiseen, hopeakoristeiseen pukuun puettu herra, päässään vaalea peruukki ja kaulassaan upea, venetsialainen pitsiröyhelö – mylord Warwickin ja Hollannin kreivi. Mylordilla oli appelsiineja, joita hän söi ja tarjosi näyttelijättärille laskien leikkiä näiden kanssa. Ja kun mylord Mohun sanoi jotakin karkeata, kääntyi mrs Bracegirdle häneen päin ja kysyi, mitä hänellä oli siellä tekemistä ja olivatko hän ja hänen ystävänsä tulleet surmaamaan jotakin henkilöä, kuten he olivat tehneet Will Mountford-paralle? Mylordin synkkä naama tuli vielä synkemmäksi tästä ivasta ja sai häijyn, pahanenteisen ilmeen. Ne, jotka sen näkivät, muistivat sen ja puhuivat siitä jälkeenpäin.
Näytelmän päätyttyä nuo kaksi seuruetta yhtyivät, ja mylord Castlewood ehdotti, että mentäisiin johonkin ravintolaan illalliselle. Lockitin "Vinttikoira" Charing Crossilla valittiin määräpaikaksi. Kaikki kuusi lähtivät kävelemään sinne; nuo kolme lordia kulkivat edeltä, lordi Mohunin kapteeni, eversti Westbury ja Harry Esmond heidän perässään. Heidän kävellessään Westbury kertoi Harry Esmondille hänen vanhasta ystävästään Dick Steelestä, joka oli ylennyt henkivartioston kornetiksi ja kirjoittanut kirjan nimeltä "Kristitty sankari", mutta saanut vaivansa palkkioksi koko henkivartioston naurun, sillä tuo kristitty sankari rikkoi yhtämittaa oman kirjansa käskyjä, ja oli jo taistellut pari kaksintaisteluakin. Ja matalammalla äänellä Westbury kehoitti nuorta mr Esmondia olemaan sekaantumatta riitaan. "Yksi sekundantti riittää aivan hyvin", sanoi eversti, "ja joko kapteeni tai lordi Warwick voisi helposti poistua." Mutta Harry väitti vastaan; hän oli päättänyt pysyä mukana loppuun asti. Hän oli punonut suunnitelman, jolla hän luuli voivansa estää herra varakreivin ryhtymästä asiaan.
He menivät ravintolan anniskelupuolelle ja pyysivät yksityishuonetta, viiniä ja kortteja, ja kun tarjoilija oli nämä tuonut, he alkoivat juoda ja esittää maljoja, ja näyttivät kovin ystävällisiltä niin kauan kuin palvelijat olivat huoneessa.
Harry Esmondin suunnitelma oli sanalla sanoen tämä: hän aikoi ryhtyä puheisiin lordi Mohunin kanssa, loukata tätä ja siten päästä riidassa etusijalle. Niinpä hän tarjoutui pelaamaan, kun kortit otettiin esiin. "Pyh!" sanoi lordi Mohun (joka joko tahtoi pelastaa Harryn tai katsoi parhaaksi olla koettelematta tämän erikoista miekkailutemppua, botte de Jeswite'ea), – "nuorten yliopistoherrain ei pitäisi pelata näistä panoksista. Olette liian nuori."
"Kuka uskaltaa sanoa, että olen liian nuori?" puhkesi Harry puhumaan. "Pelkääkö teidän ylhäisyytenne?"
"Minäkö pelkäisin!" huudahti Mohun.
Mutta hyvä varakreivi näki tarkoituksen. "Pelaan kanssasi kymmenestä moidoresta, Mohun", hän sanoi. – "Sinä tyhmä poika, emme me pelaa täällä pikkupenneistä, kuten te Cambridgessa". Ja Harry jolla ei ollut niin suurta summaa taskussaan (sillä hänen puolivuotisrahansa oli aina tyyten kulutettu ennenkuin hän sai uuden), peräytyi vihaisena siitä, ettei hänellä ollut tarpeeksi rahaa.
"Lyön nuoren herran panokseksi kruunun", sanoi lordi Mohunin kapteeni.
"Luulin, että kruunut ovat armeijan herroilla harvinaisia", vastasi Harry.
"Onko niitä yliopistossa?" kysyi kapteeni.
"Siellä annetaan narreja selkään", kiihtyi Harry, "ruoskitaan kerskailijoita ja heitetään penikat järveen."
"Silloinpa, totisesti, on muutama pelastunut hukkumasta", sanoi kapteeni, joka oli irlantilainen, ja kaikki herrat rupesivat nauramaan, ärsyttäen siten Harry-paran vielä vihaisemmaksi.
Hetken kuluttua mylord Mohun sammutti kynttilän – juuri silloin, kun tarjoilijat toivat uusia pulloja ja laseja – jolloin herra varakreivi sanoi: "Piru sinut periköön, Mohun, miten kirotun kömpelö oletkaan! Sytytä kynttilä, tarjoilija."
"Kirotun kömpelö on kirotun kömpelö sana, mylord", kiivastui toinen. "Kaupunkilaisherrat eivät käytä sellaisia sanoja –, tai pyytävät anteeksi, jos tekevät sen."
"Minä olenkin maalaisherra", sanoi herra varakreivi.
"Näen sen käyttäytymisestänne", sanoi lordi Mohun. "Kukaan ei saa sanoa minua kirotun kömpelöksi."
"Heitän nuo sanat vasten silmiänne, mylord", sanoi toinen; "lähetänkö kortitkin samaa tietä?"
"Herrat, herrat! Palvelijain nähdenkö?" huudahtivat eversti Westbury ja mylord Warwick yhteen ääneen. Tarjoilijat poistuivat kiireesti huoneesta. He kertoivat alhaalla yläkerrassa syttyneestä riidasta.
"On jo sanottu tarpeeksi", sanoi eversti Westbury. "Tapaavatko teidän ylhäisyytenne toisensa huomenaamuna?"
"Peruuttaako mylord Castlewood sanansa?" kysyi Warwickin kreivi.
"Mylord Castlewood tekee mieluummin vaikka mitä kuin sen", sanoi eversti Westbury.
"Silloin emme voi asialle mitään. Huomatkaa, herrat, on käytetty loukkaavaa puhetapaa – hyvitystä on pyydetty ja se on evätty."
"Ja se on evätty", sanoi mylord Castlewood pannen hatun päähänsä. "Missä kohtaamme ja milloin?"
"Koska mylord kieltäytyy hyvittämästä, jota suuresti pahoittelen, on tämä hetki kaikista sopivin", sanoi mylord Mohun. "Ottakaamme kantotuolit ja lähtekäämme Leicester Fieldiin."
"Onko teidän ylhäisyydellänne ja minulla kunnia vaihtaa pistoa?" kysyi eversti Westbury syvään kumartaen Warwickin ja Hollannin lordilta.
"On kunniaksi minulle", sanoi lordi, tehden komean kumarruksen, "saada otella herran kanssa, joka on ollut Monsin ja Namurin taisteluissa."
"Suvaitseeko pastori, että annan teille pienen opetuksen?" kysyi kapteeni.
"Ei, ei herrat! Kaksi kummallakin puolella riittää varsin hyvin", sanoi Harryn isäntä. "Säästäkää poikaa, kapteeni Macartney", ja hän puristi Harryn kättä – viimeistä edellisen kerran elämässään.
Ravintolan anniskelupuolella kaikki herrat pysähtyivät ja herra varakreivi sanoi nauraen tarjoilijattarelle, että kortit panevat ihmiset ikävästi riitelemään, mutta että erimielisyys nyt oli haihtunut ja että seurue yhdessä lähti lordi Mohunin taloon Bow Streetille juomaan pullon lisää ennen maatamenoa.
Sitten tilattiin puoli tusinaa kantotuoleja, ja nuo kuusi herraa astuivat niihin antaen kantajille salaisen määräyksen mennä Leicester Fieldiin, jossa herrat laskettiin maahan Standard-ravintolaa vastapäätä. Oli keskiyö, kaupunki oli jo käynyt levolle, ja vain muutamien talojen ikkunoista näkyi valoja, mutta yö oli riittävän valoisa siihen onnettomaan tarkoitukseen, jota varten riitaveikot tulivat, ja niin menivät kaikki kuusi tuolle kohtalokkaalle aukiolle; kantomiehet seisoivat aidan takana ja vartioivat porttia, ettei kukaan saanut häiritä.
Mitä siellä tapahtui, on tullut kaiken kansan tietoon ja julkaistu varoitukseksi muille aikakirjoissakin. Oltuaan ottelussa vain muutamia minuutteja – niin Harry Esmond luuli, mutta koska hän kamppaili oman vastustajansa kanssa, joka hyökkäsi tiukasti, voi olla, ettei hänellä ollut selvää käsitystä ajasta – ilmaisi ulompana olevien kantajien huuto – he polttivat piippuaan ja nojasivat aitaan katsellessaan ottelua – että onnettomuus oli tapahtunut. Tämä sai Esmondin pudottamaan miekkansa ja katsahtamaan ympärilleen, jolloin hänen vihollisensa haavoitti häntä oikeaan käteen. Mutta Esmond ei välittänyt haavastaan, vaan juoksi sinne, missä näki rakkaan isäntänsä makaavan maassa.
Mylord Mohun oli hänen luonaan.
"Oletko pahasti loukkaantunut, Frank?" hän kysyi ontolla äänellä.
"Luulen olevani kuoleman oma", vastasi mylord.
"Ei, ei, ei niin", sanoi toinen; "ja kutsun Jumalan todistajaksi Frank Esmond, että olisin pyytänyt sinulta anteeksi, jos vain olisit antanut minulle siihen tilaisuuden. Ensi – ensi aiheena meidän riitaamme ei ollut kukaan muu, sen vannon, kuin minä ja – ja se, että mylady –"
"Vaiti!" sanoi varakreivi parka, kohottautuen käsivartensa varaan ja puhuen heikosti. "Riita aiheutui korteista – noista kirotuista korteista. Harry, poikani, oletko sinäkin haavoittunut? Jumala sinua auttakoon! Rakastin sinua, Harry, ja sinun on suojattava pikku Frankiani – ja – ja vie tämä pieni sydän vaimolleni."
Ja sitten rakas lordini tunnusteli pientä kultaista medaljonkia, joka hänellä oli rinnallaan, ja niin tehdessään hän kaatui maahan tajuttomana.
Tästä säikähdyimme kaikki luullen hänen kuolleen, mutta Esmond ja eversti Westbury käskivät kantajien tulla kentälle, ja niin vietiin mylord Long Acreen erään mr Aimesin, haavurin luo, joka piti kylpylää, ja siellä herätettiin talon väki ja riidan uhri kannettiin sisään.
Herra varakreivi asetettiin vuoteelle ja haavuri, joka näytti sekä ystävälliseltä että taitavalta, tarkasti hänen haavansa. Hoidettuaan mylordia hän sitoi Harry Esmondin käden (poika oli verenhukasta pyörtynyt ja oli voinut olla jonkin aikaa tiedotonna). Tultuaan tajuihinsa hän kysyi kiihkeästi, miten hänen rakas isäntänsä voi. Silloin haavuri vei hänet huoneeseen, jossa lordi Castlewood makasi; tämä oli jo lähettänyt hakemaan pappia, ja halusi kiihkeästi, niin sanottiin, puhutella sukulaistaan. Lordi makasi vuoteella kalpeana ja kuolevan näköisenä, ja hänen silmissään oli tuo kiinteä, entehikäs katse, joka on kuoleman ennustaja. Hän viittasi heikosti kaikkia muita poistumaan ja huudahti: "Harry Esmond yksin", jolloin hänen kätensä voimattomana vaipui peitteelle; Harry tuli, kumartui ja suuteli sitä.
"Sinähän olet vähää vailla pappi, Harry", sanoi varakreivi katkonaisesti, hymyillen heikosti ja tarttuen nuorukaisen käteen. "Ovatko kaikki menneet? Suo minun tehdä sinulle kuolintunnustukseni." Ja oli kuin pyhä kuolema olisi ollut vuoteen jalkopäässä hänen sanojensa peloittavana todistajana, kun kuolevan sieluparka hengähti ilmi viimeiset toivomuksensa perheeseensä nähden, kun hän ilmoitti nöyrästi katuvansa virheitään ja osoitti kristillistä rakkauttaan maailmaa kohtaan, jonka oli jättämäisillään. Muutamat hänen kertomansa asiat koskivat Harry Esmondia ja hämmästyttivät häntä. Herra varakreivillä, joka heikontui ihan silmissä, olivat nämä ihmeelliset tunnustukset vielä kesken, kun se kirkonmies, mr Atterbury, jota hän oli lähettänyt hakemaan, saapui paikalle.
Tunnin kuluttua – ehkä enemmänkin – tuli mr Atterbury huoneesta katsoen hyvin tutkivasti Esmondiin ja pitäen kädessään jotakin paperia.
"Hän on Jumalan pelättävän tuomion partaalla", kuiskasi pappi. "Hän on keventänyt sydämensä minulle. Hän antaa anteeksi ja uskoo ja tekee parannuksen. Tuleeko se julkiseksi? Käskemmekö todistajat sitä allekirjoittamaan?"
"Jumala tietää", nyyhkytti nuorukainen; "rakas lordini on tehnyt minulle pelkkää hyvää koko elämänsä ajan."
Pappi pisti paperin Esmondin käteen. Tämä katsoi siihen. Se sumeni hänen silmissään.
"Se on rippitunnustus", hän sanoi.
"Kuten haluatte", vastasi mr Atterbury.
Huoneessa oli tuli, jonka ääressä kuivattiin vaatteita kylpyhuoneita varten, ja nurkassa oli kasa rakkaan lordini veren värjäämiä pukineita. Esmond meni tulen ääreen ja heitti siihen tuon paperin. Huoneessa oli iso, Hollannin lasitetuista tiilistä tehty takka. Miten hyvin muistammekaan tuollaisina kauhunhetkinä näkemämme pikkuseikat! – kirjapahasen, jota olemme lukeneet suuressa surussa – viimeisen ruokalajin, jonka olemme syöneet ennen kaksintaistelua tai jotakin tärkeää kohtausta tai eroa. Uunin lasitetussa pinnassa oli karkea kuva, joka esitti Jaakobia karvaisin käsin kavaltamassa Esaun esikois-oikeutta. Palava paperi valaisi kuvaa.
"Se on rippitunnustus, mr Atterbury", virkkoi nuorukainen. Hän nojasi päätään uunin reunaa vastaan; kyyneltulva täytti hänen silmänsä. Nyt vuotivat ensimmäiset kyyneleet sen jälkeen kun hän oli saapunut lordinsa ääreen pelästyneenä tämän haavoittumisesta sekä vielä enemmän siitä, mitä kuoleva lordiparka oli hänelle kertonut, sen ajatuksen masentamana, että hän tuli olemaan tämän kaksinkertaisen onnettomuudensanoman saattajana niille, joita enimmän rakasti.
"Menkäämme hänen luokseen", sanoi mr Esmond. Ja he menivät viereiseen huoneeseen, johon tällä välin päivä oli alkanut pilkottaa; se näytti lordi-parkani kalpeat kasvot ja kiihkeän hartaasti anovat silmät, joissa oli lähenevän lopun peloittavan entehikäs katse. Haavuri oli hänen luonaan. Varakreivi käänsi sammuvat silmänsä Esmondia kohti. Tämän oli vaikea hengittää, kun hän kuuli isäntänsä kurkun korahtelevan.
"Herra varakreivi", sanoi mr Atterbury, "mr Esmond ei halua todistajia ja on polttanut tuon paperin."
"Rakas isäntäni!" sanoi Esmond polvistuen, tarttuen lordin käteen ja suudellen sitä.
Mylord nousi ja kietoi käsivartensa Esmondin ympärille. "Jumala siu – siunatkoon –", hän sai vaivoin sanotuksi. Veri syöksyi hänen suustaan ja tulvi nuorukaisen päälle. Rakasta lordiani ei enää ollut. Hän oli mennyt, siunaus huulillaan, rakkaus, katumus ja hyvyys miehekkäässä sydämessään.
"Benedicti benedicentes", sanoi mr Atterbury; ja polvistuen vuoteen ääreen nuorukainen huokaisi "amen".
"Kuka vie varakreivittärelle tämän sanoman?" oli mr Esmondin seuraava ajatus, ja hän pyysi mr Atterburyä tekemään sen. Hän ei itse voinut saattaa emännälleen noin hirveätä sanomaa. Kun mr Atterbury ystävällisesti myöntyi, Esmond kirjoitti kiireisen kirjelipun mylordin palvelijalle, pyytäen tätä hankkimaan hevoset mr Atterburylle ja lähtemään hänen kanssaan sekä toimittamaan Esmondin oman matkalaukun Gatehouse-vankilaan, jonne hän päätti mennä antautumaan vangiksi.
Suuren salaisuuden oli Esmondille kertonut hänen onneton, kaatunut sukulaisensa maatessaan kuolinvuoteellaan. Mutta jos hän paljastaisi sen, niinkuin hän oikein ja kunniallisesti voisi tehdä, toisi paljastus vain yhä suuremman surun niille, joita hän maailmassa rakasti eniten ja joilla oli tarpeeksi surua ennestäänkin. Saattaisiko hän häpeätä ja ahdinkoa niille, joihin oli kiintynyt niin monenmoisin hellin rakkauden ja kiitollisuuden sitein? Häpäisisikö hän isänsä leskeä? Solvaisiko ja tahraisiko hän isänsä ja sukulaisensa kunniaa? Ja minkä vuoksi? Pelkän arvonimen vuoksi, jota olisi käytettävä viattoman pojan kustannuksella, pojan, joka oli hänen rakkaan hyväntekijättärensä poika. Hän oli ratkaissut tämän asian omassatunnossaan sillä välin kun poloinen lordi ripitti itsensä papille. Toisella puolella olivat kunnianhimo, kiusaus ja oikeuskin; mutta rakkaus, kiitollisuus ja uskollisuus pitivät puoliaan toisella. Ja kun taistelu oli päättynyt Harryn tunnossa, hänet valtasi oikeamielisen onnen tunne, ja kiitollisuuden kyyneleet silmissään hän kiitti Jumalaa siitä päätöksestä, minkä oli kyennyt tekemään.
Kolmantena päivänä Esmondin tulon jälkeen Gatehouse-vankilaan, hänen harkitessaan noita ajatuksia ja päätöksiä, joista juuri on puhuttu ja jotka sekä masensivat että lohduttivat häntä, vartija tuli ilmoittamaan, että eräs vieras kysyi häntä; ja vaikka Esmond ei voinut nähdä vieraan kasvoja, joita verhosi musta huntu, ja vaikka tämän vartalo samoin oli kaikkein synkimmässä surupuvussa, hän tiesi kuitenkin heti, että hänen vieraansa oli hänen rakastettu emäntänsä.
Esmond nousi vuoteeltaan, missä hän lepäsi, koska oli kovin heikko, ja astui vierastaan vastaan peräytyvän vartijan sulkiessa oven heidän takanaan tuossa surujen tyyssijassa. Sitten hän ojensi vasemman kätensä (sillä hänen oikea kätensä oli haavoittunut ja siteissä), ja olisi sulkenut siihen emäntänsä lempeän käden, joka oli tehnyt hänelle niin monta hyvää työtä. Mutta lady Castlewood peräytyi, työnsi kasvoiltaan huntunsa ja nojasi suurta raudoitettua ovea vastaan, jonka vanginvartija oli juuri sulkenut heidän takanaan. Ladyn kasvot olivat kalmankalpeat, ja hänen silmänsä, jotka tavallisesti olivat niin suloiset ja lempeät, katsoivat nyt nuorukaiseen niin synkän surullisina ja vihaisina, että tämä, joka oli tottumaton saamaan osakseen tylyä kohtelua tältä henkilöltä, käänsi pois katseensa.
"Tämäkö, mr Esmond", hän virkkoi, "on paikka, jossa teidät tapaan, ja tähän olette siis minut saattanut!"
"Olette tullut lohduttamaan minua onnettomuudessani, rouva", sanoi nuorukainen (vaikka hän tuskin tiesi, miten puhuttelisi ladyä, sillä niin ylivoimaisiksi kävivät hänen tunteensa).
Lady lähestyi hiukan, mutta seisoi yhä vaiteliaana ja vavisten katsellen nuorukaista, pienet, valkoiset kädet yhteen puserrettuina, vavahtelevin huulin, silmät ilmeettöminä.
"Ette ole tullut nuhtelemaan minua", jatkoi nuorukainen oltuaan hetken vaiti. "Suruni on riittävän suuri muutenkin."
"Pois kätenne, – älkää koskeko sillä minuun! Katsokaa, se on verinen!" huudahti lady.
"Parasta olisi, että se olisi vuotanut kaikki", virkkoi Esmond, "koska olette minulle noin tyly."
"Missä on mieheni?" keskeytti lady. "Anna minulle takaisin mieheni, Henry! Miksi katselit tyynenä hänen murhaansa? Miksi pääsi petturi, joka sen teki, pakenemaan? Sinä, perheemme esitaistelija, joka tarjouduit kuolemaan puolestamme – sinä, jota hän rakasti ja johon hän luotti ja jonka huostaan minä hänet uskoin – sinä, joka vannoit rakkautta ja kiitollisuutta ja johon minä luotin – niin, luotin – miksi olet sinä täällä ja miksi on jalo Francikseni mennyt?"
Suomentanut Marita Räsänen.
CHARLES DICKENS.
Ben Jonsonin satiirisesti nähdyt ominaisuushenkilöt, Steelen ja Addisonin kerhotyypit, Fieldingin pastori Adams, Goldsmithin pastori Primrose, Smollettin merikarhut – kaikki nämä tyypit olivat jääneet piiloon romantiikan tumman sankarin taa. Vain Jane Austenin, John Galtin ym. realistisissa kuvauksissa tapaamme henkilöltä, jotka asettuvat samaan valaistukseen kuin ne. Mutta 1700-luvun suuren humoristisen romaanin traditiot eivät voineet kuolla, ne vain odottivat herättäjäänsä. Tämä herättäjä ja uudistaja omaan yksilölliseen tyyliinsä oli Charles Dickens, vielä ihmeellisempi tähdenlento kuin Disraeli, koko sivistyneen maailman valloittaja, juutalaisen lordin valloittaessa vain Englannin. – Charles Dickens syntyi 1812 Landportissa, Portsmouthin lähellä, laivaston palkkauskonttorin virkamiehen poikana, toisena kahdeksasta sisaruksesta. Hänen ollessaan nelivuotias perhe muutti Chattamiin, ja sieltä 1823 Lontooseen. Alkuopetuksen Dickens sai äidiltään. Kivulloisena lapsena hän joutui etsimään huvitusta kirjoista, päätyen sattumalta jo Chattamissa asuessaan Fieldingin, Smollettin ym. pariin, ja täyttäen mielikuvituksensa heidän tyypeillään. Lontoossa perhe joutui isän mukana velkavankilaan, Charlesin kuitenkin asuessa enimmäkseen muualla ja elättäessä itseään kenkämustetehtaassa liimaamalla nimilappuja pulloihin. Häntä ei suinkaan kohdeltu huonosti, mutta siitä huolimatta hän muisteli tätä aikaa katkeruudella. Päästyään vankilasta (1824) John Dickens toimitti Charlesin kouluun, jossa tämä nyt opiskeli pari vuotta. Chattamissa hän oli käynyt pikkukoulua pari vuotta, ja näihin noin neljään vuoteen hänen koulunkäyntinsä rajoittuikin. Neljäntoista vanhana hän tuli oppilaaksi asianajajan konttoriin, kehittyi näinä aikoina voimakkaaksi nuorukaiseksi, ja rupesi lahjakkuutensa tunnossa tarmokkaasti sivistämään itseään perinpohjaisella lukemisella. Tämän ohessa hän tarkoin tutustui Lontoon yhteisen kansan elämään, sen teatteriin ja sirkukseen, farssiin ja muuhun kansanomaiseen huvitteluun, painaen mieleensä suuren joukon erilaisten ihmisten kuvia. Opeteltuaan taitavaksi pikakirjoittajaksi hän pääsi 1828 sanomalehtireportteriksi, työskennellen tällaisena 1836:teen asti. Reportterina hän joutui matkustelemaan koko Englannin ristiin rastiin, perehtyen siten erikoisesti postivaunujen aikakauteen ja ihmisiin. Kirjailijauransa Dickens aloitti pienillä lontoolaisia kuvailevilla piirrelmillä Monthly Magazinessa 1833; ne ilmestyivät kirjana 1836 nimellä Bozin piirrelmiä (Sketches by Boz; viimemainittu oli hänen pikkuveljensä lempinimi). Samana vuonna alkoi vihoittain ilmestyä Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit (The Posthumous Papers of Pickwick Club, suomennettu), jotka neljännestä vihosta alkaen saavuttivat niin suuren menestyksen, että Dickensin asema kirjailijana oli luotu sekä maineen että talouden puolesta. Tämän teoksen maailmankuulu keskushenkilö on synteesi niistä mielikuvista, joita Dickens oli jo lapsena saanut tutustuttuaan Don Quixoteen, Steelen hauskaan kerhoajatukseen, Addisonin Sir Roger de Coverleyhin, alussa mainittuihin kunnianarvoisiin pastoreihin, William Comben (1741-1823) hassunkuriseen tri Syntaxiin (Tri Syntaxin kolme matkaa – The Three Tours of Dr. S., 1812-21) ym., uudistettuna kirjailijan oman ajan tyypiksi, joka on nähty postivaunujen aikakauden pittoreskia taustaa vastaan. Ja nyt alkaa runsaudessaan verraton romaanituotanto, joka edellyttää jättimäisiä sekä mielikuvituksen että ajatuksen, tunne-elämän ja käytännöllisen suorituksen voimia: Oliver Twist (1837-39, suomennettu), Nicholas Nickleby (1838-39), Mestari Humphreyn kello (Master H:s Clock, 1840), Vanhojen tavarain kauppa (The Old Curiosity Shop, 1841), Barnaby Rudge (1841). Seuraavan vuoden alussa Dickens matkusti Amerikkaan, jossa hänen (luvattomasti painetut) teoksensa myös olivat herättäneet suurta ihastusta ja jossa hän koetti edistää kansainvälistä kirjailijain omistusoikeuden asiaa. 26-vuotias, soreamuotoinen ja -kasvuinen, tummakiharainen, iloinen ja älykäs kirjailija, joka lisäksi oli verraton pöytäpuheiden pitäjä, saavutti vierailullaan myrskyisen menestyksen. Innostus kuitenkin jäähtyi Dickensin julkaistua Merkintöjä Amerikasta (American Notes, 1842) ja romaanin Martin Chuzzlewit (1843-44), joissa hän myrkyllisesti ivaili amerikkalaisten sivistymättömyyttä ja aineellisuutta. 1843 ilmestyi hänen ensimmäinen joulukirjansa, Joululaulu (A Christmas Carol, suomennettu), saavuttaen suunnattoman menestyksen. Sitä seurasi kaikkiaan neljä samanlaista. Romaanituotanto jatkui hidastumatta: Dombey ja poika (suomennettu) ilmestyi 1848, David Copperfield, (suomennettu) 1849-50, Synkkä talo (The Bleak House) 1852-53, Kovia aikoja (Hard Times) 1854. Pikku Dorrit (Little Dorrit) 1856-57, Kaksi kaupunkia (A Tale of Two Cities, suomennettu) 1859, Suuria odotuksia (Great Expectations) 1860-61, Yhteinen ystävämme (Our Mutual Friend) 1864-65, ja Edwin Droodin mysterio (The Mystery of Edwin Dr.) 1870. Tänä aikana Dickens lisäksi ehti julkaista kahtakin viikkolehteä, tehdä uuden matkan Amerikkaan (1867-68), jossa vanhat vihat oli unohdettu, ja matkustella laajalti omassa maassa esittämässä teoksiaan. Ylenmääräinen henkisten voimain ponnistelu tuhosikin hänen terveytensä: hän kuoli 1870 aivohalvaukseen. – Dickensin tuotannosta jäävät mieleen ennenkaikkea hänen henkilönsä, nuo verrattoman elävästi nähdyt ja kiihkeällä myötä- tai vastenmielisyydellä kuvatut, maalaukselliset hahmot, jotka eivät aina ole todellisuuden ihmisiä, vaan usein ihmisiksi naamioituja ominaisuuksia. Armeijanansa nämä "tyypit" ja niiden liikkeellepanijana harvinainen yhteiskunnallisen säälin, inhimillisen myötätunnon, aurinkoisen huumorin voima, Dickens ravisti miljoonat lukijansa hereille, näkemään oman sydämensä tilan, inhimillistymään, herkistymään yhteisen kohtalon kantajiksi ja kohentajiksi. Hänen useimmat romaaninsa ovat juoneltaan ja sommittelultaan puutteellisia, mutta niiden harvinainen teho ei laimennu siitä; lukemattomat yksityiskohdat lisäksi todistavat hänen taiteellisesta mestaruudestaan. On vaikea sanoa, mikä ryhmä hänen rikkaasta seurueestaan on mieleenpainuvin; suloisimmat, kauneimmat, liikuttavimmat, ovat kuitenkin hänen nuoret neitonsa, ne ylimaalliset olennot, joissa hän on ikuistanut vaimonsa 15-vuotiaana kuolleen sisaren Mary Hogarthin. Lapsikuvillaan Dickens on valloittanut kirjallisuudelle uuden alan. Hän oli ja on ihmiskunnan siunaus ja ilo.
Enemmän kuin ehkä millään muulla teoksellaan Dickens kosketti sydämiin ensimmäisellä joulukirjallaan, Joululaululla (suomennettu nimellä Jouluaatto), jonka luettuamme tunnemme sekä heränneemme että rikastuneemme. Siitä pulppuaa kirjailijan lämmin ihmisrakkaus ja huumori, se on oiva näyte hänen "tyyppitaiteestaan" ja mielikuvituksensa voimasta – siitä opimme tuntemaan Dickensin hänen parhailta puoliltaan. Seuratkaamme siis "edellisen, tämän ja tulevan joulun henkiä", nähdäksemme, mitä he näyttivät Scroogelle, tuolle ahnaalle ja tylylle saiturille, jonka sydämestä oli kuollut ilo, ihmisrakkaus ja joulun pyhä tunnelma.
JOULULAULU.
(A Christmas Carol.)
Ensimmäinen henki.
Näin puhuessaan he olivat astuneet seinän läpi ja seisoivat avoimella maantiellä, jonka molemmin puolin oli peltoja. Kaupunki oli kokonaan hävinnyt. Ei jälkeäkään siitä ollut näkyvissä. Pimeys ja sumu olivat kadonneet sen mukana, sillä oli kirkas, kylmä talvipäivä ja lumi peitti maan.
"Laupias taivas!" huudahti Scrooge ja löi kätensä yhteen katsoessaan ympärilleen. "Minä olen syntynyt tällä paikalla. Olen ollut täällä lapsena!"
Henki katseli häntä hellästi. Vaikka sen lempeä kosketus oli ollut kevyt ja silmänräpäyksellinen, tuntui se vieläkin vanhan miehen jäsenissä. Hänestä tuntui kuin ilmassa olisi leijaillut tuhansia tuoksuja, joihin jokaiseen liittyi kauan sitten unohtuneita ajatuksia, toiveita, riemuja ja huolia!
"Sinun huulesi vapisevat", sanoi henki. "Ja mikä on tuossa poskellasi?"
Scrooge mutisi tarpeettomasti rykäisten, että se oli näppylä, ja pyysi henkeä viemään hänet minne vain halusi.
"Muistatko vielä tien?" kysyi henki.
"Muistanko!" huudahti Scrooge innokkaasti. "Minä voisin kulkea sitä silmät kiinni!"
"Omituista, että olet voinut unohtaa sen niin moneksi vuodeksi", huomautti henki. "Menkäämme eteenpäin."
He kulkivat pitkin tietä. Scrooge tunsi jokaisen veräjän, pylvään ja puun, ja pian näkyi pieni kauppala siltoineen ja kirkkoineen mutkaisen joen varrella vähän matkan päässä. Heitä vastaan tuli nyt pari pörröisillä, hölkyttävillä poneilla ajavaa poikaa, jotka huutelivat toisille, maalaisrattailla ajaville. Kaikki nämä pojat olivat hyväntuulisia, he huhuilivat toisilleen, kunnes lakeus oli niin täynnä iloista ääntä, että kirpeä ilmakin nauroi sitä kuunnellessaan.
"Nämä ovat vain niiden varjoja, jotka ovat olleet", sanoi henki. "He eivät tiedä mitään meistä."
Hilpeät matkalaiset tulivat lähemmäksi, ja silloin Scrooge tunsi ja mainitsi nimeltä jokaisen heistä. Miksi hän iloitsi niin rajattomasti heidät nähdessään? Miksi hänen kylmät silmänsä loistivat ja hänen sydämensä sykähteli, kun he kulkivat ohitse? Minkä tähden hänet valtasi riemu, kun hän kuuli heidän toivottavan toisilleen iloista joulua heidän erotessaan tien risteyksissä ja syrjäteillä mennäkseen kukin kotiinsa? Mitä iloinen joulu merkitsi Scroogelle? Hiiteen kaikki iloiset joulut! Mitä hyvää ne olivat hänelle tuottaneet?
"Koulu ei ole vielä aivan tyhjä", sanoi henki. "Yksinäinen, toveriensa hylkäämä lapsi on jäänyt sinne"...
Henki ja Scrooge kulkivat eteisen poikki talon perällä olevan oven luo. Se avautui heidän edessään, ja he näkivät pitkän, aution ja synkän huoneen, jonka yksinkertaiset penkki- ja pulpettirivit tekivät vieläkin kolkommaksi. Erään pulpetin ääressä lähellä kituvaa tulta oli yksinäinen poika lukemassa. Scrooge istuutui penkille ja itki nähdessään entisen unohdetun itsensä sellaisena kuin se tavallisesti oli ollut...
"Minä toivoisin", mutisi Scrooge pistäen kätensä taskuun ja katsoen ympärilleen kuivattuaan ensin kyyneleensä kalvosimellaan, "mutta nyt on liian myöhäistä!"
"Mistä on kysymys?" tiedusteli henki.
"Ei mistään", sanoi Scrooge. "Ei mistään. Eilen illalla vain eräs poika kävi ovellani laulamassa joululaulua. Soisin, että olisin antanut hänelle jotakin – siinä kaikki."
Henki hymyili miettiväisesti ja heilautti kättään sanoen samalla; "Katsokaamme nyt toista joulua!"
Hänen näin sanoessaan Scroogen entinen olento kasvoi suuremmaksi ja huone muuttui hiukan pimeämmäksi ja likaisemmaksi...
Nyt hän ei lukenut, vaan kulki toivottomana edestakaisin. Scrooge katsoi henkeä, pudisti surumielisesti päätään ja vilkaisi levottomasti oveen.
Ovi avautui, ja pieni tyttö, poikaa paljon nuorempi, tuli hyppien sisään, kiersi käsivartensa hänen kaulaansa, suuteli häntä useita kertoja ja sanoi häntä "rakkaaksi, rakkaaksi veljekseen".
"Minä olen tullut hakemaan sinua kotiin, rakas veli!" sanoi lapsi taputtaen hentoja käsiään ja kumartuen nauramaan. "Hakemaan sinua kotiin, kotiin!"
"Kotiinko, pikku Fan?" kysyi poika.
"Niin", vastasi lapsi riemuiten. "Kotiin kerta kaikkiaan. Kotiin iki ajoiksi. Isä on paljon kiltimpi kuin ennen, ja koti on kuin taivas. Hän puhui niin ystävällisesti minulle eräänä iltana, kun olin menossa nukkumaan, että uskalsin vielä kerran kysyä, etkö saisi tulla kotiin. Hän sanoi: 'kyllä, kyllä' ja lähetti minut vaunuilla sinua noutamaan. Ja sinusta täytyy tulla mies", sanoi lapsi silmät suurina, "eikä sinun tarvitse enää koskaan tulla tänne takaisin, mutta ensin me olemme koko joulun yhdessä ja vietämme maailman iloisinta aikaa!"
"Sinustahan on tullut aivan aikaihminen, pikku Fan!" huudahti poika.
Tyttö taputti käsiään, nauroi ja koetti koskettaa häntä päälaelle, mutta kun oli siihen liian lyhyt, nauroi taas ja nousi varpailleen syleilläkseen veljeään. Sitten hän alkoi lapsellisessa innossaan vetää poikaa ovea kohti, ja tämä, joka ei ollut vastahakoinen lähtemään, seurasi häntä...
"Hento olento, jonka tuulahduskin olisi voinut lakastuttaa", sanoi henki. "Mutta hänellä oli lämmin sydän!"
"Niin olikin", huudahti Scrooge. "Olet oikeassa. En tahdo kieltää sitä, henki. Jumala varjelkoon!"
"Hän kuoli naimisissa ollessaan", sanoi henki, "ja hänellä oli muistaakseni lapsi."
"Yksi lapsi", Scrooge vastasi.
"Aivan oikein", sanoi henki. "Sinun sisarenpoikasi!"...
Scrooge näytti rauhattomalta ja vastasi lyhyesti "niin".
Henki pysähtyi erään liikkeen oven eteen ja kysyi Scroogelta, tunsiko tämä sen.
"Tunnenko!" vastasi Scrooge. "Minähän olen ollut täällä opissa!"
He astuivat sisään. Nähdessään vanhan herran, joka walesilainen irtotukka päässään istui niin korkean pulpetin takana, että olisi varmasti lyönyt päänsä kattoon, jos olisi ollut kahta tuumaa pitempi, Scrooge huudahti innostuneena:
"Mutta tuohan on vanha Fezziwig! Siunatkoon, siinähän on vanha Fezziwig ilmielävänä jälleen!"
Vanha Fezziwig pani pois kynänsä ja katsahti kelloon, joka oli tasan seitsemän. Hän hieroi käsiään, järjesteli avaraa takkiaan, nauroi koko ruumiillaan varpaista leukaan asti ja huusi kodikkaalla, öljyisellä, runsaalla, lihavalla ja iloisella äänellään: "Hei, te siellä! Ebenezer! Dick!"
Scroogen aikaisempi olento, joka nyt oli kasvanut nuorukaiseksi, tuli reippaasti sisään ja hänen jäljessään hänen oppitoverinsa.
"Dick Wilkins, totta tosiaan!" sanoi Scrooge hengelle. "Siunatkoon, siinä hän on. Hän piti minusta hyvin paljon. Dick parka! Rakas, rakas Dick!"
"Hei, poikaseni", sanoi vanha Fezziwig. "Tänä iltana ei enää tehdä työtä. Nyt on jouluaatto, Dick! Joulu, Ebenezer!" huusi vanha Fezziwig taputtaen lujasti käsiään. "Pankaa ikkunaluukut kiinni, ennenkuin ehdin sanoa 'Jack Robinson!'".
Ei voisi uskoa, kuinka nämä kaksi toverusta ryntäsivät tehtäväänsä. He hyökkäsivät kadulle luukkuineen – yksi, kaksi, kolme! – nostivat ne paikoilleen – neljä, viisi, kuusi! – salpasivat ja väänsivät ne kiinni – seitsemän, kahdeksan, yhdeksän! – ja palasivat takaisin ennenkuin oli ehditty laskea kahteentoista, läähättäen kuin kilpahevoset.
"Ohoi!" huudahti vanha Fezziwig hypäten uskomattoman ketterästi alas korkealta paikaltaan. "Korjatkaa pois, pojat, tuolit ja muut, ja raivatkaa tänne tilaa! Hoi, Dick! Hei, Ebenezer!"
Korjatkaa pois! Ei ollut mitään, mitä he eivät olisi tahtoneet tai voineet korjata pois, kun vanha Fezziwig katseli. Työ oli kädenkäänteessä tehty. Kaikki tavarat, joita voitiin liikuttaa, siirrettiin syrjään, ikäänkuin ne olisi iäksi karkoitettu pois julkisuudesta; lattia lakaistiin ja kostutettiin, lamput puhdistettiin, polttoaineita lisättiin tuleen, ja huoneesta tuli niin siisti, lämmin, kuiva ja hieno tanssisali kuin ikinä voi toivoa sellaisena talvi-iltana.
Sisään astui nyt viulunsoittaja nuotit kainalossaan. Hän kiipesi korkealle pulpetille, teki siitä soittolavan ja viritteli viuluaan, niin että se äänteli kuin viisikymmentä vatsanvaivaa. Sisään astui rouva Fezziwig, valtava, ruumiillistunut hymy. Sisään astui kolme Fezziwigin neitiä säteilevinä ja suloisina. Sisään astuivat ne kuusi nuorukaista, joiden sydämet he särkivät. Sisään astuivat kaikki ne nuoret miehet ja naiset, jotka olivat liikkeen palveluksessa. Sisään astui palvelijatar ja hänen serkkunsa, leipuri. Sisään astui keittäjätär ja hänen veljensä hyvä ystävä, maidonkuljettaja. Sisään tuli kadun toiselta puolelta oleva poika, jonka epäiltiin saavan liian vähän ruokaa isännältään. Hän koetti piiloutua naapuritalon tytön taakse, jota hänen emäntänsä sanottiin vetäneen korvista. Sisään he tulivat kaikki toinen toisensa jälkeen, kuka arasti, kuka rohkeasti, kuka sievästi, kuka kömpelösti, jotkut tungeksien, jotkut kompastellen, sisään he kaikki tulivat jos jollakin tavalla. Sitten he kaikki ryhtyivät tanssimaan, kaksikymmentä paria kerrallaan, pyörähtivät, kulkivat keskilattialle ja takaisin taas, kierrellen ja kaarrellen ja ryhmittyen eri tavoilla. Vanha etupari poikkesi aina väärässä paikassa ja uusi etupari lähti takaisin päin heti kun pääsi; lopuksi olivat kaikki etupareina eikä ainoatakaan takaparia ollut heitä auttamassa! Kun tähän tulokseen oli päästy, taputti vanha Fezziwig käsiään lopettaakseen tanssin ja huusi: "Hyvin tehty!" jolloin viulunsoittaja upotti hikiset kasvonsa varta vasten hankittuun oluthaarikkaan. Mutta lepoa halveksien hän heti aloitti uudestaan, vaikka tanssijoitakaan ei vielä ollut, ikäänkuin toinen soittaja olisi uupuneena kannettu kotiin ikkunaluukulla, ja hän itse olisi ollut aivan uusi mies, joka oli päättänyt voittaa edeltäjänsä tai kuolla.
Tanssittiin vielä useita tansseja, leikittiin panttileikkejä ja tanssittiin taas. Tarjolla oli kaakkuja, makeisia, annos kylmää paistia, suuri annos kylmää keitettyä lihaa, lihapiirakoita ja paljon olutta. Mutta illan paras kohta tuli paistin jälkeen, kun viulunsoittaja – viekas veitikka, joka ymmärsi tehtävänsä paremmin kuin jos joku olisi häntä neuvonut – viritti viulustaan "Sir Roger de Coverleyn". Silloin vanha Fezziwig asettui tanssimaan rouva Fezziwigin kanssa, vieläpä etuparina. Heillä oli valtava urakka; kaksikymmentäkolme tai -neljä paria, jotka tahtoivat tanssia eivätkä välittäneet kävelemisestä.
Mutta vaikka heitä olisi ollut kaksi kertaa niin paljon – vaikka neljäkin kertaa! – niin vanha Fezziwig olisi pitänyt puoliaan heitä vastaan; samoin hänen vaimonsa. Mitä jälkimmäiseen tulee, oli hän miehellensä sopiva toveri sanan jokaisessa merkityksessä. Jos tämä ei ole kyllin suuri ylistys, niin sanokaa parempi, ja minä käytän sitä. Todellinen valo näytti säteilevän Fezziwigien pohkeista. Ne loistivat kuin kuut tanssin jokaisessa kohdassa. Koskaan ei olisi voinut ennustaa, kuinka niiden seuraavassa hetkessä kävisi. Ja kun he vihdoin olivat suorittaneet kaikki tanssin vaiheet: "etenemiset ja peräytymiset", "molemmat kädet toverille", "kumarrukset ja niiaukset", "korkkiruuvin", "langan pujotuksen neulansilmään" ja "takaisin paikoilleen", hypähti vanha Fezziwig – hypähti niin näppärästi, että näytti kuin hän olisi vain vilkuttanut sääriään, ja tuli horjahtamatta takaisin jaloilleen.
Kun kello löi yksitoista, loppuivat nämä kotitanssiaiset. Herra ja rouva Fezziwig asettuivat kumpikin paikoilleen oven kummallekin puolelle ja puristaen erikseen jokaisen poistuvan vieraansa kättä toivottivat heille hauskaa joulua. Kun kaikki, paitsi molemmat oppipojat, olivat lähteneet, hyvästelivät he nämäkin samoin. Sitten hilpeät äänet vaimenivat, ja pojat pääsivät nukkumaan takimmaisen huoneen pöydän alla sijaitseville vuoteilleen.
Koko tämän ajan Scrooge oli ollut kuin järjiltään. Hän eli sydämestään ja sielustaan mukana näytelmässä entisen itsensä kanssa. Hän tunsi todeksi kaiken, muisti kaiken, iloitsi kaikesta ja hänet valtasi mitä voimakkain mielenliikutus. Nyt vasta, kun hänen entisen itsensä ja Dickin loistavat kasvot olivat kääntyneet heistä poispäin, hän muisti hengen ja tunsi, että se tarkkaan katseli häntä liekin palaessa hyvin kirkkaasti sen päälaella.
"Vähällä vaivalla", sanoi henki, "saa nämä yksinkertaiset ihmiset kiitollisiksi!"
"Vähällä!" toisti Scrooge...
He näkivät nyt toisenlaisen kohtauksen ja paikan: huoneen, joka ei ollut erittäin suuri eikä kaunis, mutta viihtyisä. Talvisen takkavalkean ääressä istui kaunis nuori tyttö, niin äskeisen näköinen, että Scrooge luuli häntä samaksi, kunnes näki hänet nyt miellyttävänä rouvana istumassa vastapäätä tytärtään. Huoneessa oli kova hälinä, sillä siellä oli lapsia enemmän kuin Scrooge kiihtyneessä mielentilassaan saattoi laskea, eivätkä ne olleet, kuten runon ylistämä lapsilauma, neljäkymmentä lasta, jotka käyttäytyvät kuin yksi, vaan jokainen heistä käyttäytyi kuin neljäkymmentä. Seurauksena oli uskomaton meteli, mutta kukaan ei näyttänyt siitä välittävän; päinvastoin äiti ja tytär nauroivat sydämellisesti ja iloitsivat siitä, ja jälkimmäisen, joka jo alkoi sekaantua leikkeihin, pikku rosvot ryöstivät aivan säälimättä. Mitä olisinkaan antanut voidakseni olla yksi heistä! Mutta koskaan en olisi voinut olla niin raju, ei, ei! Minä en koko maailman aarteitten hinnasta olisi sotkenut tuota palmikoitua tukkaa enkä repinyt sitä hajalleen; ja pientä sievää kenkää en – Jumala paratkoon – olisi temmannut pois, vaikka siten olisin pelastanut henkeni. En olisi voinut leikillä mitata hänen vyötäisiään, kuten nuo rohkeat nuoret veitikat; luulen, että käsivarteni rangaistukseksi olisi koukistunut eikä koskaan enää tullut suoraksi. Ja kuitenkin, myönnän sen, olisin mielelläni tahtonut koskettaa hänen huuliaan, kysyä häneltä jotakin, että hän olisi avannut ne, katsella hänen alasluotujen silmiensä ripsiä saattamatta häntä punastumaan, päästää valloilleen hänen hiustensa aallot, joista yksi kiehkurakin olisi ollut verraton aarre. Sanalla sanoen, minä tunnustan, että olisin tahtonut saada edes pienimmän noista lasten etuoikeuksista ja kuitenkin olla kylliksi mies voidakseni antaa sille arvon.
Mutta nyt kuului ovelta kolkutus, ja koko joukko ryntäsi heti sinnepäin, tyttö nauravin kasvoin ja vaatteet epäjärjestyksessä riehuvan ja meluisan parven keskellä, ehtien juuri oikeaan aikaan tervehtimään isää, joka tuli kotiin joululahjoja ja leluja kantavan miehen seurassa. Mikä huuto ja temmellys siinä syntyikään ja millaisen rynnäkön kohteeksi turvaton kantaja joutuikaan! Tuoleista tehtiin tikapuut, kiivettiin ylös, kaivettiin hänen taskujaan, ryöstettiin häneltä ruskeaan paperiin käärityt paketit, kiristettiin häntä kaulanauhasta, kiikuttiin hänen kaulassaan, mukiloitiin hänen selkäänsä ja potkittiin hänen jalkojaan! Niitä ilon ja ihmetyksen huudahduksia, joilla jokaisen paketin avaaminen otettiin vastaan! Sitä kauheaa ilmoitusta, että vauva oli tavattu pistämässä nuken paistinpannua suuhunsa ja että epäiltiin sen nielaisseen puuvatiin liimatun kalkkunan! Sitä ääretöntä helpotusta, kun tämä hälytys huomattiin vääräksi! Sitä iloa, kiitollisuutta ja ihastusta! Niitä kaikkia on mahdoton kuvailla. Riittää, että lapset ja heidän ilonpurkauksensa vähitellen siirrettiin pois arkihuoneesta ja askel askeleelta yläkertaan, jossa he menivät levolle ja siten rauhoittuivat.
Ja nyt Scrooge entistä tarkkaavammin katseli, kuinka perheen isä, inhon tytär hellästi nojautui, istuutui tytön ja hänen äitinsä kanssa oman lietensä ääreen. Ja kun hän ajatteli, että tuollainen olento, yhtä suloinen ja lupaava, olisi voinut sanoa häntä isäksi ja olla hänen keväänään elämän kolkossa talvessa, tuli hänen katseensa hämäräksi.
"Kultaseni", sanoi mies kääntyen hymyillen vaimonsa puoleen, "minä näin tänään iltapäivällä erään sinun vanhan ystäväsi."
"Kuka hän oli?"
"Arvaa!"
"Kuinka minä voisin! Odotapas, kyllä tiedänkin", hän lisäsi samassa nauraen kuten mieskin. "Herra Scrooge..."
Toinen henki.
Ehkä hyvän hengen teki mieli näyttää tätä voimaansa tai kenties hänen oma lempeä, sydämellinen luonteensa ja hänen myötätuntonsa kaikkia köyhiä ihmisiä kohtaan johti hänet suoraan Scroogen kirjanpitäjän luokse, sillä sinne hän meni ja vei mukanaan Scroogen, joka piteli kiinni hänen vaatteistaan. Ovella hän hymyili ja pysähtyi siunaamaan Bob Cratchitin asuntoa tulisoihtunsa voimalla. Ajatelkaahan! Bob sai palkkaa vain viisitoista "Bobia" viikossa, lauantaisin hän pisti taskuunsa viisitoista kappaletta ristimänimiään, ja kuitenkin "Nykyisten joulujen henki" siunasi hänen nelihuoneisen kotinsa.
Nyt nousi rouva Cratchit, kirjanpitäjän vaimo, yllään puku, joka oli kulunut ja kahdesti käännetty, mutta koristeltu nauhoilla, jotka olivat halpoja ja kuuden pennin hinnasta tekivät puvun kyllin kauniiksi. Hän kattoi pöydän toiseksi vanhimman tyttärensä Belindan avustamana, jonka puku myös oli nauhojen koristama. Sillä välin nuori herra Peter Cratchit pisti haarukan perunapataan, sai suunnattoman paidankauluksensa kulmat suuhunsa (kaulus oli Bobin yksityisomaisuutta, joka juhlan kunniaksi oli siirretty hänen pojalleen ja perilliselleen) ja iloitsi huomatessaan olevansa niin hienosti puettu, että olisi tahtonut näytellä vaatteitaan kaikkein muodikkaimmassa puistossa. Ja nyt ryntäsi sisään kaksi nuorempaa Cratchitia, poika ja tyttö, huutaen, että he olivat leipurin ovella tunteneet hanhen tuoksun ja tietäneet, että se oli heidän. Ja riemuiten herkullisista salvian ja sipulin ajatuksista nämä nuoret Cratchitit tanssivat pöydän ympärillä ja ylistivät nuorta herra Peter Cratchitia taivaaseen asti, sillä aikaa kuin hän (ylpeilemättä ja huolimatta kauluksensa melkein kuristavasta puristuksesta) puhalsi tuleen, kunnes hitaat perunat kiehuivat ja kolkuttivat padankanteen pyytäen, että ne päästettäisiin ulos ja kuorittaisiin.
"Missähän isäkulta viipyy?" sanoi rouva Cratchit. "Ja pikku Tim-veli! Ja Martta tuli viime joulupäivänä puolta tuntia aikaisemmin."
"Täällä Martta on, äiti!" huusivat molemmat lapset. "Eläköön! Meillä on semmoinen hanhi, Martta!"
"Mutta hyvänen aika, rakkaani, kuinka myöhään tulet!" sanoi rouva Cratchit suudellen tulijaa kymmeniä kertoja ja riisuen toimeliaan innokkaasti hänen päällystakkinsa ja lakkinsa.
"Meidän täytyi lopettaa koko joukko töitä viime yönä", vastasi tyttö, "ja tänä aamuna täytyi kaikki puhdistaa, äiti."
"Hyvä, mitä siitä, kunhan vain olet tullut", sanoi rouva Cratchit. "Istuudu tähän lieden ääreen ja lämmittele. Jumala siunatkoon sinua."
"Ei, ei! Isä tulee", huusivat lapset, jotka olivat kaikkialla yht'aikaa. "Piiloon, Martta, piiloon!"
Martta piiloutui, ja sisään astui lyhyenläntä Bob, perheen isä, ainakin kolmen jalan pituinen kaulahuivi (ripsuja lukuunottamatta) riippumassa kaulassa, kuluneet vaatteet korjattuina ja paikattuina, että olisivat näyttäneet juhlallisemmilta, ja pikku Tim selässään. Voi pikku Tim-raukkaa! Hänellä oli pieni kainalosauva ja rautaiset listat tukivat hänen jalkojaan.
"No, missä meidän Marttamme on?" kysyi Bob katsellen ympärilleen.
"Hän ei tule", sanoi rouva Cratchit.
"Ei tule!" toisti Bob, ja hänen intonsa laimeni. Hän oli ollut Timin täysiverisenä ratsuhevosena koko matkan kirkosta asti ja tullut laukaten kotiin. "Ei tule kotiin jouluksi!"
Martta ei tahtonut edes leikillään nähdä häntä pahoilla mielin, ja niin hän tuli esille ennen aikojaan oven takaa ja juoksi isänsä syliin, kun taas molemmat nuoret Cratchitit tungeksivat pikku Timin ympärillä ja kantoivat hänet pesuhuoneeseen kuulemaan, kuinka jouluvanukas porisi kuparikattilassa...
Sitten hänen nopean pienen kainalosauvansa ääni taas kuului ja ennenkuin ehdittiin sanoa sanaakaan, palasi pikku Tim veljensä ja sisarensa kanssa tuolilleen tulen ääreen. Sillä aikaa kun Bob käärien hihansuunsa – ikäänkuin, miesparka, ne olisivat voineet tulla vielä huonommiksi – valmisti kannussa jotakin kuumaa katajaviinin ja sitruunan sekoitusta, hämmensi sitä huolellisesti ja pani sen liedenreunalle lämpiämään, lähtivät Petter-herra ja molemmat kaikkialla läsnäolevat nuoret Cratchitit hakemaan hanhea, jonka he pian juhlakulkueessa toivat kotiin.
Syntyi semmoinen hälinä, että olisi voinut luulla hanhea maailman harvinaisimmaksi linnuksi, höyhenpeitteiseksi ihmiseksi, jonka rinnalla musta joutsen ei ollut mitään, ja totta puhuen, asianlaita tässä talossa olikin melkein niin. Rouva Cratchit kuumensi pihiseväksi kastikkeen, joka jo edeltäpäin oli valmistettuna kasarissa; Petter-herra muhensi perunat uskomattomalla voimalla; Belinda-neiti mausti sokerilla omenakastikkeen; Martta pyyhki tomun lämmitetyistä lautasista; Bob otti pikku Timin viereensä pieneen pöydännurkkaan, molemmat nuoret Cratchitit nostivat jokaiselle tuolin unohtamatta itseään ja asettuen vartioon kumpikin paikallensa pistivät lusikan suuhunsa, etteivät huutaisi hanhea, ennenkuin heidän vuoronsa tuli saada. Vihdoinkin ruoka oli tuotu pöytään ja ruokarukous luettu. Haudanhiljaisuus syntyi, kun rouva Cratchit tarkasteli paistiveistä hitaasti päästä päähän valmistautuen työntämään sitä linnun rintaan, mutta kun hän teki sen ja kauan odotettu täyte virtanaan tulvasi esiin, silloin kuului ilon humina ympäri pöytää ja pikku Timkin, molempien nuorten Cratchitien innostamana, hakkasi pöytää veitsensä varrella ja huusi heikolla äänellä: "Eläköön!"
Sellaista hanhea ei ollut missään. Bob sanoi, ettei hän uskonut sellaista hanhea koskaan ennen keitetynkään. Sen mureutta ja tuoksua, suurta kokoa ja halpuutta ihailtiin yksimielisesti. Omenakastikkeen ja perunamuhennoksen kera se hyvin riitti päivälliseksi koko perheelle, eivätpä he edes, kuten rouva Cratchit sanoi silmäillen vadille jäänyttä pientä luupalaa, lopulta olleet jaksaneet syödä kaikkea. Mutta kaikki olivat kuitenkin saaneet tarpeeksi ja varsinkin molemmat nuoret Cratchitit olivat kulmakarvojaan myöten sukeltaneet salviaan ja sipuliin. Mutta nyt, sillä aikaa kun neiti Belinda vaihtoi lautasia, rouva Cratchit lähti huoneesta yksinään – liian levottomana antaakseen kenenkään olla todistajana – irroittamaan vanukasta ja tuomaan sitä pöytään.
Mitähän, jos se ei ollutkaan kylliksi kypsynyt! Mitä, jos se vuoasta otettaessa menee rikki! Entä, jos joku olisi kiivennyt takapihan aidan yli ja varastanut sen, sillä välin kun he itse iloitsivat hanhesta – olettamus, joka sai nuoret Cratchitit kalpenemaan! Kaikenlaisia kauhuja sitä kuviteltiinkin.
Hei! Sankka höyrypilvi! Vanukas oli nostettu vuoasta. Huoneeseen tuli samanlainen tuoksu kuin pesupäivänä. Se tuli liinasta. Tuoksu, joka tuli kuin ravintolasta ja sen vieressä olevasta piirakkaleipomosta, minkä naapurina taas oli pesijätär. Se tuli vanukkaasta. Puolen minuutin kuluttua rouva Cratchit astui sisään – punaisena mutta hymyillen ylpeästi – kantaen rautatammen oksalla koristeltua vanukasta, joka oli kuin kirjava tykinkuula, niin kova ja luja. Oi, mikä ihana vanukas! Bob Cratchit sanoi, vieläpä aivan tyynesti, että hän piti sitä suurimpana voittona, minkä rouva Cratchit oli saavuttanut heidän naimisiinmenonsa jälkeen. Rouva Cratchit sanoi, että nyt, taakan pudottua hänen sydämeltään, hän voi tunnustaa epäilleensä, oliko jauhoja kylliksi. Jokaisella oli vanukkaasta jotakin sanottavaa, mutta kukaan ei sanonut eikä ajatellut, että se sentään oli hyvin pieni niin isolle perheelle. Olisihan ollut ikävää sanoa niin. Jokainen Cratchit olisi punastunut, jos olisi vihjattukaan sinnepäin.
Vihdoin päivällinen oli syöty, pöytä tyhjennetty, liesi lakaistu puhtaaksi ja tuli viritetty. Kun ruukun sisällystä oli maistettu ja havaittu se erinomaiseksi, pantiin omenia ja appelsiineja pöydälle ja lapiollinen kastanjoita tulelle. Sitten koko Cratchitin perhe kerääntyi lieden ympärille piiriin, niin kuin Bob Cratchit sanoi tarkoittaen puoliympyrää, ja Bob Cratchitin kyynärpään vieressä oli talon koko lasivarasto: kaksi pikaria ja yksi korvaton munalasi.
Näissä säilyi ruukun kuuma juoma kuitenkin yhtä hyvänä kuin kultaisissa pikareissa, ja Bob jakeli sitä loistavin silmin kastanjoiden rätistessä ja halkeillessa tulella. Sitten Bob esitti maljan:
"Hauskaa joulua meille kaikille, rakkaani! Jumala siunatkoon meitä!"
Koko perhe toisti tämän.
"Jumala siunatkoon meitä jokaista!" sanoi pikku Tim viimeiseksi. Hän istui aivan isänsä vieressä pienellä tuolillaan. Bob piteli hänen pientä kuihtunutta kättään omassaan, ikäänkuin hän rakastaisi lasta ja tahtoisi pitää hänet luonaan peläten, että hänet otettaisiin pois.
"Henki", sanoi Scrooge niin osaaottavasti, ettei hän sellaista vielä koskaan ollut tuntenut, "sano minulle, jääkö pikku Tim eloon?"
"Minä näen tyhjän paikan tuossa takanurkassa", vastasi henki, "ja isännättömän kainalosauvan, jota huolellisesti säilytetään. Jos ei tulevaisuus muuta näitä varjoja, lapsi kuolee."
"Ei, ei", sanoi Scrooge. "Voi ei, hyvä henki! Sano, että hän säästyy!"
"Jos ei tulevaisuus muuta näitä varjoja, ei kukaan minun perheeni jäsenistä ole löytävä häntä täältä. Entä sitten? Jos on luultavaa, että hän kuolee, olisi parempi, että niin todella kävisi, jotta liikaväestö siten häviäisi."
Scrooge painoi päänsä alas kuullessaan omat sanansa hengen suusta, ja hänet valtasi katumus ja tuska...
"Hah hah haa!" nauroi Scroogen sisarenpoika. "Hah hah haa!"
Jos sattuisitte jollakin uskomattomalla tavalla tuntemaan ihmisen, joka nauraessaan olisi onnellisempi kuin Scroogen sisarenpoika, niin tahtoisin todellakin oppia tuntemaan hänet. Esittäkää hänet minulle, niin minä liityn hänen seurapiiriinsä.
Maailmassa on hyvä, jalo ja oikeudenmukainen järjestys, joka määrää, että vaikka taudit ja huolet tarttuvat, niin ei kuitenkaan ole mitään niin vastustamattomasti leviävää kuin nauru ja iloinen mieli. Kun Scroogen sisarenpoika näin nauroi, pidellen vatsaansa, heilutellen päätään ja vääntäen kasvonsa mitä kummallisimpiin irvistyksiin, nauroi hänen vaimonsakin yhtä sydämellisesti kuin hän. Eivätkä heidän luokseen kokoontuneet vieraat olleet heitä huonompia, vaan aivan hihkuivat ilosta.
"Hah hah haa! Hah hah hah hah hah hah haa!"
"Hän sanoi, että joulu on joutavaa, niin totta kuin elän", huusi Scroogen sisarenpoika. "Ja hän uskoikin niin."
"Sitä suurempi häpeä hänelle, Fred!" sanoi sisarenpojan vaimo suuttuneena. Siunatkoon noita naisia, he eivät tee koskaan mitään puolinaista, vaan ovat aina tosissaan.
Nuori rouva oli sievä, erittäin sievä. Hymykuoppaiset, hämmästyneen näköiset, herttaiset kasvot, täyteläinen pieni suu, joka näytti olevan luotu suudeltavaksi – niinkuin epäilemättä olikin – kaikenlaisia pieniä iloisia pilkkuja leuan ympärillä, joka hänen nauraessaan suli toiseen leukaan; ja aurinkoisin silmäpari, mitä voi nähdä minkään pienen olennon päässä. Sanalla sanoen, hän oli sellainen, jota sanoisimme ärsyttäväksi, ymmärrättehän, mutta samalla hän oli myös lepyttävä. Voi, täydellisesti lepyttävä!
"Hän on naurettava, äijäparka", sanoi Scroogen sisarenpoika, "niin on asianlaita; eikä niin miellyttäväkään kuin voisi olla. Mutta hänen vikansa saavat oman rangaistuksensa, eikä minulla ole mitään sanomista häntä vastaan".
"Hän on varmasti hyvin rikas, Fred", huomautti nuori vaimo. "Sinä olet usein sanonut niin minulle."
"Entä sitten, rakkaani!" vastasi sisarenpoika. "Hänen varallisuutensa ei hyödytä häntä ollenkaan. Hän ei tee sillä mitään hyvää. Hän ei laita sillä omaa oloansa mukavaksi. Eikä hän edes iloitse ajatellessaan sitä – hah hah hah! – että hän kerran auttaisi meitä sillä."
"Minä en voi sietää häntä", sanoi nuori vaimo. Hänen sisarensa ja kaikki muutkin naiset olivat samaa mieltä...
"Minä vain aioin sanoa", jatkoi Scroogen sisarenpoika, "että seurauksena siitä, ettei hän välitä meistä eikä tahdo iloita kanssamme, on mielestäni vain se, että hän menettää muutamia hauskoja hetkiä, jotka eivät olisi hänelle lainkaan pahaksi. Olen varma siitä, että hän menettää hauskempia tovereita kuin ne, joita hän saa omista ajatuksistaan, askartelivatpa nämä sitten homehtuneessa vanhassa työhuoneessa tai tomuisessa asuinhuoneessa. Minä aion tarjota hänelle saman tilaisuuden joka vuosi, tahtoi hän tai ei, sillä minä säälin häntä. Herjatkoon hän joulua kuolemaansa asti, mutta hän ei voi olla saamatta siitä parempia ajatuksia, jos hän näkee minun vuosi vuodelta tulevan yhtä iloisena ja sanovan: 'Eno Scrooge, kuinka voit?' Jos tästä olisi edes se hyöty, että hän jättäisi kirjanpitäjä-paralleen viisikymmentä puntaa, niin sekin jo olisi jotakin, ja minä luulen pehmittäneeni häntä eilen."
Nyt oli heidän vuoronsa nauraa, ajatellessaan, että hän oli muka pehmittänyt Scroogea. Mutta koska hän oli perin hyväluontoinen eikä paljon välittänyt siitä, millä he nauroivat, kunhan vain nauroivat, lisäsi hän heidän riemuaan ja antoi pullon iloisesti kiertää.
Teen jälkeen kuunneltiin musiikkia. Koko perhe oli soitannollinen, ja voin vakuuttaa, että he hyvin tiesivät, mitä tekivät, laulaessaan moniäänisesti tai vuorolaulua, varsinkin Topper, joka osasi möristä bassoa kuin hyväkin laulaja eikä kuitenkaan paisuttanut isoja ohimosuoniaan eikä käynyt punaiseksi. Scroogen sisarenpojan vaimo osasi hyvin soittaa harppua, ja soitti muun muassa erään pienen yksinkertaisen laulun (aivan mitättömän, jonka olisi oppinut viheltämään kahdessa minuutissa). Tämä laulu oli ollut sangen tuttu sille lapselle, joka oli hakenut Scroogen kotiin koulusta, kuten menneitten joulujen henki oli hänelle huomauttanut. Näitä säveliä kuunnellessaan Scrooge näki uudestaan kaiken, mitä tämä henki oli hänelle näyttänyt. Hän pehmeni yhä enemmän ja ajatteli, että jos hän olisi kuunnellut tätä laulua usein, vuosia sitten, hän ehkä olisi viljellyt elämän hyvyyttä omaksi onnekseen ja omin käsin, tarvitsematta turvautua haudankaivajan lapioon, joka oli kuopannut Jacob Marleyn.
Mutta he eivät kuluttaneet koko iltaa soittoon. Hetken kuluttua he leikkivät panttileikkejä, sillä on hyvä olla lapsena välistä, eikä se milloinkaan sovi paremmin kuin jouluna, jolloin tämän juhlan suuri perustaja itsekin oli lapsi. – Seis! Ensiksi oltiin sokkosilla. Tietysti! Ja yhtä vähän voin uskoa, että Topper oli todella sokea, kuin että hänellä oli silmät saappaissaan. Mielipiteeni on, että hän oli sopinut asiasta Scroogen sisarenpojan kanssa ja että nykyisten joulujen henki tiesi sen. Se tapa, millä hän ajoi takaa pulleaa pitsikaulaista sisarta, oli oikea loukkaus ihmisluonnon herkkäuskoisuutta kohtaan. Hän sysäsi hiilihangot kumoon, kompasteli tuoleihin, törmäsi päin pianoa, kietoutui ikkunaverhoihin, sillä minne vain tyttö meni, sinne meni hänkin. Hän tiesi aina, missä pyylevä sisar oli. Hän ei tahtonut ajaa ketään muuta. Jos olisitte tahallanne syöksynyt häntä vastaan (niinkuin muutamat heistä tekivätkin), olisi hän ollut koettavinaan tarttua teihin kiinni, mikä olisi ollut solvaus ymmärryksellenne, ja olisi heti sen jälkeen siirtynyt sinnepäin, missä lihava sisar oli. Tyttö huusi usein, ettei tämä ollut rehellistä, niin kuin se ei todellisuudessa ollutkaan. Mutta kun hän vihdoinkin sai tytön kiinni, kun hän huolimatta tytön silkkihameen kahinasta ja riehumisesta edestakaisin oli pakottanut hänet erääseen nurkkaan, josta ei ollut minkäänlaista pakotietä, silloin hänen käytöksensä oli mitä moitittavinta. Sillä hänen teeskentelemisensä, ettei hän tuntenut tyttöä, että oli muka välttämätöntä koskettaa hänen tukkalaitettaan ja lisäksi vakuuttautua hänen olemassaolostaan painamalla sormus hänen sormeensa ja kietomalla vitjat hänen kaulaansa, oli halpamaista, hirveätä. Epäilemättä tyttö lausui hänelle ajatuksensa tästä, kun toinen mies oli ruvennut sokoksi ja he istuivat tuttavallisesti yhdessä verhojen takana.
Sisarenpojan vaimo ei ottanut osaa sokkoleikkiin, vaan istui mukavasti suuressa tuolissa jakkara jalkojen alla, kodikkaassa nurkassa, jossa Scrooge ja henki seisoivat aivan hänen takanaan. Mutta hän leikki panttileikkejä ja rakasti armastaan mainiosti kaikilla aakkosten kirjaimilla. Hän oli myös erittäin etevä leikissä "kuinka, milloin ja missä" ja miehensä salaiseksi iloksi voitti perinpohjin sisarensa, vaikka nämä olivat sukkelia tyttöjä, ainakin Topperin mielestä. Läsnä oli varmaan kaksikymmentä henkilöä, nuoria ja vanhoja, mutta kaikki he leikkivät, vieläpä Scroogekin. Innostuneena siitä, mitä tapahtui, ja unohtaen kokonaan, ettei hänen äänensä kuulunut heidän korviinsa, hän joskus lausui ajatuksensa aivan ääneen ja hyvin usein arvasi oikeinkin, sillä terävinkään neula, parhainkaan Whitechapelin neula, joka, kuten taattiin, ei kuluttanut poikki lankaa silmän kohdalta, ei ollut terävämpi kuin Scrooge, vaikka hän luulikin olevansa tylsä.
Henki iloitsi kovasti nähdessään hänet tässä mielentilassa ja katsoi häntä niin ystävällisesti, että Scrooge pyysi kuin lapsi saada jäädä sinne, kunnes vieraat lähtisivät, mutta henki sanoi, ettei se käynyt laatuun.
"Nyt alkaa juuri uusi leikki", sanoi Scrooge. "Puoli tuntia vain, henki, puoli tuntia."
Leikki oli nimeltään "On tai ei". Scroogen sisarenpojan piti ajatella jotakin ja toisten täytyi arvata, mitä hän ajatteli, ja hän sai vastata heidän kysymyksiinsä "on" tai "ei" aina sen mukaan, kuinka asianlaita oli. Vilkkaista kysymyksistä, joita hänelle tehtiin, kävi selville, että hän ajatteli erästä eläintä, elävää eläintä, verraten vastenmielistä eläintä, petoeläintä, eläintä, joka murisi ja röhki joskus ja puhui joskus, joka eli Lontoossa ja kulki pitkin katuja, jota ei näytetty maksusta eikä talutettu, joka ei asunut eläintarhoissa, jota ei koskaan teurastettu, joka ei ollut hevonen, ei aasi, ei lehmä, ei härkä, ei tiikeri, ei koira, ei kissa eikä karhu. Jokaisen uuden kysymyksen kuullessaan sisarenpoika purskahti nauruun ja häntä kutkutti niin, että hänen täytyi nousta sohvalle ja polkea jalkaa. Vihdoin lihava sisar joutui samanlaiseen mielentilaan ja huudahti:
"Minä olen keksinyt! Minä tiedän, mikä se on! Fred, minä tiedän."
"Mikä sitten?" huusi Fred.
"Se on sinun enosi Scro-o-o-o-o-oge!"
Viimeinen henki.
Haamu lähestyi hitaasti, vakavasti ja äänettömästi. Kun se tuli lähelle, vaipui Scrooge polvilleen, sillä ilmaankin, jonka läpi tämä henki liikkui, se näytti levittävän sumeaa salaperäisyyttä.
Haamu oli puettu pikimustaan vaatteeseen, joka verhosi sen pään, kasvot ja vartalon, niin ettei näkyviin jäänyt muuta kuin ojennettu käsi. Ilman tätä kättä olisi ollut vaikeata erottaa sitä siitä yön pimeydestä, mikä sitä ympäröi.
"Johdata!" sanoi Scrooge. "Johdata! Yö katoaa pian ja minä tiedän, että se on minulle kallista aikaa. Johdata, henki!"
Haamu lähti liikkumaan poispäin samalla tavoin kuin se oli tullut häntä kohden. Scrooge seurasi sitä sen vaatteen suojassa, joka, kuten hän tunsi, kantoi häntä ja nosti häntä ylöspäin...
Hän hypähti säikähtyneenä taaksepäin, sillä lämpö oli muuttunut, ja hän melkein kosketti erästä vuodetta, paljasta, verhotonta vuodetta. Rääsyisten lakanain alla makasi peitettynä joku, joka puhui kaameaa kieltä, vaikka olikin mykkä.
Huone oli hyvin pimeä, liian pimeä, jotta olisi voinut tarkoin nähdä sitä, vaikka Scrooge katselikin ympärilleen jonkin salaisen mielijohteen vaikutuksesta uteliaana tietämään, minkälainen huone oli. Kelmeä ulkoapäin tuleva valo lankesi suoraan vuoteelle ja siinä makasi tyhjäksi ryöstettynä, kenenkään vartioimatta, kenenkään itkemättä, kenenkään kaipaamatta miehen ruumis.
Scrooge katsahti henkeen. Sen järkkymätön käsi osoitti ruumiin päätä. Peite oli levitetty niin huolimattomasti, että kasvot olisivat paljastuneet, jos sitä olisi vähänkin kohotettu, jos Scrooge olisi vain sormeakaan liikuttanut. Hän ajatteli, miten helppo olisi tehdä niin, hän tahtoi tehdä sen, mutta ei kyennyt poistamaan verhoa enempää kuin karkoittamaan haamuakaan viereltään.
Oi kylmä, kylmä, taipumaton, hirmuinen kuolema, pystytä alttarisi tähän ja varusta se kaikilla kauhuilla, mitä sinulla on vallassasi, sillä tämä on sinun aluettasi. Mutta rakastetusta, kunnioitetusta, arvossapidetystä päästä sinä et voi katkaista hiustakaan julmia tarkoituksiasi varten, etkä tehdä ainoatakaan piirrettä vastenmieliseksi. Ei merkitse mitään, että käsi on raskas ja putoaa velttona, kun se päästetään irti, ei merkitse mitään, että sydän ja suoni ovat lakanneet sykkimästä, mutta sillä on merkitystä, että käsi oli avoin, antelias ja rehellinen, sydän uskollinen, lämmin ja hellä, ja suonen tykintä ihmisen. Iske, varjo, iske! ja katso, kuinka hänen hyvät tekonsa virtaavat haavasta ja kylvävät maailmaan kuolematonta elämää.
Ei mikään ääni lausunut Scroogelle näitä sanoja, mutta kuitenkin hän kuuli ne katsoessaan vuoteelle. Hän mietti, minkälaiset tämän miehen ensimmäiset ajatukset olisivat, jos hänet nyt voitaisiin herättää henkiin. Ahneutta, kitsasta kaupantekoa, kalvavia huolia? Ne olivat tosiaan tuottaneet hänelle komean lopun!
Hän makasi pimeässä tyhjässä talossa. Ei ollut ainoatakaan miestä, naista eikä lasta, joka olisi voinut sanoa saaneensa häneltä silloin tällöin hyvyyttä osakseen ja nyt tahtovansa palkita lempeän sanan hellyydellä. Kissa raapi ovea ja nakertavien rottien ääni kuului takan alta. Mitä ne etsivät kuoleman huoneesta, ja miksi ne olivat niin levottomia ja meluavia, sitä ei Scrooge uskaltanut ajatella.
"Henki", sanoi hän, "tämä on kauhea paikka. Kun minä jätän sen, en jätä sen opetusta, luota minuun. Lähtekäämme"...
Loppu.
"En tiedä, mikä kuukauden päivä nyt on", sanoi Scrooge. "En tiedä, kuinka pitkän ajan olen viettänyt henkien parissa. En tiedä mitään. Olen aivan kuin pieni lapsi. Vähät siitä! En välitä mistään. Tahtoisin todellakin olla pieni lapsi. Hei!"
Hänen riemunsa keskeytyi, kun kirkonkellot helähtivät soimaan niin iloisesti, ettei hän ollut sen vertaista koskaan kuullut. Pim pam, pom, helin, kilin, kalin! Kalin, kilin, helin, pom, pam, pim! Oi, mainiota, mainiota!
Hän juoksi ikkunan luo, avasi sen ja kurkisti ulos. Ei sumua, ei usvaa enää, selkeä, kirkas, iloinen ja kirpeän kylmä ilma, pakkanen, joka soitti tanssimusiikkia verelle. Kultainen auringonpaiste, sininen taivas, suloinen, raikas ilma ja iloiset kellot. Suurenmoista!
"Mikä päivä nyt on?" huusi Scrooge eräälle pojalle, joka pyhävaatteisiin pukeutuneena oli lähtenyt luultavasti kaupunkia katselemaan.
"Mitä?" kysyi poika aivan ällistyneenä.
"Mikä päivä tänään on, ystäväiseni?" toisti Scrooge.
"Tänäänkö?" vastasi poika. "No, joulupäivä tietysti!"
"Joulupäivä", sanoi Scrooge itsekseen. "Minä en ole menettänyt sitä vielä. Henget ovat tehneet kaiken yhdessä yössä. Ne voivat tehdä mitä vain tahtovat. Varmasti voivat. Hei, ystäväiseni!"
"Niin!" vastasi poika.
"Tiedätkö tuon lintukaupan juuri tuossa seuraavan kadun kulmassa?" kysyi Scrooge.
"Luulen kyllä tietäväni", vastasi poika.
"Viisas poika", sanoi Scrooge. "Merkillinen poika! Tiedätkö, joko se kilpakalkkuna, joka siellä riippui ikkunassa, on myyty? Ei se pieni kalkkuna, vaan se isompi?"
"Mitä, sekö, joka on yhtä iso kuin minä?"
"Mikä miellyttävä poika! On oikein hauska puhua hänen kanssaan. Niin juuri, poikaseni!"
"Se riippuu siellä vielä."
"Todellako!" huudahti Scrooge. "Mene ostamaan se!"
"Laskette leikkiä!"
"Ei, ei, minä olen aivan tosissani. Mene ostamaan se ja käske tuoda se tänne, niin minä määrään, minne se on vietävä. Tule takaisin miehen mukana, niin annan sinulle shillingin. Jos palaat hänen kanssaan viiden minuutin kuluessa, niin annan sinulle puoli kruunua."
Poika livahti tiehensä kuin nuoli. Luja käsi olisi pitänyt olla, jos nuoli olisi saatu lentämään puoleksikaan niin nopeasti.
"Minä lähetän sen Bob Cratchitille", kuiskasi Scrooge hieroskellen käsiään ja puhjeten nauruun. "Hän ei saa tietää, kuka sen on lähettänyt. Se on kaksi kertaa niin suuri kuin pikku Tim. Joe Miller ei koskaan ole keksinyt sellaista kepposta kuin sen lähettäminen Bobille tulee olemaan."
Käsi, jolla hän kirjoitti osoitteen, ei suinkaan ollut vakava, mutta hän kirjoitti kuitenkin jollakin tavoin ja juoksi alas portaita avaamaan kadulle vievää ovea, että kaikki olisi valmiina, kun lintukauppias tulee. Kun hän seisoi siinä odotellen, sattui hänen katseensa kolkuttimeen.
"Minä rakastan sitä niin kauan kuin elän!" huudahti Scrooge taputellen sitä kädellään. "Aikaisemmin minä tuskin siihen vilkaisinkaan. Mikä rehellinen ilme sen kasvoissa onkaan? Se on ihmeellinen kolkutin! Tuossa tulee kalkkuna. Hei, hei, hyvää päivää, hauskaa joulua!"
Siinäpä vasta kalkkuna oli! Se lintu ei olisi voinut koskaan seistä jaloillaan. Ne olisivat katkenneet silmänräpäyksessä kuin lakkatikut.
"Mutta teidän on mahdoton kantaa tuota Camden Towniin asti", sanoi Scrooge. "Teidän täytyy ottaa ajuri."
Nauraen hän sanoi tämän, nauraen hän maksoi kalkkunan ja vaunut, nauraen hän palkitsi pojan, mutta tämä kaikki oli tuskin verrattavissa siihen nauruun, joka häneltä pääsi, kun hän hengästyneenä jälleen istuutui tuolilleen ja hihkui mielihyvästä, kunnes kyyneleet tippuivat hänen silmistään...
Hän kulki kymmenen kertaa oven ohi, ennenkuin uskalsi mennä ylös ja kolkuttaa. Mutta hän rohkaisi mielensä, ja se oli tehty.
"Onko isäntä kotona?" kysyi Scrooge avaamaan tulleelta tytöltä. Sievä tyttö. Hyvin sievä.
"Kyllä, herra."
"Missä hän on, tyttöseni?"
"Hän on ruokasalissa rouvan kanssa. Minä saatan teidät toiseen kerrokseen, jos suvaitsette."
"Kiitos. Hän tuntee minut", sanoi Scrooge, käsi jo ovenrivalla.
"Minä menen tänne, kultaseni."
Hän väänsi hiljaa lukkoa ja kurkisti ovesta sisään. He katselivat kaikki pöytää (joka oli komeasti katettu), sillä nuoret emännät ovat aina levottomia sellaisista kysymyksistä ja tahtovat nähdä, että kaikki on kunnossa.
"Fred!" sanoi Scrooge.
Herranen aika, kuinka hänen sisarenpoikansa vaimo hätkähti. Scrooge oli hetkeksi unohtanut, että tämä oli istunut nurkassa jakkara jalkojen alla, muuten hän ei olisi tehnyt niin millään ehdolla.
"No mutta ihme ja kumma!" sanoi Fred. "Mitä tämä merkitsee!"
"Minä tässä olen, sinun enosi Scrooge. Olen tullut päivällistä syömään. Päästätkö minut sisään, Fred?"
Päästettiinkö häntä sisään! Oli onni, ettei sisarenpoika puristanut hänen kättään irralleen. Hän kotiutui viidessä minuutissa. Missään ei olisi voinut olla sen sydämellisempää. Hänen sisarenpoikansa vaimo oli aivan samanlainen kuin hän muisti. Niin oli myös Topper, kun hän tuli, ja myös lihava sisar, kun hän tuli. Niin olivat kaikki muutkin, kun he tulivat. Ihmeellinen seura, ihmeellisiä leikkejä, ihmeellinen yksimielisyys ja ih-meel-li-nen onnellisuus.
Mutta seuraavana aamuna hän oli aikaisin toimistossaan. Niin, hyvin aikaisin. Kunpa vain hän olisi ollut siellä ensimmäisenä ja nähnyt Bob Cratchitin tulevan liian myöhään. Tämä oli se asia, johon hän pyrki.
Ja Bob myöhästyi kuin myöhästyikin. Kello löi yhdeksän. Bobia ei kuulunut. Neljänneksen yli. Ei vieläkään. Hän tuli kokonaista kahdeksantoista ja puoli minuuttia liian myöhään. Scrooge jätti oven auki nähdäkseen hänen tulevan komeroonsa.
Bob oli ottanut hatun päästään ja huivin kaulastaan ennenkuin avasi oven. Silmänräpäyksessä hän istuutui tuolilleen ja juoksutti kynäänsä ikäänkuin olisi koettanut saavuttaa takaisin kello yhdeksän ajan.
"Jahah!" murahti Scrooge niin entisensä kaltaisella äänellä kuin osasi. "Mitä tarkoitatte, kun tulette tänne tähän vuorokauden aikaan?"
"Olen hyvin pahoillani, herra", sanoi Bob. "Olen todellakin myöhästynyt."
"Todellako!" vastasi Scrooge. "Niin, niin minäkin luulen. Olkaa hyvä ja tulkaa tänne!"
"Se tapahtuu vain kerran vuodessa, herra", puolusteli Bob tullessaan ulos komerostaan. "Se ei enää tule uudistumaan. Minä huvittelin hiukan eilen."
"Kuulkaa, sanon teille jotakin, ystäväni", vastasi Scrooge. "En aio sietää tätä menoa enää. Ja sen tähden", hän jatkoi hypähtäen tuoliltaan ja antaen Bobille sellaisen töytäyksen rintaan, että tämä horjahti takaisin komeroonsa, "sen tähden aion muistaa tämän palkanmaksussa!"
Bob vapisi ja siirtyi vähän lähemmäksi viivoitinta. Äkkiä iski hänen mieleensä ajatus lyödä sillä Scrooge kumoon, pitää häntä kiinni ja huutaa ihmisiä tuomaan apua ja pakkopaitaa.
"Hauskaa joulua, Bob!", sanoi Scrooge niin vakavasti, ettei sitä voinut käsittää väärin, ja taputti häntä selkään. "Hauskempaa joulua, Bob, hyvä ystäväni, kuin olen teille moneen vuoteen toivottanut. Minä korotan teidän palkkanne ja koetan auttaa teidän vaikeuksissa olevaa perhettänne, ja me keskustelemme teidän asioistanne tänä iltana höyryävän joulumaljan ääressä, Bob! Lisää hiiliä tuleen ja ostakaa uusi hiilikori ennenkuin panette pilkun i:n päälle, Bob Cratchit."
Scrooge oli parempi kuin hänen sanansa. Hän teki kaiken tämän ja äärettömän paljon enemmän, ja pikku Timille, joka ei kuollut, hän oli kuin toinen isä. Hänestä tuli kaikkein paras ystävä, paras isäntä ja paras ihminen, minkä tämä vanha kunnon kaupunki tässä hyvässä maailmassa tunsi. Jotkut nauroivat nähdessään hänessä tapahtuneen muutoksen, mutta hän antoi heidän nauraa eikä välittänyt heistä, sillä hän oli kyllin viisas tietääkseen, ettei tässä maailmassa tapahtunut mitään hyvää, jolle muutamat ihmiset eivät aluksi nauraisi täyttä kurkkua. Hän tiesi, että sellaiset ihmiset ovat jollakin tavoin sokeita, ja sen tähden hänen mielestään oli aivan yhtä hyvä, että he väänsivät kasvonsa nauruun, kuin että he sairastivat tautiaan jollakin vähemmän miellyttävällä tavalla. Hänen oma sydämensä riemuitsi, ja siinä oli hänelle kyllin.
Hän ei sen koommin seurustellut henkien kanssa, mutta noudatti aina elämässään täydellisen kohtuullisuuden periaatetta, ja hänestä sanottiin, että hän jos kukaan kuolevainen tiesi, miten viettää joulua hyvin. Jospa niin voitaisiin todella sanoa meistäkin, meistä kaikista! Ja niinpä, kuten pikku Tim muistutti, Jumala siunatkoon meitä jokaista!
Suomentanut Aune Haahti.
CHARLES KINGSLEY.
Maaseutupappi, Carlylen hengen ja F.D. Mauricen perustaman työväen kristillissosiaalisen herätys- ja opetusliikkeen edustaja, oxfordilaisuuden tiukka vastustaja Charles Kingsley (1819-75) on Viktorian aikakauden pienempiä nimiä, mutta silti kunnioitettava tulisena taistelun miehenä ja tinkimättömänä persoonallisuutena. Tultuaan 23-vuotiaana papiksi Eversley nimiseen seurakuntaan Hampshiressä, jossa sitten asui koko ikänsä, hän aloitti kirjailijauransa keskiaikaisaiheisella runoelmalla Pyhimyksen murhenäytelmä (the Saint's Tragedy, 1848), mutta muutti heti tämän jälkeen suuntansa kristillissosiaaliseksi julkaisten 1849 romaanit Alton Locke ja Hiivaa (Yeast), joista edellinen käsittelee kaupunki-, jälkimmäinen maaseututyöväen aseman parantamista. Näillä teoksillaan Kingsley perusti uudenaikaisen yhteiskunnallisen romaanin vakavassa, asiallisessa merkityksessä, toisin kuin esim. Bulwer romanttisoidulla Paul Cliffordillaan. Innokkaasti hän tämän jälkeen harrasti työväen asiaa, julkaisten nimellä "Pastori Lot" lukuisia kirjoituksia sanomalehdissä Kristitty Sosialisti (Christian Socialist) ja Politiikkaa kansalle (Politics for the People). 1853 ilmestyi Hypatia (suomennettu), jossa Aleksandrian hellenistinen kulttuuri ja sen viehättävä papitar asetetaan piispa Kyrilloksen ja hänen fanaattisten munkkiensa jyrkäksi vastakohdaksi. Kingsleyllä oli tarkoituksena tällä munkkimaalauksellaan hyökätä roomalaiskatolisuuden ja sikäli myös oxfordilaisen liikkeen kimppuun, mutta hän ampui samalla nuolen itseäänkin vastaan, koskapa Hypatia herättää kritiikkiä kristinuskoa kohtaan yleensä. Romaani Länteen päin! (Westward Ho!, 1855) on Elisabethin ajan protestanttisen voiman ylistystä. Yhteiskunnallisiin pulmiin kajoaa romaani Kaksi vuotta sitten (Two Years Ago, 1857), viimeisen romaanin Hereward valppaan (H. the Wake, 1866) ollessa historiallinen. 1860-69 Kingsley toimi Cambridgessä historian professorina. Hänen lukuisista muista tuotteistaan mainittakoon lastenkirjat Sankareita (Heroes, kreikkalaisten sankaritarinoita, 1853) ja Vesilapset (The Water Babies, 1863). Onnistuneena kuvauksena pidetään hänen tropiikinmatkansa tuloksena 1871 ilmestynyttä Vihdoinkin (At Last). Tunnettu on hänen polemiikkinsa (1864) kardinaali Newmanin kanssa, joka alkoi Kingsleyn julkisuudessa huomautettua roomalaiskatolisen kirkon välinpitämättömyydestä totuutta kohtaan, ja päättyi viimeksimainitun suuremmalla dialektisella taidolla saavuttamaan yliotteeseen. Charles Kingsley, joka tuli 1869 Chesterin ja 1873 Westminsterin tuomiorovastiksi ja kuningattaren kappalaiseksi, kuoli kotonaan Eversleyssä 1875. Kiivaana, avomielisenä, aikansa taisteluihin pelkäämättä osallistuneena henkilönä, "lihaksisen kristillisyyden" ("muscular Christianity") edustajana, jolla oli huomattavat kirjailijalahjat, hän on piirtänyt oman jälkensä vuosikymmeniensä vaiheisiin.
VIIMEINEN MERIROSVO.
Englanti on oiva maa, jos suur' on sukus sun,
mut Englanti on kurja maa kodiks köyhän niinkuin mun;
ja koskaan moista satamaa en enää nähdä saa
kuin Aves'in ihana saari on lähell' Espanjan rantamaa.
Viiskymmentä purtta joutuisaa sen rantaan ankkuroi,
tykit julmat vankkana turvanaan ne saalista kotiin toi;
tuhat saaren miestä laatinut oli vapaat ja reilut lait,
nous rohkeimmat miehet kapteeneiks, muut totteli heitä vait.
Niin kultalasteista Espanjan osan veimme myöskin me;
näät indiaaneilta julmasti oli puserrettu ne.
Ja kauppalaivoja kaapattiin, joiss' armotta elämöi
kovat, sydämettömät kapteenit ja miehiänsä löi.
Siellä loisti hedelmät kultaiset, ja palmut pilviin nous,
papukaijat ja ihanat kolibrit puun oksilla siellä sous:
ja neekeritytöt rantaan juoks, jäi orjanaskareet,
kun merimiehet urheat oli aavalta palanneet.
Ah suloista oli kuulla taas maatuulten hummaa,
levähtää riippuverkossaan suuss' oivaa tupakkaa,
kun neekerityttö viuhkallaan sua varjos leyhyttäin
ja kuuntelit, kun mainingit löi etäällä rantaa päin.
Mut niinkuin Sanassa sanotaan, hyvät päivät lyhyet on;
pian saimme vieraaksi kuninkaan ja kärsimme tappion.
Me päivän kestimme – tulless' yön tykit mursivat vastuksen;
minä venheen löysin ja haavoissain pois pakenin soutaen.
Kera neekerityttösen ajelehtain meni päiviä yhdeksän,
ja turhaan raukkaa lohdutin, pian nälkään nääntyi hän.
– Ohi seilas pursi Bristolin, kun itse jo lähtöä tein;
se toi minut kotiin Englantiin, tääll' almuilla elääksein.
Olen vanha ja kohta lähden pois – mut minne, virka en;
sen pahempaa kuin maailma tää ei tule, uskon sen.
Jos merikyyhky mä olisin, yli merten kiitäisin pois –
Avés'in ihanan saarimaan viel' että nähdä vois!
Suomentanut Yrjö Jylhä.GEORGE HENRY BORROW.
Aivan itsenäinen ilmiö, kokonaan erillään kaikista kirjallisista suunnista niin kuin elikin suureksi osaksi tavallisen porvarillisen piirin ulkopuolella, on George Henry Borrow (1803-81), Viktorian aikakauden salamyhkäinen raamatunkauppias ja mustalaisten tuntija. Alokkaita palkkaavan upseerin poikana hän joutui lapsena oleskelemaan eri seuduilla, koulunkäynnin jäädessä puutteelliseksi; tuli Norwichiin asianajajan oppilaaksi, mutta kohdisti huomionsa enemmän kielten ja nyrkkeilyn opettelemiseen kuin lakiin. Jo nuorena hänen sanottiin taitaneen 12 kieltä, mutta ei tämä taito ole voinut olla perusteellisempaa laatua. Nyrkkeilijäksi ja voimailijaksi hänellä oli mitä parhaat edellytykset, sillä hänestä kasvoi yli 2 m pitkä, sekä ruumiiltaan että kasvoiltaan Apollon kaltainen mies, joka säilytti voimansa, kauneutensa ja sopusuhtaisuutensa kuolemaansa saakka, herättäen hämmästynyttä, ihailevaa huomiota, minne vain saapui. Koeteltuaan elättää itseään Lontoossa kirjallisella työllä, mm. sommittelemalla laajan teoksen kuuluisista rikollisista (Oikeusjuttuja – Trials, 6 osaa, 1825), ja jouduttuaan lopuksi puille paljaille hän lähti toukokuussa 1824 maaseudulle viettämään kulkurin tarkoituksetonta elämää. Tätä kesti vuoteen 1833 saakka, jolloin hän pääsi Englantilaisen Raamattuseuran palvelukseen Raamattujen levittäjäksi. Tässä tarkoituksessa hän oleskeli Pietarissa (1833-35), jossa julkaisi Targum nimisen käännöskokoelman ja jossa näyttää teoksissaan olevista suomenkielisistä sananlaskuista ja "vaka vanha Väinämöisestä" päättäen olleen kosketuksissa suomenkielenkin kanssa. Targum sisältää käännöksiä 30 kielestä. 1835-39 hän oleskeli Espanjassa, Portugalissa ja Marokossa, 1844 Kaakkois-Euroopassa. Jo nuorukaisena Borrow oli mieltynyt mustalaisten seuraan, eläen kulkurivuosinaan paljon heidän joukossaan vertaisena, tunnustettuna toverina, ja opetellen heidän kielensä. Espanjasta palattuaan hän jälleen ryhtyi kirjailijaksi, julkaisten teokset: Zincali eli Espanjan mustalaiset (Z, or Gypsies of Spain, 1841), ja Biblia Espanjassa (1843), joka saavutti suuren menestyksen. 1844 hän meni varakkaisiin naimisiin. Lopetettuaan sitten matkustamisensa hän julkaisi teokset Lavengro (1851) ja Mustalaisnuorukainen (The Romany Rye, 1857), jossa hän kuvaa kulkuriaikaansa ja mustalaiselämäänsä, Villi Wales (Wild Wales, 1862) ja Romano Lavo-Lil, eli mustalaiskielen sanakirja (R. L.-L., or Word-book of the Gypsy Language, 1874). Näissä yhtyvät tekijän seikkailurikas elämä ja mustalaisten maailma, vanha viertotie-aika, herkkä luonnontaju ja salamyhkäinen, vihjaileva kertomistapa omituiseksi, erikoisväriseksi, harvinaiseksi kokonaisuudeksi. Hänen sanakirjansa osoittaa, että häneltä puuttui syvempi tieteellinen koulutus. Borrow oli luonteeltaan perin omalaatuinen, aina varuillaan muita ihmisiä vastaan, kulkuriaikanaankin ilmeisesti ehdottoman säädyllinen ja porvarillista sopivaisuutta noudattava, syvästi uskonnollinen henkilö. Vanhaksi asti hän harrasti urheilua, erikoisesti kävelyä ja juoksua.
LAVENGRO.
George Borrow'n Lavengro on kenties lumoavin ulkoilmakirja englannin kielellä ja Iskevän Tinarin tappelu lienee kirjallisuuden kuuluisin ja jännittävin nyrkkeilykuvaus. Esitämme sen tässä. Borrow'n kummalliset läpitunkevat silmät, hänen salaperäinen vaikutuksensa eläimiin, hänen sisäinen näkemysvoimansa, joka tunkeutui umpimielisen romanikansan salaisuuksin, kaikki tämä antaa vahvistusta sille huhulle, että hänellä itsellään oli hiukan mustalaisverta suonissaan, mitä ei ulkomuodon germaanilainen vaaleus kuitenkaan tue. Seikkailumatkoillaan hän veljeili silmänkääntäjien, hevoshuijarien ja kaikenlaisten kulkurien kanssa.
Eräänä päivänä Lavengro tapasi ulkona nummella muutaman miehen, ja silloin seurasi kuuluisa keskustelu "nummen tuulesta".
Nummen tuuli.
Sitten kävelin pitkin kangasmaata, kunnes tulin erääseen paikkaan, jossa paksun kanervikon laidassa istui mies tuijottaen hellittämättä laskevan auringon punaiseen pyörään.
"Ettehän vain ole Jasper?"
"Olenpa niinkin, veli!"
"En ole nähnyt teitä vuosikausiin."
"Kuinka olisittekaan, veli?"
"Mikä teidät tuo tänne?"
"Tappelu, veli."
"Missä teltat ovat?"
"Vanhalla paikalla, veli."
"Kuuluuko uutta siitä lähtien, kun erosimme?"
"Kaksi kuolemaa, veli."
"Kutka ovat kuolleet, Jasper?"
"Isä ja äiti, veli."
"Missä he kuolivat?"
"Siellä, minne heidät lähetettiin, veli."
"Ja rouva Herne?"
"Hän elää, veli."
"Missä hän on nyt?"
"Yorkshiressä, veli."
"Mitä arvelette kuolemasta, herra Petulengro?" sanoin istuutuessani hänen viereensä maahan.
"Minun mielipiteeni kuolemasta, veli, on hyvin samanlainen kuin vanhassa Faaraon laulussa, jota olen kuullut isoäitini laulavan:
"Conna marel o manus chivios ande puv, ta rovel pa leste o chavo ta romi."
"Kun mies kuolee, niin hänet peitetään maahan, ja hänen vaimonsa ja lapsensa surevat häntä. Ellei hänellä ole vaimoa eikä lasta, silloin hänen isänsä ja äitinsä surevat, niin luulen, ja jos hän on aivan yksin maailmassa, no niin, silloin hänet peitetään maahan, ja juttu on lopussa."
"Ja luuletteko te, että ihmisen loppu on siinä?"
"Siinä on hänen loppunsa, veli, ja sääli häntä."
"Miksi sanotte niin?"
"Elämä on ihanaa, veli."
"Niinkö arvelette?"
"Niinkö arvelen! – On olemassa yö ja päivä, veli, molemmat suloisia asioita, aurinko, kuu ja tähdet, veli, kaikki ihania asioita; niinikään puhaltaa nummella tuuli. Elämä on kovin ihanaa, veli, kuka soisi kuolevansa?"
"Minä tahtoisin kuolla –"
"Puhutte kuin hirviö – mikä on samaa kuin puhua hupsun tavoin – jos olisitte romanilaismiekkonen, puhuisitte viisaammin. Tahtoisitte kuolla, tosiaankin! – Romanilainen mies haluaisi elää ikuisesti!"
"Sairaanakin, Jasper?"
"Onhan aurinko ja tähdet, veli."
"Sokeana, Jasper?"
"Onhan nummen tuuli, veli; jos vain aina saisin tuntea sen, eläisin ilomielin ikuisesti. Kas niin, nyt lähdemme teltoille ja olemme hyvät ystävät, ja minä koetan saada teidät tajuamaan, kuinka ihanaa on olla elossa, veli!"
Iskevä Tinari.
Kävelin hyvää vauhtia kevein ja joustavin askelin. Noin parin tunnin kuluttua tulin paikalle, jossa oli jonkinlainen mökki vähän matkaa tiestä syrjässä, edustalla tavattoman suuri tammi. Sen varjossa oli pieni hevonen ja kärryt, joissa näytti olevan sekalaisia tavaroita. Olin juuri menemäisilläni ohitse – kun näin mökin oven yläpuolelle töherrettynä: "Hyvää olutta myydään täällä", minkä huomattuani tunsin äkkiä olevani kovin janoinen ja päätin mennä sisään maistamaan juomaa.
Astuin hyvin hiekoitettuun keittiöön ja istuuduin penkille pitkän valkoisen pöydän toiselle puolen. Toisella penkillä, joka oli seinän puolella, oleili seurue tai paremminkin perhe, johon kuului likaisen näköinen, jonkin verran keskikokoa pienempi mies, yllään haalistunut samettipuku ja nahkainen esiliina, sitten varsin sievän näköinen nainen, joka tosin oli ahavoitunut ja kehnoissa vaatteissa, sekä kaksi ryysyistä lasta, poika ja tyttö, noin neljän viiden vuotiaita. Mies istui tuijottaen pöytään ja nojaten leukaansa molempiin käsiin. Nainen, joka oli lähinnä häntä, istui aivan hiljaa katsahtaen vain silloin tällöin mieheensä, ja näytti äsken itkeneen...
Tinari. "On hauskaa olla oppinut mies."
Minä. "Ei puoleksikaan niin hauskaa kuin olla tinari."
Tinari. "Mitä te puhuttekaan!"
Minä. "En muuta kuin silkkaa totta. Mikä voi olla parempaa kuin olla oma herransa? Tinarihan on oma herransa, mutta ei kouluja käynyt mies. Ajatelkaamme parhaassa asemassa olevaa kouluakäynyttä miestä, esimerkiksi opettajaa, sillä otaksun teidän myöntävän, ettei kukaan voi olla paremmassa asemassa kuin opettaja. Sanotteko hänen elämäänsä miellyttäväksi? Minä en. Voisimme paremminkin sanoa häntä koulun orjaksi kuin koulun opettajaksi. Ajatelkaahan häntä tällaisella siunatulla ilmalla ummehtuneessa koulussaan opettamassa lapsia kirjoittamaan vihkoihin: 'Huono seura turmelee hyvät tavat' tai: 'Ei voi koskea tervaan tahraantumatta'. Vertaisitteko sellaista koiran elämää omaanne – joka on onnellisinta taivaan alla – oikeaa paratiisin elämää, niinkuin saksalaiset sanoisivat – kun saatte pystyttää telttanne kauniin pensasaidan viereen, kuunnella höyhenpukuisten parvien laulua, kerätä kaikki vuotavat kattilat lähiseudulta, tinata ja paikata ne, ansaita leipänne rehellisesti tekemällä otsanne hiessä terveellistä työtä – kas, mitä nyt? Mitä mies itkee?"
Tinari oli äkkiä peittänyt kasvonsa käsillään ja ruvennut nyyhkyttämään ja valittamaan kuin suuren surun valtaan joutunut. Mielenliikutus sai hänen vaimonsa rinnan kohoilemaan, ja lapsetkin olivat kiihdyksissä; nuorempi rupesi parkumaan.
Minä. "Mikä teitä vaivaa, mitä te kaikki itkette?"
Tinari (ottaen kädet pois kasvoiltaan). "Hyvä Jumala, miksi kuulenkaan teidän puhuvan noin? Eikö se ole tarpeeksi saamaan kenet tahansa itkemään – lapsi raukatkin? Niin, sanoitte oikein, tämä on paratiisin elämää – tämä tinarin elämä. Nyt käsitän sen, kun olen luopumaisillani siitä."
Minä. "Luopumaisillanne! Ei teidän pidä ajatella sellaista."
Tinari. "Ei, en jaksa ajatella sitä ja kuitenkin minun täytyy. Mitä on tehtävä? Kuinka kovalta tuntuukaan olla tällaisen kuolemanpelon vallassa ja ajettuna pois valtateiltä."
Minä. "Kuka on ajanut teidät pois valtateiltä?"
Tinari. "Kuka? Iskevä Tinari."
Minä. "Kuka hän on?"
Tinari. "Englannin suurin lurjus ja julmin, muuten hän ei olisi kohdellut minua niinkuin on kohdellut – kerron teille koko jutun. Olen syntynyt taivasalla, samoin isäni ennen minua ja äitinikin. Tein työtä heidän kanssaan niin kauan kuin he elivät, tottelevaisena lapsena, sillä minun ei tarvitse syyttää itseäni mistään heidän vuokseen, ja kun isäni kuoli, otin minä hänen ammattinsa hoitaakseni ja kuljin hänen entisessä piirissään ja elätin äitiäni sen vähän aikaa jonka hän vielä eli. Hänen kuoltuaan menin naimisiin tämän nuoren naisen kanssa, joka ei ole syntynyt taivasalla, vaan on pikku käsityöläisen tytär Gloucesterista. Hän tunsi hyvyyttä minua kohtaan ja vaikka hänen ystävänsä vastustivat avioliittoamme, hän meni naimisiin köyhän tinarin kanssa ja tuli jakamaan hänen elämänsä taivasalla."
"No niin, nuori mies, kuusi seitsemän vuotta sitten olin onnellisin ihminen, joka hengitti tässä maailmassa, ja elin juuri sellaista elämää kuin te äsken kuvailitte – kaikkien tämän piirin asukkaiden kunnioittamana, kunnes onnettomana hetkenä saapuu tämä Musta Jack, tämä Iskevä Tinari, näille seuduille, koska hänet oli ajettu pois Yorkshirestä – ikipäiviksi, siitä voitte olla varma. Nyt on asia niin, ettei mikään piiri voi elättää kahta tinaria, niinkuin epäilemättä tiedätte. Minun piirini oli hyvä, mutta se ei olisi jaksanut ylläpitää tuota Iskevää Tinaria ja minua, vaikka tosin se, että se olisi voinut elättää kaksikymmentä meikäläistä, olisi ollut aivan yhdentekevää tuolle lentävälle lurjukselle, joka ei voinut sietää ketään muuta kuin itseään. Niinpä hän pian saa käsiinsä minut ja haastaa minut tappelemaan tästä alueesta."
"Osaanhan minä hiukan tapella, koska olen kasvanut taivasalla – nimittäin suunnilleen itseni vertaisen kanssa, mutta en aikonut ruveta tappelemaan hänen kanssaan, joka sattuu olemaan kaksi vertaa minua isompi, ja sanoinkin sen hänelle. Sen kuultuaan hän löi minut maahan ja olisi tehnyt minulle enemmänkin pahaa, ellei muutamia miehiä olisi ollut lähettyvillä estämässä häntä. Sitten hän uhkasi katkaista kurkkuni ja lähti tiehensä..."
"Vihdoin joku kertoi minulle, että hän oli lähtenyt takaisin Yorkshireen, minkä vuoksi olin sydämestäni iloinen ja uskalsin näyttäytyä ja liikkua siellä täällä niinkuin ennenkin. No niin, nuori mies, eilen minä ja meidän joukkomme leiriydyimme erään kujan varteen noin viiden mailin päähän täältä ja sytytimme nuotion ja söimme päivällisen. Päivällisen jälkeen ryhdyin paikkaamaan kolmea kattilaa ja yhtä paistinpannua, jotka olin saanut lähiseudun asukkailta korjattavikseni – minulla on nimittäin rehellisyyteni vuoksi hyviä suhteita, niinkuin olen jo kertonut."
"No niin, istuessani siinä ahkerassa työssä onnellisena ja huolettomana ja aavistamattakaan mitä oli tulossa, niin kuka muu ilmestyikään paikalle kuin tämä Musta Jack, tämä tinarien kuningas, ajaa kolistellen rattaillaan rinnallaan vaimonsa, jota sanotaan Harmaaksi Molliksi – tällä roistolla on nimittäin vaimo ja palvelijatarkin. Viimemainittua en ole kertaakaan nähnyt, mutta ne, jotka ovat, sanovat, että hän on iso kuin talo ja nuori ja kaunis katsella, mitä kaikkea ei voi sanoa Mollista, joka ei ole nuori eikä kauniskaan, vaikka hän totisesti onkin iso. No niin, tuskin Musta Jack ennätti nähdä minut ja joukkoni, kun hän antoi ohjakset harmaan Mollin käsiin ja tuli suoraa päätä minua kohti. Sanaakaan hän ei sanonut, vaan tuli vain minua kohti kuin hurjistunut härkä."
"Olen rauhallinen ihminen, nuori mies, mutta nyt käsitin, ettei rauhallisuudesta olisi mitään hyötyä, ja hypähdin seisaalleni, ja koska olen syntynyt taivasalla ja osaan tapella hiukan, asetuin valmiiksi nyrkkeilyasentoon, kun hän tuli juosten minua kohti, ja ottelin hänen kanssaan pari erää. Laupias taivas, nuori mies, se oli kuin kärpäsen tappelua norsua vastaan – tuollaista suurta elukkaa vastaan, jollaisia eläinnäyttelijät kuljettavat mukanaan. Minulla ei ollut mitään voiton toiveita tuota miestä vastaan, hän heitteli minua sinne tänne, paiskasi minut pensasaitaan ja heitti minut taas sieltä pois."
"Vanno", hän sanoi, "vanno sinä, mariseva roisto, Raamattusi kautta, että lähdet tiehesi ja luovut lopullisesti tästä joukosta, tai muuten" – ja sitten tämä kovasydäminen roisto pakotti minut vannomaan Raamatun kautta ja oman kadotukseni uhalla, ja kun olin puolittain kuristunut – en – en voi jatkaa enää –"
Minä. "Ottakaa uusi kulaus – vahvaa juomaa –"
Tinari. "En voi, nuori mies, sydämeni on liian täynnä ja mikä tärkeämpää, malja on tyhjä."
Minä. "Ja niin hän vannotti teidät, eikö niin, luopumaan kiertolaiselämästä?"
Tinari. "Olette oikeassa, niin hän teki, se mustalaisroisto."
Minä. "Mustalainen! Onko hän mustalainen?"
Tinari. "Ei aivan puhdas, vaan puolittain, niinkuin sanotaan. Hänen isoisänsä oli mustalainen ja hänen äitinsä samoin kuin minunkin sellainen, joka kierteli joukon mukana."
Minä. "Ja mitä aiotte tehdä?"
Tinari. "Tehdäkö! Sitä sopii kysyä. En ymmärrä mitä on tehtävä. Vaimo raukkani ja minä olemme puhelleet siitä koko aamun tämän olutpuolikkaan ääressä. Emme osaa päättää, mitä on tehtävä. Tiedämme vain, että meidän on luovuttava kiertolaiselämästä. Se roisto vannoi, että kun hän ensi kerran tapaa meidät teillä, hän katkaisee meidän kaikkien kurkut ja anastaa hevosemme ja nuo kärrypahasemme, jotka nyt ovat tuolla puun alla."
Jonkin verran epäröityään ja keskusteltuaan asiasta tinari suostuu myymään hevosensa ja kärrynsä, ja Lavengro lähtee kiertelemään päättäen uhmata Iskevää Tinaria. Eräänä päivänä hän istuu nuotion ääressä kapean laakson pohjalla. Hän on juuri syönyt aamiaisensa pureskellen vielä viimeistä suupalaansa, kun paikalle saapuu Iskevä Tinari, joka hänet nähtyään säpsähtää ja heti nokastuu kertojan kohteliaasta puheenalusta: "Älkää pelätkö!"
En muista koskaan nähneeni roistomaisempaa miestä. Hän oli noin kuuden jalan mittainen ja tavattoman roteva. Hänen kasvonsa olivat mustat ja jurot ja niitä koristi suunnaton poskiparta, jossa näkyi joitakin harmaita haivenia, sillä hänen ikänsä ei voinut olla paljoa alle viidenkymmenen. Yllään hänellä oli haalistunut sininen päällystakki, paksut puuvillakankaiset housut ja pauloitetut puolisaappaat – mustassa päässään hänellä oli jonkinlainen punainen yömyssy, paksun kaulansa ympärillä barcelonalainen kaulahuivi – en pitänyt ensinkään tämän miehen ulkonäöstä.
"Pelätkö", mörähti mies (kerraten minun aikaisemman sanani) ja rupesi riisumaan hevostaan valjaista, "niinkö sanoitte?"
Nyt ilmestyi muitakin näyttämölle. Syöksyen toisen hevosen ja toisten kärryjen ohitse, jotka olivat juuri päässeet solan perälle, ilmestyi näkyviin tavattoman kookas nainen tai paremminkin tyttö, sillä hän saattoi tuskin olla yli kahdeksantoista. Hänellä oli yllään ruumiinmukainen pusero ja sininen villakankainen hame. Päässään hänellä ei ollut minkäänlaista hattua tai hilkkaa tai myssyä, ja hänen tukkansa, joka oli vaalea, riippui hartioilla vapaasti. Hänen ihonvärinsä oli vaalea ja hänen piirteensä kauniit ja niiden ilme päättäväinen, mutta avomielinen – häntä seurasi toinen nainen, noin neljänkymmenen ikäinen, tukeva ja kovin jokapäiväisen näköinen, johon minä tuskin vilkaisinkaan, sillä koko mielenkiintoni kohdistui tuohon pitkään tyttöön.
"Mikä hätänä, Jack?" kysyi viimemainittu katsoen mieheen.
"Tässä vain pelätään, siinä kaikki", sanoi mies yhä äskeisissä puuhissaan.
"Mitä pelätään – tuota poikaako? Hänhän on aivan kuin aave – voisin ottaa nujertaakseni hänet yhdellä kädellä."
"Voisitte murskata minut, kaunis neito, ilman yhtään ainoaa kättä", sanoin, "vain katsomalla minuun – en ole koskaan nähnyt sellaisia kasvoja ja sellaista vartaloa, molemmat ovat niin uljaat – tehän olette aivan kuin Ingeborg, Norjan kuningatar."
"Lopettakaa suunsoitto, nuori mies", sanoi pitkä tyttö, "tai taritsen teille sellaista, joka panee teidät pyyhkimään kasvojanne. Olkaa siivolla, tai saatte katua."
"Maltahan, Belle", sanoi mies asettuen nuoren amatsoonin eteen, joka oli hyökkäämäisillään kimppuuni, "minun vuoroni on ensin." Sitten hän lähestyi minua uhkaavan näköisenä ja sanoi häijysti ja sisukkaasti: "Pelätkö, eikö niin?"
"Niin sanoin", vastasin, "mutta luulenpa syyttäneeni teitä väärin. Minun olisi pitänyt sanoa: älkää kauhistuko! Teissä ilmenivät kaikki ne merkit, jotka todistavat asianomaisen kamppailevan hillittömän pelon vallassa."
Mies tuijotti minuun typertyneen julma ilme kasvoillaan ja näytti epäröivän, oliko lyötävä vai ei. Ennenkuin hän sai tehdyksi päätöksen, astui pitkä tyttö esiin sanoen: "Hän soittaa suutaan, päästäppäs minut hänen luokseen", ja ennenkuin osasin olla varuillani, hän sivalsi minua kasvoihin niin kovasti, että olin vähällä kaatua.
"Riittää jo", sanoin painaen kädellä poskeani, "olette täyttänyt lupauksenne ja saanut minut pyyhkimään poskeani. Olkaa nyt rauhallinen ja sanokaa minulle suoraan, mistä syystä nostatte riitaa."
"Mistäkö syystä!" sanoi mies. "Ettekö sanonut, että olin peloissani ja ellette olisi sanonutkaan, niin kuka antoi teille luvan leiriytyä minun alueelleni?"
"Onko tämä teidän aluettanne?" kysyin.
"On sekin kysymys", sanoi mies, "ikäänkuin ei koko maailma sitä tietäisi. Tiedättekö kuka olen?"
"Luulenpa tietäväni", sanoin, "ellen pahasti erehdy, olette se mies, jota ihmiset sanovat 'Iskeväksi Tinariksi'. Totta pulmakseni olen iloinen siitä, että tapasin teidät, sillä halusin nähdä teidät."
Mies käänsi katseensa pieneen hevoseeni, joka pureskeli ruohoa puiden alla. "Mitä tämä on?" hän sanoi mennen sinne ja tarttuen elukkaan. "Jopa nyt, niin totta kuin elän, tämä on sen marisevan Slingsby roiston hevonen."
"Ei se ole enää hänen. Ostin sen häneltä."
"Se on nyt minun", sanoi mies; "vannoin anastavani sen tavatessani sen seuraavan kerran alueellani, niin, ja pieksäväni sen omistajan."
"En minä ole Slingsby."
"Samantekevää."
"Ette suinkaan sano, että aiotte antaa minulle selkään?"
"Äsken puhuitte pelosta."
"Olen sairas ja heikko."
"Nostakaa pystyyn nyrkkinne."
"Eikö hevonen tyydytä teitä?"
"Ei hevonen eivätkä palkeet."
"Armoa siis ei anneta?"
"Tästä saatte!"
"Varo silmiäsi, Jack! Kas, nyt osui. Niinpä luulinkin", huusi tyttö miehen hoiperrellessa taaksepäin saatuaan iskun silmäänsä, "arvelinkin hänen vain pilkanneen sinua koko ajan."
"Älä välitä, Anselo. Tiedäthän mitä on tehtävä – käy käsiksi", sanoi karkean näköinen nainen, joka ei ollut tähän asti virkkanut sanaakaan, mutta joka tuli nyt lähemmäksi oikein raivottaren näköisenä, "käy käsiksi rivakasti. Voit murskata kymmenen hänen kaltaistaan."
Iskevä Tinari noudatti hänen neuvoansa ja tuli lähemmäksi iskuvalmiina, mutta pysähtyi äkkiä saadessaan vasemman käden sivalluksen nenäänsä.
"Iskevää Tinaria ei voi milloinkaan voittaa tuolla tavoin", sanoi tyttö katsellen minuun epäröiden.
Ja niin aloin ajatella itsekin, kun Iskevä Tinari riisuen päällystakkinsa ja singoten punaisen yömyssyn päästään ryntäsi minua kohti hurjistuneempana kuin kertaakaan aikaisemmin. Navakkaan iskuun, jonka hän sai vasten suutaan, hän pani yhtä vähän huomiota kuin raivostunut härkä. Silmänräpäyksessä hänen käsivartensa olivat ympärilläni, ja samassa hän heitti minut kumoon kaatuen raskaasti päälleni. Miehellä tuntui olevan hirvittävät voimat.
"Tee nyt selvä hänestä", sanoi raaka vaimo. Iskevä Tinari ei vastannut mitään, vaan painoi polvensa rintaani vastaan ja puristi kurkkuani molemmilla känsäisillä kourillaan. Uskoin jo loppuni tulleen, ja luultavasti niin olisi käynytkin, ellei pitkä tyttö olisi tarttunut huiviin, joka miehellä oli kaulassa, melkein yhtä voimakkaalla otteella kuin millä mies puristi kurkkuani.
"Sanotko tätä reiluksi peliksi?" kysyi tyttö.
"Kädet irti, Belle", sanoi toinen nainen, "onko sinusta reilua peliä, että sekaannut asiaan? Kellitä kätesi, tai minä hyökkään kimppuusi."
Belle ei kuitenkaan välittänyt mitään tästä komennuksesta, vaan riuhtoi niin lujasti kaulahuivista, että Iskevä Tinari oli vähällä tukehtua. Hellittäen äkkiä otteensa tämä ponnahti seisaalleen ja tähtäsi iskun kauniiseen puolustajaani, joka väisti sen ja sanoi tyynesti:
"Lopeta ensin toinen juttu, niin sitten olen käytettävissäsi milloin vain haluat, mutta lopeta se rehellisesti – ei mitään väärää peliä, kun minä olen läsnä – minä olen pojan avustaja, ja Moll voi nostaa sinut pystyyn, jos vastustajasi sattuu iskemään sinut maahan."
Kymmenen seuraavan minuutin aikana taistelua käytiin melkoisen raivokkaasti, mutta niin vain kävi, etten koko sinä aikana kyennyt kertaakaan kaatamaan Iskevää Tinaria, vaan päinvastoin sain kuusi nujertavaa iskua itse. "En voi mitenkään kestää tätä", sanoin istuessani Bellen polvella, "pelkään, että minun on pakko alistua, Iskevä Tinari lyö liian kovasti", ja minä syljin maahan suun täyden verta.
"Ette tietenkään saa nujerretuksi Iskevää Tinaria tuolla tavalla, jota käytätte tapellessanne – ei siitä ole mitään hyötyä, että sivauttelette häntä vasemmalla kädellänne; miksi ette käytä oikeaanne?"
"Koska en osaa käytellä sitä taitavasti", sanoin. Ylös päästyäni hyökkäsin vielä kerran Iskevän Tinarin kimppuun ja annoin hänelle aina kuusi iskua hänen yhtä lyöntiään vastaan, mutta ne olivat kaikki vasemman käden iskuja, ja sivallus, jonka sain Iskevältä Tinarilta, kaatoi minut.
"Miksi ette toki käytä Pitkää Melfordia?" sanoi Belle nostaen minut pystyyn.
"En ymmärrä, mitä tarkoitatte Pitkällä Melfordilla", sanoin huohottaen.
"No, tätä pitkää oikeaa kättänne", virkkoi Belle tunnustellen oikeaa käsivarttani – "jos teette sen, niin ei olisi ihme, vaikka onni potkaisisikin."
Ja nyt oli Iskevä Tinari taas hyökkäysasennossa valmiimpana, paljon valmiimpana kuin minä. Nousin kuitenkin avustajani polvelta niin hyvin kuin heikkoudeltani suinkin voin. Hän tuli minua kohti iskien oikealla ja vasemmalla ja näyttäen melkein yhtä virkeältä sekä liikkeiltään että hengityksensä puolesta kuin ensimmäistä kertaa aloittaessaan taistelun, vaikka hänen silmänsä olivatkin aika lailla turvoksissa ja hänen alahuulensa halki. Kohti hän vain tuli lyöden oikealla ja vasemmalla, enkä minä ensinkään pitänyt hänen iskuistaan enkä niiden uhastakaan, joka ei suinkaan ollut miellyttävää, ja väistyin hänen tieltään. Lopuksi hän tähtäsi iskun, joka olisi epäilemättä lopettanut kamppailun, jos se olisi osunut hänen tarkoituksensa mukaisesti, mutta hän sattui luiskahtamaan ja iskikin nyrkillään vasempaan olkapäähäni ja sitten hirveällä voimalla puuhun, jonka lähelle olin ajautunut. Ennenkuin Tinari pääsi tointumaan, minä kokosin kaikki voimani ja iskin häntä korvan alapuolelle ja kaaduin sitten maahan lopen uupuneena, ja niin sitten kävi, että se isku, jonka tähtäsin Tinarin korvalliselle, oli oikean käden isku.
"Eläköön Pitkä Melford!" kuulin Bellen huudahtavan, "mikään maailmassa ei vedä vertoja Pitkälle Melfordille."
Nämä sanat kuullessani käänsin päätäni siinä maatessani ja huomasin Iskevän Tinarin makaavan maassa ilmeisesti tajuttomana.
Ajopelit olivat kevyet, eikä niiden kestänyt kauan nousta kiertävää kapeaa tietä. Seurasin niitä nähdäkseni, että ne todella lähtivät. Saapuessani korkeimmalle kohdalle huomasin metsänreunassa pienet aasin vetämät kärryt, joiden päättelin kuuluvan tytölle. Tinari ja hänen eukkonsa olivat jo jonkin matkan päässä. Seisoin paikallani katsellen heidän jälkeensä vähän aikaa. Sitten tartuin aasia ohjaksiin ja talutin sen kärryineen kapean laakson pohjalle. Sinne päästyäni tapasin Bellen istumassa kivellä nuotion vieressä. Hänen tukkansa oli aivan hajallaan ja hänen silmissään kyyneliä.
"Ne olivat pahoja ihmisiä", hän sanoi, "enkä minä pitänyt heistä, mutta he olivat ainoat tuttavani koko avarassa maailmassa."
Suomentanut Aino Tuomikoski,
CHARLES READE.
Aikoinaan kuuluisa ja vieläkin sitkeästi hengissä pysyvä romaanikirjailija Charles Reade (1814-84) valmistui alkuaan lakimieheksi. Kirjailijauransa hän aloitti näytelmillä, joita hän kirjoitti toistakymmentä, saavuttamatta niillä kuitenkaan erikoisempaa menestystä. Huomattavimmat niistä ovat Naamioita ja kasvoja (Masks and Faces, 1852), Kultaa (Gold, 1853), Ei milloinkaan myöhäistä (Sera Nunquam, 1865) ja Väkijuomaa (Drink, 1879, muodostelma Zolan Ansasta – L'Assommoir). Romaaneja hän kirjoitti kahdeksantoista. Niistä mainittakoon huomattavimpina Peg Woffington (1853), muodostelma hänen ensiksimainitusta näytelmästään; Christie Johnstone (1853), päähenkilönä reipas kalastajatyttö; Ei milloinkaan liian myöhäistä parantaa (It is Never too Late to Mend, 1856), jonka ainekset sisältyvät näytelmiin Kultaa ja Ei milloinkaan myöhäistä ja joka käsittelee Australian kullankaivaja- ja vankilaelämää; Luostari ja kotiliesi (The Cloister and the Hearth, 1861, suomennettu), jonka Charles Swinburne sijoitti "kertomataiteen suurimpien mestariteosten joukkoon"; Käteistä rahaa (Hard Cash, 1863), kohdistettu yksityisiä mielisairaaloita vastaan; Griffith Gaunt eli mustasukkaisuus (Gr. G, or Jealousy, 1866); Rumaa peliä (Foul Play, 1869), kohdistettu laivanomistajiin, jotka upottamalla laivansa koettivat saada vakuutusmaksut; Asettukaa hänen sijaansa (Put Yourself in his Place, 1870), kohdistettu ammattiliittoja vastaan; ja Naistenvihaaja (A Womanhater, 1877), kirjoitettu naisten oikeuksien puolesta. Reade on jo uudenaikainen realisti, perehtyen tarkoin aiheeseensa ja esittäen sen tosioloisesti ja asiallisesti. Huomattava on hänen usein voimakkaasti draamallinen esitystapansa. Luostarissa ja kotiliedessä hän kuvaa harvinaisen eloisasti viidettätoista vuosisataa, renessanssin aamua, keskiajan ahtauden väistymistä uuden ajan koittavan inhimillisyyden tieltä, voimakkaita intohimoja, suurta henkilöjoukkoa, kaikkia yhtä huolellisesti. Sen lukijat varmaan mielellään yhtyvät Swinburnen lausuntoon, että "Reade oli ollessaan parhaillaan, jota hän oli sangen usein, todella suuri kirjailija ja jalo henki". Ihmisenä Reade oli omalaatuisensa: matkusteli mielellään, kauppaili viuluja, riiteli ja käräjöi loppumattomasti. Muuten hän vietti elämänsä Lontoossa, puhtaassa, kauniissa ystävyydessä näyttelijätär mrs Seymourin kanssa, joka hoiti häntä ja hänen talouttaan sekä oli hänen uskollinen neuvonantajansa.
LUOSTARI JA KOTILIESI.
Gerard Eliassoen, verkakauppiaan poika Tergonista, Hollannista, opiskelee papiksi, kunnes rakastuminen kauniiseen Margareetaan tuleekin tämän aikeen tielle. Hän tahtoo mennä naimisiin rakastettunsa kanssa, kuulutetaan ja on jo papin edessä vihittävänä, kun toimitus hänen isänsä tahdosta keskeytetään. Hänet vangitaan ja häntä vaaditaan luopumaan Margareetasta sekä palaamaan hengelliseen säätyyn, mutta hän kieltäytyy ja pääsee ystäviensä avulla karkaamaan. Jännittävän, draamallisen takaa-ajon jälkeen Gerard jättää Margareetan ja vanhan soturiystävänsä Martinin, ja lähtee Italiaan, Roomaan, aloittaen sen suurenmoisen seikkailuretken, jonka varrella kirjailija antaa mitä eloisimman kuvan viidennentoista vuosisadan loppupuolen Saksasta ja Italiasta, elämästä teillä ja majataloissa. Eräästä sellaisesta hän saa matkatoverikseen reippaan burgundilaisen sotilaan nimeltä Denys. Saavuttuaan lopuksi terveenä Roomaan hän saa siellä väärennetyn kirjeen, joka ilmoittaa hänen vaimonsa, Margareetan, kuolleen. Epätoivoissaan hän silloin tekee papinvalan – saadakseen sen jälkeen tietää, että hänen vaimonsa elääkin ja että hänellä on poika. Hän ei voi kuitenkaan enää peräytyä, luostari on ottanut hänet omakseen, kotiliesi ei ole häntä varten. Hänen pojastaan kasvoi kuuluisa humanisti Erasmus Rotterdamilainen, jonka oppineisuus raivasi tietä uskonpuhdistukselle ja uuden ajan koitolle. Näytteeksi Readen tyylistä ja kirjan lukemattomista jännittävistä seikkailuista on valittu kohtaus majatalosta, jossa ystävykset puolustautuvat majatalon isäntää ja hänen kätyreitänsä vastaan. Palvelustyttö Manon, jonka Denys on jo ehtinyt hurmata, on mennyt hakemaan apua läheisestä kaupungista.
Mutta kävisivätkö rosvot heidän kimppuunsa heidän valveilla ollessaan? Arvattavasti eivät.
Jotteivät jättäisi käyttämättä tätä parasta mahdollisuuttaan, tekivät kohtalotoverit epätoivoisia ponnistuksia pitääkseen yllä keskustelua, ikäänkuin tavallisista asioista jutellen, ja sillä tavoin Gerard sai kuulla kaiken, mitä oli tapahtunut, ja että tyttö oli lähtenyt hakemaan apua.
"Suokoon taivas, ettei hän menettäisi rohkeuttaan matkalla", sanoi Denys surumielisesti.
Ja Denys pyysi Gerardia antamaan hänelle anteeksi, että hän oli saanut hänet poikkeamaan tänne joutuakseen tällaiseen.
Gerard antoi hänelle anteeksi.
"Pelkäisin heitä vähemmän, Gerard, jollei heidän joukossaan olisi erästä, jota sanotaan Apotiksi. Erotin hänet joukosta heti. Pitempi kuin sinä, vankempi kuin me molemmat yhteensä. Aseena tappara. Gerard, se on mies, joka voisi viedä peuraparvenkin taisteluun. Minä tapan sen miehen tänä yönä, tai hän tappaa minut. Minusta tuntuu jotenkuten, että hän tulee tappamaan minut."
"Pyhimykset varjelkoot! Ammu hänet ovelle! Mitäpä hänen voimansa auttaa sinun asettasi vastaan?"
"Kyllä otan hänet osalleni; mutta jos joudutaan käsikähmään, niin väisty nopeasti hänen edestään, tai olet kuoleman oma. Sanon sinulle? ettei kumpikaan meistä kestäisi sen tapparan iskua. Et ole ikinä nähnyt sellaista miehen ruhoa."
Gerard ehdotti oven telkeämistä, mutta Denys näytti hänelle huokaisten, että puoli ovenpieltä kääntyi ulospäin saranoilla, ja että vahva telki oli tuskin muuta kuin silmänpetosta. "Olen jättänyt sen telkeämättä", sanoi hän, "jotta he luulisivat meillä olevan sitä vähemmän epäluuloja."
Lähes tunti kului siten. Se tuntui ikuisuudelta. Kuitenkin se oli vain lyhyt tunti; ja kaupunkiin oli penikulman matka. Ja keittiössä tulivat toiset äänet vihaisiksi ja kärsimättömiksi.
"He eivät odota enää kauan", sanoi Denys, "eikä meillä ole mitään pelastumisen mahdollisuutta, jollemme tuota heille yllätystä."
"Minä teen, mitä vain käsket", sanoi Gerard lauhkeasti.
Samalla puolella huonetta kuin ovi, mutta sen ja ikkunan välissä, oli kaappi. Se ulottui melkein lattiaan asti, mutt'ei aivan. Denys aukaisi kaapin oven ja asetti Gerardin tuolille sen taakse. "Jos he ryntäävät vuodetta kohti, niin iske heidän niskanikamiinsa! Miekanisku siihen tappaa aina, tai ainakin herpaisee." Sitten hän järjesti pielukset ja heidän kenkänsä vuoteeseen siten, että ne saattoivat erehdyttää matkan päästä kurkistajaa, ja veti lyhyet uutimet pääpuolen eteen.
Sillävälin Gerard oli laskeutunut polvilleen. Denys katsahti ympärilleen ja näki hänet.
"Ah!" sanoi Denys, "rukoile ennen kaikkea minulle anteeksi sitä, että toin sinut tähän surmanloukkuun!"
Ja nyt he tarttuivat toistensa käteen ja katsoivat toisiaan silmiin – oi, sitä katsetta! Denysin käsi oli kylmä ja Gerardin lämmin.
He asettuivat paikoilleen. Denys puhalsi kynttilän sammuksiin.
"Meidän täytyy nyt olla hiljaa."
Mutta hermojensa ja sielunsa kauheassa jännityksessä he huomasivat kuulevansa kuiskauksen, niin heikon, ettei oven ulkopuolella oleva ihminen olisi lainkaan sitä erottanut. He saattoivat silloin tällöin kuulla toistensa sydänten jyskytyksen.
Hetken perästä kuului hiljaista rapinaa, ei puoleksikaan niin kovaa kuin hiiren, ja petollinen ovenpieli avautui vähitellen, jättäen pystysuoran aukon, josta valo virtasi sisään. Jos ovi olisi ollut teljetty, olisi se nyt ollut vain teljen uloimman nenän varassa, joka ulottui oikeaan ovenpieleen, mutta nyt se avautui hiljaa itsestään. Se aukeni sisäänpäin, minkä vuoksi Denys ei kohottanut joustaan lattiasta, ainoastaan tarttui tikariinsa.
Kynttilää pidettiin ylhäällä, ja miehen käsi varjosti sitä takaa.
Hän tarkasteli vuoteita kynnykseltä, tyytyväisenä siitä, että hänen uhrinsa olivat molemmat nukkumassa.
Mies hiipi huoneeseen; mutta ensi askeleella herätti kaapin ja tuolin asento hänessä levottomuutta. Hän ei uskaltanut mennä etemmäksi, vaan laski kynttilän lattialle ja kumartui kurkistamaan tuolin alle; mutta hänen kumartuessaan tarttui rautainen käsi hänen olkapäähänsä ja tikari iskettiin niin rajusti hänen niskaansa, että kärki tuli ulos kurkusta. Kuului kamala nikotus, mutt'ei huutoa; ja puolikymmentä äänetöntä iskua seurasi nopeasti toisiaan, jokainen surmanisku, ja salamurhaaja laskettiin äänettömästi lattialle.
Denys sulki oven, telkesi sen hiljaa, veti pielen kiinni ja vielä sitä tehdessään kuiskasi Gerardille, että hän toisi tuolin. Se tehtiin.
"Auta minua asettamaan hänet pystyyn."
"Kuolleenako?"
"No totta maar!"
"Mitä varten?"
"Säikäytykseksi heille! Voitamme aikaa."
Tätä sanoessaan Denys oli kietaissut nuoranpätkän kuolleen kaulan ympäri ja sitonut hänet tuoliin, ja siinä tuo kaamea olento nyt istui kasvot oveen päin.
"Denys, minä voin vielä parantaa. Pyhimykset antakoot minulle anteeksi!"
"Kuinka? Tee se sitten sukkelaan; meillä ei ole monta silmänräpäystä."
Ja Denys varusti jousensa valmiiksi, ja kiskaisten vuoteestaan olkipatjan pystytti sen eteensä ja valmistautui ampumaan heti kun ovi aukenisi, sillä hän ei voinut toivoakaan kenenkään tulevan enää yksin, kun he näkivät, ettei ensimmäinen palannut. Hänen tätä tehdessään puuhaili Gerard tuolilla istuvan ruumiin ääressä, ja hämmästyksekseen Denys näki valoisan hohteen leviävän nopeasti valkoisille kasvoille.
Gerard puhalsi kynttilän sammuksiin. Ja silloin ruumiin kasvot loistivat yhä enemmän niinkuin kiiltomadon pää. Denys vapisi seisoessaan, ja hänen hampaansa kalisivat.
"Mitä taivaan nimessä tuo on?"
"Hys! ei se ole muuta kuin fosforia, mutta kyllä se riittää."
"Pois! he yllättävät sinut."
Todellakin kuului alhaalta levotonta mutinaa, ja vihdoin lausui syvä ääni: "Mitä varten hän viipyy niin kauan? Eihän se kelmi vain riistä niitä paljaaksi?"
Toveriansa he siis epäilivät, eivätkä vihollista. Pian nousivat pehmeät, mutta nopeat askeleet portaita ylös. Ovea koetettiin hiljaa.
Kun se otti vastaan, mitä ilmeisesti ei odotettu, siirrettiin valeovenpieli varovasti syrjään ja arvatenkin kurkistettiin silmällä raosta, sillä kuului kauhun ölähdys ja mies kolisi alas portaita ja syöksyi keittiöön, missä syntyi baabelimainen äänten hälinä heti hänen palattuaan.
Gerard juoksi kuolleen varkaan luo ja alkoi taas puuhata hänen ääressään.
"Takaisin, mieletön!" kuiskasi Denys.
"Ei, ei. Minä tunnen nuo tietämättömät roikaleet. Eivät he uskalla tulla tänne vähään aikaan. Voin tehdä hänet kymmentä vertaa kammottavammaksi."
"Sulje ainakin tuo aukko! Älä anna heidän nähdä itseäsi tuossa pirullisessa työssä."
Gerard sulki vale-ovenpielen, ja puolessa minuutissa hänen siveltimensä loi kuolleen päästä näyn, joka olisi lyönyt kauhulla kenen hyvänsä. Hän käytti taiteilijakykyään omituiseen, ja ihmiskunnan historiassa ehkä vertaansa vailla olevaan tarkoitukseen. Hän koristi kuolleen vihollisensa kasvot säikähdyttääkseen eläviä vihollisiaan. Tuijottavat silmämunat hän muutti tulipalloiksi; hampaat hän jätti valkoisiksi, sillä siten ne vastakohtana vaikuttivat vielä kamalammilta, mutta suulaen ja kielen hän siveli tulella, saaden alasretkahtaneen leuan paljastaman punaisen kidan kuumottamaan kaameana onkalona; ja otsaan hän kirjoitti hehkuvin kirjaimin: "KUOLEMA". Ja hänen tätä tehdessään urhea Denys vapisi ja pelkäsi taivaan kostoa, sillä yhden ihmisen rohkeus ei ole sama kuin toisen; ja alhaalla katalain heittiöiden joukkio riiteli ja kinasteli äänekkäästi, nyt ilman teeskentelyn verhoakaan.
Äkkiä osui huoneeseen jotakin, mikä sai heidät säpsähtämään ja heidän sydämensä värähtämään.
Ja mitä se oli? Kuunsäde.
Siten voi sielun toiminta jännittää koneemme, ruumiin, säpsähtämään ja värähtämään vähimmästäkin. Odottamaton säde tunki selkeänä ja puhtaana tuohon teurastuskammioon.
Sen tyyni, kylmä hopeasielu lävisti huoneen pienenä virtana, sillä ikkuna oli ahdas.
Ensi säpsähdyksen jälkeen Gerard kuiskasi: "Rohkeutta, Denys! Jumalan silmä vartioi meitä täälläkin." Ja hän lankesi polvilleen kasvot ikkunaan päin.
Niin, oli todellakin kuin pyhyyden silmä olisi äkkiä avautunut katsomaan inhimillistä rikollisuutta ja inhimillisiä intohimoja. Monelle veren ja rikoksen näyttämölle on tuo silmä luonut puhtaan, kylmän katseensa, mutta harvoin kaameammalle kuin tämä, jossa kaksi miestä, valaistu ruumis välissään, odotti huohottaen surmatakseen ja tullakseen surmatuiksi. Eikä kuunvalo himmentänyt tuota kamalaa ruumiin-valoa. Pikemminkin se lisäsi sen kaameutta, sillä ruumis istui kuunsäteen laidassa, joka leikkasi terävän juovan olkapään ja korvan poikki ja näytti siniseltä ja kaamealta ja luonnottomalta kasvojen, silmien ja hampaiden kamalan loisteen rinnalla. Mutta Denys ei uskaltanut katsoa sinnepäin.
Kuu veti leveän valojuovan oven poikki, ja siihen hänen silmänsä olivat naulitut. Hetken perästä hän kuiskasi: "Gerard!"
Gerard katsoi ja kohotti miekkaansa.
Niin tarkasti kuin he olivat kuunnelleetkin, eivät he viime hetkinä olleet kuulleet mitään ääntä portailta. Kuitenkin näkyivät siinä – ovenpielessä, kuuvalojuovan reunassa, ihmiskäden sormenpäät.
Kynnet kiilsivät.
Kohta ne alkoivat hiipiä ja hiipiä alaspäin telkeä kohti, mutta äärettömän hitaasti ja varovasti. Sitä tehdessään ne liukuivat kuunvaloon. Itse liikunta oli huomaamaton, mutta hitaasti, hitaasti tulivat sormet näkyviin yhä valkoisempina ja valkoisempina; mutta rystysien ja ranteen välinen osa kädestä pysyi pimeässä. Denys kohotti hitaasti jousensa.
Hän ojensi sen. Hän tähtäsi kauan ja vakavasti.
Gerardin sydän tykytti. Vihdoin jousi helähti. Silmänräpäyksessä naulautui käsi vavahtelevaan ovenpieleen synkällä pärähdyksellä. Kuului tuskan parahdus. "Lyö poikki", kuiskasi Denys kiihkeästi; ja Gerardin kohotettu miekka laskeutui ja katkaisi ranteen kahdella nopealla iskulla. Miehen ruumis vaipui voihkien maahan ulkopuolella.
Käsi jäi sisäpuolelle liikkumattomana, veren tippuessa siitä alas seinää pitkin. Tuima, pieniväkäinen nuoli oli lävistänyt sen ja tunkeutunut syvälle varsinaiseen ovenpieleen.
"Kaksi", sanoi Denys kamalan tyynesti.
Hän veti jousensa vireeseen ja polvistui jälleen suojuksensa taakse. "Seuraava tulee olemaan Apotti."
Haavoitettu mies liikkui ja laahautui hetken perästä alas portaita toveriensa luo, ja keittiön ovi sulkeutui.
Sieltä ei nyt kuulunut mitään muuta kuin matalaa mutinaa. Viime tapahtuma oli paljastanut piiritettyjen käyttämien aseiden tuhoisan, laadun.
"Alanpa luulla, ettei Apotin rohkeus ole niin suuri kuin hänen ruumiinsa", sanoi Denys.
Sanat olivat tuskin päässeet hänen suustaan, kun seuraavat seikat tapahtuivat kaikki parin sekunnin aikana. Keittiön ovi repäistiin auki, raskas mutta ketterä mies hyökkäsi ylös portaita ilman minkäänlaisia naamioimisia, ja yksi raskas isku sai oven ei vain irtautumaan saranoiltaan, vaan lentämään suoraan poikki huoneen Denysin linnoitukseen, johon se iski niin ankarasti, että hän oli vähällä lyhistyä sen alle. Ja ovella seisoi jättiläinen välkkyvä tappara koholla.
Hän näki kuolleen miehen, sinisen kuunvalon valaistessa kasvojen toista puolta ja punaisen hehkun kuumottaessa toisesta puoliskosta ja alas longahtaneiden leukojen sisäpuolelta. Hän tuijotti, hänen käsivartensa vaipuivat alas, hänen polvensa kolisivat yhteen, ja hän kyyristyi kauhusta.
"KUOLEMA!" hän parkaisi kauhun äänellä ja kääntyi ja pakeni, jolloin Denys syöksähti ylös ja ampui häntä läpi kummankin leukapielen. Hän hyppäsi yhdellä harppauksella keittiöön ja nojasi siellä tapparaansa, sylkien verta ja hampaita ja kirouksia.
Denys viritti jousensa ja pisti käden poveensa. Hän veti sen pois säikähtyneenä.
"Viimeinen nuoleni on mennyt", hän voihkaisi.
"Mutta meillä on miekat, ja sinä olet tappanut jättiläisen."
"Ei, Gerard", sanoi Denys totisena, "sitä en ole tehnyt. Ja pahinta on se, että olen haavoittanut häntä. Mikä hullu! Ampua peräytyvää leijonaa. Hän ei olisi ikinä enää lähestynyt sinun kättesi töitä, jollen minä olisi mennyt sekaantumaan asiaan."
"Haa! Varuillesi! Kuulen heidän avaavan oven."
Silloin Denys, masennuksissaan tuosta ainoasta erehdyksestä, minkä oli tehnyt koko tänä kamalana yönä, tunsi mielessään varmuuden, että hänen viimeinen hetkensä oli tullut. Hän veti miekkansa, mutta teki sen kuin tuomittu. Mutta mitä tämä on? Punertava valo häilyy katossa. Gerard syöksähti ikkunaan ja katsoi ulos. Siellä oli miehiä soihdut mukanaan, punaisina välkkyvine rintahaarniskoineen. "Me olemme pelastetut! Aseistettuja miehiä!" Ja hän syöksi miekkansa ikkunan läpi, huutaen: "Pian! Pian! Olemme kovassa ahdingossa."
"Takaisin!" kiljui Denys; "he tulevat! Älä iske muita kuin häntä!"
Samassa silmänräpäyksessä Apotti ja kaksi muuta miestä hyökkäsi huoneeseen paljastetuin asein. Heidän juuri tullessaan hakattiin ulko-ovea rajusti, ja sen kuullessaan ja nähdessään soihtujen valon Apotin toverit kääntyivät takaisin ja pakenivat. Mutta ei hirmuinen Apotti. Hurjana raivosta ja tuskasta hän potkaisi kuolleen tuolineen kaikkineen poikki huoneen, heilautti sitten, miesten seisoessa häntä vastassa kummallakin puolen säkenöivin silmäterin, hirvittävää asettaan kuin höyhentä oikealle ja vasemmalle, raivaten tilaa, ja kohotti sen hakatakseen heidät molemmat kappaleiksi.
Hänen vastustajansa olivat heikommat voimiltaan, mutta eivät nopeudeltaan ja rohkeudeltaan, ja mikä tärkeintä, he olivat sopineet, miten käydä hänen kimppuunsa. Samassa kun hän kohotti tapparaansa, he hyökkäsivät häntä kohti kuin kissat, ja molemmat yht'aikaa. Jos hän iskisi täyden iskun aseellaan, tappaisi hän arvattavasti toisen, mutta toinen tappaisi varmasti hänet; hän näki tämän, ja ollen älykäs yhtä hyvin kuin voimakas, hän sysäsi varrella rajusti Denysiä kasvoihin ja kääntyen ympäri hotaisi terällä Gerardia kohti. Denys hoiperteli takaperin ylt'yleensä veressä, mutta Gerard hyökkäsi salaman nopeudella kohti, ja juuri kun tappara kääntyi laskeutuakseen häneen, survaisi miekkansa niin rajusti jättiläisen ruumiin läpi, että kahva kumahti hänen kylkiluihinsa, kuten nyrkkeilijän isku, ja Denys, hoippuessaan takaisin auttamaan ystäväänsä, näki teräskärjen pistävän esiin Apotin selästä.
Lävistetty jättiläinen mylvi kuin härkä, pudotti tapparansa ja tarttuen Gerardin kurkkuun hirveällä puserruksella ravisteli häntä kuin lasta. Silloin Denys hurjasti ärähtäen työnsi miekkansa jättiläisen selkään. "Seiso lujasti nyt!" ja hän puski kylmää terästä syvemmälle ja syvemmälle jättiläiseen ja lopuksi ulos hänen rinnastaan.
Siten kamalasti seivästettynä kummaltakin puolen Apotin ruumis vavahteli hurjasti ja hänen kantapäänsä tömisyttivät lattiaa kouristuksentapaisesti. Hänen nopeasti sinertyvät huulensa avautuivat ammolleen, ja hän huusi: "KUOLEMA! – KUOLEMA! – KUOLEMA!!" Ensimmäisen kerran epätoivon karjunnalla, ja sitten kahdesti kauhunlyömänä kuiskauksena, joka syöpyi muistoon ainiaaksi.
Juuri silloin tienpuoleinen ovi murrettiin auki.
Äkkiä Apotin käsivarret pyörivät kuin tuulimyllyt ja hänen suunnaton ruumiinsa tempoi hurjasti ja veti heidät ovelle, vääntäen heidän ranteitaan ja ollen vähällä heittää heidät kumoon.
"Hän pääsee vielä irti", huusi Denys; "terä ulos! ja taas sisään!"
He kiskoivat ulos höyryävät miekkansa, mutta ennenkuin he ehtivät pistää uudelleen, Apotti hyppäsi hyvinkin viisi jalkaa korkealle ja putosi hirmuisella rysähdyksellä alhaalla olevaa ovea kohti, vieden sen mukanaan kuin paperilevyn, ja aukosta virtasi soihtujen hohde ylhäällä oleviin kauhunvaltaamiin kasvoihin, puoleksi sokaisten ne.
Rosvot olivat ensi hälytyksen kuullessaan yrittäneet takaovelle, mutta kohdatessaan siellä vahvan vartion he juoksivat takaisin keittiöön, ehtien juuri näkemään, kuinka salpa murtui pois kolostaan ja puolitusinaa rautapaitoihin puettua jousimiestä hyökkäsi heitä vastaan. Silloin he suorastaan epätoivon pakottamina vetivät miekkansa.
Mutta ennenkuin yhtään iskua ehdittiin antaa kummaltakaan puolelta, singahti porraskäytävän ovi takaapäin heidän keskelleen yhden ainoan iskun survaisemana, ja sen mukana lensi Apotin ruumis yliluonnollisen käden viskaamana, kuten heistä tuntui, ja kieri lattialle purskuttaen verta selästä ja rinnasta kahtena rajuna suihkuna, ja värähteli, mutt'ei hengittänyt enää.
Kauhun vallassa rosvot lankesivat heti polvilleen ja jousimiehet sitoivat heidät, sillävälin kuin pelastetut yhä seisoivat ylhäällä kuin paikalleen juurtuneet kuvapatsaat, vertatippuvat miekat ojennettuina punertavassa soihdunvalossa, odottaen hurjan vihollisensa hypähtävän takaisin heidän kimppuunsa yhtä ihmeellisesti kuin hän oli mennyt.
Suomentanut Väinö Jaakkola.
ANTHONY TROLLOPE.
Anthony Trollope (1815-82) oli amerikanmuistelmistaan ja lukuisista romaaneistaan kuuluisan kirjailijattaren Frances ja tämän puolison, huonosta onnestaan ehkä vielä kuuluisamman lakimiehen Thomas Anthony Trollopen kolmas poika. Oltuaan 11 vuotta koulukodin kasvattina ja joutumaisillaan – perheen asuessa Brysselissä – Itävallan ratsuväkeen, hän pääsikin postivirkamieheksi Lontooseen, palvellen siellä 1834-41. Hän oli, sanotaan, tunnetusti huono viranhoitaja, jonka elämäkin pyrki olemaan niin ja näin, mutta hänellä oli sen sijaan kirjallisia harrastuksia. 1841 hän matkusti maanmittarin apulaisena (postin palveluksessa) Länsi-Irlantiin, jossa osoittikin odottamatonta toimitarmoa, muutti elämäntapansa, meni avioliittoon 1844, ja pääsi kirjailijahaaveensa perille 1847 julkaisemalla ensimmäisen romaaninsa. Kolme ensimmäistä teosta syntyi kuolleena, mutta neljäs, Esimies (The Warder, 1855), herätti melkoista huomiota. Sillä hän aloitti ns. "Katedraalikertomukset" tai "Barsetshiren kronikat", joihin kuuluvat lisäksi seuraavat: Barchesterin tornit (B. Towers, 1857), Tohtori Thorne (1858), Framleyn pappila (Fr. Parsonage, 1861), Ailingtonin pikku talo (The Small House at Allington, 1864) ja Barsetin viimeinen kronikka (The Last Chronicle of Barset, 1867). Koko sarjan näyttämönä on Barchesterin pieni katedraalikaupunki ja sen lähikylät, henkilöinä papit ja muu maaseutuherrasväki perheineen. Trollope on jo täysin puolueeton realisti. Dickens, Thackeray, Borrow, Reade – kaikki he näkyvät tekstin takaa, ohjaillen asioita ja ajatuksia oman voimakkaan tahtonsa mukaan; Trollope sen sijaan jättäytyy kokonaan asiain ulkopuolelle, antaen niiden liukua lukijan ohi omassa tapahtuma- ja muussa luonnollisessa järjestyksessään, osoittamatta sormellaan minnekään päin, vain kertoen ja kuvaillen leikilliseen tarinoimistyyliin. Keskeisin henkilö on piispatar Proudie, jonka kukistuminen aiheuttaa helpotuksen huokauksen laajoissa piireissä. Trollopen oma arvostelu eräästä hänen romaanistaan on seuraava: "Kertomus on läpeensä englantilainen. Siinä on hiukan ketunajoa ja liehittelyä, vähän kristillistä hyveellisyyttä ja kristillistä tekopyhyyttä. Ei sankaruutta eikä roistomaisuutta. Paljon kirkollisuutta, mutta vielä enemmän rakkautta. Vieläpä erittäin kunniallista rakkautta." Trollope julkaisi noin 50 teosta, ansaiten niillä noin 70.000 puntaa. Hän kirjoitti kello vieressään määrätunnit joka päivä. Oli parhaiden vuosiensa luetuimpia kirjailijoita.
HERRA SLOPE LAUSUU JÄÄHYVÄISET.
"Herra Slope", sanoi piispa, "minulle on nyt käynyt välttämättömäksi puhua kanssanne vakavasti eräästä asiasta, joka on jo kotvan aikaa pakostakin herättänyt huomiotani."
"Saanko kysyä, koskeeko asia jollakin tavoin minua?" sanoi herra Slope.
"Koskee – aivan oikein – niin, se koskee tosiaan teitä, herra Slope."
"Siinä tapauksessa, herra piispa, jos minun sallitaan lausua eräs toivomus, soisin mieluummin, ettemme keskustelisi tästä asiasta kolmannen henkilön läsnä ollessa."
"Älkää pelästykö, herra Slope", sanoi rouva Proudie, "ei ole ensinkään tarpeen keskustella. Piispa vain aikoo ilmoittaa teille oman toivomuksensa."
"Aioin vain ilmaista oman toivomukseni, herra Slope – keskusteleminen ei ole ensinkään tarpeen", sanoi piispa toistaen vaimonsa sanat.
"Niin paljosta emme kukaan voi olla varmoja, herra piispa", sanoi Slope, "mutta en voi kuitenkaan pakottaa rouva Proudieta lähtemään huoneesta enkä voi kieltäytyä jäämästä tänne, jos teidän ylhäisyytenne haluaa minun jäävän."
"Sitä hänen ylhäisyytensä haluaakin, sitä juuri", sanoi rouva Proudie.
"Herra Slope", aloitti piispa juhlallisella, vakavalla äänellä, "minua surettaa, kun minun on huomattava vikoja. Minua surettaa kovasti, kun minun täytyy huomata vikoja pappismiehessä, ja vielä erikoisesti teidän asemassanne olevassa."
"No, mitä hairahduksia minä sitten olen tehnyt, herra piispa?" kysyi Slope rohkeasti.
"Mitäkö hairahduksia olette tehnyt, herra Slope?" sanoi rouva Proudie seisoen pystynä rikollisen edessä ja kohottaen peloittavan etusormensa. "Uskallatteko kysyä piispalta, mitä hairahduksia olette tehnyt? Eikö omatuntonne – – –"
"Rouva Proudie, sallikaa minun nyt kerta kaikkiaan sanoa, etten halua ollenkaan puhua kanssanne."
"Kas vain, hyvä herra, mutta teidänpä on puhuttava", sanoi rouva, "teidän on puhuttava. Miksi olette puhunut niin paljon tuon signora Neronin kanssa? Miksi olette häväissyt itsenne, niin pappi kuin olettekin, seurustelemalla vakinaisesti senlaatuisen naisen kanssa – naimisissa olevan naisen kanssa – naisen, joka on kerrassaan sopimaton kirkonmiehen seuraan?"
"Yhtäkaikki minut esitettiin hänelle teidän vierashuoneessanne", tokaisi Slope.
"Ja häpeällisesti te silloin käyttäydyittekin", sanoi rouva Proudie, "kerrassaan häpeällisesti. Tein väärin salliessani teidän jäädä päiväksikään sen jälkeen, mitä silloin näin. Minun olisi pitänyt jyrkästi vaatia teidän erottamistanne paikalla."
"Minun täytyy siis vielä kuulla sekin uusi asia, rouva Proudie, että teillä on valta vaatia minua lähtemään täältä tai jäämään tänne."
"Mitä", sanoi rouva, "eikö minulla olisi oikeutta sanoa, kuka saa käydä ja olla minun omassa vierashuoneessani. Enkö saisi suojella palvelijoitani ja alaisiani turmelemasta moraaliaan näkemällä säädytöntä käytöstä? Enkö saa suojella omia tyttäriäni irstaudelta? Näytänpä teille vielä, herra Slope, onko minulla valtaa siihen vai ei. Teidän on nyt hyväntahtoisesti käsitettävä, ettei teillä ole enää mitään asemaa piispan alaisena, ja koska teidän huonettanne virkatalossa heti tarvitaan toista kappalaista varten, täytyy minun pyytää teitä hankkimaan itsellenne asunto niin pian kuin teille soveltuu."
"Herra piispa", sanoi Slope vedoten piispaan ja kääntyen samalla täysin selin rouvaan, "sallitteko minun saada omilta huuliltanne kuulla, millaisen päätöksen olette tehnyt tässä asiassa?"
"Totta kai, herra Slope, totta kai", sanoi piispa, "sehän on aivan kohtuullista. Niin, päätökseni on se, että teidän on paras katsella uutta paikkaa. Niiden tapausten vuoksi, joissa olette äskettäin ollut osallisena, en luule teidän oikein soveltuvan tänne."
"Ja mikä on minun vikani ollut, teidän ylhäisyytenne?"
"Juuri signora Neroni on yksi vika", sanoi rouva Proudie, "ja hyvin inhoittava vika onkin, hyvin inhoittava ja häpeällinen. Hyi, herra Slope. Olettepa tekin evankeelinen pappi!"
"Herra piispa, haluaisin tietää, mistä syystä minut ajetaan pois teidän ylhäisyytenne talosta?"
"Kuulittehan, mitä rouva Proudie sanoi", virkkoi piispa.
"Kun julkaisen tämän jutun vaiheet, herra piispa, niinkuin varmasti vielä teenkin omaksi puolustuksekseni, ette otaksuttavasti halua minun siinä ilmaisevan, että olette erottanut minut puolisonne käskystä – koska hän ei ole hyväksynyt sitä, että olen ollut tuttavuussuhteissa toiseen naiseen, joka on erään tuomiokapitulin jäsenen tytär?"
"Julkaiskaa mitä julkaisette, hyvä herra", sanoi rouva Proudie, "mutta ette varmaankaan ole niin mieletön, että julkaisisitte mitään toimistanne Barchesterissa. Luuletteko, etten ole kuullut, kuinka olette polvistunut tuon olennon jalkoihin – jos hänellä nimittäin on mitään jalkoja – ja kuinka olette alinomaa nuoleskellut hänen kättään? Neuvon teitä olemaan varuillanne, herra Slope, tekojenne ja sanojenne suhteen. Papeilta on otettu virka pois pienemmästäkin syystä kuin mihin te olette vikapää."
"Herra piispa, jos tätä jatkuu, on minun pakko haastaa tämä nainen – tarkoitan rouva Proudieta – oikeuteen kunnianloukkauksesta."
"Minun mielestäni teidän olisi nyt paras poistua täältä, herra Slope", sanoi piispa. "Kirjoitan teille maksuosoituksen mistä jäännössummasta tahansa, joka teille oikeudenmukaisesti kuuluu, ja asioiden ollessa tällä kannalla kuin ne nyt ovat on tietysti parempi meille kaikille, että lähdette kodistani niin pian kuin suinkin mahdollista. Suoritan kustannukset paluumatkastanne Lontooseen sekä täysihoidostanne Barchesterissa viikon verran eteenpäin tästä päivästä laskien."
"Jos kuitenkin haluatte jäädä tänne lähettyville", sanoi rouva Proudie, "ja sitoudutte pyhästi olemaan enää koskaan tapaamatta tuota naista ja lupaatte myös olla varovaisempi käytöksessänne, niin piispa mainitsee nimenne herra Zuiverfulille, joka tarvitsee nyt kappalaista Puddingdaleen. Sikäläinen pappila on minun käsitykseni mukaan täysin riittävä teidän tarpeisiinne, ja siihen kuuluu sitä paitsi viidenkymmenen punnan vuositulo."
"Jumala antakoon teille, rouva, anteeksi sen tavan, jolla olette kohdellut minua", sanoi Slope katsellen häneen hyvin taivaallisin ilmein, "ja muistakaa myös se, rouva, että tekin voitte vielä langeta", hän lisäsi ja katsahti rouvaan perin maallisin ilmein. "Mitä herra piispaan tulee, niin häntä minä säälin." Näin sanoen Slope lähti huoneesta. Tällä tavoin päättyi Barchesterin piispan tutunomainen seurustelu ensimmäisen uskotun kappalaisensa kanssa.
(Barchester Towers.)
Suomentanut Aino Tuomikoski.CHARLOTTE JA EMILY BRONTË.
Samoin kuin vuosisadan vaihteessa, romantiikan kohotessa aallonhuippuunsa, Jane Austen, Maria Edgeworth ym. naiskirjailijat ylläpitivät tervettä tosioloisuutta, kohoaa nytkin, Viktorian kauden suuren romaanituotannon lähestyessä korkeimpia saavutuksiaan, näkyviin muutamia naiskirjailijoita, joiden tuotanto joskus tuntuu kumpuavan todella oman sydämen hetteistä, jopa itsenäisemmin, läpieletymmin, kuin usein ajan tunnustetuilla suurnimillä. Ja samoin kuin nuo aikaisemmat, lähtevät viimemainitutkin kirjailijattaret niin vaatimattomista, yksinkertaisista, "epäkirjallisista" oloista, ettei heidän saavutuksilleen ole löydettävissä mitään muuta perustelua eikä selitystä kuin todellinen luontainen lahjakkuus. – Charlotte ja Emily syntyivät 1816 ja 1818 Thorntonissa, Bradfordissa, irlantilaissukuisen papin kolmantena ja neljäntenä tyttärenä, kasvoivat Yorkshiressä, suuren kutojakylän, Haworthin, pappilassa, aution nummi- ja suomaaston rannalla, varhain orpoina äidistään ja kouluiässä kuolleista kahdesta vanhemmasta sisarestaan, hiukan erikoisen isän seuralaisina, nuoremman Anne-siskon ja kuopuksen, veli Branwellin, hoitajina. Opetusta heille antoi heidän tätinsä, miss Branwell, ja isä; koulua he saivat käydä jonkin verran. 1842 he matkustivat Brysseliin, valmistuakseen opettajattariksi, ja tulivat oppilaiksi erään hra Hegerin kouluun. Yhdeksän kuukauden kuluttua he palasivat tädin kuoleman johdosta Haworthiin, jonne Emily jäi hoitamaan kotia, Charlotten matkustaessa uudelleen Brysseliin, jossa hän nyt viipyi tammikuuhun 1844. Herra Heger oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen, minkä johdosta hänen siihenastiset uutterat kirjalliset harjoitelmansa syvenivät ja kypsyivät taiteeksi. Kodissa olivat olosuhteet huonontuneet sen kautta, että veli Branwell oli joutunut kokonaan rappiolle ja oli siskojensa taakkana kuolemaansa saakka. Ensimmäinen julkisuuteen tullut ilmaus sisarusten kirjallisista harrastuksista oli omalla kustannuksella 1846 ilmestynyt runokokoelma, kirjoittajina "Currer, Ellis ja Acton Bell"; sitä myytiin vain kaksi kappaletta. Sen jälkeen Charlotte etsi turhaan kustantajaa romaanilleen Professori, joka ilmestyikin vasta hänen kuoltuaan. Sen sijaan romaani Jane Eyre (suomennettu nimellä Kotiopettajattaren romaani] sai heti kustantajan (1846) ja suuren menestyksen, huolimatta siihen kohdistuneista tekopyhistä, sen ajan naisille sopimatonta ja liikavapaata ujostelemattomuutta kauhistelevista arvosteluista; olihan muka outoa kirjoittaa rakkaudesta naisen eikä miehen kannalta, tulkita niitä kärsimyksiä, joihin nainen on usein hiljaisuudessa tuomittu. 1849 ilmestyi Shirley, tekijättärensä onnellisimpien tunnelmien tuote, kuvaus yorkshireläisistä ystävistä, 1853 Villette (suomennettu nimellä Syrjästäkatsojan tarina), kuvaus hänen olostaan Brysselissä, tarkoin omaelämäkerrallinen. Sen romanttinen lemmentarina, runollisuus, satiiri ja leikillisyys valloitti sekä yleisön että arvostelijat. Tällävälin oli pienen, aran, hiljaisen kirjailijattaren kotielämä ollut täynnä murheita ja koettelemuksia: Bramvel] kuoli syyskuussa, Emily joulukuussa 1848, Anne toukokuussa 1849. Kirjojen tuottama menestys ei jaksanut voimistuttaa hänen henkeänsä, jota kodin yksitoikkoinen hiljaisuus ja murheelliset muistot painostivat. Suostuen lopuksi isänsä apulaisen mr A.B. Nichollsin uskollisesti uudistuvaan kosintaan hän meni naimisiin kesäkuussa 1854, mutta poistui elämästä jo maaliskuussa 1855, vihdoinkin oltuaan lyhyen ajan onnellinen. Hänen kirjansa, jotka naisen syvimmän sielunelämän, intohimojen tulkkeina aloittavat uuden totuudessa pysyvän ihmiskuvauksen, ovat vieläkin yhtä tuoreita ja tosia kuin kerran ilmestyessään. – Shirley Keeldar on sisar Emilyn kuva: hänen taipumuksensa mukavaan elämään, rakkautensa koiriin, ihastuksensa nummimaisemien autiuteen, vapisevat huulensa, tummina salamoivat silmänsä, ivallinen naurunsa, suuttuessa ikäänkuin kasvava olemuksensa, unelmien hetkinä harvinainen, villi kauneutensa – kaikki on muistettu. Emily Brontë oli 1836 jonkin aikaa Halifaxissa opettajattarena ja sittemmin, kuten mainittu, sisarensa kanssa Brysselissä; sen jälkeen hän vietti elämänsä Haworthissa. Hän oli umpimielinen, ilmeisesti itsenäinen ja ylpeä, intohimoinen ja romanttinen, arvoituksellinen luonne, joka löysi sukulaisuutta luonnon hurjissa voimissa ja kolkonkauniissa autiudessa. Romaaniinsa Wuthering Heights (1847, suomennettu nimellä Humiseva harju) hän sisällytti kaiken sen alakuloisuuden, katkeruuden ja synkkyyden, jota hän toisinaan tunsi, sen yliluonnollisen, peloittavan mystiikan, joka heräsi hänen sielussaan yksinäisillä nummivaelluksilla, sen vihan, jota suuri sielu tuntee ollessaan toivottomasti kahlehdittu. Humisevan harjun kertoja on kuin naispuolinen byronilainen sankari. Emily Brontë kuoli joulukuussa 1848, kieltäytyen ottamasta vastaan lääkärinapua ja myötämieltä. – Nuorin sisar Anne (1820-49) oli myös kirjailijatar (Agnes Grey, Wildfell Hallin vuokraaja – The Tenant of W. H.), mutta ei osoita sisartensa lahjakkuutta.
CHARLOTTE BRONTË:
JANE EYRE.
Tylyn mrs Reedin kasvatti, hänen miesvainajansa sisarentytär Jane Eyre, on lähetetty Lowoodin orpolakouluun, jonka ylimpänä valvojana on mr Brocklehurst, sama mies, joka oli käynyt sopimassa mrs Reedin kanssa Janen kouluuntulosta ja joka oli jo silloin saanut hänestä – tosiasiassa aivan aiheettomasti – epäedullisen käsityksen. Seuraava ote kertoo, miten mr Brocklehurst menetteli sitten, kun Jane oli hänen koulunsa oppilaana.
Eräänä iltapäivänä (olin silloin ollut kolme viikkoa Lowoodissa) istuessani kivitauluni ääressä ja koettaessani saada pitkää jakolaskua menemään tasan, jouduin sattumalta katsomaan ikkunaan ja ehdin vilaukselta nähdä erään olennon, joka juuri kulki ohi. Tunsin melkein vaistomaisesti tuon laihan hahmon, ja kun kahden minuutin kuluttua koko koulu, niin opettajat kuin oppilaat, nousi seisomaan en masse, ei minun tarvinnut edes katsoa, ketä näin kunnioitettiin, pitkät askeleet mittasivat kouluhuonetta, ja miss Templen vieressä, joka hänkin oli noussut, seisoi nyt sama musta pylväs, joka niin pahaa ennustaen oli rypistänyt minulle kulmiaan Gatesheadin ruokasalin matolta. Katselin nyt syrjästä tuota arkkitehtuurin ihmettä. Se oli kuin olikin mr Brocklehurst, puettuna kurkkuunsa saakka napitettuun päällystakkiin ja näyttäen pitemmältä, kaidemmalta ja järkähtämättömämmältä kuin koskaan ennen.
Minulla oli omat syyni kauhistua tätä näkyä. Muistin vielä liiankin hyvin nuo valheelliset tiedot, jotka mrs Reed oli antanut hänelle luonteestani, sekä mr Brocklehurstin lupaukset ilmoittaa miss Templelle ja muille opettajille luonteeni viat. Olin koko ajan pelännyt tämän lupauksen täyttymistä, olin joka päivä odottanut tulijaa, jonka tiedonannot entisyydestäni leimaisivat minut loppuiäkseni pahaksi lapseksi, ja siinä hän nyt oli. Hän seisoi miss Templen vieressä ja puhui hänelle matalalla äänellä, enkä epäillytkään, ettei hän parhaillaan tekisi ilmiantoja huonosta luonteestani. Katselin miss Templeä tuskallisen levottomasti ja odotin joka hetki, että hänen tummat silmänsä kääntyisivät minua kohti säihkyen vastenmielisyyttä ja halveksintaa. Koetin myös kuunnella, ja koska satuin olemaan aivan huoneen päässä, voin kuulla suurimman osan heidän keskustelustaan, ja se mitä kuulin, rauhoitti minua hetkeksi. "Otaksun, miss Temple, että lanka, jonka ostin Lowtonista, riittää. Arvelin, että se sopisi käytettäväksi pumpulipaitoihin ja valitsin myös sopivia neuloja. Sanokaa miss Smithille, että unohdin parsinneulat, mutta että hän saa ensi viikolla muutamia kirjeitä. Missään tapauksessa hän älköön antako muuta kuin yhden kerralla kullekin oppilaalle, sillä jos heillä on useampia, he voivat tulla huolimattomiksi ja hukata ne. Ja sitten, miss, toivoisin, että villasukista pidettäisiin parempaa huolta! Kun viimeksi olin täällä, kävin keittiöpuutarhassa ja katselin vaatteita, jotka oli ripustettu kuivumaan, ja siellä oli paljon hyvin huonossa kunnossa olevia mustia sukkia. Reikien suuruudesta voin päättää, ettei niitä ollut pitkiin aikoihin hyvin parsittu."
Hän pysähtyi.
"Toivomuksianne noudatetaan, sir", sanoi miss Temple.
"Sitten, miss", hän jatkoi, "pesijätär kertoo, että muutamat tytöistä ovat saaneet kaksi puhdasta esiliinaa viikossa. Se on liian paljon. Säännöt myöntävät vain yhden."
"Luullakseni voin selittää asian, sir. Agnes ja Catherine Johnstone olivat kutsutut viime torstaina ystäviensä luo Lowtoniin teelle, ja minä annoin heille luvan ottaa puhtaat esiliinat."
Mr Brocklehurst nyökäytti päätään.
"No, olkoon menneeksi yhden kerran, mutta älkää antako sellaista tapahtua liian usein. Eräs toinenkin asia on minua suuresti hämmästyttänyt. Tehdessäni laskuja taloudenhoitajattaren kanssa huomasin, että kahden viime viikon kuluessa on tytöille kaksi kertaa annettu juustoa ja leipää. Kuinka voidaan tämä selittää? Olen tutkinut sääntöjä enkä ole löytänyt niistä välipala nimistä ateriaa. Kuka on tehnyt tämän uudistuksen ja millä oikeudella?"
"Minun täytyy vastata tästä asiasta, sir", vastasi miss Temple. "Aamiainen oli niin huonosti valmistettu, että oppilaiden oli mahdotonta syödä mitään, enkä uskaltanut antaa heidän paastota päivälliseen saakka."
"Pyydän, vielä hetkinen, miss Temple! Te tiedätte, ettei tarkoitukseni kasvattaessani näitä tyttöjä ole totuttaa heitä ylellisyyteen ja höltyneisiin tapoihin, vaan tehdä heidät karaistuneiksi, kärsivällisiksi, itsensäkieltäväisiksi. Jos sattuisikin jokin pieni pettymys tyydytettäessä ruokahalua, kuten jonkin ruokalajin pilaantuminen, ei suinkaan pitäisi tehdä tätä tapausta tehottomaksi korvaamalla menetetty mukavuus jollakin toisella, paremmalla, ja ruumista hemmottelemalla poiketa koko laitoksen päämäärästä. Ei, tätä tapausta on käytettävä oppilaiden henkiseksi rakennukseksi, heitä on opetettava kehittämään luonteensa lujuutta ajallisissa kieltäymyksissä. Tällaisissa tilaisuuksissa olisi paikallaan, että ymmärtäväinen kasvattaja palauttaisi oppilaiden mieliin ensimmäisten kristittyjen kärsimykset, marttyyrien tuskat sekä itse Vapahtajamme sanat, kun hän kehoittaa opetuslapsiaan ottamaan ristinsä ja seuraamaan häntä tai varoittaa ihmisiä elämästä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee, sekä hänen jumalallinen lohdutuksensa: 'Autuaita olette te, jotka näette nälkää ja janoa minun tähteni'. Oi, miss Temple, kun annatte leipää ja juustoa näiden lasten suuhun palaneen vellin asemesta, ruokitte kylläkin heidän turmeltunutta ruumistaan, mutta te ajattelette vähän, että samalla annatte heidän kuolemattomien sielujensa nähdä nälkää."
Mr Brocklehurst pysähtyi taaskin, kenties mielenliikutuksesta. Miss Temple oli katsonut maahan, kun hän ensin oli alkanut puhua, mutta nyt hän katsoi suoraan eteensä, ja hänen luonnostaan marmorinkalpeat kasvonsa näyttivät nyt myös kylmiltä ja jäykiltä kuin marmori. Hänen huulensa olivat suljetut niin tiiviisti, että näytti kuin olisi tarvittu kuvanveistäjän talttaa avaamaan niitä, ja hänen otsalleen laskeutui kivikuvan ankaruus.
Sillävälin seisoi mr Brocklehurst takan ääressä, kädet selän takana, ja katsoi majesteetillisena yli koko koulun. Äkkiä hänen silmänsä välähtivät kuin olisivat ne nähneet jotakin hyvin häikäisevää tai jotakin hyvin loukkaavaa. Hän kääntyi ja sanoi nopeammin ja kiihkeämmin kuin hänen tapansa oli:
"Miss Temple – miss Temple, kuka – mikä on tuo tyttö, jolla on kihara tukka? Punainen tukka, miss Temple, kihara – kihara kauttaaltaan?" Ja hänen kätensä vapisi, kun hän osoitti kepillään kauhistuksensa esinettä.
"Hän on Julia Severn", vastasi miss Temple hyvin tyynesti.
"Julia Severn, miss! Ja minkä tähden on hänellä, tai kellään muulla, kihara tukka? Kuinka voi hän, vasten tämän talon kaikkia periaatteita mukautua maailman tapoihin niin avonaisesti – täällä, evankeelisessa hyväntekeväisyyslaitoksessa – niin julkeasti, että hän pitää tuollaista kihararunsautta päässään?"
"Julian tukka on kihara luonnostaan", vastasi miss Temple vieläkin tyynempänä.
"Luonnostaan! Olkoon vain, mutta meidän ei tarvitse mukautua luontoon. Minä haluaisin, että nämä tytöt tulevat osallisiksi Armosta – miksi siis tuollainen hiusten runsaus! Olen kerta toisensa jälkeen sanonut nimenomaan toivovani, että tukka kammataan vaatimattomasti ja sileästi. Miss Temple, tuon tytön tukka täytyy kokonaan leikata pois. Lähetän tänne parturin huomenna. Näen muitakin, joilla on liian runsas tukankasvu – tuo iso tyttö tuolla, käskekää häntä kääntymään ympäri! Käskekää koko eturivi nousemaan ja kääntymään seinään päin!"
Miss Temple painoi nenäliinan huulilleen ikäänkuin pyyhkiäkseen niiltä pois vaistomaisen hymyn; sitten hän kuitenkin antoi määräyksen, ja kun ensi rivin tytöt vihdoin käsittivät, mitä heiltä vaadittiin, he tottelivat. Kun nojauduin hiukan taaksepäin, saatoin nähdä, minkälaisin irvistyksin tytöt suorittivat tämän manööverin. Vahinko vain, ettei mr Brocklehurst voinut nähdä heitä; silloin hän olisi ehkä aavistanut, että mitä ikänänsä hän voikin tehdä ulkopuolen muovaamiseksi, oli sisäpuoli kauempana hänen vaikutuksestaan kuin hän voi kuvitellakaan.
Hän tutki näiden elävien mitalien nurjaa puolta noin viisi minuuttia, ja lausui sitten päätöksensä. Sanat lankesivat kuin tuomio.
"Kaikki palmikot on leikattava pois."
Miss Temple näytti vastustelevan.
"Miss", hän jatkoi, "minä palvelen Mestaria, jonka valtakunta ei ole tästä maailmasta, minun tehtäväni on kuolettaa näistä tytöistä lihan himot ja opettaa heitä kaunistamaan itseänsä kainoudella ja siveydellä, ei palmikoiduilla hiuksilla eikä kallisarvoisilla vaatteilla. Kaikilla näillä nuorilla ihmisillä edessämme on tukka palmikoitu leteiksi, jotka itse turhuus olisi voinut tehdä. Sanon vieläkin: ne on leikattava pois, ajatelkaa, mikä ajanhukka –."
Mr Brocklehurst ei saanut jatkaa: kolme muuta vierasta, kaikki naisia, astui huoneeseen. Heidän olisi pitänyt tulla vähän aikaisemmin ja kuulla luento pukeutumisesta, sillä he olivat kaikki loistavasti puetut silkkiin, samettiin ja turkiksiin. Molemmilla nuoremmilla – kauniita kuusi- tai seitsemäntoistavuotiaita tyttöjä – oli harmaat, kameelikurjen sulilla koristetut näädännahkahatut, ja näiden kauniiden päähineiden alta näkyi runsas, vaalea, taidokkaasti käherretty tukka. Vanhemmalla naisella oli kallisarvoinen samettiviitta kärpännahkaisine reunuksineen ja käherretty ranskalaismallinen otsatukka.
Nämä naiset, jotka eivät olleet muita kuin mrs Brocklehurst ja hänen tyttärensä, otti miss Temple kohteliaasti vastaan ja johdatti heidät kunniapaikoille huoneen yläpäähän. He olivat nähtävästi tulleet vaunuissa yhdessä korkea-arvoisen perheenjäsenensä kanssa ja panneet toimeen perinpohjaisen tarkastuksen yläkerran huoneissa sillä aikaa kun tämä teki laskut taloudenhoitajattaren kanssa, puhutteli pesijätärtä ja läksytti johtajatarta. Tämän jälkeen seurueen naiset tekivät erinäisiä huomautuksia ja moitteita miss Smithille, jonka toimena oli pitää huolta liinavaatteista ja sänkyvaatteista, mutta minulla ei ollut aikaa kuunnella heidän puhettaan, sillä toiset asiat kiinnittivät huomioni.
Kuunnellessani mr Brocklehurstin ja miss Templen keskustelua olin ryhtynyt toimenpiteisiin oman persoonallisen rauhani turvaamiseksi, ja parhaana keinona pidin kaiken huomion välttämistä. Tässä tarkoituksessa istuin mahdollisimman kaukana penkilläni, olin olevinani hyvin syventynyt jakolaskuuni ja koetin pitää tauluani niin, että se peitti kasvoni. Olisin kenties onnistunutkin, ellei petollinen tauluni olisi jollakin tavalla luiskahtanut kädestäni ja pudonnut kauheasti rämähtäen lattiaan. Tämä tietysti veti kaikkien huomion puoleeni. Tunsin, että kaikki oli menetetty, ja kumartuessani ottamaan särkyneen tauluni kappaleita kokoilin voimiani pahimpaan. Se tulikin.
"Huolimaton tyttö", sanoi mr Brocklehurst ja lisäsi heti: "Se on tuo uusi oppilas", ja ennenkuin ehdin vetää henkeäni: "En saa unohtaa, että minulla on sana sanottava hänestä". Sitten hyvin kovalla äänellä – kuinka kovalta se tuntuikaan minusta! – "Lapsi, joka rikkoi kivitaulun, astukoon esiin!"
Omin voimin en olisi liikahtanut, olin kokonaan jähmettynyt, mutta suuret tytöt, jotka istuivat molemmilla puolillani, nostivat minut jaloilleni ja työnsivät minut eteenpäin kauheata tuomaria kohti, ja sitten miss Temple johti minut kauniisti aivan hänen jalkojensa eteen kuiskaten matkalla:
"Älä pelkää, Jane, minä näin, että se oli vahinko. Sinua ei rangaista siitä."
Tämä ystävällinen kuiskaus pisti tikarin tavoin sydämeeni.
"Minuutti vielä ja hän halveksii minua", ajattelin, ja silmitön raivo puhkesi mielessäni toiminimeä Reed, Brocklehurst ja Kumpp. vastaan.
"Tuokaa tänne tuo tuoli", sanoi mr Brocklehurst osoittaen hyvin korkeata tuolia, jolta järjestäjä oli juuri noussut. Käskyä toteltiin.
"Nostakaa lapsi seisomaan sille!"
Ja minut nostettiin tuolille – kuka sen teki, sitä en tiedä. Mielentilani ei sallinut minun huomata yksityisseikkoja. Huomasin vain, että minut oli nostettu mr Brocklehurstin nenän tasalle, että hän oli kyynärän päässä minusta ja että kaikki nuo purppuraiset ja hopeanharmaat silkki-, turkis- ja kameelikurjensulkapilvet levisivät alapuolellani.
Mr Brocklehurst karaisi kurkkuansa.
"Hyvät naiset", hän sanoi kääntyen perheeseensä, "miss Temple, opettajat ja lapset, te kaikki näette tämän tytön."
Tietysti he näkivät, sillä tunsin että heidän silmänsä olivat polttolaseina suunnatut kuumeisia kasvojani kohti.
"Te näette, että hän on vielä nuori, huomaatte, että hänellä on lapsuudelle ominainen koko ja muoto. Jumala on armossaan antanut hänelle saman hahmon kuin meille kaikille, eikä mikään ulkonainen merkki erota häntä muista. Kuka voisi uskoa, että vihollinen jo on ottanut hänet palvelijakseen ja välikappaleekseen? Mieltäni pahoittaa sanoa tämä, mutta niin on kuitenkin laita."
Hiljaisuus. Lamautuneet hermoni alkoivat jälleen toimia. Tunsin, että arpa oli nyt heitetty, Rubiconin yli kuljettu, ja että taistelu, jota ei enää voitu välttää, oli nyt kestettävä.
"Rakkaat lapseni", jatkoi tuo musta marmoripylväs paatoksellisesti, "tämä tilaisuus on hyvin surullinen, sillä velvollisuuteni on ilmoittaa teille, että tuo tyttö, joka voisi olla Jumalan pieni karitsa onkin kadonnut lammas. Hän ei kuulu oikeaan lammashuoneeseen vaan on toisesta laumasta. Teidän täytyy varoa häntä, teidän täytyy kauhistua hänen esimerkkiänsä ja jos tarpeellista, välttää hänen seuraansa, sulkea hänet pois leikeistänne ja tuttavallisista keskusteluistanne. Opettajat, teidän tulee valvoa häntä, pitää silmällä hänen liikkeitään, punnita tarkoin hänen sanansa ja tekonsa, kurittaa hänen ruumistaan ja pelastaa hänen sielunsa – jos pelastus vielä on mahdollinen, sillä (kieleni ei tahdo totella, kun sanon tämän) tämä tyttö, tämä lapsi, joka on syntynyt kristityssä maassa, mutta on pahempi kuin moni pakanalapsi, joka rukoilee Bramaa ja polvistuu Juggernautin edessä, tämä tyttö on – valehtelija!"
Seurasi kymmenen minuutin hiljaisuus. Olin jo täydellisesti tointunut ja voin huomata, että kaikki naispuoliset Brocklehurstit vetivät nenäliinansa taskustaan ja alkoivat pyyhkiä lorgnettejaan. Vanhin heistä huojutti ruumistaan edestakaisin ja nuoret kuiskailivat "Kauheata!"
Mr Brocklehurst jatkoi:
"Tämän olen kuullut hänen hyväntekijältään, hurskaalta ja armeliaalta rouvalta, joka otti tämän orpolapsen luokseen, kasvatti hänet omana tyttärenään, ja jonka hyvyyden ja jalomielisyyden tämä onneton tyttö maksoi niin mustalla kiittämättömyydellä, että oivallinen suojelija oli vihdoin pakotettu erottamaan hänet omien lastensa joukosta, jottei hänen huono esimerkkinsä tartuttaisi heidän puhtaita sielujaan. Hän on lähettänyt tytön tänne parannettavaksi, kuten muinoin juutalaiset lähettivät sairaansa Betesdan sekoitetulle lammikolle. Opettajat, johtajat, minä pyydän teitä varomaan, ettei vesi hänen ympärillään tahraantuisi."
Tämän ylevän päätöksen jälkeen mr Brocklehurst pani päällystakkinsa ylimmänkin napin kiinni, sanoi jotakin puoliääneen perheelleen, joka nousi, kumarsi miss Templelle, ja purjehti ylhäisen seurueensa kanssa pois huoneesta. Vielä ovella tuomarini kääntyi:
"Antakaa hänen seisoa vielä puoli tuntia tuolilla, älkääkä salliko kenenkään puhutella häntä tänä päivänä!"
Suomentanut Tyyni Haapanen.
EMILY BRONTË:
HUMISEVA HAKJU.
Emily Brontën ainoan kirjan sisältönä on kertomus mr Heathcliffin sammumattomasta rakkaudesta ja vihasta ja lieventymättömästä katkeruudesta, joka oli syntynyt hänen sydämessään hänen ollessaan mr Earnhaw'n kasvattina "Humisevan harjun" talossa. Kasvatusisän kuoltua hänen poikansa Hindley sortaa vierasta orpoa kaikin tavoin; tytär Catherine menee naimisiin naapurinsa Edgar Lintonin kanssa, vaikka rakastaakin kasvattiveljeään; kaikesta tästä katkeroituneena Heathcliff poistuu paikkakunnalta. Hänen palatessaan on Hindley Earnshaw auttamaton juoppo, jonka talon, "Humisevan harjun", Heathcliff pian osaa hankkia omakseen, ja jonka poika, Hareton, tulee hänen rengikseen. Sitten hän menee naimisiin Catherinen miehen sisaren, Isabella Lintonin kanssa. Catherine kuolee. Hänen tyttärestään, jonka nimi myös on Catherine, kasvaa äitinsä näköinen kaunis neito. Kun hänestä tulee Heathcliffin pojan puoliso, joutuu myös Lintonien maatila Heathcliffin haltuun ja hänen kostonsa on täydellinen. Mutta Heathcliffin poika kuolee pian ja Catherine rakastuukin serkkuunsa Haretoniin, Hindley Earnshaw'n poikaan, joka on Heathcliffin renkinä. Kun Heathcliff kuolee, siirtyy siis "Humiseva harju" takaisin vanhalle omistajasuvulle ja tuo kolkko lemmen, tuskan ja koston tarina häipyy menneisyyteen. Tähän liitetyt otteet ovat kirjan lopusta, kertoen Heathcliffin kuolemasta ja samalla hänen elämänsä keskeisimmästä asiasta, hänen rakkaudestaan Catherine Earnshaw'hon, jonka haamun hän nyt näkee alituisesti edessään, estämässä häntä tuhoamasta nuoren parin onnea ja siitä syntyvää sovitusta. Kertojina ovat taloudenhoitajatar ja vuokraaja.
Eräänä yönä, kun väki oli mennyt nukkumaan, kuulin hänen poistuvan alakertaan ja ulos pääovesta. En kuullut hänen palaavan ja aamulla huomasin, että hän oli yhä poissa. Silloin oli huhtikuu. Ilma oli ihana ja lämmin, ruoho niin vihreätä kuin miksi sadekuurot ja aurinko vain voivat sen tehdä, ja omenapuut talon etelänpuoleisella seinämällä olivat täydessä kukassa. Aamiaisen jälkeen Catherine pyysi minua tuomaan tuolini ja istumaan käsitöineni kuusten suojaan talon edustalle ja houkutteli Haretonia kaivamaan ja järjestämään hänen pientä puutarhaansa. Riemuitsin kevään ihanuudesta ja kauniista, kuulaasta taivaan sinestä. Nuori emäntäni juoksi portin luo hakemaan kevätesikon taimia kukkasaran reunusteeksi, mutta palasikin tuoden vain puoli kantamusta ja ilmoitti, että herra Heathcliff oli tulossa. "Ja hän puhui minulle", lisäsi Cathy hämmästyneen näköisenä.
"Mitä hän sanoi?" kysyi Hareton.
"Hän käski minun kiiruhtaa pois niin nopeasti kuin pääsin", vastasi Cathy. "Mutta hän oli ilmeeltään niin erilainen kuin tavallisesti, että pysähdyin hetkeksi katselemaan häntä!"
"Miltä hän näytti?" tiedusteli Hareton.
"Melkein iloiselta ja hilpeältä. Ei, kovin kiihtyneeltä, hillittömältä ja iloiselta!" vastasi Cathy.
"Öiset kävelyretket huvittavat häntä siis", huomautin minä muka huolettomasti, vaikka todellisuudessa olin yhtä hämmästynyt kuin Cathykin ja halusin nähdä, oliko hänen huomionsa oikea, sillä isännän ilo ei ollut jokapäiväinen näky. Tekaisin jonkin syyn mennäkseni sisään. Heathcliff seisoi ovella; hän oli kalpea ja vapisi, mutta silti oli hänen silmissään omituinen, iloinen loiste, joka muutti koko hänen kasvojensa ilmeen.
Sinä päivänä hän söi päivällistä kanssamme ja otti kukkuralautasellisen, kuin aikoen korvata paastoamisensa.
"Minulla ei ole yskää eikä kuumetta, Nelly", hän huomautti, vihjaten aamulliseen puheeseeni, "ja olen valmis nauttimaan ruokaa jota tarjoat minulle."
Hän tarttui veitseen ja haarukkaan aloittaakseen syöntinsä, kun ruokahalu äkkiä näytti häviävän. Hän laski veitsen pöydälle, katseli kiinteästi ikkunaan, ja nousi sitten ja meni ulos. Näimme Iopettaessamme ateriaamme hänen kävelevän edestakaisin puutarhassa, ja Earnshaw sanoi menevänsä kysymään, miksi hän ei syönyt. Earnshaw arveli meidän loukanneen häntä jollakin.
"No, tuleeko hän?" kysyi Catherine, kun hänen serkkunsa palasi.
"Ei", vastasi tämä, "mutta hän ei ole vihainen. Hän näytti tosiaankin tavattoman iloiselta. Tein hänet kärsimättömäksi puhuttelemalla häntä kaksi kertaa, ja silloin hän pyysi minua poistumaan sinun luoksesi; hän sanoi ihmettelevänsä, miten saatoin kaivata kenenkään muun seuraa."
Tunnin tai parin päästä, kun huone oli siistitty, hän palasi eikä ollut yhtään tyynempi; sama luonnoton – selvästi luonnoton – ilonilme tummien kulmien alla; sama veretön ihonväri ja silloin tällöin paljastuvat hampaat suun vetäytyessä jonkinlaiseen hymyilyyn; vartalo väristen, mutta ei niinkuin ihminen värisee kylmästä tai heikkoudesta, vaan niinkuin pingoitettu nuora värisee – voimakasta vavahtelua pikemminkin kuin vapisemista.
Päättäen kysyä, mikä häntä vaivaa – sillä kukapa muu sen olisi tehnyt – sanoin:
"Kertokaa minulle, miksi olette niin omituinen, herra Heathcliff? Missä olitte viime yönä? En tee tätä kysymystä turhasta uteliaisuudesta, mutta –"
"Teet tuon kysymyksen aivan turhasta uteliaisuudesta", keskeytti Heathcliff nauraen. "Vastaan siihen kuitenkin. Viime yönä olin helvetin kynnyksellä. Tänään olen saanut taivaan näköpiiriini. Silmäni seuraavat sitä: tuskin kolme jalkaa erottaa minut siitä! Ja nyt sinun olisi parasta mennä! Et näe etkä kuule mitään peloittavaa, jos jätät nuuskimisen."
Hän ei poistunut talosta enää sinä iltana, eikä kukaan häirinnyt hänen yksinäisyyttään. Hän nojasi avoimen ikkunan lautaa vasten, mutta ei katsonut ulos; hänen kasvonsa olivat kääntyneet hämärään huoneeseen päin. Hiillos oli palanut tuhaksi; huoneessa oli pilvisen illan kostea, lauhkea tuntu; oli niin hiljaista, että kuului ei vain puron kohina Gimmertonista, vaan myös sen lirinä, kun se solisi pienien kivien ylitse tai kiersi suurempia, joita se ei voinut peittää. Kuulimme hänen kapuavan portaita, mutta hän ei mennyt tavalliseen huoneeseensa, vaan siihen, jossa on vuodekomero. Sen ikkuna on niin suuri, että kuka hyvänsä voi mahtua kulkemaan siitä; aloin ajatella hänen suunnittelevan toista keskiyön retkeä, jota hän ei halunnut meidän aavistavankaan.
"Kummitusko hän on vai verenimijä?" mietin. Olin lukenut sellaisista hirveistä ihmisiksi tulleista pahoista hengistä. Ja sitten aloin muistella, miten olin hoitanut häntä lapsena, nähnyt hänen kasvavan nuorukaiseksi ja seurannut häntä melkein koko hänen elämänsä ajan, ja miten tyhmää oli ajatella hänestä tällaista. "Mutta mistä hän tuli, tuo pieni musta lapsi, jonka hyvä mies otti suojaansa omaksi turmiokseen?" huomautti taikausko, kun vaivuin uneen. Ja puoleksi uneksuen aloin kiusata itseäni keksimällä sopivia vanhempia hänelle; ja ajatukset, joita valveilla ollessani olin miettinyt, toistuivat, ja niin seurasin hänen elämänsä vaiheita uudestaan; viimeksi näin unta hänen kuolemastaan ja hautajaisistansa, ja ainoa, minkä voin siitä muistaa, on suuttumukseni, kun sain tehtäväkseni muistokirjoituksen sanelemisen hänen hautapatsaaseensa, ja kuinka keskustelin haudankaivajan kanssa siitä; ja kun hänellä ei ollut sukunimeä, emmekä tienneet hänen ikäänsä, meidän täytyi tyytyä vain sanaan "Heathcliff". Se oli totta: niin meidän täytyikin. Jos menette kirkkomaalle, näette hänen hautakivessään vain tämän nimen ja kuolinpäivän.
Päivänkoitteessa heräsin virkistyneenä. Nousin ja menin heti puutarhaan saadakseni varmuuden, ettei ikkunan alla ollut jalanjälkiä. Ei ollut. "Hän on jäänyt kotiin", mietin, "ja tänään hän on taas kunnossa". Valmistin aamiaisen väelle aivan niinkuin ennenkin, mutta käskin Haretonia ja Catherinea syömään ennenkuin isäntä tulisi alakertaan, sillä hän lepäsi pitkään. He tahtoivat syödä ulkona, jonne siis katoin heille pienen pöydän.
Palattuani sisään tapasin herra Heathcliffin alakerrasta. Asetin kupin kahvia hänen eteensä. Hän veti sen lähemmäksi ja nojasi sitten kyynärpäillään pöytään ja katseli vastakkaiseen seinään, kuten otaksuin, tarkastaen yhtä erikoista osaa, ylös ja alas, loistavin, levottomin katsein, niin hartaana, että hän pidätti hengitystään toisinaan puoli minuuttiakin.
"Herra Heathcliff! Isäntä!" huusin, "älkää Jumalan tähden tuijottako ikäänkuin näkisitte yliluonnollisia näkyjä."
"Älä Jumalan tähden huuda noin kovin", hän vastasi. "Käänny ja sano minulle, olemmeko kahden?"
"Tietysti", vastasin, "tietysti olemme".
Kuitenkin tottelin häntä vasten tahtoani, aivan kuin en olisi ollut oikein varma. Kättään heilahduttaen hän raivasi aamiaisruoat edestään ja kumartui nähdäkseen paremmin.
Nyt huomasin, ettei hän katsonut seinään, sillä tarkatessani yksinomaan häntä näin hänen katseensa pysähtyvän johonkin parin jaardin etäisyyteen. Se, mitä hän näki, olipa se mitä hyvänsä, tuotti hänelle ilmeisesti sekä äärettömän voimakasta iloa että tuskaa; ainakin hänen kasvojensa tuskallinen ja samalla hurmaantunut ilme sai olettamaan niin. Kuviteltu kohde ei ollut liikkumaton: hänen silmänsä seurasivat sitä väsymättömän uutterasti, ja vaikka hän puhuikin kanssani, hän ei koskaan kääntänyt siitä katsettaan. Turhaan muistutin häntä hänen pitkästä paastostaan. Jos hän vaivautui ottamaan jotakin noudattaakseen pyyntöäni, jos hän ojensi kätensä ottaakseen leipäpalan, hänen sormensa kouristuivat nyrkkiin ennenkuin hän sai sen, ja jäivät pöydälle unohtaen aikomuksensa.
Istuin mallikelpoisen kärsivällisenä ja yritin johtaa hänen ajatuksensa pois tästä syvällisestä mietiskelystä, mutta hän suuttui ja nousi kysyen, miksi en antanut hänen nauttia aterioitaan, milloin hän halusi? Ja hän vakuutti, ettei minun ensi kerralla tarvinnut tarjoilla: voin tuoda ruoan pöytään ja mennä. Sen sanottuaan hän poistui talosta, astui verkkaisesti puistokäytävää ja katosi portista.
Tunnit kuluivat tuskallisen hitaasti: toinen ilta tuli. Menin myöhään levolle, mutta en voinut nukkua. Hän palasi keskiyön jälkeen, mutta ei mennyt vuoteeseen, vaan jäi alakertaan ja lukitsi oven. Kuuntelin ja heittelehdin vuoteellani ja lopuksi pukeuduin ja menin alakertaan. Oli liian kiusallista maata siinä ja vaivata aivojaan tuhansin aavistuksin.
Kuulin herra Heathcliffin askeleet, kun hän levottomasti mittaili lattiaa ja tuon tuostakin keskeytti hiljaisuuden huokaamalla niin syvään, että se muistutti voihkaisua. Hän lausui myös yksityisiä sanoja: ainoa, jonka voin erottaa, oli Catherinen nimi, jota seurasi jokin raju rakkauden tai kärsimyksen ilmaus. Se lausuttiin kuin läsnäolevalle henkilölle: hiljaisella äänellä ja hartaasti, suoraan hänen sielunsa syvyydestä. – – – "Olen liian onnellinen ja kuitenkaan en ole tarpeeksi onnellinen. Sieluni autuus tappaa ruumiini, mutta ei tyydytä itseään."
"Onnellinenko, isäntä?" sanoin. "Omituista onnea! Jos kuuntelisitte minua suuttumatta, neuvoisin teille jotakin, joka tekisi teidät onnellisemmaksi."
"Mitä se olisi?" hän kysyi. "Sano!"
"Tiedättehän, herra Heathcliff", virkoin, "että olette elänyt itsekästä, epäkristillistä elämää kolmannestatoista ikävuodestanne asti, että teillä on tuskin kertaakaan ollut Raamattua kädessänne koko sinä aikana. Teidän on täytynyt unohtaa tuon kirjan sisällys, ja teillä on tuskin aikaa muistella sitä nyt. Loukkaisiko teitä, jos lähettäisimme hakemaan jotakin henkilöä – jonkin uskonsuunnan pappia, ei ole väliä minkä – selittämään sitä ja osoittamaan teille, miten kauas olette poikennut sen ohjeista, sekä miten sopimaton olette sen osoittamaan taivaaseen, ellette tee parannusta ennen kuolemaanne?"
"Olen pikemminkin kiitollinen kuin vihainen sinulle, Nelly", hän virkkoi, "sillä muistutat minua tavasta, jolla haluan tulla haudatuksi. Tahdon, että minut viedään kirkkomaahan illalla. Sinä ja Hareton saatte, jos haluatte, saattaa minua. Papin ei tarvitse tulla, eikä puheita tarvitse pitää haudallani. Vakuutan sinulle, että olen jo melkein saavuttanut oman taivaani; toisten taivaalle en anna arvoa enkä sinne pyri."
"Mutta olettakaamme, että pitäisitte yllä itsepäistä paastoanne ja kuolisitte siitä, ja teitä kieltäydyttäisiin hautaamasta kirkon piiriin?" kysyin minä, jota hänen jumalaton välinpitämättömyytensä pöyristytti. "Mitä siitä sanotte?"
"Sitä ne eivät tee", hän vastasi, "jos ne sen tekevät, täytyy sinun kuljettaa minut sinne salaa, ja jos jätät sen tekemättä, saat käytännössä kokea, etteivät kuolleet häviä olemattomiin." – – –
Hän ei kerjännyt enää meidän seuraamme. Hämärän tultua hän meni huoneeseensa. Koko yön ja vielä aamulla kuulimme hänen valittavan ja mutisevan itsekseen. Hareton tahtoi mennä sisään, mutta pyysin häntä hakemaan tohtori Kennethiä. Kun hän tuli, ja minä pyysin päästä sisään yrittäen aukaista ovea, huomasin sen olevan lukossa, ja Heathcliff käski meidän mennä tiehemme. Hän voi paremmin ja tahtoi olla yksin; niinpä tohtori meni pois.
Seuraava ilta oli kovin sateinen – satoi tosiaankin rankasti päivänkoittoon asti; kävellessäni aamulla talon ympäri huomasin isännän ikkunan heiluvan avoimena ja sateen viskautuvan huoneeseen. Hän ei voi olla vuoteessa, arvelin; tuollainen rankkasade kastelee hänet läpimäräksi. Hän on joko noussut tai on ulkona. Mutta nyt en enää epäröi, vaan menen rohkeasti katsomaan. Saatuani oven auki väärällä avaimella huomasin, että huone oli tyhjä, ja juoksin avaamaan vuodekomeron ovea ja kurkistin sisään. Herra Heathcliff oli siellä – hän lepäsi selällään. Hänen silmänsä tuijottivat minuun niin terävästi ja hurjasti, että säpsähdin, mutta sitten hän näytti hymyilevän. En voinut pitää häntä kuolleena, mutta hänen kasvonsa ja kaulansa olivat sateen huuhtelemat, hänen vuodevaatteistaan tippui vesi, ja hän oli aivan hiljaa. Tuulessa heiluva ikkunaristikko oli hangannut rikki hänen toisen kätensä, joka lepäsi ikkunalaudalla; ei veritilkkaakaan valunut särkyneestä ihosta, ja hipaistuani sitä sormellani en voinut enää epäillä: hän oli kuollut ja kangistunut.
Suljin ikkunan, kampasin hänen pitkän mustan tukkansa pois hänen otsaltaan ja koetin sulkea hänen silmänsä peittääkseni, jos mahdollista, tuon kauhean, hurmioituneen katseen, ennenkuin kukaan muu saisi nähdä sitä. Ne eivät sulkeutuneet, vaan tuntuivat pilkallisesti nauravan yrityksilleni, ja hänen avoimet huulensa ja terävät hampaansa nauroivat myös! – – –
Maalaisväki, jos heiltä kysyisitte, vannoisi käsi Raamatun päällä, että hän kummittelee; muutamat sanovat kohdanneensa hänet kirkon luona, nummella ja huoneissakin. Te sanotte sellaisia puheita joutaviksi jutuiksi, ja niin sanon minäkin. Ja kuitenkin tuo vanha mies keittiön lieden luona vakuuttaa nähneensä kaksi aavetta: ne ovat katselleet Heathcliffin kamarin ikkunasta jokaisena sateisena iltana hänen kuolemansa jälkeen. – Ja omituinen asia tapahtui minulle noin kuukausi sitten. Olin menossa Rastaantien moisioon eräänä iltana – synkkänä iltana, jolloin oli ukkosta ilmassa – ja juuri siinä, missä tie kääntyy Humisevaan harjuun, kohtasin pienen pojan, joka ajoi lammasta ja kahta karitsaa; hän itki, ja minä oletin, että lampaat olivat olleet vauhkoja ja tottelemattomia.
"Mikä pikku miestä vaivaa?"
"Tuolla vuoren onkalossa on Heathcliff ja muuan nainen", hän itki. "enkä uskalla mennä heidän ohitseen."
Etsin ja löysin pian nuo kolme hautakiveä rinteeltä, läheltä nummea: keskimmäinen kivi oli harmaa ja puoleksi kukkivien kanervien peitossa; Edgar Lintonin hautakiven juurta ympäröivät vain pehmeä turve ja sammal, jotka kiipeilivät ylöspäin; Heathcliffin patsas oli vielä paljas.
Viivyin niiden ääressä valoisan taivaan alla: katselin, miten yöperhoset liitelivät kanervissa ja sinikelloissa, kuuntelin, miten lauhkea tuuli suhisi ruohikossa, ja ihmettelin, miten kukaan voi kuvitella noiden rauhan maassa nukkuvien nukkuvan rauhattomasti.
Suomentanut Martta Räsänen.
ELIZABETH GASKELL.
Elizabeth Cleghorn Gaskell, o.s. Stevenson, syntyi Chelseassa 1810, jäi kuukauden vanhana orvoksi äidistään, ja kasvoi tätinsä luona Knutsfordin pienessä kaupungissa, Manchesterin lähellä. Mentyään 1832 avioliittoon pastori Gaskellin kanssa hän joutui asumaan Manchesteriin ja tutustumaan työväen olosuhteisiin. Hänen ensimmäinen julkaistu tuotteensa on runoelma Piirrelmiä köyhäin elämästä (Sketches among the poor, 1837). Vasta kymmenen vuoden kuluttua siitä hän julkaisi ensimmäisen romaaninsa nimeltä Mary Barton (1848), jonka aiheena on työväen asia ja silloinen Manchesterin suuri työtaistelu. Se saavutti hyvän menestyksen, aiheuttaen mm. sen, että Dickens pyysi häntä avustajaksi viikkolehteensä Kotoisia tarinoita (Household Words), johon mrs Gaskell kirjoittikin mm. sarjan Cranfordin, so. hänen pienen kotikaupunkinsa Knutsfordin kuvauksia (1851-53). Näin syntyi hänen viehättävä teoksensa Cranfordin seurapiiri (Cranford, suomennettu), jossa hän mestarillisesti kuvaa koskemattomuuteensa uinuneiden ikäneitojen pumpulipuhdasta, viileän kaunista ja ylen hienotunteista elämäntyyliä, menneen, tuskin alkuun päässeen lemmentarinan arkaa värinää ihanan hellässä, kaukaisessa autereessa, tanttien juhlallista "korrektisuutta" ja sitä, kuinka rahvaanomaiselta esim. Pickwickia tyyli vaikuttaa tässä vielä tri Johnsonin asteella olevassa pikku maailmassa. Elämän syyspuolen kauniilla, rauhallisella viileydellä ei ole ollut parempaa kuvaajaa ennen mrs Gaskellia. Hänen toinen romaaninsa Ruth (1853, viettelijä-aihe) menestyi heikommin. Työväenkysymystä käsittelee Pohjoinen ja etelä (North and South, 1855). 1850 mrs Gaskell oli järviseudulla käydessään tutustunut Charlotte Brontëhen. Pastori Brontën pyynnöstä hän ryhtyi kirjailijattaren kuoltua valmistamaan hänen elämäkertaansa, joka ilmestyi 1857, ja on kirjoitettu tarkoin tiedoin ja taitavasti, minkä myöhempi tutkimus on todennut. Mrs Gaskellin muut teokset ovat: Rouva Ludlow (My Lady L., 1859, lyhyitä kertomuksia), Sylvian rakastajat (S:s Lovers, 1863), Phillis orpana (Cousin Phillis, 1863), ja paras, kypsynein, vaikkakin kesken jäänyt Vaimoja ja tyttäriä (Whites and Daughters). 1865 mrs Gaskell kuoli äkkiä sydänhalvaukseen. Vaikkakaan ei mikään suuri, hän on kuitenkin miellyttävä, terve ja kestävä nimi.
CRANFORDIN SEURAPIIRI.
Oli marraskuun kolmas viikko, joten hämärä alkoi noin kello neljältä. Kynttilöitä ja puhtaita korttipakkoja järjesteltiin jokaiselle pöydälle. Tehtiin tuli takkaan; siro palvelustyttö oli saanut viimeiset määräyksensä; ja siinä me seisoimme parhaimpaamme puettuina jokaisella kynttilänsytyttäjä kädessä valmiina tuikkaamaan kynttilöihin tulen, heti kun ensimmäinen kolkutus kuului ovelta. Cranfordin kutsut olivat juhlallisia tilaisuuksia, joissa naiset tunsivat itsensä hyvin arvokkaiksi istuessaan yhdessä parhaissa pukimissaan. Niin pian kuin kolme oli saapunut, istuuduimme pelipöydän ääreen lyömään preferenssiä, ja minä jouduin onnettomaksi neljänneksi pelaajaksi. Seuraavat neljä tulokasta sijoitettiin heti toisen pöydän ääreen, ja pian esiintyivät aamulla ohimennessäni tarjoiluhuoneessa näkemäni teetarjottimet, joista yksi asetettiin jokaisen korttipöydän keskelle. Porsliini oli kuuluisaa, hienoa "munankuorta"; vanhanaikaiset pöytähopeat kimaltelivat kirkkaina; mutta suunavaus oli mitä köykäisintä laatua.
Teenjuonnin aikana kapteeni ja neidit Brown astuivat sisälle, ja saatoin havaita, että vanha sotilas syystä tai toisesta oli kaikkien läsnäolevain suosikki. Rypistyneet kulmat kävivät sileiksi, terävät äänet pehmenivät hänen lähestyessään. Neiti Brown näytti sairaalta ja melkein synkän alakuloiselta. Neiti Jessie hymyili kuten tavallista, ja huomasin hänen olevan melkein yhtä suosittu kuin hänen isänsä. Tämä asettui heti huomiota herättämättä miehen asemaan huoneessa, piti huolta jokaisen tarpeista, helpotti sievän palvelustytön työtä täyttämällä tyhjiä kuppeja ja toimittamalla voileipiä niitä haluaville naisille. Ja kaiken tämän hän teki keveän arvokkaasti, vahvemmalle kuuluvana aivan luonnollisena velvollisuutena huolehtia heikommista, esiintyen näin kauttaaltaan todellisena miehenä. Hän pelasi kolmen pennyn panoksista yhtä vakavalla innostuksella kuin olisi ollut puntia kysymyksessä; ja kaikkien näiden vieraiden ihmisten parissa hän piti silmällä kärsivää tytärtäänkin – sillä kyllä tämä epäilemättä kärsi, vaikka se monista saattoi näyttää vain ärtyisyydeltä. Neiti Jessie ei osannut pelata korttia, mutta hän jutteli pelin ulkopuolelle jääneiden kanssa, jotka ennen hänen tuloansa olivat osoittaneet kärsimättömyyden oireita. Sen lisäksi hän lauloi vanhan ränstyneen pianon säestyksellä, joka muinoin lienee ollut spinetti. Jessien esittämä laulu oli "Jack of Hazeldean"; hiukan väärin se kyllä meni, mutta kukaan meistä ei ollut soitannollinen, vaikka neiti Jenkyns oli sitä olevinaan ja sen vuoksi löi tahtia – hiukan väärään tahtiin.
Siinä neiti Jenkyns teki varsin kauniisti. Sillä olin huomannut, että hän vähää aikaisemmin oli Shetlannin villoista puhuttaessa melkoisesti pahastunut, kun neiti Jessie Brown arastelematta oli maininnut enollaan olevan kauppapuodin Edinburghissa. Neiti Jenkyns oli koettanut hukuttaa tunnustuksen kauhealla yskimisellä – sillä jalosukuinen rouva Jamieson istui Jessietä lähinnä olevan pelipöydän ääressä. Ja mitähän tämä rouva olisi sanonut tai ajatellut, jos olisi saanut tietää olevansa samassa huoneessa puodinomistajan sisarentyttären kanssa! Mutta Jessie Brown, jolta puuttui säädyllisyysaistia – siitä me kaikki olimme seuraavana aamuna yhtä mieltä, – vain toisti ilmoituksensa ja vakuutti neiti Polelle helposti voivansa hankkia hänelle todellisia Shetlannin villoja enonsa välityksellä, jolla on Edinburghin parhaiten lajiteltu shetlantilaisten tuotteiden varasto. Poistaakseen pahan maun suustamme ja ikävät äänet korvistamme oli neiti Jenkyns sitten ehdottanut musiikkia. Sanon siis vieläkin, että hän menetteli hyvin ystävällisesti lyödessään tahtia.
Kun teetarjottimet jälleen tuotiin esille ja tarjottiin leivoksia ja viiniä, täsmälleen neljännestä vailla yhdeksän, syntyi yleistä keskustelua. Vertailtiin pelin tuloksia ja juteltiin taitavista pistoista. Mutta pian johti kapteeni Brown puheen kirjallisuuden alalle.
"Oletteko, arvoisat naiset, nähneet Pickwick-kerhon paperien numeroita?" hän kysyi. (Niitä julkaistiin silloin vihoittain.) "Suurenmoisia!"
Neiti Jenkyns sattui olemaan Cranfordin edesmenneen kirkkoherran tytär, ja kun hänellä oli hallussaan joukko käsinkirjoitettuja saarnoja ja melkoisen hyvä jumaluusopillinen kirjasto, hän piti itseään kirjallisuudentuntijana ja katsoi jokaisen keskustelun kirjoista hänelle itselleen heitetyksi haasteeksi. Hän vastasi siis, että hän oli noita vihkoja nähnyt, jopa lukenutkin.
"Ja mitä niistä pidätte?" huudahti kapteeni Brown. "Eivätkö ne ole mainioita?"
Näin kannustettuna neiti Jenkyns ei voinut olla lausumatta ajatuksiaan.
"Minun täytyy sanoa, etteivät ne mielestäni mitenkään vedä vertoja tohtori Johnsonin tuotteille. Mutta niiden kyhäilijä lieneekin nuori. Kunhan hänellä vain on kestävyyttä, niin kuka tietää, mitä hänestä saattaa tulla, jos hän ottaa suuren tohtorin esikuvakseen." Tämä oli ilmeisesti liian paksua kapteeni Brownin tyynesti sulatettavaksi, ja hänen kasvojensa väreistä saatoin arvata, mitä hänellä oli kielellään, ennenkuin neiti Jenkyns oli lopettanut lauseensa.
"Onhan kysymys aivan eri asiasta, hyvä neiti", hän aloitti.
"Sen hyvin tiedän", vastasi toinen. "Ja siksipä tuomitsenkin lievästi, kapteeni Brown."
"Sallikaahan minun esittää teille eräs kohta tämän kuukauden vihosta", pyysi soturi. "Sain sen vasta tänä aamuna enkä luule, että arvoisat läsnäolijat vielä ovat sitä lukeneet."
"Kuten tahdotte", vastasi neiti Jenkyns ja kohentausi alistuvasti.
Kapteeni luki kertomuksen Sam Wellerin Bathissa pitämästä "suareesta". Jotkut meistä nauroivat sydämellisesti. Minä en uskaltanut, koska asuin perheessä. Neiti Jenkyns istui kärsivällisen vakavana. Kun lukeminen oli päättynyt, hän kääntyi minun puoleeni ja sanoi lempeän arvokkaasti:
"Menepäs noutamaan minulle 'Rasselas' kirjastostani, hyvä ystävä."
Tuotuani sen hänelle hän virkkoi kapteeni Brownille:
"Sallikaa nyt minun vuorostani lukea vähän, ja sitten seurueemme voi lausua arvostelunsa teidän suosikistanne herra Bozista ja tohtori Johnsonista."
Hän luki erään Rasselasin ja Imlacin välisistä keskusteluista korkeasävelisellä majesteetillisella äänellä, ja lopetettuaan sanoi: "Luullakseni olen nyt osoittanut olevani oikeassa antaessani tohtori Johnsonille etusijan kaunokirjailijana." Kapteeni väänsi suutansa ja rummutti pöytää, mutta ei virkkanut mitään. Neiti Jenkyns päätti antaa hänelle ratkaisevan loppuiskun, ehkä kaksikin.
"Minusta on vihoittain julkaiseminen rahvaanomaista ja kirjallisuuden arvolle sopimatonta."
"Mitenkä julkaistiin Rambler [tri Johnsonin aikakauskirja, tunnettu kuivuudestaan], hyvä neiti?" kysyi kapteeni Brown matalalla äänellä, jota neiti Jenkyns ei liene kuullut.
"Tohtori Johnsonin tyyli kelpaa esimerkiksi nuorille aloittelijoille. Isäni suositteli sitä minulle, kun aloin kirjoitella kirjeitä. Olen muovannut oman tyylini hänen mukaansa ja ehdottaisin hänen sanontaansa malliksi suosikillenne."
"Olisin kovin pahoillani, jos hän vaihtaisi tyylinsä mokomaan pöyhkeilevään kirjoitustapaan", vastasi kapteeni Brown.
Neiti Jenkyns tunsi tämän henkilökohtaiseksi loukkaukseksi tavalla, jota kapteeni ei saattanut aavistaa. Kirjeiden kirjoittaminen oli hänen omasta ja hänen ystäväinsä mielestä hänen vahva puolensa. Monen kirjeluonnoksen olen nähnyt kivitaululle piirrettynä ja korjailtuna, ennenkuin hän "kulutti puolituntisen juuri ennen postin lähtöä" vakuuttaakseen ystävilleen sitä tai tätä; ja tohtori Johnsonia hän todellakin käytti mallinaan näissä kyhäyksissä. – Hän suoristausi arvokkaasti ja vastasi kapteenin viime huomautukseen ainoastaan: "Minä pidän tohtori Johnsonia herra Bozia parempana". Ja korosti jokaista tavua.
Kerrotaan – mutta en takaa sitä todeksi, – että kapteeni Brownin kuultiin hiljaa hymähtäneen: "Hiiteen tohtori Johnson!" Jos hän niin sanoi, katui hän sitä jälkeenpäin, mitä todistaa se seikka, että hän meni seisomaan neiti Jenkynsin nojatuolin viereen ja yritti vietellä tätä keskusteluun jostakin mieluisemmasta aiheesta. Mutta neiti Jenkyns oli leppymätön.
(Ensimmäinen luku. Painettu Arvi A. Karisto Oy:n suosiollisella luvalla.)
Suomentanut Walfrid Hedman.
GEORGE ELIOT.
Englannin huomattavien naiskirjailijoiden rivin päättää tässä vaiheessa heistä pisimmälle päässyt Mary Ann eli Marian Evans, kirjailijanimeltään George Eliot (1819-80). Hän syntyi ja kasvoi maaseudulla, Warwickshiressä, lujaluontoisen ja huomattavasti yksilöllisen isän suosikkina, saaden kielten- sekä musiikinopetusta. Äitinsä kuoltua 1836 ja vanhemman sisarensa mentyä naimisiin 1837 hän hoiti isänsä ja veljensä kodin ja talouden. Lapsuudesta saakka hän oli ahkera lukija, ihaillen mm. Scottia, jota luki ääneen isälleen. 1841 veli meni naimisiin, jolloin Mary muutti isänsä kanssa maaseudulta, Griffin maatilalta, "Floss-virran myllyltä", Coventry'in, joutuen täällä uskonnolliselta ajatustavaltaan hänelle uusiin piireihin. Seurauksena oli hänen siihenastisen kiihkeän kristillisyytensä muuttuminen ratsionalismiksi, kieltäytyminen kirkonkäynnistä, ja välien rikkoutumisen uhka isän kanssa, mikä kuitenkin välttyi Maryn peräytyessä. Hänen uuden uskonnollisen kantansa ilmauksena on pidettävä hänen käännöstänsä D. Fr. Straussin Jeesuksen elämästä (Das Leben Jesu, 1835), joka ilmestyi 1846. Isänsä kuoltua 1849 Mary matkusti ulkomaille, ryhtyen seuraavana vuonna sieltä palattuaan avustamaan Westminster Reviewta ja joutuen siten kirjalliseen piiriin, johon kuuluivat mm. Herbert Spencer ja George Henry Lewes (1817-78, kriitikko ja filosofi, etupäässä tunnettu Goethen elämäkerran kirjoittajana). Tänä aikana hän käänsi Feuerbachin Kristinuskon olemuksen (Das Wesen des Christentums). Vuodesta 1854 Mary Evans eli Lewesin vapaana elämäntoverina (Lewesin vaimo ei myöntänyt miehelleen eroa) tämän kuolemaan saakka. Vasta viimemainittuna vuonna, matkalla Berlinissä, hän luki Lewesille kuvauksen elämästä maalaistalossa ja heräsi tämän innostamana huomaamaan kirjailijalahjansa. Julkaistuaan kolme ensimmäistä harjoitelmaansa Blackwood's Magazinessa hän yhdisti ne kirjaksi nimeltä Kohtauksia papin elämästä (Scenes from Clerical Life, 1858), kirjailijanimenä "George Eliot". Näin alkoi rikas, arvokas tuotanto. Adam Bede (1859) saavutti suuren, Jane Eyrelle vertoja vetävän menestyksen, jota jatkoi huomattavilta osilta omaelämäkerrallinen Floss-virran mylly (The Mill on the Floss, 1860). Korkeimman asteensa näissä maaseudun kuvauksissa Eliot saavutti seuraavassa Silas Marner (1861, suomennettu nimellä Kankuri ja hänen aarteensa) nimisessä teoksessa. Tyhjennettyään toistaiseksi tämän alan hän julkaisi historiallisen romaanin nimeltä Romola (1863), aiheena Savonarola ja hänen aikansa, ja kertomuksen Felix Holt, radikaali (1866). Sen jälkeen, 1868-71, hän kirjoitti neljä runoelmaa (Espanjan mustalainen – The Spanish Gipsy, Agatha, Jubalin legenda – The Legend of J., ja Armgart), palatakseen taas laajassa teoksessaan Middlemarch (1871-72) maaseutukuvaukseen. Hänen viimeinen, juutalaisaiheinen romaaninsa Daniel Deronda ilmestyi 1876. Lewesin kuoltua 1878 syvä alakuloisuus valtasi Eliotin, joka oli hyvin riippuvainen läheisen henkilön tuesta ja myötätunnosta. 1880 hän solmi avioliiton vanhan ystävän John Crossin kanssa, mutta poistuikin elämästä jo samana vuonna. 1879 hän julkaisi Theophrastus Suchin vaikutelmia (Impressions of Th. S.), joka sisältää sekalaisia kirjoitelmia. – George Eliotin pääala on hänen nuoruutensa maaseudun, Keski-Englannin, ihmisten tosioloinen, ulkonaisesti ja sielullisesti tarkka ja syvä kuvaus. Hän täydentää siis tärkeältä puolelta sitä Englannin kansan kuvausta, josta Thackeray suoritti ylimystöä ja Dickens (Lontoon) keskisäätyä koskevan puolen. Heidän luonteensa, tunteensa, vaikuttimensa, elämän- ja puhetapansa hän tuntee perinpohjin, osaten ilmaista ne hiuskarvalleen, myötätuntoisella huumorilla. Hänen maailmankatsomuksensa on alistuneesti pessimistinen, hänen perustarkoituksensa siveellisten opetusten, eritoten miehen ja naisen suhteen pyhyyden teroittaminen. Sikäli kuin tämä opettavainen henki pääsee vallalle, rupeaa esityksen taiteellisuus kärsimään. Luonteiden kuvaus rakentuu usein pitkistä, perinpohjaisista, pieniin yksityisseikkoihin kajoavista keskusteluista, minkä johdosta kertomuksen päärintama etenee leveänä, hitaana vyörynä, matkanteon väliin tuntuessa yksitoikkoiselta.
FLOSS-VIRRAN MYLLY.
Oli raskas pettymys Maggielle, ettei hän saanut lähteä isänsä mukana kärryissä noutamaan Tomia koulusta; mutta aamu oli liian kostea, kuten mrs Tulliver sanoi, pienen tytön mennä ulos parhaassa päähineessään. Maggie oli ollut päinvastaista mieltä ja tästä mielipiteiden eroavaisuudesta johtui, että äidin yrittäessä harjata järjestykseen hänen vastahakoisia mustia suortuviaan, Maggie äkkiä karkasi hänen käsistään ja painoi päänsä vieressä olevaan vesisoikkoon – kostonhimoisesti päättäen, ettei sinä päivänä enää tulisi olemaan mahdollisuutta kiharoihin.
"Maggie, Maggie", huudahti mrs Tulliver jääden istumaan leveänä ja avuttomana harja sylissään, "mitähän sinusta lopulta tulee, kun olet noin häijy? Kerron tämän täti Gleggille ja täti Pulletille, kun he tulevat ensi viikolla, eivätkä he enää varmastikaan sen jälkeen pidä sinusta. Voi hyvänen aika, katsohan nyt puhdasta esiliinaasi: läpimärkä. Ihmiset tulevat sanomaan, että on Jumalan rangaistus, että olen saanut tuollaisen lapsen – he luulevat, että olen tehnyt jotakin pahaa."
Ennenkuin nämä nuhteet olivat lopussa, oli Maggie jo kaukana kuuluvilta, menossa vanhan, teräväharjaisen katon alla olevaa suurta ullakkoa kohden, ravistellen vettä mustasta tukastaan niinkuin skyeläinen rottakoira, joka on karannut kylvystä. Tämä ullakko oli Maggien mielipaikka sateisina päivinä, kun ilma ei ollut liian kylmä. Täällä hän murjotti kaikki pahantuulenpuuskansa, puhellen ääneen madonsyömille lattialaudoille, seinähyllyille ja tummille orsille, joista riippui hämähäkinseittejä, ja täällä hän säilytti fetishiä, jota hän rankaisi kestämistään kärsimyksistä. Tämä oli suuri puunukke, jonka silmät olivat kerran ihmetelleet maailmaa hyvin punaisten poskien yläpuolelta. Nyt oli pitkäaikainen olo syyllisen sijaisena kokonaan kuluttanut pois sen kasvot. Kolme päähän hakattua naulaa muistutti yhtä monesta ratkaisevasta hetkestä Maggien yhdeksän vuotta kestäneessä huolten täyttämässä elämässä. Tämän kostonhurman muodon hänelle oli opettanut vanhan Raamatun kuva, jossa Jaael surmaa Siiseran. Viimeinen naula oli isketty erikoisella voimalla, sillä puunukke oli siinä tilaisuudessa esittänyt täti Gleggiä. Mutta heti jälkeen Maggie oli tullut ajatelleeksi, että jos hän vielä iskisi muutamia nauloja, hän ei enää helposti voisi kuvitella, että pää oli loukkaantunut hänen koputellessaan sitä seinää vastaan, eikä voisi hyväillä sitä, eikä panna puurokääreitä, kun hänen vihansa oli vaimentunut. Sillä täti Gleggiäkin helliteltiin, kun häneen ensin oli hyvin koskenut, ja hän oli perinpohjin nöyrtynyt ja pyytänyt anteeksi sisarentyttäreltään. Tämän jälkeen Maggie ei enää ollut iskenyt nauloja; hän oli vuorotellen hangannut ja hakannut nuken päätä suurten savutorvien karheita tiiliä vastaan, jotka nelinurkkaisina pylväinä kannattivat kattoa. Tätä hän teki tänäkin aamuna ullakolle päästyään, nyyhkyttäen kaiken aikaa intohimon vallassa, joka hautasi alleen kaiken muun tietoisuuden – vieläpä muiston pettymyksestä, joka oli sen aiheuttanut. Kun nyyhkytykset vähitellen vaimenivat ja hankaaminen muuttui vähemmän raivoisaksi, pujahti äkkiä auringonsäde ikkunaristikon läpi madonsyömälle seinälaudoitukselle ja sai hänet heittämään puunuken käsistään ja rientämään ikkunaan. Aurinko alkoi todella tunkeutua pilvien takaa. Myllyn jyrinä tuntui taas iloiselta, aitan ovet olivat auki, ja Yap, lystikäs valko- ja ruskeankirjava terrieri, tepasteli toinen korva nurin kääntyneenä pihamaalla ja nuuski ja tunnusteli epämääräisesti kuin toveria etsien. Sitä ei voinut vastustaa. Maggie heilautti tukkansa taaksepäin ja kiiruhti portaita alas, sieppasi päähineensä panematta sitä päähänsä, vilkaisi ympärilleen ja livisti sitten aika kyytiä eteisen poikki, jottei tapaisi äitiään, ja oli pian pihalla pyörien kuin hurja raivotar ja laulaen pyöriessään: "Yap, Yap, Tom tulee kotiin!" Ja Yap hyppeli ja haukkui hänen ympärillään kuin sanoakseen, että jos vain meteliä tarvittiin, niin hänessä oli kyllä koiraa siihen.
"No, no, neiti, pyöritte päänne pökerryksiin ja kaadutte rapakkoon", sanoi Luke, ylimylläri, iso, leveäharteinen, neljissäkymmenissä oleva mies, mustasilmäinen, mustatukkainen, ylt'yleensä jauhojen pehmentämä.
Maggie lopetti pyörimisensä ja sanoi hieman hoiperrellen: "Eikö mitä, Luke, ei minua pyörrytä. Saanko tulla mukaan myllyyn?"
Maggie oleksi mielellään myllyn avaroissa suojissa ilmestyen usein sieltä musta tukka jauhon puuteroimana pehmeän valkoiseksi, niin että hänen tummat silmänsä loistivat sen alta entistä säteilevämpinä. Ankara jyrinä, suurten kivien taukoamaton pyöriminen, herättivät hänen mielessään aran kunnioituksen tunteen jotakin näkymätöntä voimaa kohtaan – jauho, joka valui valumistaan – valkea pöly, joka pehmensi kaikki pinnat ja sai hämähäkinverkot näyttämään hienonhienoilta pitsikudoksilta – jauhon suloinen, puhdas tuoksu – kaikki tämä herätti Maggiessa tunteen, että mylly oli oma pieni maailmansa, erillään hänen ulkopuolellaan olevasta jokapäiväisestä elämästä. Hämähäkit antoivat hänelle erikoisesti aihetta mietiskelyyn. Hän ihmetteli, mahtoiko niillä olla sukulaisia myllyn ulkopuolella, sillä siinä tapauksessa sattui varmasti tuskallisia tilanteita perheiden keskinäisessä seurustelussa – lihavan, jauhoisen hämähäkin, joka oli tottunut nauttimaan kärpäsensä hyvin jauhoitettuna, täytyi tietenkin kärsiä serkkunsa ruokapöydässä, jossa kärpänen tarjottiin au naturel, ja hämähäkkirouvat varmaan paheksuivat toistensa pukuja. Mutta eniten koko myllyssä Maggie piti sen ylimmästä kerroksesta – viljasäiliöstä, jossa oli jyviä korkeissa kasoissa. Niillä hän saattoi istua ja laskea mäkeä ja näin huvitellessaan hänellä oli tapana keskustella Luken kanssa, jonka seurassa hän oli hyvin puhelias, hän kun tahtoi että Luke pitäisi häntä älykkäänä, kuten isä.
Ehkäpä hän tällä kertaa piti tarpeellisena kohottaa arvoaan Luken silmissä, sillä hän alkoi puhua kuuluvalla, kimakalla äänellä, joka oli välttämätön näin myllyseurustelussa, liukuessaan jyväkasalla lähellä sitä nurkkaa, jossa Luke puuhasi.
"Etpä taida juuri lukea muuta kirjaa kuin Raamattua, Luke, vai mitä?"
"En, neiti – enkä paljon sitäkään", sanoi Luke hyvin vilpittömästi. "Minä en ole lukumiehiä, en tosiaan, neiti."
"Mutta jos lainaisin sinulle jonkin kirjani, Luke? Minulla on paljon hyviä kirjoja, joita olisi hauska lukea. Minulla on Pugin Euroopanmatka, jossa kerrotaan kaikenlaisista maailman ihmisistä, ja jos et ymmärtäisi luettavaa, auttaisivat kuvat sinua. Niistä näkee, minkälaisia ihmiset ovat eri paikoissa, ja mitä he tekevät. Niissä on hollantilaisia, jotka ovat hyvin lihavia ja polttavat tupakkaa ja yksi istuu tynnyrillä."
"Ei, neiti, minulla on hyvin huono käsitys hollantilaisista. Niistä ei varmasti kannata tietää juuri mitään."
"Mutta he ovat lähimmäisiämme, Luke, – meidän pitäisi tietää jotain lähimmäisistämme."
"Eivät ne taida olla kovin läheisiä meille, neiti. Muistan tässä, mitä entinen isäntäni aina sanoi, ja hän oli lukenut ja viisas mies. Näin hän sanoi: 'Hollantilainen olen, jos milloinkaan kylvän vehnääni suolaamatta sitä ensin', hän sanoi. Se merkitsee, että hollantilainen on tomppeli, tai ainakin sinne päin. Ei, ei, minä en aio vaivata päätäni hollantilaisilla. Tomppeleita on kylliksi ja lurjuksia on kylliksi, eikä niitä ole tarvis hakea kirjoista."
"Oo", sanoi Maggie vähän nolostuneena, kun Lukella oli näin odottamattoman varma mielipide hollantilaisista, "ehkäpä pitäisit enemmän Elävästä Luonnosta. Siinä ei näes puhuta hollantilaisista, vaan elefanteista ja kenguruista ja villikissasta ja lentokaloista ja linnusta, joka istuu pyrstöllään – olen unohtanut sen nimen. Tiedätkös, on seutuja, jotka ovat täynnä näitä eläimiä, hevosten ja lehmien asemesta. Etkö tahtoisi tietää niistä, Luke?"
"En, neiti, minun tehtäväni on pitää lukua jyvistä ja jauhoista, enkä voi ehtiä tietämään asioita, jotka eivät kuulu työhöni. Se juuri vie miehen vähitellen hirteen, kun hän tietää kaiken paitsi sitä, mistä hänen on ansaittava leipänsä. Ja valheitahan niihin kirjoihin enimmäkseen on räntätty, niin ainakin niihin papereihin, joita kaduilla huudetaan kaupaksi."
"Olet aivan kuin Tom veljeni, Luke", sanoi Maggie, haluten kääntää keskustelun miellyttävään suuntaan. "Tom ei välitä kirjoista. Pidän Tomista hirveän paljon, enemmän kuin kenestäkään muusta maailmassa. Kun hän kasvaa isoksi, tulee minusta hänen taloudenhoitajattarensa ja me asumme aina yhdessä. Voin sanoa hänelle kaiken, mitä hän ei tiedä. Mutta minusta Tom on viisas, vaikkakaan hän ei pidä kirjoista. Hän tekee kauniita piiskansiimoja."
"Niin", sanoi Luke, "mutta nytpä hän kimmastuu, kun kaikki kanit ovat kuolleet."
"Kuolleet", kiljaisi Maggie hypäten alas liukuvalta istuimeltaan. "Voi kauheata, Luke, luppakorvakinko ja se täplikäs, jonka Tom osti viimeisillä rahoillaan?"
"Kuolleita kuin myyrät", sanoi Luke, verraten kaneja vainajiin, jotka riippuivat naulattuina tallinseinään.
"Voi hyvänen aika, Luke", sanoi Maggie surkealla äänellä, isojen kyynelten vieriessä pitkin hänen poskiaan. "Tom käski minun pitää huolta niistä, ja minä unohdin. Voi, mitä nyt teen?"
"Nähkääs, neiti, ne olivat siellä kaukana työkaluvajassa, eikä kenellekään ollut annettu asiaksi hoitaa niitä. Nuori herra taisi puhua Harrylle ruokkimisesta, mutta kyllähän Harryn tietää – kelvottomin roikale näillä main. Ei muista muuta kuin oman vatsansa – toivoisin, että sitä kerrankin oikein nipistäisi."
"Oi, Luke, Tom uskoi, että varmasti muistaisin kanit joka päivä, mutta miten saatoin, kun ne eivät tulleet mieleen? Voi, nyt hän on niin vihainen minulle, tiedän, että hän on, ja niin pahoillaan kaneista – ja minäkin olen niin pahoillani. Voi, mitä pitää minun tehdä!"
"Älkää surko, neiti", rauhoitti Luke. "Ne ovat arkoja olioita, ne luppakorvaiset kanit – ne olisivat ehkä kuolleet, vaikka niitä olisi ruokittukin. Metsän elävät eivät menesty kopeissa: kaikkivaltias Jumala ei sitä salli. Hän loi kanien korvat taaksepäin ja on kapinallista panna ne riippumaan alaspäin kuin verikoiralla. Tom herra ymmärtää vasta olla ostamatta sellaisia. Älkää surko. Tahdotteko tulla mukaan eukkoani katsomaan? Lähden aivan paikalla."
Tämä kutsu suuntasi miellyttävällä tavalla Maggien ajatukset pois hänen surustaan, ja kyyneleet lakkasivat vähitellen vuotamasta hänen tepastellessaan Luken rinnalla tämän hauskalle mökille, joka omena- ja päärynäpuiden ympäröimänä, vieressä arvokas sikolätti, sijaitsi aivan Rippien rannalla. Mrs Moggs, Luken vaimo, oli kieltämättä hauska tuttavuus. Hän kestitsi vierastansa siirappileivillä ja hänellä oli monenlaisia taideteoksia. Maggie aivan unohti, että hänellä tänä aamuna olikaan mitään erikoista surun syytä, seisoessaan tuolilla huomattavan kuvasarjan edessä, joka esitti tuhlaajapoikaa sir Charles Grandisonin puvussa, paitsi ettei hänellä, kuten olisi saattanut odottaa hänen kehnon moraalinsa perusteella, ollut samaa aistia ja luonteen lujuutta kuin mainitulla oivalla herralla esiintyäkseen ilman valetukkaa. Mutta selittämätön paino, jonka kanien kuolema oli laskenut Maggien mieleen, sai hänet tuntemaan tavallista suurempaa osanottoa nuoren miehen elämänuraan, etenkin kun hän katseli kuvaa, jossa tämä nojasi puuta vastaan velton näköisenä, polvihousut napittamatta ja tekotukka kallellaan, sillävälin kun siat, jotka näyttivät olevan jotakin vierasta rotua, silminnähtävästi loukkasivat häntä hyväntuulisina juhliessaan perunankuorien ääressä.
"Olen hyvin iloinen, että hänen isänsä otti hänet luokseen, etkö sinäkin, Luke", hän sanoi. "Hän oli hyvin pahoillaan, muistathan, eikä enää tahtonut tehdä syntiä."
"No niin, neiti", sanoi Luke, "eipä hänestä enää taitanut tulla miestä, yrittipä isä mitä hyvänsä."
Tämä oli tuskallinen ajatus Maggielle, ja hän toivoi hartaasti, etteivät nuoren miehen myöhemmät vaiheet olisi jääneet kirjoittamattomaksi sivuksi.
(Neljäs luku: Tomia odotetaan kotiin.)
Suomentanut Aune Tuomikoski.
ALFRED TENNYSON.
Viktorian ajan komean proosan jälkeen on vihdoinkin annettava vuoro runoudelle, joka tietoisena arvostaan kiistelee sen kanssa ylimmästä sijasta. Somersbyn pappilassa, Lincolnshiressä, kasvoi vuosisadan alussa runotaitoisen papin ympärillä suuri perhe, kaikkiaan kaksitoista lasta, joista kolmen kehtoon runotar oli käynyt tuomassa lahjansa. Frederick Tennyson (1807-98) hankki pitkän elämänsä aikana runoilijan laakerit, Charles (1808-79) tuli tunnetuksi hienojen sonettien sepittäjänä, ja Alfred (1809-92) – maailmankuuluna runoilijana. Alfred Tennyson, joka nuoruudesta saakka oli vakuutettu runoilijakutsumuksestaan, jo lapsena harjoitellen säkeiden sepittelyä, sai alkeisopetuksen isältään, kävi Louthin koulua ja tuli 1827 Cambridgeen. Jo sitä ennen hän oli veljensä Charlesin kanssa, avustajana myös veli Frederick, julkaissut Kahden veljen runoja (Poems by Two Brothers). Cambridgessä hän joutui henkisesti jalostuneeseen ja kohottavaan samanikäisten seuraan (salaiseen yhdistykseen nimeltä "Apostolit"), ei välittänyt yliopiston ohjelman mukaisista luvuista, vaan kirjoitti runoja, mm. runoelmat Rakastajan tarina (The Lover's Tale, julkaistu 1879), ja Timbuktu (1829), jolla voitti palkinnon. Seuraavana vuonna hän julkaisi ensimmäisen varsinaisen runokokoelmansa Runoja, etupäässä lyyrillisiä (Poems, chiefly Lyrical, 1830), joka sisältää muutamia kypsiä, hänen tuotannossaan säilyneitä, mutta enimmäkseen kehittymättömiä nuoruudenrunoja. Oltuaan ystävänsä Arthur Hallamin kanssa Reinin-matkalla kesällä 1832 hän julkaisi saman vuoden jouluksi Runoja (Poems), joukossa mm. Shalottin lady, Myllärin tytär (The Miller's Daughter), ja Lootuksen syöjät_ (The Lotus Eaters). Ensinmainittu osoittaa, että Tennyson voisi olla sen soinnun ensimmäinen antaja, jota esirafaelilainen koulu pian niin herkästi kaiutti; kokoelma sellaisenaan ilmaisee hänen nyt osuneen siihen kuuman unelman rajalla olevaan värihehkuiseen, romanttisen utuiseen, aavistettuja intohimoja henkivään, Arthurin tarinoita muistuttavaan maailmaan, jonka ennen häntä oli löytänyt Keats, ja jota hän nyt tulkitsee mitä harkituimmalla sana- ja säetaiteella, kuin arabeskeja kutoen. Arthur Hallamin äkillinen kuolema Wienissä 1833 oli Tennysonille niin ankara isku, että hänen oli vaikea nousta sen alta. Kymmeneen vuoteen hän ei julkaissut mitään, vaan pyhitti runoilijatyönsä ystävänsä muiston palvontaan, kirjoittaen laajan sikermän elegioja, siihenastisen runosatonsa hiomiseen, ja uusien aarteiden etsimiseen siitä satumaailmasta, jonka "sesam" oli hänen vallassaan. 1842 hän sitten julkaisi kaksi osaa Englantilaisia idyllejä ja muita runoja (English Idylls and other Poems), joissa hän hienon taiteellisena, hillittynä, runollisesti vihjailevana romantikkona avaa ovet ylimmän ja kauneimman kaipauksemme surumieliseen utuvaltakuntaan. Tällä teoksellaan hän sijoitti runoilijavaltaistuimensa sen lopulliselle korkeustasolle; hänen elämänsä on tämän jälkeen tyyntä suuruutta, jonka vaihteluna ovat vain hänen uudet teoksensa. 1847 hän julkaisi laajan runoelman Ruhtinatar (The Princess), jossa hän ihannoi naisen tehtävää. 1850 hän meni avioliittoon Charles-veljensä vaimon sisaren kanssa, julkaisi elegiansa nimellä In Memoriam, ja nimitettiin hovirunoilijaksi, missä ominaisuudessa kirjoitti 1852 Wellingtonin herttuan hautajaisoodin; hyvä näyte onnistuneesta ohjelmarunoudesta (Krimin sota) on myös 1854 ilmestynyt kuuluisa Keveän brigaadin hyökkäys (The Charge of the Light Brigade). Maud runoelmasta (1855) lausui vanha Landor, että "runous ja filosofia ovat harvoin tätä ennen niin sydämellisesti sopineet yhteen". 1859 hän julkaisi ensimmäisen sarjan Kuninkaan idyllejä (The Idylls of the King), joissa hän mitä hienoimmalla sana- ja säetaiteella, rauhallisesti ja yksinkertaisesti, romanttisin ututunnelmin, elvyttää Arthurin tarinapiirin. Sarja, joka on omistettu kuningatar Viktorian puolison, ruhtinas Albertin muistolle, on ohjelmarunoutta, täynnä Viktorian ajan hienoutta ja hyveellisyyttä, minkä vuoksi se on joskus merkitty runoilijan laskukauden aluksi. Kuninkaan idyllit valmistuivat lopullisesti vasta 1872. Muista runoelmista mainittakoon vielä Enoch Arden ja Pohjolan maanviljelijä (The Northern Farmer) 1864, Locksley Hall 1886, Demeter ja muita runoja (D. and other Poems, sisältäen mm. tunnetun Rajan yli – Crossing the Bar) 1889 ja Oinonen kuolema_ (The Death of Oenone), 1892. 1875-91 Tennyson julkaisi seitsemän näytelmää, joista neljä historiallista, saavuttamatta niillä menestystä. – Tennyson oli ulkonaiselta olemukseltaan jalo, komea, kotkanenä ja korkeaotsa; piti pitkää tukkaa ja partaa, pukeutui huolimattomasti, tupakoi kovasti; katsoi tutkivasti ruskeilla silmillään, hymyili surumielisen satiirisesti; oli hiljainen ja rakasti yksinäisyyttä; oli ystävyydessään uskollinen; luki runojaan kauniisti matalalla tummalla äänellä. Nimitettiin pääriksi 1884. Hänen Aldworthissa oleva kotinsa (rakennettu 1868) tuli jo varhain ihailijain toivioretken päämaaliksi. – Hän ei ollut kapinoitseva, hyökkäävä henki, vaan valloitti asemansa Keatsin aseella: kaiken maallisen yläpuolelle kohoavalla kauneudella. Tätä tulkitessaan hän osoitti synnynnäistä mielikuvien ja ajatusten hienoa puhtautta (jolla on erikoinen merkityksensä Englannissa), harvinaista kielen kauneuden ja säveleellisyyden tajua, helähdyttäen kuuluville lumoavan romanttisia, vakavia, mutta samalla hellänhaaveellisia sointuja. 60 vuotta hän hallitsi Englannin runouden valtakuntaa; väliin luultiin jonkun nuoren voiman ilmestyessä hänen valtakautensa loppuvan, mutta ei: kun pamaus oli ohi ja ruudinsavu haihtunut, nähtiin Tennysonin istuvan paikoillaan yhtä tyynenä kuin ennenkin. Säilyykö hänen suuruutensa tulevienkin aikain varrella, on tietämätöntä, mutta vaikea on kuvitella ihmisiä, joihin eivät tehoaisi Tennysonin laulujen surumielisesti kaikuvat kertosäkeet, hänen lemmenvalitustensa kaihoisa musiikki, hänen elegioidensa riutuva murhe, ja iltakellojensa rauhanhelke. Hänet haudattiin Westminster Abbeyhin.
MYLLÄRIN TYTÄR.
(Välilaulu.)
Niin kallis, kallis mulle
on kaunis tytär myllärin;
jos hänen korvassansa
timantti olisin,
hiuslaineen alla koskettaa
ma saisin kaulaa valkeaa.
Jos ympärillä varren
niin hennon, hennon oisin vyö,
niin kuulla saisin, kuinka
mua vasten sydän lyö:
ja kiertyin yhä tiukemmin
sen hädän, rauhan tuntisin.
Jos kaulaketju oisin
ma tuoksuvalla povellaan,
niin huokaillen tai naurain
hän sais mun aaltoomaan;
niin kevyt oisin, ettei vois
mua yöksikään hän ottaa pois.LOOTUKSEN SYÖJÄT.
"Vain rohkeutta!" huus hän näyttäin maata,
"vie meidät rantaan hyöky aallokon."
He ennen iltaa lähestyivät maata,
miss' iltapäivä ainainen kai on.
Kuin huokuu unissansa rauhaton,
niin huokui ilma raukeasti mailla.
Ja laaksoon, valaisemaan kuutamon,
vuort' alas vaipui puro sauhun lailla,
pysähtyi, vaipui taas kuin määränpäätä vailla.
Maa purojen! Yks sauhun lailla noista
utuisin harsoin kuohui alaspäin,
ja toinen valon, varjon sokkeloista
syöks alle vaahtovaippain hyrskyväin.
Päin merta vyöryi virta kimmeltäin;
etäällä illan ruskotusta kohti
nous kolme vuorta ikihangin, jäin;
ja tuuhein latvoin, jolla kaste hohti,
myös tumma pinjapuu päin taivaanrantaa tohti.
Lumottu päivänlasku lännen puolla
jäi rusottamaan; kautta rotkojen
ylänkö kellertävä siinsi tuolla
ja palmurinne, laakso alla sen
ja niitty verhoama kukkien:
maa niissä kaikki samanlaisna säilyi!
Luo purren saapui syöjät lootuksen
niin tummin kasvoin, joilla rusko häilyi,
ja silmät lempeät niin suruisina päilyi.
Tuon velhoyrtin oksia he toivat,
ja hedelmän tai kukan loistokkaan
jok' ainoalle auliisti he soivat.
Ken maistoi niistä, hänen korvissaan
etäällä hyrskyt rantaan vieraan maan
kuin surren löi; jos liikkui jonkun huuli,
soi ääni vaisu niinkuin alta maan;
ei nukkunut hän niinkuin vieras luuli,
ja soiton suloisen hän sydämestään kuuli.
He keltahietikolle istuutuivat,
ja heitä saartoi aurinko ja kuu.
Maa isäin väikkyi – kun he uneksuivat, –
ja vaimo, lapset, orjat, kaikki muu,
mut raskaalt' yhä tuntui airopuu
ja vaahtokentät murheen syövereiltä.
"Pois emme palaa", virkkoi vieno suu:
muut lauloivat: "Jäi kotisaari meiltä
taa merten, levähtää jo saamme harhateillä."
Kuoro.
I
Soi täällä soitto, lankee lempeämmin
kuin ruusunterät helmaan nurmikon
tai tyyniin vesiin aamukaste lämmin
välissä graniittisen holviston;
ja hellemmin se sieluun koskettaa
kuin raskas luomi silmää raukeaa;
se soitto unen myös tuo taivaast' autuaast:
Ja puhki vilvoittavan sammalen
muratti täällä nousee maasta,
ja virrass' itkee parvi lumpeitten,
unikko louhikkoon pään painaa nuokkuen.
II
Miks meille valittu on raskain tie,
miks epätoivoon meidät tuska vie,
kun luodut muut niit' ilman elää saivat?
Miks osa muita ylväämpien lie
näin yksin kestää rasitukset, vaivat
ja vaikeroida allapäin
surusta suruun viskeltyinä näin:
ei siipiänsä lepuuttaa,
ei vaellusta päättää saa,
ei tuta otsallaan ees virvoittavaa unta,
ei kuulla kuinka sisimmässä soi:
"Ei iloa, vaan rauhaa, oi!"
Miks yksin raadamme, kun lepää luomakunta?
III
Oi näätkö metsikössä lehden?
kun poimunsa se avaa terää tehden,
ja tuulten keinuttaissa oksaa puun
se viherjöi ja kasvaa, huoletoin.
Se kylpee hehkuss' aamunkoin,
yön kasteessa ja kimmelteessä kuun,
ja syksyllä se keltaiseksi käyden
kautt' ilman liitää multaan kaivattuun.
Oi näätkö suvipäivin paisuneen
täyskypsän omenan ja mettä täyden?
Syysyöhön putoaa se hiljaiseen.
Ja lyhykäisen elämänsä myötä
myös kukka kasvaa, nostaa kruunupään,
tuleentuu, kuihtuu tekemättä työtä,
maan multaan juurtuin hedelmöittävään.
IV
Niin vihamielinen on tumma sinitaivas,
mi kattaa meren tummansinervän.
On kuolo päätös elämän; ah, vaivas
vain saaliis onko päivilt' elämän?
Mut mitä meistä. Aika vierii pois,
ja huulemme on kohta vaienneet.
Mut mitä meistä. Pysyvää mik' ois?
Pois meiltä riistetty on kaikki, joista
jää synkän menneisyyden sirpaleet.
Mink' ilon paheen kanssa taisteloista
me saamme? Aalloill' onko rauhaa,
kun iäti ne nousten, vaipuin pauhaa?
Levossa kaikki kypsyy ennenkuin
taas kuihtuu hautaan kallistuin:
suo meidän pitkään levätä tai kuolla,
suo tumma kuolema tai uni varjonpuolla.
V
Suloista puron lauluun jäädä ois
ja silmin puoliks ummistetuin olla
kuin uneen vaipuneena nurmikolla.
Niin ihanasti sielu unelmois
kuin ambranhohde, joka myrhapuulla
värehtii eikä mieli pois;
sais ystävänsä kuiskailua kuulla
ja lootuksia syödä näin
ja katsella kun kareet kellertäin
niin haurain kaartein vierivät päin rantaa;
sais sielunsa ja sydämensä antaa
syleilyyn surumielen lempeän;
sais uneksia vaiheist' elämän
parissa monen lapsuusystävän,
niin monen, siirtyneen jo vainajaksi:
on vaskiuurnassa vain tuhkaa pivo, kaksi.
VI
Me muistaa voimme aviomme armaan
ja rakkaan vaimon viime syleilyt
ja kuumat kyynelet; nyt kaikk' on toisin varmaan.
on kotiliesi varmaan kylmennyt.
Perintö poikain on: näin outo matkamies
kuin aave saapuis kemuihin kenties.
Tai ovat saaren korskat ruhtinaat
meilt' anastaneet linnat sekä maat,
ja lauluin runoilija heille kuvaa
nyt Troijan kymmenvuotiskahakkaa
ja urotöitämme kuin jotain unhoittuvaa.
Hajooko sekasortoon saarimaa?
Se mikä särkyi, silleen jäädä saa.
On työläs jumalia lepyttää
ja palauttaa järjestystä jälleen.
Siell' onkin sekasorto tälleen
pahempi kuolemaa: on vaivaa, hyörinää,
ja murhe seuraa murheen kintereillä,
ja sieltä löytävät vain tuskain lähteen
sydämet uupuneet jo sotateillä
ja silmät tuijottaneet johtotähteen.
VII
Mut kukkavuoteella ois suloisinta
lepäillä kehdoss' ilman lempeän
pään päällä tumma taivaanpinta
ja onnentäyteisenä rinta,
ja nähdä verkkaan virran vierivän
ylitse purppuraisten rinteitten,
ja kuulla kutsut kaiun kasteisen
lävitse köynnöstiheikön ja luolain,
ja katsella kun vesin vihrein, vuolain
vuo virran kuohuu, syöksyy alitse
akantusseppeleitten jumalaisten!
Suloista tuijottaa ois kauas merelle
ja kuulla suhinaa vain pinjain huojuvaisten.
VIII
Lootus kasvaa paljaan kummun alla,
lootus kukkii virtain rantamalla,
ja tuuli vieno henkii suvisäin
kautt' onkaloitten, lehtokäytäväin,
ja yli nummen tuoksuvan vie pölyt kukkain kellerväin.
Olemme kyllin seikkailleet ja sinne tänne sinkoilleet
ja kuohuiss' aallon ärjyvän vain soutaneet ja huovanneet
miss' ikenistään suihkun syöks tuo hirviö ja velloi veet.
Nyt vannokaamme, että ainiaan
asumme kukkuloilla lootusmaan
kuin parvi jumalten ja unohtain pois ihmissuvun kokonaan.
Vain nektaria juo ja lepää jumalat,
kun alhoiss' alla salamoi, ja pilviripset kietovat
nuo taivaanlinnat kultaiset, maailman kirkkaan saartamat.
Hymyillen allaan näkevät he nälän, ruton, ahdingon,
maanjäristykset, taistelut, maan hävitetyn, aution
ja laivat, jotka uppoaa, ja kädet, jotka ristiss' on.
He kuuntelevat hymyillen ja suloisesti heistä soi
se vanha murheen valitus, kun ihmiskunta vaikeroi,
se laulu, joka tyhjään soi, vaikk' ylväät sanat olla voi:
se laulu suvun kiusatun, jot' ahtain rajoin kytkee maa,
ja joka kylvää siemenen ja sadon niukan vaivoin saa
ja vehnän, rypäleet ja öljyn kokoaa;
kunis nääntyy pois, ja helvettiin – niin luullaan – heitetään
yks tuskiin iankaikkisiin, ja toinen pääsee lepäämään
Elysiumin laaksoihin ja kukkasille painaa pään.
Ah, varmaan uni armaampi kuin vaiva on, ja ranta lie
parempi kuin on syöverit ja airo joka voimat vie.
Levätkää, merimiehet, oi! jo päättyi, veljet, raskas tie.ODYSSEUS.
On turhaa toimetonna kuninkaana
mun elää väliss' autioitten vuorten,
kun tyyni lies ja vaimo iäkäs
mua kytkevät, kun säädän sekä jaan
lait kesyttömän heimon, joka nukkuu,
syö, kerää aittaan, muttei tunne mua.
En lepää vielä; aion vaeltaa
ja juoda sakkaan saakka elämän;
jo paljon nautin, paljon kärsin yksin
ja niitten kanssa, joita rakastin,
niin rannalla kuin merelläkin, missä
kiis pohjamyrsky läpi pilvilaumain
ja velloi aaltoja. Sain nimen kuulun:
näät kulkeissani sydän nälkäisenä
sain paljon nähdä; tunnen kaupungit,
maat, valtiot ja ilmastot ja tavat,
ja arvoa mä nautin kaikkialla;
ja Troijan kentillä join sodan hurmaa,
kun vertaisteni kanssa taistelin.
Oon osa jokaisesta, jonka näin;
mut kaikki mennyt on kuin holvikaari:
sen kautta siintää tuntematon maa,
maailma, jonka näköpiiri haihtuu
ain etäämmäksi kulkeissani eespäin.
Niin raskasta on jouten olla ruostuin
sen sijaan että käytettynä säihkyis –
ikäänkuin eläis se ken hengittää!
Vaikk' elämän vois elämällä jatkaa,
se lyhyt ois; ja jäljellä on mulla
vain vähän yhdestä. Mut joka hetki,
mi pelastettiin ikuisuuden yöstä,
tuo jotain uutta voittonaan; ois kurjaa,
jos vielä päivänkierron viipyisin,
jos kytkisin tään hengen harmenneen,
mi kaipaa palavasti tiedon perään,
kun lailla tähden viittoilee se vaipuin
taa ihmismietteen äärimmäisen rajan.
Mut mull' on poika, nuori Telemakhos,
hän perii saaren sekä valtikan.
Hän järkevästi täydentää voi työni
ja vähitellen lempein säädöksin
tään karskin vuoriheimon kesyttää
sen johtain hyödyn, hyvän palvelukseen.
Hän hellänä ja täysin nuhteetonna
käy horjumatta velvoituksen tietä,
ja kotijumalien palvonnasta
hän huolehtii, kun olen lähtenyt.
Hän tekee työnsä, minä omat työni.
On laiva satamassa; purjeet paisuu,
ja himmeänä siintää meren selkä.
Te merimiehet, jotka kanssani
olette ponnistelleet, miettineet
ja tervehtineet yhtä raisuin mielin
niin päivänpaistetta kuin ukkossäätä
ain otsin kirkkain, vapain sydämin –
me vanhat olemme; mut kunniansa
ja toimensa on vanhuudellakin.
Vie kaiken kuolema; mut sitä ennen
työ jokin tehtäköön, työ jalo, ylväs
ja arvoinen myös miesten, jotka kerta
jumalten kanssa ovat taistelleet.
Veet, vuoret kietoo valon kimmellys:
jo väistynyt on pitkä päivä; verkkaan
kuu nousee; monin äänin syvyys huokaa.
Oi tulkaa veikot, myöhäistä ei liene
maailmaa uutta käydä etsimään.
Siis vesille ja vedoin tahdikkain
taas pyörteet kohisevat viiltäkää!
Taa päivänlaskun suuntaan sinne, missä
on kaikki lännen tähdet kylpeneet;
niin purjehdin mä kuolemaani asti.
Kenties me kurimukseen vaivumme
tai saavutamme Onnellisten Saaret
ja näämme siellä suuren Akilleen.
Jäi paljon taa, mut paljon vartoo vielä:
jo haihtui meistä voima, joka ammoin
maat, taivaat myllersi; mut vähät siitä!
On meitä karaistunut urhojoukko,
jo heikontama kohtalon ja ajan,
mut kannustama tahdon, joka etsii
ja pyrkii kauas eikä hellitä.LYÖ, MURRU, LYÖ.
Lyö, murru, lyö,
oi meri, harmaata paatta päin!
Oi että kieli sen haastaa vois,
mikä painaa mun sydäntäin!
Kalapoika on onnekas, oi,
kisaparvessa siskosten!
Meripoika on autuas, ah,
kun soutaa hän laulellen!
Ohi kummun, päin satamaa,
niin uljaat alukset ui.
Käsi kosketti, haipui pois,
soi ääni ja vaimentui.
Lyö, murru, lyö,
oi meri, kalliolouhuihin!
Lumo vieno päivän jo sammuneen
ei palaja takaisin.KEVYEN PRIKAATIN HYÖKKÄYS.
1
Virstan tien, virstan tien,
virstan eteenpäin
suoraan Kuoleman Laaksoon
ratsasti kuussataa.
"Eespäin! Kevyt Prikaati!
Tykkejä kohti!" hän vaati;
suoraan Kuoleman Laaksoon
ratsasti kuussataa.
2
"Eespäin! Kevyt Prikaati!"
Säikkyikö ykskään mies?
Ei, vaikka jokainen ties:
heidät erehdys vaati
käymään kuoleman rataa:
heistä se yhtä lie,
heille on määrätty tie,
vaikka se hengen vie;
suoraan Kuoleman Laaksoon
ratsasti kuussataa.
3
Heidän on pakko kuolla:
tykkejä tääll' on ja tuolla,
patteri joka puolla
ampuu ja lataa.
Sauhuun ja pauhinaan
peittyissä järkkyvän maan,
rohkeina kuoleman kitaan,
hornan kattilaan,
ratsasti kuussataa.
4
Säilänsuut säkenöivät,
maahan he kaikki löivät,
jotka heit' ympäröivät;
armeija horjui, kun
alkoi iskuja sataa:
halki he syöksyivät sauhun
mykistäin patterin pauhun:
kasakat ja ryssät
väistyivät vallassa kauhun
miekkojen raivoista rataa.
Takaisin ratsut vei
hyökkääjät, mutta ei
heit' ollut kuuttasataa.
5
Urhona sai moni kuolla:
patteri täällä ja tuolla,
patteri joka puolla
ampuu ja lataa.
Sauhuun ja pauhinaan
peittyissä järkkyvän maan
saapuivat kidasta hornan
urhot taisteltuaan,
vihityt kuolemaan,
saapuivat jäljelle jääneet,
mutta ei kuuttasataa.
Työ oli katoomaton!
Maailma muistava on
heidän maineensa rataa.
Kunniakas oli työ!
Peitä ei unhon yö
uljasta kuuttasataa!
Kaikki suomentanut Yrjö Jylhä.MAUD.
Maud, luokseni puistoon käy;
yön, lepakon mustan jo näin
pois lentävän; puistoon käy,
mä portille yksin jäin.
Lemu kuusamain, ruusujen leyhyttäy
kuin myskinä ympärilläin.
Sill' aamu jo hengähtää,
ja planeetta Rakkauden
käy taivaan vuoteelle, keskeen jää
sen keltanarsissien;
luo auringon, armaansa häviää
se valohon riutuen.
Koko yöksi ruusut vain
jäi huilujen kuunteluun,
all' ikkunan tahdissa tanssijain
sous oksa jasmiinipuun,
siks kunnes lintusen havahtain
tuli hiljaista, laskeissa kuun.
"Vain yksi on", liljalle haastelin,
"kenen kanssa hän riemuita voi.
Hän on uupunut tanssiin ja leikkihin,
hänet jospa jo jättäis he, oi."
Kuun laskeissa puolet jo lähtikin,
ja puolet, kun nousi koi.
Nyt hiekalla äänin hiljentyvin
kumu pyörän viimeisen soi.
Puhun ruusulle: "Kuluu kiirehtäin
yö juominkien humuhun.
Oi huokaatko, nuori ystäväin,
vuoks erään, jok' ei ole sun?
Hän on iäti", ruusulle vannoin ma näin,
"vain mun, vain iäti mun".
Ja ruusun sielun ma veriini sain,
kun hallista soi sävelvuo;
puron solinaa kauan kuulostain
jäin puutarhajärven luo;
alas metsään, joka on meidän vain,
läpi niityn virtaili tuo.
Miss' astunut ylitse niittymaan
olet suloisin askelin,
luo maaliskuun tuuli huoatessaan
joka jäljestä orvokin
alas notkoihin, joissa sun kohdata saan.
Paratiisin laaksoihin.
Ei maitokukkasta pudonnut
akasian yhtäkään,
oli lumme vedessä uupunut
ja neilikka niityllään;
koko yön vain ruusu on valvonut
lupauksesi tietäessään;
joka ruusu ja lilja on huokaillut
vuoks sinun ja aamun tään.
Ylin ruusu sa tarhassa neitojen,
tule, juhla jo loppunut on!
Tule säihkyssä satiinin, helmien,
ylin liljani verraton!
Suo säteillä ylitse kukkasten
hiuskruunus kuin auringon!
Kipuyrtin kyynele kimmeltelee
ja holvihin putoaa.
"Elos, kohtalosi jo lähenee!"
punaruusu nyt huudahtaa.
Mut ruusu valkea huokaisee:
"Hän luoksesi myöhään saa."
Kukonkannus kuiskien kuuntelee
ja liljakin odottaa.
Hän saapuu! käynti jos armahan
miten leijuen liidättäis,
sydän alle multien, hautahan
sen kuulis ja sykähtäis;
satavuotisunesta kuoleman
kun tomuni heräjäis,
se liikkuis ja hehkussa purppuran
hänen jalkainsa juureen jäis.
(XII laulu.)
Suomentanut Elina Vaara.ROBERT BROWNING JA ELIZABETH BARRETT BROWNING.
Tennysonin hunajainen, värikäs, kuuman unettava, autereinen, englantilainen runous sai vastapainokseen Robert Browningin kosmopoliittisen, vaikeatajuisen älyllisyyden, sielullisen erittelyn, joka hänen ihailijainsa mielestä hakee vertojaan Shakespearesta saakka, vaikka hän ei varsinaisesti harrastakaan luonteiden tutkimista draaman puitteissa, vaan erikoistuu niiden ilmentämiseen etupäässä yksinpuheluissa, sieluntunnustuksissa. Robert Browning (1812-89) oli varakkaan lontoolaisen pankkivirkamiehen poika, jonka suvussa on oltu toteavinaan juutalaista ja jossa varmasti oli skottilaista, kreolilaista, saksalaista (äiti oli saksalainen) ja englantilaista verta. Hän oli ruskeatukkainen, germaanisesti rusoposkinen ja sinisilmäinen, vilkas sekä lapsena että vanhuksena, rakenteeltaan ja olemukseltaan tukeva ja luotettava kuin hyvinvoipa kauppaneuvos, hienosti pukeutuva terve mies, joka ojensi ystävilleen avomielisesti molemmat kätensä. Eräät seikat, mm. se, että hän kävi suutelemassa kynnystä, jonka yli oli vienyt vaimovainajansa vihille, viittaavat siihen, että hänessä oli annos teatterimaista tunteellisuutta. Hän oli runoilijana varhaiskypsä, ihaillen Byronia ja varsinkin siihen aikaan aivan tuntemattomia Shelleytä ja Keatsia, sairasti edellisen aiheuttaman ateismin nuoruustaudin, oli jonkin aikaa kasvissyöjä, – valmistui yleensä kutsumukseensa tällaisten varsinkin runoilijain elämässä tavallisten kehitysetappien kautta. Saatuaan alkusivistyksen etupäässä yksityisopetuksen avulla ja opiskeltuaan kreikkaa Lontoon yliopistossa hän antautui elämään vain kulttuuri-ihmisenä, toivoen kerran luovansa pysyväarvoista runoutta. Sivistystään hän täydensi matkustelemalla, oleskellen mm. 1833-34 Venäjällä, sekä paljon Italiassa, johon oli erikoisesti kiintynyt. Runoelmat Pauline (1833), Paracelsus (1835) ja perin hämärä Sordello (1840), jota lukiessaan kirjailija Douglas Jerrold luuli tulleensa idiootiksi, koska ei voinut huomata siinä mitään järjellistä ajatusta, sekä näytelmä Strafford hankkivat hänelle hiukan mainetta – Dickensin kriitikko, ystävä ja elämäkerran kirjoittaja, Viktorian kauden tri Johnson, John Forster mm. huomasi hänet kiittäen –, mutta ensimmäisen varsinaisen voittonsa – ja senkin hyvin rajoitetussa piirissä – hän saavutti 1841 aloittamallaan sarjalla Kelloja ja granaattiomenia (Bells and Pomegranates), johon tuli kuulumaan kahdeksan eri osaa ja joka valmistui 1846. Ensi osaan sisältyy draamallinen runoelma Pippa menee ohi (Pippa passes), josta Browningin runous ilmenee lyyrillisimmillään ja onnistuneimmillaan. Felippa eli Pippa on pieni italialainen silkinkehrääjätär, joka liittää yhteen sarjan kohtauksia esiintymällä niissä kaikissa ja antamalla niille tosi runollista sisältöä viattomalla, helisevällä linnunlaulullaan ja aurinkoisella olemuksellaan, joka vaikuttavasti asettuu häntä ympäröivän syyllisen ja synkän maailman vastakohdaksi. Palattuaan Italiasta 1845 Browning mieltyi runoilijatar Elizabeth Barrettin runoihin, pääsi lopulta hänen tuttavuuteensa, rakastui tähän hentoon, keuhkotautiseen, gasellisilmäiseen ja tummakiharaiseen naiseen, kirjoitti ja sai 1845-46 sikermän lemmenkirjeitä, joiden ihanteellisuuteen ei ole mitään lisäämistä, meni salaa (sillä Elizabethin isä oli jyrkästi kieltänyt tyttärensä ajattelemasta avoliittoa) naimisiin hänen kanssaan (1846) ja vei hänet viikkoa myöhemmin isän tietämättä pois kotoa suoraan Italiaan, jossa, enimmäkseen Firenzessä, he sitten asuivat – lyhyitä kotimaassa käyntejä lukuunottamatta – Elizabethin kuolemaan saakka 1861. Tätä tekoa ei hra Barrett (jota tässä suhteessa tuskin voi pitää normaalina) milloinkaan antanut anteeksi, palauttaen tyttärensä kirjeet avaamattomina. 1848 Browning julkaisi uuden painoksen Kelloista ja granaattiomenista, lisäten siihen uusia runoja. Ensi kerran hänen ei nyt itsensä tarvinnut maksaa painatuskustannuksia. Hänen seuraavasta tuotannostaan mainittakoon Miehiä ja naisia (Men and Women, 1855), 51 kohtalon ja sielun maalausta, joissa hän esim. saattaa kuvitella, minkälaisena Lazarus sielullisesti eli ja oli kuolleista heräämisensä jälkeen. Vaikkakin helppotajuisempia, runoilijan ajatusten nopea siirtyminen asiasta toiseen, mielikuvien pursuava runsaus, vaatii kuitenkin lukijalta jännittynyttä, väsyttävää tarkkaavaisuutta. Browningin suursaavutus on 12 osaa sisältävä runoelma Sormus ja kirja (The Ring and the Book, 1868-69), jonka aiheena on vanha italialainen Franceschinin murhajuttu: aviomies palkkaa rosvot surmaamaan nuoren vaimonsa ja tämän kasvatusvanhemmat. Siitä, miten tämä tapahtuma vaikuttaa ympäristöön, syntyy sarja syviä, inhimillisesti tosia sielun- ja luonteenkuvia. Vasta tällä teoksellaan Browning sai aikalaisensa yleisemmin vakuutetuiksi siitä, että hän oli todellinen runoilija, minkä jälkeen hänelle osoitettiin suurta huomaavaisuutta ja kunnioitusta, mm. perustamalla erikoisia Browning-seuroja. Robert Browning kuoli Venetsiassa, mutta haudattiin Westminster Abbeyhin. – Hänen puolisonsa Elizabeth Barrett Moulton Barrett (1806-61) oli etevälahjainen, varhaiskypsä runoilijakyky, joka oli saanut perusteellisen klassillisen sivistyksen, mm. laajat tiedot kreikankielessä. Selkävian vuoksi hän joutui 15 vanhana pitkiksi ajoiksi vuoteeseen, tullen senkin vuoksi kuluttaneeksi aikaansa tavallista enemmän lukemiseen. Perheen muutettua Lontooseen 1835 hänessä rupesi ilmenemään keuhkovian oireita. Ensimmäiset runonsa hän oli julkaissut jo 1826, Aiskhyloksen Prometheus-käännöksen 1835, ja jatkoi nyt tuotantoansa mm. kokoelmalla Serafim ja muita runoja (The Seraphim and Other Poems, 1838) ja suurta huomiota herättäneellä Lasten valituksella (The Cry of the Children, 1841), josta teollisuuden pienten uhrien itku järkyttävästi kuuluu. 1844 hän julkaisi Runoja kaksi osaa, saavuttaen yleistä tunnustusta. Avioliiton jälkeen, Italian suotuisassa ilmastossa, hänen terveytensä aluksi huomattavasti vahvistui. Hänen tuotannostaan tältä ajalta on mainittava Portugalittaren sonetteja (The Sonnets from the Portuguese, 1850), Casa Guidin ikkunat (C. G. Windows, 1851), ja omaelämäkerrallinen runoelma Aurora Leigh (1856). Hänen nauttimalleen maineelle kuvaavana kerrottakoon, että eräissä piireissä kannatettiin hänen nimittämistään hovirunoilijaksi Wordsworthin jälkeen, huomaavaisuuden osoitukseksi kuningatarta kohtaan. Hän kuoli äkkiä ja on haudattu Firenzeen. Syvä tunteen voima ja naisellinen hienous yhtyneinä selkeään muototaitoon on vakiinnuttanut hänen mainettansa mm. lemmensonettien sepittäjänä. Mahdollista on, että hänen suruisen viehättävä elämäntarinansa ja hänen runoutensa hieno yleistajuisuus pitää hänen mainettansa hengissä vielä silloinkin, kun hänen miehensä runous on vaikeatajuisuutensa vuoksi vaipunut vain harvojen omaisuudeksi, ehkäpä unohduksiin.
ROBERT BROWNING:
KEVÄT.
Kevät kukkea,
aamu ihana,
kello seitsemän,
kaste kaunista;
leivo lennossa,
mato oksalla,
Luojan lempeän
kaikki lapsia!
Suomentanut Elina Vaara.HAMELNIN PILLIPIIPARI.
I
Hameln on kaupunki Saksassa
ihan kuulun Hampurin tienoilla;
sen ympärille on rakettu muuri,
jota Weser-virta, syvä ja suuri,
etelän puolelta loiskuttaa;
niin kaunista paikkaa et nähdä saa.
Mut aikoihin, joista nyt kerron tarun
(jo kuudettasataa vuotta on siitä)
oli kaupunki vallassa itkun ja parun,
joka karmii vieläkin selkäpiitä.
II
Rotat!
Niist' oli vaiva vasta!
Ne kissoja tappoi, ne koiria söi,
ne purivat kehdossa pikkulasta,
ne liemen latkivat kattilasta,
ne ruokakaapeissa elämöi,
ne veivät leivät ja juustonpalat,
ne ryösti pytyistä suolakalat,
ne auki mursivat sylttipurkit,
ne pesikseen käyttivät talviturkit
ja riistivät naisilta puheenvuoron:
ei uskois ikinä,
mikä vingunta, vikinä
nous ilmoille kiljuissa rottien kuoron.
III
Mut raatihuoneelle viimein juoksi
väki kaupungin huutaen vimmoissansa:
"Pormestarilt' apua vartoo kansa;
ja raatimiehiltä – senkö vuoksi
me ostimme, hukaten kansan rahat,
nuo viitat ja reunoihin kärpännahat,
että sallitte meille sen tuhannen pahat!
Teit' ikä jo painaa ja ihramahat,
ei kaupungin menestys liikuta teitä!
Ylös, herrat! Päätänne vaivatkaatte,
vaikk' oiskin se niinkuin pölkky mätä,
ja miettikää, mikä auttais meitä,
tai tottavie! te potkut saatte!"
Pormestari keralla raadin tätä
suu ammolla kuunteli, mielessä hätä.
IV
Ovensa raati nyt sulki
ja mietti tunnin, kunnes julki
pormestari huus: "Myyn kaapuni pois!
oi etten koskaan sit' ottanut ois'
On helppo käskeä miettimään –
olen raapinut kohta kaljuksi pään
ja miettinyt, mutta sen turhaksi nään.
Se rotanloukku, se pyydys tuokaa!"
Mut annas olla kun siinä hän huokaa,
niin ovelle hiljaa koputetaan.
"Varjele!" huus hän. "Mitä se on?"
(Ylen paksu on hän, istuissaan
siin' ympäröimänä neuvoston.)
"Joku raapaisi kai vain jalallaan.
Kun rotista luiskahduksenkin kuulen
sydänhalvauksen jo saavani luulen!"
V
"Sisään!" huusi hän rohkeasti:
ovest' astui olento kummallinen!
Oli hänellä kaapu maahan asti
osaks punainen, osaksi keltainen.
Hän oli laiha ja pitkä mies,
sinisilmät hehkuivat niinkuin lies,
hän varmaan paljon näki ja ties;
oli hiukset vaaleat, iho tumma,
ei parta verhonnut poskia, suuta,
mut huulilla värehti hymy kumma;
ei miehen syntyä, sukupuuta
tai ikää arvata voinut kukaan
tuon oudon asun ja ilmeen mukaan.
Mut eräs huudahti: "Tottamaarin
pasuunan ääni mun isäni vaarin
tuo hautaholvista, liinoilta paarin!"
VI
Luo neuvospöydän hän astui ja laati
näin sanansa taitavat: "Arvoisa raati!
On hallussani salainen valta
kaikk' eläimet lumota auringon alta:
niin merestä, maalta kuin taivahalta
mua seuraa ne, minne ikinä lähden.
Erittäinkin käytän outoa hurmaa,
kun on kyseessä eläimet, joiden tähden
saa ihmiset kärsiä tuhoa, turmaa:
kyykäärmeet, myyrät ja hyönteisten suku.
Mua pillipiipariks sanoo kansa."
Ja hän sormeili nauhaa kaulallansa,
punakeltaista, kuin oli myöskin puku;
ja huilu riippui narussa hällä.
(Ja kun se kosketti laihaa kättä,
niin näytti siltä, kuin viipymättä
hän soittaa olisi halunnut tällä.)
"Vaikk' olenkin kulkuri kurja", hän sanoi,
"tataarien kaani mult' apua anoi,
kun sääskipilvi valtavan suuri
maan hukuttanut kai muuten ois,
ja Nizamist' Aasian puolla juuri
minä hirmulepakot ajoin pois:
minä säälin teidän pulaanne pahaa,
rotat surmaan, käyttäen kummaa taikaa,
jos maksatte tuhannen kultarahaa."
"Tuhat? Kymmenen tuhatta!" yhtä aikaa
pormestarin, raadin ääni kaikaa.
VII
Ja kulkuri kadulle asettuin
loi katseensa pilliin hymysuin
kuin muistellen, minkä voiman salas
tuo pilli, jolla hän soittaa halas;
ja tuntien taitonsa mainiosti
hän huulillensa nyt pillin nosti.
Sinivihreinä säihkyivät silmät syvät.
kuin liekkiin viskaisit suolajyvät;
kun piipahutti hän kerran ja kaksi,
kuin kohu armeijan kaukaa kaikui
ja kohina paisui pauhinaksi
ja se ukkosenjylynä viimein raikui;
syöks esiin nyt rottia hirveät luvut,
tuli suuret ja pienet, vahvat ja heikot.
tuli ruskeat, mustat ja harmaapuvut,
tuli nuoret veitikat, vanhat peikot,
isät, äidit, siskokullat ja veikot,
sedät, serkut ja kaukaisemmatkin suvut.
tuli hienoviikset ja paksuhännät,
hoikkasääret ja lyhyenlännät –
ne soittajan jäljissä innoin juoksi,
kun pillin sävelet kiehtoen soivat,
ne kadulta kadulle karkeloivat,
kunis matkan katkaisi mahtava vuoksi.
ja Weser-virta ne kaikki nieli!
Eräs sentään, joll' oli Caesarin mieli,
ui yli ja rannalle noustuaan
(niin aikakirjoissa mainitaan),
kun saavutti vihdoin rottien maan,
näin kertoi: "Kun piipahti pillin ääni,
niin soinnut ja tuoksut huumasi pääni;
kuin kypsät omenat, rypäleet
ois painimessa musertuneet,
kuin sylttipurkkeja murrettu ois,
voipytyistä lyöty vanteet pois,
ovet ruokakaappien aukaistu
ja pulloista korkit laukaistu
ja traaniöljy virrannut maahan;
oli kuin olis kuiskannut ääni hellä
(ei harpun kieliä helskytellä
niin kauniisti): 'Nyt, rotat, riemuitkaahan!
On maailma ruokakammio – suokaa
nyt herkkujen maistua, vieraita tuokaa!
Saa haistaa ja maistaa, nyt syökää ja juokaa.
on suurusta, päivä- ja iltaruokaa.'
Ja kun sokerikakku ruskea, suuri
kuin aurinko loisti eessäni juuri
ja houkutti: 'Minua pure ja murra!'
– Sain henkeni menoa aalloissa surra."
VIII
Olis pitänyt nähdä sun Hamelnin kansa:
he kelloja soittivat innoissansa,
että kirkontorni se huojui ihan.
Pormestari huusi: "Nyt seipäitä myötä,
sohikaa nurkat jokaisen pihan!
Saa rakennusmestari, nikkari työtä.
Niin, paljon on tehneet rotat jo pahaa,
niist' älköön jälkeä jääkö tälleen!"
Mut torille pillipiipari jälleen
käy lausuen: "Tuhannen kultarahaa!"
IX
Vai tuhat kultarahaa hän vaati!
Pormestari suuttui kuin myös raati.
Pian taasen he hiukan juhlia voivat:
kas silloin maistuvat viinit oivat,
ja puolet jos tuosta rahasta käyttää,
voi reininviinillä sammiot täyttää.
Saisko nyt summan sellaisen
maankiertäjä kirjavakaapuinen!
Pormestari viittas rantaa kohti:
"Työs täytit, se virran äyräälle johti.
Näin rottien syöksyvän syliin veen,
mikä kuoli, ei herää se uudelleen;
nyt, ystävä, suoritan sulle laskun:
saat juomarahoja kerrakseen,
jää jotakin vielä pohjalle taskun,
– kai ymmärrät leikiksi taannoisen kaskun.
Tuhat kultarahaa! Viiskymmentä riittää!
Kun senkin saat, voit nöyrästi kiittää."
X
Pillipiipari hurjana huus:
"Pila pois! Mua vartoo tehtävä uus!
Näät päivälliseksi ehtiä aion
taas Bagdadiin, miss' einettä haukkaan,
pääkokki on luvannut keiton maukkaan,
kaliifin keittiöstä kun taion
ma skorpioonit tarkkaan pois:
hänen kanssaan en maksusta riidellä vois;
mut palkasta nyt jos äyrikin puuttuu,
jos pillipiipari teihin suuttuu,
niin vannon, ett' ääni pillin muuttuu."
XI
"Häh?" kuului vastaus pormestarin,
"mua tohditko verrata kokkeihin,
sinä tilkkumekkoinen, kurja konna,
joka pilliäs luritat toimetonna?
Mua pilkkaat, mies! Siis käyntiin palkeet.
ja puhalla pilliis, niin että halkeet!"
XII
Ja pillipiipari uudestaan
lähti katua vaeltamaan.
Ja ruokopilliinsä hienoon, pitkään
hän puhalsi kolmasti (sävelet mitkään
niin lempeästi ei ole soineet,
niin lumota, kiehtoa koskaan voineet):
kuin tuulen tohina kuului jo kohina,
lopuks ihmisten iloinen tungos ja sohina,
avojalkojen laputus, puukengän koputus,
kätösten taputus, huuto ja hoputus,
ja niinkuin kanat jyvien perään
taloista vyörähti yhteen kerään,
täyttäen kadulla käytävät, ojat,
nyt kaikki kaupungin tytöt ja pojat.
Niin karkeloiden ja naurain lapset
kirkassilmäiset, hulmuhapset
ja helmihampaiset kadulle juoksi
suloisen, kiehtovan soiton vuoksi.
XIII
Pormestari ja neuvoskunta
kai näkevänsä nyt luuli unta,
he jäykistyivät kuin pölkyiks ikään,
ei heit' ois siirtänyt mahti mikään,
ja sanat kurkussa tekivät tenää.
He hämmästellen vain nähdä voivat,
kuink' eespäin lapset ne karkeloivat.
Mut tuskin hengähtääkään enää
pormestari ja raati tohti,
kun pillipiipari matkan johti
pääkadulta Weserin rantaa kohti!
Mut etelästä hän suunnan muunsi;
päin länttä, päin Koppelbergin vuorta,
joka ylväänä suoraan edessä puunsi,
hän johdatti saattoansa nuorta.
Ja silloinkos riemu syntyi vasta:
"Ei ylitse pääse hän huipusta tuosta!
Hänen täytyy lakata lurittamasta,
ja takaisin voivat lapsemme juosta!"
Mut, kas, kun he vuorelle ehtivät juuri –
kuin onkalo ammottavainen, suuri
sen seinään aukeni portti heti,
pillipiipari sisälle kulki
ja lapset kaikki hän mukaansa veti
– sen jälkeen porttinsa vuori sulki.
Sanoinko kaikki? Ei! Oli yksi,
eräs rampa ei ehtinyt toisten mukaan,
ja vaikkei uskoa vois ehkä kukaan,
hän tunsi itsensä hyljätyksi
ja kertoili vuosia jälkeenpäin:
"Tääll' ollut on kolkkoa jälkeen sen.
kun leikkikumppaneistani jäin!
Sitä murehdin alati, että en
nää ihmeitä, joita näkevät muut;
näät lupashan pillipiipari,
ett' ihanan maan hän näyttäisi,
veet loiskii siellä ja hedelmöi puut,
on kukkien loisto sanomaton,
ja kaikki uutta ja outoa on:
kuin riikinkukot on varpuset siellä,
sen seudun koiria kilpatiellä
ei meidän hirvemme voittaa vois,
on mehiläisiltä piikit pois,
ja hevoset kiitävät kotkan siivin:
mut juuri kun olin varma aivan,
pian että jättäisin vamman ja vaivan,
niin soitto lakkasi – hiljaa hiivin
pois kummun juurelta, jonne jäin
minä seisomaan ihan yksinäin,
yhä rampana onnuin, en saanut juosta,
en tiedä mitään seudusta tuosta!"
XIV
Voi surkeutta Hamelnin!
Tuli mieleen monenkin porvarin
pyhän kirjan muistutus: Kameelin
on neulansilmästä helpompi päästä
kuin rikkaan astua taivaaseen!
Pormestari ei vaivoja säästä
tuon pillipiiparin löytääkseen;
miest' etsii jo lähetit kaikkialta,
ja heille on annettu vapaa valta
luvata kultaa ja hopeaa
niin paljon kuin soittaja halajaa,
kun lapset hän kotiin vain johdattaa.
Mut kun he turhiksi näkivät vaivat,
kun lähetit tyhjinä palata saivat,
pormestari ynnä korkea raati
lain muotoon tarinan synkän laati,
rivit viimeiset muistan siitä, en muuta;
"... niin ettei syntyisi turmio uus
kuin kahdeskolmatta heinäkuuta
tuhat kolmesataa seitsemänkymmentäkuus."
Ja ettei se paikka unohtua vois,
jota pitkin lapset pakeni pois,
he Pillipiiparin kaduks sen risti –
ken sillä kadulla tanssiksi pisti
tai povestansa ken pillin veti,
hänet erotettiin virasta heti;
sen varrelta kapakat pois piti siirtää,
ei loukata saanut sen rauhaa mikään;
ja jotta säilyisi iästä ikään
tää tapaus synkkä, he antoivat piirtää
sen luolan kohdalle patsaaseen,
ja suuresta kirkonikkunasta
voit lukea tarinan kulkijasta,
joka lumosi lapset soitollansa.
Mut olinpa jotakin unohtaa –
on kaukana Transsylvanian maa,
siell' asuu merkillinen kansa,
muist' eroo se tavoilta, vaatteiltansa,
ja sen kieli on lisäksi omituinen;
ja naapurit tietää, että muitten
nous vuoren alta tuo kumma suku,
syvältä mannun uumenista;
näät sinne heitä on tarinan mukaan
jo ammoin johdettu suuri luku
Saksasta, Hamelnin kaupungista –
mut kuinka ja miksi, ei muista kukaan.
XV
Niin sinä kuin minäkin, päätös vakaa
nyt tehkäämme kumpikin omasta takaa:
jos pillipiiparilt' apua saamme,
mitä luvanneet oomme, se maksakaamme!TAPAUS RANSKALAISSODASSA.
Sai Regensburgin kohtalon
se päivä ratkaista,
ja herramme Napoleon
hän seisoi kummulla
käsvarsin ristiin lukituin,
pään painain eteenpäin
ja kulmat rypyss', ikäänkuin
hän vuorta kantais näin.
Hän ehkä mietti: "Tuta saan:
nyt vihamies mun lyö;
marsalkka Lannes jo saarretaan,
ja kohta saapuu yö."
Mut halki sauhun, pauhinan
syöks esiin ratsumies
luo kummun, jolla seisovan
hän keisarinsa ties.
Nuor poika maahan lennättäy
nyt katsein riemukkain;
hän ratsun harjaan kiinni käy
suun tiukkaan pusertain,
niin ettei verta huulilleen
sais pisaraakaan hän;
– kun tarkkaan katsot, hurmeeseen
näät rinnan peittyvän.
Hän huusi: "Jumalan armosta
on voitto keisarin!
Marsalkka vartoo torilla,
ja yllä kaupungin
jo kotkalippu tuuless' ui;
tää käs' sen sinne löi."
Päämiehen katse kirkastui
ja mietteet säkenöi.
Mut äkin silmä valtiaan
taas synkkä on kuin yö,
kuin kotka katsois poikastaan,
min viime hetki lyö.
"Oot haavoittunut, poika!" – "En!"
hän vastas ylpeään,
"vaan kuollut, Sire", ja hymyillen
hän kaatui verissään.
Molemmat suomentanut Yrjö Jylhä.OLET RAKASTAVA.
Viel' lempes verkkaan versoo! – siksi
vain vartoa mun pitää:
tuo kimppu suven kukkasiksi
sai huhtikuulla itää.
Nyt sydäntäyden kylvän: tuo
se sadon, jota et
sa poimi, lempeäs et suo,
mut kenties mieltynet!
Ja lemmen haudan orvokkiin
sa vihdoin katsahdat:
pois pyyhkii tuskan, kuolon niin
sun katsees – rakastat!
Suomentanut Elina Vaara.ELIZABETH BARRETT BROWNING.
LOHTU.
Suo, Vapahtaja, äänes suloisen
minulle hallelujaa julistaa,
ma muuten eksyn enkä auttavaa
Sun kättäs löydä yössä syntien.
Kuin Maria käyn jalkais juurehen!
Vaan vaikk' en tuo ma narduspisaraa,
suo, että kyyneleeni vuotaa saa
sen lailla, sanoja kun Rakkauden
soi jumal-äänes, jotta kadotan
ma tunnon kadottamisesta: niin
kuin lapsi, jonka laululintu sois
tien metsään löytää, mutta armahan
sylissä äidin lemmenlaulelmiin
sulosti nukkuu itkustansa pois.VAAN SILLOIN RASTAAT LAUKES LAULAMAAN.
Vaan silloin rastaat laukes laulamaan:
värisi valtimoni, värjyi nuoret
jalavan lehdet. Nostain sormeani
ma käännyin muistuttaen hälle, että
kuink' ikään maailmalle käyneekään,
tääll' yhä rastaat laulais. Kirkastui
hält' otsa silloin – kärsivällisesti
hän surumielisenä kuunteli,
kun vuolassanaisesti hurmiossa
ylistin ympäristön ihanuutta
tavalla runoilijain: taivaita
ja pilviä ja ketoja ja rauhaa
tien-ohen onnellisten orvokeitten
ja esikoita, joill' on kuormat kultaa;
rivejä pensasaitain, joihin lehmät
pään, sarvet, märehtivän turvan tunkee
ja joita saarnet oksin hipoo; aidat
täynn' ovat lintuja ja hyttysiä
ja valkoisia perhosia, joita
laill' elävien kielonkukkien
suvinen tuuli tuudittelee hiljaa.
Ma näytin hälle kukkulat ja laaksot
ja metsät hunnuiss' usvan hopeaisen
ja kartanot ja karjamajat pienet
kupeilla kukkulain ja karjat, jotka
söi kasteisilla laaksolaitumilla.
Savusi takat metsätöllien,
ja niiden kasvimaitten tuoksu yhtyi
hedelmätarhain lemuun. "Katso!" lausuin.
"Läsn' eikö ole Herra päällä maan?
Miks sysäisimme syrjään Hänet täältä?
Ken sanoo, ettei köyhät, halvat saa
kuin köyhyyttä ja puutett' osakseen!
Oi katso!" Heinikkoon ma hypähdin,
löin kättä kahta, kauniiks kaiken näin.
Molemmat suomentanut Toivo Lyy.MATTHEW ARNOLD.
Tennysonin ja Browningin jälkeen, väliasteena ennenkuin tullaan esirafaelilaisiin on mainittava runoilija ja kriitikko Matthew Arnold (1822-88) itsenäinen henki, joka ilmeisesti kieltäytyy unohtumasta. Kuuluisan koulu- ja historian miehen Thomas Arnoldin poikana Oxfordin stipendiaattina, nuoresta saakka runouden sepittäjänä, ulkonaiselta olemukseltaan tavallista kookkaampana ja jonkin verran komentavana hän herätti huomiota jo yliopistossa ollessaan. 1848 ilmestyi hänen runokokoelmansa Eksynyt juhlija, ja muita runoja (The Strayed Reveller, and other Poems), jonka tekijä pian peruutti kaupasta, vaikka se sisältääkin paljon hänen kauneintansa, mm. tunnetun, merenrannan aalto- ja myrskylumoa sisältävän Hylätyn merenhaltijan (The Forsaken Merman). Empedokles Etnalla (1852) nimisen kokoelman tekijä myös katumoissaan peruutti kaupasta; kuitenkin on mm. nuoren harpunsoittajan Callicleen säkeissä viehättävää kauneutta. 1853 hän julkaisi kokoelman vanhoja ja uusia Runoja (Poems), nyt saavuttaen laajempaa huomiota ja tunnustusta; esipuheessa hän selvittelee käsityksiään runouden periaatteista; sisällyksestä on huomattavin Mustalaisoppinut (The Scholar-Gipsy). Toinen sarja Runoja ilmestyi 1855, kolmas, Uusia runoja (New Poems) 1867. Tähän Arnoldin runotuotanto rajoittuukin. Oltuaan lordi Landsdownen yksityissihteerinä hän pääsi 1851 koulujen ylitarkastajaksi, toimi 1857-67 Oxfordissa runouden professorina ja julkaisi 1861-73 joukon erilaatuisia ja -arvoisia kirjallis- ja uskonnolliskriittisiä teoksia, joissa hän Goethen, Wordsworthin ja Sénancourin oppilaana pyrkii puhdistamaan uskoa taikauskosta, saarnaamaan suvaitsevaa järkevyyttä, sotimaan englantilaisten rajoittunutta omahyväisyyttä vastaan – yleensä kaivautumaan totuuden pohjavesiin, tarkoituksena aikansa sivistyksen puhdistaminen ja parantaminen. Niiden asiatietoa pidetään heikompana kuin niiden sattuvaa, usein humoristista sanontaa. Lyyrikkona hän on pohjasävyltään melankoolikko, huoaten joskus, varsinkin pienissä sirpaleissa, vaikuttavan syvältä.
HYLÄTTY MERENHALTIA.
Tulkaa, lapseni, tulkaa jo pois,
syvälle, kauas pois!
Tuulet huokuvat kallioon;
kutsut veljien kuullut oon;
alhaalla vartoo merilevävuode;
merelle virtaa suolainen luode;
orhit valkoiset pystypäin
peuhaavat pärskyen, temmeltäin.
Tulkaa, lapseni, käsikkäin.
Tännepäin, tännepäin.
Kerran vieläkin kutsukaa
äitiänne, te pienoiset,
että hän saa
kuulla ääntänne haikeaa:
"Margaret! Margaret!"
Äidin korville kallis on
ääni lapsen armaan.
Lasten huhuilu lohduton
hellyttää hänet varmaan.
Vielä kerran kun kutsu soi,
tulkaa, oi!
"Äiti, emme me jäädä voi!"
Vaahdoss' on orhit valkoiset.
Margaret! Margaret!
Tulkaa, lapseni, jääköön maa.
Vaietkaa.
Luokaa katseenne viimeinen
seiniin kaupungin valkoisen;
nähkää takana heleän sannan
harmaa kirkko tuulisen rannan.
Sitten pois.
Koko päivän jos kutsuis, se turhaa ois.
Pois tulkaa jo, pois!
Eilenkö, rakkaat lapseni, oi,
lahdelta kellojen helke soi
luoliin, joissa kotimme on?
Eilenkö kuulimme sen?
Kun soi läpi hyrskivän aallokon
sävel kaukainen hopeakellojen
luoliimme syviin, joissa on
hiekkaa pohjalla holviston;
joissa vyöryvät vilppaat veet;
joissa tuulet on nukkuneet;
joissa hohde himmeä päilyy;
joissa ruohot virrassa häilyy;
joita kiertävät merten pedot
laidunmainaan liejuiset kedot;
joissa merikäärme leikitsee,
suolanhohteessa lekottelee
kunnes suomut on kirkkaat, kuivat:
joiden ohitse valaat uivat
maailman ympäri yhtenään
ummistamatta silmiään?
Milloin aalto ne soinnut toi?
Eilenkö, lapseni, kellot soi?
Rakkaat lapseni, eilenkö hän
lähti luotamme maihin mennen?
Valtamerten sydämess' ennen
meidän luonamme viihtyi hän
valtaistuin kultainen allaan,
nuorin lapsista helmustallaan.
Hän, kimmelhius, suki suortuviaan,
kun kellot helkähti rannalta maan.
Läpi vihreän meren hän katseensa loi
ja huokas: "Se kutsu mullekin soi!
Tänä päivänä heimoni rukoilemaan
käy rannalle kirkkoonsa harmajaan.
Maan päällä on pääsiäinen – mut voi!
kadotettu sun luonas on sieluni, Ahti."
"Mene, rakkaani", vastasin, "tyyni on lahti;
mene rannalle kirkkoon ja lue rukoukset.
Kun palajat luoliimme, auki on ukset."
Hän hymyili, nous läpi aallokon.
Eilenkö, lapset, se ollut on?
Kauanko, lapset, näin olemme yksin?
"Meri nousee jo paisuvin tyrskähdyksin",
minä virkoin, "ja lapset on murheissaan.
Rukoukset pitkät on päällä maan.
Mut tulkaa!" ma virkoin; ja särkän laitaa
merivuokkojen yli me nousimme niin
läpi hyökyjen rantaan ja kaupunkiin.
Kivikatua kuljimme kuollutta, kaitaa
luo kirkon pienen ja harmajan,
yli tuulisen kummun kohoavan.
Rukousten sorinan kirkosta kuulin,
kun viimassa seisoimme värjyvin huulin.
Ja päältä paasien sammaltuvain
läpi lyijypuitteisten ikkunain
hänen pilarin juuressa istuvan näimme.
"Margaret, tule! niin yksin me jäimme",
minä virkoin, "rakkaani, varromme sua.
Meri riehuu; ja pienoiset vaikeroi."
Hänen silmänsä, ah, eivät nähneet mua,
pyhä kirja ne puoleensa kammitsoi.
Ovi auennut ei; papin rukous soi.
Pois, lapseni, tulkaa jo pois!
Älkää kutsuko, turhaa se ois.
Pois, alas pois.
Meren luolia päin.
Hän rukkia polkee ja laulaa maissa
unelmiss' onnekkaissa.
Kuulkaa, hän laulaa näin:
"Oi riemua, oi! Niin suuri on
oi elämä, rikkautesi!
On siunattu kirkkaus auringon,
ja messut ja virret ja vihkivesi,
häly kaupungin, lapsonen leikeissään
ja hyrinä rukkini tään!"
Sydän riemua täynnänsä laulaa hän
kunis aivan huomaamattaan
kädestään laskee hän värttinän
ja vaiti on humina rattaan.
Hän hiipii ikkunan luo,
meren henkeä vaieten juo
ja hän katseensa liukua antaa
meren selkää ja hiekkaista rantaa.
Niin tuijottamaan hän jää,
surun kyynel silmästä vierähtää
ja rinnasta nousee huokaus,
syvä, raskas huokaus.
Merenneidon silmät on oudot ja jäiset
ja kutrit kultana kimmeltäväiset.
Mut tulkaa, lapseni, tulkaa
mua viihdyttämään.
Ulos merelle virtaa jo luode.
valot kaupungin nään.
Kun vihuri ovea tempoo,
hän heräävä on;
hän kuulee myrskyn meurun,
kohut aallokon.
Me tuijotamme, kun yllä
käy myllerrys veen,
vain helmiluolamme seinään
merenpihkaiseen.
Ja me laulamme: "Tänne saapui
laps ihana maan,
mut uskotonna hän hylkäs
meren valtiaan."
Mut yöllä, kun rannikolta
vesi laskeutuu,
kun tuulet lauhasti huokuu,
kun kirkas on kuu;
kun kanervankukkain tuoksun
yön henkäys tuo;
kun kallio hiekkaan varjot
niin lempeät luo;
päin nousemme mykkää rantaa
läpi päilyvän veen,
yli kirkkaan meriheinäsärkän
yöks paljastuneen.
Ja hiekkakumpareilta
alas kaupunkiin,
joka valkein muurein nukkuu,
me katsomme niin,
ja kirkkoon rinteellä kummun –
kunis syvyyttä päin
taas palaamme sieltä tänne
ja laulamme näin:
"On siellä rakkaimpamme,
laps säälitön maan.
Iankaikkisesti hän hylkäs
meren valtiaan."
Suomentanut Yrjö Jylhä.DANTE GABRIEL ROSSETTI.
Muuttumattomana jatkuva ja vallitseva Tennysonin suunta, jota jäljentäjät vielä imellyttivät ja vesittivät, asetti nuoremmat, luonnonlain mukaisesti kapinalliset runoilijapolvet usein kovalle koetukselle. Vuosisadan keskivaiheilla toiminut ns. "spasmodinen", so. voimakas mutta lyhytikäinen virtaus, johon kuului joukko ilmestyessään suuren menestyksen saavuttaneita, mutta pian unohtuneita runoteoksia (Philip James Baileyn Faust-runoelma Festus, 1839, lienee aloittaja) ja jonka arvo ja merkitys on toistaiseksi tutkimatta ja määrittelemättä, on ilmaus pyrkimyksestä vapautumaan Tennysonin kauneushypnoosista ja valtaamaan runoudelle uusia mielikuvituksen, tunteen ja älyn alueita. Yksilöllisemmän, pysyväarvoisemman tuloksen saavuttaa tämä nuoren polven pyrkimys päästä toteuttamaan omaa itseään ns. esirafaelilaisen koulun tuotannossa, joka käsittää runouden, maalaus- ja graafillisen taiteen, jopa yleisen taidekäsityksen uudistumisen, olematta kuitenkaan kapinaa Tennysonia vastaan, vaan oikeammin hänen suuntansa laajentumista ja rikastumista. Sen synty on asiallisimmin johdettavissa D.G. Rossettin nuoresta hurmautumisesta isänsä kotimaan, Italian, ja nimenomaan sen keskiajan esirafaelilaiseen, naivin vilpittömään taiteeseen, johon romantiikan – Keatsin, Shelleyn ja Tennysonin – runous oli omiaan hänen kuumaa kauneudenkaipuutaan ohjaamaan. – Charles Gabriel Dante Rossetti (1828-82) syntyi Lontoossa, mutta oli kolmelta neljäsosalta italialainen, hänen äidinäitinsä kun vain oli englantilainen. Isä oli Lontoon yliopiston italiankielen professori, tunnettu Danten tutkija Gabriele Rossetti, maanpakolainen isänmaanystävä, äiti Frances Polidori, Byronin lääkärin sisar. Suoritettuaan koulunkäyntinsä nuori Rossetti meni 18-vuotiaana Kuninkaallisen Akatemian taidekouluun, jossa sai ystävikseen esirafaelilaisina maalareina kuuluisat William Holman Huntin ja John Everett Millaisin, synnynnäisenä innostajana ja johtajana pian lumoten heidät aatteillaan ja taide-unelmillaan. Millaisin luona 1848 hän tutustui kuvateokseen, joka esitti Pisan Campo Santon freskoja, ja tästä ystävykset johtuivat perustamaan nimenomaan erikoisen esirafaelilaisen ryhmän, yhdessä ajaakseen taide-aatteitaan. 1849 alkoi heidän lyhytikäinen aikakauslehtensä Siemen (The Germ) ilmestyä; samana vuonna julkaisi John Ruskin teoksensa Arkkitehtuurin seitsemän lamppua, joka sytyttävillä sanoillaan huomattavasti vaikutti heidän mielikuvamaailmansa laajenemiseen. Mainittuna vuonna Rossetti asetti näytteille uuden suunnan mukaisen taulunsa Neitsyt Maarian lapsuus. Runomuodossa hän oli tulkinnut kauneusnäkyjänsä jo paljoa aikaisemmin: runo Autuas neitsyt (The Blessed Damozel) ja kertomus Käsi ja sielu (Hand and Soul), jotka ilmestyivät Germ-lehdessä, ovat kirjoitetut jo 1847. Työskennellen ahkerasti sekä runoilijana että maalarina hän julkaisi 1861 käännöskokoelman Italian varhaisia runoilijoita (The Early Italian Poets) ja valmisteli omaa kokoelmaansa, kun hänen vaimonsa, ylimaallisesta kauneudestaan kuulu Elizabeth Eleanor Siddal, vähemmän kuin kahden vuoden avioliiton jälkeen (1862) kuoli (sairauden vuoksi nautitun liian suuren opium-annoksen johdosta), jättäen hänet syvään suruun. Runonsa, joista hän oli useat omistanut vaimolleen, Rossetti hautasi tämän mukana. Seitsemän vuoden kuluttua hän kuitenkin antoi avata vaimonsa haudan ja herätti runonsa kuolleista; ne ilmestyivät 1870 nimellä Runoja (Poems), ja muodostavat esirafaelilaisen suunnan huippukohdan. Ne ovat herkkiä, tunteellisia, samalla aistillisia ja hartaita selityksiä hänen tauluilleen, täynnä kuumanraukeata intohimoa, näky- ja värikauneutta, tunnelmaa, jonka lumoissa ainakin ulkomaalainen unohtaa Tennysonin melkein ja Browningin aivan kokonaan. Seuraavana vuonna erään epäonnistuneen runoilijan Robert Buchananin Contemporary Reviewssa salanimellä julkaisema kateellisen ilkeä arvostelu, Lihallinen runokoulu (The Fleshly School of Poetry) ja muutkin ennen ja jälkeen esiintyneet hyökkäykset vaikuttivat Rossettiin masentavasti. Hän vastasi artikkelilla Varkain hiipivä arvostelukoulu (The Stealthy School of Criticism, 1871), osoittaen hillitysti ja vakavasti moitteet lihallisuudesta ja aistillisuudesta perusteettomiksi, mikäli hänen runonsa tahdotaan käsittää oikein. 1874 hän julkaisi toisen käännössarjan Dante ja hänen piirinsä (D. and his Circle), ja 1881 Ballaadeja ja sonetteja (Ballads and Sonnets), johon sisältyy hänen kuuluisa sonettisarjansa Elämän talo (The House of Life). Eläytyen menneisyyden ja nykyisten asioiden tunnelmaan hän raskasmielisesti, hellästi, tulkiten sekä sielullista että aistillista kauneutta, samalla sekä romantikkona että nykyhetken realistina, kauhuballaadien ja sielullisesti syvien sonettien seppona, välittää tämän tunnelman lukijalle, osoittaen kielenkäytössäkin mestaruutta, joka ehkä oli jonkin verran teroittunut Edward FitzGeraldin koulussa, lukiessa tämän Omar Khajjamin Rubajjat-teoksen käännöstä (1859). Rossetti vaikutti ympäristöönsä lumoavasti kauniilla sekä ulkonaisella että henkisellä olemuksellaan, terävällä älyllään, innostuksellaan ja keskustelutaidollaan. Hän ei milloinkaan rakastanut suurempaa seuraa, ollen vanhempana melkein erakko, ja oli välinpitämätön taloudellisista seikoista. Kärsien unettomuudesta hän käytti kloraalia yhä lisääntyvin annoksin, murtaen siten terveytensä ja vaipuen ennenaikaiseen hautaan. 1800-luvun runouden pitkä taipale leimahtaa valoisaksi hänen nimensä ja työnsä kohdalla.
AUTUAS NEITSYT.
Taivaan kultakaiteeseen
nojas autuas neitsyt hiljaa;
oli silmät syvät kuin tummat veet,
ja hiusten keltaista viljaa
koristi tähteä seitsemän,
kädet hoivas kolmea liljaa.
Hänen väljää vaippaansa kirjaillut
ei loisto kukkasten,
sen ainokainen kaunistus
oli ruusu valkoinen:
hänen ahkeruutensa palkaksi
soi Neitsyt Maaria sen.
Hän Luojan kuorossa mielestään
oli tuskin päivääkään;
yhä säilyi outo ihmetys
hänen tyynissä silmissään;
ne, jotka hän jätti, laskivat
vuoskymmeneks päivän tään.
(Ja eräälle on se ikuisuus.
... Nyt juuri tuta sain,
kuin puoleeni taipuin kutreillaan
hän huuhtois kasvojain.
Ah, ei: jo suvi kuollut on,
syyslehdet lentävät vain.)
Hän vallituksella seisoi noin
Jumalan kartanon;
se on päällä rotkon, mist' aukeaa
koko avaruus suunnaton;
niin ylhäällä on se, että hän
näki tuskin auringon.
Yli taivaan eetterivirtojen
se kaartui niinkuin silta.
Valoaallot alhaalla läikkyivät
jok'ainut aamu ja ilta.
Kuin hyttysen ääni surina Maan
soi ilmoilta alimmilta.
Ihan vierellä sielut rakastavain
löys toisensa sylikkäin:
nimet uudet, puhtaat ja autuaat
he väristen kertas näin;
kuin ohuet liekit sielut nous
Jumalan istuinta päin.
Hän partaalle vaiti kumartui,
valoaalloilla katse ui;
hänen povensa alla varmaankin
kovin kaide kuumentui,
ja raukeina liljat valkoiset
käden taipeessa uneksui.
Ajan sykkeen ilmoja järkyttävän
hän kaltaalta nähdä voi
läpi maalimain. Alas pyörteisiin
syvän, tyynen katseen hän loi.
Ja hän puhui, ja ääni suloinen
kuin sfäärien soitto soi.
Jo päivä sammui; syvyyksiin
nous häilyen kehrä kuun
kuin hahtuvainen: ja silloin hän
avas ihanaisen suun:
sävel soi kuin laulu tähtien
soi yöhön lumottuun.
(Ah autuuttani! Kuulinhan
ma laulussa lintujen
sun suloisen äänes! Ja helkähdys
sydänpäivän kellojen
alas tähtitarhasta vierellein
sinut toi, minä tunsin sen!)
"Hänet luokseni toivon,
hän toivoo myös",
hän lauloi taivaassaan.
"Tääll' enkö rukoillut? – Eikö hän
myös rukoillut päällä maan?
Oi Herra, kuule pyyntömme tää!
Miks tuskaa kantaa saan?
Kun saapuu hän valkeissa vaatteissaan
ja sädekehän kimmelteessä,
hänet kirkastukseen kädestä vien,
ja niinkuin virran veessä
valoaaltojen helmaan laskeutuin
me kylvemme Jumalan eessä.
Me käymme eteen verhotun,
pyhimmän alttarin;
sen lamppuja alati häilyttää
ihmiset rukouksin:
kas lailla pilvien sulaa noin
rukouksemme taivaihin.
Varjossa himmeän elämänpuun
me kahden lepäämme, oi!
Sen lehvissä kyyhkyn valkean
useinkin nähdä voi,
ja lehdet, joihin sen siivet lyö,
Luojansa nimeä soi.
Ja itse silloin varjossa puun
ma tahdon opettaa
hänelle sävelet autuaat:
ja jokaista laulelmaa
hän seuraa äänin hillityin,
niist' uutta tietoa saa."
(Me kahden, me kahden, sanoit, ah!
Mut kauan on siitä, kun
me olimme yksi. Suokohan
Jumala yhtyä mun
iäksi sinuun? – Rakkaus vain
mua liittää sieluusi sun.)
"Me käymme lehtoon", hän sanoi näin,
"miss' on Neitsyt Maaria
kera piikasten, joiden nimet soi
kuin sävel: Cesiilia,
Margareeta, Magdaleena,
Gertrud, Ilosaaria.
He kehässä istuvat seppelpäin
ja liinoihin hohtaviin
he kultaommelta neulovat:
saa kastemekkonsa niin
ne jotka tuskin syntyivät,
kun pois jo kutsuttiin.
Hän ehkä pelkää ja hämmentyy:
hänen puoleensa taipuen
minä rakkautemme kertoa voin
ja yhtään säiky en:
suo puhua Äitimme armas mun
mua hellästi kuunnellen.
Hän itse meidät kädestä vie
luo taivasten valtiaan,
jonk' eessä sielut polvistuu
sädekehä hiuksillaan:
ja harpuin, lauluin enkelit
käy vastaan vieraitaan.
Ja Vapahtajaltamme rukoilen
siell' armoa vain sen verran,
tääll' että saisimme rakastaa
kuin päällä maankin kerran,
mun kanssani että elää sais
hän iäti eessä Herran."
Hän katsoi, kuunteli, puhui taas
– ei murhe, ikävyys
sanoista soinut –: "Kun saapuu hän!"
Ylt'ympäri äärettömyys
veti enkelparvia kirkkauteen:
hän hymys, ja silmät pyys.
(Hänen hymynsä näin). Mut korkeuksiin
katos parvet enkelten:
alas vaipui hän siiloin, painautuin
yli kaiteen kultaisen,
ja kasvot käsiinsä kätkien
hän itki. (Mä kuulin sen.)
Suomentanut Yrjö Jylhää.CHRISTINA ROSSETTI.
Runottaren lahjat Rossettin perheelle olivat hyvin runsaat: Dante Gabrielin sisar Christina Georgina (1330-94) oli syvä ja itsenäinen runoilijahenki, jota ei ole unohdettava, jos esim. mrs Barrett Browning mainitaan, ja veli William Mikael Rossetti (1829-1919), Germin toimittaja 1850, oli huomattu kriitikko, joka on kirjoittanut mm. Keatsin elämäkerran, ja paljon esirafaelilaisesta koulusta. Christina Rossetti kuului maan hiljaisiin, eläen yksinäisyydessä äitinsä kanssa ja raviten sieluaan hartaalla uskonnollisuudella ja runoudella, jonka sepittämisen hän aloitti jo lapsena, julkaisten ensimmäiset säkeensä 11 vanhana. Vaikka hän onkin sopivin mainita veljensä rinnalla ja vaikka hän kirjoitti Germiin (nimimerkki Ellen Alleyn), ei hän silti oikeastaan kuulu esirafaelilaisiin, vaan on omaan sieluunsa katsova, itsenäinen runoilija. Hänen isoisänsä Gaetano Polidori painatti hänen runokokoelmansa (Verses) 1847; sen jälkeen hän julkaisi: Tonttujen markkinat ja muita runoja (The Goblin Market and other Poems, 1862), satukuvitelma tontuista, jotka myyvät lumottuja hedelmiä; Ruhtinaan retki ja muita runoja (The Prince's Progress and other Poems, 1866), kuvaus niistä viettelyksistä ja seikkailuista, joita satuprinssi saa kokea etsiessään morsiantaan; Kuvaelmakulkue ja muita runoja (A Pageant and other Poems, 1881); ja Säkeitä (Verses, 1893); kuoleman jälkeen ilmestyi Uusia runoja (New Poems, 1896). Hänen saturunoillaan on vertauskuvallinen, uskontoon, sielun pelastukseen kohdistuva merkitys. Syvä alakuloisuus hengähtää hänen lyriikastaan, josta näytteeksi otettakoon tähän Swinburnen ylistämä Kun olen kuollut (Passing away):
KUN OLEN KUOLLUT, ARMAS --
Kun olen kuollut, armas,
suruvirttä et laulaa saa,
et hautaani sypresseillä
tai ruusuilla kaunistaa:
suo kummulla nuoren nurmen
suven kasteessa virvoittua:
ja jos tahdot, unhoita minut,
ja jos tahdot, muistele mua.
En silloin sadetta tunne,
en silloin varjoja nää,
en kuule kun satakielen
sävel tuskainen helkähtää.
Kun uneksin, kun mua saartaa
iankaikkisen hämärän maa,
kenties minä muistaa saatan
ja kenties unhoittaa.
Suomentanut Yrjö Jylhä.WILLIAM MORRIS.
Vielä suurempaa taiteellisuuden monipuolisuutta kuin Rossetti, joka kuitenkin loi itselleen pysyvän nimen sekä runoilijana että maalarina, osoittaa hänen ystävänsä William Morris (1834-96), keskiajan kauneuden syvällinen palvoja ja romantiikan hienoimpien taidehaaveiden ymmärtäjä, mutta samalla myös käytännön mies, joka kykenee muuttamaan haaveensa jokapäiväisen elämän kauniiksi ja kasvattavaksi todellisuudeksi. Valmistuttuaan arkkitehdiksi hän työskenteli aluksi taidemaalarina, joutui oxfordilaisen liikkeen, Carlylen herättävän kirjailijatoiminnan, Ruskinin taidefilosofian, erikoisesti Venetsian kivien, Tennysonin ja Browningin hienoimman runouden herkistämään tunnepiiriin, joka suggeroi hänet janoamaan keskiajan kauneutta ja siinä tarkoituksessa lukemaan mm, Maloryn Arthur-tarinoita ja Walter Scottin kautta tutuiksi tulleita Froissartin kronikoita. Kun Rossettin Autuas neitsyt ja kertomus Käsi ja sielu sitten sattuivat hänen käteensä, vaikuttaen kuin ilmestys juuri hänen haaveilemastaan maailmasta, ja kun niiden tekijän persoonallinenkin voima osoittautui yhtä hurmaavaksi, oli Morrisista pian tullut esirafaelilaisen koulukunnan uskollisin, syvällisin ja monipuolisin jäsen, jonka työ ulottuu runouden, maalauksen, kirjojen taiteellisen painatuksen ja koristelun, värjäys- ja kutomateollisuuden, yleensä koristelutaiteen alalle. Käytännön miehenä hän – jokseenkin samoin kuin Suomen suuri taiteilijaromantikko Akseli Gallen-Kallela – itse kokeili ja tutki kaikki mainitut alat, mm. perustaen kuuluisan Kelmscott-kirjapainon ja koristeluliikkeen Morris, Marshall, Falkner ja Co., osakkaina taiteilijat Rossetti, Burne-Jones ym. Syventymättä Morrisin tähän työhön lausuttakoon vain, että sillä on ollut herättävä merkitys koko sivistyneessä maailmassa, joka siitä alkaen on ruvennut ymmärtämään, että teollisuuskin voi olla taidetta ja että taide voidaan saattaa yleiseksi elämän kaunistajaksi. Oltuaan perustamassa aikakauslehteä Oxford and Cambridge Magazine, jossa julkaisi runoja, kertomuksia ja tutkielmia, hän sepitti esirafaelilaisessa hengessä Rossettille omistetun runokokoelman Gueneveren puolustus ja muita runoja (Defence of G. and other Poems, 1858), jossa on kolme aihepiiriä: Arthurin tarinat, Froissartin kronikat, ja vapaat satumaan runot – so. Shalottin ladyn unelmatunnelma, voimakkaan realistiset ja draamallisen intohimoiset keskiajan kuvat, ja hienot vapaat ballaadit. Kokoelmalle kohautettiin olkapäitä; siitä puhuttiin "erikoisuutena, joka osoittaa, kuinka kauas harhaan taiteen sumumaata kohti asenteilu voi johtaa vakavan miehen". 1867 ilmestyi runokokoelma Jasonin elämä ja kuolema (The Life and Death of Jason), joka parisointuisina säkeinä nopeasti kiitää kaunisvärisen ja koristellun maailman läpi, mahtavana keskushenkilönä Medeia, kauneuden, rakkauden ja majesteettisuuden kuva. 1868-70 ilmestyi Maallinen paratiisi (The Earthly Paradise), 12 klassillista ja 12 keskiaikaista legendaa, jotka on sovitettu Chaucerin tyyliseen kehykseen, 12 kuukausilaulun muodostaman seppeleen sisään, ja joiden innoittajana Morrisin rakastama ja hänen sittemmin uudelleen kauniisti painamansa Chaucer muutenkin on ollut. Keskiajan runomitoin kirjoitettu Rakkaus on kylliksi (Love is Enough) ilmestyi 1875. Samana vuonna hän julkaisi uuden Vergiliuksen Aeneidi-käännöksen. Tämän jälkeen, Islantiin tehtyjen matkojen johdosta, hänen mielikuvituksensa innoittuu muinaisislantilaisten tarinoiden jylhästä kauneudesta, aivan kuin vuosisataa aikaisemmin Thomas Grayn, ja hän valmistaa niistä arvokkaat käännökset: Kolme pohjolan lemmentarinaa (Three Northern Love Stories) ja Sigurd Volsung (1876). Hänen Odysseus-käännöksensä ilmestyi 1887. Tyydytettyään mielensä tällä alalla hän aloitti 1889 proosakertomusten sarjan teoksella Wolfingin huone (The House of the W.), kirjoittaen niitä kaikkiaan seitsemän, joista kaksi julkaistiin vasta hänen kuolemansa jälkeen. Omintakeisella, arkaistisella sanojen ja lauseparsien käytöllä hän pyrki luomaan niihin hänelle välttämätöntä vanhanaikaisen kauneuden ilmapiiriä, välittämättä sovinnaiseen sanomalehtikieleen tottuneen yleisön vastalauseista. Laaja kirjallinen toiminta aiheutui hänen ihanteellis-sosialistisista mielipiteistään. William Morris on käsitettävä Englannin romantiikan huippuvoimaksi, joka vertojaan etsivän lahjakkaasti ja tulosrikkaasti, voittavalla runo- ja käytännöllisellä kyvyllä, monipuolisemmin kuin kukaan muu, toteutti ihanteitansa. Ilman häntä esirafaelilainen suunta olisi jäänyt vaille sitä oikeutuksen perustelua, mitä toteutuminen käytännöllisessä, elävässä elämässä merkitsee.
SUVIAAMUN SARASTUS.
Yks rukous lausu vain läpi huultes suljettujen;
yks ajatus mulle vain suo ylhäin tähtien puolla.
Jo väistyy suvinen yö, ja aamu himertää tuolla
yli haavanlehtien, lävitse pilvien,
niin vaiti, nöyrinä päivää odottavain –
niin vaiti, harmaina, vaikka taivaan kulta
läpi niitten virtaa pian kera auringon.
Etäällä, missä tähkiä versoo multa,
rivi jyhkeä jalavien täynn' odotusta on;
havahtuu tuuli viileä, rauhaton;
verentummat on ruusut; valoa, taivaan tulta
hämyn pitkän rukoilevat ne aivan hiljaa
talon ympärillä, keskellä nuorta viljaa.
Yks sana mulle lausu vain yli viljan,
yli keltakutrisen, hennon viljan.LEMMITTYNI YLISTYS.
On otsa lemmittyni norsunluuta
ja nenä suora, poski kaartaa suuta
niin surumielisesti kuopallaan.
Beata mea Domina!
Ja otsa, jonka varjostin ja suoja
on suortuvat, niin kaartuu niinkuin Luoja
mua varten luonut on sen armossaan.
Beata mea Domina!
Ei pitkä ole lemmittyni tukka,
ei kauniin keltainen kuin kedon kukka,
mut sakea ja oudon kihara.
Beata mea Domina!
Ja kasvot kalventaa sen laine tumma
ja tuuhea, mut eloton ja kumma,
kuin takonut sen olis Jumala
– Beata mea Domina! –
metallin oudon säikeistä sen tehden
kuin yrtin ihmeellisen, tuhatlehden
ylt'ympäri mun lemmittyni pään.
Beata mea Domina!
Niin vitkaan luomet silmäterän peittää,
ja siinä, minne ripset varjon heittää,
levähtäis huuleni niin mielellään.
Beata mea Domina!
Etäällä silmät toisistaan on nostain
kuin vanhan muiston sydämestä jostain,
kuin murehtien jotain kaivattua.
Beata mea Domina!
Ne suuret ovat, kauniit sekä hyvät
mut täältä kauaks usein etääntyvät
odottain jotakin, mut eivät mua.
Beata mea Domina!
Ain ihmettelen, ripset pitkät aivan
ne silmiin säteileviin tuoko vaivan,
sill' aina näyttää niinkuin kyyneleet
– Beata mea Domina! –
sumentais piilostansa tienoon, missä
ne alaluomen all' on väijyksissä –
mun vuokseni, ah, jospa kumpuis veet!
Beata mea Domina!
On huulet kaartuvat ja miettiväiset
ja suudeltaviks luodut, täyteläiset –
mua pyörryttää kun niitä katson vain.
Beata mea Domina!
Nyt huulet tyytymättömät hän sulkee:
niin verkkaan suloist' aikaa kohti kulkee
näät hetket: (rukoile mun puolestain!)
– Beata mea Domina! –
ei, rauhaas jää! näät kenpä tietää voi sen;
mut ainakin tään tiedän seikan toisen:
hän huulens' avannut on kaivaten,
– Beata mea Domina! –
ja nopsat ollen, intohimoisetkin
ne lennoss' ottaa lemmen kaikin hetkin,
niin että pyörryttää kun näänkin sen.
Beata mea Domina!
Niin! leuka pyöreä on huulten alla
niin siro, että synti olis vallan
jos raukeutt' en tuntis nähdessäin
– Beata mea Domina! –
Jumalan työt; niin tarkkaan, monin huolin
sen viivat piirteli hän kaikin puolin
mua varten muovaten nuo kasvot näin.
Beata mea Domina!
Mut kuinka kuvaisinkaan kaulaa sorjaa
ja kuinka vartta keinuvaa ja norjaa:
kuin peitsi ritarin se on tai puu,
– Beata mea Domina! –
puu nuori, joka huojuu alla tuulen;
tai kuinka kättä, joka kerran, luulen,
mua kohden suloisesti ojentuu?
Beata mea Dominoi
Jumala armahtakoon! kiittämättä
jos jättäisin sen, kuinka pitkin kättä
ja rannetta käy suonet hiipien
– Beata mea Domina! –
ja häipyin kämmeneen niin hentoon, soukkaan.
Suo anteeks, armas, korvias jos loukkaan
sua heikoll' äänelläni kiusaten.
Beata mea Domina!
Ja kaikki miehet vartes häämöttäissä,
sen vannon sulle säkeissäni näissä,
miss' ikänänsä liikutkin ja näyt
– Beata mea Domina! –
sun etees polvistuvat autuaina;
mua huimaa, henkeäni salpaa aina
kun viehkein liikkein ohitseni käyt.
Beata mea Domina!
Molemmat suomentanut Yrjö Jylhä.ALGERNON CHARLES SWINBURNE.
Se porvarillisten siveellisyys- ja sopivaisuuskäsitteiden rauha, sulkeutuminen omaan "loistavaan eristäytyneisyyteen", joka on luonteenomaista Englannille 1800-luvun jälkipuoliskolla, nostattaa silloin tällöin vastaansa yksilöllistä kapinanhenkeä, joka puhaltaa vihurina veden tyynellä pinnalla, ainakin vähäksi aikaa meuroen sen sekaisin, ehkäpä jättäen muistonsa aikakirjoihin. Sellainen vihuri oli Algernon Charles Swinburne (1837-1909), rajun radikalismin, lemmen kuluttavan palon, meren valtavuuden sanakaunis, musiikkisointuinen, karkeloivin runomitoin ryntäävä laulaja, uusi tähdenlento. Hän oli ylimysperheen lapsi, Wight-saaren ja Etonin koulun kasvatti, jo ulkonaisesti erikoinen: ruumis hento ja pieni, mutta pää harvinaisen iso, tukka tuuhea ja tiilenpunainen. Synnynnäinen arvokkuus kuitenkin varjeli häntä joutumasta toverien kiusanteon kohteeksi. Oli hyvä juoksija, uimari, ja myöhemmällä iällä ratsastaja. Opiskeli Oxfordissa kreikkaa, latinaa, italiaa ja ranskaa, Sophoklesta, Aiskhylosta, Sapphoa, Catullusta – Hugota, Elisabethin ajan kirjallisuutta, Landoria, Shelleytä ym., mutta lähti sieltä 1860 suorittamatta tutkintoa. Samana vuonna hän julkaisi kaksi Shakespearen tyylistä näytelmää nimeltä Kuningatar äiti (The Queen Mother) ja Rosamund, jotka kuitenkin syntyivät kuolleina. 1861 hän oleskeli Italiassa, tutustuen Landoriin, jonka helleenisyyttä – ehkä varsinkin helleenistä sensualisuutta – oli ruvennut ihailemaan. Jo 1859 hän oli muuttanut Lontooseen, jossa jatkoi Oxfordin vuosina alkanutta "elämän tutkimista", huolimatta kaatuvantaudin kohtauksista, liittyi esirafaelilaiseen veljeskuntaan, ollen jonkin aikaa Rossettin ja George Meredithin asuintoverina, tutki Hugota ja Baudelaire'ia, ja sepitteli runoja. Näiden nuoruusmerkkien alla suoritettuun tuotantoon kuuluvat hänen antiikinmallinen byronilais-shelleyläinen lyyrillinen kohtalotragediansa Atalanta Calydonissa (1865), jonka sointuvista kuorolauluista kaikuu kauniin, mutta julman Afroditen ylistys; murhenäytelmänsä Chastelard (1865), joka on ensimmäinen osa Maria Stuartia kuvaavasta trilogiasta (toinen, Bothwell, 1874, ja kolmas, Mary Stuart, 1881), ja Runoja ja ballaadeja (Poems and Ballads, 1866), joka putosi kuin soihtu tulenarkaan aineeseen. Nämä runot ovat suurimmaksi osaksi retoorisella sanataiteella ilmaistua tunnestautumista Sapphon, Baudelaire'in ja Sade'in erotiikkaan, heidän – ja ehkä omankin – harhautuneen, itsekidutukseen päätyvän sairaalloisen lemmen narkoottista jälkielämystä. Ne aiheuttivat moitteita, ja Swinhurnen kiivaan puolustuksen Huomautuksia runoista ja arvosteluista (Notes on Poems and Reviews, 1866). Ballaadisarjaansa hän jatkoi myöhemmin (1878 ja 1889) samalla nimellä, mutta terveemmässä hengessä. Tutustuminen italialaiseen vapaustaistelijaan ja tasavaltalaiseen Giuseppe Mazziniin, jota jo nuorena oli ihaillut, tekee Swinburnesta sorrettujen kansallisuuksien Tyrtaioksen, radikaalin tasavaltalaisen. Hänen täten alkaneeseen vapaustuotantoonsa kuuluvat mm. Italian laulu (A Song of Italy, 1867), ja Lauluja ennen auringon nousua (Songs before Sunrise, 1871), joka on kapinallinen, vallankumouksellinen hymnikokoelma. Tähän mennessä Swinburne oli siis laulanut rakkauden ikuisesti viettelevästä, mutta tuhoavasta voimasta, nautintojen omasta rangaistuksesta, ja vapaudesta; näihin kahteen pääsäveleeseensä hän tämän jälkeen lisää vielä kolmannen: meren, ja niin ovat hänen soittimessaan kaikki hänen pää-aiheensa. Hänen tuotantonsa tämän jälkeen on niin laaja, käsittäen runouden lisäksi myös useita näytelmiä, kriitillisiä esseitä ja kirjallishistoriallisia tutkielmia, ettei sitä voi tässä kokonaisuudessaan luetella. Vain seuraavat mainittakoon: aiskhylolainen murhenäytelmä Erechtheus (1876); Kevään lauluja (Songs of the Springtides) ja Laulututkielmia (Studies in Song), molemmat 1880; sankarikupletein kirjoitettu Arthur-tarina Tristram of Lyonesse (1882), johon sisältyvä Tristramin uinnin kuvaus johtaa mieleen Beowulfin valtavan ulappatunnelman; Keskikesän lomapäivä (A Midsummer Holiday, 1884), joka sisältää muutamia hänen parhaista meriballaadeistaan; ym. 1890-luvulla, Englannin imperialismin suurena vuosikymmenenä, hän jo saattoi innostua isänmaansa maailmanvalta-aatteista. Yksimielisiä ollaan siitä, että Swinburne on osoittautunut runomitan mestariksi, että hän on poljennollaan ja sanallisella sointutaituruudellaan luonut jotakin, jolla on musiikkiarvoa, sanallis-äänellistä sointia, ja että hän on sanoillaan ja kuvillaan vielä antanut runoillensa hehkuvia värejä, kuten Morris granaattiomenillaan esirafaelilaisille koristekankailleen. Jo tätä sanataidetta varten tarvitaan suuri runoilija. Tulevaisuus osoittaa, missä määrin Swinburne on ansainnut tämän korkean mainesanan myös tuotteidensa aatesisällyksellä, joka joskus tuntuu hajautuvan pois vauhdikkaiden runosävelien runsauteen. – Swinburnen terveys murtui 1879, jolloin esirafaelilaisten historioitsija, kriitikko Theodore Watts-Dunton otti hänet hoiviinsa. Ystävykset asuivat sen jälkeen Lontoon läheisyydessä, Putneyssa, kolmekymmentä vuotta. – Itylus oli Pandaruksen tyttären Aidonin poika, jonka hänen äitinsä erehdyksestä surmasi, koettaessaan kateudessaan surmata sisarensa Nioben lasta. Zeus muutti hänet satakieleksi, joka nyt alla olevassa runossa valittaa murhettaan.
ITYLUS.
Pääsky, mun siskoni pääskynen oi,
kuink' olla sielusi voi kevät-sees?
Tuhat syksy jo suvea surmasi, hyys.
Mitä kevääss' on, jota seurata voi?
Mitä laulettavaa se loi sydämees?
Mitä aiot tehdä, kun tullut on syys?
Oi pääsky, mun siro siskoni, oi,
miks suven mentyä kaihosi maa
on mailla etelän lämpöisen?
Sua eikö muinainen murhe voi
suus lauluna sielläkin ahdistaa?
Mua ennen unhoititko sa sen?
Siskoni, siskoni pääskynen oi,
on pitkä luo suven, auringon ties.
Mut yöss' yli kuilujen, kumpujen vyön
mun rintani riutumus lauluna soi:
ruskean ruumiin ja suun sulon lies
ruokkii liekillä sydäntä yön.
Niin satakieli ma teen suviyöt,
oi pääsky, siskoni muuttuva, oi,
suviyöt, suvi kunnes kuihtunut on,
ylläni Yöttären helmet ja vyöt.
Laula! ja lennä, niin kauan kuin voi,
kera villien lintujen aurinkohon!
Siskoni, mun kevyt siskoni oi,
miten voi sun sielusi surunsa suistaa,
vaikk' onkin nyt suven juhlakuu?
Sill' ennen en sua seurata voi
kuin elämä unohtaa, kuolema muistaa,
kuin sinä muistat, mult' unohtuu.
Pääsky, mun laulava siskoni oi,
miten voit sinä laueta laulelohon?
Sinä sydämes, muistosi murskaatko alles?
Suvi, herrasi, sulosti valtikoi,
sirojalkainen kevät, sulhosi, on:
mut, ah, mitä sanot sa rakastajalles?
Oi pääsky, kiitävä siskoni, oi,
meri ahmasi mun, mua vilu puistaa:
on sydämeni kuin kulomaa.
Mut lähtis sa et – mun ois määränä Koi,
jos unohtaa voisin ja voisit muistaa,
jos voisit muistaa ja ma unohtaa.
Oi armas kulkijasiskoni, oi,
ero sydänten erottaa meitä: niin
kevyt kuin puun lehti sulla on tuo;
mut mun meren hautoihin haparoi,
ah, sinne, miss' Itylus surmattiin,
luo Dauliin, Traakian rannikon luo.
Oi pääsky, nopsa mun siskoni, oi,
sinä kauan laulele! sult' anon rukka.
Katot kasteess' onhan ja ikkunapuu?
Oli seitti, ah, jota seurata voi,
oli hengetön ruumis ja kasvot kuin kukka:
minä muistaa voinko, jos sult' unohtuu?
Oi sisko, sisko, sun sylisi lasta!
Sen pieniä käsiä, jalkoja oi!
"Kuka muistaa mun, kuka unohtaa?"
veri itkee sen yhä tuonelasta.
Suven pääsky, sen unohdit – mut ma en voi:
ennen kaikkeus, Maa katoaa!LAULU.
Pää vaipui Rakkauden
okaille ruusujen;
veet vieri silmien,
puna poiss' oli huulien.
Suru, pelko, pilkka vaan
häll' oli vartionaan,
Maa kunnes riemuissaan
heräs aamuun aukenevaan.
Ja Päivä myös Ilon toi,
ja se suuta Lemmelle soi,
ja konsa kohosi koi,
yön haamut pois haparoi.
Helokatseen Lempi jo loi,
puna huulia purppuroi:
suru yöllä vallita voi,
tuo taas ilon aamun koi!ENNEN PÄIVÄNKOITTOA.
Kunp' aina elää voisi,
maa aina vihannoisi,
niin silloin ikuist' oisi
kaks ihmett' ihanaa,
kaks: ilo, hauras kukka,
ja lempi, perho rukka;
nyt ilon perii hukka
ja lempi raukeaa.
Vain aamuun illansuusta,
vain suveen kevätkuusta,
kun mahla tiukkuu puusta,
se, lempi, leikitsee;
niin lyhyt on sen lento
kuin tuulen henkäys hento:
suu suudeltu kuin vento
pois kääntyy, kylmenee.
Mut anneist' elon lempi
on suurin: suloisempi
on sylinannin hempi
kuin mikään synti muu:
syleillä, nauraa, laulaa
ja kietoin valkokaulaa
punoa vaahtopaulaa
mi vitkaan unhoittuu!
Ah, askareista parhain
se synti maass' on harhain,
niin armas, että varhain
se tehdä kannattaa:
kun, sulohuulet, teitä
nälästä nääntyneitä,
levotta värisseitä
ravita, viihtää saa;
kun on kuin kuolis varmaan
varassa valkoparmaan
ja kätten käädyn armaan
ja leukas ihanan;
en häpeästä tiedä,
ja hyve? – sen voi viedä,
ja synti? – sekö siedä
ei hurmaa suudelman!...
kun sielu syttyy, palaa,
tult' auvo suoniin valaa
ja taju sammuu salaa
ja suu on sanaton
ja huokailutkin haipuu
ja käsivarret vaipuu
ja Riemun linnun Kaipuu
sois pyytää verkkohon.
Vaikk' yöllä sydämemme
löys lemmen, vieraaksemme
jäi soihduitta se: emme
sit' yhtään häirinneet.
Syyt' itkeä ois kellä
tai nauraa, ihmetellä?
Jää salaan! hehku hellä:
saat rauhan, niin jos teet!
Kun kertoo kiurun kieli,
ett' ilmain puuntaa pieli,
yö kuiskii sukkamieli:
"Viel', Aamu, lepoon jää!"
Ja lailla haamun harmaan
se painaa tumman parmaan
päin valkovartta armaan
ja tätä pidättää;
vaan ynseästi yön tää
pois poveltansa työntää
ja tuskin suuta myöntää
ja itsens' irroittaa;
sen pilvihiusten kulta
jo päilyy päivän tulta;
vaan lemmen peittää multa
jo ennen suudelmaa.
Niin on, on ollut aina:
on lempi hetken laina;
se povellesi paina
niin ettei kukaan nää:
kyll' yhteist' on sen kaipuu,
vaan nähdess' into vaipuu:
niin nopsaan lempi haipuu.
Vaan kaunis muisto jää!LAPSEN NAURU.
Soikaa, taivaan kellot, oi! –
lintukuoro, ilakoi! –
suihkulähde, läiky, soi! –
tuuli, kaikki huminoi
soinnut suven armaan! –
armaammat kuin alla kuun
sävel harpun, linnun suun,
aamunkoissa humu puun,
kun se vastaa kuiskailuun
lähteen läikkyparmaan –
silti ään' on verraton,
jot' ei ilman inehmon
korva tiedä, mikä on
armaint' alla auringon,
taivastaikaisinta;
pehmyt, sees on sävel sen
äänen valosyntyisen,
aamun ruusuauteren
mailta soi se: lapsonen
nauraa riemurinta!
Juhlakellot kutsuaan
niin ei helky, niin ei maan
muu soi riemu rikkainkaan,
kuin sen suun, mi koittamaan
Koin saa kultahapsen.
Vain jos hippiäinen ois
satakieli – kuulla vois
jotain, joka puoliks sois
niin, niin armaast' ilakois
kuin soi nauru lapsen!
Kaikki suomentanut Toivo Lyy.GEORGE MEREDITH.
Swinburnen jälkeen on sopivin mainita hänen ystävänsä, romaanikirjailija ja runoilija George Meredith (1828-1909), joka myös kuului esirafaelilaiseen piiriin, asuenkin 1862-63 Rossettin talossa (16, Cheyne Walk.) Hän oli sotilasräätälin poika Portsmouthista (salasi itse syntyperänsä), suvusta, jossa on todettu kelttiläistä verta, menetti 5-vuotiaana äitinsä, näyttää viettäneen ikävän ja onnettoman lapsuuden, varhain vierautuen isästään, joka 1849 muutti Etelä-Afrikkaan, kokonaan kadoten poikansa elämästä. Pojan koulutuksesta on kuitenkin pidetty huolta: mm. hän oli 1842-44 böömiläisten veljien koulussa Neuwichissa. 1846 hän meni asianajajan oppiin, mutta ei tuntenutkaan halua lakimieheksi, vaan ryhtyi kirjoittamaan sanomalehtiin ja sepittämään runoja. Hänen ensimmäinen runokokoelmansa (Poems), joka mm. sisältää eloon jääneen Laakson lempi (The Love in the Valley) nimisen runon, ilmestyi 1851. Hänen ensimmäinen proosateoksensa on itämaiseen tarinatyyliin kirjoitettu Shagpatin parranajo (The Shaving of Shagpat, 1856), minkä jälkeen seurasivat romaanit Rikhard Feverelin koettelemus (The Ordeal of R. F., 1859) ja Evan Harrington (1861), runokokoelma Nykyaikainen rakkaus ja runoja tien varrelta (Modern Love, and Poems of the English Roadside, 1862), Emilia Englannissa (1864, myöhemmin julkaistu nimellä Sandru Belloni) ja Rhoda Flemming (1865). Meredithin yksityiselämä oli näinä vuosina vaivojen ja puutteen alaista, vaikka hänellä olikin pieni perintö tukenaan. Avoliitto, jonka hän oli solminut 1849, purkautui 1858. Hänen lukijakuntansa oli vielä näihin saakka hyvin rajoitettu – vasta Swinburnen arvostelu Spectatorissa hänen Nykyaikaisesta rakkaudestaan opetti laajemman piirin ymmärtämään häntä. 1866 hän oli Morning Postin sotakirjeenvaihtajana Italiassa, tuli näihin aikoihin Chapman & Hallin kirjalliseksi neuvonantajaksi, ja 1867 Fortnightly Reviewn toimittajaksi. 1867 ilmestyi Vittoria, 1871 Harry Richmond, 1875 Beauchampin ura (B's Career) ja 1879 Egoisti. Mutta vasta seuraavat romaanit: Traagilliset komediantit (The Tragic Comedians, 1881, aiheena Ferd. Lassalle ja hänen kuolemansa) ja Tienhaarojen Diana (Diana of the Crossways, 1885, aiheena mrs Norton, toinen Viktorian ajan alkupuolen kolmesta kuuluisasta sulottaresta, Richard Brinsley Sheridanin pojantyttäristä), saavuttivat suuremman yleisömenestyksen. Tähän tuotantokauteen kuuluvat runoteokset Runoa ja lyriikkaa maan ilosta (Poems and Lyrics of the Joy of Earth, 1883), Ballaadeja ja runoja traagillisesta elämästä (Ballads and Poems of Tragic Life, 1887), ja Maan luento (A Reading of Earth, 1888). Luettelematta enempää hänen tuotantoaan, jota hän jatkoi vielä usealla romaanilla ja runoteoksella, mainittakoon sen laadusta seuraavat piirteet: pyrkien lausumaan syvät ajatukset tiivistetyn lyhyesti ja aforistisesti. käyttäen harvinaisia sanoja ja äkillisen ongelmallisia käänteitä, hänen tarkoituksensa jää usein epäselväksi, mikä karkoittaa lukijat hänen kirjojensa äärestä; hänen romaaniensa voimana on sielullinen, etupäässä hänen oman aikansa naisluonteiden, heidän älynsä, intohimojensa ja persoonallisuutensa myötämielinen kuvaus, minkä kautta hän tulee naisen uudenaikaisen vapautumisen apostoliksi, taiteilijana kuitenkin välttyen tämän tarkoituksellisesta esittämisestä; läpikäyvänä piirteenä tämän rinnalla on pyrkimys osoittamaan, kuinka itsekkyys tuottaa onnettomuutta. Pohjaltaan tämä, samoin kuin hänen runoilijauskonsa, on ilmausta yleisestä evolutio-opin hyväksymisestä; hänen filosofiansa ei tunnusta persoonallisen kuolemattomuuden kaipuuta, valitsee ajan taistelussa kieltävän puolen. Huomattava on hänen luonnonrakkautensa, johon nähden hän hyväksyy Wordsworthin, mutta vaatii evolutionistina, että myös ihmisten joukosta on etsittävä samaa sielun ylenemistä kuin luonnosta. – 1864 Meredith meni uusiin naimisiin, osti 1867 asunnon Surreysta, ja vietti siitä alkaen runollista maaseudun elämää, tehden mm. pitkiä kävelymatkoja. Isänsä kohtalon hän sai kokea sikäli, että hänen poikansa ensimmäisestä avioliitosta vähitellen vierautui hänestä kokonaan. George Meredith on Browningin ja Eliotin älyllisen linjan kannattaja, hiljainen, syvään edistyksen uskoon pyrkivä, optimistinen runoilijayksilö, jonka piiri voi tuskin milloinkaan tulla valittuja ihailijoita laajemmaksi.
KOHTAUS.
He uskovat, että enkelit ovat askarrelleet heidän ympärillään kehdosta lähtien. Taivaalliset sotajoukot ovat ansion mukaan ponnistelleet saattaakseen heidät yhteen. Ja oi voittoa, oi ihmettä, ponnistuksen ja vaivan ylenmääräisten vaikeuksien jälkeen ovat taivaan enkeliparvet onnistuneet.
"Tässä me kaksi istumme, jotka olemme ylhäällä määrätyt yhteen."
Soita huiluasi, rakkaus, soita näille armaille viattomille olennoille.
Väriloisto on himmennyt ylemmältä taivaanlaelta. Lännessä vetäytyy loitommalle uponneen tulen meri, ja tähdet ponnahtavat näkyviin ja värisevät ja peräytyvät pois kaartaen kulkevan kuun tieltä, joka pudottaa hopeaisen pilviviitan hartioiltaan ja, jalka hongan latvain tasalla, vartioi taivasta.
"Lucy, etkö koskaan uneksinut minun tapaamisestani?"
"Oi, Richard, uneksin, sillä muistin sinut."
"Lucy, ja rukoilitko, että kohtaisimme?"
"Rukoilin."
Yhtä nuorena kuin katsellessaan paratiisin rakastavaisia vaeltaa kaunis Kuolematon eteenpäin. Sen näkyessä ei ole yö, vaan verhottu päivä. Toinen puoli taivaanlakea on kokonaan punerruksen peitossa. Ei ole pimeä, ei ole päivä, vaan näiden kahden häät.
"Minun omani, minun omani ikuisesti. Sinä olet pyhästi lupautunut minulle. Kuiskaa se."
Mies kuulee kuiskauksen suloisena musiikkina.
"Ja sinä olet minun?"
Lempeä valonsäde tunkeutuu tiheään sananjalkapensaikkoon sen havupuun alle, jossa he istuvat, ja vastauksen saa mies lukea tytön silmistä: ne kääntyvät hetkiseksi häneen päin, viivähtävät ujosti hänen silmiensä syvyyksissä ja kääntyvät sitten alas maahan, sillä tytön silmien kautta hänen sielunsa on alastomana miehen nähtävänä.
"Lucy, morsiameni, elämäni."
Yökehrääjä hyrisee tummaa yksitoikkoista säveltään männyn oksalla. Lempeä valonsäde liikehtii heidän vaiheillaan ja kuuntelee heidän sydämiään. Heidän huulensa ovat suljetut.
Anna olla, Rakkaus, soittosi kotvan hiljaa. Puhaltaisitpa kuinka tahansa, et voi ilmaista heidän ensimmäistä suudelmaansa, et mitään sen suloudesta etkä mitään sen pyhyydestä. Pyhältä Cecilialla, joka istuu ylhäällä paratiisin hopeisten urkupiippujen ääressä ja painaltaa sormillaan kaikkia niitä kieliä, joista Rakkaus on vain yksi, voit kuulla sen.
(Richard Feverelin koettelemus.)
Suomentanut Aino Tuomikoski.VALA.
"Valako?" sanoi nainen ja liikutti huuliaan muistaakseen, mitä oli voinut sanoa ja unohtaa. "Minkä vuoksi? Mikä vala?"
"Että olet uskollinen niin elämässä kuin kuolemassa. Kuiskaa se."
"Willoughby, olen uskollinen alttarin ääressä vannomalleni valalle."
"Minulle. Minulle."
"Se on sinulle."
"Minun sielulleni. Mitään taivasta ei voi olla minulle – en näe mitään, vain kidutusta, ellet anna minulle sanaasi, Clara. Luotan siihen. Uskon siihen sokeasti. Luottamukseni sinuun on ehdoton."
"Meidän käsityksemme maailmasta ovat vastakkaiset, Willoughby."
"Suostu, taivu pyyntööni, vanno se. Sano 'kuoleman tuolle puolen'. Kuiskaa se. En pyydä mitään muuta. Naisten mielestä miehen hauta lopettaa velvoituksen, katkaisee siteen, päästää heidät vapaiksi. He menevät naimisiin lihan kanssa – hyi. Minä taas vaadin sinulta ylevyyttä, kuoleman tuolle puolen ulottuvaa uskollisuuden ylimaallista ylevyyttä. 'Hänen leskensä' – sanokoot ihmiset niin. Pyhimys leskeydessään."
"Alttarin ääressä vannomani valan täytyy riittää."
"Etkö suostu, Clara?"
"Olen lupautunut sinulle."
"Eikö yhtä sanaa? Ainutta lupausta? Mutta sinähän rakastat minua?"
"Olen antanut sinulle parhaan vakuuden, mitä olen voinut."
"Ajattele, kuinka ehdottomasti luotan sinuun."
"Toivon, ettei luottamuksesi petä."
"Voisin polvistua edessäsi, palvoa sinua, jos suostuisit, Clara."
"Polvistu taivaan edessä, älä minun, Willoughby. Olen... Soisin, että kykenisin kertomaan sinulle, mitä olen. Voin olla hetkellinen: en tunne itseäni. Ajattele, kysy itseltäsi, olenko todella se henkilö, joka sinun pitäisi naida. Vaimollasi pitäisi olla suuret hengen ja sielun lahjat. Suostun kuulemaan, ettei minulla ole niitä, ja tyydyn tuomioon."
"Sinulla on, sinulla on ne!" huudahti Willoughby. "Kun opit tietämään paremmin, mikä maailma on, niin ymmärrät levottomuuteni. Eläessäni minulla on voimia suojella sinua siltä, vainajana olen avuton – siinä kaikki. Olisit puettu rautapanssariin, karaistu teräksenlujaksi, haavoittumaton, jos suostuisit... Koeta kuitenkin ymmärtää minun mieltäni, ajatella kanssani, tuntea kanssani. Kun olet kerran käsittänyt, kuinka väkevä on minun kaltaiseni miehen rakkaus, ei sinun tarvitse kysellä. Se on ero ylevän ja arkisen välillä, se erottaa rakkauden ihanteen laumojen avioista. Antakaamme sen asian olla, onhan minulla ainakin sinun kätesi. Niin kauan kuin elän, on minulla sinun kätesi. Eikö minun pitäisi olla tyytyväinen? Niin olenkin. Näen vain kauemmaksi kuin useimmat ihmiset ja tunnen syvemmin."
(Egoisti)
Suomentanut Aino Tuomikoski.SAMUEL BUTLER.
Samuel Butler (1835-1902) oli papinpoika Nottinghamista, kävi koulun Shrewsburyssa ja tuli 1854 Cambridgeen, jossa aloitti matematiikalla, mutta lopetti klassikoilla, aikoen papiksi, koska se ura oli perheessä traditiona. Luopuen kuitenkin siitä hän ajatteli taidemaalarin ammattia, mutta jätti perheen vastustuksen vuoksi senkin ja muutti 1859 Uuteen Seelantiin, jossa toimi lammasfarmarina viisi vuotta. Sielläkin hän pyrki seuraamaan aikaansa, mm. tutustuen 1859 ilmestyneeseen Lajien syntyyn, joka aikaansai hänen ajattelussaan perinpohjaisen muutoksen. Hän kirjoitti tällöin mm. eriskummallisen kehitysopillisen kuvitelman Darwin koneiden joukossa (Darwin Among the Machines, 1862), jonka mukaan koneet kerran saavat ajattelun lahjat ja tulevat ihmisen herroiksi. Kirjoitus voidaan myös käsittää kuvaukseksi siitä orjuudesta, johon työväen ennen arveltiin suurteollisuuden, koneiden, palveluksessa joutuvan. Palattuaan 1864 Englantiin Butler asettui Lontooseen, vaatimattomiin oloihin, ruveten säästöjensä varassa elämään harrastuksiansa, filosofiaansa, kirjailijatyötänsä varten, ja asuen samassa paikassa (15, Clifford's Inn) kuolemaansa saakka. Hän yritteli säveltäjänä ja piti taidefilosofiaa (kuvaamataiteita) varsinaisena alanaan, ollen muka kirjailijana vain harrastelija, mutta ei silti voinut olla kirjoittamatta. Alussa mainitut koneiden kehittymisaatteet hän kasvattaa kokonaiseksi utopiateokseksi nimeltä Missäänei (Erewhon = nowhere = ei missään, 1872). Missäänei-maan asukkaat ovat huomanneet, mihin koneet olivat kehittymässä, ja ovat hävittäneet ne: taskukellonkin pitäminen rangaistaan kuolemalla. Toiselta puolen he ovat todenneet varallisuuden tavattoman merkityksen ja kehoittavat pyrkimään tähän asemaan mm. vapauttamalla veroista jokaisen, jolla on yli 20.000 punnan vuositulot. Missäänein asukkaat ovat muuten tyypillisiä Butlerin kansalaisia: nice people "mukavia ihmisiä", terveitä, hyvännäköisiä, järkeviä, hyväluontoisia, toimeentulevia, välttäen kaikessa liikaa jyrkkyyttä ja solutellen elämäänsä rauhantietä, lukemattomien kompromissien kautta. Sairaus oli rikos yhteiskuntaa vastaan ja oli rangaistava; rikollista oli myös olla onneton. Teos (jonka Meredith hylkäsi) saavutti menestystä. Butler julkaisi siihen 1901 jatkon Uudelleen Missääneihin (Erewhon Revisited), kertoen siinä, kuinka ensi osan sankari Higgs, joka oli paennut ilmapallolla, toteaa palatessaan tulleensa "ylösnousemuksensa" perusteella uuden uskonnon keskushenkilöksi. Tässä esiintyvän satiirisen, kieltävän ajatuspohjan Butler oli aikaisemmin esittänyt romaanissaan Kaunis satama (The Fair Haven, 1873), joka käsitettiin rienaukseksi ja herätti paljon pahennusta. Suututettuaan täten uskonnolliset piirit Butler usutti vastaansa myös darwinilaiset, syyttämällä heidän paaviansa, Charles Darwinia, ei ainoastaan huonosta tieteestä, vaan myös epärehellisyydestä, koska ei ollut antanut täyttä tunnustusta edeltäjilleen, mm. omalle isoisälleen Erasmus Darwinille. Oman kehitysfilosofiansa Butler esitti teoksissa Elämä ja tottumus (Life and Habit, 1877), Vanha ja uusi kehitys (Evolution Old and New, 1879), Tiedoton muisti (Unconscious Memory, 1880) ja Onni vai viekkaus (Luck or Cunning, 1887). Elollinen käy kyllä Darwinin osoittamaa kehityksen uraa, mutta ei vain mekaanisesti, ulkoisten olosuhteiden määräämää kujaa myöten, vaan myös vitaalisesti, entisten elollispolvien perinnöksi jättämän, itsetiedottoman, takatajuisen muistin ja sen vaikuttaman toimintahalun ohjaamana. Täten elollinen elää jälkipolven henkisessäkin rakenteessa. Italiankuvaus Alppeja ja pyhäkköjä (Alps and Sanctuaries, 1881) on vakavan miehen "tunteellinen matka" ihailemaansa maahan. Suorasanaiset Iliadin ja Odysseian käännökset ja Odysseyn kirjoittajatar (The Authoress of Odyssey, 1897, on muka Nausikaa) osoittavat hänen luonteensa humoristista puolta. Hänen kuolemansa jälkeen julkaistiin hänen omaelämäkerrallinen romaaninsa Kaiken maailman tie (The Way of all Flesh, 1903), jonka hän oli kirjoittanut 1872-84. Siinä hän esittää filosofiaansa viktorialaisen elämän kuvassa: toisaalla perinnöllisyys, so. itsetiedoton muisti liitossa toimintahalun kanssa, sitä vastassa ulkonaiset olosuhteet, väärä kasvatus. Dickensin tyyppitaiteen vaikutuksen alaisena tästä kuvasta on syntynyt mieleenjäävä tutkielma viktorialaisen elämän puutteista. – Butlerilla ei ollut Kauniin sataman jälkeen juuri ollenkaan lukijoita, mutta hänen kuolemansa jälkeen on hänen maineensa erikoisena, itsenäisenä ajattelijana ruvennut huomattavasti elpymään, varsinkin sitten, kun hänen Muistikirjansa (Notebooks) julkaistiin (1912). Hän on kiintoisa näyte siitä, mihin muotoihin kehitysoppi saattoi pukeutua hakeutuessaan taidekirjallisuuteen.
MISSÄÄNEIN ASUKKAIDEN MIELIPITEITÄ.
Näin minulle selitettiin. Että tässä maassa, jos joku sairastuu, tai käy jollakin tavalla pahoinvoivaksi, tai ruumiillisesti raihnaiseksi, ennenkuin on täyttänyt seitsemänkymmentä vuotta, häntä kuulustelee ja asian tutkii hänen maanmiestensä valitsema lautakunta, ja jos hänet havaitaan syylliseksi, seurauksena on yleinen halveksiminen, ja hän saa enemmän tai vähemmän ankaran rangaistuksen. Sairaudet jakautuvat rikoksiin ja rikkomuksiin, aivan kuin lakia ja määräyksiä loukkaavat teot meillä. Vakavasta sairaudesta rangaistaan varsin ankarasti, kun taas näön tai kuulon heikentymisestä, jos asianomainen on täyttänyt kuusikymmentä vuotta, eikä ole aikaisemmin sairastanut, tuomitaan vain sakkoihin, jotka on varojen puutteessa sovitettava vankeudella. Mutta jos joku väärentää shekin, tai sytyttää talonsa palamaan, tai ryöstää väkivallalla jotakin toiselta henkilöltä, tai tekee jonkin muun teon, jotka ovat rikoksia meidän maassamme, hänet viedään sairaalaan, jossa häntä hoidetaan mitä huolellisimmin, ja kulut suoritetaan yleisistä varoista, tai, jos hän on varakas ja hyvässä asemassa, hän tiedoittaa kaikille ystävillensä saaneensa vaikean paheellisuuden kohtauksen, aivan kuin meillä on sairastuessamme tapana tehdä, ja ystävät tulevat katsomaan häntä kaikkea sydämellisyyttä osoittaen ja tiedustelevat kiinnostuneesti, miten kaikki tapahtui, minkälaisina oireet ensin ilmestyivät, ja niin edespäin, – kysymyksiä, joihin hän vastaa täysin avomielisesti, sillä vaikka huono käyttäytyminen onkin aivan yhtä valitettavaa kuin sairaus meillä, eli ilmiö, joka ehdottomasti viittaa siihen, että asianomaisessa henkilössä on jotakin vakavasti vinossa, niin sen ei kuitenkaan katsota johtuvan ennen hänen syntymistään tai jälkeenpäin sattuneista vastoinkäymisistä.
Kummallisinta on kuitenkin se, että vaikka he pitävätkin siveellisiä puutteellisuuksia asianomaista joko luonteen tai ympäristön vuoksi kohdanneina vastoinkäymisinä, he eivät tahdo kuulla puhuttavankaan vastoinkäymisistä tapauksissa, jotka Englannissa herättävät vain myötätuntoa ja osanottoa. Kaikenlainen huono onni, vieläpä sekin, että saa kokea huonoa kohtelua toisten taholta, ovat yhteiskunnallisia rikoksia, koska sellaisesta kuuleminen on kiusallista. Jos siis joku menettää omaisuutensa tai rakkaan ystävän, josta hän on ollut suuresti riippuvainen, niin siitä tuskin rangaistaan vähemmän ankarasti kuin sairastumisesta.
Kuten olen jo sanonut, katsotaan tapauksiin, jotka meillä ovat rikoksia, mutta Erewhoniassa tekoja, joista ei rangaista oikeudellisesti, kuitenkin sisältyvän sellaista, joka vaatii parannusta. Sitä varten onkin olemassa kokonainen ammattikunta tai sääty, jonka jäseniä hengen ja luonteen ominaisuuksien tuntemiseen kasvatettuja ja opetettuja miehiä, sanotaan ojentajiksi, minun osaamatta sen sattuvammin kääntää alkukielen vastaavaa sanaa, joka kirjaimellisesti merkitsee: "Hän-joka-oikaisee-kieroon-vääntyneen". Näiden miesten toiminta on jotakuinkin samanlaista kuin lääkärien työskentely Englannissa, ja he ottavat joka käynnistään maksun, joka suoritetaan kuin salakähmää, mutta silti kaikkien tieten. Heihin suhtaudutaan yhtä avomielisesti ja yhtä auliin kuuliaisesti kuin meillä omiin tohtoreihimme – toisin sanoen, yleensä riittävän luottavaisesti – koska kaikki ymmärtävät, olipa hoitomenetelmä kuinka tuskallinen hyvänsä, että mahdollisimman pikainen parantuminen on vain heidän oma etunsa ja ettei heihin katsota karsaasti, kuten kävisi, jos he olisivat ruumiillisesti jotenkin epäkunnossa.
Sanoessani, ettei heihin katsota karsaasti, en tarkoita, etteikö erewhonialaiselle koituisi minkäänlaisia ikävyyksiä tavallisessa jokapäiväisessä elämässä, tehtyään, sanokaamme, esimerkiksi väärennyksen. Ystävät hylkäävät hänet, koska hän on vähemmän miellyttävä kumppani, aivan samoin kuin me pysymme ulohtaalla sellaisten seurasta, jotka ovat köyhiä ja vaivaisia. Kukaan erewhonialainen, jolla on vähänkään itsekunnioitusta, ei pidä ystävyyssuhteita solmittaessa yhdenvertaisenaan ketään, joka on häntä vähemmän onnellinen syntyperän, terveyden, varallisuuden, ulkonäön miellyttävyyden, kyvykkyyden, tai minkä hyvänsä muun ominaisuuden suhteen. Se, että tämmöinen onnen suosikki tuntee vastenmielisyyttä, jopa inhoakin toista kohtaan, jolla taas on huono onni, tai ainakin niitä kohtaan, joille huomataan tapahtuneen vakavampi ja harvinaisempi vastoinkäyminen, ei ole vain luonnollista, vaan yhteisen elämän kannalta toivottavaakin, olipa kysymys ihmisistä tai eläimistä.
Se, etteivät mainitunlaiset teot eivätkä muutkaan niihin verrattavat ilmiöt ole erewhonialaisten mielestä rikollisia, kuten ruumiilliset sairaudet, ei kuitenkaan estä heistä omahyväisempiä karttamasta ystävää, joka on esimerkiksi ryöstänyt pankin, kunnes hän on täydellisesti toipunut kohtauksestaan; mutta sen se estää, ettei heidän mieleensäkään johdu kohdella rikollisia halveksivasti, aivan kuin sanoen: "Sinuna olisin paljon parempi mies kuin sinä", mikä taas on aivan paikallaan, kun on kysymys ruumiillisesta sairaudesta. Ruumiillisen raihnaisuuden salaamiseksi he viekastelevat ja teeskentelevät ja keksivät jos minkälaisia keinoja aivan loppumattomiin, mutta suhtautuvat täysin avomielisesti pahimmanlaatuisiinkin henkisiin sairauksiin, jos sellaisia sattuisi esiintymään, mikä on kuitenkin, sanottakoon se heidän kunniakseen, verraten harvinaista. Heidän keskuudessaan on tosin joitakin, sanoisinko, sielullisesti sairaalloisia henkilöitä, jotka tekevät itsensä mitä suurimmassa määrässä naurettaviksi hermostuneella olettamisellaan, että he ovat turmeltuneita, vaikka ovatkin todellisuudessa aina varsin siedettäviä ihmisiä, mutta tämä on poikkeuksellista. Yleensä he suhtautuvat siveelliseen hyvinvointiinsa yhtä huolekkaasti tai yhtä välinpitämättömästi kuin me ruumiilliseen terveyteemme.
Meidän tavallisia tervehtimissanojamme, kuten: "Kuinka voitte?" ynnä muita, pidetään hyviä tapoja törkeästi loukkaavina, eivätkä hienostuneemmat luokat suvaitse sellaistakaan huomautusta, että joku on terveen näköinen, mikä on meillä niin yleinen kohteliaisuus. Tervehtiessään toisiaan he sanovat: "Toivottavasti olette ollut hyvä tänä aamuna", tai: "Toivon teidän jo toipuneen äreydestä, jota sairastitte, kun viimeksi näin teidät"; ja ellei puhuteltu ole ollut hyvä, tai jos hän on vieläkin pahantuulinen, hän sanoo sen heti peittelemättä, toisen lausuessa asianmukaiset surkuttelunsa. Ojentajat ovat menneet alallaan niin pitkälle, että he ovat ottaneet olettavasta kielestä (jota opetetaan Järjettömyyden yliopistossa) nimet kaikille henkisten sairauksien tunnetuille muodoille ja luokitelleet ne oman järjestelmänsä mukaisesti, joka, vaikka en kyennytkään ymmärtämään sitä, näytti hyvin soveltuvan käytäntöön, koska he, potilaan tarinan kuultuaan, osaavat heti sanoa, mikä häntä vaivaa, samalla kuin heidän tottuneisuutensa pitkien nimien käyttöön vain vahvistaa asianomaisen luottamusta siihen, että he ovat hänen tapauksestaan täysin selvillä.
Lukijan ei ole vaikeata uskoa, että sairauteen kohdistuvia lakeja usein kierrettiin turvautumalla johonkin yleisen hyväksymisen saavuttaneeseen tekosyyhyn, josta kaikki ymmärsivät, mistä oikeastaan oli kysymys, kenenkään kuitenkaan ilmaisematta sitä vähimmälläkään tavalla, sillä pienintäkin vihjausta sinnepäin pidettiin hyvää tapaa suuresti loukkaavana. Niinpä kerrankin, oltuani Nosniborien luona päivän tai pari, eräs hieno rouva, joita kävi lukuisasti minua tervehtimässä, pyysi anteeksi, että hänen miehensä lähetti vain käyntikortin, koska hän oli aamulla mennessään kauppatorin poikki tullut varastaneeksi sukkaparin. Minua oli varoitettu näyttämästä hämmästyneeltä, olipa tilanne minkälainen hyvänsä, niin että minä vain toin julki myötätuntoni ja sanoin, että olin itse, vaikka olin ollut pääkaupungissa vasta niin lyhyen ajan, töin tuskin välttynyt varastamasta eräässä paikassa näkemääni vaateharjaa, ja että vaikka olinkin onnistunut voittamaan kiusauksen, minua oli ruvennut vakavasti peloittamaan, että nähdessäni jonkin erityisesti mielenkiintoisen esineen saattaisin itseni ojentajien käsiin.
Rouva Nosnibor, joka oli kuullut kaikki, ylisteli minua vieraan poistuttua. Mikään ei olisi, hän sanoi, voinut olla sen kohteliaampaa Erewhonian etiketin mukaan. Sitten hän selitti sukkaparin varastamisen, tai (jokapäiväisemmässä kielessä) "sukkien saamisen" merkitsevän, että asianomainen henkilö oli lievästi pahoinvoipa. Kaikesta tästä huolimatta he käsittävät täydellisesti, että se, josta he käyttävät nimitystä "hyvä vointi", on ilon ja tyydytyksen tärkeä tekijä. He ihailevat henkistä terveyttä ja pitävät ihmisistä, jotka voivat siinä suhteessa hyvin, ja tekevät kaiken voitavansa (sekin on velvollisuus) sen hoitamiseksi ja edistämiseksi. Avioliiton solmiminen henkilön kanssa, jonka sukua pidetään epäterveenä, on heistä äärimmäisen vastenmielistä. Tehtyään jotakin vakavasti häpeällistä tai katalaa he lähettävät heti hakemaan ojentajaa – usein jo silloin, kun heistä tuntuu, että he ovat tekemäisillään jotakin sellaista, ja vaikka ojentajan määräämät menetelmät ovat välistä hyvin tuskallisia, niihin kun voi sisältyä viikkomääriä kestävä täydellisesti eristetyksi tuleminen ja muutamissa tapauksissa mitä julmin ruumiillinen kidutus, niin en ole kertaakaan nähnyt järkevän erewhonialaisen kieltäytyvän tekemästä, mitä ojentaja on määrännyt, enempää kuin järkevä englantilainenkaan kieltäytyy alistumasta leikkaukseen, jonka hänen lääkärinsä sanoo olevan välttämätön, olipa se kuinka peloittava hyvänsä.
Englannissa me emme karta uskomasta lääkärillemme kaikkea, mikä meitä vaivaa, vain pelosta, että hän tekisi meille pahaa. Hän saa pahoinpidellä meitä mielin määrin, meidän mukisematta vastaan, koska kukaan ei katso meihin karsaasti sen tähden, että olemme sattuneet sairastumaan, ja koska tiedämme lääkärin koettavan parastaan saadakseen meidät terveiksi jälleen, ja että hän ymmärtää asian paremmin kuin me; mutta jos meitä kohdeltaisiin samoin kuin erewhonialaisia heidän ruvetessaan sairastelemaan, niin me salaisimme visusti kaikki sairautemme; niihin suhtauduttaisiin aivan samalla tavalla kuin siveellisiin ja sielullisiin sairauksiin, – me uskottelisimme mitä taidokkaimmin olevamme terveitä, kunnes asia tulisi ilmi, ja yksikin vain rangaistukseksi annettu ruoskintaerä olisi meistä paljoa katkerampi koettelemus, kuin jonkin jäsenemme katkaiseminen, jos tämä tehtäisiin ystävällisesti ja hienotunteisesti, vaikuttimena vain halu auttaa meitä, lääkärin ollessa omasta puolestaan samalla täysin tietoinen siitä, että kaikki tämä olisi aivan hyvin voinut kohdata häntä itseäänkin. Niinpä erewhonialaiset maistavat ruoskaa kerran viikossa ja elävät vedellä ja leivällä kaksi ja kolmekin kuukautta kerrallaan, milloin hyvänsä ojentaja suosittelee sitä.
En otaksu menetelmän, joka oli määrätty isännälleni, hänen kavallettuaan erään luottavaisen lesken koko omaisuuden, tuottaneen hänelle suurempia kärsimyksiä, kuin mihin meikäläinen auliisti alistuu englantilaisen lääkärin käsissä. Ja kuitenkin sen täytyi olla hänelle raskas ajankohta. Kuulemani äänet todistivat menetelmän aiheuttavan viiltävää kipua, hänen kuitenkaan tahtomatta kertaakaan vapautua siitä. Hän oli aivan varma, että se teki hänelle hyvää, ja luulen hänen olleen oikeassa. En usko hänen enää milloinkaan kavaltavan rahoja. Voihan niin käydä – mutta kestää hyvin kauan, ennenkuin se uusiintuu.
Ollessani vankilassa ja sitten matkalla olin jo suureksi osaksi päässyt perille edelläkerrotuista asioista; mutta kaikki näytti yhä vieläkin käsittämättömän oudolta, ja minua ahdisti alituisesti pelko, että tekisin jotakin sopimatonta, kun en kyennyt näkemään asioita ympäristöni näkökannalta; mutta oltuani joitakin viikkoja Nosniborien luona kaikki alkoi vähitellen selvetä, varsinkin sitten kun minulle oli kerrottu isäntääni kohdanneesta sairaudesta, jonka kulun hän selosti minulle usean kerran alusta loppuun saakka.
Hän oli, kuten ymmärsin, toiminut monet vuodet arvopaperipörssin jäsenenä ja koonnut suunnattoman omaisuuden, ylittämättä rajoja, joita yleensä pidetään laillisina, tai tekemättä mitään, joka ei olisi ollut liiketoimintana sallittua, mutta lopulta hän oli useassa eri tilaisuudessa huomannut, että hänen alkoi tehdä mieli ansaita rahaa vilpillisillä keinoilla, ja olikin todellisuudessa hoitanut pari kolme asiaa tavalla, joka aiheutti varsin ilkeän tunteen. Mutta onnettomuudekseen hän ei ollut kiinnittänyt asiaan sen suurempaa huomiota, vaan oli karkoittanut sen mielestään, kunnes lopuksi esiintyi asianhaaroja, jotka antoivat hänelle tilaisuuden ja saivat hänet tekemään varsin suuren kavalluksen – hän selosti nekin, ja ne olivat mahdollisimman raskauttavia, mutta niiden yksityiskohtainen luetteleminen on tässä tarpeetonta; – hän käytti tilaisuutta hyväkseen ja oivalsi samassa, kun se jo oli liian myöhäistä, että hänessä täytyi olla jotakin vakavasti hullusti. Laiminlyönti oli mennyt liian pitkälle.
Hän ajoi heti kotiin, ilmoitti asian vaimolleen ja tyttärilleen mahdollisimman hellävaroin, ja lähetti hakemaan erästä valtakunnan kuuluisinta ojentajaa neuvotteluun perheojentajan kanssa, sillä tapaus oli ilmeisesti vakava. Ojentajan tultua hän kertoi tarinansa ja lausui pelkäävänsä, että hänen terveytensä oli ainiaaksi murtunut.
(Erewhon.)
Suomentanut O. Juurikoski.THOMAS HARDY.
Vastapainoksi Meredithin luottavaiselle optimismille, uskolle siihen, että ihminen oli kerran kehittyvä riittävän korkealle asteelle voidakseen itse määrätä kohtalostaan, esittää Thomas Hardy fatalistisen, pessimistisen maailmankäsityksen. Hän oli syntyisin (1840-1923) pienestä maakylästä Dorchesterin läheisyydestä, perin vaatimattomista oloista (isä oli kylän rakennusmestari), ja oli siis itse niitä samoja maalaisia, joiden ulkonaisia ja sielullisia puolia hän niin asiantuntevasti kuvaa. Vielä vanhana hän joskus istui heidän seurassaan kylän ravintolassa, piippu suussa kuunnellen heidän jahkailuaan. Kotiseudullaan hän tuli näkemään, kuinka uusi aika, mm. rautatiet, muuttivat maaseudun elämää, kuinka vanha Englanti tapoineen vähitellen hävisi. Koko tämä maaseudun entinen elämä ja luonto näkyy hänen kuvaustensa taustasta. 16-vuotiaana Hardy lähetettiin Dorchesteriin oppiin arkkitehti Hicksin luo, joka oli erikoistunut kirkonrakennusalalle; 21-vuotiaana hän meni Lontooseen jatkamaan opintojaan siiloin maineessa olevan goottilaissuuntaisen arkkitehdin Arthur Bloomfieldin koulussa. Ahkeran ammattiopiskelun rinnalla Hardy myös täydensi sivistystään perehtymällä kirjallisuuteen ja kiinteästi tarkkaamalla kehitysopin esiintymisen näinä vuosina alkuunpanemaa taistelua vanhan ja uuden maailmankatsomuksen välillä. Itselleen Hardy omisti siitä kielteisen kannan. Kiintyen yhä enemmän kirjallisuuteen hän rupesi epäilemään sopivaisuuttaan rakennusalalle, ja muutti 1867 maaseudulle, Weymouthiin, jossa rakennustyön ohella kirjoitti satiirisen romaanin Köyhä mies ja hieno nainen (The Poor Man and the Lady). Tätä hän tarjosi Chapman & Hallin kustannusliikkeelle, jonka kirjallisena neuvonantajana silloin toimi Meredith. Tämä hylkäsi kirjan, mutta kutsui tekijän luokseen ja neuvoi häntä aloittamaan kirjailijauransa – kunnollisella sensatioromaanilla! Hardy teki työtä käskettyä, niin haluton kuin hän siihen olikin, ja kirjoitti Wilkie Collinsin tyyliin romaanin Epätoivoisin keinoin (Desperate Remedies, 1871), jossa ei ole paljoa hänen varsinaisia pääominaisuuksiaan. Mutta alku oli tehty. Seuraavana vuonna (1872) ilmestynyt Vihreiden lehvien alla (Under the Greenwood Tree) toi jo kirjallisuuteen sen Wessexin, joka ei vielä tuntenut kansakoulua eikä rautatietä. Sininen silmäpari (A Pair of Blue Eyes, 1873, suomennettu) saavutti juonensa vuoksi menestystä, mutta Hardyn ensimmäinen varsinaisesti ratkaiseva kirja oli Kaukana väkijoukosta (Far from the Madding Crowd, 1874), Gabriel Oakin ja Bathsheban lemmentarina, kuteina maalaiselämän pienempiä tragedioja ja komedioja. Samana vuonna Hardy meni naimisiin ja muutti takaisin rakkaaseen Dorsetshireensä, jossa sitten asui kuolemaansa saakka. Näissä teoksissa hän esiintyy vielä idyllikkona, mutta romaanissa Paluu synnyinseudulle (The Return of the Native, 1878) hän jo yhdistää tausta-idylliinsä traagilliset kohtalot, alusta saakka viitoittaen päähenkilöidensä tiet onnettomuutta kohti, ja lyöden Egdon Heathin kuvauksessa tumman kohtalosoinnun, joka väreilee pohjasäestyksenä loppuun saakka. Hänen mielessään on tällöin kreikkalainen murhenäytelmä, halu osoittaa, että todellisuudessa, syrjäisimmissäkin paikoissa, suoritetaan Sophokleen vertaisia kohtalodraamoja. Rakenteeltaan tätä romaania pidetään kaikin puolin sopusuhtaisena, todellakin arkkitehdin luomana. Sivuuttaen kolme heikompaa väliteosta saavutaan Casterbridgen pormestariin (1886), jonka päähenkilö Henchard on muovailtu ja kehitetty johdonmukaisesti, säälimättömästi, suurella voimalla; hänen keskitetty katkeruutensa ilmenee harvinaisen jyrkästi hänen lyhytsanaisesta testamentistaan. Tässä romaanissa on taustana pieni kaupunki. Maaseudun vaatimattomiin ihmisiin Hardy palaa taas seuraavassa romaanissaan Metsäseutulaiset (The Woodlanders, 1887), joka on vähemmän katkera kuin edellinen, taustansa ja lemmentarinansa puolesta surumielisen viehättävä. Hardyn suurimpana saavutuksena pidetään romaania Tessin tarina (Tess of the D'Urbervilles, 1891, suomennettu), joka on kyllä jonkin verran melodramaattinen, mutta josta kirjailijan tuntema, inhimillisen ja jumalallisen vääryyden aiheuttama sieluntuska ja pyhä suuttumus syvästi ja vaikuttavasti ilmenee. Seuraavassa romaanissa Jude (Jude the Obscure, 1895) hänen pessimismiinsä julmuus särkee taiteellisuuden. Hänen viimeinen romaaninsa Paljon rakastettu (The Well Beloved, 1897) on kirjoitettu aikaisemmin. Hardyn maine näyttää jäävän näiden hänen parhaiden Wessex-romaaniensa varaan, joista on huomautettu, että niiden vaatimattomilla maalaisihmisillä, ollen älyllisesti kehittymättömiä ja muutenkin heikosti varustautuneita elämäntaisteluun, on hyvin vähän edellytyksiä kamppailuun vihamielistä kohtaloa vastaan. He ovat tässä suhteessa säälittäviä, mikä ei ole eduksi taiteellisuudelle. Hardyn kirjailijatyön tuloksista on vielä mainittava neljä novellikokoelmaa, jotka eivät kuitenkaan kuulu hänen parhaaseen tuotantoonsa (Ylhäisiä naisia – A group of Noble Dames, 1891, suomennettu), kuusi lyyrillistä kokoelmaa, ja kolmiosainen jättiläisnäytelmä Hallitsijasuvut (The Dynasts, 1904-08), joka käsittelee Napoleonin aikoja ja sisältää yhdeksäntoista näytöstä ja 130 kohtausta. Siinäkin hän järjestelee ihmisensä "perusenergian" tahdottomiksi välikappaleiksi. Hardy on pessimisti, mutta myötämielinen ihmisiänsä kohtaan. Viktorian ajan suuren romaanikauden viimeisenä edustajana hän nautti maassansa yleistä kunnioitusta.
KAUKANA VÄKIJOUKOSTA.
Vaikka tämä romaani, ensimmäinen viidestä suuresta Wessexin kuvauksesta, ei kohoakaan samoihin traagillisiin korkeuksiin kuin muutamat sitä seuranneet, eivät nämä voita sitä luonteiden ja ympäristön kuvauksessa. Useimmat sen henkilöt ovat maanviljelijöitä ja heidän palvelijoitaan, ja taustana on sellaisia maalaisaskarteluja kuin hampaiden peseminen, mehiläishoito, auman kattaminen, pyörökiikussa leijaaminen tai omenaviinin nauttiminen elonkorjuujuhlassa.
Tärkeimmät romaanin henkilöt Bathsheba Everdene, nuori ja viehättävä tilanomistajatar, hänen lammaspaimenensa Gabriel Oak – jota kuvataan seuraavaan tapaan: "Kun Gabriel Oak hymyili, hänen suupielensä levisivät aivan lähelle hänen korviaan, hänen silmänsä kapenivat pelkiksi raoiksi ja niiden ympärille ilmestyi joka suuntaan lähteviä viiruja, jotka ulottuivat hänen kasvoilleen kuin säteet summittaisessa, nousevaa aurinkoa esittävässä luonnoksessa" –, maanviljelijä Boldwood, synkkä ja itseään kiduttava mies, vaarallinen ja epäluotettava kuin tulivuori, ja lopuksi kersantti Troy, korea sotilas, iloinen ja huoleton rahvaan elämän sankari. Kaikki nämä kolme miestä ovat rakastuneet Bathshebaan.
Bathsheba puolestaan suosii nokkelaa ja miellyttävää kersanttia, mutta lähettää hurjan vallattomuuden puuskassa Boldwoodille Valentininpäivän lemmenkirjeen, jonka mottona ovat sanat "Rakasta minua". Boldwoodin sydämen tulivuori leimahtaa tuleen. Hän lähtee Bathsheban luo, tunnustaa rakkautensa – ja huomaa, että koko juttu on tavallista nuoren naisen pilaa. Puolittain järjiltään hän lähtee tämän luota vannoen kostavansa kilpailijalleen Troylle, joka sitä paitsi on hakkaillut huvikseen Fanny Robinia, nuorta tyttöä, Boldwoodin suojattia ja Bathsheban palvelijaa. Kersantti on poissa Bathissa. Bathsheba matkustaa sinne varoittamaan häntä uhkaavasta vaarasta, molemmat palaavat yhdessä, ja nyt seuraavassa jännittävässä kohtauksessa molemmat kilpailijat taas tapaavat.
Samana iltana hämärissä Gabriel nojaili Cogganin puutarhan veräjään luoden ympäristöön yleissilmäyksen vielä ennen levolle menoaan.
Jonkinlaiset ajopelit lähenivät hiljalleen pitkin ruohoista kujannetta. Siitä kantautuivat hänen korviinsa kahden puhelevan naisen äänet. Ne olivat luonnollisia eivätkä lainkaan vaimennettuja. Oak käsitti ne heti Bathsheban ja Liddyn ääniksi.
Ajopelit tulivat kohdalle ja loittonivat ohitse. Ne olivat neiti Everdenen kääsit, eikä niissä istunut muita kuin Liddy ja hänen emäntänsä. Liddy kyseli Bathin kaupungista, ja hänen puhetoverinsa vastaili huolettomasti ja välinpitämättömästi. Sekä Bathsheba että hevonen näyttivät väsyneiltä.
Kaikista muista Bathsheban mietteistä vei voiton se tavattoman ihana huojennuksen tunne, että sai taas olla täällä turvassa ja terveenä, eikä Oak voinut muuta kuin nauttia täysin siemauksin tästä näystä. Kaikki huolestuttavat tiedot olivat unohtuneet.
Oak viivyskeli yhä paikallaan, kunnes ei enää ollut mitään eroa itäisen ja läntisen taivaan välillä, ja arat jänikset alkoivat rohkeasti loikkia tummuvien kumpujen ympärillä. Gabriel lienee ollut siinä vielä puolisen tuntia, kun tumma hahmo lähestyi hitaasti. "Hyvää iltaa, Gabriel", sanoi ohikulkija.
Se oli Boldwood. "Hyvää iltaa, herra", sanoi Gabriel. Boldwood hävisi, ja Oak meni pian tämän jälkeen nukkumaan. Maanviljelijä Boldwood jatkoi matkaansa neiti Everdenen taloa kohti. Hän saapui sen kohdalle ja lähestyessään sisäänkäytävää näki valoa oleiluhuoneesta. Kaihdinta ei ollut laskettu, ja huoneessa oli Bathsheba, joka tarkasteli joitakin papereita ja kirjeitä. Hän seisoi selin Boldwoodiin. Tämä meni ovelle, koputti ja odotti lihakset jännityksessä ja otsa kuumana.
Boldwood ei ollut käynyt oman puutarhansa ulkopuolella sen jälkeen, kun oli tavannut Bathsheban Yalburyn tiellä. Äänettömänä ja yksinäisenä hän oli jäänyt alakuloisesti miettimään naisen menettelytapoja, ja päätellyt koko sukupuolen olennaisiksi piirteiksi ne satunnaiset ominaisuudet, jotka oli huomannut ainoassa tuntemassaan naisessa. Vähitellen hänessä oli päässyt vallalle lempeämpi mieliala, ja juuri tämän takia hän oli tänä iltana lähtenyt liikkeelle. Hän oli tullut puolustelemaan itseään ja pyytämään anteeksi Bathshebalta, tuntien rajuutensa vuoksi jotakin häpeän kaltaista, sillä hän oli vast'ikään saanut tietää Bathsheban palanneen – vain Liddyn luokse tekemältään vierailulta, niinkuin Boldwood luuli, sillä hän ei tietänyt mitään syrjähypystä Bathiin.
Hän kysyi neiti Everdeneä. Liddyn käytös oli kummallista, mutta Boldwood ei huomannut sitä. Liddy meni sisään jättäen hänet siihen, ja tytön ollessa poissa vedettiin Bathsheban huoneen akkunankaihdin alas. Boldwood uumoili pahaa tästä merkistä. Liddy palasi.
"Emäntäni ei voi ottaa vastaan teitä, herra", hän sanoi. Boldwood lähti heti ulos veräjästä. Hän ei siis ollut saanut anteeksi – se oli nyt kaiken summa. Hän oli nähnyt Bathsheban, joka oli hänelle samalla ilo ja kidutus, siinä huoneessa, jossa hän itse oli saanut käydä hänen luonaan erikoisen suosittuna vieraana vain vähän aikaisemmin samana kesänä, ja nyt Bathsheba ei ollut suostunut päästämään häntä sinne.
Boldwood ei kiiruhtanut kotiin. Kello oli vähintäänkin kymmenen, kun hän kävellessään tahallaan Weatherburyn alapuolen kautta kuuli postivaunujen saapuvan kylään. Ne välittivät liikennettä erääseen pohjoispuolella olevaan kylään, ja niiden ajaja oli niiden omistaja, muuan Weatherburyn mies, jonka talon oven eteen ne nyt pysähtyivät. Etureunan yläsyrjään kiinnitetty lamppu valaisi tulipunaista ja kullanhohtoista olentoa, joka astui ensimmäisenä alas vaunuista.
"Kas vain!" tuumi Boldwood itsekseen. "Tullut siis taas katsomaan Bathshebaa!"
Troy meni postivaunujen omistajan taloon, jossa hän oli majaillut edelliselläkin kerralla käydessään kotiseudulla. Boldwoodin mielessä kypsyi äkkiä päätös. Hän riensi kotiin. Kymmenen minuutin kuluttua hän palasi ja oli menevinään ajurin luokse tervehtimään Troyta. Hänen lähestyessään taloa joku avasi oven ja tuli ulos. Hän kuuli tämän henkilön sanovan sisällä oleville hyvää yötä, ja ääni oli Troyn. Tämä tuntui kummalliselta, kun Troy oli juuri saapunut. Boldwood riensi kuitenkin hänen luokseen. Troylla näytti olevan matkalaukku kädessään – ikäänkuin hän olisi aikonut matkustaa pois jo samana yönä.
Troy kääntyi ylös mäkeä ja joudutti askeleitaan. Boldwood siirtyi lähemmäksi.
"Kersantti Troy?"
"Aivan oikein – olen kersantti Troy."
"Varmaan juuri saapunut maalta?"
"Tulin juuri Bathista."
"Olen William Boldwood."
"Vai niin."
Näiden sanojen äänenpaino riitti täysin viemään Boldwoodin suoraan asiaan.
"Haluan hiukan puhella kanssanne", hän sanoi.
"Mistä?"
"Siitä naisesta, joka asuu suoraan tuolla – ja toisesta naisesta,, jota olette kohdellut huonosti."
"Olettepa ihmeen julkea", virkkoi Troy lähtien kävelemään.
"Kuulkaapas nyt", sanoi Boldwood astuen hänen eteensä, "ihmetelkää tai ei, teidän on nyt keskusteltava kanssani."
Troy kuuli Boldwoodin äänen tylyn päättäväisyyden, katseli hänen rotevaa vartaloaan ja sitten hänen kädessään olevaa paksua keppiä. Hän muisti, että kello oli kymmenen. Tuntui tosiaankin kannattavan olla kohtelias Boldwoodille.
"Hyvä on, kuuntelen mielihyvin", sanoi Troy laskien matkareppunsa maahan, "mutta puhukaa hiljaa, sillä joku saattaa kuunnella meitä salaa tuolla maatalossa."
"No niin – tiedän teistä aika paljon – myös Fanny Robinin kiintymyksen teihin. Saatanpa sitä paitsi sanoa olevani Gabriel Oakia lukuunottamatta koko kylän ainoa henkilö, joka tietää sen. Teidän pitäisi mennä hänen kanssaan naimisiin."
"Niin kai pitäisikin. Sitä itsekin haluaisin, mutta en voi." "Miksi ette?"
Troy oli sanomaisillaan jotakin, mutta hillitsi sitten kielensä ja virkkoi: "Olen liian köyhä". Hänen äänensä oli muuttunut. Aikaisemmin siinä oli ollut sävy "menkää hiiteen". Nyt se oli veijarin ääni.
Boldwoodin mielentila ei ollut tällä hetkellä tarpeeksi tarkkaavainen, jotta hän olisi huomannut äänensävyjä. Hän jatkoi: "Puhun muitta mutkitta aivan suoraan, ja saatte uskoa, etten halua ollenkaan puuttua sellaisiin kysymyksiin kuin mikä on oikein ja mikä väärin, enkä naisen kunniaan ja häpeään, enkä myös ilmaista mielipiteitä käytöksestänne. Aion tehdä kanssanne pelkän asiallisen kaupan."
"Käsitän", virkkoi Troy. "Mitähän, jos istuutuisimme tähän." Suoraan vastapäätä pensasaidan juurella oli vanha puunrunko, ja he istahtivat sille.
"Olin kihloissa neiti Everdenen kanssa", sanoi Boldwood, "mutta te tulitte ja –"
"Ette kihloissa", virkkoi Troy.
"Melkein kihloissa."
"Ellen minä olisi ilmestynyt väliin, hän olisi voinut mennä kihloihin kanssanne."
"Hiiteen 'voinut'!"
"No, mennyt sitten."
"Ellette te olisi tullut, olisi minut varmasti – niin, varmasti – hyväksytty tähän mennessä. Ellette olisi nähnyt häntä, olisitte voinut mennä naimisiin Fannyn kanssa. No niin, neiti Everdenen ja teidän asemanne välillä on liian suuri ero, jotta tämä hakkailunne voisi koskaan hyödyttää teitä niin paljon, että pääsisitte naimisiin hänen kanssaan. En siis pyydä teiltä mitään muuta kuin ettette enää kiusaa häntä. Menkää naimisiin Fannyn kanssa. Järjestän niin, että se kannattaa."
"Millä tavoin?"
"Maksan teille nyt hyvin, määrään rahasumman Fannylle ja pidän huolta siitä, ettette joudu vastakaan kärsimään köyhyyttä. Puhun asian suoraan. Bathsheba leikkii vain kanssanne, olette hänelle liian köyhä, niinkuin sanoin. Lakatkaa siis tuhlaamasta aikaanne tuollaisen loistavan liiton tavoitteluun, jota ette voi koskaan solmia, ja ruvetkaa ajattelemaan järkevää ja oikeudenmukaista avioliittoa, jonka saatatte päätökseen jo huomenna. Tarttukaa nyt matkareppuunne, tehkää täyskäännös ja lähtekää Weatherbysta heti tänä yönä, niin saatte viisikymmentä puntaa. Fanny saa viisikymmentä kyetäkseen valmistumaan vihkiäisiä varten, kun ensin olette sanonut minulle, missä hän asuu, ja hääpäivänä hänelle maksetaan heti paikalla viisisataa puntaa."
Tätä tarjousta esittäessään Boldwood ilmaisi äänellään liiankin selvästi käsittävänsä asemansa, tarkoitustensa ja menettelytapansa heikkouden. Hänen käytöksensä oli lysähtänyt kokonaan entisten aikojen lujan ja arvokkaan Boldwoodin tyylistä, ja vain muutamia kuukausia sitten hän olisi tuominnut lapsellisen tyhmäksi sellaisen suunnitelman, jota nyt koetti toteuttaa. Rakastuneessa voimme todeta suuren voiman, joka häneltä puuttuu tavallisissa oloissa, mutta rakastumattomassa on sellaista näköalojen avaruutta, jota turhaan etsimme rakastuneesta. Missä on paljon kiihkoa, täytyy olla jonkin verran ahtautta, ja vaikka rakkaus merkitseekin tunne-elämän voimistumista, rajoittaa se käsityskykyä. Boldwood oli poikkeuksellisen sopiva esimerkki tästä: hän ei tiennyt mitään Fanny Robinin oloista eikä hänen asuinpaikastaankaan, ei mitään Troyn mahdollisuuksista, mutta sittenkin hän puhui, niinkuin puhui.
"Minä pidän Fannystä enemmän", sanoi Troy, "ja jos neiti Everdene ei ole minun ulottuvillani, niinkuin sanotte, niin menettelenhän ehdottomasti viisaammin, kun otan vastaan rahanne ja menen naimisiin Fannyn kanssa. Mutta hän on vain palvelijatar."
"Mitä sillä on väliä – suostutteko järjestelyyni?"
"Suostun."
"Hyvä!" virkkoi Boldwood reippaammalla äänellä. "Voi, Troy, jos pidätte Fannystä enemmän, niin miksi sitten tulitte tänne ja häiritsitte minun onneani?"
"Nyt rakastan Fannyä enemmän", sanoi Troy. "Mutta Bathsh – neiti Everdene sytytti minut ja työnsi Fannyn joksikin ajaksi syrjään. Nyt se on ohi."
"Miksi se olisi niin pian ohi? Ja miksi sitten tulitte tänne taas?"
"Siihen on painavia syitä. Viisikymmentä puntaa paikalla, niinkö sanoitte?"
"Aivan niin", sanoi Boldwood, "ja tässä ne ovat – viisikymmentä kultarahaa." Hän ojensi Troylle pienen käärön.
"Teillä on kaikki valmiina – näyttää siltä, että uskoitte minun ottavan ne vastaan", sanoi kersantti ottaen käärön.
"Arvelin teidän tekevän niin", virkkoi Boldwood.
"Teillä on vain minun sanani takeena siitä, että tämä suunnitelma toteutuu, kun taas minulla on joka tapauksessa viisikymmentä puntaa."
"Olin ajatellut sitä ja harkinnut niin, että ellen voikaan vedota kunniaanne, voin luottaa teidän, teidän – no niin, sanokaamme nokkeluuteenne – ettette tahdo menettää odotettavissa olevaa viittäsataa puntaa ja samalla joutua veriviholliseksi sellaisen miehen kanssa, joka haluaa olla teidän kanssanne erikoisen ystävällisissä väleissä."
"Malttakaahan, kuulkaa", sanoi Troy kuiskaten.
Juuri heidän kohdaltaan tieltä kuului kevyttä sipsutusta.
"Tottavie – se on hän", jatkoi Troy. "Minun täytyy mennä tapaamaan häntä."
"Häntä – ketä?"
"Bathshebaa."
"Bathshebaa – onko hän yksin ulkona tähän aikaan yöstä?" sanoi Boldwood ihmeissään ja hätkähtäen. "Miksi teidän täytyy tavata häntä?"
"Hän odotti minua tänä iltana – heitän hänelle jäähyväiset teidän toivomuksenne mukaan."
"En käsitä, että se olisi välttämätöntä."
"Siitä ei voi olla mitään haittaa – hän harhailee varmasti minua etsiskellen, ellen näyttäydy. Saatte kuulla kaikki, mitä sanon hänelle. Se auttaa teitä hakkailussanne, kun minä olen poissa."
"Äänensävynne on ivallinen."
"Voi, ei. Ja muistakaa myös, että ellei hän tiedä, mitä minusta on tullut, hän kuvittelee minusta enemmän kuin jos sanon hänelle suoraan, että olen tullut hylkäämään hänet."
"Rajoitatteko sananne tähän yhteen ainoaan kohtaan? – Kuulenko joka sanan, mitä lausutte?"
"Joka ainoan sanan. Istukaa nyt tässä hiljaa ja pitäkää silmällä reppuani sekä pankaa merkille mitä kuulette."
Kevyet askeleet tulivat lähemmäksi pysähtyen silloin tällöin, ikäänkuin kävelijä olisi kuulostanut ääntä. Troy vihelsi kaksoissävelen pehmeällä huilumaisella äänellä.
"Sovittu merkki, vai?" kuiskasi Boldwood rauhattomasti.
"Lupasitte olla vaiti", sanoi Troy.
"Lupaan vieläkin."
Troy siirtyi edemmäksi.
"Frank rakas, sielläkö olet?" Ääni oli Bathsheban.
"Voi Jumala!" sanoi Boldwood.
"Niin", vastasi Troy kysyjälle.
"Kuinka myöhään tuletkaan", jatkoi Bathsheba hellästi. "Tulitko postivaunuissa? Kuuntelin tarkoin ja kuulin pyörien kolinan kylään asti, mutta siitä on jo kotvan aikaa, ja olin melkein lakannut odottamasta sinua, Frank."
"Olinhan varmasti luvannut tulla", sanoi Frank. "Tiesithän, että tulisin?"
"Niin, arvasinhan sinun tulevan", sanoi Bathsheba leikkisästi, "ja nyt, Frank, on kaikki niin hyvin! Tänä iltana ei koko talossa ole yhtään sielua paitsi minua. Olen toimittanut heidät kaikki pois, joten kukaan ei koko maailmassa tiedä sinun käynnistäsi lemmenretkellä. Liddy tahtoi mennä isoisänsä luokse kertomaan hänelle lomapäivistään, ja minä sanoin, että hän voisi viipyä siellä huomiseen asti – jolloin sinä taas olet poissa."
"Oivallista", sanoi Troy. "Mutta, hyvänen aika, minunhan on paras mennä noutamaan matkalaukkuani, sillä tohvelini ja harjani ja kampani ovat siinä. Jos juokset kotiin sillä välin kun noudan sen, lupaan olla arkihuoneessasi kymmenessä minuutissa."
"Hyvä on." Bathsheba kääntyi ja sipsutteli taas ylös mäen rinnettä.
Tämän vuoropuhelun aikana värähtelivät Boldwoodin tiukasti suljetut huulet hermostuneesti, ja hänen kasvonsa alkoivat tuntua tahmeilta ja kosteilta. Sitten hän asteli Troyn luokse. Troy kääntyi häneen päin ja otti matkalaukun.
"Sanonko hänelle, että olen tullut hylkäämään hänet enkä voi mennä naimisiin hänen kanssaan?" kysyi kersantti pilkallisesti.
"Ei, ei, malttakaahan hiukan. Minulla on vielä sanomista teille – sanomista teille!" virkkoi Boldwood käheästi kuiskaten.
"Nythän näette, millaisessa pulassa olen", sanoi Troy. "Ehkäpä olen huono mies – mielitekojeni uhri – joka joudun tekemään sellaista, mikä minun pitäisi jättää tekemättä. En voi kuitenkaan mennä naimisiin heidän molempien kanssa. Ja minulla on kaksikin syytä valita Fanny. Ensinnäkin pidän hänestä ylipäänsä enemmän, ja toiseksi te olette järjestänyt niin, että se kannattaa."
Samassa Boldwood hyökkäsi hänen kimppuunsa ja tarttui häntä niskasta. Troy tunsi Boldwoodin otteen hiljalleen tiukkenevan. Tämä liike oli kerrassaan odottamaton.
"Hetkinen", huohotti Troy, "te vahingoitatte naista, jota rakastatte."
"Kuinka niin, mitä tarkoitatte?" kysyi maanviljelijä.
"Antakaa minun hengähtää", virkkoi Troy.
Boldwood hellitti kätensä sanoen: "Kautta taivaan, minun tekee mieleni surmata teidät!"
"Ja saattaa hänet turmioon."
"Pelastaa hänet!"
"Voi, kuinka hänet sitten voi pelastaa, ellen minä nai häntä?"
Boldwood voihkaisi. Hän päästi vastahakoisesti sotilaan käsistään ja sinkosi hänet pensasaitaa vastaan. "Piru vie, te kidutatte minua!" hän sanoi.
Troy kimposi kuin pallo ja oli hyökkäämäisillään vastustajansa kimppuun, mutta hillitsikin mielensä ja sanoi huolettomasti:
"Minun ei kannata mitellä voimiani teidän kanssanne. Tämä on tosiaan raakamainen tapa haastaa riitaa. Eroan pian armeijasta saman asian vuoksi. Kun nyt olette saanut selville, millaiset Bathsheban ja minun välini ovat, tekisitte erehdyksen surmatessanne minut, eikö niin?"
"Olisi erehdys surmata teidät", toisti Boldwood ikäänkuin vaistomaisesti ja pää kumarassa.
"Paremmin voisitte surmata itsenne."
"Paljoa paremmin."
"Olen iloinen, että käsitätte sen."
"Troy, ottakaa hänet vaimoksenne älkääkä menetelkö sen mukaan, mitä äsken juuri järjestin. Vaihtoehto on kauhea, mutta ottakaa Bathsheba, luovun hänestä! Hänen täytyy rakastaa teitä, koska hän on antanut sielunsa ja ruumiinsa teille niin täydellisesti kuin hän todella on antanut. Naisparka – sellainen sinä olet, Bathsheba!"
"Entäs Fanny?"
"Bathsheba on varakas nainen", jatkoi Boldwood hermostuneen levottomasti, "hänestä tulee, Troy, teille hyvä vaimo, ja hän on tosiaan sen arvoinen, että teidän kannattaa jouduttaa avioliittoanne hänen kanssaan!"
"Mutta hänellä on oma tahtonsa – voisipa sanoa luontonsa, ja minä joudun olemaan pelkkä orja hänen rinnallaan. Voisin kohdella aivan mieleni mukaan köyhää Fanny Robinia."
"Troy", sanoi Boldwood rukoilevasti, "teen mitä tahansa puolestanne, kun vain ette hylkää häntä. Älkää toki hylätkö häntä, Troy!"
"Kumpaa? Fanny parkaa?"
"Ei, Bathsheba Everdeneä. Rakastakaa häntä! Rakastakaa häntä hellästi! Kuinka saisin teidät ymmärtämään, miten edullista teidän on sitoa hänet itseenne heti paikalla?"
"En halua sitoa häntä itseeni enää millään uudella tavalla."
Boldwoodin käsivarsi liikahti taas nytkähtäen Troyta kohti. Hän hillitsi vaistomaisen mielitekonsa, ja hänen vartalonsa lysähti kumaraan kuin tuskan painamana.
Troy jatkoi:
"Pian ostan itseni eroon sotaväestä, ja sitten –"
"Mutta minä haluan, että joudutatte avioliittoa! Se on parempi teille kummallekin. Rakastatte toisianne, ja teidän täytyy sallia minun auttaa teitä tämän asian järjestämisessä."
"Kuinka?"
"No, määräämällä ne viisisataa Bathsheballe Fannyn sijasta, jotta voitte mennä naimisiin paikalla. Ei, hän ei huolisi niitä minulta. Maksan ne teille heti hääpäivänä."
Troy oli sisimmässään hyvin ällistynyt Boldwoodin hurjasta kiihkosta. Hän virkkoi huolettomasti: "Ja saanko minä nyt sitten mitään?"
"Saatte, jos haluatte. Minulla ei kuitenkaan ole paljoa lisärahaa mukanani. En odottanut tätä, mutta saatte kaikki, mitä minulla on."
Boldwood, joka muistutti enemmän unissakävijää kuin hereillään olevaa, veti esiin suuren hamppukankaisen pussin, jota hän käytti kukkaronaan, ja tutki sen sisällön.
"Minulla on vielä yksikolmatta puntaa mukanani", hän sanoi. "Kaksi seteliä ja yksi kultaraha. Mutta ennenkuin eroan teistä, minun täytyy saada allekirjoitus erääseen paperiin –"
"Maksakaa minulle rahat, niin sitten lähdemme suoraa päätä hänen vierashuoneeseensa ja teemme millaisen sopimuksen vain haluatte, jotta varmasti tiedätte minun mukautuvan toiveisiinne. Hän ei kuitenkaan saa tietää mitään tästä käteisrahajutusta."
"Ei mitään, ei mitään", virkkoi Boldwood hätäisesti. "Tässä on summa, ja jos tulette kotiini, kirjoitamme sopimuksen lopusta ja ehdot myös."
"Ensin käymme hänen luonaan."
"Mutta miksi? Tulkaa minun kanssani tänä iltana ja lähtekää huomenna minun mukanani tuomarin luokse."
"Hänen kanssaan täytyy kuitenkin ensin neuvotella, joka tapauksessa on hänelle ilmoitettava asiasta."
"Hyvä on, lähdetään."
He nousivat rinnettä ylös Bathsheban taloon. Heidän seisoessaan ulko-oven edessä Troy sanoi: "Odottakaa tässä hetkinen." Hän avasi oven ja pujahti sisään jättäen oven raolleen.
Boldwood odotti. Parin minuutin kuluttua ilmestyi käytävään valoa. Silloin Boldwood näki, että varaketju oli kiinnitetty oviaukkoon. Troy ilmestyi näkyviin sisäpuolella, makuuhuoneen kynttilä kädessä.
"Mitä, luulitteko minun murtautuvan sisään?" sanoi Boldwood halveksivasti.
"En toki, minulla on vain tapana järjestää asiat varmalle kannalle. Olkaa hyvä ja lukekaa tämä nyt heti. Minä näytän kynttilällä valoa."
Troy ojensi taivutetun sanomalehden oven ja pielen välisestä aukosta ja piti kynttilää lähellä. "Tuo tuossa", hän sanoi pannen sormensa erään rivin kohdalle.
Boldwood katsoi ja luki:
"Vihittyjä. T.k. 7 p. vihki St. Ambrosen kirkossa, Bathissa,
Pastori, Fil. Maisteri I. Mincing Francis Troyn, herra Edward
Troy vainajan, Lääketieteen Tohtorin, ainoan pojan, 11:nnen
Kaartin Ratsuväenosaston Kersantin Weatherburysta, ja herra
John Everdene vainajan ainoan elossa olevan tyttären Bathsheban
Casterbridgestä.""Tätä voi sanoa Vahvan ja Heikon kohtaukseksi, vai mitä, Boldwood?" kysyi Troy. Matala ivallinen naurunhörähdys seurasi hänen sanojaan.
Paperi putosi Boldwoodin käsistä. Troy jatkoi:
"Viisikymmentä puntaa mennäkseni naimisiin Fannyn kanssa. Hyvä. Yksikolmatta puntaa, jotta en menisi naimisiin Fannyn, vaan Bathsheban kanssa. Hyvä. Loppukohtaus: jo Bathsheban aviomies. Kas niin, Boldwood, olette joutunut sellaisen naurettavan kohtalon uhriksi, joka uhkaa aina miehen ja vaimon väleihin sekaantuvaa. Ja vielä muuan sana. Vaikka olenkin huono mies, en ole sellainen lurjus, että tekisin naisen avioliiton tai kurjuuden kaupittelun ja myynnin kohteeksi! Fanny on kauan sitten hylännyt minut. En tiedä, missä hän on. Olen etsinyt häntä kaikkialta. Vielä muuan sana. Väitätte rakastavanne Bathshebaa, mutta mitä joutavimman näennäisen syyn perusteella uskotte heti hänen häpeäänsä. Hiiteen semmoinen rakkaus! Kun nyt olen opettanut teille läksynne, ottakaa rahanne takaisin."
"En tahdo, en tahdo!" sanoi Boldwood sähähtäen.
"Minä en huoli niistä missään tapauksessa", sanoi Troy ylenkatseellisesti. Hän kietaisi kullan seteleihin ja heitti koko kasan tielle.
Boldwood ravisti hänelle nyrkkiään. "Sinä lemmon hirtehinen! Sinä musta hurtta! Mutta minä rankaisen sinua vielä, pane se mieleesi, minä rankaisen sinua vielä!"
Uusi naurunpuuska. Sitten Troy veti oven kiinni ja lukitsi sen.
Koko sen yön olisi Boldwoodin tumman hahmon saattanut nähdä kävelemässä Weatherburyn kukkuloilla ja laaksoissa, kuin Akheronin Murheellisten Ketojen onnettoman Varjon.
Suomentanut Aino Tuomikoski.
ROBERT LOUIS STEVENSON.
Siirryttäessä esirafaelilaisesta koulukunnasta Stevensoniin ja Kiplingiin, tuntuu hiukan siltä kuin astuisi himmeävaloisesta suitsutukselta ja sielun mysteerioilta tuoksuvasta keskiaikaisesta kappelista raikkaaseen ulkoilmaan, jossa, sekä maalla että merellä, menneisyydessä ja nykyisyydessä, kotona ja salamyhkäisissä kaukomaissa, reippaat, romanttiset, suggestiiviset seikkailut odottavat. Tämän kirjallisuuden, jolla on Englannissa syvät juuret aina Mandevillen matkakirjasta, Elisabethin ajan eksoottisesta romantiikasta ja Robinson Crusoesta saakka, ja jota Yhdysvalloissa 1800-luvulla edustivat meriromaaneillaan Fenimore Cooper ja Herman Melville, aloitti tässä uusimmassa vaiheessaan Englannissa Robert Louis Stevenson (1850-94). Syntyneenä vanhasta edinburghilaisesta insinöörisuvusta, joka oli kunnostautunut varsinkin majakkain rakentajana, hänkin aikoi ensin samalle alalle, mutta häätyi heikon terveyden vuoksi luopumaan insinöörin uralta. Sen jälkeen hän opiskeli lakimieheksi, valmistuen 1875, mutta jätti tämänkin alan, antautuen kokonaan kirjalliseen työhön, jota oli jo paljon harrastanut, julkaisten sepitelmiään Edinburgh University Magazinessa ym. Hänen ensimmäinen painettu teoksensa on kuvaus 1876 Belgiassa tehdystä kanoottiretkestä nimeltä Sisämaan matka (An Inland Voyage, 1878). Tällöin hän oli jo joutunut johtavien kirjailijapiirien tuttavuuteen ja oleskellut paljon Parisissa, kosmopoliittisissa taiteilijapiireissä. Viimemainittuna vuonna hän rupesi julkaisemaan Uusia Arabian öitä (New Arabian Nights), fantastisia, vaikuttavia jännityskertomuksia (Itsemurhaajain kerho, Rajahin timantti ym.); seuraavana vuonna (1879) ilmestyi Retkiä aasilla Sevennien halki (Travels with a Donkey through the Cevennes). Samana vuonna hän matkusti Kaliforniaan, kosimaan erästä mrs Osbournea, johon oli Parisissa tutustunut. Hän suoritti matkan heikosta terveydestä huolimatta siirtolaisluokassa, kertoen kokemuksiaan myöhemmin (1892) julkaistussa teoksessaan Tasankojen poikki (Across the Plains). Köyhyydessä vietetty talvi 1879-80 pani hänet lujille, mutta mentyään naimisiin ja palattuaan Eurooppaan (1880) hän rupesi huomaamaan onnenpyörän kääntyneen. Vain terveys kieltäytyi kohentumasta: Stevenson sairasti nuoruudesta saakka keuhkotautia, joka ei milloinkaan parantunut. Huolimatta siitä, ettei hän jaksanut työskennellä enempää kuin pari kolme tuntia päivässä, hänen tuotantonsa on näinä vuosina hämmästyttävän runsas: Davosissa vietetyn talven jälkeen julkaistu esseekokoelma Neidoille ja pojille (Virginibus Puerisque, 1881); mestarillinen merirosvoromaani Aarresaari (The Treasure Island, 1882, suomennettu), joka tiivistetyssä muodossa sisältää kaiken romantiikan, mitä merirosvouteen on aikain kuluessa liittynyt; Lisää uusia Arabian öitä (More New Arabian Nights, 1883) ym. Näissä kirjoissa ei ole huomattavampia naishenkilöltä; Meredithin tuotannon opettamana Stevenson nyt valmisti romaanin Ruhtinas Otto (Prince Otto, 1885), jossa hän koetti poistaa tätä puutetta. Kirja joutui kuitenkin toisen vähää ennen ilmestyneen teoksen, Lapsen runopuutarhan (Child's Garden of Verse), varjoon, jolla Stevenson antoi huomattavan lisän lapsen sielunelämän tuntemiseen. Seuraavana vuonna (1886) ilmestyi kaikkien kauhukertomusten kruunu, realistinen allegoria ihmisen pahasta ja hyvästä olemuksesta, Tri Jekyllin ja mr Hyden outo tapaus (The Strange Case of Dr J. and Mr. H., suomennettu), todellinen "slaageri", alallaan klassillinen. Sivuuttaen hänen näytelmätuotantonsa, joka ei menestynyt, mainittakoon sitten hänen samana vuonna ilmestynyt romaaninsa Ryöstölapsi (Kidnapped, suomennettu), jossa hän löysi parhaan alansa, 1700-luvun Skotlannin romantiikan. Tähän sarjaan on luettava Stevensonin seuraavat romaanit: Ballantraen nuori herra (The Master of Ballantrae, 1889, suomennettu), vaikuttavalla snggestiivisuudella kirjoitettu synkkä tarina leppymättömästä veljesvihasta, Catriona (1893, suomennettu), ja kesken jäänyt Hermistonin pato (Weir of H., 1897). 1887 Stevenson lähti hakemaan terveyttä Amerikan ilmastosta, Adirondacin vuorilta, palaamatta enää milloinkaan Eurooppaan. Samana vuonna hän julkaisi runokokoelman Alakasvullisuutta (Underwoods), ja novellikokoelman Iloisia miehiä (The Merry Men). 1888 ilmestynyt Musta nuoli (The Black Arrow, suomennettu), historiallinen seikkailuromaani ruusujen sotien ajoilta, osoittaa, ettei Stevenson hallinnut muita aikakausia niin hyvin kuin 1700-lukua, eikä tuntenut niitä kohtaan samaa kiinnostusta. Mainittuna vuonna hän lähti purjehdusretkelle haaveittensa ulapoille, Tyynelle valtamerelle, asettuen kahden vuoden kuluttua asumaan Samoa-ryhmään kuuluvalle Upolun saarelle. Täällä hän kuoli äkkiä 1894 ja haudattiin saaren korkeimmalle huipulle, rakastamansa valtameren kasvojen eteen. Stevenson oli täysiverinen romantikko, osaten antaa kaikelle, mitä käsitteli, tämänlaatuista hohdetta. Mutta hänen käsittelytapansa oli tarkoin asiallinen, realistinen, välttäen romanttista tunnelmoimista ja sanamaalailua, sekä pitkiä, raskaita kuvauksia. Skotlantilainen käytännönmies ohjaa hänen kynäänsä, estäen sitä eksymästä hämäryyteen. Mutta tästä ehkä johtuu, ettei Stevenson juuri saa aikaan runollisia tunnelmia, että hänen tuotannossaan on kauttaaltaan hiukan arkipäiväinen kajo.
YLÄMAILLA.
Ylämaille aatokseni johtaa,
missä vanhustenkin posket hohtaa,
missä neitoin katse
tyyni on;
siellä ylhä rauha tenhoo mielen,
siellä laulu ihanimman kielen
helkähtää ja haipuu
laaksohon.
Oi ett' astua sais vielä kerta
pitkin punakummun kukkamerta,
kuulla kuinka lintuin
laulu soi,
nähdä kuinka taivas tummuu illoin,
valot laaksokylän syttyy silloin,
kuinka tähdet taivaan
kipunoi.
Oi ett' uneksua, valvoa sais siellä,
käyskennellä raikkahalla miellä
hiljaisuuden hurmaa
vavahtain;
siellä nurmen yllä, päällä pääni
kohisee vain ikuisuuden ääni:
tuulet, virrat – elo,
kuolo vain.
Suomentanut Yrjö Jylhä.BALLANTRAEN NUORI HERRA.
Ballantraen nuori herra on Stevensonin ehkä etevin teos. Se on mitä suurimmassa määrin järkyttävä, täynnä voimakasta intohimoa ja nerokasta jännitystä, ja lisäksi Stevenson osoittaa siinä suurta kykyä taitavana luonteiden esittelijänä. James, Ballantraen nuori herra, koetti aina näyttää, miten viisas ja turmeltunut hän oli, miten suurta kansansuosiota hän nautti, miten kuninkaallinen luonne hänellä oli ja millainen onnettomuuksien marttyyri hänestä kuitenkin tuli, miten suuresti hänen turhamaisuuttaan loukkasivat kolahdukset, joita hän ei myöntänyt ansainneensa. Sitä paitsi hän oli ahne, petollinen ja itsekäs, niin vakuuttunut omasta ylemmyydestään, ettei hän tunnustanut mitään lakeja, inhimillisiä enempää kuin jumalallisiakaan, ei mitään muuta oikeutta kuin omat halunsa. Hänen veljensä Henry taas oli juro ja vakava, sai aina osakseen väärää arvostelua, oli kykenemätön herättämään rakkautta ja kesti vastoinkäymiset rohkeasti. Luontainen ihmisystävällisyyden puute oli riistänyt häneltä kaiken onnen. Kertomuksen tapahtumien kulku on seuraava:
Vuonna 1745 oleskeli Durrisdeerin kartanossa neljä henkilöä: vanha lordi, hänen vanhin poikansa James, Ballantraen nuori herra (master), tämän nuorempi veli, Henry, sekä orpo tyttö Alison Graeme, jota rikkautensa takia oli suunniteltu Jamesin puolisoksi. Kun tuli tieto Kaarle-prinssin maihinnoususta, päätti lordi monen muun tavoin, että toisen pojista oli liityttävä prinssin kannattajiin, toisen pysyessä kotona hyvissä väleissä Hannoverin suvun kanssa. Molempien nuorukaisten teki mieli lähteä, arpa ratkaisi asian ja James miehineen lähti matkaan välittämättä rakastettunsa kyynelistä. Cullodenin taistelun jälkeen palvelija palasi ilmoittaen olevansa ainoa Durrisdeerin talosta lähteneistä eloon jäänyt. Myöhemmin Henryä syytettiin maanpetoksesta ja Alison meni säälistä naimisiin hänen kanssaan. James ei kuitenkaan ollut kaatunut, vaan oli karannut merelle ja saapui monien seikkailujen jälkeen Parisiin, josta lähetti ystävänsä Durrisdeeriin pyytämään Henryltä rahaa. Henry antoi vuosittain suuria summia mainitsematta mitään isälleen ja vaimolleen. Kerran kirje, jossa James vaati rahaa, joutui hukkaan; silloin hän saapui henkilökohtaisesti noutamaan rahoja, muka uhmaten vaaroja, jotka häntä jakobiinilaisena uhkasivat. Kävi kuitenkin ilmi, että hänestä oli tullut valtiollinen vakooja, joten mikään vaara ei häntä uhannut. Kun ei tämäkään sammuttanut Alisonin tunteita, joutuivat veljekset hänen takiaan kaksintaisteluun. Esitämme tässä tämän kohtauksen. Kaksintaistelu tapahtuu perheneuvottelun jälkeen, jossa Henry ilmoitti isälleen, että James oli urkkija. James jäi tantereelle, kuten luultiin, kuolleena ja hänen ruumiinsa hävisi.
Samana iltana, jolloin selostamamme keskustelu tapahtui, master lähti ulos. Hän viipyi poissa miltei koko seuraavan päivän, tuon kohtalokkaan 27:nnen; mutta emme tulleet tiedustelleeksi, minne hän meni tai mitä hän teki ennenkuin vasta seuraavana päivänä. Jos olisimme tehneet sen tai saaneet sattumalta asian tietoomme, olisi kaikki ehkä muuttunut. Mutta koska toimimme tietämättömyydestä ja meitä on sen mukaisesti arvosteltava, kerron nämä tapahtumat sellaisina kuin ne tapahtumisensa hetkellä näimme, ja jätän kaiken, mikä sittemmin paljastui, kerrottavaksi paljastumisensa hetkellä. Olen nimittäin nyt tullut erääseen kertomukseni synkimpään kohtaan ja minun on pyydettävä lukijaa myötätuntoisesti suhtautumaan herraani.
Mrs Henry poistui hyvin varhain, kuten hänen nykyisin oli tapana. Olimme viime aikoina ruvenneet kuluttamaan iltojamme korttipelin ääressä: uusi todistus siitä, että vieraamme rupesi kovasti kyllästymään Durrisdeerin elämään. Emme olleet pelanneet kauaa, kun vanha lordi nousi paikaltaan tulen äärestä, poistuen sanaakaan sanomatta mennäkseen levolle. Ne kolme, jotka näin jäivät yksin, eivät osoittaneet keskinäistä rakkautta, eivät edes kohteliaisuuttakaan; yksikään meistä ei toisten takia olisi hetkeksikään jäänyt tänne, mutta vanhasta tottumuksesta ja koska kortit juuri oli jaettu, jatkoimme peliä. Minun on mainittava, että istuimme myöhäiseen, ja vaikka mylord oli poistunut tavallista aikaisemmin, oli kello jo yli kaksitoista ja palvelijat aikaa sitten menneet levolle. Vielä on mainittava, että vaikka en koskaan ollut nähnyt masteria vähääkään päihtyneenä, hän oli juonut runsaasti ollen ehkä (vaikk'ei sitä hänestä huomannut) hieman kiihottuneessa mielentilassa.
Oli miten oli, niin nyt tapahtui muutos, jollaiset hänessä olivat sangen tavallisia. Niin pian kuin ovi sulkeutui mylordin jälkeen, master vähääkään muuttamatta ääntään rupesi tavallisen, kohteliaan puheen asemesta syytämään solvauksia.
– Sinun vuorosi, Henry hyvä, hän juuri oli sanonut, ja jatkoi nyt: on kerrassaan merkillistä, että niinkin vähäpätöisessä asiassa kuin korttipelissä paljastat kömpelyytesi. Pelaat kuten moukka tai kapakassa istuva merimies. Sama hitaus, sama pikkumainen saituus, cette lenteur d'hébété qui me fait rager: ihmeellistä, että minulla on tuollainen veli. Tuo pelitoverimmekin osoittaa jonkin verran vilkkautta, kun hänen panoksensa on vaarassa, mutta en todellakaan löydä sanoja kuvaillakseni, miten ikävä on pelata sinun kanssasi.
Mr Henry katseli yhä korttejaan aivan kuin harkiten tarkkaan, miten pelata, mutta hänen ajatuksensa olivat muualla.
– Hyvä Jumala, eikö tästä koskaan tule sen valmiimpaa? huudahti master. Quel lourdeau! Mutta miksi häiritsen sinua ranskalaisin lausein – on turha tuhlata niitä sinunlaiseesi tyhmyriin! Lourdeau, rakas veljeni, merkitsee meidän kielellämme moukkaa, tolvanaa, hölmöä: olentoa vailla sulavuutta, vilkkautta, älyn terävyyttä, tyyten vailla miellyttämisen lahjaa, vailla luonteen loistoa, sellaista olentoa, jonka voit nähdä, jos tahdot, kurkistamalla peiliin. Sanon tämän vain omaksi hyödyksesi, vakuutan sen, ja sitä paitsi Rampa-Varvas (hän vilkaisi minuun ja pidätti haukotuksen), kuuluu huvituksiini tässä kauhistuttavan ikävässä paikassa sinun ja herrasi paistaminen tulessa kuin paahtaisin kastanjoita. Tuotat minulle suurta huvia, sillä huomaan, että haukkumanimesi (joka todella on törkeä) aina saa sinut vääntelehtimään. Mutta tuo toinen vekkuli, joka ilmeisesti on nukahtanut korttiensa ääreen, tuottaa minulle toisinaan enemmän vastusta. Etkö huomaa, rakas Henry, miten sopiva on nimitys, jonka juuri selitin? Mainitsen esimerkin! Huolimatta kaikista hyvistä ominaisuuksistasi, jotka ilomielin tunnustan, en koskaan ole tuntenut naista, joka ei olisi asettanut minua sinun edellesi – enkä liioin, hän jatkoi hivelevän harkitusti, en todellakaan – tiedä ketään, joka ei jatkuvasti pitäisi minua parempana.
Mr Henry pani korttinsa pöydälle. Hän nousi hitaasti seisomaan yhä sen näköisenä kuin olisi vajonnut syviin mietteisiin. "Senkin pelkuri", hän sanoi hiljaa, ikäänkuin itsekseen. Ja sitten hän lainkaan kiirehtimättä löi masteria vasten suuta, mutta ei erikoisen kovasti.
Master hypähti pystyyn hahmoltaan aivan muuttuneena. En ikinä ollut nähnyt häntä niin kauniina. "Sinä löit!" hän huusi. "En siedä edes kaikkivaltiaan Jumalan lyövän minua!"
– Hillitse äänesi, virkkoi mr Henry. Tahdotko, että isäni taas tulee puolustamaan sinua?
– Hyvät herrat, hyvät herrat, sanoin minä koettaen asettua heidän väliinsä.
Master tarttui minua olkapäähän, piti minua käsivarren etäisyydellä ja sanoi puhuen edelleenkin veljelleen: Käsitätkö, mitä tämä merkitsee?
– Se oli elämäni harkituin teko, vastaa mr Henry.
– Verta, tämä vaatii verta, sanoo master.
– Jumala suokoon sinun veresi vuotaa, virkkoi mr Henry; hän astui seinän viereen ja otti siellä riippuvien paljaiden miekkojen joukosta kaksi. Pitäen kiinni terästä hän ojensi ne masterille.
– Mackeller saa valvoa, että taistelemme rehellisesti, sanoi mr Henry. Se kyllä lienee tarpeen.
– Sinun ei tarvitse loukata minua enempää, vastasi master ottaen valikoimatta toisen miekan. Olen vihannut sinua koko ikäni.
– Isäni meni vasta äskettäin levolle, huomautti mr Henry. Meidän on mentävä jonnekin rakennuksen ulkopuolelle.
– Pitkässä pensaikossa on erittäin sopiva paikka, virkkoi master.
– Hyvät herrat, lausuin, hävetkää molemmat! Aiotteko te, saman äidin pojat, turmella elämän, jonka häneltä saitte?
– Juuri niin, Mackeller, virkkoi mr Henry samaan täysin rauhalliseen tapaan, joka hänen käytöksestään koko ajan oli ilmennyt.
– Sen minä aion estää, sanoin.
Ja nyt seuraa kohtaus, joka luo tahran kunniaani. Sanat olivat tuskin päässeet suustani, kun master kosketti miekkansa terällä rintaani; näin valon välähtävän pitkin sen terää, kohotin käteni ja vaivuin polvilleni hänen eteensä. – Ei, ei, huusin kuin lapsi.
– Hänestä ei ole sen suurempaa haittaa, virkkoi master. Onpa hyvä, että talossa on yksi pelkurikin.
– Tarvitsemme valoa, huomautti mr Henry aivan kuin mitään keskeytystä ei olisi tapahtunutkaan.
– Tämä tutisija voi tuoda pari kynttilää, sanoi master.
Häpeäkseni minun on tunnustettava olleeni yhä siinä määrin paljaan miekan välkkeen sokaisema, että tarjouduin tuomaan lyhdyn.
– Emme tarvitse ly-ly-lyhtyä, sanoo master minua pilkaten. Ulkona ei tunnu tuulen henkäystäkään. Kas niin, ylös vain, ota kaksi kynttilää ja astu edellä. Minä kuljen ihan takanasi tämän kera – puhuessaan hän antoi säilän säihkyä.
Tartuin kynttilöihin ja kuljin heidän edellään. Antaisin vaikka käteni, jos ne askeleet olisivat peruutettavissa. Mutta pelkuri on parhaimmillaankin vain orja ja vielä kulkiessani hampaani löivät loukkua. Master oli ollut oikeassa: tuulen henkäystäkään ei tuntunut, tyyni, kova pakkanen oli kahlehtinut ilman ja meidän astuessamme kynttilöiden valossa pimeys kaartui kattona päämme päällä. Sanaakaan ei lausuttu, mitään muuta ääntä ei kuulunut kuin askeltemme narske jäätyneellä polulla. Yön kylmyys valui ylitseni kuin sangollinen vettä; värisin kulkiessani muustakin kuin pelosta, mutta seuralaiseni, jotka kuten minäkin olivat paljain päin ja tulivat lämpimästä hallista, eivät näyttäneet edes huomaavan lämmön vaihdosta.
– Tässä on paikka, virkkoi master. Aseta kynttilät maahan.
Tein kuten hän käski ja liekit paloivat kohtisuorina, yhtä vakavasti härmäisten puiden keskellä kuin huoneessa. Näin molempien veljesten asettuvan paikoilleen.
– Valo hieman häikäisee silmiäni, sanoi master.
– Suon sinulle kaikki mahdolliset edut, vastasi mr Henry vaihtaen paikkaa, sillä luulen, että kohta kuolet. Hänen sanojensa sävy oli lähinnä surullinen, vaikka ääni samalla kalskahti.
– Henry Durie, lausui master, pari sanaa, ennenkuin aloitan. Olet miekkailija, osaat käytellä florettia, mutta et tiedä, miltä tuntuu pidellä oikeata miekkaa! Ja siksi tiedän sinun kaatuvan. Huomaa nyt, miten luja asemani on! Jos sinä kaadut, muutan minä tästä maasta sinne, missä rahani jo ovat ennen minua. Jos minä kaadun, niin millin joudut? Isäni, vaimosi – joka rakastaa minua, kuten hyvin tiedät – lapsesikin, joka pitää enemmän minusta kuin sinusta, – miten he kostavatkaan kuolemani! Oletko ajatellut sitä, Henry hyvä? Hän katsoi veljeänsä hymyillen ja tervehti sitten häntä miekallaan.
Mr Henry ei vastannut sanaakaan, tervehti vain hänkin ja miekat kalskahtivat yhteen.
En ole mikään miekkailun tuntija, pääni oli sitä paitsi aivan sekaisin kylmästä, pelosta ja kauhusta, mutta näytti siltä, kuin mr Henry alusta alkaen olisi ollut voitolla ahdistaen vastustajaansa keskitetyn ja hehkuvan raivokkaasti. Hän tunkeutui yhä lähemmäksi toista, kunnes master yhtäkkiä hypähti taaksepäin kiroten katkonaisesti; luulen, että tuo liike sai valon taas sattumaan hänen silmiinsä. He kävivät jälleen toistensa kimppuun, mutta nyt lähempänä toisiaan: mr Henry hyökkäsi rajummin, kun taas masterin itseluottamus epäilemättä horjui. Aivan ilmeisesti hän nyt huomasi olevansa hukassa ja tunsi pelon kylmän kosketuksen, sillä muuten hän ei ikinä olisi yrittänyt tuota petollista pistoa. En voi sanoa nähneeni sitä, tottumaton silmäni ei ollut kyllin nopea erottaakseen yksityiskohtia, mutta näytti siltä, että hän vasemmalla kädellään tarttui veljensä miekkaan, mikä ei ole luvallista. Varmaa on, että mr Henry pelasti henkensä vain hypähtämällä syrjään, ja yhtä varmaa, että pistettyään tyhjää ilmaa master horjahti toiselle polvelleen ja ennenkuin hän ehti liikahtaa, miekka oli lävistänyt hänen ruumiinsa.
Minulta pääsi puoleksi tukahdutettu huuto – juoksin paikalle, mutta ruumis virui jo maassa, vääntelehti hetkisen kuin poljettu käärme, ja jäi sitten liikkumattomaksi.
– Katso hänen vasenta kättään, sanoi mr Henry.
– Se on kauttaaltaan veressä, vastasin.
– Sisäpuoleltako? hän kysyi.
– Kämmen on haavoittunut, vastasin.
– Niin arvelinkin, hän sanoi kääntyen meihin selin.
Aukaisin miehen vaatteet. Hänen sydämensä ei sykkinyt, se oli aivan liikkumaton.
– Jumala antakoon meille anteeksi, mr Henry! sanoin. Hän on kuollut.
– Kuollut? hän kertasi hieman tylsästi ja jatkoi sitten kovemmalla äänellä: Kuollut? Kuollut? hän sanoi ja heitti äkkiä verisen miekkansa maahan.
– Mitä meidän on tehtävä? kysyin. Tointukaa, herra. Nyt on jo liian myöhäistä; tointukaa.
Hän kääntyi ja tuijotti minuun. Voi, Mackeller! hän sanoi kätkien kasvot käsiinsä.
Nykäisin häntä takista. Jumalan tähden, kaikkien meidän tähtemme, olkaa toki rohkeampi! sanoin. Mitä meidän on tehtävä?
Hän kohotti kasvonsa, joilla näkyi sama tylsä tuijotus. Tehtävä? hän kysyi. Samassa hänen katseensa osui ruumiiseen ja hän huusi "Voi!" kohottaen kätensä otsalleen aivan kuin nyt vasta olisi muistanut. Ja kääntyen poispäin hän lähti omituisesti hoiperrellen juoksemaan Durrisdeerin rakennusta kohti.
Suomentanut Aune Brotherus.
RUDYARD KIPLING.
Stevensonin jälkeen ilmestyy luontevasti näkyviin Rudyard Kipling, hänkin kaukaisten maiden ja merien romantikko, vieläpä enemmänkin: Englannin maailmanvallan laulaja, joka runoilijana edustaa samaa aatetta kuin joku Cecil Rhodes siirtomaapoliitikkona. Kipling on syntynyt Bombayssa 1865 sivistyneessä, taiteellisessa, uskonnollisessa kodissa: isä oli taidekoulun professori, Indian kulttuurin innostunut tutkija, äiti ja sisar sepittelivät säkeitä; he olivat wesleylaisia. Tällaisissa anglo-indialaisissa kodeissa on Englannin ylemmyys, brittiläisen imperialismin aate, yhtä selvä ja luonnollinen asia kuin ilma. Kuuden vuoden vanhana Kipling – joka silloin osasi hindunkieltä – lähetettiin Englantiin kouluun. 17-vuotiaana hän palasi Indiaan, Lahoreen, jonka museon johtajana hänen isänsä nyt oli, ja aloitti uransa sanomalehtimiehenä, ensin Lahoren Siviili- ja sotilaslehden (Civil and Military Gazette) repotterina ja sitten, 1887-89, Allahabadin Pioneerin toimittajana. Tutustuttuaan perinpohjin mm. Englannin armeijaan, sen miehistöön, elämään ja toimintaan, sekä Indian kansoihin ja oloihin, hänen jo koulussa ilmenneet runoilijalahjansa kehittyivät julkaisuasteelle: Osastolauluja (Departmental Ditties) ilmestyi 1886, jona vuonna voi sanoa hänen kirjailijauransa alkaneen. Novellituotantonsa Kipling aloitti 1888 julkaisten silloin kaikkiaan seitsemän nidettä angloindialaisia kertomuksia, ensimmäiseksi kokoelman Koruttomia tarinoita kukkuloilta (Plain Tales from the Hills). Ne ilmestyivät perin vaatimattomassa asussa Indian rautatiekirjakaupan novellisarjassa, mutta saivat (Indiassa) hyvän vastaanoton. Jo niillä hän osoitti olevansa lyhyen kertomuksen mestari. Pioneerin kirjeenvaihtajana Kipling matkusti 1889 Japanin ja San Franciscon kautta Englantiin, hankkimaan indialaiskirjallisuudelleen kustantajaa, mikä vaikeuksien jälkeen lopuksi onnistuikin. Ballaadi idästä ja lännestä (A Ballad of East and West), jonka Macmillan's Magazine julkaisi 1890, avasi englantilaisten silmät näkemään uuden raikkaan kirjallisen kyvyn ilmestyneen tuulettamaan Lontoon salonkeja Oscar Wilden, Aubrey Beardsleyn ym. dekadenttien ummehtuneesta erotiikasta ja sisällyksettömästä, vällöttävästä kaskuilusta. Saavutettuaan tunnustuksen lyhyen kertomuksen mestarina – hän on kirjoittanut niitä yli kolmesataa (kuuluisin ja paras Rikki Tikki Tavi, tarina urheasta faraorotasta) –. Kipling nyt julkaisi romaanit Valon kadottua (The Light that Failed, 1890, suomennettu) ja Naulahka (1891-92, yhteistyössä lankonsa W.W. Balestierin kanssa), kuitenkaan onnistumatta. Mutta uusi runokokoelma Parakkiballaadeja (Barrack Room Ballads, 1892) saavutti heti yleisen, suuren menestyksen, jonka sitten kruunasi maailmankuulu Indian viidakoissa (2 osaa The Jungle Book, 1894, toinen: The Second Jungle Book, 1895, molemmat suomennettu). Se on verrattomalla huumorilla ja Indian aarniometsäromantilkalla kerrottu tarinasarja susien kasvatiksi joutuneesta ihmislapsesta Mowglista, "sammakosta", sekä hänen henkilöllistetyistä eläinystävistään. Tällä teoksella Kipling avasi eläinten maailman ja eksoottisen luonnon taidekirjallisuudelle – uuden alan, jota on sittemmin ahkerasti viljelty. Harva jälkeentulleista on kuitenkaan kohonnut runoudeksi niin kieltämättömässä määrässä kuin Indian viidakoissa. 1892-97 Kipling asui Yhdysvalloissa, vaimonsa Caroline Balestierin kotona, mutta muutti sitten Englantiin, Sussexiin, jossa on sen jälkeen asunut. Hänen tuotantonsa on jatkunut runsaana ja monipuolisena, käsittäen lyhyitä ja pitkiä kertomuksia sekä runoutta, mutta vaikka sellaiset kirjat kuin Stalky & Co (1899), kertomus hänen kouluajoistaan, ja ennen muita Kim (1901, suomennettu), tarina "koko maailman pikku ystävästä", indialaistuneesta irlantilaispojasta, joka on valloittanut koko sivistyneen maailman, runokokoelmat Seitsemän merta (The Seven Seas, 1896) ja Viisi kansakuntaa (The Five Nations, 1903, ym.), ovatkin korkeatasoista kirjallisuutta, lienee Kipling kuitenkin ollut taiteensa huipulla Viidakkokirjansa vuosina eli ollessaan kolmissakymmenissä. Silloin jo olivat hänen sekä rajoituksensa että vahvat puolensa selvät, pysyen myös sellaisina: hän palvoo englantilaista kulttuuria ja voimaa, eritoten sen ilmentyessä maailmanvaltaa rakentavina ominaisuuksina: tottelevaisuutena esimiehiä kohtaan, alistumisena oman edun uhalla valtakunnallisiin tarkoitusperiin, hyvin järjestettyinä sotilaallisina retkikuntina vaarallisille rajaseuduille, hajoittavana ja hallitsevana tahtona "alempien" rotujen keskuudessa. Englantilaisen maailman hienompaa, tällaisten asiain yläpuolella olevaa sielunelämää hän ei joko osaa tai ei välitä kuvata. Näiltä puolilta hän siis on 1890-luvun imperialistisen hengen, "lordi Kitchenerin", edustaja. Mutta kieltää ei sovi, että hän usein kuvaa Indian alkuasukkaita, sekä ylhäisiä että alhaisia, mutta varsinkin viimemainittuja, ei vain kulttuuri-ihmisen uteliaisuudella, vaan myös inhimillisen lämpimän sydämen osanotolla. Sieltä hän joskus löytää sitä hienompaa sielullisuuttakin, jota hänen valkoisilta upseereiltaan ja naisiltaan ehkä puuttuu. Rudyard Kiplingin isänmaa ei ole Englanti, vaan valtameriä reunustava Brittiläinen imperiumi. Sen suuruudessa ja kehittymisessä hän on todennut sivistyksen, oikeuden ja vapauden voiton, ja sen eepikkona valloittanut runoilijamaineensa. 1907 hänelle annettiin Nobel-palkinto.
BALLAADI IDÄSTÄ JA LÄNNESTÄ.
Itä on itä ja länsi on länsi – ei kohtaa ne toisiaan,
kunis edessä Herran tuomion on taivas kohtaava maan;
mut ei ole itää, länttäkään, rajaviivoja, heimoja ei,
miss' ankara luonto vastakkain kaks uljasta miestä vei.
Kemal on lähtenyt miehineen ulos saaliin ajohon
ja on ryöstänyt everstin raudikon, jok' everstin ylpeys on;
hän on tallin ovesta vienyt sen rajamailla päivän ja yön,
ulos arolle nopsaan ratsastain heti tehtyänsä työn.
Mut everstin nuori poika näin huus partiojoukolleen:
"Kuka teistä mulle sanoa voi, miss' on hän saaliineen?"
Ylös ressaldarin poika nous, näin puhui Mohammed Khan:
"Jos tunnette aamu-usvan tien, hänet löydätte lennostaan.
Hämyn tullen hän ryöstää Abazain, Bonairiss' aamulla on,
tien varrella vielä on Fort Bukloh, – jos ylitse tasangon
te voitte sinne ratsastaa kuin tuuli viuhahtain,
hänen tiensä suljette, ennenkuin hän on solassa Jagain.
Mut jos hän solaan päässyt on, paras silloin pyörtää pois:
Kemal on vuorten valtias, tuho siellä periä vois.
Ylt'ympäri kallionlohkareet ja pensaikko piirittää,
hanan naksauksen kuulette, mut ette ketään nää."
– Mut everstin poika selkään nous jo mustan juoksijan:
suu rautaa, teräst' on sääret sen ja luonto saatanan.
Pian saavutettu on Fort Bukloh, hänet syömään pyydetään –
rajarosvon jäljillä kauan ei vain joudeta viipymään;
pian tasangolle lensi taas hän ratsua kannustain,
kunis isänsä raudikon huomas hän solan suussa, luona Jagain:
aron ylitse ruskea tamma kiis ja Kemal seljässä sen.
Heti pistoolinsa tempas hän ja rosvoa tähdäten
hän ampui kerran, kaksikin, mut turhaan, senhän ties.
"Kuin soturi ammut!" Kemal huus, "mut oletko ratsumies!"
He poikki vuorten syöksyivät kuin myrsky aromaan,
kuin kaksi hirveä jäljekkäin kiis ratsut nopeaan,
lens musta tempoin suitsiaan ja raskaasti huohottain,
mut raudikko leikki kuolaimin kuin tyttönen hansikkain.
Okapensaat ja kallionlohkareet heit' arolla ympäröi;
ei ketään hän nähnyt, vaikk' useinkin teräs korvan juuressa löi.
Kuun paisteessa, koitteess' auringon kiis ratsut ylitse maan,
kuin hirvi toinen ja toinen taas kuin sonni haavoissaan.
Puron uomaan musta lyyhistyi kuin ammuttu siihen ois,
mut Kemal ympäri pyörtäen pojan auttoi alta pois,
hänen kourastansa pistoolin löi maahan virkahtain:
"Näin kauan henkes säilytit mun armostani vain.
Kakskymmentä virstaa taaksepäin joka kalliopaaden ja puun
saat uskoa varjoonsa kätkeneen sua uhkaavan pyssynsuun.
Jos ohjaskäteni noussut ois, jok' alhaalla pysynyt on,
nyt shakaaliparvi nälkäinen sais juhlanautinnon;
jos olisin rintaan painanut pään, jonk' ylhäällä pitänyt oon,
niin haaskalinnut läkähtyis nyt liikaan ravintoon."
Hänt' everstin poika pilkkas vain: "Hyvin petojes syödä suo,
mut mieti, mitä maksamaan tulis sulle atria tuo.
Tuhat miestä saapuis perimään mun luitani täältä pois;
kenties ei juhlaa shakaalien rajarosvo maksaa vois.
He laihoissanne ruokkia hyvin voisivat ratsujaan
ja tulella hävittäisivät he kylänne tasalle maan.
Jos hinta on sulle mieluinen, niin veljilles atria suo,
olet koira ja sukua shakaalin – sukus ulvoen kutsu luo!
Ja jos hinta sinusta kallis on, niin suo mun ottaa taas
isäni ratsu ja mennä pois yli vuorten jättäin maas!"
Mut Kemal lausui puristain hänen kättään tuokion:
"Puhe koirista pois, kun kohdannut susi harmaan suden on.
Kirottu olen, jos milloinkaan sua vastaan käydä voin;
mikä sodanjumala pilkkaamaan sinut kuolemaa sai noin?"
Virkahti everstin poika vain: "Perin heimoni veren kenties:
ota ratsu lahjaks isältäni – nyt on sen seljässä mies!"
Tuli ratsu everstin pojan luo, häntä hyväillen turvallaan,
sitä katsoi Kemal, kunnes näin hän lausui paikaltaan:
"Me olemme miehiä kumpikin, siit' epäilystä ei lie,
mut sinua tyttö rakastaa, olet nuorempi, siis se vie:
se päitset myötäjäisikseen saa turkoosihohteiset,
satulan kullalla kirjaillun ja hopeajalustimet."
Mut everstin poika lausui näin, käsi piipussa pistoolin:
"Vihamiehen kädestä toisen löit, ota veljeltäs toinenkin!"
"Lahja lahjasta", vastuu soi – "sen isälles velkaa oon,
hän lähetti poikansa luokseni, sua poikani seuratkoon!"
Hän vihelsi – rinnettä harjanteen hänen poikansa ylväin päin
tuli luo kuin kauris astellen, kuin peitsi välkehtäin.
"Tää päämies", Kemal virkkoi näin, "on herras ja valtiaas,
hänen rinnallansa ratsastat nyt jättäin oman maas.
Kunis kuolema teidät erottaa, tai sanani takaisin saat,
kautt' elämäs häntä suojaten hänen kohtalonsa jaat.
Mies Valkoisen Kuningattaren olet iäti uskollinen,
isäs valtaa vastaan taistelet rajarauhaa suojaten.
Olet oiva ja peloton ratsumies, tulet arvossa ylenemään,
ja ressaldar olet silloin, kun isäs rosvona hirtetään."
He silmästä silmään katsoneet ovat suoraan toisiaan,
he valan vannoin yhtyneet ovat veljesatriaan,
he nimeen suuren Jumalan, tulen kautta ja teräksen
veriveljeyttä vannoneet ovat toistaan syleillen.
– Everstin poika satulaan nous isänsä raudikon,
ja seljässä mustan juoksijan taas Kemalin poika on;
pian saavutettu on Fort Bukloh, mut vuorten poika kun näin
tuli vartioon, niin välkkyin lens kakskymmentä säilää päin.
"Seis miehet!" everstin poika huus, löi tulta silmäin lies,
"oli rosvo hän vielä viime yön, nyt on hän meidän mies!"
Itä on itä ja länsi on länsi – ei kohtaa ne toisiaan,
kunis edessä Herran tuomion on taivas kohtaava maan;
mut ei ole itää, länttäkään, rajaviivoja, heimoja ei,
miss' ankara luonto vastakkain kaks uljasta miestä vei.
Suomentanut Yrjö Jylhä.RIKKI-TIKKI-TAVI.
Aukolla, josta Ryppynahka kulki,
Punasilmä häneltä tien nyt sulki.
Siinä hän huutaa haastettansa:
"Ylös, Nag, tanssiin kuoleman kanssa!"
Silmästä silmään, päätä kohti vain,
(Tähtää hyvin, Nag!)
loppuu, kun hengiltä sinut sain;
(Sinulle parhaaksi, Nag!)
takaisin isken, saat iskuni parhaan –
(Lähde jo tiehesi, Nag!)
Haa! Kuoleman kupu, jo iskit harhaan!
(Olet mennyttä, Nag!)Tämä on kertomus siitä suuresta sodasta, jota Rikki-tikki-tavi kävi yksin ja omin voimin erään ison huvilan kylpyhuoneissa Segowleen piirikunnassa. Darzee, ompelijakerttu, auttoi häntä, ja Chuohundra, tesmanirotta, joka ei milloinkaan juokse keskelle lattiaa, vaan aina hiipii seinänvierustaa, antoi hänelle tietoja; mutta Rikki-tikki-tavi se itse taistelun suoritti.
Se oli mungo, turkilta ja hännältä lähinnä pienen kissan näköinen, mutta pää ja tavat aivan kuin kärpällä. Silmät ja aina liikkuvan kuonon pää olivat punaiset; se kykeni raapimaan itseään mistä kohdasta hyvänsä joka käpälällä, sekä etu- että takajaloilla, milloin mitenkin halusi; häntänsä se saattoi pörhistää niin paksuksi, että se näytti pulloharjalta, ja hyppiessään korkeassa ruohikossa sen sotahuutona oli: "Rikk-tikk-likki-tikki-tshk!"
Eräänä päivänä kesäinen tulvavesi huuhtaisi sen maakuopasta, jossa se oli asunut isänsä ja äitinsä kanssa, ja niin se ajelehti potkien ja tukehtumaisillaan, pitkin tieojaa. Se kohtasi pienen uiskentelevan ruohomättään, johon se tarrautui kiinni ja jonka varassa se pysytteli pinnalla, kunnes menetti tajuntansa. Tullessaan tuntoihinsa se makasi kuumassa auringonpaisteessa keskellä puutarhakäytävää, varsin kurjassa kunnossa, ja kuuli pienen pojan sanovan: "Täällä on kuollut mungo. Nyt leikimme hautajaisia."
"Ei", sanoi hänen äitinsä; "viekäämme se sisään ja kuivatkaamme se. Ehkäpä se ei olekaan aivan kuollut."
He veivät sen huvilaan, ja iso mies otti sen etusormensa ja peukalonsa väliin ja sanoi, ettei se ollut kuollut, vaan melkein tukehtunut; sitten he käärivät sen pumpuliin ja lämmittivät sitä, ja se avasi silmänsä ja aivasti.
"Älkää nyt peloittako sitä, niin saamme nähdä, mitä se tekee", sanoi iso mies (hän oli englantilainen ja oli juuri muuttanut huvilaan). On maailman vaikein asia pelästyttää mungo, sillä se on kuonosta hännänpäähän saakka uteliaisuutta täynnä. Mungojen koko suvun tunnuslauseena on: "Juokse ja ota selvää!" Ja Rikki-tikki oli tosi mungo. Se nuuski pumpulia ja totesi, ettei se kelvannut syötäväksi, juoksi pitkin pöytää, istahti ja pani turkkinsa kuntoon, raapi itseään ja hypähti pikku pojan olkapäälle.
"Älä pelkää, Teddy", sanoi isä. "Tällä tavalla se hieroo ystävyyttä."
"Hui! Se kutittaa minua leuan alta", sanoi Teddy.
Rikki-tikki kurkisti pojan kaulan ja kauluksen väliin, nuuski hänen korvaansa ja laskeusi lattialle, johon istahti hieromaan kuonoaan.
"Ihme ja kumma", sanoi Teddyn äiti, "tuoko olisi villieläin! Varmaankin se on noin kesy siksi, että olemme olleet ystävällisiä sille."
"Kaikki mungot ovat tuommoisia", selitti hänen miehensä. "Ellei Teddy nostele sitä hännästä eikä koeta sulkea sitä häkkiin, se juoksee kaiket päivät ympäriinsä talossa. Antakaa sille jotakin syötävää."
He antoivat sille pienen palan raakaa lihaa. Rikki-tikin mielestä se oli verrattoman hyvää, ja syötyään kaikki se meni vilpolaan, istahti auringonpaisteeseen ja pörhötti turkkinsa, jotta se kuivuisi juurta myöten. Sitten olo tuntuikin paremmalta.
"Tässä talossa on enemmänkin tutkimista", se tuumi itsekseen, "kuin kaikki omaiseni saavat nähdä koko elinaikanaan. Tänne minä jään ja otan selvän kaikesta."
Se juoksi koko päivän kaikkialla. Se oli vähällä hukkua kylpyammeisiin, pisti kuononsa kirjoituspöydän mustepulloon ja poltti sen ison miehen sikariin kavutessaan hänen syliinsä nähdäkseen, minkälaista kirjoittaminen oli. Pimeän tultua se juoksi Teddyn huoneeseen katsomaan, miten öljylamppu sytytettiin, ja kun Teddy meni levolle, niin Rikki-tikkikin kiipesi vuoteeseen, mutta se oli levoton toveri, sillä senhän piti, niin kauan kuin yötä kesti, havahtua tarkkailemaan jokaista äännähdystä ja ottaa selvä, mikä sen aiheutti.
Teddyn isä ja äiti tulivat viimeksi ennen levolle menoaan katsomaan poikaansa, ja silloin Rikki-tikki istui valveilla pieluksella. "Tuo ei miellytä minua", sanoi Teddyn äiti; "se voisi puraista lasta." "Sitä se ei tee", vastasi isä. "Tuo pikku eläin suojelee Teddyä paremmin kuin verikoira. Jos tänne nyt tulisi käärme –"
Mutta Teddyn äiti ei tahtonut ajatella mitään niin hirveätä.
Varhain seuraavana aamuna Rikki-tikki tuli vilpolaan aamiaiselle, ratsastaen Teddyn olkapäällä, ja sille annettiin banaania ja keitettyä munaa; se istui vuorotellen kaikkien sylissä, sillä jokainen hyvin kasvatettu mungo toivoo kerran pääsevänsä kotimungoksi, saadakseen juoksennella oikeissa huoneissa, ja Rikki-tikin emo (joka tavallisesti asusti kenraalin talossa Segowleessa) oli huolellisesti neuvonut Rikkiä, miten piti käyttäytyä, jos jolloinkin joutuisi valkoisten ihmisten pariin.
Sitten Rikki-tikki meni puutarhaan katsomaan, mitä nähtävää siellä oli. Puutarha oli suuri, vain puolittain viljelty, ja siellä kasvoi huvimajojen korkuisia ruusupensaita, sitruuna- ja appelsiinipuita, bambuvesakoita ja korkeita heinätiheikköjä. Rikki-tikki nuoli huuliaan. "Täälläpä kelpaa metsästää", hän sanoi ja pörhisti häntänsä pulloharjan vahvuiseksi sitä ajatellessaan, ja samoili sitten juosten ja hypähdellen joka taholla puutarhassa, nuuski siellä ja nuuski täällä, kunnes kuuli sangen surullisia ääniä eräästä orjantappurapensaasta.
Siellä olivat Darzee, ompelijakerttu, ja hänen vaimonsa. Ne olivat rakentaneet kauniin pesän sovittamalla kaksi isoa lehteä vastakkain ja ompelemalla reunat kuiduilla yhteen, minkä jälkeen ontelo oli täytetty pumpulilla ja untuvilla. Pesä keinui edestakaisin niiden istuessa itkemässä sen reunalla.
"Mikä hätänä?" tiedusteli Rikki-tikki.
"Olemme niin suruissamme", vastasi Darzee. "Pikku poikasemme putosi eilen pesästä, ja Nag söi sen."
"Hm!" sanoi Rikki-tikki, "sepä kovin ikävää – mutta minä olen vieras täällä. Kuka on Nag?"
Darzee ja vaimonsa kyykistyivät pesäänsä, vastaamatta mitään sillä tiheästä heinikosta pensaan juurelta kuului hiljainen sähähdys – hirveä, jäätävä ääni, joka sai Rikki-tikin ponnahtamaan kokonaista kaksi askelta taaksepäin. Heinikosta nousi tuuma tuumalta Nagin, suuren mustan silmälasikäärmeen, pää ja leveä kaulakupu. Nag oli puolitoista metriä pitkä kielestä pyrstöön. Nostettuaan päänsä niin korkealle, että ruumiista oli kolmasosa maasta koholla, se pysähtyi ja rupesi keinumaan kuin korkeavartinen voikukka tuulessa ja katsoi Rikki-tikkiin ilkeillä käärmeensilmillään, joiden katse ei muutu milloinkaan, mitä hyvänsä käärme ajatteleekin.
"Kuka on Nag?" se toisti. "Minä olen Nag. Suuri jumala Brahma pani merkkinsä meidän koko kansaamme, kun ensimmäinen silmälasikäärme levitti kupunsa suojellakseen Brahmaa auringolta hänen nukkuessaan. Katso ja pelkää!"
Se levitti kaulakupunsa entistä laajemmaksi, ja Rikki-tikki näki sen niskapuolella silmälasimerkin, joka on aivan hakasen silmukan näköinen. Hän pelästyi ensin; mutta mungon on mahdotonta tuntea pelkoa tuokiota kauempaa, ja vaikka Rikki-tikki ei ollut konsanaan aikaisemmin tavannut elävää silmälasikäärmettä, niin emo oli syöttänyt sille kuolleita käärmeitä, ja se tiesi, että jokaisen täysikasvuisen mungon elämäntehtävä oli pyydystää ja syödä käärmeitä. Nag tiesi sen myös, ja sen kylmään sydämeen hiipi pelko.
"No niin", virkkoi Rikki-tikki, ja sen häntä alkoi jälleen pörhistyä, "olitpa merkitty tai et, mutta onko mielestäsi oikein syödä pieniä linnunpoikasia pesästään?"
Nag ajatteli omia asioitaan ja piti valppaasti silmällä pienintäkin ruohon heilahdusta Rikki-tikin takana. Se tiesi, että mungojen asettuminen puutarhaan merkitsisi ennemmin tai myöhemmin kuolemaa sille ja sen perheelle, ja nyt sen tarkoitus oli saada Rikki-tikki unohtamaan valppautensa. Se painui matalammaksi ja pani päänsä kallelleen.
"Keskustelkaamme hiukan", se sanoi. "Sinähän syöt munia. Miksi minä en söisi lintuja?"
"Katso taaksesi! Katso taaksesi!" lauloi Darzee.
Rikki-tikki oli niin viisas, ettei haaskannut aikaa katsomiseen. Se ponnahti ylös ilmaan niin korkealle kuin kykeni, ja aivan sen alitse suhahti Nagainan, Nagin kiukkuisen puolison pää. Se oli hiipinyt Rikki-tikin taakse tämän jutellessa, tehdäkseen lopun hänestä; ja Rikki-tikki kuuli sen ilkeän sähähdyksen, kun isku meni harhaan. Rikki-tikki putosi melkein sen selkään, ja jos se olisi ollut vanha mungo. niin se olisi älynnyt, että käärmeen niska oli nyt murskattava yhdellä puremalla; mutta se pelkäsi käärmeen hirveätä pyrstöiskua, joka on nopea kuin piiskan sivallus. Se kyllä puraisi, mutta ei tyllin syvään, ja kavahti sitten pois pieksävän pyrstön ulottuvilta, jättäen haavoittuneen ja raivoavan Nagainan siihen.
"Ilkeä, ilkeä Darzee!" sanoi Nag, sujahtaen niin korkealle kuin pääsi orjantappurapensaassa keinuvaa pesää kohti; mutta Darzee oli rakentanut sen niin korkealle, että se oli käärmeiltä turvassa, ja se vain heilui hiljaa edestakaisin.
Rikki-tikki tunsi silmäinsä käyvän punaisiksi ja kuumiksi (kun mungon silmät käyvät punaisiksi, niin se on vihainen), ja se istahti häntänsä ja takajalkojensa varaan kuin pieni kenguru, katseli ympärilleen ja tiuski äkäisesti. Mutta Nag ja Nagaina olivat hävinneet heinikkoon. Iskettyään harhaan käärme ei sano milloinkaan mitään eikä anna pienintäkään vihjausta siitä, mitä sillä on mielessä. Rikki-tikki ei välittänyt lähteä niiden jälkeen, sillä se ei ollut varma, kykenisikö se suoriutumaan kahdesta käärmeestä yhtä aikaa, vaan siirtyi huvilan läheisyyteen hiekkakäytävälle ja istahti miettimään. Tämä oli vakava asia.
Vanhoissa luonnonhistoriaa käsittelevissä kirjoissa sanotaan, että jos mungo haavoittuu käärmeen kanssa tapellessaan tämän puremasta, niin se kiiruhtaa syömään erästä yrttiä, joka heti parantaa sen. Se ei ole totta. Voitto johtuu yksinomaan jalkojen ja silmien nopeudesta – käärmeen syöksy ja mungon hyppy – ja kun kenenkään silmä ei voi seurata iskevän käärmeen päätä, niin se tekee asian paljon ihmeellisemmäksi kuin mikään taikayrtti. Rikki-tikki tiesi olevansa nuori mungo, mikä sai sen sitä suuremmalla mielihyvällä ajattelemaan, että se oli kyennyt väistämään takaapäin suunnatun iskun. Se antoi sille itseluottamusta, ja kun Teddy tuli juosten käytävää pitkin, niin Rikki-tikki oli valmis vastaanottamaan hyväilyjä.
Mutta samassa kun Teddy pysähtyi ja kumartui, hiekka liikahti. ja hento ääni lausui: "Varo! Minä olen kuolema!" Se oli Karait, himmeänruskea pikku käärme, joka mieluimmin makaa teiden tomussa. Sen purema on yhtä vaarallinen kuin silmälasikäärmeen. Mutta se on niin pieni, ettei kukaan muista sitä, ja siten se on ihmisille vielä vaarallisempi.
Rikki-tikin silmät kävivät punaisiksi, ja se tanssi Karaitin luo omituisesti huojuen ja hypähdellen puoleen ja toiseen, mikä kaikki on sen suvulle ominaista. Tämä liike näyttää hullunkuriselta, mutta se on ruumiin tasapainon ja joustavuuden kannalta niin hyvin harkittu, että siten hyökkäävä mungo voi salamannopeasti hypätä mihin suuntaan tahansa. Ja kun on tapeltava käärmeen kanssa, niin se on suuri etu. Jospa Rikki-tikki olisi edes tietänyt antautuvana nyt leikkiin, joka oli paljoa vaarallisempi kuin tappelu Napin kanssa, sillä Karait on niin pieni ja nopsaliikkeinen, että ellei Rikki saisi purtua sitä niskaan ihan pään taakse, niin Karaitin vastaisku osuisi joko kuonoon tai silmään. Mutta Rikki ei tiennyt sitä: sen silmät olivat aivan punaiset ja se huojui edestakaisin, etsien kohtaa, johon olisi hyvä iskeä. Karait hyökkäsi. Rikki hypähti syrjään ja koetti samassa iskeä hampaansa Karaitiin, mutta ilkeä, pieni, harmaa pää suhahti ohi aivan hänen olkapäänsä vieritse, niin että Rikin täytyi loikata Karaitin yli, tämän pää koko ajan kintereillään.
Teddy huusi huvilaan päin: "Voi, tulkaa tänne! Mungo tappaa käärmettä!" Ja Rikki-tikki kuuli Teddyn äidin kirkaisevan. Isä riensi keppi kädessä ulos, mutta hänen saapuessaan paikalle Karait oli hyökännyt toistamiseen, tällä kertaa liian pitkälle, ja Rikki-tikki oli tehnyt hyppynsä ja pudonnut käärmeen selkään ja painaen sen pään lujasti etukäpäliensä väliin purrut niskan poikki. Tämä purema herpaisi Karaitin, ja Rikki-tikki aikoi juuri ruveta syömään sitä hännästä alkaen sukunsa pöytätapojen mukaisesti, kun se samassa muisti, että vahva ateria tekee mungon hitaaksi, ja että sen piti olla kevyt ja jäntevä, jos tahtoi voimansa ja nopeutensa pysyvän ehtymättöminä.
Se meni ottamaan tomukylpyä risiinipensaan alle, ja Teddyn isä löi kepillään kuollutta Karaitia. "Mitähän tuokin hyödyttää?" ajatteli Rikki-tikki; "minähän jo tein lopun siitä." Sitten Teddyn äiti nosti mungon syliinsä, hyväili sitä ja sanoi itkien, että se oli pelastanut Teddyn kuolemasta, ja isä lisäsi, että sallimus oli lähettänyt mungon heille, ja Teddy itse katsoi heihin suurin säikähtynein silmin. Rikki-tikkiä kaikki tämä hälinä, josta se ei tietystikään ymmärtänyt mitään, vain huvitti. Teddyn äiti olisi yhtä hyvin voinut taputella ja hyväillä Teddyä sen tähden, että tämä leikki hiekassa. Rikki oli loistavan hyvällä päällä.
Hypellessään illalla aterian aikana pöydällä viinilasien keskellä se olisi voinut vaikkapa kolme kertaa täyttää vatsansa moninaisilla herkuilla, mutta se muisti Nagin ja Nagainan, ja vaikka Teddyn äidin hyväilyt ja taputtelut olivatkin erittäin mieluisia ja Teddyn olkapäällä ratsastaminen mitä hupaisinta, niin sen silmät kävivät tämän tästä punaisiksi ja se kajahdutti monta kertaa pitkän sotahuutonsa: "Rikk-tikk-likki-tikki-tshk!"
Teddy otti sen mukaansa vuoteeseen ja tahtoi välttämättä, että Rikki-tikki nukkuisi pää hänen leukansa alla. Rikki-tikki oli liian hyvin kasvatettu purrakseen tai kynsiäkseen, mutta heti kun Teddy oli nukahtanut, se lähti tutkimusretkelle ja kohtasi pimeässä Chuchundran, tesmanirotan, joka hiipi pitkin seinänvierustaa. Chuchundra on pieni pelkuri raukka. Se vikisee ja itkee yökaudet ja koettaa rohkaista mieltänsä juostakseen keskelle lattiaa, mutta niin pitkälle se ei koskaan pääse.
"Älä tapa minua", se pyysi melkein itkien. "Rikki-tikki, älä tapa minua."
"Luuletko sinä, että käärmeentappaja surmaa tesmanirottia?" kysyi Rikki-tikki närkästyneesti.
"Ne, jotka tappavat käärmeitä, joutuvat itse käärmeiden tapettaviksi", lausui Chuchundra vieläkin surkeammalla äänellä. "Ja mistä minä tiedän, etteikö Nag jonakin pimeänä yönä voisi luulla minua sinuksi?"
"Sitä sinun ei tarvitse pelätä", vastasi Rikki-tikki. "Nag asuu puutarhassa, jonne sinä et uskalla mennä."
"Serkkuni Chua, rotta, kertoi minulle –" aloitti Chuchundra, mutta vaikeni samassa.
"Kertoi mitä?"
"Sshhh! Nag on joka paikassa, Rikki-tikki. Sinun olisi pitänyt puhutella Chuaa puutarhassa."
"Mutta sitä en tehnyt – ja sen tähden sinun täytyy kertoa minulle kaikki. Sukkelaan, Chuchundra, tai minä puren sinua!"
Chuchundra istahti ja itki niin, että kyyneleet tipahtelivat viiksistä. "Minä olen viheliäinen raukka", se nyyhkytti. "En tohdi koskaan juosta keskelle lattiaa. Hhss! En uskalla sanoa mitään. Etkö kuule, Rikki-tikki?"
Rikki-tikki kuunteli. Talo oli aivan äänetön, mutta se oli erottavinaan hiljaista rahinaa – ei sen kovempaa kuin mikä syntyy ampiaisen tepastellessa ikkunaruutua pitkin – käärmeen suomusten kuivaa rahinaa kivijalkaa vastaan.
"Nag tai Nagaina", päätteli Rikki-tikki itsekseen, "ja se hiipii parhaillaan kylpyhuoneen viemäriin. Olet oikeassa, Chuchundra, minun olisi pitänyt puhutella Chuaa."
Se hiipi Teddyn kylpyhuoneeseen, mutta siellä ei näkynyt mitään, ja sitten Teddyn äidin kylpyhuoneeseen. Sileäksi rapatun seinän juuresta oli irroitettu tiilikivi, jotta kylpyvesi pääsisi juoksemaan ulos, ja kun Rikki-tikki hiipi lattiaan muurattuun uraan, jonka kohdalle kylpyamme oli sijoitettu, se kuuli Nagin ja Nagainan kuiskaillen keskustelevan ulkopuolella.
"Kun talossa ei enää ole ihmisiä", sanoi Nagaina miehelleen, "niin hänkin lähtee tiehensä, ja silloin me saamme puutarhan jälleen haltuumme. Hiivi hiljaa sisään ja muista, että puret ensiksi sitä isoa miestä, joka tappoi Karaitin. Tule sitten kertomaan minulle, niin käymme yhdessä Rikki-tikin kimppuun."
"Mutta oletko varma, että meillä on hyötyä tästä ihmisten tappamisesta?" kysyi Nag.
"Paljonkin hyötyä! Oliko puutarhassa ainoatakaan mungoa silloin, kun huvilassa ei ollut ihmisiä? Niin kauan kuin huvila pysyy tyhjänä, me olemme puutarhan kuningas ja kuningatar; ja muista, että niin pian kuin meloonimaahan peitetyt munamme hautuvat valmiiksi (mikä voi tapahtua jo huomispäivänä), lapsemme tarvitsevat liikunta-alaa ja rauhaa."
"Sitä en tullut ajatelleeksi", myönsi Nag. "Minän menen, mutta Rikki-tikin ahdistaminen ei ole sen jälkeen enää tarpeellista. Minä tapan ison miehen ja hänen vaimonsa, ja lapsenkin, jos voin, ja tulen hiljaa pois. Silloin huvila jää autioksi, ja Rikki-tikki lähtee matkoihinsa."
Rikki-tikin koko ruumis vapisi raivosta ja kiukusta hänen kuunnellessaan heidän keskusteluaan, ja sitten Nagin pää työntyi sisään aukosta ja sen puolentoista metrin pituinen kylmä ruumis seurasi jäljessä. Kiukustaan huolimatta Rikki-tikki säikähti nähdessään, kuinka kookas hänen vihollisensa todellakin oli. Nag veti ruumiinsa kiemuraan, kohotti päätään ja katseli pimeätä kylpyhuonetta, ja Rikki näki sen silmien kiiltävän.
"Jos tapan sen tässä, niin Nagaina kuulee, mutta jos käyn sen kimppuun keskellä lattiaa, niin sen asema on edullisempi. Mikähän tässä olisi parasta?" mietti Rikki-tikki-tavi.
Nag keinui puoleen ja toiseen, ja sitten Rikki-tikki kuuli sen juovan suurimmasta vesiastiasta, jolla kylpyamme tavallisesti täytettiin. "Hyvää oli", sanoi käärme. "Isolla miehellä oli keppi, kun Karait tapettiin. Tuo keppi voi olla hänellä vieläkin, mutta tullessaan aamulla kylpemään hänellä ei ole keppiä. Minäpä odotan tässä, kunnes hän tulee. Nagaina – kuuletko? Minä odotan täällä, kunnes päivä valkenee."
Ulkoa ei kuulunut vastausta, ja siitä Rikki-tikki päätteli Nagainan poistuneen. Nag painautui alas ja vyyhtesi ruumiinsa kiemura kiemuralta vesiastian ympärille, ja Rikki-tikki seisoi hiljaa kuin kuolema. Tunnin kuluttua se alkoi hiipiä askel askeleelta vesiastiaa kohti. Nag nukkui, ja Rikki-tikki katseli sen leveätä niskaa, miettien, mihin kohtaan olisi parasta iskeytyä kiinni. "Ellen onnistu murskaamaan sen niskaa ensimmäisellä hypyllä, niin se kykenee vielä tappelemaan", tuumi Rikki; "ja jos niin käy, että se tappelee, niin – voi sinua, Rikki!" Hän katseli niskan paksuutta kaulakuvun alapuolelta, mutta se oli hänelle liian tukeva; ja puraisu lähemmäksi pyrstöä vain saisi Nagin raivoon.
"Päähän sitä on iskettävä", hän päätteli lopuksi; "päähän kaulakuvun juureen; ja iskettyäni siihen hampaani minun on myös pysyttävä kiinni."
Sitten hän hyppäsi. Nagin pää ei ollut aivan vesiastian kannassa kiinni, vaan hiukan ulompana, suunnilleen keskeltä kuperan laidan kohdalla, ja pureutuessaan kiinni Rikki-tikki ponnisti selkänsä astian sisäänpäin kaltevaa kylkeä vastaan jaksaakseen painaa käärmeen pään alas. Näin se voitti aikaa noin sekunnin, joka käytettiin asian hyväksi viimeistä mahdollisuutta myöten. Sitten sitä heiteltiin sinne ja tänne, niinkuin koira ravistaa rottaa – edestakaisin lattialla, ylös ja alas ja ympäriinsä suurissa kaarissa; mutta sen silmät punoittivat, eikä se hellittänyt otettaan, vaikka käärme piiskasi lattiaa kuin viuhuva ruoska, paiskeli tinakauhat, saippuakupit ja kynsiharjat sikinsokin ja jymisytti kylpyammeen tinattua kylkeä. Pitäessään kiinni Rikki-tikki puri hampaansa yhä lujemmin yhteen, varmana siitä, että käärme pieksäisi hänet hengiltä, ja sukunsa kunnian vuoksi se tahtoi, että se löydettäisiin hampaat yhteenpurtuina. Sen päätä huimasi, ja ruumis tuntui kipeältä ja palasiksi hakatulta, kun aivan sen sivulta kuului kuin ukkosen jyrähdys. Kuuma tuulenpuuska nujersi sen tainnoksiin lattialle, ja punainen tulenkieleke kärvensi sen turkkia. Iso mies oli herännyt meluun ja oli tyhjentänyt haulikkonsa molemmat piiput Nagiin, juuri kaulakuvun alapuolelle.
Rikki-tikki piti edelleen kiinni, silmät ummessa, sillä nyt se uskoi aivan varmasti olevansa kuollut; mutta käärmeen pää ei hievahtanutkaan enää, ja iso mies nosti sen ylös, sanoen: "Mungo on taaskin ollut liikkeellä, Alice; nyt se pikku veitikka on pelastanut meidän henkemme." Sitten Teddyn äiti tuli sisään ja katseli Nagin jäännöksiä, ja Rikki-tikki laahautui Teddyn makuuhuoneeseen ja vietti loppuyön tutkiskelemalla itseään varovaisesti, oliko hän todellakin repeytynyt neljäänkymmeneen kappaleeseen, kuten itse luuli.
Aamulla se oli aivan kankea, mutta hyvin tyytyväinen aikaansaannoksiinsa. "Nyt minun on selvitettävä välini Nagainan kanssa, ja se on pahempi kuin viisi Nagia, enkähän sitä paitsi tiedä, milloin nuo munat, joista se puhui, ovat kylliksi hautuneet. Tässä on kiire! Minun täytyy mennä puhuttelemaan Darzeeta", se päätti.
Jäämättä odottamaan aamiaista Rikki-tikki kiiruhti orjantappurapensaan luo, jossa Darzee lauloi voittolaulua heleimmällä äänellään. Uutinen Nagin kuolemasta oli levinnyt kaikkialle puutarhaan, sillä siivooja oli heittänyt ruumiin rikkaläjälle.
"Voi sinua, senkin typerä höyhentöyhtö!" sanoi Rikki-tikki vihaisesti. "Onko nyt laulun aika?"
"Nag on kuollut – kuollut – kuollut!" lauloi Darzee. "Urhoollinen Rikki-tikki tarttui sitä päähän ja piti kiinni. Iso mies otti paukkukeppinsä, ja Nag katkesi kahtia! Se ei syö pienokaisiani enää milloinkaan."
"Kaikki tuo on kyllä totta; mutta missä on Nagaina?" sanoi Rikki-tikki, tähyillen varovasti ympärilleen.
"Nagaina meni kylpyhuoneen viemärin suulle ja kutsui Nagia", jatkoi Darzee; "ja Nag tuli ulos kepin nenässä – siivooja otti sen kepin nenään ja heitti sen rikkaläjälle. Laulakaamme suuren, punasilmäisen Rikki-tikin kunniaksi!" ja Darzee veti henkeä ja lauloi.
"Jos ylettyisin pesääsi, niin heittäisin kaikki lapsesi maahan!" uhkasi Rikki-tikki. "Sinä et tiedä, milloin mikin asia on ajallaan toimitettava. Sinä olet turvassa pesässäsi, mutta täällä alhaalla minä käyn sotaa. Ole nyt vaiti hetkinen, Darzee."
"Suuren, ihanan Rikki-tikin tähden minä keskeytän lauluni", vastasi Darzee. "Mistä on kysymys, oi hirveän Nagin tappaja?"
"Kysyn kolmannen kerran: missä on Nagaina?"
"Rikkaläjällä tallien luona Nagia suremassa. Suuri on Rikki-tikki, valkohammas!"
"Anna sinä minun valkoisten hammasteni olla! Oletko sattunut kuulemaan, missä hän pitää muniaan?"
"Meloonimaassa, seinän viereisessä päässä, johon aurinko paahtaa melkein koko päivän. Sinne se peitti ne kolme viikkoa sitten."
"Eikä sinun mieleesi ole kertaakaan johtunut ilmoittaa siitä minulle? Sanoitko seinän viereisessä päässä?"
"Ethän vain aio syödä sen munia, Rikki-tikki?"
"En nyt aivan syödä; en. Kuulehan, Darzee, jos sinulla on hituinenkaan järkeä, niin lennä tallien luo ja teeskentele, että olet taittanut siipesi, ja anna Nagainan ajaa sinut tänne pensaaseen. Minun täytyy käväistä meloonimaassa, ja jos nyt menisin, niin se näkisi minut."
Darzee oli pikku hupakko, jonka päähän ei koskaan mahtunut enempää kuin yksi ajatus kerrallaan; ja juuri sen tähden, että se tiesi Nagainan lasten syntyvän munista samalla tavalla kuin omiensakin, niiden tappaminen tuntui siitä ensin rumalta. Mutta sen vaimo oli järkevä lintu, joka tiesi silmälasikäärmeen munien merkitsevän sitä, että puutarhaan saataisiin pian myös nuoria silmälasikäärmeitä; ja niin se lensi pesästään ja jätti Darzeen lämmittämään pienokaisia ja jatkamaan lauluaan Nagin kuolemasta. Darzee oli muutamissa suhteissa jotakuinkin samanlainen kuin miehet yleensä.
Sen vaimo hyppeli Nagainan edessä rikkaläjän reunalla ja valitti: "Voi, siipeni on poikki! Huvilan poika heitti minua kivellä ja taittoi sen." Ja se hypähteli entistä surkeammin.
Nagaina nosti päätään ja sähisi. "Sinä varoitit Rikki-tikkiä, kun aioin tappaa sen. Oletpa totisesti raajarikkona ollen valinnut huonon paikan." Ja se läheni Darzeen vaimoa rikkaläjän yli soluen.
"Poika taittoi siipeni kivellä!" vaikeroi Darzeen vaimo.
"Hyvä! Sinua ehkä lohduttaa tieto, että sinun kuoltuasi selvitän välini pojan kanssa. Mieheni viruu nyt rikkaläjällä, mutta ennen iltaa huvilankin poika makaa hyvin hiljaa. Mitä hyödyttää pyrkiä pakoon? Tavoitanhan sinut kuitenkin. Pikku hupsu, katso minuun!"
Darzeen vaimo tiesi kuitenkin sen verran, ettei sitä pitänyt milloinkaan tehdä, koska lintu, joka katsoo käärmettä silmiin, pelästyy niin suunniltaan, ettei kykene liikahtamaan paikaltaan. Darzeen vaimo hyppeli eteenpäin tietä pitkin ja piipitti surkeasti, nousematta kuitenkaan kertaakaan siivilleen, ja Nagaina joudutti kulkuaan.
Rikki-tikki kuuli niiden menevän tallien polkua ja kiiruhti meloonimaahan seinän viereen. Siellä oli, meloonien taakse levitettyihin lämpöisiin olkiin taitavasti kätkettyinä, kaksikymmentäviisi jaavalaisen kananmunan kokoista munaa, joissa oli kuorena valkeahko nahka.
"Enpä tullut päivääkään liian aikaisin", sanoi Rikki-tikki katsellessaan munia ja nähdessään käärmeen poikasten kiemurtelevan nahan sisäpuolella; se tiesi, että jokainen niistä kykenisi tappamaan ihmisen tai mungon heti kuoresta päästyään. Hän puraisi munien yläpäät rikki mahdollisimman nopeasti, katsoen tarkkaan, että pikku käärmeet tuhoutuivat, ja pöyhi oljet monta kertaa, ollakseen varma, että kaikki munat olivat löytyneet. Lopulta oli vain kolme munaa jäljellä, ja Rikki-tikki oli niin mielissään, ettei voinut olla naurahtamatta. Mutta samassa se kuuli Darzeen vaimon huutavan:
"Rikki-tikki, minä vein Nagainan taloon päin, ja se meni vilpolaan, ja – voi, tule pian – se aikoo tappaa jonkun!"
Rikki-tikki murskasi kaksi munaa ja kierähti takaperin pois meloonimaasta, kolmas muna suussa, ja kiisi vilpolaan niin nopeasti kuin jalat kantoivat. Teddy ja hänen äitinsä ja isänsä istuivat siellä aamiaispöydässä; mutta Rikki-tikki huomasi, etteivät he syöneet mitään. He istuivat äänettöminä ja liikkumattomina kuin kivikuvat, ja heidän kasvonsa olivat aivan valkoiset. Nagaina oli kiemurassa matolla Teddyn tuolin vieressä, niin lähellä pojan paljaita sääriä, että se saattoi mukavasti ylettyä niihin, ja se keinui edestakaisin, laulaen voittolaulua.
"Nagin tappajan, ison miehen poika", se sähisi, "istu hiljaa! En ole vielä valmis. Odota hetkinen. Olkaa aivan hiljaa, kaikki kolme! Jos liikahdatte, minä isken, ja ellette liikukaan, isken sittenkin. Teitä hulluja ihmisiä, jotka tapoitte Nagini!"
Teddy tuijotti isäänsä, joka ei voinut muuta kuin kuiskata: "Istu hiljaa, Teddy. Älä hievahdakaan. Istu hiljaa."
Silloin Rikki-tikki saapui ja huudahti: "Käänny ympäri, Nagaina, käänny ja tappele!"
"Kaikki ajallaan", vastasi Nagaina, taakseen katsomatta. "Hetkisen kuluttua minä selvitän välini sinunkin kanssasi. Katsopas ystäviäsi, Rikki-tikki. He istuvat mykkinä ja kalpeina; he pelkäävät. He eivät tohdi liikahtaakaan, ja jos tulet askeleenkaan lähemmäksi, niin isken."
"Oletko nähnyt muniasi?" sanoi Rikki-tikki; "siellä meloonimaassa seinän vieressä? Mene katsomaan, Nagaina."
Suuri käärme kääntyi puolittain ympäri ja näki munan kuistin permannolla. "Ah, anna se minulle", se pyysi.
Rikki-tikki pani käpälänsä munan kummallekin puolelle, ja sen silmät hehkuivat veripunaisina. "Mitä maksetaan käärmeenmunasta? Mitä nuoresta silmälasikäärmeestä? Nuoresta kuningascobrasta? Sukunsa viimeisestä – ihan viimeisestä jäsenestä? Kaikki muut ovat jo muurahaisten ruokana meloonimaassa."
Nagaina pyörähti kokonaan ympäri, unohtaen munan takia kaiken muun, ja Rikki-tikki näki Teddyn isän ojentavan suuren kätensä tarttuvan poikaa olkapäähän ja kiskaisevan hänet pienen pöydän ja teekuppien yli pois Nagainan ulottuvilta.
"Petyit! Petyit! Petyit! Rikk-tshikk-tshk!" riemuitsi Rikki-tikki. "Poika on turvassa, ja minä – minä – minä se viime yönä iskin kiinni Nagin kaulakupuun kylpyhuoneessa!" Ja sitten Rikki alkoi hyppiä tasajalkaa, kaikki neljä jalkaa yhdessä ja pää melkein kiinni lattiassa. "Se viskoi minua sinne ja tänne, mutta ei saanut minua irtautumaan. Se oli jo kuollut, ennenkuin iso mies jyrähdytti sen poikki. Minä tapoin sen. Rikki-tikki-tshk-tshk! Tule jo, Nagaina. Käy tappeluun kanssani. Leskeytesi ei tule kestämään kauan."
Nagaina huomasi, että se oli menettänyt tilaisuutensa käydä Teddyn kimppuun, ja että muna oli Rikki-tikin käpälien välissä. "Anna muna minulle, Rikki-tikki. Anna minulle viimeinen munani, niin lähden täältä, enkä tule milloinkaan takaisin", se sanoi painaen kaulakupunsa alas.
"Aivan niin, sinä lähdet täältä, etkä tule milloinkaan takaisin, sillä sinä menet rikkaläjälle Nagin luo. Taistele, leski! Iso mies meni hakemaan pyssyään! Taistele!"
Rikki-tikki hyppi joka taholla Nagainan ympärillä, pysytellen juuri ja juuri poissa sen iskun ulottuvilta, ja sen pienet silmät hehkuivat kuin hiilet. Nagaina vetäytyi kokoon ja singahti häntä kohti. Rikki-tikki hyppäsi korkealle ilmaan ja samalla taaksepäin. Nagaina iski uudelleen ja yhä uudelleen, ja sen pää jysähti joka kerta vilpolan mattoon, minkä jälkeen se taas kiertyi kokoon kuin kellon jousi. Rikki-tikki tanssi kehässä sen ympärillä, koettaen päästä sen taakse, ja Nagaina kieppui koko ajan ympäri, pitääkseen sitä edessään, ja pyrstön kahina mattoa vastaan oli aivan samanlaista kuin tuulen lennättäessä kuivia lehtiä maata pitkin.
Rikki-tikki oli unohtanut munan. Se oli kuistin permannolla, ja Nagaina hivuttautui yhä lähemmäksi, kunnes se, Rikki-tikin hiukan hengähtäessä, kaappasi munan äkkiä suuhunsa, pyörähti portaita kohti ja kiisi kuin nuoli alas tielle, Rikki-tikki tuulena jäljessä. Kun silmälasikäärme lähtee pakoon, henkeään peläten, niin se näyttää piiskansiimalta, joka viuhahtelee pitkin hevosen selkää. Rikki-tikki tiesi, että hänen täytyi tavoittaa se, sillä muuten koko surkeus alkaisi uudelleen. Nagaina suuntasi kulkunsa suoraan orjantappurapensaan luona kasvavaa pitkää heinikkoa kohti, ja juostessaan Rikki-tikki kuuli Darzeen vielä laulavan hupsua voittolauluaan. Mutta Darzeen vaimo oli viisaampi. Se lensi pesästään Nagainaa vastaan ja räpytteli siipiään sen pään kohdalla. Jos Darzee olisi tullut auttamaan, niin he ehkä olisivat saaneet sen kääntymään; mutta Nagaina painoi vain kaulakupunsa alas ja jatkoi matkaansa. Sen kulku oli kuitenkin hidastunut sen verran, että Rikki-tikki tavoitti sitä, ja juuri kun Nagaina sujahti rotanreikään, jossa se ja Nag olivat asuneet, Rikki-tikki iski hampaansa sen pyrstöön ja seurasi mukana – ja vain harva mungo, olipa kuinka vanha ja viisas hyvänsä, välittää mennä silmälasikäärmeen jäljessä sen pesään. Reikä oli aivan pimeä, eikä Rikki-tikillä ollut aavistustakaan, milloin reikä laajenisi sen verran, että Nagaina pääsisi kääntymään ja iskemään. Hän piti tiukasti kiinni ja harasi kaikin voimin vastaan, tarrautuen jaloillaan lämpöiseen, kosteaan multaan.
Reiän suulla kasvava heinikko lakkasi vähitellen huojumasta, ja Darzee sanoi: "Rikki-tikki on mennyttä! Nyt saamme laulaa hänelle kuolinlaulun. Urhoollinen Rikki-tikki on kuollut! Sillä varmasti Nagaina tappaa hänet maan alla."
Darzee alkoi laulaa hyvin surullista laulua, jonka se samalla sepittikin, mutta sen päästessä laulunsa kaikista liikuttavimpaan kohtaan, heinikko alkoi jälleen liikahdella, ja Rikki-tikki raahautui hitaasti ja hätäilemättä, jäsen jäseneltä ja viiksiään nuollen, ylös reiästä, yltä päältä ryvettyneenä liejuiseen multaan. Se ravisti hiukan turkkiaan ja aivasti. "Kaikki valmista", se virkkoi. "Tuosta reiästä leski ei tule enää milloinkaan ulos." Ja punamuurahaiset, jotka asuvat ruohonkorsien juurella, kuulivat sen sanat ja menivät toinen toisensa jälkeen alas katsomaan, oliko se puhunut totta.
Rikki-tikki kyyristyi ruohikkoon ja nukahti siihen – ja nukkui ja nukkui myöhäiseen iltapäivään saakka, sillä se oli tehnyt raskaan päivätyön.
"Nyt", sanoi se herätessään, "menen takaisin huvilaan. Kerro kaikki vaskisepälle, Darzee, niin se kyllä ilmoittaa koko puutarhalle, että Nagaina on kuollut."
Vaskiseppä on lintu, jonka ääni on aivan samanlainen kuin löisi pienellä vasaralla vaskikattilan kylkeen; se on Indian puutarhojen julkinen kuuluttaja, ja se ilmoittaa kaikki uutiset kaikille, jotka välittävät kuunnella. Ja juuri siitä johtuukin, että sillä on sellainen ääni. Mennessään polkua myöten huvilaa kohti Rikki-tikki kuuli sen kaiuttavan kuin päivällispäristin: "Huomio! Huomio! Ding-dong-tok! Nag on kuollut – dong! Nagaina on kuollut! Ding-dong-tok!" Tämä uutinen sai puutarhan kaikki linnut laulamaan ja kaikki sammakot kurnuttamaan; sillä Nag ja Nagaina söivät sammakoita yhtä mielellään kuin lintujakin.
Kun Rikki-tikki pysähtyi portaitten eteen, niin Teddy ja Teddyn äiti (hän oli vieläkin hyvin kalpea, sillä hän oli pyörtynyt) ja Teddyn isä tulivat hänen luokseen ja melkein itkivät hyväillessään häntä; ja sinä iltana Rikki-tikki söi kaikki, mitä sille annettiin, kunnes ei jaksanut enempää, ja meni nukkumaan ratsastaen Teddyn olkapäällä. Ja siinä se nukkui vielä silloinkin, kun Teddyn äiti myöhään yöllä kävi heitä katsomassa.
"Se pelasti meidät ja Teddyn", hän sanoi miehelleen. "Ajattele, se pelasti meidät kaikki!"
Rikki-tikki säpsähti hereille, sillä kaikki mungot nukkuvat herkästi.
"Tekö siinä olette", se sanoi. "Mikä teillä nyt on hätänä? Kaikki silmälasikäärmeet ovat kuolleet; ja elleivät ole, niin minähän olen täällä."
Rikki-tikillä oli täysi oikeus olla ylpeä teoistaan; mutta se ei tullut sentään liian ylpeäksi; se hoiti puutarhan niin hyvästi kuin mungon pitääkin – hampailla iskien, hyppien, juosten ja purren, kunnes seudulla ei ollut ainoatakaan silmälasikäärmettä, joka olisi rohjennut näyttää päätään sen muurien sisäpuolella.
DARZEEN LAULU.
(Laulettu Rikki-tikki-tavin kunniaksi.)
Laulan ja neulon vain; –
kaks mulla riemua on –
äänen niin heleän sain,
upean tein asunnon –
ylle ja alle sävelrihmat kehrään – ja ompelen myös asunnon.
Laulaos pojilles taas,
oi emo, heitä jo huoli!
Vainoojan sankari kaas,
puutarhan kauhu jo kuoli.
Vaaraton on peto ruusuihin piillyt – jo luolaansa hirviö kuoli!
Ken meidät pelasti, ken?
Kerro, jos tunnet kenties!
Rikki tehnyt on sen,
urhea metsämies,
Rikki-tikki-tikki, norsunluuhammas ja tulisilmä metsämies.
Sankarin työ oli tää!
Satakielen livertelyllä,
linnut, hänt' ylistäkää!
Ei, minä teen sen kyllä.
Kiitetty olkoon pullohäntä Rikki! – kuulkaat te alla ja yllä!(Tässä Rikki-tikki keskeytti laulajan, ja laulun loppuosa on unohtunut.)
Kertomuksen suomentanut O. Juurikoski, loppulaulun Yrjö Jylhä.
JOSEPH CONRAD.
Feodor Josef Konrad Korzeniowski (1857-1924) oli syntynyt Puolan Ukrainassa, sivistyneessä ja varakkaassa kodissa. 1862 perhe karkoitettiin kapinan johdosta Vologdaan. Äidin siellä kuoltua Josef palasi Puolaan, ruveten valmistumaan kotiopettajan johdolla Krakovan yliopistoon. Vastustamaton halu merelle sai hänet kuitenkin lopettamaan lukunsa juuri ylioppilastutkinnon aattona ja rupeamaan merimieheksi (1874). Tällöin hän oli jo saavuttanut kohtuullisen pohjasivistyksen, osaten mm. ranskaa, jonka taidon täydensi lähtemällä merimiesuralleen Marseillesta. Vasta 1878 hän saapui ensi kerran Englantiin, taitamatta vielä silloin huomattavammin kieltä, jonka mestariksi oli muutamassa vuodessa tuleva. 1884 hän suoritti siellä merikapteenin tutkinnon, tullen samana vuonna Englannin kansalaiseksi, purjehti vielä kymmenen vuotta, ja asettui sitten, terveyssyistä, maihin, Kentiin, jossa asui kuolemaansa saakka. 20-vuotisen merimiesuransa jälkeen, 1895, hän julkaisi ensimmäisen teoksensa nimeltä Almayerin hulluus (A:s Folly), jota oli jo merillä ollessaan kirjoitellut. Tästä teoksesta alkoi laaja romaanituotanto, joka on ulkonaiselta aihealueeltaan, tapahtumapaikoiltaan, täysin romanttista, näyttämöinä kun ovat etupäässä eksoottiset maat ja meret, mutta joka on syvimmältä sisällöltään hienoa ja terävää sielunkuvausta, ihmisen sielullista taistelua häntä eri tiloissa ympäröiviä vihamielisiä luonnon- ja muita voimia vastaan. Ihmisen elämä on tragedia, jonka aiheuttaa se, että meidän täytyy elää yksin ja tuntea itsemme yksinäisiksi muiden ihmisten keskuudessa oman pahuutemme vuoksi. Hänen romaaneistansa, joita on kaikkiaan 14, mainittakoon ensimmäiseen tuotantokauteen kuuluvat Saarien hylkiö (An Outcast of the Islands, 1896), Narkissoksen neekeri (The Nigger of the Narcissus, 1898, suomennettu) ja Lordi Jim (1900, suomennettu), viimemainitussa tapahtumana korkeasta vakuutetun, mutta merikelvottoman singaporelaisen pyhiinvaeltajalaivan jättö kuljetettaviensa ja oman onnensa nojaan, ja kertomatienä se, kuinka nämä jännittävät tapahtumat kuvastuvat kapteeni Marlow'n mieleen ja miltä lordi Jim näyttää siitä peilikuvasta katsottuna; sitten Nostromo (1903), värikäs kuvaus kuvitellusta etelä-amerikkalaisesta valtiosta hopeakaivoksineen ja vallankumouksineen, jonka ihmisten elämän – sielun – hopeanhimo vähitellen myrkyttää, Salainen agentti (The Secret Agent, 1907), Lännen silmien alla (Under Western Eyes, 1911), ja Sattuma (Chance, 1914), jota pidetään hänen kertomataiteensa korkeimpana saavutuksena. Lisäksi Conrad on julkaissut 6 novellikokoelmaa, esseitä ja muistelmia. Hänen kertomistapansa on realistinen, ja hänen sielullisessa uteliaisuudessaan ja jo ensimmäisessä romaanissaan ilmenevässä halussansa kuvata vaikeuksiin tai viettelyksiin joutuvan ihmisen vähitellen tapahtuvaa henkistä mätänemistä ja luhistumista on jotakin slaavilaiseen kirjallisuuteen vivahtavaa, todennäköisesti opittua Dostojevskilta. Conrad ei ole siis romantikko siinä mielessä kuin Stevenson ja Kipling, vaan kosmopoliitti, realisti, liikkuen syvemmällä ja kuuluen sielullisesti samaan sukuun kun Browning, Meredith ja Hardy. Kaksi todella romanttista asiaa kuitenkin oli Conradin elämässä, joita hän ei itsekään ymmärtänyt: ensiksi, miten hänestä, puolalaisesta maaseudun pojasta, tuli merimies, ja toiseksi, miten hänestä vielä tuli englantilainen kirjailija.
LAGUUNI.
Valkoinen mies, joka nojasi molemmilla kyynärpäillään purren perään kyhätyn kajuutan kattoon, sanoi peränpitäjälle –
"Me yövymme Arsatin majalle. On jo myöhä."
Malaiji vain murahti, irroittamatta katsettaan joesta, jota hän koko ajan kiinteästi tarkkaili. Valkoinen mies painoi leukansa ristiin panemiensa käsivarsien varaan ja katsoi purren perässä porehtivaan vanaveteen. Joen kimmeltävän uoman kohdalla, joka häipyi etäisyyteen metsien reunustamana häikäisevänä aukeamana, pilvetön aurinko heloitti matalalta veden yli, jonka pinta hehkui sileänä kuin metallivyö. Metsä, tumma ja synkkä, seisoi liikkumattomana ja äänettömänä leveän virran kummallakin puolella. Suurten, korkeuteen kohoavien puiden juurella rungottomat pensaspalmut nousivat rannan liejusta mahtavina ja raskaina lehtiviuhkoina, jotka kuin paikalleen jähmettyneinä varjostivat kostean ruskeita pyörteitä. Illan tyyni ilma näytti loihdullaan tuudittaneen jokaisen puun, joka lehden ja oksan, jokaisen kiemurtelevan köynnöksen ja pienten kukkien jokaisen terälehdenkin täydelliseen ja lopulliseen liikkumattomuuteen. Joella välähtelivät vain purren melat; kahdeksan soutajan käsissä ne heilahtivat ylös ja taas painuivat veteen yhtäaikaa loiskahtaen, peränpitäjän melan siirtyessä säännöllisin väliajoin äkillisellä tempauksella joko oikeaan tai vasempaan, piirtäen joka kerta välähtävän puoliympyrän ilmaan. Vesi solisi sekavina pyörteinä kummallakin sivulla. Ja valkoisen miehen pursi, joka liukui myötävirtaan itse synnyttämänsä ja pian kuulumattomiin häipyvän melun saattamana, näytti nyt saapuneen maahan, jossa ei ollut liikunnosta pienintäkään muistoa jäljellä.
Kääntyen selin laskevaan aurinkoon valkoinen mies silmäili jokisuun autiota, avaraa ulappaa. Ylempänä joki teki mutkia, eteni kuin epäröiden ja arkaillen, mutta matkansa viimeisen penikulman se virtasi, kuin meren rannattoman ulapan vastustamattomasti puoleensavetämänä, suoraan sen syliin, suoraan itään – itään, joka on sekä valon että pimeyden kehto. Jossakin perän takana kiiri vettä pitkin linnun toistuva huuto, itkevä, heikko valitus, joka häipyi kaikki kattavaan syvään äänettömyyteen, ennenkuin ehti toiselle rannalle.
Peränpitäjä painoi melansa virtaan ja ponnisti vastaan käsivarret jännittyneinä. Vesi solisi äänekkäästi, ja leveän virran pitkä ja suora aukeama näytti äkkiä pyörähtävän ympäri, metsät vilahtivat ohi laveana kaarena, ja laskevan auringon viistot säteet osuivat purteen sivulta koko hehkullaan, luoden miehistä pitkät ja epäsäännölliset varjokuvat virran väräjävään kimallukseen. Valkoinen mies kääntyi ja katsoi keulan eteen. Pursi kulki nyt kohtisuorasti virran poikki, kokkaan leikattu lohikäärmeen pää suunnattuna rantaa reunustavassa pensaikossa näkyvää aukkoa kohti. Se liukui aukosta sisään, kahisutti tiellä riippuvia oksia ja hävisi joelta kuin notkea ja matelijamainen eläin, joka rientää pesälleen metsien helmaan.
Puron kapea uoma oli kuin oja: mutkikas ja uskomattoman syvä; täynnä tummaa hämärää ohuena juovana siintävän taivaan alla, joka oli kuulakkaan kirkas. Korkeuteen kohoavat jättiläismäiset puut peittyivät näkyvistä kukkien kaunistaman köynnösverkon taakse. Siellä täällä näkyi lähellä veden kiiltävän mustaa pintaa matalien rantaa reunustavien saniaisten keskeltä suuren puun vääntynyt juuri, mustana ja salaperäisenä, koukistuneena ja liikkumattomana, kiinni takertuneen käärmeen kaltaisena. Soutajien lyhyesti lausumat sanat kaikuivat selvinä puron uomalla, jonka kummallakin puolella metsä seisoi tiheänä, synkkänä muurina. Puiden välissä vaani pimeys, se hiipi yhä lähemmäksi sekasortoisten köynnösvyyhtien läpi ja eriskummallisten, liikkumattomien lehtien takaa; salaperäinen ja voittamaton pimeys; läpitunkemattomien metsien väkevätuoksuinen ja myrkyllinen yö.
Miehet sauvoivat, puron käytyä matalammaksi. Sen uoma laajeni ja avartui laveaksi, liikkumattomana päilyväksi laguuniksi. Metsä karttoi sen soisia rantoja, jättäen heleän vihreätä kaislikkoa kasvavan rantakaistaleen kehystämään veden pintaan kuvastuvan taivaan sineä. Korkealla ajelehti punertava pilvenhattara, jonka kuvajaisen viehkeä ruso hehkui syvällä lootuksien hopeisten kukkien ja uivien lehtien alla. Korkeiden paalujen varaan kyhätty pienoinen mökki näkyi tummana toista rantaa vasten. Sen vieressä seisoi, kuin taustalla vaanivasta metsästä tulleina, kaksi solakkaa palmua, hiukan kallistuen ränstyneen katon yli, korkealle kohoavien latvojen alakuloisesti riippuvissa lehdissä surumielisen hellyyden ja säälivän osanoton tuntu.
Peränpitäjä heilautti melaansa mökkiä kohti ja sanoi: "Arsat on kotona. Näen hänen kanoottinsa paalujen välissä."
Purren laitamilla työskentelevät miehet, jotka sauvoivat selin kokkaan, silmäilivät olkansa yli paikkaa, johon päivän matka oli päättyvä. He olisivat paljon mieluummin yöpyneet jonnekin muualle, kuin tähän kummallisen näköiseen laguuniin, jossa sanottiin kummittelevan. He eivät sitä paitsi pitäneet Arsatista, koska hän oli muukalainen, ja koska se, joka korjaa rappeutuneen majan ja asettuu siihen asumaan, antaa sillä tavalla ymmärtää, ettei hän pelkää henkiä, jotka kummittelevat ihmisten hylkäämissä paikoissa. Sellainen mies voi muuttaa kohtalon kulun katseilla tai sanoilla, kun taas sattumalta paikalle osuneen kulkijan on hyvin vaikea lepyttää näitä henkiä, jotka haluavat saattaa hänet pahaa tahtovan herransa kiroihin. Valkoiset miehet eivät välitä sellaisesta, koska he ovat uskottomia ja liitossa Pahuuden isän kanssa, joka vie heidät vahingoittumattomina maailmassa vaanivien näkymättömien vaarojen halki. Uskovaisten varoituksiin he vastaavat omilla epäuskoisilla viisauksillaan eivätkä ole tietääkseenkään. Eikä siinä auta mikään. Näin he ajattelivat heittäytyessään koko painollaan sauvoimien varaan. Iso pursi liukui eteenpäin nopeasti ja äänettömästi Arsatin mökkiä kohti, kunnes se, sauvoimien pudotessa kolisten purren pohjalle ja miesten murahtaessa kuuluvasti: "Allah olkoon kiitetty!" hiljaa kolahtaen pysähtyi mökkiä kannattaviin paaluihin.
Miehet huusivat ylöspäin katsoen kimakasti: "Arsat! Oi, Arsat!" Ketään ei näkynyt. Valkoinen mies alkoi kavuta kömpelöitä tikkaita myöten mökin edessä olevalle bambusillalle. Peränpitäjä lausui murjottaen: "Me keitämme illallisen purressa ja nukumme vesillä."
"Peitteet ja kori tänne", valkoinen mies käski lyhyesti.
Hän polvistui sillan reunalle ottamaan vastaan tavaroitaan. Sitten pursi loittoni rannasta, ja noustessaan seisomaan valkoinen mies näki edessään Arsatin, joka oli ilmestynyt mökkinsä matalasta ovesta. Voimakkaan näköinen nuori mies, jolla oli leveä rinta ja lihaksiset käsivarret. Hänellä ei ollut yllään muuta kuin lannevaatteensa. Pää oli paljas. Suuret, pehmeät silmät katsoivat kiihkeästi valkoiseen mieheen, mutta ääni oli levollinen, kun hän kysyi, sanomatta sanaakaan tervehdykseksi –
"Onko sinulla mitään lääkettä, Tuan?"
"Ei", vieras vastasi hiukan kummastuneesti. "Ei ole. Onko luonasi joku sairaana?"
"Tule ja katso", sanoi Arsat, ääni yhtä tyynenä kuin äskenkin, ja meni äkkiä kääntyen pienestä oviaukosta sisään mökkiin. Valkoinen mies laski tavaransa sillalle ja seurasi jäljessä.
Hämyisessä huoneessa hänen katseensa osui naiseen, joka lepäsi selällään hambuvuoteella, peitteenä leveä kaistale punaista puuvillakangasta. Hän lepäsi hiljaa, aivan kuin kuolleena, mutta suaret, laajentuneet silmät kiilsivät hämärässä ja tuijottivat rävähtämättä ja näkemättöminä hentoihin katto-orsiin. Hän oli korkeassa kuumeessa ja ilmeisesti tajuton. Posket olivat painuneet hiukan kuopalle, huulet olivat raollaan, ja nuorille kasvoille oli jähmettynyt omituinen ja muuttumaton ilme – keskittynyt ja miettivä – joka on tajuttomuuden tilaan vaipuneelle, kuolemaa tekevälle ihmiselle ominainen. Miehet katselivat häntä vaieten.
"Onko hän jo ollut kauan sairaana?" kysyi valkoinen mies hetkisen kuluttua.
"En ole nukkunut viiteen yöhön", vastasi malaiji hitaasti. "Ensin hän kuuli ääniä, jotka kutsuivat häntä ulos, ja koetti kaikin voimin riistäytyä irti, kun pitelin häntä kiinni. Mutta sen jälkeen kun aurinko tänään nousi, hän ei kuule mitään – hän ei kuule minua. Eikä hän näe mitään. Hän ei näe minua – minua!"
Hän oli hetkisen vaiti ja kysyi sitten hiljaa –
"Tuan, kuoleeko hän?"
"Pelkään niin käyvän", vastasi valkoinen mies surullisesti. Hän oli tutustunut Arsatiin vuosia sitten kaukaisessa maassa sodan ja vaaran aikana, jolloin ei ylenkatsota kenenkään ystävyyttä. Ja sen jälkeen kun hänen malaijiystävänsä oli odottamatta ilmestynyt asumaan laguunin rannalla olevaan mökkiin tuntemattoman naisen keralla, hän oli yöpynyt monta kertaa heidän luokseen matkoillaan jokea ylös ja alas. Hän piti tästä miehestä, joka oli sanalleen uskollinen ja taisteli pelottomasti valkoisen ystävänsä vierellä. Hän piti Arsatista – ei ehkä niin paljoa kuin mies pitää lempikoirastaan – mutta ainakin sen verran, että hän oli valmis auttamaan kysymyksiä tekemättä, ja että hän silloin tällöin omien puuhiensa lomassa epämääräisesti ja ylimalkaisesti ajatteli heitä, jotka elivät kahden täällä metsien kätkössä, pelättyinä ja oman onnensa nojassa – yksinäistä miestä ja naista, jolla oli pitkät hiukset, avoimet kasvot ja riemuitsevat silmät.
Astuessaan ulos mökistä valkoinen mies näki laskevan auringon taivaalle luoman, valtavan ruskon himmenevän ja sammuvan pois yön nopeasti kasvavien, äänettömästi hiipivien varjojen tieltä, jotka nousivat kuin musta ja hieno sumu puiden latvojen yläpuolelle ja levisivät taivaalle, sammuttaen purjehtivien pilvien palon ja mailleen menevän päivän hiipuvan hehkun. Samassa syttyivät kaikki tähdet maata verhoavan synkän pimeyden yläpuolella, ja suuren laguunin tyyni pinta muuttui äkkiä niiden kuvastinkuvaksi. Oli kuin soikea kaistale yöllistä taivasta olisi heitetty alas erämaan lohduttomaan ja läpitunkemattomaan yöhön. Valkoinen mies söi illallisensa korista, keräsi sitten sillalta joitakin kalikoita ja teki pienen tulen, ei lämmitelläkseen, vaan savun takia, jotta moskiitot antaisivat hänen olla rauhassa. Hän kietoutui huopaansa, nojasi selkänsä mökin kaislaseinään ja jäi siihen istumaan, poltellen mietteliäästi.
Arsat tuli ovesta äänettömin askelin ja kyyristyi tulen ääreen. Valkoinen mies liikautti suoriksi ojentamiaan jalkoja.
"Hän hengittää vielä", virkkoi Arsat matalalla äänellä kuin odotettuun kysymykseen vastaten. "Hän hengittää ja on kuuma kuin tuli. Hän ei puhu; hän ei kuule – on vain kuuma!"
Hän vaikeni ja kysyi sitten hiljaa ja soinnuttomasti –
"Tuan... kuoleeko hän?"
Valkoinen mies kohautti olkapäitään ja sanoi verkalleen ja epäröiden –
"Jos se on hänen kohtalonsa."
"Ei, Tuan", huomautti Arsat tyynesti. "Vaan jos se on minun kohtaloni. Minä kuulen, näen, odotan. Minä muistan... Tuan, muistatko entisiä aikoja? Muistatko veljeäni?"
"Muistan", myönsi valkoinen mies. Malaiji nousi äkkiä ja meni sisään. Valkoinen mies, joka jäi istumaan paikalleen, kuuli hänen puhuvan mökissä. Arsat sanoi: "Kuule minua! Puhu!" Näitä sanoja seurasi syvä hiljaisuus. "Oi, Diamelen!" parahti hän äkkiä. Sitten kuului raskas huokaus. Arsat tuli ulos ja lyyhistyi entiselle paikalleen.
He istuivat äänettöminä tulen ääressä. Sisältä ei kuulunut risahdustakaan eikä muualtakaan heidän lähettyviltään, mutta kaukaa laguunilta miesten äänet kantautuivat vettä pitkin selvinä, vaihtelevina katkelmina. Purren keulaan viritetyn tulen punertava valo loisti himmeästi etäältä. Sitten se hävisi. Äänet vaikenivat. Maa ja vesi nukkuivat näkymättöminä, liikkumattomina ja mykkinä. Oli kuin maailmaan ei olisi jäänyt mitään muuta kuin tuikkivat tähdet yön mustaan hiljaisuuteen turhaan valvomaan.
Valkoinen mies tuijotti suoraan eteensä pimeyteen. Kuoleman pelko ja vaikutusvoima, sen herättämä mielenkiinto ja ihmeellisyys – kuolema, joka vaani lähellä järkähtämättömänä ja näkymättömänä, tyynnytti hänen rotunsa levottomuuden ja nostatti mieleen mitä hämmentävimpiä ja omakohtaisimpia ajatuksia. Aina tarjolla oleva epäluulo, että meitä uhkaa jokin paha, tämä kalvava tunne, joka väijyy sydämessämme, suuntautui häntä ympäröivään hiljaisuuteen – syvään ja risahduksettomaan äänettömyyteen, ja sai sen näyttämään petolliselta ja ilkeämieliseltä, epäoikeutettua väkivaltaa suojaavalta, välinpitämättömältä ja läpitunkemattomalta naamiolta. Tämän hänen olemustaan myllertävän voimakkaan hämmingin hetkellä tähtitaivaan levossa nukkuva maailma muuttui epäinhimillisen kiistan pimentolaksi, hirveiden ja ihanien, inhoittavien ja ylevien henkiolentojen taistelutantereeksi, jossa oli käynnissä raivoisa ottelu avuttomien sydäntemme omistamisesta; tyydyttämättömien toiveiden ja haihtumattoman pelon rauhattomaksi ja salaperäiseksi maaksi.
Yöstä kuului valittavaa, hiljaista muminaa, ahdistavaa ja epätodellista, aivan kuin ympäröivien metsien suuri yksinäisyys olisi koettanut kuiskata hänelle korvaan äärettömän ja ylhäisen välinpitämättömyytensä viisautta. Empiviä ja epämääräisiä ääniä väreili hänen ympärillään, ne muodostuivat hitaasti sanoiksi, ja sulautuivat lopulta pehmeänä muminana jatkuviksi yksitoikkoisiksi lauseiksi. Hän liikahti kuin unesta heräävä ja muutti hiukan asentoaan. Arsat, joka istui liikkumattomana ja varjomaisena tähtien alla, puhui matalalla, unelmoivalla äänellä –
"... sillä mihin me vieritämme murheemme taakan, ellemme ystävämme sydämeen? Miehen on puhuttava sodasta ja rakkaudesta. Sinä, Tuan, tiedät, mitä sota on, ja sinä olet nähnyt minun vaaran hetkellä etsivän kuolemaa yhtä kiihkeästi kuin toiset etsivät elämää! Kirjoitettu sana voi hävitä; valhe voi tulla kirjaan merkityksi; mutta minkä silmä on nähnyt, se on totta ja pysyy mielessä!"
"Minä muistan", sanoi valkoinen mies hiljaa. Arsat jatkoi levollisesti ja surullisesti –
"Sen tähden puhun sinulle rakkaudesta. Puhun yöhön. Puhun, ennenkuin sekä yö että rakkaus ovat menneet – ja päivän silmä näkee suruni ja häpeäni, mustuneet kasvoni, tuhkaksi palaneen sydämeni."
Huokaus, lyhyt ja heikko, oli melkeinpä huomaamattoman tauon ainoa merkki, ja sitten sanat tulivat pysähtymättömänä virtana, hänen tekemättä pienintäkään liikettä, ainoatakaan elettä.
"Sitten kun sodan ja hädän aika päättyi, ja sinä lähdit maastani ajamaan omia pyyteitäsi, joita me, saarien miehet, emme ymmärrä, minusta ja veljestäni tuli jälleen, kuten olimme aikaisemminkin olleet, hallitsijan aseenkantajia. Me olimme, kuten tiedät, ylhäistä sukua, joka kuului hallitsevaan heimoon, ja kaikkia muita ansioituneemmat pitämään oikealla olkapäällämme vallan tunnusmerkkiä. Ja nyt hyvien päivien aikana Si Dendring oli meitä kohtaan yhtä suosiollinen kuin me olimme olleet surun ja murheen aikana uskolliset ja rohkeat hänen puolestaan. Maassa oli rauha. Hirvenkaadon ja kukkotappelujen aika; joutavien puheiden ja turhan lavertelun aika miesten kesken, joiden vatsa on täysi ja aseet ruosteiset. Mutta kylväjä näki ilman pelkoa riisin kasvavan, ja kauppiaat tulivat ja menivät, lähtivät laihoina ja palasivat lihavina rauhan joelle. He toivat uutisiakin. Valhetta ja totta sekaisin, niin ettei tietänyt, milloin oli syytä iloita, milloin surra. Heiltä kuulimme sinustakin. He olivat tavanneet sinut milloin siellä milloin täällä. Ja se ilahdutti minua, sillä nuo toimen ajat olivat aina mielessäni, ja minä muistelin sinua aina, Tuan, kunnes tuli aika, jolloin silmäni eivät enää kääntyneet katsomaan menneisyyteen, nähtyään hänet, joka nyt tekee kuolemaa tuolla – sisällä."
Hän pysähtyi ja huudahti tuskallisesti kuiskaten: "Oi, Mara bahia! Voi, kovaa kohtaloa!" ja jatkoi sitten hiukan kuuluvammin.
"Maailmassa ei ole pahempaa vihamiestä eikä parempaa ystävää kuin oma veli, Tuan, sillä veli tuntee veljensä, ja täydellinen tuntemus on voimallinen etu sekä hyvässä että pahassa. Minä rakastin veljeäni. Minä menin hänen luokseen ja kerroin, etten voinut nähdä muuta kuin yhdet kasvot, en kuulla muuta kuin yhden äänen. Hän sanoi minulle: 'Avaa sydämesi, niin että hän voi nähdä, mitä siellä on – ja odota. Kärsivällisyys on viisautta. Inchi Midah voi kuolla, tai hallitsijamme voi lakata pelkäämästä tuota naista!'... Minä odotin!... Sinähän muistat hänet, joka piti huntua, Tuan, ja kuinka hallitsijamme pelkäsi hänen älyään ja kiivauttaan. Ja jos hän halusi saada tämän palvelijansa omakseen, niin mitäpä saatoin tehdä? Mutta minä ruokin sydämeni nälkää lyhyillä katseilla ja salaa lausutuilla sanoilla. Päivällä minä kuljeskelin uimarantaan vievällä polulla, ja kun aurinko oli painunut metsän taakse, minä hiivin naisten pihaa ympäröivän jasmiiniaidan suojaan. Kenenkään näkemättä me puhuimme toisillemme kukkien tuoksun halki, lehtiverhon ja pitkien heinien takaa, jotka seisoivat liikkumattomina huultemme edessä, sillä niin suuri oli varovaisuutemme ja niin heikko suuren kaipauksemme ääni. Aika kului nopeasti... ja naisten kesken alettiin kuiskailla – ja vihamiehemme olivat varuillaan – veljeni oli synkkä, ja minä aloin ajatella tappamista ja äkkikuolemaa... Me olemme kansa, jonka miehet ottavat, mitä haluavat – samoin kuin te valkoiset. Miehelle koittaa kerran aika, jolloin hän unohtaa uskollisuuden ja kunnioituksen. Hallitsijoille on annettu valta ja voima, mutta rakkaus, voima ja rohkeus on annettu kaikille ihmisille. Veljeni sanoi:
"'Ota hänet heidän keskeltään. Me kaksi olemme kuin yksi.' Ja minä vastasin: 'Tapahtukoon se pian, sillä aurinko, joka ei paista hänen päällensä, ei lämmitä minuakaan.' Hetkemme tuli, kun hallitsija ja kaikki ylimykset lähtivät virran suulle tuulastamaan. Veneitä oli sadoittain, ja rannan ja metsän välissä olevalle valkealle hiekalle pystytettiin lehtimajoja rajahin väelle. Keitintulien savu leijaili ilmassa kuin sininen iltausva, ja iloisia ääniä helisi kaikkialla. Sillä aikaa kun veneitä pantiin kuntoon kalastusta varten, veljeni tuli luokseni ja sanoi: 'Tänä iltana!' Minä tarkastin aseeni, ja kanoottimme asettui aikanaan paikalleen soihduilla varustettujen veneiden kehään. Keskusta oli kirkkaasti valaistu, mutta ulkopuolella oli pilkkopimeätä. Kun miehet alkoivat kiljua, ja kiihko teki heidät aivan kuin hulluiksi, me livahdimme tiehemme. Soihtumme sammui veteen, ja me meloimme takaisin rannalle, jossa ei näkynyt muuta valoa kuin himmeästi hehkuva kekäle siellä täällä. Majojen vaiheilta kuului orjatyttöjen puhelua. Sitten löysimme hiljaisen ja yksinäisen paikan. Odotimme siinä. Hän tuli. Juosten rantaa pitkin nopeasti ja jälkiä jättämättä, kuin lehti, jota tuuli kiidättää ulapalle. Veljeni sanoi synkästi: 'Mene ja ota hänet; kanna hänet kanoottiimme.' Minä nostin hänet syliini. Hän huohotti. Hänen sydämensä sykki rintaani vasten. Minä sanoin: 'Nyt vien sinut pois täältä. Sinä noudatit sydämeni kutsua, ja minun käsivarteni nostavat sinut kanoottiini vastoin hallitsijan tahtoa!' 'Se on oikein', lausui veljeni. 'Olemme miehiä, jotka otamme, mitä haluamme, ja pystymme pitämään puolemme. Meidän olisi pitänyt ottaa hänet päivällä.' 'Lähtekäämme', sanoin minä, sillä saatuani hänet kanoottiini minä aloin ajatella hallitsijamme monia miehiä. 'Niin, lähtekäämme', virkkoi veljeni. 'Nyt olemme henkipattoja, ja kanoottimme on kotimme – ja meri turvamme.' Hänen toinen jalkansa nojasi vielä rantaan, ja minä pyysin häntä kiiruhtamaan, sillä muistin sydämen sykinnän rintaani vasten ja ajattelin, ettei kaksi miestä voi pitää puoliaan sataa vastaan. Kanootti irtautui, ja me meloimme myötävirtaan lähellä rantaa; ja sivuuttaessamme puron, jonka kohdalla tuulastus oli käynnissä, kiljunta oli lakannut, mutta puhelu oli yhtä äänekästä kuin keskipäivällä lentelevien hyönteisten surina. Veneet ajelehtivat virralla toisiinsa takertuneina soihtujen punertavassa valossa mustan savuverhon alla; ja miehet juttelivat kalastuksestaan. Miehet, jotka kerskuivat, ylistelivät ja hurrasivat – miehet, jotka olivat olleet aamulla ystäviämme, mutta jotka olivat jo sinä iltana vihollisiamme. Meloimme nopeasti ohi. Meillä ei ollut enää ystäviä synnyinmaassamme. Hän istui keskellä kanoottia kasvot peitettyinä; yhtä äänettömänä kuin nytkin; yhtä näkemättömänä kuin nytkin – eikä eroaminen siitä, minkä nyt jätin taakseni, surettanut minua lainkaan, kun kuulin hänen hengittävän lähelläni – kuten voin kuulla nytkin."
Hän vaikeni, kuunteli korva kohti oviaukkoa, pudisti sitten päätään ja jatkoi:
"Veljeni tahtoi huutaa haastehuudon – vain kerran – ilmoittaakseen, että olimme vapaina syntyneitä saalistajia, jotka luotimme käsivartemme voimaan ja aavaan mereen. Ja taaskin minä pyysin häntä olemaan hiljaa rakkautemme nimessä. Enkö minä kuullut hänen hengittävän lähelläni? Ja minä tiesin, ettei meidän tarvitsisi kauan odottaa takaa-ajoa. Veljeni rakasti minua. Hän painoi melansa veteen, eikä sen tiestä kuulunut pienintäkään loiskahdusta. Hän sanoi vain: 'Sinussa on nyt vain puoli miestä – toinen puolesi on tuossa naisessa. Voin odottaa. Sitten kun olet jälleen koko mies, sinä palaat kanssani tänne ja huudat haastehuudon. Olemme saman äidin poikia.' Minä en vastannut. Kaikki voimani ja koko rohkeuteni olivat käsissäni, jotka puristivat melan vartta, sillä minä ikävöin päästä lemmittyni kanssa turvalliseen paikkaan, jossa miesten kiukku ja naisten pilkka eivät saavuttaisi meitä. Rakkauteni oli niin suuri, että uskoin sen kykenevän opastamaan meidät maahan, jossa kuolemaa ei tunnettaisi, jos vain minun onnistuisi päästä pois Inchi Midahin raivon ja hallitsijamme miekan ulottuvilta. Me meloimme nopeasti, hengittäen hampaittemme välistä. Melat painuivat syvälle tyyneen veteen. Virta jäi taaksemme; me kiidätimme kanoottimme särkkien välisiin kirkkaisiin väyliin. Mustat kalliot sivuutettiin, niin myös hiekkarannat, joiden vierellä meri kuiskaten puhelee maalle; ja valkean hiekan hohde vilahti aina näkyviin kanoottimme takana, niin nopeasti se kiisi veden yli. Me emme puhuneet. Vain kerran minä sanoin: 'Nuku, Diamelen, sillä pian tulet tarvitsemaan kaikki voimasi.' Minä kuulin hänen äänensä sulouden, mutta en kääntänyt kertaakaan päätäni. Aurinko nousi, ja me meloimme yhä. Hiki tipahteli kasvoistani kuin sade pilvestä. Me lensimme eteenpäin valoon ja helteeseen. En katsahtanut kertaakaan taakseni, mutta minä tiesin veljeni silmien katsovan takanani vääjäämättä eteensä, sillä kanootti kulki suoraan kuin bushmanin nuoli. Veljeäni parempaa melojaa ja peränpitäjää ei ole toista. Samalla kanootilla olimme yhdessä voittaneet monessa kilpailussa. Mutta me emme olleet milloinkaan ponnistaneet voimiamme niin äärimmilleen kuin silloin – silloin, kun meloimme viimeisen kerran yhdessä! Koko maassa ei ollut urhoollisempaa ja vahvempaa miestä kuin veljeni. Minä en voinut uhrata voimistani sen vertaa, että olisin kääntänyt päätäni ja katsahtanut häneen, mutta hetki hetkeltä kuulin hänen hengityksensä tihenevän takanani. Hän ei virkkanut vieläkään mitään. Aurinko oli korkealla. Sen paahde poltti selkääni kuin tulen liekki. Kylkiluuni olivat murtumaisillaan, enkä saanut enää riittävästi ilmaa keuhkoihini. Ja sitten tunsin, että minun täytyi huudahtaa, ennenkuin menehtyisin: 'Levätkäämme!'... 'Hyvä!' hän vastasi, ja hänen äänensä oli luja ja tyyni. Hän oli vahva. Hän oli urhoollinen. Hän ei tiennyt, mitä pelko ja uupumus ovat... hän... veljeni!"
Humina, täyteläinen ja vieno; humina, lavea ja etäinen; lepattavista lehdistä ja huojuvista oksista lähtevä, nousi metsien tiheiköistä, kiiruhti liikkumattomana tuijottavan laguunin poikki, ja paalujen juurella kimalteleva vesi alkoi äkkiä liplattaa niiden limaista pintaa vastaan. Lämmin tuulahdus sipaisi miesten kasvoja ja jatkoi matkaansa alakuloisesti humisten – lyhyt, äänekäs hengähdys, joka oli kuin nukkuvan maan levoton huokaus.
Arsat jatkoi yksitoikkoisella, matalalla äänellä:
"Me kiidätimme kanoottimme pienen lahden valkoiselle rannalle, jonka lähellä pitkä maakaistale näytti sulkevan tiemme; metsäinen niemi, joka ulottui kauas mereen. Veljeni tunsi paikan. Niemen toisella puolella laski mereen joki, ja niemen poikki meni kapea polku viidakon halki. Me teimme tulen ja keitimme riisiä. Sitten paneuduimme nukkumaan pehmeälle hiekalle kanootin varjoon, ja hän jäi vartioimaan. Tuskin olin ehtinyt sulkea silmäni, kun kuulin hänen huudahtavan pelästyneesti. Me hypähdimme ylös. Aurinko oli jo sivuuttanut puolipäivän korkeuden, ja näkyviimme ilmestyi lahden suuhun suuri sotakanootti, täynnä melojia. Tunsimme sen heti; se oli rajahimme kanootteja. Miehet tähystelivät rannoille ja huomasivat meidät. Tunsin sydämeni herpaantuvan rinnassani. Diamelen istui hiekalla ja peitti kasvonsa. Meren puoli oli suljettu. Veljeni nauroi. Hänellä oli mukanaan pyssy, jonka annoit hänelle, Tuan, ennenkuin lähdit luotamme, mutta vain kourallinen ruutia. Hän sanoi minulle nopeasti: 'Juokse hänen kanssaan polkua pitkin. Minä pidän heidät loitolla, sillä heillä ei ole ampuma-aseita, ja maihin nouseminen miehen edessä, jolla on pyssy, merkitsee kuolemaa. Riennä pois hänen kanssaan. Tuon metsän toisella puolella on kalastajan mökki – ja kanootti. Kun olen ampunut ruutini loppuun, kiiruhdan jälkeenne. Minä olen hyvä juoksija, ja ennenkuin he pääsevät maihin, me olemme päässeet kyllin kauas. Minä pidän puoliani niin kauan kuin voin, sillä hän on vain nainen – joka ei kykene juoksemaan eikä taistelemaan, mutta jonka hennoissa käsissä sydämesi nyt on.' Hän kyyristyi kanootin suojaan. Vainoojamme lähenivät. Veljeni ampui – kerran – toisen kerran – ja gong-gongin kumina taukosi. Ennenkuin kuulin veljeni ampuvan kolmannen laukauksen, näin edessäni viettävän rannan, näin jälleen vettä, leveän virran suun. Me juoksimme heinikkoisen aukeaman poikki. Me kiiruhdimme rantaan. Silmäni huomasivat matalan mökin ja rannan mutaan vedetyn kanootin. Takanani ammuttiin vielä kerran. Minä ajattelin: 'Tuo oli viimeinen panos.' Me syöksyimme alas kanootin luo; mies tuli juosten mökistä, mutta minä karkasin hänen kimppuunsa, ja me kaaduimme mutaan. Sitten nousin, ja hän makasi liikkumattomana jaloissani. En tiedä, tapoinko hänet vai en. Minä ja Diamelen survaisimme kanootin vesille. Minä kuulin huutoja takaani ja näin veljeni juoksevan aukean poikki. Monta miestä tuli hänen jäljessään. Minä sieppasin lemmittyni syliini ja laskin hänet kanoottiin ja hyppäsin hänen viereensä. Katsoessani sitten taakseni näin veljeni kompastuneen. Hän nousi jälleen, mutta miehet olivat ruvenneet saartamaan häntä. Hän huusi: 'Minä tulen!' Miehet olivat jo aivan lähellä häntä. Minä katsoin. Paljon miehiä. Sitten katsoin lemmittyyni. Tuan, minä työnsin kanootin irti rannasta! Työnsin sen syvälle vedelle. Hän oli polvillaan ja katsoi minuun, ja minä sanoin: 'Ota melasi', ja samalla painoin omani veteen. Tuan, kuulin veljeni huutavan. Kuulin hänen huutavan minua kahdesti nimeltä; ja sitten kuulin miesten kiljuvan: 'Iske! Tapa!' Enkä katsonut kertaakaan taakseni. Vielä kerran kuulin hänen huutavan nimeäni kovasti kirkaisten, aivan kuin hänen henkensä olisi poistunut äänen keralla – enkä silloinkaan katsonut taakseni. Oman nimeni hän huusi! Hän – veljeni! Hän huusi kolme kertaa – enkähän minä pelännyt omaa henkeäni. Eikö hän ollut luonani kanootissa? Ja enkö löytäisi hänen kanssaan maata, jossa kuolema on unohdettu – jossa kuolemaa ei tunneta?"
Valkoinen mies kohottautui istumaan. Arsat nousi ja seisoi tummana, mykkänä hahmona sammuvaksi hiillokseksi rauenneen tulen ääressä. Laguunin ylle oli hiipinyt matalalla ajelehtiva usva, joka vähitellen pyyhki pois tähtien kimaltelevat kuvat. Ja maa peittyi laajenevaan, valkoiseen sumuverhoon; se eteni kylmänä ja kosteana pimeään metsään, kieppui äänettöminä pyörteinä puiden runkojen ympärillä ja lainehti mökin sillan tasalla kuin levoton meri, jonka tuntemattomilla aalloilla silta näytti ajelehtivan. Vain puiden latvat piirtyivät etäällä taivasta vastaan, synkkinä ja tylyinä – petollisena, armottomana ja mustana rantana.
Arsatin ääni kajahti korkeana syvässä hiljaisuudessa.
"Minä toin hänet tänne! Hän on minun! Saadakseni hänet omakseni olisin taistellut koko ihmiskuntaa vastaan. Hän oli minun – ja –"
Sanat kantautuivat pois autioon ympäristöön. Hän vaikeni ja näytti seuraavan niiden häipymistä kuulumattomiin – saavuttamattomaan etäisyyteen, peruuttamisen mahdollisuuksien ulkopuolelle. Sitten hän lausui hiljaa –
"Tuan, minä rakastin veljeäni."
Tuulen hengähdys pani hänet värisemään. Korkealla hänen päänsä päällä, korkealla äänettömän sumumeren yläpuolella palmujen riippuvat lehdet kahisivat toisiaan vastaan alakuloisesti ja uupuneesti. Valkoinen mies oikoi jalkojaan. Leuka oli painunut rintaa vastaan, ja hän virkkoi hiljaa ja surullisesti, nostamatta päätään –
"Me rakastamme kaikki veljiämme."
Arsat kuiskasi rajusti ja melkein huudahtaen –
"Mitä minä siitä välitin, kuka kuoli? Minä tahdoin päästä rauhaan omassa sydämessäni."
Hän näytti kuulevan liikahduksen mökistä – hän kuunteli – ja pujahti sitten äänettömästi sisään. Valkoinen mies nousi. Tuuli alkoi herätä silloin tällöin toistuvina henkäyksinä. Tähdet olivat vaalenneet, kuin vajonneet kauas äärettömän avaruuden kylmiin syvyyksiin. Ensimmäisiä värisyttävän viileitä tuulahduksia seurasi täydellinen tyven ja ehdoton hiljaisuus. Metsän mustana kumpuilevan ääriviivan takaa singahti kullanhohteinen valopatsas taivaalle ja laajeni puoliympyräksi itäiselle taivaanrannalle. Aurinko oli noussut. Sumu keveni, repeytyi leijaileviksi hattaroiksi ja haihtui ilmaan ohuina, kiiltävinä harsoina; ja huntunsa riisunut laguuni lepäsi kiiltävänä ja mustana ympäröivän metsän synkässä varjossa. Valkoinen kotka liiteli sen kohdalla rauhallisesti kaarrellen, kohosi auringon kirkkaaseen valoon ja näkyi hetkisen hohtavan välkkyvänä, nousi sitten korkeammalle ja muuttui vähitellen tummaksi, liikkumattomaksi pisteeksi, ennenkuin hävisi avaruuden sineen, kuin jättäen maan ainiaaksi. Valkoinen mies, joka seisoi oviaukon edessä katsellen taivaalle, kuuli mökistä sekavien sanojen katkonaista muminaa, joka päättyi äänekkääseen parahdukseen. Samassa Arsat hoippui ulos, väristen ja kädet ojennettuina. Katse oli tuijottava, ja hän seisoi hetkisen kuin kivettyneenä. Sitten hän sanoi –
"Hän ei ole enää kuuma."
Hänen edessään auringon reuna kohosi näkyviin puiden latvojen takaa ja nousi yhä korkeammalle. Tuuli voimistui; laguunille levisi häikäisevä kirkkaus, joka sädehti veden karehtivassa pinnassa. Metsä erottautui aamun yhä selvemmiksi keskittyvistä varjoista, muuttui todelliseksi, aivan kuin se olisi ruvennut pyrkimään lähemmäksi – pysähtyäkseen äkkiä kahisevien lehtien, nuokkuvien oksien ja huojuvien latvojen syvään ja täyteläiseen huminaan. Säälimättömässä auringonpaisteessa tiedottoman elämän kuiskaus kävi voimakkaammaksi, puhuen äänellä, jota ei käsittänyt, tämän inhimillisen surun ja tuskan ympärillä, joka oli hetkeksi mykistynyt toivottomaan synkkyyteensä. Arsatin katse vaelsi hitaasti paikasta toiseen ja kohdistui sitten nousevaan aurinkoon.
"Minä en näe mitään", hän lausui itsekseen.
"Eihän siellä olekaan mitään", valkoinen mies vastasi, mennen sillan reunalle ja heilauttaen kättään purtta kohti. Laguunilta kuului heikko huuto, ja pursi alkoi liukua henkien ystävän asuntoa kohti.
"Jos tahdot tulla mukaani, niin odotan koko aamupäivän", ehdotti valkoinen mies, katsellen laguunille.
"Ei, Tuan", vastasi Arsat hiljaa. "Tässä majassa en enää syö enkä nuku, mutta ensin minun täytyy nähdä tieni. Nyt en näe mitään – en mitään! Maailmassa ei ole enää valoa eikä rauhaa; maailmassa on nyt vain kuolema – kuolema monelle. Me olimme saman äidin poikia – ja minä jätin hänet vihollisten keskelle; mutta nyt minä palaan sinne."
Hän henkäisi syvään ja jatkoi uneksivasti –
"Pian minä näen jälleen niin selvästi, että osaan iskeä – tappaa. Mutta hän on kuollut, ja... nyt... vain pimeys."
Hän heitti kätensä levälleen, antoi niiden vaipua alas, ja seisoi sitten hievahtamatta liikkumattomin kasvoin, jäykistyneet silmät aurinkoon tuijottaen. Valkoinen mies laskeutui purteensa. Sauvovat miehet liikkuivat reippaina purren laitamilla ja katselivat olkansa yli uuvuttavan matkan alkutaivalta. Korkealla perässä, pää kiedottuna valkoiseen, repaleiseen huiviin, peränpitäjä istui jurona ja äänettömänä, antaen melansa viiltää vettä. Valkoinen mies nojasi molemmilla kyynärpäillään pienen kajuutan heinillä peitettyyn kattoon ja katsoi purren perässä poreilevaan ja sädehtivään vanaveteen. Ennenkuin pursi kiisi laguunilta puroon, hän nosti silmänsä. Arsat ei ollut liikahtanut paikaltaan. Auringon kaikki paljastavassa paisteessa hän seisoi siellä yksinäisenä ja orpona, katsoen pilvettömän päivän kirkkauden halki pettymyksien ja harhakuvien maailman pimeyteen.
(Levottomuuden tarinoita – Tales of Unrest.)
Suomentanut O. Juurikoski.GEORGE GISSING.
Käsitys Englannin kirjallisuudesta 1880–90-luvuilla jäisi vaillinaiseksi, jos sivuutettaisiin George Gissing (1857-1903), köyhien elämää kuvaava ja heidän keskuudessaan asunut, kohtaloiltaan traagillinen ja syvimmältä luonteeltaan ylimyksellinen naturalisti. Hän oli syntyisin Wakefieldista, opiskeli Owen's Collegessa, Manchesterissa, ja kunnostautui opinnoissaan, kunnes nämä äkkiä katkesivat hänen joutuessaan kiinni varkaudesta. Eroottisesti varhaiskypsänä hän oli takertunut huonomaineisen naisen pauloihin, mennyt hänen kanssaan naimisiin ja varasti hänen ylläpitämisekseen rahaa tovereiltaan. Tultuaan erotetuksi hän matkusti Yhdysvaltoihin, jossa elätti itseään tilapäisellä novellituotannolla, kiertävänä valokuvaajana, kaasutyöläisenä jne. Koti-ikävän kutsumana hän palasi takaisin, ensin Saksaan, opiskellen Jenan yliopistossa jonkin aikaa, ja sitten Lontooseen. Täällä hän köyhyyden vuoksi joutui elämään mitä vaatimattomimmissa oloissa, ylläpitäen juoppoa vaimoaan tämän kuolemaan saakka ja kärsien olosuhteistaan. Gissing oli oikeastaan luotu huolettomissa oloissa eläväksi tiedemieheksi – hänen mielityötänsä oli antiikin kielten, kreikan runomittojen tutkiminen – ja hän harjoitti kirjailijatyötänsä haluttomasti, välttämättömyyden pakosta. Hänen toinenkin avioliittonsa – myös sivistymättömän naisen kanssa – oli onneton ja päättyi eroon; vasta kolmas liitto – sivistyneen ranskattaren kanssa – tuotti hänelle onnea. Sitä kesti vain muutamia vuosia, joiden kuluessa keuhkotauti saattoi työnsä loppuun. – Gissingin tuotanto käsittää 22 nimeä, niistä kaikki muut kaunokirjallisia paitsi 1898 ilmestynyt Kriitillinen tutkielma Charles Dickensistä (Ch. D.: A Critical Study) ja 1901 ilmestynyt matkakuvaus Jonian meren rannoilla (By the Ionien Sea). Se alkoi proletääriromaaneilla Työläisiä aamun sarastuksessa (Workers in the Dawn, 1880), Demos (1886), Alamaailma (The Nether World, 1889) ym., ja saavutti taiteellisen huippunsa kirjailijaproletäärisellä omaelämäkertateoksella Uusi Grub Street (1891), joka on vaikuttava, mutta samalla tuskallinen ja masentava kuva menestystä saavuttamattoman kirjailijan elämästä. Gissing kuvaa erehtymättömän oikein ja asiallisesti, naturalistisesti, mutta ei jaksa, koska oikeastaan halveksii ympäristöään, tunnestautua siihen, eläytyä siihen inhimillisellä myötätunnolla; tästä johtuu hänen romaaniensa usein arkipäiväinen, masentava harmaus. Vailla siveellistä voimaa hän jää jälkeen Zolasta, jonka rinnakkais- ja kaikuilmiönä häntä voi pitää.
Tähän otettu lyhyt näyte on romaanista Uusi Grub Street (IV:stä luvusta) ja kuvaa kirjailija Reardonin alakuloista mielentilaa, kun hän huomaa kirjallisen luomisvoimansa ehtyneen eikä voi pakottautua ala-arvoiseen tuotantoon. Hän keskustelee vaimonsa kanssa:
UUSI GRUB STREET.
"Pelkään, ettei minusta ole enää mihinkään. Minusta tuntuu, että kirjoittaminen saa nyt olla."
"Älä hupsuttele, kultaseni. Mikä sinua estäisi kirjoittamasta?"
"Voihan olla, etten ole juuri nyt oikein vireessä. Mutta minut on vähitellen alkanut vallata hirveä pelko. Tahtoni näyttää pahasti herpaantuneen. Minä en pysty näkemään tietäni missään asiassa loppuun saakka; jos mieleeni nousee aihe, joka näyttää hyvältä, niin se on menettänyt kaiken mehunsa, ennenkuin pääsen niin pitkälle, että siitä voisi tehdä jotakin. Viime kuukausina olen sen tähden saanut siirtyä aiheesta toiseen ja tullut siten panneeksi alulle kymmenkunnan eri kirjaa; jokaisesta uudesta yrityksestä en ole kehdannut edes puhuakaan sinulle. Kirjoitettuani parikymmentä sivua minulla ei ole enää mitään sanomista. Aihe ehtyy niin kuivaksi ja ikäväksi etten voi jatkaa sen kehittämistä – en voi! Sormeni kieltäytyvät pitelemästä kynää. Pelkkää kirjoitusta olen kyllä pannut paperille yhteensä niin paljon, että siitä saisi kolme hyvää nidosta; mutta minä olen hävittänyt kaikki."
"Ja vain sen tähden, että tunnollisuutesi on aivan sairaalloista. Mikä pakko sinun oli hävittää valmiita töitäsi, jotka olivat aivan kyllin hyviä kelvatakseen markkinoille."
"Älä käytä tuota sanaa, Amy. Minä vihaan sitä!"
"Siihen sinulla ei ole varaa", vastasi Amy lujasti asiallisella äänellä. "Ennen oli toisin, mutta nyt sinun on pakko kirjoittaa menekkiä varten. Olethan itsekin myöntänyt sen."
Reardon oli vaiti.
"Kuinka pitkällä olet?" kuulusteli Amy. "Paljonko olet saanut valmiiksi?"
"Kaksi lukua kertomuksesta, jonka jatkamiseen en pysty. Sen kolme osaa häämöttää edessäni rannattomana erämaana. Mahdotonta päästä sen poikki. Aihe on typerän keinotekoinen, enkä saa siihen mahtumaan ainoatakaan todellista ihmistä."
Hän kääntyi poispäin, kasvoilla syvä toivottomuus.
"Taiteeseen on suhtauduttava käytännöllisesti kuin kauppaan, ainakin meidän päivinämme", selitti Amy. "Tämä on kaupan aikakausi. Ja jos joku, jolla ei ole varaa elää omintakeisesti, kieltäytyy noudattamasta aikansa vaatimuksia, niin onhan selvää, että seurauksena on romahdus ja kurjuus. Olen aivan varma, että sinä kirjoittaisit oikein hyvin, ja kirjoja, jotka menisivät kaupaksi, jos vain voisit päästä siihen, että näkisit asiat todellisemmassa ja käytännöllisemmässä valossa. Niinhän herra Milvainkin aina sanoo, kuten tiedät."
"Milvainin luonteenlaatu on aivan erilainen kuin minun. Hän on luonnostaan iloinen ja toiveikas, minä taas hänen vastakohtansa. Mitä sinä ja hän sanotte, on totta, mutta asiassa on onnettominta se, etten yksinkertaisesti kykene siihen. Minä en ole mikään peräänantamaton taiteellinen pedantti; päinvastoin tahdon mielelläni koettaa aikaansaada jotakin, jolla on menekkiä; olisihan kieltäytyminen nykyoloissa järjetöntä; mutta kyky ei tottele tahtoa. Kaikki yritykseni ovat tuloksettomia; yhä selvemmäksi käypä mahdollisuus, että voin joutua rahattomaksi, vaikuttanee jo sinänsä ehkäisevästi; minua peloittaa. Nämä tosiasiat ahdistavat minua hirveästi, ja niiden puristuksessa mielikuvitukseni ei kykene aikaansaamaan mitään pysyväistä. Eriteltyäni jonkin aiheen mielessäni selväksi loppuun saakka se muuttuu äkkiä niin inhoittavan arkipäiväiseksi, että työn jatkaminen käy mahdottomaksi."
Hän kääntyi ja tarttui Amyn käteen.
"Jospa sinä osoittaisit enemmän myötätuntoa minua kohtaan, rakkaani. Sekin on näet osaltaan syynä tähän huonoon vireeseeni. Sinä olet minun kaikki kaikessa. Hellyys sinun puoleltasi on elämän henkäys minulle. Älä kiellä sitä minulta."
"Mutta enhän ole sitä tehnytkään."
"Puhetapasi on alkanut muuttua varsin kylmäksi. Ja minä ymmärrän sen johtuvan pettymyksestä. Jo se, että yllytät minua kirjoittamaan jotakin, joka menee hyvin kaupaksi, ilmaisee katkeraa pettymystä. Jokainen, joka olisi kaksi vuotta sitten puhunut minulle sillä tavalla, olisi saanut sinulta varsin närkästyneen ja halveksivan silmäyksen. Sinä olit ylpeä minusta sen tähden, etteivät kirjani olleet aivan tavallisia, ja etten kirjoittanut milloinkaan riviäkään etsiäkseni suuren yleisön suosiota. Nyt se on ohi. Jospa tietäisit, kuinka kauheata on nähdä sinun menettäneen luottamuksesi minuun!"
"Niin, mutta en ole vielä menettänyt sitä – kokonaan", vastasi Amy miettivästi. "Tiedän vallan hyvin, että kirjoittaisit paremmin kuin konsanaan, jos sinulla olisi paljon rahaa."
"Noista sanoistasi kiitän sinua tuhatkertaisesti, rakkaani."
"Mutta näetkös, meillä ei ole rahaa, eikä sanottavasti toivoa sen saamisestakaan. Tuo vanha kuivunut setä ei anna mitään meille; olen siitä liiankin varma. Minun tekee usein mieli mennä hänen luokseen ja polvillani rukoilla häntä muistamaan meitä testamentissaan." Amya nauratti. "Arvaan sen olevan mahdotonta, ja tuskinpa siitä olisi mitään hyötyäkään, mutta omasta puolestani olisin valmis siihen, jos vain tietäisin siten saavamme rahaa."
Reardon ei virkkanut mitään.
"Raha ei ollut minusta niin tärkeä asia, kun menimme naimisiin", jatkoi Amy. "Sen puutetta en ollut joutunut milloinkaan vakavasti tuntemaan, kuten tiedät. Ajattelin – sen tunnustamisessa ei ole mitään pahaa – että sinusta varmasti tulisi jolloinkin rikas, mutta vaikkapa olisin tiennyt, että tulet saamaan vain mainetta, niin olisin ottanut sinut sittenkin."
Reardon kääntyi huoaten poispäin.
"Mitä on maine? Jos se on ansaittua, niin sen perustana olevan tunnustuksen alkuperäisiä antajia on vain joitakin kymmeniä, kun taas ne lukemattomat ylistäjät, joita sitten ilmestyy, eivät olisi muuten konsanaan huomanneet koko asiaa, jota he kiittävät. Tämä on suuren neron osa. Kuinka naurettavan järjetöntä siis onkaan, että minunlaiseni keskinkertainen kyky ponnistelee vain siinä toivossa että saisin kuulla puolenkymmenen ihmisen sanovan minun olevan 'keskitasoa korkeammalla!' Voiko hupsumpaa turhamaisuutta enää ajatella? Vuoden kuluttua sen jälkeen kun olen julkaissut viimeisen kirjani, minut jo unohdetaan käytännöllisessä elämässä, ja kymmenen vuoden kuluttua minut on unohdettu yhtä täydellisesti kuin tämän vuosisadan alkupuolella eläneet novellistit, joiden nimistäkään ei ole enää tietoa. Niin narrimaista!"
Amy katsahti häneen paheksuvasti, mutta ei sanonut mitään.
"Ja kuitenkin asia on niin", Reardon jatkoi, "ettei tunnollinen kirjailija tietystikään koeta aikaansaada sellaista, joka poikkeaa tavallisesta, vain maineen takia. Sen estää tahallisen epärehellisyyden pelko – jota useimmat nykyajan kirjailijat eivät näytä milloinkaan tuntevan. 'Kyllin hyvä markkinoille'; siinä kaikki, ja se tyydyttää heitä. Ja ehkäpä he ovat oikeassa. Minä en voi liioin väittää enkä vaatia ketään uskomaan, että minun elämäni olisi täydellisten ihanteiden noudattamista; myönnän, että kaikki on suhteellista. Mitään sellaista kuin hyvä tai huono ei ole olemassa, kun mennään niiden lopulliseen merkitykseen. Ehkäpä olen järjettömyyteen saakka epäjohdonmukainen, kun koetan kirjoittaessani päästä mahdollisimman hyvään tulokseen – vaikka tiedän, etten kykene aikaansaamaan mitään ensiluokkaista. Tämä ei ole ivaa, Amy; puhun vakavasti. Voihan aivan hyvin olla, että olen itse aivan samanlainen houkka kuin ne, joita pilkkaan heidän siveellisen ja uskonnollisen taikauskonsa takia. Tämä tapani on sekin taikauskoa. Kuinka hyvin voinkaan kuvitella, mitä suosittu novellisti vastaisi, jos hän kuulisi minun puhuvan halveksivasti kirjoistaan. 'Hyvä ammattiveli', hän sanoisi, 'luuletteko, etten tiedä kirjojeni olevan roskaa? Tiedän sen aivan yhtä hyvin kuin tekin. Mutta minä haluan elää mukavasti. Minulla on kaunis koti ja vaimo ja lapsia, jotka ovat onnellisia ja minulle siitä kiitollisia. Jos te tahdotte mieluummin asua ullakolla ja, mikä vielä pahempi, tehdä vaimonne ja lapsenne kohtalotovereiksenne, niin sehän on teidän asianne.' Ja hän olisi täysin oikeassa." – – –
"Minkä perusteella otaksuisit hänen kirjojensa olevan roskaa?" huomautti Amy. "Hyvää työtä seuraa menestys – silloin tällöin.
"Minä tarkoitan tavallista menestystä, joka ei milloinkaan johdu kirjallisista ansioista. Ja jos puhun katkerasti, niin siihen on syynä oma kykenemättömyyteni, josta kärsin. Minusta ei ole enää kirjailijaksi, tyttöparkani, eikä minun ole helppoa suhtautua myötätuntoisesti sellaisten miesten menestykseen, joiden ansiot ovat sen saamiseen paljoa pienemmät kuin minun olivat aikana, jolloin vielä kykenin tekemään työtä."
"Jos nyt olet kerta kaikkiaan asettunut sille kannalle, ettei sinusta enää ole kirjailijaksi, niin onhan luonnollista, että lopulta käykin siten. Mutta minä olen varma, ettei todellisuudessa ole mitään syytä, jonka vuoksi et onnistuisi saamaan toimeentuloasi kynälläsi. Salli minun antaa sinulle neuvo: pyyhkäise sivulle kaikki jyrkät mielipiteesi siitä, mikä ansaitsee tulla otetuksi huomioon ja mikä ei, ja tee niinkuin olen sanonut. Kolmiosaisen kirjan kirjoittaminen on sinulle mahdotonta; kirjoita siis lyhyt kertomus, sellainen, joita nyt suositaan. Herra Milvain sanoo aina, että pitkät kertomukset ovat eläneet aikansa ja että tulevaisuudessa kirjoitetaan vain shillingin kirjoja. Miksi et koettaisi? Varaa viikko jännittävän ja huomiota herättävän juonen keksimiseen ja rakentamiseen ja kaksi viikkoa kirjoittamiseen. Tee se valmiiksi niin hyvissä ajoin, että se ilmestyy kauppaan heti myyntikauden alussa lokakuussa. Nimeäsi sinun ei tarvitse panna näkyviin, ellet tahdo; sellaista kirjallisuutta lukeva yleisö tuskin kiinnittää siihen mitään huomiota. Suhtaudu koko juttuun kylmästi kuin liikeasiaan ainakin, kuten herra Milvain sanoo, ja saatpa nähdä, että rahaa tulee."
Reardon katsoi häneen. Ilme oli kiusaantunut ja neuvoton.
"Sinä et saa unohtaa, Amy, että tuollaisten kertomusten kirjoittaminen on taito, johon moni ei pysty. Juuri juonen keksiminen on minusta kaikista vaikeinta."
"Mutta juonihan saa olla niin yksinkertainen kuin vain haluat, kunhan se vain jaksaa temmata sellaisia sepustuksia ahmivan lukijan mukaansa. Ajattelehan 'Onttoa patsasta'! Voiko sen typerämpää ajatellakaan? Ja kuitenkin sitä myydään tuhansittain."
"Luulenpa, etten kykene pakottautumaan sellaiseen", sanoi Reardon hiljaa.
Suomentanut O. Juurikoski.
H. G. WELLS.
Herbert George Wells (s. 1866) Gissingin ainoita kirjailijaystäviä ja ymmärtäjiä, ilmestyy näkyviin samalta yhteiskunnalliselta ilmansuunnalta kuin hän, mutta korkeammalta ja samalla paljon laajemmalta tasolta. Wells on henkilö, joka edustaa vuosisatansa kiintoisinten kysymysten polttopistettä: luonnon- ja yhteiskuntatieteen, maailmanhistorian, Spenceriläisen evolutio- ajattelun, aikansa kaikki aatteelliset viitteet hän tunkee henkensä ahjoon, koettaen sulattaa niistä viisastenkiveä, jonka kosketuksella voisi muuttaa lyijyn kullaksi. Wellsin isä oli pieni sekatavarankauppias Bromleyssä, Lontoon esikaupungissa, ja siinä ohella ammatillinen kriketinpelaaja; äiti oli vaatimattoman ravintoloitsijan tytär, ent. talousapulainen. Kun kauppa ei menestynyt, ryhtyi äiti myös ansaitsemaan, päästen (1878) erään aatelisperheen taloudenhoitajattareksi Petersfieldiin, Herbertin ollessa 12-vuotias, eli iässä, jolloin säätyerotukset jo huomataan. Tällöin mieleen painunutta yhteiskunnallista rakennelmaa, jonka huippuna on aatelinen tilanomistaja, Wells kuvaa romaanissansa Tono Bungay (1909). 13 vanhana hänet otettiin koulusta ja pantiin ensin apteekkarin ja sitten kangaskauppiaan oppiin. Näitä vuosiansa Wells kuvaa romaaneissaan Kipps (1905) ja Mr. Pollyn historia (1910). Tyytymättä asemaansa Wells pyrki hankkimaan tietoja kaikin mahdollisin keinoin, päästen 16-vuotiaana Midhurstin kouluun samalla sekä oppilaaksi että apuopettajaksi. Opintojaan hän jatkoi Kuninkaallisessa luonnontieteiden opistossa (Royal College of Science). Nämä ajat kuvastuvat hänen romaanissaan Rakkaus ja Mrs. Lewisham (1900). Tämän jälkeen Wells opiskeli Lontoon yliopistossa vertailevaa anatomiaa, toimi kuuluisan darwinistin Th. H. Huxleyn lahoratorio-apulaisena, ja suoritti luonnontieteilijätutkintonsa (B. Sc.) "ensi luokan kunnialla" (1888). Nämä asiat kuvastuvat Oswaldin historiasta, romaanista Joan ja Peter (1918). Muutaman vuoden hän toimi koulunopettajana ja yliopiston apulaisena, ja kaikki näytti viittaavan lupaavaan tiedemiehen uraan, kun halu koettaa kaunokirjallisessa muodossa tulkita uudenaikaista luonnontiedettä sai voiton ja hänestä tuli kirjailija. Hänen ensimmäinen kaunokirjallinen teoksensa Aikakone (The Time Machine) ilmestyi 1895. Täten alkaneista luonnontieteen ja hurjan mielikuvituksen rajattomista seikkailuista (kaikkiaan 9 romaania), joilla hän muuten saavutti alusta alkaen hyvän yleisömenestyksen (ja joista useimmat on suomennettukin), hän vähitellen siirtyi omaan aikaansa, yhteiskunnalliseen romaaniin (Kipps, 1905, ym.), jotka ovat syytöksiä nykyistä yhteiskuntajärjestystä vastaan. Parannus on aikaansaatavissa eräänlaisen rakentavan sosialismin (Uusia maailmoja vanhojen sijaan – New Worlds for Old, essee, 1908), so. tieteellisesti toimivan kehityksen kautta, jonka eteenpäin viejänä on oleva ihmiskunnan henkinen ylimystö ja sen kasvattama yhteinen hyvä tahto. Tämän kysymyksen selvittelyyn Wells on omistanut parikin romaaniansa, nim. Uusi Macchiavelli (The New M., 1911) ja Suurenmoinen tutkimus (The Research Magnificent, 1915). Kääntyessään historian alalle ja suorittaessaan siitä yleisesityksen (Historian ääriviivat – The Outline of History, 1921, suomennettu) hänen katseensa on samalla kohdistunut tulevaisuuteen, koettaen entisyyden perusteella päästä selville, mikä on oleva tiemme eteenpäin. Wellsin tuotanto on harvinaisen laaja: tähän mennessä yli kolmekymmentä romaania ja parisenkymmentä tietokirjaa, ja jatkuu edelleen voimakkaana. Hänen tyylinsä on hiukan levotonta ja kiirehtivää, vuorosanat omituisesti katkonaisia, kuin nykäyksittäin tulevia. Wellsilla on huomattavat taidekirjailijan lahjat, ja hän on osannut laajentaa romaanin alueen käsittämään vuosisatamme tieteen saavutuksia. Sikäli hänellä on täysin perustellusti Englannin – ja Euroopankin – kirjallisessa maailmassa tunnustettu, näkyvä asema. Mutta ymmärrettävää on, ettei tieteellisen ja yhteiskunnallisen propagandan harjoittaminen aina sovellu yhteen taiteen kanssa, että Wells juuri sillä on kahlehtinut useat romaaneistaan ajan muuttuviin ja katoaviin ilmiöihin.
TÄHTI.
Uuden vuoden ensimmäisenä päivänä julkaisi melkein yhteen aikaan kolme tähtitornia sen tiedon, että Neptunuksen, kaukaisimman aurinkoa kiertävän planeetin, liikunnossa oli todettavissa suurta häiriötä. Eräs kuuluisa tähtientutkija oli jo joulukuussa huomauttanut, että sen nopeus näytti vähentyvän. Tämä tieto oli tuskin omiaan herättämään mielenkiintoa maailmassa, jonka asukkaista suurin osa tuskin tiesikään Neptunus-kiertotähden olemassaolosta. Eikä tuon häirityn kiertotähden seuduilla myöhemmin huomattu kaukainen, heikko valopilkkukaan aiheuttanut erikoisen suurta kiihtymystä. Tiedemiehet kuitenkin pitivät asiaa hyvinkin merkillisenä jo ennen, kuin saatiin selville, että uusi tulokas nopeasti suureni ja kirkastui, että sen liikunto kokonaan poikkesi kiertotähtien tavallisesta liikunnosta ja että Neptunuksen ja sen seuralaisen häiriintyminen kulussaan oli aivan ennenkuulumatonta.
Tuskin kukaan tieteeseen perehtymätön voi käsittää sitä ehdotonta eristyneisyyttä, jossa aurinkokuntamme on. Pistemäisine kierto- ja käsittämättömine pyrstötähtineen, ympärillään planetoiditomua, aurinko pyörii tyhjässä äärettömyydessä, jota mielikuvitus tuskin kykenee käsittämään. Neptunuksen radan ulkopuolella on tyhjää avaruutta niin pitkälle kuin inhimillinen huomiokyky on voinut tunkea, kylmää, valotonta, äänetöntä, mustaa tyhjyyttä, ulottuen kaksikymmentä miljoonaa kertaa miljoonan penikulman etäisyyteen. Vähintään niin pitkästi täytyy näet ajatella olevan lähimpään tähteen. Ja lukuunottamatta muutamia ohuinta tulenliekkiäkin hatarampia pyrstötähtiä ei mikään, sen mukaan kuin ihmisjärki on saanut selville, ole koskaan kulkenut sen kuilun yli, ennenkuin kahdennenkymmenennen vuosisadan alussa tuo outo vaeltaja huomattiin. Suunnaton ainejoukko se oli, iso, raskas, rynnäten odottamatta esiin taivaan mustasta salaperäisyydestä auringon sädepiiriin. Seuraavana päivänä sen hyvällä tähtiputkella erotti jo selvästi lähellä Leo-tähdikön Regulusta; se näkyi pienenä pisteenä, jonka halkaisijaa tuskin voi määritellä. Vähän ajan perästä sen näki jo teatterikiikarilla.
Uuden vuoden kolmantena päivänä koko maapallon sanomalehdet ensi kerran tekivät lukijoilleen selvää tämän taivasten tavattoman ilmiön todellisesta merkityksestä. "Planeettien yhteentörmäys" oli otsakkeena erään Lontoon lehden kirjoituksessa, jossa kerrottiin muutaman tähtitieteilijän lausuneen, että tämä merkillinen uusi planeetti luultavasti törmäisi yhteen Neptunuksen kanssa. Johtavien kirjoittajat syventyivät asiaan laajasti. Ja niinpä maapallon useimmissa pääkaupungeissa tammikuun 3 p:nä odotettiin, vaikka turhaan, jotakin ilmiötä taivaalla; sitä mukaa kuin yö seurasi auringonlaskua ympäri maapallon, tuhannet ihmiset kohottivat katseensa taivaalle ja näkivät siellä – vanhat tutut tähdet aivan samanlaisina kuin aina.
Kunnes Lontoossa valkeni päivä, Polluks painui mailleen ja tuikkivat tähtöset vaalenivat. Se oli talvinen päivännousu, jolloin kalpea valo ikäänkuin siivilän läpi hitaasti valuu maan päälle, ja kaasuliekit ja kynttilät tuijottivat keltaisina ikkunoista, osoittaen ihmisten jo olevan jalkeilla. Mutta haukotteleva poliisi näki tämän uuden ilmiön, sitä jäivät töllistelemään torilla touhuavat ihmisjoukot, aikaiseen työhönsä kiiruhtavat työmiehet, maidonajajat, sanomalehtien myyjät, kotiinsa väsyneinä ja kalpeina palaavat hurjastelijat, kodittomat kuljeksijat, vahtipaikoillaan seisovat sotamiehet; ja maaseudulla sen näkivät pelloilleen menevät maamiehet, kotiinsa luikkivat sala-ampujat; kaikkialla unenhorroksista heräävän maan ja meren yllä, jossa merimiehet odottivat päivää, se oli nähtävissä: tuo suuri, valkea tähti, joka oli äkkiä ilmestynyt läntiselle taivaalle! Kirkkaampi se oli kuin mikään taivaamme tähti, kirkkaampi kuin iltatähti loistavimmillaan. Vielä tuntikauden auringonnousunkin jälkeen se hehkui valkeana ja suurena, ei vain tuikkivana valopilkkuna, vaan pienenä, pyöreänä, kirkkaasti loistavana kiekkona. Ja siellä, minne tiede ei ollut vielä tunkeutunut, ihmiset tuijottivat siihen kauhuissaan puhellen sodista ja ruttotaudeista, joita tuollaiset taivaan tuliset merkit ennustivat. Urheat buurit, tummat hottentotit, Kultarannan neekerit, ranskalaiset, espanjalaiset, portugalilaiset, seisoivat nousevan auringon lämpimässä katsellen tuon eriskummallisen uuden tähden laskua.
Ja sadoissa tähtitorneissa oli vallinnut hillitty kiihtymys, joka oli ollut vähällä puhjeta huudoksi, kun nuo kaksi kaukaista planeettia olivat syöksyneet yhteen, ja sitten oli syntynyt hyörinää ja kiirettä asetettaessa kuntoon valokuvauskoneita ja spektroskooppeja ja kaikenlaisia apuneuvoja, jotta saataisiin ikuistetuksi tuo ennenkuulumaton, hämmästyttävä tapaus, maailman hävitys. Sillä maailma se oli, meidän maailmamme sisarplaneetti ja monta vertaa sitä suurempi, joka niin äkkiä oli löytänyt liekehtivän hautansa. Neptunus se oli, johon tuo avaruuksista tullut outo planeetti oli suoraan iskenet, ja yhteentörmäyksestä syntynyt kuumuus oli silmänräpäyksessä muuttanut molemmat jykevät pallot yhdeksi ainoaksi, suunnattoman suureksi valkohehkuiseksi ainejoukoksi. Maan ympäri kulki tuo suuri, valkea tähti sinä päivänä, pari tuntia ennen päivännousua, himmeten vasta painuessaan länteen ja auringon noustua sen yläpuolelle. Kaikkialla sitä ihmiset ihmettelivät, mutta enimmän kaikista merimiehet, tähtien ainaiset tarkkaajat, jotka kaukana merellä eivät tienneet mitään sen tulosta ja näkivät sen nyt nousevan kuin pienen kuun taivaankupua kohti, loistavan heidän päänsä päällä ja yön loppuessa vaipuvan länteen.
Kun se seuraavan kerran nousi Euroopan näkyviin, olivat vuorten rinteet, huoneiden katot, aukeat paikat täynnä katsojaparvia, kaikki tuijottaen itään ja odottaen suuren uuden tähden nousua. Se nousi valkohehkuisena, ja ne, jotka olivat edellisenä yönä nähneet sen syntyvän, huudahtivat nyt: "Se on suurempi! Se on kirkkaampi!" Ja todellakin: länteen painuva täysi neljänneskuu oli kyllä paljoa suurempi kuin se, mutta sittenkin tuskin niin kirkas kuin tuo outo, uusi pieni tähtikiekko.
"Se on kirkkaampi!" huusi kaduilla parveileva ihmisjoukko. Mutta hämärissä tähtitorneissa tähystäjät pidättivät hengitystänsä ja tuijottivat toisiinsa. "Se on lähempänä!" he sanoivat. "Lähempänä!" Ja sanat "se on lähempänä" kulkivat suusta suuhun, ja puhelinlangat kiidättivät ne edelleen, ja tuhansissa kaupungeissa latojat latoivat: "Se on lähempänä". Toimistoissa kirjoittavat miehet heittivät kynän kädestään hämmästyen omia johtopäätöksiään, tuhannet olennot älysivät äkkiä, mikä tavaton mahdollisuus piili sanoissa "se on lähempänä". Ne lensivät pitkin vilkastuvia katuja, kaikuivat maakylien huurteisilla teillä, ja miehet, jotka olivat lukeneet ne sähkölennätinkoneiden paperikaistaleista, seisoivat kellertävän valon valaisemissa ovikäytävissä ja huusivat uutisen ohikulkijoille. "Se on lähempänä!" Punaposkiset ja loistavasti puetut kauniit naiset kuulivat kerrottavan siitä tanssin lomassa ja olivat olevinaan hienostuneen ymmärtäväisiä: "Lähempänä! Todellakin." Sepä omituista! Miten hirveän taitavia täytyy olla niiden, jotka ottavat selkoa tällaisista asioista!
Yksinäiset kulkurit mutisivat noita sanoja itsekseen, omaksi lohdutuksekseen, vaeltaessaan talvisessa yössä ja katsellessaan taivaalle. "Hyvä, että se lähestyy, sillä onhan yö yhtä kylmä kuin ihmisten armeliaisuus. Mutta eipä tuo silti tunnu minua lämmittävän, vaikka olisikin lähempänä. Samantekevää!"
"Mitä merkitsevät minulle uudet tähdet?" huokasi itkevä, vainajansa vuoteen viereen polvistunut vaimo.
Tutkintojansa valmistelemaan aikaisin noussut koulupoika mietiskeli itsekseen tätä uutta pulmaa, tuon suuren, valkean tähden ilmestymistä, joka laajana ja kirkkaana loisti hänen huoneeseensa, pakkasen ikkunaan muovailemien huurrekukkasten lomitse. "Keskipakoinen keskihakuinen", hän päätteli poski käden varassa. "Jos kiertotähden pysähdyttää, riistää siltä keskipakoisvoiman, niin mitä tapahtuu? Keskihakuisvoima jää, ja se syöksyy aurinkoon! Ja tämä –!"
"Joudummekohan me sen tielle? Mitenkähän –"
Sen päivän valo häipyi yöhön kuin edellistenkin ja myöhäisempien hetkien mukana ilmestyi taas tuo kummallinen tähti. Ja nyt se oli niin kirkas, että vahanvärinen kuu näytti muuttuneen itsensä haamuksi riippuessaan taivaanrannalla tavattoman suurena pallona. Eräässä Etelä-Afrikan kaupungissa oli kuuluisa mies mennyt naimisiin ja kaduilla oli juhlavalaistus, kun hänen piti tuoda nuori vaimonsa kotiin. "Taivaallakin on juhlavalaistus!" huomautti imartelija. Kauriinkääntöpiirin kohdalla kyyristyi kaksi rakastunutta neekeriä villipedoista ja pahoista hengistä huolimatta ruohoviidakkoon, missä tulikärpäset kisailivat. "Tuolla on meidän tähtemme", he kuiskasivat, ja heistä tuntui sen leppeä, kirkas valo niin omituisen tyynnyttävältä.
Matematiikan professori istui huoneessaan ja siirsi paperinsa syrjään. Hän oli suorittanut laskunsa loppuun. Pienessä valkoisessa lasipullossa oli vielä vähän jäljellä rohdosta, joka oli pitänyt häntä valveilla ja työkykyisenä neljä pitkää yötä. Joka päivä hän oli yhtä tyynenä ja teräväjärkisenä, yhtä ankarana kuin ennenkin pitänyt luentonsa oppilailleen ja palannut heti tärkeiden laskujensa ääreen. Hänen kasvonsa olivat totiset, vähän rasittuneen ja kärsivän näköiset lääkkein ylläpidetystä toimeliaisuudesta. Hetkisen hän istui ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten hän meni ikkunan ääreen ja verho kohosi kahahtaen. Puolitiessä taivaankantta, kattojen, savupiippujen ja tornien yläpuolella, kiilui tähti.
Hän katseli sitä kuin tuijottaen urheata vastustajaa suoraan silmiin "Voit surmata minut", hän puhkesi hetken vaiettuaan puhumaan. "Mutta sinä – ja koko kaikkeus sitä paitsi – sisällyt vähäpätöisiin aivoihini. Osia en vaihtaisi. En nytkään."
Hän vilkaisi pieneen pulloonsa. "Unta en vieläkään tarvitse", hän sanoi. Seuraavana päivänä täsmälleen kello 12 hän astui luentosaliinsa, asetti tapansa mukaan hattunsa pöydän päähän ja valitsi huolellisesti suuren liitupalan. Ylioppilailla oli tapana leikillään väittää, ettei hän voinut luennoida pyörittelemättä liitupalaa sormissaan; kerran hän oli joutunut suunniltaan, kun he olivat piilottaneet hänen leikkikalunsa. Hän asettui paikalleen ja silmäili harmaiden kulmakarvojensa alitse häntä toinen toistaan ylempänä ympäröiviä nuoria kasvorivejä ja alkoi puhua vanhaan tuttuun, oppineeseen tapaansa. "On esiintynyt seikkoja – seikkoja, joille en mahda mitään", hän puhui harvakseen, "jotka estävät minua lopettamasta suunnittelemaani kurssia. Näyttää siltä, hyvät herrat, sanoakseni asian selvästi ja lyhyesti, kuin – olisimme eläneet turhaan."
Ylioppilaat silmäilivät toisiaan. Olivatko he kuulleet oikein? Mielisairas? Silmät suurina, ivallisesti hymyillen, ylioppilaat istuivat; vain yksi tai pari suuntasi jännittyneenä katseensa hänen tyyniin, harmaahapsisiin kasvoihinsa. "Tulee olemaan kiintoisaa", hän jatkoi, "käyttää tämä luento niiden laskujeni selvittelemiseen, niin tarkoin kuin kykenen selittämään ne teille, jotka ovat johtaneet minut tähän käsitykseen. Olettakaamme –"
Hän kääntyi tauluun päin miettien tapansa mukaan selittävää kuviota. "Mitä se puhui 'turhaan elämisestä'?" kuiskasi muuan ylioppilaista toverilleen. "Kuuntele", vastasi tämä nyökäten luennoitsijaan päin.
Ja kohta he alkoivat käsittää.
Sinä yönä tähti nousi myöhemmin, sillä sen oma liikunto itään oli kuljettanut sen Leon yli Virgoa kohti, ja sen valo oli niin väkevä, että koko taivas valkeni sen noustessa ja kaikki muut tähdet himmenivät näkymättömiin, paitsi Jupiter, joka kiilui melkein keskellä taivasta, Capella, Aldebaran, Sirius ja Otavan viittatähdet. Se oli hyvin valkoinen ja kaunis. Monessa paikassa huomattiin sen ympärillä heikko valorengas. Se oli huomattavasti entistään suurempi; kuuman ilmanalan valoataittavalla taivaalla se näytti melkein kuun neljänneksen kokoiselta. Härmää oli vielä maassa Englannissa, mutta kaikki oli yhtä valoisaa kuin keskikesän kuutamossa. Tähden kylmässä, kirkkaassa valossa saattoi lukea tavallista tekstiä ja kaupungeissa lamput paloivat keltaisina ja voimattomina.
Ja kaikkialla maailmassa olivat ihmiset sinä yönä valveilla ja kautta koko kristikunnan kuului maaseuduilta kumeaa huminaa, läpitunkevaa kuin mehiläisten surina kanervikossa, ja kaupungeissa tämä kumea humina kasvoi pauhuksi. Se oli miljoonien kellojen soittoa, joka varoitti ihmisiä enempää nukkumasta, enempää tekemästä syntiä, ja kehoitti heitä sen sijaan kerääntymään kirkkoihin ja rukoilemaan. Ja yhä suurempana, valoisampana sikäli kuin maapallo pyöri edelleen rataansa ja yö kului, loisti ylhäällä häikäisevä tähti.
Ja kadut ja talot kaikissa kaupungeissa oli valaistu, satamissa loistivat kirkkaat tulet, ja jokainen ylävämmälle paikalle johtava tie oli pitkin yötä valaistu ja mustanaan ihmisiä. Ja kaikilla sivistysmaita ympäröivillä merillä pyrkivät partaitaan myöten ihmisiä ja eläimiä täynnä olevat laivat höyryn ja purjeiden avulla kohti valtamerta ja pohjoista. Sillä matematiikan professorin varoitus oli jo sähkötetty ympäri maailmaa ja käännetty sadoille kielille. Uusi kiertotähti ja Neptunus, yhdistyneinä raivoisaan syleilyyn, kiisivät hurjaa vauhtia yhä nopeammin ja nopeammin, aurinkoa kohti. Nyt jo tuo hirvittävä ainejoukko taivalsi satoja penikulmia sekunnissa ja joka sekunti sen huimaava nopeus yhä kiihtyi. Kiitäessään sitä suuntaansa se kumminkin sivuuttaisi maapallon satojen miljoonien penikulmien päästä eikä luultavasti vaikuttaisi siihen ollenkaan. Mutta lähellä sen rataa, jossa toistaiseksi vain vähäpätöinen poikkeus oli huomattavissa, pyöri mahtava Jupiter ja sen kuut, kiertäen aurinkoa. Joka hetki kasvoi kasvamistaan tuon raivoisan tähden ja suurimman kiertotähtemme välinen vetovoima. Ja seuraus tästä vetovoimasta? Jupiterin alkuperäisen radan täytyi ehdottomasti muuttua hyvin soikeaksi ja palavan tähden taas vetovoiman pakottamana syrjäytyä radaltaan, kulkea kaaressa ja törmätä ehkä maapalloon, tai ainakin kulkea hyvin läheltä sitä. "Maanjäristyksiä, tulivuoren purkauksia, rajuilmoja, hyökylaineita, tulvia ja lämpömäärän lakkaamatonta nousemista arvaamattomaan määrään" – sellaista matematiikan professori ennusti.
Ja tuolla ylhäällä, ikäänkuin vahvistaakseen hänen sanansa, loisti lähestyvän tuomion tähti yksinäisenä, kylmänä, kalpeana.
Monesta, joka sinä yönä tähysti sitä, kunnes silmiä alkoi pakottaa, se näytti huomattavasti lähestyvän. Ja sinä yönä sääkin muuttui pakkanen, joka oli pitänyt kahleissaan Keski-Eurooppaa, Ranskaa ja Englantia, lieventyi suojasääksi.
Mutta vaikka olenkin puhunut ihmisistä, jotka viettivät koko yön rukoillen, nousivat laivoihinsa ja pakenivat vuoriseutuihin, ei silti pidä luulla, että koko maailma oli tähden takia peloissaan. Tosiasia on, että lukuunottamatta puheluja joutilaina hetkinä ja yön loistoa yhdeksällä ihmisellä kymmenestä oli vielä huomio kokonaan kohdistunut tavallisiin toimiin. Kaikissa kaupungeissa avattiin ja suljettiin myymälät, jotakuta aniharvaa lukuunottamatta, täsmälleen entiseen aikaansa, lääkärit ja hautausurakoitsijat hoitivat toimiaan, työläiset kerääntyivät tehtaisiinsa, sotilaat harjoittelivat, koululapset lukivat läksyjään, rakastuneet hakivat toisiaan, varkaat väijyivät ja pötkivät pakoon, poliitikot suunnittelivat apajiaan. Sanomalehtien painokoneet jyrisivät yöt läpeensä, ja moni pappi piti pyhän rakennuksensa ovet kiinni, koska katsoi muuten auttavansa tuon hänen mielestään järjettömän pelon leviämistä. Sanomalehdet huomauttivat vuoden 1000 antamasta opetuksesta – silloinkin odotettiin maailman loppua.
Tämä ei ollut mikään tähti – kaasua vain – komeetti; ja vaikka se olisikin tähti, se ei mitenkään voisi iskeä maahan. Sellaista ei ollut ennenkään tapahtunut. "Terve järki" ei tiennyt pelosta mitään, ivaili, lasketteli kokkapuheita ja oli taipuvainen ahdistelemaan niitä, jotka itsepäisesti pelkäsivät. Sinä iltana, kello seitsemän ja viisitoista Greenwichin ajan mukaan, tähden piti olla Jupiteria lähimmillään. Silloin maailma oli näkevä, minkä käänteen asia saisi. Matematiikan professorin hirveätä varoitusta moni piti vain nerokkaasti keksittynä itsensä mainostamisena. Tervejärkiset ihmiset menivät lopulta, todisteluista vähän ärtyneinä, makuulle, siten osoittaen, mikä oli heidän muuttumaton vakaumuksensa. Ja kyllästyneinä uuteen ilmiöön raakalaiset ja villitkin ryhtyivät öisiin toimiinsa, ja niin jätti paha maailma, muutamia siellä täällä ulvovia koiria lukuunottamatta, tähden oman onnensa nojaan.
Kun sitten Euroopan valtioiden tähystelijät lopulta näkivät tähden nousevan, tosin tunnin myöhästyneenä, mutta ei suurempana kuin edellisenäkään iltana, oli vielä riittävästi ihmisjoukkoja valveilla nauraakseen mestarimatemaatikolle – kun vaara muka oli ohi.
Mutta siihen nauru loppui. Tähti alkoi kasvaa – kasvoi taukoamatta tunti tunnilta, joka hetki, kohosi korkeammalle ja kirkastui kirkastumistaan, kunnes muutti yön uudeksi päiväksi. Jos se olisi kiitänyt maata kohti suoraan eikä kaaressa, jos sen nopeus ei olisi Jupiterin vaikutuksesta vähentynyt, se olisi sivuuttanut maan yhdessä päivässä. Nyt siihen kului viisi. Ilmestyessään seuraavana iltana englantilaisille se oli kasvanut kuun kolmanneksen kokoiseksi, ja suojasää oli taattu. Amerikassa se nousi melkein täysikuun kokoisena, mutta oli häikäisevän kirkas ja kuuma; polttava tuulenleyhkä puhalsi nyt sen noustessa ja vaikutusvoiman lisääntyessä. Virginiassa, Brasiliassa ja Lawrencen laakson seuduilla se tuontuostakin pilkisti esiin ukkospilviröykkiöiden lomista ja punasinervät salamat leimahtelivat ja rakeita satoi ennenkuulumattomasti. Manitobassa lumi suli ja syntyi tuhotulvia. Maapallon kaikilla vuorilla alkoivat lumi ja jää sinä yönä sulaa ja kaikki ylängöiltä juoksevat joet virtailivat tulvien ja sameina, eikä kauan kestänyt, kun jo niiden yläjuoksuilla alkoi näkyä sekaisin puita ja eläinten ja ihmisten ruumiita. Ne paisuivat paisumistaan, aavemaisen juhlallisina, ja tulvivat lopulta yli äyräittensä ajaen edellään pakenevia rantojensa asukkaita.
Ja Argentinan rannikolla ja Etelä-Atlantilla vuoksi nousi korkeammalle kuin miesmuistiin, ja myrskyt ajoivat monessakin paikoin hyökyaaltoja penikulmien päähän sisämaahan, hukuttaen kokonaisia kaupunkeja. Ja niin tavattomaksi kohosi kuumuus yöllä, että auringon noustessa tuntui kuin olisi päästy varjoon. Maanjäristykset alkoivat ja kävivät yhä rajummiksi, kunnes koko Amerikassa, napapiiristä Kap Horniin asti, vuorten rinteet rupesivat sortumaan, maa halkeilemaan, ja talot ja muurit hajoamaan soraläjiksi. Cotopaxin koko toinen puoli vajosi kauheassa mylläkässä kasaan ja ulos syöksyi niin valtava, nopea ja notkea laavavirta, että se ennätti meren rantaan yhdessä ainoassa päivässä.
Sitten tähti kulki Tyynen meren poikki, jäljessään kuuliaiseksi seuraajaksi muuttunut valju kuu, ja kiidättäen perässään hirmumyrskyä kuin laahustinta. Sen jäljessä vyöryvä, yhä kasvava hyökylaine syöksyi vaahtoisana ja ahnaana eteensattuvien saarien yli, huuhtoen ne puhtaiksi ihmisistä. Kunnes tuo laine lopulta – häikäisevien salamoiden leimahdellessa ja tulikuumien puuskien raivotessa, nopsana ja hirveänä, viidenkymmenen jalan korkuisena, nälkäisesti mylvivänä vesimuurina – saavutti Aasian pitkän rannikon ja ryntäsi sisämaahan Kiinan lakeuksille. Hetkiseksi tähti, joka nyt oli kuumempi, suurempi ja kirkkaampi kuin aurinko, valaisi säälimättömän häikäisevästi tätä laajaa ja väestörikasta maata, sen kaupunkeja ja kyliä pyhättöineen ja puineen, sen teitä ja avaroita viljapeltoja, sen miljoonia asukkaita, jotka levon aikaa muistamatta, lamauttavan pelästyksen valtaamina, tuijottivat tulena palavalle taivaalle. Ja sitten alkoi, ensin matalana ja sitten voimakkaampana, kuulua lähestyvän vesimuurin kohina. Tällainen oli miljoonien ihmisten kohtalo sinä yönä: paon mahdollisuutta ei minnekään, jäsenet kuumuudesta hervottomina, hengitys kiivasta ja vaivalloista, ja hyökyaalto kuin muuri nopeana ja vaahtoisena kintereillä. Ja sitten kuolema.
Kiinassa tähden valo oli hehkuvan valkoista, mutta Japanin ja Jaavan ja Itä-Aasian kaikkien saarten kohdalla tähti näytti samealta, punaiselta tulipallolta; tämä johtui niistä savu-, tuhka- ja kaasumääristä, joita tulivuoret syöksivät aivan kuin tähteä tervehtiäkseen. Ylhäällä oli laavaa, kuumia kaasuja ja tuhkaa, alhaalla riehuva tulva, ja koko maa rytisi ja ryskyi järistyksien repimänä. Jo sulivat Tibetin ja Himalaijan ikilumet ja valuivat vaahtoisina virtoina lukemattomia vähitellen yhtyviä uomia myöten alas Birman ja Hindustanin tasangoille. Indian taajojen aarniometsien latvat olivat tuhansista kohdista ilmiliekissä, mutta alhaalla, puunrunkojen ympärillä, heijastuivat veripunaiset tulenliekit nopeasti kiitävästä tummasta tulvavirrasta. Ja säikähdyksestä älyttöminä miehet ja naiset pakenivat laumoittain kohti ihmisten viimeistä toivoa – aavaa merta.
Yhä suuremmaksi kasvoi tähti, suuremmaksi, kuumemmaksi ja kirkkaammaksi, vieläpä nyt hirmuisen nopeasti. Kuuman ilmanalan meret kadottivat fosforiloisteensa ja pyörteisiä höyrypilviä kuin haamuseppeleitä nousi mustista, alati levottomina lainehtivista aalloista, jotka heittelivät myrskyn valtaan joutuneita laivoja.
Ja sitten tapahtui ihme. Niistä, jotka Euroopassa odottivat tähden nousua, näytti siltä kuin maapallo olisi lakannut pyörimästä. Turhaan näet odotettiin sen nousua tuhansilla avoimilla paikoilla ylä- ja alamaissa, jonne oli riennetty tulvaa, sortuvia taloja ja repeileviä vuorenrinteitä pakoon. Tunti tunnin perästä kului kamalassa epätietoisuudessa eikä tähti noussut. Sen sijaan nähtiin taas vanhat tähtisikermät, jotka oli luultu menetetyn ainaiseksi. Englannissa ilma oli kuuma ja sää kirkas, vaikka maa yhä vapisi, mutta kuuman ilmanalan maissa loistivat Sirius, Capella ja Aldebaran höyrypilvien läpi. Ja kun suuri tähti viimeinkin nousi melkein kymmenen tuntia myöhästyneenä, nousi aurinko heti perästä, ja keskellä sen valkeata sydäntä näkyi tumma kiekko.
Aasian kohdalla tähden kulku oli alkanut hidastua ja Indian kohdalla sen valo oli yhtäkkiä himmentynyt. Koko Indian tasanko Indusvirran suusta Gangeksen laskupaikoille saakka muuttui sinä yönä kimmeltäväksi, matalaksi ulapaksi, josta kohosi temppelejä ja palatseja, valleja ja vuoria mustanaan ihmisiä. Jokaisen minareetin huipussa riippui rypäleenä ihmisiä, jotka toinen toisensa jälkeen putoilivat kuumuuden ja kauhun vaivuttamina sameaan veteen. Koko maa kuului valittavan, ja yhtäkkiä tuo epätoivon ahjo peittyi varjoon, kylmä tuulenhenkäys kävi sen yli ja taivaalle muodostui pilviä. Katsoessaan puolisokeina ylös ihmiset näkivät mustan kiekon vaeltavan tähden ohi. Se oli kuu, joka oli joutunut tähden ja maan väliin. Ja juuri kun ihmiset kiittivät Jumalaa tästä helpotuksesta, nousi idästä aurinko oudostuttavan, selittämättömän nopeasti. Ja sitten tähti, aurinko ja kuu kiisivät yhdessä taivaan yli.
Tästä johtui, että tähti ja aurinko ilmestyivät eurooppalaisille niin peräkkäin, rientäen alussa hillitöntä vauhtia eteenpäin, mutta sitten hitaammin, kunnes ne lopulta yhtyivät keskitaivaalla yhdeksi ainoaksi liekkipalloksi. Kuu ei enää varjostanut tähteä, vaan hävisi kokonaan näkyvistä taivaan häikäisevään hohteeseen. Ja vaikka eloonjääneistä useimmat katselivat ilmiöitä sellaisessa tylsässä, tajuttomassa mielentilassa, johon nälkä, väsymys, kuumuus ja epätoivo saattavat ihmisen, oli vielä niitä, jotka kykenivät käsittämään, mitä oli tapahtunut. Tähti ja maa olivat olleet toisiaan lähimpänä, pyörineet toistensa ympäri, ja tähti oli mennyt ohi. Se oli nyt poistumassa suorittaessaan yhä nopeammin hurjaa loppumatkaansa aurinkoon.
Ja sitten alkoi muodostua pilviä, peittäen taivaan näyt; ukkonen jyrisi ja salamat leimusivat ympäri koko maapallon. Kaikkialla satoi vettä niin rajusti, ettei sellaista ollut milloinkaan nähty, ja missä tulivuoret kohottivat kuumuudesta hehkuvia huippujaan pilviä kohti siellä virtasi alas liejua. Kaikkialla vesi kiiruhti pois maalta jättäen jälkeensä mudan peittämiä raunioita. Kuin meren rannikolla myrskyn jälkeen virui maanpinnalla hujanhajan kaikenlaisia tulvan kuljettelemia esineitä, ihmisten ja eläinten ruumiita. Monta päivää virtaili vettä pois mailta huuhtoen mukaansa peltojen mullan, puut ja talot, ja muodostellen suunnattomia vallituksia ja kaivaen suuria kanavia. Ne olivat kolkkoja päiviä nämä, jotka seurasivat tähteä ja kuumuutta. Ja koko ajan, vieläpä viikko- ja kuukausimääriä niiden jälkeenkin, jatkui maanjäristyksiä.
Mutta tähti oli mennyt, ja nälän pakottamina, vähitellen saavuttaen rohkeutensa, ihmiset alkoivat hiipiä takaisin hävitettyihin kaupunkeihinsa, hautaantuneille viljasäiliöillensä ja lionneille pelloillensa. Ne harvat laivat, jotka olivat päässeet pakoon sen ajan myrskyjen käsistä, tulivat pahoin runneltuina ja varovaisesti tietään tutkien uusien viittojen ja karien välitse ennen niin tuttuihin satamiin. Ja myrskyn lakattua ihmiset huomasivat, että päivät olivat kaikkialla käyneet lämpimämmiksi kuin ennen, että aurinko oli suurempi, ja että kuu, joka nyt oli pienentynyt kolmannekseksi entisestään, tarvitsi vaihtuakseen kahdeksankymmentä päivää.
Mutta siitä uudesta veljeydestä, jota pian ilmeni ihmisten kesken, lakien, kirjojen ja koneiden pelastumisesta, niistä kummallisista muutoksista, joita oli tapahtunut Islannissa, Grönlannissa ja Baffinin lahden rannikoilla, joiden merenkulkijat totesivat olevan niin viheriöitseviä ja ihania, etteivät he olleet silmiään uskoa, tämä tarina ei kerro. Eikä myöskään ihmiskunnan siirtymisestä – nyt kun maa oli lämpimämpi – kauemmaksi pohjoiseen ja etelään napoja kohti. Tämä kertomus käsittelee vain tuon tähden ilmestymistä ja kulkua maan ohi.
Marsin tähtientutkijat – Marsissa näet on tähtientutkijoita, vaikka kokolailla erilaisia kuin meillä – seurasivat luonnollisesti syvästi kiinnostuneina näitä tapauksia. He arvostelivat niitä tietysti omalta näkökannaltaan. "Ottaen huomioon sen projektiilin aine- ja lämpömäärän, joka aurinkokuntamme kautta syöksyi aurinkoon", kirjoitti eräs, "on hämmästyttävää, että se tuotti niin vähän vaurioita Maalle, jonka se sivuutti verraten läheltä. Kaikki mannermaiden tunnetut rajaviivat ja merien pinta-alat ovat pysyneet entisellään; ainoa muutos näyttää olevan vain molempia napoja ympäröivien vaaleampien alojen – joiden oletetaan olevan jäätynyttä vettä – pieneneminen." Tämä arvostelu osoittaa, miten vähäpätöiseltä kamalinkin ihmiskuntaa kohdannut onnettomuus näyttää muutamien miljoonien penikulmien päästä.
(Kertomuksia avaruudesta ja ajasta – Tales of Space and Time.)
Suomentanut O. E. Lampén.JOHN GALSWORTHY.
Tunnetuimpia Englannin nykyisistä kirjailijoista on John Galsworthy, joskin rajoitetummassa ja valikoitsevammassa piirissä kuin demokraattinen agitaattori Wells. Hän on syntyisin (1867) varakkaista oloista, Surreystä, Coombesta, joka on nyt Lontoon esikaupunki, kävi koulunsa Harrow'ssa ja suoritti tutkintonsa Oxfordissa, valmistuen lakimieheksi 1890. Tällä alalla hän ei kuitenkaan toiminut, vaan käytti aikaansa matkustamiseen tutustuen eräällä matkallaan silloin vielä merikapteenina toimivaan Conradiin, jota kehoitti ryhtymään kirjailijaksi) ja kirjallisuuden tutkimiseen. Hänen kirjailijoitaan olivat tähän aikaan Dickens, Turgenjev, Tolstoi, Maupassant ja France. Romaanituotantonsa (Jocelyn) hän aloitti 1898, mutta hänen kolmea ensimmäistä teostaan on pidettävä harjoitelmina. Ensimmäisen ratkaisevan voittonsa hän saavutti romaanillaan Varakas mies (The Man of Property, 1906), jonka päähenkilö Soames Forsyte on keskiluokan ennakkoluulojen, rajoitusten ja hyveiden edustaja, kykenemätön rakastamaan epäitsekkäästi, mutta sitä kehittyneempi omistamisenvaistoltaan. Samat piirteet ovat ylipäätänsä kuvaavia Forsyten perheen muillekin jäsenille. Luonteet on kuvattu varmalla kädellä; kertomusten henki on satiirinen. Forsyten perheen historiaa hän jatkoi novelleilla Erään Forsyten intiaanikesä (Indian Summer of a Forsyte, 1917) ja Herääminen (The Awakening, 1920) sekä romaaneilla Pulassa (In Chancery, 1920) ja Vuokrattavana (To Let, 1921), jotka hän yhdisti Forsytein taruksi (The Forsyte Saga, 1922). Tätä perhehistoriaa hän jatkoi vielä romaaneilla Valkoinen apina (The White Monkey, 1924), Hopealusikka (The Silver Spoon, 1926), Joutsenlaulu (The Swan Song, 1928) ja Forsytein muutoksesta (On Forsyte Change, 1930) sekä novelleilla Hiljaista kosintaa (Silent Wooing, 1925) ja Ohimenijöitä (Passerby, 1927). Forsytein taru on suomennettu. Galsworthyn tuotannosta tämä laaja sarja on kuitenkin vain osa: lisäksi tulee muita romaaneja, esseitä ja novellikokoelmia (niiden joukossa Viisi tarinaa (Five Tales, 1918), johon kuuluu tähän lyhennettynä näytteeksi otettu Omenapuu (The Apple Tree), ja lähes parikymmentä näytelmää, joilla Galsworthy on saavuttanut huomattavan nimen myös näytelmäkirjailijana. Hän ei niissäkään tartu kynään turhan tähden: romaanissa Herraskartano (The Country House, 1907) hän suuntaa satiirinsa maaseudun epä-älykästä ja ahdasta, traditioneista riippuvaa elämänkäsitystä vastaan, "joka uskoo isään, isoisään ja tämän isään, maatilan luojiin ja ylläpitäjiin; itseensä, poikaansa ja poikansapoikaan"; Veljeskunnassa (Fraternity, 1909) hän ampuu nuolensa Lontoon taiteilija- ja hyväntekeväisyyspiireihin; ja Freelandin veljeksissä (The Freelands, 1915) yhteiskunnallisen aseman eroavaisuuksiin, asettaen vastakkain rikkaan säätyläisen mukavan, ja köyhän työmiehen vaivalloisen elämän. Romaanissa Tumma kukka (The Dark Flower, 1913, suomennettu) hän kuvaa romanttisen intohimon voimaa. Sodanjälkeistä aikaa, nuoren tytön uhrautuvaa sisarenrakkautta ja nuoria yleensä, kuvaa romaani Tyttö odottaa (The Maid in Waiting, suomennettu 1932). – Galsworthin näytelmätuotanto alkoi 1906 (Hopealipas – The Silver Box) rikkauden ja köyhyyden vastakohtaisuuden ja siitä johtuvien erilaisten seurauksien toteamisella. Samaan vastakohtaisuuteen, so. pääoman ja työn ristiriitaan, perustuu myös näytelmä Riita (The Strife, 1909), josta Galsworthyn myötätunto työväenasiaa kohtaan hyvin ilmenee. Oikeus (The Justice, 1910) on vastalause avioerolakien köyhille tuottamia hankaluuksia ja vankilaolojen epäkohtia vastaan. Selostamatta hänen tuotantoaan tämän enempää todettakoon, että Galsworthy on vakavasti totuuteen pyrkivä, peloton satiirikko, joka ei salaa oman yhteiskuntaluokkansa vikoja eikä myötämielisyyttänsä kovaosaisia kohtaan. Tämän yhteiskuntakritiikkinsä hän esittää puhtaasti taiteilijana, so. hänellä ei ole, päinvastoin kun Wellsilla, mitään käytännöllistä ohjelmaa epäkohtien parantamiseksi. Kun ihmiskunta vain ensin toteaa epäkohdat, seuraa niiden korjautuminen itsestään. Suurena etupuolena hänellä on erittäin elävä ja herkkä luonnontaju, joka väliin kohoaa mitä hienoimmaksi runoudeksi. Sai Nobel-palkinnon 1932. Galsworthy kuoli tammikuun 31 p:nä 1933.
OMENAPUU.
Omenapuu, josta oheinen näyte on otettu, on Galsworthyn hienoimpia, tunnelmallisimpia, herkimpiä kertomuksia. Frank Ashurst joutuu hopeahääpäivänään, ollessaan vaimonsa kanssa autoretkellä, sille paikalle, jossa viisikolmatta vuotta aikaisemmin oli tutustunut nuoreen maalaistyttöön, Meganiin. Siinä levätessään hän mielessään muistelee koko tuon lyhyen lemmentarinan, lähtee muistojensa pakottamana käymään Meganin kotona ja saa siellä kuulla, että heidän levähdyspaikassaan, teiden risteyksessä, oleva hauta on – Meganin. Tähän tarinaan kirjailija on kutonut sykähdyttävän määrän nuoren tytön heräämisen ihanaa kauneutta, keväisen luonnon runoutta, elämän traagillisuutta.
Ashurst vietti seuraavan viikon samoilemalla lähiseudussa, vakuuttautuakseen jalkansa paranemisesta. Kevät oli tänä vuonna hänelle ilmestys. Kuin humaltuneena hän saattoi seistä ja katsoa pyökin myöhästyneitä punavalkeita silmuja, kun se ojenteli oksiaan taivaan aurinkoista sineä kohti, tai harvojen skotlanninkuusten runkoja ja oksia, jotka loistivat ruskeilta voimakkaassa valossa, tai, toisin ajoin, nummea ja myrskyn vääntämiä lehtikuusia, jotka näyttivät niin eloisilta, kun tuuli puhalsi niiden nuoren vihreyden läpi, mikä levittäytyi ruosteenväristen runkojen ylle. Tai hän makasi maassa tarkastellen nurmikon orvokkiryhmiä, sananjalkojen keskellä, sormeillen vaaleanpunaisia, läpinäkyviä nuppuja, käkien kukkuessa, rastaiden räkättäessä, ja leivosten antaessa lauluhelmiensä putoilla korkealta pilvistä. Tämä kevät oli toisenlainen kuin kaikki edelliset, sillä kevät oli myös hänen sisässään eikä vain hänen ulkopuolellaan. Päiväsaikaan hän tuskin näki perheen jäseniä, ja kun Megan toi hänen ateriansa, hänellä näytti aina olevan niin paljon askartelemista talossa tai pihalla, ettei hän voinut viipyä kauempaa eikä jäädä puhumaan Ashurstin kanssa. Mutta silloin Ashurst istahti keittiön ikkunapenkille, poltteli piippuaan ja puheli ontuvan Jimin tai rouva Narracomben kanssa, tytön istuessa ompeleensa ääressä tai liikkuessa huoneessa illallisen tähteitä korjaten. Ja toisinaan hän oli havaitsevinaan, tuntein, jotka toivat mieleen kehräävän kissan, että Meganin silmät – nuo kasteenharmaat silmät – suuntautuivat häneen viipyvin, lempein katsein, omituisesti mairitellen häntä.
Sunnuntai-iltana, viikkoa myöhemmin, kun hän makasi hedelmäpuutarhassa kuunnellen mustarastaita ja sepitellen rakkausrunoja, hän kuuli veräjän käyvän ja näki tytön tulevan juosten puiden lomitse, perässään kintereillä punaposkinen, levollinen Joe. Noin parinkymmenen jalan päässä hänestä loppui takaa-ajo, ja he seisoivat vastakkain, huomaamatta vierasta. Poika lähestyi tyttöä, joka teki torjuvia liikkeitä. Ashurst saattoi nähdä Meganin kiihtyneet, suuttumusta ilmaisevat kasvot. Hän näki myös nuorukaisen kiihkon – kuka olisi uskonut, että tuo punaposkinen veitikka olisi voinut näyttää noin kiihtyneeltä? Hämmennyksissään siitä, mitä sai nähdä. Ashurst hypähti seisomaan. Tulijat huomasivat nyt hänet. Megan antoi käsivarsiensa vaipua ja pujahti puun taakse. Poika päästi vihaisen murinan, juoksi muurin luo, kapusi sen yli ja katosi. Ashurst astui hitaasti tytön luo. Megan seisoi liikkumatta, purren huuliaan. Hän oli hyvin kaunis. Hänen hieno, tumma tukkansa hulmuili hänen kasvojensa ympärillä. Hänen silmänsä olivat luodut alaspäin.
"Pyydän anteeksi", sanoi Ashurst.
Tyttö loi häneen yhden ainoan katseen selkoselälleen auenneista silmistään. Sitten hän veti syvään henkeä ja kääntyi lähtemään. Ashurst seurasi hänen perässään.
"Megan!"
Mutta tyttö jatkoi menoaan. Nuorukainen tarttui hänen käsivarteensa ja käänsi hänet lempeästi puoleensa.
"Pysähtykää ja puhukaa kanssani!"
"Miksi pyydätte minulta anteeksi? Teillä ei ole syytä siihen."
"Hyvä, siis Joelta."
"Kuinka hän rohkenee ahdistaa minua?"
"Rakastunut teihin, arvatenkin."
Tyttö polki maata.
Ashurst naurahti. "Tahtoisitteko, että halkaisisin hänen kallonsa?"
Tyttö huudahti äkkiä intohimoisesti:
"Te nauratte minulle – te nauratte meille!"
Ashurst tarttui hänen käsiinsä, mutta tyttö perääntyi, kunnes omenapuiden ruusunpunaiset kukkatertut ympäröivät hänen pienet kiihtyneet kasvonsa ja hajalleen menneen tumman tukkansa. Ashurst nosti hänen kätensä huulilleen. Hän tunsi tekevänsä ritarillisesti ja aivan toisin kuin tuo moukkamainen Joe, koskettaessaan vain keveästi huulillaan tuota pientä, karheaa kättä. Tyttö pysähtyi ja tuntui värisevän. Suloinen lämpö tulvahti Ashurstin läpi kiireestä kantapäähän. Tuo solakka tyttö, niin yksinkertainen, niin hieno ja kaunis, näytti siis pitävän hänen huultensa kosketuksesta. Ja antautuen hetken mielihalulle hän pisti käsivartensa tytön vyötäisille ja painoi hänet vastaansa sekä suuteli häntä otsalle. Mutta silloin nuorukainen säikähti. Tyttö kävi kalpeaksi, sulki silmänsä, niin että hänen pitkät, tummat ripsensä painuivat hänen poskeaan vastaan, ja hänen kätensä riippuivat liikkumattomina hänen sivuillaan. Tytön rinnan kosketus värisytti nuorukaista. "Megan!" hän kuiskasi ja päästi tytön syleilystään. Syvässä hiljaisuudessa kuului mustarastaan laulu. Silloin tyttö tarttui hänen käteensä, painoi sen poskeaan, sydäntään, huuliaan vastaan, suuteli sitä intohimoisesti, pakeni omenapuiden sammaleisten runkojen lomitse ja hävisi näkyvistä.
Ashurst istuutui vanhalle, vääntyneelle puunrungolle, joka kasvoi miltei pitkin maanpintaa, ja tuijotti jyskyttävin valtimoin ja pää sekavana kukkasiin, jotka äsken olivat ympäröineet tytön päätä, noihin vaaleanpunaisiin umpuihin, joiden joukossa oli yksi puhjennut, valkea tähti. Mitä hän oli tehnyt? Kuinka hän oli antanut kauneuden, säälin – vaiko vain kevään? – lumota itsensä? Hän tunsi kuitenkin olevansa sanomattoman onnellinen – onnellinen ja voitollinen, silloinkin kun hänen ruumiinsa värisi ja hänen mieleensä iski levottomuus. Tämä oli alkua – alkua mihin? Hyttyset purivat häntä, hyönteinen oli lentää suoraan hänen suuhunsa ja koko kevät hänen ympärillään näytti tulevan yhä elävämmäksi ja ihastuttavammaksi. Hän kuuli käen ja mustarastaan äänen, näki vinot päivänsäteet, omenankukat, jotka olivat seppelöineet tytön pään. – Ashurst nousi vanhalta puunrungolta ja poistui puutarhasta; hän tunsi tarvitsevansa avaria näköaloja, avoimen taivaan, selvitelläkseen uusia tunteitaan. Hän ohjasi askeleensa nummelle, ja lehdon saarnipuusta lensi harakka ilmoittamaan hänen tulostaan.
Onko miestä – minkä ikäinen hän lieneekään, alkaen viisivuotiaista –, joka voisi sanoa, ettei ole milloinkaan ollut rakastunut? Ashurst oli rakastanut pieniä tovereitaan tanssikoulussa, kotiopettajatartaan, tyttöjä koululoman aikana. Hän ei ehkä ollut koskaan ollut aivan vailla pientä rakastumista, omistaen aina jollekin enemmän tai vähemmän etäisen ihailunsa. Mutta tämä oli jotakin muuta eikä ollenkaan etäistä. Tämä oli kokonaan uusi tunne, peloittavan suloinen, joka samalla antoi aavistuksen kypsyneestä miehuudesta. Pitää kädessään sellaista villiä kukkaa, saada viedä se huulilleen, ja tuntea sen värisevän onnesta niitä vastaan! Mikä hurma ja mikä huoli! Mitä onkaan tuolle kukalle tehtävä, mitä on sanottava tytölle ensi kerralla? Pojan ensi hyväily oli ollut kylmä, osaaottava, mutta seuraava ei olisi muodostuva samanlaiseksi, nyt kun hän tiesi tytön polttavasta pienestä suudelmasta ja siitä, että tyttö oli vienyt hänen kätensä sydämelleen, Meganin rakastavan häntä. Jotkut luonteet kovenevat rakkaudesta, jota heille tuhlataan, toiset – Ashurst kuului niihin – hurmaantuvat, lämpenevät ja käyvät lempeiksi kokiessaan rakkauden ihmeen.
Ja kallioiden keskellä kulkiessaan hän tunsi itsessään toiselta puolen halua saada kokonaan antautua kevään täyttymykselle itsessään, toiselta puolen epämääräistä, mutta varsin todellista levottomuutta. Toisin silmänräpäyksin hän tunsi yksinomaan ylpeyttä siitä, että oli voinut saavuttaa tuon kauniin, luottavan, kastesilmäisen olennon rakkauden. Toisin hetkin hän ajatteli, pakottaen itsensä vakavaksi: "Kas niin, poikaseni! Katso, mitä teet! Sinun tulee tietää, mihin se johtaa."
Hämärä lankesi maille hänen huomaamattaan, heittäen verhonsa juhlallisten, assyrialaismuotoisten kallioröykkiöiden yli. Ja luonnon ääni sanoi: "Tämä on sinulle uusi maailma." Kuin ihmisestä, joka nousee neljän aikana aamulla lähteäkseen vaeltamaan kesäaamuun, missä eläimet, linnut ja puut katsovat häntä oudosti ja ihmetellen, samoin tuntui hänestä kuin kaikki olisi tullut uudeksi. – – –
Hän jäi kallioiden keskelle useammaksi tunniksi, siksi kunnes ilma kävi koleaksi, minkä jälkeen hän alkoi laskeutua laaksoon kivien ja kanervain yli, saapui maantielle ja siitä kujatielle, ja kulki niityn ohi hedelmäpuutarhaan. Siellä hän sytytti tulitikun ja katsoi kelloaan. Kohta kaksitoista. Puutarhassa oli pimeää ja hiljaista, aivan toisenlaista kuin auringonlaskun aikaan ja lintujen laulaessa kuusi tuntia sitten.
Kuu! Hän saattoi juuri nähdä sen mäen yli: se oli punainen, miltei pyöreä – ihmeellinen kuu! Ja kääntyen hän lähti kulkemaan kujatietä, joka tuoksui yölle, lehmänlannalle ja nuorille lehville.
Karjapihassa hän näki eläimet tummana, yhtenäisenä joukkona, josta pistivät esiin sarvien epäselvät päät, ikäänkuin taivaalta kärjelleen pudonneet kuunsirpit. Hän avasi varovaisesti talon veräjän. Kaikki oli pimeää. Hiljentäen askeleitaan hän tuli ulko-ovelle ja painautuen marjakuusta vastaan katsoi Meganin ikkunaan. Se oli auki. Nukkuiko hän vai oliko valveilla, levottomana – huolissaanko hänen viipymisestään? Pöllö huusi hänen siinä seisoessaan ja tähystellessään, ja sen ääni tuntui täyttävän koko yön – niin hiljaista oli kaikkialla, lukuunottamatta puron koskaan vaikenematonta solinaa. Käet päivin ja nyt pöllöt – kuinka ihmeellisesti ne tulkitsivatkaan hänen omaa levotonta hurmaansa. Ja äkkiä hän näki tytön ikkunassa tähystämässä. Ashurst astui askeleen marjakuusen juurelta ja kuiskasi: "Megan!" Tyttö peräytyi, katosi, ilmestyi uudelleen ikkunaan ja nojautui siitä ulos. Ashurst hiipi lähemmäksi, nojasi vihreäksi maalattuun tuoliin ja pidätteli hengitystään. Tytön kasvojen ja riippuvien käsivarsien muodostamat vaaleat läikät eivät liikahtaneet; poika nosti tuolin lähemmäksi ja nousi seisomaan sille. Ojentamalla käsivartensa hän ulottui parhaaksi tytön käteen. Siinä oli iso ulko-oven avain; poika tarttui kuumaan käteen, joka piteli kylmää avainta. Ashurst saattoi juuri nähdä hänen kasvonsa ja välähdyksen hänen hampaistaan huulten lomasta sekä hänen epäjärjestyksessä olevan tukkansa. Hän oli täysin puettu – tyttö parka oli varmaan valvonut hänen tähtensä. "Kaunis Megan!" Tytön kuumat, karheat sormet tarttuivat pojan käteen, hänen kasvoillaan oli omituinen, avuton ilme. Kunpa olisi voinut koskettaa niitä, edes kädellä! Pöllö huusi, orjanruusun tuoksu tunkeutui Ashurstin sieraimiin. Toinen pihakoirista päästi haukunnan, tytön ote raukeni, tyttö katosi. "Hyvää yötä, Megan!"
"Hyvää yötä, herra!" Tyttö oli poissa. Huokaisten Ashurst laskeutui maahan ja istuutuen tuolille riisui kengät. Ei ollut mitään muuta tehtävänä kuin mennä levolle. Kuitenkin hän jäi istumaan vielä pitkäksi aikaa, jalat kylminä märästä kasteesta, muistellen hurmaantuneena tytön avutonta, hymyilevää ilmettä, hänen kuumien sormiensa lujaa otetta niiden työntäessä kylmän avaimen hänen käteensä. – – –
Aamiaisen jälkeen alkoi häntä ahdistaa kaipaus saada nähdä Megan ja se kasvoi hetki hetkeltä samoin kuin pelko siitä, että tytölle oli sanottu jotakin, joka oli pilannut kaikki. Epäilyksiä oli omiaan herättämään jo se, ettei tyttö vielä ollut näyttäytynyt, eikä ollut sallinut hänen nähdä vilahdustakaan itsestään. Ja rakkausruno, jota Ashurst oli eilen niin suurella hartaudella sepitellyt omenapuun alla, näytti hänestä nyt niin surkealta, että hän repi sen rikki ja sytytti sillä piippunsa. Mitä olikaan hän tiennyt rakkaudesta, ennenkuin Megan oli tarttunut hänen käteensä ja suudellut sitä? Ja nyt – mitä tiesikään hän nyt? Mutta kirjoittaa siitä – se tuntui hänestä perin typerältä. Hän meni makuuhuoneeseensa noutamaan jotakin kirjaa, ja hänen sydämensä alkoi jyskyttää kovasti, sillä tyttö oli huoneessa, siistimässä hänen vuodettaan. Ashurst seisoi ovella tyttöä tarkaten ja näki riemuisin mielin, miten Megan kumartui ja suuteli hänen päänalaistansa, juuri sen syvennyksen kohdalta, jonka hänen päänsä oli yön aikaan siihen tehnyt. Kuinka voisi antaa tytön tietää, että hän oli nähnyt tämän kauniin tunteiden ilmaisun? Mutta jos tyttö kuulisi hänen hiipivän pois, olisi asia vielä pahempi. Tyttö piti tyynyä käsissään, ikäänkuin epäröiden, hävittäisikö siitä pään painaman syvennyksen, laski sen sitten vuoteeseen ja kääntyi.
"Megan!"
Tyttö nosti kätensä poskilleen, mutta hänen silmänsä näyttivät katsovan suoraan nuorukaisen silmiin. Ashurst ei milloinkaan ennen ollut nähnyt niin kauniina sitä syvyyttä, puhtautta ja liikuttavaa luottavaisuutta, joka loisti tytön kasteenhohtoisista silmistä, ja sammalteli:
"Teitte kiltisti, kun valvoitte viime yönä ja odotitte."
Tyttö ei sanonut mitään ja poika puhui edelleen hämmennyksissään:
"Samoilin nummella, oli niin kaunis ilta – olen tullut noutamaan kirjaa."
Mutta suudelma, jonka Ashurst oli nähnyt tytön painavan päänalaiseen, antoi hänelle äkillisen rohkeuden, ja hän astui tytön viereen. Koskettaen tytön silmiä huulillaan Ashurst ajatteli omituisen mielenliikutuksen vallassa: "Nyt olen tehnyt sen! Eilinen oli ikäänkuin yllätys, mutta nyt, nyt olen tehnyt sen!" Tyttö antoi otsansa levätä pojan suuta vastaan, joka liukui pitkin hänen kasvojaan, kunnes löysi hänen suunsa. Tämä ensimmäinen, todellinen rakkaudensuudelma – ihmeellinen, omituinen, vielä miltei viaton –, kumpaa sydäntä se enemmän hämmensi?
"Tule suuren omenapuun alle illalla, kun muut ovat menneet levolle! Megan – lupaathan?"
Tyttö kuiskasi: "Lupaan".
Sen jälkeen Ashurst, pelästyen tytön kalpeista kasvoista, pelästyen kaikesta, irroitti otteensa tytöstä ja kiiruhti portaita alas. Niin, nyt hän oli tehnyt sen! Vastaanottanut hänen rakkautensa ja tunnustanut omansa. – – –
Mitkä olivat hänen tarkoituksensa – kuten sanotaan – tähän helläsydämiseen tyttöön nähden? Tämä ajatus vaivasi häntä, kun hän kulki kedon poikki, jossa voikukat loistivat, jossa punaisia vasikoita kulki laitumella ja jonka yllä pääskyset leijailivat korkeudessa. Niin, tammet olivat ehtineet ennen saarnia ja olivat jo keltaisenruskeita... Jokainen puu oli omassa erikoisessa kehityskaudessaan ja häipyvässä vaiheessaan. Käet ja tuhannet muut linnut lauloivat, pieni joki kimmelsi. Antiikin ihmiset uskoivat kultaiseen aikakauteen, Hesperian puistoihin!... Mehiläiskuningatar istuutui hänen hihalleen. Jokainen mehiläiskuningatar, joka surmattiin, merkitsi kahtatuhatta mehiläistä vähemmän rosvoamaan niitä kukkasia, joista tulisi kehittymään puutarhan omenia. Mutta voiko kukaan, jonka sydän oli täynnä rakkautta, surmata mitään sellaisena päivänä kuin tämä? Ashurst meni kedolle, jossa nuori sonni kulki laitumella. Ashurstin mielestä se muistutti Joesta, mutta nuori sonni ei kiinnittänyt mitään huomiota vieraaseensa. Kenties se oli hiukan huumaantunut linnunlaulusta ja lyhyiden sääriensä alla olevasta laidunmaan kultaisesta loistosta. Ashurst sai kulkea rauhassa kedon poikki jokitöyräälle, missä oli terävä kallionkieli. Sen kohdalla oli maa sinikellojen peitossa, ja noin tusina villejä omenapuita oli siellä täydessä kukassa. Ashurst heittäytyi pitkäkseen ruohoon. Voikukkien ja tammien kultaisen loiston jälkeen vaikutti tämä ilmava kauneus kallionkielekkeen suojassa häneen ihmeen tavoin. Mikään ei luonnossa ollut samanlaista kuin eilen, paitsi veden solina ja käen kukunta. Hän makasi siinä kauan, tarkastellen, kuinka auringonpyörä liikkui, kunnes omenapuut heittivät varjonsa sinikelloihin. Muutamat villit mehiläiset olivat hänen ainoa seuransa. Hän tunsi huimausta ajatellessaan aamuista suudelmaa ja tulevaa kohtausta omenapuun alla. Sellaisella paikalla kuin tämä eli varmaankin fauneja ja dryaadeja. Nymfit, jotka olivat valkeita kuin villin omenapuun kukat, olivat piilossa näiden puiden takana. Pystykorvaiset faunit, ruskeat kuin kuivat kämmekkäät, lymyilivät niitä.
Käet kukkuivat vielä, kun hän heräsi. Kuului veden solina, mutta aurinko oli kadonnut kallion taakse, rinne oli varjoinen, ja muutamia kaniineja oli kömpinyt esiin. "Tänä iltana!" hän ajatteli. Niinkuin kaikki nousi maasta ja kehittyi kuin pehmeän, näkymättömän käden vaikutuksesta, olivat hänen sydämensä ja aistinsa kehittyneet. Hän nousi ja taittoi oksan villistä omenapuusta. Sen ummut muistuttivat Megania – ne olivat hienosti muovailtuja kuin näkinkuoret, ruusunpunaisia, villejä, tuoreita ja liikuttavia. Hän pisti oksan napinreikään. Ja kevään käynti hänen sielussaan ilmaisihen voitollisena huokauksena. Mutta kaniinit kiitivät tiehensä.
Kello oli lähes yksitoista sinä iltana, kun Ashurst pani pois taskukokoisen "Odysseiansa", jota hän puolen tunnin ajan oli pitänyt kädessään sitä kuitenkaan lukematta, ja hiipi pihamaan poikki hedelmäpuutarhaan. Kullanhohteinen kuu oli juuri noussut kukkulan yläpuolelle, ja kurkisti kuin loistava, valvova henki saarnipuun melkein paljaiden oksien muodostaman ristikon takaa. Omenapuiden varjossa oli vielä pimeää, ja Ashurst pysähtyi tutkimaan, mihin suuntaan hänen oli kuljettava, tunnustellen maata jaloillaan. Tumma ryhmä aivan hänen takanaan liikahti kumeasti röhkien: kolme suurta sikaa asettui vierekkäin lepoon muurin juurelle. Ashurst kuunteli. Oli aivan tyyntä, mutta joen soliseva, hiljainen nauru oli kaksin verroin voimakkaampi kuin päivällä. Lintu, hän ei tiennyt mikä, lausui "piip-piippinsä" säännöllisesti ja yksikantaan. Hän kuuli kaukaa ruisrääkän äänen. Yksinäinen pöllö huusi. Ashurst astui pari askelta ja pysähtyi taaskin, tuntien päänsä ympärillä hämyistä valkeutta. Tummissa, liikkumattomissa puissa oli lukematon joukko nuppuja ja kukkia vironnut pehmeinä ja epämääräisinä elämään vaisussa kuunvalossa. Ashurstilla oli omituinen tunne siitä, että hänellä oli seuraa, ikäänkuin miljoonittain valkeita perhosia tai henkiä olisi asettunut tumman taivaan ja vielä tummemman maan väliin, avaten ja sulkien siipiään hänen silmiensä korkeudella. Tässä lumoavassa kauneudessa hän melkein unohti, miksi hän oli tullut puutarhaan. Se värisevä loisto, johon päivä oli pukenut luonnon, ei ollut hävinnyt yön tullen, vaan oli ainoastaan saanut tämän uuden muodon. Hän kulki runkojen ja oksien lomitse, joita verhosi tuo elävä valkeus, ja pääsi vihdoin suuren omenapuun juurelle. Hän ei voinut erehtyä siitä edes pimeässä, se oli lähes kaksinverroin korkeampi kuin toiset ja myös leveämpi, ja levitti oksansa kauas. Sen tiheiden oksien alla hän uudelleen pysähtyi ja kuunteli. Kuuluivat taas samat äänet kuin äsken – myös unisten sikojen heikko röhkinä. Hän laski kätensä paksulle, miltei lämpimälle puunrungolle, jonka karhea, sammaleinen pinta tuoksahti heikosti turpeelle hänen sitä koskettaessaan. Tulisikohan tyttö, niin, mahtaisikohan hän tulla? Ja väriseväin, aavemaisten, kuun lumoamien puiden keskellä hän alkoi epäillä kaikkea. Kaikki oli täällä yliluonnollista ja epätodellista maisille rakastaville. Tämä seutu sopi vain jumalille ja jumalattarille, fauneille ja nymfeille – ei hänelle ja nuorelle maalaistytölle. Eikö hän melkein tuntisi kevennyksen tunnetta, jollei tyttö tulisi. Mutta kaiken aikaa hän kuunteli. Ja yhtämittaa jatkoi tuntematon lintu "piip-piippiänsä", ja hän kuuli kirkkaan solinan pieneltä joelta, jonne kuu heitti katseitansa ristikon takaa puuvankilastaan. Hänen silmiensä korkeudella olevat kukat näyttivät tulevan yhä elävämmiksi joka hetki, näyttivät salaperäisellä, valkealla kauneudellaan yhä enemmän muuttuvan osaksi hänen omaa jännittynyttä odotustaan. Hän katkaisi pienen oksan – kolme kukkaa. Pyhäin häväistystä poimia hedelmäpuiden kukkasia – pehmeitä, pyhiä, nuoria kukkasia – ja heittää ne pois. Samassa hän kuuli veräjän käyvän; siat liikahtivat taaskin röhkien; ja nojautuen puunrunkoon. Ashurst painoi kätensä sen sammaleisiin sivuihin ja pidätti hengitystään. Tuntui kuin tyttö olisi ollut henki, joka leijui puiden lomitse – niin vähän ääntä hän herätti. Samassa Ashurst näki hänet aivan lähellään – näki hänen tumman hahmonsa kuin osana pienestä puusta, hänen valkeat kasvonsa kuin osana sen kukkasista. Tyttö oli aivan hiljaa ja katsoi häntä kohti. Ashurst kuiskasi: "Megan!" ja ojensi kätensä. Tyttö syöksähti eteenpäin, suoraan nuorukaisen syliin. Kun tytön sydän löi hänen omaansa vastaan, tunsi Ashurst ritarillisuuden ja intohimon tunteiden voimakasta kuohua. Koska tyttö ei ollut hänen maailmastaan, koska hän oli niin yksinkertainen, nuori ja ajattelematon, voimakas tunteissaan ja avuton, ei Ashurst tuntenut voivansa muuta kuin esiintyä hänen suojelijanaan. Mutta koska tyttö oli yksinkertaista luontoa ja kauneutta, osa tästä kevätyöstä samalla tavalla kuin kukkaset, kuinka saattoi hän, Ashurst, olla ottamatta kaikkea, mitä tyttö tahtoi hänelle antaa – kuinka saattoi hän olla päästämättä täyteen kukoistukseen kevättä omassa ja tytön sydämessä? Ja näiden kahden tunteen raatelemana hän painoi tytön lujasti rintaansa vastaan ja suuteli hänen hiuksiaan. Kuinka kauan he seisoivat siinä sanaakaan vaihtamatta, sitä hän ei tiennyt. Joen solina jatkui, pöllöt huutelivat edelleen, kuu kiipesi korkeammalle ja muuttui valkeammaksi. Kukat heidän ympärillään ja yläpuolellaan tulivat yhä loistavammiksi elävässä kauneudessaan. Heidän huulensa olivat etsineet toisiaan ja he vaikenivat. Jos he olisivat puhuneet, olisi kaikki samassa hetkessä muuttunut epätodelliseksi. Keväällä ei ole mitään sanoja, vain solinaa ja kuiskauksia. Keväällä on puhkeavissa kukkasissaan ja lehdissään, purojensa juoksussa, valoissa, uupumattomassa etsinnässään paljon enemmän kuin sanoja. Ja toisinaan kevät muuttuu eläväksi, kuin jokin salaperäinen olento se käärii käsivartensa rakastavien ympärille, koskettaen heitä taikasormellaan, niin että he seisten suu suuta vasten unohtavat kaiken muun paitsi suudelman. Kun tytön sydän löi hänen sydäntään vastaan, huulet vapisivat hänen huuliaan vastaan, ei Ashurst tuntenut muuta kuin sekoittamatonta onnentunnetta – kohtalo oli määrännyt tytön häntä varten, rakkaus ei antanut pettää itseään. Mutta kun heidän huulensa erkanivat ja he vetivät henkeään, alkoi ristiriita kohta. Intohimo oli nyt voimakkaampi, ja nuorukainen huokaisi:
"Ah, Megan, miksi tulitkaan'"
Tyttö katsoi häneen loukkautuneena, hämillään.
"Tehän pyysitte minua tulemaan, herra."
"Älä sano minua herraksi, sinä kaunis rakastettuni."
"Miksi sanon sitten teitä?"
"Frankiksi."
"En osaa. En voi!"
"Mutta rakastathan minua, eikö totta?"
"En voi olla rakastamatta teitä. Tahdon aina olla teidän luonanne – siinä kaikki."
"Kaikki?"
Niin hiljaa, että nuorukainen tuskin kuuli sitä, tyttö kuiskasi:
"Kuolen, jos en saa olla teidän luonanne!"
Ashurst veti syvään henkeä.
"Tule siis ja ole minun luonani!"
"Ah!"
Tytön huudahdukseen sisältyvän hurmion juovuttamana Ashurst jatkoi kuiskaten:
"Lähtekäämme Lontooseen. Tahdon näyttää sinulle maailmaa! Ja minä pidän huolta sinusta, Megan, sen lupaan. Enkä ole milloinkaan kova sinulle."
"Olla teidän kanssanne – muuta en tahdo."
Poika silitti tytön hiuksia ja kuiskasi edelleen: "Huomenna lähden Torquayhin hankkimaan rahaa ja sinulle joitakin pukuja, jotka eivät herätä huomiota, ja sitten karkaamme. Ja kun tulemme Lontooseen, ehkä piankin, menemme naimisiin, jos rakastat minua kyllin."
Ashurst tunsi tytön hiusten vapisevan hänen pudistaessaan päätänsä.
"Ah. sitä en voi! Tahdon vain olla teidän luonanne."
Oman ritarillisuutensa huumaamana Ashurst jatkoi kuiskaten:
"En ole kyllin hyvä sinulle! Sano, Megan, milloin aloit rakastaa minua?"
"Kun näin teidät tiellä ja te katsoitte minuun. Jo ensi iltana rakastin teitä. Mutta en koskaan uskonut, että te välittäisitte minusta."
Tyttö laskeutui äkkiä polvilleen ja koetti suudella nuorukaisen jalkoja.
Kauhu värisytti Ashurstin ruumista, hän kohotti tytön väkisin maasta ja piti hänestä kiinni. Hän oli liian kiihtynyt voidakseen puhua.
Tyttö kuiskasi:
"Miksi ette sallinut minun tehdä sitä?"
"Minun asiani on suudella sinun jalkojasi!"
Meganin hymy toi kyyneleet Ashurstin silmiin. Hänen kuun valaisemilla kasvoillaan, jotka olivat niin lähellä nuorukaista, hänen avointen huuliensa heikossa punassa oli omenankukkien eloisaa ja samalla ylimaallista kauneutta.
Samassa aukenivat hänen silmänsä, ja hän tuijotti tuskallisesti nuorukaisen ohi. Hän riistäytyi Ashurstin syleilystä ja kuiskasi:
"Katso!"
Ashurst ei nähnyt muuta kuin kiiltävän vedenkalvon, heikosti kullanväriset keltakiulukat, hohtavat pyökit ja kauempana kummun laajan pinnan, jota kuu valaisi. Takaansa hän kuuli tytön jäätävän kuiskauksen: "Mustalaiskummitus!"
"Missä?"
"Tuolla – kiven luona – puiden alla!"
Kiihtyneenä Ashurst hyppäsi puron yli ja juoksi pyökkipuiden ryhmää kohti. Kuutamon taikaleikkiä! Ei mitään näkyvissä. Hän juoksi edestakaisin kivilohkareiden ja orapihlajain välitse, itsekseen puhellen ja kiroillen, pelästyneenä, kompastuen ja haparoiden. Joutavaa! Tyhmää! Ja hän palasi omenapuun luo. Mutta tyttö oli poissa. Poika kuuli kahinaa, veräjän käynnin, sikojen äännähdyksen. Tytön sijasta vain vanha omenapuu! Hän pani käsivartensa sen ympärille. Mikä sijainen tytön pehmeälle ruumiille! Karhea sammal hänen poskeaan vastaan – mikä vastakohta tytön pehmeälle poskelle! Vain metsäinen tuoksu oli sama. Ja hänen päänsä päällä ja hänen ympärillään näyttivät kukat, elävämpinä ja kirkkaampina kuin milloinkaan ennen, hehkuvan ja hengittävän.
Ukko katsahti Ashurstia silmiin. Ja Ashurst, jonka parran peittämät huulet vapisivat, mutisi: "Niinkö?"
"Oli kevät juuri näihin aikoihin tai hiukan myöhemmin – kukkimisaika – ja meillä oli yksi noista yliopistoherroista asumassa täällä talossa – kunnon poika, mutta hiukan koppava. Pidin hänestä paljon, enkä milloinkaan havainnut, että hänen ja tytön välillä olisi ollut mitään, mutta minun uskoni on, että hän pani tytön pään pyörälle."
Ukko otti piipun suustaan, sylkäisi ja jatkoi:
"Nuoriherra lähti pois aivan äkkiä eräänä päivänä eikä tullut enää takaisin. Niillä on hänen selkäreppunsa ja muita pikkutavaroita talossa tallella vielä tänä päivänä. Omituista minusta on, ettei hän koskaan lähettänyt niitä noutamaan. Hänen nimensä oli Ashes tai jotakin sentapaista."
"Niinkö", sanoi Ashurst vielä kerran. Ukko kostutti kielellään huuliaan.
"Tyttö ei koskaan kertonut mitään, mutta siitä päivästä lähtien, jolloin nuorukainen katosi, hän näytti kuin sekapäiseltä. En ole milloinkaan elämässäni nähnyt ihmisen muuttuvan niin, en milloinkaan. Talossa oli toinen mies, Joe Biddaford oli hänen nimensä, ja hän piti paljon tytöstä. Arvaan, että hänellä oli tapana vaivata tyttöä lemmentunteillaan. Tyttö alkoi jo näyttää aivan hurjalta. Joskus iltaisin, kun tulin kotiin vasikoita paimentamasta, näin hänen seisovan hedelmäpuutarhassa suuren omenapuun alla, tuijottaen suoraan eteensä! 'En tiedä, mikä sinua vaivaa', oli minulla tapana ajatella, 'mutta säälittävän näköiseksi olet muuttunut'."
Vanhus sytytti uudelleen piippunsa ja katsoi sitä mietteissään. "Niinkö?" sanoi Ashurst.
"Muistan, että eräänä päivänä sanoin hänelle: 'Mikä sinua vaivaa. Megan?' – hänen nimensä oli Megan David, kotoisin Walesista niinkuin hänen tätinsäkin, vanha rouva Narracombe. 'Sinä suret jotakin', minä sanoin. 'En', hän sanoi ja kaksi kyyneltä vierähti pitkin hänen poskeaan. 'Sinähän itket – mikä sinun on?' minä sanoin. Hän pani kätensä sydämelleen. 'Tekee kipeää', hän sanoi, 'mutta kipu on pian paraneva. Mutta jos jotakin tapahtuisi, haluaisin tulla haudatuksi tämän omenapuun alle.' Minä naurahdin: 'Mitä sinulle voisi tapahtua? Älä ole tyhmä.' 'Ei', hän sanoi, 'en aio olla tyhmä!' No, minähän tiesin, kuinka kummallisia tytöt voivat olla, enkä ajatellut asiaa enempää, kunnes kaksi päivää myöhemmin, kello kuusi illalla, kun saavuin paimenesta, näin jotakin tummaa purossa, lähellä omenapuuta. Sanoin itselleni: se on varmaan sika. Kummallinen paikka sialle! Ja minä menin lähelle ja näin, mitä se oli."
Vanhus vaikeni. Hänen ylöspäin kääntyneissä silmissään oli kirkas, kärsivä katse.
"Se oli tyttö, pienessä vedenpatoutumassa, joka oli muodostunut kallionkielekkeen juurelle – samassa paikassa, missä olin nähnyt nuoren herran jonkin kerran kylpevän. Hänen kasvonsa olivat veteen päin. Kiven juurella, juuri hänen päänsä kohdalla, oli kimppu ulpukoita. Ja kun sain nähdä hänen kasvonsa, olivat ne kauniit – rauhalliset kuin lapsen kasvot – ihmeen kauniit. Lääkäri sanoi: 'Tyttö ei olisi voinut hukuttautua tuohon vesilätäkköön, jollei hän olisi ollut hurmiotilassa!' Niin, hänen kasvoistaan päättäen hän oli ollut juuri sellaisessa tilassa. Minun täytyi itkeä – niin kaunis hän oli. Oli jo kesäkuu, mutta hän oli jostakin löytänyt omenankukkia, jotka hän oli pistänyt hiuksiinsa. Siksi uskon, että hän oli hurmaantuneessa tilassa, koska oli voinut mennä niin iloisena kuolemaan. Lammikossahan ei ollut enempää kuin puolitoista jalkaa vettä. Kerroin, mitä hän oli sanonut halustaan tulla haudatuksi omenapuun alle. Mutta he eivät pitäneet siitä, niin uskon. Se olisi näyttänyt liian paljon siltä, kuin hän olisi suunnitellut tekoaan. Ja niin he hautasivat hänet tänne ylös. Silloinen pappimme oli hyvin tarkka kaikissa tällaisissa asioissa."
Taaskin vanhus silitti kämmenellään turvetta, millä istui.
"On omituista", hän lisäsi, "mitä tytöt voivat tehdä ollessaan rakastuneita. Hänellä oli rakastava sydän. Arvaan, että se oli murskattu. Mutta me emme milloinkaan tietäneet mitään."
Vanhus katsahti ylös, ikäänkuin odottaen tunnustusta kertomuksensa johdosta, mutta Ashurst oli kulkenut hänen ohitsensa, aivan kuin häntä ei olisi ollutkaan.
Kukkulan harjalla, sen paikan takana, jonne aamiainen oli katettu, Ashurst heittäytyi pitkälleen, kasvot maata vasten. Niin oli siis hänen hyveensä saanut palkkansa ja Kypron jumalatar, rakkauden jumalatar, kostanut! Ja Ashurstin kyyneltyvien silmien eteen nousivat Meganin kasvot, omenankukilla koristettujen, tummien, märkien hiusten ympäröiminä. Mikä oli väärää siinä mitä tein? hän ajatteli. Mitä minä tein? Mutta hän ei voinut vastata. Kevät leimahtavine intohimoineen, sen kukat ja laulu — kevät hänen ja Meganin sydämessä! Oliko se vain rakkaus, joka oli vaatinut uhrin? Kreikkalainen oli oikeassa – "Hippolytoksen" sanat pitävät paikkansa vielä tänä päivänä!
Niin hullu Rakkauden sydän on
ja kullankimaltavat siivet sen.
Se minne kevään tuopi päälle maan,
sen taikamahdin alle kaikki taipuu.
Ja kaikki, mik' on nuorta, vapaata,
niin metsässä kuin joissa, vuorilla,
kaikk' kaikki, mikä maasta tullut on
tai päivän heitellessä hengittää,
ja kesken ihmisten ja kuninkaiden
sun mahtis, Kyprolainen, suurin on.Vanhat kreikkalaiset olivat oikeassa. Megan! Pikku Megan parka, joka astui kerran tuon kukkulan rinnettä! Megan vanhan omenapuun alla, odottaen ja tuijottaen eteensä. Megan kuolleena kauneuden leima otsallaan!
Kuului ääni:
"Kas sielläkö olet? Katsohan tänne."
Ashurst nousi, otti vaimonsa harjoitelman ja tarkasti sitä sanaa sanomatta.
"Onko etuala onnistunut, Frank?"
"On."
"Mutta siitä puuttuu jotakin, eikö totta?"
Ashurst nyökkäsi myöntäen. Puuttuu? Omenapuu, laulu, kulta!
J. M. BARRIE.
James Matthew Barrie, Englannin yleisesti suosituin, viehättävästi romanttinen ja vaarattomasti satiirinen näytelmäkirjailija, on skotlantilainen, syntynyt 1860 Kirriemuirin pienessä kaupungissa, jonka on nimellä "Thrums" tehnyt kuuluisaksi kotiseutukuvauksissaan. Suoritettuaan tutkintonsa (M.A.) Edinburghin yliopistossa 1882 hän antautui sanomalehtimieheksi, ohella kuitenkin harjoitellen kirjailijaksi. Hänen ensimmäinen julkaistu teoksensa Parempi että olisi kuollut (Better Dead, 1887) vastaa onnistumisen puolesta nimeänsä, mutta Vanhojen valojen idyllejä (Auld Licht Idylls, 1888, "vanhat valot" ovat skotlantilaisten seurakuntain uskonnollisesti vanhoillisimpia jäseniä) saavutti jo menestystä. Sillä Barrie liittyi vuosisadan alussa alkaneeseen "kailyard", "kaalitarha"-kouluun, skotlantilaisiin kotiseudun kuvaajiin, mutta romanttisempana kuin he. Suunta jatkui useissa romaaneissa, joista huomattavimpina mainittakoon Pikku pappi (The Little Minister, 1891) ja Margaret Ogilvy (1896), kuvaus kirjailijan äidistä, jonka elämänkokemus ja kertomukset olivat olleet laajasti hänen siihenastisen tuotantonsa sisältönä. Yriteltyään useampia kertoja näytelmillä Barrie lopuksi onnistui ratkaisevasti Professorin lemmentarinalla (The Professor's Love-Story, 1894) ja Pikku papilla (1897), jotka molemmat ovat iloisesti, lämmittävästi romanttisia. Ihailtava Crichton (The Admirable Cr., 1902) on sitten se näytelmä, jossa Barrie ensi kerran onnistui yhdistämään romantiikan, huumorin, ja taustalla väreilevän satiirisen ajatuspohjan, mikä tämän jälkeen muodostaa hänen näytelmiensä erikoisen ilmapiirin. Hänen laajasta tuotannostaan – kaikkiaan 26 näytelmää – mainittakoon vielä Mitä Joka nainen tietää (What Every Woman Knows, 1908) ja Rakas Brutus (Dear Br., 1917) ym. Suomeksikin on käännetty Barrien lastenkirja Pekka poikanen (Peter Pan, alkuaan näytelmä, 1904). Mikä Barrien arvoksi ajan varrella jäänee, on tietämätöntä, mutta se voidaan sanoa, että aikalaisilleen hän on tuottanut hiljaisen, viihdyttävän nautinnon hetkiä.
PIKKU PASTORI.
Ei ollut moitteen sijaa siinä vakavuudessa, jolla pikku pastori suoritti hengellistä työtään. Mutta voi! Kuinka vähällä se kaikki olikaan joutua tuhon omaksi sen mustalaisnaisen vuoksi, joka tuli Thrumsiin – siitä syntyi romaani, joka horjutti vanhojen valojen kirkon perusteita.
Se tapahtui seuraavasti. Thrumsin kankurit olivat kiihkeän uskonnollisia, hyvin riippumattomia ja niin pienipalkkaisia, että nipinnapin tulivat toimeen, ja tämän vuoksi he nousivat kiukuissaan kapinaan. Thrumsin kankurien oli nähty eräänä sumuisena päivänä harjoittelevan sotatemppuja kukkulalla heinähankoja ojennellen. Ja sen tähden sotilaat uhkasivat marssia Thrumsiin. Kaupungin arvohenkilöt kerääntyivät torille odottamaan sotilaiden tuloa, sillä tusinan verran miehiä piti vangittaman, Mustalaisnainen oli aikaansaanut hälytyksen. Kuka hän oli?
Gavin (pikku pastori) koetti voimiensa mukaan estää Thrumsin miehiä ryhtymästä väkivaltaan, mutta turhaan. Mustalainen, "julkea nainen", yllytti, kiihoitti, johti miehiä vastarintaan, sillä hän yksin tiesi vihollisen suunnitelmista. Yleensä uskottiin, että mustalainen heitti ensimmäisen kiven. Kankurit joutuivat pian saarroksiin kahden sotilasjoukon väliin, jotka ajoivat heitä edellään, minkä jälkeen useimmat heistä saatiin vangiksi.
Mustalaisnainen pidätettiin, mutta tämä kaunis olento oli myös nokkela. Kapteeni sai kokea, kuinka mieletöntä oli katsella lumoavan naisen ihmeellisiin silmiin. Hän pääsi karkuun. Mihin uusiin vaaroihin mustalaistyttö ja Gavin joutuivat kello 3 aamulla, selviää seuraavasta.
Vasta kolmen lyönnillä Gavin palasi kotiin päin sääret raskaina kuin kyntäjällä ja silmät kapinoiden valvomista vastaan. Koettaen lohduttaa alakuloisia miehiään, joiden rohkeus oli murskattu kallioseinää vastaan, hän oli käynyt yhtä monessa talossa kuin poliisitkin. Häntä vastaan tuli usein sotilaita, jotka marssivat sivukujia ja joiden oli vaikea uskoa, että hän oli yhä vain sama mies kuin ennenkin. He kertoivat jälkeenpäin, että Thrumsille oli tunnusomaista sen naisten julmuus ja sen pikku pastorien lukuisuus.
Aamu oli purevan kylmä ja kadut olivat autiot, sillä ihmisten oli käsketty pysyä sisällä. Kulkiessaan Roodsin poikki Gavin näki punatakkeja vilahtelevan. Taempana olevalta kujalta hän kuuli torven toitotusta. Pankkiirin pihalta kuuluva meteli ilmaisi uuden pidätyksen olevan tekeillä. Koulun kujan päässä kaksi poliisia, joista toinen oli Wearyworld, pysäytti pastorin väläyttämällä lyhtyä.
"Emme uskalla päästää teitä ohitse, herra pastori", sanoi Tilliedrum, "katsastamatta teitä hieman. Sellainen on käsky."
"Vannon täten", virkkoi Wearyworld mahtipontisesti, "ettei tämä ole mustalainen. Todistaa Peter Spens, poliisi, rahvaan nimellä Wearyworld. Herra Dishart, voitte jatkaa matkaa, ellette odota hiukan ja anna meille neuvoa."
"Ette siis ole löytänyt mustalaista?" kysyi Gavin.
"Emme", sanoi toinen poliisi, "mutta me tiedämme, että hän on äänen kuuluvilla tästä paikasta, ja ettei hän voi livahtaa pakoon."
"Mitä kuolevainen voi tehdä", virkkoi Wearyworld, "sen me teemme, teemme enemmänkin, mutta hän on vanha noita ja voi löytää piilon merkillisistä paikoista. Herra Dishart, sanon virkani puolesta, että tämä mustalainen muistuttaa peloittavasti nuuskalusikkaani. Tiedän panneeni lusikan uuninkorvalle enkä kuolemaksenikaan löydä sitä kokonaiseen tuntiin. Ja sittenkin tiedän koko ajan sen varmasti olevan siinä. Tämä on kerrassa salaperäinen maailma, ja naiset ovat sen kamalimpia asukkaita, vaikea kuvitellakaan, kuinka kamalia."
"Tämä nainen ainakin on ansainnut rangaistuksensa", virkkoi Gavin tiukasti, "hän kiihoitti kansaa kapinaan."
"Niin teki", myönsi Wearyworld, joka nautti täysin siemauksin seurasta, "koettipa hän temppujaan minuunkin, niin että ne, jotka eivät tunne asiaa paremmin, luulevat hänen panneen minunkin pääni pyörälle. Mutta hän on aika huiskale. Kun sanoo asian halki, niin hän on aika huiskale, ja mitä siihen tulee, että hän on taskuvaras, niin olette itse sanonut, herra Dishart, että me olemme kaikki hurjan turmeltuneita. Mutta elämämme onkin niin tukalaa. Oletteko koskaan pannut merkille, että taimenet syövät parhaiten pyhäpäivinä? Jumalan luomat houkuttelevat kunnon ihmisiä kiusaukseen."
"Lähdetään jo", huudahti Tilliedrum kärsimättömästi.
"Tulenhan minä, mutta minun täytyy ensin antaa herra Dishartille lupa jatkaa matkaa. Oletteko kuullut, herra Dishart", kuiskasi Wearyworld, "että mustalainen koetti virittää ansojaan kapteenille ja tuomarille? Sanon virkani puolesta, ettei hän ole parempi kuin paistettu sipuli: jättää kuoren sormiin, jos tarttuu siihen lujasti, ja luiskahtaa itse pois näkyvistä. Herra Dishart, voitte jatkaa matkaa."
Poliisi kääntyi koulun kujalle, ja Gavin, joka oli jo kuullut liioiteltuja kertomuksia siitä, millä tavoin tuo kumma nainen oli päässyt pakoon raatihuoneesta, jatkoi matkaansa köyhien vuokrakasarmia kohti. Hän käveli talojen pimeässä varjossa, vaikka tien toisella puolen näkyikin aamun kajoa.
Puhuessaan mustalaisnaisesta pikku pastori oli ikäänkuin pukenut ylleen mustan muodon, mutta vaikka hän nyt pudistikin vihaisesti päätään jokaiselle tähän naiseen kohdistuvalle ajatukselle, välkkyi hänen silmissään Windyghoulissa sattunut kohtaus. Välistä hän aikoessaan näyttää tuimalta vain huokaisi ja huokaistuaan ravisti itseään. Hän oli epämiellyttävän selvästi tietoinen siitä, että hänen oikea kätensä oli heittänyt multakokkareen. Totisesti, tyttö oli häpeämätön, ja olisi ilon päivä Thrumsille, jolloin hänet nähtäisiin siellä viimeistä kertaa. Pastori toivoi, että poliisien onnistuisi –. Silloin kuutamossa hän oli nähnyt itse viattomuuden ja hilpeyden tanssivan. Pelkkä nainen ei voisi olla sellainen. Kuinka sulava –! Ja tyttö oli ilkkunut hänelle. Hän, Thrumsin vanhojen valojen pastori, oli joutunut tuollaisen ketaleen vuoksi naurunalaiseksi seurakuntalaistensa silmissä. Tyttö ei pitänyt mitään pyhänä. Hän ei tietänyt eroa itsensä ja pastorin välillä, jonka velvollisuus oli saarnata ja hänen vain kuunnella. Se nainen ansaitsi joutua –. Ja millaisen katseen hän oli väläyttänyt taakseen tanssiessaan ja laulaessaan! Se oli suloinen, niin kaihoisa; puhtauden henkäys oli vaientanut hänet. Puhtauden! Kuka oli saanut hänet heittämään sen multakokkareen? Hän ei enää tahtonut ajatella tyttöä. Hänhän tiesi jo tarpeeksi hyvin, mikä ihminen hän oli. Hän karkoittaisi mustalaisnaisen ajatuksistaan. Olikohan sillä sormus sormessaan?
Viidenkymmenen metrin päässä edessään Gavin näki tien päättyvän sotilasseinään. Sotamiehet olivat hänen ja pappilan välissä, ja hän oli yhä vielä pimeässä. Ei mitään muuta ääntä kuuluvissa kuin hänen omien askeltensa kaiku. Mutta oliko se kaiku? Hän pysähtyi ja kääntyi äkkiä katsomaan taakseen. Nyt hän ei kuullut mitään eikä nähnyt mitään. Mutta eikö tuolla takana varjossa seisonut ihmisolento liikahtamatta?
Hän käveli eteenpäin ja kuuli taas ääntä. Taas hän katsahti taakseen, mutta nyt pysähtymättä. Äskeinen olento seurasi häntä. Hän seisahtui. Samoin toinenkin. Hän kääntyi ympäri, mutta olento ei liikahtanut. Se oli tuo mustalaisnainen!
Gavin tunsi hänet kujan pimeydessäkin, tunsi siinä pitkässä viitassakin, joka nyt peitti naisen jalkoihin asti, tunsi hänen päätään verhoavasta hilkasta huolimatta. Nainen näytti ihan paremmalta ihmiseltä, mutta Gavin tunsi hänet.
Hän ei mennyt lähemmäksi tyttöä eikä vetäytynyt loitommalle. Eikö tuo onneton voinut nähdä kävelevänsä suoraan sotilaiden syliin? Mutta varmaankin hänet oli hätyytetty pois kaikista piilopaikoistaan. Hetkisen Gavin tunsi sisimmässään halua varoittaa häntä. Mutta sitä kesti vain hetken. Samassa jo äkillinen kauhu valtasi hänet. Tyttö hiipi häntä kohti niin pehmeästi, ettei Gavin ollut edes nähnyt hänen lähtevän liikkeelle. Naisella oli joitakin aikeita! Gavin kääntyi pois. Hän käveli niin nopeasti, että todistajat olisivat sanoneet hänen juosseen.
Olen jo maininnut, että sotilaat seisoivat hämärässä. Gavin oli melkein päässyt heidän luokseen, kun pieni käsi kosketti hänen käsivarttaan.
"Seis", huudahti kersantti kuullessaan jonkun lähestyvän, ja silloin Gavin astui pois pimeästä mustalaistyttö käsikynkässään. "Tekö se olette, herra Dishart", virkkoi kersantti, "ja rouvanne?"
"Minä –", sanoi Gavin.
Nainen nipisti hänen käsivarttaan.
"Niin", vastasi tyttö hienolla englantilaisella äänenpainolla, joka pani Gavinin tuijottamaan häneen, "mutta olen tosiaan pahoillani, että uskalsin lähteä kaduille tänä iltana. Luulin voivani lohduttaa joitakin noita onnettomia ihmisiä, kapteeni, mutta vähänpä sain aikaan, surullisen vähän."
"Tämä ei ole sopiva paikka hienolle naiselle, hyvä rouva, mutta miehenne on –. Sanoitteko jotakin, herra Dishart?"
"Sanoin, minun täytyy san... –"
"Rakkaani", sanoi mustalainen, "olen aivan samaa mieltä, joten meidän ei tarvitse pidättää kapteenia."
"Olen vain kersantti, hyvä rouva."
"Tosiaanko!" virkkoi mustalaisnainen kohauttaen kauniita kulmakarvojaan. "Ja kuinka kauan viivytte Thrumsissa, kersantti?"
"Vain muutamia tunteja, rouva Dishart. Ellei se mustalaistyttö olisi tuottanut meille niin paljon vaivaa, olisimme voineet jo lähteä."
"Niin aivan, toivon, että saatte hänet kiinni, kersantti."
"Kersantti", sanoi Gavin jyrkästi, "minun täytyy –"
"Sinun täytyy tosiaan, rakkaani", sanoi mustalainen, "sillä olet surkean väsynyt. Hyvää yötä, kersantti."
"Mutta –", huusi Gavin.
"Tule, kultani", sanoi mustalainen ja talutti hölmistyneen pastorin sotamiesten välitse ja pappilan tielle.
Sotilaitten jäätyä kauemmaksi Gavin heitti tytön käsivarren ja pysähtyen paikalleen pui nyrkkiä hänen kasvojensa edessä.
"Te – te – nainen!" hän sanoi.
Tämä oli luullakseni viimeinen kerta, jolloin hän puhutteli mustalaistyttöä naiseksi.
Mutta tyttö taputti iloisesti käsiään.
"Se oli oivallista!" hän huudahti.
"Se oli rikollista!" vastasi Gavin. "Ja minä olen pappi!"
"Minkä sille voi", huomautti mustalaistyttö, joka sääli sydämestään kaikkia pappeja.
"Ei, en voinut sille mitään", sanoi Gavin käsittäen hänen tarkoituksensa väärin. "Minua ei voi moittia mistään."
"Tarkoitin, etten voi mitään sille, että olette pappi. Olette voinut auttaa minua pelastumaan, ja minä kiitän teitä lämpimästi."
"Älkää juljetko kiittää minua. Kiellän teitä sanomasta, että minä pelastin teidät. Tein parhaani luovuttaakseni teidät viranomaisten haltuun."
"Miksi ette sitten luovuttanut minua?"
Gavin äsähti.
"Eihän teidän tarvinnut sanoa muuta kuin: 'tässä on se henkilö, jota etsitte', jatkoi säälimätön mustalainen. Enhän minä pitänyt kättäni teidän suunne päällä. Miksi että sanonut sitä?"
"Heretkää!" sanoi Gavin surkeana.
"Varmaankin se johtui siitä", virkkoi mustalainen, "että todella halusitte auttaa minua?"
"Sitten se tapahtui vastoin tuntoani", sanoi Gavin.
"Se on minusta hauskaa", sanoi tyttö. "Herra Dishart, luulenpa, että pidätte minusta yhtäkaikki?"
"Voiko mies pitää naisesta vastoin tahtoaan?" vastasi Gavin.
"Voi tietenkin", sanoi mustalainen tietävästi. "Ja se on kaikkein miellyttävintä naiselle."
Nähdessään kuinka kiihdyksissä Gavin oli, hän alkoi tuntea sääliä ja virkkoi mairittelevalla äänellä:
"Se on kaikki ohitse, eikä kukaan tiedä mitään."
Pastorin kasvoilla kuvastui kiihkeä viha, mutta hän ei virkkanut sanaakaan, sillä tytön piirteet olivat muuttuneet hänen äänensä keralla, ja rohkeasta naisesta oli tullut lapsi.
"Olen kovin pahoillani", hän sanoi ikäänkuin pastori olisi tavannut hänet hilloa varastamasta. Hilkka oli pudonnut harteille, ja hän katseli rukoillen Gavinia. Hän näytti siltä, kuin olisi kokonaan ollut toisen armoilla.
Gavin tunsi sisimmässään kovan sanatulvan, mutta siitä ei pursunnut esiin muuta kuin:
"En ymmärrä teitä!"
"Ettehän ole enää vihainen minulle?" kysyi tyttö rukoilevasti.
"Vihainenko!" huudahti Gavin täynnä sellaisen henkilön pyhää raivoa, jolta kysytään ystävällisesti hänen jalkaansa poikki leikattaessa, tekeekö kipeää.
"Tiedän, että olette", huoahti tyttö, ja hänen huokauksensa merkitsi, että miehet ovat kummallisia.
"Ettekö kunnioita lakia ja järjestystä?" kysyi Gavin.
"En paljon", vastasi tyttö rehellisesti.
Gavin katseli tietä pitkin siihen suuntaan, jossa yhä vielä näkyi punatakkeja, ja hänen kasvonsa muuttuivat koviksi. Tyttö luki hänen ajatuksensa.
"Ei", hän sanoi muuttuen taas naiseksi, "vieläkään ei ole liian myöhäistä. Miksi ette huuda heille?"
Tytön ryhti oli kuningattaren, mutta jäykkyyttä hänessä ei ollut. He olisivat saattaneet olla rakastavainen pari, ja tyttö heistä se, joka oli joutunut kärsimään vääryyttä. Hän katseli taas ujosti Gavinia ja muuttui kauniiksi uudella tavalla. Hänen silmistään ilmeni, että pastori oli hyvin julma, ja että hän vain pidätteli kyyneleitään siksi, kunnes tämä olisi poissa. Hänen ilmettään vaarallisempi oli hänen käytöksensä, joka antoi Gavinille oikeuden tehdä hänet onnettomaksi; se salli Gavinin väittää häntä vastaan; se ei vähimmälläkään tavalla vihjannut siihen suuntaan, että vaikka Gavin raivosi häntä kohtaan, hänen olisi ollut pysyttävä loitolla; se nimitti Gavinia äksyilijäksi, mutta ei lopettanut jyrkästi keskustelua.
Mies tuntee äkillistä riemun väristystä (ehkä minun ei kuitenkaan pitäisi sanoa tätä) joka kerta, kun kaunis nainen sallii hänen nuhdella itseään, ellei tämä nainen ole hänen vaimonsa.
"En ymmärrä teitä", toisti Gavin heikosti, ja mustalaistyttö taivutti päänsä tämän peloittavan syytöksen kuullessaan.
"Vain muutamia tunteja sitten", jatkoi Gavin, "te olitte mustalaistyttö, jolla oli yllään eriskummallinen puku, avojalkainen tyttö –"
Mustalaistytön paljaat jalat pistivät äkkiä vallattomasti näkyviin viitan alta ja vetäytyivät sitten taas piiloon.
"Puhuitte niin leveästi", moitti pastori jonkin verran hämmentyneenä tästä näystä, "kuin mikä Thrumsin nainen tahansa, ja nyt olette heittänyt viitan hartioillenne ja äkkiä muuttunut hienoksi naiseksi. Kuka olette?"
"Ehkäpä viitta on tenhonnut minut", sanoi tyttö. Hän sujautti sen pois hartioiltaan. "Kas, kas mokomaa!" hän sanoi ikäänkuin hämmästyneenä, "viittapa sen juuri näkyy vaikuttaneenkin, sillä nyt olen taas pelkkä oppimaton tytön heilakka. Kylläpä vaatteet, totta vie, saavat aikaan suuren muutoksen naisessa!"
Tämä oli selvää kevytmielisyyttä, ja Gavin etääntyi halveksien hänestä.
"Jollette tahdo kertoa minulle, kuka olette", sanoi Gavin katsahtaen taakseen olkapäänsä ylitse, "niin sanokaa edes, mistä saitte viitan."
"Ei mitään jaarituksia", vastasi tyttö viitta käsivarrellaan. "Teidän on ehdottomasti paras olla kyselemättä sitä asiaa, herra Dishart", hän lisäsi heittäen viitan taas hartioilleen.
Tyttö seurasi hänen jäljessään aikoen pyrkiä pakoon pappilan pohjoispuolisten ketojen poikki.
"Hyvästi", sanoi mustalainen ojentaen kätensä, "ellette aio ilmiantaa minua."
"En minä ole poliisi", sanoi Gavin, mutta ei halunnut tarttua tytön käteen.
"Totta kai me sitten eroamme ystävinä?" sanoi tyttö lempeästi.
"Emme", vastasi Gavin. "Toivon, etten enää koskaan näe kasvojanne."
"En voi sille mitään, etteivät kasvoni miellytä teitä", sanoi mustalaistyttö arvokkaasti. Sitten hän lisäsi vähemmän arvokkaasti: "Omillakin kasvoillanne on multatahra, pikku pastori, se jäi siitä kokkareesta, jolla heititte kapteenia."
Lausuttuaan nämä sanat erojaisiksi tyttö sipsutteli hänen ohitseen, eikä Gavin sallinut katseensa seurata häntä. Hänen mieltään ei nyt pahoittanut multatahra kasvoissa eikä edes käsi, joka oli heittänyt kokkareen. Se oli sana "pikku". Vaikka ei edes Margaret käsittänyt sitä, oli Gavin kärsinyt lyhyydestään koko ikänsä. Oli ollut aikoja, jolloin hän oli koettanut torjua tätä kalvavaa ajatusta mielestään. Poikavuosinaan hän oli etsinyt parannusta antamalla isompien tovereitten venyttää itseään. Pitkien miesten seurassa hän oli aina itsetietoinen. Saarnatuolista hän katseli synkästi seurakuntalaisiaan kysyessään heiltä, kuka luuli tosissaan voivansa lisätä kyynärän pituuteensa. Seisoessaan takan matolla hän piti usein kantapäitään tuliristikolla. Makuuhuoneessaan hän on seisonut jakkaralla ja katsellut itseään kuvastimesta. Kerran hän kiinnitti korkeat kannat kenkiinsä häveten pyytää Hendry Munnia tekemään sitä hänen puolestaan, mutta tämä epärehellisyys pani hänet häpeämään, ja hän repi ne pois. Senpä vuoksi mustalaistyttö oli pistänyt neulalla hänen ylpeyttään, ja hän käveli synkkänä pappilaan.
Margaret oli akkunassaan odottaen näkevänsä hänet, ja Gavin huomasi äitinsä, vaikka tämä ei nähnyt poikaansa. Gavin siirtyi keskelle tietä heiluttaakseen kättään hänelle, kun äkkiä jonkinlainen heikkous saikin hänet sen sijaan katselemaan kedoille päin. Mustalaistyttö näki hänet ja nyökkäsi kiitokseksi siitä harrastuksesta, jota Gavin tunsi häntä kohtaan, mutta pastori rypisti otsaansa ja oli tarkastelevinaan taivaanlakea. Samassa hän huomasi tytön juoksevan takaisin hänen luokseen.
"Kedon toisessa päässä on sotamiehiä", huudahti tyttö. "En voi päästä pakoon sen kautta."
"Ei ole mitään muuta tietä", virkkoi Gavin.
"Ettekö auttaisi minua taas?" pyysi tyttö hartaasti. Hänen ei olisi pitänyt sanoa "taas". Gavin pudisti päätään, mutta veti tytön lähemmäksi pappilan aitaa, sillä hänen äitinsä oli yhä vielä näkyvissä.
"Miksi teette näin?" kysyi tyttö nopeasti ja katseli ympärilleen nähdäkseen, ajettiinko häntä takaa. "Ahaa, nyt ymmärrän", hän sanoi samalla, kun hänen katseensa osui akkunassa olevaan naiseen.
"Hän on äitini", sanoi Gavin, vaikka hänen ei olisi tarvinnut selittää mitään, ellei halunnut mustalaisen tietävän, ettei hän ollut naimisissa.
"Vain äitinne?"
"Vain! Sallikaa minun sanoa teille, että hän kenties kärsii enemmän kuin te tämäniltaisesta käytöksestänne!"
"Kuinka se on mahdollista?"
"Jos joudutte kiinni, eikö silloin tule ilmi, että minä autoin teitä pakenemaan?"
"Mutta tehän sanoitte, ettette auttanut."
"Kyllä minä avustin teitä", myönsi Gavin. "Hyvä Jumala! Mitä sanoisivatkaan seurakuntalaiseni, jos he tietäisivät, että olen antanut teidän päästä pakoon – vaimonani?"
Hän löi kädellään otsaansa, ja tytössä oli sen verran säädyllisyyttä, että hän punastui.
"En pelkää ihmisten tuomiota", virkkoi Gavin katkerasti, "vaan omaatuntoani. Ei, se ei ole totta. Pelkään ilmitulemista, mutta äitini vuoksi. Ajatelkaa häntä, hän on onnellinen, koska hän uskoo minut hyväksi ja vilpittömäksi. Hänellä on ollut koettelemuksia, joista teillä ei ole tietoakaan, ja kun minä nyt vihdoin näytin voivani tehdä jotakin hänen hyväkseen, niin te tuhoatte hänen onnensa. Teillä on hänen elämänsä käsissänne."
Mustalaistyttö kääntyi selin häneen, ja hänen toinen jalkansa koputteli ärtyisästi kuivaa maata. Sitten hän tapansa mukaan hetken lapsena loi välähtelevän ja vihaisen katseen Gaviniin ja lähti nopeasti kävelemään.
"Minne menette?" huusi Gavin.
"Menen antautumaan. Teidän ei tarvitse olla peloissanne, minä pelastan teidät pulasta."
Hänen äänensä ei värähtänytkään, ja hän puhui taakseen katsahtamatta.
"Seis!" huusi Gavin, mutta tyttö ei pysähtynyt ennenkuin toinen kosketti kädellään hänen olkapäätään.
"Mitä haluatte?" kysyi tyttö.
"Miksi –" kuiskasi Gavin pyörällä päästään, "miksi – miksi ette piiloudu pappilan puutarhaan? – Kukaan ei etsi teitä sieltä."
Mustalaistytön silmissä oli nyt vilpittömiä kyyneleitä.
"Te olette hyvä mies", hän sanoi, "pidän teistä."
"Älkää sanoko niin", huudahti Gavin kauhistuneena. "Puutarhassa on kesäpenkki."
Sitten hän kiiruhti pois tytön luota ja riensi pappilaan edes katsahtamatta taakseen nähdäkseen, noudattiko tyttö hänen neuvoaan. Päästyään seinien sisäpuolelle hän paiskasi oven kiinni.
(Pikku pappi – The Little Minister.)
Suomentanut Aino Tuomikoski.OSCAR WILDE.
Esirafaelilainen koulu oli suuressa määrässä myös ulkonaisen kauneuden palvoja, viljellen erikoisella nautinnolla silloin uutta ja loistoisaa väriasteikkoa, henkilöidensä tutkitusti ilmehikästä asenteilua, sanojensa maalaavaa tehoa. Sitä lähellä ollut kuuluisa amerikkalainen taiteilija Whistler tahtoi irroittaa värit luonnon yhteydestä ja sommitella niiden omaan voimaan perustuvat sinfoniat. Swinburnen sana- ja runomittamusiikki osoittaa myös herkistymistä taiteen ilmaisumuotoihin päin, samalla kuin esirafaelilaisen koulun todellinen voima, sen puhdas sielullinen hartaus, häipyy pois. Siveellisen kauneuden sijaan astuu salaperäinen, romanttinen, viettelevä synnin kauneus, muotojen, värien, tunnelmien valheleikki, kannattajinaan tarkoitukseton älykeikailu ja hienostunut, sairaalloinen aistillisuus: syntyy Oscar Wilden ja hänen ryhmänsä edustama yliesteettinen dekadenttisuunta, joka ei ole muuta kuin aistinautintojen tulkitsemista terävin äly- ja esteettisesti ylihioutunein keinoin. Älyniekka Sheridan, keikarit Disraeli ja Bulwer-Lytton ovat ikäänkuin yhtyneet ja syntyneet uudelleen Oscar Wildena, joka hienona dandynä hetkeksi hurmaa rikkauden ja nautintojen väsyttämät Lontoon salongit, mutta luhistuu lopuksi traagillisesti oman harhautuneen viettielämänsä uhrina. Oscar O'Flahertie Wilde (1856-1900) oli kotoisin Irlannista, sekä lääkärinä että muinaistutkijana tunnetun sir William Wilden nuorempi poika (äiti Jane Elgee oli kirjailijatar), sai yliopistokasvatuksensa Dublinissa ja Oxfordissa, jossa jo omistautui ylihienon esteettisyyden palvontaan, ja julkaisi esikoisteoksensa Runoja (Poems) 1881. Siinä on kaikusäveliä vuosisadan useimmilta huomattavammilta runoilijoilta, tunnelmia Rossettista ja esirafaelilaisesta katolisuudesta Swinburneen ja Baudelaire'iin saakka, impressionistisen maalaussuunnan muuttamista sanataiteeksi, vaikutusta Whistlerin värisinfonioista. Tämä impressionistinen suunta, vaikutelmien ilmaiseminen sekä aistimuksellisesti: värinä, valona ja kaikuna, että sielullisesti: tunnelmana, on vallitsevana hänen runoissaan Hempukkakoti (The Harlot's House, 1885), Keltainen sinfonia (A Symphony in Yellow, 1889) ym. 1882 hän teki matkan Yhdysvaltoihin, jossa John Ruskinin ja Walter Paterin oppilaana esitelmöitsi "Englannin taiteen renessanssista". 1884 hän meni naimisiin Constance Mary Lloydin kanssa. Rokokooromanttinen satukokoelma Onnellinen prinssi ja muita tarinoita (The Happy Prince and other stories, suomennettu) ilmestyi 1888, ja 1890 romaani Dorian Grayn muotokuva (The Picture of Dorian Gray, suomennettu), jossa aistillisuus, rikollisuus, älyleikittely ja taide yhtyvät loistavanväriseksi, sairaalloiseksi, yliluonnollisen kammottavaksi ja samalla varoittavaksi lontoolaisen ylimystörappeutuneisuuden elämänkuvaksi. Teoksen kyynillistä elämän ja taiteen filosofiaa, jota siinä lausuilee hirtehisen älykkäästi lordi Henry Wotton, Wilde esitti tähän aikaan erikoisissa kirjoitelmissakin (Kynä, lyijykynä ja myrkky – Pen, Pencil and Poison, 1887, Valheen rappio – The Decay of Lying, ja Arvostelija taiteilijana – The Critic as Artist, 1890, Aikomuksia – Intentions, 1891, ym.). Toinen satukokoelma Granaattiomenain talo (The House of Pomegranates) ilmestyi 1891. Seuraavana vuonna Wilde aloitti kuuluisat älykomediansa: Lady Windermeren viuhka (L. W's Fan, 1892), esitetty suomeksi), Vähäpätöinen nainen (A Woman of No Importance, 1893), Ihanneaviomies (An Ideal Husband) ja Tosissaanolon tärkeys (The Importance of being Earnest, molemmat 1895), joissa kannattavana voimana on oikeastaan lordi Wottonin kaltaisten elähtäneiden ylimysten ensi kuulemalta terävältä tuntuva, mutta itsessään syvemmästä aatesisällyksestä aivan tyhjä dialogi, ja joihin naisosat tuovat niiden ainoan tosielämästä kertovan puolen. 1893 Wilde julkaisi (ranskaksi) yksinäytöksisen, joka säikeessään villiä, outoa intohimoa väreilevän yö- ja kuutamomaalauksen Salome (esitetty suomeksi) ja 1897 ranskalaiseen symbolistiseen suuntaan kirjoitetun runoelman Sphinx. Tällävälin oli hänen elämänsä suuri luhistuminen jo tapahtunut: 1895 hänet tuomitaan homoseksuaalirikoksesta kahdeksi vuodeksi kuritushuoneeseen. Sieltä hän pääsee toukokuussa 1897, pakenee Ranskaan, asuu Parisissa Sebastian Melmothin nimellä, ystävänä Dreyfus-jutusta tunnettu majuri Esterhazy, kykenemättömänä hankkimaan itselleen sovitusta tai hyvitystä, kääntyy katoliseen uskoon, ja kuolee 1900. Vankilassa kirjoitettu tunnustus, ja katumuskirjoitus De Profundis (julkaistu 1905) ja sieltä päästyä sepitetty järkyttävä Ballaadi Readingin vankilasta (The Ballad of Reading Gaol, 1898) osoittavat kuitenkin hänessä tapahtuneen suuren muutoksen ja hänen runoilijakykynsä pysyneen heikentymättömänä. Estetiikalleen hän oli edelleen uskollinen: De Profundis kirjoituksen esipuheessa hän sanoo: "Taiteilijalle ilmaisumuoto on korkein ja ainoa elämänmuoto. Ilmaisun kautta me elämme." Wilden "kaunosieluisuus" rajoittui Englannissa suhteellisesti pieneen piiriin. Mannermaalla se on vaikuttanut lumoavasti varsinkin nuoriin taideintoilijoihin, jotka ovat herkkiä värikylläiselle, hehkuvan koristeelliselle, intohimoiselle romantiikalle.
BALLAADI READINGIN VANKILASTA.
I
BALLAADI READINGIN VANKILASTA.
I
Veren-, viininpunaista takkiaan
hän ei kantanut kera vyön –
mutta verta ja viiniä käsissään
hänet tavattiin jälkeen työn
luota rakkaansa, jonka vuoteeseen
hän murhas helmassa yön –.
Nyt harmaissa vanginvaatteissaan
hänet linnan pihalla näin,
kävi krikettilakki päässään hän
niin huoleti mielestäin,
mutta koskaan en nähnyt kenenkään
niin janoovan päivää päin.
Ei koskaan katse kohonnut lie
niin himoiten päivää kohti,
päin sinistä viirua, taivaaksi
jota vangit sanoa tohti,
jota vasten purjeet auringon
ja hopeapilvet hohti.
Minä toista kehää laahustin
myös harteilla tuskan ies
ja mietin: mitähän rikkonut
olet sinäkin, Herra ties!
Joku silloin takaa kuiskasi:
"Pian hirressä riippuu mies".
Kies auta! Muurit ees ja taas
mun silmissäni läikkyi,
kuin teräslakki liekehtäin
nyt taivas yllä väikkyi,
ja omat tuskat katkerat
pois sielustani säikkyi.
Nyt tiesin, miksi kulkeissaan
mies ain on rauhaton,
miks silmin kuumeisin ikävöi
hän puoleen auringon:
mies rakkaansa on surmannut,
siks itse hän kuoleva on.
Sillä rakkaimpansa surmaa mies
jok' ainoa päällä maan,
joku sanoin kavalin tekee sen,
joku myrkkyä katseessaan,
sen pelkuri tekee suudelmin,
mies uljas miekallaan.
Joku surmaa aikaan nuoruuden,
joku vanhuutensa harmaan,
joku surmaa himosta suunniltaan
kädet kiertäin kaulaan armaan –
mut kivuttomimman kuoleman
suo kirkas puukko varmaan.
Joku raivossa liian rakkauden,
joku, jonk' ei rakkaus riitä,
joku itkien murhan suorittaa,
joku heltymättä siitä:
niin rakkaansa surmaa joka mies,
mut ei jokainen kuole siitä.
Sillä pyövelin käsiin henkeään
ei jokainen silti heitä,
ei nuora kuristu kurkkuhun,
ei liina kasvoja peitä,
jalat eivät lävitse lattian
pois suistu tyhjyyden teitä.
Öin päivin vieressä jokaisen
mies vait ei vartioi,
niin tarkaten, kun rukoilee
hän taikka vaikeroi,
ett' ilman kättä pyövelin
ei vanki kuolla voi.
Ei kauhuissansa jokainen
yön hälvetessä nää,
miten sheriffi synkkäkatseinen
sekä pappi harmaapää
ja kuvernööri mustissaan
hänet unessa yllättää.
Ei kuolinpukua ylleen hän
vedä kiireesti ja vaivoin,
kun lääkäri häntä tarkastaa
niin kylmin silmin ja aivoin,
ja kellon vieno tikitys soi
kuin vasaraniskut raivoin.
Hän ei tunne janoa kurkussaan,
joka niinkuin hiekka palaa,
siks kunnes pyöveli kintaineen
myös sisälle hiipii salaa
ja kuristain kolmella hihnallaan
janon sammuttaa jo halaa.
Hän ei kuule kuinka rukoillen
joku hautalukuja tavaa,
eikä nää, – kun tuskin elääkään,
vaikka vielä silmänsä avaa –
hän omaa mustaa kirstuaan,
jo ruumista odottavaa.
Ei nää hän kautta ristikon,
miten päivä sarastaa,
ei rukoile huulin turtunein
pois tuskaa polttavaa,
ei väristen tunne poskellaan
hän Kaifaansuudelmaa.
II
Kuus viikkoa kaartin ratsumies
kävi vanginpuvussa näin,
oli krikettilakki päässään hän
niin huoleton mielestäin,
mutta koskaan en nähnyt kenenkään
niin janoovan päivää päin.
Ei kohoa katse milloinkaan
niin himoiten päivää kohti,
päin sinistä viirua, taivaaksi
jota vangit sanoa tohti,
jonk' ohitse pilvenhattarain
tie hopeanhimmeä johti.
Hän ei käsiä väännellyt kuin muut,
joit' ohjas usko parhain
epätoivon syvyydestäkin
yhä puoleen toivon harhain:
vain ilmaa ja säteitä auringon
hän hengitti aamuvarhain.
Hänen tuskiansa ilmaissut
ei kyynel, ei ilme mikään:
hän ilmaa joi kuin lieventäis
se tuskaa hetkeksikään,
suin janoisin säteitä auringon
hän joi kuin viiniä ikään.
Ja meiltä toisilta unohtui,
kun katselimme tätä,
omat synnit mieltä raastavat,
oman sielun piina ja hätä,
ja jokainen katsoi ihmeissään
vain miestä hirtettävätä.
Niin outoa nähdä olikin
hänen käyntinsä huoleton,
niin outoa nähdä, kun ikävöi
hän puoleen auringon;
eik' uskonut ois, että sama mies
pian hirsipuussa on.
* * *
Niin kaunis puu on tammi, kun
se keväällä viheriöi:
mutta hirveä puu on hirsipuu,
sen juuret toukka söi;
kun kuolemaan mies tuomitaan,
se silloin hedelmöi.
Yhä ylemmäs vain halu kuolevain
päin taivaanpieltä ois:
mut kaipuussaan ken noustakaan
ylös hirttolavalle vois,
läpi silmukan vielä silmäten
päin taivasta kauas pois.
Niin ihana, oi! kun viulut soi,
on karkelo kevään mailla,
sävel huilun tai sävel luutun sai
myös tanssihin huolta vailla:
mut ei suloista lie, kun tuulet vie
jalat tanhuun lastujen lailla.
* * *
Kun näimme hänet päivittäin
niin mielet painuivat lamaan,
ja jokainen mietti, voisko hän
myös joutua paikkaan samaan.
Kuka tietää, vaikka oma tie
veis helvetin pätsiin hamaan?
Mut erään kerran tullut ei
mies joukkoon toisien.
Oli silloin eteen tuomarein
hänet viety, mä tiesin sen,
ja sen jälkeen päällä ihanan maan
minä häntä tavannut en.
Me olimme niinkuin myrskyss' on
kaks kadotuksen laivaa,
jotka vaihtamatta sanaakaan
ohi toisensa tietä raivaa:
emme tavanneet aikaan pyhän yön
vaan keskellä päivän vaivaa.
Samat muurit meitä saarsivat,
salas meidät äänetön hauta:
kaks miestä ihmisten hylkäämää,
joit' enää taivas ei auta:
ja palkaksi kummankin syntien
oli taottu kahlerauta.
III
Kovat seinät ja muurit korkeat
niin armotta syliinsä sulki,
ja kautta rautaisen ristikon
kohos tuskanhuokaus julki;
mut miestä vartijat ympäröi,
jos istui hän taikka kulki.
He vartioivat päivin, öin
nyt miestä teilattavaa,
niin tarkaten, kun itkee hän
tai rukousta tavaa,
ett' ei hän surmais itseään
ja välttäis hirttolavaa.
On kuvernööri ankara
ja luja puolesta lain,
taas lääkärin mielestä kuolema
on luonnon vaatimus vain,
ja kahdesti päivässä pappi käy
hänen luonaan lohduttain.
Kaks piippua polttaa päivin hän,
kaks kannua olutta juo,
hän on tyyni, eikä sielussaan
hän pelolle sijaa suo;
hän sanoo vain, että pyöveli
ilon suuren kohta tuo.
Mutta miks hän on niin kummallinen,
ei kukaan kysyä saata:
sillä vartijanvirkaan ryhtyneen
on pakko itsensä taata,
hänen täytyy kasvonsa jähmettää
ja puhumasta laata.
Jos lohdutella tahtoiskin
ja tuntis liikutusta,
mitä siellä, kolossa murhaajain,
olis apua huokailusta?
Ei sanaa löytyis, josta sais
viel' armon sielu musta.
* * *
Yhä eteenpäin teit' ympyräin
jonot kiersivät alinomaa.
Sama loputon tie vain eespäin vie
tätä kaartia saatanan omaa;
päin ajelluin ja särkevin luin
se olikin tanhua somaa!
Me tervaköyttä revimme
käsin vertynein ja kipein,
ovet, seinät, lattiat puhtaiksi
piti hangata harjoin ja lipein,
joka nurkan ja ristikon pestäkseen
sai heilua ottein ripein.
Me kiviä mursimme ahkeraan
ja väänsimme vintilöitä,
me veisasimme virsiä,
me teimme myllyssä töitä;
mut kauhu luona jokaisen
pian vietti pitkiä öitä.
Se hiipi koppiin jokaisen
ja uhkas kitaansa niellä.
Osan unhoitimme jo katkeran
joka vartos erästä siellä –
mut kerran, pihalta palaten,
avohaudan näimme tiellä.
Maan kita keltaisna ammottain
oli nälässä lihan ja luun,
maan multa verta huutaen
avas kuivan, janoisen suun;
nyt tiesimme, että aamull' on
joku saaliina hirsipuun.
Sen illan sielua jokaisen
raju kuolemankammo riipi.
Yön hämärtäessä hirttomies
siellä säkkeinensä hiipi.
Ja yöksi ylle vankilan
levis hirveä, musta siipi.
* * *
Sinä yönä tyhjät käytävät
niin kauhistavasti eli,
kun pitkin seiniä, lattiaa
kävi kummitusten peli,
ja kasvot liidunvalkeat
läpi ristikon kurkisteli.
Hän nukkui niinkuin uneksinut
ois suven nurmikoista,
ja vartijat häntä katsoissaan
ei tajuta voineet moista,
miks hirttohetken läheisyys
ei häneltä unta poista.
Mut unta ei saa, ken itkisi,
jos riittäis kyyneleitä.
Niin kammottava pimeys
piti valveilla ryöväreitä,
ja toisen miehen rikkomus
myös viilsi kaikkia meitä.
* * *
Niin, hirveätä tuntea
on yllään toisen syy!
Käy synnintunto sydämeen
kuin myrkkyhampain kyy,
kuin lyijypisarat polttavat
nyt poskille jähmettyy.
Ja vartijat kautta luukkujen
kun koppeihin katseen loivat,
nyt nähdä saivat väristen
miten rukoillen vaikeroivat
samat miehet, jotka ennemmin
rukouksille ilkamoivat.
Kuin arkun äärelle polvistuin
me valvoimme aamuun asti,
sysimusta vaippa sydänyön
lepäs yllä raskahasti,
ja tuskan etikka katkera
se huuliamme kasti.
* * *
Kukon laulu soi, mut aamunkoi
ei koskaan nousevan näy;
yön varjot vain yli rukoilijain
käsin ahnain kyyristäy,
pahat henget nää nyt piirittää
ja noitatanssiin käy.
Kovin maltiton sen tahti on,
kovin kiihkeä sen lento;
käy pilkaksi kuun ne kisailuun,
joka kaarre on siro ja hento,
ei lepoa suo, vaan kauhun tuo
tää joukko julma ja vento.
Nyt käsikkäin ne ryntää päin
taas etähämmäs liukuin,
nyt askelin taas tulisin
kuin tahtiin rummun ja tiukuin;
kuin tuuli hiekall' aavikon
ne karkeloivat siukuin.
Nyt kaavuissaan ne tepastamaan
käy nostain jalkaterää:
jono haamujen niin tanhuten
ohi viistää yhtäperää;
nyt laulu soi ja vaikeroi,
niin että kuolleet herää.
"Uhuu", ne huus, "maa suuri on,
mut kahleet armottomat!
On arvanheitto hupaisaa,
on arpanappulat somat,
mut synnin kanssa pelaten
pian ollaan turmion omat."
Mut hulmahtain ei ilma vain
noin ollut aiheena pelon,
sillä joka mies sai, Herra Kies!
pian kauhuksensa selon,
että lihaa ja luuta ne olivat,
oli hirviöt saaneet elon.
Yhä kiihtyen kisa haamujen
niin taukoomatta kesti;
ne syöksi päin meit' ärsyttäin
ja hymyten kummallisesti,
ne ympäröi ja kauhuin löi,
unen uupuneilta esti.
Jo heräs tuuli voihkien,
vaikk' yhä pimeys peitti;
varis aavistusta tulvillaan
yön musta lukinseitti,
ja jokainen puoleen ikkunan
epätoivoisen katseen heitti.
Niin takana kosteiden muurien
valittain tuuli heräs;
mut aika liikkui hiljalleen
kuin kylmä, uhkaava teräs.
Oi ulvova tuuli! mitkä syyt
tään taakan harteille keräs?
Mut vasten valkoista seinämää
näin vihdoin himmeän valon,
sen keskellä mustan ristikon
näin merkkinä päivänsalon,
nyt tiesin jossakin roihuavan
verenpunaisen auringonpalon.
Jo kuudelta sellit siivottiin,
oli hiljaista tunnin päästä,
kävi viuhe viimojen kuitenkin
kuin muurit ois olleet jäästä;
niin kuoleman herra sisään käy
eik' uhriansa hän säästä.
Lumivalkeella ratsulla tullut ei
hän purppuraviitta yllä:
vain hirttolava ja köysi näät
oli hälle tarpeeksi kyllä,
mut pimeän portit aukaisee
hän yhdellä nykäisyllä.
Oli niinkuin yössä tarponeet
me olisimme suota:
ei tuskaansa näytä yksikään,
ei rukouksiin luota,
on kuollut toivo jokaisen,
ei kukaan mitään vuota.
On julma ihmisten oikeus,
se kulkee suorinta rataa,
se vahvat murskaa, heikot lyö,
sen jäljistä verta sataa,
niin luonnoton isänmurhaaja
yli kaiken säälittä mataa!
Me varroimme kahdeksanlyöntiä,
janon polttaissa kieltä ja kaulaa:
kun kello kahdeksan kertaa lyö,
se kuolinvirttä laulaa,
sinä hetkenä kohtalo käsissään
kiristää hirttopaulaa.
Me vartosimme kahdeksaa,
oli siitä ainoa huoli;
kuin kivettynyt oli joka mies,
joka kuiskaus alkuunsa kuoli,
mut sydän jokaisen rinnassa löi
kuin rumpua mielipuoli.
Mut äkkiä linnankello löi
kuin lauennut olis jousi,
sen ääni viiltäin, vihloen
kautt' avaruuden sousi,
epätoivon turha valitus
myös alta muurien nousi.
Kuin unessa selvään nähdä voi
pedot hirvittävän tarun,
niin näimme hirren mustuneen
ja siinä rasvatun narun
ja kuulimme sanat viimeiset
ja vihlovan tuskanparun.
Hänen kärsimyksensä hirmuisen,
joka pusertui huutohon,
koin kauhuna omassa sielussain,
olin melkein tiedoton –
ken elää monta elämää,
hänen monesti kuoltava on.
IV
Ei hirttopäivänä milloinkaan
ole jumalanpalvelusta;
sydän kappalaisen sairas on,
hänen mielensä liian musta,
ja silmät painaa puoleen maan
hän salaten liikutusta.
Niin istuimme, kunnes kello soi
vähän ennen päivällistä,
kilis käytävällä avaimet,
ovet aukes telkimistä,
ja rautaportaita laskeutuin
ulos pääsimme helvetistä.
Ulos Jumalan ilmaan kirkkaaseen
taas astuimme jäljekkäin,
mut tuhkanharmaiksi muuttuneen
ma jokaisen kasvot näin,
ja katseet murheensynkeät
nous janoten päivää päin.
Maan puoleen päänsä painaen
moni tuntui tietävän,
ett' itse paremmin ansainnut
olis kuoleman hirveän:
he surmanneet oli kuolleen,
vaan elävän olennon hän.
Ken synnintyönsä uudistaa,
luut nostaa mullan alta
ja käärinliinat saastaiset
pois riisuu vainajalta,
– mut turhaan arvet vuotavat,
on turhaa väkivalta.
* * *
Kuin sirkusklovnit puvuissaan
ja merkein kummallisin,
me laahustimme ympyrää,
joka teistä on kaikkein pisin;
me kiersimme vaieten ympyrää,
oli mykkä jokaisen sisin.
Me vaiti kiersimme ympyrää,
yön kauhut jokainen muisti,
se muisto mielet paatuneet
yli tyhjyyden partaan suisti,
oli sielut tuskasta turtuneet,
ja kauhu mieliä puisti.
* * *
Yhä vartijat eestaas kulkivat
kuin paimenet lauman myötä,
pyhäpukua uutta he kantoivat
ja kirkassolkista vyötä,
mut päättäen kalkista anturain
oli heillä ollut jo työtä.
Sen paikan, jossa haudan näin,
vain tumma läiskä nyt näytti,
maan nielun äsken ammottavan
nyt sora ja multa täytti;
myös palavaa kalkkia siellä näin:
sitä mies nyt verhona käytti.
Ei moista viittaa konsanaan
maan päällä ykskään halaa:
hänet poveen vankilan pihamaan
maa kylmä syvälle salaa,
hän lepää kahleet jaloissaan,
hänen viittansa tulessa palaa!
Niin palava kalkki vitkalleen
syö hänestä luut ja lihan,
se vuoroin lihaa ja luuta syö,
kunis kaikki on lopussa ihan,
mut sydäntä kaikkein kauimmin
se polttaa vallassa vihan.
* * *
Ei kolmeen vuoteen viheriöi
maa, jonka he paljaaksi puivat,
niin kauan lähteet kirotun maan
on hedelmättömät, kuivat;
maan syyttävän silmän nähdä voi
vain pilvet ylhäällä uivat.
Niin luullaan, että kukkaset
ei kestä murhaajan unta.
Se on valhe! Luoja lempeä on
ja kaunis on luomakunta;
yli haudan tahtois siroittaa
vain ruusut verta ja lunta.
Punaruusut suusta puhkeaa
ja valkoiset sydämestä;
hänen laillaan kenties monikaan
ei Luojan katsetta kestä,
kenties voi Kristus armossaan
hänet synnistä puhtaaksi pestä.
Ei punaruusut, ei valkeat
kuki siellä kostein juurin;
kivenliuskat harmaat kasvavat
vain takana linnanmuurin:
ne siellä kukkivat lohduttain,
kun epätoivo on suurin.
Terälehdet ruusujen hehkuvain
ei peitä mustaa santaa,
sitä paikkaa, joka meillekin
tään todistuksen antaa:
Hän, Kristus, eestä kaikkien
sai ristinpuuta kantaa.
Mut vaikkei nytkään siivistään
maan tomua voi hän laasta,
ja vaikkei kahleet jaloissaan
voi sielu nousta maasta,
vaan itkee, siks että yllä on
maan siunaamattoman saasta,
niin rauhass' on mies onneton,
ei tunne hän tuskia, joita
me kärsimme aina hulluuteen,
pelonväristys hänt' ei voita;
sillä maassa, jonne pääsi hän,
ei kuu eikä päivä koita.
Kuin elukka hirressä kuoli mies,
jota Jumala armahtakoon!
Ei messuja saanut hän sielulleen,
joka pyrki ruumista pakoon,
ei kellot soineet silloin kun
hänet lyötiin mullan rakoon.
Hänen ruumiinsa paljaaksi riisutun
he kärpästen ruuaksi jätti,
hänen lasittuneita silmiään
he kilvan ilkkui ja sätti,
ja rähisten, naurain kerättiin
hänen yltään jokainen rätti.
Ei pappi haudalla rukoile –
hän säikkyy saastaista verta;
ei ristinmerkkiä oppaaksi saa
mies keskellä kuolemanmerta,
vaikk' on hän niitä, joiden vuoks
myös Kristus kuoli kerta.
Näin hyvä on; pois pääsi hän,
on hällä rauhaa ja seestä,
ja toisten kurjain kyynelet
nyt vuotaa vainaan eestä,
ne vuotaa säälinmaljasta
jo ammoin särkyneestä.
V
En tiennyt, onko oikeat
vai väärät ihmisten lait,
vain että muurit vahvat on,
sen tunnustimme vait,
myös että päivä olla voi
kuin vuosi pisin kait.
Tään tiesin vain: laki jokainen,
jonka miehelle sääti mies,
ens veljenmurhan jälkehen,
kun leimahti vihanlies,
jyvät olkien mukana hyljäten
vain akanat säästää ties.
Sen tiesin myös – ja jokainen
vois tietää tuskien hinnan:
että häpeästä muurit on
jok' ikisen vankilinnan,
ja Kristus kärsis nähdessään
näin silvotuks veljeinsä rinnan.
He kahlein kytkevät ihanan kuun,
sokoks auringon tehden hyvän;
niin tarkoin myös he salaavat
tämän helvetinkuilun syvän,
ett' ei nää Poika Ihmisen
alas mitään kätkeytyvän.
Joka konnantyö kuin myrkky syö
ja puhtaimmankin likaa,
hyvän tähteetkin siellä miehest' on
pois ruoskittu tuotapikaa;
ken tuskien portista sisään käy
ei vältä sielunsa vikaa.
Yöt päivät siellä itkee laps
näläntuskain hiuduttamana,
vain ruoska heikoille lohdun suo,
ja vanhoille pilkkasana,
moni hulluksi tullen raivoaa
suupielessä hirveä mana.
Ylen ahdas sekä tunkkainen
oli jokainen vankikoppi,
vain saastaa huokui ja kuolemaa
jok' ainoa nurkka ja soppi;
ja sen koneen hyvettä murskaamaan
oli keksinyt ihmisten oppi.
Vesi suolantahmea, saastainen
meni vaivoin kurkusta alas,
oli karvas ja liidunsekainen
jok' ainoa leipäpalas,
pois kaikoten unetar pitkin öin
myös tuskaa lisätä halas.
Vähät välitti kukaan, vaikka ois
hän syönyt ja juonut tuhkaa,
näät varmasti vaikka vitkalleen
yö jokainen loppuas uhkaa:
kivi jokainen päivin kantamas
öin lisää rinnalles ruhkaa.
Oli jokaisen sielu synkeä
kuin musta, samea lampi,
repi jokainen köyttä pätsissään
ja kädessä kieppui kampi,
mut kellojen ääntäkin hiljaisuus
oli paljon kammottavampi.
Siell' ihmisääni milloinkaan
ei lempeästi soi:
vain silmät säälimättömät
oven takana vartioi,
ja vitkaan sielun ruumiineen
niin raiskaa ruoste, koi.
Niin hyljättynä, yksinään
mies raudoissa lahoten hajoo;
joku raivoo, joku itkee vain,
joku tylsyyteen taas vajoo,
mut kivenkin sydän murtuu, jos
hyvä Jumala siihen kajoo.
Sydän jokainen, joka murtunut
on kauhuissa vankilan,
lipas särkynyt on, joka Herralle
tuo aarteensa kimaltavan
ja täyttää tuoksuin suloisin
talon spitaalin saastuttaman.
Ah, autuas, kenen sydän näin
hänet armon lähteille vie;
ei muuten syntisen pelastus
myös mahdollista lie:
vain kautta särjetyn sydämen
käy Vapahtajamme tie.
* * *
Nyt purppurakurkuin paisunein
ja jäykin silmin hän makaa
ja vartoo Häntä, ken hyvyyttään
vain nöyrtyneille jakaa,
ken ryövärin vei taivaaseen
ja hällekin armon takaa.
Punaviittainen tuomari hälle soi
noin kolmen viikon verran
viel' aikaa, jotta sovittais
hän syntinsä edessä Herran
ja huuhtois veren kädestään,
joka puukkoa puristi kerran.
Niin huuhteli verikyynelin
hän kättä, mi pusersi veistä:
vain verestä veri puhdistuu
ja kuumista kyyneleistä;
nyt paasi, jonka tahras Kain,
voi Kristuksen merkkinä seistä.
VI
Pihassa Readingin vankilan
on nimetön, hyljätty hauta,
on siihen kuopattu kurja mies,
joka tapettiin niinkuin nauta,
hänen ruumistansa liekit syö
ja nilkkoja kahlerauta.
Kunis kerran päivä saapunut
on Herran tuomion,
hän lepää, eikä haudallaan
soi valitus lohduton:
hän rakkaimpansa surmas näät,
siks itsekin kuollut on.
Sillä rakkaansa surmaa joka mies,
jok'ainoa päällä maan,
joku sanoin kavalin tekee sen,
joku myrkkyä katseessaan,
sen pelkuri tekee suudelmin,
mies uljas miekallaan!
Suomentanut Yrjö Jylhä.GEORGE BERNARD SHAW.
Kukaan kirjailija ei synny orpona, ja niinpä on etsittävä isä George Bernard Shaw'llekin. Se on ilmeisesti Samuel Butler: Shaw'n halveksiva asenne ei vain uskonnollista vaan myös tieteellistä oikeaoppisuutta kohtaan, hänen käsityksensä terveydestä avioliittoonmenon ensimmäisenä edellytyksenä, vanhempien arvovallan vähäksyminen, halu lausua ajatuksensa kärjekkäinä mietelminä – epigrammeina ja paradokseina – ja kyky kirjoittaa terävästi ja hyvin varsinkin epämiellyttävistä näkökannoista – kaikessa tässä on Butler Shaw'n edeltäjä. Lisätkäämme tähän vielä Shaw'n englantilais-irlantilainen syntyperä, "vakava ja pysyvä käsitys rahan merkityksestä", kuten hän itse on sanonut, häikäilemättömyys jalossa itsensä tunnetuksi tekemisen taidossa, sarja taloudellisiin tosiasioihin pyrkiviä utilitaristis-sosialistisia aatteita, erikoinen usko siihen, että juuri hänellä on "normaali silmä", jolla hän toteaa kaikessa vallitsevat syvimmät siveelliset lait, häivähdys Wagneria ja Ibseniä, ja synnynnäisesti repivä, bolshevistinen luonteenlaatu, niin saamme jonkinmoisen kuvan tämän maailmankuulun älyniekan henkisestä rakenteesta. Shaw on syntyisin (1856) Dublinista, protestanttisesta perheestä, ollen siis yksi niistä monista englantilais-irlantilaisista (Swift, Steele, Sterne, Goldsmith, Sheridan, Moore, Wilde ym.), jotka ovat rikastuttaneet Englannin kulttuuria. Vaillinaisen koulunkäynnin jälkeen hän tuli 15-vuotiaana konttorialalle, aloittaen sen ohessa hajanaisella lukemisella "kasvatuksensa". Äitinsä harjoittaessa musiikkia hän perehtyi musiikin teoriaan, opettelematta kuitenkaan käytännölliseksi musiikkimieheksi. Metodistien pitkissä jumalanpalveluksissa jo lapsena syntynyt vastenmielisyys uskontoa kohtaan ilmeni varhain, mm. hyökkäyksenä herätyssaarnaajia Moodya ja Sankeyta vastaan. 20-vuotiaana (1876) hän muutti äitinsä kanssa Lontooseen, eläen siellä ensimmäiset yhdeksän vuotta hänen turvissaan, lukien, sivistäen itseään, ollen jäsenenä radikaalisissa ja sosialistisissa yhdistyksissä, ja kirjoitellen epäkypsiä romaaneja, joista neljä pääsi ilmestymäänkin. Tuloksena hänen itsekasvatuksestaan oli se, että hän on etevä harrastelija hyvin monilla aloilla, järkkymättömällä itsevarmuudella väittäen osuvansa ytimeen niillä kaikilla. Tästä oli seurauksena, että hän menestyi erinomaisesti sanomalehtimiehenä: 1885-98 hän työskenteli eri lehdissä katsauksien kirjoittajana, taide-, musiikki-, ja teatteriarvostelijana. Viimemainitussa ominaisuudessaan hän teki parhaansa siistiäkseen Lontoon näyttämöt kaikesta sentimentaalisuudesta, jopa Shakespearestakin, ja raivatakseen tietä Ibsenin dramatiikalle. Hänen kirjoitelmansa näytelmätaiteesta kootut ja julkaistut nimellä Mielipiteitä ja esseitä draamasta – Dramatic Opinions and Essays, 1906), sekä tutkielmat Ibsenin olemus (The Quintessence of Ibsen, 1891) ja Täydellinen wagnerilainen (The Perfect Wagnerite, 1898) ovat muistoja Shaw'n tältä kaudelta. Tällä välin hän oli kuulunut erittäin toimeliaana jäsenenä sosialistiseen Fabian-seuraan, käyden läpi eri radikaalisuusasteet ja järkiytyen vähitellen kannalle, jonka sosialistisuus ei ole ollut enää myöhemmin täsmällisesti määriteltävissä. Viime näytteensä tässä suhteessa on Shaw antanut sosialisteja ivaavassa Omenakärryt (The Apple Cart) nimisessä näytelmässään ja bolshevismia ihailevissa lausunnoissaan (Venäjänmatkalla 1931). Kun sitten J.T. Grein perusti Lontooseen ns. Riippumattoman teatterin ja tarvitsi sen mukaisia näytelmiä, muuttui Shaw kriitikosta kirjailijaksi: hänen ensimmäinen näytelmänsä Lesken talot (The Widower's Houses, esitetty 1892) on kirjoitettu sitä varten; sen sisältönä on vanha totuus: pecunia non olet – raha ei haise. Seuraava oli yhtä vähäpätöinen: Ihailija (The Philanderer, kirjoitettu 1893), Ibsen-palvonnan satiirinen esitys. Vasta kolmas, prostitutiota käsittelevä yhteiskuntasatiiri Mrs. Warrenin ammatti (Mrs. W's Profession, kirjoitettu 1894, esitetty mm. Suomessa) tuotti rohkeudellaan ja siksi, että sensori kielsi sen esittämisen, Shaw'lle suurempaa mainetta. Sovinnaisesta sotilasuljuudesta pilaa tekevä Aseet ja mies (Arms and the Man, 1894), ensin New Yorkissa ja sitten muualla hyvän vastaanoton saanut, siellä aviollisen onnen opastukseksi käsitetty, mutta varsinaiselta tarkoitukseltaan hämärä Candida (esitetty 1897), ja huvittava Ei sitä voi koskaan tietää (You Never Can Tell, esitetty 1900) aloittivat sitten sarjan, joka on kasvanut harvinaisen laajaksi ja hankkinut tekijälleen yhä lisääntyvää mainetta, kuitenkin jättäen hänen syvimmät tarkoituksensa aina hiukan hämäriksi. Tunnettuja niistä ovat Caesar ja Cleopatra (1899), Ihminen ja yli-ihminen (Man and Superman, 1903), jossa Shaw esittää uutta filosofiaansa "elämänvoimasta", ihmisrodun jalostamisesta siitosvalinnan kautta, butlermaisesti köyhyyden rikollisuutta esittävä Majuri Barbara (1905), äärimmäistä avioerovapautta saarnaava Naimisiin (Getting Married, 1908), Fannyn ensimmäinen näytelmä (F's First Play, 1911), Pygmalion (1913) ym. Niissä kaikissa Shaw on vähemmän taiteilija kuin älykäs, paradoksaalinen dialogisti, älykeikari, Wilden sukuinen dandy, jonka päätehtäväksi näyttää tulleen ällistyttää kuulijansa. Mutta kun kokemus osoittaa, että "kasku katoo, taide jää", on Shaw'n kirjailijatyön pysyväisyys ainakin toistaiseksi epävarma. Se pieni näytelmä, joka on otettu tähän näytteeksi, esittää Shaw'n hauskimmillaan. Tällaisia pieniä näytelmiä hän on julkaissut useita. Sai 1925 Nobel-palkinnon.
SOTILAS O'FLAHERTY.
Värväyslentokirjanen.
Irlantilaisen maatalon oven edustalla puistossa. Kaunis päivä kesällä 1915. Valkoiseksi maalattu vilpola, ovi päädyssä ja julkisivussa ikkuna, ulottuu lähelle ajokäytävää. Vilpola on itää kohti, ovi pohjoispuolella. Etelän puolella on puu, jossa laulaa rastas. Ikkunan alla puutarhasohva ja sen kummallakin puolella rautainen tuoli.
Kauempaa kuuluu Englannin kansallislaulun neljä viimeistä tahtia, kolmen hurraahuudon seuraamina. Sitten soittokunta aloittaa tunnetun sotilaslaulun "On pitkä tie Tipperary'in", joka vähitellen häipyy kuulumattomiin.
Viktoria-ristin saanut sotilas O'Flaherty tulee verkalleen etelästäpäin ajokäytävää pitkin ja lysähtää väsyneesti sohvalle istumaan. Rastas ääntelee hätääntyneenä ja lentää pois. Taampaa kuuluu kavioiden kopinaa.
HERRASMIEHEN ÄÄNI. Tim! Hei! Tim! (Hänen kuullaan laskeutuvan satulasta.)
TYÖMIEHEN ÄÄNI. Täällä, teidän armonne.
HERRASMIEHEN ÄÄNI. Vie hevonen talliin, ole hyvä.
TYÖMIEHEN AANI. Heti, teidän armonne. No, mitäs' konstailet? tule nyt vain! Kas niin. (Hevonen talutetaan pois.)
Kenraali sir Pearce Madigan, vanhahko aatelismies, tulee näkyviin innostuksesta säteillen. O'Flaherty nousee ja kohentautuu asentoon.
SIR PEARCE. Ei ei, O'FIaherty, tuo ei tule nyt kysymykseen. Olettehan lomalla. Muistakaa, että vaikka olenkin neljäkymmentä vuotta palvellut kenraali, niin tuo pikku ristinne antaa teille korkeamman arvon kunnian luetteloissa kuin mihin olen itse oikeutettu.
O'FLAHERTY (ryhdin veltostuessa). Kiitän teitä, sir Pearce, mutta en tahtonut kenenkään luulevan, että herra, jonka maalla olen syntynyt ja kasvanut, sallisi minunlaiseni tavallisen sotilaan istua ilman lupaa hänen läsnä ollessaan.
SIR PEARCE. Te ette ole tavallinen sotilas, O'Flaherty; olette sangen harvinainen sotilas, ja minä olen ylpeä saadessani pitää teitä vieraanani tänään.
O'FLAHERTY. Ymmärrän, sir. Rekryyttien oton takia te joudutte sangen paljon tekemisiin meikäläisten kanssa ja sietämään kaikenlaista. Kaikki säätyläiset antavat minulle kättä ja sanovat olevansa ylpeitä tuntiessaan minut, juuri niinkuin kuningaskin sanoi pistäessään tämän ristin rintaani. Ja niin totta kuin seison tässä, sir, kuningatar sanoi sitten: "Te olette, kuulemma, syntynyt kenraali Madiganin maatilalla", hän sanoi "ja kenraali on itse kertonut minulle teidän olleen aina kelpo nuorukainen." "Anteeksi, rouva", vastasin hänelle, "jos kenraali tietäisi, kuinka monta kaniinia ja lohta olen siepannut häneltä ja kuinka monesti olen varkain lypsänyt hänen lehmiään, niin olisin hänen mielestään hienoin otus, minkä hän on konsanaan lähettänyt salametsästyksestä piirikunnan vankilaan."
SIR PEARCE (nauraen). Suon ne kaikki teille mielihyvällä, poikaseni. Nyt te (hän painaa O'Flahertyn takaisin sohvaan) käytte istumaan ja nautitte lomastanne (samalla hän itse istuutuu vilpolan ovetonta päätyä lähinnä olevalle rautatuolille).
O'FLAHERTY. Lomasta? Ja vielä mitä! Antaisin viisi shillinkiä, jos olisin jälleen juoksuhaudoissa levossa ja rauhassa. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä kova työ oikeastaan on, ennenkuin rupesin rekryyttien värvääjäksi. Siinä urakassa minun täytyy seisoa päivät päästään, ja puristaa käsiä, ja pitää puheita, ja – mikä vielä pahempaa – kuunnella niitä, ja hurrata kuninkaalle ja isänmaalle, ja tehdä kunniaa lipulle, kunnes olen aivan kankea, ja kuunnella Jumala varjelkoon kuningasta ja Tipperarya, ja koettaa saada silmäni näyttämään kosteilta kuin mikäkin kuvakirjan ukko, eikä nukkumisesta ole puhettakaan. Sanon teille rehellisesti, sir Pearce, etten ollut kertaakaan kuullut Tipperaryn säveltä, ennenkuin tulin kotiin Flanderista. Mutta nyt olen jo saanut siitä niin tarpeekseni, että kun toissa yönä pikku pojan nalliainen löi minulle kadulla asennon ja alkoi viattomuudessaan viheltää sitä, minä, Herra nähköön, annoin hänelle ympäri korvia.
SIR PEARCE (tyynnytellen). Aivan, aivan, niinhän se tahtoo olla. Tiedän sen hyvin. Sellaiseen kyllästyy; olen itsekin ollut monta kertaa paraateissa väsynyt kuin koira. Mutta, onhan asialla mieluinenkin puolensa. Onhan hän kuitenkin kaikitenkin meidän kuninkaamme, ja maa meidän omamme, eikö niin?
O'FLAHERTY. Teistä, sir, jolla on täällä maatila, tämä maa tuntunee kuin omalta. Mutta minä en ole ikinä omistanut siitä kapanalaakaan. Ja mitä kuninkaaseen tulee, Jumala häntä auttakoon, niin äitini olisi nylkenyt nahan selästäni, jos olisin konsanaan suostunut hyväksymään kuninkaaksi muita kuin Parnellin.
SIR PEARCE (nousten, tuskallisesti hämmästyneenä). Äitinne! Mitä te hulluttelette, O'FIaherty? Hänhän on mitä uskollisin ja kuuliaisin nainen! Aina uskollinen ja kuuliainen. Joka kerta, kun kuninkaallisessa perheessä on sairautta, hän tiedustelee aina minut kohdatessaan potilaan vointia yhtä kiihkeästi ja huolestuneesti kuin jos olisi kysymys teistä, hänen ainoasta pojastaan.
O'FLAHERTY. Niin, hän on äitini, eikähän minun sovi moittia häntä. Mutta en valehtele sanaakaan kertoessani teille, että äitimuori on suurin teeskentelijä täältä Monasterboicen kirkolle saakka. Hän on varmasti ja on aina ollut hurjin feinari ja kapinallinen, joka on konsanaan opettanut minunlaisiani viattomia poikaparkoja rukoilemaan illoin ja aamuin, että Pyhä Patrik pyyhkäisisi kaikki englantilaiset pois Irlannista kuin käärmeet. Tämän kaiken kuuleminen minun suustani ehkä hämmästyttää teitä, sir Pearce?
SIR PEARCE (voimatta seisoa hiljaa, astuu pari askelta poispäin). Hämmästyttää! Olen enemmän kuin hämmästynyt, O'FIaherty. Olen aivan tyrmistynyt. (Kääntyy ja katsoo O'Flaherty'in.) Lasketteko – lasketteko leikkiä?
O'FLAHERTY. Jos olisitte kasvanut äitini huomassa, sir, niin tietäisitte, ettei hänen kanssaan leikitellä. Mitä sanoin teille, on totta enkä olisi puhunut teille siitä mitään, jos vain tietäisin, miten pelastuisin pinteestä, johon joudun, kun äiti tulee tänne tänään katsomaan, miltä hänen poikansa näyttää kaikessa kunniassaan, hänen oltuaan koko ajan siinä uskossa, että taistelen Englantia vastaan.
SIR PEARCE. Tarkoitatteko sanoneenne hänelle niin hirvittävän valheen, että taistelette Saksan armeijassa?
OTLAHERTY. En ole milloinkaan sanonut hänelle sanaakaan, joka ei olisi ollut totta ja vain totta. Sanoin meneväni taistelemaan ranskalaisten ja venäläisten puolesta. Ja onko ranskalaisten ja venäläisten koskaan kuultu tehneen englantilaisille mitään muuta kuin taistelleen näitä vastaan? Niin on asia, sir. Muori poloinen ihan suuteli minua ja toimitteli sitten askareitaan, laulellen särkyneellä äänellään, että ranskalainen laivoillaan tänne heti ilmaantuu, Orania kukistuu, sanoo Shan Van Vocht.
SIR PEARCE (istuutuu jälleen, mielenliikutuksesta uuvuksissa). Sitä en olisi koskaan uskonut. En koskaan. Mitä arvelette tapahtuvan, kun hän huomaa, miten asia todellisuudessa on?
O'FLAHERTY. Hän ei saa huomata mitään. Ei sillä, että hän melkein ottaisi minut hengiltä, niin suuri ja urhoollinen kuin olenkin, mutta minä pidän hänestä, enkä voi tuottaa hänelle surua, joka murtaisi hänen sydämensä. Teistä ehkä tuntuu kummalliselta, sir, että mies pitää äidistään, mutta vaikka hän on piessyt minua pienestä pitäen siihen saakka, ettei hän enää kyennyt saamaan minua kiinni, pidän hänestä, enkä häpeä sitä. Ja eikö hän sitä paitsi voittanut minulle ristiä?
SIR PEARCE. Äitinne! Kuinka niin?
O'FLAHERTY. Kasvattamalla minut pelkäämään enemmän karkuun lähtemistä kuin antautumista tappeluun. Olin luonnostani arka, ja kun toiset pojat kiusasivat minua, juoksin pois ja itkeä pillitin. Mutta hän nosti O'Flahertyjen veren häpäisemisestä sellaisen metakan, että olisin ennemmin tapellut vaikka itse pirun kanssa kuin mennyt hänen eteensä lähdettyäni käpälämäkeen. Siten minulle selvisi, että tappeleminen oli helpompaa kuin miltä se näytti, ja että toiset pelkäsivät minua aivan yhtä paljon kuin minä heitä, ja että he, jos vain jaksoin heilua kyllin kauan, vähitellen menettivät sisunsa ja lopettivat. Sillä tavalla minusta tuli niin rohkea. Sanon teille, sir Pearce, että jos äiti olisi kasvattanut Saksan armeijan, niin kaiseri söisi tänään päivällistä Buckingham-palatsissa, ja Yrjö-kuningas kiilloittaisi hänen saappaitaan keittiössä.
SIR PEARCE. Minä en pidä tästä, O'Flaherty. Tämä äitinne pettäminen ei voi enää jatkua, senhän ymmärrätte. Se ei ole oikein.
O'FLAHERTY. Ei voi jatkua, niinkö? Sittenpä tiedätte varsin vähän, sir, mitä pojan rakkaus voi. Oletteko koskaan huomannut, kuinka hyvä minä olen valehtelemaan?
SIR PEARCE. Niin, rekryyttien värväyksessä mies tempautuu mukaan. Puhunhan itsekin silloin tällöin hiukan liioitellen. Mutta senhän teemme kuninkaan ja isänmaan hyväksi. Kuitenkin minusta tuntuu, tarkoitukseni ei ole loukata teitä, että kuvaustanne taistelusta, jossa ottelitte aivan yksin kaiseria ja kahtatoista Preussin kaartin jättiläistä vastaan, pitäisi hiukan supistaa. En pyydä teitä jättämään sitä kokonaan pois, enhän toki, sillä se on epäilemättä sangen pidetty, mutta sittenkin, totuus on totuus. Ettekö usko sen houkuttelevan riveihin melkeinpä yhtä paljon rekryyttejä, vaikkapa vähentäisittekin kaartilaisten lukumäärän kuuteen?
O'FLAHERTY. Te ette ole niin tottunut valehtelija kuin minä, sir. Äitini koulussa opin sen taidon käytännössä perinpohjin. Pelastaakseni selkänahkani, kun olin nuori ja ajattelematon, ja päästäkseni pahoittamasta hänen mieltään, kun olin kyllin vanha ymmärtämään häntä, olen syntymästäni saakka tuskin kahta kertaa vuodessa puhunut hänelle totta. Tahtoisitteko minun nyt tekevän täyskäännöksen hänen suhteensa ja puhuvan asiat niinkuin ne ovat, nyt, kun hän toivoo saavansa hiukan nauttia levosta ja rauhasta vanhoilla päivillään?
SIR PEARCE (omatunto hiukan rauhattomana). Niin, sehän on tietysti teidän oma asianne, O'Flaherty, jonka kanssa minulla ei ole mitään tekemistä. Mutta eikö olisi sentään parasta puhua siitä isä Quinlanille?
O'FLAHERTY. Isä Quinlanille! Tiedättekö, mitä isä Quinlan sanoi minulle juuri tänä aamuna?
SIR PEARCE. Olette siis jo nähnyt hänet! Niinkö? No mitä hän sanoi?
O'FLAHERTY. Hän sanoi: "Tiedäthän, eikö niin", hän sanoi, "että sinun velvollisuutesi on pyhän kirkon kuuliaisena poikana rakastaa vihollisiasi?" – "Tiedän, että sotilaana minun pitää tappaa heidät", vastasin siihen. – "Se on oikein, Dinny", hän sanoi, "aivan oikein. Mutta tapettuasi heidät", hän jatkoi, "sinä voit tehdä heille suuren palveluksen osoittamalla rakastavasi heitä", hän sanoi; "ja sinun velvollisuutesi on luettaa messu tappamiesi saksalaisten sielujen puolesta, joita sanot olevan satoja, sillä monet heistä olivat baijerilaisia ja hyviä katolilaisia." Niin hän sanoi. – "Pitääkö minun luettaa messuja saksalaisten puolesta ja vielä maksaa ne?" minä kysyin. "Ne saa Englannin kuningas maksaa", minä sanoin, "sillä hänen riitansahan tämä on, eikä minun."
SIR PEARCE (lämpimästi). Se on jokaisen kunniallisen miehen ja uskollisen isänmaanystävän riita, O'Flaherty. Äitinne on näkevä sen yhtä selvästi kuin minäkin. Onhan hän järkevä ja hyvää tarkoittava nainen, joka kyllä kykenee ymmärtämään, kuka sodassa on oikeassa ja kuka väärässä. Miksi ette voi selittää hänelle, minkä tähden tätä sotaa käydään?
O'FLAHERTY. Kuinka hemmetin tavalla minä tietäisin, minkä tähden sitä käydään?
SIR PEARCE (nousten ja tuijottaen häneen). Mitä! Mitä te sanotte, O'Flaherty? Te istutte siinä, rinnassanne Viktoria-risti, jonka olette saanut, Jumala tiesi, kuinka monen saksalaisen tappamisesta, ja sanotte minulle, ettette tiedä, minkä tähden tapoitte heidät!
O'FLAHERTY. Pyydän anteeksi, sir Pearce, mutta mitään sellaista en sanonut. Tiedän vallan hyvin, miksi tapoin heidät. Tapoin heidät, koska pelkäsin, että he muuten tappaisivat minut.
SIR PEARCE (istuutuu jälleen, kasvoilla kärsivä ilme). Niin. niin, tietysti, mutta eikö teillä ole mitään tietoa sodan syistä? Sen merkityksestä? Niiden arvojen suuruudesta – voisin melkein sanoa – ja tahdonkin sanoa – niistä pyhistä oikeuksista, joiden puolesta taistelemme? Ettekö lue sanomalehtiä?
O'FLAHERTY. Luen milloin satun saamaan sellaisen käsiini. Sanomalehtipojat eivät juuri tule juoksuhautoihin iltalehtiä huutelemaan. Mutta niissä sanotaan, sir Pearce, ettemme konsanaan kykene antamaan saksalaisille selkään, ennenkuin Horatio Bottomleystä tehdään Englannin ylimaaherra. Onkohan se totta, sir?
SIR PEARCE. Mitä joutavia! Englannissa ei ole mitään ylimaaherraa; kuningas on sen ylimaaherra. Tuolla lauseella tarkoitetaan vain isänmaanrakkautta, eikä mitään muuta. Merkitseekö isänmaanrakkaus mitään teille?
O'FLAHERTY. Minulle sen merkitys on toisenlainen kuin teille, sir. Teille se merkitsee Englantia ja Englannin kuningasta. Minulle ja muille meikäläisille se taas merkitsee sitä, että puhumme englantilaisista aivan samalla tavalla kuin englantilaiset sanomalehdet puhuvat saksalaisista. Ja mitä hyötyä meillä on ollut siitä täällä Irlannissa? Se on pitänyt minut tietämättömänä kaikesta, koska äitini, joka kannatti sitä sydämestään ja sielustaan, tahtoi minun tekevän samoin. Sen tähden Irlanti on pysynyt köyhänä, sillä sen sijaan, että olisimme koettaneet tulla paremmiksi, me katsoimme olevamme oivallisia isänmaanystäviä puhuessamme pahaa englantilaisista, jotka olivat yhtä köyhiä kuin me ja ehkä yhtä hyviä ihmisiä tuin me. Tappamani saksalaiset olivat tiedoiltaan minua etevämpiä; ja mitä hyötyä minulla nyt on siitä, että tapoin heidät? Onko siitä kenelläkään mitään hyötyä?
SIR PEARCE (kääntyen närkästyneesti poispäin). Olen pahoillani, ettei tämä hirveä sota – suurin, mitä on milloinkaan ollut – ole antanut teille sen parempaa opetusta, O'Flaherty.
O'FLAHERTY (säilyttäen arvokkuutensa). En tiedä, onko se suuri vai pieni sota, sir. Isä Quinlanin uusi kirkko on suuri; sen keskellä olevan vanhan pienen kappelin voisi ottaa kokonaan pois, kenenkään huomaamatta tai kaipaamatta sitä, mutta äitini sanoo, että tuossa vanhassa kappelissa oli enemmän totista jumalisuutta. Ja sota on osoittanut minulle, että hän ehkä on oikeassa.
SIR PEARCE (murahtaa synkästi).
O'FLAHERTY (kunnioittavasti, mutta itsepintaisesti). Ja erään toisenkin asian se on osoittanut minulle, sir, ja se koskee sekä teitä että minua, jos nyt olen sen verran rohkea, että sanon sen teille.
SIR PEARCE (vielä synkkänä). Toivottavasti se ei ole sellaista, jota teidän ei pitäisi sanoa minulle, O'Flaherty.
O'FLAHERTY. Tarkoitan, että istuessani tässä tällä tavalla minä myös voin puhua kanssanne syöttämättä teille valheita; ja sitä teille ei ole aikaisemmin koko pitkän elämänne aikana kertaakaan tapahtunut, kun olette tavannut vuokramiehiänne tai heidän lapsiaan. Osoitan teille siten vihdoinkin vilpitöntä kunnioitusta, sir. Mutta ehkäpä teistä olisi mieluisempaa, jos käyttäytyisin kuten ennenkin ja valehtelisin teille entiseen tapaani. Eiväthän nuo pojatkaan, Jumala heitä armahtakoon, tahdo minun puhuvan totta, vaan kuuntelevat paljoa halukkaammin, kuinka minä tappelin kaiserin kanssa, jota en ole, senhän tietää koko maailma, kertaakaan nähnytkään. Mutta minä en voi enää etuilla teidän kustannuksellanne, kuten ennen tein; en, vaikka näyttäisikin, etten suhtaudu teihin kyllin kunnioittavasti ja että tämä risti on noussut minulle päähän.
SIR PEARCE (liikutettuna). Ei suinkaan, O'Flaherty, ei suinkaan.
O'FLAHERTY. Tämä risti ei totisesti merkitse mitään minulle, joka en edes tarvitse siihen kuuluvaa pientä eläkettäkään! Ettekö luule minun tietävän, että siellä on satoja yhtä urhoollisia miehiä kuin minä, jotka eivät koskaan saa muuta kiitosta urhoollisuudestaan kuin kirouksia kersantilta ja haukkumisia niiden tekemistä virheistä, joiden pitäisi olla heitä viisaampia? Olen oppinut enemmän kuin otaksuitte, sir, sillä kuinkapa teidän kaltaisenne ylhäinen herra voisi tietää, mikä tietämätön ja itserakas hölmö minä olin lähtiessäni täältä sotilaana avaraan maailmaan. Mitä hyötyä on silloin kaikesta valehtelemisesta, ja teeskentelystä, ja petkutuksesta, ja koko puuhasta, kun valkenee päivä, jolloin toverinne tapetaan viereenne juoksuhautaan, teidän edes katsahtamatta häneen, ennenkuin kompastutte hänen ruumiiseensa, silloinkin vain noituen paarimiehiä, että miksi helvetissä ruumista ei korjata pois tieltä? Miksi lukisin lehtiä nielläkseni niiden keksimiä valheita, jotka olivat sen verran ovelia, että jäivät itse kotiin ja lähettivät minut tappelemaan heidänkin puolestaan? Älkää sanoko minulle eikä kenellekään sotilaalle, että tämä sota on hyvä ja oikea asia. Mikään sota ei ole oikeutettu, eikä sitä sellaiseksi saada kaikilla isä Quinlanin siunaamilla vihkivesilläkään. Niin juuri, sir! Nyt te tiedätte, miten Viktoria-ristin saanut O'Flaherty ajattelee, ja niin ollen enemmän kuin ne, jotka tietävät vain, mitä hän on tehnyt.
SIR PEARCE (hyväntahtoisesti ja kääntyen jälleen häneen päin). Tekonne oli kuitenkin urhoollinen ja miehekäs.
O'FLAHERTY. Jumala sen tietää, oliko vai ei, ja paremmin kuin te tai minä, kenraali. Toivottavasti hän ei kuitenkaan pane minua siitä liian kovalle.
SIR PEARCE (myötätuntoisesti). Aivan niin; sattuuhan meille jokaiselle, että mieli tahtoo välistä synkistyä, varsinkin kun väsymys alkaa päästä voitolle. Olemme ehkä liiaksi rasittaneet teitä näillä värväyskokouksilla, mutta nythän voimme levätä loppupäivän, ja huomenna on sunnuntai. Olen itsekin niin uupunut, ettei enemmästä väliä. (Katsoo kelloonsa.) Teen aika. Missähän äitinne viipyy?
O'FLAHERTY. Kyllä eukko nyt on ylpeä, kun hän saa juoda teetä samassa pöydässä teidän kanssanne, eikä keittiössä. Pukeutuessaan hienoimpaan asuunsa hän jo myöhästyy, ja sitten hän pysähtyy joka ovelle näyttämään itseään ja kertomaan, mihin hän on menossa, ja kylvää siten koko kyläkunnan vihaa ja kateutta täyteen. Mutta hänen ei pitäisi antaa teidän odottaa, sir.
SIR PEARCE. Siitä ei väliä. Onhan luonnollista, että tämmöinen tilaisuus virittää hänet juhlatunnelmaan. Vaimoni on, ikävä kyllä, Lontoossa; hän olisi ilolla toivottanut äitinne tervetulleeksi.
O'FLAHERTY. Niin olisi, sir, tiedän sen. Hän oli aina hyvä ja ystävällinen köyhille. Ja mitäpä hänen armonsa olisikaan tiennyt meidän pahuudestamme; hän suhtautui meihin kuin jonkinlaiseen näytelmään. Hän oli englantilainen, ja se selittää kaikki. Muuttaessaan meidän keskuuteemme hänelle kävi aivan samoin kuin minulle joutuessani ensimmäisen kerran tekemisiin pataanien ja senegalilaisten kanssa. Minun oli, en tiedä, minkä tähden, aivan mahdotonta ajatella, että he voisivat olla valehtelijoita, ja varkaita, ja parjaajia, ja juoppoja, aivan kuin me itse tai muut kristityt. Hänen armollaan ei ollut aavistustakaan, mitä kaikkea hänen selkänsä takana tapahtui. Ja mistäpä hän olisi sen tiennyt? Ollessani pikku poika hän antoi minulle kerran pennyn rahan, ensimmäisen, joka oli omani; ja sinä iltana minä rukoilin hänen kääntymisensä puolesta samalla kuin äitini saneli minulle rukousta, että te kääntyisitte; ja –
SIR PEARCE (karahtaen punaiseksi). Tarkoitatteko, että äitinne pani teidät rukoilemaan minun kääntymiseni puolesta?
O'FLAHERTY. Pani varmasti, sillä imetettyään itse teidän omaa poikaanne ja ruokittuaan samalla sisartani pullosta hän ei tahtonut teidänlaisenne hyvän ja ylhäisen miehen joutuvan helvettiin. Juuri niinkuin sanoin, sir. Hän varasti teiltä, ja hän valehteli teille, ja samalla hän toivotti teille kaikkea Jumalan siunausta myydessään teille omat hanhenne, kolme kappaletta, joiden olitte luullut joutuneen ketun suuhun heti sen jälkeen kun lopetitte niiden lihottamisen; ja kuitenkin te olitte hänelle koko ajan yhtä rakas kuin hänen oma lihansa ja verensä. Hän on usein sanonut vielä näkevänsä sen päivän, jolloin te, sir, kunnon katolilaisena johdatte voittoisaa armeijaa Englantia vastaan, kaulassanne Malachin kultainen ketju, jonka hän voitti noilta kopeilta tunkeilijoilta. Äidilläni on lennokas mielikuvitus ja runollinen mieli, se on varmaa.
SIR PEARCE (aivan tyhmistyneenä). Tätä en voi todellakaan uskoa, O'Flaherty. Olisin voinut vannoa, että äitinne on mitä rehellisin nainen.
O'FLAHERTY. Niinkuin hän onkin, sir. Itse rehellisyys.
SIR PEARCE. Onko mielestänne rehellistä varastaa hanhiani?
O'FLAHERTY. Hän ei varastanut niitä, sir. Minä ne puhalsin.
SIR PEARCE. Ja mikä perhana sai teidät varastamaan ne?
O'FLAHERTY. Niitä tarvittiin, sir. Maksaaksemme vuokramme ja hankkiaksemme teille rahaa me saimme monen monta kertaa myydä omat hanhemme. Miksi emme siis olisi myyneet teidän hanhianne ollessamme itse rahan tarpeessa?
SIR PEARCE. No totta totisesti!
O'FLAHERTY (vaatimattomasti). Sitä vartenhan tässä on oltu, että hyötyisimme toisistamme mahdollisimman paljon: te meistä, ja me teistä. Jumala meille molemmille anteeksi antakoon!
SIR PEARCE. Sota näyttää todellakin panneen teidät hiukan pyörälle, O'Flaherty.
O'FLAHERTY. Se pani minut ajattelemaan, enkähän minä ole tottunut sellaiseen. Se on aivan kuin englantilaisten isänmaallisuus. Heille ei pälkähtänyt päähänkään olla isänmaallisia, ennenkuin sota puhkesi; nyt tämä isänmaallisuus on vallannut heidät niin äkkiä ja tehnyt heidät niin kaistapäisiksi, että he juoksevat sinne tänne kuin säikähtyneet kananpojat ja jaarittelevat kaikenlaista hölynpölyä. Mutta sen he taas, Jumalan kiitos, unohtavat, kun sota on ohi. He alkavat jo nyt kyllästyä siihen.
SIR PEARCE. Ei, ei; se on ihmeellisesti jalostanut meitä kaikkia. Maailma ei palaudu enää koskaan entiselleen, O'Flaherty. Ei tämmöisen sodan jälkeen.
O'FLAHERTY. Samaa sanovat kaikki, sir. Omasta puolestani en huomaa suurtakaan erotusta. Pelkoa ja kiihtymystä kaikkialla, mutta kun se tasaantuu ja menee ohi, niin ihmiset palaavat takaisin luonnolliseen pahuuteensa ja ovat samanlaisia kuin ennenkin. He ovat kuin syöpäläisiä, joita on silloin tällöin tuhottava.
SIR PEARCE (nousten ja siirtyen päättävästi sohvan taakse). Kaiken kuulemani johdosta sanon teille kursailematta, O'Flaherty, että kieltäydyn jyrkästi sekaantumasta pienimpäänkään yritykseen pettää äitiänne. Ja minä paheksun syvästi hänen kantaansa Englantia kohtaan, varsinkin tämmöisenä hetkenä. Vaikkapa teidän selostuksenne äitinne poliittisista mielipiteistä olisikin täysin totuudenmukainen, niin pitäisihän hänen kiitollisuutensa Gladstonea kohtaan minun ymmärtääkseni parantaa hänet moisista loukkaavista ennakkoluuloista.
O'FLAHERTY (olkansa yli). Hän sanoo, että Gladstone oli irlantilainen, sir. Minkä tähden hän olisi muuten nähnyt niin paljo vaivaa Irlannin takia?
SIR PEARCE. Sellaista typeryyttä! Uskooko hän, että Asquit on myös irlantilainen?
O'FLAHERTY. Äidin käsityksen mukaan Home Rulen syntyminen ei ole lainkaan hänen ansiotaan. Äiti sanoo, että Redmon pakotti hänet tekemään sen. Hän kertoi teidän sanoneen niin.
SIR PEARCE (nolostuen). Niin, se on totta, mutta olisiko kukaan voinut kuvitella, että hän käsittäisi minut niin naurettavasti väärin. (Hän siirtyy sohvan päähän O'Flahertyn vasemmalle puolelle.) Kyllä minä selitän hänelle kaikki juurtajaksain, kun hän tulee. Hänen typeryyksiään en aio sietää.
O'FLAHERTY. Se on aivan turhaa, sir. Hän sanoo kaikkien englantilaisten kenraalien olevan irlantilaisia. Hän sanoo kaikkien Englannin runoilijoiden ja suurmiesten olleen irlantilaisia. Hän väittää, etteivät englantilaiset pystyneet lukemaan omia kirjojaankaan, ennenkuin oppivat sen taidon meiltä. Hän sanoo, että me olemme Israelin kadonneet heimot ja Jumalan valittu kansa. Hän sanoo, että Venus-jumalatar, joka syntyi meren vaahdosta, nousi maihin Killineyn lahdessa Bray Headin kärjessä. Hän sanoo, että Moses rakensi seitsemän kirkkoamme ja että Latsarus haudattiin Glasneviniin.
SIR PEARCE. Lorua! Mistä hän sen tietää? Oletteko kysynyt häneltä?
O'FLAHERTY. Monestikin, sir.
SIR PEARCE. Ja mitä hän sanoi?
O'FLAHERTY. Hän kysyi vuorostaan, mistä minä tiesin, ettei asia ollut niin, ja heläytti minua korvalle.
SIR PEARCE. Mutta ettekö ole milloinkaan puhunut hänelle kenestäkään kuuluisasta englantilaisesta ja tiedustellut hänen mielipidettään?
O'FLAHERTY. Minun tiedossani ei ole ketään muita kuin Shakespeare, ja hänen äiti sanoo syntyneen Corkissa.
SIR PEARCE (väsyneesti). Olkoon! En jaksa enää! (Hän lysähtää lähimmälle tuolille.) Akkahan on aivan – no niin, samantekevää.
O'FLAHERTY (myötätuntoisesti). Niin juuri, sir; hän on typerä ja itsepäinen, siitä ei ole epäilystäkään. Aivan kuin englantilaiset, jotka luulevat, ettei maailmassa ole ketään heidän kaltaisiaan. Ja saksalaiset ovat samanlaisia, vaikka heidän, jotka ovat sivistyneitä ja oppineita, pitäisi osata ajatella järkevämmin. Maailmaan ei saada milloinkaan rauhaa, ennenkuin isänmaallisuus kitketään ihmisistä tyystin pois.
SIR PEARCE. Mutta olemmehan –
O'FLAHERTY. Sshhh, sir! Jumalan tähden; hän tulee nyt.
Kenraali kimmahtaa pystyyn. Rouva O'Flaherty saapuu ja pysähtyy miesten väliin. Hän on siististi ja huolellisesti puettu, yllään vanhanaikainen kansallispuku, musta saali ja musta silkkimyssy, jonka etureunaa koristaa leveä rypytetty röyhelö.
O'FLAHERTY (nousten arkaillen). Hyvää iltaa, äiti.
ROUVA O'FLAHERTY (ankarasti). Sinä pidät suusi kiinni ja katselet kiltisti sivusta niin kauan kuin minä tervehdin hänen armoaan. (Sir Pearcelle sydämellisesti.) Kuinka teidän armonne jaksaa? Ja kuinka voivat armollinen rouva ja nuoret neidit? Ah, kuinka meitä ilahduttaakaan nähdä teidän armoanne täällä taas ja että teidän armonne näyttää reippaalta kuin terveys itse.
SIR PEARCE (koettaen olla mahdollisimman miellyttävä). Paljon kiitoksia, rouva O'Flaherty. Olemme, kuten näette, palauttaneet poikanne teille terveenä ja hyvissä voimissa. Toivon teidän olevan ylpeä hänestä.
ROUVA O'FLAHERTY. Niinkuin olenkin, teidän armonne. Hän on urhoollinen poika, ja miksi ei olisi, kun on kasvanut teidän armonne maatilalla ja saanut koko ajan katsoa teihin, joka olette hienoin sotilas koko Irlannissa. Tule ja suutele vanhaa äitiäsi, Dinny rakkaani. (O'Flaherty tekee niin, tyhmän ja avuttoman näköisenä.) Hän on minun poikakultani. Ja etkös vain olekin jo ryvettänyt uutta hienoa vormuasi syödessäsi munia ja juodessasi portteria. (Hän ottaa nenäliinansa, sylkäisee siihen ja hieroo takin etumusta.) Senkin hutilus, joka et koskaan opi ihmistapoja! Kas niin! Nyt sitä ei näy enää, mutta khaki onkin aivan toisenlaista kuin entiset punaiset takit, joissa näkyi ihan kaikki, mitä niille sattui tipahtamaan. (Sir Pearcelle.) Minulle kerrottiin kylässä, että armollinen rouva jää Lontooseen ja että neiti Agnes menee naimisiin hienon aatelismiehen kanssa. Ah, kuinka onnellinen isä teidän armonne onkaan! Muuten surullinen uutinen monelle nuorelle herralle täällä meidän kulmallamme. Melkein kaikki ovat olleet siinä uskossa, että hän ottaa nuoren herra Lawlessin –
SIR PEARCE. Mitä! Tuon – tuon tyhjäntoimittajan!
ROUVA O'FLAHERTY (hilpeästi). Teidän armonne löytää aina juuri oikean sanan! Hän on todellakin suuri tyhjäntoimittaja. Ah kun ajattelen, kuinka monta monituista kertaa olenkaan sanonut, että neiti Agnesista tulee kerran minun armollinen rouvani, kuten hänen äitinsä nyt on! Enkö olekin, Dinny?
SIR PEARCE. Teillä on nyt varmaan, rouva O'Flaherty, paljon kahdenkeskistä puhuttavaa Dennisille, niin että menen katsomaan, onko tee pöydässä.
ROUVA O'FLAHERTY. Miksi teidän armonne suotta vaivautuisi? Voinhan viedä pojan pihan puolelle.
SIR PEARCE. Eihän siitä ole mitään vaivaa, ei suinkaan. Ja hän on jo liian iso poika pihalle vietäväksi. Hän on osoittanut olevansa mies, jolle kuuluu kunniapaikka. Eikö niin? (Hän menee sisään.)
ROUVA O'FLAHERTY. Niin on, teidän armonne. Jumala siunatkoon teidän armoanne! (Kenraalin poistuttua äänen kuulumattomiin hän pyörähtää uhkaavasti poikansa eteen, ilme ja koko olemus äkkiä aivan muuttuneina – irlantilaisille ominaisella tavalla, joka vaikuttaa vähemmän notkeisiin kansallisuuksiin yllättävästi ja hermostuttavasti – ja huudahtaa.) Ja mitä sinä tarkoitit, senkin korvennettu porsas ja valehtelija, sanomalla minulle, että menit taistelemaan Englantia vastaan? Luulitko minua niin hölmöksi, etten pääsisi perille asiasta, kun kaikki lehdetkin kertovat, kuinka sinä annoit kättä Englannin kuninkaalle Buckingham-palatsissa?
O'FLAHERTY. Minä en antanut kättä hänelle, vaan hän minulle. Kuinka olisin voinut kääntää selkäni hänelle hänen omassa talossaan, kun hänen vaimonsakin oli siinä näkemässä? Ja paiskata kaiken osoitetun ystävällisyyden hänelle takaisin päin silmiä, kun sekä minulla että teillä on hänen rahaansa taskussamme?
ROUVA O'FLAHERTY. Että sinä saatoit tarttua tyrannin käteen, joka punoittaa Irlannin verestä –
O'FLAHERTY. Olkaa nyt jo vaiti, äiti; hän ei ole puoleksikaan niin suuri tyranni kuin te, Jumala häntä auttakoon. Hänen kätensä oli puhtaampi kuin minun, joka ehkä punoittaa hänen sukulaistensa verestä.
ROUVA O'FLAHERTY (uhkaavasti). Noinko sinä puhut äidillesi, kunnoton?
O'FLAHERTY (lujasti). Niin juuri, ellette osaa puhua ihmisiksi. Minua, poika parkaa, ovat kiittäneet kuninkaat ja kuningattaret, ja maani ylhäisimmät henkilöt ovat puristaneet kättäni maailman pääkaupungeissa, ja kun sitten tulen kotiin, niin oma äitini ei tee muuta kuin haukkuu ja solvaa minua! On sekin kaunista! Mutta minä tappelen kenen puolesta itse tahdon, ja lyön kättä kenelle kuninkaalle kulloinkin tahdon; ja ellei oma poikanne kelpaa teille, niin menkää etsimään toista.
ROUVA O'FLAHERTY. Belgialaisetko ne ovat sinut noin häpeämättömäksi opettaneet?
O'FLAHERTY. Belgialaiset ovat hyviä ihmisiä; ja ranskalaisten pitäisi kohdella heitä ystävällisemmin, varsinkin kun saksalaiset murhasivat heistä melkein puolet.
ROUVA O'FLAHERTY. Hyviä ihmisiä! Hyviä ihmisiä! Tänne he tulivat ollessaan haavoittuneita, koska tämä on katolilainen maa, ja sitten he menivät protestanttiseen kirkkoon, koska se ei maksanut mitään. Eivätkä toiset heistä mene konsanaan minkään kirkon lähellekään. Semmoisia sinä sanot hyviksi ihmisiksi!
O'FLAHERTY. Te taidatte tuntea nämä valtiolliset asiat ihan perinpohjin, eikö niin? Te tunnette belgialaiset ja muut muukalaiset ja koko maailman, jossa elätte, ihan pilkulleen, Jumala minua armahtakoon!
ROUVA O'FLAHERTY. Ja miksi en tuntisi paremmin kuin sinä? Enkö minä ole sinun äitisi?
O'FLAHERTY. Olette kyllä, mutta kuinka te voitte tietää sellaisesta, jota ette ole koskaan nähnyt edes sen vertaa kuin minä joka kaivauduin kuudeksi kuukaudeksi Euroopan mantereeseen ja peityin kolme kertaa sen multaan kranaattien räjähdellessä pääni päällä? Minä tiedän, mitä puhun, uskokaa se nyt kerralla. Minulla on omat syyni, joiden takia lähdin mukaan tähän suureen pyykinpesuun. Minua olisi hävettänyt jäädä kotiin ja olla tappelematta, kun kaikki muut tappelevat.
ROUVA O'FLAHERTY. Jos tahdoit tapella, niin miksi et voinut tapella Saksan armeijassa?
O'FLAHERTY. Koska saksalainen saa vain pennyn päivärahaa.
ROUVA O'FLAKERTY. Miksi et sitten mennyt Ranskan armeijaan?
O'FLAHERTY. Siellä annetaan vain puoli pennyä päivässä.
ROUVA O'FLAHERTY (nolostuneena). Sepä lienee oikeata roskajoukkoa, Dinny.
O'FLAHERTY (ivallisesti). Teidän mielestänne minun olisi kai pitänyt mennä Turkin väkeen, ja palvella Mahomettia, pakanaa, joka pani maissinjyvän korvaansa ja oli saavinaan sanoman taivaasta, kun kyyhkynen tuli ja sieppasi sen nokkaansa. Menin sinne, mistä teille maksetaan suurin eläke, mutta pienenpä kiitoksen sain siitä.
ROUVA O'FLAHERTY. Eläke! Kyllä vain! Tiedätkö, mitä ne varastelevat lurjukset minulle tekivät? Ne tulivat luokseni ja kysyivät: "Oliko teidän poikanne kova syömään?" – "Olipa niinkin", sanoin minä; "kymmenen shillinkiä viikossa ei tahtonut riittää hänen muonaansa." Ajattelin, näet, että kuta suuremman summan sanon, sitä enemmän saan heiltä. – "Kymmenen", he sanoivat; "siis kymmenen shillinkiä viikossa pois teille tulevasta eläkkeestä, koska teillä on nyt sen verran pienemmät menot, kun kuningas pitää huolen hänestä." – "Niinkö!" sanoin minä; "sittenpä otaksun, että jos minulla olisi kuusi poikaa, niin te riistäisitte minulta kolme puntaa ja muokkaisitte asian sen näköiseksi, että minun pitäisi antaa rahaa teille, eikä teidän minulle." – "On tämäkin koko farssi", he sanoivat.
O'FLAHERTY. Mikä?
ROUVA O'FLAHERTY. Farssi! Niin juuri hän sanoi. Minä sanoin siihen: "Arvaan teidän tarkoittavan fariseusta, sir; mutta pitäkää kurjat rahanne, joita kuninkaanne tinkii vanhalta ja turvattomalta leskeltä, ja muistakaa, että hyvä Jumala vielä rankaisee Englantia tästä, sillä on kuolemansynti sortaa köyhää", ja minä vetäisin oven kiinni hänen nenänsä edestä.
O'FLAHERTY (vimmastuneena). Otetaanko eläkkeestänne kymmenen shillinkiä siitä hyvästä, että olen sotaväessä?
ROUVA O'FLAHERTY (lohduttavasti). Ei, kultaseni; vain puoli kruunua. Ja minä pidin suuni kiinni, koska olen saanut vanhuuden eläkkeen, vaikka he tietävät aivan hyvin, että olen vasta kuusikymmentäkaksi. Siten saan heiltä enemmän, vaikka luovutankin tuon puoli kruunua viikossa.
O'FLAHERTY. Omituinen tapa hoitaa asioita. Jos teille olisi sanottu suoraan ja peittelemättä, mitä tulette saamaan, niin olisitte tyytynyt siihen ilman muuta; mutta niinhän on aina ollut, että jos on kaksikymmentä mahdollisuutta sanoa totuus ja vain yksi mahdollisuus valehdella, niin hallitus keksii sen aina. Valehteleminen on hallituksilla verissä.
Teresa Driscoll, sisäkkö, tulee vilpolasta.
TERESA. Tee juodaan ylhäällä ruokasalissa, niin että menkää sinne, rouva O'Flaherty.
ROUVA O'FLAHERTY. Varaa minulle keittiöön oikein hyvä annos kunnollista mustaa teetä, jonka juon sitten päälle. Tuosta ruokasalin vetisestä teestä saan vain ilmaa, jos jätän sen vatsaani happanemaan. (Hän menee sisään, jättäen nuoret kahdenkesken.)
O'FLAHERTY. Sinäkö se olet, Tessie? Kuinka voit?
TERESA. Hyvin, kiitos vain. Entä sinä?
O'FLAHERTY. Oikein hyvin, Jumalan kiitos. (Hän ottaa taskustaan kultaisen ketjun.) Katsohan, mitä olen tuonut sinulle, Tessie.
TERESA (pelästyneesti). En tiedä, tohdinko koskea siihen, Denny. Oletko ottanut sen joltakin kaatuneelta?
O'FLAHERTY. En. Otin sen ihan elävältä ihmiseltä, joka oli sitä paitsi hyvin kiitollinen minulle saadessaan jäädä henkiin ja joutuessaan vangiksi, joiden elämä on vain lepoa ja rauhaa, minun jäädessäni tappelemaan henkeni kaupalla.
TERESA (ottaen ketjun). Luuletko sen olevan oikeata kultaa, Denny?
O'FLAHERTY. Ainakin saksalaista kultaa.
TERESA. Mutta saksalainen hopea ei ole oikeata, Denny.
O'FLAHERTY (synkistyen). Mitään sen parempaa saksalainen ei kyennyt antamaan minulle.
TERESA. Veisinkö sen kultasepälle ensi torstaipäivänä ja kysyisin häneltä?
O'FLAHERTY (murjottaen). Vie vaikka hornaan, jos mielesi tekee.
TERESA. Älä nyt siitä suutu. Minä vain ajattelin, että olisihan se hyvä tietää. Olisipa todellakin kaunista komeilla kultaketjulla, jonka sitten huomattaisiin olevankin vain messinkiä!
O'FLAHERTY. Minun mielestäni voisit sentään sanoa kiitoksia.
TERESA. Niinkö? Minun mielestäni sinäkin olisit voinut sanoa minulle hiukan enemmän kuin "Sinäkö se olet?" Sen vähempää et voi sanoa postinkantajallekaan.
O'FLAHERTY (otsa kirkastuen). Siinäkö vika onkin? Tule sitten ja ota messingin maku pois suustani. (Hän ottaa tyttöä olkapäistä ja suutelee häntä.)
Teresa, joka ei menetä irlantilaista arvokkuuttaan, vastaanottaa suudelman yhtä harkiten kuin viinintuntija juo lasin hyvää viiniä, ja istuutuu O'Flahertyn kanssa sohvaan.
TERESA (O'Flahertyn puristaessa häntä vyötäisiltä). Jumalan kiitos, ettei pappi ole tässä meitä näkemässä.
O'FLAHERTY. Ranskassa ei papeista välitetä rahtuakaan.
TERESA. Miten kuningatar oli puettu, Denny, kun hän puhui kanssasi palatsissa?
O'FLAHERTY. Hänellä oli hattu, mutta ilman nauhoja. Ja rinnan kohdalla oli paljon koruompeluksia. Ja vyötärys oli siinä, missä se tavallisesti on, eikä siinä, mihin ne toiset hienot naiset olivat sen kuroneet. Ja korviin oli nipistetty pienet rintaneulan tapaiset, mutta muuten hänellä ei ollut puoleksikaan niin paljon jalokiviä eikä muitakaan koruja kuin rouva Sullivanilla, jolla on panttilainausliike Drumpoguessa. Ja tukkansa hän kampaa alas otsalle kuin jonkinlaiseksi reunukseksi. Ja hänen kulmakarvansa näyttivät irlantilaisilta. Eikä hän tiennyt, mitä sanoa minulle, naisparka! Enkä minäkään tiennyt, mitä sanoa hänelle, Jumala minua auttakoon!
TERESA. Nythän sinulle annetaan eläke ristin saatuasi, eikö niin, Denny?
O'FLAHERTY. Kolme ja puoli pennyä päivässä.
TERESA. Se ei ole paljon.
O'FLAHERTY. Loput otan kunniassa.
TERESA. Ja jos haavoitut, niin sinullehan maksetaan siitäkin eläke, vai kuinka?
O'FLAHERTY. Kyllä, Jumalan kiitos.
TERESA. Sinähän lähdet takaisin sotaan, eikö niin, Denny?
O'FLAHERTY. Minun täytyy. Minut ammutaan karkurina, ellen mene. Ja jos menen, voin taas joutua saksalaisten maalitauluksi, niin että näiden kahden mahdollisuuden välissä minä olen nyt kauniisti kiikissä.
ROUVA O'FLAHERTY (huutaen sisältä). Tessie! Tessie kiltti!
TERESA (irroittautuen O'Flahertyn käsistä ja nousten). Minua tarvitaan teepöydässä. Sinä siis saat eläkkeen joka tapauksessa, Denny, haavoitutpa tai et, eikö niin?
ROUVA O'FLAHERTY. Tule, lapsi, tule!
TERESA (kärsimättömästi). Kyllä minä tulen. (Hän koettaa hymyillä Dennylle, mikä ei kuitenkaan oikein onnistu, ja kiiruhtaa sisään.)
O'FLAHERTY (itsekseen). Ja jos minä saan hommatuksi itselleni eläkkeen, niin siitä sinä et tuhlaa tottavie pennyäkään!
ROUVA O'FLAHERTY (tullen vilpolasta). Häpeäisit nyt vähän, Denny, kun viivytät tyttöä tuolla tavalla, että kaikki myöhästyy. Siten hän voi joutua ikävyyksiin sinun takiasi.
O'FLAHERTY. Ja minulle on aivan samantekevää, joutuuko hän ikävyyksiin vai ei! Minun käy sääliksi miestä, jonka tuo tyttö saattaa ikävyyksiin. Sillä hän joutuu itse vielä pahempaan pinteeseen.
ROUVA O'FLAHERTY. Mitä sinä puhut? Aiotko jättää tytön, jolla on rahojakin kymmenen puntaa?
O'FLAHERTY. Hän pitäköön rahansa. Vaikka hänellä olisi tuhansia ja miljoonia, en koskisi häneen pihdeilläkään.
ROUVA O'FLAHERTY. Oh, hyi häpeä, Dinny! Kuinka voit puhua tuolla tavalla hyvästä ja kunnollisesta tytöstä, joka on sitä paitsi syntyisin Driscoll?
O'FLAHERTY. Ja miksi en puhuisi? Hän ei kärky mitään muuta kuin saada minut lähtemään takaisin rintamalle haavoittumaan, jotta pääsisi leventelemään minun eläkkeelläni, mokomakin haaska!
ROUVA O'FLAHERTY. Mitä kummaa sinulle on oikeastaan tapahtunut, lapsikulta?
O'FLAHERTY. Silmäni ovat auenneet, ja minä olen ymmärtäväiseksi tullut, ja sydämeni on täyttynyt tuskalla, pelolla ja ahdistuksella. Minua on pidetty narrina ja vedetty huulesta koko elinaikani. Minä uskoin, että tuo ahne heiskale tuolla sisällä oli kävelevä enkeli; mutta jos minä joskus otan akan, niin sen pitää olla ranskalainen.
ROUVA O'FLAHERTY (kiivaasti). Sitä ei tule tapahtumaan, äläkä julkea sanoa minulle tuota toista kertaa.
O'FLAHERTY. Etteikö tule? Sepähän nähdään! Olenhan jo ollut melkein naimisissa parin semmoisen kanssa.
ROUVA O'FLAHERTY. Voi hyvä Jumala sentään, mihin kaikkeen pahuuteen sinä lienetkään eksynyt siellä, senkin roikale!
O'FLAHERTY. Toinen noista ranskattarista kykenisi laittamaan teille kahdesti päivässä ja joka päivä sellaisen aterian, ettei sir Pearcekaan saisi sen veroista mistään, ei kerjäämälläkään, vaikka kulkisi koko Irlannin ristiin rastiin. Minä otan ranskalaisen akan, sen sanon; ja kun rupean maanviljelijäksi, niin minulla pitää olla ranskalaismallinen talo, jonka pellot ovat yhtä suuret kuin koko Eurooppa ja niin leveät, ettei teidän pikkuinen peltotilkkunne, vaikkapa niitä olisi kymmenen, riitä edes yhden ojan täytteeksi.
ROUVA O'FLAHERTY (vimmoissaan). Sitten saat etsiä itsellesi ranskalaisen äidinkin, sillä nyt olen saanut sinusta tarpeekseni.
O'FLAHERTY. Jos jätän pois luonnollisen kiintymykseni teihin, niin tappio ei ole suurensuuri, sillä te olette vain tyhmä ja tietämätön vanha maalaisvaimo, joka puhutte Irlannistakin kuin paras pappi, vaikka ette ole konsanaan astunut jalallanne sen maatilkun ulkopuolelle, jossa olette syntynyt!
ROUVA O'FLAHERTY (horjuu sohvan luo ja lysähtää istumaan, näyttäen olevan murtumaisillaan). Dinny kultaseni, minkä tähden kohtelet minua tällä tavalla? Mitä sinulle on tapahtunut?
O'FLAHERTY, (synkästi). Mitä on tapahtunut meille jokaiselle? Sen tahtoisin tietää. Mitä on tapahtunut teille, jota ajattelin enimmän koko maailmassa ja jota kunnioitin? Mitä on tapahtunut sir Pearcelle, joka oli mielestäni suuri kenraali, mutta joka ei pystyisi, kuten nyt olen huomannut, komentamaan armeijaa sen paremmin kuin vanha kana? Mitä on tapahtunut Tessielle, johon olin vuosi sitten ihan hullaantunut, mutta josta en huolisi nyt, vaikka saisin koko Irlannin kaupan päälle? Maailma ja sen koko järjestys sortuu raunioiksi ympärilläni, ja sitten te vielä kysytte, mitä minulle on tapahtunut!
ROUVA O'FLAHERTY (voimatta enää hillitä tuskaansa). Voi minua, voi! Poikani on kääntynyt minua vastaan! Voi minua! Voi! Voi!
SIR PEARCE (tullen juoksujalkaa ulos). Mitä tämä helvetillinen meteli on? Mitä ihmettä on tapahtunut?
O'FLAHERTY. Hiljaa, äiti! Sshhh! Ettekö näe hänen armoaan?
ROUVA O'FLAHERTY. Voi, sir, minä olen aivan masentunut ja maahan lyöty. Voi, puhukaa te Dinnylle, sir; sydämeni aivan vapisee hänen tähtensä. Hän tahtoo naida ranskalaisen, ja lähteä pois täältä, ja tulla muukalaiseksi, ja hylätä vanhan äitinsä, ja pettää maansa. Hän on tullut hulluksi tykkien jyrinästä, ja saksalaisten tappamisesta, ja heidän tapettavanaan olemisesta, paha nekin periköön! Poikani on riistetty minulta ja käännetty minua vastaan; ja kuka minusta huolen pitää vanhoilla päivilläni kaiken sen jälkeen, mitä olen tehnyt hänen hyväkseen, voi, voi!
O'FLAHERTY. Olkaa nyt jo vaiti, äiti. Kuka teidät hylkää? Minä otan teidät mukaani. Sittenhän on kaikki hyvin, eikö niin?
ROUVA O'FLAHERTY. Minut viedään vieraaseen maahan pakanain ja villien keskelle, ja minä kun en ymmärrä sanaakaan heidän kielestään, eivätkä he minun.
O'FLAHERTY. Sehän on vain hyvä. Luulevat vielä teidän puhuvan järkevästi.
ROUVA O'FLAHERTY. Minun olisi siis kuoltava poissa Irlannista, niinkö? Ja enkelit eivät löytäisi minua tullessaan hakemaan minua, niinkö?
O'FLAHERTY. Ja tahtoisitteko te minun jäävän Irlantiin, jossa minua on vain peijattu ja petetty ja pidetty kaikesta tietämättömänä, ja heittävän henkeni maassa, jossa piru itsekään ei huolisi minua edes lahjaksi, pyhistä enkeleistä puhumattakaan? Te voitte tulla tai jäädä. Te voitte kulkea omaa vanhaa tietänne tai seurata minua. Mutta tähän paikkaan minä en jää näiden kelvottomien hunsvottien joukkoon, jotka eivät tee konsanaan mitään, vaan makaavat ja odottavat ruohon kasvavan. Eivät sittenkään, vaikka sir Horace Plunkett väsymättä ja lakkaamatta neuvoo heitä, kuinka he voisivat saada maan yhtä hyvään kuntoon kuin ranskalaiset ja belgialaiset.
SIR PEARCE. Siinä hän on aivan oikeassa, rouva O'Flaherty; aivan oikeassa.
ROUVA O'FLAHERTY. Suokoon Jumala, että sotaa kestäisi vielä oikein kauan, sir, ja että minä saisin kuolla ennen sen päättymistä, ja ennenkuin eläke, joka minulla on Dinnyn poissa ollessa, lakkaa.
O'FLAHERTY. Kaikki muu on teille samantekevää! Siitä saakka kun sota alkoi, me miehet olemme vain lypsylehmiä naisille, joille silloin myönnettiin kaiken maailman eläkkeet, kutti parahiksi niille, jotka tämänkin lystin maksavat!
TERESA (tullen kuistilta ja pysähtyen kenraalin ja rouva O'Flahertyn väliin). Hanna lähetti minut sanomaan teille, sir, että tee menee pilalle ja kakku jäähtyy kelvottomaksi, ellette tule kaikki heti sisään.
ROUVA O'FLAHERTY (murtuen jälleen). Ah, Tessie kultaseni, mitä sinä olet sanonut Dinnylle? Mitä? Voi! Voi –
SIR PEARCE (menettäen malttinsa). Sitä ei ruveta tässä selvittelemään. Tessien paikka on nyt sisällä.
O'FLAHERTY. Juuri niin, sir; ajakaa ne sisään.
TERESA. En ole sanonut hänelle sanaakaan. Hän –
SIR PEARCE. Suu kiinni nyt, ja laittautukaa sisään tehtäviänne hoitamaan.
TERESA. Mutta saanenhan sanoa teidän armollenne, etten ole sanonut hänelle sanaakaan. Hän vain antoi minulle kauniin kaulaketjun. Tässä se on, ja kuten teidän armonne itse näkee, minä puhun totta.
SIR PEARCE. Mitä tämä merkitsee, O'Flaherty? Oletko ryöstänyt sen joltakin kaatuneelta upseerilta?
O'FLAHERTY. En, sir. Varastin sen omistajan omalla luvalla.
ROUVA O'FLAHERTY. Eikö teidän armonne tahtoisi sanoa hänelle, että hänen äitinsä on lähinnä oikeutettu saamaan sen? Mitä tuommoinen nuori ja kokematon tyttö tekee kultaisella kaulaketjulla?
TERESA (myrkyllisesti). Minulla on ainakin kaula, johon sen panen, eikä vain ryppyjä.
Tämän onnettoman huomautuksen kuullessaan rouva O'Flaherty kimpoaa seisaalleen, ja nyt seuraa tyrmistyttävä suuttumuksen sanamyrsky. Kenraalin estelyt ja käskyt ja O'Flahertyn vaatimukset ja uhkaukset ovat vain kuin öljyä tuleen. Hetkisen kuluttua he kaikki puhuvat yhtä aikaa ja yhä äänekkäämmin.
ROUVA O'FLAHERTY (yksin). Senkin häpeämätön hieho, kuinka uskallat sanoa minulle sellaista? (Teresa sinkauttaa nimittelyt kiivaasti takaisin; miehet tulevat väliin; yksinpuhelu laajenee kvartetiksi, nousee fortissimoon.) Tekisipä totisesti mieleni antaa sinua korville ja opettaa sinulle ihmistapoja. Häpeä, kelvoton, ja huomaa, kenelle sinä puhut! En voi todellakaan ymmärtää, mitä hyvä Jumala mahtoi ajatella luodessaan tuollaisen kuin sinä, ja älköön sitä minulle synniksi luettako! Varo, etten näe tämän jälkeen sinun pyörittelevän lampaansilmiäsi poikaani varten. Maailmassa ei ole vielä ollut ainoatakaan O'Flahertyä, joka olisi siinä määrässä häpäissyt itsensä, että olisi alentunut pitämään yhtä jonkun viheliäisen Driscollin kanssa; ja jos pistät nokkasi lähellekään mökkiäni, paiskaan sinut ojaan ja pieksän paitasi tyhjäksi, muista se!
TERESA. Tekö tässä haukutte minua jos minkälaisilla nimillä, senkin avosuinen, pahanilkinen ja laiskuuteenne piintynyt vanha noita ja valehtelija? En tahdo saastuttaa kieltäni sanomalla, mikä te oikeastaan olette, ja kertomalla sir Pearcelle, mitä teistä kylällä puhutaan. Te ja teidän O'Flahertynne! Tietäkää se, ettei Driscolleista yksikään konsanaan alentuisi niin paljoa, että hänen nähtäisiin vapaaehtoisesti puhuvan teidän kanssanne! Pitäkää poikanne, mokomakin ruma ja kulmikas kuvatus, joka on sentään vain tavallinen sotilas; ja Jumala varjelkoon sitä tyttöä, joka hänet kerran saa! Välimme ovat nyt selvät, rouva O'Flaherty, ja kissa repiköön teidän ruman naamanne!
SIR PEARCE. Hiljaa! Tessie, ettekö kuullut, että käskin teidän mennä sisään? Rouva O'Flaherty! (Kovemmin.) Rouva O'Flaherty!! Kuulkaa nyt hetkinen! (Vimmastuneesti.) Ettekö kuule, että puhun teille, nainen? Oletteko te ihmisiä, vai villipetoja? Hiljaa paikalla; kuuletteko? (Kiljuen.) Totteletteko minua, vai ette? Häpeämätöntä! Julkeata! Näin käy, kun on hiukankin tuttavallinen teitä kohtaan. O'Flaherty, ajakaa heidät sisään. Pois täältä, koko riivatun joukko!
O'FLAHERTY (naisille). Lopettakaa nyt; tuo ei käy laatuun. Siivolla molemmat! Olkaa vaiti, äiti, tai muuten teidän on vielä paha olla. (Teresalle.) Sopiiko nyt kiltin nuoren tytön puhua tuolla tavalla? (Epätoivoisesti.) Herran tähden, lopettakaa jo! Suu kiinni, kumpikin! Eikö teillä ole mitään kunniantuntoa itseänne ja parempianne kohtaan? (Päättävästi.) Nyt tämä saa riittää; kuuletteko? Piru teidät periköön! Sisään nyt molemmat heti paikalla, ja repikää sitten keittiössä silmät toistenne päästä, jos mielenne tekee! Sisään heti!
Molemmat miehet käyvät käsiksi naisiin ja työntävät heidät, naisten yhä haukkuessa toisiaan, sisään vilpolan ovesta, jonka sir Pearce paiskaa lukkoon heidän jälkeensä. Ulkona vallitsee jälleen kesäisen iltapäivän taivaallinen rauha. He istuutuvat aivan hengästyneinä, eikä pitkään aikaan puhuta mitään. Sir Pearce istuu rantatuolilla ja O'Flaherty sohvalla. Rastas alkaa laulaa suloisesti. O'Flaherty kuuntelee ja katsahtaa puuhun; hänen kiusaantuneille kasvoilleen leviää hymy. Sir Pearce huokaisee syvään, ottaa piippunsa ja alkaa täyttää sitä.
O'FLAHERTY (haaveellisesti). Mikä tyytymätön elukka ihminen onkaan, sir! Siitä on vain kuukausi, kun makailin keskellä maaseudun rauhaa ulkona rintamalla. Linnut liversivät, jostakin kaukaa kuului kuin lehmänkellon kalahtelua, shrapnellit tupsahtelivat valkeina hattaroina taivaalla, kuulat vinkuivat, ja silloin tällöin kuului kiljahdus, kun johonkin meistä osui; mutta uskottepa tai ette, sir, tuo melu muka vaivasi minua, ja hartain toivoni oli, että saisin vielä kerran viettää rauhallisen hetken kotona. Nuo kaksi ovat nyt antaneet minulle hyvän opetuksen. Kun tänä aamuna kerroin pojille, pitäen kuninkaan ja valtakunnan puolta toisten mukana, kuinka ikävä minun oli rintamalle ja kuinka mielelläni olisin heti lähtenyt sinne takaisin, niin minä valehtelin, sir, kuten hyvin tiedätte. Nyt voin sanoa samat sanat hyvällä omallatunnolla. Toiset pitävät sodan melskeestä, toiset kotielämästä. Olen koetellut molempia, sir, ja tästä lähtien olen lujasti sitä mieltä, että kyllä sota sentään voiton vie. Minä olen, nähkääs, aina ollut luonnostani hiljainen ja rauhaa rakastava.
SIR PEARCE. Näin meidän kesken sanoen, O'Flaherty, kuin sotilas sotilaalle (O'Flaherty tekee kunniaa, kuitenkaan asentoon nousematta), luuletteko, että olisimme saaneet ainoatakaan armeijaa kokoon ilman kutsuntaa ja pakko-ottoa, jos kotielämä olisi niin onnellista kuin sanotaan?
O'FLAHERTY. Teidän ja minun ja tämän seinän kesken sanoen, sir Pearce, minä olen sitä mieltä, että sitä parempi kuta vähemmän puhumme siitä, kunnes sota on ohi.
Hän iskee silmää kenraalille. Kenraali raapaisee tulta. Rastas laulaa. Kauempana räkättää närhi. Keskustelu taukoaa.
Suomentanut O. Juurikoski.
WILLIAM BUTLER YEATS.
Ns. "irlantilainen liike", joka rupesi herättämään huomiota 1890- luvulla, on käsitettävä jo vanhemman iriläisfolklorelaisen harrastuksen ja työn jatkoksi ja kohoamiseksi taiteen piiriin, sekä englantilaisessa sielussa ikivanhana uinuneen kelttiläisen, salamyhkäisyyksiä uneksivan ja utuisille kuvitelmilleen ilmaisua hakevan hengen toiminnaksi tämän folkloren aineksilla. Näiden mystillisyys on vielä lisääntynyt sen kautta, että liikkeen johtavat runoilijat ovat samalla olleet teosofeja, jotka pyrkivät näkemään kansanrunoudessa "alkuhengen" salaperäistä innoitusta ja heijastusta. – Liikkeen johtava runoilija William Butler Yeats on syntynyt Sandymountissa, Dublinin lähellä, 1865, taidemaalarin poikana. Vanhemmat muuttivat Lontooseen hänen ollessaan pieni, mutta suurimman osan nuoruudestaan hän silti asui Irlannissa, Sligossa, äidinisänsä luona, jossa jo varhain tutustui irlantilaiseen kansantietoon. Isä koetti kasvattaa hänestä maalaria, mutta itse hän teki itsestään runoilijan. Hänen kehitykseensä ovat vaikuttaneet: varhainen kiintyminen iriläiseen kansanrunouteen ja kulttuuriin, joihin hän tutustui sekä kansan keskuudessa että painetuista lähteistä; innostuminen William Blaken näkyrunouteen ja esirafaelilaisten unelmakauneuteen; ja perehtyminen teosofien ja ruusuristiläisten mystiikkaan. Julkaistuaan runojaan Irlannin aikakauslehdissä hän sepitti ensimmäisen teoksensa, näytelmärunoelman Mosada (1886). Seuraavana vuonna hän muutti Lontooseen toimien siellä sanomalehtimiehenä ja julkaisten (1888-90) useita irlantilaisia runo-, satu- ja kertomuskokoelmia (mm. Carletonin kertomuksia). 1889 ilmestyi Oisinin vaellukset (The Wanderings of Oisin), runosarja, jossa Yeats – tosin vielä Spenserin, Shelleyn, Morrisin ja Rossettin vaikutuksen alaisena – tulkitsee mystiikkaansa nykyaikaisin taiderunon keinoin iriläisen mytologian verhossa. Löytäen pian kokonaan oman tiensä tässä utuisen kauneuden maailmassa Yeats on sitten julkaissut sarjan runokokoelmia (Runoja – Poems, 1895; Kaisloja tuulessa – The Wind among the Reeds, 1899; Runoja – Poems, 1906; Coolen villit joutsenet – The Wild Swans at Coole, 1917; ym.), joille uusi ja outo aihepiiri, elpynyt usko salaiseen elämään, joka etsii ilmaisunsa runoudessa, antaa erikoista tuoreutta, tekijän vilpitön luottamus Irlannin vapauteen ja tulevaisuuteen välittömyyttä ja vakuuttavaa sävyä, ja hänen maailmasta eroon pyrkivä filosofiansa rauhoittavaa, viihdyttävää tuntua. Lyriikka on kuitenkin pienempi puoli hänen tuotannostaan, joka vielä sisältää toistakymmentä Irlannin kansallisen näyttämön luomista ja ylläpitämistä varten kirjoitettua näytelmää, kaikki tulkiten Yeatsin uskoa ympärillämme vallitseviin yliluonnollisiin voimiin (ensimmäinen Kreivitär Cathleen, 1892; sitten: Sydämen kaihon maa – The Land of Heart's Desire, 1894; Varjoisat vedet – The Shadowy Waters, 1900; Deirdre 1907; ym.), sekä joukon esseitä ja muita proosasepitelmiä (ensimmäinen ohjelmakirjoituksen luontoinen Kelttiläinen hämärä – The Celtic Twilight, 1893, seuraavat mm.: Salainen ruusu – The Secret Rose ja Lain taulut – The Tables of the Law, molemmat 1897, joissa hän selittää filosofiaansa). Kaikella tällä työllään Yeats on valloittanut kirjallisuudelle uusia runoalueita, joissa vallitsevat uudet kauniit tunnelma-arvot, ja on kohottanut paljaastaan folkloristisen kokoomis- ja julkaisutoiminnan hienon taiteen lähtökohdaksi, josta Irlannin kulttuuri saa omaa kansallista erikoisväritystään. 1923 hänelle annettiin Nobel-palkinto.
LUMISIIVEKSI KAIHOA, KALLIS...
Oi oisinpa kanssasi, kallis, lumisiipinen soutaja veen!
Ma katsoa lentoa tähden en jaksa sen sammumiseen:
ja rannalta himmeän taivaan sinitähdeltä sieluuni sain
surun suuren ja kalvavan, kallis, min viihtävi Kuolema vain.
Ikiriutumus ruusun ja liljan terälehdiltä huokua voi;
älä niitä sä kaihoa, kallis, älä tähtien lentoja, oi,
sinitähteä, hiipuin mi välkkyi, yökaste kun helmitti maan:
– lumisiiveksi kaihoa, kallis, meren vaahtohon valkeaan!
Kuvin kummin mun mieltäni kiehtoo tuhat saarta ja Tuonelan yö,
miss' Aika meit' enää ei muista ja Murhe meit' enää ei lyö;
pian häipyisi lilja ja ruusu, tulet tähtien välkkehineen,
jos oisin ma kanssasi, kallis, lumisiipi vain vaahdossa veen!MAAILMAN RUUSU.
Ah, kauneus katoaa laill' unelman!
Rusosta näitten huulten, murheisten
siit' ett' on ohi aika ihmeiden,
nous Troija hautaliekeiss' ilmahan
ja kuoli lapset sen.
Me kuihdumme kanss' ahertavan Maan:
niin ihmissielut häipyy, häviää
kuin vaahto, kons' on talven myrskysää;
ja tähdet sammuu, taivaan raivon vaan
all' elää kasvot nää.
Yön arkkienkelit: teit' ennen, oi,
kun sydänt' ei viel' ollut murtuvaa,
ikuisen istuimen luon' auvoisaa
kaikk' aikaa vietti; maan Hän kukkaan loi
naisjalan vaeltaa.KUN OLET VANHA.
Kun olet vanha, harmaa, väsynyt
ja lieden luona nuokut, lue tää
taas kirja: tähtikatseest' unta nää,
jok' on sun silmistäsi säteillyt:
niin monet tenhos ilo sydämes,
ja totuus, vilppi palvoi kauneuttas;
vaan pyhiinvaeltajan-sieluas
yks lempi vain ja murheit' ilmeittes.
Ja kumarrut päin liettä hehkuvaa
ja mietit, miten lempi lensi pois,
nous vuorille, kuin ne sen koti ois,
ja piili pian tähtitarhain taa.ISLE OF INNISFREEN JÄRVI.
Ma pois nyt tahdon mennä, luo mennä Innisfreen,
ja savi-risu-töllin sen rantaan rakentaa,
ja paputarhan perkaan ja ypö-yksin niin
mehiläisteni kuuntelen surinaa.
Ja siell' on mulla rauha: kas, rauha pisaroi
aamun autereesta, kun sirkkuset sille laulelee;
siell' yö on kimmel-kirkas ja päilyy päivän koi,
ja illoin varpuset pyrisee.
Ma pois nyt tahdon mennä, sill' aina nään sen
ja kuulen, kuinka laineet lyö rantaan solisten:
jos seison ajotiellä tai jalkatietä käyn,
sen kuulen pohjaan sydämen.COOLEN VILLIJOUTSENET.
Syysloistossaan puut metsän puuntaa,
tiet kuivas lokakuu,
hämyssä aamun tyven taivas
veen kuultoon kuvastuu;
veen pintaa joutsenten nään piirtävän:
viiskymment' yhdeksän...
Tää yhdeksästoist' on nyt syksy,
kun niitä lasken näin;
en kunnoll' ehtinyt ma loppuun,
kun korkeutta päin
yht'äkkiä tie, laajoin kierroksin,
nous siivin viuhuvin.
Ja kun nyt nään nuo ylväät linnut,
on mulla murhe vain.
Kaikk' on niin toisin nyt kuin silloin,
kun ensi kerran sain
ma kuulla, kuinka lailla kellojen
soi siivet joutsenten.
Kanss' armaan armas uupumatta
ui virtaa viileää
tai ilmain merta: ikä niilt' ei
voi verta jäähdyttää;
niit' into lemmen, lennon ohjaa vaan,
tie kunne kulkikaan!
Vaan salamyhkäisinä soutaa
nyt sorjat linnut nuo;
mihinkä kaislikkoon ne lentää
ja minkä rannan luo,
kun kerran herätessäni ma nään:
ne jätti rannan tään?SYDÄMEN KAIHON MAA.
Sa riudut, ruusu, oi!
William Blake.Henkilöt: MAURTEEN BRUIN
BRIDGET BRUIN
SHAWN BRUIN
MARY BRUIN
ISÄ HART
KEIJUKAISLAPSI
Näyttämö: Huone, jossa on matto lattialla, keskellä syvää oikealla olevaa komeroa. Komerossa penkkejä ja pöytä, ja ristiinnaulitunkuva seinällä. Komero on täynnä lieden tulen hehkua. Avonainen ovi on vastapäätä katsomoa vasemmalla, ja vasemmalla siitä on penkki. Ovesta näkyy, metsä. On ilta, mutta kuu tai myöhäinen auringonlasku kimaltelee puiden lomitse ja vie katseen kauas epätodelliseen, salaperäiseen maailmaan.
MAURTEEN BRUIN, SHAWN BRUIN ja BRIDGET BRUIN istuvat komerossa pöydän ääressä, lieden luona. He ovat puetut jonkin etäisen ajan pukuihin, ja heidän lähellään istuu vanha pappi, ISÄ HART. Hän voi olla puettu kuin munkki. Pöydällä on ruokaa ja juomaa. MARY BRUIN seisoo ovella lukien kirjaa. Kun hän kohottaa katseensa, hän näkee ovesta metsään.
BRIDGET.
Kun käskin hänen illallista varten
ma padat pestä, vinnilt' etsi vanhan
hän kirjan ja siit' asti siihen kurkkii.
Hän kuuroiks meidät huokailis ja voihkis,
jos työn ois pakko, kuin on muilla, mulla,
koit' ennen nousta, pestä, parsia,
tai teidän tavallanne, isä Hart,
yöt kaiket myrskyss' yksin ratsastaa
ja käydä ehtoollista jakamassa.SHAWN.
Sa liikaa moitit, äiti.
BRIDGET.
Hänet nait
ja puollat häntä, suuttuvan kun pelkäät.MAURTEEN (isä Hartille).
On oikein, että nuori nuorta puoltaa.
Ne väliin kinaa, vaimoni ja tyttö,
ja nyt tää kirjaan liiaks syventyi!
Vaan älkää häntä kovin moittiko.ISÄ HART.
On nuorten sydän yhtä kesytön
kuin lintujen, siks kunnes tulee lapset.BRIDGET.
Hän karjaa hoitais ei, ei lypsäis lehmää,
ei kattais pöytää, liinaa levittäis.SHAWN.
Kunp', äiti –
MAURTEEN.
Shawn, on pullo puolityhjä;
mene ja nouda paras, mit' on meillä.ISÄ HART.
Nään ensi kertaa kirjan hänellä.
Se mikähän lie?MAURTEEN (Shawnille).
Mitä odotat?
Äläkä hölskytä, kun avaat korkin;
jaloa viiniä on varjeltava.
SHAWN (menee.) (Papille:)
Ei tyttöä sois moittia hän. Kirja
on vinnill' ollut puoli vuosisataa,
isäni kertoi, että vaarini
sen kirjoitti ja tappoi hiehon, jotta
sais siihen kannet. Niukan hyödyn tuotti
se kirja hälle, sillä talo täyttyi
sen tähden kiertävistä soittajista
ja lauluntekijöistä ja jos mistä.
Mik' ihme siin' on, tyttö, kirjassa,
kun täytyy jättää ruoat jäähtymään?
Jos isäni kanss' oisin lukenut
ja kirjoittanut kirjoja, ei varmaan
jäis Shawnille ja sulle sukantäydet,
kun kuolen, keltaisia guineoita.ISÄ HART.
Ei sovi täyttää päätään tyhmin haavein.
Mitä sä luet?MARY.
Miten prinsessa
Edane, kaunis tytär Irlannin
kuninkaan, kuuli kerran, Valpurin
kun oli ilta kuin nyt, laulun vienon
ja seuras sitä puolivalvehilla
ja saapui keijukaisten maahan, jossa
ei kukaan tule vanhaks, hurskahaksi,
ei kukaan tule vanhaks, viisahaksi,
ei kukaan tule vanhaks, katkeraksi.
Ja siellä yhä elää, karkeloi
hän metsän kasteisessa katvehessa.MAURTEEN.
Te vieroittakaa tyttö kirjasta.
Moist' isoisä juuri houraili,
vaan hevost' osannut ei arvostella,
ja hölmöin nulkki saattoi häntä pettää.
Te neuvokaa –ISÄ HART.
Pois pane kirja, laps.
Kas, kadotettu enkeli se vain
Edanen hurmas lumolaulullaan.
Mont' olen, tyttöseni, kaltaistas
ma nähnyt rauhatonta, kaipaavaa,
vaan vuodet vierivät, ja muitten lailla
he iloisina vaali lapsiaan
ja kirnun ääress' ahkeroi ja juorus
yöjuhlista ja kihlatuista.MAURTEEN.
Totta.
Vaan nuor' on liian hän sit' ymmärtääkseen.BRIDGET.
Ja kyllin vanha tietääksensä, että
on väärin laiskotella.MAURTEEN.
Hänt' en moiti:
hän kaipaa poikaani, kun töiss' on tää,
ja se ja kai tään kelpo eukon kieli
ne karkoittavat hänet unelmiinsa
kuin lapset peiton alle pimeys.BRIDGET.
Ei hievahtais hän, jos ma vaiti oisin.
MAURTEEN.
Ehk' onkin luonnollista uneksia
hyvistä ihmisistä iltana
näin Valpurin. Vaan sano, tyttö, onko
sull' oksaa pyhän orapihlajan,
joit' ovenpieleen ripustivat naiset,
jott' onnea ne tuottais talolle?
Myös Vappu-illan hämärissä viedä
voi varas morsiamen vastanaidun,
tai sitten lieden ääress' eukot haastaa
valeita varsin!ISÄ HART.
Totta voi se olla.
Niit' emme tunne voimia me, jotka
Jumala hengille on hornan suonut
ties mistä salatuista syistä. (Marylle:) Oikein
sa teit. On oikein, että kunniassa
pidämme vanhat, viattomat tavat.(MARY BRUIN on ottanut orapihlajan oksan penkiltä ja ripustanut sen naulaan pihtipieleen. Oudosti, ehkä keijukaisvihreään puettu tyttönen tulee metsästä ja ottaa oksan.)
MARY.
Sen ehdin tuskin naulaan ripustaa,
kun tuulest' esiin lapsi lehahti
ja otti oksan, sitä hyväillen.ISÄ HART.
Se kenen lapsi lie?
MAURTEEN.
Ei kenenkään.
Sill' usein tyttö jonkun uneksii
ohitse menneen, kun lens' ilmanhenkäys.MARY.
Ne orapihlajan vei pyhän oksan,
ne ei suo taloon tähän onnea;
vaan silti iloitsen, ett' olin niille
ma ystävällinen, sill' eikös myös
ne ole Jumalamme lapsia?ISÄ HART.
Laps, paholaisen on ne sikiöitä,
ja niill' on valta Ajan loppuun asti,
Jumala jolloin sotii niitä vastaan
ja murskaa ne.MÄRY.
Hän varmaan hymyilee,
isä, ja avaa suuren ovensa.ISÄ HART.
Kirotut enkelit kun oven sen
vain näkisi, ne ikimykiks suistuis;
ja kun ne kolkuttavat ovillemme,
se, joka seuraa niitä, saman käydä
saa kautta kauhun.(Ohut, vanha käsivarsi ojentuu pihtipielen takaa ja naputtaa ja viittoo. Se näkyy selvästi hopeaisessa valaistuksessa. MARY BRUIN menee ovelle ja seisoo siinä hetkisen. MAURTEEN BRUIN täyttää touhukkaasti ISÄ HARTIN lautasta. BRIDGET BRUIN istuu lieden ääressä.)
MARY (tullen pöydän ääreen):
Tuolla ulkona
on joku, joka viittoo minulle
ja nosti kättään, kuin ois kuppi siinä
sill' ollut, sekä joi, niin että ehkä
on jano sillä.(Ottaa maitoa pöydältä ja vie ovelle.)
ISÄ HART.
Ehk' on se se laps,
jok' ollut sinusta ei lapsi lainkaan.BRIDGET.
Ma pelkään.
ISÄ HART.
Kaiken pahan torjuu Risti
talosta pois, niin kauan kuin se tuolla
on riippumassa.MAURTEEN.
Tule, tyttöseni,
käy viereeni ja jätä harmit, haaveet.
sill' eloniltaani sun valaisevan
niin tahtoisin kuin turvetulen armaan;
ja kuoltuani rikkain näillä mailla
sinusta tulee, sillä, tyttäreni,
täys sukka keltaisia guineoita
on mulla kätkössä, jonk' yksin tiedän.BRIDGET.
Ain' olet sieväin kasvojen sa narri,
ja minun täytyy säästää, nälkää nähdä,
jott' ois jos jonkinmoiset silkkinauhat
vaan päässä pojan vaimolla.MAURTEEN.
Sa älä
ain' ole tyly; hän on hyvä tyttö!
Meill' oivaa maat' on sata eekkeriä,
ja tulen ääress' yhdess' istutaan.
Tää isä, pastori, on ystäväni,
ma katson sua, katson poikaani,
ja hänen lautasens' on asetettu
sun lautasesi viereen – ja kas tuossa
hän tuleekin ja tuo sen ainoan,
mit' oltiin vailla, hyvää viiniä.
(Shawn tulee sisään.)
Kohenna tulta, lisää turvett' uutta,
jott' oikein leimuaa. Kun katselee,
tulesta miten savu tupruaa,
ja sydämess' on tyytymys ja viisaus,
se parast' elämäss' on.(MARY ottaa kappaleen turvetta tulesta ja menee ulos. SHAWN seuraa häntä ja kohtaa hänet hänen palatessaan.)
SHAWN.
Mikä vetää
sinua ulos kylmyyteen ja metsään?
Lomassa puitten runkojen on rusko,
jok' aivan värisyttää.BRIDGET.
Maitoa
ja tulta vuoden onnettomimpana
yön' olet antanut ja tuonut turman
niin taloon, kuten hyvin tiedät. Ennen
kuin menit naimisiin, sa olit laiska
ja hieno, kuljit silkkinauhat päässä;
ja nyt – ei, isä, puhun puhtaaks suuni –
ei miehen vaimoks ole kelvollinen
hän kenenkään –SHAWN
Vait, äiti!
MAURTEEN.
Liian pahoin
sa puhut.MARY.
Mitä minä välitän,
vaikk' olen antanutkin tämän talon,
joss' aina kuulen kieltä katkeraa,
nyt keijukaisten valtaan!BRIDGET.
Tiedät kyllä,
ett' ihmisiä niitä hyviä
nimellä sillä kuka mainitsee
tai yleensä niist' ylen paljon haastaa,
se taloon saattaa pahaa kaikenlaista.MARY.
Te tulkaa, keijukaiset, typerästä
talosta tästä minut ottakaa!
Mun suokaa saada vapaus kadotettu
ja työtä tehdä milloin haluan
ja laiskotella milloin haluan!
Pois minut tästä tulkaa maailmasta
te tyhmäst' ottamaan, oi keijukaiset!
Oi, tuulen olkapäillä ratsastaa
ma tahdon kanssanne ja karkeloida
kuin tulenliekki vuorten huipuilla.ISÄ HART.
Et saata ymmärtää sa sanojas.
MARW.
Isä, ma neljään kieleen täällä kyllyin:
yks niist' on liian viisas, taitava,
yks niist' on liian vakava ja hurskas,
yks niist' on itse aikaa katkerampi,
yks niist' on hyvä, mutta aivan liian
täynn' unettavaa rakkautta, liian,
ah, unettavaa rakkautta ja
mun kahlitsemistani.(SHAWN taluttaa hänet rahille vasemmalle puolelle ovea.)
SHAWN.
Ällös moiti
minua; usein makaan valvehilla
ja mietin, miten kaikki murheiseksi
saa viisaan pääsi. Kuink' on kaunis se,
sun kalvas otsas alla kukkean
hiuspilven! Istu tänne vierelleni –
nuo ovat liian vanhoja, ja heiltä
on aivan unohtunut oma nuoruus.MARY.
Oi, sinä olet suuri ovenpieli
ja minä oksa orapihlajan,
ja jos vain voisin, ovenpieless' ois
mun riiputtava siksi, kunnes tuonut
ma oisin taloon tähän hyvän onnen.(Aikoo kietoa käsivartensa SHAWNin ympäri, mutta katsoo arasti pappiin ja antaa käsiensä vaipua.)
ISÄ HART.
Mun tyttäreni, käteen häntä tartu,
sill' yksin rakkaudesta meidät sitoo
Jumala itseensä ja kotilieteen,
jok' estää meitä rappeutumasta
ja eksymästä Hänen rauhastaan
pois mieltä villitsevään vapauteen
ja hämmentävään valoon.SHAWN.
Maailma
jos oisi omani, sen kaiken saisit,
et yksin rauhaa kotiliesien,
vaan myöskin hämmentävän valon kaiken
ja vapauden, jos vaan sen haluaisit.MARY.
Maailman käsissäni murskaisin,
ja sinä hymyellen katsoisit.SHAWN.
Ja sitten tulesta ja kasteesta
Maan uuden muovaisin, joss' yhden yhtä
ei katkeraa tai liian viisast' oisi
ja vanhaa, sulle väärin tekemässä,
ja taivaan lumoavan hiljaisuuden
ma kokoaisin ja sen kynttilät
sun yksinäisten kasvojesi eteen.MARY.
Sun silmäs ainoat on kynttilät,
ma joita kaipaan.SHAWN.
Kerran auringon
säteessä karkeloiva kärpänen
tai tuulen henki aamun herätessä
sun rintas täytti unelmilla, joita
ei kukaan toinen tuntenut. Vaan nyt
on sakramentti, jot' ei purkaa saata,
sun sydämesi, ennen ylpeän
ja kylmän, liittänyt mun sydämeeni,
jok' ain' on lämmin. Aurinko ja kuu
ne sammuu, taivas kiertyy käärylle,
vaan sinun sielus lumivalkoinen
mun sieluani seuraa.(Metsästä kuuluu laulava ääni.)
MAURTEEN.
Joku laulaa.
Kas, sehän on vain laps. Se laulaa, kuulkaa:
"Niin sydän orpo se kuihtuu pois".
Kyll' outo lauluks lapsen, vaan se laulaa
niin suloisesti. Kuulkaa, kuulkaa!(Menee ovelle.)
MARY.
Oi,
minusta kiinni pidelkää, kosk' olen
tän' iltana ma pahaa puhunut!ÄÄNI.
Käy tuulonen porteilta, Päivä, sun kois,
käy sydämeen orpoon ja kaihoavaan,
ja sydän orpo se kuihtuu pois,
kun karkeloi keijut kaukaisen maan,
jalat maidonvalkeat tanhuavat,
kädet maidonvalkeat tahtia lyö,
soi tuuli ja maasta se tuo tarinat,
joss' on vanhakin kaunis ja viisaankin työ
vain riemuita – keijut sen kuulla voi!
Vaan on kuin Coolaneyn kaislat sois:
"Kun tuulonen laulaa ja soi, ilakoi,
niin sydän orpo se kuihtuu pois!"MAURTEEN.
Kun olen onnellinen, samaa soisin
myös kaikille, siks sisään lapsen noudan.
(Tuo sisään keijukaislapsen.)
Voi metsään eksyä, ja siell' on kylmä,
vaan tänne olet tervetullut.LAPSI.
Tänne
kyll' olen tervetullut. Tääll' on eräs,
jonk' aika pois on mennä, pois, pois, pois.MAURTEEN.
Oi, kuink' on kummalliset puheet sillä.
Sun onko kylmä?LAPSI.
Vierees kyykistyn,
sill' olen juossut kaukaa, kaukaa tänne
ma tänä yönä.BRIDGET.
Näytät sievältä.
MAURTEEN.
On hiukses märkinä.
BRIDGET.
Ma lämmitän
sun jalkojas, ne ovat kylmät.(Ottaa lapselta kengät jalasta.)
MAURTEEN.
Varmaan
sa saavut kaukaa, kaukaa, sillä koskaan
en kauniit' ole nähnyt kasvojas;
liet totta väsynyt ja nälkäinen,
kas, täss' on hiukan leipää, viiniä.LAPSI.
On viini karvasta, vaan, vanha äiti,
sull' eikö ole mitään makeata
minulle?BRIDGET.
Mull' on hiven hunajaa.
(Menee viereiseen huoneeseen.)
MAURTEEN.
Jop' osaat hyvitellä. Äiti ennen
sun tuloas ol' ihan nyreissään.(BRIDGET palaa tuoden hunajaa ja täyttää kipon maidolla.)
BRIDGET.
Se hienon kodin laps on; valkeat
sen kädet näättekö ja sievät vaatteet.
Toin sulle vähän nuorta maitoa,
vaan varro, jotta hiukan lämmitän
sit' ensin liedellä, sill' eihän toki
se mikä sopii meille köyhille
kai kelpaa sulle ylhäissyntyiselle.LAPSI.
Koit' ennen nouset, lieden virität,
ja sormes verille on pakko raataa
sun, vanha äiti. Nuoret nukkuu, unta
ne näkee, haaveilee, vaan sinun pakko
on työtä tehdä sormes verille,
sen tähden ett' on sydämesi vanha.BRIDGET.
On nuoret laiskoja.
LAPSI.
Sun muistitietos
on tehnyt viisaaks sinut, vanha taatto.
On nuorten pakko huokailla ja nähdä
unia, mutta sinä olet viisas,
sen tähden ett' on sydämesi vanha,(BRIDGET antaa hänelle lisää leipää ja hunajaa.)
MAURTEEN.
Ken uskois, että moinen nuori tyttö
niin antaa arvon vanhan viisaudelle.LAPSI.
Ei enää, äiti.
MAURTEEN.
Eipä ollut se
suupala suuri! Maito valmist' on.
(Ojentaa sen lapselle.)
jop' oli pieni kulaus!LAPSI.
Pane kengät
minulle jalkaan, äiti. Tahtoisin
nyt syötyäni hiukan tanssia.
Coolaney-järven kaislat tanssivat,
ja tahdon tanssia, siks kunnes kaislat
ja valkolaineet itsens' uneen tanssii.(BRIDGET panee kengät jalkaan lapselle, ja tämä on aloittamaisillaan tanssin, mutta havaitsee ristiinnaulitunkuvan ja pelästyy ja peittää silmänsä.)
Mik' on tuo mustan ristin ruma kuva?
ISÄ HART.
Et sanais tuhmuutta sa tajua!
On pyhä Isämme se.LAPSI.
Pane pois!
MAURTEEN.
Se pahoin oisi.
BRIDGET.
Pyhäinhäväistystä
se oisi!LAPSI.
Piinattu, ah, olento!
Pois, pois se!BRIDGET.
Lapsen vanhemmille tarpeen
ois nuhde.ISÄ HART.
Jumalan on Pojan kuva
se.LAPSI (hyvitellen häntä).
Pane pois se, pane pois!
MAURTEEN.
Ei, ei.
ISÄ HART.
Niin nuori koska olet ja kuin lintu,
min säikkymään saa lepattava lehti,
sen otan pois.LAPSI.
Pois, pane pois se, pois!
Se kätke silmältä ja sielulta!(ISÄ HART ottaa ristiinnaulitunkuvan seinältä ja lähtee viemään sitä sisähuoneeseen.)
ISÄ HART.
Kosk' olet tullut tähän piirikuntaan,
sua pyhään uskoomme ma opastan,
ja oivall' älylläs sen pian opit.
(Muille:)
Me hellätunteisia olkaamme
nupulla oleville olennoille;
ei Luoja viittonut päin Golgataa,
kun aamutähdet lauloi ensi kerran.(Vie ristiinnaulitunkuvan sisähuoneeseen.)
LAPSI.
Tää paikka tasainen on, nyt ma tanssin!
(Laulaa:)
"Käy tuulonen porteilta, Päivä, sun kois,
käy sydämeen orpoon ja kaihoavaan,
ja sydän orpo se kuihtuu pois."(Tanssii.)
MARY (Shawnille:)
Juur' ikään, kun hän lähestyi, ma kuulin
myös muitten pienten jalkain askeleita
ja vienon soiton soivan tuulessa:
säesti huilut näkymättömät
niin hänen jalanliikkeitään.SHAWN.
En kuullut
ma muuta kuin vain hänen askeleensa.MARY.
Ne kuulen taas, ah, jumalattomat
on voimat talossa nyt tanssimassa!MAURTEEN.
Tulehan tänne, ja jos lupaat olla
pyhiä asioita herjaamatta,
saat jotain.LAPSI.
Tuo se tänne, vanha taatto.
MAURTEEN.
Kas, täss' on sulle silkkinauhoja,
jotk' ostin poikani ma vaimolle,
kun kävin kaupungissa – vaan hän sallii
ne antaa sulle, jotta sitoisit
tuon tuulen tuivertaman villin tukkas;LAPSI.
Mua rakastatko, sano.
MAURTEEN.
Kyllä toki!
sua rakastan.LAPSI.
Ah, mutta tätä liettä
sa rakastat. Siis mua rakastatko?ISÄ HART.
Kun Kaikkivaltias niin paljon suonut
on omaa ajatonta nuoruuttaan
osaksi yhden luomans' olennon,
sen katsominen rakastamist' on jo.LAPSI.
Vaan Häntähän sa rakastat?
BRIDGET.
Se rienaa.
LAPSI.
Ja rakastatko mua sinäkin?
MARY.
En tiedä.
LAPSI.
Nuorta miestä rakastat.
Mut mull' ois valta tuulen olkapäillä
sun suoda ratsastaa ja karkeloida
kuin tulenliekki vuorten huipuilla.MARY.
Meit', Enkelien Kuningatar, auta
ja, hyvät pyhimykset, suojatkaa!
Nyt jotain kauheata tapahtuu.
Pois äsken otti orapihlajan
hän pyhän oksan.ISÄ HART.
Tyhmää lörpötystä
te lapsen säikähdätte. Muuta vielä
ei osaa. Kuinka vanha olet, lapsi?LAPSI.
Kun talvi nukkuu luonnoss', ohenee
minulta hiukset, jalat herpaantuu.
Kun lehdet herää, kantaa äitini
mua kultaisilla käsivarsillaan;
ma pian naiseks soristaudun ja
veden ja metsän hengen nain, vaan ken
sen tietäis, milloin ensi kerran synnyin?
Ma olen, luulen, paljon vanhempi
kuin uroskotka, joka olennoista
kuun all' on vanhin.ISÄ HART.
Oi, hän keijukaisten
on kansaa.LAPSI.
Joku kutsui, airueni
siks maitoa ja tulta pyytämään
ma lähetin; kun kuului uusi kutsu,
ma tulin itse.(MUUT paitsi SHAWN ja MARY BRUIN menevät papin taakse suojaan.)
SHAWN (nousten).
Vaikka olet tehnyt
muut kaikki kuuliaisiks itsellesi,
mun katseeni ei ole lumoissas
enk' ole toivotusta lausunut
tai lahjaa sulle suonut moista, joka
sois sulle vallan. Pois sun karkoitan.ISÄ HART.
Ei, minä tahdon häntä vastustaa.
LAPSI.
Sen tähden että ristiinnaulitun
sa poistit kuvan, niin on suuri voima
minulla, ettei kukaan kulkea
voi minun tahdottani läpi siitä,
miss' olen tanssinut tai sormenpäätä
ma kääntänyt.(SHAWN koettaa lähestyä lasta, mutta ei voi.)
MAURTEEN.
Te kaikki katsokaa!
Hänt' estää jokin – kas, te näättehän,
miten hän liikuttelee käsiään
kuin kihnais niitä lasiseinää vastaan!ISÄ HART.
Ma tahdon yksin seistä mahtavan
tään hengen eessä; älkää pelätkö,
sill' Isä kanssamme on sekä Hän,
mi kuoli ristillä ja kuollehista
nous ylös kolmantena päivänä.(LAPSI polvistuu rahille MARYN viereen ja kietoo kätensä hänen ympärilleen.)
Avukses enkelit ja pyhimykset
sa huuda, tytär.LAPSI.
Tulla mukaani
sun täytyy, vastanaitu morsian,
niin iloisemman joukon nähdä saat
ja sydämen saat nähdä kaihon maan,
joss' ole kauneudell' ei kuihtumusta
ja kuolemall' ei ylösnousemusta,
vaan ilo viisautt' on ja Ajan kulku
ikuista laulua. Sua suutelen,
ja maailma pois haipuu.SHAWN.
Horroksesta
jo herää – avaa silmäs, kuuntele.ISÄ HART.
Nyt nähdä hänen täytyy sekä kuulla,
sill' ainoastaan sielu valinnallaan
voi hänet pelastaa. Käy tänne, tytär,
mun seiso vieressäni; ajattele
taloa tätä, velvoituksias
sen piirissä.LAPSI.
Seis, seuraa minua,
sa vastanaitu morsian. Jos häntä
sa kuulet, tulet muiden kaltaiseksi,
saat lapsia ja keität, kirnuat,
ja voi ja siipikarja, munat aina
on kielelläs ja kiistanaiheenas,
ja vihdoin vanhana ja katkerana
väristen hautaas horjut.ISÄ HART.
Minä sulle
tien näytän, tytär, taivaaseen.LAPSI.
Vaan minä
vien sinut, vastanaitu morsian,
sydämen kaihon maahan, sinne, missä
ei kukaan tule vanhaks, hurskahaksi,
ei kukaan tule vanhaks, viisahaksi,
ei kukaan tule vanhaks, katkeraksi,
ja miss' ei kiltit kielet kahlitse;
sill' ajatukset ne vain meitä ohjaa,
jotk' ailahtava hetki herättää.ISÄ HART.
Nimessä rakkaass' Ainokaisen sen,
mi ristiinnaulittiin, ma sua pyydän:
käy luokseni nyt, Mary Bruin.LAPSI.
Hänet
nimessä hänen oman sydämensä
vien minä.ISÄ HART.
Koska Ristiinnaulitun
vein kuvan pois, en mitään ole minä,
en mitään mahda minä. Noudan tänne
sen jälleen.MAURTEEN (takertuu häneen).
Ei.
BRIDGET.
Meit' älkää jättäkö!
ISÄ HART.
Oi, antakaa mun mennä ennenkuin
on myöhäistä. Mun syntinihän se
tään kaiken yksin aiheuttaa.(Laulua ulkona.)
LAPSI.
Ne laulaa:
"Sa tule, vastanaitu morsian,
luo metsäin, vetten, hämyyn kalpeaan!"MARY.
Ma tulen kanssas.
ISÄ HART.
Hän on kadotettu.
ah!LAPSI.
Mutta kaikki kuolollinen toivo,
jok' on sun taakkanas, pois heitä, sillä
me, jotka tuulen teitä ratsastamme
ja kirmailemme yli aaltojen
ja karkeloimme vuorten huipuilla,
olemme monin kerroin kevyemmät
kuin kastehelmet viiriss' aamun koin.MARY.
Oi ota minut myötäs!
SHAWN.
Rakastettu,
en päästä sua. Mull' on enemmän
kuin sanat, joilla pitää sua kiinni:
nää vahvat käsivarret. Niistä saa
ei kaikki keijukaisten sotalaumat
pois sua.MARY.
Rakkaat kasvot! rakas ääni!
LAPSI.
Sa tule, vastanaitu morsian.
MARY.
Sun maatas aina rakastin – vaan – silti
LAPSI.
Sa tule, lintu pieni, valkea.
MARY.
Se kutsuu mua!
LAPSI.
Tule, lintu pieni.
(Etäisiä tanssivia olentoja ilmaantuu metsään.)
MARY.
Ma kuulen laulua ja tanssia.
SHAWN.
Jää luokseni!
MARY.
Ma luulen, että jäädä
ma tahtoisin – vaan – silti –LAPSI.
Tule lintu
sa pieni, kultatöyhtöinen.MARY (aivan hiljaa).
Vaan – silti
LAPSI.
Sa tule, lintu pieni, hopeajalka!
(MARY BRUIN kuolee, ja LAPSI poistuu.)
SHAWN.
Hän kuollut on!
BRIDGET.
Se jätä harhakuva;
poiss' ovat sielu sekä ruumis. Sinä
syleilet lehtikasaa tahi vaimos
kuvaksi muuttunutta saarnipuuta.ISÄ HART.
Niin vievät pahat henget saaliinsa,
kädestä miltei Jumalan, ja valta
vaan niiden karttuu päivä päivältä,
ja miehet sekä vaimot jättävät
tiet vanhat, ylpeys kun kolkuttaa
ohuilla rystysillään sydämelle.(Ulkona on tanssivia olentoja, ja ehkä myös valkea lintu, ja monet äänet laulavat:)
"Käy tuulonen porteilta, Päivä, sun kois,
käy sydämeen orpoon ja kaihoavaan,
ja sydän orpo se kuihtuu pois."
Kaikki suomentanut Toivo Lyy.JOHN MILLINGTON SYNGE.
Yeatsin runous on kauttaaltaan niin unelmaromanttista, ettei se siedä todellista elämää, vaan särkyy sen kosketuksesta. Irlantilaisen liikkeen näytelmäkirjailija ja irlantilais-englantilaisen kansankielen, "hibernian", kohottaja kirjallisuuden välineeksi, John Millington Synge (1871-1909), suhtautui tehtäväänsä toisin: hänen tuotannossaan yhtyvät villi irlantilainen maaperä ja sen yllä auertava eriskummallinen unelmamaailma, naturalismi ja romantiikka. Synge oli asianajajan poika Dublinin läheisyydestä, suoritti sen yliopistossa B.A:n tutkinnon 1892, tutki musiikkia Saksassa ja kirjallisuutta Parisissa, ja matkusti 1899 Yeatsin kehoituksesta Aranin saarille, Irlannin länsirannikolle, tutkimaan kansan uskomuksia ja kieltä, muodostamaan omaa kansallista tyyliä. Tuloksena oli, paitsi kuvausta Aran-saaret (1907), perehtyminen saarien kansan sielunelämään ja sen tulkitseminen sarjassa omaperäisiä, samalla naturalistisia ja romanttisia, draamallisesti voimakkaita näytelmiä, joilla on Irlannin kansallisessa näytelmäkirjallisuudessa perustava merkitys, ratkaisevampi kuin Yeatsin lyyrillisillä tunnelmadraamoilla. Lotin Islannin kalastajasta (Pecheur d'Islande) muistuttava yksinäytöksinen Meren uhreja_ (Riders to the Sea, 1904), kuva köyhästä kalastajakansasta, joka taistelee vihamielistä merta vastaan; Laakson varjossa (In the Shadow of the Glen, 1904); Pyhimysten lähde (The Well of the Saints, 1907), jonka inhoittava sokea kerjäläispariskunta mieluummin jää sokeaksi kuin näkeväksi tullen sulkee tien sisäiseen näkymaailmaansa; Länsimaailman leikkikalu (The Playboy of the Western World, 1907); Tinarin häät (The Tinker's Wedding, 1907); ja kesken jäänyt _Deirdre of the Sorrows (1910) – kaikki ne kuvaavat irlantilaista talonpoikaa sellaisena, mikä hän todella on, miten hän tuntee, ajattelee ja puhuu, vieläpä hänen omalla kielellänsä, joka on ranskalaisesti kouluutuneella maulla kohotettu kauttaaltaan kauniille tasolle. Vaikka irlantilainen rahvas ei tästä kuvastansa pitänytkään, merkitsevät Syngen näytelmät kuitenkin toistaiseksi irlantilaisen draaman huippusaavutusta.
MEREN UHREJA.
Henkilöt:
MAURYA, vanha vaimo. HARTLEY, hänen poikansa. CATHLEEN, hänen tyttärensä. NORA, nuorempi tytär. MIEHIÄ ja NAISIA.
Tapahtumapaikka – Saari Irlannin länsirannikolla.
Tupakeittiö, seinillä verkkoja ja öljyvaatteita ja seinää vasten nojallaan muutamia uusia lautoja; rukki jne. Cathleen, noin kahdenkymmenenvuotias tyttö, taputtelee pannuun leipomaansa leipää ja siirtää sen liedessä olevaan paistinpataan, samalla kohentaen tulta. Pyyhkii sitten kätensä, ottaa rukin ja rupeaa kehräämään. Nora, nuori tyttö, kurkistaa sisään ovesta.
NORA (hiljaa). Missä äiti on?
CATHLEEN. Hän meni lepäämään, Jumalan kiitos, ja sanoi koettavansa hiukan nukkua.
(Nora tulee hiljaa sisään ja ottaa saalinsa alta mytyn.)
CATHLEEN (kehräten reippaasti). Mitä siinä on?
NORA. Nuori pastorimme toi sen. Siinä on paita ja sukka, jotka on riisuttu eräältä hukkuneelta Donegalissa.
(Cathleen pysäyttää rukin äkkiä ja kumartuu lähemmäksi.)
NORA. Meidän täytyy katsoa, ovatko ne Michaelin, ennenkuin äiti tulee, mennäkseen jälleen rannalle tähystelemään.
CATHLEEN. Kuinka ne voisivat olla Michaelin, Nora? Miten hän olisi voinut joutua niin kauas pohjoiseen?
NORA. Nuori pastori sanoi niiden näyttävän tutuilta. "Jos ne ovat Michaelin", hän sanoi, "niin kertokaa äidillenne, että hänet haudattiin siunattuun maahan Jumalan armosta; mutta elleivät ne ole hänen, niin älkää sanoko hänelle niistä sanaakaan, koska hän muuten itkee ja suree itsensä kuoliaaksi."
(Tuulenpuuska paiskaa auki oven, jonka Nora oli jättänyt raolleen.)
CATHLEEN (katsoen huolestuneesti ulos). Kysyitkö häneltä, aikooko hän estellä Bartleytä lähtemästä tänään viemään hevosia Galwayn markkinoille?
NORA. "Hänen matkaansa en tahdo estää", hän sanoi; "mutta älkää olko siitä huolissanne. Äitinne rukoilee puoliyöhön saakka, eikä kaikkivaltias Jumala tahdo hyljätä häntä ja ottaa pois hänen ainoata turvaansa."
CATHLEEN. Lyökö meri korkealle Valkoisten kallioiden luona?
NORA. Lyö kyllä, Jumala meitä auttakoon. Lännen puolella on raju aallokko, joka vain pahenee tällä tuulella nousuveden aikana. (Hän menee pöydän luo mytty kädessään.) Avaanko sen nyt?
CATHLEEN. Äiti voi herätä ja tulla tänne, ennenkuin olemme valmiit. (Tulee pöydän ääreen.) Siihen menee aikaa, ja voihan olla, että molemmat itkemme.
NORA (menee sisäovelle ja kuuntelee). Nyt hän kääntyi vuoteella. Tuossa paikassa hän on täällä.
CATHLEEN. Anna minulle portaat, niin panen mytyn uunille. Silloin hän ei huomaa mitään, ja ehkäpä hän nousuveden tullessa menee rantaan tähystämään, näkyisikö Michael ajautuvan tänne idästäpäin.
(He nostavat portaat uunin kuvetta vastaan; Cathleen nousee pari askelta ja kätkee mytyn uunille. Maurya tulee sisähuoneesta.)
MAURYA (katsoen Cathleeniin ja puhuen nurkuvalla ja valittavalla äänellä). Eikö turvetta ole tarpeeksi täksi päiväksi ja illaksi?
CATHLEEN. Minulla on juuri leipä paistumassa (pudottelee turvetta), ja Bartleyn pitää saada se, jos hän lähtee Connemaraan nousuveden tultua.
(Nora korjaa turvemöhkäleet lattialta ja asettelee ne paistinpadan ympärille.)
MAURYA (istuutuen tuolille tulen ääreen). Hän ei mene tänä päivänä, tuulen noustessa sekä etelästä että lännestä. Hän ei lähde mihinkään, sillä nuori pastori ei päästä häntä.
NORA. Pastori ei estä häntä; ja sitä paitsi kuulin Eamon Simonin ja Stephen Pheetyn ja Colum Shawnin sanovan, että hän lähtee sinne.
MAURYA. Missä hän on?
NORA. Hän meni tiedustelemaan, mahtaisiko tällä viikolla vielä mennä muita laivoja, mutta minä luulen hänen tulevan pian takaisin, sillä nousuvesi lähenee jo niemen kärkeä, ja tämä laiva luovii tänne idästä.
CATHLEEN. Kuulen jonkun tulevan isojen kivien kohdalla.
NORA (katsoen ulos). Siinä hän tuleekin, ja hänellä on kiire.
BARTLEY (tulee sisään ja katsoo ympärilleen. Hän puhuu surumielisesti ja hiljaa). Missä se palanen on, Cathleen, joka jäi siitä Connemarasta ostetusta uudesta köydestä?
CATHLEEN (laskeutuen portailta). Anna se hänelle, Nora; se on tuolla lautojen vieressä naulassa. Nostin sen aamulla sinne, kun se mustajalkainen porsas pureskeli sitä.
NORA (ojentaen köyden veljelleen). Tämäkö se on, Bartley?
MAURYA. Olisi parempi antaa köyden riippua naulassaan lautojen vieressä, Bartley. (Bartley ottaa köyden.) Sanon sinulle, että sitä tarvitaan täällä, sillä jos Michael ajautuu rantaan huomenna tai ylihuomenna tai minä päivänä hyvänsä tällä viikolla, niin hänelle kaivetaan Jumalan armosta syvä hauta.
BARTLEY (alkaen solmia köyttä). Minulla ei ole sellaisia päitsiä että voisin ratsastaa tammalla, ja tässä on jo kiire. Muita laivoja ei mene pariin viikkoon, ja alhaalla sanottiin, että näillä markkinoilla maksetaan hevosista hyvästi.
MAURYA. Alhaalla ei säästetä myöskään kovia sanoja, jos ruumis ajautuu rantaan, eikä täällä ole ketään, joka pystyisi tekemään sille arkkua. Ja minä kun ostin niin kalliilla hinnalla hienoimmat valkoiset laudat, mitä Connemarasta saa. (Hän kääntyy katsomaan lautoja.)
BARTLEY. Kuinka se voisi enää ajautua rantaan, kun olemme jo tähystelleet sitä yhdeksän päivää, ja tuuli on ollut koko ajan lännestä ja etelästä?
MAURYA. Ellei sitä löydetä, niin se johtuu siitä, että meri on nousemassa. Ja kuun vieressä oleva tähti tietää, että se nousee jo tänä iltana. Jos sinulla on sata hevosta, vaikkapa tuhat hevosta, niin voiko tuhannenkaan hevosen hinta korvata poikaa kodissa, jossa on vain yksi poika?
BARTLEY (valmistaen päitsiä, Cathleenille). Mene joka päivä alas katsomaan, etteivät lampaat hypi rukiiseen, ja jos teurastaja sattuisi tulemaan tänne, niin voit myydä hänelle sen mustajalkaisen porsaan, jos saat kunnollisen hinnan.
MAURYA. Kuinka tuommoinen kuin hän kykenisi saamaan hyvää hintaa porsaasta?
BARTLEY (Cathleenille). Jos tuuli pysyy lännessä koko loppukuun, niin kerää Noran kanssa vielä yksi suovallinen leviä lipeätuhkaa varten. Tästä lähtien meillä on kova edessä, kun talossa on vain yksi mies töitä tekemässä.
MAURYA. Sitten vasta me saamme kovimman kokea, kun sinä hukut, kuten kaikki toisetkin. Miten minä, hautaan katsova vanhus, ja tytöt sitten tulemme toimeen?
(Bartley laskee päitset pöydälle, riisuu takkinsa ja ottaa ylleen toisen, uudemman, joka on tehty samasta kankaasta.)
BARTLEY (Noralle). Joko se lähestyy aallonmurtajaa?
NORA (katsoen ulos). Se kaartaa juuri niemen kärjen ympäri ja höllentää purjeita.
BARTLEY (ottaen kukkaronsa ja piippunsa). Minulla on puoli tuntia aikaa ehtiäkseni laivaan, ja te näette minut taas kahden päivän, tai kolmen päivän, tai ehkä vasta neljän päivän kuluttua, jos tuuli tekee kiusaa.
MAURYA (kääntyen tuleen päin ja peittäen päänsä saalillaan). Kuinka voi mies olla niin julma ja tunteeton, ettei ole kuulevinaankaan vanhan äitinsä puheita, kun tämä estelee häntä lähtemästä tuonne meren vietäväksi?
CATHLEEN. Merellähän nuoret miehet elämänsä elävät, ja kukapa kuuntelisi vanhusta, joka aina hokee samaa asiaa?
BARTLEY (ottaen päitset). Minun täytyy nyt mennä sukkelaan. Ratsastan punaisella tammalla, ja harmaa poni saa juosta jäljessä... Jumala siunatkoon teitä.
(Hän poistuu.)
MAURYA (parahtaa itkuun, Bartleyn ollessa kynnyksellä menossa). Sinne hän meni, Jumala meitä armahtakoon, emmekä me näe häntä enää. Hän meni, ja kun ilta pimenee tänään yöksi, minulla ei ole enää yhtään poikaa.
CATHLEEN. Miksi ette antanut hänelle siunaustanne, kun hän katsoi ovella taakseen? Eikö meillä kaikilla ole jo kyllin surua ilman sitäkin, että päästitte hänet menemään tylyjen sanojen saattelemana ja että nyt ennustatte sellaista onnettomuutta?
(Maurya ottaa hiilipihdit ja alkaa umpimähkään kohentaa tulta, katsomatta taakseen.)
NORA (kääntyen häneen päin). Te vedätte turpeen pois leivän ympäriltä.
CATHLEEN (parahtaen). Jumalan poika meille anteeksi antakoon, mehän unohdimme hänen leipänsä. (Hän kiiruhtaa lieden ääreen.)
NORA. Ja jos se on palanut pilalle, niin hän saa olla ilman ruokaa pimeään saakka, oltuaan syömättä auringon noususta asti.
CATHLEEN (ottaen leivän pannusta). Tietysti se on palanut. Eihän kukaan osaa ajatella järkevästi talossa, jossa vanha vaimo on herkeämättä äänessä. (Maurya huojuttaa itseään tuolillaan.)
CATHLEEN (leikaten leivästä palan ja käärien sen vaatteeseen Mauryalle). Menkää nyt alas lähteelle ja antakaa tämä hänelle, kun hän menee siitä ohi. Siten te näette hänet, ja kaikki tylyt puheet unohtuvat, koska voitte tehdä hänen mielensä hyväksi sanomalla: "Olkoon matkasi onnellinen!"
MAURYA (ottaen leivän). Ehdinkö sinne yhtä pian kuin hän?
CATHLEEN. Kyllä, jos kiiruhdatte.
MAURYA (nousten epävarmasti). Käveleminen on minulle niin vaivalloista.
CATHLEEN (katsoen häneen huolestuneesti). Ojenna hänelle keppi, Nora, ettei hän kompastu polulla oleviin kiviin.
NORA. Mikä keppi?
CATHLEEN. Se, jonka Michael toi Connemarasta.
MAURYA (ottaen kepin, jonka Nora antaa hänelle). Suuressa maailmassa vanhat ihmiset jättävät tavaransa pojilleen ja lapsilleen, mutta täällä meillä nuoret miehet jättävät tavaransa vanhuksille.
(Hän menee hitaasti ulos. Nora siirtyy portaitten ääreen.)
CATHLEEN. Odota, Nora, hän voi kääntyä takaisin. Hän on niin murheen murtama, ettei tiedä, mitä hän milloinkin tekee. Jumala häntä auttakoon.
NORA. Onko hän jo kiertänyt pensaan?
CATHLEEN (katsoen ulos). Nyt häntä ei näy enää. Heitä mytty sukkelaan alas, sillä Jumala tiesi, milloin hän jo palaa.
NORA (ottaen mytyn uunilta). Nuori pastori sanoi kulkevansa huomenna tästä ohi, niin että mehän voimme mennä ilmoittamaan hänelle, ovatko vaatteet Michaelin, kuten varmasti uskon.
CATHLEEN (ottaen mytyn). Kertoiko hän, miten ne löydettiin?
NORA (laskeutuen portailla). "Kaksi miestä oli soutanut maihin viskylastia", hän kertoi, "ennen kukonlaulua, ja toisen airo oli kolahtanut ruumiiseen heidän soutaessaan mustien kallioiden ohi, jotka ovat pohjoisessa."
CATHLEEN (koettaen avata myttyä). Anna minulle veitsi, Nora, sillä nauhat ovat kiristyneet suolaisessa vedessä, ja tämän umpisolmun avaamiseen menee muuten viikko.
NORA (ojentaen hänelle veitsen). Minä olen kuullut, että Donegaliin on pitkä matka.
CATHLEEN (katkaisten nauhan). Niin on. Täällä kävi hiljattain eräs kaupustelija – tämä veitsi ostettiin häneltä – joka sanoi, että jos lähtee kävelemään noiden kallioiden luota, niin menee seitsemän päivää, ennenkuin on Donegalissa.
NORA. Entä ajautumalla meren mukana? Kuinka kauan se kestäisi?
Cathleen avaa mytyn ja vetää näkyviin osan paitaa ja sukan. Molemmat tarkastavat niitä kiihkeästi.
CATHLEEN (hiljaa). Jumala olkoon meille armollinen, mutta onhan varsin vaikeata varmasti sanoa, ovatko nämä hänen, vai eivät!
NORA. Minä otan naulasta hänen toisen paitansa, niin katsomme, ovatko ne samaa kangasta. (Hän kääntelee vaatteita, jotka riippuvat nurkassa.) Se ei ole täällä, Cathleen. Missähän se mahtaa olla?
CATHLEEN. Rartley taisi ottaa sen tänä aamuna, sillä hänen omansa oli aivan suolan jäykistämä. (Viitaten nurkkaan.) Tuolla on hihan kappale, joka on samaa kangasta. Tuo se tänne. (Nora antaa sen hänelle, ja he vertailevat kankaan laatua.)
CATHLEEN. Ne ovat samaa kangasta, Nora, mutta sitähän on pakoittain Galwayn myymälöissä. Onhan moni muukin, eikä vain Michael, voinut teettää siitä paitoja.
NORA (joka on ottanut sukan käteensä ja laskenut silmät, itkien). Ne ovat Michaelin, Cathleen, ne ovat Michaelin, Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen! Mitä sanoo äiti saadessaan kuulla kaiken tämän, ja kun Bartley on poissa?
CATHLEEN (ottaen sukan). Tämähän on aivan tavallinen sukka.
NORA. Se kuuluu kolmanteen pariin, jotka itse kudoin. Panin siihen kuusikymmentä silmää, joista pudotin neljä.
CATHLEEN (laskee silmät). Niitä on juuri sen verran. (Itkien.) Ah, Nora, kuinka katkeraa onkaan ajatella, että hän ajautui sillä tavalla niin kauas pohjoiseen, saattajina ja itkijöinä vain meren linnut!
NORA (kääntyen puolittain ympäri ja ojentaen kätensä vaatteita kohti). Eikö ole surkeata, ettei miehestä, joka oli niin vankka soutaja ja taitava kalastaja, ole nyt muuta jäljellä kuin vanhan paidan kappale ja villasukka?
CATHLEEN (hetkisen kuluttua). Joko äiti tulee, Nora? Kuulen jotakin liikettä polulta.
NORA (katsoen ulos). Hän se on, Cathleen. Hän on pian ovella.
CATHLEEN. Korjaa nämä tavarat pois, ennenkuin hän tulee sisään. Ehkäpä hänen on nyt parempi olla annettuaan siunauksensa Bartleylle, emmekä mekään ilmaise kuulleemme mitään, ennenkuin Bartley on kotona jälleen.
NORA (auttaen Cathleenia sitomaan myttyä kiinni). Panemme sen tuonne uunin soppeen.
(He työntävät mytyn uunin sopessa olevaan koloon. Cathleen menee takaisin rukin ääreen.)
NORA. Huomanneeko hän minun itkeneen?
CATHLEEN. Asetu selin oveen sillä tavalla, ettei valo osu kasvoihisi.
(Nora istuutuu uunin soppeen, selin oveen. Maurya tulee sisään hyvin hitaasti, menee lattian poikki, katsahtamatta tyttöihin, ja vaipuu takan toisella puolella olevalle tuolilleen. Vaatteeseen kääritty leivänpala on vielä hänen kädessään. Tytöt katsovat toisiinsa, ja Nora osoittaa kääröä.)
CATHLEEN (kehrättyään hetkisen). Te ette antanutkaan hänelle leivänpalaa, joka hänen piti saada?
(Maurya alkaa itkeä hiljaa, kääntymättä ympäri.)
CATHLEEN. Näittekö hänen ratsastavan alas rantaan? (Maurya itkee.)
CATHLEEN (hiukan kärsimättömästi). Eikö ole parempi, Jumala teille anteeksi antakoon, vastata minulle ja kertoa, mitä te näitte, kuin itkeä ja valittaa sellaista, jolle ei enää mitään mahda? Näittekö Bartleytä, sanokaa?
MAURYA (heikolla äänellä). Sydämeni on murtunut tästä päivästä ainiaaksi.
CATHLEEN (kuten ennen). Näittekö Bartleytä?
MAURYA. Olen nähnyt jotakin hirveätä.
CATHLEEN (nousee rukin äärestä ja katsoo ulos). Jumala teitä auttakoon, tuollahan Bartley juuri menee niemen poikki tammalla ratsastaen, harmaa poni jäljessään.
MAURYA (säpsähtää, niin että saali solahtaa hänen päästään, jättäen valkoiset, hajalle irtautuneet hapset paljaiksi. Säikähtyneesti). Harmaa poni jäljessään...
CATHLEEN (tullen takan luo). Mitä te sillä tarkoitatte?
MAURYA (puhuen hyvin hitaasti). Olen nähnyt sellaista, ettei kukaan ole nähnyt sen hirveämpää sitten kuin Bride Dara näki sen kuolleen miehen, jolla oli lapsi sylissään.
CATHLEEN ja NORA. A-aah!
(He kyyristyvät vanhuksen eteen lieden ääreen.)
NORA. Kertokaa, mitä näitte.
MAURYA. Minä menin lähteelle ja seisoin siinä lukien itsekseni rukousta. Silloin näin Bartleyn tulevan punaisella tammalla ratsastaen, ja harmaa poni seurasi jäljessä (hän nostaa kätensä kuin tahtoen päästä näkemästä jotakin). Jumalan poika varjelkoon meitä, Nora!
CATHLEEN. Mitä te näitte?
MAURYA. Michaelin.
CATHLEEN (hellästi). Ei, äiti. Michaelia ette voinut nähdä, sillä hänen ruumiinsa on löydetty kaukaa pohjoisesta, ja hänet on Jumalan armosta haudattu siunattuun maahan.
MAURYA (hiukan kiivaasti). Minä näin hänet juuri tänä päivänä, ja hän ratsasti ja ajoi laukkaa. Bartley tuli ensin punaisella tammalla, ja minä yritin sanoa: "Olkoon matkasi onnellinen", mutta jokin sai sanat takertumaan kurkkuuni. Hän ajoi nopeasti ohitseni ja sanoi: "Jumalan siunausta teille", minun kykenemättä sanomaan mitään. Sitten itkin ja kun taas katsahdin ylös, näin harmaan ponin ja Michaelin sen selässä – hänellä oli hienot vaatteet ja uudet kengät.
CATHLEEN (alkaa itkeä). Tästä lähtien meillä ei ole enää mitään turvaa. Ei mitään turvaa.
NORA. Eikö nuori pastori sanonut, ettei kaikkivaltias Jumala tahdo hyljätä äitiä eikä ottaa pois hänen ainoata turvaansa?
MAURYA (hiljaa, mutta selvästi). Mitäpä hänenlaisensa merestä tietäisi... Bartley ei tule enää takaisin, niin että kutsukaa Eamon tänne ja pyytäkää häntä tekemään minulle hyvä arkku noista valkoisista laudoista, sillä minä en jaksa elää enää. Minulla on ollut mies ja mieheni isä ja kuusi poikaa tässä talossa – kuusi reipasta miestä, vaikka synnytinkin heidät suurella kivulla ja tuskalla heidän tullessaan tähän maailmaan – ja toiset heistä löydettiin ja toiset jäivät sinne, ja niin he ovat nyt kaikki poissa... Stephen ja Shaw hukkuivat siinä suuressa myrskyssä, ja heidät löydettiin Gregoryn lahdesta Golden Mouthin luota ja kannettiin samalla laudalla sisään tuosta ovesta...
(Hän vaikenee, ja tytöt säpsähtävät aivan kuin kuullen jotakin ovesta, joka on raollaan heidän takanaan.)
NORA (kuiskaten). Kuulitko, Cathleen? Kuulitko jotakin ääntä koillisesta päin?
CATHLEEN (kuiskaten). Joku huutaa rannassa.
MAURYA (jatkaa kuulematta mitään). Ja sinne jäi Sheamus ja hänen isänsä ja tämänkin isä eräänä pimeänä yönä, eikä heistä näkynyt jälkeäkään, kun aurinko nousi. Sitten hukkui Pat, suistui mereen veneen kaatuessa. Minä istuin täällä, hoidellen Bartleytä, joka oli aivan pieni ja lepäsi polvillani, kun näin kaksi naista, kolme naista, neljä naista, jotka astuivat sisään ja tekivät ristinmerkin, sanomatta mitään. Silloin katsoin ulos, ja heidän jäljessään tuli miehiä, jotka kantoivat jotakin punaisen purjeen puolikkaassa, Ja siitä tippui vettä – sinä päivänä oli kaunis pouta, Nora – ja kiviin jäi märkä juova kynnykselle saakka...
(Hän vaikenee jälleen, kädet ojennettuina ovea kohti. Se aukenee hiljaa, ja vanhoja vaimoja alkaa tulla sisään. He tekevät kynnyksellä ristinmerkin ja polvistuvat näyttämön etualalle, punaiset hameet pään yli vedettyinä.)
MAURYA (kuin unessa Cathleenille). Onko se Pat vai Michael? Vai mitä tämä on?
CATHLEEN. Michael on jo löydetty kaukaa pohjoisesta, ja kun hänet on löydetty sieltä, niin miten hän voisi nyt olla täällä?
MAURYA. Mereen on jäänyt ajelehtimaan niin paljon nuoria miehiä, etteiväthän ne, jotka löysivät hänet, voi tietää, oliko se Michael, vai joku toinen, sillä kun mies on meressä yhdeksän vuorokautta ja ilma koko ajan tuulinen, niin hänen äitinsäkin on vaikea tuntea häntä.
CATHLEEN. Se oli Michael, Jumala olkoon hänelle armollinen, sillä ne siellä pohjoisessa ovat toimittaneet meille joitakin hänen vaatekappaleitaan.
(Hän kumartuu ja antaa sitten Michaelille kuuluneet vaatteet Mauryalle, joka nousee hitaasti seisaalleen ja ottaa ne käsiinsä. Nora katsoo ulos.)
NORA. Tuolla tulee miehiä, jotka kantavat jotakin välissään, ja siitä tippuu vettä, jättäen märän juovan kiville.
CATHLEEN (kuiskaten naisille, jotka ovat tulleet sisään). Onko se Bartley?
ERAS NAISISTA. Niin on, Jumala hänen sielunsa korjatkoon.
(Kaksi nuorehkoa naista tulee sisään ja vetää pöydän keskelle lattiaa. Miehet tuovat Bartleyn ruumiin, joka lepää laudalla, peittona purjeen palanen, ja laskevat hänet pöydälle.)
CATHLEEN (sillä aikaa naisille). Millä tavalla hän hukkui?
ERAS NAISISTA. Harmaa poni kompastui ja tyrkkäsi hänet mereen Valkoisten kallioiden luona, ja kova rantahyöky kiskaisi hänet mukaansa.
(Maurya on polvistunut pöydän yläpäähän. Naiset itkevät hiljaa ja huojuttavat hitaasti yläruumistaan. Cathleen ja Nora polvistuvat pöydän toiseen päähän. Miehet polvistuvat ovensuuhun.)
MAURYA (nostaen päätään ja puhuen aivan kuin saapuvilla ei olisi ketään). Nyt he ovat kaikki poissa, eikä meri voi enää tehdä minulle mitään... Nyt minulla ei ole enää mitään syytä valvoa itkien ja rukoillen, kun tuuli ulvoo etelästä ja rantahyöky pauhaa idässä, pauhaa lännessä, ja aallot lyövät jymisten yhteen. Minulla ei ole enää mitään syytä lähteä pimeinä iltoina hakemaan vihkivettä, eikä minua enää liikuta toisten naisten itku, olipa meri minkä näköinen hyvänsä. (Noralle.) Anna minulle vihkivesi tuolta laudakolta; sitä on vielä tilkka jäljellä. (Nora antaa kulhon hänelle.)
MAURYA (laskee Michaelin vaatteet Bartleyn jaloille ja pirskoittaa vihkivettä hänen päällensä). En tee tätä sen tähden, etten olisi rukoillut kaikkivaltiasta Jumalaa puolestasi, Bartley. En sen tähden, etten olisi rukoillut illoin pimeään saakka, kunnes en enää tiennyt, mitä sanoisin; vaan siksi, että suuri lepo alkaa nyt minullekin, kuten on jo aika. Nyt siirryn suureen lepoon minäkin ja saan pitkät yöt nukkuakseni, jos meillä on vain hitunenkaan kosteita jauhoja syödäksemme ja ehkäpä jokunen löyhkäävä kala.
(Hän polvistuu jälleen, tehden ristinmerkin, ja alkaa kuiskaten lukea rukousta.)
CATHLEEN (eräälle vanhalle miehelle). Ehkäpä te ja Eamon rupeatte tekemään arkkua, kun aurinko nousee. Meillä on hyviä valkoisia lautoja, jotka äiti itse osti, Jumala häntä auttakoon, ajatellen, että Michael löytyisi, ja minulla on tuore leipä, jonka voitte syödä työskennellessänne.
VANHA MIES (katsoen lautoihin). Onko täällä nauloja?
CATHLEEN. Ei ole, Colum; niitä emme tulleet ajatelleeksi.
TOINEN MIES. Kummallista, ettei hän muistanut nauloja, vaikka on jo nähnyt tehtävän niin monta arkkua.
CATHLEEN. Hän käy vanhaksi, ja suru on murtanut hänet.
(Maurya nousee jälleen hitaasti, levittää Michaelin vaatekappaleet ruumiin viereen ja pirskoittaa vihkiveden jäännöksen niiden päälle.)
NORA (kuiskaten Cathleenille). Hän on nyt kokonaan rauhoittunut, mutta sinä päivänä, jolloin Michael hukkui, hänen itkunsa kuului täältä lähteelle saakka. Olisiko kukaan voinut ajatella, että hän piti enemmän Michaelista?
CATHLEEN (hitaasti ja selvästi). Vanha vaimo väsyy pian kaikkeen, ja eikö hän ole jo valittanut ja itkenyt yhdeksän päivää ja täyttänyt koko taloa surullaan?
MAURYA (laskee tyhjän kulhon kumolleen pöydälle ja panee kätensä ristiin Bartleyn jaloille). Nyt he ovat kaikki yhdessä, ja loppu on tullut. Olkoon kaikkivaltias Jumala armollinen Bartleyn sielulle, ja Michaelin sielulle, ja Sheamuksen ja Patin, ja Stephenin ja Shawnin sieluille (painaen päänsä alas); ja armahtakoon Hän minunkin sieluani, Nora, ja kaikkia, jotka tässä maailmassa vielä elossa ovat.
(Hän vaikenee. Naisten itku kuuluu hiukan äänekkäämmin ja hiljenee jälleen.)
MAURYA (jatkaen). Michael on haudattu kaukana pohjoisessa kaikkivaltiaan Jumalan armosta siunattuun maahan. Ja Bartley saa hienon arkun noista valkoisista laudoista ja syvän haudan. Mitä voisimmekaan enempää toivoa? Eihän kukaan voi elää iankaikkisesti, ja siihen meidän on tyydyttävä.
(Hän polvistuu jälleen, ja väliverho sulkeutuu hitaasti.)
Suomentanut O. Juurikoski.
JOHN MASEFIELD.
Siitä runoilijapolvesta, joka 1900-luvun parina alkukymmenenä piti englantilaisessa maailmassa runouden lippua liehumassa, mainittakoon tässä vain John Masefield, ei siksi, että hän olisi lukuisista runoilijaveljistänsä, samanikäisistä ja nuoremmista, ehdottomasti etevin, vaan siksi, että hänen runoilijanimensä on joka tapauksessa kotimaassaan vakiintunut, virallisestikin tunnustettu: onhan hän Englannin nykyinen hovirunoilija. Masefieldin matka tähän asemaan on romanttinen tarina. Hän syntyi Ledburyssa, Herefordshiressä, 1874, lakimiehen poikana, joutui varhain orvoksi, sai taipumattoman ja seikkailunhaluisen luonteensa vuoksi lähteä 14-vuotiaana merelle, palveli maston etupuolella lähes kolme vuotta, purjehtien kaikilla merillä, ja jätti laivansa New Yorkissa keväällä 1895, omaisuutena merimiehenkirstu ja 5 dollaria. Yhdysvalloissa hän oleskeli kaksi vuotta, eläen tavallisena työmiehenä. Tänä aikana hänen lukuhalunsa heräsi ja hän tutustui Englannin klassilliseen kirjallisuuteen aina renessanssista alkaen. Seurauksena oli vastustamaton halu kirjoittaa runoja. 1897 Masefield palasi Lontooseen, tutustui Syngeen, ja sorvaili niitä runojansa, jotka muodostavat hänen esikoiskokoelmansa Suolaveden ballaadeja (Salt Water Ballads, 1902); siihen sisältyy mm. hänen huomiota herättänyt runonsa Lasteja (Cargoes), menneisyyden romantiikan ja nykyisyyden harmauden lyhyt, vaikuttava rinnastus. Hän pääsi W. B. Yeatsin tuttavuuteen, hyötyen siitä runoilijana. Toinen kokoelma Ballaadeja ilmestyi 1903, kolmas kokoelma Ballaadeja ja runoja 1910. Jo ensi kokoelmassaan Masefield ilmoitti olevansa "taistelija maan tomun ja tuhkan", so. syvien rivien, pohjakerroksen, puolesta. Draamallisessa runoelmassaan Iankaikkinen armo (The Everlasting Mercy, 1911) hän kertoo juopporentun tarinan, hänen heräämisensä ja kääntymisensä. Syrjäkadun leski (The Widow in Bye Street, 1912) kuvaa, kuinka leski Gurney menettää järkensä sen jälkeen, kun hänen poikansa on hirtetty. Masefieldin kootut runot ilmestyivät 1923. Hän on julkaissut myös useita romaaneja, mm. lastenkertomuksen Keskiyön kansaa (The Midnight Folk, 1928, suomennettu), jonka viehättävä saturomantiikka ja hienot välirunot todistavat korkeasta lahjakkuudesta ja taiteellisuudesta. – Hovirunoilijaksi hänet valittiin Robert Bridgesin jälkeen 1930 – toimenpide, joka sisältää hänelle tunnustuksen runoilijana, mutta on samalla hovin kohteliaisuus syviä rivejä kohtaan.
LASTEJA.
Viissoutu Niniven ui Ophirista kaukaa
aurinkoisen Palestiinan satamaan;
viiniä ja norsunluuta,
santeli- ja seetripuuta
sekä riikinkukkoja on lastinaan.
Karavelli Espanjan se Isthmuksesta soutaa
kautta palmurantain päivänpaahtamain,
lastinansa timantteja,
smaragdeja, topaaseja,
kaneelia sekä kultaa kirstuittain.
Brittiläinen sauhunharmaa lastilaiva kyntää
Kanaalissa merta kylmän maaliskuun,
lastinansa kivihiiltä,
lyijyä ja muuritiiltä
sekä kiskorautaa lisäks polttopuun.
Suomentanut Yrjö Jylhä.YHDYSVALLAT
BENJAMIN FRANKLIN.
Tyynimielinen, valistunut ja tiedonhaluinen amerikkalainen porvari Benjamin Franklin (1706-90), joka miellyttävästi edustaa Amerikan korkeimpia saavutuksia 1700-luvulla, oli syntyisin Uuden Englannin puritaanisesta keskuksesta, Bostonista, jossa hänen isänsä oli saippuankeittäjänä, mutta muutti sieltä 17-vuotiaana Philadelphiaan, hiukan vapaampaan ilmapiiriin. Veli omisti kirjapainon, johon Benjamin joutui 13-vuotiaana oppilaaksi. Monien valheiden jälkeen, joiden aikana hän työskenteli New Yorkissa, Lontoossa ja Philadelphiassa, uupumattomasti opiskellen tiedon kaikkia aloja, hän lopuksi (1728) pääsi oman, hyvin menestyvän kirjapainon omistajaksi viimemainittuun kaupunkiin. Kirjapainoonsa hän liitti kirjakaupan ja kustannustoiminnan, ruveten julkaisemaan mm. sanomalehteä (The Gazette), aikakauslehteä (Uutteran miehen papereita – The Busybody Papers, joka oli Addisonin Spectatorin jäljittelyä), ja kalenteria (Köyhän Rikhardin allakka – Poor Richard's Almanac), jotka hän kirjoitti suurimmaksi osaksi itse ja jotka tulivat tavattoman suosituiksi. Se valistunut, selväjärkinen ja viisaasti opettava henki, joka on näiden julkaisujen leimana, vaikutti huomattavasti Amerikan silloisen kansan kasvatukseen. Yhä jatkaen opintojansa, erikoisesti filosofiaa, kieliä ja luonnontieteitä (keksien 1752 ukkosenjohdattimen), Franklin monella tavalla levitti tiedonhalua ympäristöönsä, tullen, lyhyesti sanottuna, maansa valistuneen kansansivistystyön ja tieteenkin perustajaksi. Yhteiskunnalliseen toimintaan Franklin otti osaa vuodesta 1736 alkaen, tehden paljon hyödyllisiä aloitteita. 1747 hänet valittiin Pennsylvanian eduskuntaan ja 1757 hän matkusti valtionsa edustajaksi Lontooseen, jossa viipyi 1762:teen saakka, jolloin palasi kotimaahan, nimitettynä pääpostimestariksi. 1764-75 Franklin jälleen oleskeli Lontoossa, palaten viimemainittuna vuonna kotiin, koska oli joutunut isänmaansa itsenäisyyskysymysten vuoksi erimielisyyteen hallituksen kanssa ja tullut erotetuksi pääpostimestarin virasta. Tämän jälkeen Franklin aloitti historiasta tunnetun toimintansa Yhdysvaltain vapauden hyväksi, oleskellen lähettiläänä Parisissa 1776-85, ja allekirjoittaen siellä maansa puolesta rauhansopimuksen 1783. Lopullisesti kotimaahan palattuaan Franklin hoiti useita huomattavia luottamustoimia; hänen viimeisiä yleishyödyllisiä aloitteitaan oli kongressille osoitettu anomus orjuuden lakkauttamisesta. Hänen kirjoituksistaan useimmat käsittelevät käytännöllisiä ja opettavaisia asioita; erikoinen, sekä kirjalliselta arvoltaan että sisällykseltään kiintoisa on hänen oma elämäkertansa (The Autobiography), joka ulottuu vuoteen 1757 saakka.
BENJAMIN FRANKLININ ENSIMMÄINEN SANOMALEHTIKIRJOITUS; HÄNEN PAKONSA NEW YORKIIN.
Veljeni ystävien joukossa oli muutamia älykkäitä miehiä, jotka huvikseen kirjoittelivat sanomalehteen pieniä artikkeleita ja siten hankkivat sille mainetta ja kartuttivat tilaajamäärää: nämä miehet kävivät usein luonamme. Kuunnellessani heidän keskustelujansa ja kuvauksiansa siitä, miten suosiollisesti heidän kirjoituksensa oli otettu vastaan, minussa heräsi halu yrittää itse kuten he. Mutta kun olin vielä poikanen ja epäilin veljeni kieltäytyvän painattamasta lehteensä mitään, jonka tietäisi minun laatimakseni, koetti vääristää käsialaani ja kirjoittaen nimettömän kirjoituksen pisti sen illalla kirjapainon oven alle. Sieltä se löydettiin seuraavana aamuna ja veljeni näytti sen kirjoittaville ystävilleen, kun nämä tapansa mukaan tulivat hänen luokseen. He lukivat sen, keskustelivat sen johdosta läsnäollessani, ja sain erinomaiseksi ilokseni kuulla heidän hyväksyvän sen, ja että he arvaillessaan kirjoituksen tekijää mainitsivat vain sellaisia henkilöitä, joilla oli keskuudessamme jossakin määrin oppineen ja nerokkaan miehen maine. Otaksun nyt, että minulla oli jokseenkin hyvä onni tuomareihini nähden, mutta etteivät he olleetkaan niin perin hyviä kuin silloin luulin.
Tämä tapaus kuitenkin rohkaisi minua kirjoittamaan vielä useita kirjoituksia, jotka toimitin painoon samaa tietä kuin ensimmäisen, ja jotka samoin hyväksyttiin. Pidin salaisuuden omanani siksi kunnes vähäinen tietovarastoni oli tyhjentynyt, ja vasta sitten ilmaisin itseni, jolloin veljeni tuttavat alkoivat osoittaa minua kohtaan hiukan suurempaa kunnioitusta, vieläpä tavalla, joka ei miellyttänyt veljeäni, koska hän ajatteli – eikä kenties ilman syytä – että tulisin siitä turhamaiseksi. Ehkä tämä oli yhtenä syynä niihin erimielisyyksiin, joita näihin aikoihin alkoi ilmaantua välillemme. Vaikka hän oli veljeni, hän piti itseään isäntänä ja minua oppipoikana, ja vaati siis minulta samoja palveluksia kuin toisiltakin: mielestäni hän alensi minua eräillä vaatimuksillaan liiaksi, minun odottaessani häneltä veljenä suurempaa lempeyttä. Riitaisuuksistamme tehtiin usein selkoa isälleni, ja kuvittelen joko olleeni yleensä oikeassa tai osanneeni paremmin puhua puolestani, sillä isäni oli enimmäkseen minun puolellani. Mutta veljeni oli hyvin kiivas ja oli usein pieksänyt minua, mikä kovasti karvasteli mieltäni. Oppiaikani tuntui minusta tavattoman ikävältä, minkä vuoksi mietin lakkaamatta keinoa lyhentääkseni sitä. Lopulta siihen tarjoutuikin tilaisuus hyvin odottamattomalla tavalla.
Edustajakamari loukkaantui eräästä lehdessä julkaistusta valtiollisesta kirjoituksesta, jonka aiheen olen unohtanut. Veljeni vangittiin, asetettiin syytteeseen ja puhemiehen vaatimuksesta tuomittiin kuukaudeksi vankeuteen, luultavasti sen tähden, ettei hän suostunut ilmaisemaan kirjoittajan nimeä. Minutkin vangittiin ja vietiin kuulusteltavaksi neuvoston eteen, mutta vaikka he eivät saaneetkaan minua ilmaisemaan mitään, antoivat he kuitenkin minulle varoituksen ja päästivät sitten vapaaksi, kenties arvellen, että minä oppipoikana olin velvollinen säilyttämään isäntäni salaisuuden.
Sillä aikaa kun veljeni oli vankilassa, mikä seikka minua keskinäisistä riitaisuuksistamme huolimatta melkoisesti suututti, toimitin minä lehteä, ja käyttäen tilaisuutta hyväkseni rohkenin antaa hallitsijoillemme muutamia letkauksia, jotka suuresti ilahduttivat veljeäni, kun taas muut suhtautuivat minuun epäillen, pitäen minua nuorena nerona, jolla oli taipumusta moitteisiin ja satiiriin. Veljeni vapauttamista seurasi edustajakamarin määräys (hyvin omituinen), että "James Franklin ei saa enää julkaista sanomalehteä The New England Courant".
Tämän vuoksi hänen ystävänsä kokoontuivat kirjapainoomme neuvottelemaan, mitä tällaisten olosuhteiden vallitessa oli tehtävä. Jotkut ehdottivat, että määräystä olisi kierrettävä muuttamalla lehden nimi, mutta veljeni pelkäsi siitä johtuvan ikävyyksiä; lopuksi keksittiin parempi keino, päätettiin nimittäin julkaista lehteä siitä lähtien Benjamin Franklinin nimellä. Välttääkseen moitteita edustajakamarin puolelta siitä, että hän jatkoi lehden julkaisemista oppilaansa nimessä, minulle annettiin takaisin oppilassopimukseni, jonka selkäpuolelle kirjoitettiin todistus, että olin täysin vapaa, jotta tarvittaessa voisin näyttää sitä; mutta voidakseen edelleen hyötyä minusta hän vaati minua allekirjoittamaan jäljellä olevasta oppiajastani uuden sopimuksen, jonka piti jäädä salaisuudeksemme. Se oli perin hatara suunnitelma, mutta se toimeenpantiin heti, ja lehti ilmestyi siis muutamia kuukausia minun nimessäni.
Lopuksi syntyi taas eripuraisuutta veljeni ja minun välillemme, ja minä päätin vaatia vapauttani otaksuen, ettei hän uskaltaisi näyttää uutta sopimusta. En menetellyt oikein käyttäessäni hyväkseni tätä etua, ja niinpä myönnänkin, että se oli elämäni ensimmäisiä painovirheitä. Mutta menettelyni epärehellisyys ei arveluttanut minua vähääkään muistellessani niitä iskuja, joita veljeni oli kiivastuksissaan aivan liian usein minulle antanut, vaikka hän muuten ei ollutkaan mikään ilkeä ihminen. Ja kenties minäkin olin liian nenäkäs ja härnäävä. Kun veljeni sai tietää, että olin päättänyt lähteä hänen luotaan, hän piti huolta siitä, etten saanut työtä kaupungin mistään muusta kirjapainosta, käymällä sitä varten joka mestarin puheilla, ja nämä kieltäytyivätkin ottamasta minua työhön. Ajattelin silloin lähteä New Yorkiin, joka oli lähin kaupunki, missä oli kirjapaino. Tunsin halua päästä pois Bostonista muistaessani, että olin jo joutunut epäilyksen alaiseksi hallitsevan puolueen silmissä. Ja edustajakamarin mielivaltainen menettely veljeni asiassa saattoi minut epäilemään, että jäädessäni kaupunkiin voisin pian joutua ikävyyksiin. Sen lisäksi liian rohkeat väittelyni uskonnollisista kysymyksistä olivat aiheuttaneet sen, että säädylliset ihmiset olivat kauhuissaan ruvenneet pitämään minua uskottomana tai jumalankieltäjänä. Olin siis päättänyt matkustaa, mutta kun isäni tällä kertaa oli veljeni puolella, pelkäsin että jos yrittäisin lähteä julkisesti, minut voitaisiin estää. Ystäväni Collins otti sen vuoksi hiukan toimiakseen puolestani. Hän sopi erään newyorkilaisen aluksen kapteenin kanssa siitä, että tämä ottaisi minut mukaansa, uskotellen hänelle, että minä olin eräs hänen nuori tuttavansa, joka oli joutunut tekemään muutaman ilkeän tytön raskaaksi ja jonka tytön ystävät pakottaisivat menemään naimisiin hänen kanssaan, minkä vuoksi en voinut näyttäytyä enkä matkustaa julkisesti. Niin möin muutamia kirjojani saadakseni vähän rahaa, menin salaa alukseen, ja kun meillä oli suotuisa tuuli, totesin kolmen päivän kuluttua olevani New Yorkissa, lähes 300 penikulman päässä kotoani, ollen silloin vasta seitsemäntoista vuoden ikäinen, ilman minkäänlaisia suosituksia tai tietoa ainoastakaan ihmisestä paikkakunnalla, ja taskussani vain mitätön summa rahaa.
(Oma elämäkerta.)
Suomentanut Aarne Ylermi.WASHINGTON IRVING.
Yhdysvaltain taidekirjallisuuden perustajain piiristä kohosi jo varhain Euroopan näkyville Washington Irving (1783-1859), maansa ja aikakautensa huomattava kulttuuriedustaja. Hän oli skotlantilaislähtöisen kauppiaan poika New Yorkista, sai hajanaisen opillisen kasvatuksen tarkoituksena valmistua lakimieheksi ja joutui perinnöllisen keuhkotaudin uhkaamana jo 1804 Eurooppaan, Italiaan, viipyen täällä kaksi vuotta ja laskien perustuksen sille taide- ja kulttuuri-innostukselle, josta sitten oli koko elämänsä ajan tunnettu. Palattuaan New Yorkiin 1806 hän aloitti kirjailijatyönsä, jonka ensimmäinen huomattava saavutus on humoristinen New Yorkin historia, kirjoittanut Dietrich Knickerbocker (1809). Siinä hän kertoilee lystikkäästi, siteeksi totta joukossa, paikkakunnan ensimmäisistä hollantilaisista uudisasukkaista. Se on Yhdysvaltain ensimmäisiä klassillisia teoksia. Toimittuaan veljiensä kanssa kahdeksan vuotta liikemiehenä ja luovuttuaan huonon menestyksen vuoksi tältä alalta Irving matkusti 1815 uudelleen Eurooppaan, jääden sinne nyt 17 vuodeksi ja aluksi ylläpitäen itseään vain kirjailijatyöllä. Piirrelmäkirja (The Sketch Book, 1819-20) saavutti hyvän menestyksen molemmin puolin Atlanttia, sisältäen mm. sellaiset klassilliset palaset kuin Rip Van Winkle ja Unisen luolan legenda (The Legend of Sleepy Hollow). 1822 ilmestyi Bracebridge Hall, 1824 Matkustajan tarinoita (Tales of a Traveller), jotka hän kirjoitti Parisissa. 1826 Yhdysvaltain Madridin-lähettiläs Everett kutsui hänet luokseen avustamaan Columbustutkimuksissa ja siitä alkoi se perehtyminen Espanjan historiaan ja kulttuuriin, josta Irving on tullut erikoisesti kuuluisaksi. Teoksillaan Columhuksen elämäkerta (The Life of C., 1828), Granadan valloitus (The Conquest of Gr., 1829), Alhambra (1832, suomennettu) ym. Irving avasi Espanjan romantiikan aarreaitan, täydentäen Southeyn ym. romantikkojen alkuunpaneman työn. Kotimaahan Irving palasi 1832, jatkaen siellä kirjailijatyötänsä. Hänen teoksistaan mainittakoon vielä: Legendoja Espanjan valloituksesta (Legends of the Conquest of Spain, 1835), Mohammed ja hänen seuraajansa (Mahomet and His Successors, 1850), Goldsmithin elämä (The Life of G., 1846) ja Washingtonin elämä (The Life of W., 1855-59) ym. 1842-46 hän toimi Yhdysvaltain lähettiläänä Espanjassa. – Washington Irvingin varhaisemmissa teoksissa, varsinkin Alhambrassa, on huomiokyvyn terävyyttä, ajatusmaailman runollisuutta, ja esitystavan raikasta, tuoretta taiteellisuutta, joka tekee hänen tuotteensa erittäin miellyttäviksi. Niistä ilmenee kaunista ritarillisuutta naisia ja lämmintä rakkautta lapsia kohtaan; niiden tekijähän olikin kaunis, ritarillinen, lapsirakas mies, jonka seuraan kaikki parhaat piirit pyrkivät ja joka on jättänyt harvinaisen eheän muiston.
RIP VAN WINKLE.
Rip Van Winkle oli pienen kylän kiltti asukas, jota suosivat kaikki muut paitsi hänen vaimonsa. Tällä oli valittamisen syytä: Rip oli hyvyydestään huolimatta auttamattoman laiska. Hän teki mitä muuta tahansa kuin kunnollista työtä. Metsiä kävellessään hän kerran nukahti lumouneen, joutui omituiseen seuraan ja heräsi vasta seuraavana aamuna, lähtien kotiin.
Lähestyessään kylää hän tapasi joukon ihmisiä, mutta ei ketään tuttua, mikä ihmetytti häntä jonkin verran, sillä hän oli luullut olevansa tuttu jokaisen kanssa tässä ympäristössä. Näiden pukukin oli erikuosinen kuin se, johon hän oli tottunut. He tuijottivat häneen kaikki samanlaisin kummastuksen ilmein, joka kerran katsoessaan sivellen samalla tavalla leukaansa. Tämän eleen alituinen uusiutuminen sai Ripin vaistomaisesti menettelemään samoin, jolloin hän ihmeekseen huomasi, että hänen partansa oli kasvanut jalan pituiseksi!
Nyt hän saapui kylän alueelle. Joukko vieraita lapsia juoksi hänen kintereillään kirkuen ja osoitellen hänen harmaata partaansa. Koiratkin, joista hän ei tuntenut ainoatakaan vanhaksi tutuksi, haukkuivat häntä, kun hän kulki ohitse. Kyläkin oli muuttunut: se oli suurempi ja väkirikkaampi. Siellä oli rivittäin taloja, joita hän ei ollut koskaan ennen nähnyt, ja sellaiset taas, jotka olivat olleet hänen tuttuja oleskelupaikkojaan, olivat hävinneet. Outoja nimiä oli ovilla, outoja kasvoja akkunoissa – kaikki oli outoa. Outoja aavistuksia heräsi hänen mielessään. Hän alkoi epäillä, eivätkö sekä hän että häntä ympäröivä maailma olleet noiduttuja. Tämä oli kuitenkin hänen syntymäkylänsä, josta hän oli lähtenyt vasta eilispäivänä. Tuolla olivat Catskillin vuoret – tuolla virtasi hopeinen Hudson jonkin matkan päässä – siellä oli joka kukkula ja laakso täsmälleen samanlaisena kuin ne olivat aina olleet. Rip oli surkeasti ymmällä. "Tuo eilisiltainen pullo", hän tuumi, "on pannut pää parkani pahasti pyörälle!"
Hänen oli hieman vaikea löytää tietä omaan taloonsa, jota hän lähestyi äänettömän kauhun vallassa odottaen joka hetki kuulevansa emäntä Van Winklen kimeän äänen. Hän huomasi talon rappeutuneen – katto oli luhistunut, akkunat olivat säpäleinä ja ovet irti saranoiltaan. Nälkiintynyt koira, joka oli Hukan näköinen, hiiviskeli talon ympärillä. Rip huusi sitä nimeltä, mutta rakki murisi, näytti hampaitaan ja meni ohitse. Tämä oli todella epäystävällinen ele. "Oma koiranikin", huokasi Rip parka, "on unohtanut minut!"
Hän meni sisälle taloon, jonka emäntä Van Winkle oli – totta puhuen – aina pitänyt siistissä kunnossa. Se oli tyhjä, hylätty ja ilmeisestikin asukkaiden jättämä. Tämä autiuden tunne oli voimakkaampi kuin koko hänen aviollinen pelkonsa – hän huusi ääneen vaimoaan ja lapsiaan – yksinäisissä huoneissa hänen äänensä kaikui jonkin aikaa, ja sitten oli taas kaikki hiljaa.
Silloin hän kiiruhti pois ja riensi vanhaan oleskelupaikkaansa, kylän ravintolaan – mutta sekin oli kadonnut. Sen tilalla oli suuri hatara puurakennus, jossa oli isot ammottavat akkunat, niistä muutamat rikkinäisiä ja vanhoilla hatuilla ja alushameilla paikattuja, ja oven yläpuolelle oli maalattu: "Uniooni-Hotelli, omistaja Jonathan Doolittle". Sen suuren puun sijalle, joka oli varjostanut entisen hollantilaisen ravintolan rauhallista pikku pihaa, oli nyt pystytetty korkea paljas paalu, jonka huipussa oli jotakin punaisen yömyssyn näköistä, ja siitä liehui lippu, jossa oli merkillisenä sekasotkuna tähtiä ja juovia – kaikki tämä oli outoa ja käsittämätöntä. Hän tunsi kuitenkin ilmoituskilvessä kuningas Yrjön tulipunaiset kasvot, joiden alla hän oli polttanut niin monta rauhallista piipullista, mutta nekin olivat kummallisesti muuttuneet. Punaisen takin sijalla oli sinisen kellertävä, kädessä oli valtikan sijalla miekka, päätä koristi kolmikulmainen hattu ja alapuolelle oli maalattu suurin kirjaimin: "Kenraali Washington".
Oven lähettyvillä oli vanhaan tapaan joukko ihmisiä, mutta ei ketään, jonka Rip olisi muistanut. Ihmisten luonnekin näytti muuttuneen. Siinä oli touhukas, hätäilevä, riitainen sävy entisen hitauden ja uneliaan tyyneyden sijalla. Hän etsi katseellaan turhaan viisasta Nicholas Vedderiä, jolla oli leveät kasvot, kaksoisleuka ja kaunis pitkä piippu, ja joka ei ilmaissut ajatuksiaan joutavilla sanoilla, vaan tupakan savupilvillä, tai Van Brummeria, opettajaa, joka selosteli vähin erin vanhan sanomalehden sisällystä. Näiden sijasta muuan laiha, kiukkuisen näköinen mies, jonka taskut olivat täynnä ilmoituslehtisiä, puhua paasasi kiivaasti kansalaisoikeuksista – vaaleista – kongressin jäsenistä – vapaudesta – Bunker Hillistä – vuoden 1776:n sankareista – ja monesta muusta asiasta, jotka olivat Baabelin sekoitusta hämmentyneelle Van Winklelle.
Nähdessään Ripin, jolla oli pitkä, harmahtava parta, ruosteinen tuliluikku, kummallinen vaateparsi ja lauma naisia ja lapsia kintereillään, kapakan politikoitsijat kiinnittivät häneen pian huomionsa. Puheenpitäjä meni touhukkaana hänen luokseen, veti hänet hieman syrjään ja kysyi, kumpaa puolta hän äänestää. Rip tuijotti tylsänä ja typeränä. Muuan toinen, lyhyt, mutta touhukas pikku mies veti häntä käsivarresta ja varpailleen nousten kuiskasi hänen korvaansa: "Oletteko federaali vai demokraatti?" Rip oli niin ymmällä, ettei käsittänyt kysymystä. Silloin muuan ovelan ja tärkeän näköinen vanha herrasmies, jolla oli jäykkä kolmikolkka hattu, raivasi itselleen tien lauman lävitse työnnellen edessään kyynärpäillään ihmisiä oikealle ja vasemmalle ja pysähtyen Van Winklen eteen toinen käsi puuskassa ja toisella nojaten keppiinsä, terävät silmät ja kulmikas hattu tunkien ikäänkuin toisen sieluun asti, kysyi tiukalla äänellä, "mikä toi hänet vaalipaikalle pyssy olalla ja ihmisjoukko kintereillään, ja aikoiko hän saada aikaan levottomuuksia kylässä?"
"Voi hyvät herrat", huudahti Rip aika lailla alakuloisena, "minä olen siivo mies parka, syntyjäni tältä paikkakunnalta, ja kuninkaan uskollinen alammainen, Jumala häntä siunatkoon!"
Kolmikolkkahattuisen itsetietoisen miehen oli kovin vaikea palauttaa järjestystä, ja omaksuttuaan kymmenkertaisen ankaruuden ilmeen kasvoilleen hän kysyi taas tuntemattomalta rikolliselta, minkä vuoksi hän oli tullut tänne ja ketä hän etsi. Mies parka vakuutteli nöyrästi, ettei hän tarkoittanut mitään pahaa, vaan oli ainoastaan tullut tapailemaan muutamia naapureitaan, jotka ennen usein istuskelivat tässä ravintolassa.
"No niin – keitä he ovat? Sanokaa heidän nimensä."
Rip tuumi hetkisen ja kysyi: "Missä on Nicholas Vedder?"
Seurasi hetkisen hiljaisuus, jonka jälkeen muuan vanha mies vastasi ohuella piipittävällä äänellä: "Nicholas Vedder? Hänhän on ollut vainaja jo kahdeksantoista vuotta! Kirkkomaalla oli ennen puinen hautamerkki, jossa oli kaikki häntä koskevat tiedot, mutta sekin on lahonnut ja hävinnyt."
"Missä on Brom Dutcher?"
"Voi, hän lähti sotaväkeen sodan alussa. Jotkut sanovat hänen saaneen surmansa Stony Pointin rynnäkössä – toiset sanovat hänen hukkuneen Anthonyn kärjen edustalla. En tiedä varmaan – hän ei ole koskaan palannut."
"Missä on Van Brummel, opettaja?"
"Hänkin lähti sotaan, hänestä tuli suuri sotakenraali, ja nyt hän on kongressin jäsen."
Ripin mieli masentui kokonaan hänen kuullessaan näistä surullisista muutoksista kotonaan ja ystäviensä parissa ja huomatessaan näin olevansa yksin maailmassa. Jokainen vastaus hämmästytti häntä sitä paitsi tavattoman pitkien ajanjaksojen ja sellaisten asioiden tähden, joita hän ei voinut ymmärtää: sota – kongressi – Stony Point – hän ei uskaltanut kysellä enää mitään muita ystäviään, vaan huudahti epätoivoisesti: "Eikö kukaan täällä tunne Rip Van Winklea?"
"Voi, Rip Van Winkleäkö!" huudahti pari kolme joukosta. "Totta kai, tuollahan Rip Van Winkle seisoo puuhun nojaten."
Rip katsahti sinne ja näki oman täsmällisen kaksoisolentonsa sellaisena kuin hän itse oli ollut lähtiessään vuoristoon, ilmeisesti yhtä laiskana ja varmasti yhtä repaleisena kuin hän itse oli ollut. Mies parka oli nyt täysin pyörällä päästään. Hän epäili oman olemuksensa todenperäisyyttä ja sitä, oliko hän hän itse vai joku toinen mies. Tämän hämmennyksen keskellä kysyi kolmikolkkahattuinen mies, kuka hän oli ja mikä hänen nimensä oli.
"Jumala sen tietäköön", Winkle huudahti perinpohjin ymmällään, "minä en ole minä itse – olen joku muu – tuolla olen minä – ei – se on joku toinen, joka on anastanut minun olemukseni – olin oma itseni eilisiltana, mutta vaivuin uneen vuorella, ja siellä vaihdettiin pyssyni, ja kaikki on muuttunutta, ja minä olen muuttunut, enkä voi sanoa, mikä minun nimeni on tai kuka olen!"
Ympärillä seisojat alkoivat nyt katsella toisiaan, nyökkäillä, iskeä merkitsevästi silmää ja naputella etusormellaan otsaansa. Kuului myös kuiskauksia siihen suuntaan, että pyssy olisi otettava talteen ja ukko estettävä tekemästä mitään vahinkoa, minkä pelkän vihjauksenkin kuullessaan kulmikashattuinen tärkeä mies vetäytyi melkoisen kiireesti loitommaksi. Tässä arveluttavassa vaiheessa muuan virkeän ja miellyttävän näköinen nainen tunkeutui joukon lävitse vilkaistakseen hänkin harmaapartaista miestä. Hänellä oli sylissään palleroinen lapsi, joka rupesi peloissaan itkemään nähdessään vieraan. "Vaiti, Rip", sanoi nainen, "vaiti, sinä pikku hupsu, vanhus ei tee sinulle pahaa." Lapsen nimi, äidin olemus, hänen äänensä sävy, kaikki herätti eloon muistojen sarjan vanhuksen mielessä.
"Mikä teidän nimenne on, hyvä rouva?" hän kysyi.
"Judith Gardenier."
"Ja isänne nimi?"
"Voi mies parka, hänen nimensä oli Rip Van Winkle, mutta jo kaksikymmentä vuotta sitten hän lähti kotoa pyssyineen, eikä hänestä ole sen koommin kuultu – hänen koiransa palasi kotiin ilman häntä, mutta kukaan ei tiedä kertoa, ampuiko hän itsensä vai intiaanitko hänet veivät. Minä olin silloin vain pikku tyttö."
Ripillä oli enää vain yksi kysymys tehtävänä, mutta sen hän esitti sopertavalla äänellä:
"Missä äitinne on?"
Voi, hänkin oli kuollut, mutta vasta äskettäin: häneltä ratkesi verisuoni, kun hän kiivastui kerran äkkiä eräälle uusenglantilaiselle kulkukauppiaalle.
Tässä uutisessa oli edes pisara lohdutusta. Kelpo mies ei voinut enää hillitä mieltään. Hän syleili tytärtään ja tämän miestä. "Minä olen isäsi!" hän huudahti. "Ennen muinoin nuori Rip Van Winkle – nyt vanha Rip Van Winkle! Eikö kukaan tunne Rip Van Winkle raukkaa?"
Kaikki seisoivat ällistyneinä, kunnes muuan vanha nainen, joka tulla kompuroi ihmisjoukosta, kohotti käden otsalleen ja tuijottaen sen alitse hetkisen vieraan kasvoja huudahti: "Tosiaankin, tämä on Rip Van Winkle – se on hän itse. Tervetuloa taas kotiin, vanha naapuri. Mutta missä sinä oikein olet ollut nämä kaksikymmentä pitkää vuotta?"
Ripin tarina oli pian kerrottu, sillä kaikki kaksikymmentä vuotta olivat olleet hänelle yhteensä kuin vain yksi ainoa yö. Naapurit tuijottivat häneen sitä kuunnellessaan; muutamien nähtiin iskevän silmää toisilleen ja pullistavan kielellä poskeaan, ja kolmikolkkahattuinen tärkeä mies, joka oli hälinän tyynnyttyä palannut taistelukentälle, painoi alas suupielensä ja pudisti päätään – minkä jälkeen seurasi yleinen päänpudistelu koko koollaolevassa joukossa. Päätettiin kuitenkin asettua samalle kannalle kuin vanha Peter Vanderdonk, jonka nähtiin verkalleen lähestyvän tietä. Hän oli samannimisen historioitsijan jälkeläinen, jonka esi-isä oli kirjoittanut erään sen maakunnan aikaisimpia historioita. Peter oli kylän vanhin asukas ja hyvin selvillä kaikista ympäristön ihmeellisistä tapauksista ja perintätiedoista. Hän muisti Ripin heti ja vahvisti hänen kertomuksensa oikeaksi erittäin tyydyttävällä tavalla. Hän vakuutti läsnäolijoille varmaksi tosiasiaksi, jonka oli jälkipolvelle säilyttänyt hänen esi-isänsä, historioitsija, että nimittäin Catskillin vuorilla oli aina oleskellut kummallisia olentoja. Että suuri Hendrick Hudson, joen ja koko seudun ensimmäinen löytäjä, aivan varmasti piti siellä jonkinlaisia valvojaisia aina kahdenkymmenen vuoden kuluttua "Puolikuun"-miehistöineen, sillä hänen sallittiin tällä tavoin käydä jälleen katsomassa entistä toiminta-aluettaan ja vartioida sitä jokea ja suurta kaupunkia, jotka olivat saaneet nimensä hänen mukaansa. Että hänen isänsä oli kerran nähnyt heidät vanhoissa hollantilaisissa puvuissa pelaamassa keilaa eräässä vuorenluolassa; sekä että hän itse oli kuullut eräänä sunnuntai-iltana heidän pallojensa kolinan kuin kaukaisen ukkosenjyrinän.
Katkaistakseen pitkän tarinan lyhyeen läsnäolijat hajaantuivat ja palasivat tärkeämpiin vaalihuoliin. Ripin tytär vei hänet kotiinsa. Hänellä oli sievä, hyvässä kunnossa oleva talo ja aviomiehenä muuan roteva, reipas maanviljelijä, jonka Rip muisti erääksi niistä poikaviikareista, joilla oli ollut tapana kiipeillä hänen selkäänsä. Ripin poika ja perillinen taas, joka oli hänen kaksoisolionsa ja joka oli nähty nojailemassa puuta vastaan, oli saanut työpaikan samalla maatilalla, mutta hänessä ilmeni perinnäistä haluttomuutta huolehtia mistään muusta kuin omista asioistaan.
Rip rupesi taas kävelemään vanhoilla kävelypaikoillaan ja noudattamaan entisiä tapojaan. Pian hän löysi monta entistä tuttavaansa, vaikka kaikki olivatkin aika lailla ajanhampaan kalvamia. Hän solmi mielellään ystävyyssuhteita nousevankin sukupolven kanssa, jonka keskuudessa hän pian tuli erittäin suosituksi.
Kun ei hänellä ollut mitään tekemistä kotona ja koska hän oli päässyt siihen onnelliseen ikään, jolloin ihminen voi rankaisematta olla joutilaana, hän otti taas haltuunsa entisen paikkansa ravintolan ovipenkillä, ja häntä kunnioitettiin kylän patriarkkana ja "sodanedellisten aikojen" historian tuntijana.
Suomentanut Aino Tuomikoski.
JAMES FENIMORE COOPER.
Yhdysvaltain kirjallisuus osoittaa alkuaikoinaan harvinaista elinvoimaa, kuin kuvastaen koskemattoman pohjan rehevää hedelmällisyyttä. Se on tuskin päässyt alkamaan, kun se jo tuottaa runsaan sadon: James Fenimore Cooperin lahjan koko maailman kirjallisuudelle, valloittaen sille uuden maanosan, aihepiirin ja runoudenkin. – Cooper syntyi Burlingtonissa, New Jerseyssä, 1789, mutta joutui 1790:stä alkaen kasvamaan Otsego-järven rannalla New Yorkin valtiossa, seudulla, joka silloin oli suuren, tuntemattoman indiaanialueen rajalla, ja jossa hän herkimpinä vastaanottovuosinaan siis painoi mieleensä päteviä kuvia todellisista oikeista intiaaneista ja trappereista. Yalen yliopistosta, johon hän tuli 13 vanhana, hänet erotettiin 1805, koska oli hoitanut lukunsa huonosti ja kieltäytynyt alistumasta yliopiston kuriin. 1806 hän meni merelle tavallisena merimiehenä, siirtyi 1808 Yhdysvaltain laivastoon, jossa kohosi luutnantin arvoon, ja erosi meripalveluksesta 1811, jolloin meni avioliittoon New Yorkin piispan De Lanceyn sisaren kanssa. Kymmenisen vuotta hän nyt eli maanviljelijänä. Tähän saakka hän ei ollut osoittanut mitään kirjailijaharrastuksia, joten hänen nyt tapahtunut antautumisensa kirjailijaksi oli jonkin verran odottamatonta. Cooperin ensimmäinen romaani Varovaisuus (The Precaution, 1819) epäonnistui. Niiden 32 romaanin joukossa, jotka seurasivat, oli useita, joiden täytyy sanoa myös epäonnistuneen, mutta enemmistö sellaisia, jotka ovat liittäneet tekijänsä nimen maailmankirjallisuuteen. Hänen tuotannossaan voi erottaa kaksi aihealuetta: meren ja metsän. Cooperin meriromaanit, joista tunnetuimmat ovat Luotsi (The Pilot, 1823) ja Kaksi amiraalia (The Two Admirals, 1842), ovat jääneet hänen metsä- eli indiaaniromaaniensa varjoon, joilla hän on luonut yleismaailmallisen maineensa. Näistä ovat tunnetuimpia Vakooja (The Spy, 1821, suomennettu), aihe Yhdysvaltain vapaussodasta, ja ns. Nahkasukka-sarja eli Tienraivaajat (The Pioneers, 1823), Viimeinen mohikaani (The Last of the Mohicans, 1826, suomennettu), Ruohoaavikko (The Prairie, 1826), Opas (The Pathfinder, 1840), Hirventappaja (The Deerslayer, 1841, suomennettu) ym., joilla hän toi kirjallisuuteen Uuden Maailman metsien, järvien, ruohoaavikoiden ja alkuasukkaiden romantiikan, sekä vielä enemmän: joukon tyyppejä, jotka hyvin pian muuttuivat klassillisiksi. Heistä on paras ja tunnetuin metsästäjä Nathanael Bumppo, jota indiaanit kunnioittavat "Oppaan", "Haukansilmän", "Hirventappajan" ym. nimillä, ja hänen indiaaniystävänsä Chingachgook. Nämä molemmat edustavat rotunsa parhaita ominaisuuksia. – Loppuelämänsä Cooper asui vanhalla kotitilallaan Otsego-järven rannalla, joutuen pitkällisiin oikeusjuttuihin naapuriensa ja sanomalehtien kanssa. Henkilönä hän näyttää olleen omalaatuisensa, jonkin verran äreä ja torjuva.
HIRVENTAPPAJA.
Hämmästyksen huudahdus pääsi Hirventappajan huulilta, kun hän järven rannalle tultuaan katsahti maisemaan, joka niin odottamatta avautui hänen eteensä. Niemekkeen tasalla päilyi laaja vedenpinta, niin tyyni ja kuulakas, että se muistutti puhdasta vuori-ilmaa, joka on puristunut kukkulain ja metsän muodostaman rykelmän väliin. Sen pituus oli kymmenkunta mailia, kun sitä vastoin leveys oli epätasainen, sillä niemen kohdalla se oli noin pari mailia, mutta etelämpänä vain puolet siitä. Pohjoispuolella eli lähempänä järveä rajoitti sitä yksinäinen vuori, ja maa vietti itään ja länteen, lisäten kaartelevan rannan viehätystä. Kuitenkin seutu ylipäätänsä oli vuorinen: n. yhdeksän kymmenesosaa järven ympäristöstä oli korkeita vaaroja. Ranta oli kyllä verraten matala, mutta loitompana pyrki sekin kohoamaan.
Mutta maiseman vaikuttavin ominaisuus oli sen juhlallinen yksinäisyys ja suloinen rauha. Joka taholla, mihin silmä kääntyikin, tapasi se vain järven kuvastinkirkkaan pinnan, taivaan kuultavan kannen ja uhkean metsän. Ihmiskäsi ei ollut vielä rumentanut eikä turmellut ainoatakaan osaa tästä alkuperäisestä maisemasta, joka lepäsi siinä paahtavassa auringonvalossa ihanan uhkuvana, suurenmoisena salomaan luonnon kuvana, ja jolle antoi leppoisuutta keskikesän sulotuoksuinen ilma ja kauniisti kaartuva aava ulappa.
– Tämä on suurenmoista, aivan mieltäylentävää on sitä katsella! huudahti Hirventappaja, kun hän seisoi siinä pyssyynsä nojaten ja katseli oikealle ja vasemmalle, pohjoiseen ja etelään. – Ei puuta koskettu, vaan kaikki siinä järjestyksessä kuin Herra on ne asettanut elämään ja kuolemaan tarkoitustensa ja lakiensa mukaan.
Tuntia myöhemmin oli taulu melkoisesti muuttunut. Tyynenä ja kuvastinkirkkaana lepäsi vielä järvi, mutta kesäillan vienoa hämyä oli seurannut myöhäisen hetken pimeys, ja metsien musta rykelmä uinui yön hiljaisesta levosta nauttien. Metsistä ei kuulunut minkäänlaista ääntä, laulua tai huutoa. Vuorilta katsottuna soutajat näyttivät olevan ihanan lammen syleilyssä, juhlallisessa hiljaisuudessa. Ei kuulunut muuta ääntä kuin airojen säännöllinen veto.
Hirventappaja hätkähti ääntä, joka samalla kertaa hämmästytti ja huolestutti häntä. Kuikan valitushuuto kuului järven vastakkaiselta puolelta, otaksuttavasti jonkin matkan päästä joen laskupaikasta. Ei voinut erehtyä tämän vesilinnun kaikerruksesta, tutusta kaikille, jotka tuntevat Amerikan järvien äänet. Kimeä, äänekäs, kova ja venytetty huuto tuntui varoittavalta. Öisin tällainen huuto on varsin tavallinen, mutta silti poikkeus erämaan lintumaailmassa, mistä syystä Hurry käytti sitä merkinantonaan. Molemmilla seikkailijoilla oli ollut riittävästi aikaa matkata maata myöten niemestä, johon he olivat astuneet maihin, paikkaan, mistä huuto oli kuulunut, mutta toisaalta ei voinut olettaa heidän ottaneen tuota kulkusuuntaa. Jos leiri olisi ollut autio, he olisivat varmasti kutsuneet Hirventappajan rannalle, ja jos siinä taas oli ihmisiä, ei ollut riittävää syytä kiertää sitä näin kaukaa veneeseen päästäkseen. Jos hän tottelisi merkinantoa ja antaisi viekoitella itsensä pois maihinnousupaikalta, joutuisivat ihmishenget, jotka olivat hänestä riippuvaisia, auttamattomasti turmioon – ja jos hän taas ei noudattaisi kutsua, mikä hyvinkin saattoi merkitä täyttä totta, olisivat seuraukset ainakin yhtä tuhoisat, vaikka toisesta syystä. Hän oli kahden vaiheilla toivoen, että tämä luonnollinen tai jäljitetty ääni pian uusiutuisi. Hän ei siinä pettynytkään. Muutaman minuutin kuluttua uudistui sama kimeä, varoittava huuto tullen samalta puolen järveä. Tällä hetkellä hän kuunteli valppaana, eivätkä hänen aistimensa pettäneet. Vaikka hän oli kuullut ihmeteltävän hyvin matkittavan tätä lintua, eikä itsekään ollut huonoimpia tässä suhteessa, hän tunsi mielihyvää Hurryn taidosta osata näin hyvin ja erehdyttävästi matkia luonnonääniä. Hän päätti siitä syystä olla välittämättä kutsusta ja odottaa sitä vähemmän täydellisessä muodossa ja lähempää.
Hirventappaja oli tuskin tehnyt tämän päätöksen, kun yön syvän hiljaisuuden ja yksinäisyyden rikkoi niin vavahduttava huuto, että se tuossa tuokiossa karkoitti kuikan surumielisen kaikerruksen muiston kuulijan mielestä. Se oli tuskanhuuto, jonka oli päästänyt joko naisihminen tai nuori poika, jolla ei vielä ollut miehen ääntä. Tästä parahduksesta ei voinut erehtyä. Sydäntä särkevä kauhu, kenties viiltävä tuska, kajahti äänestä, ja kipu, joka sen oli synnyttänyt, oli yhtä äkillinen kuin kauhea. Nuori mies iski aironsa veteen – tehdäkseen, ei tiennyt mitä, soutaakseen, ei tiennyt minne. Muutamat harvat minuutit tekivät kuitenkin lopun tästä epäröimisestä. Oksien ryskettä, risujen ritinää ja askelten ääniä kuului selvästi, ja ne tuntuivat lähenevän järveä, vaikka vinosti rantaa kohden käyvään suuntaan ja hieman pohjoisempaan siitä paikasta, missä Hirventappajan oli käsketty pysytellä. Pitäen ääniä oppaanaan hän alkoi soutaa minkä ennätti välittämättä siitä, että kanootti kenties huomattaisiin. Ei aikaakaan, kun kokka jysähti rantaan. Penger sillä kohdalla oli jokseenkin korkea ja äkkijyrkkä. Ihmisiä nähtävästi pyrki pensaitten läpi tämän törmän laelle rannansuuntaa seuraten, aivan niinkuin pakenevat etsisivät sopivaa laskeutumispaikkaa. Juuri tällä hetkellä leimahti tuli viidestä tai kuudesta pyssystä. Vastapäiset vuoret vastasivat terävästi, kumajava kaiku kiiri yli tienoon ja samassa kuului yksi tai kaksi tuommoista parahdusta, mikä pääsee urhoollisimmankin miehen huulilta, kun äkillinen tuska ja kauhu tempaa hänet valtoihinsa...
Tätä sielun ja ruumiin herpoutumista ei kuitenkaan saattanut kestää kauan miehessä, joka henkisesti ja ruumiillisesti oli niin lujatekoinen kuin Hirventappaja. Pistäen aironsa veteen hän käänsi kanootin ja alkoi verkalleen lipua keskelle järveä. Kun hän luuli saavuttaneensa niemen, joka oli samalla suunnalla kuin tuuliajolle työnnetty kanootti, hän kääntyi pohjoista kohti päästen keveän tuulen alapuolelle. Kun hän oli soutanut neljännesmailin, tuli tumma esine näkyviin järvellä hiukan oikealla, ja kohta hän oli sitonut kateissa olleen saaliinsa oman veneensä perään. Hirventappaja tarkasti nyt taivasta, tuulen suuntaa ja molempien kanoottien asemaa. Huomaamatta kuitenkaan mitään, mikä olisi saanut hänet muuttamaan suunnitelmansa, hän paneutui pitkäkseen ja valmistausi nukahtamaan muutamia tunteja saadakseen voimia huomispäivän ponnistuksia varten.
Hirventappaja saattoi vaarallisissakin tilanteissa nukkua raskaasti ja syvään, mutta nyt kesti hiukan aikaa, ennenkuin hän vaipui horteeseen. Puolitajuissaan hän muisteli kaikkea sitä, mitä oli tapahtunut; valvovan unennäkijän tavoin hän näki yön tapahtumat silmäinsä edessä. Äkkiä hän hypähti pystyyn valppaana, sillä hän oli kuulevinaan Hurryn merkinannon, joka kutsui häntä rantaan. Sitten oli taas hiljaista kuin haudassa. Kanootit ajelehtivat hitaasti pohjoista kohti, miettivät tähdet kimaltelivat lempeästi hänen päänsä päällä, ja metsien reunustama vesi lepäsi vuorten välissä rauhallisena ja surumielisenä, niinkuin tuulet eivät olisi sitä koskaan tuivertaneet ja keskipäivän aurinko valaissut sen pintaa. Vielä kerran kuikka päästi äänekkään kaikerruksensa aivan järven laidassa, ja tämä seikka paljasti äskeisen hälytyksen salaisuuden. Hirventappaja kohensi kovaa päänalaistansa, heittäytyi pitkäkseen kanootin pohjalle ja nukahti.
(Hirventappaja – The Deerslayer.)
RALPH WALDO EMERSON.
Yhdysvaltain kirjallisuuden kultaisen aikakauden syvin ja suurin henki on Ralph Waldo Emerson, jalo persoonallisuus, ihmiskunnan totuudenetsijäin rivistön kaunistus. Syntyneenä 1803 Bostonissa, Mass., unitaarisen papin poikana, yhtenä kuudesta sisaruksesta, ja menetettyään varhain isänsä hän joutui kasvamaan köyhissä oloissa, mutta sivistyshaluisen ja tarmokkaan äidin sekä tädin turvissa. 1817 Emerson tuli Harvardin yliopistoon, ja yritti sieltä päästyään toimia opettajana, mutta viihtymättä tällä alalla alkoi 1823 lukea papiksi, valmistuen 1826 ja saaden 1829 hyvän toimen kotikaupungissaan. 1832 hän kuitenkin epäilyksiensä johdosta luopui tästä virastaan, ja vähitellen myös kokonaan papin alalta. Samana vuonna hänen vaimonsa kuoli keuhkotautiin, johon myös sairastuivat kaksi hänen veljeään ja hän itsekin. Tällöin hän lähti terveysmatkalle Eurooppaan, käyden Välimeren maissa, Ranskassa ja Englannissa, ja voittaen uhkaavan taudin. Englannissa hän tutustui mm. Coleridgeen, Wordsworthiin, Landoriin ja Carlyleen, käyden tervehtimässä viimemainittua Craigenputtonissa ja aloittaen hänen kanssaan elinaikaisen kirjeenvaihdon (1834-72), sielunheimolaisuuden ja ystävyyden. Kaikkien heidän elämänymmärryksensä oli Emersonin mielestä uskonnollisessa suhteessa puutteellinen. Palattuaan kotiin Emerson rupesi esiintymään julkisena luennoitsijana, asettuen 1834 asumaan esi-isiensä kotiseudulle, Concordin rauhalliseen kylään Bostonin lähelle. Hänen luentojensa aiheisto oli hyvin laaja, mutta niiden keskeisenä aatteena oli ihanneihmisen, ylisielun, olemuksen määritteleminen ja esittäminen. 1836 hän julkaisi pienen filosofisen kirjan nimeltä Luonto (Nature), joka sisältää hänen ajattelunsa ytimen, so. yrityksen käsittää luonnossa ja ihmisessä vaikuttava ja ilmenevä henki ilmaukseksi kaikkialla läsnä olevasta Jumalasta, jonka ihminen vastaanottaa intuition, sisäisen näkemyksen, voimalla. Amerikkalainen oppinut (The American Scholar, 1837) on toinen kirja (julkaistu luento), jossa Emerson selittää perusajatuksiaan, tällä kertaa kohdistaen ne kiitokseksi totuuden etsijöille, ennakkoluulottomille oppineille, jotka toimivat maailman silmänä ja sydämenä. "Valjastakaa vaununne tähteen", oli hänen ydinlauseitansa. Vaikka hänen kirjoillaan, jotka olivat tavalliselle yleisölle kaviaaria, ei ollutkaan menekkiä, hän tuli kuuluisaksi matkustavana luennoitsijana, hankkien tästä toimeentulonsa. Hänen olonsa Concordissa oli filosofin kaunista elämää viisaudenjumalattaren palveluksessa. Hänen aatteidensa aloittama on transcendentalismin nimellä tunnettu amerikkalainen henkinen vapausliike, jonka aikakauskirjan (The Dial, 1840-44) huomattavimpia avustajia hän oli. 1847 Emerson kävi toisen kerran Englannissa, pitäen siellä luentosarjan nimeltä Edustavia miehiä (Representative Men, 1850). Muistoja samalta matkalta sisältää teos Piirteitä Englannista (English Traits, 1856). 1857 James Russell Lowell perusti aikakauskirjan The Atlantic Monthly, jonka avustajiin Emerson liittyi, julkaisten siinä useita parhaita runojansa. Samoihin aikoihin Bostonin sivistyselämän kannattajat perustivat ns. "Lauantaikerhon", jossa Emerson kävi säännöllisesti vuoteen 1874 saakka. Viimemainittuna vuonna hän oli Disraelin vastaehdokkaana Glasgow'n yliopiston lordirehtorin toimeen, mitä hän piti suurena kunnianosoituksena. 1867:n jälkeen hän ei enää kirjoittanut, vaan viettäen kauniin elämän illan poistui elävien joukosta 1882. Hänen kootut teoksensa sisältävät 11 osaa. Kirjailijana Emerson pyrki sisällyttämään lauseisiinsa intuitiivisesti välähtänyttä totuutta, sorvaten ne ikäänkuin helmiksi lankaan eli siis vähemmän ajatellen niiden loogillista yhteyttä. Jo varhain hän otti ohjeekseen: "Koetan nähdä mitä suinkin voin, ja kertoa näkemäni." Tämä on käsitettävä sielullisesti: koko elämänsä ajan Emerson katsoi omaan sieluunsa etsien sitä. jota hän piti Jumalan ohjaavana ilmoituksena ihmiselle tämän tiellä ylöspäin.
YLISIELU.
"Vaan sieluja, joiss' sama elämä kuin häness' ilmenee,
hän rakastaa kuin itseään, kuin silmäteräänsä. Niit' ei
hän hylkää. Niiden kuolemaa pian seurais kuolo itse
Jumalan. Ne elää siunattuina ainian."
Henry More.On ero elämän eri hetkien välillä niiden merkitykseen nähden. Kunniallisuutemme ilmenee hetkittäin, pahat ominaisuutemme vakinaisesti. Noissa lyhyissä hetkissä on kuitenkin sellaista selvyyttä, että se pakottaa meidät pitämään niitä tärkeämpinä kuin kaikkia muita kokemuksiamme. Tästä syystä on se todistus, joka on aina valmis vähäksymään niitä, nimittäin vetoaminen kokemukseen, ikuisesti pätemätön ja tyhjänpäiväinen. Voimakkaampi toivo tuhoaa epätoivon. Me myönnämme vastaväittäjän olevan oikeassa menneisyyteen nähden, ja kuitenkin toivomme. Hänen täytyy selittää tämä toivo. Myönnämme, että inhimillinen elämä on alhaista, mutta kuinka saimme selville, että se on alhaista? Mikä on syynä tuohon rauhattomuuteemme, tuohon vanhaan tyytymättömyyteen? Mitä on tuo yleinen puutteellisuuden ja tietämättömyyden tunto, ellei hieno viittaus, jolla suuri sielu esittää vaatimuksensa? Miksi ihmisistä tuntuu siltä, ettei ihmisen luonnonhistoriaa ole koskaan kirjoitettu, vaan että hän aina jättää taakseen sen, mitä hänestä on sanottu, että mennyt muuttuu vanhaksi ja metafyysilliset teokset tulevat arvottomiksi? Kuuden tuhannen vuoden historia ei ole tutkinut sielun kammioita ja säilöjä. Sen koetutkimuksissa on viimeiseen analyysiin aina jäänyt aukko, jota se ei ole voinut selvittää. Ihminen on virta, jonka alkulähde on kätkössä. Olemuksemme virtaa meihin alinomaa, emme tiedä mistä. Kaikkein täsmällisinkään arviolaskujen tekijä ei ole niin tarkka, ettei jokin laskematon seikka voisi kumota niitä jo seuraavana hetkenä. Minun on pakko joka hetki tunnustaa tapausten johtuvan korkeammasta alkuperästä kuin siitä tahdosta, jota sanon omakseni.
Ajatusten laita on samoin kuin tapaustenkin. Katsellessani sitä virtaavaa jokea, joka minulle näkymättömistä lähteistä vuodattaa minuun yhden kauden ajan vetensä, huomaankin olevani eläkkeennauttija – en ole tuon yläilmoista tulevan veden syy, vaan sen hämmästynyt katselija; huomaan toivovani ja katsovani ylöspäin, asettuvani vastaanottavaan asentoon, mutta näyt lähtevät jostakin vieraasta voimasta.
Kaikkien entisyyden ja nykyisyyden erhetysten ylin arvostelija ja tulevien tapausten ainoa ennustaja on se suuri luonto, jossa me lepäämme niinkuin maa lepää ilmakehän pehmeillä käsivarsilla; se Ykseys, se Ylisielu, johon jokaisen ihmisen yksityisolemus sisältyy ja jossa se yhtyy samaksi kaikkien muiden kanssa; se yhteinen sydän, jota kaikki vilpitön keskustelu palvoen kunnioittaa, johon kaikki oikea toiminta alistuu; se ylivoimainen todellisuus, joka vaimentaa pakostakin meidän juonemme ja lahjamme ja pakottaa jokaisen esiintymään sinä mikä hän todella on, ja puhumaan luonteensa eikä kielensä mukaisesti; joka lakkaamatta pyrkii vaikuttamaan ajatukseemme ja käteemme ja muuttumaan viisaudeksi ja hyveellisyydeksi ja voimaksi ja kauneudeksi. Me elämme jaksoina, kappaleina, osina, hiukkasina. Mutta kaiken aikaa ihmisessä on kokonaisuuden sielu, viisas äänettömyys, kaikkikäsittävä kauneus, jonka kanssa jokainen osa ja hiukkanen on samalla lailla sukua, ikuinen Ykseys. Ja tuo syvä voima, jossa me olemme ja elämme ja jonka autuus on meidän kaikkien saavutettavissa, ei ole ainoastaan itseriittävä ja täydellinen joka hetki, vaan näkeminen ja nähty esine, näkijä ja näytelmä, alus ja kohde samalla kertaa. Näemme maailman kappaleittain, aurinkona, kuuna, eläimenä, puuna, mutta se kokonaisuus, josta nämä ovat näkyviä osia, on sielu. Vain tuon Viisauden näkimillä voidaan lukea aikakausien horoskooppi, ja vain palaamalla takaisin parempiin ajatuksiimme, mukautumalla siihen ennustuksen henkeen, joka on synnynnäinen jokaisessa ihmisessä, voimme tietää, mitä se sanoo. Jokaisen ihmisen sanojen, joka puhuu sen elämän suulla, täytyy kuulua tyhjänpäiväisiltä sellaisten korvissa, jotka eivät omasta puolestaan elä samoissa ajatuksissa. En uskalla puhua sen puolesta. Sanani eivät pysty kuvaamaan sen ylevää sisällystä, ne tulevat kuivina ja elottomina. Vain se itse voi innoittaa kenet tahtoo, ja kas, niiden ihmisten puhe on lyyrillistä ja suloista ja kaikkeen koskettavaa niinkuin kiihtyvä tuuli. Toivon kuitenkin, vaikka vain epäpyhin sanoin, jollen osaa käyttää pyhiä sanoja, saavani osoittaa tämän jumaluuden taivaan, ja kertoa, mitä eritteitä olen koonnut Korkeimman Lain ylimaallisesta koruttomuudesta ja voimasta.
Jos tarkastelemme mitä tapahtuu keskustelussa, unelmissa, tunnonvaivoissa, intohimon, hämmästyksen hetkinä, unien opetuksissa, joissa usein näemme itsemme naamioituina – hullunkuristen valepukujen vain suurentaessa ja lisätessä todellista ainesta ja pakottaessa meidät kiinnittämään siihen erikoista huomiota – silloin saamme panna merkille monta seikkaa, jotka avartavat ja valaisevat luonnon salaisuuden tuntemusta. Kaikki yhteisesti osoittaa, ettei sielu ole ihmisessä elin, vaan että se elähdyttää ja pitää toiminnassa kaikkia elimiä. Se ei ole toiminto niinkuin muistin, laskennan, vertailun kyky – vaan käyttää näitä käsinä ja jalkoina; se ei ole kyky, vaan valo; se ei ole äly eikä tahto, vaan älyn ja tahdon herra; se on olemuksemme laaja tausta, jossa nuo kaikki yhtyvät – se on rajattomuus, jota ei omisteta ja jota ei voida omistaa. Sisältä päin tai takaa loistaa valo meidän kauttamme asioihin ja panee meidät käsittämään, ettemme ole mitään, vaan että tuo valo on kaikki. Ihminen on sen pyhäkön julkisivu, jonka sisällä kaikki viisaus ja kaikki hyvä asustaa. Mitä me yleensä nimitämme ihmiseksi – syöväksi, juovaksi, askartelevaksi, laskevaksi ihmiseksi – ei sellaisena kuin me hänet tunnemme esiinny edukseen, vaan huonossa valossa. Häntä emme kunnioita, mutta sielu, jonka elin hän on, saisi meidän polvemme notkistumaan, jos hän antaisi sen ilmetä teoissaan. Kun se tulee ilmoille, hänen älynsä tietä, se on neroa; kun se henkii hänen tahtonsa kautta, se on hyvettä; kun se virtaa hänen myötätuntonsa tietä, se on rakkautta. Ja älyn sokeus alkaa, kun ihminen pyrkii olemaan jotakin omasta voimastaan. Tahdon heikkous alkaa, kun yksilö tahtoisi olla jotakin omastatakaa. Kaikki uudistukset pyrkivät kukin kohdaltaan varaamaan suurelle sielulle tien toteutua meidän kauttamme, toisin sanoen taivuttamaan meitä tottelemiseen.
Tämän puhtaan luonnon jokainen ihminen saa jolloinkin tuta ja käsittää. Kieli ei voi maalata sitä väreillään. Se on liian ylevää. Se on määrittelemätön, mittaamaton, mutta me tiedämme, että se tunkeutuu meidän lävitsemme ja sulkee meidät sisäänsä. Tiedämme, että kaikki henkinen sisältyy ihmiseen. Viisas sananparsi sanoo: "Jumala tulee tervehtimään meitä kelloa soittamatta", mikä merkitsee, että samoin kuin ei ole varjostinta eikä kattoa päämme ja rajattomien taivaitten välillä, ei ole sielussa, aitausta eikä seinää, jonka kohdalla ihminen, seuraus, lakkaa, ja Jumala, syy, alkaa. Seinät on otettu pois. Me olemme avoimet toisaalta henkisen luonnon syvyyksille, kaikille Jumalan puhutteluille. Oikeuden me näemme ja tunnemme, Rakkauden, Vapauden, Voiman. Näiden luonnonavujen yläpuolelle ei kukaan ihminen ole koskaan päässyt, vaan ne kohoavat aina meitä korkeammalle ja eniten sinä hetkenä, jolloin itsekkyytemme houkuttelee meitä haavoittamaan niitä.
Tämän luonnon ylemmyys, josta puhumme, ilmaiseikse riippumattomuutena niistä rajoituksista, jotka ovat meidän ympärillämme joka taholla. Sielu ympäröi kaiken olevaisen. Niinkuin olen sanonut, se puhuu kaikkea kokemusta vastaan. Samoin se pyyhkäisee olemattomiin ajan ja paikan. Aistien vaikutus on useimmissa ihmisissä vallannut mielen siinä määrin, että ajan ja paikan rajoitukset ovat ruvenneet näyttämään lujilta, todellisilta ja ylipääsemättömiltä, ja että keveä puhuminen näistä rajoista on tässä maailmassa järjettömyyden merkki. Aika ja paikka ovat kuitenkin vain sielun voiman käänteisiä vastineita. Ihminen pystyy kumoamaan molemmat. Henki ilvehtii ajan kanssa:
"Se voi keskittää ikuisuuden yhteen hetkeen tai venyttää hetken ikuisuudeksi."
Suomentanut Aino Tuomikoski.
HENRY DAVID THOREAU.
Luonnontutkija, kirjailija ja runoilija Henry David Thoreau syntyi 1817 Concordin kylässä, Mass., ranskalaisperäisestä käsityöläissuvusta; isä oli lyijykynäntekijä. Henry antautui lukualalle, tuli 1833 Harvardin yliopistoon ja kunnostautui siellä kreikassa ja latinassa sekä Englannin vanhojen runoilijoiden tuntemisessa, mutta ei varsinaisen tutkinto-ohjelman aineissa. Luonnontieteet kuuluivat erikoisesti hänen harrastuspiiriinsä, olipa hän etevä orientalistikin; hän on myös ensimmäisiä, jotka ovat tutkineet indiaanien oloja ja kieliä tieteellisessä tarkoituksessa. Lopetettuaan yliopistolukunsa 1837 hän toimi pari vuotta Concordin koulun opettajana, jättäen sitten kaikki varsinaiset toimet, askarrellakseen vain luonnontieteellisissä, runollisissa ja filosofisissa harrastuksissaan. Välttämättömän elantonsa hän hankki ruumiillisella työllä, ollen kätevä monellakin alalla. 1837 hän alkoi pitää päiväkirjaa, joka oli 1860 paisunut 30:ksi volyymiksi; siinä hän koetti tulkita niin tarkoin ja sattuvasti kuin suinkin kaiken, mitä päivän kuluessa oli huomannut. 1845 hän julkaisi kuvauksen Viikko Concord- ja Merrimacvirroilla (A Week on the Concord and Merrimac Rivers). 1841-43 hän asui Emersonin luona, kirjoitellen Dialiin ja toimien transcendentaalisen liikkeen hyväksi, jonka ihanteet oli ottanut omikseen. Oltuaan 1843 opettajana New Yorkissa Thoreau ryhtyi Concordiin palattuaan viettämään läheisessä Walden Pondissa mitä ankarinta Diogeneen elämää, aloittaen sen ilman mitään varustuksia, vain lainaamalla kirveen. Tämän yli kaksi vuotta kestäneen luonnonelämän aikana hän kirjoitti teokset Viikko Concordissa (A Week on the Concord, 1849) ja Walden eli elämää metsissä (Walden: or Life in the Woods, 1854). Hänen kuolemansa jälkeen julkaistiin mm. Mainen metsät (The Maine Woods, 1864) ja Cape Cod (1865), jonka viimemainitun paikan meidän aikanamme Joseph Lincoln on vaatimattomalla runoudella Amerikan kirjallisuuteen liittänyt. 1841 Thoreau kieltäytyi maksamasta veroa valtiolle, koska tämä kävi sotaa ja sieti orjuutta; hän joutui tämän vuoksi vankeuteen. "Henry, miksi olet täällä?" kysyi häntä tapaamaan tullut Emerson; "Miksi sinä et ole täällä?" kysyi vastaukseksi Thoreau. Kiihkeänä orjuuden vastustajana Thoreau toimi voimakkaasti orjien vapauttamisen hyväksi, mutta kuoli 1862, ennen orjasodan päättymistä. Hän oli harras, runollinen luonnon elämän havainnoitsija, runoilija ja naturalisti, yksilöllinen kuvauksissaan ja elämässänsä tinkimätön totuuden etsijä, jonka proosa ja runot kuuluvat Yhdysvaltain klassilliseen kirjallisuuteen.
TALONTEKO.
Maaliskuun lopussa 1845 lainasin kirveen ja lähdin Waldenin lammikon seuduilla oleviin metsiin, joiden välittömään läheisyyteen aioin rakentaa taloni, ja rupesin kaatamaan rakennuspuiksi muutamia korkeita, solakoita, vielä nuoria mäntyjä. On vaikea aloittaa lainaamatta, mutta ehkäpä se on kaikkein jaloin tapa sallia lähimmäistensä tuntea mielenkiintoa toisen yritystä kohtaan. Hellittäessään kirveen kädestään sen omistaja sanoi sitä silmäteräksensä, mutta minä palautin sen takaisin terävämpänä kuin se oli saadessani. Työskentelypaikkani oli viehättävä mäenrinne. Siellä kasvoi kaikkialla mäntyjä, joiden lomitse näki lammikolle ja pienelle avonaiselle, mäntyjä ja pähkinäpuita versovalle metsäaukiolle. Lammikon jää ei ollut vielä sulanut, vaikka siinä näkyi avopaikkoja, mutta se oli läpeensä mustunutta ja haurasta. Sen päivän kuluessa, jolloin aloitin työskentelyni täällä, heitteli väliin vähän lunta, mutta tullessani kotimatkalla metsästä rantatielle levisi sula keltainen hiekkapenger eteeni hohtaen kauas kirkkaassa ilmassa; raiteet kiilsivät kevätauringossa, kuulin leivosen ja västäräkin ja muiden lintujen jo tulleen aloittamaan kanssamme uutta vuotta. Ne olivat herttaisia kevätpäiviä, jolloin ihmisen tyytymättömyyden talvi alkoi sulaa samoin kuin maakin, ja turtunut elämä rupesi heräämään. Eräänä päivänä, jolloin kirveeni oli irronnut varrestaan ja olin kaatanut vihreän pähkinäpuun kiilaksi, iskenyt kivellä varren kirveeseen ja pannut sen likoamaan lätäkköön, jotta puu turpoaisi, näin juovikkaan käärmeen luikertavan veteen. Se viipyi siinä ilmeisesti täysin rauhallisena koko sen ajan, minkä olin saapuvilla eli yli neljännestunnin, kenties siksi, ettei se ollut vielä kunnolleen selvinnyt horrostilastaan. Minusta tuntui, että ihmiset pysyvät samantapaisesta syystä nykyisessä alhaisessa ja alkuperäisessä tilassaan, että jos he tuntisivat alkukevään elähdyttävän vaikutuksen, he pakostakin nousisivat korkeampaan ja henkevämpään elämään. Olin aikaisemmin kylmänharmaina aamuina nähnyt polullani käärmeitä, joiden ruumis oli vielä turtunut ja jäykkä, odottelemassa aurinkoa. Huhtikuun 1 päivänä satoi, ja se sulatti jään, ja aamupuolella päivää, joka oli hyvin usvainen, kuulin yksinäisen harhautuneen hanhen räpyttelevän lammikossa ja kaakattavan kuin eksynyt tai kuin usvan henki.
Niin kaadoin vielä muutamina päivinä mäntyjä ja hakkasin rakennuspuita sekä myös tukipölkkyjä ja orsia, kaikki pikkukirveelläni, eikä minulla ollut mielessäni montakaan syvää tai ilmaisemisen arvoista ajatusta; laulelin vain itsekseni:
"Niin kaikki sanoo paljon tietävänsä,
vaan kas, he leijaavat vain siivillänsä –
taiteillaan ja tieteillään
ja mitä niihin lisätään.
Vain tuuli, joka puhaltaa,
on kaikki, mitä kenkään tietää saa."
(Walden.)
Suomentanut Aino Tuomikoski.NATHANIEL HAWTHORNE.
Kirjallisuuden historia kohtelee huomattavalla kunnioituksella Nathaniel Hawthornea, pohjoisamerikkalaista kirjailijaa, jonka tuotannossa erikoisesti kuvastuu puritaanisen elämän joskus aiheuttama masennuksentunne ja vaipuminen harkitsemaan pahuuden, melkeinpä joskus persoonallisen pahan olemusta. Hawthorne syntyi Salemissa, Mass., 1804 merikapteenin poikana, perien äidiltään taipumuksen ankaraan erakkomaisuuteen, josta oli koko elämänsä ajan tunnettu. Hajanaisen koulunkäynnin ja yliopistoajan jälkeen (Bowdoin Collegessa, toverina mm. Longfellow) Hawthorne palasi 1825 äitinsä ja sisarensa luo Salemiin, eläen siellä yli kymmenen vuotta mitä suurimmassa yksinäisyydessä, erillään omaisistaankin. Kirjallisen harjoittelunsa hän aloitti jo varhain; hänen ensimmäinen julkaistu tuotteensa on romaani Fanshaw (1828, ilman tekijän nimeä). Hajanaista novellituotantoa jatkui tämän jälkeen, kirjoittajan saavuttamatta niistä sanottavampaa mainetta tai ansiota, hän kun julkaisi ne ilman nimeänsä. Eräs ystävä lopuksi kokosi hänen novellinsa ja niin pääsi ilmestymään Kahdesti kerrotut tarinat (Twice-Told Tales, 1837, toinen sarja 1842). Näin alkanut novellituotanto jatkui sitten kokoelmilla Sammalia vanhasta talosta (Mosses from an Old Manse, 1846) ja Lumikuva sekä muita kertomuksia (The Snow Image and Other Tales, 1851). Tällä välin hänen elämässään oli tapahtunut tärkeitä muutoksia: hän sai 1839 toimen Bostonin tullikamarissa, joutuen kuitenkin eroamaan siitä jo 1841, vastapuolueen päästyä vaaleissa voitolle. Tällöin hän liittyi ns. Brook Farmin kommunistiseen yhteiskuntaan, josta kyllästyneenä pian erosi. Mentyään naimisiin 1842 hän perusti kodin Concordin kuuluisaan kylään, Emersonin naapuruuteen. 1846 hänet nimitettiin Salemin tullikamarin tarkastajaksi, mutta erotettiin ennenpitkää tästä toimesta taas välillä muuttuneiden poliittisten olosuhteiden vuoksi. Tästä oli seurauksena lamassa olleen tuotantokyvyn elpyminen: hän kirjoitti nyt kuuluisimman teoksensa Tulipunainen kirjain (The Scarlet Letter, 1850), joka on maailmankirjallisuuden alakuloisimpia teoksia, mutta jonka suuri taiteellinen arvo ei ole kiellettävissä. Sitä seurasivat myös huomattavat teokset, romaanit Seitsenpäätyinen talo (The House of Seven Gables) ja Blithedalen romaani (The Blithedale Romance, molemmat 1852), joista viimemainittu perustuu Brook Farmista saatuihin vaikutelmiin, kuvaten Zenobian nimellä Margaret Fulleria, transcendentalistien aatenaista. 1853 Hawthorne muutti pois Concordista, Amerikastakin, saatuaan pääkonsulin toimen Liverpoolissa, jossa nyt asui 1857 saakka, muuttaen silloin terveydellisistä syistä Roomaan. Täällä hän asui kaksi vuotta kirjoittaen toisen kuuluisan romaaninsa Marmorifauni (The Marble Faun, julkaistu Englannissa nimellä Muuttuminen – The Transformation, 1860). Viimemainittuna vuonna hän palasi Yhdysvaltoihin, jossa kuoli 1864. – Hawthorne on romantikko, jonka aihepiiri tavallisesti joltakin kohdalta rajoittuu näkymättömään, yliluonnolliseen. Vaisu, hiljainen huumori valaisee joskus hänen kirjojensa alakuloisia sivuja, joissa yksinäinen sielu usein vaipuu pahan olemuksen tutkistelemiseen.
TULIPUNAINEN KIRJAIN.
Tulipunaisessa kirjaimessa Hawthorne kuvailee rehellisesti ja liioittelematta puritaanien henkeä, joka sai heidät samalla kuin he vaativat vapautta itselleen vainoamaan toisin ajattelevia. Kertomuksen molemmat päähenkilöt olivat rikkoneet siveyden lakia; nainen kärsi rangaistuksensa julkisesti, mies välillisesti ja salaa. Kertomuksessa ei lainkaan selosteta, miten Arthur Dimmesdalen rakkaus Hesteriin sai alkunsa ja miten se kehittyi, siinä kuvataan vain myöhemmän murhenäytelmän kulku.
Ensimmäinen kohtaus tapahtuu Bostonin torilla. Vankilan oven lennähtäessä auki Hester Prynne astui esiin kuin auringon paisteeseen liukuva musta varjo. Hän kantoi käsivarrellaan noin kolmen kuukauden ikäistä lasta, joka räpytteli silmiään päivänvalolle, sillä sen elämä oli tähän saakka kulunut vankityrmän harmaassa hämärässä. Hester Prynnen puvun rintamukseen oli ommeltu tulipunainen A-kirjain – häpeän merkki (A = Adultery = aviorikos). Kapea tie avautui katsojien parveen ja Hester kulki torin poikki eräänlaisen häpeälavan luo ja nousi sille kärsimään miltei epäinhimillisen julmaa tuomiotaan, julkista häpeäpaalurangaistusta.
Lava, jolla häpeäpaalu oli, muodostui Hester Prynnelle näköalapaikaksi, josta hän näki koko kulkemansa tien onnellisesta lapsuudestaan saakka. Onnettoman ylhäisestä paikastaan hän näki jälleen Vanhassa Englannissa olevan synnyinkylänsä ja kotitalonsa: rappeutuneen, harmaakivisen rakennuksen, joka näytti köyhältä, mutta jonka portin yläpuolella oli vielä puolikulunut vaakunakilpi vanhan aateluuden merkkinä. Hän näki isänsä kasvot, hänen paljaan päälakensa ja kunnianarvoisan, valkoisen parran, joka ulottui vanhankuosiselle, Elisabethin aikaiselle röyhelölle. Hän näki myös äitinsä kasvot, joille hänen muistissaan aina kuvastui huolekas ja tarkkaavainen rakkaus ja jotka äidin kuolemankin jälkeen usein olivat lempeän nuhtelevina ja pidättävinä ilmestyneet tyttären tielle.
Hän näki omat kasvonsa, jotka hehkuivat tyttömäistä kauneutta, kirkastaen himmeän kuvastimen, josta hän oli tottunut katsomaan omaa kuvaansa. Hän näki siinä toisetkin kasvot, vanhan miehen kalpeat, laihat, oppinutta muistuttavat kasvot sumeine silmineen, jotka lampun valo oli pilannut auttaessaan niitä monien paksujen kirjojen tutkimisessa. Noissa samoissa himmeissä silmissä oli kuitenkin omituinen, läpitunkeva voima, kun niiden omistaja halusi tutkia ihmissielua. Tämä lukuhuoneen ja luostarin asukas oli, ja Hester Prynnen naisellinen mielikuvitus loi hänestä tarkan kuvan, hieman epämuodostunut, vasemman olkapään ollessa oikeata vähän ylempänä. Sitten Hester näki muistojen taulukokoelmassa mannermaan kaupungin mutkikkaat ja ahtaat kadut, suuret, harmaat talot, valtavat, ikivanhat, rakennustavaltaan kummalliset katedraalit ja julkiset rakennukset. Täällä uusi elämä oli odottanut häntä yhä tuon epämuodostuneen oppineen yhteydessä: uusi elämä, joka kuitenkin imi ravintonsa ajan kuluttamasta perustasta, kuten sortuvalla muurilla kasvava vihreä sammalmätäs.
Näiden vaihtuvien kuvien paikalle palasi vihdoin puritaanisen siirtokunnan yksinkertainen tori, jolle kaupungin kaikki asukkaat olivat kerääntyneet suunnaten ankaran katseensa Hester Prynneen – niin, juuri häneen – joka seisoi häpeäpaalun vieressä lapsi käsivarrellaan ja tulipunainen, kultalangoin omituisesti kirjottu A-kirjain rinnassaan!
Saattoiko tämä olla totta? Hän puristi lasta niin kovasti rintaansa vastaan, että lapsi parkaisi. Hän suuntasi katseensa alas punaiseen kirjaimeen, koskettipa sitä sormellaankin vakuuttautuakseen siitä, että lapsi ja häpeä todella olivat olemassa. Niin! – ne olivat todelliset – kaikki muu oli häipynyt!
On kulunut vuosia. Uudessa Englannissa vietettiin uuden kuvernöörin nimityksen johdosta ilon päivää, oikeata juhlapäivää. Hester oli pikku Pearlinsa kera torilla. Pastori Dimmesdale kulki virkakunnan ja porvariston kanssa juhlakulkueessa sotilassoittokunnan soittaessa. Kunnianarvoisan pastori Dimmesdalen, kaikkein oppineimman ja hurskaimman sananselittäjän, oli pidettävä juhlasaarna. Hän oli kirkon siunattu palvelija! Ja tulipunaisen kirjaimen nainen oli myös torilla.
Kaunopuheinen ääni, joka meren mahtavien aaltojen tavoin oli kohottanut kuulijoiden sielut korkealle, vaikeni vihdoin. Vallitsi hetken hiljaisuus, syvä kuin oraakkelin lausunnon jälkeen. Sitten kuului muminaa ja puoleksi vaimennettua hälinää, aivan kuin kuulijat, vapautuneina taikavoimasta, joka oli siirtänyt heidät toisen hengen ilmapiiriin, olisivat palaamassa entiselleen, kunnioituksen ja ihmetyksen vielä painaessa heitä...
Ulkona heidän ihastuksensa purkautui sanoiksi. Kadut ja tori aivan kaikuivat laidasta toiseen papin ylistyksestä. Hänen kuulijansa eivät voineet rauhoittua, ennenkuin saivat sanotuksi toisilleen, minkä jokainen tiesi paremmin kuin osasi ilmaista tai kuulla. Heidän yhteisen todistuksensa mukaisesti kukaan ei koskaan ollut puhunut niin viisaasti, niin ylevästi ja hurskashenkisesti kuin tämänpäiväinen puhuja, eikä innoitus milloinkaan ollut huokunut selvempänä kenenkään kuolevaisen huulilta. Sen vaikutus oli silmin havaittavissa, nähtiin miten se laskeutui häneen, valtasi hänet ja jatkuvasti ylensi hänet edessäolevan kirjoitetun puheen puitteista täyttäen hänet ajatuksin, jotka varmasti olivat yhtä ihmeellisiä hänelle itselleen kuin kuulijoillekin. Aiheena hänellä ilmeisesti oli ollut jumaluuden ja inhimillisen yhteiskunnan keskinäinen yhteys erikoisesti silmälläpitäen Uutta Englantia, jota tänne erämaahan parhaillaan perustettiin. Ja hänen lähestyessään loppua valtasi hänet ikäänkuin profeetallinen henki pakottaen hänet päämääräänsä yhtä voimallisesti kuin Israelin vanhat profeetat pakotettiin, vain sillä erotuksella, että kun juutalaiset tietäjät olivat ennustaneet kansalleen tuomiota ja häviötä, hänen tehtävänään oli ennustaa tälle uudestaan Jumalan huomaan kerätylle kansalle suuria ja loistavia vaiheita. Mutta kaikessa, koko puheessa, oli ollut erikoinen, syvä, surullinen pohjaväre johtuen liikutuksesta, jota ei voitu tulkita muuksi kuin sellaisen miehen luonnolliseksi alakuloisuudeksi, jonka pian oli erottava elämästä. – Niin; heidän rakas pappinsa – joka puolestaan rakasti heitä kaikkia niin, ettei voinut lähteä taivaaseenkaan huokaamatta – aavisti ennenaikaisen kuoleman lähestyvän ja oli pian jättävä heidät kyyneliin! Ajatus hänen maallisen elämänsä lyhytaikaisuudesta tehosti lopullisesti vaikutusta, jonka saarnaaja oli aikaansaanut; oli aivan kuin enkeli matkallaan taivaaseen olisi silmänräpäyksen ajan ravistanut loistavia siipiään kansanjoukon yläpuolella – ollen samalla kertaa sekä varjoa että kirkkautta – ja varistanut heidän päälleen suuren määrän kultaisia totuuksia.
Näin kunnianarvoisalle pastori Dimmesdalelle tapahtui – kuten useimmille erisäätyisille ihmisille, vaikka he tavallisesti huomaavat sen vasta pitkän ajan kuluttua – että hän oli saapunut elämänsä kohtaan, joka oli loistavampi ja voitontäyteisempi kuin mikään edellinen tai jälkeenpäin tuleva. Hän seisoi tällä hetkellä sen etevyyden ylväimmässä korkeudessa, johon hengen lahjat, rikkaat tiedot, voimallinen kaunopuheisuus ja puhtaimman hurskauden maine saattoivat korottaa papin Uuden Englannin ensi aikoina, jolloin tämän ammatin luonne jo itsessään oli korkea jalusta. Tällainen oli papin asema, kun hän juhlasaarnansa päätyttyä nojasi päänsä saarnatuolin reunaan. Hester Prynne seisoi tällä välin häpeälavan vieressä tulipunaisen kirjaimen yhä hehkuessa hänen rinnassaan!
Nyt soiton sävelet taas kaikuivat ja kuului sotilasosaston tahdikas astunta sen marssiessa ulos kirkon ovesta. Juhlakulkue oli nyt johdettava raatihuoneeseen, jossa päivän juhlamenojen päättäjäisiksi oli vietettävä suuret pidot.
Kunnioitettavien ja mahtavien isien kulkueen nähtiin siis vielä kerran liikkuvan pitkin leveätä tietä kansanjoukon keskitse, joka kunnioittavasti väistyi kummallekin puolelle kuvernöörin ja raadin jäsenien, vanhojen ja viisaiden miesten, pyhien pappien ja kaikkien ylhäisten ja mainehikkaiden saapuessa sen keskelle. Kun kulkue kokonaisuudessaan oli tullut torille, tervehti sitä riemuhuuto. Vaikka tämä epäilemättä saikin lisää voimaa ja valtavuutta lapsellisesta uskollisuudesta, jota tämä aikakausi tunsi esivaltaansa kohtaan, oli se ensi sijassa vastustamaton ilmaus siitä innostuksesta, jonka tuo ylevä kaunopuheisuuden vuo oli kuulijoissa sytyttänyt kaikuen yhä vieläkin heidän korvissaan. Jokainen tunsi itsessään saman vaistomaisen halun havaiten sen samassa hengenvedossa naapurissaankin. Kirkossa se töin tuskin oli ollut hillittävissä; paljaan taivaan alla se raikui kohti korkeuksia... Tällainen huuto ei koskaan ennen ollut kohonnut Uuden Englannin maan kamaralta! Koskaan ennen ei Uuden Englannin maan kamaralla ollut seisonut miestä, jota hänen kuolevaiset veljensä olisivat kunnioittaneet siinä määrin kuin tätä saarnaajaa!
Miten hänen siis kävi? Eivätkö sädekehän kirkkaat hiukkaset säteilleet ilmassa hänen päänsä ympärillä? Hänhän oli niin hengen keventämä, niin palvovien ihailijoiden jumaloima, että saattoivatko hänen askeleensa kulkueessa todella koskettaa maan tomuun?
Sotilashenkilöiden ja kaupungin isien jonon astuessa eteenpäin kaikkien katseet suuntautuivat siihen kohtaan, jossa pastorin nähtiin kulkevan heidän joukossaan. Huuto vaimeni muminaksi sikäli kuin ihmisryhmä toisensa jälkeen näki hänet vilahdukselta. Miten kalpealta ja heikolta hän näyttikään keskellä riemuvoittoaan! Tahdonvoima – tai paremmin sanoen innostus, joka oli tukenut häntä, kunnes hän sai täytetyksi pyhän tehtävän, joka toi muassaan oman taivaallisen voimansa – oli häipynyt suoritettuaan niin tunnollisesti tehtävänsä. Hehku, jonka he juuri äsken olivat nähneet hänen poskillaan, oli häipynyt kuten liekki, joka auttamattomasti sammuu tummuvaan tuhkaan. Hänen kasvonsa näyttivät tuskin elävän miehen kasvoilta, niin kuolonkalpeat ne olivat: elävä ihminen saattoi tuskin hoiperrella tietään noin hervottomasti, ja kuitenkin hän hoiperteli eikä kaatunut!
Eräs hänen virkaveljensä – kunnianarvoisa John Wilson – joka huomasi, mihin tilaan pastori Dimmesdale jäi älyn ja tunteen aallon rauhoituttua, tuli nopeasti tarjoamaan apuaan. Vavisten, mutta päättävästi pastori torjui vanhuksen käsivarren. Hän jatkoi yhä kulkuaan, mikäli tätä liikettä voidaan siksi nimittää, sillä se muistutti pikemminkin lapsen horjuvaa yritystä sen nähdessä äidin ojennetut käsivarret, jotka houkuttelevat sitä astumaan eteenpäin. Ja nyt hän lopulta miltei huomaamattomin askelin oli edennyt tutun ja säiden tummentaman häpeälavan luo, jolla Hester Prynne kauan sitten, hetkenä, jonka koko tuo synkkä ajanjakso erotti nykyisyydestä, oli kestänyt maailman häpäisevän tuijotuksen. Siellä Hester seisoi pitäen pikku Pearlia kädestä! Ja tuossa oli tulipunainen kirjain hänen rinnassaan! Pappi pysähtyi tähän, vaikka soittokunta yhä soitti komeata ja iloista marssia, jonka tahdissa kulkue astui. Soitto kehoitti häntä astumaan eteenpäin – juhlaan! – mutta tähän hän pysähtyi.
Bellingham oli viime hetkinä pitänyt pastoria levottomasti silmällä. Hän jätti nyt oman paikkansa kulkueessa ja lähestyi auttaakseen, sillä hän päätteli pastori Dimmesdalen ulkonäöstä hänen ehdottomasti kaatuvan. Mutta viimemainitun kasvojen ilmeessä oli jotakin, joka varoitti virkamiestä, vaikkei hän muuten ollut altis noudattamaan niitä epämääräisiä viittauksia, jotka kulkeutuvat miehestä toiseen. Kansanjoukko katseli tätä kunnioittaen ja ihmeissään. Tämä maallinen heikkous oli ihmisten mielestä vain uusi ilmaus pastorin taivaallisesta voimasta, eikä näin pyhälle henkilölle suinkaan olisi tapahtunut liian suurta ihmettä, vaikka hän heidän nähtensä olisi kohonnut maasta ja tullen yhä epäselvemmäksi ja kirkkaammaksi vihdoin hävinnyt taivaan valoon!
Hän kääntyi häpeälavaan päin ja ojensi käsivartensa. – Hester, hän sanoi, tule tänne! Tule, pikku Pearl! Hän loi heihin aavemaisen katseen, mutta siinä oli samalla jotakin hellää ja omituisesti voitonriemuista. Lapsi kiiti hänen luokseen sille ominaisin, lintumaisin liikkein, ja kiersi käsivartensa hänen polviensa ympärille. Hester Prynne lähestyi myös – hitaasti, aivan kuin voittamattoman kohtalon pakottamana ja vastoin omaa voimakasta tahtoaan – mutta pysähtyi vähän matkan päähän hänestä. Tällä hetkellä vanha Roger Chillingworth tunkeutui ihmisjoukon läpi – tai ehkä hän nousi jostakin maan uumenista, sillä niin synkän, järkyttyneen ja ilkeän näköinen hän oli – sieppaamaan uhriansa, ennenkuin tämä ennättäisi toteuttaa aikomustansa! Olkoon miten tahansa, vanhus ryntäsi eteenpäin ja tarttui papin käsivarteen.
– Odota, hullu! mitä aiot? hän kuiskasi. Viittaa tuota naista poistumaan! Työnnä lapsi menemään! Kaikki muuttuu hyväksi. Älä turmele mainettasi, älä sorru häpeään! Voin vielä pelastaa sinut! Tahdotko häpäistä pyhän ammattisi?
– Haa, kiusaaja! Tulet liian myöhään! vastasi pappi kohdaten hänen katseensa kauhistuen mutta lujana. Voimasi ei ole enää sama kuin ennen! Jumalan avulla pääsen nyt sinua pakoon!
Hän ojensi uudelleen kätensä naista kohden, jonka rinnassa oli tulipunainen kirjain.
– Hester Prynne, hän huusi liikuttavan palavasti. Hänen nimessään, joka on kauhistuttava ja armahtavainen, joka tällä viime hetkellä antaa minulle voimaa tekemään sen, minkä – aiheuttaen siten itselleni raskaan synnin ja katkeraa tuskaa – jätin tekemättä seitsemän vuotta sitten, tule nyt tänne ja tue minua voimallasi! Voimallasi, Hester; mutta anna sen noudattaa tahtoa, jonka Jumala on minulle suonut! Tämä onneton ja erheellinen vanhus vastustaa sitä kaikin voimin! – kaikin omin voiminsa ja paholaisen voimin! Tule, Hester – tule! Auta minua nousemaan tuonne häpeälavalle!
Ihmisjoukossa vallitsi täydellinen sekasorto. Ylhäiset ja korkea-arvoiset miehet, jotka seisoivat aivan papin vieressä, olivat niin hämmästyksen lyömät ja niin ymmällään näkemänsä johdosta – kykenemättömät käsittämään lähinnä tarjolla olevaa selitystä tai keksimään muutakaan – että he äänettöminä ja toimettomina jäivät katsomaan tuomiota, jonka kaitselmus näytti aikovan toimeenpanna. He näkivät papin Hesterin olkapäähän nojaten ja hänen käsivartensa tukemana lähestyvän häpeälavaa ja nousevan sille johtavia portaita hänen kätensä yhä puristaessa synnissä syntyneen lapsen pientä kättä. Vanha Roger Chillingworth seurasi heitä aivan kuin kuuluisi hän läheisesti siihen rikoksen ja surun murhenäytelmään, jonka näyttelijöitä he kaikki olivat olleet ja jonka viimeisessä näytöksessä hänellä näin ollen oli täysi oikeus olla läsnä.
– Vaikka olisit etsinyt kautta koko maan piirin, hän virkkoi luoden pappiin synkän katseen, et olisi löytänyt niin salattua paikkaa – korkeata enempää kuin matalaakaan, että olisit voinut paeta minua – lukuunottamatta tätä häpeälavaa!
– Kiitos olkoon Hänen, joka johdatti minut tänne! vastasi pappi.
Kuitenkin hän vapisi ja kääntyi Hesterin puoleen silmissään epäilyksen ja pelon ilme, joka näkyi sitä selvemmin, kun heikko hymy väreili hänen huulillaan.
– Eikö tämä ole parempi, hän mutisi, kuin se, mistä uneksimme metsässä?
– En tiedä! En tiedä! vastasi Hester nopeasti. Parempiko? On, jos saamme molemmat kuolla ja pikku Pearl meidän kanssamme!
– Sinulle ja Pearlille käyköön niinkuin Jumala suo, virkkoi pappi; ja Jumala on laupias! Anna minun nyt täyttää tahto, jonka Hän on minulle kirkastanut. Sillä, Hester, olen kuoleva mies. Anna siis minun kiiruhtaa kantamaan häpeäni!
Osittain Hester Prynnen tukemana ja pitäen pikku Pearlin kättä omassaan kunnianarvoisa pastori Dimmesdale kääntyi arvokkaan ja kunnioitettavan esivallan puoleen, hurskaiden pappien puoleen, jotka olivat hänen veljiään, kansan puoleen, jonka suuri sydän oli suunnattoman kauhun vallassa, mutta kuitenkin tulvillaan kyyneleistä osanottoa tietäen, että jokin syvä elämänkohtalo – joka, joskin täynnä syntiä, oli samalla täynnä tuskaa ja katumusta – nyt paljastettiin sen nähtäväksi. Aurinko, joka vast'ikään oli sivuuttanut puolipäivän korkeuden, loi valonsa pappiin saattaen hänen olemuksensa erottumaan tarkasti hänen luopuessaan kaikesta maallisesta ja asettaessaan rikoksensa iäisen oikeuden tuomittavaksi.
– Uuden Englannin kansa! hän huusi äänellä, joka kiiri heidän ylitseen korkeana, juhlallisena ja majesteetillisena – vaikka siinä koko ajan kuului värinää ja toisinaan ikäänkuin pohjattoman syvästä omantunnontuskasta ja kärsimyksestä esiinpuristuvaa itkua – te, jotka olette rakastaneet minua! – te, jotka olette pitäneet minua pyhänä! – tässä näette minut, suuren syntisen! Vihdoin! – vihdoin! – seison paikalla, jossa minun olisi tullut seistä seitsemän vuotta sitten, tässä, tämän naisen vieressä, jonka käsivarsi enemmän kuin vähäiset voimat, joiden avulla olen laahautunut tänne, estää minua tänä kauheana hetkenä matelemasta kasvoillani! Katsokaa Hesterin kantamaa tulipunaista kirjainta! Olette kaikki kauhistuneet sitä! Minne ikinä hän meni – missä ikinä hän onnettomine kuormineen toivoi saavansa levon – siellä se on luonut hänen ympärilleen kammon ja hirveän vastenmielisyyden kolkkoa hehkua. Mutta keskuudessanne oli eräs, jonka synnin ja häpeän poltinmerkkiä te ette kauhistuneet!
Tässä kohden näytti siltä, kuin papin täytyisi jättää salaisuutensa loppuosa paljastamatta. Mutta hän kukisti ruumiillisen heikkoutensa – ja vielä enemmän sydämen arkuuden – joka taisteli hänen kanssaan vallasta. Hän torjui kaiken avun ja astui kiivaasti askeleen naisen ja lapsen eteen.
– Se oli hänessä! hän jatkoi eräänlaisen kiivauden vallassa; niin lujasti hän oli päättänyt sanoa kaiken. – Jumalan silmä näki sen! Enkelit osoittivat sitä alituisesti! Paholainenkin tunsi sen hyvin ja kalvoi sitä alituisesti palavan sormensa kosketuksella! Mutta hän salasi sen viekkaasti ihmisiltä ja kulki keskuudessanne pyhimyksen näköisenä, murheellisena, koska hänen, puhtaan, täytyi olla synnin maailmassa! – ja surullisena, koska hän kaipasi taivaallisia sukulaisiaan! Nyt, kuolinhetkellään, hän seisoo edessänne. Hän pyytää teitä jälleen katsomaan Hesterin tulipunaista kirjainta! Hän ilmoittaa teille, että koko salaperäisessä kauheudessaan se on vain varjo siitä, mitä hän kantaa omassa rinnassaan, ja että tämäkin, hänen oma, punainen poltinmerkkinsä, on pelkkä heijastus siitä, mikä on syövyttänyt hänen sydämensä sisintä! Onko täällä ketään, joka epäilee Jumalan syntisestä langettamaa tuomiota? Katsokaa! Katsokaa sen kauhistuttavaa todistuskappaletta!
Suonenvedon kaltaisin liikkein hän raastoi papilliset vaatteensa rinnaltaan. Se oli paljastettu! Mutta olisi loukkaavaa kuvailla tätä paljastusta. Kauhun lamauttaman joukon katseet olivat hetken aikaa kohdistuneet tuohon kaameaan ihmeeseen, papin seisoessa voitonriemun hohde kasvoillaan, ikäänkuin se, joka mitä suurimman tuskan ratkaisevana hetkenä on saavuttanut voiton. Sitten hän vaipui lavalle. Hester kohotti hänet puolittain ylös tukien hänen päätään rintaansa vastaan. Vanha Roger Chillingworth polvistui hänen viereensä tyhjä, tylsä ilme kasvoillaan, joista elämä näytti paenneen.
– Olet päässyt minua pakoon! hän hoki moneen kertaan. Olet päässyt minua pakoon!
– Jumala antakoon sinulle anteeksi! sanoi pappi. Sinäkin olet tehnyt paljon syntiä!
Hän siirsi sammuvan katseensa vanhasta miehestä suunnaten sen naiseen ja lapseen...
– Hester, lausui pappi, hyvästi!
– Emmekö vielä tapaa? kuiskasi Hester painaen kasvonsa lähelle hänen kasvojaan. Emmekö saa yhdessä elää iäistä elämäämme? Varmaan, varmaan olemme kaikella tällä tuskalla lunastaneet toisemme vapaiksi! Sinä katsot noilla kirkkailla, kuolevilla silmilläsi kauas iäisyyteen! Kerro minulle, mitä näet!
– Vaiti, Hester – vaiti! virkkoi pappi pelokkaan juhlallisesti. Laki, jota rikoimme! – synti, joka tässä on niin kauhealla tavalla paljastettu! – anna vain näiden asioiden täyttää ajatuksesi!... Jumala – Hän on osoittanut armoaan minun kärsimyksissäni antamalla tämän palavan tuskan kannettavaksi rinnassani! Lähettämällä tuon synkän ja hirvittävän vanhuksen pitämään kidutusta aina hehkuvan kuumana! Tuomalla minut tänne kärsimään voitollisen häpeäkuoleman kansan edessä! Jos yksikin näistä tuskista olisi puuttunut, olisin ollut iäksi kadotettu! Ylistetty olkoon Hänen nimensä! Tapahtukoon Hänen tahtonsa! Hyvästi!
Tämä viimeinen sana tuli papin kuolinhenkäyksen kera. Kansanjoukosta, joka tähän saakka oli seisonut äänettömänä, puhkesi outo, syvä ääni, ilmaisten kauhua ja ihmetystä, joille ei vielä ollut muuta ilmennystä kuin tuo mumina, joka raskaasti vyöryen seurasi eronnutta henkeä.
(Tulipunainen kirjain – The Scarlet Letter.)
Suomentanut Aune Brotherus.HERMAN MELVILLE.
Erikoisen aseman Amerikan ja Euroopankin kirjallisuudessa valloitti itselleen Herman Melville (1819-91), Tyynen valtameren eksotiikan löytäjä ja ensimmäinen huomattava edustaja. Hän oli syntyisin New Yorkista. Koulusta päästyään hän lähti 1836 merille, josta palasi seuraavana vuonna ryhtyen toimimaan opettajana. Kolmen vuoden kuluttua, 1841, hän lähti merille uudestaan, tällä kertaa valaanpyytäjälaivalla Tyynelle valtamerelle. Nukahivassa, Marquesas-saarilla, hän karkasi toverinsa kanssa 1842 ja joutui Typeelaakson ihmissyöjäin vangiksi. Neljän kuukauden kuluttua australialainen valaanpyytäjä pelasti heidät. Palveltuaan merimiehenä tässäkin laivassa ja oltuaan jonkin aikaa konttoristina Honolulussa Melville palasi 1844 kotimaahan. Hänen ulkonaisista elämänvaiheistaan tämän jälkeen mainittakoon vain, että hän kävi Euroopassa 1849 ja 1856, toimi luennoitsijana ja parikymmentä vuotta New Yorkin tullipiirin tarkastajana. Kirjailijauransa hän aloitti heti meriltä kotiuduttuaan kuvauksilla Typee (1846), jossa hän kertoo seikkailuistaan Marquesas-saarilla, ja Omoo (1847), joka on sen jatkoa. Näiden jälkeen seurasi 12 muuta romaania, joista erikoisesti kuuluisaksi tuli Moby Dick, eli valas (M. D., or the Whale, 1851), todellinen suuri meriseikkailu kaikkia aikoja varten. Tuotannollaan Melville valloitti kirjallisuudelle Tyynen valtameren eksoottisen, väririkkaan maailman ja rajattoman mahtavuuden. Hän oli myös aikoinaan onnistuneena pidetty runoilija, joka erikoisesti innostui laulamaan sisällissodan sankariteoista.
"TOWN-HO'N" TARINASTA.
Perämies Radney on aiheetta kohdellut huonosti matruusi Steelkiltiä, joka oli taipumattomasti pitänyt puoliaan ja uhannut surmata Radneyn. Seuraavassa kerrotaan, kuinka kohtalo ratkaisi heidän riitansa.
"Parisen vuotta ennen ensimmäistä tutkintoani sattuivat ne tapaukset, jotka aion kertoa teille, hyvät herrat. Silloin risteili nantucketilainen valaanpyyntialus 'Town-Ho' täällä Tyynellä valtamerellä, ei kovinkaan monen päivämatkan päässä itään tämän hyvän Kultaisen Majatalon räystäistä. Se oli jossakin päiväntasaajan pohjoispuolella. Eräänä aamuna huomattiin tavallisen päiväpumppauksen jälkeen että sillä oli lastiruumassa vettä tavallista enemmän. Luultiin miekkakalan pistäneen siihen, hyvät herrat. Mutta kun kapteenilla oli jokin merkillinen syy luulla, että häntä odotti harvinainen onni niillä leveysasteilla, ja hän oli sen vuoksi hyvin vastahakoinen lähtemään sieltä, ja kun ei vuotoa silloin ensinkään pidetty vaarallisena, joskaan sen paikkaa ei tosin voitu löytää, vaikka lastiruuma tarkastettiin niin alas kuin mahdollista ilman ollessa verraten myrskyinen, niin alus risteili ulapalla yhä edelleen ja merimiehet pumppasivat vettä tarmokkaasti ja lyhyin väliajoin. Onni ei kuitenkaan parantunut. Kului vielä monta päivää, eikä vuotokohta ainoastaan jäänyt löytämättä vaan se suurenikin tuntuvasti, jopa siinä määrin, että kapteeni, joka alkoi nyt jonkin verran pelätä, nosti kaikki purjeet ja käski ohjaamaan lähimpään satamaan, jotta laivan runko siellä saataisiin nostetuksi ja korjatuksi."
"Seuraavana aamuna, juuri päivänkoiton ja auringonnousun välillä miesten pestessä laivankansia, muuan typerä Teneriffan mies joka pumppasi vettä päärustissa, huudahti yht'äkkiä: 'Tuolla se keinuu! Tuolla se keinuu! Jeesus! Millainen valas!' Se oli kuuluisa hirmuvalas.
"No niin, hyvät herrat, huomatessaan sitten äkkiä valkovaahtoisen valaan lähes viidenkymmenen metrin päässä aluksesta oli Teneriffan mies – muistamatta miehistön keskeistä sopimusta – hetken kiihtymyksessä vaistomaisesti ja tahtomattaan koroittanut äänensä hirviön nähdessään, vaikka se olikin vähän aikaa ennemmin nähty kolmesta mastonhuipusta. Kaikki joutuivat nyt hurjan kiihkon valtaan 'Valkoinen valas – valkoinen valas!' huusivat kapteeni, perämiehet ja keihäsmiehet, jotka peloittavista huhuista huolimatta halusivat kaikki kiihkeästi saada pyydystetyksi niin kuuluisan ja kallisarvoisen otuksen. Juro miehistö katseli karsaasti ja kiroili suunnattoman valkovaahtoisen hahmon kaameaa kauneutta sen välähdellessä ja kimmeltäessä taivaanrannalta vaakasuoraan paistavan auringon valossa kuin elävä opaali sinisessä aamumeressä. Hyvät herrat, outo kohtalokkuus on painanut leimansa kaikkien näiden tapausten kulkuun ikäänkuin ne olisi suorastaan hahmoiteltu ennen, kuin itse maailma kartoitettiin. Niskoitellut merimies Steelkilt oli kipparin keulamiehenä; valaan lähettyville päästyä hänen velvollisuutensa oli istua lähellä kipparia samalla kuin Radneyn oli seisottava keihäs ojossa ja kiristettävä tai höllennettävä köyttä komentosanojen mukaan. Kun kaikki neljä venettä laskettiin vesille, pääsi kipparin vene sitä paitsi ensimmäiseksi, eikä kukaan hihkunut rajummin ilosta kuin Steelkilt soutaessaan. Jäntevän soudun jälkeen heidän harppuunanheittäjänsä sai isketyksi kiinni, ja Radney juoksi keihäs kädessä keulaan. Hän näytti olevan raju mies veneessä, ja käski nyt tiukasti laskemaan itsensä valaan selän korkeimmalle kohdalle. Alttiina tottelemaan keulamies vipusi häntä yhä ylemmäksi sokaisevan kuohun lävitse, jossa kaksi valkeutta sekaantui yhteen, kunnes yhtäkkiä vene ikäänkuin törmäsi vedenalaiseen hylkyyn, kallistui pahasti ja keikautti seisovan kipparin laidan yli. Samassa kun hän putosi valaan liukkaalle selälle, nousi vene pystyyn ja sinkoutui syrjään aallokossa, jolloin Radney paiskautui mereen valaan toiselle sivulle. Hän lensi kuohun lävitse ja näkyi hetken aikaa hämärästi sen harson takaa, koettaen hurjasti siirtyä pois valashirviön silmistä. Mutta tämä kääntyä kohahti äkkiä pyörteessä ympäri, sieppasi uimarin leukoihinsa, ponnahti korkealle pystyyn, vajosi taas päistikkaa veteen ja painui sinne.
"Tällä välin oli Lakeman, veneen pohjan karahtaessa ensimmäistä kertaa kiinni, päästänyt köyden höllemmälle perääntyäkseen loitommalle pyörteestä, ja tyynesti katsellen seisonut ajatuksiinsa vaipuneena. Mutta veneen äkillinen, kamala tempaus alaspäin sai hänet nopeasti viemään veitsensä köyteen. Hän katkaisi sen ja valas oli vapaa. Jonkin matkan päässä hirviö kuitenkin taas nousi näkyviin mukanaan joitakin Radneyn punaisen villapaidan riekaleita tarttuneina hampaisiin, jotka olivat tuhonneet hänet. Kaikki neljä venettä lähtivät taas ajamaan otusta, mutta valas vältti ne taitavasti ja katosi vihdoin kokonaan."
(Moby Dick, 54:s l.)
Suomentanut Aino Tuomikoski.EDGAR ALLAN POE.
Yhdysvaltain taidekirjallisuuden luojista on kohonnut yleismaailmalliseen kuuluisuuteen Edgar Allan Poe (1809-19), runoilija, kauhukertomusten sepittäjä ja sielullisen erittelyn mestari, johon kirjallisuudentutkijain huomio on erikoisen kiinteästi kohdistunut. – Runoilijan isä David Poe oli irlantilaista sukua, ammatiltaan näyttelijä, samoin kuin äitikin. He kuolivat molemmat keuhkotautiin 1811, jättäen poikansa aivan turvattomaks. Hänet otti kuitenkin ottopojakseen varakas richmondilainen liikemies, mr Allan, antaen hänelle mitä parhaan kasvatuksen. 1815-20 Allanit asuivat Englannissa, jossa Poe aloitti koulunkäyntinsä, jatkaen sitä Amerikkaan palattuaan Virginian ja Charlottesvillen yliopistoissa. Erikoisesti hänen mainitaan kunnostautuneen latinan- ja ranskankielessä. Yliopistoaikanaan hän kuitenkin jo harhautui huonoon elämään, mm. velkautuen pelissä, minkä vuoksi sai lopettaa lukunsa. Työskenneltyään jonkin aikaa kasvatusisänsä konttorissa hän karkasi ja värväytyi sotilaaksi, mikä johti siihen, että kärsivällinen kasvatusisä lopuksi toimitti hänet West Pointin sota-akatemiaan. Täälläkin Poe osoitti suurta, mm. matemaattista lahjakkuutta, mutta oli elämäntavoissaan edelleen hillitön ja erotettiin 1831. Nyt ei mr Allan, joka oli tällä välin mennyt uusiin naimisiin, tahtonut häntä enempää tukea, ja niin Poe jäi oman pelastusrenkaansa, kirjailijatyönsä, varaan. Tämän uransa hän oli aloittanut jo 1827 kokoelmalla Tamerlan ja muita runoja (Tamerlan and Other Poems, 1829 uusi painos). 1833 hän sai 100 dollarin palkinnon novelli- ja runokilpailussa. Hän hankki nyt toimeentulonsa kirjoittelemalla sanoma- ja aikakauslehtiin runojansa ja kertomuksiansa. Arthur Gordon Pymin tarina (The Narrative of A. G. P., keskenjäänyt, suomennettu), eräänlainen proosalaajennus ja haaksirikkokuvitelma Coleridgen Vanhan merimiehen kertomuksesta, ilmestyi 1838. Seuraavana vuonna Poe pääsi Gentleman's Magazinen toimittajaksi, julkaisten siinä sarjan Arabeski- ja groteskitarinoita (Tales of Arabesque and Grotesque). 1845 hän julkaisi kuuluisan runonsa Korppi (The Raven). Poe oli mennyt 1836 naimisiin serkkunsa Virginia Clemmin kanssa, joka kärsivällisesti koetti hoitaa ja ylläpitää häntä hänen säännöttömistä elintavoistaan huolimatta. Puolison poismeno 1847 oli Poelle niin ankara isku, ettei hän siitä enää toipunut. Vaipuen yhä syvemmälle alkoholin suomaan unohdukseen hän kuoli 1849 Baltimoren sairaalassa aivokuumeeseen. Poen kuuluisuus oli hänen omana aikanaan varsin rajoitettu, ja onkin noussut nykyiselleen eurooppalaisen, nimenomaan ranskalaisen kritiikin ansiosta. Samoihin aikailun kuin se teki kuuluisaksi saksalaisen kauhukirjailijan E.T.A. Hoffmannin, se ryhtyi tutkimaan ja julkaisemaan myös Poe'ta, jonka nerous sittemmin teki syvän vaikutuksen mm. Charles Beaudelaire'iin. Vakuuttavasti on todettu, että Poe on saattanut lopulliseen täydellisyyteensä sen kauhusuggestiivisen kertomuslinjan, jopa sen useimmat tärkeimmät aiheet, jonka pani alulle jo 1700-luvun romantiikka, ja että hän tässä osoittautui harvinaisen nerokkaaksi ja teräväksi sielunelämän tuntijaksi, kohottaen tämän alan aineellisten kauhumaalausten tasolta korkeaan suggestiivisuuteen ja hienoon taiteellisuuteen, ja mm. aloittaen juuri sen salapoliisikertomuksen lajin, jonka Conan Doyle sittemmin teki kuuluisaksi. Runoilijana hän on syväaatteinen, surumielinen pessimisti, jonka tuotannossa on keskeisenä kuoleman ja katoavaisuuden ajatus. Mutta lisäksi hänellä on harvinainen runomusikaalinen korva, jonka tyydyttämiseksi hän järjestää ja soinnuttaa säkeensä ja sanansa oudon kauniiksi helkkeeksi. Huolimatta esim. Hoffmannilta ja muiltakin edeltäjiltään saamistaan vaikutelmista Poe on alkuperäinen ja itsenäinen runoilijanero, Amerikan kirjallisuuden kultaisen ajan todellinen klassikko, jonka kohtalolta ei voi kieltää traagillisen ylevyyden vivahdusta, ja joka on ollut ensimmäisiä Amerikan kulttuurivelan maksajia Euroopalle. Suuri runoilija – onneton ihminen: tämä määritelmä sopii hyvin Edgar Allan Poe'hon, niin kuin moneen muuhun maailmankirjallisuuden suureen nimeen.
LIGEIA.
Eikä tahto kuole. Kukapa tuntee tahdon ja sen salaperäisen voiman?
Sillä itse Jumala on vain suuri tahto, joka lujuudellaan ja
voimallaan hallitsee kaikkea. Ainoastaan tahtonsa heikkouden
vuoksi ihmisen täytyy alistua kuolemaan.
Joseph Glanvill.En kuolemaksenikaan voi muistaa, miten, milloin tai tarkalleen edes missä ensin tutustuin lady Ligeiaan. Pitkiä vuosia on kulunut siitä, ja monet kärsimykset ovat heikontaneet muistini. Taikka kenties en nyt voi muistaa näitä seikkoja, koska toden sanoakseni rakastettuni luonne, hänen tavaton oppineisuutensa, hänen erikoinen, mutta leppeä kauneutensa, ja hänen matalan, sointuvan äänensä lumoava sulo tunkeutuivat sydämeeni niin hitaasti ja varkain, etten aluksi huomannut niitä. Luulen kuitenkin, että tapasin hänet ensimmäisen kerran ja sitten hyvin usein eräässä suuressa, vanhassa, rappeutuneessa kaupungissa Reinin varrella. Olen varmasti kuullut hänen puhuvan suvustaan. Epäilemättä se oli ikivanha. Ligeia! Ligeia! Syventyneenä tutkimuksiin, jotka enemmän kuin mikään muu ovat omiaan tekemään minut välinpitämättömäksi ulkomaailman vaikutelmille, ei minulla ole muuta kuin tuo suloinen sana – Ligeia – jolla voin silmieni eteen saada kuvan hänestä, jota ei enää ole. Ja nyt, tätä kirjoittaessani, mieleeni välähtää, että en milloinkaan ole tietänyt hänen sukunimeään – hänen, joka oli ystäväni ja kihlattuni ja josta tuli minun tutkimustoverini ja vihdoin aviopuolisoni. Oliko se Ligeian pilaa, vai todistus rakkauteni voimasta, etten koskaan kysynyt häneltä sitä, vai oliko se pikemmin minun oikkuni – romanttinen uhri intohimoisen kiintymyksen alttarille? Muistan koko asian vain hämärästi – onko sitten ihmeellistä, etteivät siihen liittyvät sivuseikat tule lainkaan mieleeni? Ja, totisesti, jos se henki, jota nimitetään romantiikaksi, – jos se, epäjumalia palvelevan Egyptin riutunut ja usvasiipinen Astophet, milloinkaan on leijaillut onnettomin entein syntyneen avioliiton yllä, niin se leijaili meidän avioliittomme yllä.
On kuitenkin eräs suloinen kohta, missä muistini ei minua petä. Se oli Ligeian ulkomuoto. Hän oli pitkä, hiukan hento ja loppuaikoina laihakin. Minun olisi turha yrittää kuvata hänen esiintymisensä majesteettisuutta ja rauhallista vaivattomuutta ja hänen jalannousunsa käsittämätöntä keveyttä ja pehmeyttä. Hän tuli ja meni kuin varjo. En milloinkaan huomannut hänen tuloaan työhuoneeseeni, ennenkuin kuulin hänen suloisen, matalan äänensä, kun hän laski marmorivalkean kätensä olkapäälleni. Kasvojen kauneudessa ei kukaan neito milloinkaan ole voinut kilpailla hänen kanssaan. Hän oli kuin opiumi-unen näky, ilmava ja tenhoava harhakuva, ja kuitenkaan eivät hänen piirteensä olleet sitä säännöllistä tyyppiä, jota meidät klassillisten veistosten mukaan on väärin opetettu palvomaan kauneimpana. "Täydellistä kauneutta ei ole", sanoo Bacon, Verulamin lordi, puhuessaan kauneuden eri ilmenemismuodoista, "piirteiden suhteellisuudessa olematta jotakin outoa." Mutta vaikka näin, etteivät Ligeian piirteet olleet klassillisen säännölliset, vaikka käsitin, että hänen kauneutensa todellakin oli sellaista, että siinä oli paljon "outoa", olen turhaan koettanut keksiä, mikä siinä oli säännötöntä, ja määritellä, mistä "outouden" vaikutelma johtui. Katselin hänen ylevän ja kalpean otsansa muotoa – se oli virheetön; miten heikko tämä sana sentään onkaan niin jumalaiseen majesteettisuuteen sovitettuna! Hipiä kilpaili puhtaimman norsunluun kanssa, ja runsas, korpinmusta, säihkyvä ja tietysti kihara tukka oli todella ainutlaatuinen. Katselin nenän ylhäisiä viivoja, ja vain viehättävissä heprealaisissa mitaleissa olen nähnyt yhtä suurta täydellisyyttä; siinä oli sama pehmeä kaarros ja samat vapaudenjanoiset sieraimet. Katselin hienosti piirtynyttä suuta. Se oli totisesti kaiken taivaallisen ihanuuden riemuvoitto: lyhyen ylähuulen jalo kaarros, alahuulen pehmeä, hekumallinen uinahdus, kujeelliset hymykuopat, hampaiden kiilto ja hymy, niin loistava, että se oli melkein tuskallinen. Tarkastelin leuan muotoa – ja havaitsin siinäkin kreikkalaisen pehmeyden ja majesteettisuuden, täyteläisyyden ja henkevyyden – sen viivan, jonka Apollo-jumala itse eräässä unessa näytti Kleomeneelle, ateenattaren pojalle. Ja sitten katsoin Ligeian suuriin silmiin.
Silmien kauneudelle ei antiikin taideteoksissa ole lainkaan esikuvia. Saattaa sen vuoksi olla, että näissä minun rakastettuni silmissä piili se salaisuus, josta Verulamin lordi puhuu. Minun täytyy uskoa, että ne olivat paljon suuremmat kuin meidän rotumme silmät tavallisesti. Ne olivat säihkyvämmät säihkyvintäkin Nourjahadin laakson gasellinsilmää. Ja kuitenkin vain joskus – kiihkeän mielenliikutuksen hetkinä – tämä tuli Ligeialla näkyviin. Ja sellaisina hetkinä hänen kauneutensa – ainakin minun kiihtyneessä mielikuvituksessani – tuntui ylimaalliselta tai turkkilaisten tarunomaisten hourien yliluonnolliselta kauneudelta. Silmäkehät olivat loistavan mustat, ja niitä reunustivat pitkät sysimustat silmäripset. Hiukan säännöttömät kulmakarvat olivat samanväriset. Se, mikä näissä silmissä oli "outoa", ei kuitenkaan johtunut enempää niiden muodosta kuin väristäkään, vaan oli varmasti peräisin niiden ilmeestä. Ah, mikä merkityksetön sana, jonka tyhjän kaiun taakse me kätkemme tietämättömyytemme sielun ja hengen maailmasta! Ligeian silmien ilme! Miten monet pitkät tunnit olen pohtinut sitä! Kokonaisen pitkän kesäyön olen yrittänyt luodata sitä. Mikähän kuilu, syvempi kuin Demokritoksen kaivo, piili minun rakastettuni silmäterissä? Mitä se oli? Tunsin kiihkeätä halua saada tietää sen. Nuo silmät – ah, nuo suuret, säteilevät, jumalaiset silmät! Minulle ne muuttuivat Ledan tähtien kaksoisiksi, ja minusta tuli niitä tutkiessani mitä hartain astrologi.
Sielutieteen monien käsittämättömien kysymysten joukossa ei ole ainoatakaan viehättävämpää kuin se tapaus – jota luullakseni ei kirjoissa ole milloinkaan mainittu – että yrittäessämme palauttaa mieleemme jotakin kauan sitten unohdettua olemme aivan muistamaisillamme sen emmekä kuitenkaan kykene muistamaan sitä. Kuinka monta kertaa olenkaan kiihkeästi tarkastaessani Ligeian silmiä luullut olevani löytämäisilläni täydellisen selityksen niiden ilmeeseen – olen tuntenut, että selitys lähestyi – mutta ei vielä tullut – ja yhtäkkiä se oli taas kokonaan poissa. Ja (merkillinen, kaikkein merkillisin mysteeri!) jokapäiväisimmissäkin seikoissa saatoin havaita sellaista, mikä muistutti tuota ilmettä. Tarkoitan näet, että siitä ajasta lähtien, jolloin Ligeian kauneus oli vallannut mieleni, jossa se asusti alituisesti kuin pyhäinjäännöslippaassa, saattoi useiden esineiden ja ilmiöiden näkeminen aiheuttaa minussa samantapaisen tunnon kuin se, jonka koin katsoessani hänen suuriin, säihkyviin silmiinsä. En kuitenkaan voinut määritellä tai eritellä tai edes selvästi punnita tätä tunnetta. Saatoin kokea sen nähdessäni nuoren viiniköynnöksen tai perhosen tai sudenkorennon tai virtaavan veden. Olen kokenut sen nähdessäni valtameren tai tähdenlennon. Olen tuntenut sen hyvin vanhojen ihmisten katseissa. Taivaalla on tähti tai kaksi (ennenkaikkea eräs kuudennen suuruusluokan tahti lähellä Lyyran sikermän suurta tähteä), jotka ovat herättäneet minussa saman tunnon, kun olen tarkastanut niitä kaukoputkella. Ja tämä tunto on yllättänyt minut kuunnellessani eräitä kielisoittimia ja lukiessani muutamia harvoja kohtia kirjoista. Lukemattomien muiden joukosta tahdon vain mainita eräästä Joseph Glanvillin kirjasta kohdan, joka (ehkä omituisuutensa vuoksi – kuka tietää?) aina aiheutti tuon tunnon: "Eikä tahto kuole. Kukapa tuntee tahdon ja sen salaperäisen voiman? Sillä itse Jumala on vain suuri tahto joka lujuudellaan ja voimallaan hallitsee kaikkea. Ainoastaan tahtonsa heikkouden vuoksi ihmisen täytyy alistua kuolemaan."
Monien vuosien kokemukset ja mietiskely ovat opettaneet minut todellakin löytämään kaukaisen yhteyden näiden englantilaisen filosofin sanojen ja eräiden Ligeian ominaisuuksien välillä. Hänen ajatustensa, sanojensa ja tekojensa kiinteys oli kenties seuraus tai ainakin merkki valtavasta tahdonvoimasta, joka meidän pitkän yhteiselämämme aikana ei kuitenkaan ilmennyt muulla tavoin. Kaikista naisista, mitä milloinkaan olen tuntenut, oli hän, tämä ulkonaisesti niin tyyni ja arvokas Ligeia, mitä suurimmassa määrässä ankarien intohimojen uhri. Ja näistä intohimoista saatoin saada käsityksen paitsi hänen ihmeellisten silmiensä ilmeestä – noiden silmien, jotka samalla kertaa hurmasivat ja peloittivat minua – hänen hyvin matalan äänensä melkein maagillisesta soinnusta ja siitä ylpeästä tarmosta (kaksinkertaisesti vaikuttavasta, kun se oli vastakohtana hänen tavalliselle puhetavalleen), mikä piili niissä hillittömissä sanoissa, joita hän toisinaan lausui.
Olen maininnut Ligeian oppineisuudesta: se oli valtava – en ole milloinkaan tavannut sellaista naista. Hän tunsi perusteellisesti klassilliset kielet, ja sikäli kuin minä puutteellisine taitoineni saatoin arvostella, hän ei milloinkaan tehnyt virheitä nykyaikaisissa eurooppalaisissa kielissä. Niin, havaitsin hänen olevan yhtä hyvin perillä kaikista yliopiston vaikeimmista ja sen vuoksi suurimmassa arvossa pidetyistä tieteistä. Kuinka syvälle onkaan tämä hänen ominaisuutensa tähän päivään asti syöpynyt muistiini! Sanoin, etten milloinkaan ole tuntenut niin oppinutta naista kuin hän, mutta missä hengittää se mies, joka yhtä menestyksellisesti olisi tutkinut kaikki filosofian, fysiikan ja matematiikan laajat alat? En silloin käsittänyt yhtä selvästi kuin nyt, että Ligeian tiedot yksinkertaisesti olivat jättiläismäiset, hämmästyttävät, mutta kuitenkin käsitin hänen ylivoimaisuutensa siksi hyvin, että antauduin lapsellisen luottavaisesti hänen opastettavakseen halki sen metafyysillisen tutkimuksen sekavan maailman, jota avioliittomme aikaisempina vuosina äärimmäisen innokkaasti harrastin. Miten voitonriemuisena – miten ihastuneena – millaisen kuolemattoman toivon täyttämänä tunsin, kun hän kumartui kanssani tutkimaan vain vähän etsittyjä – mutta vähemmän tunnettuja – asioita, että ihanat näköalat hitaasti avautuivat minulle, että niistä lähti pitkiä, loistavia ja aivan astumattomia teitä, jotka lupasivat johtaa minua niin korkeata ja jumalaisen kallisarvoista viisautta kohti, että sen täytyi olla kiellettyä! Miten rajaton täytyi siis minun suruni olla, kun muutaman vuoden kuluttua näin loistavien toiveitteni kohottavan siipensä ja pakenevan luotani! Ilman Ligeiaa olin vain pimeässä haparoiva lapsi. Pelkkä hänen läsnäolonsa, pelkkä hänen äänensä saattoi valaista minulle kirkkaasti transcendentalismin monet mysteeriot, joihin syvennyimme. Vailla hänen säteilevien silmiensä valoa kävivät leimuavat ja kultaiset kirjaimet hämärämmiksi kuin yö. Ja nyt alkoivat nämä silmät yhä harvemmin valaista sivuja, joita tutkin. Ligeia tuli sairaaksi. Nuo tummat silmät paloivat liiaksi – liian voimakkaasti loistaen, valkeat sormet kävivät vahamaisen läpikuultaviksi, ja siniset suonet jalolla otsalla paisuivat ja laskivat jokaisella heikoimmallakin hengenvedolla. Näin että hänen täytyi kuolla – ja minä kamppailin epätoivoisesti synkän Azraelin kanssa. Ja hellän vaimoni kamppailu hänen kanssaan oli hämmästyksekseni vielä tarmokkaampaa kuin minun. Hänen voimakkaassa luonteessaan oli ollut paljon sellaista, mikä oli saanut minut uskomaan, että hän kohtaisi kuoleman pelotta, mutta niin ei käynyt. Sanat eivät kykene edes likimäärin kuvaamaan sitä raivoisaa vastarintaa, jota hän teki Varjolle. Minä voihkin tuskasta tätä murheellista näytelmää katsellessani. Olisin tahtonut lohduttaa ja tyynnyttää häntä, mutta kiihkeässä halussaan elää – elää – vain elää, hän äärimmäisenä typeryytenä halveksi kaikkea lohdutusta ja tyynnyttelyä. Eikä hän kuitenkaan ennen viimeistä epätoivoista kamppailua kadottanut arvokasta käytöstään. Hänen äänensä kävi yhä lempeämmäksi – yhä matalammaksi – mutta en halua viipyä näiden tyynesti lausuttujen sanojen rajussa sisällössä. Aivojani huimasi kuullessani näitä arveluita ja toivomuksia, jollaisia ei vielä kukaan kuolevainen ollut lausunut.
Hänen rakkauttaan en olisi milloinkaan epäillyt, ja helppo olisi ollut nähdä, että hänen kaltaisensa rinnassa rakkaus olisi herättänyt aivan epätavallisen intohimon. Mutta vasta kuoleman tullen tajusin täydelleen hänen kiintymyksensä väkevyyden. Tuntikausia hän kädestäni kiinni pitäen saattoi purkaa tulvivaa sydäntään, jonka kaikkinielevä rakkaus kohosi aivan epäjumaloinniksi. Miten olin ansainnut sellaisten tunnustusten autuuden? – Miten olin ansainnut sen kirouksen, että rakastettuni riistettiin minulta noiden tunnustusten hetkellä? Mutta en kestä puhua enempää tästä. Tahdon vain sanoa, että Ligeian naisellista väkevämmässä antautumisessa rakkauteen – voi, niin ansaitsemattomasti lahjoitettuun! – minä huomasin ainoan syyn hänen kaipuuseensa, hänen raivokkaan vakavaan haluunsa pysyä kiinni elämässä, joka nyt niin nopeasti läheni loppuaan. Tätä villiä kaipuuta – tätä hänen rajua kiihkoaan saada elää – vain elää – en kykene kuvaamaan – minulla ei ole ilmaisukeinoja sen selittämiseen.
Kahdentoista aikaan samana yönä, jona hän kuoli, hän viittasi minut käskevästi vuoteensa ääreen ja pyysi minua lukemaan eräät säkeistöt, jotka hän vain muutamaa päivää aikaisemmin oli kirjoittanut. Minä tottelin. Ne olivat tällaiset:
Kas! näyttämöllä juhlitaan,
on vuotten murheet poissa!
Taas enkelparvi hunnuissaan
on katsomon aitioissa
ja näkee lävitse kyynelten,
miten vaihtuu toiveet ja surut,
ja säveltä outoa huokuen
soi sfäärien urut.
Isän Jumalan näköiset nuket vain
mumisten kuiskivat siellä
ja kiitävät eestaas kiiruhtain
toinen toisensa tiellä.
Niit' ohjaa hahmo muodoton,
joka kulissit vaihtaa salaa,
ja mustista kondoorinsiivistään
alas tuskaa se valaa.
Kovin sekava draama! – milloinkaan
ei unohtaa voida tätä!
Iankaikkisesti tuskassaan
väki kiertää ympyrätä;
mut aina alkuun palaten
on aaveenajo turhaa.
On draama pelkkää kauhua
ja hulluutta ja murhaa!
Mut katso! kesken näytelmää
joku hirviö esiin mataa!
Verenkarvaisena se liekehtää
ja sen suusta myrkkyä sataa!
Kaikk' ahmien, musertain hampaissaan
pian näyttämön tyhjäks se pyyhkii;
mut verta ihmisen nähdessään
vavisten seraafit nyyhkii.
Valot sammuvat – myrskynä yllättäin
pimeys näyttämön peittää
ja verhoks sydänten väriseväin
sysimustan viittansa heittää –
mut enkelit todistaa kalveten:
on julma kuoleman sato,
se oli murhenäytelmä "Ihminen"
ja sen sankari: Voittaja Mato."Oi Jumala!" Ligeia melkein kirkaisi hypähtäen pystyyn ja ojentaen kätensä kouristuksenomaisesti korkeutta kohden, kun olin lukenut nuo viimeiset rivit – "oi Jumala! Oi Taivaallinen Isä, pitääkö tämän olla järkähtämättömästi näin? Eikö voittajaa kerran voiteta? Emmekö me ole osia Sinusta? Kuka, kuka tuntee tahdon salaisuudet, kun se on väkevimmillään? Ihmisen ei tarvitse antautua enkeleille eikä kuolemallekaan kokonaan muun kuin voimattoman tahtonsa heikkouden vuoksi."
Ja kuin menehtyneenä mielenliikutuksesta hän antoi valkeiden käsivarsiensa vaipua ja palasi hitaasti kuolinvuoteelleen. Ja kun hän huokasi viimeisen kerran, liikkuivat hänen huulensa hiljaa. Kumarruin hänen puoleensa ja erotin – taas Glanvillin loppusanat: "Ainoastaan tahtonsa heikkouden vuoksi ihmisen täytyy alistua kuolemaan."
Hän kuoli, ja minä olin niin murtunut surustani, etten enää voinut kestää kotini yksinäisyyttä tuossa hämärässä, rappeutuneessa kaupungissa Reinin varrella. Minulla ei ollut puutetta siitä, mitä maailma nimittää rikkaudeksi. Ligeia oli myötäjäisinään tuonut enemmän, paljon enemmän kuin tavallisesti lankeaa kuolevaisen osaksi. Muutamien kuukausien rasittavien ja päämäärättömien matkojen jälkeen ostin sen vuoksi vanhan luostarin tai linnan, jonka nimeä en halua mainita, eräästä Englannin koskemattomimmasta ja autioimmasta seudusta ja korjautin ja laitatin sen asuttavaan kuntoon. Rakennuksen synkkä ja autio suurenmoisuus, jylhät ympäristöt ja ne monet surulliset muistot, jotka niihin liittyivät, sopivat hyvin siihen epätoivoon ja alakuloisuuteen, joka oli ajanut minut etsimään tätä yksinäistä ja syrjäistä seutua. Vaikka jätin linnan muurivihreän peittämät ulkoseinät melkein koskematta, ryhdyin lapsellisen innokkaasti ja kenties heikosti toivoen lievitystä suruuni luomaan sen sisäpuolelle todella kuninkaallista loistoa. Minulla oli jo lapsuudessani taipumuksia tällaisiin hullutuksiin, ja nyt tämä taipumus heräsi jälleen surun mukana. Ah, tiedän kyllä, miten paljon todellista mielenvikaisuutta saattoi vainuta kaikista noista upeista ja haaveellisista verhoista, juhlallisista egyptiläisistä veistoksista, eriskummallisista huonekaluista ja kullalla kirjailluista matoista. Sillä minä olin joutunut oopiumin orjaksi, ja minun uneni olivat vaikuttaneet askareisiini ja tapoihini. Mutta en tahdo viipyä näissä järjettömyyksissä. Tahdon kertoa vain yhdestä huoneesta, ikuisesti kirotusta, johon minä eräänä mielenhäiriön hetkenä johdatin morsiamenani ja unohtumattoman Ligeian seuraajana Tremainen kultakutrisen ja sinisilmäisen ladyn, Rowena Trevanionin.
Voin vielä tällä hetkellä selvästi nähdä tämän morsiushuoneen jokaisen yksityiskohdan. Missä olivat morsiamen ylhäisen perheen sielut, kun he kullanhimosta sallivat rakkaan tyttärensä ja tahrattoman neidon astua sellaiseen morsiushuoneeseen? Tämä huone, joka sijaitsi korkeassa tornissa, oli muodoltaan viisikulmainen ja hyvin iso. Koko viisikulmion eteläisen seinän täytti huoneen ainoa ikkuna, yksi ainoa valtava ruutu venetsialaista peililasia, – yksi ainoa, tummaksi väritetty, niin että auringon ja kuun säteet huoneeseen tunkeutuessaan loivat kaikkiin siellä oleviin esineisiin aavemaisen hohteen. Tämän ikkunan yläosan päällä riippui verkkona mahtava viiniköynnös, joka kapusi pitkin tornin paksuja muureja. Korkea holvattu katto oli koristettu tummalla tammipaneelilla, johon oli leikattu ihmeellisimpiä ja eriskummallisimpia kuvioita, mitä goottilainen tai druidilainen puunleikkaustaide milloinkaan oli keksinyt. Tämän kattoholvin korkeimmasta pisteestä riippui pitkärenkaisessa kultaketjussa samasta metallista valmistettu valtava, saraseeninen suitsutusastia, johon leikatuista rei'istä tunkeutui monivärisiä käärmemäisiä valonsäteitä.
Muutamia leposohvia ja korkeita, kullasta tehtyjä itämaisia kynttilänjalkoja oli sijoitettu eri paikkoihin, ja sitten siellä oli vuode, morsiusvuode, matala, indialainen sänky veistellystä ebenpuusta ja sen yläpuolella upea vuodekatos. Huoneen jokaisessa nurkassa oli mustasta graniitista tehty jättiläismäinen, kuninkaallinen sarkofagi Luksorin kuningashaudoista. Mutta haaveellisinta huoneen sisustuksessa oli se, miten se oli verhottu. Suhdattoman korkeilla seinillä riippui katosta lattiaan runsain laskoksin raskaasta ja paksusta kankaasta tehtyjä verhoja, ja samaa kangasta oli myöskin mattona lattialla, päällyksenä leposohvissa ja peittona ebenpuuvuoteessa sekä vuodekatoksena sen yläpuolella ja vihdoin myös verhoina, jotka osaksi peittivät ikkunan. Tämä kangas oli kudottu oikeista kultalangoista, sen koko pintaa peitti sommitelma, joka muodosti jalan mittaisia arabeskeja. Mutta nämä kuviot näyttivät arabeskeiltä vain määrätystä kulmasta katsoen. Ne oli kudottu sillä tavoin, että ne eri suunnilta katsottuina näyttivät erimuotoisilta. Kun astui huoneeseen, näyttivät ne muodottomilta pedoilta, mutta vähitellen liikkuessaan vierailija havaitsi, että häntä ympäröivät lukemattomat hahmot, jotka kuuluvat vanhojen normannien taikauskoon tai ilmestyvät munkkien rikollisissa unissa. Tämän sommitelman aavemaista vaikutusta korosti vielä voimakas veto, joka kävi pitkin seiniä verhojen takana ja sai nämä kammottavan rauhattomasti liikkumaan.
Sellaisessa ympäristössä, sellaisessa morsiushuoneessa minä vietin epäpyhän kuherruskuukauteni lady Tremainen kanssa, vietin ilman erikoista levottomuutta. En voinut olla huomaamatta, että vaimoni pelkäsi minun väkivaltaisen oikullista luonnettani, että hän vältteli minua ja rakasti minua varsin vähän, mutta tästä olin pikemminkin tyytyväinen kuin tyytymätön. Tunsin häntä kohtaan vihaa, joka oli paremmin paholaisen kuin ihmisen arvoista. Alati ajatukseni palasi (ah, miten väkevästi kaivaten!) Ligeiaan, rakkaaseen, jaloon, ihanaan, hautaan laskettuun Ligeiaan. Minä hekumoin hänen puhtautensa, hänen lahjakkuutensa, hänen ylevän mielenlaatunsa ja hänen intohimoisen, jumaloivan rakkautensa muistoissa. Ja nyt minun sieluni paloi liekkinä, joka oli vieläkin voimakkaampi kuin hänen. Oopiumiuneni kiihtymyksessä (sillä minä olin yhä tämän myrkyn orjana) minulla oli usein tapana yön hiljaisuudessa tai syrjäisissä vuorenrotkoissa päiväsaikaan huutaa hänen nimeään, niinkuin raju kiihkoni, totinen intohimoni ja hivuttava kaipaukseni olisi voinut kutsua hänet takaisin niille poluille, jotka hän – ah, ikuisiksiko? – ajoiksi oli jättänyt.
Avioliittomme toisen kuukauden alussa kohtasi lady Rowenaa äkillinen sairaus, josta hän vain hitaasti parantui. Kuume teki hänen yönsä levottomiksi, ja epämääräisessä horrostilassaan hän sanoi tornihuoneessa kuuluvan ääniä ja liikettä, joiden minun täytyi katsoa syntyneen sairaalloisesta kuvittelusta – tai ehkä huoneen fantastisen sisustuksen vaikutuksesta. Vähitellen hän alkoi toipua ja vihdoin parani. Mutta pian sen jälkeen hän taas sai uuden ja ankaramman sairauskohtauksen, ja tästä kohtauksesta hänen muutenkin heikko ruumiinsa ei koskaan täydelleen tervehtynyt. Hänen sairautensa sai tämän jälleen levottomuutta herättävän luonteen, varsinkin alituisten uusintojensa vuoksi, jotka uhmasivat hänen lääkäriensä ponnistuksia. Kun sairaus oli saanut hänet siinä määrin valtaansa, ettei ilmeisesti mikään ihmistaito tuntunut voivan parantaa häntä, havaitsin hänessä kasvavaa hermostunutta ärtyisyyttä ja säikkyväisyyttä, joka edistyi rinnan sairauden kanssa. Hän puhui taas ja entistä useammin äänistä, – noista hiljaisista äänistä ja merkillisistä liikkeistä seinäverhojen takana, joihin hän jo aikaisemmin oli viitannut.
Eräänä iltana lähellä syyskuun loppua hän kohdisti tavallista painokkaammin huomioni tähän epämiellyttävään seikkaan. Hän oli juuri herännyt levottomasta unesta, ja olin puoliksi huolissani, puoliksi epämääräistä kauhua tuntien tarkannut hänen riutuneiden kasvojensa ilmettä. Istuin indialaisella leposohvalla hänen ebenpuuvuoteensa vieressä. Hän nousi istumaan ja puhui hiljaa, vakavasti kuiskaten äänistä, joita hän kuuli juuri silloin, mutta joita minä en voinut kuulla – ja liikkeistä, joita hän näki, mutta joita minä en kyennyt havaitsemaan. Tuulenhenki kahisi seinäverhojen takana, ja minä tahdoin näyttää hänelle (minun täytyi tunnustaa, etten itsekään oikein uskonut siihen), että nämä merkilliset aaltoliikkeet ja nämä seinäverhojen kuvioiden muutokset johtuivat yksinomaan vedosta. Mutta kuolemankalpeus, joka laskeutui hänen kasvoilleen, osoitti, että yritykseni rauhoittaa hänet olivat olleet turhat. Hän näytti olevan pyörtymäisillään, eikä ketään palvelijaa ollut saapuvilla. Muistin silloin, että minulla oli pullo mietoa viiniä, jota lääkäri oli määrännyt hänelle, ja kiiruhdin suoraan lattian poikki hakemaan sitä. Mutta kun tulin suitsutusastiasta lankeavan valon kohdalle, herätti kaksi eriskummallista ilmiötä huomiotani. Tunsin, että jotakin käsinkosketeltavaa vaikkakin näkymätöntä liukui ohitseni, ja kultaisella matolla, keskellä suitsutusastiasta tulvivaa valoa, oli varjo – heikko, tuskin huomattava häivähdys – olisi voinut sanoa sitä varjon varjoksi. Mutta olin päihtyneenä vahvasta oopiumiannoksesta, enkä välittänyt näkemästäni, enkä myöskään maininnut siitä lady Rowenalle. Kun olin löytänyt viinin, menin takaisin lattian poikki, kaadoin pikariin ja asetin sen sairaan huulille. Hän oli nyt hiukan toipunut ja otti itse pikarin, kun taas minä katse häneen kiinnitettynä vaivuin leposohvalle. Ja nyt havaitsin selvästi hiljaisia askeleita lattiamatolla lähellä vuodetta, ja hetkistä myöhemmin, juuri kun Rowena vei pikarin huulilleen, näin – tai kenties uneksin näkeväni kahden tai kolmen suuren, kirkkaan, verenpunaisen pisaran putoavan ikäänkuin näkymättömästä lähteestä pikariin. Jos minä näin tämän – niin ei ainakaan Rowena. Hän joi viinin epäröimättä, ja minä vältin puhumasta asiasta, joka tarkemmin ajatellen oli selvästi ollut vain vilkkaan mielikuvituksen tuote, mielikuvituksen, jota vielä oopiumi, sairaan ladyn kuvittelut ja myöhäinen aika olivat kiihoittaneet.
Mutta en kuitenkaan voi kieltää enkä salata, että vaimoni sairaudessa heti punaisten pisaroitten putoamisen jälkeen nopeasti tapahtui käänne pahempaan päin; niin, kolmantena yönä sen jälkeen pukivat palvelijat hänet käärinliinoihin, ja neljäntenä yönä istuin yksinäni kuolleen kanssa samassa eriskummallisessa huoneessa, joka niin vähän aikaa sitten oli ottanut hänet vastaan morsiamenani. Oopiumihumalan villit uninäyt liihoittelivat kuin varjot ohitseni. Levottomin katsein tarkkailin huoneen nurkissa olevia sarkofageja, seinäverhojen vaihtelevia kuvioita ja suitsutusastian lepattavia monivärisiä liekkejä. Palauttaessani muistiini, mitä edellisinä öinä oli tapahtunut, osui katseeni siihen paikkaan lattiaa suoraan suitsutusastian alla, missä olin nähnyt tuon heikon varjon. Se ei kuitenkaan nyt ollut siinä, ja hengittäen vapaammin suuntasin katseeni vuoteella makaavaan jäykkään, kalpeaan hahmoon. Sitten ryöpsähti mieleeni tuhansia muistoja Ligeiasta, ja tunsin jälleen väkevästi koko sen kaipauksen sanomattoman tuskan, jonka olin kokenut, kun näin hänen lepäävän samalla tavoin verhottuna. Yö kului hitaasti, ja rinta täynnä katkeria ajatuksia ainoasta, verrattomasta rakkaudestani istuin tuijottaen lady Rowenan ruumiiseen.
Ehkä puolenyön tienoissa, tai kenties aikaisemmin tai myöhemmin, sillä en välittänyt ajasta, minut äkkiä herätti unelmistani heikko, hiljainen, mutta kuitenkin selvästi kuuluva huokaus. Tunsin, että se tuli ebenpuuvuoteelta – kuolleen vuoteelta. Kuuntelin, taikauskoisen kauhun jäykistämänä – mutta ääni ei toistunut. Jännitin silmäni äärimmilleen todetakseni kuolleessa ruumiissa jotakin liikettä, mutta en voinut havaita pienintäkään merkkiä sellaisesta. Kuitenkaan en ollut voinut erehtyä. Olin aivan varmasti kuullut tuon äänen, niin heikko kuin se olikin, ja mielenkiintoni oli herännyt. Päättäväisesti ja itsepintaisesti tarkkasin ruumista. Kului monta minuuttia, ennenkuin sattui mitään, mikä saattoi helpottaa mysteerion ratkaisemista. Vihdoin näin, että äärimmäisen heikko, tuskin huomattava värinhäive oli levinnyt hänen poskilleen ja silmäluomien sisäänpainuneisiin pieniin suoniin. Jonkinlaisen kuvaamattoman tuskan ja kauhun valtaamana, jolle ihmiskielellä ei ole tarpeeksi voimakasta ilmaisua, tunsin jäsenteni jähmettyvän ja sydämeni taukoavan lyömästä. Mutta vihdoin sai velvollisuudentunto minut jälleen järkiini. En enää voinut epäilläkään, että olimme pitäneet liikaa kiirettä ja että lady Rowena vielä eli. Oli välttämätöntä tehdä jotakin heti, mutta torni sijaitsi aivan erillään siitä osasta linnaa, missä palveluskunta asui – ketään ei ollut lähellä – enkä voinut kutsua ketään jättämättä huonetta useiksi minuuteiksi – ja sitä en uskaltanut tehdä. Sen vuoksi rupesin yksin palauttamaan vielä heikosti lepattavaa elämää. Ennenpitkää kuitenkin näin, että oli tapahtunut käänne. Väri katosi poskilta ja silmäluomista, jättäen jälkeensä kalpeuden, joka oli valkeampi kuin marmori; huulet kävivät kahta vertaa jäykemmiksi ja aavemaisemmiksi; kaamea kylmyys levisi nopeasti yli koko ruumiin, ja tavallinen hirvittävä kuolemankankeus seurasi kohta. Väristen heittäydyin takaisin samalle leposohvalle, josta näin säikähtyneenä olin ponnahtanut pystyyn, ja vaivuin jälleen intohimoisesti unelmoimaan Ligeiasta.
Näin kului tunti, kunnes (oliko se todellakin mahdollista?) vielä kerran kuulin heikon äänen vuoteen suunnalta. Kuuntelin – äärimmäisen kauhun vallassa. Ääni kuului uudelleen – se oli huokaus. Syöksyin kuolleen luo ja näin – näin aivan selvästi hänen huuliensa värähtävän. Seuraavassa silmänräpäyksessä ne jälleen jäykistyivät, paljastaen kirkkaan rivin helmenvalkeita hampaita. Hämmästys taisteli vielä rinnassani kauhun kanssa, joka tähän asti oli ollut siellä yksinvaltias. Tunsin, että näköni himmeni ja että järkeni horjui, ja vain rajulla tahdonponnistuksella minun onnistui hillitä itseäni sen verran, että saatoin ryhtyä niihin toimenpiteisiin, joita velvollisuus vaati. Nyt näkyi heikko värinhäive kuolleen otsalla, poskilla ja kaulassa; havaittava lämpö levisi hänen ruumiiseensa ja sydämen kohdalla saattoi tuntea muutamia heikkoja sykähdyksiä. Lady eli, ja kaksinkertaisen innokkaasti ryhdyin palauttamaan häntä tajuihinsa. Hankasin ja haudoin hänen ohimoitaan ja käsiään ja koettelin kaikkia keinoja, joita kokemus ja kohtalaiset lääketieteelliset tietoni minulle suosittelivat. Mutta turhaan. Äkkiä väri väistyi hänen kasvoiltaan, valtimo taukosi, huulet saivat jälleen kuoleman ilmeen, ja seuraavassa silmänräpäyksessä uhosi koko ruumiista se jäinen kylmyys, se taipumaton jäykkyys ja kaikki ne kaameat erikoisseikat, jotka ovat ominaisia useita päiviä haudassa maanneelle vainajalle.
Ja jälleen vaivuin unelmoimaan Ligeiasta – ja jälleen (onko ihmeellistä, että vapisen vielä tätä kirjoittaessani?) – jälleen saapui korviini heikko huokaus eebenpuisen vuoteen vaiheilta. Mutta miksi pitäisi minun viipyä kaikissa tuon hirvittävän yön tapahtumien yksityiskohdissa? Onko minun kuvattava, kuinka kerran toisensa jälkeen, aina aamun kalpeaan sarastukseen asti näin tuon kaamean henkiinheräämisen uudistuvan; kuinka potilas jokaisen uusinnan jälkeen näytti yhä auttamattomammin kuolleelta; miten jokainen tuollainen kuolinkamppailu muistutti taistelua näkymätöntä vihollista vastaan ja miten sitä seurasi jokin omituinen muutos kuolleen ilmeessä ja ulkonäössä? Ei, minä tahdon rientää nopeasti loppuun.
Suuri osa tätä hirvittävää yötä oli kulunut, ja hän, joka oli ollut kuollut, taas jälleen liikahti – ja tällä kertaa selvemmin kuin sitä ennen, vaikka nousten kuolemasta, joka näytti toivottomammalta kuin mikään muu. Olin luopunut kaikesta kamppailusta ja liikkumisestakin ja jäin makaamaan leposohvalle, avuttomana uhrina voimakkaiden mielenliikutusten pyörteessä, joista äärimmäinen kauhu ehkä oli vähimmän pelättävä, vähimmän jäytävä. Kuollut liikahti, niinkuin sanottu, ja tällä kertaa voimakkaammin kuin aikaisemmin. Elämän väri syttyi hänen kasvoilleen – jäsenet ojentuivat – ja ellen olisi nähnyt tiukasti suljettuja silmäluomia ja käärinliinoja, olisin voinut luulla, että Rowena oli kokonaan kirvoittanut kuoleman kahleet. Mutta vaikka en rohjennut uskoa tätä, en kuitenkaan enää voinut epäillä, kun tuo käärinliinoihin puettu hahmo nousi vuoteesta ja kulki silmät ummessa ja horjuvin askelin, unissakävijän tavoin, keskelle huonetta.
En vavissut – en liikahtanut – sillä sanomattomien ajatusten myrsky, jonka tämän hahmon ulkonäkö, ryhti ja liikkeet olivat herättäneet, syöksyi aivojeni läpi ja sai koko ruumiini kivettymään. Makasin hievahtamatta – mutta tuijotin jäykästi tuohon eriskummalliseen ilmestykseen. Ajatukseni olivat mielettömänä sekamelskana – talttumattomassa kapinassa. Seisoiko minun edessäni todellakin elävä Rowena? Vai oliko se ollenkaan Rowena – Tremainen kultakutrinen, sinisilmäinen lady Rowena Trevanion? Minkä tähden, minkä tähden minun pitäisi epäillä sitä? Liinat oli tiukasti kääritty hänen suulleen – mutta minkä tähden se ei olisi lady Tremainen suu? Ja posket – niillä hehkuivat elämän ruusut – niin, nämä kauniit posket olivat varmasti lady Tremainen. Ja leuka rakkaudenkuoppineen – eikö se ollut hänen? – mutta oliko hän siis sairautensa aikana kasvanut pitemmäksi? Mikähän selittämätön hulluus iski minuun tuon ajatuksen mukana? Loikkaus, ja minä seisoin hänen edessään! Peräytyen hiukan minun kosketustani hän pudotti päästään ne kammottavat liinat, jotka sitä olivat peittäneet, ja nyt virtasi huoneen säihkyvään valaistukseen suunnaton määrä pitkää, valtoimenaan valuvaa tukkaa: se oli mustempi kuin keskiyön siivet! Ja nyt tuo kookas hahmo, joka seisoi minun edessäni, avasi hitaasti silmänsä. "Nyt", huudahdin ääneen, "en enää – en enää voi erehtyä – nämä syvät, mustat, säihkyvät silmät – ne ovat minun kadotetun rakkaani – lady – lady Ligeian!"
Suomentanut Yrjö Kivimies.
Runon suomentanut Yrjö Jylhä.KUMMITUSPALATSI.
1
Nous kerran linna ylväin
yli vehmaan laaksomaan,
kohos pilviin tornein, pylväin,
hyvät enkelit vierainaan.
Oli Ajatus kuningas seudun –
ja siivet seraafien
ei koskaan ennen havisseet
yli loiston sellaisen.
2
Yli torninpartahitten
liput keltaiset tuulessa ui.
(Tämä kaikki kauan sitten,
jo ammoin tapahtui.)
Ja ylitse muurin harmaan
kun lauhat tuulet soi,
niin kukkain tuoksun armaan
ne sylissänsä toi.
3
Näki kulkijat laaksotiellä
läpi kirkkaitten ikkunain,
miten luutun soidessa siellä
kävi henget liihoittain.
Ja valtaistuimellaan
siell' istui kuningas.
Oli suuren valtansa mukaan
hän uljas, loistelias.
4
Ovi linnan säihkyi, väikkyi
vain helmin ja rubiinein,
ja ovesta kaiut läikkyi
niin ihanin sävelein.
Niin kimaltaen ja liitäin
ne lauloivat kunniaa
ylen viisaan kuninkaansa,
jota kuuli kansa ja maa.
5
Mut murheet kohtas maata
surunmustina raivossaan.
(Ah, surkaa – tuhost' ei saata
maa herätä milloinkaan!)
Ja kauniin linnan loisto,
joka kerran on häikäissyt,
nyt muinaisaikain takaa on
vain tarina himmennyt.
6
Kautt' ikkunain nyt tiellä
saa nähdä kulkijat:
epäsointujen tahtiin siellä
pahat henget liikkuvat,
läpi harmaan oven ryntää
nyt haamuja virtanaan,
ja se hirveä lauma nauraa
– mut ei hymyile milloinkaan.
(Kertomuksesta Usherin huoneen häviö.)ANNABEL LEE.
Meren äärellä, maassa kuninkaan,
monet vuodet sitten tunnettiin
eräs neito – ja viel' ehkä muistetaan
nimi kauniin Annabel Leen.
Hän eli vain miettien rakkauttaan,
ja ma häntä rakastin niin.
Minä lapsi olin ja laps oli hän
– meren äärellä, maassa kuninkaan!
mut rakkauttakin enemmän
oli rakkaus minun ja Annabel Leen.
Ja joukossa taivaan enkelten
sitä meiltä kadehdittiin.
Ja sen vuoksi tapahtui kerran niin
– meren äärellä, maassa kuninkaan –
että pilvet hyydytti tuulillaan
minult' ihanan Annabel Leen.
Hänen sukunsa jalosyntyinen
hänet riisti minulta sulkien
hänet hautakammion uumeniin
– meren äärellä, maassa kuninkaan.
Oli onni pienempi enkelten
ja he meitä kadehtivat –
ja sen vuoksi (niinkuin tunnetaan,
meren äärellä, maassa kuninkaan)
tuli tuuli pilvistä jäätäen niin
ja surmaten armaan Annabel Leen.
Väkevämpi rakkaus meidän on
kuin rakkaus meitä vanhempain,
kuin meitä paljon viisaampain.
Ei enkelit taivaan holviston,
ei meren demoonit irroittaa
mun sielustani sielua
voi ihanan Annabel Leen.
Kuun paisteess' ain näen rinnallain
uniss' ihanan Annabel Leen;
yön tähdet kun nään myös silmät nään
ain ihanan Annabel Leen.
Yöt uinut näin mua viihdyttäin
rakas, armas morsian vierelläin –
meren luo tulen kammioon,
meren partaalla haudassas oon.UNTA UNESSA.
Otsalles saat suudelman,
jäähyväisen ainoan!
Totta puhuit, tunnustan,
että elinaikanain
unta olen nähnyt vain.
Keltä toivo haihtui pois,
turha hänen tietää ois
sammuiko se päivän myötä
vaiko kesken sydänyötä.
Kaikki, minkä tuta sain,
unta unessa on vain.
Seison äärellä hyrskyjen,
partaalla meren vimmaisen,
kyynelsilmin pusertain
kultajyviä kourassain.
Mutta turhaan! saaliiks veen
sormistani syvyyteen
tippuvat ne hiljalleen.
Jumala! enkö sitten kättä
pusertaa voi hellittämättä?
Jumalani! enkö niistä
syöveriltä yhtään riistä?
Unta uness' onko vain
kaikki, minkä nähdä sain?
Kaikki suomentanut Yrjö Jylhä.OLIVER WENDELL HOLMES.
Lääkäri, humoristi, runoilija Oliver Wendell Holmes (1809-94), jonka nimi nousee ylipääsemättömänä lukijan eteen hänen retkeillessään Yhdysvaltain 1800-luvun kirjallisuudessa, syntyi Cambridgessä, Mass., papin poikana. 16 vanhana hän tuli Harvardin yliopistoon, suoritti siellä tutkintonsa 1829, ja aikoi ensin lakimieheksi, mutta muuttikin lääkärin alalle. Opiskeltuaan mm. pari vuotta Parisissa ja matkusteltuaan muuallakin Euroopassa, hän palasi Cambridgeen, ruveten toimimaan lääkärinä ensin siellä ja sitten Bostonissa. 1838 hänet nimitettiin fysiologian ja anatomian professoriksi Dartmouthin yliopistoon ja 1847 Harvardiin samanlaiseen toimeen, jota hoiti 1882 saakka. Hänen toimintansa anatomian opettajana on kuitenkin vähemmän tunnettu puoli hänen elämänurastansa; tunnetumpi on hänen työnsä kirjailijana, Bostonin Lauantaiseuran jäsenenä, jonka koti oli sivistyselämän parhaiden voimien kohtauspaikkana. Kun aikakauskirja The Atlantic Monthly perustettiin 1857, tuli Holmes, joka oli siihen mennessä tullut tunnetuksi esseiden kirjoittajana ja runoilijana (ensimmäinen runokokoelma 1836, joukossa mm. tunnettu runo vanhuksesta: Viimeinen lehti – The Last Leaf), sen "kronikoitsijaksi". Silloin hän kirjoitti ne kolme teosta, jotka ovat tuoneet hänen nimensä kirjallisuuden historiaan, nim. Aamiaispöydän itsevaltias (The Autocrat of the Breakfast Table. 1851), Professori (1858-59) ja Runoilija aamiaispöydässä (1872). Harvoin ovat aikakauslehden kirjoitukset herättäneet niin suurta huomiota kuin varsinkin ensimmäinen sarja näistä; niistä ilmeni mitä terävin psykologinen silmä, laaja tietomäärä, lämmin inhimillisyys, hieno huumori ja terävä äly, ja oli niillä suuri vaikutus sivistyneistön mielipiteiden muodostumiseen. Joukossa on paljon hienoa runoutta. Holmes oli innokas orjien vapauttamisen ystävä ja kirjoitti huomattavimmat runonsa sisällissodan aikana. Hänenkin elämäntyönsä on osoituksena Yhdysvaltain kirjallisuuden kultaisen aikakauden voimasta ja korkeista ihanteista.
VIIMEINEN KÄVELYRETKENI OPETTAJATTAREN KANSSA.
En osaa täsmälleen sanoa, kuinka monta kävelyretkeä hän ja minä olimme tehneet yhdessä ennen tätä. Huomasin, että joka-aamuinen liikkuminen ulkoilmassa vaikutti edullisesti hänen terveyteensä. Kaksi miellyttävää kuoppasta, joiden kohdat juuri hiukan näkyivät hänen tullessaan, värähtelivät varjoa luoden hänen nuortuneilla poskillaan, kun hän hymyili nyökätessään minulle hyvänhuomenen koulutalon portailta.
Pelkäänpä, että minä hoidin suurimman osan keskustelusta. Joka tapauksessa on niin, että jos minun olisi koetettava selostaa kaikki, mitä sanoin meidän puolenkymmenen ensimmäisen kävelyretkemme aikana, niin saisinpa – pahoin pelkään – kustantaja-ystäviltäni hienon vihjauksen, että erikoinen nidos omalla vastuullani olisi oikea keino esittää ne asiat yleisölle.
Puheltiin kirjoista ja kasvatuksesta. Hänen velvollisuutensa oli tietää niistä jotakin, ja luonnollisesti hän tiesikin. Kenties minä olin jonkin verran oppineempi kuin hän, mutta mielestäni ero hänen ja minun lukemiseni välillä oli sittenkin sama kuin miehen ja naisen menettelyssä heidän pölyyttäessään kirjastoa. Mies läpsäyttelee sieltä täältä höyhenhuiskulla, nainen ryhtyy työhön rauhallisesti pyyhinriepu kädessä. Hän ei liehdo ilmaan puoltakaan pölymäärää eikä täytä sillä silmiään ja suutaan, vaan käsittelee kaikki nurkat ja panee yhtä paljon huomiota lehtiin kuin kansiin. Kirjat ovat ajatuksien negatiivikuvia, ja mitä herkempi mieli, joka ottaa kuvat vastaan, sitä tarkemmin jäljentyvät hienoimmatkin piirteet. Nainen (oikeanlajinen), joka lukee kirjan miehen jälkeen, seuraa häntä kuin Rut Boasin elonleikkaajia, ja hänen jälkipoimintansa on usein hienointa vehnää.
Lähimmäksi toisiamme me kuitenkin tulimme puhellessamme Elämästä. Luulin tietäväni siitä jotakin – voivani puhua tai kirjoittaa siitä asiallista.
Tämän sulana läikkyvän maallisen olemuksemme – "elämän" – omaksuminen, niin kuin sieni imee vettä – uppoaminen ja painuminen sen tosi-ilmiöihin niinkuin vuodan huokoset täyttyvät sen liotessa seitsemän vuotta parkkiammeessa – sen jokaisen aallon ottaminen kiinni niinkuin myllynratas pyöriessään virrassa, joka juoksee kourun lävitse rattaansiipiin – kiemurtelu mitä rajuimmin vavahduksin ja laantuminen kaikkein hervottomimpaan velttouteen tuossa elämän hengityssairaudessa, joka pitää erinäisiä tärkeitä aineenosasia rauhattomina muutamien kymmenien vuosien ajan – taisteleminen kaikkia sen paholaisia vastaan ja kaikkien sen houre-enkelien syleileminen – ja tämän kaiken tulkitseminen juuri sinä hetkenä, jolloin tulikuumat intohimot ovat jäähtyneet kirsikanpunaisiksi, jonkin inhimillisen kielen, minkä hyvänsä, jääkylmillä sanoilla – se on samaa kuin kuuntelisi monista katkelmista kokoonpantua sävellystä, jossa on sekä vauhtia että kiihkoa. Kaiken tämän luulin olevan vallassani ja kuuluvan alaani.
Opettajatarkin oli kokenut elämää. Silloin tällöin joutuu kohtaamaan sielun, joka on suurempi kuin kaikki se elävä kuvaelma, joka kulkee sen ohitse. Samoin kuin hoikkasorminen kalpea tähtientutkija istuu työhuoneessaan silmät syvällä päässä ja punnitsee Uranusta ja Neptunusta ikäänkuin vaa'assa, on vienoja hentoja naisia, jotka ovat punninneet kaikki, mitä tämä kiertotähtielämä voi tarjota, pitäen sitä kuin korua hentojen käsiensä kämmenillä. Tässä oli yksi heistä. Onni oli hylännyt hänet, suru oli ristinyt hänet omakseen; hänellä oli edessään yksitoikkoinen työ ja melkein ystävättömän kaupunkielämän yksinäisyys. Katsellessani hänen tyyniä kasvojaan näin niille kuitenkin jälleen ilmestyvän hilpeyttä, joka oli usein ailahtelevaa, kun hän alkoi tuntea mielenkiintoa niitä eri aiheita kohtaan, joista puhelimme, ja niitä paikkoja kohtaan, joissa kävimme. Silloin näin, että nuo silmät ja huulet ja jokainen vivahteleva piirre olivat luodut rakkautta varten – toistaiseksi aavistamatta suloista tehtäväänsä ja mukautuen Velvollisuuden kylmiin ilmeisiin sillä luontaisella sulolla, joka ei ollut tarkoitettu palkinnoksi sen vähemmästä kuin Suuresta Intohimosta.
En koskaan lausunut opettajattarelle yhtään ainoaa rakkauden sanaa näiden miellyttävien kävelyjen aikana. Minusta tuntui siltä, että puhelimme kaikesta muusta paitsi rakkaudesta tuona erikoisena aamuna. Minussa omalta kohdaltani oli ehkä hiukan enemmän ujoutta ja epäröintiä kuin mitä yleensä olen osoittanut täysihoitolamme asukkaiden parissa. Pidinpä itseäni suorastaan aamiaispöydän valtiaana, mutta en voinut hallita itseäni juuri silloin niin hyvin kuin tavallisesti. Tosiasiassa olin varannut itselleni matkalipun erääseen höyrylaivaan, jonka oli määrä lähteä Liverpooliin puolenpäivän ajoissa – sillä ehdolla kuitenkin, ettei minun olisi pakko lunastaa sitä, jos sattuisi seikkoja, jotka estäisivät minua pääsemästä. Opettajatar ei tietenkään vielä aavistanut kaikesta tästä mitään.
Kävelimme kylän yhteismaalla. Kylän kävelytie eli lehtokuja haaraantuu eri kujiksi, jotka johtavat siitä moneen suuntaan. Yksi niistä vie etelään päin, koko puistoalueen halki. Nimitimme sitä pitkäksi poluksi ja pidimme siitä paljon.
Tunsin suurta heikkoutta (vaikka olinkin kohtalaisen vahva kestämään rasituksia) tullessamme sinä aamuna tämän polun päähän. Luulen koettaneeni puhua parikin kertaa saamatta kuitenkaan ääntäni selvästi kuuluville. Vihdoin sain sanoiksi kysymyksen: "Lähdettekö kanssani kävelemään pitkää polkua?" – "Lähden", sanoi opettajatar, "hyvin mielelläni". – "Ajatelkaa ennenkuin vastaatte", sanoin, "jos lähdette nyt kävelemään kanssani pitkää polkua, tulkitsen sen niin, ettemme enää eroakaan." – Opettajatar peräytyi äkillisellä liikkeellä kuin olisi nuoli osunut häneen.
Muuan istuimena käytetty pitkä graniittilohkare oli aivan lähellä – sama, jonka voi vieläkin nähdä gingkopuun vieressä. "Istukaa tänne, olkaa hyvä", sanoin. "Ei, ei", hän vastasi lempeästi, "tahdon kävellä pitkän polun kanssanne."
Se vanha herra, joka istuu vastapäätä pöydässä, tapasi meidät kävelemässä käsitysten pitkän polun keskivaiheilla ja sanoi hyvin miellyttävästi: "Hyvää huomenta, ystäväkullat."
(Aamiaispöydän itsevaltias – The Autocrat of the Breakfast Table.)
Suomentanut Aino Tuomikoski.
HARRIET BEECHER-STOWE.
Harriet Beecher-Stowe, Tuomo sedän tuvan (Uncle Tom's Cabin) kirjoittajatar, syntyi Litchfieldissä, Connect., 1811. Hänen isänsä oli pappi, tunnettu saarnaaja Lyman Beecher, joka kutsuttiin 1826 Bostoniin taistelemaan siellä transcendentaalisen liikkeen yhteydessä voimakkaasti leviävää unitaarista kristinopin suuntaa vastaan. 12 vanhana hän jo pohti niin vaikeita asioita kuin sielun kuolemattomuutta, itkien Byronin kuoltua hänen muka kadotetun sielunsa vuoksi. Kun isä muutti 1832 Bostonista Cincinnatiin, Ohioon, oli Harriet jo yksilöllisesti tietoinen, kehittynyt nainen. Cincinnatissa hän asui 18 vuotta isänsä kodin hoitajana, opettajana, v:sta 1836 isänsä apulaisen Calvin E. Stowen puolisona, väliin sairauden ja huolien ahdistamana, kuuden lapsen äitinä. Kirjailijattaren uran hän aloitti 1343 julkaisemalla kertomuskokoelman, joka ei saavuttanut menestystä. 1850 hän muutti Brunswickiin, Maineen, jonne, Bowdoinin yliopistoon, hänen miehensä oli nimitetty professoriksi. Muuttopuuhien aikana syntyi hänen seitsemäs lapsensa, jota hoitaessaan, keskellä kaikkia niitä tehtäviä ja huolia, joita varattoman suuren perheen äidillä on runsaasti, hän veljensä, tunnetun saarnaajan ja orjuuden vastustajan Henry Ward Beecherin kehoituksesta ryhtyi kirjoittamaan teosta orjuutta vastaan niiden kokemusten perusteella, joita oli saanut Ohiossa asuessaan. Näin valmistui 1851-52 Tuomo sedän tupa, ilmestyen ensin aikakauslehdessä The National Era, jota orjuutta vastustavat piirit julkaisivat Washingtonissa, ja sitten vasta kirjana. Aloittaessaan julkaisemisen ei kirjailijattarella ollut valmiina jatkoa, vaan hän kirjoitti sitä numero numerolta sikäli kuin ura mielessä selveni. Tunnettua myös on, ettei kirjailijatar ollut ennen tätä veljensä aiheuttamaa heräämistä erikoisemmin harrastunut orjien vapauttamisasiaan, vaan että tämä tapahtui varsinaisimmin työn kestäessä. Mitään taiteellista suunnitelmaa ei liioin ollut, vaan hän kirjoitti niinkuin muisti ja silmissään näki tosiasioiden olevan. Tämä koitui tässä kipeässä asiassa juuri kirjan suurimmaksi ansioksi: se nosti mätähaavan koko maailman näkyviin ja aiheutti orjien vapauttamissodan. Teos lienee Raamatun jälkeen maailman laajimmalle levinneitä. Päästyään rahahuolista Beecher-Stowe ryhtyi jatkamaan kirjailijana, julkaisten useita romaaneja; huolimatta suuremmasta taiteellisuudestaan ne kuitenkin ovat unohtuneet. Tunnettu on hänen harkitsematon osuutensa Byronin syyllisyyttä koskevan kiistan heräämiseen (kirjoitus v:lta 1869), jolla ruohottuneet haudat revittiin uudelleen auki vain maailman häväistysjanon tyydyttämiseksi. – Harriet Beeeher-Stowe kuoli 1896.
TUOMO SEDÄN TUPA.
Orjamyymälä.
Orjamyymälä! Ehkäpä monellakin lukijalla on hirvittäviä käsityksiä sellaisesta paikasta. He kuvittelevat jotakin iljettävää, pimeää pesää, johon ei valo pääse pilkistämään. Lapsekas ystäväni! Nykyaikaiset ihmiset ovat keksineet keinon tehdä syntiä taitavasti ja kauniisti, jotta ei loukattaisi kunnioittavan yleisön silmiä eikä aistia. Ihmistavara on hyvässä hinnassa markkinoilla, ja on siis hyvin ruokittu, hyvin hoidettu, siivottu ja tarkastettu, että se kauppaan tullessa olisi lihavuuttaan päilyvä, voimakas ja välkähtelevä. Orjamyymälä New-Orleansissa on ulkonaiselta siisteydeltä hyvin muiden talojen vertainen, ja joka päivä näkee siellä jonkinlaisen katoksen alla pitkin sivuseinää riviin asetettuina miehiä ja naisia, ikäänkuin eräänlaiseksi näytteeksi siitä, mitä tavaraa talossa on myytävänä.
Sitten teitä pyydetään kohteliaasti astumaan sisään ja tarkastamaan, ja tapaatte joukoittain miehiä, vaimoja, veljiä, sisaria, isiä, äitejä ja pieniä lapsia, jotka "myydään joko yksitellen tahi joukoissa, ostajan mielen mukaisesti", ja tuo kuolematon sielu, joka kerran ostettiin Jumalan pojan verellä ja tuskalla maan vavistessa, kallioiden haljetessa ja hautain auetessa, tuo sielu voi tulla myydyksi, vuokralle annetuksi ja pantatuksi, vaihdetuksi mausteisiin tahi muuhun kauppatavaraan, miten kaupat ja ostajan mieli kulloinkin vaativat.
Pari kolme päivää Marian ja Ofelian välisen keskustelun perästä Tuomo ja Aadolf sekä noin puoli tusinaa St. Claren maatilan orjia jätettiin herra Skeggsin, —-kadun varrella olevan orjamyymälän hoitajan huostaan odottamaan seuraavana päivänä pidettävää huutokauppaa.
Tuomolla oli mukanansa melkoisen suuri arkku vaatteita, samoin kuin useimmilla muillakin. Heidät pantiin yöksi pitkään huoneeseen, jossa oli paljon muita ihmisiä, kaiken ikäisiä, kokoisia ja värisiä, jotka silloin tällöin rehahtivat ajattelemattomasti nauramaan.
"Kas niin, kas niin, se on oikein! Niin vain pojat, aivan niin", sanoi herra Skeggs, myymälän hoitaja. "Minun väkeni on niin iloista. Vai kuinka, Sambo?" hän lisäsi osoittaen sanansa lihavalle neekerille, joka karkeilla kujeillaan sai aikaan ne naurunpuuskaukset, mitkä Tuomo oli kuullut..
On ymmärrettävää, ettei Tuomolla ollut nyt halua yhtyä näihin ilveilyihin. Sen vuoksi hän sijoitti arkkunsa niin kauas kuin mahdollista tuosta rähisevästä joukosta, istui sen kannelle ja nojasi kasvonsa seinään.
Ihmiskauppain tekijät koettavat kaikin tavoin ponnistella saadaksensa pidetyksi tavaransa iloisella tuulella, jotta he siten pääsisivät ajattelemasta tointansa sekä orjat vähemmin tuntisivat tilaansa. Koko se kohtelu, jonka alaisena orja on siitä saakka, kun hänet myydään markkinoilla pohjoisessa, siihen asti. kun hän tulee etelään, on omiaan tekemään hänet niin karaistuksi, ajattelemattomaksi ja töykeäksi kuin mahdollista. Orjanostaja kokoaa laumansa Virginiassa tahi Kentuckyssä, kuljettaa sen johonkin soveliaaseen, terveelliseen paikkaan – useinkin johonkin kylpylaitokseen –, missä heitä lihotetaan. Täällä heitä syötetään päiväkaudet, ja kun muutamat mielivät suremaan, niin heille soitetaan alituiseen, ja joka päivä heillä on tanssit... Ken sitten ei halua pysyä iloisena, kenen sydämessä vaimo, lapsi, koti ovat niin valtavina, ettei hän voi ilveillä, hänet leimataan uppiniskaiseksi ja vaaralliseksi, ja hän joutuu kaiken sen ilkeyden uhriksi, jota pahansisuinen, kokonaan vastuuton ja karaistu mies voi osoittaa. Alituisesti vaaditaan orjilta reippautta, vilkkautta ja iloista näköä, varsinkin ostajien heitä tarkastaessa, ja siihen kehoittaa heitä myös toivo, että siten saisivat hyvän isännän, sekä pelko, että joutuvat omistajansa rääkättäväksi, jollei hän saa heitä myydyksi. – – –
Lukija halunnee luoda silmäyksen myös naisten puolelle. Eri asennoissa makaa täällä lattialla suuri joukko kaiken värisiä ihmisiä, pikimustan ebenpuun värisistä alkaen valkoihoisiin asti, ja kaiken ikäisiä, lapsista vanhuksiin saakka, nyt jo sikeässä unessa. Tuossa on kaunis, vaaleaverinen tyttö, noin kymmenvuotias, jonka äiti myytiin eilen ja joka tänä iltana, kun ei kukaan huomannut häntä, itki itsensä uneen. Tuossa on ikäkulu neekerivaimo, jonka ohkaiset käsivarret ja karkeat sormet todistavat hänen aikoinansa raataneen kovasti; nyt hänet myydään hylkytavarana siihen hintaan, minkä joku sattuu hänestä tarjoamaan. Ja vielä neljä-, viisikymmentä muuta makaa sikinsokin lattialla pää käärittynä huiveihin tahi muihin vaatteisiin. Mutta nurkassa erillään muista istuu kaksi naista, jotka enemmän kuin muut vetävät huomiota puoleensa. Toinen heistä on hyvin puettu mulattinainen, neljän ja viidenkymmenen välillä, jolla on lempeä katse ja hieno, miellyttävä ilme. Hänellä on päässään korkea, ensi luokan madras-vaatteesta tehty turbaani, ja hänen pukunsa on sievästi laitettu ja hyvää ainetta, osoittaen, että hänet on huolellinen käsi varustanut. Hänen rinnallaan on, koettaen likistäytyä ihan hänen viereensä, noin viidentoista vuotias tyttö – hänen tyttärensä. Hän on kvarteroni, sen näkee hänen vaaleasta ihostansa, vaikka hänet yhtä selvästi havaitsee äitinsä näköiseksi. Hänellä on samanlaiset lempeät, tummat silmät, silmäripset vain pitemmät, ja hänen paksu tukkansa on kauniin ruskea. Hän on myös erittäin sievästi puettu, eivätkä hänen valkeat, hienot kätensä näytä olleen paljon raatamistöiden kanssa tekemisissä. Kumpikin myydään huomenna yhdessä St. Claren palvelijain kanssa. Ja se herra, jonka omaisuutta he ovat ja jolle rahat heistä on lähetettävä, on erään kristillisen seurakunnan jäsen New-Yorkista. Hän ottaa vastaan rahat, menee sitten nauttimaan Herransa ja seurakuntansa pyhää ehtoollista, eikä ajattele sen enempää koko asiaa.
"Haluan, että huomiseksi kampaat hiuksesi taaksepäin sileiksi", sanoi Sanna.
"Miksi niin, äiti? Enhän sitten ole läheskään niin kaunis?"
"Niin, mutta käyt siten paremmin kaupaksi."
"En ymmärrä, miksi niin?" sanoi tytär.
"Kunnioitettavat perheet ostaisivat mieluummin sinut, jos näytät yksinkertaiselta ja sievältä, kuin jos huomaavat sinun haluavan koreilla. Tunnen heidän ajatuksensa paremmin kuin sinä", vastasi Sanna.
"No sitten, äiti, teen, niinkuin tahdot."
"Niin, ja kuules, Emmi, jollemme näkisikään enää toisiamme huomisen perästä, – jos minut satuttaisiin myymään jollekin maatilalle ja sinut jonnekin muualle – niin muista aina, kuinka sinua on kasvatettu, ja mitä kaikkea rouva opetti sinulle. Ota Raamattu ja virsikirja mukaasi, ja jos olet uskollinen Herrallesi, niin hän on oleva sinulle uskollinen."
Niin puhuu tuo ihmisparka suuressa surussansa, sillä hän tietää, että huomenna voi vaikka kuinka halpamielinen ja raaka, vaikka kuinka jumalaton ja kiittämätön mies, jos hänellä vain sattuu olemaan tarpeeksi rahaa, päästä hänen tyttärensä omistajaksi, saada valtaansa sekä ruumiin että sielun. Ja kuinka voi lapsi sitten pysyä uskollisena? Hän ajattelee kaikkea tätä, kun hän istuu tuossa lapsi sylissään, ja toivoo, ettei tämä olisi kaunis ja viehättävä. Hänestä tuntuu melkein raskaalta ajatella, kuinka puhtaasti ja hurskaasti lasta oli kasvatettu, kuinka yli keskinkertaisen ja tavallisen. Mutta hänellä ei ole mitään muuta turvaa kuin rukous, ja monta sellaista rukousta Jumalan puoleen on lähtenyt näistä samoista kauniista, hyvin varustetuista, arvokkaista orjavankiloista – rukousta, joita Jumala ei ole unohtanut, niinkuin vastainen päivä on vielä osoittava. Sillä kirjoitettu on: "Joka pahentaa yhden näistä pienemmistä, parempi hänen olisi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa, ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen."
Loisteliaassa kupukattoisessa holvissa kävelee marmorilattialla edestakaisin kaikkiin kansallisuuksiin kuuluvia herroja. Keskellä olevan avoimen paikan kullakin puolella oli pieniä lavoja eli korokkeita huutajia ja huutokaupan pitäjiä varten. Kahdella tällaisella lavalla, vastakkaisilla puolilla aukeamaa, oli nyt komeita, puheliaita herroja, jotka puhuen sekaisin ranskaa ja englantia koettivat saada korotetuiksi asiantuntijain heidän tavaroistansa tarjoamia hintoja. Kolmas lava toisella puolella oli vielä tyhjänä, mutta sen ympärillä oli jo joukko odottamassa myynnin alkamista. Ja tässä joukossa tunnemme St. Claren palvelijat – Tuomon, Aadolfin ja muut, ja samassa joukossa myöskin Sanna ja Emmi odottavat vuoroansa pelokkaina ja alakuloisina. Kaikenlaisia katselijoita kiertelee edestakaisin tuon joukon ympärillä ostoaikeissa tahi ilman sellaisia, miten kukin, tunnustellen, tarkastellen ja huomautellen sekä ulkonäöstä että muusta yhtä vapaasti kuin tallirengit tekevät muistutuksiansa hevosista.
Tuomo oli huolellisesti tarkastellut hänen ympärillään tunkeilevien ihmisten kasvoja, voisiko hän ehkä tavata yhtään, jota olisi halunnut herraksensa. Ja jos te, hyvä herra, olette koskaan ollut siinä asemassa, että teidän on ollut valittava parista sadasta hengestä, ketä te haluaisitte kutsua täysivaltaiseksi herraksenne ja omistajaksenne, niin ehkäpä tulisitte samaan huomioon kuin Tuomokin, että niitä on sangen harvoja, joille mielellään haluaisi antaa tuon vallan. Tuomo näki yllin kyllin miehiä, suuria, jykeviä ja häikäilemättömiä miehiä, pieniä, kuivakiskoisia ja kimakkaäänisiä miehiä, pitkiä, honteloita ja karkean näköisiä, ja kaikenlaisia halpamielisiä ja raakoja miehiä, jotka kokoavat lähimmäisiänsä aivan kuin lastuja, viskaten heitä milloin tuleen, milloin roskasäiliöön, kuinka kulloinkin sopii. Ketään St. Claren näköistä hän ei nähnyt.
Vähää ennen kuin myynti alkoi, eräs lyhyt, harteva, jäntevä mies, jolla oli kirjava, edestä melkoisesti auki oleva paita ja kuluneet ja likaiset housut, raivasi kyynärpäillään tietä väkijoukon läpi, niinkuin ainakin mies, jolla on kiireellisiä asioita. Tultuaan orjain luo mies rupesi järjestänsä tarkastelemaan heitä. Kohta ensi silmäyksellä, kun Tuomo näki tulijan, hän tunsi mielessänsä vastustamatonta ja kiivasta inhoa, joka kasvoi sen mukaan kuin mies läheni. Hän oli silminnähtävästi jättiläinen voimiltaan, vaikka olikin lyhyt varreltaan. Pyöreä, pallomainen pää, suuret, vaaleanharmaat silmät, tuuheat, punervat silmäripset, pysty, karkea, päivän paahtama tukka, kaikki nämä seikat ilmaisivat pahaa. Leveä, ruma suu oli niin täynnä tupakkaa, ettei pysynyt kiinni, ja tämän tästä hän ruiskautti voimakkaasti sylkeä ympärilleen. Kädet olivat tavattoman isot, karvaiset, ahavoituneet, pisamaiset ja sangen likaiset, sormissa pitkät kynnet, nekin hyvin rumassa kunnossa. Tämä mies ryhtyi nyt varsin vapaasti tarkastelemaan myytäviä henkilöitä. Hän tarttui Tuomon leukaan, avasi hänen suunsa, katsoi hampaat, käski tämän vetää hihansa ylös, että hän saisi nähdä lihakset, käänteli häntä ympäri, pani hyppäämään ja juoksemaan, jotta saisi nähdä hänen sääriensä voiman.
"Missä olet kasvatettu?" hän kysäisi sitten lyhyesti, kun oli lopettanut tarkastuksensa.
"Kentuckyssä, herra", vastasi Tuomo, silmäten ympärilleen, ikäänkuin olisi odottanut vastausta.
"Mitä olet tehnyt?"
"Olen hoitanut herrani maatilaa", vastasi Tuomo.
"Todelta kuuluu", vastasi toinen lyhyeen, jatkaen matkaansa. Hän viipyi hetkisen Aadolfin edessä, sylkäisi siinä suullisen tupakkamehuansa hänen kiilloitetuille saappaillensa ja halveksivasti murahtaen jatkoi taasen matkaansa. Sitten hän seisahtui Sannan ja Emmin kohdalle. Siinä hän ojensi järeän, likaisen kätensä, ja veti tytön luoksensa. Hän tunnusteli niskaa, rintoja, koetti käsivarsia, katsoi suuhun, ja töytäisi sitten hänet äitinsä viereen; tämä oli sillä välin tuskan ilme kasvoillaan seurannut inhoittavan vieraan jokaista liikettä.
Tyttö säikähti ja rupesi itkemään.
"Pidä suusi kiinni, letukka", sanoi kaupanvälittäjä. "Täällä ei saa itkeä tillittää, – myynti alkaa nyt."
Ja todella myynti alkoikin.
Aadolf lyötiin hyvästä hinnasta sille nuorelle miehelle, joka oli edeltäpäin ilmaissut aikeensa ostaa hänet, ja muut St. Claren palvelijat joutuivat eri paikkoihin.
"No, lavalle nyt sinä, poika, kuulehan", sanoi huutokaupanpitäjä Tuomolle.
Tuomo nousi ylös silmäten muutamia kertoja levottomasti ympärillensä. Kaikki tuntui hänestä sekaantuvan epäselväksi yhteiseksi hälinäksi, välittäjän kova ääni, kun hän englannin ja ranskan kielellä ilmoitti tavaran hyviä ominaisuuksia, vilkkaat huudot, milloin englannin milloin ranskan kielellä, ja melkein samassa tuli ratkaiseva vasaranlyönti ja huutokaupanpitäjän selvällä äänellä lausuma 'dollaria', kun hän ilmoitti hinnan, ja niin oli Tuomosta päästy. Hän oli saanut herran.
Hänet töytäistiin pois lavalta, äskeinen lyhyt, pyöreäpäinen mies tarttui kovasti häntä olkapäähän, tuuppasi hänet hiukan syrjään ja sanoi karkeasti: "Pysy nyt siinä!"
Tuomo tuskin käsitti, mitä hänen ympärillään tapahtui. Mutta huutokauppa jatkui yhä – siinä puhuttiin kaikenlaista, tehtiin tarjouksia sekä englanniksi että ranskaksi. Vasara putoaa jälleen ja – Sanna on nyt myyty. Hän astuu alas lavalta, astuu eteenpäin, katsoo kaihoisasti taaksensa, missä hänen tyttärensä ojentaa käsiänsä häntä kohden. Tuskaisesti hän silmää mieheen, joka on nyt ostanut hänet ja joka on kunnioitettavan näköinen, keski-ikäinen, hyväntahtoinen ilme kasvoillaan.
"Voi, herra, ostakaa minun tyttärenikin!"
"Mieleni tekee kyllä tehdä se, mutta pelkään, etten voi", vastasi herra ilmeisen osanottavaisesti katsellen, kun tyttö nousi lavalle ja katsoi ympärilleen säikähtyneenä ja ujona.
Veri syöksähti Emmin äsken kalpeille poskille, hänen silmiinsä nousi kuumeentapainen tuli, ja äiti näki suruksensa, että hänen tyttärensä nyt oli kauniimpi kuin koskaan ennen. Huutokaupanpitäjä havaitsee edullisen asemansa ja laskettelee hyvillä mielin ranskaa ja englantia sekaisin ja tarjoukset nousevat nopeasti.
"Minä koetan, minkä suinkin voin", sanoi hyväntahtoisen näköinen herra tunkeutuen esiin ja liittyen tarjoojiin. Muutamassa silmänräpäyksessä he ovat menneet yli hänen varainsa. Hän vaikenee, huutokaupanpitäjä lämpenee, mutta tarjoojat harvenevat. Kilpailu jatkuu nyt erään vanhan ylimyksen ja tuon äskeisen pyöreäpäisen tuttavamme välillä. Ylimys tarjoaa jonkin kerran, silmäten ylenkatseellisesti kilpailijaansa. Mutta pyöreäpäinen on voimakkaampi, sekä itsepäisempi että kukkaroltaan paremmin varustettu, eikä riitaa kestä kuin vähän aikaa. Vasara putoaa, hän on saanut tytön sekä ruumiin että sielun, jollei Jumala tule onnettoman turvaksi.
Emmin isäntä on herra Legree, jolla on pumpuliviljelys Red Riverin (Punaisen virran) varrella. Hänet työnnetään samaan paikkaan, missä ovat Tuomo ja kaksi muuta miestä, ja hän itkee mennessään.
Tuo hyväntahtoinen herra on suruissaan. Mutta sellaista tapahtuu joka päivä. Aina näkee tytärten ja äitien itkevän tällaisissa myyntipaikoissa, aina. Ei sitä voi auttaa jne. Ja hän kävelee oman saaliinsa kanssa pois toiselle taholle.
Parin päivän perästä kristityn kauppahuoneen B. & C:on asianajaja lähettää rahat perille. Vekselin selkään, jonka he täten saivat, sopisi kirjoittaa seuraavat sen suuren tilintekijän sanat, jonka edessä heidänkin on kerran selko tehtävä asioistaan: "Sillä se, joka kostaa verenvikoja, muistaa heitä, eikä unohda köyhäin parkumista."
Suomentanut Niilo Liakka.
WILLIAM CULLEN BRYANT.
Yhdysvaltain runouden patriarkka William Cullen Bryant syntyi 1794 Cummingtonissa, Mass., lääkärin poikana, hyvästä, kunnioitetusta uusenglantilaisesta Mayflower-suvusta. Opetettuna ihailemaan 1700-luvun klassillista, etenkin Popen runoutta, hän jo 13-vuotiaana sepitteli säkeitä viimemainitun tyyliin. Opintonsa hän suoritti suurimmaksi osaksi kotona. Hänen ensimmäinen huomiota herättänyt runonsa on silosäkein sepitetty, 1817 North American Review'ssa julkaistu Hautausuhri (Thanatopsis), joka liittyy eurooppalaiseen kuolonrunouteen ja arvokkaasti aloittaa Yhdysvaltain taiderunouden. Valmistuttuaan lakimieheksi hän asettui ensin Great Barringtoniin ja 1825 New Yorkiin, ryhtyen tällöin New York Review'n toimittajaksi ja vuoden kuluttua Evening Postin apu- ja v:sta 1829 päätoimittajaksi. Bryant vaikutti paljon Yhdysvaltain sanomalehdistön sivistykselliseen kohoamiseen. Hän oli orjuuden vastustaja. Runoilijatyötänsä hän jatkoi julkaisemalla yksityisiä runoja, jotka pian painuivat kaikkien mieleen. 1832 ne ilmestyivät ensi kertaa kokoelmana, jonka Washington Irving toimitti julkaistuksi myös Englannissa, missä se saavutti hyvän menestyksen. Keski-iällä Bryant vaikeni, antautuen kokonaan sanomalehdelleen ja politiikalle, mutta vanhuksena hänelle koitti runouden intiaanikesä, yhtä kaunis ja lämmin kuin nuoruudessa. Hänen runottarensa on hellä ja siro, useimmiten surunvoittoisesti miettiväinen, yksinäisyyttä, metsän hiljaisuutta, luontoa ja vapautta rakastava. Tunnetuimpia hänen runoistaan ovat esim. Vesilinnulle (Lines to a Water-fowl), Puronen (The Rivulet), Länsituuli (The West Wind), Kukkien kuolema (The Death of the Flowers), jossa tuntuu James Thomsonin Vuodenaikojen (The Seasons, 1726-30) vaikutusta, ym. Täydellä syyllä voi Bryantia pitää Yhdysvaltain ensimmäisenä taiderunoilijana. Hän kuoli 1878.
KUKKIEN KUOLEMA.
Taas saapui aika ankea, tuo vuoden kolkoin kuu,
tuul' ulvoo, lehdon verhot vie, ja niityt kellastuu.
Ja maassa mullaks muuttuvat taas lehdet kuollehet,
ne kahisevat, tanssivat, pois säikkyy jänöset;
läks peukaloinen, kerttu pois, ja närhi viidakon,
vain päivät pitkät äänessä puunlatvain varis on.
Miss' on nyt kukat kaunihit, jotk' äsken maasta nous,
helossa hymys siskoineen ja tuulen tuoksuss' sous?
Voi, hautaan vaipui hempeä tuo kansa kukkien,
pois vuotehilleen vienoille, sen näimme kaihoten.
Ja sade kylmä marraskuun se valuu, valuu vaan,
ei kaunoja voi nostattaa povelta mustan maan.
(Säkeitä samannimisestä pitemmästä runosta.)JOHN GREENLEAF WHITTIER.
"Kveekarirunoilija" John Greenleaf Whittier (1807-92) oli köyhän maanviljelijän poika Haverhillistä, Mass., työskennellen samoin kuin Robert Burns kotinsa viljelystöissä, mutta osaten ohella hankkia itselleen edes jonkinmoisen tietopuolisen kasvatuksen. Jo varhain hän innostui Burnsin runouden ja elämäkerran johdosta yrittämään säkeiden sepittelyä, lähettäen niitä aikakaus- ja sanomalehtiin. Vähitellen hän joutui kokonaan sanomalehdistön ja politiikan palvelukseen, ottaen intohimoisesti osaa taisteluun orjuutta vastaan, mm. ikuistamalla sen melkein jokaisen huomattavamman vaiheen ja tapahtuman runolla. 1840 hän asettui syntymäpaikkansa lähellä olevaan Amesburyn kylään, jossa asui kuolemaansa saakka, omistautuen aatteilleen ja runoudelleen. Hänen lyriikkansa, jossa on paljon kuvailevaa ja opettavaa ainesta, liikkuu suurelta osalta orjuuskysymyksen piirissä (Orjalaivat – The Slave-Ships; Ichabod), on uskonnollista (Virteni – My Psalm; Iankaikkinen hyvyys – The Eternal Goodness; Mestarimme – Our Master), ja luonnonhenkistäkin (Unelma kesästä – A Dream of Summer). Kuuluisiksi ovat tulleet paimenrunolliset Maud Mutter (1854), Avojalka poika (The Barefoot Boy), ja Mehiläiset (Telling the Bees, 1860). Koti-idylli Lumen vankina (Snow-Bound, 1866) on hänen paras teoksensa, jossa hän elävästi ja hienosti kuvaa lapsuuskotiansa ja Amerikan talvea. Suuren menestyksen saavuttivat hänen ballaadikokoelmansa Teltta rantamalla (The Tent on the Beach, 1867) ja Uuden Englannin ballaadeja (1870). Amerikkalaiset pitävät Whittieria varhaisrunoilijoistaan "kansallisimpana".
VIRTENI.
Kiis vuodet, mutta sure en:
taas hymyy huhtikuu
iloa läpi kyynelten,
ja sydän nuorentuu.
Läntinen laulaa, puro soi
taas riemuäänellään;
avata auringolle voi
nyt sielu sisintään.
En enää toivoin, peljäten
ma katso eteen, taa:
mä kiitollisna käytän sen,
min hetki lahjaks saa.
Kyynelin kylvin peltoain,
sain lustesadon vain;
mannansa Luoja lahjoittain
mua tuki huolissain.
Pois heitän matkasauvan mä,
pois airot raskaat jää;
enkeli, jota etsit sä,
ovellas tervehtää.
Ei kevättuuli tuoreeks' luo
mun kypsää kylvöäin;
ei pysy kevään kukka tuo
kauniina syksysäin;
mut silti kaino kaunokki
taivohon tähyilee,
ja rannan kukka kuvalleen
kainosti iloitsee.
On metsän puku purppura,
ja tuuli vieno soi,
on taivas kullankuulakka,
rauhassa unelmoi.
Mut silti isken sanoin, töin
pahuuden joukkohon,
mä syksyn kukin seppelöin
tapparan taistohon.
Mut lyöjän käsi oppikoon:
myös rauhaa rakenna!
onnella toisten hankkikoon
hän parhaan palkkansa.
On Luojan tahto viisaampi,
jos antoi, otti hän:
paremmin tietää tarpeeni
kuin rukous pyytäjän.
Vaikk' erhetyin, niin siunaus
mun seuras kulkuain;
kun lankesin, niin kuritus
mun tielle nosti vain.
Ja Kaitselmuksen rakkauden
tajusin selvemmin,
silitin erheet sydämen
ikuisuustunnelmin.
On kuolo kolkko rotkotie,
sen päässä kirkkaus;
sen kautta kaikkein matka vie,
Jumalan johdatus.
Koetusajat, murheet vain
nyt muiston ruskon saa;
kuin vaarat menneet kulkijain
ne kaukaa kajastaa.
Ja sekasoinnut elon vuon
ne virreks ehjenee,
tuhannet erheet taiston tuon
soinnuiksi somenee.
Ja illan varjot lankeaa,
tuul' leikkii läntinen;
sydämen ukset aukeaa
ja auvo täyttää sen.JAMES RUSSELL LOWELL.
Säkenöivä älyniekka, viehättävä humoristi, terävä kriitikko ja taiteellinen esseisti, oppinut kirjallisuuden tuntija, intohimoinen isänmaanystävä – aina ja kaikessa runoilija – sellainen oli James Russell Lowell, Yhdysvaltain kirjallisuuden kultaisen aikakauden lahjakas all round kyky. Hän syntyi Cambridgessä, Mass., lempeydestään ja sielunsa sivistyksestä tunnetun unitaarisen papin poikana, sai kasvatuksensa Harvardissa ja valmistui lakimieheksi, mutta antautuikin runottarien palvelukseen. Varhain alkanut runollinen vuolaus kuvastuu nuoruuskokoelmista vuosilta 1811 ja 1843. Kolmas runokokoelma ilmestyi 1848, samana vuonna kuin kirjailijasatiiri Satu kriitikoille (A Fable for Critics), poliittinen satiiri Biglow-paperit (The Biglow Papers), jossa hän ruoskii Yhdysvaltain Meksikon-politiikkaa, ja runoelma Sir Launfalin näky (The Vision of Sir Launfal), joka sisältää mm. kauniin talvi- ja kesäkuvan, saman luonnonkauneusmaailman, johon hän myöhemmin palasi runoelmassaan Raitojen varjossa (Under the Willows, 1869). Hänen luonnonilonsa oli yhtä suurta kuin Keatsin, jonka runouden siimeksessä Lowell usein viipyi. Biglow-paperien erikoinen tunnus oli niiden jenkkimurre, joka nyt ensi kerran ilmestyi Amerikan kirjallisuuteen. 1855 Lowell nimitettiin Longfellow'n jälkeen kirjallisuuden professoriksi Harvardiin; hänen luentonsa Englannin runoudesta tulivat kuuluisiksi ja ovat parhailta osiltaan säilyneet sarjassa Kirjojeni joukossa (Among my Books, 1870 ja 1876). Huomattava tapaus Yhdysvaltain sivistyselämässä oli aikakauslehden The Atlantic Monthly perustaminen 1857, jonka päätoimittajaksi Lowell tuli, kooten ympärilleen vapaamielisen sivistyneistön parhaimmiston. Hänen tämänjälkeisestä kirjallisesta tuotannostaan mainittakoon mm. kaksi uutta sarjaa Biglow-papereita, joissa nyt orjuuden vastustaminen on tärkeimpänä aiheena, ja useita kansallisten merkkitapausten johdosta syntyneitä oodeja, esim. Harvardin Muisto-oodi (Commemoration Ode, 1865). 1877 Lowell nimitettiin lähettilääksi Espanjaan; 1880-85 hän oli lähettiläänä Englannissa. Kriitikkona ja runoilijana hänellä on Yhdysvaltain kirjallisuuden aloittajamiesten joukossa varma ja huomattava sijansa.
KESÄKUU.
Valio valtijatar metsäin, kaunokenttäin,
Ja kulkijatar, lehvistöjen kukka,
Uus-Englannin oot helmi, kesäkuu!
Sä yllätät, vaikk' kuinka varrotaan,
ja hämmästytät, kauan vaanit sa,
oot hiipivinäs pois, taas veikeästi
käyt luo ja lauhan pilven piilosta
sa kukkatulvaan kylvät kaiken maan.
Oli viikko sitten varpunenkin lintu
ja tintti, joka aidan harmajan
seipäältä toiselle lens' tiukuttain,
ol' ihan lauluniekan mainehessa!
Vaan nyt, oi ihme! Päivyt säihkyy, hurmaa,
ja lännen leyhkän sulohuilu soittaa
utuista pilvilaumaa paimentain.
Veet, metsät, ilmat kilvan iloitsee.
On kiuru tullut; ajan armahan
väreilee sielu sävelvuosta sen,
kun hurmautuin se laulaa: "Eläköön
tää kallis kukkain kuu; oi kesäkuu!"
(Kokoelmasta Raitojen varjossa.)HENRY WADSWORTH LONGFELLOW.
Kuuluisin Yhdysvaltain kirjallisuuden kultaisen ajan runoilijoista sekä koti- että ulkomailla on Henry Wadsworth Longfellow (1807-82), lempeä ja puhdas rauhanhenki, joka valloittaa laakerinsa ei kapinalla, vaan yleisimpien, yhteisimpien surumielisten tunteidemme hellällä, unelmoivalla soittelulla. Hän oli lakimiehen poika, kotoisin Portlandin pienestä kaupungista, Mainesta, jossa hänen lapsuudessaan tanssi oli rangaistuksen uhalla kielletty. 1821 hän tuli Bowdoinin yliopistoon, jonka uusien kielten professoriksi hänet nimitettiin heti, kun oli suorittanut tutkintonsa. Valmistautuakseen tähän tehtävään Longfellow matkusti kolmeksi vuodeksi Ranskaan, Espanjaan ja Italiaan, palaten kotiin 1829. Tämän matkan tuloksena oli sarja käännöksiä ja matkakirja Toivioretki meren taakse (Outre Mer: a Pilgrimage beyond the Sea, 1833). Nuoruudenrunoissaan hänellä oli ollut esikuvana Bryant; näissä matkamuistelmissa hän on Irvingin lumoissa; vuosina 1826-37 hän ei julkaissut ainoatakaan alkuperäistä runoa, ollen kokonaan vaipuneena Euroopan kirjallisuuden opiskeluun. Kun hänet 1835 kutsuttiin uusien kielten professoriksi Harvardin yliopistoon, hän matkusti toisen kerran Eurooppaan, päätyen siellä syvään murheeseen ja sielunjärkytykseen sen johdosta, että hänen vaimonsa kuoli (Amsterdamissa) marraskuussa 1835. Suru avasi hänen runonsa lähteen. Tulkittuaan ensin matkavaikutelmansa Hyperion-kuvauksessa (1839), jossa tuntuu Saksan romantiikan, nimenomaan Richterin vaikutusta, ja joka lemmen ja kuolonsurunsa vuoksi liikutti sydämiä, hän julkaisi samana vuonna ensimmäisen todella merkittävän teoksensa, pienen runokokoelman Yön ääniä (Voices of the Night). Se sisältää mm, hänen kuuluisat runonsa Hymni yölle (Hymn to the Night), Elämän virsi (A Psalm of Life) ja Excelsior, ja oli vakavalla, opettavaisella, hellän surumielisellä säveleellään aivan erikoisesti omiaan tulkitsemaan Uuden Englannin yleisintä, kyynelherahtavaa liikutusta. Longfellow'n asema maansa suosituimpana runoilijana oli tällä saavutuksella taattu. Sitä varmisti seuraava teos: Ballaadeja ja muita runoja (Ballads and other Poems, 1841), joka sisälsi mm. tunnetut runot Hesperuksen hylky (The Wreck of H.) ja Kyläseppä (The Village Blacksmith). 1842 hän julkaisi Runoja orjuudesta (Poems on Slavery), jotka oli kirjoittanut paluumatkalla Euroopasta, saatuaan tässä asiassa herätyksen Charles Dickensiltä. Bryggen kellotapuli ja muita runoja (The Belfry of Bruges and other Poems, 1846) osoittaa heikentymätöntä runoilijan voimaa, joka kohoaa korkeimmalleen kuusimittasäkein sommitellussa kertovassa runoelmassa Evangeline (1847), kylä- ja lemmen-idyllissä, jonka kotoinen ja koruton, Hermannista ja Dorotheasta sekä Wakefieldin pienestä pappilasta muistuttava kauneus ja traagillisuus valloitti mitä laajimmat piirit aina Englantia ja Eurooppaa myöten. Sivuuttaen epäonnistuneen romaanin Kavanagh (1849) mainitsemme edelleen runokokoelman Rannikolta ja kotilieden äärestä (The Seaside and the Fireside, 1850, joukossa huomattava Laivanrakentaminen – The Building of the Ship), ja draamallisen runoelman Kultainen legenda (The Golden Legend, 1851), ensimmäisen osan trilogiasta, jonka jatkoksi tulivat Uuden Englannin murhenäytelmiä (The New England Tragedies, 1868) ja Jumalainen murhenäytelmä (The Divine Tragedy, 1871). 1854 Longfellow luopui professorin virasta, omistautuen kokonaan kirjallisuudelle. Seuraavana vuonna ilmestyi Laulu Hiawathasta (The Song of Hiawatha), Kalevalan runomitalla ja vaikutuksen alaisena sepitetty legendamainen, kertova indiaani-idylli, ja 1858 Miles Standishin kosinta (The Courtship of M. S.), kirkasvärinen kuusimittarunoelma toivioretkeläisten, Mayflowerin tuomien uudisasukkaiden ajoilta. Tämä luettelo sisältää tärkeimmän, mihin Longfellow'n runoilijanimi perustuu. 1861 häntä kohtasi järkyttävä onnettomuus, hänen vaimonsa kun joutui valkeanvaaran uhriksi; muutamassa päivässä nuorekkaana säilynyt runoilija muuttui valkotukkaiseksi vanhukseksi. Hänen tuotantonsa, joka jatkui runsaana tämänkin jälkeen ja jossa on huomattavana osana käännöstyö (mm. Divina Commedia), osoittaa herkkyyttä vieraille vaikutuksille, muodon käytön suurta helppoutta ja kykyä vedota kaikilla lähinnä oleviin inhimillisiin tunteisiin. Kun hän yhdisti tähän opettavaisen hengen, joka usein löysi onnistuneen aforistisen muodon, ja kun hänen aihepiirinsä aina pysyi mitä vaikeimman sopivaisuuden rajoissa, kaiken kapinallisuuden ja epäilyksien ulkopuolella, voi ymmärtää, miksi hänestä on tullut Amerikan puritaanisen maailman mielirunoilija. Silti häneltä ei tule eikä voi kieltää suurta, kaunista runollista herkkyyttä. Hän oli jalo, ihanteellinen, puhdas mies; kuoli kansansa rakastamana 1882.
HIAWATHA-RUNOELMAN JOHDANTO.
Jos tahdot tarujen näiden,
kummallisten kertomusten
arvaella alkujuurta,
kysellä kotiperiä,
jotka tuoksuvat tutusti
suviniittyjen sulolta,
metsäsaunojen savulta
virtavetten vieremillä,
– kuulla, mistä kummat kaiut,
virret viehkeät, väkevät
kuni ukkosen kumina
valtavina vyöryävät,
kohta kertoisin sinulle
mistä tarkkasin tarinat:
Pohjan väljiltä vesiltä,
synkiltä sydänsaloilta,
ojibwain, dacotain mailta,
nummimailta mahtavilta,
valtavista vuoristoista,
laajoilta lakeuksilta,
suurimmilta suonseliltä,
kurjen, laklan laitumilta;
Nawadahan taikasoiton
soman nää on soinnuttamat.
Jos sa kuulija kysyisit,
tarkoin tahtoisit tajuta,
mistä suuri soittoniekka,
Nawadaha tenhokieli
villit virtensä tapasi,
kohta vastaten sanoisin:
Metsälintujen pesistä,
majavain salamajoista,
puhvelin jalanjäliltä,
kotkan korkeista pesistä.
Siellä sankassa salossa,
rimpisoilla aukeoilla
sinikurjet, villihanhet,
hyypät, huuhkajat huhusi,
villit virtensä viritti,
laulut laajat huutelivat.
Jospa vieläkin kysyisit,
tuota tarkoin tiedustaisit:
Kenpä oli Nawadaha,
mikä ihme miehiänsä?
Noinpa virkkaisin visusti,
tarinoisin tiettäväksi:
Tawasenthan notkelmassa,
rauhan laaksossa somassa,
virran viehkeän ohella
asuskeli Nawadaha.
Siell' on seudussa somassa
intiaaneilla kylänsä,
pellot kiertäen kyleä,
niityt vierellä vihannat,
takalolla metsä taaja,
salo soittava sivulla,
kesin keinuin vihreänä,
talvin huurteisna humisten.
Vesiväylät verrattomat
löytäisit ne laaksomailta
kevättulvain hyökyessä,
kesäleppäin liekkuessa,
syksyusmain sauhutessa,
talvin tummana vetenä.
Tuolla laulaja eleli
Tawasenthan notkelmassa,
viidakossa vihreässä,
salossa sanattomassa.
Siellä hän virret vieritteli,
Hiawathasta hyreksi,
soman syntymän saneli,
kertoi kaunihin elämän,
kuin tuo paastosi, rukoili,
kuinka kärsi, työskenteli
kansanheimonsa hyväksi,
onneksi, edistykseksi.
Sä kuin luontoa rakastat:
kukkanurmien heloa,
varjoa vakavan metsän,
suvituulien suloa,
lehdon lehvän heiluntoa,
lumituiskun tuiverrusta
talvisilla tanterilla,
kuohuja vihaisen virran
kautta honkakankahien,
jylhintä ukonjymyä
kaukovuorten kaikuessa,
niinpä kuullos kaskut hurjat,
Hiawatha-laulelmata!
Sinä ystävä ylevä
muinaisien muisteloiden,
kansan kaunisten runojen,
vienosti värähtävien,
kuni henkien hyminä,
luonnotarten laulelema
satusaarien salasta,
kuullos ääntä intiaanin,
Hiawatha-laulelmata!
Inehmo ihannemieli,
sydän, sielu saastumaton,
joka luotat luojahasi,
luojan luontoa rakastat,
sielun voimille syville
annat arvonsa ikuisen,
joka luotat luojahasi,
annat arvonsa ikuisen,
myönnät villinkin veressä,
poljetuimmankin povessa
kaihoa katoomatonta
puolehen pyhän, ylevän,
joskin heikosti tajuten
haparoitsevat hämyssä,
kättä luojan koskettaen
saavat tiellensä tukea,
askelillensa apua,
vahvistusta voimillensa,
kuullos kertomus koruton.
Hiawatha-laulelmamme.
Matkustanet maisemia,
pensastojen peittämiä,
missä pihlajat pyhäiset
punamarjoin peittelevät
allensa kivisen aidan,
kuljet kumpujen ylitse,
poljet paatta sammaleista,
kussa kirjoitus kulunut,
kömpelösti kaavaeltu
kertovi koruttomasti
vaipuneesta vainajasta.
Lause, vaikka vaillinainen,
sydäntuskat tulkitsevi,
toki toivolla puhuvi,
tunnokkaasti tulkitsevi
vaiheista elon eletyn,
tositoiveista paremman;
viivy hetkinen, lukeos
tämä kömpelö tarina,
Hiawatha-laulelmamme.
Suomentanut A. E. Ollilainen.HYMNI YÖLLE.
Ma kuulin kuinka pylvästöissään yö
vaelsi helmat kahisten.
Näin kuinka taivaallinen sädevyö
valaisi liepeet sen.
Yön tenhon tunsin, kun se kietoi maan,
sen hellään lumoukseen jäin;
yön tunsin ylevän ja kuulakkaan
kuin armaan lähelläin.
Ja ilon, murheen soinnut kuulla sain,
suloiset, kirkkaat sävelet;
yön holveissa ne soivat tuudittain
kuin runot muinaiset.
Ja sielun pohjaan rauhaa vilpoisaa
join lähtehistä sydänyön;
siell' ikirauhan lähde kumpuaa
syvistä hetteist' yön.
Yö pyhä! sulta opin kärsimään
mit' ennen kärsi ihminen!
Viet sormes suulle murheen itsekkään –
jo tyyntyy itku sen.
Ja rauhaa! rauhaa! anon, huokaan näin.
Mun ylitseni siipes lyö,
sä kaivattuni, kallein ystäväin,
oi kaikkein rakkain yö!ENKELTEN JALANJÄLJET.
Aurinko kun mailleen vaipuu,
ääniin yön kun heräjää
sielu, jossa syttyy kaipuu
kuulla yötä lempeää;
lampunliekin häilähtäissä
varjojen nään seinälläin
niinkuin haamuparven häissä
karkeloivan käsikkäin.
Silloin suojaan kammioni
käyvät hahmot vainajain,
uskollisna saapuu moni
kallis vieras ovestain.
Saapuu hän, niin uljas, nuori,
joka ylväin unelmin
kerran jaloon taistoon suori
mutta sortui aikaisin.
Hahmot hurskaat lähestyvät,
kärsineet myös paljon kait!
Kätensä niin valjut, hyvät
ristivät he aivan vait.
Kauneimmaksi tunnen heistä
nuoruuteni morsion.
Kirkkain taivaan enkeleistä
mulle rakkain ollut on.
Verkkaan liukuu, ääntä vailla
airut taivaan mua päin,
sormillansa kuulakkailla
tarttuu hiljaa kädestäin.
Istuin viereeni hän yhä
katseen hellän minuun luo:
tähdentuike tyyni, pyhä
saman tenhon mieleen tuo.
Huulet huokuin rakkautta,
lausumatta sanaa ees
hiljaa nuhtelee mua, mutta
sitten siunaa henki sees.
Yö vaikk' usein tuskan tuokin,
rauhan saan taas, onneton,
muistaissani kuinka nuokin
eläneet ja kuolleet on!ILTATÄHTI.
Hiekkasärkän ylitse nään
tähden ihanan nousseen juuri;
iltaan valjuun ja hämärtyvään
hohtaa sen lyhty himmeä, suuri.
Kauas tumman ulapan taa
tähti yksinäinen ja hellä
juovan kultaisen linkoaa
loistain tyynellä lempeydellä.
Chrysaor nousee helmasta veen
alkaen säihkyvän, ylvään lennon,
jättäen armaan Callirhoen,
iäti väriseväisen ja hennon.
Kun sen säilästä säihkyvöin
kimmel ylitse ulapan lähti,
hurmaantuneena mietin öin:
onko se Jumala, onko se tähti?HESPERUKSEN HAAKSIRIKKO.
Oli talvi, kun kuunari Hesperus
yli purjehti aavan veen;
ja pienen tyttönsä laivuri
oli ottanut seurakseen.
Sini ruiskukan häll' oli silmissään
ja poski kuin aamunkoi,
povi valkea niinkuin puhjenneet
terät ruusujen olla voi.
Ja laivuri piippu hampaissaan
oli ruorissa yksinään,
tähys kuinka sauhua tuulispäät
vei länteen ja taas etelään.
Tuli siihen harmennut merimies,
merell' Espanjan risteillyt;
"Paras etsiä suojaa poukaman;
minä myrskyä pelkään nyt.
Kehä kultainen lcuull' oli viime yön,
tänä yönä ei paista kuu!"
Savu ryöhys piipusta laivurin,
ivanaurussa värehti suu.
Yhä kylmemmin vihuri vinkui vain,
yhä koveni koillinen;
lumi sinkos viuhuen aallokkoon,
vesi ryöppysi vaahdoten.
Rajumyrsky nous, yli laivan löi –
ja pystyyn syöksähtäin
alus paikalleen kuni ratsu jäi
taas rynnäten eteenpäin.
"Tule tänne, tänne! mun tyttärein,
älä pelkää, vapise noin!
Meren myrskyt villeimmät mylvikööt,
minä niistä selvitä voin."
Hän kietoi vaippaansa tyttösen,
meren viimassa värisevän;
palan köyttä puomista leikaten
tytön mastoon kiinnitti hän.
"Isä! Kuulen kun kirkonkellot soi;
oi virka, mitä se lie?"
"Sumukello rantalouhuissa soi –
taas aavalle kääntyi tie.
"Isä! Kuulen tykkien ammuntaa;
oi virka, mitä se lie?
"Joku laiva on hätään joutunut,
meri raivopäinen sen vie!"
"Isä! Kaukaa valon nään siintävän;
oi virka, mitä se on?"
Mut isä ei vastannut sanaakaan:
hän jäät' oli, tunnoton.
Kädet tiukasti ruorissa seisoi hän
ylös silmäten taivaaseen.
Pyryn halki loimunsa lyhty loi
hänen jäykille silmilleen.
Tytär kätensä risti rukoillen;
hädän hetkellä muisti hän,
miten Kristus merellä Galilean
veden tyynnytti ärjyvän.
Läpi synkän, kaamean sydänyön,
läpi viuhuvan lumen ja veen
päin riuttaa ohjaton laiva kiis
laill' aaveen pillastuneen.
Välill' aina viimojen vonkuvain
soi pauhu ääreltä maan,
kohu hyrskivän veen joka louhuun nous
kivet huuhtoen kuohuillaan.
Karit vaanivat keulaa kuunarin,
joka haaksihylkynä ui;
jääpuikkoina kainolta hyökyihin
sen miehistö huuhtoutui.
Kuin halki valkeitten hahtuvain
alus vaahdossa keinuen sous,
kunis paadet puhki sen kylkien
häränsarvien lailla nous.
Jään peittämät mastot purjeineen
alas syöksyivät vongahtain;
lasipurkin laill' alus pirstoutui –
hohoo! meri ulvoi vain.
Nous aamu, ja rannalta aution maan
kalamiehistä muuan löys
tytön kauniin kyljessä mastopuun,
hänen uumillaan oli köys.
Oli vaahto povelle jäätynyt
ja silmiin kyyneleet;
meriruohon ruskean lailla ui
hiussuortuvat auenneet.
Niin hukkui kuunari Hesperus
lumituiskuun ja aallokkoon!
Meit' osasta moisen kuoleman
isä Jumala varjelkoon!
Kaikki runot suomentanut Yrjö Jylhä.WALT WHITMAN.
Longfellow kuuluu runoilijatyyppiin, jonka asema ja merkitys ajassa ja taiteessa on suhteellisen helposti vanhoin taatuin mittapuin määriteltävissä ja luodattavissa. Mutta sellaisen runoilijan kuin Walt Whitmanin merkityksestä ei näytä mahdolliselta päästä yksimielisyyteen: hänessä asunut radikaalinen erikoishenki on kapinallinen runoilijan kuohuakin, jakaen edelleen siihen tutustujat puolesta tai vastaan. – Walt Whitmsn. "hyvä harmaa runoilija" – "The Good Gray Poet", syntyi maanviljelijän poikana Huntingtonissa, Long Islandissa, New Yorkissa. Hänen ollessaan vielä pieni perhe muutti Brooklyniin, jossa Walt kävi koulua. 11 vanhana hänet pantiin kirjanpainajan oppiin. Nelisen vuotta myöhemmin hän toimi opettajana ja kirjoitteli sanomalehtiin; 1839-40 hän jo toimitti omaa lehteä. Huntingtonissa, syntymäkylässään. 1842 hän julkaisi epäonnistuneen romaanin, joutuen sen jälkeen kymmenkunnaksi vuodeksi kirjallisen ja muunkin tilapäistyön varaan, "tutkien elämää" milloin kotiseutunsa yksinäisyydessä, milloin maailmankaupungin vilinässä, kaikkialla, missä vain ihminen paljasti syvimmän itsensä. Rakennustöillä hän lienee ansainnut jonkin verran omaisuutta. 1848 hän oleskeli New Orleansissa. Tänä pitkänä ajanjaksona kypsyi se runous, josta 1855 ilmestyi 12 sirpaletta nimellä Ruohon lehtiä (Leaves of Grass). Emerson tervehti sitä "eriskummallisimpana älyn ja viisauden näytteenä mitä Amerikka on vielä aikaansaanut", löytäen siitä "verrattomia asioita verrattomasti sanottuina". Toisaalla kirja herätti inhoa ja moitetta, mikä aiheutui pääasiallisesti sen seksuaalisesta sisällyksestä (Adamin lapset – The Children of Adam), ja naurua, johtuen sen ennennäkemättömistä vapaista säkeistä, jotka eivät ollenkaan mahtuneet siihenastiseen käsitykseen runouden ulkonaisista laeista. Seuraavissa painoksissa runojen lukumäärä kasvoi; nykyisen laajuutensa se saavutti vasta 1892:n painoksessa; mitään erikoisempaa menekkiä ei teoksella ole Amerikassa milloinkaan ollut. 1862 Whitman muutti Washingtoniin, työskennellen siellä sotilassairaalassa vapaaehtoisena sairaanhoitajana uhrautuvaisesti kolmisen vuotta ja käyttäen hyväntekeväisyyteen kaikki, mitä omisti. Tästä ajasta hän kertoo runoissaan Rummun pärähdyksiä (Drum-Taps, 1865). Saatuaan toimen valtion palveluksessa ja tultuaan erotetuksi siitä "siveettömän kirjan julkaisijana" (hänen esimiehensä, ent. metodistipappi, löysi hänen pulpetistaan Ruohon lehtien uuden painoksen), hän joutui yleisen huomion esineeksi sen kautta, että toimittaja W. D. O'Connor julkaisi hänestä loistavan puolustuksen nimeltä Hyvä harmaa runoilija (1866). Whitman sai uuden toimen, jota hoiti 1873 saakka. Loppuikänsä hän asui Camdenissa New Jerseyssä, komeana, harmaana erakkona, johdonmukaisesti kieltäytyen poistamasta tuotannostaan mitään, mitä viranomaiset tai kustantajat sopivaisuuden tai "sovinnaisuuden" nimessä joskus pyysivät. Hän kuoli 1892. – Samoin kuin Poe, myös Whitman löydettiin Euroopassa, jossa mm. kriitikko J. A. Symonds, runoilijat Rossetti, Swinburne ym. tekivät hänet tunnetuksi. Whitman todennäköisesti turvautui vapaaseen runomuotoon siksi, ettei kyennyt muuten riittävästi ilmaisemaan ajatuksiaan ja kaaosmaisia mielikuviaan; hän on ilmeisesti ollut seksuaalisesti sekaluontoinen (osasto Calamus), luontaisesti ristiriidassa sen kanssa, mikä ilmenee elämän tavallisina peruslakeina; lisäksi hän on ollut sielullinen "asenteilija", joka väkisinkin hakee oman erikoispaikkansa kaikkialla. Tämän perusteella häntä voisi sanoa loistavaksi dekadentti-ilmiöksi, joka tuotantonsa toisin osin on päässyt pysyviin tuloksiin. Mutta kun hänen viralliset ihailijansa esittävät hänet uuden taiteen ja siveyden apostolina, loppuu mahdollisuus päästä hänen arvioinnissaan yksimielisyyteen. Euroopassa – Suomessakin – Whitmanin runous on saanut palvojakseen kirjallisten dekadenttien kerman, ne, joiden täytyy tyydyttää runollisen ravintonsa kaipuu erikoismakuisilla, väkevillä huumausaineilla. Whitmania voidaan "laittomuudessaan" pitää myös bolshevistisen runouden perustajana.
KIRJE LEIRILTÄ.
"Tule vainiolta, isä, täällä on kirje Peteltä;
tule portaille, äiti – pojaltasi on tullut kirje."
Katso: on syksy.
Katso, miten puut, vihreät ja punaiset ja keltaiset
huokuvat viileyttä Ohion kyliin, kun tuuli tuutii lehtiä,
omenat kypsyvät tarhoissa ja rypälet säleiköllä.
(Tunnetko köynnösten rypälten tuoksun?
Tunnetko, miten tuoksuu tattaripelto, jossa mehiläiset surisivat
äsken?)
Korkealla kaiken yllä – taivas, niin tyyni,
niin läpikuultava sateen jälkeen, ihmeellisin pilvin;
ja taivaan alla on myös kaikki tyyntä, elävää ja kaunista –
ja farmi kukoistaa.
Vainioilla kasvaa kaikki hyvin;
mutta tule vainiolta nyt, isä – tule, tyttäresi huutaa sinua;
ja tule ovelle, äiti – tule suoraa tietä suurelle ulko-ovelle.
Äiti, hän rientää minkä ehtii – jalat vapisevat – se tietää
pahaa,
hänellä ei ole aikaa silittää hiuksia tai kohentaa myssyä.
Kiiruhda, avaa kirje.
Voi, se ei olekaan poikamme käsialaa, vaikka hänen nimensä on alla,
voi, vieras käsi kirjoittaa rakkaan poikamme puolesta – oi sinä
haavoitettu äidinsydän!
Kaikki pyörii hänen silmissään – mustat läikät tanssivat – hän
käsittää vain tärkeimmät sanat,
katkonaisia lauseita. – "Osunut rintaan, ratsuväenhyökkäys, makaa
sairaalassa,
tällä haavaa heikkona, mutta paranee pian."
Oi, nyt näen vain tämän yhden hahmon
koko hymyilevässä ja rikkaassa Ohiossa, sen kaikissa kaupungeissa
ja kylissä;
kuolemankalpeus kasvoilla, kuolemanväsymys aivoissa, heikkoudesta
kaatumaisillaan
nojaa hän pihtipieleen.
"Älä sure niin, rakas äiti" (tuskin täysikasvuinen tytär nyyhkyttää
nämä sanat;
pikkusiskotkin tulevat, vaiti ja hyljättyinä).
"Katso, rakas äiti, kirjehän sanoo, että Pete paranee pian."
Ei, poika raukka, hän ei enää koskaan parane (ehkä ei hänen
tarvitsekaan parantua, vakaan ja uskollisen sielun).
Kun he seisovat kotona oven luona, hän on jo kuollut, ainoa poika
on kuollut.
Mutta äidin tarvitsee parantua,
heikon olennon, pian mustiin puetun;
päivällä hän ei koske ruokaan – yöllä hän koettaa nukkua, herää
usein,
herää yösydännä ja itkee, ikävöi, syvällä ikävällä,
oi, saisipa hän mennä, eikä kukaan huomaisi sitä –
lähteä elämästä hiljaisuuteen ja mennä pois
seuraamaan, etsimään, olemaan rakastetun kuolleen poikansa luona.
(Drum Taps – Rummun pärähdyksiä.)
Suomentanut Uuno Kailas.MARK TWAIN.
Samuel Langhorne Clemens, kirjailijanimeltään "Mark Twain", syntyi Floridassa, Missourissa, 1835. Käytyään kirjanpainajan opin ja työskenneltyään mm. luotsina Mississippi-virralla, hän onnistui pääsemään "latomosta toimituksen puolelle", so. sanomalehtimieheksi San Franciscoon. Hänen ensimmäinen teoksensa Calaveran piirikunnan kuuluisa hyppäävä sammakko ym. luonnoksia (The Celebrated Jumping Frog of Caleveras County, and Other Sketches) ilmestyi 1867, (nimikertomus oli julkaistu jo 1865), aloittaen sen nauramattomalla ilmeellä kerrottujen naurattavien ja mahdottomien asioiden tyylin, joka on tullut tunnetuksi erikois-amerikkalaisena huumorina. Tämän jälkeen tehdyn Euroopan-matkan tuloksena ilmestyi 1869 Viattomia ulkomailla (Innocents Abroad, suomeksi nimeltä Jenkkejä maailmalla), saavuttaen suuren menestyksen ja pysyvästi luoden hänen kirjailijamaineensa. Hänen seuraavasta laajasta tuotannostaan mainittakoon tässä suomitut poikainkirjat Tom Sawyerin seikkailut (The Adventures of Tom Sawyer, 1876, suomennettu) ja Huckleberry Finnin seikkailut (The Adventures of Huckleberry Finn, 1885, suomennettu), jotka ilmeisesti ovat hänen arvokkaimmat ja kestävimmät teoksensa; Kulkuri ulkomailla (A Tramp Abroad, 1880), Elämää Mississipillä (Life on the Mississippi, 1883), Itsepäinen Wilson (Pudd'nhead Wilson, 1894) ym. Ollen osakkaana huonosti hoidetussa kustannusliikkeessä hän joutui kärsimään suuria vahinkoja, mutta onnistui suoriutumaan vaikeuksistaan ja vastuistaan varoilla, joita ulkomaille saakka ulotettu luentomatka (1895-96) tuotti. Mark Twain kuoli 1910. Kuten sanottu, hän ei milloinkaan itse lievennä piirteitään ulkonaiseen nauruun, vaan juuri pysymällä vakavana luo erikoisen vastakohdan äänilajinsa ja aiheensa välille; hän on kuitenkin elämää kokenut, viisas sielu, joka silti itsetykönänsä hymyilee ihmisten heikkouksille, itselleen ja muille, anteeksi pyytäen, ymmärtävässä tarkoituksessa; tästä hänen huumorinsa saavuttaa inhimillisyyttä, joskus syvyyttäkin. Amerikkalaisena itseoppineena nousukkaana hän tietenkin tiesi varmasti sanoa, mikä muka oli Euroopan perinteissä ja uskomuksissa naurettavaa ja hylättävää, ja ilmoitti joskus rohkeasti tämän käsityksensä esim. teoksissaan Jenkki Arthur-kuninkaan hovissa (A Yankee at the Court of King Arthur) ja Johanna d'Arc (suomennettu), saavuttamatta kuitenkaan huumorinsa tälle lajille sivistyneiden hyväksymistä. Yhdysvalloissa pidetään Mark Twainia suurmiehenä, sopivana asetettavaksi Lincolnin rinnalle. Eurooppalaisen mielestä Twainin huumori usein jää osumatta maaliinsa, ollen rahvaanomaista ja pinnallista; taiteesta ei hänen kohdallaan voine paljoa puhua; hänen tuotannostaan on suurin osa jo nyt unohtunut. Hän toi Yhdysvaltain kirjallisuuteen kaukaisen lännen maailman.
CALAVERAN PIIRIKUNNAN KUULUISA HYPPÄÄVÄ SAMMAKKO.
Noudattaen erään ystäväni pyyntöä, joka kirjoitti minulle idästä, kävin hyväluontoisen, kielevän, vanhan Simon Wheelerin luona ja kysyin ystäväni ystävää Leonidas W. Smileytä, niinkuin minua oli pyydetty, ja tässä nyt selostan tuloksen. Mielessäni epäilen, että Leonidas W. Smiley on myytti; ettei ystäväni ole koskaan tuntenut sellaista henkilöä; että hän vain arveli, minun kysyessäni häntä ukko Wheelerilta, tämän rupeavan muistelemaan inhoittavaa Jim Smileytään ja käyvän käsiksi asiaan ja kiduttavan minut kuoliaaksi tarinoimalla hänestä nääntymykseen asti, mikä olisi yhtä pitkäveteistä ja ikävystyttävää kuin minulle hyödytöntä. Jos se oli tarkoitus, onnistui asia.
Tapasin Simon Wheelerin veltosti ja mukavasti torkkumassa ränstyneen kapakan uunin ääressä Angelin rappeutuneessa kaivosleirissä ja huomasin, että hän oli lihava ja kaljupäinen sekä että hänen rauhallisilla kasvoillaan oli valloittavan lempeyden ja koruttomuuden ilme. Hän virkistyi horroksistaan ja tervehti minua. Kerroin hänelle muutaman ystäväni antaneen tehtäväkseni kysellä eräitä seikkoja hänen poikavuosiensa rakkaasta toverista, jonka nimi oli Leonidas W. Smiley – pastori Leonidas W. Smiley, nuori evankeelinen pappi, jonka hän oli kuullut yhteen aikaan asuneen Angelin alueella. Lisäsin, että jos herra Wheeler voisi kertoa minulle jotakin pastori Leonidas W. Smileystä, olisin hänelle erittäin kiitollinen.
Simon Wheeler työnsi minut nurkkaan ja sulki minut sinne saarroksiin tuolillaan sekä istuutui sitten ja purki kuin kerältä vyyhdeten sen yksitoikkoisen kertomuksen, joka tässä seuraa. Hän ei kertaakaan hymyillyt, ei kertaakaan rypistänyt otsaansa eikä kertaakaan muuttanut ääntään siitä lempeän vuolaasta sävellajista, johon oli virittänyt alkulauseensa, ei kertaakaan ilmaissut vähintäkään haltioitumisen oiretta, vaan koko tämän loputtoman kertomuksen lävitse kulki vaikuttavan vakavuuden ja vilpittömyyden suoni, joka osoitti minulle selvästi, että puhumattakaan siitä että hänen mielestään tässä tarinassa olisi ollut mitään naurettavaa tai hullunkurista, hän päinvastoin piti sitä vakavan tärkeänä ja ihaili sen kahta sankaria ylimaallisen nerokkaina ja ovelina miehinä. Annoin hänen jutella tarinansa omalla tavallaan, kertaakaan keskeyttämättä.
"Pastori Leonidas W., hm, pastori Le –. No niin, täällä oli kerran muuan mies, jonka nimi oli Jim Smiley, talvella '49 – tai ehkäpä keväällä '50 – en muista tarkoin, olipa nyt kuinka tahansa, vaikka sen nojalla arvelen jommankumman aikamäärän olevan oikean, kun muistan, ettei iso myllynkouru ollut valmis hänen ensin tullessaan tälle alueelle, mutta hän oli joka tapauksessa peräti merkillinen mies, sillä hän oli aina valmis lyömään vetoa mistä tahansa, mitä vain eteen sattui, jos hän vain sai jonkun toisen lyömään vetoa päinvastaisen mahdollisuuden puolesta, ja ellei hän onnistunut tässä, hän vaihtoi puolia. Mikä vaihtoehto tahansa, joka soveltui toiselle, soveltui hänelle – saadessaan vain lyödyksi vetoa hän oli tyytyväinen. Hänellä oli sitä paitsi hyvä onnikin, harvinaisen hyvä; melkein aina hän selviytyi voittajana. Ei voinut olla ainoaakaan asiaa, josta tämä ukkeli ei olisi tarjoutunut lyömään vetoa ja asettumaan kummalle puolelle tahansa, niinkuin juuri mainitsin. Jos oli kilpa-ajot, tavattiin hänet terhakkana seisomassa rinta kaidetta vastaan radan päässä, jos oli koiratappelu, hän löi vetoa siitä, jos oli kissatappelu, hän löi vetoa siitä, jos oli kananpoikain tappelu, hän löi vetoa siitä, ja vaikka vain kaksi lintua istui aidalla, hän löi vetoa, kumpi lähtisi lentoon ensin, tai jos oli ulkoilmakokous, hän oli säännöllisesti saapuvilla lyömässä vetoa pastori Walkerin puolesta, joka oli hänen mielipiteensä mukaan paras puhuja näillä tienoin, niinkuin olikin, ja sitä paitsi vielä hyvä mies. Näkipä hän vaikka vain lutikan lähtevän minne tahansa, niin hän tarjoutui lyömään kanssanne vetoa siitä, kuinka kauan sen kestäisi kulkea sinne – minne hyvänsä se vain oli matkalla, ja jos suostuitte hänen tarjoukseensa, hän seurasi sitä vaikka Meksikkoon, saadakseen selville, minne se oli menossa ja kuinka kauan se viipyisi matkalla. Monen monet pojat täällä ovat nähneet tuon Smileyn ja voivat kertoa teille hänestä. Niin vain asia oli, ettei hänen mielestään ollut eroa millään – hän löi vetoa mistä tahansa – se oli kumma mies. Pastori Walkerin vaimo oli kerran pahasti sairaana hyvän aikaa, ja näytti siltä kuin ei häntä olisi voitu pelastaa, mutta eräänä päivänä, kun Walker tuli sisään, Smiley nousi seisaalleen ja kysyi, kuinka rouva voi, ja pastori sanoi, että hän oli tuntuvasti parempi – kiitos Herralle hänen rajattomasta armostaan – sekä että hän toipuu niin nopeasti, että hän Kohtalon siunauksen turvin vielä kohentuu, jolloin Smiley sanoi ennenkuin ennätti ajatellakaan: 'Tuohon käteen, lyön vetoa kaksi ja puoli dollaria, että hän yhtäkaikki jää paranematta'.
"Sinä vuonna Smileyllä oli tamma – pojat sanoivat sitä viidentoista minuutin virkuksi, mutta se oli tietenkin vain leikkipuhetta, sillä onhan selvää, että tamma oli nopeampi, ja hän voitti tavallisesti rahaa sillä hevosella, vaikka se oli niin hidas ja vaikka sitä aina vaivasi hengenahdistus tai pahantuulisuus tai rintatauti tai jokin muu sellainen. Miehillä oli tapana antaa sille parin-kolmensadan metrin etumatka ja sitten sivuuttaa se taipaleella, mutta aina kilpa-ajon lopulla se kiihtyi ja hurjistui ja juoksi loikkien ja jalat harassa ja heitellen sääriään aisan yli välistä ilmaan ja välistä jommallekummalle puolen aisoihin, potkien ilmaan yhä enemmän pölyä ja pitäen yhä hurjempaa meteliä yskimisellään, huokunallaan ja läähätyksellään – ja aina se pääsi maaliin juuri päänmitan ennen toisia niin täpärästi, että tapauksen juuri voi merkitä kirjoihin.
"Ja hänellä oli pieni koiranpentu, jota päältä katsoen ei olisi luullut sentinkään arvoiseksi eikä kelvolliseksi muuhun kuin vetelehtimiseen ja näyttämään säädylliseltä, mutta samalla vaanimaan varastamisen tilaisuutta. Mutta niin pian kuin siitä oli lyöty vetoa, se oli eri koira. Sen alaleuka pisti esiin kuin höyrylaivan keulakatto. Koirat saattoivat hyökätä sen kimppuun ja purra sitä ja paiskata sen hartioittensa ylitse pari kolme kertaa, mutta Andrew Jackson – se oli rakin nimi – Andrew Jackson ei koskaan ilmaissut mitään muuta kuin että se oli tyytyväinen ja ettei se ollut muuta odottanutkaan – ja vedonlyöntejä kaksinkertaistettiin kaiken aikaa yhä toiselta puolelta, kunnes panokset oli korotettu äärimmilleen. Silloin se yhtäkkiä tarrasi toisen koiran takareiden taipeeseen ja tarttui siihen kiinni – ei purrut, ymmärrättehän, vaan ainoastaan tarttui kiinni ja riippui siinä, kunnes loppumerkki annettiin, vaikka siihen olisi kulunut kokonainen vuosi. Smiley voitti aina rakillaan, kunnes hän lopulta varustausi tappeluun sellaista koiraa vastaan, jolla ei ollut ensinkään takajalkoja, sillä ne olivat menneet poikki pyöräsahassa, ja kun juttua oli jatkunut tarpeeksi kauan, vedonlyönti kohonnut korkeimpaan panokseen, ja rakki koettanut siepata toisesta kiinni mieliotteellaan, se samassa huomasi, kuinka sitä oli vedetty nenästä ja kuinka toinen koira oli ikäänkuin livahtanut lävestä, ja se näytti yllättyneeltä ja sitten melko nolautuneelta eikä enää koettanut päästä voitolle, ja niin se hellitti saatuaan pahan kolauksen. Se loi Smileyhin katseen, joka ikäänkuin ilmaisi, että sen sydän oli murtunut ja että se oli hänen vikansa, kun hän oli päästänyt vastatappelijaksi koiran, jolla ei ollut ollenkaan takajalkoja, joihin olisi voinut karata kiinni, mikä oli sen itsensä tärkein turvakeino tappelussa, ja sitten se liikkasi pois jonkin matkan päähän ja paneutui pitkäkseen ja kuoli. Se oli hyvä pentu, se sama Andrew Jackson, ja olisi luonut hyvän nimen itselleen, jos olisi elänyt, sillä siinä oli oikeaa ainesta ja siinä oli neroa – minä tiedän sen, sillä pennulla ei ollut mitään mahdollisuutta puhua, eikä ole oikein järkeenkäypää, että koira saattoi otella sellaisen tappelun kuin se otteli niissä olosuhteissa, ellei sillä olisi ollut taipumuksia. Tunnen aina mieleni surulliseksi ajatellessani sen viimeistä ottelua ja sitä käännettä, jonka tämä lopuksi sai.
"No niin, sinä vuonna Smileyllä oli rottakoiria ja kukonpoikia ja uroskissoja ja kaikkea muuta sellaista, kunnes kukaan ei enää saanut rauhaa eikä voinut esittää hänelle mitään asiaa, josta hän ei olisi tarjoutunut lyömään vetoa. Hän otti eräänä päivänä kiinni sammakon ja vei sen kotiinsa ja sanoi suunnittelevansa sen kasvattamista, eikä tehnyt sitten kolmeen kuukauteen mitään muuta kuin istui takapihallaan ja opetti sammakkoa hyppäämään. Ja totisesti hän opettikin sen. Hänellä oli tapana antaa sille pieni näpsäys takaa, ja samassa nähtiin sammakon kiepahtavan ilmassa kuin munkkileivos – tekevän kuperkeikan tai kenties parikin, jos se vain sai hyvän alkulähdön, ja putoavan maahan käpälilleen moitteettomasti kuin kissa. Hän opetti sen vielä ottamaan kiinni kärpäsiä, kehittäen sen niin taitavaksi, että se sai siepatuksi kärpäsen joka kerta sellaisen nähdessään. Smiley sanoi, ettei sammakko tarvitse mitään muuta kuin kasvatusta kyetäkseen tekemään melkein mitä tahansa – ja minä uskon häntä. No niin, olen nähnyt hänen asettavan Daniel Websterin tähän lattialle ja huutavan: 'Kärpäsiä, Daniel, kärpäsiä!' ja silmänräpäystä nopeammin se hyppäsi suoraan ylös ja sieppasi kärpäsen tuolta pöydältä, pudota tupsahti taas lattialle yhtä turvallisesti kuin multakokkare, ja rupesi raaputtamaan takajalalla korvallistaan niin välinpitämättömästi kuin ei sillä olisi ollut aavistustakaan, että se oli tehnyt mitään muuta kuin mihin sammakko mikä tahansa olisi kyennyt. Koskaan ei ole nähty niin vaatimatonta ja vilpitöntä sammakkoa kuin se, vaikka se olikin niin lahjakas. Ja kun oli hypättävä suoraan ja mutkatta tasaista pintaa, se saattoi edetä yhdellä ainoalla loikkauksella pitemmän matkan kuin yksikään toinen sen sukuun kuuluva eläin. Tasaisella pinnalla loikkaaminen oli nähkääs sen vahvoja puolia, ja kun tosi tuli eteen, saattoi Smiley tuhlata siihen rahaa niin kauan kuin hänellä oli kolikkoakaan. Smiley oli kaamean ylpeä sammakostaan, ja kyllä hänen kannattikin, sillä sellaiset miehet, jotka olivat matkustelleet ja olleet kaikkialla, sanoivat sen vievän voiton mistä sammakosta tahansa, minkä he olivat nähneet.
"No niin, Smiley piti elukkaa pienessä ristikkolaatikossa, ja hänellä oli tapana tuoda se välistä kaupungille lyödäkseen siitä vetoa. Eräänä päivänä muuan mies – hän oli muukalainen näillä tienoin – tulee Smileytä vastaan tämän kävellessä laatikkoineen ja sanoo:
"'Mitä kummaa teillä onkaan tuossa laatikossa?'
"Ja Smiley sanoo näköjään aivan välinpitämättömästi: 'Voisihan siellä olla papukaija tai ehkäpä kanarialintu, mutta eipäs ole – on vain sammakko.'
"Mies ottaa sen ja katselee sitä tarkoin ja kääntelee sitä puolelle ja toiselle ja sanoo: 'Hm – niinpä on. No, mihinkäs se kelpaa?'
"Silloin Smiley sanoo huolettomasti ja välinpitämättömästi: 'Se kelpaa mainiosti yhteen asiaan, luulen ma – se voi loikata pitemmältä kuin yksikään sammakko Calaveran piirikunnassa'.
"Mies ottaa taas laatikon käteensä, katselee sammakkoa pitkään ja harkiten, antaa sen takaisin Smileylle ja sanoo hyvin tyynesti: 'En näe tuossa sammakossa mitään, minkä vuoksi se olisi etevämpi kuin muutkaan sammakot'.
"'Ehkäpä ette', sanoo Smiley. 'Ehkäpä ymmärrätte sammakoita, ehkäpä ette. Ehkäpä teillä on kokemusta, ja ehkäpä ette ole vain jonkinlainen harrastelija, ehkäpä. Joka tapauksessa minulla on oma mielipiteeni, ja minä lyön vetoa neljäkymmentä dollaria, että se voi ottaa pitemmän loikan kuin yksikään sammakko Calaveran piirikunnassa.'
"Vieras mies harkitsee asiaa hetkisen ja sanoo sitten jonkin verran alakuloisesti: 'No niin, minä olen vain muukalainen täällä, eikä minulla ole sammakkoa, mutta jos minulla olisi sellainen, löisin vetoa kanssanne.'
"Silloin Smiley sanoo: 'Se on oikein – se on oikein – jos pidätte laatikkoani hetkisen, lähden noutamaan teille sammakon'. Ja niin mies otti laatikon, kaivoi neljäkymmentä dollaria Smileyn rahojen viereen ja istuutui odottamaan.
"Siinä hän sitten istui hyvän aikaa tuumien tuumimistaan ja otti sitten laatikosta sammakon ja puristi sen suun auki ja otti teelusikan ja ahtoi sen sillä täyteen hauleja – täytti sen aivan leukaan asti – ja laski sen maahan. Smiley taas meni rämeelle saakka ja kävellä tallusteli mudassa pitkän aikaa, ja sai lopuksi kiinni sammakon ja toi sen mukanaan ja antoi sen sille miehelle ja sanoi:
"'Kas niin, jos olette valmis, pankaa se Danielin viereen etukäpälät täsmälleen tasan Danielin etukäpäläin kanssa, niin minä annan lähtökäskyn.' Sitten hän sanoo: 'Yksi – kaksi – kolme – hei!' – ja hän ja se toinen mies näpäyttivät sammakoita takaa, ja uusi sammakko loikkasi reippaasti, mutta Daniel nykäisi kerran ja kohautti olkapäitään – näin – niinkuin ranskalainen, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä – se ei voinut hievahtaakaan; se pysyi paikallaan lujasti kuin kirkko eikä se voinut liikahtaa sen paremmin kuin jos olisi ollut ankkuroitu. Smiley oli aika lailla ihmeissään ja kiukuissaankin, mutta hänellä ei tietenkään ollut aavistustakaan siitä, mikä oli vikana.
"Mies otti rahat ja lähti pois, ja mennessään ulos ovesta ikäänkuin viittasi peukalollaan olkapäänsä ylitse – näin – Danieliin päin, ja sanoi hyvin harkitsevasti: 'No niin', hän sanoi, 'minä en näe tuossa sammakossa mitään ominaisuuksia, jotka olisivat parempia kuin millä muulla sammakolla tahansa.'
"Smiley seisoi ja raapi päätään ja katseli alas Danieliin pitkän aikaa, ja sanoi vihdoin: 'En ymmärrä, mikä kumma teki tuon sammakon kykenemättömäksi – eiköhän siinä sittenkin vain liene jotakin hullusti – se näyttää jollakin tavoin liian säkkimäiseltä'. Ja hän tarttuu Danielia niskanystyröihin ja nostaa sen ylös ja virkkaa: 'Minua saa sanoa vaikka kissaksi, ellei se paina viittä naulaa!' ja kääntää sen päälleen ja valuttaa sen suusta pari kourallista hauleja. Ja silloin hän huomasi, kuinka asiat olivat, ja tuli aivan vimmoihinsa – hän laski sammakon lattialle ja lähti ajamaan takaa sitä vierasta, mutta ei saanut koskaan miestä kiinni. Ja –"
(Tässä Simon Wheeler kuuli huudettavan nimeään pihalta ja nousi katsomaan, mikä oli hätänä.) Mutta kääntyen minuun päin hän poistuessaan virkkoi: "Istukaa vain paikallenne, vieras, ja levätkää mukavasti – minä en viivy poissa kuin hetkisen."
En luvalla sanoen kuitenkaan ollut sitä mieltä, että tämän yritteliään kulkuri Jim Smileyn tarinan jatkaminen olisi voinut antaa minulle paljoakaan tietoja pastori Leonidas W. Smileystä, ja siitä syystä lähdin pois.
Ovella tapasin seuranhaluisen Wheelerin, joka palasi sisään, ja hän tarttui napinläpeeni sekä aloitti:
"No niin, sinä vuonna Smileyllä oli keltainen silmäpuoli lehmä, jolla ei ollut häntää, vaan ainoastaan lyhyt tynkä kuin banaani, ja –"
Kun ei minulla kuitenkaan ollut aikaa eikä haluakaan kuulla tuosta vajavaisesta lehmästä, sanoin jäähyväiset.
Suomentanut Aino Tuomikoski.
FRANCIS BRET HARTE.
Eurooppalaisina epäröimme, kun meiltä vaaditaan selvää kantaa Mark Twainiin nähden, mutta emme juuri silloin, kun meidän on ilmaistava käsityksemme Francis Bret Hartesta: hänet tunnustamme mielellämme hienoksi humoristiksi ja taiteilijaksi eurooppalaisten mittojen mukaan. Tämä toinen ja todella varsinainen suuren lännen kirjailija syntyi Albanyssa, New Yorkissa, 1839, sivistyneestä perheestä. 15-vuotiaana orpona hän muutti äitinsä kanssa Kaliforniaan, jossa joutui toimimaan opettajana, kullankaivajana ja latojana, päästen viimemainitun ammatin ansiosta sanomalehtien yhteyteen ja toimituksen puolelle. 1857 hän tuli Kultainen aika (Golden Era) nimisen fransiskolaisen lehden palvelukseen, julkaisten siinä ensimmäiset humoristiset lastunsa kullankaivajien elämästä. Hän otti osaa indiaanisotiin ja sisällissotaan, ja toimi 1864-70 Yhdysvaltain rahapajan sihteerinä San Franciscossa, avustaen samaan aikaan uutta aikakauslehteä nimeltä The Californian, johon myös Mark Twain kirjoitteli. Paitsi lastuja suuren lännen seikkailuelämästä hän kirjoitti näihin lehtiin eräänlaisia humoristisia tiivistyksiä – Condensed Novels – kuuluisista kertomuksista. 1868 hän perusti aikakauslehden The Overland Monthly, julkaisten siinä useita niistä kertomuksista, jotka tulivat tunnetuiksi Euroopassakin. Ensimmäinen niistä oli Kiljulan leirin onnenlapsi (The Luck of Roaring Camp), joka hienon kyynillisen, humoristisen sävynsä ja ujostelemattoman, mutta silti sivistyneen realisminsa ynnä pohjalla lämmittävän, leirin kirjavan ihmisaineksen kuvauksessa ilmenevän ihanteellisen ihmisrakkauden vuoksi kohosi itsenäiseksi huomattavaksi saavutukseksi. Tämä tyyli ja tällaiset kertomukset, joissa Harte monipuolisesti, mestarin kaivertimella, samalla realistisesti ja ihanteellisesti, kuvasi suuren lännen kullankaivajia, pelaajia ja seikkailijoita, aina löytäen heidän sielustaan inhimillisyyden kultahiekkaa ja lieventäen elämän karkeutta hienon huumorin rusotuksella, muodostavat hänen kirjallisen maineensa perustuksen. Hän kuului The Atlantic Monthlyn avustajiin, työskenteli 1870-78 New Yorkissa, 1878-80 Yhdysvaltain konsulina Crefeldissä, Saksassa, 1889-85 samassa ominaisuudessa Glasgow'ssa, minkä jälkeen asui Lontoossa kuolemaansa saakka 1902. Hän oli Amerikan kaukaisen lännen, mutta silti kaikkien ihmissydänten kirjailija.
KILJULAN LEIRIN ONNENLAPSI.
Eräässä kullankaivajien leirissä syntyi v. 1850 poika, jonka äiti – leirin ainoa nainen – kuoli samana päivänä ja jonka isästä ei ollut tietoa. Monenlaisista sekalaisista ja enimmäkseen rikollisistakin aineksista muodostunut asujaimisto otti pienokaisen hellään hoivaansa ja uskoi hänet lähinnä Stumpy nimisen miehen hoitoon. Tämä alkoi ruokkia lasta leirissä olevan aasintamman maidolla ja vaalia häntä parhaan taitonsa mukaan.
Ja niin alkoi elämä uudistua Kiljulan leirissä. Melkein huomaamatta tapahtui muutos siirtokunnassa. "Onnen Tommylle" – eli "Onnille", niinkuin häntä useimmiten nimitettiin – määrätty koju osoitti ensimmäiseksi parantumisen merkkejä. Se pidettiin äärimmäisen huolellisesti puhtaana ja valkaistuna. Sitten se laudoitettiin, verhottiin ja paperoitiin. Ruusupuinen kehto, joka oli tuotu muulin vetämillä rattailla kahdeksankymmenen mailin matkan takaa, oli Stumpyn sanoja käyttääksemme "tavallaan surmannut muut huonekalut". Siksipä kojun kuntoonpano tuli välttämättömäksi. Ne miehet, joilla oli tapana poikkeilla aikansa kuluksi sisään Stumpyn luokse katsomaan, kuinka 'Onni' menestyi, näyttivät antavan arvoa tälle muutokselle, ja itsepuolustukseksi alkoi kilpaileva uudistalo "Tuttien maustekauppa" kunnostautua ja hankki sinne maton ja kuvastimia. Viimemainitut olivat omiaan vaikuttamaan Kiljulan leirin ulkoasuun aikaansaamalla siisteyttä henkilökohtaisen puhtauden alalla. Stumpy taas vaati jonkinlaista puhtaustakuuta niiltä, jotka tavoittelivat kunniaa ja etuoikeutta saada pitää Onnia sylissään. Oli julma nöyryytys Kentuckille – hän oli reheväluonteisen ja rajaseudun elämään tottuneen miehen huolettomuudella alkanut pitää kaikkia vaatekappaleita toisena nahkanaan, joka samoin kuin käärmeenkin irtautui ruumiista vain loppuunkulumalla –, kun häneltä evättiin tämä etu joistakin varovaisuussyistä. Sellainen kuitenkin oli tämän uudistuksen hienostava vaikutus, että hän esiintyi sen jälkeen joka iltapäivä säännöllisesti puhtain paidoin ja kasvot vielä paistaen pesun jälkeen. Ei myöskään siveellisiä ja yhteiskunnallisen terveyden lakeja laiminlyöty. "Tommyä", jonka otaksuttiin viettävän koko elämänsä alituisessa levon tavoittelussa, ei saanut häiritä metelillä. Sitä huutoa ja kirkunaa, joka oli antanut leirille sen epäedullisen nimen, ei suvaittu Stumpyn kuulomatkan ulottuvilla. Miehet keskustelivat kuiskaillen tai polttelivat vakavina kuin indiaanit. Sopimattomat puheet lakkasivat äänettömästä sopimuksesta näillä pyhillä alueilla, ja kaikkialla leirissä hylättiin kansanomaisiksi tulleet voimasanat "Lemmon onni!" ja "Hitonmoinen onni!", koska niillä nyt oli uusi henkilökohtainen merkitys. Laulumusiikkia ei kielletty, koska sillä otaksuttiin olevan viihdyttävä ja rauhoittava vaikutus, ja muuan laulu, jota lauloi Hänen Majesteettinsa australialaisista siirtokunnista kotoisin oleva englantilaisen sotalaivan merimies, oli erittäin suosittu kehtolauluna. Se oli surullinen kertomus "Arethusan" sankariteoista ja esitettiin hillityllä mollisävelellä sekä päättyi joka säkeistön lopussa pitkäveteiseen hiutuvaan loppukertoon "A-a-a-arethusa". Oli kauniin näköistä, kun Jack piti Onnia sylissä ja heilui sivulta toiselle ikäänkuin laivan keinumisen tahdissa ja hyräili tätä merilaulua. Joko Jackin erikoisen heilahtelun vuoksi tai hänen laulunsa pituudesta johtuen – siihen kuului yhdeksänkymmentä säkeistöä, ja se esitettiin tunnontarkasti ja huolellisesti aina haikeaan loppuun asti – tällä kehtolaululla oli yleensä toivottu vaikutus. Sitä esitettäessä miehet tavallisesti makasivat pitkin pituuttaan puiden alla pehmeässä kesähämärässä poltellen piippua ja ahmien kaikin aistein sointuisia säkeitä. Epämääräinen käsitys siitä, että tämä oli onnellista maalaisidylliä, täytti kaikkien mielen. "Tämänlaatuinen olotila", sanoi kaupunkilaispoika Simmons nojaillen miettivästi kyynärpäitään vastaan, "on taivaallista". Se palautti hänen mieleensä Greenwichin ajan.
Pitkinä kesäpäivinä Onni tavallisesti kannettiin sen kaivoksen reunalle, josta Kiljulan leirin kultavaroja koottiin. Siellä hän silloin makasi kuusen oksille levitetyllä huovalla miesten työskennellessä alhaalla ojissa. Lopuksi vielä yritettiin kömpelöllä tavalla koristaa tämä makuusija kukilla ja hyväntuoksuisilla pensailla, ja tavallisesti joku toi hänelle kimpun kuusamia, atsaleoja tai Las Mariposasin maalattuja kukkia. Miehet olivat äkkiä heränneet käsittämään sen tosiasian, että oli kauneutta ja merkitystä näillä pikku seikoilla, joita he olivat niin kauan polkeneet huolettomasti jalkoihinsa. Välkkyvän kissankullan sirpale, kappale moniväristä kvartsia, vaalea piikivi poukaman pohjalla muuttui kauniiksi näin kirkastuneilla ja vahvistuneilla silmillä katseltuna, ja ne pantiin säännöllisesti talteen Onnin varalle. Oli ihmeellistä, kuinka metsistä ja kukkulanrinteiltä saatiin monta aarretta, jotka "olivat sopivia Tommylle." On syytä toivoa, että Tommy oli tyytyväinen saadessaan leikkiä sellaisilla leluilla, jollaisia ei yhdelläkään muulla lapsella ollut ennen ollut muualla kuin satumaassa. Hän näytti olevan häiriintymättömän onnellinen, vaikka hänessä olikin lapsenomaista vakavuutta ja hänen pyöreissä harmaissa silmissään mietteliäs ilme, joka välistä huolestutti Stumpya. Hän oli aina sopuisa ja rauhallinen, ja sellaistakin kerrotaan, että hän kerran ryömittyään karsinansa ulkopuolelle – se oli hänen vuodettaan ympäröivä, kuusenoksista kyhätty aitaus – putosi töyrään reunalta päälleen pehmeään maahan ja jäi järkähtämättömän vakavana sojottamaan siihen asentoon sääret ilmassa ainakin viideksi minuutiksi. Hän ei äännellyt ensinkään, kun hänet pelastettiin siitä. Minua epäilyttää kertoa monia muita todistuksia hänen viisaudestaan, sillä ne perustuvat valitettavasti puolueellisten ystävien selostuksiin. Muutamissa niissä on suorastaan taikauskoinen vivahdus. "Kiipesin äyrästä ylös vast'ikään", sanoi Kentuck eräänä päivänä hengästyneenä ja kiihkoissaan, "ja minut saa vaikka nylkeä, ellei hän parhaillaan puhellut harakan kanssa, joka istui hänen sylissään. Siinä ne istuivat aivan yhtä huolettomasti ja tuttavallisesti kuin mitkä ikään ja juttelivat nokitusten lähekkäin kuin kaksi kirsikanmarjaa." Olipa kuinka tahansa, konttailipa hän kuusen oksien ylitse tai loikoili mukavasti selällään tirkistellen puoleksi suljetuin silmin yläpuolellaan olevia lehtiä, joka tapauksessa hänelle linnut lauloivat, oravat pakisivat ja kukat heloittivat. Luonto oli hänen hoitajansa ja leikkitoverinsa. Hänelle se päästi lehtien lomitse päivänpaisteen kultaiset nuolet, jotka osuivat juuri hänen kätensä ulottuville; se lähetti ilmassa leijailevat tuulenhenkäykset vierailemaan hänen luokseen ja tuomaan palsamisen tuoksun laakerimetsästä ja pihkanhajuisista kumipuista; hänelle nyökkäilivät korkeat honkapuut tuttavallisesti ja unisesti, mettiset surisivat ja varikset vaakkuivat unista säestystä.
Sellainen oli Kiljulan leirin kultainen kesä. Ne olivat loistoaikoja, ja onni oli heidän kerallaan. Valtaukset olivat olleet suunnattoman anteliaita. Leiri oli mustasukkainen eduistaan ja katseli epäluuloisesti vieraita. Vähimmälläkään tavalla ei rohkaistu seudulle muuttamista, ja jotta eristyneisyys olisi täydellisempi, varasivat leiriläiset jo ennakolta omaan haltuunsa leiriä ympäröivän vuorenseinämän kahta puolta olevan maa-alueen. Tämä sekä maine erikoisen taitavasta revolverinkäytöstä piti Kiljulan leirin varamaan suojattuna ja koskemattomana. Välitysmies – heidän ainoa yhdistävä siteensä ulkomaailman kanssa – kertoi toisinaan ihmeellisiä juttuja leiristä. Hänellä oli tapana sanoa: "Niillä on siellä Kiljulassaan katu, joka veisi voiton mistä Punaisen Koiran kadusta tahansa. Niillä on viiniköynnöksiä ja kukkia talojensa ympärillä, ja ne peseytyvät kahdesti päivässä. He ovat kuitenkin tavattoman tylyjä vieraille ja palvovat erästä orpolasta."
Leirin vaurastumista seurasi lisäparannusten halu. Suunniteltiin hotellin rakentamista seuraavana keväänä ja yhden tai kahden säädyllisen perheen kutsumista sinne asumaan Onnin vuoksi, jolle arveltiin olevan hyötyä naisseurasta. Sen uhrauksen, jonka tämä myönnytys toisen sukupuolen hyväksi maksoi näille miehille, voi panna vain heidän Tommyä kohtaan tuntemansa hellyyden tilille. Jotkut harvat asettuivat kuitenkin vastustavalle kannalle. Mutta päätöstä ei voitu toteuttaa kolmeen kuukauteen, ja vähemmistö taipui säyseästi siinä toivossa, että sattuisi jotakin, mikä ehkäisisi sen. Ja niin sattuikin.
Talvi 1851 muistetaan kauan näiden kukkuloiden tienoilla. Lunta oli paksulti Sierran rinteillä, ja joka vuoristopoukama muuttui joeksi ja joki järveksi. Kaikki kuilut ja solat muuttuivat kohiseviksi putouksiksi, jotka virtasivat alas rinteitä temmaten mukaansa jättipuita ja levittäen ryöppynsä ja kuljettamansa esineet pitkin tasankoa. Punaisen Koiran leiri oli ollut kahdesti veden alla, ja Kiljulan leiri oli saanut varoituksia. "Vesi on kuljettanut kultaa noihin kuiluihin", sanoi Stumpy. "Sitä on ollut täällä ennen ja sitä tulee taas!" Ja sinä yönä Pohjoispoukama äkkiä kohahti yli äyräittensä ja pyyhkäisi näkymättömiin Kiljulan leirin kolmikulmaisen laakson.
Siinä sekaannuksessa, jonka saivat aikaan kohiseva vesi, rusahtelevat puut sekä kaatuessaan ryskyvät puunrungot, ja pimeydessä, joka näytti valuvan veden mukana ja pyyhkäisevän olemattomiin ihanan laakson, ei voitu tehdä juuri mitään hajalleen joutuneen leirin pelastamiseksi. Aamun koittaessa oli lähinnä joen äyrästä oleva Stumpyn koju poissa. Alempaa kuilusta toiset löysivät sen onnettoman omistajan ruumiin, mutta Kiljulan leirin ylpeys, toivo, ilo, Onni. oli kadoksissa. Etsijät olivat juuri paluumatkalla alakuloisin sydämin, kun rannalta kuuluva huuto herätti heidän huomiotaan.
Siellä oli joen alajuoksulta päin tuleva pelastusvene. Veneessä olijat sanoivat parin mailin päässä alempana ottaneensa hoiviinsa melkein hengettömäksi uupuneen miehen ja pikku lapsen. Tiesikö kukaan heistä, ja kuuluivatko he tänne?
Yksi ainoa silmäys riitti osoittamaan, että siinä makasi Kentuok julmasti murskautuneena ja mustelmia täynnä, mutta yhä pitäen Kiljulan leirin onnenlasta sylissään. Kumartuessaan tämän epätasaisen parin puoleen he näkivät, että lapsi oli kylmä ja hengetön. "Hän on kuollut", sanoi yksi heistä. Kentuck avasi silmänsä. "Kuollut?" hän toisti heikosti. "Niin, hyvä mies, ja sinäkin kuolet pian." Hymy valaisi viimeisiä henkäyksiään vetävän Kentuckin silmiä. "Minä kuolen!" hän toisti. "Onnenlapsi vie minut mukanaan. Sanokaa pojille, että olen nyt saanut Onnen mukaani." Ja tämä vahva mies, joka puristi syliinsä hentoa lasta niinkuin hukkuvan miehen sanotaan tarttuvan oljenkorteen, ajautui pois siihen varjoisaan jokeen, joka virtaa ikuisesti tuntematonta merta kohti.
(The Luck of Roaring Camp.)
Suomentanut Aino Tuomikoski.JACK LONDON.
1900-luvun vaihteen jälkeen herätti huomiota Jack London, uusi kaukaisen lännen, valtameren, erä- ja kultamaiden voimakas, romanttisesti tunteva ja realistisesti kertova kyky. Hänen elämäntarinansa on kuin otettu hänen omista kirjoistaan. Jack London syntyi San Franciscossa 1876 ja sai siellä koulutuksensa ja yliopistokasvatuksensa. Synnynnäinen seikkailumieli veti häntä maailmalle: 17-vuotiaana hän lähti merille, palvellen tavallisena matruusina maston etupuolella, ja hankkien siten jo nuorena sen merikokemuksen, joka esiintyy esim. hänen romaanissaan Merisusi (The Sea Wolf) ja jota hän sittemmin omilla meriretkillään tarvitsi. Klondyken ensimmäinen kultarynnäkkö (1897) tempasi hänet mukaansa. Siellä saadut kokemukset tuottivat laajan sarjan kullan, lumen ja kaukaisen pohjolan romantiikkaa, alkuna kuuluisat teokset Suden poika (The Son of the Wolf, 1900) ja Erämaan kutsu (The Call of the Wild, 1903). Kalifornian, kaukaisen lännen, suurien erämaiden, luontoa ja petoja vastaan taistelevien ihmisen romantiikka tuli niiden kautta jälleen suosituksi. Klondyke-seikkailun jälkeen London retkeili kulkurina Kanadan ja Yhdysvaltain halki, tutustuen perinpohjin "tramppien" maailmaan. Oltuaan 1904 kirjeenvaihtajana Venäjän–Japanin sodassa hän lähti 1906 purjehdusretkelle maapallon ympäri pienellä 50 jalan purrella, kadoten valtamerille pariksi vuodeksi. Sieltä palattuaan hän julkaisi romaanin Martin Eden (1909), sarjan Etelämeren tarinoita (South Sea Tales, 1912) ym. 1914 hän oli sotakirjeenvaihtajana Meksikossa. Hänen viimeinen teoksensa oli Ison talon pikku rouva (The Little Lady of the Big House, 1916). Viimemainittuna vuonna hän kuoli. Jack London on huomattava kirjailijakyky kaikessa, missä voidaan saavuttaa jotakin voimakkaalla, selvällä ja mieleenpainuvalla kuvaustavalla; hänellä on myös melkoinen kyky eläytyä luontoon ja esittää sen eri tunnelmia. Mutta sielunelämän syvemmät puolet jäävät häneltä luotaamatta, hänen laajat kuvauksensa järjestyvät vastahakoisesti taiteelliseen muotoon, ja hänen aihemaailmansa, jossa alkuperäinen, fyysillinen voima ja väkevämmän "oikeuden" filosofia usein on etualalla, kieltäytyy enimmäkseen kohoamasta kirjallisuuden viljellymmälle, aatteellisesti, siveellisesti ja taiteellisesti korkeammalle asteelle.
HÄNEN ISIENSÄ JUMALA.
(Loppukohtaus.)
"Hitto vieköön, Baptiste, en voi ajatellakaan sellaista. En hetkeäkään. Myönnän kyllä, että tämä mies on hupsu ja hyvin vähän hyödyksi tavallisessa elämänkulussa, mutta en voi kuitenkaan hylätä häntä, näet."
Hay Stockard vaikeni koettaen pukea sanoiksi sydämensä sievistelemättömiä siveyskäsitteitä.
"Hän on häirinnyt minua, Baptiste, sekä ennen että nyt, ja tuottanut minulle kaikenlaista kiusaa, mutta etkö voi käsittää, että hän on omaa rotuani – valkoinen – ja – no niin, en voisi ostaa omaa henkeäni hänen hengellään, vaikka hän olisi neekeri."
"Olkoon sitten", virkkoi Baptiste Punainen. "Olen antanut sinulle armoa ja valinnanvapautta. Tulen pian pappeineni ja sotureineni ja joko surmaan sinut, tai sinä kiellät jumalasi. Jätä pappi minun valtaani, niin pääset rauhassa lähtemään. Muuten vaelluksesi päättyy tähän. Kansani on sinua vastaan pikku lapsia myöten. Juuri ovat lapset varastaneet sinulta veneesi."
Hän viittasi alas joelle. Alastomat pojat olivat pujahtaneet veteen ylempänä olevalta niemekkeeltä, päästäneet irti veneet ja sitten työntäneet ne virtaan. Uiskenneltuaan pyssynkantamattomiin he kapusivat veneisiin ja soutivat maihin.
"Anna minulle pappi, niin saat ne takaisin. Kuuletko! Puhu suoraan ajatuksesi, mutta hätiköimättä."
Stockard pudisti päätään. Hänen katseensa osui Teslinin maan naiseen, jolla oli hänen poikansa povellaan, ja hän olisi epäröinyt, ellei hän olisi katsahtanut edessään oleviin miehiin.
"Minä en pelkää", puhui Sturges Owen. "Herra kantaa minua oikeassa kädessään, ja olen valmis yksin menemään uskottomain leiriin. Ei ole liian myöhäistä. Usko voi siirtää vuoria. Yhdennellätoista hetkellä saatan voittaa hänen sielunsa vanhurskauden puolelle."
"Ei niin", sanoi Stockard. "Annoin hänelle sanani siitä, että hän voi puhua kanssamme kiusaantumatta. Ne ovat sodankäynnin sääntöjä, Bill, sodankäynnin sääntöjä. Hän on ollut rehellinen, antanut meille varoituksen ynnä muuta sellaista, ja – no niin, lempo soi, mies, en voi syödä sanaani."
"Hän pitää omansa, sitä ei tarvitse pelätä."
"Älä epäilekään sitä, mutta minä en aio sallia puolirotuisen viedä minusta voittoa käytöksen rehtiydessä. Miksi emme tekisi, mitä hän tahtoo – antakaamme hänelle lähetyssaarnaaja, niin asiasta tulee selvä!"
"E-ei", epäröi Bill neuvottomana.
"Puristaako kenkä, häh?"
Bill punastui hiukan ja lopetti keskustelun. Baptiste Punainen odotti yhä lopullista ratkaisua.
Stockard meni hänen luokseen.
"Asia on nyt näin, Baptiste. Minä tulin kyläänne aikoen jatkaa matkaani ylös Kojukukiin. En tarkoittanut mitään pahaa. Sydämeni oli puhdas pahasta. Se on puhdas yhä vieläkin. Minua seurasi tämä pappi, niinkuin sinä nimität häntä. En tuonut häntä tänne. Hän olisi tullut aivan yhtä hyvin, vaikka minä en olisi ollutkaan täällä. Mutta kun hän nyt kerran on täällä ja on minun kansaani, niin minun on oltava hänen puolellaan. Ja sen aion tehdä. Eikä se muuten ole mitään lapsenleikkiä. Sinun tehtyäsi työsi on kyläsi äänetön ja tyhjä, väkesi tuhoutunut kuin nälänhädässä. Tosin mekin olemme poissa samoin kuin soturisikin –"
"Mutta ne, jotka ovat jäljellä, saavat elää rauhassa, eikä vieraiden jumalien sana ja vieraiden pappien kieli surise heidän korvissaan."
Miehet kohauttivat olkapäitään ja kääntyivät pois puoliverisen palatessa omaan leiriinsä. Lähetyssaarnaaja huusi molemmat miehensä luokseen, ja he polvistuivat rukoilemaan. Stockard ja Bill kävivät kirveineen käsiksi muutamiin harvoihin pystyssä oleviin mäntyihin ja kaatoivat ne sopiviksi rintavarustuksiksi. Lapsi oli vaipunut uneen, minkä jälkeen vaimo pani sen turkiskasan päälle ja rupesi avustamaan leirin linnoittamisessa. Kolme sivustaa oli tällä tavoin suojattu, sillä takana oleva jyrkkä vieru ehkäisi hyökkäyksen siltä suunnalta. Kun nämä varustelut oli saatu valmiiksi, hiipivät molemmat miehet aukealle paikalle raivaten pois siellä täällä näkyvät pensaat. Vastapuolueen leiristä kuului sotarumpujen pärinää ja noitien äänenpitoa heidän kiihoittaessaan kansaa vihaan.
"Pahinta on se, että he tulevat monin äkkihyökkäyksin", valitti Bill heidän kävellessään takaisin kirveet olkapäällä.
"Ja odottavat puoliyöhön, jolloin valo himmenee, ettei voida ampua."
"Siinä tapauksessa emme voi panna luoteja lentämään liian varhain."
Bill vaihtoi kirveen rihlapyssyyn ja tähtäsi huolellisesti. Muuan intiaanien poppamies, joka seisoi heimolaisiaan korkeammalla, erottui selvästi. Bill tähtäsi häneen.
"Kaikki kunnossa?" hän kysyi.
Stockard avasi ammuslaatikon, sijoitti vaimon sellaiseen paikkaan, jossa tämä voi ladata, ja antoi alkajaismerkin. Poppamies lysähti alas. Oli hetkisen äänetöntä, sitten seurasi hurja kiljunta, ja äkkiä alkoi sataa luisia nuolia.
"Haluaisin mielelläni vilkaista sitä miekkosta", huomautti Bill, ladaten uudelleen pyssynsä. "Voisinpa vaikka vannoa osuneeni hänen silmiensä väliin."
"Ei tepsinyt." Stockard pudisti päätään synkästi. Baptiste oli ilmeisesti saanut hillityksi sotaisimmat seuralaisensa, ja sen sijaan että olisi jouduttanut hyökkäystä kirkkaassa päivänvalossa, laukaus oli saanut aikaan kiireisen peräytymisen: indiaanit vetäytyivät pois kylästä, pyssynkantaman ulkopuolelle.
Käännyttämisintonsa ollessa korkeimmillaan Sturges Owen olisi Jumalan käden kannattamana uskaltanut mennä yksin uskottomain leiriin varustautuneena yhtä hyvin ihmeeseen kuin marttyyriuteen, mutta tätä seuranneen odotusajan kestäessä laimeni vakaumuksen kiihko vähitellen inhimillisen heikkouden päästessä vallalle. Ruumiillinen pelko tuli hengellisen toivon sijalle, elämän rakkaus Jumalaan kohdistuvan rakkauden tilalle. Se ei ollut mikään uusi kokemus. Hän saattoi tuntea heikkoutensa pääsevän vallalle, ja hän tunsi sen vanhastaan. Hän oli kamppaillut sitä vastaan ja joutunut siinä tappiolle ennenkin. Hän muisti, kuinka hän kerran toisten miesten vedellessä airoillaan kuin mielipuolet jäälauttojen edellä, kohisevassa ja hyrskyvässä virrassa, oli vaaran hetkenä päästänyt airon käsistään ja rukoillut kiihkoisasti Jumalalta sääliä. Ja oli muitakin kertoja. Niiden muistelu ei ollut mieluista. Se että hänen henkensä oli niin heikko ja hänen lihansa niin vahva, oli hänelle häpeällistä. Mutta elämänrakkaus, elämänrakkaus! Hän ei voinut repäistä sitä irti itsestään. Sen vuoksi hänen hämärän peitossa olevat esi-isänsä olivat herkeämättä noudattaneet omaa elämänsuuntaansa, sen vuoksi hänen oli määrä noudattaa omaansa. Hänen rohkeutensa, jos sitä voi siksi sanoa, oli uskonkiihkon synnyttämää. Stockardin ja Billin rohkeus oli uskollisuutta syvälle juurtuneita ihanteita kohtaan. Ei niin, että elämänrakkaus olisi ollut vähäisempi, mutta perinnäinen roturakkaus oli enemmän! Ei niin, etteivät he olisi pelänneet kuolla, mutta he olivat tarpeeksi urhoollisia ollakseen elämättä häpeän hinnalla.
Lähetyssaarnaaja nousi seisaalleen kallistuen tänä hetkenä uhrautumisen puolelle. Hän kulki puolittain ryömien rintavarustuksen ylitse mennäkseen toiseen leiriin, mutta lysähti maahan vapisevana ja valittelevana röykkiönä. "Kuinka henki vetääkään! Kuinka henki vetääkään! Kuka minä olen, että työntäisin syrjään Jumalan tuomiot? Ennen maailman luomista olivat kaikki asiat kirjoitetut elämänkirjaan. Voinko minä, maan matonen, pyyhkäistä siitä pois sivua tai ainoaakaan kohtaa? Niinkuin Jumala tahtoo, niin henki vaikuttakoon!"
Bill kurkotti rintavarustuksen ylitse, nosti hänet pystyyn ja pudisti häntä rajusti ja mitään sanomatta. Sitten hän pudotti käsistään tämän värisevän hermokimpun ja kohdisti huomionsa molempiin vastakääntyneisiin. Nämä eivät kuitenkaan näyttäneet paljoakaan pelkäävän, vaan varustautuivat hilpeinä ja nokkelina torjumaan tulossa olevaa hyökkäystä.
Stockard, joka oli puhellut matalalla äänellä tesliniläisnaisen kanssa, kääntyi nyt lähetyssaarnaajaan päin.
"Toimita hänet tälle puolelle", hän käski Billiä.
"No nyt", hän määräsi, kun Sturges Owen oli sijoitettu hänen eteensä, "vihi nyt meidät mieheksi ja vaimoksi ja tee se ripeästi." Sitten hän lisäsi anteeksi pyydellen Billille: "Ei voi tietää, kuinka juttu päättyy, ja sen vuoksi vain arvelin, että minun on paras järjestää asiani kuntoon."
Vaimo totteli valkoisen herransa käskyä. Hänen omissa silmissään oli koko toimitus tarkoitukseton. Hän oli oman käsityksensä mukaan Stockardin vaimo, oli ollut siitä päivästä lähtien, jolloin he ensimmäisen kerran olivat joutuneet yhteen. Vastakääntyneet toimivat todistajina. Bill seisoi lähetyssaarnaajan tukena kuiskaten hänelle sanat, milloin hän sekaantui. Stockard pani vastaukset vaimon suuhun ja sitten, paremman puutteessa, muodosti peukalollaan ja etusormellaan vihkisormuksen hänen sormeensa, kun siihen kohtaan oli päästy.
"Suutele nuorikkoa!" karjaisi Bill, ja Sturges Owen oli liian heikko ollakseen tottelematta. "Nyt on lapsi ristittävä!"
"Niinkuin kaunis ja säädyllinen tapa vaatii", selitti Bill. "Keräilen tässä sopivia varusteita uutta matkanvaihetta varten", selitti isä ottaen pojan äidin sylistä. "Jos vaimo ja tenava joutuvat tänä yönä kulkemaan rajavirran ylitse, ei haittaa mitään, vaikka he ovatkin varustettuja mukautumaan siihen, mitä sattuu tarjolla olemaan. Meidän kesken sanoen, Bill, tämä on suunniteltu pitkällä tähtäimellä, mutta eihän siinä mitään menetetä, vaikka se olisi turhaakin."
Kupillinen vettä käytettiin tähän tarkoitukseen, ja lapsi laskettiin syrjään turvalliseen nurkkaukseen rintavarustuksen juurelle. Miehet kyhäsivät nuotion, ja ilta-ateria keitettiin.
Aurinko riensi kierroksellaan pohjoiseen ja vaipui lähemmäksi taivaanrantaa. Taivas muuttui sillä suunnalla punaiseksi ja veren väriseksi. Varjot pitenivät, valo himmeni, ja metsän tummissa pimennoissa vaikeni elämä hiljalleen. Joen villilinnutkin vaimensivat käreä-äänisen kirskunansa ja esittivät öistä ilveilyä mennen muka nukkumaan. Vain alkuasukkaiden leirissä melu yltyi, sotarummut pärisivät, ja äänet kiihtyivät esitettäessä hurjia kansanlauluja. Mutta auringon painuessa näkymättömiin he lopettivat metelöintinsä. Keskiyön aina uudistuva hiljaisuus oli täydellinen. Stockard nousi polvilleen ja tuijotti tutkivasti pölkkyjen ylitse. Kerran lapsi valitteli kivuissaan ja teki hänet levottomaksi. Äiti kumartui sen puoleen, mutta se vaipui taas uneen. Äänettömyys oli ääretön, syvä. Silloin kultarintakertut yhtäkkiä puhkesivat laulamaan täysin kurkuin.
Yö oli mennyt.
Tummia olentoja tulvi virtanaan aukean kentän poikki. Nuolet vinkuivat ja jousien jänteet lauloivat. Kumeakieliset rihlapyssyt lähettivät vastauksen. Keihäs ja voimakas heitto lävistivät tesliniläisnaisen tämän puuhaillessa lapsen ääressä. Harhaan lentänyt nuoli, joka sukelsi pölkkyjen lomitse, pysähtyi lähetyssaarnaajan käsivarteen.
Rynnäkköä oli mahdoton saada pysäytetyksi. Välillä oleva alue oli täynnä ruumiita, mutta muut syöksähtivät hyökyaaltona eteenpäin ja pärskähtivät suojavarustusta vastaan ja sen ylitse kuin valtameren aalto. Sturges Owen pakeni telttaan samaan aikaan kuin miehet pyyhkäistiin kumoon maahan ja hautautuivat ihmistulvan alle. Hay Stockard yksin pääsi nousemaan pinnalle ja paiskasi alkuasukassoturit syrjään kuin nalkuttavat rakit. Hänen oli onnistunut siepata kirves käteensä. Tumma käsi tarttui lasta paljaasta jalasta ja veti sen äidin alta. Käsivarren pituuden päässä sen hentoinen ruumis pyörähti ilmassa ja murskautui kuoliaaksi pölkkyjä vastaan. Stockard halkaisi miehen leukaan asti ja rupesi raivaamaan tyhjäksi ympäristöään. Hurjistuneiden kasvojen muodostama kehä sulkeutui, ja häntä kohti alkoi sataa lenteleviä keihäitä ja luuväkäisiä nuolia. Aurinko ponnahti ilmoille, ja taistelijat häilähtelivät edestakaisin tulipunervien varjojen keskellä. Kahdesti indiaanit hyökkäsivät Stockardin kimppuun hänen iskettyään kirveellään liian syvään, mutta kummallakin kerralla hän paiskasi heidät tieltään. He kaatuivat hänen jalkoihinsa, ja hän tallasi kuolleita ja kuolevia, ja tie oli verestä niljakas. Ja yhä vain päivä kirkastui ja kultarintakertut lauloivat. Sitten he vetäytyivät hänestä loitommaksi kunnioituksen sekaisen kauhun valtaamina, ja hän nojautui hengästyneenä kirvestään vastaan.
"Kautta sydänvereni!" huusi Baptiste Punainen. "Sinäpä vasta olet mies. Kiellä jumalasi, niin saat vielä elää."
Stockard kieltäytyi vannoen, heikosti mutta luontevasti.
"Katsokaa! Nainen!"
Sturges Owen oli tuotu puolirotuisen eteen.
Käsivarteen ilmestynyttä naarmua lukuunottamatta hänessä ei ollut mitään vikaa, mutta hänen katseensa harhaili ylenmääräisen pelon vallassa. Hänen hämärtäviin silmiinsä osui pilkkaajan sankarillinen hahmo tämän nojautuessa uhmaavan näköisenä kirveeseensä kirjavana haavoista ja nuolista, välinpitämättömänä, lannistumattomana, komeana. Ja hän tunsi suurta kateutta miestä kohtaan, joka voi painua selkein mielin kuoleman tummille porteille. Varmasti oli Kristus, mutta ei hän, Sturges Owen, muovailtu samalla lailla. Ja miksi ei hän? Hän tunsi hämärästi esi-isien kirouksen, sen hengen heikkouden, joka oli siirtynyt häneen asti entisyydestä, ja hän tunsi vihaa luovaa voimaa kohtaan, kuvittelipa hän sitä sitten minkä vertauskuvan muotoiseksi tahansa, koska se oli muovaillut hänet, palvelijansa, niin heikoksi. Voimakkaammassakin ihmisessä tämä viha ja tämä olosuhteitten paino riittivät yllyttämään uskostaluopumiseen, ja Sturges Owenin oli mahdoton välttää sitä. Ihmisten vihaa peläten hän joutuisi uhmaamaan Jumalan vihaa. Hänet oli kasvatettu palvelemaan Herraa vain, jotta hänet voitaisiin nujertaa maahan. Hänelle oli annettu usko ilman uskon voimaa, hänelle oli annettu henki ilman hengen voimaa. Se ei ollut oikeudenmukaista.
"Missä nyt on jumalasi?" kysyi puolirotuinen.
"En tiedä." Hän seisoi suorana ja jäykkänä kuin lapsi, joka lukee ulkoa katkismusta.
"Onko sinulla sitten jumalaa laisinkaan?"
"Minulla on ollut."
"Entä nyt?"
"Ei ole."
Hay Stockard pyyhkäisi veren silmistään ja nauroi. Lähetyssaarnaaja katsahti häneen oudosti kuin unessa. Äärettömän kaukaisuuden tunne valtasi hänet ikäänkuin suuren muuton tapahtuessa. Siinä, mitä oli sattunut ja mitä vielä sattuisi, ei hänellä ollut mitään osuutta. Hän oli katselija – välimatkan päässä, niin, välimatkan päässä. Baptisten sanat kuuluivat heikosti hänen korvissaan.
"Oikein hyvä. Katsokaa, että tämä mies pääsee vapaasti lähtemään, ja ettei hänelle tapahdu mitään vahinkoa. Sallikaa hänen lähteä rauhassa. Antakaa hänelle vene ja evästä. Kääntäkää hänen veneensä keula venäläisiin päin, jotta hän voi kertoa heidän papeilleen Baptiste Punaisesta, jonka maassa ei ole jumalaa."
He taluttivat hänet jyrkänteen reunalle, johon pysähtyivät katselemaan murhenäytelmän loppua. Puolirotuinen kääntyi Hay Stockardiin päin.
"Ei ole jumalaa", hän taas muistutti.
Mies nauroi vastaukseksi. Muuan nuori mies piteli sotakeihästä tasapainossa heiton varalta.
"Onko sinulla jumala?"
"On, isieni jumala."
Mies korjasi keihään asentoa tarttuen siihen paremmin. Baptiste Punainen antoi merkin, ja keihäs kimmahti täyttä vauhtia hänen rintaansa. Sturges Owen näki norsunluisen kärjen pistävän esiin hänen selkänsä takaa, näki miehen horjahtavan nauraen ja katkaisevan varren kaatuessaan sen päälle. Sitten hän meni alas joenrantaan voidakseen lähteä viemään venäläisille tietoa Baptiste Punaisesta, jonka maassa ei ollut jumalaa.
Suomentanut Aino Tuomikoski.
EDGAR LEE MASTERS.
Eurooppalaisenkin kuuluisuuden saavuttanut satiirinen runoilija Edgar Lee Masters on syntynyt Garnettissa, Kansasissa, 1869, lakimiehen poikana, asuen siellä 1880:een asti, jolloin perhe muutti Lewistowniin. Illinoisiin. Viimemainitulla seudulla runoilija on viettänyt vastaanottavaisimmat vuotensa, saaden siellä koulu- ja yliopistokasvatuksen. Kirjailijan uran hän aloitti amerikkalaiseen tapaan sanomalehtimiehenä ja sommitellen lyhyitä kertomuksia aikakauslehtiin; samaan aikaan hän perehtyi graafilliseen alaan ja luki isänsä johdolla lakia. Lakimieheksi hän valmistui 1891. Oltuaan vuoden isänsä apulaisena hän perusti 1893 Chicagoon asianajotoimiston, jota hoiti 1920:een asti. Hänen ensimmäiset teoksensa olivat runoja (Runokirja – A Book of Verses, 1898), näytelmiä ja poliittisia esseitä, eivätkä herättäneet juuri mitään huomiota. Mutta 1915 hän julkaisi Spoon-virran anthologian (The Spoon River Anthology), kokoelman vapain mitoin sepitettyjä runoja, jossa parisen sataa keskilännen pienen kaupungin miestä ja naista, jotka jo vainajina "nukkuvat kukkulalla", ensi persoonassa ujostelematta kertovat elämänsä toden, mikä se oikeastaan on ollut. Se ristiriita, mikä tästä syntyy varsinaisen virallisen hautakirjoituksen ja totuuden välillä, saattaa elämän valheellisuuden räikeään valaistukseen. Teos on herättänyt suurta huomiota Euroopassakin. (Spoon-joki on Lewistownin lähellä, kuuluu runoilijan lapsuusmuistoihin.) Sen jälkeen Lee Masters on julkaissut kirjan joka vuosi, eräinä kaksikin, mutta niistä ei ole saapunut Eurooppaan samaa kiistämättömän menestyksen maininkia kuin Spoon-virran anthologiasta.
MABEL OSBORNE.
Sinun punaiset kukkasi nuokkuvat
vihreiden lehtien kesken,
sinä kaunis geranium!
Mutta sinä et pyydä vettä:
et voi puhua!
Sinun ei tarvitse puhua –
sillä kaikki näkevät sinun
kuolevan janoon,
eikä kukaan kuitenkaan tule tuomaan vettä!
He kulkevat ohitsesi, sanovat:
"tuo geranium tarvitsisi vettä."
Ja minä, jolla oli onnea jaettavaksi
ja joka ikävöin osaa toisten riemuun,
minä joka rakastin sinua, Spoon River,
ja kaipasin rakkauttasi,
minä menehdyin silmiesi edessä, Spoon River –
minä janosin, janosin,
mutta minä olin mykkä,
liian viaton ja ujo vaatimaan rakkautta sinulta,
joka näit ja tiesit, että minä menehdyin
niinkuin geranium,
jonka joku on istuttanut haudalleni
ja jättänyt kuolemaan vettä vailla.EDMUND POLLARD.
Minä toivon, että minä olisin upottanut maalliset käteni
syvälle kukkien palaviin teriin,
että minä olisin epäröimättä ottanut kaiken riemun!
Mitä ovat kukkien terälehdet muuta kuin estävä verho,
palavan sydämen vaippa!
Nuori vaeltaja, kaikki on sinun,
astu rohkeasti juhlasaliin,
älä hiipivin askelin äläkä epäröiden,
mahdatko olla tervetullut – juhlat ovat juuri sinua varten!
Äläkä tyydy vähään, ja jos sinun on nälkä,
älä ujoin "ei kiitoksin" kieltäydy ottamasta lisää.
Jos sinun sielusi elää, anna sen saada
kukkurainen nautintonsa mitta!
Älä jätä parvekkeita, joille voit päästä,
nousemattomiksi,
älä jätä valkeita povia koskemattomiksi,
kultaisia hiuksia hyväilemättä,
suloisia maljoja tyhjentämättä,
maista kaikki sielun ja ruumiin humala!
Epäilemättä sinä kuolet, mutta kuolet taivaan sinessä
tyydytetty suusi pusertuneena
elämän kuningatarhuuliin.
Molemmat suomentanut Uuno Kailas.THEODORE DREISER.
Viitaten johdantoon sivuutamme tilan puutteen vuoksi etelän kirjallisen piirin ja aiheiston, jättäen sen Harriet Beecher-Stowen edustuksen varaan, ja myös keskilännen piirin varhaisemman realismin, antaaksemme tilaa viimemainitun nykyhetkiselle jatkoilmiölle, realismille sellaisena kuin sitä edustaa kuuluisa ryhmä Dreiser – Anderson – Lewis – Mencken. Theodore Dreiser on syntynyt Terre Hautessa, Indianassa, 1871, vaatimattomissa oloissa, roomalaiskatolisen perheen poikana. Käytyään koulunsa hän meni 16-vuotiaana Chicagoon liikeapulaiseksi, toimien eri aloilla ja välillä parsien tietojansa, tarkoituksena päästä sanomalehtimieheksi. Tämän päämäärän hän saavutti 1892. Työskennellen alallaan ja uupumatta sivistäen itseään (mm. Herbert Spencerin filosofialla) Dreiser ajan täytyttyä kirjoitti esikoisteoksensa Sisar Carrie (Sister Carrie, 1900), joka kyllä painettiin, mutta jota kustantaja ei lähettänytkään kauppaan, se kun ehdittiin jo tällä välin todeta amerikkalaisten käsityksen mukaan sopimattomaksi. Dreiserin seuraavat teokset Jennie Gerhardt, 1911; Rahamies – The Financier, 1912; Nelikymmenvuotias kulkija – A Traveller at Forty, 1913, omaelämäkerrallinen teos; Titaani – The Titan, 1914; Nero – The Genius, 1915, otettiin takavarikkoon; Kirja itsestäni – A Book About Myself, 1922; Amerikkalainen murhenäytelmä – An American Tragedy, 1925 ovat herättäneet paljon väittelyä saavuttaen sekä ystäviä että vihollisia. Kokonaan hyläten kaiken keksityn "juoni"-kirjallisuuden Dreiser pyrkii kuvaamaan elämää sellaisena kuin se todellisuudessa on, ei kuitenkaan esim. Zolan tapaan ulkoisen naturalistisesti luettelemalla oloja, esineitä ja asioita, vaan ikäänkuin leikkaamalla palan elämänmatkueesta ja syventymällä sen osanottajain sieluun, sinne, jossa olemuksemme syvimmät voimat hallitsevat ja jossa elämän alkuperäisin todellisuus asuu. Puolueettomasti Dreiser tahtoo paljastaa näkyviin nämä voimat, hylkäämättä mitään, millä on merkitystä elämässä, ja joutuu täten usein ristiriitaan sovinnaisten käsitysten ja elämän yhteisten valheiden kanssa. Tämä hänen menettelytapansa ja elämän ottaminen taiteen kohteeksi ikäänkuin valikoimatta, yhtä kelvollisena joka paikasta, tämä salaisinten vaikutinten armoton esiin kaivaminen, on tehnyt hänen kirjoistaan raskaita, hitaasti eteneviä, muodottomia ja yleensä ilottomia, harmaita sielun kronikoita. Mutta niiden totuusarvo ja tehokkuus turhien ennakkoluulojen repimisessä on tunnustettava. Tuntien sukulaisuutta venäläiseen sielunkuvaukseen, etenkin Dostojevskiin, Dreiser on tehnyt matkan Bolshevikiaan, josta saamiansa vaikutelmia hän kuvaa teoksessa Dreiser Venäjää katsomassa (Dreiser Looks at Russia, 1928). Hänen viime teoksensa ovat Näytekokoelma naisia (A Gallery of Women, 1929) ja Aamuruskoa (Dawn, 1931), kuvaus omasta varhaisesta nuoruudesta. Se totuus, joka niin kauniina häämötti varhaisille transcendentalisteille, katosi industrialismin ja standardisoitumisen, yleisen pintapuolisen samakaavaisuuden alle; Dreiserin kirjailijatyö on käsitettävä muurahaisen yritykseksi kaivautua näkyviin tämän samakaavaisuuden hiekan alta, joka uudistuneena puritaanisena ahtautena uhkaa tukahduttaa todella vapaan hengenelämän.
NAIMISISSA.
Musiikkimies Duer on nainut maaseudulla kasvaneen Marjorien, jonka on vaikea sopeutua miehensä taiteelliseen seurapiiriin. Hän ei voi hyväksyä sitä huoletonta ja kevyttä tapaa, jolla mies kohtelee naistovereitaan, eikä osaa itse vapautua omasta jäykkyydestään. Tästä seuraa usein kohtauksia aviopuolisoiden kesken.
"Mikä minussa oikein on vikana, Duer? Miksi olen niin ikävystyttävä – niin mielenkiinnoton – niin arvoton?"
Marjorien äänen sointi oli kiihkeän tunteikas ja avuton, ja siinä värisi pidätetyn nyyhkytyksen vivahdus, mikä piirre oli tehonnut Dueriin niin voimakkaasti kauan ennen heidän naimisiinmenoaan. Nyt hän liikahti hermostuneesti.
"Mitä nyt, mikä sinussa nyt on vikana, Margie?" hän kysyi myötätuntoisesti varmana siitä, että jonkinlainen uusi myrsky oli nousemassa. "Mikä sinuun oikein on mennyt? Eihän sinua mikään vaivaa. Miksi kysyt? Kuka sellaista on sanonut?"
"Voi, ei mitään, ei mitään – ei kukaan! Jokainen! Kaikki!" huudahti Marjorie teatterimaisesti ja purskahti itkuun. "Näenhän, kuinka asia on. Huomaan, mikä minussa on vikana. Voi, voi! Se johtuu siitä, luulen, etten tiedä mitään. Se johtuu siitä, etten ole kelvollinen sinun kumppaniksesi. Se johtuu siitä, etten ole saanut sellaista kasvatusta kuin jotkut toiset. Se johtuu siitä, että olen ikävystyttävä! Voi, voi!" Ja sydäntäsärkevät nyyhkytykset, jotka vapisuttivat hänen vartaloaan päästä varpaisiin asti, seurasivat tätä mielenpurkausta ja sanatulvaa.
Duer, jota aina liikutti vaimonsa synnynnäinen tunteenvoima ja sulo, mitä muita puutteita hänellä sitten olikin syytä hänessä valittaa, tuijotti eteensä ällistyneenä ja säälin, hämmästyksen, tuskan ja ihmetyksen vallassa, sillä hän kuuli hyvin selvästi ja tarkkaan äänen kaiusta, mikä oli huolen syynä. Marjorie tunsi olevansa hylätty, syrjäytetty, laiminlyöty, kurja, ja koska se oli enemmän tai vähemmän totta, peloitti ja haavoitti se häntä. Hän alkoi, epäilemättä ensimmäistä kertaa, tuntea elämän murhenäytelmää, sen epävarmuutta, sen järkyttävyyttä ja vääryyttä, niinkuin Duer oli niin usein tuntenut. Tähän asti olivat Marjorien koti, sukulaiset ja ystävät enemmän tai vähemmän suojelleet häntä siltä, sillä hän oli syntyisin onnellisesta kodista, mutta nyt hän oli ulkona maailmalla ja erossa siitä kaikesta, ja hänellä oli nyt ainoastaan miehensä. Tietysti hänet oli laiminlyöty. Duer muisti sen nyt. Se oli osittain hänen syynsä, osittain ympäröivien olosuhteiden syy. Mutta mitä hän saattoi tehdä sille nyt? Mitä sanoa? Ihmisten asiat järjestyivät tässä maailmassa heidän omien taipumustensa mukaan. Ehkäpä hänen ei olisi pitänyt ollenkaan mennä naimisiin Marjorien kanssa, mutta kuinka hän nyt lohduttaisi vaimoaan tässä pulmassa? Kuinka hän voisi sanoa jotakin, mikä huojentaisi hänen mieltään?
"Mutta Marjorie", hän sanoi vakavasti, "tiedäthän, ettei se ole totta! Tiedäthän, ettet ole ikävystyttävä. Sinun tapasi ja makusi ja käytöksesi ovat yhtä hyvät kuin kenen toisen tahansa. Kuka on vihjaillut, etteivät ne olisi? Mikä sinuun oikein on mennyt? Kuka on sanonut sinulle jotakin? Olenko minä tehnyt mitään? Jos olen, niin olen pahoillani!" Hänen omatuntonsa soimasi häntä siitä, että hän näin puhuessaan kuvaili väärin itsensä ja näkökantansa, mutta ystävällisyys, hyväntahtoisuus, hellyys, Marjorien laillinen oikeus hänen kiintymykseensä – se oli nyt Duerin käsitys – vaativat sitä.
"Ei, ei", huudahti Marjorie katkonaisesti ja lakkaamatta itkemästä. "Ei se ole sinun syysi. Ei se ole kenenkään syy. Sehän johtuu minusta – juuri minusta! Sehän minussa juuri on vikana. Olen ikävystyttävä, minulla ei ole hyvää aistia, en ole viehättävä. En ymmärrä mitään musiikista enkä kirjoista enkä ihmisistä enkä mistään. Istun ja kuuntelen, mutta en tiedä, mitä on sanottava. Ihmiset puhelevat sinulle – he suorastaan riippuvat sinun sanoistasi – mutta heillä ei ole mitään sanottavaa minulle. He eivät voi puhella minulle, enkä minä voi puhella heille. Se johtuu siitä, että minä en tiedä mitään – että minulla ei ole mitään sanottavaa! Voi minua! Voi minua!" Ja hän takoi hentoja taiteellisia käsiään miehensä takin olkapäitä vastaan.
Duer ei voinut kestää tätä myrskyä tuntematta sääliä vaimoaan kohtaan. Hän puristi vaimonsa lujasti syliinsä suruissaan siitä, että tämän täytyi kärsiä niin paljon. Mitä hänen oli tehtävä? Mitä hän voi tehdä? Hän saattoi nähdä, kuinka asia oli. Marjorie oli loukkaantunut, Marjorie oli laiminlyöty. Vieraat eivät voineet nähdä hänessä sitä, mitä hän. Eikö elämä ollutkin järkyttävää? Vieraat eivät tietäneet, kuinka suloinen hän oli, kuinka uskollinen, kuinka iloinen saadessaan tehdä työtä miehensä hyväksi. Se ei tosiaankaan merkinnyt mitään taidemaailmassa, sen hän tiesi, mutta sittenkin melkein tuntui siltä, kuin sen olisi pitänyt merkitä. Siellä täytyi jokaisen olla nokkela, sen Duer tiesi – kaikki sen tiesivät. Eikä Marjorie ollut nokkela – ei ainakaan heidän tavallaan. Hän ei osannut soittaa eikä laulaa eikä maalata eikä keskustella loistavasti niinkuin he. Hän ei itse asiassa tiennyt, mitä musiikin, taiteen ja kirjallisuuden maailma teki. Hän oli vain hyvä, uskollinen, erinomainen emäntänä, mainio vaatteiden paikkaaja, taitava ostosten tekijä, säästäväinen, huomaavainen, alistuvainen, mutta –
Ajatellessaan tätä ja sitten Marjorien kuohahtelevaa tunteen syvyyttä, joka oli Duerista aina erittäin liikuttava piirre, hän käsitti tai luuli käsittävänsä, ettei yhdessäkään naisessa, joita hän oli tuntenut, ollut koskaan ollut mitään aivan tällaista. Hän oli tuntenut monta naista läheisesti. Hän oli seurustellut Charlotten ja Mildredin ja Neva Badgerin ja Volida Blackstonen sekä monien muiden kiintoisien, viehättävien nuorten naisten kanssa, joita hän oli tavannut milloin missäkin, mutta hän uskotteli itselleen, ettei hän ollut koskaan nähnyt ketään aivan Marjorien kaltaista. Tuollaista valtavaa tunteen kuohahtelua, jonka vallassa Marjorie nyt oli ja joka oli niin luonteenomaista hänelle, ei saanut nähdä muualla, arveli Duer. Hän oli tajunnut sen hyvin selvästi vieraillessaan Marjorien luona tämän isän talossa Avondalessa. Voi niitä päiviä Marjorien kanssa Avondalessa! Kuinka ihmeellisiä ne olivatkaan! Niitä suloisia iltoja! Kukat, kuutamo, tuoksut tulivat takaisin – vihreät kedot, avara taivaanlaki. Niin, Marjorie oli voimakastunteinen. Hänessä sulautuivat yhteen kaikki nämä piirteet ja monta muuta.
Se oli totta, ettei hän käsittänyt mitään taiteesta, ei mitään musiikista – ei mitään kirjoista valitsevassa mielessä, mutta hänessä oli aitoa, suloista, syvää, surullista, eloisaa tunteellisuutta, joka oli tehokkainta, mitä hän tiesi. Ehkäpä se ei ollut yhtä suurta kuin muutamien näyttämön mestarien tai suurten säveltäjien ilmaisema – hän ei ollut aivan varma, niin vaateliasta on elämä – mutta joka tapauksessa se oli tehokasta, draamallista, voimakasta. Mistä Marjorie oli sen saanut? Kukaan todella arkipäiväinen olento ei voinut olla sellainen. Tässä täytyi olla jotakin ruohoaavikoiden yksinäisyydestä, kallioiden ja ketojen surullisesta kärsivällisyydestä, jotakin öisen maaseudun äänettömyydestä ja syrjäisyydestä, sirkkojen tarkoituksettomasta, yksitoikkoisesta, liikuttavasta sirkutuksesta, Marjorien isä astelemassa vakoa hämärässä ponnistelevien, työn uuvuttamien hevosten jäljessä, Marjorien veljet sitomassa vehnälyhteitä heinäkuun auringossa, vaon hajujen ja kedon tuoksujen alakuloisuutta hämärässä – kaikista näistä oli jotakin Marjorien nyyhkytyksissä.
Se tehosi Dueriin, niinkuin se olisi voinut hyvin tehota keneen taiteilijaan tahansa. Duer käsitti tämän omalla tavallaan ja tajusi sen voimakkaasti.
"Mutta Margie", vakuutteli Duer uudelleen, "et saa puhua noin! Olet parempi kuin sanot olevasi. Sanot, ettet ymmärrä mitään kirjoista tai taiteesta tai musiikista. Mutta eihän se ole kaikki kaikessa. Onhan asioita, monia asioita, jotka ovat syvempiä kuin kaikki nuo. Tunteen voima on jo itsessään suuri asia, rakkaani, jos vain tietäisit sen. Sinulla on sitä. Sarah Bernhardtilla oli sitä, Clara Morrisilla oli sitä, mutta kenellä muulla? 'Kamelianaisessa', 'Sapphossa', 'Carmenissa', 'Mademoiselle de Maupinissa' siitä on kirjoitettu, mutta se ei ole koskaan yleistä. Se on suurta. Minua miellyttää enemmän sinun syvä tunteenkuohusi kuin kaikki nuo halvat taulut, laulut ja keskustelut yhteensä. Sillä, rakkaani, etkö tiedä", – ja hän puristi Marjorien lähemmäksi itseään – "suuri taide perustuu suureen tunteenvoimaan. Ei ole mitään suurta taidetta olemassakaan ilman sitä. Käsitän sen musiikkimiehenä paremmin kuin kukaan muu. Sinulla ei ehkä ole kykyä ilmaista itseäsi musiikissa tai kirjoissa tai tauluissa – sinähän soitat aivan tarpeeksi ihastuttavasti minulle – mutta sinulla on se ominaisuus, johon nämä seikat perustuvat: sinulla on kyky tuntea se. Älä kiusaa itseäsi näillä ajatuksilla, rakkaani. Minä näen sen ja tiedän, mitä olet, tiesipä sen sitten joku toinen tai ei. Älä ole huolissasi minun vuokseni. Minun on oltava herttainen noille ihmisille. Pidän heistä tavallaan, mutta sinua rakastan. Menin naimisiin sinun kanssasi – eikö siinä ole todistusta tarpeeksi? Mitä muuta kaipaat? Etkö käsitä, pikku Margie? Etkö ymmärrä? Etkö nyt jo ala reipastua ja olla onnellinen? Sinulla on minut. Enkö minä ole kylliksi, rakkaani? Etkö voi olla onnellinen vain minun kanssani? Mitä muuta haluat? Sano toki minulle."
"En mitään enää, kullanmuruni!" jatkoi Marjorie nyyhkyttäen ja painuen lähemmäksi, "en mitään muuta, jos voin saada sinut. Vain sinut! Mitään muuta en halua – vain sinut, sinut, sinut!"
Marjorie syleili häntä lujasti. Duer huoahti salaa. Hän ei uskonut vakavasti omia sanojaan, mutta mitäpä siitä? Mitä muuta hän voi tehdä, sanoa? hän kyseli itseltään. Hän oli naimisissa Marjorien kanssa. Tavallaan hän rakasti vaimoaan – tai tunsi ainakin voimakasta myötätuntoa häntä kohtaan.
"Ja olenko minä voimakastunteinen?" hän kyseli kuiskaten ja hyrisi Duerin syleiltyä häntä lujasti joitakin hetkiä. "Eikö se merkitse mitään, vaikka en tiedäkään paljoa musiikista enkä kirjoista enkä taiteesta? Ymmärränhän minä jotakin, enkö ymmärräkin, kultani? Enhän ole täysin tietämätön, enhän?"
"Et, et, rakkaani, mitä puheletkaan!"
"Ja rakastatko minua aina, joko sitten tiedän mitään tai en, kullanmuruni?" jatkoi Marjorie. "Ja eikö haittaa mitään, vaikka osaankin vain keittää ja ommella ja tehdä ostoksia ja hoitaa talouttasi? Ja pidätkö minusta, vaikka olenkin vain sievä enkä älykäs? Olenhan hiukan sievä, enkö olekin, rakkaani?"
"Sinä olet suloinen", kuiskasi Duer rauhoittaen. "Olet kaunis! Kuuntele minua, kultani. Tahdon kertoa sinulle jotakin. Lakkaa nyt itkemästä ja kuivaa silmäsi, niin sanon sinulle jotakin kaunista. Muistatko, kuinka seisoimme eräänä iltana isäsi vainion päässä siellä lähellä aitanveräjää ja näimme hänen tulevan polkua laulaen itsekseen ja ajaen sitä harmaata parivaljakkoaan suuri olkihattu takaraivolla ja hihat käärittyinä kyynärpäiden yläpuolelle?"
"Muistan", sanoi Marjorie.
"Muistatko, kuinka ilma tuoksui ruusuilta ja kuusamalta ja niitetyltä heinältä – ja voi, kaikkia niitä ihania iltatuoksuja, joita siellä maalla on?"
"Muistan", vastasi Marjorie kiinnostuneena.
"Ja muistatko, kuinka herttaisesti sanoin lehmänkellojen kilisseen laitumella, jossa juoksi puro?"
"Ja kuinka tulikärpäset alkoivat kimmeltää puissa?"
"Muistan."
"Ja sitä surullista, tummaa punaa lännen taivaalla, jonne aurinko oli laskenut?"
"Muistan, muistan", sanoi Marjorie painaen poskeaan hänen kaulaansa.
"Kuuntele nyt minua, kultani: tuo veden virtaaminen vaaleiden kivien ylitse siinä pikku joessa, ruohon versominen pehmeänä ja vihreänä rinteellä, lehmänkellojen kilinä, savun kiemurtelu äitisi savutorvesta, isäsi, joka oli kuin Raamatun päivien patriarkka kotiin palaamassa – kaikki – kaikki lempeät äänet, kaikki suloiset tuoksut, kaikki lintujen viserrykset – missä luulet sen kaiken nyt olevan?"
"En tiedä", vastasi Marjorie aavistaen jotakin kohteliasta.
"Ne ovat tässä", sanoi Duer lempeästi vetäen Marjorien lähemmäksi ja hyväillen häntä. "Ne ovat yhtyneet erääseen pikku ruumiiseen, joka on tässä sylissäni. Sinun äänesi, sinun tukkasi, silmäsi, sievä ruumiisi, ailahtelevat mielialasi – mistä luulet niiden tulevan? Luonnolla on aina oma kemiansa. Se on välistä kuin apteekkari, joka sekoittelee eri aineita. Se ottaa hiukan auringonlaskun, taivaanlaen, ketojen, veden, kukkien, unelmien, toiveiden, koruttomuuden ja kärsivällisyyden kauneutta ja luo tytön. Ja jotkut vanhemmat jossakin saavat hänet ja sitten he nimittävän hänet 'Marjorieksi' ja sitten he kasvattavat hänet herttaiseksi ja viattomaksi, ja sitten rohkea paha mies kuten Duer tulee ja ottaa hänet, ja sitten tyttö itkee, koska luulee, ettei mies näe hänessä mitään hyvää. Eikö se olekin hullunkurista?"
"Oo – oi", huudahti Marjorie sulaneena Duerin kauneudentajun tulessa, hänen sanontatapansa erikoisuuden ja sulouden, hänen kohteliaisuutensa sirouden ja sen tavan taivuttamana, jolla hän houkutteli hänet pois kuvitelmistaan.
"Voi, rakastan sinua, Duer kulta! Minä rakastan sinua, rakastan sinua, rakastan sinua! Voi, sinä olet ihmeellinen! Ethän koskaan lakkaa rakastamasta minua, ethän, kultani? Olethan aina uskollinen minulle, etkö olekin, Duer? Ethän koskaan jätä minua, ethän? Olen aina pikku Margiesi, enkö olekin? Voi, rakkaani, olen niin onnellinen!" Ja hän puristi Dueria yhä lujemmin.
"En, en", ja "Kyllä, kyllä", vakuutteli Duer aina asianhaarojen mukaan, tuijottaen kärsivällisesti tuleen. Tämä ei ollut todellista intohimoa hänelle, ei todellista rakkautta missään merkityksessä; ei hän ainakaan tuntenut sitä sellaiseksi. Hän oli liian kylmän epäilevä luonteeltaan, elämältään ja rakkaudeltaan, vaikka olisi kuinka tuntenut myötämielisyyttä ja vetoa Marjorieta kohtaan. Hän kyseli itseltään juuri nyt samalla, mikä oikein sai hänet puhumaan näin. Oliko se myötätunto, kauneuden rakkaus, runollisen ilmaisutavan taito, tunteen herkkyys? – ei varmaankaan mikään muu. Eikö juuri tämä vaikuttanut, että häntä ylistettiin suureksi musiikkimieheksi? Niin hän uskoi. Saattoiko hän rehellisesti vakuuttaa rakastavansa Marjorieta? Ei, hän oli varma siitä, ettei voinut, nyt kun hänellä oli Marjorie, ja kun hän näki hänen vikansa samoin kuin omansakin – omansa periaatteessa. Ei, hän piti Marjoriesta, tunsi sääliä häntä kohtaan, oli pahoillaan hänen vuokseen. Tämä Duerin kyky maalata kuva sävelin ja soitannollisin lausekkein, ottaa viimeinen heläjävä herkkyys irti pianon koskettimista, oli tuon äskeisen kuvauksen pohjana. Marjoriesta se voi sinä hetkenä näyttää hyvinkin todelliselta, mutta hän – Duer mietti sen kuvan totuutta, jonka Marjorie oli maalannut itsestään. Kaikki oli niin – jokainen Marjorien lausuma sana oli totta. Hän ei oikein soveltunut näiden ihmisten pariin. Hän ei ymmärtänyt heitä, ei koskaan ymmärtäisi. Duer aavisti, että hän saisi aina tyynnytellä ja viihdytellä Marjorieta, ja että tämä aina itkisi ja olisi kiusautunut.
Suomentanut Aino Tuomikoski.
SHERWOOD ANDERSON.
Läheisesti Dreiserin rinnalle liittyy Sherwood Anderson, myös elämän kovan koulun suorittanut, itseoppinut kirjailija. Hän on syntynyt Camdenissa, Ohiossa, 1876, tämän olematta kuitenkaan hänen erikoisempi kotipaikkansa, perhe kun oli alituiseen muuttavalla jalalla: kahta lasta (kahdeksasta) ei ehtinyt syntyä samassa paikassa. Pisimmän ajan Sherwood tuli oleskelleeksi Clydessä, Ohiossa, jossa kävi vähäisen koulunsa. 14-vuotiaana hän meni tehtaantyöhön, tuli 17-vuotiaana Chicagoon, jossa ajelehti nelisen vuotta sekalaisissa töissä, meni Kuban sotaan, ja päätyi sieltä palattuaan erinäisten vaiheiden jälkeen väritehtaan johtajaksi Elyriaan, Ohioon. Tällöin hän jo oli yritellyt kirjoittamista ja oli yhä enemmän kyllästynyt industrialismin ilmapiiriin. Eräänä päivänä 1910 hän keskeytti sanelunsa konekirjoittajattarelle, otti hattunsa ja meni hyvästiä sanomatta pois konttorista, tehtaasta, perheensä luota, kaupungista, koko siihenastisesta elämästään. Veljensä, taidemaalari Karl Andersonin kautta hän pääsi silloisen "Chicagon ryhmän" tuttavuuteen; sen keskuksena oli juuri Dreiser. Hänen ensimmäinen teoksensa: Kerskailevan McPhersonin poika (Windy Mc Pherson's Son, 1916) on alkuosalta hänen nuoruutensa historiaa, mutta muuttuu sitten kuvaukseksi sankarin noususta amerikkalaiseksi raha- ja trustimieheksi, mikä ei kuitenkaan sielullisesti häntä tyydytä. Sen totuudessa pysyvän sielullisen tarkkuuden vuoksi, jolla tekijä "sisästä päin" kuvaili nuoren McPhersonin heräämistä mm. seksuaalisessa suhteessa, teos sai monta vuotta etsiä kustantajaa. Tämän jälkeen Anderson on julkaissut kirjan vuodessa (Marssivia miehiä – Marching Men, 1917; Keski-Amerikan lauluja – Mid-American Chants, 1918; Winesburg, Ohio, 1919; Hevosia ja miehiä – Horses and Men, 1923; Tarinoitsijan taru – A Story Teller's Story, 1924 ym.). Kaikissa niissä on, voi sanoa, päähenkilönä totuudenetsijä, joka yhä uudelleen toteaa virvatulien epäluotettavuuden ja hautoen sielussaan kaipausta etsii ja retkeilee aatteiden tiheikössä, kirjailijan laajan, pehmeän, ikäänkuin rajattoman sanonnan saattelemana. Amerikkalaisten aineellisuus ja puritaaninen tekopyhyys ja ahdasmielisyys on hylättävä; on tunnustettava vapaus ja totuus sekä elämässä että taiteessa, vapauduttava standardisoinnin yhdenmukaistuttavasta, persoonallisuuksia hävittävästä ikeestä. Tämä on lyhyesti sanottuna Andersonin julistuksen sisältö, joskin päähenkilö vielä tämänkin koettuaan ja sanottuaan jää tuijottelemaan päiväunien ja haaveidensa valtaan, jonnekin, jossa hän aavistaa kaikista syvimmän totuuden asuvan. Hänen teoksensa ovat raskaita sielullisia asiakirjoja, vailla muodon kauneutta ja elämäniloa, mutta niiden vakava pyrkimys päästä kuuntelemaan sielun syvimmät äänet, toteamaan tekojen pohjimmaiset vaikuttimet, herättää kunnioitusta.
TARINOITSIJAN TARU.
Nykymaailmassa ilmenevät jotkin asiat mielikuvitusihmisille alunpitäen täsmälleen määriteltyinä. Elämä jakautuu kahteen haaraan, ja huolimatta siitä, kuinka kauan tai missä kukin elää, ne kumpikin riippuvat ja heiluvat aina vain tyhjässä ilmassa.
Kummalle näistä kahdesta elämästä, joita eletään samassa ruumiissa, sinä antaudut? Valinnan vapautta on nimittäin ainakin hiukan.
Toinen on mielikuvituselämää. Siinä liikutaan välistä säännöllisen suunnitelman mukaan säännöllisten päivien tai ainakin säännöllisten tuntien lävitse. Mielikuvitusmaailmassa ei ole mitään sellaisia seikkoja kuin hyvää tai pahaa. Siinä ei ole mitään puritaaneja. Poroporvariuden kuivat sisarukset eivät tule sisään siitä ovesta. He eivät voi hengittää mielikuvituselämässä. Puritaani, uudistaja, joka moittii puritaaneja, kuivat älyihmiset, kaikki, jotka haluavat muovailla elämän uudelleen jonkin ihmisaivoissa syntyneen tarkan suunnitelman mukaan, kuolevat siinä keuhkotautiin. Heidän olisi paras pysyä todellisuuden maailmassa ja käyttää tarmonsa trokarien ahdistamiseen, uusien koneiden keksimiseen, ihmiskunnan auttamiseen – parhaan kykynsä mukaan – sen epäilemättä kiitettävässä kunnianhimossa singota kappale ilman läpi viidensadan mailin tuntinopeudella.
Mielikuvitusmaailmassa elämä jakautuu hitain liikkein ja monin astevivahduksin rumaan ja kauniiseen. Mikä on elämää, on kuolleen vastakohta. Onko sen huoneen ilma, jossa asumme, suloista sieraimillemme vai onko se väsymyksen myrkyttämää? Lopulta siitä täytyy tulla jompaakumpaa.
Koko siveellisyys muuttuu siellä puhtaasti esteettiseksi asiaksi. Mikä on kaunista, sen täytyy tuottaa esteettistä iloa; mikä on rumaa, sen täytyy tuottaa esteettistä masennusta ja kärsimystä.
Tai sitten ihminen saattaa muuttua, niinkuin niin monet nuoremmat amerikkalaiset, pelkäksi nokkelaksi elämäntaituriksi, joka ei tunne nöyryyttä elämän mahdollisuuksien edessä, on varma itsestään – ja saattaa pysyä sellaisena loppuun asti, sokeana, kuurona ja mykkänä, tuntematta ja näkemättä mitään. Monien ymmärrysihmistemme mielestä tämä on mukavampi tie.
Mielikuvitusmaailmassa ei kukaan ole ruma, se on muistettava. Ihminen on ruma vain todellisuudessa. Kas, siinäpä juuri on vaikeus.
Mielikuvitusmaailmassa arvottomimmankin ihmisen teot pukeutuvat välistä kauneuden muotoihin. Hämäriä polkuja avautuu toisinaan sellaisen ihmisen eteen, joka ei ole surmannut kauneuden mahdollisuuksia itsessään olemalla liian varma.
Katselkaamme (mielikuvituksessamme) hetkinen amerikkalaista nuorukaista, joka kävelee yksin illalla amerikkalaisen kaupungin katuja.
Amerikkalaiset, varsinkin Keskilännen kaupungit parikymmentä vuotta sitten, eivät olleet rakennetut kauneuden vuoksi, eivät vakinaisesti asuttaviksi. Peloittava halu paeta, päästä ruumiillisesti pakoon, oli varmaan vallannut isiemme aivot kuin sairaus. Kuinka he ahtoivatkaan pienet ja suuret kaupungit pienelle alueelle. Miten järjetöntä! Sen pojan, jonka olemme yhteisesti lähettäneet kävelemään illalla tuollaisen kaupungin katuja, täytyy pakostakin olla kauniimpi kuin kaikki ne kiireisesti rakennetut pikku- ja suurkaupungit, joissa hän saattaa kulkea. Todellinen ruumiin ja hengen kypsymättömyys on kauniimpi kuin pelkkä väsynyt ruumiillinen kypsyys: sellaisten miesten ja naisten ruumiillinen kypsyys, joilla ei ole mitään henkistä vastinetta itsessään, luhistuu pian fyysilliseksi ja rumaksi rappiotilaksi – samoin kuin niin monien kaupunkiemme halvalla kyhätyt kehysrakennukset.
Kuvittelemamme nuorukainen kävelee hätäisesti kyhätyn pikkukaupungin katuja koettaen uneksia unelmiaan, ja hänen täytyy pitkän aikaa yhä kävellä tällaisen rumuuden keskellä. Amerikan aineellisen elämän halpa, kiireellinen, ruma rakennelma jatkuu yhä entisellään. Vakinaisen asuinpaikan aate ei ole saanut meitä valtaansa. Mielikuvitustamme ei ole vielä sytyttänyt rakkaus synnyinkamaraamme. Yhteisesti kuvittelemamme nuorukainen kävelee ohiolaisen pikkukaupungin katuja sen jälkeen kun tehtaita on alkanut syntyä ja kiihkoliikemiesten aika on tullut. Kaupungin talot on kyhätty kokoon nopeasti, sinne on saapunut parvittain ihmisiä, joilla ei ollut lainkaan aikomusta jäädä sinne. Hämmästyttävän suuri määrä heitä kuitenkin jää sinne, vaikka heillä ei ollut aluksi ensinkään sitä aikomusta.
Kuinka hitaasti kaupungit kasvoivatkaan ennen tämän nuorukaisen aikoja. Vanhemman sukupolven jäseniä saapui hitaasti Keskilänteen New Yorkin valtiosta, Pennsylvaniasta, Uudesta Englannista – minun omaan Ohiooni suuri joukko Uudesta Englannista. He olivat tulleet vähin erin ja hitaasti, tuoden mukanaan piirteitä vanhoista tavoistaan, sananparsistaan, uskonnostaan, ennakkoluuloistaan. Nuoret farmarit tulivat ensin iloiten hedelmällisestä vapaasta maasta ja ystävällisemmästä ilmanalasta – vankkoja nuoria uroita, jotka saapuivat suurin joukoin Uudesta Englannista jättäen sen pienet pellot ja laihemman, kivisemmän maaperän vanhenevien ikäneitojen kotipaikaksi – tuosta vanhain piikain sivistyksestä tuli sitten kuitenkin amerikkalaisen kulttuurimme valtaistuin. Epäterve lihan pelko, ylimaallisuuden vivahdus, alinomainen kurkottelu taivasta kohti. Maassa jalkojen alla on vain pelkkää kammoa, köyhyyttä, vastoinkäymisiä. On katsottava ylöspäin, aina ylöspäin.
Mihin sitten jäävät aistillinen rakkaus elämään ja ulkomaailmaan, sanoihin, jotka tuntuvat suloisilta kielellä, väreihin, naisihon pehmeään kudokseen, miesruumiiden lihasten liikuntaan ja värähtelyyn?
Pelokas huudahdus – "se on syntiä!"
Uudessa maassa oli tuona vanhempana aikana liian paljon miesmäisyyttä. Paksulti liejua pikkukaupungeissa, jotka oli rakennettu metsään joenvarsille tai postivaunuteiden ääreen. Parrakkaita, karkeakätisiä miehiä kerääntyi kapakkoihin. Abe Lincoln osoitti miehuuttaan nostamalla ilmaan whiskytynnyrin ja juomalla tapinreiästä. Rajamaiden hurjimus, suurkaupunkiemme nykyaikaisen pyssysankarin isä, joka osoitti miehuuttaan murhaamalla – Blinky Morgan, Missourin Jesse James, Slade, jonka alue ulottui Poikkimaan-valtatieltä Kaukaisen Lännen kulta- ja hopeaseuduille – tällaisia olivat sen elämän sankarit.
Sivistys kehkeytyi kuitenkin verkalleen – niinkuin kulttuurin aina täytyy kehkeytyä – työtätekevien käsien kautta.
Pikkukaupunkeihin saapui käsityöläisiä – satulaseppä, kärryntekijä, vaununtekijä, seppä, räätäli, suutari, talojen ja ulkohuoneiden rakentaja.
Samoin kuin kohtalo oli määrännyt Sladen ja Jamesin nykyajan rosvojen esi-isiksi, nämä käsityöläiset olivat tulevien sukupolvien taiteilijain isiä. Heidän sormissaan oli alku siihen rakkauteen pintoja kohtaan, aistillinen alkurakkaus aineeseen, jonka puutteessa mitään todellista sivistystä ei koskaan voi syntyä.
Ja sitten humahti kuin suuri tulva sen kaiken ylitse tehtaiden, uudenaikaisen teollisuuden syntyminen.
Vauhtia, kiireistä työntekoa, halpoja autoja halvoille miehille, halpoja tuoleja halpoihin taloihin, suurkaupunkien vuokrataloja kiiltävine kylpyhuoneenlattioineen, Ford, Kahdeskymmenes Vuosisata O.Y., maailmansota, jatsi, elokuvat.
Nykyajan amerikkalainen nuorukainen lähtee iltaisin liikkeelle kävelläkseen kaiken tämän keskellä. Uutta ja yhä hirveämpää hermojännitystä, kiirettä. Jotakin värisevää ilmassa kaikkien meidän ympärillämme.
Pulma pysyy yhä vireillä. Jos meidän yhteisen nuorukaisemme on saatava tajuntaansa se elämän rakkaus – joka nuoressa miehessä syntyy vain rakkaudesta ulkonaiseen, sellaiseen, minkä hän tuntee aistillisesti sormillaan – on pulma hänen kohdaltaan se, että hänen on päästävä kaikkien nykyaikaisen elämän rosoista pintaa hajoittavien ilmiöiden kautta siihen vanhaan työtaidon rakkauteen, josta kulttuuri versoo.
(Tarinoitsijan taru – A Story Teller's Story.)
Suomentanut Aino Tuomikoski.SINCLAIR LEWIS.
Puheenvuoron saa nyt tämän keskilännen merkittävän ryhmän vuosiltaan nuorin, otteiltaan pintapuolisin, mutta maineeltaan laajimmin tunnettu jäsen Sinclair Lewis, ensimmäinen Amerikan kirjailijoista, joka on saanut Nobel-palkinnon. – Lewis on syntynyt 1885 Sauk Centerissä, Minnesotassa, saanut sivistyksensä idässä, Yalen yliopistossa, jossa suoritti B. A:n tutkinnon 1907, haaveillut Upton Sinclairin opetuslapsena, Helicon Hallin siirtokunnan jäsenenä, sosialistisen yhteiskunnan onnellisuudesta, ja tervehtyen siitä aloittanut kirjailijauransa sekalaisella sanomalehti- ja mainostyöllä. 1916:sta alkaen hän on kokonaan omistautunut kirjailijan alalle. Hänen ensimmäiset teoksensa (Wrenn-ystävämme – Our Mr. Wrenn, 1914; Haukan jälki – The Trail of the Hawk, 1915; Työ – The Job, 1917; Viattomat – The Innocents, 1917; ja Ulkoilmassa – Free Air, 1919) eivät vielä kuvasta hänen syvintä kirjailijaolemustaan, joka ilmenee täysin kypsyneenä vasta Pääkatu (The Main Street, 1920, suomennettu) nimisessä romaanissa. Tällä teoksella aloittamassaan sarjassa Lewis asettaa kuvastimen eri yhteiskuntapiirien: Pääkadussa pienen preeriakaupungin, Babbittissa (1922, suomennettu) keskilännen ison kaupungin liikemiesten, Arrowsmithissä (1925) tieteellisten, Elmer Gantryssä (1927) uskonnollisten järjestöjen ja Dodsworthissa (1929, suomennettu) rahaylimystön naistyyppien eteen, terävällä ja säälimättömällä totuudentunnolla, mutta samalla huolettoman iloisella, kaskuilevalla sävyllä puolueettomasti paljastaen heikkoudet. Eurooppalaiseen muotokulttuuriin tottunut kaipaa hänen teoksissaan kiinteämpää rakennetta ja taiteellisempaa kohdetta; viimemainitussa suhteessa hän on jäljessä esim. Galsworthysta. Ollen parhaassa iässänsä, keskellä kiehuvaa tuotannon kiirettä, ja harvinaisen tarmokas henkilö Lewis ei vielä ole saattanut tuotantoansa sen lopulliselle asteelle.
BABBITT HERÄÄ JA NOUSEE.
Maitovaunujen jyryä ja räminää.
Babbitt ähkäisi, käänsi kylkeä, kamppaili pitääkseen unestaan kiinni. Talonmies paiskasi kellarikerroksen oven kiinni. Viereisellä pihalla haukkui koira. Kun Babbitt juuri oli suloisesti kellumassa lämpimän hämärän aallolla, kulki sanomalehdenkantaja vihellellen ohi ja taitettu sanomalehti töpsähti eteisenovea vastaan. Babbitt heräsi äkkiä, ja hänen vatsalihaksensa kouristuivat säikähdyksestä. Kun jännitys laukesi, kaiversi hänen korvaansa tuttu ja ärsyttävä ääni, joka syntyy, kun joku yrittää panna käyntiin fordiansa: put-prrt, put-prrt, put-prrt. Ollen itsekin moottorimies Babbitt ahersi näkymättömän kuljettajan mukana, odotti hänen kanssaan odottamistaan moottorin lähtöjytyä, kärsi hänen kanssaan, kun se lakkasi ja helvetillisen itsepintainen put-prrt alkoi uudelleen – tuo soinnuton ääni, joka on täynnä värisyttävää aamuvilua, joka saattaa ihmisen raivoon, mutta jota ei missään pääse pakoon. Vasta kun moottorin alkava surina ilmaisi hänelle fordin päässeen käyntiin, jännitys laukesi. Hän loi silmäyksen mielipuunsa, jalavan, oksiin, jotka piirtyivät taivaan punervaan patinaan, ja hapuili jälleen unta kuin narkoottista nautintoainetta. Hän, joka poikana oli ollut hyvin valmis uskomaan elämään, ei välittänyt enää uuden päivän mahdollisista ja uskomattomista seikkailuista.
Hänen onnistui päästä todellisuutta pakoon, kunnes herätyskello soi kahtakymmentä yli seitsemän.
Se oli suurtuotannoksi kasvaneen, laajaa reklaamia tekevän herätyskelloteollisuuden paras tuote ja oli siinä kaikki ajanmukaiset lisävehkeet, kuten katedraalikellonlyönti, toistuva herätys ja pimeässä hohtava kellotaulu. Babbitt tunsi ylpeyttä siitä, että hänet herätti niin hieno keksintö. Yhteiskunnallisesti se oli melkein yhtä kunnioitettavaa kuin kalliiden autorenkaiden ostaminen.
Nyt hän myönsi nyrpeästi, ettei enää auttanut viivytellä, mutta loikoi kuitenkin ajatellen inholla kiinteistökauppiaan orjantyötä, inhoten perhettänsä ja inhoten itseänsä siksi, että inhosi näitä. Edellisenä iltana hän oli pelannut pokeria Vergil Gunchin luona puoliyöhön saakka, ja sellaisten juhlien jälkeen hän oli ärtyisä ennen aamiaista. Se johtui ehkä kieltolakiaikakauden väkevästä kotipanoisesta oluesta ja niistä sikareista, joihin tämä olut häntä houkutteli; tai myös harmista, että oli pakko palata tuosta hienosti sivistyneestä, vapaasta miesten maailmasta ahtaaseen piiriin, jossa oli vain naisia ja pikakirjoittajia ja viittauksia, että hänen ei pitäisi polttaa niin paljon.
Alkovin edessä olevasta makuuhuoneesta kuului hänen vaimonsa inhoittavan hilpeä ääni: "On aika nousta, Georgie-poikaseni!" ja sitä korviakutittavaa, raaputtavaa kahinaa, joka syntyy, kun hiuksia kammataan karhealla harjalla.
Hän mörähti, ojensi pesun haalistamaan vaaleansiniseen pyjamaan puetut paksut säärensä peiton alta, istui vuoteen laidalle ja penkoi sormillaan pörröistä tukkaansa samalla kuin hänen palleroiset jalkansa vaistomaisesti hapuilivat tohveleita. Hän katsoi kaihomielisesti huopapeittoa – joka alituisesti muistutti vapautta ja sankaruutta. Hän oli ostanut sen erästä urheilumatkaa varten, josta ei sentään tullut mitään. Se oli kuitenkin ihanan joutenolon, suurenmoisen kiroilun, miehekkäiden flanellipaitojen tunnuskuva.
Hän nousi vaivalloisesti, ähkäisten kivun vihlauksista, joita tunsi silmämuniensa takana. Vaikka hän pelkäsi kirvelyn uudistuvan, hän katseli tirkistellen pihalle. Se ilahdutti häntä kuten aina; se oli Zenithin menestyvän liikemiehen pulska piha, toisin sanoen, se oli täydellinen ja teki hänetkin täydelliseksi. Hän katsoi poimupeltivajaa. Kolmattasataaviidettäseitsemättä kertaa vuodessa hän ajatteli: "Tuossa peltirähjässä ei ole tyyliä. Kyllä minun täytyy hankkia kunnollisesti rakennettu autovaja. Mutta se onkin, hitto vie, koko talossa ainoa, mikä ei ole tiptop." Siinä tuijotellessaan hän ajatteli rakennuttaa yhteisen autovajan Orionlaaksossa omistamaansa tonttialuetta varten. Sitten hän veti henkeänsä ja oikoili. Seisoi kädet puuskassa. Ärtyisään, uniseen naamaan tuli tarmokas ilme. Hän näytti äkkiä pystyvältä, pätevältä mieheltä, jolla oli kykyä suunnitella, hallita ja saada aikaan.
Hänen aatteensa oli niin elinvoimainen, että se ikäänkuin ajoi hänet kankeansiistin hallin läpi, joka näytti siltä kuin sitä ei koskaan olisi käytetty, kylpyhuoneeseen.
Vaikka talo ei ollut suuri, oli siinä niinkuin kaikissa Floral Heightsin taloissa täysin kuninkaallinen porsliinista, kaakelista ja hopeanhohtoisesta metallista tehty kylpyhuone. Pyyhinliinapitimenä oli nikkelirenkaisiin pujotettu läpinäkyvä lasitanko. Kylpyamme oli kyllin pitkä Preussin kaartilaiselle, ja seinään kiinnitetyn pesuvadin yläpuolella oli hämmästyttävä kokoelma hammasharjan, partahuiskun, saippuan ja pesusienen pitimiä, ja lääkekaappi, kaikki niin kiiltäviä ja nerokkaita, että ne olivat kuin sarja sähkökojeita. Babbitt, jonka jumala oli Nykyajan Mukavuudet, ei ollut tyytyväinen. Kylpyhuoneen ilma oli täynnä jonkin barbaarisen hammastahnan hajua. "Verona on tietenkin taas pitänyt oman päänsä! Sen sijaan, että käyttäisi Lilidolia, niinkuin olen sata kertaa hänelle sanonut, hän on taas mennyt hankkimaan jotakin hemmetillistä, haisevaa sotkua, joka tekee ihmisen ihan kipeäksi!"
Kylpymatto oli työnnetty kasaan ja lattia oli märkä. (Hänen tyttärensä Verona kylpi joskus aamuisin, ihan säännöttömästi, kuinka sattui.) Hän luiskahti matolla ja horjahti ammetta vastaan. Hän sanoi: "P–le!" Raivoisasti hän tempaisi partatahnaputken ja saippuoi naamaansa raivoisasti, heilutellen sotaisesti vaahtoista huiskua; raivoisasti hän kalttasi paksuja poskiansa patenttiveitsellä. Sänki ei tahtonut lähteä. Terä oli tylsä. Hän sanoi: "P–le! S–lin p–le!"
Hän kopeloi lääkekaapista uutta teräpakettia (ajatellen kuten tällöin aina: "Tulisi tietysti halvemmaksi ostaa hiomakone ja hioa veitset itse"), ja löytäessään käärön kylpysuolapaketin takaa hän ajatteli sangen pahaa vaimostansa, joka oli pannut sen sinne, ja sangan hyvää itsestänsä, kun ei sanonut "P–le!" Mutta hän sanoi sen joka tapauksessa heti jälkeenpäin, koettaessaan märillä ja saippuaisilla sormilla irroittaa kiinnitarttunutta liukasta öljypaperia uuden terän ympäriltä.
Ja sitten tuli usein harkittu, mutta aina ratkaisemattomaksi jäänyt ongelma, mitä hän tekisi vanhalla terällä, joka saattoi olla vaarallinen hänen lastensa sormille. Kuten tavallista, hän nakkasi sen lääkekaapin päälle äänettömästi ajatellen, että hänen joskus täytyy ottaa pois ne viisi- tai kuusikymmentä muuta terää, jotka niin ikään oli nakattu sinne toistaiseksi. Hän päätti parranajonsa yhä ärtyneempänä, kärtyisyyttä kun lisäsi jomottava päänsärky ja vatsassa tuntuva tyhjyys. Kun hän oli valmis, pyöreä naama sileänä ja märkänä, silmissä kirvelevää saippuavettä, hän ojensi kättänsä hapuillen pyyhinliinaa. Perheen pyyhinliinat olivat märkiä, tahmaisia ja inhoittavia, kaikki tyynni märkiä, kuten hän huomasi temmatessaan ne sokeasti käteensä kaikki, oman kasvopyyhinliinansa, vaimonsa, Veronan, Tedin, Tinkan ja ainoan kylpypyyhinliinan, jonka päärmeessä oli valtavat nimikirjaimet. Silloin George F. Babbitt teki hirvittävän teon. Hän kuivasi kasvonsa vieraspyyhkeeseen! Se oli pieni orvokkikuvioinen tilkku, joka aina riippui paikallaan osoittamassa, että Babbittit kuuluivat Floral Heightsin hienoimpaan parhaimmistoon. Kukaan ei ollut koskaan sitä käyttänyt. Kukaan vieras ei ollut koskaan uskaltanut. Vieraat käyttivät salassa lähimmän tavallisen pyyhkeen nurkkaa.
Hän oli aivan kimmastunut. "S–li soikoon! Ne ottavat täällä kaikki pyyhkeet, jok'ikisen tilkun, ja käyttävät niitä ja kastelevat likomäriksi eivätkä jätä koskaan kuivaa minua varten – minun tulee tietenkin saada huonoin! – mitä minä muka tarvitsen, – ja – minä olen tässä hornan talossa ainoa, joka edes hiukan otan huomioon toisia ja ajattelen, että joku muukin ehkä tahtoisi käyttää tätä hornan kylpyhuonetta minun jälkeeni, ja ajattelen – – –"
Hän nakkasi nihkeät pyyhkeet kylpyammeeseen, tuntien kostonhalunsa saavan tyydytystä kuullessaan niiden mäiskähtävän äänen; ja kesken kaikkea tuli hänen vaimonsa tyynesti ja hilpeästi sisään ja sanoi tyynesti ja hilpeästi: "Mutta, Georgie-kulta, mitä sinä teet? Aiotko pestä nuo pyyhinliinat! Ei sinun sentään tarvitse niitä pestä! Mutta, Georgie, ethän vain ole mennyt käyttämään vieraspyyhettä?" Tarina ei tiedä, kykenikö George F. Babbitt vastaamaan. Ensimmäistä kertaa viikkokausiin järkytti hänen vaimonsa häntä sen verran, että hän katsahti häneen.
Ensimmäinen, millä hän itsensä koristi, oli hihaton verkkopaita, jossa hän muistutti pientä kansalaisjuhlassa esiintyvää poikaa, joka juhlavasti astuu esiin jostakin vanhasta rievusta leikatussa airueasussaan. Hän ei koskaan pukenut yllensä verkkopaitaa kiittämättä Edistyksen Jumalaa, ettei hän käyttänyt pitkiä, vanhanaikaisia alusvaatteita niinkuin hänen appensa ja yhtiömiehensä Henry Thompson. Toinen tehtävä oli hiusten kampaaminen taapäin. Se antoi hänelle uhkean otsan, joka kaartui kahta tuumaa ylemmäksi entistä hiusrajaa. Mutta suurimman ihmeen aikaansai sittenkin silmälasien sijoittaminen nenälle.
Silmälasit ilmaisevat luonnetta – vaateliaat, kilpikonnanluulla kehystetyt, vaatimattomat koulunopettajankakkulat, vanhan maamiehen hopeasankaiset rillit. Babbittin silmälaseissa oli suuret, ympyriäisenpyöreät, reunattomat linssit parasta lasia. Ne nenällään hän oli nykyaikainen liikemies, joka antoi käskyjä konttoriapulaisille, ajoi autoa, pelasi silloin tällöin golfia ja oli tieteellisesti sivistynyt asioitsija. Hänen päänsä ei enää tuntunut lainkaan lapsimaiselta, vaan tärkeältä, ja katse kiintyi hänen painavaan, pyöreähköön nenäänsä, hänen suoraan suuhunsa ja paksuun, pitkään ylähuuleensa, hänen tosin ehkä liian lihavaan, mutta kuitenkin voimakkaaseen leukaansa; kunnioittavasti häntä katseli, kun hän otti yllensä muut Kunnon Kansalaisen univormuun kuuluvat pukimet.
Harmaa puku oli hyvin leikattu, hyvin ommeltu ja ehdottomasti erikoisuuksista vapaa. Se oli normaalipuku. Valkoinen reunus pitkin liivinrinnustan syrjää antoi jonkinlaisen luotettavuuden ja oppineisuuden sävyn. Jalkineina hänellä oli mustat nauhakengät, hyvät kengät, kunnialliset kengät, normaalikengät, erinomaisen epäpersoonalliset kengät. Ainoa koreileva oli hänen orvokinsininen kudottu kaulahuivinsa. Laajasti selitellessään asiaa mrs Babbittille (joka akrobaattiliikkein yritti kiinnittää puseroa selkäpuolelta hameen uumenreunustaan lukkoneulalla eikä kuullut sanaakaan hänen puheestaan) hän horjui orvokinsinisen ja erään tapettimaisen mestariteoksen välillä, jossa oli kielettömiä, ruskeita harppuja palmujen välissä, kunnes valitsi orvokinsinisen ja pisti siihen koruneulan: opaalisilmäisen käärmeenpään.
Jännittävä tapaus oli ruskean puvun taskujen sisällyksen siirtäminen harmaaseen. Hän antoi näille esineille suuren arvon. Niillä oli yhtä suuri henkinen merkitys kuin pesäpallolla tai Tasavaltalaisella puolueella. Niitä olivat täytekynä ja hopeakynä (josta aina puuttui lyijy), jotka kuuluivat oikeanpuoleiseen ylempään liivintaskuun. Niitä ilman hän olisi tuntenut itsensä pukeutumattomaksi. Hänen kellonperissään kellui kultainen kynäveitsi, hopeainen sikarinkatkaisija, seitsemän avainta (kahdesta hän ei enää tiennyt, mihin ne kuuluivat) ja sattumalta oli niiden päässä vielä hyvä kello. Vielä kellui ketjuista suuri, kellastunut hirvenhammas – merkki, että hän oli Elk-Veljeskunnan jäsen. Mutta arvokkain kaikista oli hänen irtolehtinen taskukirjansa, tämä nykyaikainen välttämätön muistikirja, joka sisälsi hänen jo unohtamiensa ihmisten osoitteita, huolellisia merkinnöitä postilähetyksistä, jotka olivat saapuneet määräpaikkaansa kuukausia sitten, postimerkkejä, joiden liima oli kulunut pois, leikkeleitä T. Cholmondeley Frinkin runoista ja niistä sanomalehtiartikkeleista, joista Babbitt ammensi mielipiteensä ja monitavuiset sanansa, muistiinpanoja, ettei hän vain unohtaisi toimittaa asioita, joita hän ei lainkaan aikonut toimittaa, ja salaperäinen merkintä – D.S.S.D.M.Y.P.D.F.
Mutta hänellä ei ollut savukekoteloa. Kukaan ei ollut tullut hänelle sellaista antaneeksi, joten hän ei ollut semmoiseen tottunut, ja ihmisiä, joilla oli savukekotelo, hän piti naismaisina.
Lopuksi hän pisti Propaganda-kerhon napin takkinsa rinnustaipeen napinläpeen. Suuren taiteen lyhytsanaisuutta käyttäen nappi ilmaisi vain kaksi sanaa: "Propagandistit – hei!" Se sai Babbittin tuntemaan itsensä lojaaliksi ja tärkeäksi. Se liitti hänet yhteen Oikeamielisten kanssa, miesten, jotka olivat kunnollisia ja humaaneja ja eteviä liikepiireissä. Se oli hänen Viktoria-ristinsä, hänen Kunnialegioonan-merkkinsä, hänen Phi-Beta-Kappa-avaimensa.
(Babbitt.)
Suomentanut Eino Voionmaa.HENRY LOUIS MENCKEN.
Yhdysvaltain viime vuosikymmenien henkisestä elämästä ei voi saada asiallista käsitystä, jos unohtaa otsakkeessa mainitun nimen; siksi tehokkaasti on H. L. Mencken ottanut osaa taisteluun totuutta kahlehtivaa tekopyhää sovinnaisuutta vastaan – onpa hän ollut siinä taistelussa johtajan asemassa. – Mencken on syntynyt Baltimoressa, Marylandissa, 1880. Hänen isoisänsä oli saksalainen, joka perusti Baltimoreen tupakkatehtaan. Tämän johtajana toimi sitten hänen poikansa ja samalle alalle oli aiottu hänen pojanpoikansakin, joka kuitenkin taipumustensa mukaisesti rupesi kirjailijaksi ja sanomalehtimieheksi. Hänen uuras työnsä tällä alalla eri lehtien palveluksessa jääköön tässä tarkemmin erittelemättä. Yleisamerikkalaisen kuuluisuuden, sekä kannattajia että vihamiehiä, hän saavutti satiirisilla mietelmäsarjoillaan Ennakkoluuloja (Prejudices, 5 osaa. 1920-27), joissa hän kärjekkäin ajatuksin ja sattuvin sanoin, yksilöllisesti radikaalisessa ja sosialismia jyrkästi vastustavassa hengessä, hyökkäili kaikkea sitä vastaan, mitä piti Amerikan elämässä valheellisuutena ja tekopyhyytenä. Hengenheimolaisensa Robert Nathanin kanssa hän perusti 1924 aikakauskirjan American Mercury, jossa on edelleen työskennellyt terävin sanoin aatteidensa hyväksi. Hänen muu kirjallinen tuotantonsa, mm. runoja, poliittisia ja esteettisiä tutkielmia, jääköön tässä luettelematta. Kuten radikaalien historiasta tiedetään, he ovat useimmiten riemuitsevan varmoja kaikkien nuoliensa oikeutuksesta ja välttämättömyydestä; aika sitten tavallisesti osoittaa, että toiset niistä ovat menneet maalin yli, toiset pudonneet maahan jo ennen sitä, ja vain harvat siihen osuneet. Vaikka tämä pitää paikkansa Menckeniinkin nähden, on kuitenkin myönnettävä, että hänen nuolensa ovat sävähdyttäneet hereille lukemattomia, jotka muuten olisivat nukkuneet, ja vaikuttaneet virkistävästi ja puhdistavasti Yhdysvaltain henkiseen elämään.
IHMISTYYPPEJÄ.
1. Liioittelija.
On ihmisiä, joiden silmät välttämättä suurentavat, joiden korvat välttämättä kuulevat enemmän kuin soittajat soittavat, joiden mielikuvitus välttämättä tekee heidän viiden aistinsa välityksellä saamansa uutiset kaksin-, kolminkertaisiksi. He ovat intoilijoita, uskojia, haaveksijoita. Bakteriologina sellainen ihminen selittäisi, että märkimisbakteeri, streptococcus pyogenes, on bernhardilaiskoiran kokoinen, yhtä älykäs kuin Sokrates, kaunis kuin Beauvais'n tuomiokirkko ja yhtä kunnioitettava kuin Englannin Pankin johtaja.
2. Epäilijä.
Kukaan mies ei konsanaan luota täydellisesti toiseen mieheen. Hän voi uskoa ehdottomasti johonkin aatteeseen, mutta ei kehenkään mieheen. Korkeimpaankin luottamukseen liittyy pieni epäluulon häive. – puoleksi vaistomainen ja puoleksi ajatuksellinen tunne, että tuolla lurjuksella voi sittenkin olla jotakin hampaankolossa. Ja tämä epäluulo on selvästi enemmän kuin oikeutettu, sillä kukaan ei ansaitse rajatonta luottamusta – horjumattominkin pettää, jos kiusaus on kyllin suuri. Maailmassa onkin se vika, etteivät miehet ole tässä suhteessa liian epäluuloisia, vaan päinvastoin taipuvaisia olemaan liian luottavaisia – että he yhä edelleen luottavat liian paljon toisiinsa, huolimatta katkerista kokemuksista. Naiset ovat, niin ainakin uskon, siinä samoin kuin muissakin asioissa suhteellisesti vähemmän hempeämielisiä. Aviovaimo ei konsanaan luota ehdottomasti mieheensä, eikä liioin käyttäydy milloinkaan tavalla, joka osoittaisi hänen tekevän niin.
3. Työntekijä.
Kaikkiin kansanvaltaisiin teorioihin, sekä sosialistisiin että porvarillisiin, sisältyy jonkinlaisena välttämättömänä pohjana käsite työn arvokkuudesta. Jos siltä, jolla ei mitään ole, riistettäisiin harhaluulo, että hänen kärsimyksensä ovat jollakin tavalla kiitosta ansaitsevia tai Jumalalle otollisia, hänelle tuskin jäisi tästä vähästäänkään muuta kuin tyhjyyttään nipistelevä vatsa. Mutta harhaluulo on harhaluulo, ja tämä on niistä pahimpia. Se syntyy, kun innoituksella työskentelevän taiteilijan työnhalu ja koneen tuskastuttava orjanuurastaminen sekoitetaan toisiinsa. Niiden välinen ero on mitä suurin. Vaikka taiteilija ei saisikaan työstään mitään korvausta, hän työskentelisi edelleen siitä huolimatta; hänen ansaitessaan jolloinkin jotakin tämä korvaus on todellisuudessa usein niin pieni, että hän melkein näkee nälkää. Mutta otaksutaanpa, ettei kaivostyöläinen saa maksua työstään: raataako hän edelleen siitä huolimatta? Voiko kukaan kuvitella hänen vapaaehtoisesti alistuvan puutteeseen ja samalla kuitenkin tuntevan kiihkeätä halua louhia vielä, vaikka henki menisi, 200 tonnia hiiliä lisää?
4. Lääkäri.
Terveydenhoito-oppi on lääketieteen turmelemista hyveellisyydellä. On mahdotonta löytää terveydenhoidon harrastajaa, joka ei sekoita teoriaansa kaikesta siitä, mikä on terveellistä, teoriaan hyveellisyydestä, ja siten pilaa sitä. Koko terveydenhoitotiede muodostuu siveysopilliseksi kehoitteluksi, ja, eri sukupuolten suhteen, pidättyväisyyden lapselliseksi ja myöhästyneeksi saarnaamiseksi. Täten se lopuksi joutuu kohtisuorasti vastakkain todellisen lääketieteen kanssa. Lääketieteen päämääränä ei ole ihmisten tekeminen hyveellisiksi; sen tarkoitus on suojella heitä paheittensa seurauksilta ja näiden hävittäminen. Oikea lääkäri ei saarnaa katumusta; hän tarjoaa synninpäästöä.
5. Tiedemies.
Arvo, jonka maailma antaa vaikuttimille, on usein aivan epäoikeutettu ja väärään asiaan kohdistuva. Ottakaamme esimerkiksi nämä kaksi asiaa: pelkkä tyydyttämätön uteliaisuus ja halu tehdä hyvää. Jälkimmäinen asetetaan edellistä paljoa korkeammalle, ja edellinen on kuitenkin se tekijä, jonka voimalla tieteelliset tutkijat, miehet, jotka ovat ihmisrodun suurimpia, suorittavat työnsä. Mikä saa suuren patologin täydellisesti syventymään työhönsä? Haluko parantaa tauti, pelastaa henki? Ei suinkaan, ellei ehkä ajatuksena, joka liittyy asiaan toisella sijalla. Syventyneenä tehtäväänsä koko hengellään hän on liian älykäs kyetäkseen näkemään sellaisessa halussa mitään kiitettävää. Elämänsä aikana saamistaan kokemuksista hän tietää, että tuloksista, joihin hän pääsee, on aivan yhtä paljon vahinkoa kuin hyötyäkin, että jokaisen rehellisen miehen ympärillä on tuhat roistoa etuilemassa hänen ansioillaan, ja että ihmiset, jotka parhaiten ansaitsevat tulla pelastetuiksi, todennäköisesti pelastuvat viimeisimpinä. Kukaan itseään kunnioittava mies ei rupeaisi patologiksi, jos hänen pitäisi ottaa huomioon kaikki tämä. Liikkeelle panevana voimana on todellisuudessa hänen sammumaton uteliaisuutensa – hänen rajaton, melkein sairaalloinen halunsa tunkeutua tuntemattomaan, paljastaa salaisuus, saada selville asioita, joita ei ole ennen tunnettu. Hänen vertauskuvakseen ei kelpaa orjia vapauttava ihmisystävä eikä laupias samarialainenkaan, joka hoivaa apua tarvitsevaa, vaan koira, joka nuuskii tarmokkaasti eteensä ilmestyviä lukemattomia rotanreikiä. Ja kuitenkin hän on miesten suurimpia ja jaloimpia, seisoen koko ihmissuvun eturivissä.
6. Liikemies.
Asia on todellakin siten, että terve vaisto asettaa liiketoiminnan muiden ammattien alapuolelle, ja antaa liikemiehelle yhteiskunnallisen alemmuuden leiman, josta hän ei kykene vapautumaan, ei Amerikassakaan. Ja liikemies alistuu tähän käsitykseen silloinkin, kun hän väittää sitä vastaan. Hän on ainoa, joka aina pyytelee anteeksi elinkeinoaan, joka saavuttaessaan ponnistelujensa päämäärän, so. ansaitessaan hyvän joukon rahaa, aina koettaa selitellä, ettei se suinkaan ollut se päämäärä, johon hän oli tähdännyt.
7. Kuningas.
Luonnostaan ylhäinen ilme ja käytöstapa, taito esiintyä tärkeästi ja pidättyvästi, lienevät suuriarvoisin lahja, minkä mies voi saada perinnöksi. Sillä on voimakas vaikutus useimpiin ihmisiin, jotka empimättä pitävät sitä todellisen ansiokkuuden merkkinä. Eihän heidän kunnioituksensa saavuttamiseksi tarvitse tehdä muuta kuin suhtautua heihin ylenkatseellisesti. Synnynnäisessä typeryydessään ja pelkuruudessaan he turvautuvat keneen hyvänsä, joka tarjoutuu johtajaksi, ja johtajanominaisuuksien merkiksi he tunnustavat viivyttelemättä kaikki ulkonaisesta käytöksestä ilmenevät viitteet. Se, että monarkismi pysyy hengissä aina vähän väliä toistuvasta kuolemastaan huolimatta, voidaan selittää vain tällä tavalla. Uskomus, että monarkismi on tullut ylhäältäpäin kirouksena tavallisen kansan kärsittäväksi – että monarkki sälyttää sen kansan kannettavaksi ilman sen suostumusta ja vastoin sen tahtoa, on, ainakin tasavalloissa, yleisesti suosittu. Tämä uskomus ei perustu tosiasioihin. Kuninkaita eivät tee kuninkaat, vaan kansat. He edustavat näkyväisesti erästä kaikille tavallisille ihmisille, joita on kymmenen joukossa yhdeksän, ominaista ja aina olemassa olevaa tarvetta, että pitää olla joku, jota kunnioitetaan, kumarretaan, seurataan ja totellaan.
Kuninkaan asema pysyy lujana niin kauan kuin hän pitää kiinni vallastaan ja pyrkii laajentamaan sitä, mutta alkaa horjua, jos hän ryhtyy rajoittamaan sitä. Venäjän tsaarit istuivat täysin lujasti valtaistuimellaan niin kauan kuin he hallitsivat Venäjää kuin pahantekijäin kasvatuslaitosta, mutta sillä hetkellä, jolloin he alkoivat omaksua vapaamielisiä aatteita, vapauttamalla maaorjat ja antamalla maalle perustuslain, heidän tuomionsakin oli valmis. Kansa käsitti tämmöisen myöntyväisyyden heikkouden merkiksi; se alkoi epäillä, etteivät tsaarit nähtävästi olleet sen kummempia kuin muutkaan ihmiset. Se ryhmittyi toisten, tsaareja vastaan intoilevien johtajien ympärille, jotka esiintyivät yhtä varmoina ja tärkeinä kuin tsaarit konsanaan, ja nousi ajan tullen kapinaan. Sitten nämä johtajat, tai ainakin pari kolme uhkarohkeinta, ryhtyivät hallitsemaan maata tarkalleen samoin kuin sitä oli hallittu monarkian kukoistuksen päivinä. He toisin sanoen keskittivät vallan omiin käsiinsä, tukahduttivat kaiken vastustelun, ja julistautuivat viisaudessa erehtymättömiksi. Historiassa heidänkin kukistumisensa alkaa päivänä, jolloin he rupeavat lieventämään vaatimuksiaan. Sillä hetkellä, jolloin he tunnustavat, vaikkapa vain antamalla tilaa johtopäätökselle, että hekin ovat vain ihmisiä, tavallinen kansa alkaa heti kääntyä heitä vastaan.
(Valittuja ennakkoluuloja – Selected Prejudices.)
Suomentanut O. Juurikoski.