[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fAJwL8bIlWP7e4myobWEG-emJ2dKMERgUJthQ8v9X1XE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},2060,"Englantilaisen kirjallisuuden kultainen kirja","Railo, Eino",1884,1948,"2060-railo-eino-englantilaisen-kirjallisuuden-kultainen-kirja","2060__Railo_Eino__Englantilaisen_kirjallisuuden_kultainen_kirja",null,"tietokirja",[],[],"fi",1933,266153,1740899,true,[],[],[],"Eino Railon toimittama teos tarjoaa laajan katsauksen englantilaisen kirjallisuuden historiaan. Se sisältää suomennoskatkelmia ja esittelyjä tärkeiltä kirjailijoilta alkaen muinaisenglantilaisesta epiikasta aina 1700-luvun klassikoihin saakka.","Eino Railon 'Englantilaisen kirjallisuuden kultainen kirja' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 2060. E-kirja on public domainissa koko EU:n\nalueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja\nlevityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ENGLANTILAISEN KIRJALLISUUDEN KULTAINEN KIRJA\n\nToimittanut\n\nEino Railo\n\n\nKuuluu sarjaan Maailmankirjallisuuden Kultainen kirja\n\n\n\n\n\nPorvoo * Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1933.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nPiirteitä englantilaisen kirjallisuuden kehityksestä.\nYhdysvallat.\nKanada.\nAustralia ja Uusi Seelanti.\nEtelä-Afrikka.\nBeowulf.\nKaedmon.\n  Eeva, maistettuaan tiedonpuusta.\n  Aadamin ja Eevan katumus.\n  Abrahamin taistelu elamilaisten kanssa.\n  Faraon hyökkäys.\nKynewulf.\n  Tuomiopäivä.\n  Taivaan autuus.\n  Pyhä Guthlac kuolee ja otetaan taivaaseen.\nBaeda.\n  Kirkkohistoria.\nAlfred.\n  Alfred ja kuninkaan tehtävä.\n  Alfredin kirjoittama esipuhe teokseen \"De consolatione\".\nArthurin tarinapiiri.\n  Layamon: Brut.\n  Thomas Malory: Arthurin kuolema.\nKeskiajan lyriikkaa.\n  Suvi on jo saapunut.\n  Kevät on.\n  Tuule, pohjoinen.\n  Alisonille.\nWilliam Langland.\n  Pietari Peltomies.\nMiraakkelit.\n  Vedenpaisumus.\nGeoffrey Chaucer.\n  Canterburyn tarinat. Prologi.\nThomas More.\n  Utopia.\nWyatt ja Surrey.\n  Wyatt: Siis jättäisitkö mun?\n  Surrey: Kuvaus keväästä, jolloin kaikki muu uudistuu\n     paitsi rakastaja.\nPhilip Sidney.\n  Sonetti unelle.\n  Arcadia.\nEdmund Spenser.\n  Huhtikuu.\n  Una ja punaristin ritari.\n  Ma armaan nimen rantaan kirjoitin.\nJohn Lyly.\n  Callimachuksen isän testamentti.\nChristopher Marlowe.\n  Tohtori Faustus.\nWilliam Shakespeare.\n  Sonetteja.\n  Romeo ja Julia.\n  Venetsian kauppias.\n  Henrik neljäs.\n  Julius Caesar.\n  Hamlet.\n  Othello.\n  Macbeth.\n  Kuningas Lear.\n  Myrsky.\nBen Jonson.\n  Volpone eli kettu.\n  Suudelma.\n  Totuus.\nDrayton, Herrick, Cowley. Waller.\n  Drayton: Katkelma \"Nymphidiasta\".\n     \"     Hyvästijättö.\n  Herrick: Kukkasille.\n     \"     Ahthealle.\n     \"     Keltanarsissille.\n  Cowley: Juomalaulu.\n  Waller: Eräälle vyölle.\nFrancis Bacon.\n  Opinnoista.\n  Kauneudesta.\nJohn Milton.\n  L'Allegro.\n  Il Penseroso.\n  Kadotettu Paratiisi.\n  Samson Agonistes.\nJohn Bunyan.\n  Kristitty ja Toivova epäilyksen linnassa.\nSamuel Butler.\n  Hudibrasin uskonto.\nJohn Locke.\n  Hyödyttömästä lukemisesta.\nJohn Dryden.\n  Aleksanterin juhla eli soiton mahti.\nAlexander Pope.\n  Onni.\n  Oodi yksinäisyydelle.\n  Kaikkien rukous.\n  Taivaan tulen kipuna.\nJonathan Swift.\n  Gulliverin matkustukset.\nDaniel Defoe.\n  Robinson Crusoe.\nAddison ja Steele.\n  Richard Steele: Miellyttävät seurakumppanit ja imartelijat.\n  Joseph Addison: Sir Roger teatterissa.\nSamuel Richardson.\n  Juhlallinen esiintyminen.\n  Lovelacen kuolema -- käännös F.J. De la Tourin kirjeestä.\nHenry Fielding.\n  Pastori Adamsin ja pastori Trulliberin keskustelu.\nTobias Smollet.\n  Kommodori Trunnionin kuolema.\nLaurence Sterne.\n  Le Fevre'in tarina.\nOliver Goldsmith.\n  Wakefieldin kappalainen.\nRichard Brinsley Sheridan.\n  Juorukoulu.\nSamuel Johnson.\n  Otteita Boswellin Johnson-elämäkerrasta.\n  Samuel Johnsonin kirje lordi Chesterfieldille.\nDavid Hume.\n  Filosofian eri lajeista.\n  Katkelma omasta elämäkerrasta.\nAdam Smith.\n  Kansojen varallisuus.\nEdmund Burke.\n  Maria Antoinette.\n  Englannin valtiomuodon kehityksestä.\nEdward Gibbon.\n  Julianuksen kuolema.\n  Euroopan asema Gibbonin aikana.\nChesterfield ja Junius.\n  Chesterfield: Hajanaisia mietelmiä.\n  Junius: Graftonin herttualle.\nJohn Wesley.\n  Wesley Chesterfieldin kirjeistä.\nJames Thomson.\n  Keväisiä sadekuuroja.\n  Hallitse, Britannia.\nEdward Young.\n  Valitus eli yömietteitä.\nCollins ja Shenstone.\n  Collins: Illalle.\n  Shenstone: Toivo.\nThomas Gray.\n  Elegia maakylän kirkkomaalla.\nMacpherson ja Ossian.\n  Ossianin tervehdys auringolle.\n  Balcluthan autius.\n  Selman laulut.\nPercy ja ballaadit.\n  Chevyn metsästys.\nThomas Chatterton.\n  Trubaduurin laulu.\nHorace Walpole ja kauhuromantikot.\n  Walpole: Otranton linna.\n  Radcliffe: Udolphon linna.\n  Lewis: Uljas Alonzo ja kaunis Imogene.\nWilliam Cowper.\n  Ehtoo.\n  Nuorelle naiselle.\nGeorge Crabbe.\n  Kirjat.\nRobert Burns.\n  Mary Morison.\n  John Anderson.\n  Afton-virta.\n  Jos nummella sa seisoisit.\n  Tom O'Shanter.\nWilliam Blake.\n  Viattomuuden laulut.\n  Pieni musta poika.\nWilliam Wordsworth.\n  Oodi.\n  Meitä on seitsemän.\n  Kuin harhanäky autuain.\nSamuel Taylor Coleridge.\n  Vanhan merimiehen tarina.\n  Kublai-Kaani.\nRobert Southey.\n  Erämaan yö.\nWalter Scott.\n  Mies missä niin on sieluton.\n  Ivanhoe.\nByron.\n  Ritari Haroldin toivioretki.\n  Hyvää yötä!\n  Yksinäisyys ja meri.\n  Säkeitä sävelille.\n  Hyvästi.\n  Don Juan, I Suloisia asioita, II Myrsky.\n  Tänä päivänä täytän kolmekymmentäkuusi vuotta.\nPercy Bysshe Shelley.\n  Oodi länsituulelle.\n  Leivoselle.\n  Hymni sisäiselle kauneudelle.\n  Surulaulu.\nJohn Keats.\n  Kauneus.\n  Oodi satakielelle.\n  Oodi kreikkalaiselle uurnalle.\n  Syksylle.\n  Sonetti.\n  Sonetti unelle.\n  Sonetti maineelle.\nThomas Moore.\n  Iltakuoro.\n  Mennyt aika.\n  Suven viime ruusu.\nWalter Savage Landor.\n  Hannibal ja kuoleva roomalainen.\nJames Hogg.\n  Kiurulle.\nJane Austen ja Mary Mitford.\n  Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo.\n  Mitford: Orvokkeja poimimassa.\nJohn Gait ja Susan Ferrier.\n  Galt: Pitäjän aikakirjat.\n  Ferrier: Avioliitto.\nMaria Edgeworth ja William Carleton.\n  Edgeworth: Rackrentin linna.\n  Carleton: Irlantilainen kylä.\nCharles Lamb.\n  Unelmien lapset.\nOxfordilainen liike.\n  Newman: Mua johtaos.\n  Keble: Kirja.\nThomas Carlyle.\n  Sankarin-ihailu.\n  Onnellinen.\nThomas Babington Macaulay.\n  Kaarle II:n kuolema.\nCharles Robert Darwin.\n  Sukupuolivalinta.\nHerbert Spencer.\n  Mikä tieto on arvokkainta?\nJohn Ruskin.\n  Kirjoista ja lukemisesta.\nEdward Bulwer Lytton.\n  Pompeijin viimeiset päivät.\nBenjamin Disraeli.\n  Juutalainen rotu.\n  Kruunu ja kansa.\nWilliam Makepeace Thackeray.\n  Henry Esmondin historia.\nCharles Dickens.\n  Joululaulu.\nCharles Kingsley.\n  Viimeinen merirosvo.\nGeorge Henry Borrow.\n  Lavengro.\nCharles Reade.\n  Luostari ja kotiliesi.\nAnthony Trollope.\n  Herra Slope lausuu jäähyväiset.\nCharlotte ja Emily Brontë.\n  Charlotte Bronté: Jane Eyre.\n  Emily Bronté: Humiseva harju.\nElizabeth Gaskell.\n  Cranfordin seurapiiri.\nGeorge Eliot.\n  Floss-virran mylly.\nAlfred Tennyson.\n  Myllärin tytär.\n  Lootuksen syöjät.\n  Odysseus.\n  Lyö, murru, lyö.\n  Kevyen Prikaatin hyökkäys.\n  Maud.\nBobert Browning ja Elizabeth Barrett Browning.\n  Robert Browning: Kevät.\n    \"        \"     Hamelnin pillipiipari.\n    \"        \"     Tapaus ranskalaissodassa.\n    \"        \"     Olet rakastava.\n  Elizabeth Barrett Browning: Lohtu.\n      \"        \"       \"      Vaan silloin rastaat laukes laulamaan.\nMatthew Arnold.\n  Hylätty merenhaltia.\nDante Gabriel Bossetti.\n  Autuas neitsyt.\nChristina Rossetti.\n  Kun olen kuollut, armas --.\nWilliam Morris.\n  Suviaamun sarastus.\n  Lemmittyni ylistys.\nAlgernon Charles Swinburne.\n  Itylus.\n  Laulu.\n  Ennen päivänkoittoa.\n  Lapsen nauru.\nGeorge Meredith.\n  Kohtaus.\n  Vala.\nSamuel Butler.\n  Missäänein asukkaiden mielipiteitä.\nThomas Hardy.\n  Kaukana väkijoukosta.\nRobert Louis Stevenson.\n  Ylämailla.\n  Ballantraen nuori herra.\nRudyard Kipling.\n  Ballaadi idästä ja lännestä.\n  Rikki-tikki-tavi.\n  Darzeen laulu.\nJoseph Conrad.\n  Laguuni.\nGeorge Gissing.\n  Uusi Grub Street.\nH. G. Wells.\n  Tähti. 771\nJohn Galsworthy.\n  Omenapuu. 782\nJ. M. Barrie.\n  Pikku pastori.\nOscar Wilde.\n  Ballaadi Readingin vankilasta.\nGeorge Bernard Shaw.\n  Sotilas O'Flaherty.\nWilliam Butler Yeats.\n  Lumisiiveksi kaihoa, kallis.\n  Maailman ruusu.\n  Kun olet vanha.\n  Isle of Innisfreen järvi.\n  Coolen villijoutsenet.\n  Sydämen kaihon maa.\nJohn Millington Synge.\n  Meren uhreja.\nJohn Masefield.\n  Lasteja.\nYhdysvallat.\nBenjamin Franklin.\n  Benjamin Franklinin ensimmäinen sanomalehtikirjoitus;\n     hänen pakonsa New Yorkiin.\nWashington Irving.\n  Rip Van Winkle.\nJames Fenimore Cooper.\n  Hirventappaja.\nRalph Waldo Emerson.\n  Ylisielu.\nHenry David Thoreau.\n  Talonteko.\nNathaniel Hawthorne.\n  Tulipunainen kirjain.\nHerman Melville.\n  \"Town-Ho'n\" tarinasta.\nEdgar Allan Poe.\n  Ligeia.\n  Kummituspalatsi.\n  Annabel Lee.\n  Unta unessa.\nOliver Wendell Holmes.\n  Viimeinen kävelyretki opettajattaren kanssa.\nHarriet Beecher-Stowe.\n  Tuomo sedän tupa.\nWilliam Cullen Bryant.\n  Kukkien kuolema.\nJohn Greenleaf Whittier.\n  Virteni.\nJames Russell Lowell.\n  Kesäkuu.\nHenry Wadsworth Longfellow.\n  Hiawatha-runoelman johdanto.\n  Hymni yölle.\n  Enkelten jalanjäljet.\n  Iltatähti.\n  Hesperuksen haaksirikko.\nWalt Whitman.\n  Kirje leiriltä.\nMark Twain.\n  Calaveran piirikunnan kuuluisa hyppäävä sammakko.\nFrancis Bret Harte.\n  Kiljulan leirin onnenlapsi.\nJack London.\n  Hänen isiensä Jumala.\nEdgar Lee Masters.\n  Mabel Osborne.\n  Edmund Pollard.\nTheodore Dreiser.\n  Naimisissa.\nSherwood Anderson.\nSinclair Lewis.\n  Babbitt herää ja nousee.\nHenry Louis Mencken.\n  Ihmistyyppejä.\n\n\n\n\nPIIRTEITÄ ENGLANTILAISEN KIRJALLISUUDEN KEHITYKSESTÄ.\n\n\nSillä kansalla, joka syntyi esihistoriallisen neoliittisen rodun ja\nkelttiläisten \"goidelien\" (\"gaelien\") ynnä \"brittien\" sekoittumisesta\nja joka sanoi itseään \"Cymry\"-kansaksi, \"kimriläisiksi\", asuen\nmyöhemmin pääasiallisesti Cornwallissa ja Walesissa, oli oma\n\"runolaulajien\", \"bardien\", viljelemä ja ylläpitämä lyyrillisluontoinen\nsankarirunoutensa. Tämän aiheina ovat olleet kimriläisten taistelut\nuutta valloittajakansaa, anglosakseja, vastaan. Kun osa kimriläisistä\nsiirtyi uusien valloittajien tieltä meren yli Bretagneen, veivät he\nmukanansa tämän sankarirunoutensa, joka rupesi täällä kehittymään omaan\nerikoissuuntaansa. \"Kuningas Arthurin tarinapiirinä\" se on sieltä\npitäen huomattavasti vaikuttanut Euroopan kirjallisuuteen.\n\nAikain kuluessa sekautui anglosakseihin paljon kelttiläistä verta,\nantaen täten syntyvälle uudelle sekakansalle erikoisominaisuuksiaan. Se\nmielikuvituksen hersyvä rikkaus, jonka saattaa Englannin runoudessa\nhuomata, on tahdottu juontaa muinaisten kimriläisten kumminlahjaksi.\n\nAnglosaksien vanhin runous kuuluu yhteisgermaanilaiseen aikaan, jolloin\nhe eivät olleet vielä Englantiin saapuneetkaan. Se on ollut\nsankaritekojen ylistystä ja maanviljelykseen liittyvää loitsua. Vanhin\nsäilynyt anglosaksinkielinen runoelma on _Beowulf_, joka on sommiteltu\nnykyiseen asuunsa noin v. 700. Sen pohjana on kuitenkin ollut jokin\nmuinaisskandinaavinen runoelma. Anglosakseilla on ollut myös\nlyyrillistä runoutta, josta jo hengähtää myöhemmälle englantilaiselle\nrunoudelle ominainen, surumielinen autiuden ja jylhyyden tunnelma.\n_Beowulfin_ edustama pakanallisaiheinen sankarirunous saa pian\nrinnalleen laajan kristillisaiheisen epiikan, raamatullisen runouden,\njonka luojina mainitaan Kaedmon (k. 680) ja Kynewulf. Edellinen on\nensimmäinen nimeltä tunnettu anglosaksilainen (englantilainen)\nkirjailija. Hänen nimessään kulkevat _Vanhan Testamentin_ kertomuksia\nesittävät runoelmat kuvailevat voimakkaalla näkemyksellä mm. enkelien\nkapinaa ja Luciferin lankeemusta, luoden hänestä sen traagillisen\nkuvan, jonka Milton sitten liittää maailmankirjallisuuteen. Toisen\nkristillisen \"runokoulun\" perustaja Kynewulf vaikutti kahdeksannella\nvuosisadalla. Hän oli entinen vaeltava laulaja, joka vanhemmassa\npakanahenkisessä runoudessaan _Beowulfin_ tavoin voimakkaasti kuvasi\nurhotekoja, merta ja myrskyä, mutta käytti sittemmin lahjansa\nkristillisten, sekä Raamatusta saatujen että muiden aiheiden\nlaulamiseen. Tämä anglosaksilainen kristillinen runous kasvoi\nerikoisesti Irlannista tulleen kelttiläisen kirkon suojassa.\n\nRoomalaiset sotilassiirtokunnat eivät juurruttaneet Englantiin\nlatinankielistä sivistystä, joka saapui sinne vasta katolisen kirkon\nmukana. Toisin kuin Irlannin kirkko tämä ei suosinut kansankielistä\nrunoutta, vaan ulotti Englantiin yleiseurooppalaisen latinankielisen\nkirjallisuuden. Englantia koskevilta osiltaan tämä kuitenkin kuuluu\nEnglannin kansalliskirjallisuuteen. Sen suuria nimiä ovat Jarrow'n\nluostarin munkki Baeda Venerabilis (673-735) ja Yorkin luostarin munkki\nAlcuin (735-804), joka teki englantilaisen oppineisuuden tunnetuksi\nKaarle Suuren hovissa ja sen kautta Euroopassa.\n\nTämän lupaavasti versovan kulttuurikehityksen keskeyttivät\ntanskalaisten viikinkien hävitykset ja maan joutuminen heidän\nvaltaansa. Kansallisen, anglosaksinkielisen kirjallisuuden perusti\nuudelleen Alfred Suuri (849-901), valtakuntansa vapauttaja ja sen\nkulttuurin tielle auttaja. Hänen kirjoittamansa _Esipuhe_ Gregorius\nSuuren ohjekirjaan _Cura pastoralis_, jonka hän oli kääntänyt (890), on\nvanhin säilynyt alkuperäinen anglosaksinkielinen suorasanainen\nsepitelmä. Alfred-kuningas sommitteli valtakuntansa kaikki kirjat,\nkahta lukuunottamatta. Hänen kuoltuaan proosan kehittyminen seisahtui\nlähes sadaksi vuodeksi. Sitä rupesi jatkamaan oman aikansa Baeda,\nmunkki Aelfric (955-1022), joka mm. käänsi Raamattua. Yhdennellätoista\nvuosisadalla kirjallinen tuotanto yleensä vilkastui, kunnes\nsivistyselämä taas tyrehtyi tanskalaisten uudistuneisiin hyökkäyksiin.\nAnglosaksilaisen eli muinaisenglantilaisen kirjallisuuden aika loppui\nnormannien tullessa maahan 1066.\n\nMuinaisenglantilaisessa runoudessa ei säkeiden tavulukua rajoitettu\neikä käytetty loppusointua. Säe jakautui kahteen puolisäkeeseen, joissa\nmolemmissa piti olla 4 korollista tavua; korottomia sai olla enemmän.\nSäepuoliskot nidottiin yhteen alkusoinnuilla siten, että edellisen 2 ja\njälkimmäisen 1 korollinen tavu alkoivat samalla konsonantilla tai\nvokaalilla. Otaksuttavasti runolaulaja esitti näitä runoja\njuhlallisesti lausumalla, antaen harppunsa helähdyksellä pontta\nkorollisille ja alkusoinnullisille kohdille.\n\nNormannien valloitus aiheutti suuria muutoksia Englannin valtiollisessa\nja sivistyksellisessä elämässä. Syntyi yhden kuninkaan hallitsema\nyhtenäinen valtakunta, yhteiskunnan lopullisesti perustautuessa\nläänitysjärjestelmän pohjalle. Voitettujen sivistysmuoto,\nmuinaisenglantilainen kirjallisuus, runous ja kieli, rupesivat\nunohtumaan; voittajien sivistysmuoto, ranskan kirjallisuus ja kieli,\nrupesivat voittamaan alaa. Alkoi molempien kielien hidas ja vähitellen\ntapahtuva yhteensulautuminen, jota kesti kolmisen vuosisataa. Vasta\n14:nnellä vuosisadalla voidaan todeta uuden yleiskielen, keskiajan\nenglanninkielen, saavuttaneen valta-aseman kaikkien säätyjen\npääkielenä.\n\nEnglannin keskiaikaisen (englanninkielisen) kirjallisuuden varhaisimpia\nilmiöitä on munkki Layamonin _Brutus_ (Brut), runomittainen kronikka,\njoka on sepitetty v:n 1204:n jälkeen. Sen pohjana on normannilaisen\nmunkin Wace'n ranskankielinen kronikka _Brutuksen romaani_ (Roman de\nBrut, 1155), joka oli sommiteltu Geoffrey of Monmouthin teoksesta\n_Britannian kuninkaiden historia_ (Historia Regum Britanniae, 1139).\nLayamonin teos. (josta lähemmin tekstiosastossa), on merkkinä Arthurin\ntarinapiirin ja sitä käsittelevien runoelmien 13:nnella vuosisadalla\nalkavasta kukoistuskaudesta. Ne sommitteli yhtenäiseksi suorasanaiseksi\nkertomukseksi Thomas Malory 1469; Maloryn teos, jonka Caxton painoi\n1485, on sen jälkeen ollut Arthurin tarinaston aarreaittana.\n\nSyntyy myös runomitallisia ritarikronikkoja, mm. Rikhard Leijonamielen\nja Robert Gloucesterilaisen kronikat. Muinaisenglantilaista\nkristillistä runoutta vastaava runous elpyy uudelleen: _Ormulum_\nsisältää Uuden Testamentin aiheita, sommiteltuina runomittaisiksi;\n_Ancren Riwle_ on luostarielämän ohjeruno. Viimeksi mainittakoon Robert\nLanglandin nimessä kulkeva _Pietari Peltomies_ (Piers Ploughman), joka\ntulee tunnetuksi v:n 1362:n jälkeen ja on uskonnollis-yhteiskunnallinen\nnäkyrunoelma.\n\nKeskiaikana kirjoitettiin tietenkin keskeytymättä latinankielistä ja\njonkin verran myös Englannin ranskalaista eli anglonormannilaista\nkirjallisuutta. Kirkon edustama latinankielinen kulttuuri tuli mm.\nsikäli tärkeäksi maalliselle sivistyselämälle, että se viljeli\npiirissään uskonnollista näytelmää eli ns. miraakkeleja. Hyvin varhain\nnäitä ruvettiin esittämään maallisin apuvoimin ja kansankielellä, ja\ntästä on Englannin näytelmäkirjallisuus ja -taide saanut alkunsa. Tätä\ntarkoitusta varten sommiteltiin vähitellen pyhä historia jonkinmoiseksi\nnäytelmärunoelmaksi, joka tunnetaan nimellä _Cursor mundi_ (Maailman\njuoksija, n. 1320). Siinä on noin 30.000 säettä ja se käsittää pyhän\nhistorian luomisesta viimeiseen tuomioon, käsiteltynä vapaasti ja\nhumoristisin lisäyksin; mm. siinä esiintyy ahnas juutalainen, ilmeinen\nShylockin alkutyyppi. Myöhemmin ilmestyi miraakkelien rinnalle ns.\nmoraliteetti, joka jo sisälsi enemmän toimintaa ja oli renessanssin\nkansannäytelmän alkumuoto.\n\n1300-luvun lopulle kuuluu Wycliffen toimittama _Raamatun_ käännös.\n\nKeskiajalla oli myös lyyrillisiä runoilijoita. Runollisesti arvokkaina\nmainitaan Lawrence Minot'n (14:nnellä vuosisadalla) taistelurunot,\njotka hän sepitti Edvard III:n kunniaksi. Unohtumattomia raikkaassa\ntuoreudessaan ovat eräät 13:nnelta vuosisadalta säilyneet pienet\nlyyrilliset runot.\n\nEnglannin keskiajan kirjallisuus on tullut tarkemmin tutkituksi ja\ntunnetuksi vasta viime vuosisadalla ja kiinnostaakin enemmän\nkielitieteilijöitä kuin kirjallisten kauneusarvojen etsijöitä. Mutta\n14:nnen vuosisadan loppupuolella nousee näkyviin kirjailija, jonka\nympäriltä keskiajan hämäryys on jo kadonnut ja joka on ollut tunnettu\nja rakastettu kaikkina aikoina. Tämä kirjailija on Geoffrey Chaucer\n(1340-1400), \"Englannin uudenaikaisen runouden isä\". Hän irtautui\nkeskiajan kirjallisista traditioista, työskennellen kokonaan sen\ntarinamaailman, kronikkain ja uskonnollisen näytelmän ulkopuolella, ja\naloitti sekä aihepiirillään että runoilijakyvyllään uuden aikakauden.\nKuilu muinaisenglantilaisen runouden ja Layamonin Brittin välillä ei\nole syvempi kuin keskiajan runouden ja Chaucerin välillä. Hän oli\nensimmäinen huomattava maallikkorunoilija, vieläpä ensimmäinen\nLontoossa syntynyt ja hoviin kuuluva. Hän oli uudenaikainen,\nrunoilijakutsumuksestaan tietoinen yksilö, joka painoi tuotantoonsa\npersoonallisuutensa leiman. Runoilemalla Lontoon murteella hän puhui\nkaikille hoviin ja sen ympärille kokoontuneille sivistyneille,\nkohottaen tämän kielimuodon pääkaupungin aseman mukaisesti\nmaaseudun murteiden yläpuolelle. Maallikkona hän oli vapaampi ja\nennakkoluulottomampi kuin kirkon ja tradition kahlehtimat hengellisen\nsäädyn runoilijat. Sen lisäksi hän oli Englannin silloisen valtiollisen\nja yhteiskunnallisen elämän keskuksessa toimiva huomattava kansalainen,\njoka oli lukuisilla ulkomaanmatkoilla saavuttanut laajan kokemuksen ja\nperehtyneisyyden mm. kirjallisuuteen. Tämänkin vuoksi hänen\nympäristönsä varmaan kuunteli häntä mielellään, tajuten kuten\njälkimaailmakin, että Chaucer oli tietoisesti taiteellisiin tuloksiin\npyrkivä runoilija, jonka uuraassa työssä ilmenee jatkuvaa kehitystä,\nkypsymistä ja nousua.\n\nChaucerin rakkain vuodenaika oli kevät, jota hänen oma\nrunoilijatoimintansa merkitsee Englannin kirjallisuudessa. Mutta tätä\nkevättä ei seurannut satotoiveinen kesä, vaan puolitoista vuosisataa\nkestänyt takatalvi, jolloin kirjallisuuden kehittymismahdollisuudet\nolivat rajoitetut. Proosa kyllä jatkoi olemassaoloaan, mutta\nerikoisemmin kehittymättä; uskonnollista runoutta esiintyi ja\nballaadirunous syntyi; miraakkelit ja moraliteetit kukoistivat, mutta\nChaucerin aloittama taiteellinen sivistyneistön runous ei ottanut\norastaakseen. Syynä tähän olivat 1400-luvulla raivonneet ruusujen\nsodat, jotka tuhosivat ja köyhdyttivät sekä ylimystön että koko maan ja\nmuutenkin estivät kulttuurin kehittymistä. Vain Skotlannin runous otti\n1400-luvulla herätteitä Chaucerista ja olikin tänä aikakautena\nkorkeammalla tasolla kuin englantilainen.\n\nV. 1476 perusti Thomas Caxton (1420-1491) kirjapainon Westminsteriin,\nmikä oli kirjallisuuden tuotannolle ja levittämiselle ensiluokkaisen\ntärkeä tapahtuma. Ensimmäinen Englannissa painettu kirja oli\n_Filosofien sanoja ja ajatuksia_ (The Dictes and Sayengis of the\nPhilosophers, 1477). Caxton painoi kaikkiaan n. 80 englanninkielistä\nteosta, niiden joukossa Chaucerin teokset ja Maloryn jo mainitun\nArthur-tarinaston (_Morte D'Arthur_). Caxton oli ei vain kirjanpainaja\nvaan myös ahkera kääntäjä ja sommittelija, sekä maansa ensimmäinen\nkustantaja. Käsinkirjoitettuina kirjat olivat olleet tähän saakka\nharvinaisia ja kalliita -- painettuina ne tulivat lukuisammiksi ja\nhalvemmiksi, vähitellen yhä laajemman piirin omiksi.\n\nEuroopan henkisen elämän suuri vapautumis- ja kehittymisvaihe,\nrenessanssi, alkoi 1400-luvulla. Se oli huomattavalta osalta kapinaa\nkeskiajan dogmaa, kaikkea sitä vastaan, joka kahlehti ajatusta ja\nhenkeä. Uutena viisauden kaivona avautui antiikin kirjallisuus. Samalla\nkuin tahdottiin perehtyä kaikkeen siihen, mitä kätkeytyi klassillisten\nkielten taakse, syntyi romanttisen aavistuksen ja odotuksen innossa,\nnuoren voiman tunnossa, oma runollinen nousuhenki, joka varjeli\njäämästä jäljittelyn asteelle. Oman kansallisen kielen ja kulttuurin\nharrastus syveni ja sai korkeammat päämäärät. Maantieteellisten\nlöytöjen kautta avartui maailmankuva, ja entiset käsitykset\nmaailmankaikkeudesta ja ihmisen asemasta siinä rupesivat vähitellen\njärkkymään Kopernikuksen, Brunon, Galilein ja Keplerin\ntähtitieteellisten huomioiden ja laskelmien johdosta.\n\nRenessanssin vaikutus oli eri maissa erilainen. Italiassa se ilmeni\netupäässä kirjallisuudessa ja taiteessa, uskonnon \"pakanallistuessa\" ja\nmoraalisten käsitysten höltyessä. Persoonallisuuden palvonta johti\nruhtinaiden itsevaltiuteen. Ranskassa se myös vaikutti elvyttävästi\nkirjallisuuteen ja taiteeseen, mutta sen uskonnollisia siteitä\nirroittava puoli tukahdutettiin. Saksassa, Alankomaissa ja Englannissa\nrenessanssin humanismi ja vapaadenhenki johti uskonpuhdistukseen, ja\nsen rinnalla ja seurauksena voimakkaaseen uudistusharrastukseen myös\nvaltion ja yhteiskunnan hyväksi. Renessanssi oli Englannissa hiukan\nmyöhäisempi kuin mannermaalla; klassillisten kielten tutkimus oli\nkuitenkin jo 1400-luvun lopulla vakiintunut Oxfordissa ja Cambridgessä,\njoihin se oli tuotu suoraan Italiasta. 1500-luvun alussa molemmat\nyliopistot saivat luterilaisen tartunnan ja jo 1532 Englanti oli\ntäydelleen eronnut paavista. Renessanssin alkuvuosikymmeniltä on\nmainittava uskonpuhdistuksen vastustaja, Henrik VIII:n kuuluisa\nkansleri Thomas More (1478-1535), joka menetti päänsä vakaumuksensa\nvuoksi. Hänen latinankielinen teoksensa _Utopia_ (1516) kuuluu\nEnglannin kansalliskirjallisuuteen. Englanninkieltä More käytti niin\ntaitavasti, että häntä pidetään uudenaikaisen englantilaisen proosan\n\"isänä\".\n\nChaucerin luoman taiderunouden, joka oli niin kauan ollut sammuksissa,\nelvyttivät Thomas Wyatt (1503-42) ja Henry Howard (Surreyn kreivi,\n1516-47) oksastamalla siihen Italian sonetin niin, että kotoisen\nrunopuun raikkaat elinnesteet esteettä pääsivät virtaamaan sen\nkvartsiineihin ja tertsiineihin. Surreyn kreivi lisäksi muutti\nitalialaisen sonetin rakenteen kotoisesti englantilaiseksi\n(4+4+3+3 > 4+4+4+2). Kääntämällä Vergiliusta silosäkein hän\nosoitti, mitä tietä runodraaman oli kuljettava saadakseen vapaat\nkehitysmahdollisuudet. Wyattin ja Surreyn sonetit sisältyvät\nkirjanpainaja Tottelin v. 1557 julkaisemaan kokoelmaan _Lauluja ja\nsonetteja_ (Songes and Sonettes), jonka siis voi sanoa avaavan ovet\nEnglannin rikkaaseen renessanssikirjallisuuteen.\n\nRenessanssi nousi puolipäivän korkeuteen Elisabeth-kuningattaren aikana\n(1558-1603), joka itsekin oli runoilija ja oppinut. Englanti johti nyt\nprotestanttisen maailman taistelua katolista taantumusta vastaan, ja\ntämä vaativa asema kehitti sen voimat ja kyvyt ennen aavistamattomaan\nkukoistukseen. Uuden ajan romantiikka, kaikkialta häämöttävät\nsalaperäiset mahdollisuudet, poliittinen ja yhteiskunnallinen menestys\nja nousu hurmasivat sen ja avasivat sen sielussa harvinaisia voiman\nlähteitä, ja niin sen runous kohosi koko ihmiskunnalle kuuluvaksi\nsaavutukseksi.\n\nWyattin ja Surreyn edustamaa, italialaisesta sonetista lähtevää\nlyyrillistä linjaa jatkavat hieno ylimysrunoilija Philip Sidney\n(1554-86) ja Edmund Spenser (1552-99), edellinen soneteillaan,\njälkimmäinen paimenrunoillaan, \"ekloogeillaan\", joissa vanhan\nenglantilaisen lyriikan raikas henki yhtyy italialaisen Sannazaron\nuudelleen muotiin saattamaan, Theokritoksen tyyliseen Arkadia-idylliin.\nSonettirunous oli suosittu kauas seuraavalle vuosisadalle saakka -- sen\nkuuluisimpia nimiä oli itse William Shakespeare ja sen viimeinen etevä\nedustaja John Milton. Muu lyyrillinen runous kukoisti yhtä hersyvästi,\nensinnäkin tämän ajan lukemattomien näytelmien ja \"naamioiden\"\nyhteydessä ja myös itsenäisesti. Lyyrikoista mainittakoon Michael\nDrayton (1563-1631). William Drummond (skotlantilainen, 1585-1649),\nThomas Carew (1594-1639), William Browne (1591-1643) ja Robert Herrick\n(1591-1674), joista viimemainittu jo kuuluu kansalaissodan synkkään\naikakauteen.\n\nKertovan runoelman alalla loi Edmund Spenser Englannin kirjallisuuden\nkeskeisen suurteoksen, satueepoksen _Keijukaiskuningatar_ (The Faerie\nQueene, 1590-96), joka liikkuen Arthurin tarinaston saturomanttisessa\nmaailmassa tarkoitti keskittyä \"keijukaiskuningattaren\", Glorianan, so.\nElisabethin ylistykseksi. Samoin kuin sonetti on tämäkin runoelma\nkäsitettävä Italian renessanssirunouden, Arioston ja Tasson,\nomintakeisesti luoduksi kaikuilmiöksi Englannin omalla, kansallisella\npohjalla. Spenserin jälkeen kertova runoelma kukoisti hersyvästi. Niitä\nkirjoittivat mm. Samuel Daniel (1562-1619) ja Michael Drayton, mutta ne\neivät ole saavuttaneet korkeampaa arvosijaa. Vasta Milton luo eepoksen,\njoka on asetettava maailmankirjallisuuden suursaavutusten rinnalle.\nSpenserin tyylinen kertova runous muuttuu toisaalta jo Draytonilla\npaikkoja ja seutuja kuvailevaksi, kehittyen myöhemmin ns.\nmaisemarunoudeksi, jolle sillekin Milton käänteentekevästi antaa\nyksilöllisen tunnelmallisuuden.\n\nKorkeimpiin saavutuksiinsa Englannin renessanssi pääsi näytelmärunouden\nalalla. Uskonpuhdistus lopetti kaiken katolishenkisen näytelmätaiteen,\njoka nyt lähti kehittymään toimintaa sisältävästä esimerkillisestä\nmoraliteetista. Tältä pohjalta syntyivät kansanomaiset rikosnäytelmät,\nsellaiset kuin _Arden of Feversham_ (painettu 1592), joiden\nsuoranaisena jatkona voidaan pitää 1700-luvun porvarillista\nmurhenäytelmää. Kansanomaisen, moraliteettiperäisen, kertovan\nrikosnäytelmän rakenteeseen vaikutti edullisesti antiikin\nmurhenäytelmä, jota etupäässä Senecan edustamassa muodossa sekä\ntutkittiin että esitettiin Englannin yliopistoissa. Ensimmäinen\nenglantilainen näytelmä, jossa nämä kaksi vaikutusta yhtyivät, oli\nThomas Nortonin ja Thomas Sacvillen _Gorboduc_ (1562), siitäkin\nhuomattava, että se on kirjoitettu silosäkein. Tältä pohjalta loi\nsitten uranuurtajana Englannin kansallisen draaman Christopher Marlowe\n(1564-93), kehittäen silosäkeen luontevaksi ja sujuvaksi repliikkien\nvälineeksi, poistaen kuoron, ja tehden henkilöistä oman aikansa ja oman\npersoonallisuutensa voimakkaita ilmauksia. Tällä perusteella on hänen\nensimmäinen näytelmänsä _Tamerlan Suuri_ (Tambourlaine the Great, 1587)\nhistoriallinen merkkipylväs Englannin draaman kehityksen tiellä.\nMarlowen aloittaman kaaren jatkaa korkeimpaan kohtaansa William\nShakespeare (1561-1616), jonka runoudessa ilmenee nerokasta ja syvää\nihmissielun ja luonteiden tuntemusta, huumorin kirkasta ja lohdullista\ninhimillisyyttä, traagillisuuden tummaa, järkyttävää kohtalovoimaa,\nlyyrillisesti heläjävää luonnonraikkautta, ja rakenteen mestaruutta,\nmikä kohottaa hänet aikansa ja kansallisuutensa rajojen yläpuolelle\nkoko ihmiskunnan omaisuudeksi. Kaaren jatkoi sitten loppuun voimakas ja\nrehevä renessanssihahmo Ben Jonson (1573-1637), joka satiirisilla\nnäytelmillään paljastaa ihmisen huonot ominaisuudet. Marlowe ja Jonson\nolivat renessanssin aistillisen elämänilon edustajia, mikä hyvin\nkuvastui heidän elämänvaiheistaan; Shakespeare oli hienompi ja\nhiljaisempi luonne, \"gentle Shakespeare\", kuten Jonson hänestä sanoi.\nTämän jättiläiskolmikon ympärillä, sekä ennen että jälkeen ja omana\naikana, esiintyi hämmästyttävän lukuisa joukko pienempiä\nnäytelmäseppoja, joista useat ovat täydellä syyllä säilyneet\nunohdukselta. Varsinaisen suuren renessanssinäytelmän rinnalla kukoisti\nns. naamio, joka oli kehittynyt romaaneja ym. selostavan hovikuvaelman\npohjalta. Tällaisia sepitti mm. Ben Jonson, joka oli Englannin\nensimmäinen virallinen hovirunoilija, _poeta laureatus_. Naamioihin\nsisältyi usein kaunista runoutta.\n\nRomaaninkin alalla renessanssi tuotti huomattavia saavutuksia.\nSonettiylimys Philip Sidney kirjoitti Sannazaron mallin mukaan\n_Arcadia_ nimisen idyllisen paimenromaanin (painettiin vasta 1580-81),\njonka taas otti mallikseen skotlantilainen John Barclay (1582-1621),\nluodessaan latinankielisen _Argenis_-romaaninsa (1621). Muistettava\non, että espanjalainen veijariromaani _Lazarillo de Tormes_\njulkaistiin englanniksi 1576 ja aloitti siellä heti runsaan\nveijariromaanikirjallisuuden. Huomattavin tämän alan tuotteista on\nThomas Nashin (1567-1601) _Onneton matkustaja_ (The Unfortunate\nTraveller, 1594), josta Englannin realistisen romaanin voi sanoa\nalkavan. Shakespearen kuuluisa Sir Falstaff on pidettävä näiden\nkirjallisten veijaripiirien edustajana mestarin henkilöluettelossa.\nJohn Lyly (1554-1606) kirjoitti espanjalaisen Antonio de Guevaran\ntyyliin _Euphues_-nimisen romaanin (1579-80), jonka tarkoituksena oli\nopettaa hienostunutta kielen käyttötaitoa ja jonka aloittamaa\nsievistelevää, alkusointuja ja sananlaskumaisia viisasteluja sisältävää\ntyyliä on sen jälkeen ruvettu sanomaan \"eufuistiseksi\".\n\nRenessanssin aikaan kuuluvat myös Englannin historiankirjoituksen ja\nestetiikan alkuyritykset. Raphael Holinshed kirjoitti _Kronikkansa_\n(The Chronicles, 1577), Philip Sidney _Runouden puolustuksen_ (Apologie\nfor Poetrie, 1591), ja George Puttenham _Englannin runotaiteen_ (The\nArte of English Poesie, 1589).\n\n_Raamatun_ lopullinen käännös valmistui Jaakko I:n aikana 1612.\n\nV. 1642 puritaanit sulkivat teatterit, alkoi kansalaissodan ja Oliver\nCromwellin aika, joka ei ollut suosiollinen renessanssiajan tyyliselle\nja henkiselle kirjallisuudelle. Mutta Englannin kansan puritaaninenkin\nsielunpuoli osoittautui runollisesti hedelmälliseksi. Renessanssin\nEnglanti taisteli protestanttien johtajana katolista taantumusta\nvastaan; samaa vapauden aatetta edustivat nyt puritaanit taistellessaan\nanglikaanista kirkkoa ja itsevaltiuden pyrkimyksiä vastaan. Samoin kuin\nedellinen taistelu oli saanut elämänhalullensa runollisen ilmaisun, sai\nnyt jälkimmäinen vapaudenrakkaudellensa. Puritaanisen vapausaatteen\nhenkilöllistytti kirjallisuuden alalla John Milton (1608-74),\ntitaanimainen runoilijahahmo, Britannian Dante, _Kadotetun paratiisin_\n(The Paradise Lost, 1667) kuulu runoilija, jonka tuotannossa myös\nrenessanssi vielä kerran leimahti loistavaksi loppuliekiksi. Milton\nedusti puritaanisuutta yhtyneenä aikansa korkeimpaan sivistykseen.\nSamoin kuin Shakespeare hän oli lahjakkuudeltaan poikkeuksellinen\nilmiö, erinomaisen herkkä tajuamaan luonnon tunnelmakauneutta, ankaran\nja kiivaan, samalla ahtaan ja subliimin tunne-elämän tulkitsija.\nPuritaanisen uskonnollisuuden kansanomaista ja herkkää puolta edusti\nJohn Bunyan (1628-88).\n\nSamaan aikaan kuin Milton sepitti suurta puritaanien eeposta,\nsommitteli Samuel Butler (1612-80) heihin kohdistuvaa satiirista\nrunoelmaa. _Sir Hudibras_ (1663) on ilmaus siitä vapaudenkaipuusta,\njonka puritaanien äärimmäisyyksiin mennyt hallitus oli vuorostaan\nherättänyt. Restauraation (1660) jälkeen tuli Ranskasta palaavien\nkavaljeeriylimysten mukana vallitsevaksi ranskalainen suunta, joka\nvähitellen muuttui Englannissa 1700-luvulla vallalla olleeksi\n\"klassillisuudeksi\". Restauraation kirjallinen henki ilmaiseiksen\netupäässä näytelminä, ns. sankaridraamoina ja tapakomedioina. Edelliset\nolivat englantilaisia risteytyksiä omien renessanssin ja ranskalaisten\ntragediain välillä, korkealentoisia, hieman historiallisvärisiä,\nloppusointuisin säkein sepiteltyjä, deklamoivia kulissinäytelmiä.\nJälkimmäiset ovat englantilaisten siveettömiä muunnoksia ranskalaisesta\nhuvinäytelmästä. Teatteri, joka Elisabethin aikana oli ollut todellinen\n\"kansan näyttämö\", oli muuttunut hovin ja ylimystön huvittelupaikaksi.\nRenessanssin aito tunne ja syvä henki oli kadonnut, sijaan olivat\ntulleet irstaat elostelijasukkeluudet; puritaanisuudesta heilahdettiin\ntoiseen äärimmäisyyteen.\n\nSankaridraaman huomattavimmat edustajat ovat John Dryden (1631-1700),\nThomas Otway (1652-85) ja Nath. Lee (1653-92). Sen kehityksen\nloppukohtana on Joseph Addisonin _Cato_ (1713). Kuuluisimpia\nrestauraation huvinäytelmän, \"tapakomedian\", kirjoittajista ovat\nsuunnan maahantuoja ja perustaja George Etherege (1635-91), William\nWycherley (1640-1716), John Vanbrugh (1664-1726), William Congreve\n(1670-1730) ja George Farquhar (1678-1707). Jeremy Collierin v. 1698\njulkaisema lentokirjanen restauraation draaman siveettömyyttä vastaan\navasi yleisön silmät ja aloitti vähitellen tapahtuvan puhdistumisen.\n\nLyyrillisen runouden edustajina mainittakoon Abraham Cowley (1618-67)\nja Edmund Waller (1606-87). Tänä aikakautena esiintyi Englannin\nensimmäinen ammatillinen naiskirjailija Apbra Behn (1640-89), jonka\nmonipuolisesta, ajan leimaa kantavasta tuotannosta on erikoisesti\njäänyt muistoon romaani _Oroonoko_ (1688), maailmankirjallisuuden\nensimmäinen neekeriorjaromaani.\n\nHuolimatta kaunokirjallisuuden osoittamasta henkisen tason mataluudesta\nkypsyivät silti 1600-luvun lopulla monet renessanssin saavutukset,\nvaikuttaen ratkaisevalla tavalla 1700-luvun maailmankatsomukseen. Jo\nrenessanssin tähtitiede oli järkyttänyt keskiaikaista maailmankuvaa,\njonka Isaac Newton (1643-1727) lopullisesti kumosi gravitaatiolaillaan.\nJo Francis Bacon (1561-1626) oli osoittanut kokemuksen ainoaksi\njärjellisesti hyväksyttäväksi tiedon lähteeksi, lausuen täten sen\nempiirisen filosofian syntysanat, jonka John Locke (1632-1704) sitten\nkehitti pitemmälle, ja josta 1700-luvun rationalistinen, \"vapaa\"\najattelu on lähtöisin. William Harvey (1578-1657) totesi ihmisen\nverenkierron lait, ja lausui elämän synnystä uudenaikaisen tieteen\nmukaisia johtopäätöksiä. Mikroskooppi keksittiin (Hollannissa),\ntieteellinen kemiallinen työskentely alkoi, Kuninkaallinen Seura\n(tieteellinen akatemia) perustettiin, uskonnollinen suvaitsevaisuus\npääsi voitolle uskonkiihkosta, parlamenttaarinen hallitustapa\nvakiintui, painovapaus julistettiin. Astuessaan 1700-luvulle sen ajan\nihminen luulikin olevansa varustettu kaikilla niillä aseilla, joita\nelämän ongelmien ratkaisussa tarvittaisiin. Näin alkoi \"valistuksen\naika\".\n\nRestauraation aika yhtyy ilman mitään käännettä tai rajaa\n\"augustuslaiseen\" eli kuningatar Annan aikaan, joka ulotetaan aina Yrjö\nI:n hallitusajan loppuun, vuoteen 1727 saakka. Edellisen vuosisadan\nvilkas päivänkysymysten käsittely lentokirjasten muodossa sai nyt\nvastaavaksi ilmiökseen aikakauslehdistön, jossa päivittäin\nrauhallisella, sivistyneellä, puolueettomalla, \"empiirisellä\" tavalla\npakinoitiin elämän eri kysymyksistä. Tämän esseetyylin oli aloittanut\njo Francis Bacon, sitä oli huomattavasti kehittänyt John Locke, ja sen\nkohottivat nyt korkeimmalleen Joseph Addison (1672-1719) ja Richard\nSteele (1672-1729) aikakauslehdissään _The Tatler, The Spectator ja The\nGuardian_, jotka ilmestyivät vv. 1709-13. Tämä aitoenglantilainen\nproosakirjoituksen muoto valtasi pian koko Euroopan ja luki omassa\nmaassaan harjoittajikseen sarjan kirjallisuuden kuuluisimpia nimiä. Se\non myös pian syntyvän porvarillisen, moralisoivan romaanin lähtökohta.\n\nPoliittisen elämän, sanomalehtien ja lentokirjasten keskeltä kohoaa\nhuomattavaksi nimeksi Daniel Defoe (1660-1731), jonka suunnattomasta\ntuotteliaisuudesta whig-puolueen poliittisena kirjailijana hänen\nkuuluisimmat kaunokirjalliset teoksensa _Robinson Crusoe_ (1719) ja\n_Moll Flanders_ (1722) ovat vain pieni osa. Defoe kuuluu huomattavalta\nosalta veijariromaanin piiriin. Jonathan Swift (1667-1745),\ntory-puolueen teräväkyntinen taistelija, on satiirikko kaikkia aikoja\nvarten, jonka teokset kuuluvat maailmankirjallisuuteen. Ne ovat Ben\nJonsonin satiirin jatkoa, mutta samalla syvän ja katkeran pessimismin\nja kärsimyksen ilmauksia. Leppeämpänä ilmenee satiiri John Arbuthnotin\n(1667-1735) tuotteista, joista eräs, _John Bullin historia_ (The\nHistory of John Bull, 1712) on antanut Englannille sen poliittisen\nhenkilönimen.\n\nRunouden alalla luovuttiin sankaridraaman suurista aiheista, joissa oli\nomaa romanttista juhlallisuuttansa, ja ottaen osviittaa tapakomediasta\nja esseestä käsiteltiin jokapäiväisen, arkisen elämän ilmiöitä.\nRomanttinen ihme on kokonaan kadonnut, tunne ja innostus on sidottu\nkahleisiin, päämääränä on mahdollisimman viimeistelty muoto ja\n\"korrektisuus\" joka suhteessa. Tuloksena on loppumaton sarja\nklassillisin loppusointuisin parisäkein lausuttuja sananlaskumaisia\nmietelmiä, sisältönä deistinen moraali. Tämän runouden suurin nimi on\nAlexander Pope (1688-1744), Englannin runotuomari 1700-luvulla.\n\nNäytelmän alalla ei augustuslaisena aikana esiintynyt mitään kehityksen\nkäännettä tai edistysaskelta.\n\nEnglannin kirjallisuuden seuraava vaihe ulotetaan tavallisesti\nkäsittämään 1700-luvun keskusta, Yrjö II:n aika, w. 1727-70, mikä jako\non vain käytännöllinen, kirjallisuus kun ei tosiasiallisesti mitään\njyrkkiä rajakohtia tunne. Aikakauden huomattavin kirjallinen ilmiö ja\nsaavutus on moralisoiva porvarillinen romaani, joka merkitsee\npoikkeusta Popen edustamasta klassillis-esteettisestä suunnasta.\nRomaanin alalla oli tähän saakka suurin piirtein pysytty jo\nrenessanssin aikana saavutetulla veijarikertomuksen asteella.\nDefoenkin romaanit ovat pääluonteeltaan sellaisia, eräänlaisia\nkuviteltuja omia elämäkertoja, vailla varsinaista taiteellista\nrakennetta. Esseekirjallisuuden edustaman tyylin ja järkevyyden\npohjalta nousee nyt uudenaikainen romaani, jonka luo Samuel Richardson\n(1689-1761). Ranskalaisen esikuvan, Marivaux'n _Mariannen_ herättämänä\nhän sommittelee kuuluisat kirjeromaaninsa, jotka edustavat\nporvarillisten piirien tunne-elämää ja lausuvat moitteen aatelisten\nviettelijätyyppien tunnottomuutta vastaan. Näin alkaneen romaanin\nkohottaa suuren huumorin klassilliselle tasolle Henry Fielding\n(1707-54), tuoden siihen veijariromaanien vilkkaan ja vaihtelevan\ntoiminnan, sarjan terävästi havaittuja luonteita, ja humoristisia\ntyyppejä, jotka, kuten esim. pastori Abraham Adams, ovat tulleet\nmaailmankirjallisuuden omiksi, liittyen Don Quixoten seurueeseen.\nSkotlantilainen Tobias Smollett (1721-71) pysyttelee lähempänä\nveijariromaania, vaipuen niiden raaempaan ja epätaiteellisempaan\näänilajiin. Hänen tyyppikokoelmansa on kuitenkin rikas: siihen\nkuuluu mm. järeä ja reilu englantilainen merikarhu. Syntyneen\ntaipumuksen tunteellisuuteen ilmaisee Laurence Sterne (1713-68)\ntunteellishumoristisella loruilulla elämän pienistä\njokapäiväisyyksistä. Oliver Goldsmith (1728-74) kuvaa pastori Adamsin\nvirkaveljen, pastori Primrosen, liittäen hänet edellisen rinnalle äsken\nmainittuun seurueeseen, ja maalaa samalla kirjallisuuden ensimmäisen\nhienon pappilaidyllin. Hänen huumorinsa on mitä rakastettavitta, hänen\nihmisensä koruttomia ja hyviä, hänen kuvauksensa yksinkertaisen\nmaalaiselämän esittämistä. Tähän päättyy 1700-luvun\nkeskivuosikymmenien, Englannin 1700-luvun suurten humoristien romaani,\njolla oli sittemmin niin ratkaiseva vaikutus mm. Dickensin\nkirjailijaluonteeseen.\n\nAikakauden heräävän tunteellisuuden kaipuu ilmenee näytelmässäkin.\nRenessanssin kansanomaisen kertovan murhanäytelmän myöhäisenä\njälkeläisenä syntyy ns. porvarillinen murhenäytelmä, joka lopullisesti\nja tietoisesti sysää syrjään klassillisen, aatelisen sankaridraaman.\nUuden suunnan aloittaa Georg Lillo (1693-1739) näytelmällään _Lontoon\nkauppias eli George Barnwellin historia_ (The London Merchant or the\nHistory of George Barnwell, 1731). Uhrina on nyt tunnottoman naisen\nviettelemä nuori mies. Huvinäytelmä otti myös osuutensa ajan\ntunteellisuudesta, pääsemättä kuitenkaan huomion arvoisiin tuloksiin.\nVasta Oliver Goldsmith uudistaa sen raikkailla, luonnollisilla\nkomedioillaan. Restauraation tapakomedian elvyttää Richard Brinsley\nSheridan (1751-1816) näytelmällään _Juorukoulu_ (The School for\nScandal, 1777), kuitenkin puhdistuneessa ja sirostuneessa muodossa.\n\nVaikka Pope olikin klassillisen korrektisuuden kuningas, ilmenee jo\nhänenkin tuotannossaan merkkejä tunne-elämän vapautumishalusta. Tätä\npyrkimystä ilmaisee voimakkaammin skotlantilainen James Thomson\n(1700-18) silosäkein kirjoitetulla runoelmallaan _Vuodenajat_ (The\nSeasons, 1727-30), jonka herkkä luonnontunne on romantiikan\nvarhaiskaikua. Historiallisesti tämä teos kuuluu Miltonin runouden\npiiriin, joka, samoin kuin Spenserin runous, saavutti 1700-luvun alussa\nihailijoita. Näistä on mainittava William Shenstone (1714-63), joka\nedustaa vapautumista klassillisuuden kahleista myös luomalla ns.\nenglantilaisen puutarhan. Klassillisuuden aihepiiristä poikkeaa myös\nEdward Youngin (1683-1765) runoelma _Valitus eli yö-ajatuksia_\n(Complaint or Night-Thoughts, 1742-44), jossa hän paisuttaa surun\nvainajan poismenosta syväksi öiseksi melankoliaksi, maailmantuskaksi,\njoka painaa leimansa Euroopan tunne-elämään, raivaten tietä\nromantiikalle. Kirjoituksessaan _Huomautuksia alkuperäisestä\nluomistyöstä_ (Conjectures on Original Composition, 1759) hän puolustaa\nneron vapaata luomisoikeutta; hyökäten siten klassillisen\nsäännönmukaisuuden kimppuun ja raivaten tietä romanttiselle neron\nitsetunnolle. Eroa luonnonneron ja koulutetun runoilijan välillä oli\nkäsitellyt jo Joseph Warton (1722-1800) teoksessaan _Tutkielma Popen\nneroudesta ja kirjoituksista_ (An Essay on the Genius and Writings of\nPope, 1756), jossa hän oli väittänyt ylevyyttä ja tunteellisuutta\nkaiken tosirunouden päätekijöiksi ja kieltänyt niiden olemassaolon\nPopen runoudessa. Viimemainittuna vuotena ilmestyi myös Edmund Burken\n(1729-97) tutkimus _Ylevästä ja kauniista_ (On the Sublime and\nBeautiful). Kaikella tällä teoreettisella selvittelyllä vahvistettiin\nse runouden elämässä yhä voimakkaammin ilmenevä tosiasia, että\ntaiteen piiriin kuului myös mystillis-uskonnollinen, vallitsevan\njärkeisestetiikan vastainen maailma, jolla on oikeus hakea oman\nluonteensa mukaisia ilmennysmuotoja.\n\nTällainen sääntöjen ulkopuolella syntynyt luontaisen nerouden ilmaus\nluultiin löydetyn kansanrunoudesta, johon nerouden etsijät ja palvojat\nnyt ihastuivat. _Raamatun_ runollisen arvon tuo esiin piispa Robert\nLowth _Luennoissaan hebrealaisten pyhästä runoudesta_ (Praelectiones de\nsacra Hebraeorum poesi, 1753), samalla alleviivaten haltioitumisen\nmerkitystä runollisten näkemysten synnyssä. Täten avattuun luonnollisen\nnerousrunouden valtakuntaan yhdisti Thomas Gray (1716-71) ihailunsa\nsekä alppien että keskiaikaisen kirkonrakennustaiteen, gotiikan,\njylhää, villiä kauneutta kohtaan. Kuuluisalla runollansa _Elegia\nmaakylän kirkkomaalla_ (Elegy in a Country Churchyard, 1751) hän sitten\ntuli sen romantiikan varsinaiseksi aloittajaksi, joka hengähtää\nunohdetuista haudoista, autiudesta, ihmiselämän mitättömyydestä, illan\nhiljaisuudesta, luonnon surumielisestä rauhasta jne. Saattaen\nensimmäisenä Englannin runouden piiriin muinaisskandinavialaisia\nrunoaiheita hän herättää kiinnostusta niidenkin jylhään, barbaariseen\nkauneuteen. Skotlantilainen James Macpherson (1738-96) julkaisi 1762-63\n_Fingal_ nimisen käännös- ja mukaelmakokoelman muinaisgaeliläisistä\nrunoista, jotka alkuaan kuuluivat Irlannin kelttiläiseen runopiiriin\nja joita oli käsikirjoituksina säilynyt Skotlannin ylämaissa. Fingalin\npojan, sokean laulajan Ossianin nimellä tämä muinaiskelttiläistä\ntaisteluhurmaa, surumielistä luonnontunnetta ja karua, villiä kauneutta\nhenkivä kokoelma tuli heräävän romanttisen tunteen keskeiseksi\nteokseksi, vaikuttaen syvästi seuraavan ajan runolliseen tunne- ja\nmielikuvamaailmaan. Suomen runoudessa tuntuu _Kuningas Fjalarissa_ sen\nheijastusta. Näin oli muinaisskandinavialainen ja -skotlantilainen\nrunous liitetty Englannin kirjallisuuden piiriin; 1764 siihen vielä\nyhdistetään walesilainen runous. Näihin aikoihin rupeaa huomio\nkohdistumaan myös keskiaikaan, joka alkaa saada ylleen samaa\nviehättävää auteretta, mikä väreili mielissä ajateltaessa muinaista\nkansanrunoutta ja niiden sankareita. Piispa Richard Hurd julkaisi 1762\n_Kirjoituksia ritarisuudesta ja romantiikasta_ (Letters on Chivalry and\nRomance), jossa hän puolustavasti kuvasi ja selitti keskiajan kulttuuria\nja sen ilmenemistä ritarisuudessa ja runoudessa. Piispa Thomas Percy\njulkaisi 1765 ballaadikokoelman _Vanhan englantilaisen runouden\njäännöksiä_ (Reliques of Ancient English Poetry), tuoden siten\nkirjallisuuden piiriin arvokkaan aineiston, jolla on ollut herättävä\nvaikutus Euroopan runouteen. Kaiken tämän kautta avautui\nkirjallisuudelle keskiaika iloisempana, viehättävämpänä,\nromanttisempana -- tosin myös epätodellisempana -- kuin miksi se siihen\nsaakka oli kuviteltu.\n\nTämän tunneliikehtimisen rinnalla, joka ilmenee mm. syvien rivien\nkeskuudessa John Wesleyn (1703-91) nimeen liittyvänä laajana\nuskonnollisena herätyksenä, metodismina, vallitsee silti vuosisadan\nratkaisevana suuntana klassillisuus. 1700-luvun kuuluisimmaksi\nkriitikoksi Popen jälkeen tulee englantilaisten kirjallinen\n\"kansallissankari\" Samuel Johnson (1709-84), jonka keskeinen asema\nkuitenkin riippuu enemmän hänen persoonallisista ominaisuuksistaan kuin\nkirjallisesta toiminnastaan. Hänen nuorempi ystävänsä James Boswell on\nikuistanut hänen erikoisen olemuksensa laajassa elämäkertateoksessa,\njoka on huomattavalla sijalla Englannin kansalliskirjallisuudessa.\nFilosofian suuri nimi on skotlantilainen David Hume (1711-76), joka\njatkaa Locken ajattelua, tullen Kantin edeltäjäksi ja herättäjäksi. Hän\non myös Englannin ensimmäinen merkitsevämpi historian kirjoittaja,\nsaavuttamatta sillä alalla kuitenkaan niin suuria mainetta kuin\nmaanmiehensä William Robertson (1721-93), ja varsinkin englantilainen\nEdward Gibbon (1737-94), jonka suurteos _Rooman valtakunnan\nrappeutuminen ja häviö_ (Decline and Fall of the Roman Empire, 1776-81)\non ensimmäinen nykyaikainen esitys suuresta yleishistoriallisesta\nkehitysvaiheesta. Vuosisadan järkevät hyötynäkökannat johtavat\nkansantaloustieteen syntyyn; sen luoja on filosofi ja taloustieteilijä,\nskotlantilainen Adam Smith (1723-90), jonka uraa uurtava teos _Tutkimus\nkansakuntain varallisuuden luonteesta ja syistä_ (An Inquiry into the\nNature and Causes of the Wealth of Nations) ilmestyi 1776. Tyypillinen\nradikaalinen hyötyfilosofi on Jeremy Bentham (1748-1832).\n\n1760-Iuvulle päästäessä tunne-elämä on siis jo täydessä kapinassa\nklassillisuutta vastaan, huolimatta tri Johnsonin uhkaavasta murinasta.\nUudistuneen, fantastisen keskiajan kuvan ilmituo kirjallinen\nylimysharrastelija Horace Walpole (1717-97) romaanissaan _Otranton\nlinna_ (The Castle of Otranto, 1764), aloittaen sillä laajan sarjan\nsekä keskiaikaisvärisiä että muita kauhuromaaneja, joista romanttinen\nkirjallisuudennälkä seuraavina vuosina saa pääasiallisimman\ntyydytyksensä ja joihin myöhemmän suurromantiikan juuret ulottuvat.\nKiinnostusta keskiaikaan osoittaa vielä Thomas Wartonin (1728-90)\n_Englannin runouden historia kahdenneltatoista vuosisadalta\nkuudennentoista loppuun_ (History of English Poetry from the Twelfth to\nthe Close of the Sixteenth Century, 1774-90), ja Thomas Chattertonin\n(1752-70) runous, jolle hän tahallaan antoi muka keskiaikaisen\nkielisävyn, ilmoittaen kirjoittajaksi munkki \"Thomas Rowleyn\". Ja\nklassillisen suunnan vähäksymä ja tukahduttama luonnonnerouden\nlaulunääni puhkeaa kuuluville skotlantilaisen Robert Burnsin (1759-96)\nrunoudessa, joka kuitenkin heläjää kaiken keskiaikaisuuden\nulkopuolella, omalla raikkaanterveellä säveleellään, kuin olisi hän\nollut myöhäsyntyinen renessanssihenki. Rauhallisia, hienoja, suuntien\nulkopuolelle jääviä runoilijoita ovat William Cowper (1731-1800) ja\nGeorge Crabbe (1754-1832), mutta syvästi romanttinen näkijähenki oli\nsensijaan runoilijataiteilija William Blake (1757-1827), jonka vasta\nmyöhempi aika huomasi ja pelasti unohduksesta. Irtauduttuaan näin\nklassillisuuden kahleista ja viljeltyään tunne-elämäänsä ja\ntietämystänsä monipuolisesti Englanti joutuu Napoleonin sotien vuosina\nsuunnilleen samaan asemaan kuin Elisabethin aikana, so. ponnistamaan\nvoimiansa äärimmilleen. Seurauksena tästä on kansallisen hengen nousu,\nkuvastuen kirjallisuudessakin korkeana aallonharjana, varsinaisena\nromantiikkana, joka on 1760-luvulla alkaneen ja sittemmin vaimenneen,\nmutta silti sitkeästi mm. kauhuromantiikan muodossa jatkuneen\nesiromantiikan aiheiden ja tarkoitusten täyttymistä. Ranskan\nvallankumousaatteiden vaikutusta on, että tämän uuden romantiikan\nyhtenä piirteenä, tory-henkisen kansallisen historiallisuuden rinnalla,\non yhteiskunnallinen radikaalisuus. Tämä uusi romanttinen tunne haki\nensin ilmaisunsa runoudessa. William Wordsworth (1770-1850) oli nuorena\nvallankumouksellinen radikaali, mutta suoritti runoilijatyönsä vankkana\nvanhoillisena, luonnon ja sen ihmissieluun heittämien heijastusten\nmiettiväisenä, herkkänä tarkkaajana. Yhdessä ystävänsä Samuel Taylor\nColeridgen (1772-1834) kanssa hän julkaisi 1798 runokokoelman\n_Lyyrillisiä ballaadeja_ (Lyrical Ballads), jota on pidettävä uuden\nromantiikan ensimmäisenä ohjelmallisena ilmaisuna. Wordsworth oli\nnaivisti itsekeskeinen luonne, joka vietti pitkän elämänsä yksinomaan\nrunoilija-asemansa rakentamisessa; mikään suuri henki hän ei ollut.\nColeridge on häntä etevämpi runoilija, huolimatta siitä, että hänen\ntuotantonsa jäi hajanaiseksi. Heidän rinnalleen tulee kolmanneksi\n\"järvikoulun\" runoilijaksi (he asuivat Cumberlandin järvialueella)\nRobert Southey (1774-1843), joka laajan historiallisen ja\nyhteiskunnallisen kirjailijatyönsä ohella ehti rakennella joukon\nlyyrillisiä runoja, kauhuballaadeja ja eriskummallisia itämaisaiheisia\neepoksia. Järvikoulu edusti romantiikassa luontoa ja sen takaa\naavistettua yliluonnollista maailmaa, mennen laajempien piirien ohi\nhuomaamatta. Historiallisen romantiikan hurma, jonka Walpole oli\nherättänyt ja jota kauhuromantiikka oli sitkeästi pitänyt yllä, kohoaa\nkorkeimpaan vaikuttavaisuuteensa Walter Scottin (1771-1832) kertovissa\nrunoelmissa ja romaaneissa. George Gordon eli lordi Byron (1788-1824)\ntuo romantiikkaan yhteiskunnallisen radikalismin, nerollisen yksilön\nvoimakkaan itsetunnon, ihmishengen vapaudenkaipuun. Hänen romanttinen\nhahmonsa, ns. \"byronilainen sankari\", valloittaa koko Euroopan\nkirjallisuuden, tullen Englannin romantiikan huippuilmiöksi ja maailman\nromanttisen kaipuun ja tragiikan yleistulkiksi. Byronin rinnalla on\nmainittava Percy Bysshe Shelley (1792-1822), ihmisen vapautumisen ja\nkirkastuneen maailman autereinen uneksija, ja John Keats (1796-1821),\nkauneuden aistiherkkä, värikäs palvoja. Irlantilainen Thomas Moore\n(1779-1852) elää yhä raikkaan kansallislyyrillisen laulunlahjansa,\nWalter Savage Landor (1775-1864) voimakkaan, suuria tavoittelevan\ntaiteilija- ja filosofihahmonsa vuoksi. Byronin suosikki Leigh Hunt\n(1784-1859). Thomas Campbell (1777-1844), James Hogg (1770-1835),\nSamuel Rogers (1765-1855), Thomas Love Peacock (1785-1866) ovat vielä\ntämän aikakauden tunnettuja kirjailijanimiä.\n\nRomantiikan aikana esiintyi siitä aivan erillinen tai siihen\nsatiirisesti suhtautuva, etupäässä naiskirjailijoiden luoma\ntosioloinen, kirjallisesti huomattava elämänkuvaus, jonka alku on\njohdettava 1700-luvun porvarillisesta romaanista ja Walter Scottin\nasiallisesta, usein oman ympäristön skotlantilaisia realistisesti\nkuvaavasta tyylistä. Näistä kirjailijoista on mainittava Jane Austen\n(1775-1817), Maria Edgeworth (1767-1849), Susan Ferrier (1882-1854),\nJohn Galt (1779-1839), Mary Russell Mitford (1787-1835) ja William\nCarleton (1797-1869).\n\nEnglantilaiselle kirjallisuudelle ominaista esseen alaa edustavat\nromantiikan aikana Charles Lamb (1775-1834), jossa nerous ja huumori\nyhtyvät sydämelliseen, avomieliseen ja tuttavalliseen pakinointiin;\nThomas de Quincey (1785-1859), tietorikas aikakauslehtikirjailija ja\nvärikkään ooppiumihurmion kuvailija; ja John Wilson (Christopher North,\n1785-1854), \"Ambrosialaisten öiden\" reipastyylinen pakinoitsija.\nKirjallisuuden arvostelua edustavat runoilija Coleridge, kriitikko\nWilliam Hazlitt (1778-1830), whigien kuuluisan aikakauslehden _The\nEdinburgh Reviewn_ toimittaja Francis Jeffrey (1773-1850), saman\naikakauslehden avustaja Sydney Smith (1771-1845), ja Walter Scottin\nelämäkerran kirjoittaja John Gibson Lockhart (1794-1854).\n\nKeskiaikaan kohdistuvan tunnelmoimisen kautta romantiikka päätyy\nmyöhäisimmässä vaiheessaan roomalaiskatolisuuteen. Tämän liikkeen\nkeskukseksi tulee Oxford ja sen aloittajina ja johtajina olivat\nuskonnollisina runoilijoina ansiokkaat John Keble (1792-1866) ja John\nHenry Newman (1801-90). Romanttisen uskonnollisen tunteen ylläpitäjänä\ntällä liikkeellä on ollut merkitystä Englannin taidehenkisen\nsivistyneistön keskuudessa.\n\nNapoleonin sotien jälkeen ilmenee Englannissa valtiollisen ja\nyhteiskunnallisen elämän alalla yhä voimistuvaa uudistuspyrkimystä.\nNopeasti kehittyvä tekniikka ja teollisuus muutti sitä parhaillaan\nmaanviljelysmaasta teollisuusmaaksi, mikä vaati syvällekäypää\nlainsäädännöllistä uudistustoimintaa. Syntyi työväenliike\nelinehtojen parantamiseksi, mikä merkitsi syvien rivien heräämistä\nyhteiskunnalliseen ja poliittiseen tietoisuuteen. Tuotanto enenee,\nkauppa kasvaa, laajentuva siirtomaapolitiikka liittää Englannin\nvaltapiiriin yhä lisääntyviä vaurastumismahdollisuuksia. Tämän\nyhteiskunnallisvaltiollisen kehittymisen merkkitapaus on parlamentin\nuudistus (The Reform Bill, 1832). Rinnan kehityksen kanssa, sen sekä\naikaansaajana että seurauksena, raivaa ajattelu ja luonnontiede\nihmiskunnalle yhä laajempia tulevaisuusmahdollisuuksia. Uutta\najattelua, erittäinkin sen runollismystillistä puolta, edustaa Thomas\nCarlyle (1795-1881), Viktorian ajan henkisen valtaistuimen hallitsija,\nhistorioitsija, neron, intuition ja persoonallisuuksien voiman\nesitaistelija. Puhtaasti teoreettisen vapaamielisyyden edustaja on\nhänen läheinen hengenheimolaisensa John Stuart Mill (1806-95).\nWhigiläistä historiankäsitystä edustaa runoilija, historioitsija ja\npoliitikko Thomas Babington Macaulay. Charles Darwin (1809-82)\njulkaisee tutkimuksensa lajien synnystä 1859, suunnaten sillä\nluonnontieteellisen ja filosofisen ajattelun uusille urille.\nKehitysopin ja uuden luonnontieteellisen maailmankatsomuksen innokkaana\nesitaistelijana tuli tunnetuksi Thomas Henry Huxley (1825-95).\nUuteen luonnontieteelliseen pohjaan perustuu myös Herbert Spencerin\n(1820-1903) filosofia. Taidefilosofi John Ruskin (1819-1900) ja\nkriitikot Matthew Arnold (1822-88) ja Walter Horatio Pater (1839-94)\nviljelevät ja uudistavat aikansa taidekäsityksiä. Uusi edistyksen aika\nkuvastuu myös taidekirjallisuudessa, sen yhä kasvavassa, sekä huonoon\nettä hyvään suuntaan monipuolistuvassa määrässä, laajenevassa\naihepiirissä. Englannin kirjallisuus aaltoilee nyt aavana ulappana,\njossa vallitsevista virroista läheisellä rannalla seisojan on vaikea\nmitään päätellä. Näyttää kuitenkin siltä kuin Englannin yhä avartunut\nasema johtavana maailman- ja siirtomaavaltana ylläpitäisi tuossa\nulapassa romanttista pohjavirtaa.\n\nWalter Scottin perintöä, historiallista romaania, nousi jatkamaan\nlukuisa joukko kirjailijoita, joista kuitenkin vain harvat ovat\npelastuneet unohdukselta. Heistä mainittakoon aikansa suuri kuuluisuus,\nmuillakin kirjallisuuden aloilla seikkaillut Edward Bulwer-Lytton\n(1803-73), joka lukuisissa suurpiirteisissä, aiheiltaan ja nimiltään\nvaateliaissa romaaneissaan esittää milloin Englannin, milloin yleisen\nhistorian käänteentekeviä ajankohtia, pyrkien niitä ymmärtäväisesti\nperustelemaan ja selittämään. William Makepiece Thackeray (1811-63)\npysyttää historiallisen romaanin korkealla asteella, tehden siitä\nhienon ajan- ja henkilökuvaustaiteen. Charles Kingsley (1819-75)\nkäyttää historiallisen romaanin muotoa ajaakseen omia mieliaatteitansa,\nso. protestanttisuuden asiaa roomalaiskatolisuutta ja oxfordilaisuutta\nvastaan. Heidän rinnallaan ja jälkeensä on historiallinen romaani\nversonut heikentymättä, niin runsaasti, että englanninkielisiä\nsellaisia on nykyään jo tuhansittain, käsitellen kaikkia tärkeimpiä\nEnglannin ja yleisen historian kausia, mutta harvoin saavuttaen\ntoivomaansa taidevoittoa.\n\nHistoriallinen romaanihan oli varhainen haarautuma, järkiintymä,\nWalpolen aloittamasta fantastisesta kauhuromaanista, joka toisaalta\nsitkeästi kehittyy omaa kauhulinjaansa myöten. Uuden ajan mukana tämän\naihepiiri vain laajenee, sulkien sisäänsä suunnattoman määrän\nkirjallisuutta, jonka raja muihin aloihin on usein olematon, mutta\njolla aina on tarkoituksena tuottaa jännityksen ja kauhun nautintoa.\nEdgar Allan Poen (josta tarkemmin Yhdysvaltain kirjallisuuden\nyhteydessä) perustama salapoliisi- ja rikoskertomus on sen suurinta\nsuosiota ja levikkiä saavuttaneita keksintöjä, jota menestyksellä on\nkehittänyt Arthur Conan Doyle (1859-1930). Sen piiriin kuuluu myös\nsaturomanttinen eksoottinen seikkailukertomus, jonka luoja on Henry\nRider Haggard (1856-1919). Tämän ajanvietekirjallisuuden aiheala ja\ntuotanto on verrattavissa yhä kasvavaan lumivyöryyn, joka uhkaa haudata\nalleen paremman kirjallisuuden. Kehitystä siinä voi huomata sikäli,\nettä se yhä enemmän pyrkii herättämään jännitystä ja kauhua\nsuggestiivisin keinoin, horjahtamatta enää räikeänrealistiseen\nkauhumaalailuun. Psykologisesti teräväsilmäisin ja samalla taiteellisin\non alan nykyisistä edustajista Gilbert Keith Chesterton (s. 1874).\n\nJatkoksi jo Defoen aloittamalle ja Smollettin viljelemälle\nmeriromantiikalle, saaden vaikutelmia kauhu-, historiallisesta ja\nsaturomanttisesta seikkailuromaanista, syntyy uudenaikainen\nmeriromaani, ensimmäisenä pääedustajanaan Frederick Marryat\n(1792-1848). Tämä romantiikan haara ja sen rinnakkaisilmiö\n\"metsäromaani\" (josta Yhdysvaltain kirjallisuuden yhteydessä tarkemmin)\nlukee omikseen joukon merkittäviä kirjailijoita aina nykyaikaan saakka,\njopa huomattavia saavutuksiakin, ja on Englannin kirjallisuudessa\nluonnonraikkautensa vuoksi erikoisesti suosittu. Sen kuuluisimpia\nedustajia ovat Robert Louis Stevenson (1850-94), Joseph Conrad\n(1856-1928) ja Rudyard Kipling (s. 1865), jotka ovat osanneet syventää\nsen sielunkuvaukseksi, kohottaen sen taideromaanin piiriin. Kipling on\nsaanut Nobel-palkinnon.\n\nHistoriallisen romaanin varjosta, ajanhetken poliittisesta\nkiehumapisteestä, astuu byronilaisen sankarin muunnoksena\nromaanikirjallisuuteen Benjamin Disraeli (1804-81) nuori\nrahaylimystyyppi, josta tulee luojansa persoonallisuuden edustajana\nlaajan romaaniheimon, ns. poliittisen romaanin kantaisä. Aikansa\nkatsomuksiin ja tapahtumiinkin kiinni sidottuna tämä romaani pian\nvanhentuu, eikä ole tiettävästi saavuttanut pysyviä taiteellisia\ntuloksia. Disraelin dandy-tyypin seurueeseen, mutta ilman poliittisia\ntarkoitusperiä, on ehkä sopivimmin liitettävä Oscar O'Flahertie Wilden\n(1856-1900) ja hänen estetisoivan ryhmänsä elostelevat ylimykset,\njoiden sattuvat repliikit ja hieno kyynillisyys on tarkemmin katsoen\noikeastaan vain restauraation tapakomedian ja Sheridanin sukkeluuksien\nmyöhäistä, uudenaikaistunutta kaikua. Tässä muodossaan tuo tyyppi ei\nnäytä menettävän viehätystään, vaan kiipeää yhä uudelleen kaikissa\nmaissa näkyville, varsinkin näyttämöille, lausumaan elähtäneenteräviä\ntyhjänpäiväisyyksiään.\n\n1700-luvun suuren humoristisen romaanin, romantiikan aikana\nesiintyneen realistisen kansankuvauksen, 1800-luvun alussa\nkukoistaneen lontoolaisen tapainkuvauksen, ja ajan yleisen\nyhteiskunnallisen herkkyyden pohjalta luo Charles Dickens (1812-70)\ntunteellis-yhteiskunnallisen, parempiosaisten sääliin ja omaantuntoon\nvetoavan, humanitäärisen romaanin, joka saavuttaa suuren taidevoiton\nhuumorin ja luottavaisen elämänuskon jalostamalla tunnevoimallaan,\nkohottamalla näkyviin elämän yksinkertaisimmissakin oloissa piilevän\nkauneuden niin, että tunnemme sen itsellemme läheiseksi ja rakkaaksi.\nDickensin vaikuttama herätys tuntuu irtautumisena entisyydestä, huomion\nkohdistumisena oman ajan ihmisten oloihin ja kärsimyksiin, tunteen\ntehostamisena. Hänestä lähtevään valokartioon mahtuu suuri joukko\nkirjailijoita, jotka kuitenkin voivat olla toisiinsa verrattuina\nhyvinkin erilaisia.\n\n1800-luvun alussa esiintyneet tosioloisen elämän raikashenkiset\nnaiskuvaajat saavat huomattavan jatkajajoukon, joka lisäksi kykenee\nsyventämään sen ihmiskuvausta. Heistä on mainittava sisarukset\nCharlotte (1816-55) ja Emily Jane (1818-48) Brontë, jotka saavuttavat\nhuomattavia tuloksia sielunelämän hienoimpien vivahduksien ja luonnon\ntunnelmien tulkitsijoina. Elisabeth Gaskell (1810-65) kuvaa\nviehättävästi pikku kaupungin herttaisen herkkää, hienostunutta ja\nvanhanaikaisesti sivistynyttä seurapiiriä. George Eliot (1819-80)\nlaajentaa kuvauksensa suuriksi sielun ja elämän maalauksiksi. Naisten\nkirjoittama romaani on tämän jälkeen versonut mitä hersyvimmin,\nmuuttuen suurimmalta osalta pintapuoliseksi \"miss-romaaniksi\", mutta\nsaavuttaen toisaalta taiteellisiakin tuloksia.\n\nBulwer-Lyttonin, Dickensin ja Thackerayn kertomataide herättää\nrinnalleen ja jatkajakseen monilukuisen kirjailijajoukon, joka\ntulkitsee ihanteellista elämänkäsitystään tosioloisesti, monipuolisen\naihemaailman avulla, kukin omana itsenäisenä, tunteellisena ja\nhumanitäärisenä kirjailijayksilönään. Heihin kuuluvat omana\npsykologisena ryhmänään jo mainitut naiskirjailijat, ja lisäksi eräitä\nmuita, joiden työllä on osoittautunut olevan elinvoimaa. Erikoinen\nheidän joukossaan on George Borrow (1803-81), oman mustalais- ja\nretkeilyelämänsä särmikäs ja salamyhkäinen kuvaaja. Charles Reade\n(1814-84) on maan ja meren, oman aikansa ja menneisyydenkin\ndraamallistunteellinen esittäjä. Anthony Trollope (1815-82) on lähinnä\nThackerayn kouluun kuuluva tyynimielinen elämän ja ihmisten tutkija.\nHienona psykologina liittyy tähän proosaryhmään George Meredith\n(1828-1909), joka tuo Englannin kirjallisuuteen uudenaikaisen, terveen\nja elämänhaluisen, itsenäisyyteen pyrkivän nuoren naisen, sielunelämän\nhienoimpia vivahduksia kuvailevan, herkän sanataiteen, ja\nsovinnaisuuksista vapautuvan ihmisen.\n\nTällaisia historiallisten suuntien ja jakautumisten jälkiä saattaa\nhuomata 1800-luvun proosakirjallisuudessa. Rajat eivät ole jyrkkiä,\nvaan kuuluvat samat kirjailijat usein tuotantonsa eri puolien kautta\neri suuntiin. Ja kuta lähemmäksi nykyaikaa saavumme, sitä vaikeammaksi\nkäy erottaa valtavan kirjameren pohjavirtauksia.\n\nThomas Hardy (1840-1928) on 1800-luvun jälkipuoliskon huomattavin\nromaanikirjailija, joka suhtautuu elämään pessimistisesti, kuvaten\nihmisensä rakkauden ja kohtalon sokean voiman traagillisina uhreina.\nHänen luonnonkäsityksensä on aitoenglantilaiseen tapaan raikas ja\ntuore, kimalteleva kuin aamukaste, ja onkin hän tältä puoleltaan, johon\nliittyy vielä värikästä maalaiselämän kuvausta, herkkä idyllikko.\nViktorian kauden realismi esiintyy hänen tuotannossaan aatteellisesti\nsyventyneenä. Samuel Butler (1835-1902) vaistoaa uudenaikaisen,\nkoneellistuvan yhteiskunnan epäkohdat ja käsittelee niitä terävän\nsatiirisesti utopia-romaanissaan. Erikoinen, omalaatuinen,\nhumoristissatiirinen suhtautuminen kehitysoppiin, uskonnollisiin ja\nsiveellisiin perinnäiskäsityksiin, yleensä Viktorian ajan\nsovinnaisuuksiin, on kuvaavaa tälle omituiselle kirjailijalle, jonka\nmaine on ruvennut kohoamaan vasta hänen kuolemansa jälkeen. George\nGissing (1857-1903) kirjoitti pessimistisiä kuvia köyhien elämästä\nZolan tyyliin, osoittautuen teräväksi sielunelämän erittelijäksi. Hall\nCaine (1853-1931) saavutti mainetta voimakkaan siveellisen tunteen\nkannattamilla, mutta rakenteen ja tyylin puolesta raskailla\nromaaneillaan. J. M. Barrie (s. 1860) aloitti skotlantilaisen\nkyläelämän humoristisena, \"kaalitarhakouluun\" kuuluvana kirjailijana,\nmutta päätyi pian näytelmäkirjailijaksi, löytäen siten varsinaisen\nalansa, so. leppeän ironian ja romantiikan omituisen käytön\nrinnakkain. Selvemmin kuin kukaan edeltäjistään ja aikalaisistaan\nomistautuu Herbert George Wells (s. 1868) biologian ja yleensä\nluonnontieteellisyhteiskunnallisen kehityksen ja sen kautta avautuvien\nnykyisyys- ja tulevaisuusnäköalojen tunnetuksi tekemiseen. Huomattavin\ntaiteellisin lahjoin hän on kohottanut laajan tuotantonsa viime\nvuosikymmenien keskeiseksi, yleistä kiinnostusta herättäneeksi\nilmiöksi. John Galsworthy (s. 1867) kuvaa keskisäädyn ylemmän kerroksen\nihmisiä, heidän ennakkoluulojaan, rajoituksiaan ja hyveitään;\nomistamisen tarve on heidän voimakkain vaistonsa, kauneudentajua ja\nkykyä tuntea todella uhrautuvaa rakkautta heillä ei juuri ole. Näin\nhänen tuotantonsa sisältää terävää satiiria sitä sukupolvea kohtaan,\njoka häviää näyttämöltä maailmansodan puhjetessa. Galsworthy on\nsaavuttanut suurta menestystä myös näytelmäkirjailijana. Hänelle\nannettiin 1932 Nobel-palkinto. Enoch Arnold Bennett (1867-1930) on\njulkaissut eriarvoista tuotantoa, mutta sen joukosta kohoaa kuitenkin\nnäkyviin taiteellinen, inhimillinen kuva maaseutukaupungista ja sen\nihmisistä.\n\nViktorian aikakauden sopivaisuuskäsitykset estivät sukupuolien välisten\nsuhteiden tarkemman käsittelyn romaaneissa. Uusin, varsinkin\nmaailmansodan jälkeinen aika on vaikuttanut tässä suhteessa\nhöllentävästi, ja tätä \"vapautumista\" käyttävät monet nykyiset\nkirjailijat hyväkseen. Näiden seikkojen käsittelylle voidaan nykyisin\nmyös antaa jonkinmoinen tieteellinen oikeutus, lemmenelämä kun osaksi\ntapahtuu myös niissä takatajuntaisissa sielunonkaloissa, joiden\navaamiseen filosofi Sigmund Freud on takonut terävät psykoanalyyttiset\naseet. Psykoanalyyttinen sielun tutkiminen ja sen tulosten esittäminen\nonkin Englannin uusimman romaanin tunnusmerkkejä. Viettielämän\nkuvaamiseen se lisäksi on saanut vaikutelmia venäläisestä\nkirjallisuudesta. Vaikka tämän kirjallisuuden merkitys onkin vielä\nkyseenalainen, mainittakoon kuitenkin muutamia uusimpia nimiä.\n\nHugh Seymour Walpole (s. 1884), jonka laajoissa elämänkuvissa tuntuu\nvenäläisen kirjallisuuden vaikutusta, kuvaa mielellään eri säätyjen ja\nihmisten henkistä tasoa ja sielunelämää. Gilbert Cannan (s. 1884)\ntyöskentelee ranskalaisen ja venäläisen vaikutuksen alaisena, luoden\nrealistisella kynällä räikeitä kuvauksia mm. erotiikan alalta. Compton\nMackenzie (s. 1883) keskittää myös yksityiskohtaisella luettelevalla\nrealismilla rakennetut teoksensa etupäässä eroottisen sielunelämän\nselvittämiseen. Pitemmälle kuin nämä meni erotiikan kuvauksessa D. H.\nLawrence (1887-1930). Psykoanalyyttisen suunnan huippuna on pidettävä\nirlantilaisen James Joycen (s. 1882) eriskummallista sielun ja siellä\nelokuvana kulkevien takatajuntaisten eroottisten ja muiden\najatusvälähdysten _Ulysses_ (Odysseus) nimistä kuvausta, jonka\npainaminen ja levittäminen on Englannissa kielletty.\n\n1800-luvun kirjallisuudessa voi sitten erottaa runouden piirejä, joissa\ntaiteellinen henki löytää puhtaamman ja korkeamman ilmitulomuodon kuin\nromaanissa. Sellainen on Viktorian ajan upea runoilijaryhmä: Alfred\nTennyson (1809-92), joka lähinnä Keatsin heimolaisena, hienolla\nsana- ja säetaiteella, hillityllä, sivistyneellä, romanttisella\nsuhtautumisella kuvaa luontoa, menneisyyttä, elämää; Robert\nBrowning (1812-89), joka draamallisissa monoloogeissaan hakeutuu\nkansallisuusrajojen ulkopuolelle, yleisinhimillisesti vaikuttavaan,\nsielunelämän syvimpien vivahdusten ja luonteiden tulkitsemiseen; ja\nviimemainitun puoliso Elisabeth Barrett Browning (1809-61), joka herkin\nsäkein ja sonetein tulkitsee osanottoaan yhteiskunnan kärsiviä kohtaan.\nErikoinen asema on ns. prerafaelilaisella ryhmällä, joka ihanteli\nRafaelia varhaisemman taiteen lapsellista, hurskasta naivismitta,\nkeskiajan kauneutta yleensäkin, erikoisesti Arthurin tarinapiiriä,\nDantea ja Chauceria. Tämä ryhmä uudistaa sonetin. Sen sieluna oli\nrunoilijataiteilija Dante Gabriel Rossetti (1828-82), menneisyyden\ntunnelmaan syvästi eläytyvä, intohimoisuudessaan tumman surumielinen\nsielu. Siihen kuuluivat mm. hänen sisarensa, uskonnollinen runoilijatar\nChristina Rossetti (1830-94), ja keskiajan kauneuden syvällinen\nymmärtäjä, oman aikansa monipuolinen taiteellinen herättäjä William\nMorris (1834-96). Tämän ryhmän yhteydestä kohoaa omintakeiseen,\nkorkeaan asemaan Algernon Charles Swinburne (1837-1909), Shelleyn\nhenkinen kaksoisveli, rajun radikalismin, intohimojen, valtameren\nulapan laulaja.\n\n1890-luvulla alkaa ns. irlantilainen liike, jonka tarkoituksena on\nherättää eloon Irlannin kansallinen kirjallisuus ja kehittää sitä\nitsenäisesti, sen omien erikoisedellytysten mukaan; kielenä on oleva\nenglannin irlantilaistunut murre, \"anglo-irlanti\". Sen huomattavimmat\nedustajat ovat William Butler Yeats (s. 1865), \"kelttiläisen hämärän\"\nja \"irlantilaisen mytologian\" mystillinen tulkitsija ja laulaja, joka\non saanut Nobel-palkinnon; George William Russell (s. 1867), maalari,\nrunoilija ja sanomalehtimies; ja John Millington Synge (1871-1909),\nuuden irlantilaisen näytelmän luoja, angloirlannin mestarikäyttäjä,\njonka draamat ovat saavuttaneet eurooppalaisen kuuluisuuden.\n\nEnglannin draaman loistokausi sattuu, kuten olemme nähneet, jo sen\nvarhaisille ajoille. Romantiikka ei tuottanut Englannissa voimakasta\ndraamaa, joka vietti hiljaista elämää koko Viktorian kauden, osoittaen\nuutta elinvoimaa vasta 1800-luvun viimeisellä neljänneksellä, jolloin\nOscar Wilden vanhasta tapakomediasta muistuttavat, satiirisella\noikullisuudella ja sanataituruudella turnailevat huvinäytelmät\nherättivät huomiota. J. M. Barrien, Galsworthyn ja Syngen osuudesta\ndraamaan on jo mainittu. Herättävästi on Englannin uusimpaan\ndraamakirjallisuuteen vaikuttanut Henrik Ibsen, jonka siipien suojista\nGeorge Bernard Shaw (s. 1856) alkuaan lähti näytelmäkirjailijan uralle.\nAina odottamattomiin suuntiin lennähtelevillä repliikeillään,\nradikaaleilla, häikäilemättömillä mielipiteillään, ja terävällä,\nkaikkialle kohdistuvalla, repivällä satiirillaan hän on herättänyt\nEuroopan kiinnostunutta uteliaisuutta. Hän on saanut Nobel-palkinnon.\n\nOltuaan Swinburnen jälkeen vaimentuneena lyriikka on ruvennut kuluvalla\nvuosisadalla jälleen heläjämään. John Masefield (s. 1874) on uusi meren\nlaulaja, nuoruudessaan vaihtelevien kohtaloiden kokija, nyt jo\nhovirunoilija. Robert Brooke (1887-1915) oli hänen rinnallaan\npäivänlapsi, joka tulkitsi maailmansodan vaatiman uhritunnelman\nvaikuttavissa soneteissa. Wilfrid Wilson Gibson (s. 1880) on köyhien\nelämän osaaottavainen, yhteiskuntaan päin satiirinen runoilija. William\nH. Davies (s. 1872) on kohonnut kerjäävästä kulkurista tunnetun ja\nsuositun lyyrikon asemaan. Lasten maailmasta saa aiheensa Walter John\nde la Mare (s. 1873), runoillen sekä lapsia että aikuisia varten.\nTunnettuja nimiä ovat myös Lascelles Abercrombie (s. 1881),\nfilosofinen, älyvoittoinen runoilija, ja John Drinkwater (s. 1882),\nmyös mietevoittoinen lyyrikko.\n\nLopuksi huomautettakoon, että maailmansota on aiheuttanut suunnattoman\nlaajan \"sotakirjallisuuden\". Mikä sen joukosta samoin kuin\nkirjatulvasta yleensäkin jää eläväksi ja pysyväarvoiseksi, sitä on\nnykyhetkellä mahdoton sanoa.\n\n\n\n\nYHDYSVALLAT.\n\n\nPohjois-Amerikassa syntyi alkuaikoina vain uskonnollista\nkirjallisuutta, johtuen siirtolaisten ankarasta puritaanisesta\nhengestä. Sen tuotanto tietenkin keskittyi Uuteen Englantiin ja käsitti\naluksi enimmäkseen saarnoja. Vähitellen se kehittyvän elämän mukana\nlaajentui myös historian alalle, kuvaamaan siirtokuntien vaiheita,\nvarsinaisen kaunokirjallisuuden orastaessa edelleen heikosti, vain\nemämaan jäljittelynä. Huomattavimpana varhaiskauden tuotteena mainitaan\nCotton Matherin (1663-1728) teos _Magnolia Christi Americana_ (1702),\njoka monipuolisesti kuvaa siirtokuntien vaiheita, oloja ja henkistä\ntilaa 1600-luvulla. Voimakkaasti on Uuden Englannin henkiseen\nmuodostumiseen vaikuttanut terävän loogillinen kalviininen\njumaluusoppinut Jonathan Edwards (1703-58). _Uuden Englannin\nalkeiskirja_ (The New England Primer, 1690) oli puolitoista vuosisataa\nuudisasukaskotien ainoana maallisena kirjana. Aineellisten olojen\nkehittyessä maallinen kirjallisuus rupeaa kasvamaan ripeämmin,\nvapaussodan aika synnyttää huomattavalla tasolla olevan poliittisen\nkirjallisuuden, ja runouden ensimmäiset oraat nousevat näkyviin. Ahdas\npuritaaninen henki vähitellen lieventyy, mutta jättää silti\namerikkalaisten luonteeseen määrätyt sopivaisuuden rajat, joiden\nsisäpuolella hän mieluiten pysyy, ja jotka vielä nykyisin herättävät\n\"vapaiden henkien\" vastustusta ja tyytymättömyyttä.\n\nEnsimmäinen huomattava nousu puritaanisuutta vastaan syntyy\n1830-luvulla, jolloin alkaa ns. \"amerikkalainen transcendentalismi\".\nTämä on Euroopan romantiikan kaikua, henkisen vapauden vaatimusta,\ninnostumista Euroopan kirjallisuuteen ja taiteeseen. Filosofisen\npohjansa suunta sai Carlyleltä. Sen vaikutus on ollut huomattava\nvarsinkin kirjallisuuden alalla, joka sen voimistuttamana astuu\nnäkyviin erikoisesti amerikkalaisen hengen ilmauksena, ja ulottuu\nsisällissotaan saakka. Suunnan johtavana aikakauslehtenä oli _The Dial_\n(1840-42), toimittajana Amerikan ensimmäinen naisasianainen,\nromanttinen intoilija Margaret Fuller (1810-50), ja ylimpänä\nohjelmapykälänä neekeriorjuuden lakkauttaminen.\n\nEnsimmäinen amerikkalainen, joka saavuttaa kansainvälistä mainetta, on\nBenjamin Franklin (1706-90), uskonnollisesta ahtaudesta vapautuneen,\nmutta samalla opettavaisen hengen, ja käytännöllisen järjen valistunut,\ntyynimielinen edustaja, jolla on nuoren kansan ja uuden maailman\nsammumaton tiedonjano. Valistusajan koko henki saa hänestä\nkäytännöllisen ilmaisijansa. Ensimmäinen amerikkalainen\nammattikirjailija, kaunokirjallisen proosan aloittaja, on Charles\nBrockden Brown (1771-1810), joka edustaa Godwinin yhteiskunnallista\nradikalismia, käyttää kauhuromanttista aineistoa, ja on salapoliisi-,\nrikos- ja indiaaniromaanin aloittajia. Washington Irving (1783-1859) ja\nJames Fenimore Cooper (1789-1851) nousevat jo Euroopan kirjallisuuden\ntasolle, edellinen hienon huumorinsa, sivistyneen tyylitaitonsa ja\nviehättävän saturomanttisen mielikuvituksensa, jälkimmäinen meri- ja\nvarsinkin metsäromaaninsa kautta, jolla hän laajensi vastaavan\nenglantilaisen romaanilajin käsittämään kokonaan uuden kansan ja\nluonnon.\n\nUuden suunnan johtaja ja sen filosofian tulkitsija oli Ralph Waldo\nEmerson (1803-82), Carlylen hengenheimolainen, mystillinen, mietteliäs\nnäkijä, ihmisen suuruuden ihailija, hieno runoilija. Henry David\nThoreau (1817-62) oli Rousseaun tyylinen luonnonromantikko, joka\njohdonmukaisesti koetti toteuttaa periaatteitaan. Nathaniel Hawthorne\n(1804-64) kohoaa tämän aikakauden huomattavimmaksi proosarunoilijaksi,\njoka tulkitsee puritaanisten ennakkoluulojen harmaata ikävyyttä,\npahuuden salaperäisyyttä ja ihmisluonteen ongelmallisuutta\nvaikuttavalla romanttisella tunnelmallisuudella, realistisella\nkuvaustavalla ja terävällä sielunerittelyllä. Molemmat viimemainitut\nolivat Emersonin ystäviä ja uuden suunnan kannattavia voimia. Sen\nulkopuolelta on mainittava meriromaanin jatkaja ja uudistaja\nnykyaikaisella eksoottisella sisällyksellä, Herman Melville\n(1819-91). Omaan erikoiseen asemaansa sekä Yhdysvaltain että\nmaailmankirjallisuudessa kohoaa Edgar Allan Poe (1809-49), joka lähtien\nenglantilaisen kauhuromantiikan piiristä kehittää kauhun tutkimuksen\nmitä terävimmäksi sielunerittelyksi. Kokeillessaan loogillisilla\njohtopäätelmämenetelmillä hän tuli luoneeksi salapoliisikirjallisuuden\nsen nykyisessä merkityksessä. Poe oli myös etevä lyyrikko, jonka\nrunoissa heläjävä sävel yhtyy syvään, surumieliseen aatteellisuuteen.\nHumoristisena runoilijana ja esseiden kirjoittajana tuli tunnetuksi\nOliver Wendell Holmes (1809-94). Harriet Beecher Stowe (1811-96)\nsaattaa _Tuomo-sedän tuvalla_ (Uncle Tom's Cabin, 1851-52)\norjuuskysymyksen lopullisen ratkaisun asteelle, ollen \"se pieni\nnainen\", joka aiheutti \"tuon suuren sodan\", kuten Abraham Lincoln\nhänestä sanoi.\n\nTähän Yhdysvaltain kirjallisuuden \"kultaiseen aikaan\" kuuluu vielä\nuseita huomattavia runoilijoita. William Cullen Bryant (1794-1878),\n\"Yhdysvaltain runouden isä\", on mm. antanut arvokkaan urkusointuisen\nlisän romantiikan kuolonrunouteen. Kveekari- ja farmarirunoilija,\norjuuden vastustaja John Greenleaf Whittier (1807-92) saavuttaa\nvarsinkin uskonnollisissa ja orjuutta koskevissa runoissaan\nvakuuttavaa tehoa. James Russell Lowell (1819-91), joka kuuluu\ntranscendentalisteihin, oppinut, terävä kriitikko, oli myös etevä\nrunoilija, joka menestyksellä käytti jenkkien murretta. Aikakauden\nkuuluisin runoilija on kuitenkin Henry Wadsworth Longfellow (1807-82),\nei varsin syvä eikä itsenäinen, mutta hieno ja hellätunteinen,\nromanttisen kaipuun ja miettiväisen rauhan henki. Sisällissodan\naattovuosiin kuuluu omana erikoisena ilmiönään Walter Whitman\n(1819-92), joka täydellisellä vapautumisellaan runouden kaikista\nsiihenastisista laeista, koskivatpa ne muotoa tai sisällystä,\non tullut kuluvan vuosisadan vapaiden runoilijain oppi-isäksi ja\nsuojeluspyhimykseksi.\n\nMyös historiankirjoitus kohosi kultaisella aikakaudella korkealle\nasteelle. William Hickling Prescott (1796-1895), joka oli melkein\nsokea, julkaisi perustavaa laatua olevia esityksiä mm. Keski- ja\nEtelä-Amerikan valloituksen historiasta. George Bancroft (1800-91) on\nkirjoittanut mm. Yhdysvaltain historian vapaussotaan saakka 1782.\nHuomattavia nimiä ovat myös John Lothrop Motley (1814-77) ja Francis\nParkman (1823-93), edellinen etupäässä Hollannin, jälkimmäinen\nYhdysvaltain ja Kanadan historian tutkija. Historiallisena esseistinä\non tullut tunnetuksi Henry Adams (1838-1918) ja filosofina William\nJames (1840-1910), kokeellisen psykologian uranuurtaja.\n\n\"Bostonin bramiinit\", joiksi transcendentalisteja joskus leikillisesti\nsanottiin, olivat ajaneet orjuuden poistamista ohjelmansa päänumerona.\nTämä kysymys ratkaistiin sisällissodassa 1861-65. Sen jälkeen\nYhdysvalloissa alkaa ennenkuulumaton taloudellisen elämän nousu,\nyritteliäisyys, joka tempaa pyörteisiinsä koko kansakunnan, suoden\nkirjallisuudelle varsin vähän huomiota. Yhdysvallat laajenevat merien\nväliseksi jättiläistasavallaksi, jossa ennenpitkää syntyy useampia\nkirjallisia alueita: kaukainen länsi, etelä, keskilänsi ja itä eli\nentinen Uusi Englanti. Alituinen eri kansallisuuksista lähiöisin oleva\nsiirtolaisvirta joutuu yhdysvaltalaisen valtiollisen kansallistunnon\nsulatuskattilaan, kypsymään vanhojen puritaanisten ennakkoluulojen\nahtaudessa. Seurauksena on Euroopassa tuntematon maun ja ajattelutavan\nstandardisoituminen, joka pyrkii lyömään leimansa kaikkeen, jopa\nEuroopankin kirjalliseen tuotantoon. Transcendentalismin yksilöllinen\nvapauspyrkimys tukahtuu. Uudemman ajan huomattavammat kirjallisen\nelämän ilmaukset onkin käsitettävä nousuksi tätä sovinnaisesti\nsäätelevää ja madaltavaa hengenahtautta vastaan.\n\nBostonin bramiinien kirjallisuus oli ylimyksellistä, hienostunutta.\nUusilla alueilla se demokratisoituu, valiten aiheensa karjanpaimenien,\nkullankaivajien ja siirtolaisten keskuudesta. Eurooppalaisuuden sijaan\ntulee amerikkalainen itseoppineisuus; kova todellisuus muuttaa\nkäsitykset ja käsittelyn realistisiksi. Tämän suunnan luonnollinen\nilmaus on suorasanainen kuvaus, romaani, jonka kaukaisessa lännessä\naloittaa Samuel Langhorne Clemens (1835-1910), \"Mark Twainin\" nimellä\ntunnettu maailmankuulu humoristi. Kuuluisuuden saavutti etevällä,\nsivistyneellä kertojataidollaan myös Francis Bret Harte (1839-1902),\nkullankaivajain elämän taiteellinen, inhimillinen, hienosti ja\nhillitysti humoristinen kuvaaja. Näiden molempien kirjailijain\nerikoisuutena on todellisen elämän kuvaaminen vakavalla ilmeellä, mutta\nkuitenkin siten, että siihen sisältyvä huumori väkisinkin lopuksi\npurkautuu vapauttavaksi, keventäväksi nauruksi. Etelän oli tavallaan\ntuonut kirjallisuuteen jo Harriet Beecher Stowe, mutta sen ensimmäinen\ntaidekirjailija on kuitenkin George Washington Cable (1844-1925),\nkreolien ja ranskalaisten herkkä kuvaaja. Thomas Nelson Page (s. 1853)\nja Joel Chandler Harris (1848-1908) ovat molemmat esittäneet etelän,\nerittäinkin neekerien elämää. (Viimemainittu on Suomessakin tunnettu\n\"Jänis Vemmelsäären seikkailuista\".) Keskilännen suunnattoman laaja\ntasanko, Yhdysvaltain ja koko maailman vilja-aitta, on tullut\nYhdysvaltain nykyisin ehkä huomattavimmaksi kirjallisuusalueeksi, jossa\nrealistinen kuvaus on päässyt korkeimpiin, eurooppalaisella tasolla\noleviin saavutuksiin. Keskilännen realismin aloittaa Edward Eggleston\n(1837-1902), tuottelias, terävästi huomioitseva, totuudessa pysyvä\nkuvaaja, ja sitä jatkavat mm. Joseph Kirkland (1830-94) ja Hamlin\nGarland (s. 1860), jotka kaikki esittävät realistisia, jopa\nnaturalistisiakin kuvia preeriakaupunkien, farmarien ja siirtolaisten\nikävästä, tukahduttavasta elämästä. Viimemainittu on erikoistunut\npreerioiden traagillisten naiskohtaloiden kuvaajaksi. Idän\nkirjailijoista on tältä aikakaudelta mainittava William Dean Howells\n(1837-1920), joka kertoo mm. Bostonin nousukasporvarien elämästä ja\njonka teoksissa realismi jo rupeaa väistymään hienomman aihepiirin ja\ntyylitaidon tieltä. Kirjailijattaret Mary Eleanor Wilkins (s. 1862),\nSarah Orme Jewett (1849-1909) ja Alice Brown (s. 1857) ovat\nonnistuneesti kuvanneet idän sivistyneitten elämää tänä aikakautena.\nErikoisasemassa on Henry James (1843-1916), puoleksi englantilainen\nkirjailija, Flaubertin tyylinen ulkokohtainen luonteiden ja\nvaikutteiden kylmä erittelijä. Suuren maineen saavutti lyhyen\nkertomuksen alalla O'Henry (William Sidney Porter, 1862-1910).\n\nRealismin rinnalla kukoisti myös koko ajan romantiikka, mm.\nkauhukertomuksina, joiden kirjoittajana tuli kuuluisaksi Ambrose Bierce\n(1838-1914), ja lukuisina historiallisina romaaneina, joista\nSuomessakin on tunnettu Lewis Wallacen (1827-1905) kirjoittama\n_Ben Hur_ (1880).\n\nYlkäkuvatun vaiheen saattaa sanoa ulottuvan noin vuoteen 1900, jolloin\nromaaniin ilmestyy yhteiskunnallinen, paljastushenkinen kärkevyys, mikä\non käsitettävä Zolan tuotannon vaikutukseksi. Stephen Crane (1871-1900)\nesittää katutytön ja sotilaan sielunelämää. Frank Norris (1870-1902) on\nvoimakas paljastusrealisti, jonka suunnan jatkajaksi on noussut Upton\nSinclair (s. 1898), rahavallan ja trustien säälimätön ahdistelija.\nNiitä lukemattomia mies- ja naiskirjailijoita, jotka ryhmittyvät eri\nsuuntien ja vivahdusten varaan, koettaen kuka mistäkin saada teokseensa\njännitystä ja sisältöä, ei voi tässä mainita. Realistisesti kuvailevan\nseikkailupuolen otti erikoisalakseen Jack London (1876-1916), elvyttäen\nuudelleen erämaa-, kullankaivaja- ja eksoottisen meriromaanin. Tämä\nvoimaa, urhoutta ja seikkailuja rakastava suunta on saanut lukuisasti\njatkajia, joiden kaikkien tunnusmerkkinä on \"erämaan kutsu\", luonnon\nparissa vietetyn yksinkertaisen elämän ylistys. Rakkauden eläimiin ja\nniiden maailmaan on kirjallisuuteen tuonut Suomessakin tunnettu Ernest\nThompson Seton (s. 1860), aloittaen siten suositun alan ja saaden\npaljon jäljittelijöitä.\n\nHuomattavimman aseman Yhdysvaltain nykyisessä romaanikirjallisuudessa\non saavuttanut keskilännen jo kuvatun realismin jatkoilmiö, sellaisena\nkuin sitä edustavat Theodor Dreiser (s. 1871), Sherwood Anderson\n(s. 1876) ja Sinclair Lewis (s. 1883). Molemmat ensinmainitut ovat\nottaneet alakseen uudenaikaisimman, Freudin mukaisen \"sisästäpäin\"\nlähtevän sielunkuvauksen, pyrkien paljastamaan tekojen syvimmät\nvaikuttimet. Lewis on keveämpityylinen, hilpeäilmeinen satiirikko, joka\nlukuisissa teoksissaan asettaa kuvastimen jenkin eteen ja armotta\npaljastaa hänen heikkoutensa. Hän on saanut Euroopan tunnustuksen\nNobel-palkinnon muodossa.\n\n\"Kultaisen aikakauden\" jälkeen ei runous päässyt pitkään aikaan\nelpymään; taloudellisen nousun voimakas aineellisuus ei ollut sille\nedullinen. Emily Dickinson (1830-86) ja William Vaughan Moody\n(1869-1910) ovat kuitenkin runoilijanimiä, joiden tuotanto on\nsaavuttanut myöhemmin arvonantoa. Poen ja Whitmanin herättävä vaikutus\nalkaa vasta kuluvalla vuosisadalla, sen jälkeen kun Eurooppa, etupäässä\nranskalainen kritiikki, joka erikoisesti on harrastanut E. T.\nHoffmannia ja Poe'ta, oli nostanut heidät arvosijoille. Runouden uuden\nnousun aloittaa Edwin Arhington Robinson (s. 1869), sielullisten\nelämysten kertoja, eräänlainen U.S.A:n Browning. Richard Hovey\n(1864-1900) ja Bliss Carman (s. 1861) julkaisivat _Kulkurilauluja_\n(Songs from Vagabondia, 1894-1900), huolettomia mustalaissäveliä.\nRobert Frost (s. 1875), farmari, opettaja, on Uuden Englannin nuoren\nrunouden johtavia nimiä, realisti, mutta samalla kauhuvaikutelmia\ntutkiva psykologi. Edgar Lee Masters (s. 1868) on satiirikko, jonka\nsäkeet syntyvät siveellisestä suuttumuksesta, oppositiosta puritaanista\ntekopyhyyttä vastaan. Hän on keskilännen runoilija samoin kuin Carl\nSandburg (s. 1878), ruotsalaislähtöinen, monivaiheinen runoilija, joka\nWhitmanin vapain säkein ja kuvin runoilee suurteollisuuden näyistä ja\ntunnelmista sekä sen varassa elävistä ihmisistä.\n\nKaikki yllämainitut runoilijat ovat enemmän satiirikkoja, moralisteja,\nyhteiskunnallisia mielenosoittajia, kuin esteetikkoja. Ranskalaisen\nvaikutuksen edustaja, puhtaasti esteettinen kuva- ja väritaiteilija,\n\"imagisti\", oli Amy Lowell (1874-1925), jonka päämääränä oli löytää\nmielikuville sattuva sanallinen ilmaisu ja asettaa ne rivistöön\nsäerakenteen laeista huolimatta. \"Imagisteihin\" kuuluu Vachel Lindsay\n(s. 1879), kuljeksiva, kauneuden evankeliumia saarnaava runoilijasielu.\nTässä piirissä palvotaan kaiken entisyyden ulkopuolelle astuvaa,\nviiltävän räikeätä, värikästä ja siveellisesti järkyttävää\naihemaailmaa. Uusi runoilijakoulu valitsee mielellään aiheensa mm.\näärimmäisestä idästä, salamyhkäisestä indiaanimenneisyydestä,\njuutalaisten ja neekerien piiristä, jotka viimemainitut ovat muuten\nsaavuttaneet suuren, nyt jo tosin vähenemässä olevan merkityksen\nAmerikan ja Euroopankin keveämmässä taiteessa. Neekerit ovat ainoat,\njotka ovat tuottaneet Yhdysvalloissa todella alkuperäistä ja\nomintakeista musiikkia. Viime aikoina he ovat esiintyneet hyvällä\nmenestyksellä myös lyyrikkoina.\n\nDraama on vasta viime aikoina kohonnut korkeammalle tasolle, huolimatta\nsiitä, että teatteriharrastus on aina ollut Yhdysvalloissa vilkasta.\nSuomessakin tunnettu näytelmäkirjailija on Eugene O'Neill (s. 1888),\njoka on saanut vaikutelmia Ibsenin ja Strindbergin taiteesta, ja jota\nvoi pitää Yhdysvaltain draamakirjallisuuden uudistajana. Hänen\nnäytelmäinsä teho perustuu suurelta osalta maan proosan ja meren\nrunouden vastakohtaisuuteen, kaukaisen yksinäisyyden ja toivottoman\nkaipuun traagillisuuteen, vapaan ja itsenäisen ihanneihmisen\nylistykseen.\n\nSuuren yleisön kirjallisuutena ovat Yhdysvalloissa enemmän kuin missään\nmuussa maassa sanoma- ja aikakauslehdet. Niiden sovinnainen sisältö ja\nvanhat sopivaisuuskäsitteet standardisoivat, kuten sanottu,\namerikkalaisen sielua samojen kaavojen mukaiseksi. Viimeksi kosketeltu\nkeskilännen realismi ja uusi runous ovat tietoista oppositiota tätä\ntasoittavaa ja madaltavaa henkeä vastaan. Opposition johtajana on\ntullut kuuluksi _The American Mercury_ ja sen toimittaja Henry Mencken,\n\"aatteiden santarmi\", jossa itsessään ilmenee vanhojen puritaanien\nkiivautta ja ahtautta hänen salamoidessaan -- puritaanisuutta vastaan.\nSe mahtava kansa, joka oikeastaan on Yhdysvalloissa vasta syntymässä,\nvarmaan luo itselleen voimiensa ja kykyjensä mukaisen kirjallisuuden.\n\n\n\n\nKANADA.\n\n\nKanadan ensimmäiset valkoiset asuttajat olivat ranskalaisia, jotka\nsaapuivat sinne 1600-luvun alkupuolella. Englantilainen asutus levisi\nKanadaan Uudesta Englannista päin. Parisin rauhassa 1763 Kanada\ntunnustettiin Englannin alusmaaksi, pysyen pian syttyvän Yhdysvaltain\nvapaussodan aikana uskollisena emämaalle ja saaden elinvoimaista\nlisä-asutusta Yhdysvalloista, jossa kaikki eivät asettuneet\nvallankumouksen puolelle. Kanadan ranskankielinen kirjallisuus, joka on\nyhäkin elinvoimainen, jää tämän käsittelyn ulkopuolelle.\n\nKanadan varhaisemmista kirjailijoista on enemmistö\nenglantilaissyntyisiä, kuuluen siis myös Englannin kirjallisuuteen.\nVuodesta 1828 alkaa Kanadan kirjallisuus saada erikoista omaa väriänsä.\nSilloin nimittäin Joseph Howe (1804-73) rupesi Halifaxissa julkaisemaan\n_Nova Scotia_ nimistä sanomalehteä ja siinä Thomas Chandler\nHaliburtonin (1796-1865) humoristista murrejuttusarjaa, jossa tehtiin\npilaa jenkkikelloseppä Sam Slickistä. Tämä sarja ilmestyi myöhemmin\n_Kelloseppä_ (The Clockmaker, 1837-40) nimisenä kirjana, ja on\nKanadan kansalliskirjallisuuden ensimmäisiä huomattavia teoksia.\nSkotlantilainen kirjailija John Galt, joka oleskeli Kanadassa jonkin\naikaa, käsittelee _Lawrie Todd_ ja _Bogle Corbet_ nimisissä kirjoissaan\nkanadalaisia aiheita ja kuuluu sikäli Kanadankin kirjallisuuteen.\n_Kanadalaisen venelaulun_ (The Canadian Boat-Song, 1829) kirjoittaja,\nolipa se Galt tai joku muu, aloitti sillä Kanadan lyriikan sangen\nkorkealta asteelta.\n\nEnsimmäinen huomattava lyyrikko tämän jälkeen oli englantilaissyntyinen\nSusanna Moodie (s. 1885) laulaen \"vaahteroista ja kanooteista\".\nLiverpoolilainen Charles Heavysege (1816-76), joka muutti Kanadaan\n1853, julkaisi siellä sonetteja, runoelmia, kertomuksia ja näytelmiä,\njoista huomattavin on _Stul_. Dublinilainen Isabella Valaney Crawford\n(1850-87), joka muutti Kanadaan jo lapsena, on yhäkin rakastettu\nsellaisten runojensa vuoksi kuin _Mestarirakentaja_ (The Master\nBuilder) ja _Uudisasukkaan kirves_ (The Axe of the Pioneer). George\nFrederick Cameron (1854-85) on ensimmäinen Kanadassa syntynyt\nrunoilija. _Oxfordin kanadalainen runokirja_ (The Oxford Book of\nCanadian Verse, 1913) sisältää näytteitä noin sadalta runoilijalta,\njoista huomattavimpina mainitaan William Henry Drummond (1854-1907),\ntelegrafisti, lääkäri, professori ja kaivosmies, joka mestarillisesti\nkäyttää englantilais-ranskalaista sekamurretta; Charles George Douglas\nRoberts (s. 1860), sanomalehtimies, Englannin kirjallisuuden\nprofessori; Archibald Lampman (1861-99), saksalaissukuinen, ammatiltaan\npostivirkailija, luonnonkuvaaja; Bliss Carman (s. 1861), insinööri,\nopettaja, sanomalehtimies, jonka _Kulkurilauluista_ on Yhdysvaltain\nkirjallisuuden yhteydessä mainittu; Wilfred Campbell (1861-1918), ent.\npappi, isänmaallinen runoilija ja runomittaisten näytelmien sepittäjä;\nRobert William Service (s. 1874 Englannissa), farmari, pankkimies,\nkulkuri ja kirjailija, Yukonin ja Klondyken kultakuumeen tarmokas\nballaadiseppo; ja Duncan Campbell Scott (s. 1862), Kanadan\nKuninkaallisen Seuran esimies, hieno ja herkkä runoilija, Lampmanin\nläheinen ystävä. Kanadan lyriikan runsaus on sen nuoren kirjallisuuden\nerikoispiirre.\n\nProosan alalla oli Galtin ensimmäinen seuraaja John Richardson\n(1796-1852), _Wacousta_ (1833) nimisen romaanin kirjoittaja. William\nKirby (1817-1906); Charles William Gordon (\"Ralph Connor\"); Stephen\nButler Leacock (s. 1869), kansantalouden tutkija, parodisti\nja humoristi; Charles Grant Allen (1848-99); Gilbert Parker\n(s. 1862); jo mainittu Service, ym. ovat tunnettuja kanadalaisia\nromaaninkirjoittajia. Taloudellisen elämän kehittyessä ja asukasluvun\nkasvaessa Kanadan kirjallisuuden tuotanto lähenee yhä enemmän\nyhdysvaltalaisia mittoja.\n\nTämä suuri maa, jonka pinta-ala on vain hiukan pienempi kuin koko\nEuroopan, ja joka vasta äsken on aloittanut osuutensa maailman\nkulttuurissa, tulee varmaan kirjallisuudenkin alalla saavuttamaan\nkauneutensa ja suurien luonnonrikkauksiensa mukaisia tuloksia.\n\n\n\n\nAUSTRALIA JA UUSI SEELANTI.\n\n\nAustralian valkoinen asutus alkoi varsinaisesti 1788, jolloin\nenglantilaiset perustivat sinne rangaistussiirtoloita. Sisämaat olivat\ntuntemattomia vuoteen 1813. Asutus rupesi lisääntymään nopeammin vasta\n1851, jolloin tehdyt kultalöydöt aiheuttivat vilkkaan maahanmuuton. V.\n1901 Australian tasavalta lopullisesti perustautui, asukasluvun ollessa\nsilloin 3.775.000, niistä kaksi kolmasosaa maassa syntyneitä. Uuden\nSeelannin valkoisten lukumäärä on nykyisin runsaasti yli miljoonan.\n\nSiirtolaiset eivät unohtaneet kotimaansa kirjailijoita, vaan \"toivat\nheidät mukanaan\" uuteen maahan, ruveten siellä jäljittelemään ja\nmukailemaan heitä. Ensimmäisiä heistä oli tuomari Barron Field, joka\n1819 julkaisi _Australian runouden ensimmäiset hedelmät_ (The First\nFruits of Australian Poetry). Ensimmäinen Australiassa syntynyt\nkirjailija on Henry Clarence Kendall (1841-82), viidakon kasvatti,\nlaivapoika, kauppa- ja asianajajan apulainen, virkamies, Australian\nluonnon valloittaja runoudelle, minkä vuoksi häntä pidetään Australian\nkansallisrunoilijana. Hänen huomattavin teoksensa on _Lehtiä Australian\nmetsistä_ (Leaves from Australian Forests, 1869). Hänen rinnallaan on\nmainittava Adam Lindsay Gordon (1833-70), joka saapui Australiaan\n20-vuotiaana, viidakon runoilija, tosin vähemmän \"australialainen\" kuin\nKendall, mutta silti siellä enemmän rakastettu. James Brunton Stephens\n(1835-1902) tuli tunnetuksi \"Queenslandin runoilijana\". Heidän\naloittamansa itsenäinen australialainen suunta sai jatkajikseen\nSidneyssä ilmestyvän sanomalehden, _Bulletinin_, ympärille ryhmittyneet\nrunoilijat, joista mainittakoon Andrew Panon Paterson (s. 1864), Henry\nHertzherg Lawson (s. 1867) ja John Farrell (1851-1901). V. 1912\njulkaistu _Australian runouden kultainen aarre_ (The Golden Treasury of\nAustralian Verse) sisältää näytteitä 73:lta runoilijalta (joista noin\npuolet Australiassa syntyneitä). Samoin kuin Kanadan on senkin\nkirjallisuudessa lyriikka voittopuolinen.\n\nOttamatta huomioon niitä englantilaisia proosakirjailijoita, jotka\nkuten on tapahtunut ovat paljon käyttäneet australialaisia aiheita,\njoutuu ensimmäisen \"kansallisesti australialaisen\" proosakirjailijan\nasemaan Marcus Andrew Hislop Clarke (1846-81), jonka vankien elämää\nkuvaileva romaani _Luonnollisen elämänsä ajaksi_ (For the Term of his\nNatural Life, 1870) on kirjoitettu räikeän realistisesti ja kyynillisen\nhumoristisesti. Muista romaaninkirjoittajista mainittakoon Thomas\nAlexander Browne (\"Rolf Boldrewood\", 1826-1915), Australian\n\"kansallinen novellisti\"; Ada Cambridge (s. 1844); George Egerton (Mrs.\nGolding Bright, s. 1870); Guy Boothby (1867-1905), ym., vain\nesimerkiksi tälläkin alalla työskentelevästä lukuisasta\nkirjailijajoukosta.\n\nUudessa Seelannissa on myös syntynyt kirjallisuus, joka saa aiheensa\nsen luonnosta ja kansasta. Frederick Edward Manning (1812-83), joka oli\nnainut alkuasukkaan ja oli tunnettu humoristi, tavallaan perusti sen\nteoksellaan _Vanha Uusi Seelanti_ (Old New Zealand, 1863). Huomattava\nsaavutus on William Pember Reevesin teos _Pitkä valkoinen pilvi_ (The\nLong White Cloud, 1898), jota maan maorilainen nimi merkitsee.\n\n\n\n\nETELÄ-AFRIKKA.\n\n\nKapmaa tuli lopullisesti Englannin haltuun 1814. Varhaisin sitä koskeva\nenglanninkielinen kirjallisuus on etupäässä sikäläisiä oloja\nkäsitteleviä virkamiesten ja lähetyssaarnaajien kuvauksia. Huomattavia\novat Kapkaupungin kuvernöörin puolison Anne Barnardin kirjeet\n(1797-1801). Thomas Pringle (1789-1834), joka toimi Kapmaassa kuusi\nvuotta sanomalehtimiehenä ja uudisasukkaana, onnistui jo runoissaan\ntavoittamaan jonkinmoisen erikoisafrikkalaisen sävyn, valloittaen\n_Afrikkalaisilla luonnoksillaan_ (African Sketches) tämän maanosan\nrunoudelle. Etelä-Afrikkaa koskeva englantilainen kirjallisuus laajenee\nsitten nopeasti -- Rider Haggardia voisi oikeastaan pitää Afrikan,\ntsulukafferien ja buurien, runoilijana, sillä heitä ja heidän maatansa\nhänen enimmät kirjansa kuvailevat --, mutta varsinainen Afrikassa\nsyntyneiden tai siellä kokonaan \"kansallistuneiden\" tuottama\nkirjallisuus on vielä vähäistä. Heistä mainittakoon Olive\nCronwright-Schreiner (1859-1920), puoleksi saksalaissyntyinen\nkirjailijatar, jota aiheiltaan ja harrastuksiltaan todella voi sanoa\netelä-afrikkalaiseksi kirjailijaksi. Hänen ensimmäinen teoksensa,\n_Afrikkalaisen farmin tarina_ (The Story of an African Farm, 1883),\nkuvaus buurien elämästä ja sieluntaisteluista, on jäänyt hänen\nparhaaksensa. Afrikan kirjallisuuteen on myös luettava runoilijat\nWilliam Rodger Thomson (s. 1867) ja Cullen Couldsbury (s. 1916), sekä\nbantuneekerien historian, tapojen ja folkloren tutkija, Etelä-Afrikan\nhistorian kirjoittaja George Mc Call Theal (1837-1919).\n\n       *       *       *       *       *\n\nVarsinaisessa tekstiosastossa julkaistuilla elämäkerroilla ja\nkirjallisuusotteilla on koetettu, mikäli rajoitettu tila vain on\nsallinut, valaista samalla kunkin kirjailijan yksilöllisyyttä ja\njohdannossa lyhyesti kuvattuja kehityksen piirteitä. Ottaen huomioon\nkysymyksessä olevan kirjallisuuden laajuuden tuloksen täytyy jäädä\nvaillinaiseksi, mutta sellaisenakin teos silti kyennee raoittamaan sitä\novea, jonka takana englanninkielisen kirjallisuuden runotar hallitsee.\n\nHelsinki, marrask. 6 p. 1932.\n\n_Eino Railo_.\n\n\n\n\nBEOWULF.\n\n\nHuomattavin säilyneistä muinaisenglantilaisista runoelmista on\n_Beowulf_, joka sisältää 3.183 säettä. Sen pohjana on kaksi\nskandinavialaista sankarisatua, toinen goottilaisesta sankarista ja\nkuninkaasta Beowulfista, toinen tanskalaisen kuninkaan Hrothgarin\nhovista ja siellä raivonneesta Grendel-hirviöstä. Tanskassa ovat nämä\ntarinat yhtyneet siten, että Beowulfista on tullut Grendel-hirviön\nsurmaaja. Sieltä on runoelma -- sellainen se lienee ollut --\nkulkeutunut tanskalaisten kauppiaiden mukana Friisein-saarille,\njossa joku anglosaksilainen munkki, lähetyssaarnaaja, on kuullut\nsen ja vapaasti mukaillen ja kääntäen sommitellut siitä nykyisen\nBeowulf-runoelman, kutoen lomaan kristillisiä mietelmiä ja katkelmia\nmuistakin sankaritarinoista. Tämän on päätelty tapahtuneen n. 700.\n_Beowulf_ ei siis ole sisällykseltään englantilainen, vaan\nskandinavialainen. Kun sen kirjoitti munkki, joka vielä piti\nVergiliusta esikuvanaan, on sillä ollut erikoiset säilymisen\nedellytykset. British Museumissa oleva käsikirjoitus, ainoa, mikä on\nolemassa, on peräisin noin v:lta 1000; se on hiukan tulen\nvahingoittama. Sen julkaisi ensi kerran islantilainen Thorkeline v.\n1815.\n\nGoottilainen sankari Beowulf saa kuulla, kuinka hirviö Grendel on jo\nkauan vainonnut Hrothgarin valtakuntaa, käyden ryöstämässä kansan\nsuuresta valtasalista hänen sotureitansa, syödäkseen heidät. Beowulf\nlähtee apuun ja voittaa yöllisessä taistelussa Grendelin, joka pakenee\näitinsä luo läheisen kammottavan järven (suon) pohjassa olevaan\nluolaan. Seuraavana yönä äiti saapuu kostamaan ja vie yhden Beowulfin\nmiehistä. Beowulf ajaa häntä takaa luolaan saakka, jossa syntyneessä\ntaistelussa hän surmaa sekä haavoittuneen Grendelin että hänen\näitinsä. Tämä on runoelman ensi osan sisällys. Sen aihepiirit ja\nyhtymäkohdat muinaisskandinavialaiseen runouteen osoittavat sen\ntanskalaisperäiseksi. Jälkimmäisen osan sisällyksenä on kuvaus nyt\ngoottilaisten kuninkaana olevan Beowulfin taistelusta hänen\nvaltakuntaansa hävittävää lohikäärmettä vastaan. Beowulf -- nyt jo\nvanhus -- surmaa hirviön, mutta haavoittuu itsekin pahoin ja kuolee.\nRunoelma päättyy komeaan Beowulfin polttohautaukseen. Jälkimmäisen\nosan goottilaisisänmaallinen henki ja kuvaukset osoittavat sen\ngoottilaisperäiseksi. Beowulfin taistelu hirviöitä vastaan on tahdottu\nselittää Beowan, so. auringon, kevään, kesän ja syksyn kamppailuksi\ntalven jättiläisiä vastaan. Joka tapauksessa on runoelmassa\nhistoriallista pohjaa, valaisevaa muinaisskandinaavien tapojen kuvausta\nja kaikua esihistoriallisista suurhenkilöistä ja tapauksista.\n\nEsteettisesti on _Beowulfissa_ huomattavinta sen meren henki,\nmeren valtavan voiman ja hurjuuden kuvaus. Sen puolen saattavat\nenglantilaisetkin omaksua, sillä se oli yhteistä sekä anglosakseille\nettä muinaisskandinaaveille, ja on alusta alkaen ollut englantilaisen\nrunouden tunnusmerkillisiä piirteitä.\n\n    Hrothgar saavutti onnea sodassa,   64\n    taisteluissa kunniaa; heimolaiset kuuliaisina\n    häntä kernaasti tottelivat, kunnes nuoriso kasvoi\n    ja voimissa varttui. Hän halusi vielä\n    ihanan salin ilmoille nostaa,\n    simasuojan suuren, komeimman saada\n    kuin ihmislapset ikänään näkivät,\n    ja siinä hän halusi hyvyyksiä jakaa\n    lapsille ja aikuisille, mitä Luoja oli antanut\n    hälle enemmän kuin maita ja elävää kansaa.\n\n    Ma laajalti kuulin, että työhön oli käsketty\n    montakin heimoa maailman ääriltä,\n    asuntoa somistamaan. Pian hän saikin\n    miestensä voimalla valmiiksi talonsa,\n    salinsa suuren, Hirvilinnaksi sanotun\n    ja maineensa teholla tunnetuksi tehdyn.   79\n\n    Niin ruhtinaan valiot riemussa elivät;   99\n    heille onnea riitti, kunnes äkkiä rupesi\n    vihollinen raivoomaan, helvetin riiviö:\n    saastaista hirviötä Grendeliksi sanottiin;\n    kirottu kulkija oli rämeestä kotoisin,\n    suossa piilevä, hirviöitten pesissä...   104\n\n    Hän heräsi hyökkäämään keskiyön hetkellä   115\n    huoneeseen, roisto, johon rengasdaanit\n    olutta juotuaan olivat menneet.\n    Siellä hän tapasi sotijalojen seuran\n    pidoista nukkumassa: heitä suru ei painanut,\n    eikä aavistusta tuntunut tuhosta tulevasta.   120\n\n    Niinpä vallassaan piti ja vääryydellä voitti   144\n    hän yksinään toiset, ja tyhjänä seisoi\n    taloista parahin pitkän aikaa,\n    kaksitoista talvea: siitä häpeää tuli\n    skyldingein kuninkaalle, kaikkea kurjuutta,\n    surua suurta...   149\n\n    Lähtöaika tuli: laiva oli laineilla,   210\n    venhe alla vuoren, soturit valmistuivat\n    nousemaan purteen; pyörteinä tyrskyt\n    merenrantaan löivät, miehet kantoivat\n    laivansa pohjaan loistavia koruja,\n    sotisopia somia, sankarit työnsivät\n    halutulle matkalle haaksensa rautapohjan.\n\n    Niin laineille venhe viemänä tuulen\n    vaahtokaula lähti kuin lentävä lintu,\n    ja aikaan samaan seuraavana päivänä\n    raudoitettu keula niin kauas oli kulkenut,\n    että matkalla olevat maata näkivät:\n    loistavia vaahtopaasia, jyrkkiä vuoria\n    ja laajoja niemiä; laiva oli tehnyt\n    merelle retkensä. Sielläpä reippaasti\n    tuulikansan miehet nousivat maihin\n    ja laivansa kiinnitit; rautapaidat kilisit,\n    vainovaatteet koreat; he Jumalaa kiittivät\n    merimatkan vaivoista mukavasti päästyään.   228\n\n                       Nytpä mä tahdon,   426\n    loistodaanien ruhtinas, lupauksen saada,\n    skyldingein suojaaja, ainoan sinulta:\n    ettet mua kiellä, soturien kaitsija,\n    kansan kuningas, koska kaukaa ma tulin,\n    yksinäni menemästä kanssa jalojen miesteni,\n    urhojen pelottomien, Hirvilinnaa puhdistamaan.\n    Olenpa saanut tietää, ettei hirviö tuo\n    huolettomana vaeltaen aseistakaan välitä;\n    niinpä minäkin hylkään, niin totta kuin Hugleik,\n    kuninkaan suuri, mulle on suopea,\n    miekan käytön ja ison kilven,\n    keltakupulan; kourin ma tartun\n    vastustajaan kiinni hengestäni kamppailemaan,\n    viholliset vastakkain: se saa väistyä,\n    Jumalan tuomiosta jonka kuolema tapaa.   441\n\n    Lepoa etsi urho untuvilla pieluksen,   688\n    johon kasvonsa peitti, ja ympärille piiriin\n    moni reipas merimies vuoteeseen meni.\n    Ei kukaan toivonut jälkeen tämän\n    kotimaahan rakkaaseen pääsevänsä koskaan,\n    kansansa valtalinnaan, jossa oli kasvanut:\n    olihan heille kerrottu, kuinka paljon kansaa\n    samassa simasalissa surman oli saanut\n    daanien heimosta. Mutta antoipa Herra\n    voitokkaan kohtalon Tuulimaan kansalle,\n    apua ja suojaa, jotta vihollisen saivat\n    ainoan voimalla kaikki he voitetuksi,\n    omalla mahdillaan; tottahan onkin,\n    että mahtava Jumala ihmisten joukkoa\n    hallitsee ainaisesti. -- Hiipipä yössä\n    sinne varjona saapuva. Soturit nukkuivat,\n    sarvipäätysalia suojaamaan tulleet;\n    yksi vain valvoi. Ihmiset varmasti\n    nyt tietää saivat, että Luoja ei sallinut\n    peikon julman varjojen joukkoon\n    valvovaa viedä, vihollisen pahan\n    odottavaa vimmassaan taistelussa voittaa.   705\n\n    Suosta nyt tuli sumuvaipan suojassa   710\n    Grendel hirviö, Jumalan hylkäämä.\n    Murhaaja mieli miesten joukon\n    kavalasti voittaa korkeassa salissa;\n    hän hiipi maahan ja valtasaliin meni,\n    kun urhojen salin varmasti tunsi\n    kultaloistolevyistä. Ei hän ensimmäistä kertaa\n    Hrothgarin kotihin tänä yönä käynyt,\n    mutta eipä hän kuitenkaan entisaikaan tavannut\n    salissa miehekkäämpiä sankareita levolla.\n    Hänpä nyt rakennukseen hiipien saapui\n    rauhaa häiritsemään. Raudoitetun oven\n    hän nykäisten aukaisi nyrkillään kovalla;\n    matalamielin vihoissaan meni\n    aukosta saliin. Nopeasti sitten\n    kirjolattialle katala astui,\n    käveli vimmassaan; hänen silmistään välähti\n    liekintapainen kaamea tuli.   727\n\n    Eipä aikonutkaan hirviö toimia hitaasti:   739\n    hän nopeasti kaappasi ensimmäisen kerran\n    nukkuvan soturin, raateli suojattoman,\n    puri luihin saakka, veriset lihat\n    ahmien nieli: pian hän niin olikin\n    hengettömän miehen himokkaasti syönyt,\n    jalkoineen, käsineen. Hän lähemmäksi käveli\n    ja kätensä kurkotti, kynsillään urhean\n    ottaakseen vuoteesta, soturia vastaan,\n    kämmenellä raastaakseen; kiireesti torjui\n    katalan aikeen sankarin käsi.\n\n    Pianpa huomasi viekas hirviö,\n    ettei hän milloinkaan maailman piirissä\n    tavannut ollut toisella miehellä\n    kovempaa kouraa: hän kauhistui mielessään,\n    sai sydämeensä pelon, mutta irti ei päässyt,\n    vaikka pois hän halusi piiloonsa paeta,\n    perkeleitten teille: ei hänen taitonsa\n    enää auttanut kuin muinaisaikoina.   755\n\n    Nyt hän sen huomasi, murhaaja hurja,   809\n    ilkeästi ennen ihmiskuntaa vaivannut\n    juonittelija julma, Jumalan vastustaja,\n    ettei hänen ruumiinsa kestänyt rasitusta,\n    kun urhea sankari, Hugleikin sukulainen,\n    piti häntä kädestä: kuolemanviha\n    oli molempien sydämessä. Surmanhaavan sai nyt\n    inhottava hirviö, olkapäähän ilmaantui\n    kauhea aukko, jänteet katkesivat,\n    nivelet murskaantuivat. Beowulf sai maineen\n    taistosta tuimasta: Grendelin täytyi\n    surmansairaana suohonsa paeta,\n    ilottomaan pesäänsä; ilkimys tiesi\n    elämänsä kurjan loppuun kuluttaneensa,\n    päiviensä määrän.\n\nTähän lainatut otteet on suomentanut insinööri, komentajakapteeni\nR. Dillström (s. 1928), joka julkaisi _Beowulfia_ 2981 säettä _Suomen\nLaivastolehdessä_ (n:t 2-12 1927).\n\n\n\n\nKAEDMON\n\n\nKaedmon, ensimmäinen nimeltä tunnettu muinaisenglantilainen runoilija,\nhäämöttää meille legendamaisena olentona Baedan _Kirkkohistoriassaan_\nkertoman tarinan takaa, joka julkaistaan jäljempänä Baedan historian\nnäytteenä. Sen mukaan hän oli karjanpaimenena Whitbyn luostarissa\nseitsemännen vuosisadan keskivaiheilla (k. 680). Runoja, hymnejä, hän\nalkoi sepittää vasta myöhemmällä iällä, saatuaan siihen unessa\nherätyksen, kuten Baeda tarkemmin kertoo. Baeda esittää kertomuksessaan\nlatinankielisen käännöksen eräästä Kaedmonin 9-säkeisestä\npienestä _Luojan ylistyshymnistä_. Kun sama hymni on löydetty\nmuinaisenglanninkielisestä käsikirjoituksesta, on syytä uskoa, että se\ntodellakin on Kaedmonin. Aikaisemmin hänen nimessään kulkeneet,\nOxfordin Bodley-kirjaston käsikirjoitukseen (Junius XI) sisältyvät\nraamatunaiheiset pitempien runoelmien katkelmat eivät ole hänen vaan\novat peräisin eri ajoilta ja eri runoilijoilta. Niihin sisältyy mm. se\ntraagillinen langenneen pääenkelin kuva, jonka Milton sitten omaksui.\nKaedmon, niinkuin seitsemännen vuosisadan muutkin puolikristilliset\nrunoilijat, ilmeisesti sommitteli vain lyhyitä hymnejä. Tähän otetut\nnäytteet ovat Junius-käsikirjoituksesta. Niistä kuvastuu\npuolipakanallisten runoilijain innostunut taisteluhenki; Eevan sulo ja\nkauneus on ilmaistu viehättävän runollisesti.\n\n\n\nEEVA, MAISTETTUAAN TIEDONPUUSTA.\n\n\n\n    Kirkkaampana kaartui maa, kauniimmin kuulsi taivaskin,\n    autuaampana avartui maailma hänen edessään;\n    Luojan luomistyö mahdin ja loiston sai.\n    Ihanan näki hän näyn -- mutta naisen mieltä\n    kiusaaja paulaan pyys.\n    'Itse kaiken nähnet nyt kertomattani niistä --\n    oi sä Eeva armahin, eikö entistä ehommin\n    kuulla kauneutes, kun mun sanani uskoit!\n                            Tielläs on nyt säihke sees,\n    vastassas kimmel väikkyy, viesti Jumalan luota,\n    jonka Taivaasta toin. Katso, sen tuta saat!\n    Kuulkoon Aadam myös, minkä armon toin,\n    minkä mahdin sait, mitkä sull' on näyt!'\n    Aadam astui Eevan luo, eteen naisista armaimman,\n    vaimon viehkeän, ihanan, jonka vertaa ei luotu koskaan,\n    sillä hän oli ihmetyö itse Taivaan Kuninkaan.\n                               Tuosta heelmästä turmion\n    puolisko povessa piili, puolta kantoi hän kädessään.\n    'Aadam, puolisoni, oi! Omena oiva on tää,\n    sydämellemme suloinen -- airut säihkyvä antoi sen,\n    Herran enkeli hyvä! Nään hänen viitastaan:\n    viestinviejä hän on Taivaan Valtiaan!\n                             Herran täältä nyt havaitsen,\n    kun Hän itse hallitsee idän istuimella\n    kruunaamana kunnian -- Hän ken kaiken luonut on.\n    Ympärillä Ylimmän enkelit nään ylhäiset:\n    sulkaverhoissa seisovat sankareista säihkyvimmät,\n    väkevimmät valtiaista! Ken vois mulle kyvyn tään\n    antaa, jollei Jumala itse sitä suonut ois?\n    ... ... ... Kaukaa kuulla voin --\n    maailmat myös nään mittaamattomat,\n    kaikkisuuteen katseen luon! -- Korvissani nyt soi\n    Taivaan soitanto suloinen! -- Sydämeni niin kuulas on;\n    kaikki seestyi jälkeen sen, omenan kun otin ja söin.\n    Katso, se mulla on kädessäin; kallis puolisoni, oi!\n    ilolla sen sulle suon; Jumalan lahjaks sen uskon!'\n\n\n\nAADAMIN JA EEVAN KATUMUS.\n\n\n    'Siitä soimata voit sanoin syyttävin mua,\n    Aadam, armaani, oi -- mutta ei ankarammin\n    katumus mieltäs murra kuin minua murhe masentaa.'\n    Sitten vastaan virkkoi Aadam vaimolleen --\n    'Oi jos tietooni tois tahtonsa Kaikkivaltias --\n    minkä raskaan sovitustyön rangaistukseks hän mulle sääs,\n    niin et nopsaan nähdä sais koskaan kiitävän elollisen --\n                             vaikka Jumala Taivaan\n    käskis mun merta kahlaamaan, kuohuissa virran kulkemaan.\n    En niin peljättävää pyörrenielua kohtais,\n    en niin meuruista valtamerta, että se mieltäni horjuttais --\n    hornaan heittäytyisin, jos vain voisin\n    täyttää Jumalan tahdon!'\n\n\n\nABRAHAMIN TAISTELU ELAMILAISTEN KANSSA.\n\n\n    Yhteen rintamat ryntäs. Ryskyen peitset soivat,\n    sotajoukot syöksyivät päin. Synkästi murheen lintu\n    kasteenkostein siivin nuolimyrskyssä kiitäin huus,\n    himoiten haaskaa pyys. Urhot hyökkäsivät\n    vankoin, valtavin laumoin, vihassaan vankkumatta.\n\n                    Alkoi ankara leikki,\n    suihkivat surmanpeitset, pauhu ja huuto soi.\n    Raikui taistelun ryske! Käsinpä urhot raisut\n    koppoivat kupeelta miekan rengaskahvaisen,\n    raudan tuimaksi taotun.\n\n                    Ylt'ympäriinsä yltyin\n    kalskui kilvet ja keihäät, kaatuivat jousimiehet,\n    sodan jyly julma soi! Rintaluihin juuttuin\n    pureva peitsentutkain syvälle painui\n    vihamiestä viiltäin. Maahan he vaipuivat,\n    missä naurain, mellastain saalista kantoivat äsken.\n\n\n\nFARAON HYÖKKÄYS.\n\n\n    Niin he nähdä saivat\n    astuvan aivan päin faraon armeijan:\n    peitsiviidakko vyöryi; välkkyivät rivit taajat!\n    Liput liehuivat siellä lainehtiessa laumain.\n    Sodan hyrsky hyökyin nous, keihäshyökkäys lähestyi;\n    kilvet kimalsivat; torven ääni kaikui.\n    Laumain yllä liitäin kaarteli sodan lintu;\n    haaskaa haisteli korppi huutaen kaameasti;\n    kaste siivistä siukuin syömään valmistui\n    musta murheenlintu! Myös susi ulvoi\n    iltalaulua inhaa, raatoja ikävöi;\n    parvet petojen noin perässä riensivät;\n    surman saatto tuo ulvoi sydänyön\n    kauhistusta, kuolemaa kintereillä vihollisen.\n\n              Kaikki suomentanut _Yrjö Jylhä_.\n\n\n\n\nKYNEWULF.\n\n\nKaedmonin edustaman kristillisen hymnirunouden, lyriikan, syrjäyttää\nkahdeksannella vuosisadalla kristillinen kertomarunous, jonka avulla\ntahdottiin tukahduttaa vielä elinvoimaisena kukoistava pakanallinen\nepiikka, se, johon mm. _Beowulf_ kuuluu. Tällaisia kristillisiä\nrunoelmia on sepittänyt eräs Kynewulf, jonka nimen riimukirjaimet on\ntavattu neljän eri runoelman loppusäkeistä, punottuina niihin kuin\ntekijän ilmoittamiseksi. Täten ovat hänen nimellään merkityt seuraavat\nExeter- ja Vercelli-kirjoissa (käsikirjoituskokoelmissa) olevat\nrunoelmat: marttyyritarina _Juliana_. Kristuksen taivaaseen astumista\nkuvaava runoelma _Christ, Apostolien kohtalot ja Helena_ (Elene).\nJulianassa runoilijan mieliala on raskas ja murheellinen, mutta\ntaivaaseenastumisrunossa hän on jo luottava ja rauhallinen. Helenan\nlopussa on loppusoinnullinen säejakso, jossa runoilija viittaa entiseen\nelämäänsä pimeyden palvelijana ja myöhempään, heräämisen jälkeiseen\nonneensa. Kynewulfin elämänvaiheista ei tiedetä muuta; otaksutaan hänen\nolleen pakanarunoilija, joka tultuaan kääntymykseen omisti\nrunoilijalahjansa kristinuskon edistämiseksi. Hän on kansanomainen,\nkiinni pakanarunouden mielikuvissa ja taidekeinoissa. Apostolit\npyrkivät olemaan seikkailevia anglosakseja, joiden vaiheiden\nkuvauksessa runoilija joskus horjahtaa Beowulfin tyyliin.\n_Guthlac_-runoelmaa, josta viimeinen näyte on otettu, ei varmasti\ntiedetä Kynewulfin sepittämäksi.\n\n\n\n\nTUOMIOPÄIVÄ.\n\n\n    Syvyyksissä jylinä soi, ja Herran edessä silloin\n    liekkityrskyt loimuavat yllä lavean maan!\n    Tuima on tulen riehu, taivaat kahtia repeävät,\n    kaikki kiiluvat tähdet yön kohdaltansa suistuvat alas.\n    Aurinko, joka maan valaisi alussa aikain\n    säteillen ihanasti iloksi ihmislasten,\n    verenkarvaisen välkkeen saa vihansynkäksi muuttuen.\n    Sitten kirkas kuu, joka niin kauan on\n    maita matkannut öin, radaltaan suistuu myös;\n    niin myös tähdet taivaan satavat taajoin parvin\n    halki ilmojen ulvovain tuulten piestessä niitä.\n\n\n\nTAIVAAN AUTUUS.\n\n\n    Siellä enkelten laulu soi; siellä on autuus ja ilo;\n    siellä lempeys läsnä on Ikuisen Taivaan Herran\n    armaammin autuaille kuin aamun aurinko paistain!\n    Siell' on rakkaus rakastetun, riemu kaikkien rajaton;\n    siellä nuoruus ehdy ei, eikä kuoloon elämä sammu;\n    tuska, kipu tuntematon Taivaan kirkastetuille on;\n    vailla vainoa, riitaa levonhetkiä viettää\n    hyvä ja hurskas siellä saa! Hämärtymätön on päivä,\n    kirkas ja kukoistusta täys; onnea eivät murheet kaihda;\n    eivät raatele riidat rakkautta ja rauhaa,\n    eikä kateus kalva liittoa pyhien kesken!\n    Siellä ei nälkää nää, janoa tunne kukaan,\n    siellä ei päivä paahda, siellä ei pakkanen pure,\n    siellä ei uuvuta uni, taudit ja huolet ei uhkaa;\n    siellä saattoa säteilevää iäti kietoo siunaten\n    armo korkean Kuninkaan, kunnia Herran Jumalan.\n\n\n\nPYHÄ GUTHLAC KUOLEE JA OTETAAN TAIVAASEEN.\n\n\n                 Silloin valo virtas,\n    tulipatsaana pilviin nous! Paiste taivaallinen,\n    hohde mi hulmullaan verhosi hurskaan huoneen,\n    roihus korkeuteen, Taivaan rantaan hamaan,\n    lailla liekkitornin lakeuksilta maan,\n    alla avaran taivaanlaen kirkkaampana kuin aurinko,\n    tähtitarhain loistava koi! Taivaan enkelit lauloivat\n    veisaten voittovirttä! Humisten voimallisesti,\n    korkeuksista kaikuin soi ihastus pyhien kuoron.\n    Autuaitten kaupungin riemu auvokas täytti noin,\n    tuoksut tenhoavat, taivaiset ihmetyöt,\n    laulu enkelten, joka soi, etäisimpiin soppiin sen:\n    perintö pyhän se oli!\n\n                 Paljon ihanampaa,\n    kauniimpaa se oli kuin kertoa voi ihmiskieli\n    meille päällä maan; kuinka miellyttävästi\n    siellä tuoksui ja soi, kuinka sävelin kirkkain\n    helisi hurskas hymistys Herran Jumalan kunniaa,\n    voittovirsi korkea soi.\n    Koko saaremme vapisi,\n    järkkyivät kaikki kentät sen.\n\n                Kaikki suomentanut _Yrjö Jylhä_.\n\n\n\n\nBAEDA.\n\n\nVaikka Bede eli Baeda kirjoittikin latinankielellä, on hänellä silti\nerikoinen ja huomattava asema muinaisenglantilaisen sivistyksen\nrakentajana. Hän syntyi vuosien 672-677 välillä Jarrow'ssa, sai\nkasvatuksensa läheisessä Wearmouthin luostarissa, tuli papiksi 703.\nElämänsä hän vietti Jarrow'n luostarissa, ahkerassa kirjallisessa\ntyössä, tullen kuuluisaksi latinan, kreikan ja hebrean taitajana,\naikansa Englannin oppineimpana miehenä. Hänen ilmiömäisen ahkeruutensa\ntuloksena oli noin 40 kirjaa, joista suurin osa on Raamatun selityksiä,\npyhimysten ja marttyyrien elämäkertoja. Hänen pääteoksensa on\n_Kirkkohistoria_ (Historia Ecclesiastica), jonka hän ulotti 731:een\nsaakka, ja jonka aineiston käsittelyssä hän osoitti historioitsijan\nkriitillisyyttä ja pyrkimystä totuuteen. Tämä teos on ymmärrettävästi\nEnglannin historian tutkimukselle mitä tärkein; sen tyyliä\npidetään \"miellyttävästi koruttomana\". Loppuun hän liitti lyhyitä\nelämäkerrallisia tietoja itsestään. Baeda kuoli 735. Hänen nimeensä\ntäydellä syyllä liitetty mainesana \"kunnioitettava\" -- \"venerabilis\"\nesiintyy ensi kerran 836. Baeda Venerabilis on kunnioitettava esimerkki\nsiitä, mille tasolle muinaisenglantilainen oppineisuus oli keskiajan\naamuvarhaisina aikoina päässyt.\n\n\n\nKIRKKOHISTORIA.\n\n\nTässä priorittaren luostarissa [Tarkoittaa prioritar Hildan luostaria\nnimeltä Streaneshalch tai Whitby, josta Baeda on kertonut edellisessä\nluvussa.] oli Jumalan armon erityisesti suosima veli, joka taisi\nsepittää hurskaita ja jumalisia säkeistöjä; kaikki mitä hänelle pyhästä\nsanasta selitettiin, hän sovitti pian sen jälkeen erittäin kauniiseen\nja nöyrähenkiseen runomuotoon, englanninkielelle, joka oli hänen\näidinkielensä. Hänen säkeistönsä aiheuttivat usein sellaisen\nmielenmuutoksen, että monet alkoivat halveksia maailmaa ja ikävöidä\ntaivasta. Hänen jälkeensä koetti yksi ja toinen englantilaisten\nkeskuudessa sepittää uskonnollisia runoja, mutta heistä ei ollut kukaan\nhänen vertaisensa, sillä hän ei oppinut runoilemisen taitoaan\nihmisiltä, vaan Jumalalta; siitä syystä hän ei voinut milloinkaan\nkirjoittaa arkipäiväistä eikä joutavaa runoa; vain sellainen, joka\nkuului uskontoon, oli hänen hurskaalle kielelleen otollista; sillä\nelettyään maallikkona ikämieheksi saakka hän ei ollut saanut\nminkäänlaista käsitystä runojen sepittämisestä; ja niinpä hän ollessaan\njoskus pidoissa, joissa sovittiin, että kaikkien piti vuorollaan laulaa\nlaulu tunnelman kohottamiseksi, nousi pöydästä ja lähti kotiin\nnähdessään soittokonetta ojennettavan häntä kohti.\n\nMeneteltyään taas kerran sillä tavalla ja poistuttuaan talosta, jossa\npidot olivat, talliin, jossa hänen oli sinä yönä pidettävä huoli\nhevosista, hän paneutui aikanaan levolle; unessa hänelle ilmestyi\nhenkilö, joka tervehti häntä nimeltä mainiten ja sanoi: \"Kaedmon, laula\nminulle laulu\". Hän vastasi: \"Minä en osaa laulaa, sillä juuri sen\ntähdenhän poistuin pidoista ja tulin tänne, etten osannut laulaa\".\nHenkilö, joka puhutteli häntä, huomautti siihen: \"Sinun pitää kuitenkin\nlaulaa\". -- \"Mitä minä laulan?\" hän kysyi. \"Laula luotujen synnystä\",\nsanoi toinen. Silloin hän alkoi heti laulaa Jumalan ylistykseksi\nsäkeitä, joita hän ei ollut konsanaan ennen kuullut ja joiden sisällys\nkuului näin: -- Me ylistämme nyt taivaan valtakunnan tekijää, Luojan\nvoimaa ja viisautta, taivaallisen isän tekoja. Kuinka Hänestä,\niankaikkisesta Jumalasta, tuli kaikkien ihmeitten tekijä, ja kuinka\nHän, ihmiskunnan kaikkivoipa suojelija ja ylläpitäjä, ensin loi taivaan\nihmislapsia varten kuin talon katon, ja sitten maan. Tämä on ajatus,\nmutta sanat eivät ole samat, jotka hän lauloi unessaan; sillä runoja,\nolipa ne tehty kuinka hyvin tahansa, ei voi kirjaimellisesti kääntää\ntoiselle kielelle, niiden kauneuden ja ylevyyden siitä suuresti\nkärsimättä. Herätessään hän muisti kaikki, mitä oli unessaan laulanut,\nja sepitti pian lisäksi paljon enemmän samansisältöisiä Jumalalle\notollisia säkeistöjä.\n\nAamulla hän meni esimiehensä, isännöitsijän, puheille, ja kerrottuaan\ntälle saamastaan lahjasta hänet vietiin priorittaren luo, joka käski\nhäntä kertomaan unensa useiden oppineiden miesten kuullen ja toistamaan\nsäkeistönsä, jotta he kaikki saisivat arvostella ja päättää, mistä oli\nkysymys ja mistä hänen säkeistönsä olivat lähtöisin. He olivat kaikki\nsitä mieltä, että hän oli saanut taivaallisen armon lahjaksi meidän\nHerraltamme. He selittivät hänelle pyhästä sanasta erään kohdan, joka\nei ollut historiallinen eikä opillinen, ja kehoittivat häntä, jos hän\nkykenisi, sovittamaan sen runomuotoon. Luvattuaan tehdä sen hän\npoistui, ja tullessaan takaisin seuraavana aamuna hän antoi selitetyn\nkohdan heille mitä kauneimmiksi säkeistöiksi muunnettuna; minkä tähden\nprioritar, kunnioittaen tähän mieheen asettunutta Jumalan armoa,\nkehoitti häntä hylkäämään maallisen pukunsa ja rupeamaan munkiksi; ja\nkun näin oli tapahtunut, prioritar sijoitti hänet luostarinsa muiden\nveljien joukkoon, ja määräsi, että hänelle oli opetettava pyhän\nhistorian kaikki jaksot. Siten Kaedmon, painaen mieleen ja ikäänkuin\nsulattaen kaiken kuulemansa, sovitti kaikki mitä sointuvimmiksi\nsäkeistöiksi; ja lausumalla ne kauniisti ja viehättävästi hän teki sen,\nettä opettajat saivat vuorostaan kuunnella häntä. Hän lauloi maailman\nluomisesta, ihmisen syntymisestä ja Genesiksen koko historian; ja\nsepitti paljon säkeistöjä Israelin lasten lähdöstä Egyptistä ja heidän\nsaapumisestaan luvattuun maahan ja monesta muusta pyhän sanan\nkertomuksesta: meidän Herramme lihaksitulemisesta, kärsimisestä,\nylösnousemisesta ja taivaaseen astumisesta; pyhän hengen vuodatuksesta\nja apostolien teoista; niin myös tulevaisen tuomion hirmuisuudesta,\nhelvetin piinan kauheudesta, ja taivaan riemusta; sitä paitsi vielä\nenemmän Jumalan hyvyydestä ja tahdosta, säkeistöjä, joilla hän pyrki\nkääntämään kaikkien ihmisten mielen pois pahasta ja herättämään heissä\nrakkautta ja kiintymystä hyviin töihin; sillä hän oli erittäin\njumalinen mies, järjestykseen ja kuriin nöyrästi alistuvainen, mutta\ntäynnä intoa niitä vastaan, jotka käyttäytyivät toisin; minkä tähden\nhänen elämänsä päättyikin onnellisesti.\n\nSillä kun hänen lähtönsä hetki läheni, hän poti neljätoista päivää\nruumiillista voimattomuutta, joka näytti valmistavan tietä, kuitenkin\nniin lievää, että hän kykeni puhumaan ja kävelemään koko ajan. Lähellä\nhänen asuntoaan oli talo; ja ne sairaat, joiden odotettiin pian\nkuolevan, vietiin kaikki sinne. Sinä iltana, jota seuraavana yönä hänen\noli lähdettävä tästä elämästä, hän pyysi henkilöä, joka hoiteli häntä,\nvalmistamaan hänelle siellä leposijan. Tämä henkilö teki niin,\nihmetellen kuitenkin hänen pyyntöään, hänessä kun ei näkynyt vielä\nvähintäkään merkkiä siitä, että hän kuolisi niin pian. Niin hän meni\nsinne, ja jutellen miellyttävästi ja hilpeästi niiden kanssa, jotka\nolivat siellä ennestään, hän kysyi heiltä, kun puoliyö oli sivuutettu,\noliko heillä Herran ehtoollista? He vastasivat: \"Mitä sinä\nehtoollisella teet? Sillä eihän voi uskoa sinun kuolevan, joka puhut\nkanssamme niin iloisesti kuin olisit aivan terve.\" -- \"Tuokaa\", hän\nsanoi, \"minulle kuitenkin ehtoollinen.\" Saatuaan sen käteensä hän\nkysyi, soivatko he kaikki hänelle hyvää ilman mitään vihamielisyyttä\ntai kaunaa. He vastasivat, että heidän tunteensa häntä kohtaan olivat\nvain rakkautta, ei vihaa, ja kysyivät, tunsiko hän samaa heitä kohtaan.\nHän vastasi: \"Minä rakastan, lapset, kaikkia Jumalan palvelijoita.\"\nVahvistaen sitten itseään pyhällä ehtoollisella hän valmistautui\nastumaan toiseen elämään, ja kysyi, kuinka lähellä oli hetki, jolloin\nveljet herätettiin laulamaan yömessua Herramme ylistykseksi. He\nvastasivat: \"Siihen ei ole pitkää aikaa.\" Hän sanoi silloin: \"Siispä\nodotamme tuota hetkeä\"; ja siunaten itsensä ristinmerkillä hän laski\npäänsä pielukselle, ja vaipuen herkkään uneen antoi siten hiljaa\nhenkensä.\n\nNäin siis tapahtui, että samalla tavalla kuin hän oli palvellut Jumalaa\nkoruttomalla ja puhtaalla mielellä ja jakamattomalla antaumuksella,\nhän nyt meni Jumalan luo, jättäen maailman rauhallisen kuoleman\nkirvoittamana; ja että tämä kieli, joka oli sepittänyt niin paljon\npyhiä sanoja Luojan ylistykseksi, lausui viimeiset sanansa hetkellä,\njolloin hän siunasi itsensä ristillä ja uskoi itsensä Jumalan käteen;\nsekä että hän siitä päättäen, mitä tässä nyt on sanottu, näyttää olleen\nedeltäpäin tietoinen kuolemastaan.\n\n                                              (XXIV. luku.)\n\n\n\n\nALFRED.\n\n\nKaedmon ja Kynewulf olivat northumbrialaisia, pohjoisenglanlilaisia\nrunoilijoita. Tämän kirjallisuuden kehittymisen ehkäisivät\ntanskalaisten hyökkäykset. Kun Englanti sitten vapautui tanskalaisten\nvallasta ja kirjallisuus rupesi uudelleen orastamaan, se nousi\nlänsisaksilaisen kielimuodon piiristä, eikä aluksi enää runoutena, vaan\nsuorasanaisina, opetustarkoituksia varten sommiteltuina teoksina. Tämän\nkulttuurikäänteen aikaansaaja ja muinaisenglalantilaisen proosan luoja\noli länsisaksien kuningas Alfred (849-901). Tultuaan Wessexin\nkuninkaaksi 871 hän näin ryhtyi uudelleen rakentamaan kirjallisen\nsivistyksen edellytyksiä, kutsuen hoviinsa ne harvat oppineet, jotka\nvielä olivat jäljellä, ja tuottaen ulkomailta lisävoimia. Hänen paras\nauttajansa tässä yrityksessä oli Asser niminen munkki, joka opetti\nhänelle latinaa ja kirjoitti myöhemmin hänen elämäkertansa.\nTiedonjanoisena ja innokkaana tietojen levittäjänä Alfred ryhtyi itse\nvalmistamaan alamaisilleen kirjoja, kääntäen ja mukaillen useita\nsilloisen maailman parhaista teoksista. Näistä mainittakoon:\n_Käsikirja_, joka sisälsi hartauskirjoituksia; Gregorius Suuren\n_Paimenen ohje_ (Cura pastoralis), jonka esipuhe on ensimmäinen\nalkuperäinen englanninkielinen proosasepitelmä; Baedan _Englannin\nkirkon historia; Englannin kronikka_, jonka munkit olivat saattaneet\nvuoteen 855 saakka ja jonka Alfred nyt täydensi oman aikansa tiedoilla;\nOrosiuksen _Maailmanhistoria_, jonka hän sovitti englantilaisille,\nlisäten siihen pohjoismaita koskevia tietoja; Boëthiuksen _Filosofian\nlohdutuksesta_ (De Consolatione Philosophiae); ja _psalmikäännökset_.\nHän kokosi myös valtakuntansa vanhat lait. On sanottu, että \"vaikka\nAlfred kuningas eli tuhat vuotta sitten, niin tuhannen vuoden\nkuluttuakin, jos Englantia silloin on, hänen muistonsa on hänen\nmaalleen kallis\".\n\n\n\nALFRED JA KUNINKAAN TEHTÄVÄ.\n\n\nSyy! Sinähän tiedät, ettei tämän maallisen valtakunnan mahtavuus\nenempää kuin sen ahnehtiminenkaan konsanaan syvemmin miellyttänyt\nminua, etten liioin ollenkaan erityisemmin ikävöinyt tämän maallisen\nvaltakunnan haltuuni saamista. Mutta sitä minä kyllä toivoin, että\nminulla olisi tarveaineita tehtävää varten, jota olin kutsuttu\nsuorittamaan, kyetäkseni ansiollisesti ja kelvollisesti ohjaamaan ja\nkäyttämään valtaa, joka oli minulle uskottu. Sinähän tiedät, ettei\nkukaan kykene harjoittamaan mitään ammattia, ei käyttämään eikä\nohjaamaan minkäänlaista valtaakaan, ilman työaseita ja tarveaineita --\nse on, että kukin ammatti vaatii omat tarveaineensa, joita paitsi\nammattia ei voida harjoittaa. Nämä ovat siis kuninkaan tarveaineet ja\ntyöaseet, hallitsemisen välikappaleet -- että hänen maansa on hyvin\nasuttu, että hänellä on hurskaita miehiä, sotamiehiä ja työmiehiä.\nSillä tiedäthän, ettei kukaan kuningas voi ilman näitä työaseita\ntehtäväänsä suorittaa. Nämä ovat myös hänen tarveaineitaan, että\nhänellä on, työaseiden ohella, keinoja varata toimeentulo näille\nkolmelle luokalle -- maata asuttavaksi, ja lahjoja, ja aseita, ja\nlihaa, ja olutta, ja vaatteita, ja mitä nämä kolme luokkaa muuta\ntarvitsevat...\n\nJa tämä on syy, jonka tähden tahdoin, että minulla olisi tarveaineita\nvoidakseni käyttää valtaani, etteivät taitoni ja voimani unohtuisi ja\npiiloon peittyisi, sillä kaikki teot ja kaikki valta vanhenevat varsin\npian ja menevät hiljaa menojaan, ellei viisaus ole ollut niissä mukana,\nsillä mitä tyhmyydellä ikinä on aikaansaatu, sitä ei voi kukaan\nkonsanaan sanoa tehtävän suorittamiseksi. Nyt tahtoisin sanoa lyhyesti,\nettä toivoni on ollut, elää nuhteettomasti ja pois mentyäni jättää\nmuistoni elämään hyvissä teoissa jälkeentuleviani varten.\n\n\n\nALFREDIN KIRJOITTAMA ESIPUHE TEOKSEEN \"DE CONSOLATIONE\".\n\n\nKuningas Alfred oli tämän kirjan kääntäjä ja tulkitsi sen latinasta\nenglanninkielelle asuun, jossa se nyt on. Välistä hän kirjoitti sana\nsanalta, välistä lause lauseelta, sillä hän pystyi saamaan käännöksen\nmitä selkeimmäksi ja tajuttavimmaksi, lukuisista ja moninaisista\nmaallisista tehtävistä huolimatta, jotka usein askarruttivat hänen\nhenkeään ja ruumistaan. Näitä tehtäviä, jotka hänen päivinään\nseurasivat kuninkuutta, jonka hän oli vastaanottanut, meidän on varsin\nvaikea luetella. Ja kuitenkin, kun hän oli tutustunut tähän kirjaan,\nhän sovitti sen myöhemmin runosäkeistöiksi, asuun, jossa se nyt on. Ja\nnyt hän pyytää ja Jumalan tähden rukoilee jokaista, joka ehkä mieltyy\nlukemaan tätä kirjaa, rukoilemaan hänen puolestaan ja ettei häntä\nmoitittaisi, jos lukija ymmärtäisi kirjan oikeammin kuin mitä hän\n(kuningas) kykeni ymmärtämään. Sillä hänen älynsä ja käytettävissään\nolleen ajan rajoissa jokaisen täytyy puhua niinkuin hän puhui ja tehdä\nniinkuin hän teki.\n\n                                   Suomentanut _O. Juurikoski_.\n\n\n\n\nARTHURIN TARINAPIIRI.\n\n\nNennius kertoo _Brittien historiassa_ (Historia Britonum, n. 800)\nwalesilaisten taisteluista saksilaisia vastaan, johtajanaan Arthur,\n_dux bellorum_, \"sotien johtaja\", jolla tarkoitettaneen samaa asemaa\nkuin missä Rooman aikainen ylipäällikkö _Comes Britanniae_ oli. Tämän\nArthurin ympärille kutoutui jo varhain runo- ja tarinapiiri, jonka\nwalesilaiset, kuten johdannossa mainittiin, veivät mukanaan Bretagneen,\nja joka jatkoi elämäänsä myös Walesissa. Benediktiinimunkki\nGeoffrey Monmouthilainen (n. 1100-1154) suunnitteli eri lähteistä\nlatinankielisen suorasanaisen historiallisen kronikan. _Britannian\nkuningasten historian_ (Historia Regum Britanniae), jossa hän otti\nhuomioon myös Arthur-kuningasta koskevat perimätiedot ja legendat.\nHänen aikalaisensa, Jerseyn saarelta kotoisin oleva munkki Ware (n.\n1100-1175) sepitti tämän teoksen pohjalle runomittaisen ranskankielisen\nkronikan _Brittien urotekoja_ (Geste des Bretons, 1155), ehkä\nyleisemmin tunnettu nimellä _Brutuksen romaani_ (Roman de Brut). Hän\nkäsitteli aiheensa sekä selväpiirteisesti että runollisesti, antaen\nsille ranskalaisen \"romanssin\" tuoksua. Tärkeänä lisänä olivat\nlemmentarinat sekä kertomus Arthur-kuninkaan \"pyöreästä pöydästä\" ja\n\"Britannian toivosta\", jotka kokonaan puuttuivat Geoffreyn\n_Historiasta_. Hänen kertomatapansa on naivin korutonta, mutta samalla\nsiroa, mikä antaa hänen kronikalleen runollista arvoa. _Brutuksen\nromaani_ oli sitten englantilaisen munkki Layamonin lähteenä, kun hän\nv:n 1204:n jälkeen kirjoitti vastaavan englanninkielisen runokronikan.\nLayamon oli pappina Ernleyssä (Arley Regis), Worcestershiressa, Walesin\nrajalla, jossa ehkä oli jonkin verran tutustunut Arthurin tarinoihin.\nRunoteoksensa johdannossa hän kertoo, kuinka \"tuli hänen mieleensä ja\nhänen pääajatukseensa kertoa englantilaisten jaloista teoista\". Hän\nrupeaa työhön, asettaa eteensä kolme kirjaa, niistä keskimmäiseksi\nWacen runoelman, ja \"silmäilee niitä ihastuneena\". Niin hän \"todet\nsanat sommitteli yhteen\". Uutteran Layamonin käsittelemänä, runollisen\ninnostuksen tarttuessa ohjiin, Wacen teos, jossa on 15.300 säettä,\nlaajeni enemmän kuin toisen verran: Layamonin runoelma Brut sisältää\n32.241 säettä. Layamon kirjoittaa muinaissaksilaisessa sotahengessä\nkuin olisi Beowulf ollut häntä innoittamassa, ajattelematta minkään\nhovin tai hienoston ranskalaistuoksuista miellyttämistä. Arthur on nyt\nankara saksilainen soturikuningas. Uutta ovat hänen historiassaan\nhengettärien kumminlahjat hänen syntyessään, ja uudella tavalla\nvärikkäitä kuvaukset pyöreästä pöydästä ja haavoitetun Arthurin\npelastumisesta Argante-kuningattaren luo. Layamon lopettaa runoelmansa\nkohottamalla Arthur-kuninkaan Englannin ylimmäksi sankariksi, \"joka\nvielä kerran on tuleva auttamaan englantilaisia\". \"Saksilaisen\"\nhenkensä vuoksi Brut ei tullut erikoisemmin suosituksi, sillä muodissa\nolivat ranskalaistyyliset, sirommat, lemmentarinoiltaan ja\nsadunomaiselta sisällykseltään värikkäämmät runoelmat, niissäkin\nenimmäkseen Arthurin tarinat sisällyksenä. Näistä eri runoelmista\nsommitteli sitten Thomas Malory (josta ei tiedetä juuri muuta kuin tämä\nasia) 1469 _Arthurin kuolema_ (Le Morte D'Arthur) nimisen laajan\nsuorasanaisen kertomuksen, jonka Englannin ensimmäinen kirjanpainaja\nCaxton painoi 1485, ja joka on sittemmin ollut yleisön suosima ja\ntaiteilijain sekä runoilijain käyttämä Arthurin tarinapiirin\nperuskirja. Tieteen selvitettavänä on ollut, mitkä tarina-aiheet ovat\nperäisin yhteiswalesilaiselta ajalta ja mitkä ovat liittyneet siihen\nmyöhemmin sekä Bretagnessa että Walesissa. Arthurin tarinapiiri on\ntullut koko sivistyneen maailman omaisuudeksi; Arthur kuningas ja\nGuenever kuningatar, mahtava noita Merlin, Pyöreän pöydän ritarit\nLauncelot, Tristram, Gawain, Galahad ym., jotka harhailevat lumotussa\nmetsässä pelastaen ahdistetun neidon ja etsien ihmeitä tekevää, pyhää\nSangrealin (Graalin) maljaa, ehtoolliskalkkia, turnajaiset ja\nkaksintaistelut, sadunomaiset hirviöt, kuumat lemmentarinat,\novat kuin laaja korukudos, jossa loistavat värit, eriskummalliset\nkukkaset, lumometsän salaperäiset köynnökset, urhoolliset ritarit,\nlemmestä riutuvat ihanat naiset, sulavat omituiseksi, omalla\nsalaperäisellä valollaan loistavaksi, romanttista satukauneutta\nuhkuvaksi kokonaisuudeksi. Siitä sai Edmund Spenser hehkun\n_Keijukaiskuningattareensa_, siitä ammensivat Tennyson ja\nesirafaelilainen ryhmä taiteeseensa oudosti viehättävää lumoa.\n\nSeuraavista otteista on kuusi ensimmäistä Layamonin _Brutista_, sen\nnykyisenglantilaisesta, suorasanaisesta käännöksestä, joka kuitenkin\nmelkein säe säkeeltä pysyttelee alkuperäisen rinnalla. Toiset ovat\nMaloryn tekstistä. Kokonaisuudessa ne muodostavat pienen\nläpileikkauksen Arthur kuninkaan historiasta.\n\n\n\nLAYAMON: BRUT.\n\n\nNiin kauan kuin iankaikkisuus kestää, hän ei konsanaan kuole; niin\nkauan kuin tämä maailma seisoo, hänen kunniansa pysyy; ja Roomassa hän\nhallitsee vapaita miehiä. Kaikki häntä kumartavat, jotka Britanniassa\nasuvat; hänestä soittoniekat kauniisti laulavat; hänen rinnastaan jalot\nrunoilijat ravintonsa saavat; hänen verestään miehet juopuvat; hänen\nsilmistään sinkoilee polttavia säkeniä; hänen kätensä joka sormi on\nterävä teräsmiekka; hänen edessään kiviset muurit sortuvat; paroonit\ntieltä väistyvät, ja heidän lippunsa maahan painuvat! Näin hän\nmenestyksellä kauan hallitsee kaikkia maita, voittaa kansat ja säätää\nlakinsa. Nämä ovat pojan tunnusmerkit, joka on syntyvä Uther\nPendragonista ja Ygaernestä.\n\nValittu aika tuli, silloin kuningas Arthur syntyi. Niin pian kuin hän\ntuli maan päälle, keijukaiset ottivat hänet; he elävöittivät lapsen\nmitä voimallisimmalla noituudella, he tahtoivat, että hänestä tulisi\nritareista parhain; he antoivat hänelle toisenkin lahjan, että hänestä\ntulisi rikas kuningas; he antoivat hänelle kolmannenkin, että hän\neläisi kauan; he antoivat hänelle ruhtinaan hyveet, parhaimmat, niin\nettä hän oli kaikista elävistä ihmisistä jaloin. Kaiken tämän\nkeijukaiset antoivat hänelle, ja niin lapsi kukoisti.\n\n\nKun Arthur oli kuningas -- kuulkaa nyt ihmeellinen asia -- hän oli jalo\njokaista kohtaan, ritareista parhain, ihmeteltävän älykäs! Hän oli\nnuorelle isä, vanhalle lohduttaja ja tyhmälle kiitettävän ankara;\nvääryys oli hänelle äärimmäisen inhoittavaa, ja oikeus aina kallis.\nJokaisella hänen juomanlaskijallaan, ja hänen huonepalvelijallaan, ja\nhänen seurueensa ritarilla oli kultaa käsissä, selässä ja vuoteessa, ja\nvaatteet kultakankaasta. Hänellä ei ollut milloinkaan keittäjää,\njoka ei olisi ollut mainioin mestari; eikä ainoatakaan ritarin\naseenkantajaa, joka ei olisi ollut urhea vapaa mies! Kuninkaan väessä\nolivat kaikki suuresti onnellisia; ja tämmöisenä hän voitti kaikki\nkuninkaat, rajulla voimalla ja rikkaudella. Hänen hyvät avunsa olivat\nniin suuret, että ne tunnettiin kaikkialla. Niin, Arthur oli hyvä\nkuningas; hänen kansansa rakasti häntä; myös oli hänen valtakuntansa\nlaajalti tunnettu.\n\n\nSiinä Arthur tuli häntä vastaan, valmiina taisteluun; leveällä\nkahlaamolla sotajoukot toisensa kohtasivat; voimallisesti niiden urheat\nsankarit rynnistivät; kohtalon tavoittamat kaatuivat maahan! Paljon\nverta siinä vuodatettiin, ja tuho siinä ylinnä vallitsi; keihäät\nsiruiksi katkeilivat; miehiä siinä kaatui! Arthur näki sen; hänen\nmielensä oli levoton; Arthur mietti, mitä hän voisi tehdä, ja peräytyi\naukealle kentälle. Kun hänen vihollisensa luulivat, että hän pakenisi,\nsilloin Colgrim riemuitsi, ja koko sotajoukko hänen kerallaan; he\najattelivat, että Arthur oli pelosta peräytynyt sinne, ja syöksyivät\nkahlaamon poikki, kuin olisivat tulleet hulluiksi. Kun Arthur havaitsi,\nettä Colgrim oli häntä niin lähellä ja että he olivat molemmat\nkahlaamon samalla puolella, niin Arthur, kuninkaista jaloin, lausui\nnäin: \"Ettekö te näe, britannialaiseni, vihollisiamme koko voimassaan\n-- Kristus heidät tuhotkoon! -- tässä meidän vieressämme, Colgrim\nVäkevää, saksilaisten maasta tullutta? Tässä maassa hänen sukunsa\ntappoi esivanhempamme; mutta nyt on tullut päivä, jonka Herra on\nmäärännyt, jolloin hän menettää henkensä, ja menettää ystävänsä, tahi\nmuuten meidän täytyy kuolla; me emme saa nähdä hänen jäävän henkiin!\nSaksilaiset miehet suruun valmistautukoot, ja me ystävämme\nkunniakkaasti kostamme.\" Ylös kiskaisi Arthur kilpensä, rintansa eteen,\nja syöksyi juoksuun kuin ulvova susi, joka metsästä tullen, turkissa\nlumihileet, aikoo iskeä hampaansa eläimiin, joita sen mieli tekee.\nSitten Arthur huusi rakkaille ritareilleen: \"Rientäkäämme nopeasti,\nuljaat miehet! kaikki yhdessä heitä kohti; me kaikki työmme hyvin\nteemme, ja he pakoon lähtevät, kuin korkea puu, jonka raivoisa tuuli\nvoimalla taittaa!\" Kiisi tasangon poikki kolmekymmentätuhatta kilpeä,\nja paiskautui Colgrimin ritareita vastaan, niin että maa tärisi.\nMurtuivat leveät keihäät, särkyivät kilvet; saksilaiset miehet\nlyyhistyivät tantereeseen! Colgrim näki sen, tuska valtasi hänet --\nmiehen, joka oli kaikista saksilaisten maasta tulleista uljain. Colgrim\nlähti pakoon, kiireesti ja nopeasti; ja hänen ratsunsa kiidätti hänet\nsyvästä paikasta joen poikki, ja pelasti hänet kuolemasta. Saksilaiset\nalkoivat peräytyä -- murhe oli nyt heidän osansa! Arthur kiiruhti\nveteen, ja käänsi keihäittensä kärjet, ja sulki kahlaamon heiltä; sinne\nrientäneet saksilaiset hukutettiin, täydelleen seitsemäntuhatta. Toiset\nheistä lähtivät harhailemaan, kuten kurki harhailee suolla, kun se ei\nenää jaksa lentää, ja nopeat haukat ahdistavat sitä, ja kavalasti\nvaanivat koirat ovat vastassa kaislikossa; sillä ei ole turvaa missään,\nei maalla eikä vedessä; haukat sitä iskevät, koirat sitä purevat,\nkuninkaallisen linnun kuolinhetki on tullut! Colgrim pakeni nopeasti\ntasankojen poikki, kunnes saapui Yorkiin mitä ihailtavimmin ratsastaen;\nhän ajoi linnaan, ja telkesi sen kiinni; hänellä oli siellä\nkymmenentuhatta miestä, enimmäkseen porvareita; he olivat hänen\npuolellaan. Arthur ajoi häntä takaa kolmenkymmenentuhannen ritarin\nkanssa, ja marssi suoraan Yorkiin sangen suuri sotajoukko mukanaan, ja\nsaarsi Yorkin, jota Colgrim puolusti häntä vastaan.\n\n\n(Tarinassa kerrotaan myöhemmin, että kuningas meni Cornwalliin; siellä\nhänen luokseen tuli äkkiä mainio taitoniekka käsityöläinen, kohtasi\nkuninkaan, ja kauniisti häntä tervehti):\n\n\"Terve sinulle, Arthur, kuninkaista jaloin! Minä olen sinun miehesi;\npaljon olen maita kulkenut; puutöissä osaan monta ihmeellistä taitoa.\nMerten takana kuulin kerrottavan sellaisia uutisia, että ritarit\nalkoivat tapella pöydässäsi; eräänä talvijuhlan päivänä monta siten\nkaatui, sillä heidän riehakas luontonsa vei verileikkiin, ja korkean\nsyntyperänsä vuoksi jokainen tahtoi istua parhailla paikoilla. Mutta\nminä tahdon tehdä sinulle pöydän, niin verrattoman ihanan, että sen\nääreen mahtuu istumaan kuusitoistasataa ja enemmän, kaikki sen\nympärille siten, ettei kukaan jää seuraa vaille; ulkopuolelle ja\nsisäpuolelle, mies miestä vastaan. Ja kun haluat lähteä ratsastamaan,\nniin mukanasi voit sen kuljettaa, ja asettaa sen minne tahdot, mielesi\nmukaan; ja silloin sinun ei tarvitse maailmanloppuun saakka konsanaan\npelätä, että kukaan pahantuulinen ritari ryhtyisi pöydässäsi\nmilloinkaan riitaa haastamaan, sillä sen ääressä ylhäinen on alhaisen\nkanssa yhdenvertainen.\" Tarvepuuta haetettiin, ja pöydän teko alkoi;\nneljän viikon kuluttua työ valmistui.\n\nEräänä juhlapäivänä kaikki kutsuttiin kokoon, ja itse kuningas Arthur\nastui hetkisen kuluttua pöydän luo, ja kehoitti kaikkia ritareitaan\nviipymättä istuutumaan sen ääreen. Kun kaikki istuivat paikalleen,\nritarit ruokiaan syöden, niin jokainen puhutteli toinen toistaan kuin\nolisivat olleet veljeksiä; kaikki olivat läsnä; kukaan ei ollut ilman\npuhekumppania. Kaikki ritarit olivat arvoon ja asemaan katsomatta\nerittäin hyvällä mielellä; he kaikki istuivat vieretysten, ylhäiset ja\nalhaiset yhdessä; kukaan ei voinut kerskua juovansa erilaista juomaa\nkuin hänen toverinsa, jotka istuivat mukana pöydässä. Tämä oli sama\npöytä, josta britannialaiset ylpeilevät, ja lausuvat monenlaisia\nvalheita, kunnioittaen Arthur-kuningasta. Niin tekee jokainen mies,\njoka osaa toiseen mieheen kiintyä; jos tämä on hänelle ylen rakas, niin\nhän yltyy liioittelemaan ja puhumaan hänen kunniakseen enemmän kuin\nmitä hän ansaitsee; eihän kukaan ihminen ole niin paha, ettei hänen\nystävänsä tahtoisi olla hyvä häntä kohtaan. Niin pian kuin ihmisten\nkesken syntyy vihollisuutta, ja aina kun tämä tapahtuu kahden miehen\nvälillä, miehet voivat lausua vihamielisiä valheita, vaikka toinen\nolisi paras mies, mikä on konsanaan pöydässä syönyt; mies, joka\ntoiselle on vastenmielinen, voi taas hänet huonoimmaksi havaita! Ei ole\nkaikki totta eikä liioin varsin perätöntäkään, mitä runolaulajat\nlaulavat; mutta tämä on totuus Arthur-kuninkaasta. Oliko milloinkaan\naikaisemmin kuningasta, joka olisi ollut joka suhteessa niin miehekäs\nja uljas! Sillä totuus pysyy kirjoituksissa sellaisena kuin se on\ntapahtunut, alusta loppuun saakka, totuus Arthur-kuninkaasta, ei\nsuurempana eikä pienempänä kuin mitä hänen lakinsa tai tekonsa olivat.\n\n\nModred oli Cornwallissa, ja keräsi luokseen paljon ritareita; Irlantiin\nhän lähetti kiireesti sanansaattajansa; saksilaisten maahan hän lähetti\nkiireesti sanansaattajansa; Skotlantiin hän lähetti kiireesti\nsanansaattajansa; hän käski kaikkien tulla nopeasti, jotka tahtoivat\nsaada maata, tahi hopeaa, tahi kultaa, tahi omaisuutta; kaikin tavoin\nhän itse neuvoi joka miestä; -- niin menettelee jokainen varovainen\nmies hätään joutuessaan.\n\nArthur, kuninkaista ankarin, sen kuuli, että Modred oli Cornwallissa\nsuuren sotajoukon kanssa, ja odottaisi siellä Arthurin tuloa. Arthur\nlähetti sanansaattajia kaikkialle valtakuntaansa, ja kutsui aseisiin\nkaikki, jotka maassa hengissä olivat ja taistelemaan kykenivät: ja ken\nsen laiminlöisi, mitä kuningas käski, hänet kuningas, olipa hän kuka\ntahansa, elävältä tuhoaisi. Hänen luokseen samosi miehiä lukemattomat\njoukot, ratsain ja jalan, sateen lailla, joka maata jymisyttää!\n\nArthur marssi Cornwalliin, suunnaton armeija mukanaan. Modred kuuli\nsen, ja meni häntä vastaan lukemattoman väenpaljouden kanssa -- monen\nkohtalonhetki oli nyt määrätty! Tambren äyräillä he kohtasivat\ntoisensa; paikka oli nimeltään Camelford, eikä tämä nimi unohdu\nkonsanaan. Ja Camelfordin luo oli koottu kuusikymmentätuhatta miestä,\nja useita tuhansia vielä lisäksi; Modred oli heidän päällikkönsä.\nSilloin mahtava Arthur suuntasi kulkunsa sinne, mukanaan suunnaton\narmeija -- senkin kohtalo oli jo määrätty! Tambren äyräillä he\nkohtasivat toisensa; levittivät sotalippunsa; syöksyivät rynnäkköön;\nvetäisivät pitkät miekkansa, ja iskivät kypäreihin; ilma säkenöi;\nkeihäät pirstoutuivat; kilvet alkoivat murskautua; nuolet taittuivat\nsirpaleiksi! Lukematon miesten paljous siinä yhdessä kamppaili! Tambre\noli äyräitään myöten verta tulvillaan; siinä taistelussa ei voinut\nkukaan tuntea ketään soturia eikä liioin sanoa, kuka kunnostautui\nparemmin, kuka huonommin, ottelu oli niin sekasortoinen! Sillä jokainen\niski maata kohti, olipa hän ritari tahi talonpoika. Siinä sai Modred\nsurmaniskun, ja elonpäivä häneltä riistettiin, ja kaikki hänen\nritarinsa taistelussa surmattiin. Kaikki Arthurin urhoolliset soturit,\nylhäiset ja alhaiset, ja kaikki Arthurin pöydän britannialaiset, ja\nkaikki hänen vasallinsa monesta kuningaskunnasta siinä maahan\nhakattiin. Ja Arthur itse haavoittui, leveän tappopeitsen tielle osuen;\nviisitoista hirmuista haavaa hänellä oli; niistä pienimpään olisi\nvoinut tunkea kaksi hansikasta! Silloin taistelussa ei ollut enää\njäljellä kahdestasadastatuhannesta miehestä, jotka lepäsivät siinä\npalasiksi hakattuina, muita kuin Arthur-kuningas ja kaksi hänen\nritariaan.\n\nArthur oli ihmeellisen pahasti haavoittunut. Hänen luokseen astui eräs\nnuorukainen, joka oli hänen sukulaisensa; hän oli Cadorin, Cornwallin\njaarlin, poika; Constantine oli nuorukainen nimeltään, hän oli\nkuninkaalle rakas. Arthur katsoi häneen, siinä maassa maaten, ja\nlausui, sydän surua täynnä, nämä sanat: \"Constantine, ollos\ntervetullut, sinä Cadorin poika. Täten minä annan sinulle\nkuningaskuntani, ja puolusta sinä minun britannialaisiani niin kauan\nkuin elät, ja säilytä heille kaikki ne lait, jotka ovat olleet voimassa\nminun päivinäni, ja kaikki ne hyvät lait, joita noudatettiin Utherin\naikana. Ja minä matkaan Avaluniin, Argante-kuningattaren luo, joka on\nkaikista neidoista kaunein ja keijukaisista suloisin, ja hän on\nparantava kaikki haavani; hän tekee minut aivan terveeksi hyvillä\nrohdoilla. Ja myöhemmin minä palaan takaisin valtakuntaani, ja elän\nbritannialaisten kanssa suuressa riemussa.\"\n\nVielä hänen puhuessaan mereltä lähestyi alus, pieni laiva, aaltojen\ntuomana; ja laivassa oli kaksi naista, ihanat katsella; ja he nostivat\nArthurin heti maasta, ja kantoivat hänet kiireesti laivaan, ja laskivat\nhänet hellästi käsistään, ja alkoivat jälleen poistua.\n\nSiten täyttyi se, mitä Meriin oli muinoin sanonut, että paljon surua\naiheutuisi Arthurin poistumisesta. Britannialaiset uskovat vieläkin,\nettä hän elää, ja asuu Avalunissa keijukaisista suloisimman luona; ja\nbritannialaiset odottavat yhä vieläkin hetkeä, jolloin Arthur palaa\nheidän luokseen. Onko konsanaan syntynyt miestä, naisesta konsanaan\nvalitusta, joka totuuden tietäen voisi Arthurista enempää kertoa. Mutta\nmuinoin eli eräs viisas mies nimeltä Meriin; hän sanoilla sanoi --\nhänen sanansa olivat tosia -- että eräs Arthur on vielä tuleva\nauttamaan Englantia.\n\n\n\nTHOMAS MALORY: ARTHURIN KUOLEMA.\n\n\nSIR LAUNCELOT OVEN EDESSÄ, JONKA SISÄPUOLELLA PYHÄ KALKKI OLI.\n\nSilloin hän ponnisti voimansa saadakseen oven avautumaan. Sitten hän\nkuunteli ja kuuli äänen, joka lauloi niin suloisesti, ettei sitä voinut\nkuvitellakaan maalliseksi, ja hän oli kuulevinaan äänen lausuvan: Riemu\nja kunnia olkoon taivaalliselle isälle. Silloin Launcelot polvistui\noven eteen, sillä hän tiesi varmasti, että pyhä kalkki oli sen takana\nolevassa huoneessa. Sitten hän sanoi: Armollinen, suloinen isä, Jeesus\nKristus, jos olen jolloinkin tehnyt tekoja, jotka olivat sinulle\nmieluisia, niin sääli minua, Herra, ja suo minulle synneistäni\nhuolimatta sellaista, mitä en ole milloinkaan aikaisemmin saanut,\nnäyttämällä minulle jotakin siitä, mitä etsin. Ja samassa hän näki oven\navoinna, ja huoneesta loisti niin häikäisevä kirkkaus, että koko linna\noli yhtä valoisa, kuin jos maailman kaikki soihdut olisivat olleet sitä\nvalaisemassa. Niin hän tuli ovelle ja aikoi astua sisään. Ja eräs ääni\nlausui hänelle äkkiä: Pakene, Launcelot, älä astu sisään, sillä sinun\nei pitäisi tehdä sitä; ja jos astut sisään, niin kadut tekoasi. Silloin\nhän peräytyi hyvin murheellisena. Sitten hän nosti katseensa huoneen\nkeskustaan ja näki hopeaisen pöydän ja pyhän astian, punaiseen,\nhohtavaan silkkivaatteeseen verhottuna, ja paljon enkeleitä sen\nympärillä, joista yksi piteli palavaa vahatuohusta, toinen ristiä ja\nkolmas alttarikoristeita. Ja hän näki lempeän näköisen miehen seisovan\npyhän astian edessä papin puku yllään. Ja näytti kuin mies olisi\ntoimittanut messua. Ja Launcelot oli näkevinään papin käsien\nyläpuolella kolme miestä, joista kaksi laski heistä nuorimman, niinkuin\nnäytti, papin käsien väliin, ja niin hän nosti sen, jota hän piti\nkäsissään, hyvin korkealle, ja oli kuin sitä olisi näytetty kansalle.\nJa silloin Launcelot ihmetteli sangen suuresti, sillä hänen mielestään\nkuva painoi niin raskaasti papin käsissä, että se näytti uhkaavan\npudota maahan. Ja kun hän ei nähnyt lähellä ketään, joka olisi auttanut\npappia, niin hän astui nopeasti ovelle ja sanoi: Suloinen isä Jeesus\nKristus, älä katso sitä synniksi, vaikka autankin tuota hyvää miestä,\njoka on suuresti avun tarpeessa. Samassa hän astui huoneeseen ja\nlähestyi hopeaista pöytää, mutta päästyään lähelle hän tunsi kuin\ntuulenhenkäyksen, joka oli, niinkuin hänestä tuntui, kuin tulta ja joka\nsattui niin kipeästi häntä kasvoihin, että hän luuli kasvojensa\npalaneen, ja niin hän kaatui maahan eikä kyennyt enää nousemaan, koska\nhän oli niin huumautunut, että oli menettänyt ruumiinsa jäntevyyden ja\nkuulonsa ja näkönsä. Sitten hän tunsi monien käsien tarttuvan häneen,\nnostavan hänet ylös ja kantavan hänet ulos ovesta, ainoankaan\nyrittämättä virvoittaa häntä pyörtymyksestään, ja jättävän hänet\nsiihen, niinkuin kaikista näytti, kuolleena makaamaan. Niinpä aamulla,\nkun oli kirkas päivä ja kaikki olivat nousseet, Launcelot löydettiin\nmakaamasta huoneen oven edestä. Kaikki ihmettelivät, kuinka hän oli\npäässyt sisään, ja sitten he katselivat häntä ja tunnustelivat hänen\nvaltimoaan saadakseen tietää, oliko hänessä enää lainkaan henkeä, ja\nniin he huomasivat hänen vielä elävän, mutta hän ei kyennyt seisomaan\neikä liikuttamaan ainoatakaan jäsentään. Ja sitten he tarttuivat joka\ntaholta kiinni häneen ja kantoivat hänet erääseen huoneeseen ja\nlaskivat hänet upealle vuoteelle kaikista muista erilleen, ja niin hän\nlepäsi neljä päivää. Sitten toiset sanoivat hänen olevan hengissä, ja\ntoiset: Ei ole. Jumalan nimessä, lausui eräs vanha mies, minä sanon\nteille totisesti, että hän ei ole kuollut, vaan on yhtä täynnä elämää\nkuin voimakkain teistä kaikista; ja sen tähden minä annan teille\nneuvon, että häntä on hyvin hoidettava, kunnes Jumala antaa hänelle\nhengen jälleen.\n\n\nKUINKA ARTHUR KUNINGAS KUTSUI KAIKKI RITARINSA ENNEN HEIDÄN LÄHTÖÄÄN\nTURNAJAISIIN CAMELOTIN KEDOLLE.\n\nNyt olen varma, kuningas sanoi, että tämän pyhän kalkin etsintä saa\nteidät kaikki, Pyöreän pöydän miehet, lähtemään täältä, ja etten enää\nmilloinkaan tule näkemään teitä kaikkia yhdessä jälleen; sen tähden\ntahdon nähdä teidät Camelotin kedolla turnajaisleikissä, jotta ihmiset\nteidän kuoltuanne keskenään muistelisivat, kuinka te, uljaat ritarit,\nolitte sinä päivänä kaikki yhdessä. Tähän kuninkaan kehoitukseen ja\npyyntöön kaikki suostuivat ja ottivat ylleen haarniskansa, joka kuului\nturnajaisasuun. Mutta kaikella tällä toiminnallaan kuningas tarkoitti\nvain sitä, että saataisiin nähdä Galahadin osoittavan kuntoaan, sillä\nkuningas ajatteli, ettei hän kerran lähdettyään niinkään pian palaisi\ntakaisin hoviin. Niin kokoontuivat kedolle sekä ylhäiset että alhaiset.\nSitten, kuninkaan ja kuningattaren pyynnöstä, sir Galahad puki ylleen\nvälkkyvän rengaspaidan ja painoi myös kypärän päähänsä, mutta kilpeä\nhän ei suostunut ottamaan, vaikka kuningas olisi kuinka pyytänyt. Ja\nsitten sir Gawaine ja muut ritarit pyysivät häntä ottamaan peitsen. Sen\nhän teki heti, ja kuningatar kaikkine naisineen oli noussut erääseen\ntorniin tätä turnajaisleikkiä katsomaan. Sitten sir Galahad asettui\nkedon keskustaan ja alkoi taitella peitsiä niin taidokkaasti, että\nkaikki ihmettelivät sitä, sillä hän oli siinä kaikkia muita ritareita\netevämpi, koska oli tuokiossa voittanut Pyöreän pöydän monta oivallista\nritaria, paitsi kahta, jotka olivat sir Launcelot ja sir Percivale.\n\n\nKUINKA KUNINGATAR HALUSI SAADA NÄHDÄ GALAHADIN; JA KUINKA SEN JÄLKEEN\nKAIKKI RITARIT TÄYTTI PYHÄN KALKIN HENKI JA KUINKA HE VANNOUTUIVAT SEN\nETSIJÖIKSI.\n\nSitten kuningas kuningattaren pyynnöstä kehoitti häntä laskeutumaan\nsatulasta ja riisumaan kypäränsä, että kuningatar saisi nähdä hänen\nkasvonsa. Katsellessaan häntä kuningatar lausui: Totisesti uskallan\nvarsin varmasti sanoa, että sir Launcelot on siittänyt hänet, sillä\neihän kaksi miestä ole milloinkaan ollut enempää toistensa näköisiä,\nminkä tähden ei olekaan ihmeellistä, että hän on suuresti urhoollinen.\nEräs ylhäinen nainen, joka seisoi kuningattaren vieressä, sanoi\nsilloin: Mahtaako hän olla Jumalankin tahdosta oikeutettu olemaan niin\noivallinen ritari? Kyllä, varmasti, kuningatar vastasi, sillä hän on\njoka suhteessa maailman parhaiden ritarien jälkeläinen ja ylhäisintä\nsyntyperää, sillä sir Launcelot polveutuu meidän Herrastamme\nJeesuksesta Kristuksesta kahdeksannessa polvessa ja sir Galahad meidän\nHerrastamme Jeesuksesta Kristuksesta yhdeksännessä polvessa, minkä\ntähden tohdin sanoa, että he ovat maailman jaloimmat miehet. Sitten\nkuningas ja kaikki säätyläiset menivät kotiin Camelotiin ja iltamessuun\nsuureen kirkkoon ja sen jälkeen illallispöytään, jossa kukin ritari\nistui omalla paikallaan entisessä järjestyksessä. Siinä aterioidessaan\nhe äkkiä kuulivat ukkosen jyrähtävän niin voimakkaasti ja tuulen\nkiihtyvän niin rajuksi, että he luulivat koko linnan sortuvan. Tämän\ntuulispään läpi singahti sisään auringonsäde, seitsemän kertaa\nkirkkaampi kuin he olivat konsanaan nähneet päivän olevan, ja Pyhän\nHengen armo kirkasti heidät kaikki. Silloin jokainen ritari alkoi\nkatsella toinen toistaan, ja kukin näki toiset, niinkuin näytti,\nkauniimpina ja uljaampina kuin he olivat konsanaan olleet. Mutta\nsamalla tapahtui, ettei kukaan ritari kyennyt pitkään aikaan lausumaan\nsanaakaan, ja niin he katsoivat toisiinsa, joka mies, aivan kuin\nolisivat olleet mykkiä. Sitten ilmestyi saliin pyhä kalkki, valkoiseen,\nhohtavaan silkkivaatteeseen verhottuna, mutta kukaan ei voinut nähdä\nitse kalkkia enempää kuin sitäkään, kuka sitä kantoi. Ja koko sali\ntäyttyi hyvillä tuoksuilla ja jokaisella ritarilla oli edessään juuri\nniitä ruokia ja juomia, joista hän tässä maailmassa enimmän piti. Ja\nkun pyhä kalkki oli viety salin läpi, niin tämä pyhä astia hävisi äkkiä\nheidän näkyvistään, eivätkä he tietäneet, mihin se joutui, mutta nyt he\nkaikki kykenivät puhumaan jälleen. Silloin kuningas nousi kiittämään\nJumalaa suloisesta armolahjasta, jonka hän oli lähettänyt heille.\nTotisesti meidän pitää, kuningas sanoi, suuresti kiittää Herraamme\nJeesusta Kristusta kaikesta, mitä hän on tänä päivänä näyttänyt meille\ntänä helluntaina vietetyn suuren juhlan kunniaksi. Niin, sanoi sir\nGawaine, meille on tänään annettu ruokia ja juomia, joita ajattelimme,\nmutta eräs asia salattiin meiltä. Me emme saaneet nähdä pyhää kalkkia,\nse oli niin huolellisesti peitetty. Sen tähden minä nyt lupaan ja\nvannon, että huomenna, enempää vitkastelematta, lähden etsimään pyhää\nkalkkia, että viivyn poissa kaksitoista kuukautta ja päivän sen lisäksi\nja kauemminkin, jos tarvitaan, enkä palaa tähän hoviin takaisin ennen,\nkuin olen nähnyt sen selvemmin kuin se nyt nähtiin; ja jos niin kävisi,\nettei se minulle onnistuisi, niin palaan tänne kuin mies, joka ei ryhdy\nvastustamaan Herramme Jeesuksen Kristuksen tahtoa. Kun Pyöreän pöydän\nmiehet kuulivat sir Gawainen näin sanovan, he nousivat useimmat\npaikaltaan ja vannoivat saman valan, jonka sir Gawaine oli vannonut.\nHeti tämän kuultuaan kuningas Arthur tunsi suurta mielipahaa, sillä hän\ntiesi varsin hyvin, etteivät he rikkoisi valaansa. Voi, sanoi kuningas\nArthur sir Gawainelle, tekemällä tämän lupauksen ja vannomalla tämän\nvalan te olette melkeinpä vienyt hengen minulta, sillä siten te olette\nriistänyt minulta parhaat toverit ja kunnollisimmat ritarit kuin on\nkonsanaan nähty toistensa seurassa maailman missään valtakunnassa;\nsillä lähdettyään täältä, olen siitä varma, he kaikki eivät kohtaa\ntoisiaan enää milloinkaan tässä maailmassa, koska monet heistä kuolevat\ntätä etsintää suorittaessaan. Ja siten olen ruvennut hiukan katumaan\ntätä, sillä olen rakastanut heitä kuin omaa henkeäni, minkä tähden\ntämän toveruuden menettäminen minua syvästi surettaa, sillä olenhan\ntottunut näkemään heidät seurassani.\n\n                                   Suomentanut _O. Juurikoski_.\n\n\n\n\nKESKIAJAN LYRIIKKAA.\n\n\nLyyrillinen runous -- sekä maallinen että uskonnollinen -- on\nkukoistanut Englannissa varhain. _Suvi on jo saapunut_ (Sumer is\ni-cumen in) periytyy (nuotteineen) 13:nnen vuosisadan keskivaiheilta;\n_Kevät on_ (Lenten ys come) ja _Tuule, pohjoinen_ (Blou, northerne\nwynd) ovat Edward I:n ajalta (1272-1307); samoihin aikoihin kuulun\nviehättävä lemmenlaulu _Alisonille_ (To Alison).\n\n\n\nSUVI ON JO SAAPUNUT...\n\n\n    Suvi on jo saapunut,\n    käen laulu soi.\n    Vilja kasvaa, kukkii maa,\n    metsä vihannoi.\n    Kukkuu, kukkuu, soi!\n    Lammas määkyy karitsaa,\n    lehmä lastaan vartioi,\n    härkä kaihtaa, paikkaa vaihtaa,\n    rastaan laulu soi.\n    Kukkuu, kukkuu!\n    Niin laula käki vain\n    äläkä lakkaa lain,\n    yhä laula vain:\n    kukkuu, kukkuu.\n    Niin laula vain!\n\n\n\nKEVÄT ON...\n\n\n    Kevät on, kaihot puhkeaa,\n    maa kukkii, linnut kuiskuttaa,\n    ja ihanaa on elää.\n    Tuhatkaunot laaksoissa\n    on silmäin ilona,\n    satakielen laulu helää.\n    On talven vaiva väistynyt,\n    saa rastas kilpaa soittaa nyt,\n    kun maratti jo elää.\n    Niin ihmeen kirkasääninen\n    on kuoro kevätlaulujen,\n    ett' ihan metsät helää.\n\n\n\nTUULE, POHJOINEN...\n\n\n    Tuule, pohjoinen,\n    tuo mun lintuni tänne,\n    tuule, pohjoinen, tuule!\n    Tiedänpä lehdon lintusen,\n    ja suloinen on muoto sen,\n    se jalo on neitonen,\n    heljä, vilkas, vapaa,\n    lintu lihaa ja vertakin;\n    en elon aikoihin,\n    vaikk' aina etsisin,\n    toista niin kultaista tapaa.\n    Tuule jne.\n\n\n\nALISONILLE.\n\n\n    Vaiheilla maalis-, huhtikuun.\n    kun vesat versoo mailla,\n    myös pikku lintu avaa suun\n    lauluun toisten lailla.\n    Nyt hiudun lemmen haaveiluun,\n    oon ihanaistani vailla,\n    jok' iloilla autuailla\n    minut yksin virvoittaa.\n    Tuon osan suloisen mä sain,\n    se taivaasta voi tulla vain,\n    jok' on lemmen alkulähde ain'\n    ja onnellisten maa.\n\n    Kun valvon ja varron öin\n    ja poskia kuumentaa,\n    sua, neito, mä ikävöin,\n    muut pyyteet katoaa.\n    Mies viisainkaan, mitä kantaa maa,\n    hänen sulojaan ei sanoiks' saa.\n    Joen joutsent' ei niin ihanaa,\n    ei kaulaa valkeempaa.\n    Tuon osan jne.\n\n\n           Suomentanut _Jaakko Tuomikoski_.\n\n\n\n\nWILLIAM LANGLAND.\n\n\nHuomattavin 14:nnen vuosisadan uskonnollis-yhteiskunnallisista\nrunoelmista on ns. _Pietari Peltomiehen näky_ (The Vision of Piers\nPlowman), joka tunnetaan vuodesta 1362 alkaen. Sen kirjoittajana on\npidetty William Langlandia, jonka elämä lienee sattunut suunnilleen\nvuosiin 1330-1400, mutta josta todellisuudessa tiedetään hyvin vähän.\nEri käsikirjoituksiin liitettyjen tietojen mukaan hänet oli aiottu\nkirkon palvelukseen, mikä kuitenkin raukesi hänen mentyään naimisiin.\nHän asettui Lontooseen, elättäen itseään laulamalla virsiä vainajien\nsielun puolesta ja toimimalla lakimiesten kirjurina. Myöhemmin hän\nnäyttää oleskelleen vaimonsa ja tyttärensä kanssa Cornwallissa. Hänen\nrunoelmansa on ollut hänen elämänsä keskeinen, ylläpitävä harrastus.\nItse runoelma, josta on säilynyt kolme toisintoa ja joka painettiin\nensi kerran 1550, antaa sepittäjästään -- tai sepittäjistään, sillä\nheitä on voinut olla useampia -- sen käsityksen, että hän on rakastanut\nmaaseutua sen lintujen ja kukkien, mutta Lontoota sen ihmisten vuoksi;\nkäynyt koulua ja oppinut lukemaan ja rakastamaan latinankielistä\nRaamattua ja kirkkoisiä; elänyt kuljeksivan messunlukijan köyhää elämää\nansaiten vähän ja joutuen mitä erilaisimpien ihmisten, munkkien ja\npappien, kauppiaiden, pyhiinvaeltajien, juopottelijoiden, porttojen, ja\nrehellisten, ahkerain köyhäin pariin. Hän on tuntenut kulkurien ja\nkerjäläisten veijaritemput, laiskoitellut mielellään, kiivastunut\nhengessään kaiken sen johdosta, mitä näki, vihannut ylimystöä ja\nlakimiesten konnankoukkuja, pitänyt iloisesta elämästä rikkaan pöydän\nääressä ja kapakoissa, joissa hän on ollut kuin kotonaan, ja\nkuvitellut, että yhteiskunnan pelastaja oli nouseva hänen oman köyhän\nsäätynsä keskuudesta. Huolimatta kömpelyydestään hän innoituksensa\navulla väliin kohoaa Bunyanin vertaiseksi. Näin hän tulee luoneeksi\neloisan kuvan Chaucerin vuosisadan syvien rivien elämästä ja\ntoivomuksista. Runoelma, joka on kirjoitettu alkusointuisilla\nmuinaisenglantilaisilla säkeillä, jakautuu kahteentoista näkyyn, joissa\nkäsitellään mm. seitsemää syntiä, totuuden etsimistä ja Pietari\nPeltomiehen tuloa, hänen neuvoaan totuuden etsijöille, armonkirjaa,\nvertauskuvallisia henkilöitä Tee-hyvin, Tee-paremmin, Tee-parhaiten,\nPietari Peltomiehen riemuvoittoa ja helvetin tuhoa, Tee-parhaiten\nnimisen henkilön ja Antikristuksen näkyä. Runoelman ensimmäinen näky,\njosta tässä on ote, antaa käsityksen tekijän runotaidosta ja siitä,\nmiten hän suhtautuu omaan aikaansa.\n\n\n\nPIETARI PELTOMIES.\n\nEnsimmäinen näky: Kaunis keto täynnä kansaa.\n\n\n\n    Kerran kesäaikaan mä lempeimpään\n    puin vieruiset vaatteet kuin paimenpoikanen\n    tai erakko, jok' aikoo arkiaskareilleen,\n    ja niin matkasin ihmeitten maailmaan.\n\n    Vaan aurinkoaamu nuo ihmeet toi\n    jo Malvernin mäillä -- kuni haltianäyt!\n    Olin kulkenut kauan ja vaipunut väsyksiin\n    penkereelle lorisevan lähteen luo,\n    ja maaten mietteissäin ja katsoin veden kalvoon\n    siin' uuvuinkin ma uneen, kun hilpeä solina soi,\n    ja unta näin -- ihmeellistä.\n\n    Maiset maireet, maiset murheet,\n    vilpit, viekkaudet, totuuden työt\n    näin kaikki siinä.\n\n    Eess' aukeni erämaa, jot' en tuntenut,\n    ja idässä päin, päin aurinkoon,\n    ma kukkulalla linnan näin ylen uljaan,\n    sen alla alhon, siellä synkän tyrmän,\n    kolkot kaivannot sen ja kammottavat,\n    joiss' asui pahathenget ja kuolema,\n    ja välillä tuon kukkulan ja tyrmän\n    näin KAUNIIN KEDON TÄYNNÄ KANSAA,\n    rikkaita kuin köyhiäkin,\n    työmiestä, kulkijaa, niinkuin maan päällä on.\n\n    Pellolla toiset kisoja karttain\n    kyntivät ja kylvivät, niin voittaakseen\n    otsansa hiess' sen, min korpi ahmii taas.\n\n    Muutamat mahtaili muhkein vaattein.\n\n    Mut moni kohos rukous ja katumus\n    kaidalta tieltä myös Luojan luo\n    toivossa taivaisten,\n    moni kammiohuokaus elon karttajain,\n    jotk' olivat kujilta pois, jotk' eivät kerjänneet,\n    joita mainen makeus ei houkuttanut.\n\n    Toiset kävi kauppaa kovin kostuen.\n\n    Ja muutamat soitti tai lemmestä lauloi\n    korjaten kultaa mielin rattoisin.\n\n    Vaan narrit ja naljaajat, Juudaan lapset,\n    kielevät kelmit ja huiputtajat,\n    joill' olis työhön pää, vaan tahtoa ei, --\n    pyhä Paavali oikein jo opetti näin:\n    _suustansa saastainen_ Saatana on.\n\n    Kerjurit, kulkurit häärivät siinä\n    mahat täynnä ja pullolla pussein,\n    valheill' eläen ja krouveiss' elämöiden,\n    ahmatit maata mennessään, riettaat pahnoilta päästessään,\n    varkaat, maan vaivat.\n    Velttous, vetelyys heiss' asuu aina.\n\n    Toiviolaiset toistensa turvin\n    parveilit Roomaan päin pyhän Pietarin luo\n    tai Espanjaan Pyhän Jaakopin etsintään.\n    Moni siinä sukkelasuu tiet pitkät tarinoi\n    ja valhetella voi päiväinsä päähän.\n    Heit' olen tavannut -- niinp' oli tehty ne toiviot,\n    oli juttunsa kullakin, -- valheita vain, --\n    jo kielet valheen vireiss', ei totuuden.\n\n    Joku joukkio niin vaels' Walsinghamiin\n    kädess' sauvansa käyräpäät -- kullakin naikko myös --\n    pitkiä jätkiä, joit' inhotti työ,\n    kaavut yllään, ett' erakoille kelpais\n    ja niiltä näyttäis ja helppo elää ois.\n\n    Munkkeja? Neljästä laista niit' oli myös\n    saarnaten sanaa ja tulkiten tekstiä\n    omaks edukseen.\n\n    Mestarit moiset, mikä kaapukin lie,\n    pian pistävät yhteen raamatut ja rahat.\n    Herran rakkaus on kaupan ja rikkaat maksaa,\n    ja monta kummaa kuultu ja nähty on.\n    Jos Jumala ei lyö tai kirkko kaada heitä,\n    niin kohtaa täysi turmio maan kansat kaikki.\n\n    Tuoss' aivan kuin pappi pauhaa anemies,\n    hän paavin bullan toi piispan sinetöimän\n    ja kaikki anteeks myö, niin paastot, petokset kuin väärät valat.\n    Hänt' uskoivatkin hupsut, polvillaan\n    suudellen viel' armokirjaa.\n    Hän peitti silmät pergamentein noilt' uskoviltaan\n    ja sormukset ja soljet niin peijas heiltä.\n    Näin kantaa kalleutes saat mässäreille,\n    tyhjäntoimittajille ja ilki irstaille.\n\n    Jos piispa ois hurskas ja muuten kunnon mies,\n    ei sinetillään sois hän kerittävän kansaa,\n    mutta piispaa vastaan ei pauhaa anemies,\n    sillä anemies ja pappi sen kolehdinkin korjaa,\n    jonka kylän köyhät sais, jos anemiest' ei ois.\n\n    Kerran kävi näin: kun pitäjän papit,\n    valittaen seurakunnan vaivaisuutta\n    ison ruton jälkeen, pyysivät piispaltaan\n    Lontoon-matkaluvan, siell' laulaakseen\n    sielumessuillaan sievät summat,\n\n    niin piispat, papit, kaniikit ja kaikki,\n    päät leikattuina Kristuksen pappeuteen,\n    sielunhoitoon, rippiin ja rukoukseen,\n    jättivät laumansa venyen Lontoossa\n    paaston päivät, jopa pitkän vuodenkin,\n\n    siellä kuninkaan saatavia kooten\n    hovin huoneissa, kruunun kanslioissa,\n    niin kuittaillen kaikk' äyrit ja killingit.\n\n    Tunto soimas heitä, ja kansa sen kuuli:\n    \"Teill' epäjumalanne on siellä ja täällä,\n    ja rautavanne-lippaanne väärät tullit vie.\n    Monet vahakynttilät ihmeestä kertoo,\n    vaan joka ainut tietää, ett' ihmettä ei oo.\n    Mut kukkaronne kostuu, ja te papit sallitte\n    yksinkertaisten siin' uskoss' elää ja kuolla.\n    Niin vääryytenne vuoks' maailma vaivass' on.\"\n\n                   Suomentanut _Jaakko Tuomikoski_.\n\n\n\n\nMIRAAKKELIT.\n\n\nNäytelmätaide alkaa Englannissakin kirkon piiristä. Kirkon toimesta\nnäet esitettiin suurina juhlapäivinä raamatullisia kuvaelmia, joissa jo\nvarhain ruvettiin käyttämään kansan omaa kieltä. Kun maallikot jo\nalusta alkaen tämänkin vuoksi olivat auttaneet kirkollisia henkilöitä\nnäiden kuvaelmien järjestämisessä, rupesi kehitys johtamaan siihen,\nettä niiden toimeenpano jäi yhä enemmän maallikkojen haltuun. Näin\nvoidaan 14:nnellä vuosisadalla todeta raamatullisten näytelmien\nesittämisen vakiintuneen jokaisessa huomattavammassa kaupungissa\nkäsityöammattikuntien kunniatehtäväksi. Tällöin saamassaan muodossa\novat nämä näytelmät eli \"miraakkelit\", joiksi niitä Englannissa\nsanottiin, myös kuvia silloisesta kaupunkielämästä, iloisista\nmarkkinapäivistä ensimmäisen pääsiäisen jälkeisen sunnuntain ja\nhelluntain jälkeisen torstain (Kristuksen ruumiin juhlan) aikoina,\njolloin luonto oli suloisimmillaan ja päivä pisin, ja jolloin niitä\nenimmäkseen esitettiin. Silloin ammattikunnat näyttelivät niitä aamusta\niltaan kaupunkien toreilla ja kaduilla, jokainen sille erikoisesti\nsopivaa kohtausta, esim. veneenrakentajat Noakin ja kultasepät\nitämaiden viisaiden tarinaa, näyttämönä vankkureille rakennetun\nnäyttelijäin suojan avoin katto. Kun esitys oli loppunut, siirryttiin\nheti uuden katselijajoukon eteen, jatkomiraakkelin tullessa sijaan.\nMiraakkeleja on säilynyt neljä sarjaa, joista esim. Yorkin sarja\nkäsittää 48, luomisesta viimeiseen tuomioon. Liikaa vakavuutta\nlievennettiin välillä kansanomaisesti humoristisilla kohtauksilla,\nesim. sillä, että Noakin vaimo yhtäkkiä kieltäytyykin menemästä\narkkiin, koska ei saa kaupungin juorusiskoja mukaansa, tai sillä, että\nHerodes ja Pilatus joutuvat tukkanuottasille. Miraakkelien\nkehittymiseen tällaisiksi raamatullisiksi sikermiksi vaikutti myös\n14:nnellä vuosisadalla syntynyt tuntemattoman runosepon lähes 30.000\nsäettä sisältävä runoelma _Maailman juoksija_ (Cursor Mundi), joka\nkertoo Raamatun tapahtumat luomisesta viimeiseen tuomioon, sisältää\npaljon keskiaikaista legendatietoa, ja on ollut miraakkelien\nsepittäjille tärkeänä lähteenä. Miraakkelit olivat mitä huomattavin ja\nkeskeisin ilmiö Englannin kaupunkien kulttuurielämässä keskiajalla.\nVarhaisimmat niistä kuuluvat 14:nnelle vuosisadalle, Edvard III:n\naikaan, viimeinen esitys, _Kristuksen kärsimisen historia_, on\ntoimeenpantu Lontoossa Jaakko I:n aikana 1600-luvun alussa.\n\n\n\nVEDENPAISUMUS.\n\n\nNOAK.\n      Käy sisään, vaimo, miks seisot siellä?\n    Suupaltti ain olet, muitten tiellä.\n    Sua Herran nimeen vannotan vielä:\n    tule, muuten me hukumme.\n\nNOAKIN VAIMO.\n      Vai niin, siis purjees ylös nosta,\n    pois arkkis irroita rannikosta\n    ja jätä kaupunkimme, josta\n    en lähde, tiedä se.\n      Myös juorusiskoja tahdon auttaa,\n    ei heitä ilman lähde lautta;\n    näät, Pyhän Johanneksen kautta!\n    he muuten hukkuvat kai.\n      Mua rakastivat he, Kristus tietää!\n    Jos et voi heitä arkissa sietää,\n    niin minne tahdot lammas vie tää\n    ja toinen vaimo nai.\n\nNOAK.\n      Sem, haittaa vain on ämmistä noista;\n    en, hitto vieköön, tiennyt moista!\n\nSEM.\n      Isä, päivä uusi ei meille loista,\n    jos häntä en itse tuo.\n      Sua isän käskystä, äiti, vaivaan\n    ja pyydän sinua tuonne laivaan;\n    sen purjeet paisuvat tuuliin taivaan,\n    ylös, äiti, katsees luo!\n\nNOAKIN VAIMO.\n      Mene takaisin, poika -- kerro, että\n    en tule tänään, en pelkää vettä!\n\nNOAK.\n      Tule väleen, kuin pakoon perkelettä,\n    tai muuten ulos jäät!\n\nHAM.\n    Jos tuomme hänet, on monta meitä?\n\nNOAK.\n      Pojat, Kristus siunaa ja minä teitä,\n    jos ette häntä tulvaan heitä;\n    mut nopsaan rientäkäät!\n\nJAFET.\n      Äiti, sun lapses anovat täällä:\n    tule laivamme turviin myrskysäällä;\n    ken sinut osti, sun tähtes hällä\n    on suuri pelko näät.\n\nNOAKIN VAIMO.\n      En suostu pyyntöönne, ennenkuin\n    nää juttuni päätän kuivin suin.\n\nJUORUSISKO.\n      Jo paisuu tulva täällä, tuolla,\n    lähestyy virta joka puolla;\n    mun täytyy, ystävä, veteen kuolla,\n    jos et mua mukaas vie!\n      Tai erojaisiks ees naukatkaamme,\n    näät useinhan sun kanssas join;\n    pian korttelin tai kaksi jaamme,\n    sen jälkeen mennä voin.\n\nSEM.\n      Nyt, äiti, arkkiin kävelet\n    jos tahdot tahi et!\n\n               (Noakin vaimo menee.)\n\nNOAK.\n    Terve tuloa, vaimokulta!\n\nNOAKIN VAIMO.\n    Kas tuossa, palkaks sen saat multa!\n\n               (Antaa voitettuna läimäyksen.)\n\nNOAK.\n      Ohoh, kun tuiskaa tulta!\n    Paras kun vaiti oon.\n    Mut lapset, laiva liikkuu alla\n    jo lainehella valtavalla!\n    Maa peittyy tulvaan kaikkialla!\n    Jumala ohjatkoon!\n      Ah, Jumalamme hyvä ja suuri!\n    Maailman tulva nielee juuri\n    niin pitkälti kuin nään.\n      Nyt ikkunani suljen tälleen;\n    niin kauaks aikaa, kunnes jälleen\n    veet väistyy tahdostas entiselleen,\n    mä huoneeseeni jään.\n\n                  Suomentanut _Yrjö Jylhä_.\n\n\n\n\nGEOFFREY CHAUCER.\n\n\nEnglannin kirjallisuuden ensimmäinen suuri nimi on Geoffrey Chaucer.\nTähän saakka ovat kirjailijat häipyneet teostensa taakse keskiajan\nhämärään -- Chaucer astuu esiin ensimmäisenä tehtävästään tietoisena\nyksilöllisenä kertojana ja taiteilijana. Hän on Edward III:n ajan\nvoimakkaan kansallisen ja taloudellisen nousun sekä samalla\nvarhaisrenessanssin runoilija, sivistynyt porvari -- ei pappi eikä\naatelinen --, uuden kansan ja kielen edustaja, historiallisesti\nhuomattava asemansa vuoksi suuren kehitysvaiheen tunnuksena,\ntaiteellisesti runoutensa ikuisen nuoruuden vuoksi.\n\nChaucerin isä oli lontoolainen viinikauppias, jolla oli liikesuhteita\nmyös hoviin, minkä kautta hänen pojalleen avautui mahdollisuuksia\npäästä hovin palvelukseen. Geoffrey, joka syntyi n. 1340, oli\nilmeisesti hyvässä asemassa olevan porvarin lapsi ja sai sen mukaisen\ntietopuolisenkin kasvatuksen, mikä näkyy hänen elämänurastaan ja\nteoksistaan. Yliopistoissa suoritetuista opinnoista ei kuitenkaan ole\nsäilynyt tietoja. V. 1357 hän on Clarencen herttuattaren hovipoikana,\nmenee 1359 Ranskan sotaan, joutuu vangiksi, ja lunastetaan vapaaksi\n1360, kuninkaan ottaessa osaa lunastussummaan. Hän tuleekin nyt\nkuninkaan palvelukseen, sillä 1367 kuningas myöntää hänelle, \"rakkaalle\nkamaripalvelijalleen\" (dilectus valettus), palkinnoksi menneistä ja\ntulevista ansioista 20 (silloisen Englannin) mkn vuotuisen elinkautisen\napurahan. Näinä vuosina Chaucer on mennyt naimisiin, sillä 1366\nmainitaan kuningattaren kamarirouvan Philippa Chaucerin saaneen 10 mkn\napurahan. Hänen rouvansa sisar joutui sittemmin naimisiin herttua John\nof Gauntin kanssa, joten Chaucerista tuli tämän ylhäisen herran lanko.\n1367 Chaucer yleni kuninkaan seurueen jäseneksi (esquire), otti taas\nosaa Ranskan sotaan, ja matkustaa vv. 1370-79 seitsemän kertaa\nulkomaille kuninkaan asioissa. Vv. 1372 ja 1378 matka suuntautui\nItaliaan, jossa Chaucer tutustui Danten, Petrarcan ja Boccaccion\nrunouteen, viipyen siellä jälkimmäisellä kerralla noin 8 kk. V. 1374\nhän sai kuninkaalta uuden elinkautisen apurahan ja nimitettiin\ntullivirkamieheksi Lontoon satamaan, määräyksellä hoitaa tulliluettelot\nomin käsin. Diplomaattisista tehtävistään, tulli- ja muistakin\ntoimistaan, Chaucer ilmeisesti ansaitsi hyvin. V. 1385 hän sai oikeuden\nkäyttää tullinhoidossa sijaista, voiden siten omistaa enemmän aikaa\nkirjallisiin töihinsä. Seuraavana vuonna, hänen ollessaan uransa\nhuipulla, parlamentin jäsenenä, onni kääntyy. Hänen lankonsa, herttua\nJohn of Gaunt, oli ulkomailla ja hallitusta johti (Richard II:n\nalaikäisyyden aikana) tämän veli ja vihamies Gloucesterin herttua,\nminkä John of Gauntin puoluelaiset kyllä tulivat huomaamaan.\nJoulukuussa 1386 Chaucer menetti kaikki virkansa ja häätyi panttaamaan\nmuut apurahansa paitsi John of Gauntin myöntämää 10 puntaa. Jobin\nkohtalon täydennyksenä oli vielä hänen vaimonsa näihin aikoihin\ntapahtunut kuolema. Parin vuoden perästä, Rikhard II:n itsensä\nryhtyessä johtamaan hallitusta (1389), Chaucerin ystävät jälleen\npääsivät päivänpuolelle, ja hän itsekin sai taas toimen. Onni ei\nkuitenkaan ollut hänelle enää uskollinen: hän menetti tuon toimensa\nkahden vuoden kuluttua ja joutui taloudellisesti vaikeaan asemaan, jota\nkuningas kuitenkin lievitti suomalla hänelle 1394 20 punnan eläkkeen.\nHenrik IV korotti sitä 1399 40 markalla. Parantuneista oloistaan ei\nChaucer saanut kauan nauttia: hän kuoli lokak. 25 p. 1400. Hänet\nhaudattiin Westminster Abbeyhin, ensimmäisenä siihen kolkkaan, jossa\nniin moni Englannin suuri runoilija on hänen jälkeensä saanut viimeisen\nleposijansa. Runoilijatoveri Nicholas Brigham pystytti hänelle\nmuistomerkin. Näin Chaucer kuollessaankin säilytti esikoisoikeutensa\nEnglannin ensimmäisenä uudenaikaisena kirjailijana. Ulkoasultaan hän on\nollut myöhemmällä iällään lihavahko, vaaleaverinen, parta \"tuleentuneen\nvehnän värinen\", katse miettiväinen, maahan luotu.\n\nChaucerin tuotannossa voidaan erottaa kolme eri vaihetta: ranskalaisen\nvaikutuksen aika noin vuoteen 1380; italialainen kausi noin vuoteen\n1385, ja englantilainen, itsenäinen kypsyyskausi viimemainitusta\nvuodesta alkaen. Ranskalaisena kautena hän yleensä käyttää parittain\nsoinnutettua, 4 jambia sisältävää _Ruusun romaanin_ säettä;\nitalialaisena ns. Chaucerin stanzaa, johon kuuluu seitsemän\nkymmentavuista (= 5 jambia) säettä, soinnutetut ababbcc; ja viimeisenä\nkautena 5:stä jambista rakennettua säettä, joka soinnutetaan parittain\n(\"sankarikuplettia\"). -- Varhaiskauden tuotteista eivät kaikki ole\nsäilyneet; toisiin hänen omistusoikeutensa ei ole varma. Niinpä esim.\n_Ruusun romaani_ (The Romaunt of the Rose) voi olla vain pieneltä\nosalta hänen kääntämänsä. John of Gauntin ensimmäisen puolison kuoltua\nhän kirjoitti vv. 1369-70 runoelman _Blanche herttuattaren kuolema_\n(Dethe of Blaunche the Duchesse), jossa sureva ritari muistelee\npuolisovainajansa hyveitä ja kauneutta. Samoihin aikoihin syntyy\nrunoelma A.B.C, jossa säejaksot alkavat järjestyksessä kukin omalla\naakkosellaan. Runoelmaa _Säälin kuolemanhuudahdus_ (Exclamacion of the\nDethe of Pite) on tahdottu selittää runoilijan toivottoman ensi lemmen\nvalitukseksi, mutta sen kehittynyt muoto viittaisi myöhäisempään\naikaan. Varhaiskauden runoelmista kuvastuu yleensä alakuloinen, herkkä,\nusein uskonnollinen mieliala. -- Italialainen kausi alkaa parilla\npienemmällä kokeella, kunnes Chaucer vv. 1380-83 valmistaa loistavan\nkäännöksen Boccaccion _Filostratosta_, kertovan runoelman _Troilus ja\nCreseyde_, suorittaen tehtävän kieliniekan taituruudella ja luovan\nrunoilijan mestaruudella. Näihin samoihin vuosiin kuuluu myös osaksi\nrunomittainen käännös Boëthiuksen _Filosofian lohdutuksesta_ (De\nConsolatione Philosophiae) ja hoviallegoria _Lintujen parlamentti_\n(Parlament of Foules), jonka hän kirjoitti vv. 1381-82 kuningas Rikhard\nII:n kihlajaisiin. Danten vaikutus tuntuu runoelmasta _Maineen talo_\n(The House of Fame, 1384?), joka jää heikoksi, samoin kuin seuraavakin,\n_Tarinoita hyvistä puolisoista_ (Legende of Goode Women, 1385), jonka\nhän keskeytti, ruvettuaan miettimään pääteoksensa suunnitelmaa.\n\nChaucer kirjoitti _Canterburyn tarinat_ (The Canterbury Tales)\nsuurimmaksi osaksi taloudellisesti vaikeina vuosinaan 1386-91, käyttäen\nhyväkseen eräitä jo aikaisemmin sommittelemiaan kertomuksia.\nAlkuperäisen suunnitelman mukaan siitä olisi tullut jättiläisrunoelma,\nsillä kun pyhiinvaeltajia on 30 (oikeammin 32, vaikka Chaucer itse ei\nnäy sitä muistaneen), ja jokaisen piti jutella 4 tarinaa, olisi koko\nsarjaan kuulunut kaikkiaan 120 kertomusta. Chaucer tyytyi 24:ään,\nyhteensä n. 18.000 säettä, mikä hyvin riittää hänen runoilija-asemansa\nlopulliseksi perustaksi. Kun Decamerone oli kirjoitettu jo ennen v.\n1350 ja oli varmaan laajalle levinnyt Italiassa Chaucerin käydessä\nsiellä, ja kun kehyskertomus muutenkin oli keskiaikana tunnettu, ei\nChaucerin voi myöntää osoittaneen alkuperäistä keksijäkykyä\nkäyttäessään sitä muotoa. Hänen kehyksensä laatu vain on sikäli\nonnistuneempi kuin esim. Decameronen, että se soi luontevan,\ntaiteellisesti antoisan esiintymistilaisuuden silloiselle todella\nelävälle ja olemassaolevalle Englannin tavalliselle kansalle. Siihen\nkuuluvana runoilija antaa siitä sekä omin että sen itsensä sanoin mitä\nkirkkaimman ja monipuolisimman kuvan, lämmittäen kaiken inhimillisen\nmyötätunnon syventämällä huumorilla, ja elvyttäen taustan ihanalla\nEnglannin kevään kuvauksella. Tähän perustuu Chaucerin maine ja ansio\nensimmäisenä itsenäisenä, uudenaikaisena englantilaisena runoilijana --\nei siis siihen asiasisältöön, mitä pyhiinvaeltajat kertovat, sillä se\non silloisten latinalaisten, italialaisten ja ranskalaisten\njuttulähteiden yhteistä aineistoa. Tutustuttuaan tähän otettuun\nPrologiin lukija varmaan näkee ilmielävinä siinä esitetyt henkilöt,\n\"Asekaavun ravintolan\" (\"The Tabard Inn\"), vielä enemmän: Kevään\nelvyttävän voiman, jonka suuri runoilija on muutamin säkein kuvannut\nniin, että se virkistää meitä vielä tänään samoin kuin puoli\nvuosituhatta sitten.\n\n\n\nCANTERBURYN TARINAT.\n\nPROLOGI.\n\n\n    Kun leudot sadekuurot huhtikuun\n    on kevään tuoneet luontoon kahlittuun,\n    kun kuivaa maata huuhtoo raikkaat veet,\n    ja nurmikot on kukkiin puhjenneet;\n    kun länsituuli lempeästi soiden\n    puut, korret metsäin, vainioiden\n    taas herättää, kun kehrä auringon\n    jo jyrkänteensä puoliväliss' on,\n    kun pikkulinnut laulelevat myötään\n    ja ehtimättä nukahtaa ees yötään:\n    niin kiihtää niitä luonto keväimen; --\n    pois kauas silloin halaa ihminen,\n    päin kaukorantaa pyhiinvaeltajaa\n    luo outoin pyhimysten kaipuu ajaa,\n    ja kaikkialta äärilt' Englannin\n    luo Canterburyn pyhän marttyyrin\n    vaeltaa häntä rukoilemaan kansa\n    ja saamaan lievennystä vaivoissansa.\n\n    Niin sattui juuri tuohon aikaan näin,\n    kun Southwarkissa majataloon jäin\n    -- näät Canterbury'in hartahalla miellä\n    mä kuljin pyhiinvaeltajan tiellä --\n    ett' yöpyi sinne seuraa enemmän;\n    on heitä kaksikymment' yhdeksän,\n    ja lähteissänsä pyhiinvaeltamaan\n    he sattuivat näin kaikki seuraan samaan.\n\n    Myös heitä mietteet hurskaat oli tuoneet,\n    ja väleen saivatkin he tallit, huoneet.\n    Ei pyytää voinut sijaa parempaa;\n    ja tuskin päivä painui metsän taa,\n    kun jouduin heidän kanssaan puheisiin\n    ja tutustuinkin jokaiseen jo niin,\n    ett' aioin nousta varahin ja jatkaa\n    tuon seuran kera huomisesta matkaa.\n    Mut koska aikaa on ja tilaa mulla,\n    ja ennenkuin voin kertomukseen tulla,\n    niin tuntuu sopivalta esittää\n    nyt teille arvon mukaan seura tää;\n    jokaisen tarkoin kuvaan vuorollaan,\n    ken oli hän ja mikä arvoltaan,\n    ja millainen häll' oli asu, nuttu:\n    niin ritarista alkakoon siis juttu.\n\n    Mies kunnian on siellä, RITARI\n    -- kun kerran kannukset hän ansaitsi,\n    sen jälkeen oikeutta, kunniaansa\n    hän puolusti ja vapautta maansa.\n    Hän, herrans' armeijassa arvon mies,\n    myös maista vieraistakin paljon ties;\n    niin pakanain kuin kristittyjen mailla\n    hän urho kuulu oli vertaa vailla.\n    Hän valtas kerran Aleksandriaa,\n    hän Preussissa sai pidot aloittaa\n    muit' arvoisiaan ennen useasti.\n    Hän matkas Venäjällä, minne asti\n    niin arvokkait' ei eksy kastetuita.\n    Hän Granadassa kesti taisteluita,\n    ja Algerian kaukokansan voitti;\n    myös Belmariessa voitto hälle koitti,\n    hän Kreetan meren ulapoilla sousi\n    ja usein maihin voittajana nousi.\n\n    Viistoista sotaa veristä hän muisti,\n    ja turnajaisiss' uskottoman suisti\n    hän Tramissenen luona kolmesti.\n    Tää urho mainehikas taisteli\n    myös armeijassa Palateian herran\n    kukistain Turkin uskottomat kerran:\n    hän palkinnon sai arvokkaimman siitä.\n    Hän oli urhokas, mut ei se riitä,\n    hän viisas oli, vilpitön ja avoin,\n    tavoiltaan puhdas neitokaisen tavoin,\n    ja sana karkea ei milloinkaan\n    viel' ollut noussut hänen huuliltaan.\n    Näin siinä nuhteettoman ritarin.\n    Mut miehen asua jos kuvaisin:\n    vaikk' oli oivallinen ratsu hällä,\n    ei puku loistava sen isännällä.\n    On huono hällä yllä asetakki,\n    niin tahrainen, ja huono myös on lakki.\n    Näät äsken palasi hän retkeltään\n    ja alkoi oitis vaelluksen tään.\n\n    Isäänsä nuori KNAAPPI seuraa tiellä;\n    kuin aina rakastunut, ilomiellä,\n    hiuksin kiharin -- ja niinkuin näytti,\n    hän tuskin kahtakymmentäkään täytti.\n    Hän hoikka oli, mutta jäntevä\n    ja liikkeiltänsä ihmeen vikkelä.\n    Hän oli taistoiss' ollut tulisissa\n    Picardiassa sekä Flanderissa\n    ja ansioista töittens' ainokaisten\n    sai toivoa jo suosiota naisten.\n    Hän kulki koreasti kirjailtuna\n    kuin kevään kukkanurmi valkopuna.\n\n    Hän puhkes alinomaa lauleluun,\n    hän raikas oli lailla toukokuun.\n    Häll' oli takki väljähihainen,\n    ja ratsastaa hän osasi jos ken.\n    Hän tanssi sirosti, hän taisi laulut\n    ja hältä syntyi runot sekä taulut.\n    Ei lemmenkiihkossaan hän kauempaa\n    kuin satakieli voinut nukahtaa.\n    Hän nöyrä oli -- moista harvoin löytään --\n    ja leikkas isälleen, kun käytiin pöytään.\n\n    Vain ASEMIES se seuras nuorukaista\n    -- tää kaihtoi seuraa suurta, palvovaista;\n    hän oli vaatetettu vihreään;\n    ja saatavilla, tuliterässään\n    vyön alla kiilsi sulkapäiset nuolet.\n    Hän tunsi asemiehen työt ja huolet,\n    ties, minkälaiset nuolet ilmaan nousi.\n    Kädessä miehen oli vankka jousi.\n    Hän ahvettunut, riuska keropää,\n    tais viettää metsämiehen elämää.\n    Häll' oli vanne käsivarressaan,\n    ja kilpi sekä miekka kupeellaan;\n    ja toisen kyljen yllä välkehtäin\n    taas veitsi riippui koristelluin päin;\n    hopeinen solki hohti leuan alla\n    ja, niinkuin ikään metsänvartijalla,\n    myös torvi roikkui mutkass' olkaimen.\n\n    Näin siellä nunnan, PRIORITTAREN,\n    niin ujon, lempeän -- jos vannoikin,\n    hän sanoi: kautta Pyhän Ludvigin!\n    Hän, rouva Eglantine nimeltään,\n    korotti messuss' äänen täytelään\n    ja nenääns' äänsi tapaan moitteettomaan.\n    Myös ranskaa sointuvasti puheen lomaan\n    hän lausui, niinkuin koulu Stratfordin\n    meill' opettaa -- ei kieltä Parisin.\n    Hän seuratavat tunsi tarkalleen;\n    hän kastikkeess' ei käynyt sormineen\n    ja ruokaa tiputtanut huulilt' ei.\n    Niin kauniisti hän palan suuhun vei,\n    ett' aivan puhdas oli leuan alus.\n    Hän säädyllinen aina olla halus.\n    Ja huulensa hän pyyhki aina niin,\n    ett' yhtään tahraa maljan reunamiin\n    ei ilmestynyt, kun hän siitä joi.\n    Hän hienostunein elein atrioi.\n    Hän muuten oli sangen tarkkaavainen\n    ja viehättävä, vaatimaton nainen,\n    ja pyysi menoissansa aina kovin\n    näin jäljitellä käytöstapaa hovin,\n    ett' ois hän arvostama ihmiskunnan.\n    Mut sana vielä sydämestä nunnan:\n    hän oli hurskas, säälivä ja hellä,\n    hän itki katkeralla sydämellä\n    kun näki hiiren loukkuun nääntyvän.\n    Ja pikku koiriansa syötti hän\n    vain maidolla ja lihan, leivän muruin;\n    hän yhden niistä hautas raskain suruin,\n    pois toista vaali alta kalikkain.\n    Hän tunnetta ja sydänt' oli vain,\n    vaikk' asultaan hän kulki ylhäisenä.\n    Häll' oli harmaat silmät, suora nenä;\n    suun punaisen ja sievän hällä näin\n    ja otsan puhtaan, ylvään erittäin.\n    Se vaaksan levyinen ol' aivan varmaan,\n    ja mittava myös oli piiri parmaan.\n    Hän kantoi aistikasta vaatepartta.\n    Koralliketju kaunis käsivartta\n    myös kiersi vihreältä hohtaen.\n    Ja siitä riippui solki kultainen,\n    miss' ensin oli kruunu sekä A\n    ja alla: AMOR VINCIT OMNIA.\n    Hänt' eräs toinen NUNNA seuras tiellä\n    ja kolme PAPPIA näin vielä siellä.\n\n    Näin MUNKIN, joka luotiin valtikkaan\n    ja lemmentöihin, ratsun satulaan,\n    jot' apotiksi varmaan luuli kansa.\n    Häll' orhit uljaat oli tallissansa:\n    kun ratsullaan hän ajoi tuulta päin,\n    niin tiukusuitset soitti helskyttäin\n    kuin soineet kellot luostarin ois, jossa\n    tää \"lordi\" ahtaass' asui kammiossa.\n    Ja Pyhän Benedictin säännöt, lait\n    hän vanhentuneiks, turhan tarkoiks kait\n    jo tunsi -- niistä välittäen viis\n    hän uutta aikaa seurasikin siis.\n    Ja palttua hän antoi sille laille,\n    mi kielsi munkin menon riistamaille.\n    Hänestä säädös, joka sanoi että\n    kuin kala kuivalla ja ilman vettä\n    on munkki ulkopuolla luostarin,\n    ei ollut arvoinen ees osterin.\n    Ja oikein miettikin hän mielestäin.\n    Miks alinomaa köyryselin näin\n    hän silmät kirjoiss' istuis ahkerasti\n    tai töissä raatais aamust' iltaan asti,\n    jos Augustinus käskee? Siit' ei taikaa!\n    Ken hoitais asioita sillä aikaa?\n    Siks oli hällä ratsu suurin huoli\n    ja vinttikoirat, nopeat kuin nuoli.\n    Ja mieltyneenä ajoon jänisten\n    hän metsästeli rahaa tuhlaten.\n    Hihoissa munkin turkispäärmeet näin\n    niin kalliit kuin voi saada täälläpäin.\n    Ja leuan alle hiipan kiintimeksi\n    hän kultaneulan omituisen keksi:\n    näät lemmensolmu päässä oli sen.\n    Kuin peili väikkyi kalju miekkosen,\n    ja kasvot kiilsivät kuin tihkuin voita.\n    Ei laiminlyönyt herra atrioita.\n    Kaks silmää kiiluvaista päässä pyöri,\n    kun pätsin lailla puhkuen hän hyöri.\n    Hän saappaat niinkuin ratsunsakin hoiti.\n    Prelaatin hienon näin -- en häntä moiti.\n    Ei haamu nälkiintynyt ollut hän.\n    Hän piti joutsenpaistist' enimmän.\n    Kastanjanruskean näin orhin hällä.\n\n    Näin hauskan VELJEN [kerjäläismunkki] päällä hilpeällä\n    -- mut arvokas hän oli tarpeen mukaan.\n    Näät neljän veljeskunnan kesken kukaan\n    puheissa vetänyt ei hälle vertaa.\n    Omalla vastuullaan hän monta kertaa\n    häät vietti kera immen, nuoren lesken.\n    Hän arvoon nousi veljeskunnan kesken,\n    hän seudun rälssimiesten ystävyyttä\n    ja suosiota nautti -- eikä syyttä.\n    Myös arvon rouvat kaupungista anoi\n    ripille veljen luo -- hän itse sanoi:\n    lisensiaatti on hän arvoltaan;\n    niin suurt' ei valtaa pastorillakaan.\n    Hän tunnustukset kuulee myötämiellä,\n    ei hevin synninpäästöä hän kiellä\n    ja ilomielin sovituksen suo\n    hän sille, joka almut oivat tuo;\n    hyväksi köyhän veljen uhri on\n    näät takuu taivaallisen suosion.\n    Ken aarteistansa pois noin osan antaa,\n    syyn tunnon sydämessään varmaan kantaa.\n    Näät monell' on niin kova sydän, että\n    surunsa kärsii ilman kyynelettä.\n    Siis sijaan rukousten, kyynelten\n    tuo kultaa eteen köyhäin veljien!\n    -- Hän poveltansa otti neulat, puukot\n    lunastain niillä impysiltä suukot.\n    Hän äänellänsä kaikki mielet voitti,\n    myös huilua hän taitavasti soitti;\n    hän laulustaan sai aina palkinnon.\n    Kuin lilja kaulans' oli tahraton.\n    Mut vahva oli hän kuin voimamies.\n    Tien krouviin jokaiseen hän tarkoin ties\n    ja rengit, viinurit hän paremmin\n    kuin sairaat, kerjäläiset tunsikin.\n    Sill' eihän hänen arvoisensa herran\n    näät sovi, jos ei pakko vaadi kerran,\n    noin seurustella kera kurjimpain;\n    se hyödytönt' on, maineen pilaa vain.\n    Siks roskaväkeä hän karttoi, mutta\n    luo niiden, joilla riitti rikkautta\n    ja ruokaa yltäkyllin, saapui veli,\n    hän heitä palvoi sekä imarteli.\n    Hän oli hyveen miehist' ensimmäinen\n    ja veljeskunnan paras kerjäläinen:\n    vaikk' oli suuri lesken ahdinko,\n    niin lempeän hän \"In principio\"\n    kun lausui, niinpä ropo heltis heti,\n    hän siitä suuren rikkauden veti.\n    Kuin nulkki huutaa, nalkuttaa hän jaksoi,\n    ja kansa hälle lemmenneuvot maksoi.\n    Ei silloin köyhä mies hän ollutkaan,\n    ei nukkavieru kaapu verhonaan\n    hän kulkenut kuin kurja munkkiveli,\n    jok' aherrellen luostarissa eli.\n    Hän ylväänä kuin piispa ikään kulki.\n    Ja virkapuku varren vankan sulki\n    kuin kello pyöreänä laskeutuin.\n    Hän äänsi sievistellen, simasuin\n    suloista kieltä puhuakseen näin.\n    Kun harppuansa lauluun virittäin,\n    hän päänsä nosti, silmät tuikki silloin\n    kuin taivaan kiiluvaiset pakkasilloin.\n    Hubertiks arvon veljen kaikki ties.\n\n    Siell' oli kaksiparta KAUPPAMIES:\n    hän satulassa istui ylväin päin.\n    Jaloissa kauniit paulakengät näin\n    ja päässä lakin aito majavaa,\n    sen kaltaista kuin Flanderista saa.\n    Hän puhui vakaasti ja arvokkaasti\n    ja voitontoiveistansa aina haasti;\n    ois turvattava meri Hollantiin,\n    ja kaupan haahdet suojattava niin.\n    Hän markkinoilla vaihtoi, osti, myi\n    ja kaupoissansa hyvin menestyi.\n    Ei hänen veloistansa tiennyt kukaan,\n    niin tulot kuin myös menot tarpeen mukaan\n    tää kunnon mies näät oppi peittämään\n    -- en paha kyllä muista nimeään.\n\n    Ja PAPPI Oxfordista oli siellä,\n    hän pitkälle jo ehti opin tiellä.\n    Kuin harava on hällä hevonen,\n    mut lihassa ei isäntäkään sen:\n    vaan kuoppaposki, tosin raitis kyllä.\n    Hän kulki nukkavieru viitta yllä,\n    näät seurakuntaa hälle viel' ei suotu,\n    ei virkaan maalliseen myös häntä luotu.\n    Enemmän kammiossa ajatusta\n    näät kiehtoi kirjapinkka punamusta\n    ja mietteet syvät Aristoteleen\n    kuin kasukat ja messut virsineen.\n    Suur ehkä filosofi oli hän,\n    mut kultaa kertyi sitä vähemmän.\n    Kaikk' ansionsa, annit tuttavain\n    hän uhras kirjoihin -- sen nähdä sain.\n    Sen eestä rukoili hän ilomiellä,\n    ken häntä auttaa tahtoi opin tiellä.\n    Vei luvut hältä kaiken ajan, vaivan:\n    suun avas hän, jos oli pakko aivan,\n    mut viisaasti hän silloin haastoikin\n    ja iskevästi, kääntein sukkelin.\n    Hyveitä palvoen hän mieluusti\n    muit' opetti ja itse kuunteli.\n\n    Näin LAKIMIEHEN viisaan, etevän;\n    laintuntija jos kukaan oli hän\n    ja sitä paitsi, niinkuin kaikki ties,\n    myös maltillinen, sangen hieno mies.\n    Hän nautti arvonantoa ja siksi\n    sai usein asettua tuomariksi,\n    kun sattui tärkeimpiä asioita;\n    ja taitavasti ratkaiskin hän noita.\n    Hän saanut oli maineen, suosion,\n    omisti kultaa, kalliin puvuston.\n    Näät kelpo tulot hälle virka tuotti:\n    niin hänen sanoihinsa kaikki luotti.\n    Hän vilkkaana ja toimekkaana kulki\n    -- niin uuras ollut ei kuin näytti julki.\n    Lainsäädön, tuomiot hän kautta maan\n    ajoista tunsi Wilhelm-kuninkaan.\n    Hän asiakirjat kyhäs tuotapikaa,\n    eik' yhtään niissä nähdä voinut vikaa.\n    Lainpykälät kaikk' ulkoa hän ties.\n    Ja ratsuvaippaa tummaa kantoi mies\n    sen kiintäin silkkivyöllä raitaisella.\n    Hänt' enempää en tahdo kuvaella.\n\n    Myös RÄLSSIMIEHEN joukoss' olla piti;\n    jos oli parta valkea kuin viti,\n    niin kasvot punersivat nuorekkaina.\n    Hän viininaukun aamull' otti aina.\n    Näät ystävänä elon riemujen\n    tuo kelpo poika Epikuroksen\n    näin mietti: tosionnen ainoon saa,\n    ken muistaa nautinnoita rakastaa.\n    Tilallaan uljaasti hän asuskeli,\n    kuin seudun Pyhä Julianus eli.\n    Hän tarjos parhaat oluet ja leivät\n    ja viinit, joiden vertaa vieraat eivät\n    ois missään saaneet -- niitä kaikki kiitti;\n    myös lihaa, kalaa yltäkyllin riitti.\n    Niin virtas pöytään ruoat sekä juomat\n    ja herkut kaikkinaiset, luonnon suomat.\n    Ja konsa vuodenajat vaihtui, niin\n    myös eri paistit, liemet tarjottiin.\n    Hän tarhastansa peltokanat kantoi,\n    ja pato hälle lahnat, hauet antoi.\n    Ties kokki, että seuras aika kyyti,\n    jos puuttui kastikkeesta suola, ryyti.\n    Ja pöytä, liinoillansa herkkulasti,\n    salissa seisoi aamust' iltaan asti.\n    Hän, käräjillä tuomar' toimeltaan,\n    on edustaja eessä kuninkaan.\n    Mä vyössä tikarin näin heiluvan\n    ja silkkimassin maidonvalkean.\n    Hän oli ollut myöskin sheriffinä\n    ja varainhoitajana, kuulin minä.\n\n    Näin siellä KUTOJAN ja NIKKARIN,\n    myös VERHOILIJAN sekä VÄRJÄRIN,\n    ja vielä pienen KANGASKAUPPIAAN,\n    mä siitä aika hauskan joukon saan.\n    On siinä veljeskunta viisipäinen\n    ja puku kaikilla myös yhtäläinen.\n    He matkasivat asuin uutukaisin:\n    ei tikareissa messinkiä laisin,\n    vaan hopeaiset kahvat loisti noissa.\n    Vyön alla raha helskyi kukkaroissa.\n    Jokainen näytti kunnon porvarilta,\n    jot' arvon miesnä kunnioitti kilta.\n    Jokainen viisas oli, paljon ties\n    ja olis ollut valmis neuvosmies.\n    On heillä rahaa, ansiot myös aimot,\n    siit' iloitsivat erittäinkin vaimot.\n    Mi häpeä, jos ollut ei ois niin!\n    Matammiks heitä aina mainittiin,\n    ja kirkkoon ennemmin kuin köyhä kansa\n    he astelivat juhlaviitoissansa.\n\n    He oman KOKIN toivat mukanaan\n    luukeitot, kananpojat laittamaan\n    ja punnitsemaan mausteet tarkalleen.\n    Ties reseptin hän Lontoon olueen;\n    hän paahtoi, paistoi, liemet hyvät laittoi\n    ja hillot, piiraat, jotka varmaan maittoi.\n    Mut harmiks suureksi näin seikan tään:\n    häll' oli lyöttöhaava reidessään;\n    kuin mestari hän hyytelöitä vatkas.\n\n    Ja MERIMIES myös joukossamme matkas;\n    hän lännest' oli, Dartmouthista kai.\n    Hän alleen jostain vuokrakaakin sai,\n    joll' isännästään oli raskas taakka.\n    On villaviitta päästä polviin saakka,\n    ja vyössä riippuu puukko koruton.\n    Hän oli kärventämä auringon.\n    Näin miehen aika veitikaksi heti.\n    Bordeaux'sta seilattaissa tuikut veti\n    hän nahkaansa, kun nukkui laivuri.\n    Hänt' omatunto harvoin soimasi.\n    Jos taisteluun hän joutui sekä voitti,\n    hän voittosaaliin tyystin juoda koitti.\n    Mut suojaa löytää, luotsata kuin hän\n    ja kestää vaarat meren hyrskivän\n    tai aikaa nähdä tähtikartan mukaan\n    -- ei tainnut Kartagosta Hulliin kukaan.\n    Hän vahva oli, eikä tyhmä toki;\n    hän myrskyt lukemattomat jo koki,\n    hän selvill' oli kyllä satamista\n    Kap Finisterreen asti Skotlannista,\n    Bretagnen poukamat ties tarkkaan aivan\n    -- ja \"Magdaleena\" nimi oli laivan.\n\n    Ja viisas TOHTORI myös joutui mukaan;\n    ei lääketieteen tuntijana kukaan\n    vois hälle vertaa vetää päällä maan,\n    hän perehtyi myös astronomiaan.\n    Hän käyttäin taitavasti salataikaa\n    pidätti potilaansa pitkäks aikaa.\n    Hän saattoi säätää kierrot taivaan tähden,\n    sen asemasta ihmisonnen nähden.\n    On hällä tarkka tieto, oivallus:\n    jos kuumuus, kylmyys, kuivuus, kosteus\n    syy sairauden oli, oitis ties\n    sen kokenut ja tutkistellut mies.\n    Ja taudista kun perille hän pääsi\n    pian ohjeensa hän potilaalle sääsi.\n    Hän naapuriinsa, apteekkariin luotti,\n    tält' aina pulverit ja rohdot tuotti.\n    He apuun saapuivat, jos toinen pyys;\n    ei eilen alkanut tää ystävyys.\n    Hänelle Esculapius on tuttu,\n    Dioscorides, Rufus -- sama juttu --\n    ja Hippokrates, kuulu Gallienus,\n    Serapion ja Razis, Avicenus,\n    Averroes, Damascenus, Konstantinus,\n    Bernard ja Gatesden ja Gilbertinus.\n    Hän säännösteli ruokajärjestystä\n    rakastain ruokaa ravitsevaa, kystä\n    ja ylensyömisiä vastustain.\n    Hän Raamattua tunsi vähän vain.\n    Puvussa hehkui punainen ja sini,\n    ja silkkivuorit loisti silmihini.\n    Hän muuten prameileva ollut ei.\n    Hän ruton tuomat rahat säästöön vei.\n    On lääketieteess' arvo kullan suuri:\n    hän kultaa rakastikin siksi juuri.\n\n    Näin hurskaan ROUVAN BATHISTA myös tuolta,\n    vain lievä kuurous toi hälle huolta.\n    Sai hänen neulomostaan puvut, joita\n    ei tuotteet Ypernin tai Gentin voita.\n    Muut seurakunnan naiset kirkkoon mennen\n    ei alttarille käyneet häntä ennen,\n    mut niin jos tapahtui, hän raivoissaan\n    unohti hartauden kokonaan.\n    Ja liinat kalliit peitti päätä, kaulaa,\n    -- ne painoi varmaan kymmenkunta naulaa --\n    kun kirkkoon käyskeli hän sunnuntaina.\n    Jaloissa kengät hienot oli aina\n    ja punaiselta heloittavat sukat.\n    Myös posket punersi kuin ruusunkukat.\n    Hän oli vaimo kunniallinen:\n    viis miestä sai hän, varmaan tiedän sen,\n    jos nuoruusajan ystävät jää pois;\n    mut turha niitä selvitellä ois.\n    Hän käynyt oli maissa kaukaisissa\n    ja kolmesti jo Jerusalemissa,\n    Bolognan, Kölnin, Rooman ylpeän\n    ja Pyhän Jaakon kirkon näki hän.\n    Hän paljon oppi matkatessaan noin.\n    Hän oli herkkusuu, sen taata voin.\n    Kuin kilpi häilyi hattu korkealla,\n    kun huoletonna tasa-astujalla\n    hän ajoi kädessänsä ratsuraippa.\n    Kiers' uhkeill' uumillansa jalkavaippa,\n    jaloissa kirkas kannuspari soi.\n    Hän tuttavilleen nauroi, ilkamoi.\n    Ja lemmenjuomia hän sekoitteli,\n    sen verran menneess' ajassa hän eli.\n\n    Sain erään kirkonmiehen seuraksi:\n    hän oli pitäjänsä PASTORI.\n    Mies köyhyydessä eli kyllä, mutta\n    häll' oli sanan, hengen rikkautta.\n    Hän oli oppinutkin sitä paitsi.\n    Hän seurakuntaa hartain mielin kaitsi\n    ja evankeljumia Kristuksen\n    opetti kuulijoilleen iloiten.\n    Hän hurskain mielin, kärsivällisesti\n    niin monet vastoinkäymisensä kesti.\n    Ei kymmenyksistänsä kiroillut\n    tuo kunnon pappi, vähään tottunut.\n    Sen sijaan hänen uhrilahjoistansa\n    sai almut seurakunnan köyhä kansa.\n    Pois vielä hänen omastaankin riitti;\n    hän vähään tyytyi, Luojaa siitä kiitti.\n    Hän hoiti laajaa, harvaa pitäjää,\n    mut estänyt ei häntä ukkossää\n    sen syrjäisimpään salomökkiin asti\n    luo sairaan, murehtivan nopeasti,\n    kädessään sauva jalan rientämästä.\n    Hän kiinni piti ohjeestansa tästä:\n    Tee, toimi ensin, sitten opeta!\n    Hän muisti Raamattunsa sanoja,\n    ja näitä myöskin, yhtä arvokkaita:\n    Jos kulta ruostuu, kuink' on raudan laita?\n    Jos pappi, uskon tuki, turman tuottaa,\n    niin mitä sitten rahvaalta voi vuottaa?\n    Ja häpeäksi, uskoa voin sen,\n    ois lauma puhdas, paimen saastainen.\n    Niin hyveen tiellä papin käydä pitää\n    ja kylvää siemen, joka laumass' itää.\n    Ei seurakuntaa vuokrata hän tainnut\n    näin jättäin lauman, jota oli kainnut,\n    ei pyhiin juossut, eikä Lontooseen\n    siell' ehkä sielumessut saadakseen\n    tai veljeskuntaan yhtyäkseen siellä.\n    Hän katraassansa viihtyi ilomiellä,\n    ja sudet tarhaan syöksymästä esti.\n    Hän hyvä paimen oli totisesti.\n    Ja vaikka hurskaan nimeä hän kantoi,\n    hän syntiselle aina armons' antoi.\n    Ei kiivas, kopea hän ollut laisin,\n    vaan aina mitä säysein, malttavaisin.\n    Hän hyvyydellä tahtoi kääntää näät\n    noin taivaan puoleen sielut itsekkäät.\n    Mut tavatessaan uppiniskaisen,\n    lie ollut alhainen tai ylhäinen,\n    hän purevasti oitis nolas tään.\n    Parempaa pappia ei löytyiskään.\n    Ei loisto, maine häntä häikäissyt,\n    hän vältti omantunnon epäilyt\n    ja seuras säädöksiä Kristuksen\n    niit' opettain ja itse totellen.\n\n    MAAMIEHEN pappi mukaans' oli tuonut.\n    Mies monet kuormat oli lantaa luonut.\n    Näät vahva työmies oli papin veli,\n    hän hurskaan miehen tavoin rauhass' eli\n    rakastain yli kaiken Luojaa taivaan,\n    jolt' avun sai hän murheeseen ja vaivaan,\n    ja lähimmäistä niinkuin itseään.\n    Hän pui tai ojaa kaivoi mielellään\n    keralla kurjimpien köyhien\n    ja ilman palkkaa, nimeen Kristuksen,\n    hän kymmenykset tarkoin muistaa jaksoi,\n    ne päivätöin tai karjantuottein maksoi.\n    Pusero verhonaan hän ratsasti.\n\n    Lopuksi oli _vouti, mylläri\n    ja annekauppi, haastemies_ ja vielä\n    myös _hankkija_ ja minä -- muit' ei siellä.\n\n    Ei MYLLÄRILLE voimiss' ollut vertaa,\n    sen näyttänyt hän oli monta kertaa;\n    näät painissa kun voimiaan hän koitti,\n    hän pässin palkinnokseen aina voitti.\n    Tuo lyhyt, harteva mies helpohkosti\n    pois saranoilta ovet raskaat nosti\n    tai murskas päällään, kohti syöksymällä.\n    Punainen takkuparta oli hällä\n    kuin lapio niin leveä ja suuri.\n    Ja nenänvarren keski paikoin juuri\n    näin käsnän, jossa karvat punervat\n    kuin sian korvajouhet seisoivat.\n    Sen alla aukes sierainpari musta.\n    Vain miekka, kilpi vastas varustusta.\n    Suu oli avara kuin uuni ikään,\n    se kiinni painui tuskin hetkeksikään.\n    Hän suutaan pieksi, rivot laulut muisti,\n    hän toisten jyvät laareihinsa puisti\n    ja tullin peri kolminkertaisen.\n    Sinervä lakki, mekko valkoinen\n    ol' yllään -- ja hän suusta säkkipillin\n    puhalsi lähteissämme laulun villin.\n\n    Ja HANKKIJA, hän Templest'[1] oli mies,\n    kuin isäntänsä, lakimiehet, ties\n    hän kuinka ostettava muona on.\n    Hän oli ammatissaan verraton:\n    niin taitavasti näät hän osti, myi,\n    ett' aina varallisuus lisääntyi.\n    Kai onkin armolahja Jumalan,\n    ett' äly moisen oppimattoman\n    noin voiton järjestä vie viisaampain.\n    Päämiehiä ja tuntijoita lain\n    häll' yli kolmekymmentä on, joista\n    -- sen uskoa voi -- varmaan kaksitoista\n    ois kenen hyvään lordin varat, mannut\n    tääll' Englannissa järjestykseen pannut,\n    niin että tilallansa lordi ylväin\n    ois voinut elää vaikka kultaa kylväin\n    tai, jos niin halus, vaatimattomasti.\n    Ja heistä piirikunnat nopeasti\n    sai turvan tukalimpiin aikoihin --\n    mut hankkija vei voiton heistäkin.\n\n[1] Lakitieteen opiskelijain keskus Lontoossa, samalla paikalla kuin\ntemppeliritarien linna keskiajalla, mistä nimi.\n\n    Mies kiivas, ylen hoikka oli VOUTI.\n    Hän partans' ajaa aamusella jouti.\n    Pois korvilta on parvet hiusten,\n    päälaki keritty kuin pappien.\n    Ja sääret pohkeettomat, hontelot\n    niin suorat olivat kuin korennot.\n    Jok'ainut kunnoss' oli aitta, vaja;\n    ei niissä vikaa löynnyt tarkastaja.\n    Kas kuivuudesta, sateista hän, nähkää,\n    ties kuinka viljat syksyyn kasvoi tähkää.\n    Ja isäntänsä lampaat, karjalaumat,\n    ja ratsut, maitohuoneet, aitat, aumat,\n    siis kaikki voudin huolet, taitavasti\n    ja täsmälleen hän hoiti siitä asti,\n    kakskymmentä kun lordi itse täytti.\n    Hän tilit virheettömät aina näytti.\n    Jokainen paimenpoika, renki ties,\n    ett' on hän ankara ja tarkka mies.\n    ja pelkäs häntä niinkuin kuolemaa.\n    Ja hänen kotiansa komeaa\n    puut auringolta varjos mainiosti.\n    Hän viisaammin kuin lordi itse osti.\n    Ei ollut laisinkaan hän varaton.\n    Hän saadaksensa lordin suosion,\n    vei hälle lahjat hänen omastansa,\n    sai vastaan hatun, nutun -- kertoi kansa.\n    Työt monet opittuaan nuorna varhain\n    puuseppä olikin hän mitä parhain.\n    Kupeella säilän ruostuneen mä näin,\n    kun kelpo harmollansa eteenpäin\n    hän yllään pitkä sinimekko kulki.\n    Ja nimi oli Scot -- sen sanon julki.\n    Tää vouti seuraan saapui Northfolkista,\n    siis Baldeswellin lähikaupungista.\n    Hän verhos itsensä kuin munkkiveli\n    ja jonon viimeisenä ratsasteli.\n\n    Käyn sitten HAASTEMIESTÄ kuvaamaan:\n    kuin keruubi hän hehkui kasvoiltaan.\n    Hän oli liirusilmä, takkupäinen,\n    hänellä naama oli näppyläinen\n    ja parta lyhyt, kulmat tuuheat.\n    Pois hänen tieltään lapset juoksivat.\n    Ei tulikivi, lyijyvalkoinen,\n    ei boraksi, ei määrät happojen,\n    ei elohopea, ei salva mikään,\n    ei voide tuimin, kirpelin niin ikään\n    ois vaalentanut poskipäitä noita,\n    tai silitellyt ihon kupuloita.\n    Hän sipulia, kynsilaukkaa haukkas\n    ja tuimat viiniryypyt päälle naukkas.\n    Kuin hullu hoilasi hän juodessaan\n    ja päästyänsä kelpo hutikkaan\n    hän mieli kääntää puheen latinaksi.\n    Lainkirjoista hän lausepartta kaksi\n    tai kolme muisti -- eikä ihme tuo;\n    monesti päivässä hän kuuli nuo.\n    Ja voihan ääni harakan tai rastaan\n    kuin ihmisääni huutaa sulle vastaan.\n    Mut toiseen asiaan jos poikkes vain,\n    niin latinansa oitis lopettain\n    hän: \"Questio qvid juris\" silloin huus.\n    Siin' oli hauska, kelpo lurjus uus.\n    Hän viinituopista, niin sattui hälle,\n    soi vuodeks jalkavaimons' ystävälle\n    ja valmis oli anteeks antamaan.\n    Ja narreja hän puijas puolestaan.\n    Mut tavatessaan kelpo ystävän\n    hän neuvoi oitis, että säikkymän\n    ei pidä arkkiteinin kirousta,\n    jos ei lie kukkarossa sielus musta:\n    \"näät rahalla voit ostaa pannan pois,\n    jos sielus kukkaross' ei kiinni ois\".\n    Mut synnillinen valhe pääsi hältä.\n    Näät syyllinen ei kirousta vältä:\n    tuo kirous myös turman, tuomion:\n    siis pannaa peljättävä aina on.\n    Hän tunsi hiippakunnan nuoret naiset,\n    näät heidän askelensa horjuvaiset\n    hän tarkoin valvoi, heitä neuvoen.\n    Näin hänen päässään suuren seppelen:\n    kuin oluttuvan merkin ihan juuri,\n    ja kilpenänsä vielä leipä suuri.\n\n    Ja hyvää ystäväänsä seuras, kas\n    mies Roncevalin, ANNEKAUPPIAS.\n    Vast'ikään paavin luota saapui tuo.\n    Hän lauloi: \"Armas, milloin saavut luo...\"\n    Ja haastemiehen ääni matala\n    säesti häntä niinkuin pasuuna.\n    Ol' annekaupin tukka vahanlainen,\n    niin kellervä, mut hieno, pellavainen.\n    Päälaelt' alas raskaat kiharat\n    kuin laineet hartioille valuivat.\n    Hiukset hienot pääsi valloilleen,\n    näät huviksensa oli päähineen\n    hän reppuun pannut, ratsastellen näin\n    uusmuotisesti melkein paljain päin:\n    päälaell' oli hilkka ainoastaan;\n    kuin jänönsilmät tuikki sieltä vastaan.\n    Ja kaulass' oli kuva Kristuksen.\n    Hän satulassa, eessä polvien\n    toi pyhäinjäännöksiä säkin täyden,\n    sen kera suoraan Roomast' asti käyden.\n    Hän äänsi vaisusti kuin vuohi aivan.\n    Ja välttää voi hän parranajon vaivan:\n    ei noussut haivenkaan näät viereen huulen.\n    Hän oli ruuna tahi tamma, luulen.\n    Mut ammattinsa taisi hän jos kukaan.\n    Kas pielusliina miehen puheen mukaan\n    ol' ollut huntu Pyhän Neitsyen.\n    Hän näytti purjekankaan palasen\n    ja sanoi, että Pietaria kerran\n    se auttoi aaltoin yli luokse Herran.\n    Hän toi myös lasillisen sianluita\n    ja pronssiristin sekä paljon muita.\n    Mut näillä esineillä kuitenkin,\n    kun mailta löys hän köyhän pastorin,\n    tält' enemmän hän rahaa vei, kuin sai\n    kuukauteen kahteen pastorimme kai.\n    Näin valheella ja imarruksellaan\n    hän papit, kansan piti narreinaan.\n    Mut sitä paitsi, vakuuttaa voin sen,\n    hän saarnas kirkoss' ylväästi jos ken.\n    Hän epistolat, kertomukset muisti,\n    mut uhrimessut mieluisimmin luisti,\n    hän tiesi, että laulun jälkeen on\n    taas saarna pidettävä verraton,\n    jos hopeata paljon saada mieli:\n    siks innoin, suloisesti lauloi kieli.\n\n    Nyt loppuu esittely, tähän päädyn,\n    jok'ainoan jo kerroin asun, säädyn;\n    syyn haastoin, miksi heidät yhteen keräs\n    näin Southwarkissa majapaikka eräs,\n    nimeltä Tabbard, lähistöllä Belle'in...\n\n                        Suomentanut _Yrjö Jylhä_.\n\n\n\n\nTHOMAS MORE.\n\n\nHenrik VIII:n kuuluisa lordikansleri Thomas More on kirjallisuudenkin\nkannalta muistettava. Hän syntyi Lontoossa 1478 tuomarin poikana, tuli\n15:n vanhana Canterburyn arkkipiispan, Mortonin, \"hovipojaksi\",\nkirjoittautui 1497 Oxfordin yliopistoon, jossa Erasmuksen johdolla\nperehtyi humanismiin, \"uuteen tietoon\", ja valmistui lakimieheksi.\nNuoruudestaan saakka hän oli mitä hartain katolilainen, humanismin\nvaikuttamatta tässä suhteessa lieventävästi. V. 1504 hänet valittiin\nparlamenttiin, jossa hän pelkäämättä vastusti Henrik VII:n\nverotusyrityksiä, herättäen huomiota puhujalahjoillaan. Saavutettuaan\nlisämainetta lakimiehenä hänet esiteltiin kuninkaalle, Henrik VIII:lle,\njonka suureen suosioon hän pian pääsi, saaden luottamustoimia ja\ntärkeitä virkoja. Kardinaali Wolseyn jälkeen kuningas nimitti hänet\nlordikansleriksi (1529), jota virkaa hän hoiti nuhteettomasti\nmuuten, paitsi että osoitti tuomarina kovuutta kerettiläisyydestä\nsyytettyjä kohtaan, menetellen siinä Utopia-teoksessa lausumiaan\nsuvaitsevaisuusperiaatteita vastaan. Tämä epäilemättä johtui\nroomalaiskatolilaisten tuolloisesta kannasta, että kerettiläisen on\nparempi kuolla kuin edelleen elää harhaoppisena. Kun hän uskollisena\nkatolilaisena ei hyväksynyt kuninkaan avioeroa eikä antanut\nkannatustaan tämän uskonpuhdistussuunnitelmille, hänen täytyi erota\nvirastaan (1532). Kieltäytyminen vannomasta ns. suprematiavalaa, jolla\nhän olisi tunnustanut kuninkaan Englannin kirkon pääksi, vei hänet\n1534 Toweriin ja sieltä (1535) mestauslavalle. Uskollisuutensa ja\npuhtaan elämänsä sekä marttyyrikuolemansa vuoksi More on ollut\nroomalaiskatolisten kesken erikoisessa maineessa; v. 1886 paavi julisti\nhänet pyhimykseksi. -- More oli leikillinen ja sukkelasanainen,\nsäilyttäen tämän ominaisuutensa mestauspölkylle saakka, jossa hän pyysi\npyöveliä odottamaan, että hän saisi kääntää syrjään partansa, joka \"ei\nollut tehnyt mitään rikosta\". Hänen englanninkielisiä kirjoituksiaan\npidetään tyylillisesti niin arvokkaina, että niillä on uudenaikaisen\nproosan alalla perustava merkitys. Huomattavimpia niistä on _Richard\nIII:n historia_ (1513), jota Shakespeare käytti luodessaan näytelmänsä.\nKuuluisin Moren teoksista on Platonin _Valtion_ ja Augustinuksen\n_Jumalan valtion_ mukainen, latinankielellä kirjoitettu _Utopia_\n(1516), jossa hän kuvittelee kommunistiselle pohjalle rakennetun\nyhteiskunnan ja luettelee ja kehittelee kaiken sen onnen, jonka se muka\njäsenilleen tuottaa. Sen lähimpänä tarkoituksena oli tämän varjossa\narvostella Englannin silloisia yhteiskunnallisia oloja.\n\n\n\nUTOPIA.\n\n\nYhtä ammattia, maanviljelystä, harjoittavat kaikki, miehet ja naiset;\nse ei jää keneltäkään oppimatta. Sitä neuvotaan kaikille pienestä\npitäen, osaksi antamalla opetusta kouluissa, osaksi viemällä lapset\nhuviretkille kaupungin läheiselle maaseudulle, missä he saavat sekä\nkatsella työntekoa että harjoitella siinä voimiaan.\n\nPaitsi maataloutta, johon kaikki, kuten sanottu, ottavat osaa,\nopettelee jokainen vielä oman erikoisammatin, tavallisesti villan- tai\npellavankudonnan, muurarin, sepän, lukkosepän tai kirvesmiehen ammatin.\nMuita käsitöitä ei siellä mainittavassa määrin harjoitetakaan. Sillä\nvaateparsi on koko saarivaltakunnassa kaikilla pitkin ikää sama;\nkuitenkin voidaan eri sukupuolet tuntea puvustaan, samoin kuin erottaa\nnaimattomat naineista. Tämä vaateparsi on miellyttävä silmille ja\nmukava ruumiinliikkeille; erityisesti se tarjoaa suojaa kylmyyttä ja\nkuumuutta vastaan. Jokainen perhe valmistaa pukunsa itse. Toisista\nkäsitöistä taas opettelee jokainen yhden, sekä miehet että myös naiset.\nOllen heikompia harjoittavat nämä kuitenkin helpompia ammatteja,\nenimmäkseen kehräten villaa ja pellavaa; miehille jätetään muut,\nraskaammat työalat. Useimmille opetetaan heidän vanhempiensa ammatti,\nsillä useimpien luonto vetää siihen. Jos taas joku tuntee taipumusta\ntoiselle alalle, niin hänet ottaa kasvatikseen perhe, joka harjoittaa\nsamaa ammattia; tällöin sekä isä että viranomaiset pitävät huolta, että\nhän joutuu arvossapidettyyn ja kunnialliseen perheeseen. Samalla tavoin\nsallitaan sen, joka on oppinut jonkin ammatin, siirtyä toiselle alalle.\nKun hän osaa molemmat, niin hän harjoittaa kumpaa haluaa, ellei valtio\ntarvitse jompaakumpaa niistä enemmän.\n\nSyfograntin [Jokainen 30-perheinen väestöryhmä valitsee itselleen\nvuosittain tämännimisen esimiehen. -- _Suoment. muist._] tärkeimpänä ja\nmelkein ainoana tehtävänä on pitää huolta ja valvoa, ettei kukaan ole\njouten, vaan että jokainen harjoittaa uutterasti ammattiaan, kuitenkaan\ntarvitsematta juhdan tavoin yhtämittaa raataa aamuvarhaisesta myöhään\nyöhön, sillä sellainenhan olisi mitä orjuuttavinta nylkemistä.\nKuitenkin se on käsityöläisten kohtalona miltei kaikkialla muualla\n[Vuosina 1495-96 ja 1514 annetut parlamenttiasetukset teroittivat\nEnglannin käsityöläisille, että heidän velvollisuutensa oli\ntyöskennellä 12-13 tuntia päivässä. -- _Suoment. muist._] kuin\nUtopiassa, jossa vuorokausi jaetaan neljäänkolmatta yhtä pitkään\ntuntiin ja niistä vain kuusi käytetään työntekoon: kolme aamupäivällä,\nminkä jälkeen syödään aamiainen ja levätään kaksi tuntia; sitten\ntyöskennellään taas kolme tuntia ja lopetetaan työpäivä ateriaan.\nKahdeksan aikaan, luettuna keskipäivästä, josta päivän tunnit aletaan,\nkäydään makuulle ja nukutaan kahdeksan tuntia. Työn, unen ja ateriain\nväliset tunnit saa kukin käyttää mielensä mukaan; ei kuitenkaan ole\ntarkoitus, että ne tuhlattaisiin ylellisyyteen ja laiskuuteen, vaan\nkunkin tulisi joutoaikanaan toimittaa jotakin muuta hyödyllistä, mitä\nhän vain haluaa. Useimmat käyttävät nämä loma-ajat opintoihin. On\nnimittäin tapana pitää varhain aamulla, ennenkuin päiväkään vielä on\nkoittanut, julkisia luentoja, joita vain nimenomaan tietopuolisten\nammattien harjoittajiksi valittujen henkilöiden on pakko kuunnella.\nKuitenkin tulvii tämän lisäksi luentoja kuulemaan suuri joukko\nkaikensäätyisiä miehiä ja naisia, kuka minkinlaatuisia, taipumustensa\nmukaan. Jos taas joku tahtoo mieluummin työskennellä tänä aikana\nammatissaan, kuten monet tekevät, koska opillinen ajattelu ei heitä\nkiinnosta, niin ei siihen ole mitään estettä; päinvastoin heitä\nkiitetään, koska he siten tuottavat hyötyä valtiolle. Illallisen\njälkeen käyttävät utopialaiset yhden tunnin huvitteluun, kesällä\npuutarhoissa, talvella julkisissa saleissa, joissa he nauttivat\nyhteiset ateriansa. Siellä he harjoittavat musiikkia tai pitävät yllä\nvirkistävää keskustelua. Nopanheittoa yms. typeriä ja turmiollisia\npelejä he eivät edes tunne, mutta heillä on käytännössä kaksi peliä,\njotka muistuttavat jonkin verran shakkia: \"numeroiden taistelu\", jossa\nluvut voittavat toisensa, sekä peli, jossa hyveet ja paheet\nkamppailevat taistelujärjestykseen asetettuina keskenään. Tässä pelissä\nkäy erinomaisen nerokkaalla tavalla selville paheiden keskinäinen\neripuraisuus sekä hyveiden sopusointu. Myöskin siitä ilmenee, mitkä\npaheet ovat minkinlaisten hyveiden vastakohtia, millaisin voimin ne\nsotivat toisiaan vastaan julkisesti, millä keinoin ne ahdistelevat\ntoisiaan mutkateitä, miten hyveet murtavat paheiden voimat, miten ne\ntekevät tyhjäksi näiden hyökkäykset, ja lopuksi, millä lailla\njompikumpi puolue pääsee voitolle.\n\nMutta jottei nyt syntyisi vääriä käsityksiä, on meidän lähemmin\ntarkasteltava muuatta kohtaa. Koska utopialaiset työskentelevät vain\nkuusi tuntia vuorokaudessa, niin ehkäpä joku ajattelee, että siellä ei\nsaada kokoon välttämättömiä elämäntarpeita riittämiin asti. Kaukana\nsiitä, ettei tämä työaika riittäisi tuottamaan varastoon kaikkea, mikä\nkuuluu elämän tarpeisiin tai iloihin, jää sitä ylikin. Tekin käsitätte\nsen, jos ajattelette, kuinka suuri osa toisten maiden väestöä on\njoutilaana. Ensinnäkin melkein kaikki naiset, jotka muodostavat puolet\nväestöstä; jos taas naiset ovat työteliäitä, niin miehet enimmäkseen\nlaiskoittelevat; toiseksi papit ja ns. \"hurskaat\" munkit; kuinka\nsuuri ja kuinka laiska heidän joukkonsa onkaan! Lisää heihin\nkaikki rikkaat, varsinkin suurtilalliset, joita tavallisesti\nnimitetään \"säätyhenkilöiksi\" ja \"jalosukuisiksi\". Edelleen heidän\npalveluskuntansa eli aseistettujen tyhjäntoimittajain joukko. Lisää\nlopuksi voimakkaat ja terveet kerjäläiset, jotka tekeytyvät kuka\nmilläkin tavoin sairaiksi, saadakseen elää joutilaina. Silloin\nvarmasti löydät paljon vähemmän kuin luulitkaan sellaisia, joiden\ntyöteliäisyydestä riippuu kaikki, mitä ihmiset tässä elämässä\nkäyttävät. Ja ajattele nyt, kuinka harvat näistäkin tekevät\ntarpeellista työtä! Täytyyhän meillä, koska arvioimme kaikkea sen\nmukaan, miten paljon mikin seikka maksaa rahassa, harjoittaa monia\naivan turhanaikaisia ja liikoja ammatteja, jotka hyödyttävät vain\ntuhlaavaisuutta ja nautinnonhalua. Jos sama määrä väkeä, kuin nyt on\ntoiminnassa, jaettaisiin niin harvoihin töihin kuin luonnollinen\nelämänjärjestys vaatisi, niin syntyisi tavaroita välttämättä varastoon\nliian suuret määrät, ja samalla ne tietenkin myös halpenisivat niin\npaljon, etteivät käsityöläiset enää voisi hankkia elatustaan. Jos\nnyt kaikki, joiden työvoima on sidottu joutavaan, sekä lisäksi\ntyhjäntoimittajain joukkio, joka vetelehtii ikävissään ja yhä enemmän\nveltostuu siinä, sadalla kuin kukin heistä tarvitsee kaikkea sitä, mitä\ntyöntekijät tuottavat, kaksi vertaa enemmän kuin nämä itse -- jos\nheidät nyt pantaisiin joukolla työhön, ja hyödylliseen työhön, niin\nsaisitpa nähdä, kuinka pieni aika riittäisi tuottamaan runsaasti, jopa\nylenpalttisesti kaikkea, mikä on elämälle välttämätöntä ja hyödyllistä\nsekä kuuluu todellisiin ja luonnollisiin huvituksiin.\n\n                (II kirja, 4:s luku.) Latinasta suomentanut _V. Arti_.\n\n\n\n\nWYATT JA SURREY.\n\n\nThomas Wyatt (1503-42) ja Henry Howard, Surreyn kreivi (1517-47),\nmainitaan kirjallisuuden historiassa tavallisesti rinnakkain, koska\nheille yhteisesti kuuluu kunnia Chaucerin traditioiden elvyttämisestä\nja sonetin tuomisesta Englannin kirjallisuuteen. 1400-luvulla\nraivonneet ruusujensodat ja niiden aiheuttama aineellisen ja\nsivistyksellisen elämän taantuminen olivat nimittäin luoneet Chaucerin\nrunoudenkevään jälkeen n. 150 vuotta kestäneen taiteellisen takatalven,\njonka routa alkoi sulaa vasta lähestyttäessä 1500-luvun puoliväliä.\nKuten Chaucerin aikana, vaikuttaa nytkin Italian renessanssi\nelvyttävästi Englannin runouteen. -- Thomas Wyatt kuului Henrik VIII:n\nseurueeseen. Kuninkaansa luottamusmiehenä hän joutui matkustelemaan\ndiplomaattisissa tehtävissä ulkomaille, mm. 1527 Italiaan, jossa\nkulttuurihaluisena henkenä perehtyi kirjallisuuteen ja taiteeseen.\nTyrannin epäluuloisuus toimitti Wyattin pari kertaa Toweriin, mutta\nonnistui hänen taitavasti puolustautua ja säilyttää päänsä. Sonettien\nohella hän kirjoitti myös muuta lyriikkaa, vaikuttaen sitenkin\nelvyttävästi runouteen. -- Henry Howard kuului myös Henrik VIII:n\nseurueeseen. Hänet oli kasvattanut Italian kieleen ja kirjallisuuteen\nperehtynyt oxfordilainen oppinut John Clerke, herättäen oppilaassaan\nrenessanssin kirjallisuuden harrastusta. Surrey, jolla nimellä Howard\nyleisimmin tunnetaan, on ollut luonteeltaan tulinen ja vallaton,\njoutuen kolttosistaan usein vankilaan ja käyttäen näitä pakollisia\nlepoaikoja runojen sepittelyyn. Hän otti osaa sotaretkiin, hoitaen\nvastuunalaisiakin tehtäviä. Mestattiin 1547 tyrannin sairaalloisen\nepäluuloisuuden viimeisenä uhrina. Hän on sonetin englantilaisen kaavan\nkeksijä ja viittasi tulevaisuuteen käyttämällä Vergilius-käännöksessään\nsilosäettä. Ylimysten ylpeään tapaan ei kumpikaan heistä painattanut\nrunojansa, vaan kiertelivät ne hovipiireissä käsikirjoituksina. Vasta\nkirjanpainaja Tottel kokosi ne ym. lauluja kokoelmaksi _Lauluja ja\nsonetteja_ (Songes and Sonettes), joka ilmestyi painosta 1557. Tämä\nteos, joka sisältää 96 Wyattin ja 40 Surreyn runoa, tunnetaan\nyleisimmin nimellä _Tottelin sekalaista_ (Tottel's Miscellany), ja on\nkirjallishistoriallisesti huomattava ensimmäisenä sonettiseppojen\njulkaisuna.\n\n\n\nSIIS JÄTTÄISITKÖ MUN?\n\n\nWyatt:\n\n    Siis jättäisitkö mun?\n    Et voi! Et häpeää\n    saa päälles sälyttää\n    suruni syyttävää.\n    Siis jättäisitkö mun?\n    Et voi, et voi!\n\n    Siis jättäisitkö mun,\n    jok' olin palvojas\n    iloissas, suruissas?\n    Oi suurta julmuuttas,\n    jos jättäisit sa mun!\n    Et voi, et voi!\n\n    Siis jättäisitkö mun,\n    jok' aina vakuutin,\n    ett' omas olisin\n    tulessa tuskainkin?\n    Siis jättäisitkö mun?\n    Et voi, et voi!\n\n    Siis jättäisitkö mun,\n    sit' etkö sääli, oi,\n    sua joka jumaloi?\n    Mua murtaa et, et voi!\n    Siis jättäisitkö mun?\n    Et voi, et voi!\n\n\n\nKUVAUS KEVÄÄSTÄ,\n\njolloin kaikki muu uudistuu paitsi rakastaja.\n\n\nSurrey:\n\n    Jo kevät kerkes, ummut, kukat toi\n    ja vuoret, laaksot verhos vehreään.\n    Uus asu yllä satakieli soi,\n    ja turturkyyhky kuvaa lempeään.\n    Sulossa suven virvet vihannoi,\n    jo hylkäs hirvi vanhat korut pään.\n\n    Jo talviturkin jänö jättää voi,\n    ui kalat uudet suomut kyljissään,\n    kyy nahkans' aivan täydelleen jo loi,\n    jo ajaa pääsky pientä kärpästään,\n    meen haussa mehiläinen ahkeroi.\n    On talvi mennyt! kuiskii kukat. Nään\n    näyistä armaist': unhoittua voi\n    miel' ange muilta; mut ei multa, oi!\n\n             Molemmat suomentanut _Toivo Lyy_.\n\n\n\n\nPHILIP SIDNEY.\n\n\nSonettiseppojen sarjaan liittyy hienosti sivistyneenä\nrenessanssihenkenä Philip Sidney, runoilija, valtiomies, soturi, jonka\nlyhyt elämänkaari on säilynyt muistossa tähdenlentona. Syntyneenä 1554\nhän sai kasvatuksensa Oxfordissa ja antautui diplomatian alalle.\nPelastuttuaan töintuskin Parisin verihäistä hän sittemmin matkusteli\nSaksassa ja Italiassa, perehtyen aikansa hienoimpaan sivistykseen ja\ntullen tämän johdosta kotona runollisten harrastusten johtajaksi,\nmakutuomariksi ja suojelijaksi. Tähän piiriin kuului mm. Edmund\nSpenser, joka omisti Sidneylle _Paimenen kalenterinsa_. V. 1580 Sidney\nmenetti Elisabethin suosion vastustamalla kuningattaren aiottua\navioliittoa Anjoun herttuan kanssa. Hän meni naimisiin v. 1583. Kahden\nvuoden kuluttua hän lähti Alankomaiden sotaan, jossa, pienessä\nkahakassa Zutphenin luona, haavoittui, sai verenmyrkytyksen ja kuoli\nainoastaan 32 v:n vanhana (1586). Englanti kunnioitti hänen muistoaan\nyleisellä surulla; hänen kuvansa loistaa kaukaa vuosisatansa hienoimman\nsivistyksen, ritarillisuuden ja jalouden esimerkkinä. -- Hänen\ntuotantoonsa, jota hän ei itse julkaissut painosta, kuuluu antikin ja\nrenessanssin vaikutuksen alaisena syntynyt idyllinen paimenromaani\n_Arcadia_ (painettu 1590), sonettikokoelma _Astrophel ja Stella_\n(1591), ja hänen estetiikkansa _Runouden puolustus_ (Defence of Poesy,\n1591). Arcadia tuli hyvin suosituksi ja sai paljon jäljittelijöitä;\nsen latinankielinen mukaelma _Argenis_ (1621), jonka kirjoitti\nskotlantilainen John Barclay, on ns. poliittisen romaanin aloittaja.\nSidneyn sonetit saavuttavat joskus sen sydämestä tulevan välittömyyden,\njohon hän pyrki. Estetiikassaan hän asettaa antiikin kirjallisuuden\nylimmäksi esimerkiksi.\n\n\n\nSONETTI UNELLE.\n\n\n    Oi tule, Uni, unhon siunaus,\n    sa lohdun lähde, lääke tuskien,\n    sa köyhän aarre, vangin vapautus,\n    sa vakaa tuomar' ylhäin, alhaisten!\n    Suo mulle kilpes vahvan varjelus\n    edessä epätoivon nuolien;\n\n    tää viihdä rinnan riehu, vaikerrus:\n    saat palkan parhaimman, jos teet sa sen!\n    Vie pehmyt pielus, vuode viihtyisin,\n    tään majan hiljaisuus ja varjot vie,\n    pään uupuneen vie ruususeppelkin:\n    ja silloinkin jos yhtä syvä lie\n    sun sulos -- missään nähdä armaampaa\n    kuin sielussan' et Stellan kuvaa saa!\n\n                      Suomentanut _Toivo Lyy_.\n\n\n\nARCADIA\n\n\nkertoo lemmestä ja seikkailuista, näyttämönä samanniminen Kreikan\nmaakunta, josta, ollen kuuluisa suloisesta ilmastaan, asukkaistaan ja\nnäiden puhtaasta ja koruttomasta elämästä, roomalaiset runoilijat\ntekivät paimenaiheisen ja romanttisen ihantolan. Alku kuuluu:\n\nSiihen aikaan, jolloin maa alkaa pukeutua uuteen asuun lemmittynsä\ntuloa odottaessaan ja jolloin auringosta, tasaisimmat kaarensa\npiirtäen, tulee puolueeton sovintotuomari yön ja päivän välillä, oli\ntoivoton lammaspaimen Strephon saapunut Citheran saaren läheisyydessä\nolevaan seutuun: katsellen siinä ympärilleen suuresti ihastuneena ja\nluoden välistä silmäyksen Ilewardiin hän kutsui luoksensa sovinnollisen\nkilpakosijansa Claius-paimenen, ottaen ensin synkistyneille kasvoilleen\ntuskallisen ilmeen kuvastamaan kaikkea sitä, mitä hän aikoi sanoa, ja\npitäen poissa olevalle lemmitylleen pitkän puheen, jonka kuluessa he\nnäkevät haaksirikkoon joutuneen miehen, Musidoruksen, ajautuvan\nrantaan. He tarjoutuvat viemään hänet heidän kotiinsa Arcadiaan ja\nesittämään hänet vieraanvaraiselle ja jalolle Kalanderille.\n\n\n_Arcadiassa_.\n\nKolmea päivää myöhemmin, kun aamu loi ruusuiset ja sinipunervat värinsä\ntaivaan kannelle auringon ilmestymistä tervehtien (satakielten\nkilpaillessa keskenään tavalla, joka kykeni ilmentämään vääryyden\nheille tuottaman surun mitä sievimpinä toisintoina) ja herätti heidät\nunestaan, he nousivat puun alta (joka oli sinä yönä ollut heidän\nhuvimajanansa) ja jatkoivat matkaansa, joka vähitellen alkoi availla\nilahduttavia mahdollisuuksia Lakonian autiomaiden väsyttämille\nMusidoruksen silmille. Täällä oli kukkuloita, joiden ylväitä rinteitä\nkaunistivat muhkeat puut; pieniä laaksoja, joiden vaatimattomuus sai\nkorvausta hopeisten purojen virkistävästä tenhosta; kaikenlaisilla\nsilmää hyväilevillä kukilla kirjailtuja niittyjä; pensaita, joita\nreunusti mitä kiehtovin varjo ja elävöitti kaunisäänisten lintujen iloa\nantava paljous; kaikki laitumet olivat täynnä lampaita, jotka söivät\nruohoa vakaasti ja rauhallisesti, sievien karitsoiden vedotessa emojen\nhuolenpitoon kuorossa määkien; tuolla soitteli paimenpoika huilua kuin\nei aikoisi konsanaan vanhentua; täällä nuori paimentyttö kutoi\nkudelmaansa samalla laulaen; ja hänen äänensä näytti innostavan kädet\ntyöhön, ja hänen kätensä liikkuvan laulun tahdissa.\n\n\n_Prinsessa Pamelan rukous_.\n\nPrinsessa Pamelan rukous oli kuningas Kaarlo I:n lempirukous, josta\nMilton moitti häntä sanoen, että \"hän oli varastanut rukouksen sanasta\nsanaan pakanallista jumalaa rukoilevan pakananaisen suusta\".\n\nOi Sinä kaikkinäkevä valo ja kaiken olevaisen iankaikkinen elämä, jolle\nmikään ei ole niin suurta, että se kestäisi, eikä niin pientä, että\nsitä halpana pidettäisiin: katso kurjuuttani armeliaisuutesi silmillä,\nja anna äärettömän voimasi jossakin määrässä varata pelastusta minun\nosalleni, niinkuin Sinä sopivimmaksi harkitset. Älä anna vääryyden\nriemuita minun kohdallani, oi Herra, ja anna vikani tulla oikaistuiksi\nSinun käsilläsi, äläkä tee jumalattomasta vihollisestani oikeutesi\nvälikappaletta. Mutta jos Sinä, Jumalani, viisaudessasi katsot sen\nanteeksiantamattoman mielettömyyteni sopivimmaksi rangaistukseksi; jos\ntämä kolkko vankeuteni parhaiten vastaa ylenmäärin kiihkeitä\ntoiveitani; jos ylpeyteni, koska sydämeni ei ole vielä kylliksi\nnöyrtynyt, on siten muserrettava, niin, Herra, minä alistun tahtoosi ja\notan riemulla vastaan kaiken surun, jonka tahdot minun kärsivän. Vain\nsillä tavalla anna minun lähestyä Sinua, (suo, oi Herra, että kuulet\nrukoukseni, jotka nekin saavat alkunsa Sinusta), anna minun rukoilla,\njaloimpiakin nimiä käyttämällä, joita tässä suurimmassa surkeudessani\nitselleni antanen, että olen Sinun omasi, ja että Sinä hyvyydessäsi\n(joka Sinä itse olet) sallit. majesteettiutesi jonkin säteen paistaa\nsieluuni, jotta se yhä edelleenkin luottamuksella turvautuisi Sinuun.\nAnna vastoinkäymisten koetella siveyttäni, mutta ei voittaa sitä; anna\nniiden vallita, mutta ei niin, että se olisi häviöksi; anna suuruuteni\nolla niiden saalis; anna tuskani olla niiden koston hekkuma; anna\nniiden (jos niin hyväksi näet) kiusata minua yhä lisärangaistuksilla.\nMutta, oi Herra, älä anna niiden pahuuden milloinkaan käyttää\nväkevämpää kättä, kuin että kykenen säilyttämään henkeni ja ruumiini\npuhtaina. (Hetkisen kuluttua.) Ja armollisin Herra (prinsessa lausui),\nmiten minulle itselleni käyneekin, varjele siveätä Musidorusta.\n\n                                   Suomentanut _O. Juurikoski_.\n\n\n\n\nEDMUND SPENSER.\n\n\nEdmund Spenser, Elisabethin ajan kuuluisan eepoksen\n_Keijukaiskuningattaren_ runoilija, sonettiseppo, oli syntynyt 1552.\nHänen isänsä näyttää olleen kangaskauppias ja antaneen pojalleen hyvän\nkoulu- ja yliopistokasvatuksen. Suoritettuaan tutkintonsa 1576\nSpenser joutui 1578 Philip Sidneyn tuttavuuteen, ollen tunnettu\nrunoilijaharrastuksista jo koulu- ja yliopistoaikoina. Seuraavana\nvuonna (1579) hän julkaisi esikoisteoksensa _Paimenen kalenterin_ (The\nShepheard's Calendar), jonka omisti nuorelle ylhäiselle suojelijalleen\nja ystävälleen. Kokoelma, joka sisältää 12 \"ekloogia\", sai innostuneen\nvastaanoton. Pian tämän jälkeen (1580) Spenser matkusti Irlantiin\nsen silloisen ylimmän hallitusmiehen, lordi Grey of Wiltonin\nsihteerinä. Siellä hän otti osaa irlantilaisten vapaudenpyrkimysten\ntukahduttamiseen, saaden saaliikseen 1586 Desmondien suvulle kuuluneen\nKilcolmanin linnan ja maat. Täällä kävi hänen luonaan 1590 kuuluisa\nseikkailija Walter Raleigh, tunnettu myös etevänä kirjailijana\nja runoilijana, tutustui kolmeen silloin valmiina olevaan\nKeijukaiskuningattaren osaan, ja kehoitti runoilijaa tulemaan\nLontooseen. Siellä _Keijukaiskuningattaren_ (The Faerie Queen) kolme\nensi osaa nyt (1590) ilmestyi painosta, imartelevasti omistettuina\nElisabethille, ja Spenserin runoilijamaine kohosi korkeimmilleen.\nRaleigh esitteli hänet kuningattarelle, joka lahjoitti ylistäjälleen\n50 punnan vuotuisen elinkautisen apurahan. Lontoossa oleskellessaan\nSpenser vielä julkaisi muitakin runoelmiaan yhteisnimellä _Valituksia_\n(Complaints), sekä elegian _Daphnaida_. Palattuaan tämän jälkeen\n(1592) Irlantiin hän kirjoitti 88 lemmensonettia, saattoi loppuun\nKeijukaiskuningattaren kolme seuraavaa osaa, ja sepitti runoelman\n_Colin Clout taas kotona_ (Colin Clout's Come Home Again), joka ilmestyi\n1595; sen yhteydessä hän julkaisi pari runoelmaa Sidneyn muistolle\n(_Astrophel_ ja _Thestyliksen sureva runotar_ -- The Mourning Muse of\nThestylis). Samana vuonna ilmestyivät hänen mainitut lemmensonettinsa\nnimellä _Amoretti_ ja niiden yhteydessä komea avioliiton ylistys\n_Epithalamion_; Spenser oli mennyt 1594 naimisiin Elisabeth Boylen\nkanssa, jolle oli \"amorettinsa\" kirjoittanut. Hän matkusti nyt (1596)\nLontooseen, jossa _Keijukaiskuningattaren_ uudet osat julkaistiin.\nSamana vuonna ilmestyi myös hänen _Neljä hymniänsä_ (Four Hymns) sekä\nniiden yhteydessä _Prothalamion_, juhlaruno Worcesterin jaarlin kahden\ntyttären avioliiton johdosta, ja uusi painos _Daphnaidasta_. Tällä\nmatkalla hän antoi kuningattarelle kirjoituksensa _Irlannin asemasta_\n(View of Ireland), joka painettiin vasta 1633. Spenser palasi\nIrlantiin 1597, ja toimi seuraavana vuonna Corkin sheriffinä. Mutta\nirlantilaisten vapaussota leimahti taas liekkiin, Kilcolmanin linna\npoltettiin, Spenserin yksi lapsi sai palossa surmansa, ja hän itse\npääsi vaimonsa ja muiden lastensa kanssa töintuskin pakoon. Köyhtyneenä\nja murtuneena hän palasi Lontooseen, jossa jonkin aikaa sairastettuaan\nkuoli 1599. Hänen kootuissa teoksissaan, jotka ilmestyivät 1609,\njulkaistiin _Keijukaiskuningattaren_ seitsemännestä osasta kaksi\nlaulua, ja kolmannesta laulusta kaksi säkeistöä; pitemmälle runoilija\ntuskin oli ehtinytkään. -- _Paimenen kalenteri_, jolla Spenser ensiksi\nsaavutti kuuluisuuden, ei ole tavallista paimenrunoutta, vaan peiteltyä\nprotestantin hyökkäilyä katolisuutta vastaan; käyttämällä vanhentuneita\nsanoja ja lauseparsia hän oli saanut runoihinsa jonkinmoista vanhuuden\nvaikuttavaa tuntua. _Valituksia_ nimiseen kokoelmaan sisältyvä\n_Äiti Hubbardin tarina_ (Mother Hubbard's Tale) on satiiri uskontoa\nkoskevia riitaisuuksia vastaan. Spenser osoittautuu siinä Chaucerin\ntyön jatkajaksi, hänen parhaiden ominaisuuksiensa perijäksi.\nKeijukaiskuningatar oli tarkoitettu vertauskuvaksi. Kaksitoista ritaria\nlähtee, kukin eri hyveen edustajana, Keijukaisten kuningattaren,\nGlorianan, hovista maailmalle etsimään seikkailuja. Kuusi osaa ehti\nvalmistua, nimittäin legendat Pyhyydestä, Itsensähillitsemisestä,\nSiveydestä, Ystävyydestä, Oikeudesta ja Kohteliaisuudesta. Kun Gloriana\ntarkoittaa sekä jaloa, puhdasta kunnianhimoa, jota tulee tyydyttää\nlähettämällä parhaat siveelliset voimansa taisteluun pahuutta vastaan,\nettä myös kuningatar Elisabethia ja hänen aikaansa, protestanttisuuden\ntaistelua katolisuutta vastaan, on allegoria kahtaalle tähtäävänä\nvaikeasti sekä suoritettavissa että ymmärrettävissä. Kun runoilija\nlisäksi valitsee näyttämönsä ja henkilönsä kuningas Arthurin\ntarinapiirin lumomaailmasta, jonka ruusupensaikoissa, metsissä ja\nlinnoissa joudumme harhailemaan, unohtuu pian sekä runoilijalta että\nlukijalta koko vertauskuvallisuus, ja he syventyvät molemmat\nharvinaisiin, sadunomaisiin runonäkyihin, jotka herkeämättä syttyvät ja\nsammuvat. Spenser kirjoitti runoelmansa omalla erikoissäkeistöllään,\nns. Spenserin stanzalla. Hänen nimensä on kirjailijoista suurin\nChaucerin ja Shakespearen välillä, Elisabethin aikakauden kansallisen\nromantiikan korkealle kohoava saavutus.\n\n\n\nHUHTIKUU.\n\n(Paimenen kalenterista.)\n\n\n    Soreat nymfit puron siunatun,\n    jonk' aaltovuo\n    rintaanne huuhtoo, harras pyyntö mun\n    luoksenne tuo --\n    myös immet Parnasson, joit' innoittaa\n    Helikon, runon lähde -- neuvokaa,\n    kuin kiittäisin\n    hänt' uljaimmin:\n    naist' ilman vertaa, voittajaa?\n\n    Eliisan ihanuutta soliskaa,\n    veet hopeiset,\n    ja kauan saakoot yllään kukoistaa\n    nuo ylpeydet,\n    jotk' yksin Panin tytär tahraton,\n    Syrinksin synnyttämä, saanut on:\n    niin suloisaa\n    ei siittää maa\n    voi kuolevaisten joukkohon!\n\n    Tuoss' istuu hän ja ruohon vehreyteen\n    luo loistoaan\n    kuin kuningatar kärpänkäätyineen\n    punapuvussaan\n    ja kukkarunsain kruunupäähinein,\n    joss' aukee ruusut kera narsissein\n    ja lehväksiin\n    piilee vihantiin\n    päät esikkoin ja orvokkein.\n\n\n\nUNA JA PUNARISTIN RITARI.\n\n(Keijukaiskuningatar, I kirja, I laulu.)\n\n\n    Maat' aavaa ritar' ylväs ratsasti\n    varuksin uljain, kiivin hopeisin,\n    jot' ammoin syvät naarmut runteli\n    ja tahras taistelujen punakin.\n    Hän itse viel' ol' outo leikkihin.\n    Äkäinen ratsu kammoi käskijää\n    ja ohjaust' oikutteli ritarin,\n    jok' oli nähdä reipas, pystypää,\n    kuin tahtois turnauksesta taistoon kiirehtää.\n\n    Povellaan piti ristin verisen\n    hän kuolleen herrans' ikimuistona\n    ja tunnuksena suurten tunteiden,\n    rakkauden, jot' ei riistä kuolema.\n    Tuo sama tunnus kilven pinnassa\n    ylisti yhä oivaa auttajaa.\n    Mies uskollinen mielen pohjasta,\n    jonk' ilokin ol' ylvään suruisaa,\n    vaan käytös silti pelotonta, luottavaa.\n\n    Hän teki matkaa suureen seikkailuun,\n    jonk' antoi kuningatar Keijumaan\n    (uus lisä Glorius-sukuun ihailtuun,\n    Gloriana suurin), jotta innollaan\n    hän pääsyn suosioon sais mieluisaan.\n    Hänt' ajoikin nyt halu sydämen\n    pian näyttää ottelussa kuntoaan\n    vereksin voimin vihamiehellen,\n    jok' oli lohikäärme julma, hirmuinen.\n\n    Suloinen nainen seuras vierell' ain',\n    pien' aasi allaan vitivalkoinen,\n    vaan valkeemp' itse kaunis kulkiain,\n    vaikk' iso huntu eessä kasvojen\n    ja musta puku peitti vaaleuden.\n    Syvästi murheellisna istui hän\n    kuin kiinni seläss' aasin verkkaisen:\n    hänt' outo suru näytti jäytävän.\n    Ja valkovuona juoksi jäljess' seuran tän.\n\n    Niin puhdas, viaton kuin vuona tuo\n    ol' itse nainen, tuttu hyveen tien.\n    Taapäin vei suku valtaherrain luo\n    ja kuninkaiden, kuningattarien,\n    joit' ammoin kumars' saatot mahtavien,\n    joit' idäst' aina länteen toteltiin\n    siks kunnes vihamiesten vimmaisien\n    kapina kaatoi suvun sorruksiin.\n    Nuo kohlut kostaakseen hän turvas ritariin.\n\n    Perässä taapers' yksin kääpiö,\n    jok' kauas toisten taa jäi laiskuuttaan\n    tai kantamuksen tähden -- lieneekö\n    niin raskaaks käynyt reppu harteillaan. --\n    Äkisti pimensivät pilvet maan,\n    ja Zeus niin rajut kuurot lennätti\n    armaansa helmaan, ettei ainutkaan\n    niilt' turvaa saanut edes hetkeksi.\n    Niin saartoi myrsky kauniit kumppanuksetki.\n\n    Näin häätyin suojaa lähelt' etsimään\n    pian löysivät he lehdon varjoisen,\n    jot' uhmanneet ei puuskat myrskysään.\n    Siell' lehtikaton loisto kesäinen\n    levisi taivaan valon torjuen,\n    niin ettei tähti läpi tuikkinut,\n    ja linjat käytäväin ja polkujen\n    eess' aukes pitkät, paljon kuljetut.\n    Tän sataman löys' seura kotvan harhaillut.\n\n    Niin painuivat he lehtoon iloiten,\n    ja suloisasti lintuin laulu soi,\n    kun myrskyn tieltä pakoon parveillen\n    ne täällä visersi ja ilakoi.\n    Puut pystypäiset teitä vartioi --\n    ylhäinen seetri, mänty latvakas,\n    jalava, jota viini kiemuroi,\n    tukeva tammi, metsäin kuningas,\n    kypressi, hautakumpuin valtias,\n\n    ja laakeri, tuo palkka voittajain\n    ja runoilijain, kuusi huokaava,\n    ja raita, lohtu lemmen murtamain,\n    myös taipuisa ja altis pihlaja,\n    ja sauvahaapa, koivu mahlaisa\n    ja myrra, josta haavat huojentuu,\n    sotaisa pyökki, saarni komea,\n    plataani paksu, vehmas öljypuu,\n    ja vaahtera, jonk' ydin usein vikauu.\n\n    Näit' ihaillen he tietään tarkkaa ei.\n    Kun viimein laantuu kohu myrskysään,\n    niin polkua, jok' ensin lehtoon vei,\n    he eivät palatakseen löydäkään,\n    vaan vaeltavat ees-taas ihmeissään,\n    siit' etääntyin, mik' etsittävä ois.\n    Tää empimään saa heidät älyään:\n    tiet toiset yhtyy, toiset haaroo pois,\n    ja liian mont' on, joita mennä vois.\n\n       Molemmat suomentanut _Jaakko Tuomikoski_.\n\n\n\nMA ARMAAN NIMEN RANTAAN KIRJOITIN.\n\n\n    Ma armaan nimen rantaan kirjoitin,\n    vaan koht' ol' aallot pois sen pyyhkineet.\n    Sen toista kättä käyttäin piirtelin,\n    vaan saaliinaan sen veivät nousuveet.\n    Hän lausui: \"Houkka, turhaa työtä teet,\n    et kuolollista kuolottomaks saa.\n    Kuin nimeni, jot' on nyt piirrelleet\n    sun sormes, myös ma häivyn aikain taa.\"\n    \"Ei\", vastasin, \"on monta halvempaa\n    tomussa kuolemaan, et kuole niin.\n    Hyveittes ihmeet runo ikuistaa:\n    sun nimes kirjoitan ma taivaisiin!\n        Vaikk' ahmais Mana kaiken maailman,\n        jää lempemme -- Maat' uutta hiomahan!\"\n\n                    Suomentanut _Toivo Lyy_.\n\n\n\n\nJOHN LYLY.\n\n\nElisabethin ajan voimakas kirjallinen pyrkimys ilmeni, paitsi\nlyyrillisenä, eepillisenä ja näytelmärunoutena, myös romaaneina, joista\nSidneyn _Arcadia_ on jo esimerkkinä mainittu. Toisena ajan merkkinä\ntältä alalta on muistettava John Lylyn (1554-1606) kaksiosainen romaani\n_Euphues_ (1579-80), jolla oli suuri merkitys harkitusti hienon ja\n\"sivistyneen\", alkusointuja, väitteitä ja niihin sutkausmaisesti\nliittyviä vastaväitteitä, sanaleikkejä ja kaikkea muodollista siroutta\nsuosivan tyylin ja puhetavan, \"suorasanaisen sonetin\", ns.\n\"euphuismin\", levittäjänä ylimystön piireihin. Lyly oli saanut\nromaaniinsa herätteen Espanjasta. Hän oli tuottelias näytelmäin\nkirjoittaja.\n\n\n\nCALLIMACHUKSEN ISÄN TESTAMENTTI.\n\n\nViisaus on suuri rikkaus. Säästäminen on hyvää ansiota. Varakkuuden\nperustana ei ole kulta, vaan Jumalan armo. Parempi on kuolla\nrahattomana, kuin elää ilman kohtuutta. Älä pue yllesi enemmän\nvaatteita kuin mikä ehkäisee kylmettymisen, äläkä ahda vatsaasi enemmän\nruokaa kuin mikä riittää tyydyttämään nälän. Älä muuttele ulkoasuasi,\nälä liioin ruokajärjestystäsi: edellinen johtaa ylpeilemiseen,\njälkimmäinen kyllästymiseen. Kumpikin on turhuutta, hurskaudesta\ntyhjää: molemmat tuhlaamista, hyvästä kaukana.\n\nMene levolle karitsan keralla ja nouse leivosen kanssa: myöhään yöhön\nvalvominen synnyttää levottomuutta, ja pitkään nukkuminen aamulla\njumalattomuutta. Karta kumpaakin: edellistä epäterveellisenä,\njälkimmäistä sopimattomana.\n\nÄlä rupea takausmieheksi, älä parhaille ystävillesikään: joka maksaa\ntoisen miehen velan, hän valmistaa omaa häviötään; rikkaan takaajan\nnäkee yhtä harvoin kuin mustan joutsenen, ja joka lainaa kaikille\ntahtoville, hän osoittaa suurta hyväntahtoisuutta, mutta niukkaa älyä.\nÄlä lainaa penniäkään ilman panttia, sillä pantilla on hyvä jälleen\nlainata. Älä mene hätiköiden avioliittoon, parempi on pitää käynnissä\nyksi aura kuin kaksi kätkyttä: ja enemmän on hyötyä täysinäisestä\naitasta kuin täysinäisestä vuoteesta. Mutta ellet voi elää puhtaasti,\nniin valitse sellainen, jota kiitetään enemmän vaatimattomuudesta kuin\nkauneudesta. Hyvä vaimo on suuri perintöosa: ja hän on sitä\nkunnioitettavampi, kuta rehellisempi hän on. Jos tahdot elää vanhaksi,\nvaro nauttimasta liian paljon viiniä; jos tahdot pysyä terveenä,\nkavahda naisia; jos tahdot rikastua, älä milloinkaan pelaa. Pitkät\nkulaukset lyhentävät elämän; turhat lihanhimot kuivattavat mehun\nluista; ja riettaat ajanvietteet tyhjentävät kukkaron. Anna keittäjäsi\nolla lääkärisi, ja lihamyymälöiden apteekkinasi: joka ottaa\nlääkemääräyksen jokaiseen pahoinvointiin eikä voi syödä kahta ateriaa\npitämättä lääkkeitä jumalanaan, hän varmasti tekee lääkärin rikkaaksi\nja itsensä kerjäläiseksi: hänen ruumiinsa ei ole milloinkaan ilman\nsairautta, eikä hänen kukkarossaan ole konsanaan rahaa.\n\nÄlä ole tuhlaavainen almuja antaessasi; tässä maassa osoitamme\narmeliaisuutta sanomalla: Jumala auttakoon sinua, ja ystävällisyyttä:\nMinulla on kaupungin parasta viiniä sinulle varattuna.\n\nElä elämäsi maaseudulla, älä hovissa, jossa ruoho ei kasva eikä sammal\ntakerru kantapäihisi.\n\nSiten sinulla on hallussasi, jos vain osaat käyttää sitä, maailman\nkaikki rikkaus: eikä se, joka ei osaa noudattaa hyvää neuvoa,\nmilloinkaan kykenekään saavuttamaan mitään etuja. Minä jätän sinulle\nenemmän kuin mitä isäni jätti minulle; sillä kuollessaan hän antoi\nminulle paljon rikkautta, välittämättä siitä, kykenisinkö säilyttämään\nsen; ja minä annan sinulle hyvän neuvon, kaikki keinot, miten\nrikastutaan. Ja mikä on älyä käyttämällä saatua, sitä epäilemättä\nkäsitellään varovasti ja kartutetaan viisaasti.\n\nJumala siunatkoon sinua, ja minä siunaan sinua: ja niinkuin minä\nhuolehdin sinun turvaamisestasi, niin Jumalakin hoivatkoon sieluani.\n\n                                Suomentanut _O. Juurikoski_.\n\n\n\n\nCHRISTOPHER MARLOWE.\n\n\nMiraakkelien henkilöt olivat todellisia ihmisiä, jotka esittivät\njotakin Raamatun tai legendain kertomaa kohtausta. Jotta niiden\nsisältämä opetus olisi tullut mahdollisimman selväksi,\nhenkilöllistettiin niiden tarkoittamat hyveet ja paheet ja\nmuodostettiin näistä näytelmä. Näin syntyi miraakkelien rinnalle\nmoraliteetti. Mutta jotta tämän opetus taas olisi ollut kaiken\nepäilyksen ulkopuolella, liitettiin moraliteettiin \"varoittava\nesimerkki\", joka luonnostaan sisälsi draamallisia toimintaa. Tästä\nvaroittavasta esimerkistä on lähtöisin Englannin uudenaikainen draama,\njoka on jo 1500-luvun puolivälissä olemassa lyhyenä yksinäytöksisenä\n\"interludina\", huvinäytelmänä, kansanomaisena murha- ja historiallisena\nkronikkatragediana. Loppusoinnullinen, miraakkelien ajoilta periytyvä\nsäe vähitellen hyljätään ja sijaan otetaan silosäe. Kaikki nämä\nviitteet kehittää uudenaikaiselle tasolle Christopher Marlowe,\nEnglannin huomattavin näytelmäkirjailija ennen Shakespearea,\npersoonallisuutensa voimasta tietoinen renessanssihenki, jota täydellä\nsyyllä pidetään Englannin uudenaikaisen draaman luojana. -- Marlowe oli\nsuutarin poika Canterburystä, syntynyt 1564. Hän sai hyvän koulu- ja\nyliopistokasvatuksen, saavuttaen Cambridgessä 1583 B.A:n ja 1587 M.A:n\narvon. Tutkintojensa edellyttämille säännöllisille urille hän ei\nkuitenkaan antautunut, vaan mm. seikkailtuaan -- kuten otaksutaan --\nsotilaana Alankomaissa, ilmestyy Lontooseen, jossa rupeaa elämään\nkirjailijana, levottomana, kapinallishenkisenä taiteilijakulkurina.\nHänen ensimmäinen näytelmänsä _Tamerlan Suuri_ (Tamburlaine the Great)\nesitettiin 1587. Renessanssin suurenmoisesti itseensä luottavan,\nvaltaa, kunniaa ja nautintoja halajavan hengen tulkitsee komeasti julma\nTamerlan koskena kuohuvissa repliikeissään, joiden alta värähtelee\nMarlowen oma intohimo. Ensi kerran notkeasti soljuileva silosäe\ntulkitsee puheen kaikkia vivahduksia luontevasti ja vapaasti. Näytelmä\ntempaa mukaansa enemmän sielullisella, aatteellisella voimallaan kuin\nsiihen saakka pääasioina olleilla järkyttävillä kohtauksilla.\n_Faustus_-näytelmässään (painettu 1604) Marlowe osoittaa edistyneensä\ndraaman tekniikassa. Hänen Faustinsa myy sielunsa saadakseen vallan ja\nkyvyn tehdä mitä tahtoo; kun hän ei sitten kykene osoittamaan tämän\nvallan käytössä mitään suuria pyrkimyksiä, hän jää aatteellisesti\nGoethen Faustin alapuolelle, joka möi sielunsa tiedon vuoksi ja\ntaisteli itsensä vapaaksi. Julman, järkyttävän kuvan jo _Maailman\njuoksijassa_ esiintyneestä ahneesta juutalaisesta Marlowe loi\nnäytelmässään _Maltan juutalainen_ (The Jew of Malta, esitetty 1591),\nnostamatta häntä kuitenkaan sen syvän tragiikan valoon, jossa on\nShakespearen Shylock. Historiallisessa näytelmässään _Edvard II_\n(painettu 1593) hän saavuttaa Shakespearen vertaisia tuloksia, mutta\nosoittaa jo heikentymistä _Parisin verilöylyssä_ (The Massacre of\nParis, esitetty 1592) ja _Didon tragediassa_ (The Tragedy of Dido,\npainettu 1594). Hän oli myös huomattava lyyrikko, jonka laulu\n_Rakastunut paimen lemmitylleen_ (The Passionate Shepherd to His Love)\nja Walter Raleigh'n sen johdosta syntynyt runo _Neidon vastaus\nrakastuneelle paimenelle_ (The Nymph's Reply to the Passionate\nShepherd) oval itseoikeutettuja uudenaikaisissakin laulukirjoissa.\nMarlowen klassillisesta sivistyksestä todistavat hänen käännöksensä:\nOvidiuksen _Amores_, Lucanuksen _Pharsalia_ ja Musaioksen _Hero ja\nLeander_ (jonka Chapman saattoi loppuun). -- Marlowe oli tunnettu\nvapaista, häikäilemättömistä mielipiteistään ja hurjasta\nelämäntavastaan. Hän kuului samaan kirjailijaryhmään kuin Shakespeare,\nNash, Drayton, Chapman, Greene ym., joista toiset ovat lausuneet hänestä\nystävällisiä sanoja, vain Greenen syyttäessä häntä kuolinvuoteellaan\nkirjoittamassaan katuvaisessa elämänsä kronikassa (_Pennin edestä\nälyä_ -- Groat's Worth of Wit) huonosta elämästä ja ateismista.\nViimemainitusta hänet olikin ilmiannettu ja hän olisi joutunut siitä\naikansa lakien mukaiseen edesvastuuseen ellei kuolema olisi ehättänyt\nväliin. Marlowe oli lähtenyt maaseudulle pakoon Lontoossa 1593\nraivoavaa ruttoa, ja asui Deptfordin kylässä. Kesäkuun 1 p. mainittuna\nvuonna hän joutui kylän kapakassa tappeluun jonkun yhteisen hempukan\nvuoksi ja yritti lyödä tikarillaan vastustajaansa, joka torjui iskun\nsiten, että Marlowen ase sattui hänen omaan päähänsä.\n\n\n\nTOHTORI FAUSTUS.\n\n\n    ... ... ... ... ...\n\nFAUSTUS:\n\n    Kirottu minne olet?\n\nMEFISTO:\n\n                        Helvettiin.\n\nFAUSTUS:\n\n    Miks sitten olet poissa helvetistä?\n\nMEFISTO:\n\n    Miks? Olen juuri helvetiss', en poissa!\n    Vai luuletko sa, että mua, joka\n    näin kasvot Jumalan ja riemut taivaan,\n    ei olla kymmenellätuhannella\n    sen kautta helvetillä rangaistu,\n    ett' autuus ainainen on multa viety?\n    Oi, Faustus, jätä turhat kyselyt:\n    ne piinaa sieluani nääntyvää!\n\nFAUSTUS:\n\n    Mit', onko suuri Mephistopheles\n    niin masentunut siitä, että taivaan\n    häneltä riemut pois on riistetty?\n    Sa miehen mieltä opi Faustukselta:\n    iloja halveksi sult' evätyitä!\n    Vie viesti tämä Luciferille\n    sa suurelle: \"Kun Faustus vetänyt\n    on päälleen kuolon iankaikkisen\n    sill' että rohkein aatoksin hän kieltää\n    Jehovan jumaluuden, sano: silloin\n    hän sielunsa myy Luciferille,\n    jos tämä neljäkolmatt' antaa vuotta\n    hänelle vielä, elää hekumassa,\n    ja sinut mulle seuralaiseksi,\n    jok' aina täyttää, mitä ikään vaadin,\n    jok' aina kertoo, mitä ikään käsken,\n    jok' aina lyö mun vihamieheni\n    ja ystävillen' aina avun suo\n    ja ain' on kuuliainen tahdolleni!\"\n    Mene ja käänny puoleen mahtavan\n    sa Luciferin niin ja keskiyön\n    taas aikaan lukukammiooni saavu\n    ja kerro mulle mieli mestarisi\n\nMEFISTO:\n\n    Sen teen ma, Faustus.\n\nFAUSTUS:\n\n                          Vaikka sielua\n    niin mont' ois mulla, kuin on tähtiä\n    laella taivaan tuolla, antanut\n    ne kaikki oisin Mephistopheleesta:\n    ma hänen kauttaan hallitsijaksi\n    maanpiirin nousen, hänen avullaan\n    teen sillan halki ilmain liikkuvain,\n    jott' yli valtameren vaeltaa\n    keralla saatan sotalaumojen!\n    Käyn yli Afrikan ma rantavuorten\n    ja manteren sen liitän Espanjaan,\n    molemmat veromaiksi kruununi,\n    ja keisari mun armostani vain\n    saa päämies olla Saksan ruhtinasten!\n    Nyt, kun sain toiveeni ma täyttymään,\n    nyt vietän aikani näiss' ongelmissa,\n    siks kunnes palaa Mephistopheles.\n    ... ... ... ... ...\n\n        Kello lyö yksitoista.\n\nFAUSTUS:\n\n    Ah, Faustus!\n    Vain tunti sull' on enää elon aikaa,\n    ja iäks sitten sinut tuomitaan.\n    Te pysähtykää, taivaankappaleet\n    iäti liikkuvat, ett' aika lakkais\n    ja keskiyön ei konsaan koittais hetki!\n    Ihana luonnon silmä, nouse, nouse\n    ja ikuinen luo päivä taikka anna\n    tään hetken olla vuosi, kuukausi\n    tai viikko tai vain luonnollinen päivä,\n    ett' ennättäisi Faustus katua\n    ja sieluns' ikiyöstä pelastaa!\n    O lente, lente currite noctis equi!\n    Vaan tähdet kulkee, aika rientää, kello\n    lyö kohta, kohta saapuu paholainen\n    ja Faustus tuomiolla seistä saa.\n    Oi, Jumalani luokse tahdon tulla:\n    ken alas voi mun vetää alhoihin!\n    Te nähkää, nähkää taivaanvahvuudella\n    heleä hurmevirta Kristuksen!\n    Yks pisara jo minut pelastaisi,\n    jo puoli pisaraa: ah, Kristukseni!\n    Ah, ällös raadelko mun sydäntäni\n    puheilla Kristuksesta! Silti häntä\n    ma kutsun. Säästä mua, Lucifer!\n    Miss' on se nyt? Se meni pois: ja, katso,\n    Jumala käsivarttaan kohottaa,\n    ja otsakulmat kurtistuvat ylhät!\n    Te tulkaa, tulkaa, vuoret, kukkulat,\n    ja kaatukaa mun päälleni ja piillä\n    Jumalan vihaa raskasta mun suokaa!\n    Ei, ei!\n    Maan uumeniin suinpäin ma tahdon syöstä:\n    maa, nielus avaa! Oi, en suojaa sais!\n    Te tähdet, syntymäni säätäjät,\n    joilt' arpa kuolon on ja helvetin,\n    te Faustus nostakaa, kuin sankka usva,\n    nyt pilviin raivoisasti vyöryviin,\n    niin että, kun te purkaudutte ilmaan,\n    mun jäseneni vapaiks sinkoais\n    savua suitsevasta kidastanne\n    ja sieluni sais taivaan periä!\n\n        Kello lyö puolen tunnin lyönnin.\n\n    Ah, puoli tuntia jo meni! Kaikki\n    on mennyttä jo tuossa tuokiossa!\n    Oi Jumala,\n    vaikk' et mun sieluani armahtaisi,\n    niin Kristuksen, sun poikas tähden, joka\n    on minut lunastanut verellänsä,\n    aseta silti jokin määrä, mitta\n    mun tuskalleni lakkaamattomalle!\n    Vuostuhanneksi Faustus hornaan syökse,\n    sadaksi vuosituhanneksi, mutta\n    suo viimein pelastua hänenkin!\n    Oi, ei, ei ole mitään määräaikaa\n    kirotun sielun kidutuksella!\n    Miks sieluton et eläin vain sa ollut?\n    Tai miks on kuolematon sinun sielus?\n    Ah, Pythagoraan sielunvaellus\n    tott' oisiko, ja tämä sielu lentäis\n    minusta pois ja raa'aks eläimeksi\n    ma muuttuisin? On eläin onnellinen:\n    kas, kun se kuolee,\n    koht' alkuaineiks hajoaa sen sielu.\n    Mut minun sieluni on pakko elää\n    ja tuta tuimat tuskat helvetin!\n    Kirotut olkoot vanhempani, jotka\n    mun siittivät! Ei, Faustus, itsesi\n    kiroa, kiroa sa Lucifer,\n    jok' ilot taivaan sult' on riistänyt!\n\n        Kello lyö kaksitoista.\n\n    Oi, nyt se lyö! se lyö! Nyt haihdu, ruumis,\n    tai Lucifer sun vie nyt helvettiin!\n\n        Jyrinää ja salamointia.\n\n    Oi, pisaroiksi pieniks, sielu, muutu\n    ja valu valtamereen, löytymättä!\n\n        Paholaisten parvi tulee.\n\n    Oi Jumalani, Jumalani, ällös\n    noin ankarasti katso puoleeni!\n    Kyyt, käärmeet, suokaa hengähtää mun hetki!\n    Suus sulje, inha horna! Lucifer,\n    oi älä tule! Välikirjamme\n    ma poltan nyt... Ah, Mephistopheles!\n\n        Paholaiset poistuvat vieden Faustuksen. Kuoro astuu esille.\n\nKUORO:\n\n    Puun murtui oksa, jok' ois kasvaa voinut,\n    Apollon laakerista lehvä kuihtui,\n    jok' otsall' oppineella tuolla versoi.\n    On Faustus mennyttä: oi, kaatumista\n    te helvetillistä nyt kunnioikaa\n    tuon miehen, jonka inha kohtalo\n    vain ihmettelyyn viisast' ohjatkoon\n    edessä ilmiöitten, joihin käydä\n    käsiksi luvatont' on: joiden syvyys\n    älyä oivaa moisiin viettelee\n    kokeihin, ettei niitä taivas salli!\n    Terminat hora diem, terminat auctor opus.\n\n                    Suomentanut _Toivo Lyy_.\n\n\n\n\nWILLIAM SHAKESPEARE.\n\n\nElisabethin ajan korkeimman taiteellisen hengen tulkki on William\nShakespeare, nero, joka nousee kansallisuutensa ja aikansa piiristä\nihmiskunnan yhteiseksi omaisuudeksi. Hän syntyi Stratford-on-Avonissa,\nWarwickshiressä, huhtik. 22 tai 23 p. 1564, ja kastettiin saman kk:n 26\np. Isä, John Shakespeare (k. 1601), oli maataloustuotteiden kauppias,\njoka menestyi hyvin ja saavutti paikkakuntalaisten luottamuksen; äiti\noli Mary Arden, varakkaan maanviljelijän tytär, joka isänsä kuoltua\nperi Asbies nimisen talon ja 50 eekkeriä maata. Williamilla oli kaksi\nvanhempaa siskoa, jotka kuolivat nuorina; häntä nuoremmista\nsisaruksista pääsi kolme poikaa, Gilbert, Richard ja Edmund, ja yksi\ntytär, Joan, aikuisiksi. William ja Gilbert kävivät Stratfordin koulua,\nopiskellen Lillyn latinan kielioppia, äidinkieltä, kirjoitusta ja\naritmetiikkaa. He todennäköisesti saivat lukea latinalaisia klassikoita\nja myös kreikankieltä, koskapa oppinut Ben Jonson kertoo Shakespearen\nosanneen \"vähän latinaa ja vähemmän kreikkaa\", mikä muuten on hyvä\narvosana Jonsonin antamaksi, sillä ylpeänä omasta oppineisuudestaan hän\nhelposti vähäksyi toisten taitoa. Aikalainen John Aubrey kertoo\nShakespearen osanneen latinaa \"aika hyvin\" (\"pretty well\"). Kodin elämä\njatkui näin onnellisesti noin vuoteen 1577 saakka, jolloin rupesi\nkoitumaan taloudellisia vastoinkäymisiä. Niiden johdosta William sai\nlopettaa koulunkäyntinsä ja ruveta auttamaan isäänsä kaikessa siinä,\nmihin 13-vuotias kykenee. Seuraava hänestä tiedetty tosiasia on hänen\navioliittonsa: marraskuussa 1582, siis 18-vuotiaana, hän menee\nnaimisiin läheisestä Shotteryn kylästä kotoisin olevan 26-vuotiaan Ann\nHathawayn kanssa. Erinäiset seikat viittaavat siihen, että Williamin\nperhe vastusti tätä liittoa, jota morsiamen perhe taas vaati tyttärensä\nmaineen vuoksi. Avioliitto ei liene ollut täysin sopusointuinen.\nToukokuussa 1583 syntyi tytär, Susannah, jonka sanotaan perineen jonkin\nverran isänsä älyä ja käytännöllistä kykyä, ja joka meni avioliittoon\nerään tri John Hallin kanssa. Seuraavana vuonna syntyivät kaksoiset\nHamnet ja Judith. Kun kodin olot isän vastoinkäymisten ja hänen oman\nperheensä nopean lisääntymisen sekä todennäköisesti puuttuvan\nsopusointuisuuden vuoksi kävivät nuorelle aviomiehelle raskaiksi, ja\nkun Sir Thomas Lucy, Charlcotesta, oli toimittanut hänelle\nsalametsästyksestä sekä raippoja että vankeutta, uhaten vielä\nlisärangaistuksella, hän poistui Stratfordista Lontooseen, kulkien koko\nmatkan jalan. Tämä tapahtui 1585 tai seuraavan vuoden alussa. Lontoossa\nhän sai heti työtä teattereissa, tosin \"hyvin alhaisissa tehtävissä\",\nkuten hänen ensimmäisen elämäkertansa kirjoittaja, kirjailija Nicholas\nRowe sanoo. Tietymätöntä on, ohjasiko Shakespearen teatterien\npalvelukseen jo silloin elävä harrastus ja se sattuma, että hän tunsi\nLontoossa erään kirjanpainajan, joka saattoi olla suhteissa\nnäyttelijöihin ja teattereihin. Joka tapauksessa hän pääsee pian\nesiintymään näyttelijänä, ja ennenpitkää silloisen huomattavimman,\nkreivi Leicesterin suojeluksessa olevan \"näyttelijäin yhtiön\"\njäseneksi, saman, joka esiinnyttyään sittemmin monen muun ylhäisen\naatelisen nimen varjossa tuli Jaakko I:n aikana tunnetuksi \"Kuninkaan\nseurueena\" (\"The King's Company\"). Se antoi aluksi näytäntönsä\nEnglannin ensimmäisessä varsinaisessa teatterirakennuksessa nimeltä\n\"The Theatre\" ja sittemmin toisessa, \"Ruusu\" nimisessä. V:n 1594:n\njälkeen Shakespearen seurue on joskus esiintynyt Newington Buttsin, ja\nvv:n 1595:n ja 1599:n välillä \"Väliverho\" (\"The Curtain\") -teatterissa.\nViimeksi mainittuna vuonna rakennettiin \"Globe\"- ja kymmenen vuotta\nmyöhemmin \"Blackfriars\"-teatteri, joihin, ja varsinkin edelliseen,\nShakespearen näyttelijä- ja kirjailijatoiminta v:n 1599:n jälkeen\nliittyy. Todennäköistä on, että hänen seurueensa esiintyi myös\nmaaseutukaupungeissa; Skotlannissa ja ulkomailla se ei ole käynyt.\nShakespearen tiedetään esiintyneen Ben Jonsonin näytelmissä _Joka mies\nomalaatuisensa_ (Every Man in his Humour) ja _Sejanus_; _Hamletissa_\nhän on näytellyt haamun ja _Kuten haluatte_ (As You Like It)\nkappaleessa -- veljensä Gilbertin muistelun mukaan -- Adamin osan. V:n\n1595:n vaiheilla Shakespeare oli jo kuuluisa teatterimies ja\nkirjailija, taloudellisestikin hyvässä asemassa; varhaisemman kauden\nnäytelmät oli kaikki esitetty ja olivat saavuttaneet menestystä:\nrunoelmat _Venus ja Adonis_ (1593) ja _Tarquinius ja Lucretia_ (1594)\nsekä suurin osa _soneteista_ oli julkaistu (lopullisesti 1609), ja\nolivat saaneet suosiollisen vastaanoton. Aikalainen Francis Meres\nmainitsee hänet päivän etevimpänä kirjailijana. Hänen nimeänsä\npidettiin niin suurena suosituksena, että kirjanpainajat painoivat sen\nhänelle kuulumattomienkin näytelmien kanteen. 1596 hän palasi\nStratfordiin, ollakseen läsnä poikansa Hamnetin hautajaisissa ja\npelastaakseen isänsä velkojain ahdisteluilta; tämän jälkeen hän kävi\nvanhassa kodissaan joka vuosi, kohottaen sen jälleen riippumattomaan\nasemaan. Hänen pyynnöstään isä anoi vaakunavirastolta (\"College of\nHeralds\") suvulleen vaakunaa, joka myönnettiin 1599 tunnuslauseella \"Ei\nilman oikeutta\". 1597 Shakespeare osti Stratfordin suurimman talon\nnimeltä New Place, ja kaupungin arkistossa säilyneet kirjeet todistavat\ntämän jälkeen hänen varallisuudestaan. Hänellä oli osuus Globe- ja\nBlackfriars-teatterissa, hyvät tulot näyttelijänä ja kirjailijana.\nTulojensa hoidossa hän osoitti käytännöllisyyttä ja älyä, ostaen\nmainitun talon lisäksi vielä pelto- ja laidunalueen sekä vuokraoikeuden\nja pitäen joskus sattuvissa oikeudenkäynneissä lujasti kiinni\neduistaan. Vielä 1613 hän osti talon Lontoosta. Hän oli kuningatar\nElisabethin suosiossa, lukuunottamatta tämän viimeistä vuotta, eikä\nkuningattaren kuolema 1603 vaikuttanut huonontavasti hänen asemaansa.\nPäinvastoin hänen seurueensa sai Jaakko I:ltä nimen \"Kuninkaan\npalvelijat\" (\"King's Servants\") ja esitti usein hänen näytelmiään\nhovissa. Tämä ulkonainen menestys ei kuitenkaan voinut varjella häntä\nsielullisilta kärsimyksiltä. Essexin salaliitto 1601 vei useita hänen\nystävistään ja suosijoistaan onnettomuuteen, ja toisten ystäviensä\ntaholta hän sai kokea ikävyyksiä. Tämä kuvastuu muutamien vuosien\naikana hänen draamoistaan, jotka henkivät kovien kokemusten aiheuttamaa\nsynkkyyttä ja katkeruutta. Pian hän kuitenkin pääsi vapautumaan\nraskaasta mielialastaan kohoten viimeisten näytelmien osoittamaan\nylevään ja kirkkaaseen rauhaan. 1611 Shakespeare lopetti 25 vuotta\nkestäneen työnsä näyttämön ja kirjallisuuden palveluksessa, ja asettui\nStratfordiin, viettäen siellä lopun ikäänsä kunnioitetussa,\naineellisesti turvatussa asemassa. V:n 1616:n alussa hänen terveytensä\nrupesi huononemaan ja hän teki testamenttinsa. Keväämmällä hänen\nystävänsä Ben Jonson ja Michael Drayton saapuivat tervehtimään häntä,\nmikä aiheutti iloiset kekkerit, joissa he säilyneen tiedon mukaan\n\"joivat liian kovasti\". Shakespeare sairastui niiden johdosta ja kuoli\nsyntymäpäivänään huhtik. 23 p. 1616. Hänet haudattiin Stratfordin\nkirkkoon. Testamentissaan, joka on säilynyt, hän määräsi enimmän\nomaisuutensa tyttärelleen Susannah Hallille; vaimolleen hän jätti\nainoastaan toiseksi parhaimman sängyistään. Näyttelijätoverit Heming,\nBurbage ja Condell saivat kukin 26 s. 8 d. muistosormuksen ostoa\nvarten. Uskonnoltaan hän lienee ollut roomalaiskatolinen. Olennoltaan\nja esiintymiseltään hän on ollut lempeä, \"gentle\", sanoissaan vilkas,\nsattuva, heti valmis vastaamaan. Hän kuului Ben Jonsonin \"Merenneidon\"\nkerhon piiriin, mutta on ilmeisesti, kuten vaakunahakemus osoittaa,\npyrkinyt näyttelijätasolta gentlemannien säätyyn. Jonson sanoi\n\"rakastaneensa tätä miestä ja kunnioittavansa hänen muistoansa, palvoen\nsitä niin paljon kuin tässä elämässä kenenkään osaksi tulee.\"\nNäytelmäkirjailija Henry Chettle mainitsee, että Shakespearen \"käytös\noli yhtä hieno ja erinomainen kuin hänen muutkin ominaisuutensa\".\nGreene ainoastaan moittii häntä ennen mainitussa teoksessaan (kts.\nMarlowe): \"Hän on nousukasvaris, koristautunut meidän höyhenillämme,\njoka peitettyään tiikerinsydämensä näyttelijännahkaan otaksuu olevansa\npätevä pöyhkeilemään silosäkein yhtä hyvin kuin paras meistä.\"\nShakespearen viimeinen jälkeläinen, tyttärentytär Elisabeth\nHall-Barnard, kuoli 1670. Seuraavassa lyhyt katsaus hänen\nnäytelmätuotantoonsa:\n\nEnsimmäinen kausi 1588-96.\n\n1. _Turhaa lemmen touhua_ (Love's Labour Lost, 1591). Juoni\ntodennäköisesti kirjailijan oma.\n\n2. _Veronan aatelismiehet_ (Two Gentlemen of Verona, 1591). Juoni\nperäisin espanjalaisen de Montemayorin paimenromaanista _Diana_.\n\n3. _Hairahduksia_ (The Comedy of Errors, 1591). Mukaelma Plautuksen\n_Menaechmistä_ ja siihen perustuvasta vanhemmasta näytelmästä.\n\n4. _Romeo ja Juliet_ (1591). Lähteet: William Painterin käännös\n_Nautinnon palatsi_ (The Palace of Pleasure, 1566), joka sisältää\nBoccaccion ym. kertomuksia, ja Arthur Broken Bandello-käännös\n_Romeuksen ja Juliettin traagillinen historia_ (The Tragicall Historie\nof Romeus and Juliett).\n\n5.-7. _Henry VI_, I-III (1592). Muodostelma vanhemmista näytelmistä,\ntodennäköisesti yhteistyössä Marlowen kanssa.\n\n8. _Richard III_ (1592-3). Lähteet Moren _Richard III:n historia_ ja\nHolinshedin _Kronikka_ (Chronicle).\n\n9. _Richard II_ (1593-4). Lähde Holinshedin _Kronikka_.\n\n10. _Titus Andronicus_ (1594). Todennäköisesti vain silitelmä ja\nmuunnelma Thomas Kydin samannimisestä vanhemmasta näytelmästä.\n\n11. _Kuningas Juhana_ (King John, 1594). Muunnelma vanhemmasta\nnäytelmästä.\n\nToinen kausi 1596-1601.\n\n12. _Venetsian kauppias_ (The Merchant of Venice, 1594). Ital.\nkertomukset, _Roomalaisten sankariteot_ (Gesta Romunorum) ja\naikaisemmat näytelmät, etenkin Marlowen Maltan juutalainen.\n\n13. _Kesäyön unelma_ (The Midsummer Night's Dream, 1595). Plutarkhos,\nChaucer, Ovidius.\n\n14. _Kaikki hyvin, kun loppu on hyvin_ (All's Well that Ends Well,\n1595), Painterin yllämainittu teos.\n\n15. _Kuinka äkäpussi kesytetään_ (Taming of the Shrew, 1596). George\nGascoignen Ariosto-mukaelma _Otaksumia_ (The Supposes) ja jokin\nvanhempi näytelmä. Vain osaksi Shakespearen.\n\n16-17. _Henry IV_, I-II (1597). Holinshed ja vanhempi näytelmä.\n\n18. _Windsorin iloiset naiset_ (The Merry Whves of Windsor, 1597-8).\nItalialainen kertomus.\n\n19. _Henry V_ (1599).\n\n20. _Paljon melua tyhjästä_ (Much Ado about Nothing, 1599). Osittain\nitalialaisperäinen.\n\n21. _Miten haluatte_ (As You Like It, 1599). Thomas Lodgen romaani\n_Rosalynde_ (1590).\n\n22. _Loppiaisaatto_ (Twelfth Night, 1599). Barnabe Richin romaani\n_Riche_ (1581).\n\nKolmas kausi 1602-1608.\n\n23. _Julius Caesar_ (1601). Plutarkhos.\n\n24. _Hamlet_ (1601-2). Belleforestin _Traagillisia historioita_\n(Histoires Tragiques) ja Kydin vanhempi _Hamlet_.\n\n25. _Troilus ja Cressida_ (1603). Chaucerin _Troilus ja Creseyde_,\nChapmanin _Homeros_.\n\n26. _Othello_ (1604). Cinthion _Hecatommithi.\n\n27. _Mitta mitasta_ (Measure for Measure_. 1604). Cinthion _Epithin_.\n\n28. _Macbeth_ (1605). Holinshed.\n\n29. _Lear_ (1606). Holinshed.\n\n30. _Timon Atenalainen_ (Timon of Athens, 1607). Plutarkhos ja ennen\nmainittu Painterin teos.\n\n31. _Pericles_ (1607-8). John Gowerin, Chaucerin aikalaisen runoelma\n_Rakastajan tunnustus_ (Confessio Amantis).\n\n32. _Antonius ja Kleopatra_ (1608). Plutarkhos.\n\n33. _Coriolanus_ (1608). Plutarkhos.\n\nNeljäs kausi 1608-13.\n\n34. _Cymbeline_ (1610-11). Holinshed, Boccaccio.\n\n35. _Talvinen tarina_ (A Winter's Tale, 1610-11). Bobert Greenen\nnäytelmä _Pandosto_ (1588).\n\n36. _Myrsky_ (The Tempest, 1611). S. Jourdainin _Bermudaksen löytö_\n(Discovery of the Bermudas).\n\n37. _Henry VIII_ (1612-13). Shakespearen pohjasuunnitelma, jonka ovat\ntäydentäneet John Fletcher ja Philip Massinger.\n\nKuten tästä luettelosta näkyy, on Shakespeare ollut toimelias,\nkäytännöllinen teatterimies, joka on uupumatta hankkinut seurueelleen\nohjelmistoa, käyttäen hyväkseen jo olemassaolevaa sekä suorasanaista\nettä näytelmäaineistoa ja työskennellen silloisen kansallisen, elävän\nteatterin ja näytelmän linjalla. Tätä työtä tehdessä hänen runottarensa\nkohotti aiheet taiteen korkeuteen. Sanotaan hänen kirjoittaneen\nnopeasti ja helposti, harvoin muuttaen säkeitään jälkeenpäin.\n(Amerikasta lähtöisin oleva väite, ettei Shakespeare olisikaan\nnäitä näytelmiään kirjoittanut, johtuu tietämättömyydestä ja\nsensatiohalusta). Shakespearen kirjailijasuuruus perustuu lyhyesti\nsanottuna mm. seuraaviin ominaisuuksiin:\n\nLukija huomaa (paremmin kuin katsoja), kuinka näytelmien \"takana\"\nvallitsee korkea, elämää kokonaisuudessaan hallitseva, puolueeton ja\nsyvä viisaus, joka tuntee ihmissydämen kaikki salaisimmatkin puolet,\nkuitenkaan olematta kylmä tuomari, vaan mieluumminkin surumielinen,\ninhimillinen osanottaja. Pysähtymättä pintailmiöihin hän valaisee\nihmisessä ne kohdat, jotka ovat yhteisiä kaikille, kansallisuus- ja\naikarajoista huolimatta. Tämä sydänten ja aivoitusten tunteminen tekee\nhänelle mahdolliseksi esittää niin rikkaan ja monipuolisen, samalla\nyksilöllisen ja yleisinhimillisen henkilövalikoiman, ettei sen\nvertaista ole maailmankirjallisuudessa. Hänen asteikkonsa on\nmahdollisimman täydellinen, hänen ihmisensä aina tosia ja eläviä.\nSyvimmin painunevat mieleen hänen suuret traagilliset hahmonsa ja hänen\nsuloa, viattomuutta ja tervettä lempeä uhkuvat, raikkaat neitonsa.\nElämän mestarina Shakespeare eläytyy yhtä helposti kaikkiin sielun- ja\ntunnetiloihin, soinnutellen samalla aitoudella yötä, rikosta ja\nromantiikkaa, kuin päivää, hyvyyttä ja kirkasta idylliä. Tuntien\nluonnon ja ihmisen erottamattoman yhteyden hän käsittelee tätäkin\npuolta erehtymättömän aidosti aina luonnonlyriikan heläjävimmästä\nviserryksestä ja Arielista alkaen Calibanin alkukantaiseen\neläimellisyyteen ja Prosperon yli-ihmisyyteen saakka. Kaiken tämän\nelämäntarkastelun ylimpänä luotsina Shakespearella on hänen viisautensa\nvertainen, mistään riippumaton, ihanteellisen herkkä taiteellinen\nvaisto.\n\nShakespearen näytelmistä painettiin hänen eläessään vain 16. _Othello_\npainettiin 1622. Seuraavana vuonna hänen näyttelijätoverinsa John\nHeming ja Henry Condell julkaisivat ne (36, jättäen _Pericleen_ pois)\nfoliokokoisena muistopainoksena. Alkuun oli liitetty Shakespearen kuva,\njoka oli painettu Martin Droeshoutin kaiverruksesta, ja jonka Ben\nJonson todisti oheenliitetyissä säkeissään hyvin näköiseksi.\nJulkaisijat sanoivat ryhtyneensä tähän toimenpiteeseen vain \"pitääkseen\nelossa niin arvokkaan ystävän ja toverin muiston kuin oli meidän\nShakespearemme\".\n\nOtteita valitessa on edellytetty näytelmien pääjuoni tunnetuksi;\ntarkoituksena on ollut tutustuttaa lukija Shakespearen muutamiin\nkuuluisimpiin henkilöihin, kohtauksiin ja yksinpuheluihin.\n\n\n\nSONETTEJA.\n\n\n    1.\n\n    En tähdistä mä tietojani ota,\n    mut tähtiä mä tutkin tosiaan.\n    Ei onni, hätä, rutto, nälkä, sota\n    mun ennusalojani ollenkaan.\n\n    En osaa ennustella, mitkä hetket\n    tuo sateen, ukkosen tai myrskysään,\n    en tiedä, mitkä ruhtinaiden retket,\n    vaikk' utelisin taivaalt' yhtenään.\n\n    Mun tietoni sun silmistäsi juontuu,\n    nuo tähdet luotettavat virkkavat:\n    \"Tosi ja kaunis hyvin yhteen luontuu,\n    jos maailmalle kuvas lahjoitat\".\n\n    Ennustan muuten, siin' ei mikään auta,\n    sun loppus toden on ja kauniin hauta.\n\n\n    2.\n\n    Sun päivään kesäiseenkö vertaisin?\n    Se kauneuden vertailussa hukkaa;\n    pianpa kuluu suvi herttaisin,\n    ja halla huurtelevi kesän kukkaa.\n\n    Välistä päivän silmä tulistuu,\n    sen kultatuike usein usviin haihtuu;\n    niin, kaikki kauneus loistaa, lakastuu,\n    sen puku luonnon vaihdellessa vaihtuu.\n\n    Mut sun on kesäs ikivihantaa,\n    sun kauneutes on katoomaton ani;\n    sinusta kuolo kerskua ei saa,\n    sa kuolematon olet runossani.\n\n    Maailman sivu, ajoist' aikoihin,\n    se elää ja sen kanssa sinäkin.\n\n\n\nROMEO JA JULIA.\n\n\nI n., viides kohtaus.\n\nROMEO.\n\n    Ken on tuo viehättävä neito tuolla\n    ritarin rinnalla?\n\nPALVELIJA.\n\n                      En tiedä, herra.\n\nROMEO.\n\n    Oi, soihdut hehkumaan hän opettaa!\n    Yön poskella hän välkkyin heloittaa,\n    kuin jalokivi tummall' ohimolla,\n    liiaksi kallis nautintona olla,\n    maan omaks liian jalo! Neito-sarjassa\n    kuin lumikyyhky lintuparvessa.\n    Kun tanssi päättyy, kättään kosketan\n    ja käden rohkean teen autuaaksi.\n    Lemminkö ennen? Silmäni, se kiellä!\n    Mä ennen kauneutt' en nähnyt vielä.\n\n\nII n,. toinen kohtaus.\n\nJULIA.\n\n    ohjas tähän paikkaan sinut?\n\nROMEO.\n\n                                Lempi.\n    Se ensin käski mua etsimään,\n    se mulle neuvot toi, mä silmät sille.\n    Mut vaikka yhtä kaukana sä oisit\n    kuin etäisimmän meren vaahtoranta,\n    en aarteen etsintähän pelkäis mennä.\n\nJULIA.\n\n    Yön huntu on, kuin näet, kasvoillani;\n    häpeä muuten punais poskeni,\n    kun puheeni sa tämänöiset kuulit.\n    Tapoja mielelläni noudattaisin,\n    ja mielelläni, ah, niin mielelläni\n    puheeni kieltäisin: vaan muodot pois!\n    Mua rakastatko? Myöntyväsi tiedän,\n    ja sanas uskon; mutta jos sa vannot,\n    voit sanas pettää; väärää lemmenvalaa,\n    sanotaan, nauraa Zeus. Oi armas Romeo,\n    jos lemmit, niin se suoraan sano; mutta\n    jos liian hevin saavasi mun luulet,\n    tylyksi käyn ja häijyks, annan kiellon,\n    jos kosit; muuten en, en millään lailla.\n    Montague kaunis, liiaks olen hellä;\n    mua voisit luulla kevytmieliseksi;\n    vaan vakavampi, jalo mies, mä olen\n    kuin se, ken osaa kylmäks teeskennellä.\n    Kylmempi oisin ollutkin, sen myönnän,\n    vaan lemmentunteeni kun salaa kuulit,\n    ennenkuin tiesinkään; siis, anteeks suo!\n    ja hölläks älä hellyyttäni soimaa,\n    sen on tuo musta yö näin ilmi tuonut.\n\nROMEO.\n\n    Ma vannon, impi, kuun tuon pyhän kautta,\n    mi hopeillaan puiden latvat päärmää --\n\nJULIA.\n\n    Oi, älä vanno kautta kuun, se vaihtuu\n    ja kuukausittain muuttaa muotoaan;\n    näin tulee lempes yhtä muuttuvaksi.\n\nROMEO.\n\n    Min kautta vannon?\n\nJULIA.\n\n                       Älä lainkaan vanno;\n    tai, jos niin tahdot, armaan itses kautta,\n    mä jota jumalana jumaloin,\n    sua silloin uskon.\n\nROMEO.\n\n                       Oi, jos harras lempi --\n\nJULIA.\n\n    Vait! Älä vanno! Iloni vaikk' olet,\n    tänöisestä en liitost' iloitse.\n    Se liian kiireist' on ja äkkinäistä,\n    se liiaks salaman on kaltaista,\n    mi taukoo, ennenkuin saat sanotuksi:\n    \"Jo salamoi!\" Nyt hyvää yötä, armas!\n    Taas yhtyissämme lemmen taimi tämä\n    on kukka kaunis, kesän kypsyttämä.\n    Niin, hyvää yötä! Sula rauha vain\n    sun olkoon niin kuin minun rinnassain!\n\n\nIII n., toinen kohtaus.\n\n        Huone Capuletin talossa.\n            (Julia tulee.)\n\nJULIA.\n\n    Oi, joutuin, joutuin, tulivaljakot,\n    Apollon asuntoon! Ois ohjiss' Phaeton,\n    hän ruoskin teidät länteen kohta ajais\n    ja yön tois pilvimustan tuota pikaa. --\n    Yö, lemmen suosijana verhos suo nyt\n    ja vaippa tumma tulla Romeon\n    kenenkään näkemättä syliini!\n    Rakkauden soihtuna on lemmen teillä\n    sen oma kauneus; tai sokeana\n    se yössä hyvin viihtyy. -- Tule, yö,\n    sa tyyni, puhdas, mustahuntu vaimo.\n    mua neuvo, miten voittajana voisin\n    ma voitetulle lemmen puhtaan antaa.\n    Sä vaipallasi ujoutta peitä,\n    mi poskillani palaa, kunnes lempi,\n    tuo kaino, rohjentuu, ja puhtaiks aivan\n    työt tosilemmen huomaa. Tule, yö!\n    Oi, Romeo! Oi yöni kirkas päivä,\n    yön siivillä sä olet valkeampi\n    kuin korpin seljäss' uusi lumi. -- Tule,\n    yö armas, kaunis mustasilmä yö!\n    Tuo mulle Romeo! Ja jos hän kuolee,\n    niin tähtösiksi taivaan hänet jaa,\n    ja taivaan kasvot hän niin kaunistaa,\n    ett' yöhön kaikki kohta ihastuupi\n    ja arvon auringolta aivan kieltää.\n    Oi, lemmenlinnan olen ostanut,\n    se viel ei hallussani; myyty olen,\n    vaan koskematon. Päivä tää on pitkä\n    kuin juhlanaatto lapsukaiselle,\n    mi uudet vaatteet saanut on, mut niit' ei\n    saa vielä käyttää.\n\n\nIV n., viides kohtaus.\n\n        Julian kamari.\n    (Romeo ja Julia tulevat.)\n\nJULIA.\n\n    Nyt joko lähdet? Viel on aikaa päivään;\n    se satakieli oli eikä leivo,\n    jonk' ääni arkaa korvaas säikähdytti;\n    granaattipuussa tuolla yöt se laulaa.\n    Se satakieli oli, usko, kulta!\n\nROMEO.\n\n    Se leivo oli, aamun valpas airut,\n    ei satakieli. Kas, kuin kateet juovat\n    idässä tuolla päivän kulmaa päärmää!\n    Yön kynttilät jo sammuu; virkku päivä\n    varpaillaan yli sinivuorten nousee.\n    Jos lähden, eloon jään; jos jään, niin kuolen.\n\n\nV n., kolmas kohtaus. Hautaholvissa.\n\nROMEO.\n\n    Armas Julia, oi,\n    kuin olet vielä kaunis! Voisko luulla,\n    ett' lempii sua kalmakin, tuo haamu,\n    ett' inha, laiha hirviö tuo pitää\n    sua täällä pimeässä lemmittynään?\n    Mä sitä pelkään; siksi jäänkin luokses,\n    ja milloinkaan en jätä tätä synkkää\n    yön majaa; tänne, tänne seuraks jään\n    madoille, kamarineidoillesi; tänne\n    ikuisen lepokammioni laitan,\n    ja nurjan tähden taakan väsyneiltä\n    ma harteiltani poistan! -- Silmät, luokaa\n    nyt viime silmäys! Kädet, viime kerta\n    nyt syleilkää! Ja huulet, hengen ovet,\n    suukolla laillisella vahvistakaa\n    ikuinen liitto ahnaan kuolon kanssa!\n    Nyt, valju mies, sa inhottava opas,\n    nyt, hurja luotsi, suoraan aja luotoon\n    väsynyt, meriheitto laivas rikki!\n    Sun maljas, Julia! (Juo.) -- Kunnon mies, sun juomas\n    pian vaikuttaa. -- Näin suuteloon ma kuolen.\n\nPRINSSI.\n\n    Tää aamu kolkon rauhan meille suo;\n    surusta peittää kasvot aurinkoinen.\n    Nyt kertokaa, kuin yltyi vaino tuo,\n    ett' armahtaa tai rangaista ma voinen.\n    Niin synkkää tarinaa ei kuultu konsa\n    kuin Julian ja hänen Romeonsa.\n\n\n\nVENETSIAN KAUPPIAS.\n\n\nIII n., kolmas kohtaus.\n\nSHYLOCK.\n\n    Ma sakon tahdon, sakon, kuuletko sa!\n    ma valan vannoin, että sakon tahdon.\n    Mua haukuit koiraks, kun ei ollut syytä;\n    nyt olen koira: varo hampaitani!\n    Ma dogilt' oikeutta tahdon. -- Ihme,\n    kuin olet kehno vartija, niin houkka,\n    ett' ulos hänet vaatiessaan lasket.\n\nANTONIO.\n\n    Oi, minä pyydän, kuule, mitä sanon!\n\nSHYLOCK.\n\n    Ma sakon tahdon; en sua kuulla tahdo.\n    Ma sakon tahdon; pidä suusi siis!\n    En ole veltto, tihrusilmä narri,\n    mi heltyin päätään nyökyttää ja huokaa\n    ja kristittyjen rukouksiin myöntyy.\n    Pois tieltä! Pidä suus! Ma sakon tahdon!\n\n\nIV n., ensimmäinen kohtaus.\n\nPORTIA.\n\n    Siis laupiaaksi teidän tulla täytyy.\n\nSHYLOCK.\n\n    Vai täytyy? Mikä pakko siihen? Mikä?\n\nPORTIA.\n\n    Ei pakolla voi laupeutta saada;\n    kuin vieno sade taivaast' alas maahan\n    se tiukkuu, kaksin kerroin siunattuna:\n    se siunaa antajan ja ottajan;\n    se voimakkain on voimakkaissa, kaunein\n    on kuninkaiden kruunun jalokivi.\n    Valtikka ajalliseen valtaan viittaa,\n    se arvon on ja mahtavuuden merkki,\n    mi pelon, kammon, kuninkaille suo.\n    Mut valtikkaa on korkeampi laupeus,\n    sen istuin ylinnä on sydämessä,\n    se itse jumaluuden merkki on;\n    ja jumalaisin maallinen on valta,\n    kun armo höystää lain. Siis, juutalainen,\n    lain oikeutta vaadit, mutta muista,\n    ettei lain jälkeen autuaaksi ykskään\n    voi tulla; armoa me rukoilemme,\n    ja sama rukous se meitä käskee\n    myös armon töihin. Tällä vaatimustas\n    lieventää koitan; vaan jos pysyt siinä,\n    Venetsian kovan oikeuden täytyy\n    julistaa päätös kauppiasta vastaan.\n\n\nIV n., ensimmäinen kohtaus.\n\nPORTIA.\n\n    Ei, varro vähän! Viel on muuan seikka.\n    Tää kirja tilkkaakaan ei verta myönnä;\n    on sanat siinä selvät: naula lihaa.\n    Siis ota sakkos, ota naula lihaa;\n    mut leikatessas tilkankin jos hukkaat\n    vain kristittyä verta, joutuu oitis\n    lain mukaan Venetsian valtiolle\n    sun omaisuutes.\n\n\nV n., ensimmäinen kohtaus.\n\nLORENZO Jessikalle, Shylockin tyttärelle:\n\n    Kuin hiljaa kuudan tuolla kunnaall' uinuu!\n    Täss' istukaamme, antain soiton äänten\n    soljua korviimme; yön tyyni rauha\n    sävelten vienoon sulosointuun sulaa.\n    Sä istu, armas! Kas, kuin taivaan tanner\n    kirkkaita kultatähtilöit' on täynnä;\n    ja niistä pieninkin, min tuolla näet,\n    kulkeissaan kuni enkel' laulaa, yhtyin\n    heleäsilmäkeruubien kuoroon.\n    Niin sointuu kuolemattomien sielut,\n    Vaan me, niin kauan kuin tää halpa tomu\n    sen peittää verhollaan, sit' emme kuule.\n\n\n\nHENRIK NELJÄS.\n\n\nIV n., toinen kohtaus.\n\n    Valtamaantie Coventryn lähellä.\n   (Falstaff ja Bardolph tulevat.)\n\nFALSTAFF. Bardolph, mene edeltäpäin Coventry'in ja hanki minulle\npullollinen viiniä. Sotamiehemme marssivat sen kautta; meidän tulee\nolla Sutton-Colfieldissä yötä.\n\nBARDOLPH. Antakaa rahaa, kapteeni.\n\nFALSTAFF. Pane sinä etukäteen.\n\nBARDOLPH. Tämä pullollinen tekee enkelin. [_Angel_. Vanha kultaraha, n.\n6 sh., jossa oli enkeli Mikaelin kuva.]\n\nFALSTAFF. No, jos niin on, niin pidä se vaivanpalkkana; ja jos tekisi\nvaikka kaksikymmentä, niin ota kaikki; minä vastaan leimasta. Käske,\nettä luutnantti Peto yhtyy minuun kaupungin laidassa.\n\nBARDOLPH. Kyllä, kapteeni; hyvästi.\n\n    (Menee.)\n\nFALSTAFF. Jos en näitä sotamiehiäni häpeä, niin olen likokala.\nTurkasen väärin olen käyttänyt kuninkaan pestauskäskyä. Sadasta\nviidestäkymmenestä soturista olen siepannut kolmesataa puntaa ja vähän\npäälle. En kiristä muita kuin varakasta väkeä, talollisten perillisiä;\ntiedustelen kihloissa olevia poikamiehiä, sellaisia, joita jo kahdesti\non kuulutettu; tuollaisia uunin pankolla kököttäjiä, jotka yhtä\nmielellään kuuntelevat pirua kuin rumpua, ja jotka pelkäävät pyssyn\npauketta pahemmin kuin satutettu peltopyy tai haavoitettu sorsa.\nKiristin vain tuollaisia lellipoikia, joiden sydän ei ole suurempi kuin\nneulannuppi; nämä ovat ostaneet itsensä palveluksesta vapaiksi, ja nyt\nminun koko komentokuntani on pelkkiä vänrikkejä, korpraaleja,\nluutnantteja, kersantteja, raukkoja niin risaisia kuin Lasarus\ntapettimaalauksissa, joissa rikkaan miehen koirat nuolevat hänen\nhaavojaan, miehiä, jotka eivät eläissään ole olleet sotureita, vaan\npois ajettuja, vääriä palvelijoita, nuorempain veljien nuorempia\npoikia, karanneita viinureita ja leivättömiä tallirenkejä: levollisten\naikain ja pitkällisen rauhan syöpäläisiä, kymmenen kertaa hävyttömämmin\nrisaisia kuin vanha, paikattu sotalippu. Ja tuommoisilla nyt täytän\nniiden paikat, jotka ovat ostaneet itsensä vapaiksi, niin että luulisi\nminulla olevan sataviisikymmentä repaleista tuhlaajapoikaa, jotka\nhiljan ovat tulleet sikoja paimentamasta ja rapaa syömästä.\nHullunkurinen veitikka tuli vastaani tiellä ja sanoi, että olin pannut\npuhtaaksi kaikki hirsipuut ja ottanut sotamiehiksi niiden kuolleet\nraadot. Pahempia variksenpelättimiä ei ole kuolevaisen silmä nähnyt.\nNiitä en marssita Coventryn kautta, se on viljainen vissi; ne roistot\nmarssivatkin niin hajasäärin, kuin olisi heillä puntit jaloissa, ja\nuseimmathan heistä sainkin vankiloista. Koko minun komppaniassani on\nvain puolitoista paitaa; puolikas on tehty kahdesta yhteenkurotusta\nruokaliinasta, jotka heitetään harteille kuin hihaton sota-airuen\nkaapu; ja paita, totta puhuen, on varastettu isännältäni St. Albansista\ntai Deventryn punanenäiseltä krouvarilta. Mutta vähät siitä; paitoja he\nsaavat riittävästi joka aidalta.\n\nPRINSSI HENRIK. Noin viheliäisiä kuvatuksia en ole ikänäni nähnyt.\n\nFALSTAFF. No, no! Hyviä kyllä keihään kärkeen; ruudin ruokaa, ruudin\nruokaa! Ne täyttävät haudan siinä kuin paremmatkin: kuolevaisia\nihmisiä, näetkös, kuolevaisia ihmisiä!\n\nWESTMORELAND. Niin, mutta, sir John, minusta ne kuitenkin ovat\ntavattoman kurjia ja nälistyneitä, liiaksi repaleisia.\n\nFALSTAFF. Mitä kurjuuteen tulee, niin en, toden totta, tiedä, mistä he\nsen ovat saaneet; ja mitä taas nälistymiseen tulee, niin varmaankaan he\neivät ole sitä minulta oppineet.\n\nPRINSSI HENRIK. Ei, sen voin vannoa, jos et pidä kolmen sormen\npaksuista rasvakerrosta kylkiluilla nälistymisen merkkinä. Mutta tee\njoutua sinä; Percy on jo sodassa.\n\nFALSTAFF. Mitä? Onko kuningas jo leiriytynyt?\n\nWESTMORELAND. On, sir John, pelkään että viivymme liiaksi.\n\nFALSTAFF. Hyvä!\n\n    Pidoissa ensimmäinen, sodassa viimeinen\n    on kehno sotamiesi ja norkko nälkäinen.\n\n        (Menevät.)\n\n\nV n., ensimmäinen kohtaus.\n\n    (Kuningas HENRIK, BLUNT ja prinssi JUHANA menevät.)\n\nFALSTAFF. Heikki, jos näet minun makaavan maassa tappelussa, niin asetu\nylitseni hajareisin, näin ikään; sitä vaatii ystävyys.\n\nPRINSSI HENRIK. Ei muu kuin jättiläinen voi sinulle semmoista\nystävyyttä osoittaa. Lue rukouksesi, ja voi hyvin.\n\nFALSTAFF. Kunpa nyt, Heikki, olisi makuuaika ja kaikki hyvin.\n\nPRINSSI HENRIK. Niin, sinä olet kuoleman Jumalalle velkaa.\n\n    (Menee.)\n\nFALSTAFF. Ei se ole vielä maksettavaksi langennut, eikä minun tee mieli\nmaksaa sitä ennen määräpäivää. Mitäpä minun on pakko hätäillä, kun ei\nkukaan minua kiristä? Mutta olkoon! Kunnia minua kiihottaa eteenpäin.\nMutta mitä, jos tuo kunnia paneekin minut hengiltä kesken kaikkea?\nKuinka silloin käy? Voiko kunnia panna jalan paikoilleen? Ei. Entä\nkäden? Ei. Entä viedä haavasta säryn? Ei. Kunnia ei siis ymmärrä\nhaavurin taitoa? Ei. Mitä on kunnia? Sana. Mitä on se sana kunnia?\nIlmaa. Soma juttu! -- Kellä sitä on? Sillä, joka viime keskiviikkona\ntuli vainajaksi? Voiko hän sitä tunnustella? Ei. Entä kuulla? Ei. Onko\nse siis tuntumaton? On, kuolleelle. Mutta eikö se elä elämässä? Ei.\nMiksi ei? Parjaus ei salli sitä. -- Siis, minä en siitä huoli: kunnia\non pelkkä kilpikuva haudalla; ja siihen päättyy minun katkismukseni.\n\n    (Menee.)\n\n\n\nJULIUS CAESAR.\n\n\nIII n., toinen kohtaus.\n\nBRUTUS.\n\n    Hyvät kansalaiset, yksin\n    mun mennä antakaa ja pyydän, jääkää\n    luo Antonion, kunnioitus suokaa\n    Caesarin ruumiille ja puheelle,\n    jonk' Antonius meidän luvallamme\n    nyt pitää ylistykseks Caesarin.\n    Rukoilen, ettei muut kuin minä lähtis,\n    ennenkuin Antonius on puhunut.\n\n1. KANSAL.\n\n    Tyranni oli Caesar.\n\n3. KANSAL.\n\n                        Niin! On onni,\n    ett' irti Rooma ikeestänsä pääsi.\n\n2. KANSAL.\n\n    Vait! Kuulkaa, mitä Antonius puhuu!\n\nANTONIUS.\n\n    Te jalot Rooman miehet --\n\nKANSA.\n\n                              Hiljaa! Kuulkaa!\n\nANTONIUS.\n\n    Caesaria, Rooman kansalaiset, kuulkaa!\n    ma tulin hautaamaan, en kiittämähän.\n    Pahatpa työmme usein eloon jäävät,\n    mut hyvät haudatahan kera ruumiin.\n    Niin käyköön Caesarinkin. Jalo Brutus,\n    hän sanoi vallanahnaaks Caesaria;\n    jos oli niin, se oli julma rikos,\n    ja julmast' on sen sovittanut Caesar.\n    Mä luvalla nyt Brutuksen ja muiden --\n    on Marcus Brutus, nähkääs, kunnon mies,\n    niin, kunnon miehiä he kaikk' on, kaikki\n    nyt pidän hautapuheen Caesarille.\n    Hän ystäväni oli, hyvä, hellä.\n    mut Brutus vallanahnaaks sanoo häntä.\n    ja Marcus Brutus, hän on kunnon mies.\n    Toi kotiin Roomaan vankeja hän paljon.\n    rahastot niiden lunnahilla täyttäin;\n    oliko silloin Caesar vallanahnas?\n    Kun kurjuus vaikeroi, niin Caesar itki;\n    kovempi luonnoltaan on vallanahnas:\n    mut Brutus vallanahnaaks sanoo häntä,\n    ja Marcus Brutus, hän on kunnon mies.\n    Kolmesti Lupercalioissa hälle\n    tarjosin kruunun, kolmesti hän kielsi,\n    sen näittehän; se vallanahneutt' onko?\n    Mut Brutus vallanahnaaks sanoo häntä,\n    ja totisesti, hän on kunnon mies.\n    En Brutuksen mä sanaa vääräks väitä,\n    mut haastan tässä siitä, minkä tiedän.\n    Ol' ennen teille rakas hän, ja syystä,\n    siis: mistä syystä ette suris häntä?\n    Oi äly! Villipetoon pakenit sa,\n    ja ihmisist' on järki mennyt! -- Anteeksi\n    Tuoll' arkuss' luona Caesarin on sydän,\n    vait olla täytyy, kunnes palajaa se.\n    -- -- --\n    Viel eilen olis sana Caesarin\n    kumonnut maailman; nyt on hän tuossa,\n    ja ei niin halpaa, joka hälle nöyrtyis.\n    Jos mieltänne ja sydäntänne, miehet,\n    tahtoisin kapinaan ja raivoon nostaa,\n    loukkaisin Brutusta ja Cassiota,\n    kaks' kunnon kansalaista, kuten tietty.\n    Ei, heit' en loukkaa; tuota kuollutt' ennen\n    ja itseäni loukkaisin ja teitä,\n    kuin loukkaisin noin kunnon miehiä.\n    Tää pergamentti, jonka vahvistaa\n    sinetti Caesarin, on jälkisäädös.\n    Jos kansa vain tän testamentin kuulis --\n    sit' lukea en aio, anteeks suokaa --\n    Caesarin haavoja se suutelisi,\n    verehen pyhään liinojansa kastais,\n    ja hiuksen hänen päästään muistoks kerjäis.\n    ja kuollessaankin vielä säätäis siitä,\n    sen jättäin jälkeisilleen kallihiksi\n    perinnöks.\n\n4. KANSAL.\n\n               Siksi tahdomme sen kuulla.\n    Antonius, lue säädös!\n\nKAIKKI.\n\n                          Säädös! säädös!\n    Caesarin säädös!\n\nANTONIUS.\n\n                     Anteeks, ystäväni:\n    En tohdi. Hyvä teidän eihän tietää\n    kuin Caesar teistä piti. Ettehän te\n    oo puuta, kiveä, vaan ihmisiä.\n    Caesarin säädöksen jos kuulla saatte,\n    tulette kiihkohon ja raivoon aivan.\n    Hyvä, kun ette tiedä että hänet\n    periä saatte; jos sen tietäisitte,\n    oi, kuinka silloin kävis!\n\n4. KANSAL.\n\n                              Lue säädös!\n    Sen tahdomme me kuulla. Lue säädös!\n    Caesarin säädös lukea sun täytyy!\n\nANTONIUS.\n\n    No, malttakaa ja hiukan varrotkaa.\n    Erehdyin, kun sen kerroin. Pelkään että\n    ma loukkaan noita kunnon miehiä,\n    jotk' iski puukot Caesariin; niin, pelkään.\n\n4. KANSAL.\n\n    Kunnonko miehiä! -- He pettureit' on.\n\nUSEAT.\n\n    Sä lue säädös! Lue testamentti!\n\n2. KANSAL.\n\n    He konnia on, pettureita! Säädös!\n\nANTONIUS.\n\n    Siis lukemaan sen minut pakotatte.\n    Ääreen vainajan siis tulkaa, niin mä\n    nyt näytän teille, säädöksen ken teki.\n    Astunko alas? Saanko luvan siihen?\n\nUSEAT.\n\n    Pois tieltä! Tilaa! Syrjään!\n\nANTONIUS.\n\n                                 Kyyneleitä\n    jos teill' on, itkemään nyt olkaa valmiit.\n    Tuon vaipan kaikki tunnette. Ma muistan,\n    kun ensi kerran kantoi sitä Caesar.\n    Se suvi-ilta silloin kaunis oli\n    samana päivänä, kun hän löi nervit.\n    Kas, tuosta meni puukko Cassion!\n    Kas, minkä teki reiän kade Casca!\n    Tuost' iski Brutus, hänen lemmikkinsä,\n    ja konsa kiskoi murharaudan maalle,\n    niin, nähkääs, veri Caesarin se seuras\n    ja ovest' ulos ryntäs, nähdäksensä,\n    noin tylystikö Brutus kolkutti;\n    Caesarin suosikkihan Brutus oli!\n    Jumalat, tuomitkaa, niin oli rakas\n    hän Caesarille! Isku armottomin\n    se kaikkein oli: hänen jalo Caesar\n    kun lyövän näki, kiittämättömyys tuo\n    varmemman vamman toi kuin murha-ase.\n    Nyt murtui suuri sydän tuo, ja vaippaan\n    kasvonsa peittäen, luo Pompeijuksen,\n    jalustan luokse aivan, jossa verta\n    vuos virtanansa, kaatui suuri Caesar.\n    Se vasta kaatumus, te Rooman miehet!\n    Te, minä, kaikki kaaduimme me siinä,\n    verisen kavalluksen riemuitessa.\n    Oo, nyt te itkette, ja säälin voimaa\n    te tunnette, ma huomaan: kallihia\n    ne pisaroit' on! Hyvät ihmiset!\n    Kuin? Itkettekö nyt, kun Caesarin\n    vain vaipan haavat näätte? Tässä, täss' on\n    hän itse, raatelema rikollisten!\n\n\nV n., ensimmäinen kohtaus.\n\nCASSIUS.\n\n                    Siis, jos menetämme,\n    niin voittosaatoss' annat itses Rooman\n    katuja pitkin viedä?\n\nBRUTUS.\n\n                         En, en, Cassius!\n    Äl' usko, jalo Rooman mies, ett' astuu\n    kahleissa koskaan Brutus Roomaan. Siks on\n    hän liian ylpeä. Tää päivä päättää\n    sen työn, mi alkoi Mars-kuun viidestoista.\n    Ja vieläkö me tavataan, en tiedä!\n    Siis ikijäähyväiset ottakaamme:\n    Hyvästi, Cassius, iäks, iäksi!\n    Jos vielä tavataan, niin hymyillään;\n    jos ei, -- no, onhan jäähyväiset tehty.\n\nCASSIUS.\n\n    Hyvästi, Brutus, iäks, iäksi!\n    Jos tavataan, niin toki hymyillään;\n    jos ei -- no niin, on jäähyväiset tehty.\n\n\nV n., loppukohtaus.\n\nANTONIUS BRUTUKSESTA.\n\n    Hän kaikist' oli jaloin roomalainen.\n    Muut salaliittolaiset teki työnsä\n    kateudesta suureen Caesariin.\n    Hän yksin vilpittömäll' aikehella\n    ja yhteishyvän tähden heihin liittyi.\n    Sävyisä oli hänen elämänsä,\n    ja lahjat Luojan niin ol' rikkahat,\n    ett' sanoa voi luonto täydell' syyllä\n    ja julistaa: \"Kas siinä oli mies!\"\n\nOCTAVIUS.\n\n    Avuinsa mukaisen hän kohtelun\n    ja juhlalliset hautajaiset saakoon.\n    Mun teltassani tän yön maatkoon ruumis,\n    niin kunniassa kuni tulee urhon.\n    Levolle joukot viekää! Joutuin vaan\n    tän uljaan päivän voitot jakamaan!\n\n\n\nHAMLET.\n\n\nIII n., ensimmäinen kohtaus.\n\nHAMLET.\n\n    Ollako vai eikö, siinä pulma:\n    Jalompaa onko sielun kärsiä\n    kaikk' iskut, nuolet julman kohtalon,\n    vai miekoin nousta tuskain merta vastaan,\n    ja lopettaa ne? -- Kuolla -- nukkua,\n    ei muuta; -- tietää, uness' että päättyy\n    nää sieluntuskat, kiusat tuhannet,\n    nää lihan perinnöt -- sen lopun pyytää\n    vois hartaimmasti. Kuolla, nukkua;\n    niin, nukkua! ja kenties uneksia?\n    Kas siinä vastus onkin. Minkälaiset\n    näät lienevätkään unet kuolemassa,\n    kun tomun kahleista jo vapaat oomme, --\n    se arveluttaa. Moiset mietteet juuri\n    ne pitkittävät kurjaa elämäämme.\n    Näät kuka kärsis ajan ruoskaa, ivaa,\n    ken iestä sortajan tai korskan pilkkaa,\n    lain viivytystä, ylenkatsett' armaan,\n    virastoröyhkeyttä, potkuja,\n    joit' ansiokkaat heittiöiltä sietää, --\n    jos tikarinsa tutkaimella selvän\n    sais elämästä? Ken nuo kiusat kärsis\n    ja hikois, voihkis ikeess' elämänsä,\n    jos pelko salatusta kohtalosta, --\n    kun oomme kuolon maassa, mistä tänne\n    ei palaa yksikään, -- niin mielt' ei lamais,\n    ett' ennen kärsimme nää tutut vaivat\n    kuin uusiin syöksymme, joit' emme tunne?\n    Tää miete meidät pelkureiksi tekee;\n    ja päätöksemme luonnonraikkaan värin\n    näin sairaan valjuks epäröinti muuttaa,\n    ja ponnekkaatkin hankkeet kääntyvät\n    tään arveluksen tähden uraltansa\n    kadottain teon nimen. -- Vaiti, hiljaa!\n    Oi ihana Ofelia! -- Rukouksiis\n    mun rikokseni sulje, nymfi.\n\nOFELIA.\n\n                                Kuinka\n    te voitte, jalo prinssi, pitkäst' aikaa?\n\nHAMLET.\n\n    Voin, nöyrä kiitos, hyvin, hyvin, hyvin.\n\nOFELIA.\n\n    On mulla teidän muistojanne, prinssi;\n    jo aikaa takaisin ne aioin antaa,\n    nyt ottakaa ne, pyydän.\n\nHAMLET.\n\n                            Ei, en minä;\n    en mitään lahjoittanut teille.\n\nOFELIA.\n\n                                   Kyllä,\n    kai muistatte ne antaneenne, prinssi,\n    ja sanoin suloisesti henkivin\n    te niiden arvon koroititte vielä.\n    Ne ottakaa, jo tuoksu haihtui niistä;\n    jalolle sielulle ei lahja sovi,\n    kun kylmennyt on lahjoittajan povi.\n    Kas tässä, armollinen herra.\n\n\nIII n., kolmas kohtaus.\n\nKUNINGAS.\n\n    Kiitos, hyvä herra.\n        (POLONIUS poistuu.)\n    Tein synnin irstaan, taivaaseen se löyhkää;\n    on vanhin, veljenmurhan, kirous\n    sen hartioilla. -- Rukoilla en taida;\n    vaikk' yhtä kiivas halu ois kuin tahto,\n    syyn paino murskaa voimakkaankin aikeen;\n    kuin kahteen toimeen velvoitettu mies\n    en tiedä, mistä alkaisin, ja laimin\n    lyön molemmat. Jos veljen veri peittäis\n    tään käden kirotun sen vahvuudelta,\n    niin eikö taivaan sade kättä pestä\n    vois lumivalkoiseksi? Mikä muu\n    on armon tehtävä kuin voittaa synti?\n    Ja eikö kaksinkertainen tää voima\n    lie rukouksen: estää lankeemus\n    ja anteeksanto saada langenneelle?\n    Siis ylös silmät! Rikos tehty on.\n    Mut voi! mi rukous tuo avun mulle?\n    \"Suo anteeksi mun julma murhatyöni!\"\n    Ei kelpaa, koska hallussani yhä\n    on saalis, jonka vuoksi murhan tein:\n    kuningatar ja kruunu sekä valta.\n    Ken armon saiskaan synnissänsä pysyin?\n    Voi tässä inhass' elämässä rikos\n    lain syrjään työntää kullanraskain käsin,\n    ja tahratulla saaliill' oikeutta\n    voi usein ostaa. Ylhäällä on toisin;\n    ei siellä juonet auta: totuudessa\n    työt siellä näkyvät; ja syntejämme\n    on meidän silmättävä vastatusten\n    ja niistä todistettava. Ja sitten?\n    Niin, mitä jää? Jos koettaisit, mitä\n    vois katumus? Mit' ei se voisi? Mutta\n    se mitä vois, jos katua et taida?\n    Voi kurjaa tilaa! mieltä kalman mustaa!\n    Voi paulottua sielua, mi tempoo\n    pois pyrkien, mut takertuu vain yhä.\n    Avuksi enkelit! Nyt toimeen! Maahan,\n    te jäykät polvet; sydän raudankova,\n    käy nöyräksi kuin rintalapsen suonet!\n    Hyväksi ehkä kaikki muuttuu jälleen.\n\n\n\nOTHELLO.\n\n\nII n., ensimmäinen kohtaus.\n\nJAGO.\n\n    Että Cassio häntä lempii,\n    sen uskon; mutta hänkö Cassiota?\n    Miks ei? Se luultavaa ja mahdollista!\n    Othellolla -- mä tosin hänt' en siedä --\n    on luja, lempeä ja jalo luonto;\n    hän Desdemonalle, sen kyllä uskon,\n    on hyvä mies. Mä myöskin häntä lemmin,\n    en suoraan himosta, -- vaikk' ehkä voisin\n    ma synnin niinkin suuren omaks ottaa, --\n    vaan kostaakseni oman kohdan tään:\n    Ma luulen, näät, ett' irstas mauri tuo\n    on tarhassani käynyt, ja se aatos\n    kuin tuima myrkky sisuksia leikkaa.\n    Ei mikään voi, ei saa mua tyydyttää,\n    siks kun on tasan kaikki: vaimo vaimost'.\n    Tai tuo jos pettää, saatan vihdoin maurin\n    niin julman luulevaiseks, ettei häntä\n    paranna järkikään. Sen täyttääkseni --\n    jos vain tuo Venetsian rakki-raukka,\n    jot' ajamahan lähdin, ajon kestää, --\n    ma Michael Cassiota selkään isken;\n    hänt' irstahaksi maurille ma parjaan;\n    on hänkin, näät, mua petkuttanut, pelkään.\n    Mua mauri sitten suosii, kostaa, kiittää,\n    kun hänest' aasin suoraan tein ja hältä\n    vein levon, rauhan tuoden sijaan raivon.\n    Se tuolla vielä piilee niin kuin yössä;\n    kasvonsa konnuus näyttää vasta työssä.\n\n\nIV n., toinen kohtaus.\n\nOTHELLO.\n\n                   Jos mua taivas tahtois\n    surulla koitella ja pilkat, tuskat,\n    kaikk' antais sataa paljaan pääni päälle,\n    upottais kurjuuteen mun huuliin asti,\n    toivottomahan orjuuteen mun syöksis,\n    pisaran kärsimystä jossain sielun\n    sopessa löytäisin. Mut voi! kun luopi\n    mun kuvapatsaaks, jolle aika ilkkuin\n    hitaasti sormeansa osoittaa, -- Oi! --\n    Vaan senkin kestää voisin, hyvin kyllä,\n    mut sieltä, miss' on sydämeni säilö,\n    jost' elää täytyy mun tai elo jättää,\n    lähteestä, josta elinvirta vuotaa\n    tai muuten kuivuu, -- karkoittua sieltä\n    tai kuiluna se nähdä, jossa kutee\n    ja poikii inhat konnat! -- muuta muotos,\n    sa maltti, nuori, ruso keruubi,\n    ja näytä julmalta kuin horna!\n\nDESDEMONA.\n\n                                  Toivon,\n    ett' uskoo jalo mieheni mun puhtaaks?\n\n\nV n., toinen kohtaus.\n\n        Makuuhuone. (DESDEMONA nukkuu vuoteessa. Kynttilä palamassa.)\n        (OTHELLO tulee.)\n\nOTHELLO.\n\n    Hän syyllinen on, kautta sieluni,\n    mut siit' en teille, puhtaat tähdet, virka!\n    On syyllinen hän, silti verta säälin:\n    tuo säilyköhön iho lumipuhdas\n    kuin valkee alabasterkuva hieno.\n\n        (Laskee miekan pois kädestään.)\n\n    Mut kuolla täytyy sun, tai petät muita.\n    Nyt sammu, tuli; sitten -- sammu, tuli!\n    Sun, liekki leikkivä, jos sammutan,\n    takaisin taas voin valos sulle antaa,\n    jos katuisin; vaan sun kun liekkis sammuu,\n    ihanan luonnon kaunein taideteos,\n    ei Prometheuksenkaan tuli vois\n    sytyttää valoas. Jos ruusun taitan,\n    sen elinvoimaa en voi sille antaa,\n    sen täytyy kuihtua. -- Ma mettäs maistan. --\n\n        (Suutelee häntä.)\n\n    Suloinen tuoksu, oikeuden melkein\n    saat taittamahan miekkansa! Yks' vielä!\n    Noin kaunis kuollehena jos sä oot,\n    niin surmaan sun ja sitten sua lemmin!\n    Viel yksi! -- viimeinen! Miks' hurma tää\n    noin surmaavaa on? Itkeä mun täytyy:\n    mut julmat on ne kyyneleet; tää tuska\n    on taivaallista: rakkaudesta lyö se.\n\n\n\nMACBETH.\n\n\nI n., viides kohtaus.\n\nLADY MACBETH.\n\n    Ja koikkuin musta korppi\n    tuloa Duncanin nyt onnetonta\n    kattoni alle raakkuu. Tulkaa, henget,\n    kätyrit murhamielen, naisen luonto\n    muuks muuttakaa ja luokaa minut täyteen\n    julminta hirmuisuutta juoneheksi!\n    Vereni saentakaa, salvatkaa\n    tie säälilt', ettei tunnonvaivan este\n    mun päätöstäni julmaa järkyttäisi,\n    rakentain sen ja teon väliin rauhaa!\n    Mun rinnoilleni tulkaa, murhanhenget,\n    ja sappi maitonanne imekäätte,\n    te näkymättömät, miss' ikänänsä\n    tuhoa väijytte! Oi, tule, yö,\n    sakeimpaan hornan savuun peity, ettei\n    veitseni näe iskemäänsä haavaa,\n    eik' alta mustan vaipan taivas katso\n    ja huuda: \"Seis!\"\n\n        (MACBETH tulee.)\n\n                      Oi Glamis! Jalo Cawdor!\n    Pian tervehditty suuremmaksikin!\n    Sun kirjees yli kurjan nykyisyyden\n    mun nostatti, ja vastaisuuden tunnen\n    jo nykyhetkessä.\n\nMACBETH.\n\n                     Oi, armahani,\n    yöks tänne Duncan saa.\n\nLADY MACBETH.\n\n                           Ja lähtee -- milloin?\n\nMACBETH.\n\n    On lähdön määrä aamulla --\n\nLADY MACBETH.\n\n                                Ei koskaan\n    se aamu aurinkoa nää. On muotos\n    sun niinkuin kirja, josta kummia\n    lukea saattaa. Pettääksesi aikaa\n    mukaannu aikaan; silmin, käsin, kielin\n    jaa mieltymystäs; ole niinkuin kukka,\n    viaton päältä, mutta käärme alta.\n    On tulijasta pidettävä huolta;\n    sa tän yön suuret toimet jätä mulle;\n    tuleviks päiviksi ja öiksi nuo\n    herruuden, vallan meille kaiken tuo!\n\nMACBETH.\n\n    Enemmän toiste.\n\nLADY MACBETH.\n\n                    Katse kirkas vaan!\n    Se pelkuri, ken muuttaa muotoaan.\n    Muu kaikki jätä mulle.\n\n\nII n., ensimmäinen kohtaus.\n\n MACBETH.\n\n    Tuo onko miekka silmissäni tuossa,\n    päin kättä kahva? Annas sinuun tartun!\n    En kiinni saanut, silti yhä siinä\n    oot, turman ilmiö, sua eikö koura\n    käsitä niinkuin silmä? Taikka lietkö\n    vain mielikuvan miekka, tyhjä haamu,\n    vain kiihtyneiden aivojeni luoma?\n    Sun yhä nään, niin käsin tuntuvana\n    kuin tämän, jonka tässä paljastan.\n    Sa näytät mulle tien, jot' aion käydä;\n    ja juuri moista miekkaa mun on tarvis.\n    Muun aistimiston narriks silm' on tullut,\n    tai vie se niistä voiton. Yhä nään sun,\n    on terä täynnä veripisaroita,\n    joit' äsken viel ei ollut. -- Tyhjää kaikki;\n    verinen teko vain se silmissäni\n    näin kuvastuu. -- Nyt toinen puoli maata\n    on niinkuin kuollut; häijyt unet hiipii\n    lävitse uudinten; nyt mustat velhot\n    Hekaten kalvaan uhrijuhlaa viettää;\n    ja laiha murha, vartijansa, suden,\n    kehoitus-ulvonnasta säikkyneenä,\n    kuin himokas Tarquinius, määränpäähän\n    salaisin rosvoaskelin kuin haamu\n    näin hiipivi. -- Sa luja, vankka maa,\n    äl' askelteni astuntaa sa kuule,\n    etteivät itse kivetkin ne kielis\n    mun teistäni ja häiritsisi julmaa\n    yön rauhaisuutta, joka niille sopii! --\n    Täss' uhkaan, ja hän elää: sanat vain\n    ne jäähdyttävät kuumaa toimintaa.\n    Nyt käyn, ja se on tehty; kello kutsuu.\n    Tuot' älä kuule, Duncan: ääni sen\n    sun kutsuu helvettiin tai taivaaseen!\n\n\nII n., toinen kohtaus.\n\n        (LADY MACBETH tulee.)\n\nLADY MACBETH.\n\n    Mi heidät juovutti, mun rohkaisi;\n    mi heidät sammutti, mun tulistutti.\n    Vait! -- Hiljaa! -- Huuhkain vain se siellä huhuu,\n    se turman enne, joka huutaa julmaa\n    yötänsä hyvää. -- Työss' on Macbeth jo,\n    kuorsaten juopunehet vartijat\n    ivaavat tointaan. Moisen laitoin juoman,\n    ett' elämä ja surma kiistäkööt nyt,\n    ovatko hengissä he vaiko kuolleet.\n\nMACBETH (sisältä).\n\n    Ken siellä?\n\nLADY MACBETH.\n\n                Heidän heränneen mä pelkään\n    ja tekemättä jääneen työn; -- ei rikos,\n    vaan yritys se meidät tuhoo. -- Vaiti!\n    Asetin valmihiksi miesten miekat;\n    hän huomas kai. -- Jos ei hän olisi\n    isääni muistuttanut nukkuessaan,\n    mä oisin tehnyt sen. -- Mun mieheni!\n\n        (MACBETH tulee.)\n\nMACBETH.\n\n    Työ tehty on. -- Sä ootko kuullut mitään?\n\nLADY MACBETH.\n\n    Vain huudon huuhkaimen ja sirkan laulun.\n    Puhuitko sinä?\n\nMACBETH.\n\n                   Milloin?\n\nLADY MACBETH.\n\n                            Äsken.\n\nMACBETH.\n\n                                   Alas kun\n    ma astuinko?\n\nLADY MACBETH.\n\n                 Niin.\n\nMACBETH.\n\n                       Hiljaa! Kuule, sano,\n    ken tuossa kamariss' on?\n\nLADY MACBETH.\n\n                             Donalbain.\n\nMACBETH (katsellen käsiään).\n\n    Oi, näky kolkko on tuo!\n\nLADY MACBETH.\n\n                            Moinen hupsu!\n    Vai näky kolkko!\n\nMACBETH.\n\n                     Siellä unissansa\n    yks nauroi, toinen \"murhaa!\" huus, niin että\n    heräsi kumpikin: ma kuulin kaikki;\n    rukouksen sitten lukivat ja uneen\n    taas vaipuivat.\n\nLADY MACBETH.\n\n                    Kaks siell' on nukkumassa.\n\nMACBETH.\n\n    \"Kies' siunaa!\" huusi yks, ja toinen \"amen!\"\n    kuin nämä murhakädet ois he nähneet.\n    Kuunnellen tuota tuskaa, \"amenta\"\n    en suusta saanut, vaikka sanoivat:\n    \"Kies' siunaa!\"\n\nLADY MACBETH.\n\n                    Älä tuota mielees paina!\n\nMACBETH.\n\n    Mut miks en sanoa ma voinut \"amen\"?\n    Ma siunausta tarvitsin, ja \"amen\"\n    kurkkuuni tarttui.\n\nLADY MACBETH.\n\n                       Noin ei tuommoisista\n    saa tuskitella; voipi tulla hulluks!\n\nMACBETH.\n\n    Ma luulin äänen kuulleeni, mi huusi:\n    \"Herätkää! Macbeth unen murhaa!\" -- unen,\n    tuon viattoman, joka huolten vyyhdet\n    sekavat suorii, päivittäisen kuolon,\n    työn raittiin peson, sielunhaavain voiteen,\n    tuon luonnon toisen atrian ja parhaan\n    elämän juhlaruoan. [Huom.! Sidneyn Sonetti unelle.]\n\nLADY MACBETH.\n\n                       Mitä puhut?\n\nMACBETH.\n\n    \"Herätkää!\" huuto kautta linnan kaikui.\n    Murhasi Glamis unen, siis ei Cawdor\n    saa enää unta, unt' ei Macbeth saa.\n\nLADY MACBETH.\n\n    Mut ken se huusi noin? Oi, rakas thaani,\n    sun jalo pontes hervahtuu, jos moista\n    noin kiihkoisesti mietit. Nouda vettä\n    ja käsistäsi rumat merkit huuhdo! --\n    Miks tänne miekat kannoit? Siellä niiden\n    on paikka. Pois ne vie, ja verin tahri\n    nukkuvat vartijat.\n\nMACBETH.\n\n                       En sinne mene:\n    aatella pelkään tekoani; nähdä\n    sit' uudelleen en tohdi.\n\nLADY MACBETH.\n\n                             Arka raukka!\n    Tuo tänne miekat! Nukkuneet ja kuolleet\n    kuvia vain on; lasta peljättää voi\n    kuvattu piru. Verta jos hän vuotaa,\n    niin sillä kultaan vartijoiden muodon,\n    syyn muodon näin he saavat.\n\n        (Lähtevät. Kolkutusta ulkoa.)\n\nMACBETH.\n\n                                Mikä kolke?\n    Mik' on mun? Risahdustakin ma säikyn!\n    Kenenkä kädet nää? Haa! Päästäni ne\n    repivät silmät maalle! Voiko suuren\n    Neptunin koko valtameri pestä\n    tuon veren kädestäni pois? Ei, ennen\n    tää käsi meret määrättömät punaa,\n    viherjän muuttain ruskeaks.\n\n        (Lady Macbeth palaa.)\n\nLADY MACBETH\n\n                                Nää kädet\n    on samankarvaiset kuin sun, mut sydän\n    noin heikko mua hävettäis.\n\n        (Kolkutusta.)\n\n                               Tuo kolke\n    eteläportilta on. Huoneeseemme!\n    Pisara vettä pois tän synnin huuhtoo;\n    kuin kevyt on se sitten! Sinust' uljuus\n    on luopunut.\n\n        (Kolkutusta.)\n\n    Haa! Kuules, taasen kolke!\n    Yöpuku ylles, ettei kutsuttaissa\n    havaittais meidän valvoneen. -- Äl' anna\n    noin raukkamaisest' aatoksilles valtaa.\n\nMACBETH.\n\n    Tekoni tietäen ois parempi,\n    ett' itseä en tietäis!\n\n        (Kolkutusta.)\n\n                           Kolkkehellas\n    herätä Duncan! Voi, jos sen sa voisit.\n\n\nV n., ensimmäinen kohtaus.\n\n    Dunsinan. Huone linnassa.\n    (Lääkäri ja kamarirouva tulevat.)\n\nLÄÄKÄRI. Kaksi yötä olen kanssanne valvonut, mutta en saata\nkertomustanne todeksi huomata. Milloin hän viimeksi kulki unissaan.\n\nROUVA. Sitten kun hänen majesteettinsa läksi sotaan, olen nähnyt\nhänen nousevan vuoteeltaan, pukeutuvan yönuttuun, menevän kamariinsa,\nottavan paperia, kääntävän sitä, kirjoittavan, lukevan, sinetiliä sen\nlukitsevan ja taasen käyvän maata, ja koko ajan sikeimmässä unessa.\n\nLÄÄKÄRI. Suuri on häiriö luonnossa, kun yhtaikaa saattaa unen hyvyyttä\nnauttia ja valvonnan töitä toimitella. Mutta -- paitsi kävelemistä ja\nmuuta toimimista -- oletteko kuullut hänen tuossa unitilassa mitään\npuhuvan?\n\nROUVA. Olen, ja semmoista, jota en tahdo toistaa.\n\nLÄÄKÄRI. Minulle voitte sen sanoa; ja olisi hyvä, jos tekisitte sen!\n\nROUVA. En teille, enkä muille: ei ole mulla sanoilleni todistajaa.\n\n    (Lady Macbeth tulee, kynttilä kädessä.)\n\nKatsokaa, tuossa hän tulee! Tuo on aivan hänen tapaistansa, ja\nsikeimmässä unessa, niin totta kuin elän. Tarkastelkaa häntä; hiljaa!\n\nLÄÄKÄRI. Mistä hän on saanut kynttilän?\n\nROUVA. Se on hänen vuoteensa vieressä. Hänellä pitää aina olla kynttilä\npalamassa: se on hänen käskynsä.\n\nLÄÄKÄRI. Näettekö, hänen silmänsä ovat auki?\n\nROUVA. Niin, mutta näkö on ummessa.\n\nLÄÄKÄRI. Mitä hän nyt tekee? Kas, kuinka hän hieroo käsiänsä.\n\nROUVA. Hänen tapansa on menetellä kuin hän pesisi käsiänsä. Olen nähnyt\nhänen tekevän sitä neljänneksen tuntia yhteen mittaan.\n\nLADY MACBETH. Vielä on tuossa sittenkin tahra.\n\nLÄÄKÄRI. Vait! Hän puhuu! Tahdon, muistin avuksi, kirjoittaa, mitä hän\nsanoo.\n\nLADY MACBETH. Pois, kirottu tahra! Pois, sanon minä! -- Yks, kaks: nyt\non aika käsissä. -- Helvetti on pimeä! -- Hyi, mylord, hyi! soturiko ja\npelkuri? -- Mitä me sitä pelkäämme, kuka sen tietää, kun ei kellään ole\nvoimaa vaatia meitä tilille? -- Mutta kukapa olisi uskonut vanhuksessa\nolevan niin paljon verta?\n\nLÄÄKÄRI. Kuuletteko tuota?\n\nLADY MACBETH. Fifen thaanilla oli vaimo: missä hän nyt on? -- Mitä?\nEivätkö nämä kädet koskaan tule puhtaiksi? -- Pois nuo, mylord, pois\nnuo! Te pilaatte kaikki tuolla säikyllänne.\n\nLÄÄKÄRI. Vai niin, vai niin! Olette saanut tietää, mitä teidän ei\npitäisi.\n\nROUVA. Hän on puhunut, mitä hänen ei pitäisi, siitä olen varma. Taivas\ntiesi, mitä hän lie saanut tietää.\n\nLADY MACBETH. Aina vain se tulee vereltä; kaikki Arabian hajusteet\neivät voisi saada tuota pientä kättä hyväntuoksuiseksi. Oh, oh, oh!\n\nLÄÄKÄRI. Sepä vasta huokaus! Hänellä on raskas paino sydämellänsä.\n\nROUVA. En tahtoisi semmoista sydäntä rintaani, vaikka saisin koko hänen\nkorkean arvonsa.\n\nLÄÄKÄRI. Hyvä, hyvä!\n\nROUVA. Suokoon Jumala, että niin olisi!\n\nLÄÄKÄRI. Tälle taudille ei minun taitoni voi mitään. Olen kyllä nähnyt\nihmisiä, jotka ovat käyneet unissaan, ja kuitenkin Herrassa nukkuneet\nomaan vuoteeseensa.\n\nLADY MACBETH. Peskää kätenne! Yönuttu yllenne! Pois tuo kalpea muoto!\n-- Sanon vieläkin kerran: Banquo on haudattuna; hän ei voi haudastaan\npäästä.\n\nLÄÄKÄRI. Todellakin?\n\nLADY MACBETH. Maata, maata! Portille kolkutetaan. Pois, Pois, pois,\npois! Kätenne mulle! Tehtyä ei voi tekemättömäksi tehdä. Maata, maata,\nmaata!\n\n\nV n., kolmas kohtaus.\n\nMACBETH.\n\n    Puen ylleni sen. Lisää ratsuja\n    vakoomaan maata; hirteen joka mies,\n    ken pelkuri on, raukka! Sotisopa! --\n    No, kuin voi sairas?\n\nLÄÄKÄRI.\n\n                         Enemmän kuin sairaus\n    kiduttaa häntä synkät mielihoureet;\n    ne unen hältä vie.\n\nMACBETH.\n\n                       Hänt' auta. Taikaa\n    sull' eikö mielen tautiin, taitoa\n    nykiä surun juuret muistist' irti,\n    aivoista kaikki tuskan piirteet poistaa\n    ja armaall' unheen vastamyrkyllä\n    tuhota rinnasta se tuhon aine,\n    mi jäytää sydäntä?\n\nLÄÄKÄRI.\n\n                       Siin' itseänsä\n    potilaan itse auttaa täytyy.\n\n\nV n., viides kohtaus.\n\nMACBETH.\n\n    Ma muistan tuskin, miltä pelko maistuu.\n    Ol' aika, jolloin väristys mun valtas,\n    kun öisen huudon kuulin; satu julma\n    sai hiukset nousemaan, kuin olis henki\n    niis' ollut. Kauhuista jo kylliks sain;\n    ei hirmu, murhamielen suosituinen,\n    mua enää peloita.\n        (SEYTON palajaa.)\n                      Mit oli huuto?\n\nSEYTON.\n\n    Kuningatar on kuollut, hyvä herra.\n\nMACBETH.\n\n    Hän olis saanut toiste kuolla; aikaa\n    kyll olis ollut sille sanomalle --\n    Huomenna, huomenna ja huomenna!\n    Näin päivä päivält' aika vitkaan mataa\n    elämän kirjan viime tavuun asti.\n    Jokainen eilispäivä synkkään hautaan\n    on narrin vienyt. Sammu, pikku tuohus!\n    Elämä vain on varjo kulkevainen,\n    kuin raukka tuo, mi elon näyttämöllä\n    raivoopi aikansa ja katoo sitten;\n    tarina on se, hupsun tarinoima,\n    täynn' ilmaa, tulta, ytimenä soima.\n\n\n\nKUNINGAS LEAR.\n\n\nI n., ensimmäinen kohtaus.\n\nGONERIL.\n\n                            Isä, rakkaampi\n    olette mulle kuin voin kielin virkkaa,\n    näköä, ilmaa, vapautt' armahampi,\n    kalliimpi kultaa, aarteit', arvokkaampi\n    kuin elo, armo, terveys, soreus, maine,\n    rakkaamp' ei isä konsa lapsellensa.\n    Sanoiksi kieli köyhä, henki heikko;\n    niin teitä lemmin, ettei rajaa, määrää.\n\nREGAN.\n\n                                Yhtäläinen\n    ja yhden-arvoinen kuin sisko olen.\n    Mun uskollinen sydämeni sanoo:\n    hän oikein tunteeni on kuvannut;\n    mut jäljess' on hän sentään: minä vannon\n    vihollisikseni muut ilot kaikki,\n    joit' aistimiston laaja piiri tarjoo,\n    ja kalliin kuninkaani lempi ainoo\n    on autuuteni.\n\nCORDELIA.\n\n                                   Isä hyvä,\n    teilt' elon, hoidon, lemmen sain, ja teille\n    niinkuin mun tulee, hellyytenne maksan:\n    rakastan, kuulen, kunnioitan teitä.\n    Miks siskot otti miestä, jos teit' yksin\n    he lempivät? Jos minut joskus naidaan,\n    se mies, jok' ottaa valani, saa puoleks\n    vain sydämen, ja lemmen, uskon puoleks.\n    En koskaan, niinkuin siskot, ota miestä,\n    jos isälle mä kaiken lemmen annan.\n\nLEAR.\n\n    Sydämen kieltäkö on tuo!\n\nCORDELIA.\n\n                             On, isä.\n\nLEAR.\n\n    Niin nuori ja niin tunnotonko olet?\n\nCORDELIA.\n\n    Niin nuori, isä, ja niin suora olen.\n\nLEAR.\n\n    No, suoruutes siis myötäjäises olkoon.\n    Albania, Cornwall, kahden myötäjäisiin\n    lisätkää kolmannenkin. Naittakoon\n    hänt' uhka, jota suoruudeks hän sanoo.\n    Ma teille yhteisesti vallan uskon\n    ja herruuden ja kaikki majesteetin\n    etuudet laajat. Joka toinen kuukaus --\n    pidättäin sata miestä itsellemme,\n    ne elätätte te -- me asetumme\n    kummankin luokse vuoroin. Meille jääpi\n    kuninkaan nimi vain ja kaikki arvot,\n    mut valta, tulot, kaikki toimet muuten\n    jää teille, rakkaat pojat. Vakuudeksi\n    tuo kruunu jakakaatte.\n\n\nII n., neljäs kohtaus.\n\nREGAN.\n\n    Iloista nähdä teidän korkeuttanne.\n\nLEAR.\n\n    Sen uskon, Regan, sinusta; syyn tiedän,\n    miks uskon sen: iloinen jos et oisi,\n    äitisi haudast' eron ottaisin ma,\n    aviorikkojan se silloin kätkis.\n    Sun siskos, Regan, kurja on. Oi, Regan,\n    hän kiittämättömyyden kalvavan\n    kuin korppikotkan kytkenyt on tuohon --\n\n        (Osoittaa sydäntänsä.)\n\n    Puhua tuskin voin ma -- sin' et usko,\n    kuin valtaa hänet turmelus -- oi, Regan!\n\nREGAN.\n\n    Ma pyydän, malttakaatte. Toivon että\n    vähemmin tehtävästänsä hän poikkee,\n    kuin arvostella voitte te.\n\nLEAR.\n\n                               Haa! Mitä?\n\nREGAN..\n\n    En luule, että velvollisuuttansa\n    vähääkään laiminlyö hän. Jos hän ehkä\n    väkenne hurjuut' esti, oli hällä\n    niin hyvä syy ja tarkoitus niin oiva,\n    ettei hän suinkaan nuhteit' ansaitse.\n\nLEAR.\n\n    Kirottu hän!\n\nREGAN.\n\n                 Olette, herra, vanha,\n    ja vallanrajan äärell' äärimmällä\n    on luonto teissä. Johdoks teille tarpeen\n    on äly, joka huomaa kohtanne\n    paremmin kuin te itse. Siis, mä pyydän,\n    palatkaa siskon luo ja vääryytenne\n    tunnustakaa.\n\nLEAR.\n\n                 Hält' anteeks pyytäisinkö?\n    No katso siis, kuin isälle se sopii:\n    \"Ma myönnän, rakas lapsi, olen vanha;\n    on puutteess' ukko; polvillani kerjään:\n       (Polvistuu.)\n    suo mulle ruokaa, vaatetta ja vuode.\"\n\nREGAN.\n\n    Heretkää, herra; tuo on rumaa pilkkaa.\n    Palatkaa siskon luo.\n\nLEAR (Nousten).\n\n                         En koskaan, Regan.\n    Vähentänyt hän joukkoni on puoleen;\n    tylysti katsellut mua; kielellänsä\n    sydämeen pistänyt kuin käärme. -- Taivaan\n    kaikk' kostonnuolet iskeköhöt päähän\n    sen kiittämättömän. Sa, rutto-ilma,\n    sen nuoret luut tee rammaks!\n\nCORNWALL.\n\n                                 Hyi, hyi, herra!\n\nLEAR.\n\n    Salaman liekki, ilkkuvat ne silmät\n    valollas huikaa! Raiskatkaa sen kauneus,\n    te kuuman päivän sikiöt, suon usmat,\n    ja lamatkaa sen korskan ylpeys.\n\nREGAN.\n\n    Hyväinen taivas! Samaa muillekin\n    kai toivotte, kun paha pää saa vallan?\n\nLEAR.\n\n    En, Regan, sua sadattele koskaan.\n    Kovuuteen ei sun hellä luontos taivu.\n    Tulinen häll' on katse; sun vain lientää,\n    ei lainkaan polta. Hauskuuttani sä\n    et kadehdi, et seuruettain säädä,\n    pikaista sanaa suo, vie leipää suusta,\n    ja telje oveas, kun sisään tahdon.\n    Paremmin sinä luonnon siteet tunnet\n    ja lapsen tehtävät ja mitä muuten\n    kiitollisuus ja kunnioitus vaatii.\n    Et puolta valtakuntaa unhottanut,\n    min annoin sulle.\n\n\nIII n., toinen kohtaus.\n\n        Paikka nummella. Myrskyää.\n        (Lear ja narri tulevat.)\n\nLEAR.\n\n    Soi, myrsky! Poskes halkaise! Soi! Riehu!\n    Pursutkaa, tuulispäät ja rankkasateet,\n    siks että uppoo tornit viireinensä!\n    Te rikkivalkeat, kuin aatos, nopsat,\n    leimauksen enteet, joka tammet pirstaa,\n    kärventäkää mun lumipääni! Sinä,\n    maanjärkyttäjä paunanne, lyö luttuun\n    maailman paksu kohtu; luonnon muotit\n    sä särje, hukkaa kerrassaan kaikk' idut,\n    joist' ihminen, tuo kiittämätön, syntyy!\n\nNARRI. Oi, setä, parempi on kuulla hovikaton alla satelevia imarruksia\nkuin seisoa täällä vesisateessa taivasalla. Mene sisään, setä hyvä; ano\ntyttäreltäsi siunausta! Yö tämmöinen ei sääli viisaita eikä narreja.\n\nLEAR.\n\n    Suin täysin mylvi! Räisky, liekki, sade!\n    Mun lapsia ei myrskyt, sateet, liekit.\n    Teit' en ma lemmettömiks syytä; teille\n    en lapsen nimeä, en valtaa suonut;\n    nöyryyttä teilt' en velo: julmaa ivaa\n    siis tehkää vain! Täss' olen orjananne,\n    hyljätty, köyhä, heikko, kurja vanhus.\n    Olette oivia te apureita,\n    kun kahteen tytär-hylkyyn liittyneinä\n    korkeuden voimat laskette näin vanhaa\n    ja harmaapäätä vastaan. Oi! oi! kurjaa!\n\n\nIV n., kolmas kohtaus.\n\nKENT.\n\n    Hän heltyi siis!\n\n        (kertoen Cordeliasta).\n\nRITARI.\n\n                     Ei raivoon; murhe vainen\n    ja kärsimys ne kilpas, kumpi häntä\n    enimmin kaunistais. Olette nähnyt\n    sadetta päivänpaisteella; niin hänkin,\n    mut kaunihimmin, hymyili ja itki.\n    Nuo punahuulten hymyt autuaat\n    ei näytä tienneen silmäin vierahista,\n    jotk' erkani kuin timanteista helmet.\n    Koriste kallis murhe ois, jos kaikki\n    noin kaunistais se.\n\nKENT.\n\n                        Eikö haastanut hän?\n    Oi, kerran pari raskaast' isän nimen\n    hän huokas niinkuin painaisi se rintaa;\n    huus: \"Siskot! Siskot! Naisen tahrat! Siskot!\n    Kent! Isä! Siskot! Mitä? Myrskyss'! Yössä!\n    Sä älä luota sääliin!\" -- Silmistään nyt\n    taivaallisista pyhä sade virtas\n    upottain valituksen; pois hän riensi\n    murhettaan yksin kantamahan.\n\n\nIV n., seitsemäs kohtaus.\n\nLEAR.\n\n    Miss' olenkaan? Miss' olen? -- Kirkas päivä? --\n    Loukattu olen. -- Jos näin olis toinen,\n    säälistä kuolisin. -- Kuin ompi laita? --\n    Omakseni en tuota kättä vannois --\n    Kas niin: tuo neula pistää! Jos vain saisin\n    tilani selväks!\n\nCORDELIA.\n\n                    Katse minuun luokaa;\n    ja kädet siunaten mun pääni päälle!\n    Ei, älkää polvistuko!\n\nLEAR.\n\n                          Pilkkaatteko?\n    Oi älkää! Hupsu olen, tyhmä vanhus,\n    kahdeksankymment' ainakin, ja yli,\n    niin, aivan täsmälleen! Mut suorin sanoin,\n    mä pelkään, etten ole oikein viisas.\n    Mun pitäis mies tuo tuntea ja teidät;\n    epäilen toki. Perin outo mulle\n    tää paikka on, ja näitä vaatteitani\n    en jaksa muistaa, enkä missä olin\n    mä viime yön. Niin totta kuin ma elän --\n    mua älkää naurako! -- niin on tuo nainen\n    mun Cordelia tyttäreni.\n\nCORDELIA.\n\n                             Niin!\n\nLEAR.\n\n    Sä itket, lapsi, sitä älä tee,\n    jos myrkkyä sä mulle tuot, niin juon sen.\n    Et lemmi mua, sen tiedän; sillä siskos,\n    jos oikein muistan, loukanneet mua ovat.\n    Sull' oli hiukan syytä, heill' ei laisin.\n\n\nV n., kolmas kohtaus.\n\n    Englantilaisten leiri Doverin lähellä.\n\n(EDMUND tulee voittajana liehuvin lipuin ja soiton kaikuessa,\nLEAR ja CORDELIA vankeina. Päälliköitä, sotaherroja, sotureita\nym.)\n\nEDMUND.\n\n    Pois viekää nuo ja tarkoin vartioikaa,\n    siks kunnes korkeampi valta heistä\n    päätöksen antaa.\n\nCORDELIA.\n\n                     En kai ainoo lie,\n    jonk' aikeet parhaat palkan huonon sai.\n    Sun kiusaamistas, isä, murehdin;\n    kyll' onnen kiusat itse kestäisin.\n    Me tapaammeko tyttäret, nuo siskot?\n\nLEAR.\n\n    Ei, ei, ei, ei! Pois tule vankityrmään.\n    Siell' laulamme kuin häkkilinnut kahden;\n    jos siunausta anot, polvillani\n    mä anteeks anon. Näinpä elellään me,\n    rukoillaan, laulellaan ja tarinoidaan,\n    hymyillään kultaperhoille ja kuullaan,\n    kuin köyhät raukat hovist' uutta kertoo;\n    muassa haastellaan, ken voittaa, tappaa,\n    ken nousee, lankee; salaviisait' ollaan\n    kuin Herran enkelit. Näin tyrmässämme\n    vältämme suurten salajuonet, jotka\n    kuun mukaan nousee, laskee.\n\nEDMUND.\n\n                                Pois nuo viekää!\n\nLEAR.\n\n    Cordelia, uhriin moisiin suitsutustaan\n    jumalat itse kylvää. Taasko sain sun?\n    Ken meidät erottaa, hän kekäleillä\n    saa ajaa kuni ketun luolastansa.\n    Oi, pyyhi silmäs! Rutto heiltä ennen\n    luut, lihat syö, kuin itkun saa he meistä;\n    he ennen itse nälkään kuolee. Tule!\n\n\nV n., kolmas kohtaus.\n\n    (LEAR tulee kantaen sylissään kuollutta Cordeliaa.)\n\nLEAR.\n\n    Oi, itkekää, oi, valittakaa kaikki!\n    jos ette kivest' oo! Jos Teidän silmät\n    ja kieli mulla ois, niin taivaan holvit\n    surusta särkyis! -- Iäks on hän mennyt! --\n    Mä tiedän, eloss' onko ken vai kuollut:\n    hän kuollut on kuin maa. -- Kuvastin tänne;\n    sen pinnan hengellään jos himmentää hän,\n    hän silloin elää.\n       On lapsi raukka hirtetty ja kuollut!\n    Miks elää koira, hevonen ja hiiri,\n    mut sinä hengitä et enää koskaan,\n    et koskaan, koskaan, koskaan, koskaan, koskaan\n    Tuost' auki nauha! -- Kiitos, ystäväni! --\n    Kah, näetkö! Sä katso häntä -- -- huulet --\n    kas tuossa, kas!\n\n        (Kuolee.)\n\n\n\nMYRSKY.\n\n\nII n., toinen kohtaus.\n\nCALIBAN.\n\n    Kaikk' inha myrkky, jota päivä soista\n    ja rämeist' imee, syösköön Prosperoon\n    ja hänet saastuttakoon päästä jalkaan.\n    Henkensä kuulevat mua, kuitenkin mun\n    kirota täytyy. Eivät pisteleisi,\n    mörköinä säikyttäisi, lokaan paiskais\n    tai virvatulten lailla pimeässä\n    mua eksyttäisi, jos hän heit' ei käskis.\n    Mut turhist' usuttaa hän heitä minuun.\n    He milloin ilkkuvat ja virnakoivat\n    kuin apinat ja sitten purevat;\n    tai jos käyn avojaloin, kierivät he\n    kuin piikkisiat, nostain okaitansa\n    jos minne astun. Milloin ympärilläin\n    kyyt kihisevät halkopäisin kielin,\n    ett' olen hulluks tulla. -- Kas, kas! Tuossa\n    yks niistä tulee taas mua rääkkäämään,\n    kun olen hidas puiden hankinnassa.\n    Paneudun maahan, ehk' ei hän mua huomaa.\n\n        (TRINCULO tulee.)\n\nTRINCULO. Ei ole täällä viitaa, ei pensasta, joka vähääkään suojaisi\nrajuilmalta, ja taasen on uusi herranvoima tulossa: kuulen sen jo\nilmassa vinkuvan. Tuo musta pilvi, tuo suuri tuolla, on niinkuin vanha\nviinileili, josta neste on maahan tipahtamaisillaan. Jos taaskin\njylähtää, niinkuin äsken jylähti, niin en tiedä, mihin pääni piilotan;\ntuo pilvi tuossa se varmaankin kaataa vettä korvottain. -- Mikä se tuo\non? Ihminenkö vai kala? Eläväkö vai kuollut? Kala: kalan on haju;\noikein vanhan, eltaantuneen kalan haju; jotakin kapaturskan tapaista,\neikä juuri tuoreinta lajia. Ihmekala? Jos nyt olisin Englannissa, jossa\nkerran olen ollut, ja mulla olisi tämä kala vain kuvattuna, niin\nhopeakolikon siitä joka pyhäpäivä-narri maksaisi. Siellä tämä epäluoma\ntekisi minusta varakkaan miehen; siellä jokainen ihme-elukka miehensä\nruokkii. Eivät tahdo ropoakaan antaa köyhälle kerjäläiselle, mutta\npanevat kymmeniä likoon nähdäkseen kuolleen indiaanin. Luut ovat kuin\nihmisen, ja evät näöltään kuin käsivarret. Lämmin totta tosiaan! En\npidä enää kiinni äskeisestä mielipiteestäni, luovun siitä. Tämä ei ole\nkala, vaan joku saarelainen, johon on ukonvaara vastikään iskenyt.\n(Ukkosenjylinää.) Ai, ai, rajuilma alkaa taas. Paras on nyt kömpiä\nhänen vaippansa alle; ei ole likimailla muuta suojaa. Tähän minä\nkääriydyn siksi, kunnes rajuilma on pohjasakkansakin tyhjentänyt.\n\n    (Stephano tulee laulaen, pullo kädessä.)\n\nSTEPHANO.\n\n    En enää lähde merille,\n    ma tahdon maalla kuolla; --\n\niljettävä nuotti, ikävä kuin hautausvirsi. Mutta tämä se huolet\nhuuhtoo. (Juo.)\n\n    Kapteeni ja minä ja purjemies,\n    me tyttöjä hyväilemme,\n    Susannaa ja Annaa ja ken ne kaikki ties,\n    mut emme huoli Kaisast', emme.\n    Häll' on kuni neuloja kielell' ois;\n    merimiehille huutaa vain: \"hyi! pois!\"\n    pien, tervan katkua kammoaa,\n    mut antaapa räätälin kutkuttaa.\n    Merille pojat! Hiitehen moinen lois!\n\nIljettävä sekin nuotti. Mutta tämä se huolet huuhtoo. (Juo.)\n\nCALIBAN. Älä rääkkää minua! Oo!\n\nSTEPHANO. Mitä? Häh? Onko täällä piruja? Pitävätkö meitä pilkkanaan\nvillit ja indiaanit! Haa! Senkö vuoksi hukkumasta pelastuin, että nyt\npelästyisin sinun neljää koipeasi? Sillä sanottu on: ei ole sitä neljän\njalan juoksevata, joka saisi hänet maasta pakenemaan. Ja se olkoon\nvieläkin sanottu, niin kauan kuin Stephanon nokassa on henkeä.\n\nCALIBAN. Henki rääkkää minua. Oo!\n\nSTEPHANO. Varmaankin joku nelijalkainen saaren hirviö, joka on saanut\nkuumetaudin, niinkuin luulen. Missä pirussa hän on meidän kielemme\noppinut? Saakoon hän tästä virvoketta, jos ei muun niin sen vuoksi. Jos\nvoin saada hänet terveeksi ja kesyttää hänet, ja sitten viedä hänet\ntäältä kanssani Napoliin, niin olisipa siinä lahja vaikka kelle\nkeisarille, mikä ikänään on naudan nahkaa polkenut.\n\nCALIBAN. Minä rukoilen, älä rääkkää minua! Vastedes vien nopeammin\nhalot kotiin.\n\nSTEPHANO. Hänellä on paraikaa kuumeenkohtaus, eikä ole puhe oikein\ntäysijärkistä. Saakoon hän kulauksen pullostani! Jos ei hän ole ennen\nviiniä maistanut, niin tuo ehkä hänestä kuumeen poistaa. Jos voin saada\nhänet terveeksi ja kesyttää hänet, niin en koskaan saata liikoja\nhänestä pyytää. Maksaa se saa, ken hänet saa, vieläpä kelpo lailla.\n\nCALIBAN. Et vielä mulle suurta tuhoa tee, mutta kyllä kohta, huomaan\nsen väreistäsi. Nyt Prospero sinua riivaa.\n\nSTEPHANO. Kas niin! Suu auki! Tässä on jotakin, joka kirvoittaa\nkielesi, sinä kissa. Suu auki! Tämä puistaa sinusta puistatuksesi ja\noikein perinpohjin, sen takaan. Et tunne, raukka, hyväntekijääsi.\nTurpas auki, sanon minä!\n\nTRINCULO. Tuo ääni tuntuu niinkuin tutulta; luulenpa että se on -- ei,\nhukkunuthan hän on, ja nämä ovat piruja. Jesta varjele!\n\nSTEPHANO. Neljä säärtä ja kaksi ääntä! Sehän on mitä harvinaisin\nhirviö! Etupuolen ääni puhuu hyvää ystävästään, ja takapuolen ääni\nlaskee rivoja ja panettelee. Jos kaikki viini, mitä on lekkerissäni,\nriittää hänet parantamaan, niin tahdon kuin tahdonkin päästää hänet\nkuumeesta. Kas niin! -- Amen! Tuossa vähän toiseenkin suuhusi!\n\nTRINCULO. Stephano! --\n\nSTEPHANO. Mitä! Toinenko suusi huutaa minun nimeäni! Varjele! Jestapoo!\nPiru se on, eikä mikään hirviö. En tahdo hänen kanssaan syödä, minulla\nei ole pitkää lusikkaa.\n\nTRINCULO. Stephano! Jos olet Stephano, niin koske minuun ja puhuttele\nminua, sillä minä olen Trinculo, -- älä pelästy! -- hyvä ystäväsi\nTrinculo.\n\nSTEPHANO. Jos olet Trinculo, niin tule esiin. Annas, kun vedän noista\nhoikemmista koivista! Jos mitkään, niin nämä ovat Trinculon koivet.\nOlet todellakin ilmetty Trinculo! Kuinka tuo kuuntuoma tuli sinut\npurkaneeksi? Voiko hän päästellä Trinculoita?\n\nTRINCULO. Luulin häntä ukkosen lyömäksi. -- Mutta etkö sinä olekaan\nhukkunut, Stephano? Toivonpa, ettet ole hukkunut. Onko rajuilma jo\nloppuun raivonnut? Minä näet pelkäsin rajuilmaa ja menin piiloon tämän\nkuolleen epäsikiön vaipan alle. Oletko todellakin elossa, Stephano? Oi,\nStephano, kaksi napolilaista on siis pelastunut!\n\nSTEPHANO. Älä, hyvä ystävä, minua noin vääntele ja kääntele: vatsani ei\nole varsin luotettava.\n\nCALIBAN.\n\n    Väkeä somaa, henkiä, kukaties.\n    Tuo kelpo jumala on, taivaallista\n    on hällä juomaa. Häntä kumarran.\n\nSTEPHANO. Kuinka sinä pelastuit? Ja kuinka tulit tänne? Tuon lekkerin\nkautta vanno, kuinka tulit tänne? Minä pelastuin viinitynnyrin avulla,\njonka merimiehet heittivät laivasta mereen; sen vannon tämän lekkerin\nkautta, jonka itse omin käsin tein puunkuoresta, kun aallot mun rantaan\nviskasivat.\n\nCALIBAN. Minä vannon tuon lekkerin kautta olevani uskollinen\nalammaisesi, sillä se juoma ei ole maallista juomaa.\n\nSTEPHANO. Kas tuossa, vanno nyt: kuinka pelastuit?\n\nTRINCULO. Uin rantaan niinkuin ankka; osaan näet uida niinkuin ankka,\nsen vannon.\n\nSTEPHANO. Kas tuossa, suutele kirjaa! Jos kohta osaatkin uida niinkuin\nankka, niin olet kuitenkin luotu hanheksi.\n\nTRINCULO. Oi, Stephano, onko sulla vielä tätä tämmöistä?\n\nSTEPHANO. On, kokonainen tynnyrillinen! Kellarini on tuolla\nmerenrannalla kalliossa, siellä minä talletan viinini. -- No, sinä\nkuuntuoma, miten on kuumeesi laita?\n\nCALIBAN. Etkö sinä olekaan taivaasta pudonnut?\n\nSTEPHANO. En, vaan kuusta, usko pois. Minä olin mies kuussa aikoinani.\n\nCALIBAN. Sun olen nähnyt siellä, ja sinua jumaloin. Hallitsijattareni\nnäytti sinut minulle ja koirasi myöskin ja pensaasi.\n\nSTEPHANO. Tule ja vanno! Suutele kirjaa! Kohta lisään siihen uutta\nsisällystä. Vanno!\n\nTRINCULO. Kautta taivaan valkeuden, sepä vasta typerä hirviö! --\nHäntäkö minä pelkäisin? -- Oikein surkuteltava hirviö! -- Mies kuussa!\n-- Perin vaivainen, herkkäuskoinen hirviö! -- Sepä kelpo kulaus,\nhirviö, totta tosiaankin!\n\nCALIBAN.\n\n    Jokaisen vehmaan paikan tällä saarell'\n    osoitan sulle; suutelen sun jalkaas\n    ja pyydän: ole minun jumalani!\n\nTRINCULO. Tuon valkeuden kautta, vallan kavala ja juopokas hirviö!\nJumalansa nukkuessa varastaisi häneltä lekkerin.\n\nCALIBAN. Suudellen jalkaas, alaisuutta vannon.\n\nTRINCULO. Nauraa voin ihan kuollakseni tuota paksupäistä hirviötä.\nSangen iljettävä hirviö! Mieleni oikein tekisi piestä häntä --\n\nSTEPHANO. Tule ja suutele!\n\nTRINCULO. -- jos ei se peto parka olisi päissään. Inhottava hirviö!\n\nCALIBAN.\n\n    Parahat lähteet näytän, kalat ongin,\n    ja marjat noukin, puita kyllin hankin.\n    Kirottu mies tuo, jota palvelen!\n    En halkoakaan hälle enää kanna.\n    Sua seuraan, sinä ihmeellinen mies.\n\nTRINCULO. Naurettava hirviö, kun tekee viheliäisestä juopporentusta\nihmemiehen!\n\nCALIBAN.\n\n    Ma metsäomenia tuon, jos tahdot,\n    ja kaivan kynsin maasta multasienet,\n    osoitan sulle kuikan pesän, neuvon,\n    kuin kerkeit' apinoita pyydystellään;\n    rypäissä pähkinöitä sulle näytän\n    ja lokin poikasia luodoilt' etsin.\n    Mua tahdotko sa seurata?\n\nSTEPHANO. Minä nyt pyydän, että pitemmittä puheitta näytät mulle tietä.\n-- Trinculo, kun kuningas ja koko hänen seurueensa on hukkunut, niin\nrupeamme me täällä hallitsemaan. -- Tuossa, kanna lekkeriä! -- Trinculo\nveikkoseni, kohta me sen täytämme taas.\n\nCALIBAN (laulaa humalapäissään).\n\n    Hyvästi, herra; hyvästi, hyvästi!\n\nTRINCULO. Vonkuva hirviö! Päihtynyt hirviö!\n\nCALIBAN.\n\n    Kaloille en laita lammikoita,\n    enkä tulta tee,\n    jos ken vaatinee.\n    Enkä enää pese astioita:\n    Ban, Ban, Ca-Caliban\n    on saanut uuden haltijan.\n\nVapaus! Hih, hei! Heleijaa! Vapaus! Vapaus! Heleijaa! Vapaus!\n\nSTEPHANO. Oo, sinä uljas hirviö, näytä tietä.\n\n\nKaikki muut suomentanut _Paavo Cajander_, paitsi otteita _Hamletista_,\njotka on suomentanut _Yrjö Jylhä_.\n\n\n\n\nBEN JONSON\n\n\nShakespearen vähän nuorempi aikalainen ja ystävä, Englannin ensimmäinen\nhovirunoilija ja ensimmäisen tunnetun kirjailijaravintolan rehevä\nkeskushenkilö, klassillisesta sivistyksestään ylpeilevä, sanojaan\nsäästämätön Ben Jonson syntyi Westminsterissa 1573. Hänen isänsä, joka\noli pappi, kuoli kuukautta ennen Benin syntymää. Westminsterin koulussa\nhänen opettajanaan oli kuuluisa humanisti W. Camden, joka antoi hyvän\nperustuksen hänen klassillisille opinnoilleen. Benin ollessa\nnuorukaisiässä äiti meni naimisiin erään muurarimestarin kanssa, joka\nvaati poikapuoltansa ryhtymään hänen ammattiinsa. Ben ei suostunut,\nvaan karkasi Alankomaiden sotaan, jossa oman kertomuksensa mukaan\nkunnostautui. Palattuaan Englantiin n. 1592 hän ryhtyi teatterin\npalvelukseen sekä näyttelijänä että kirjailijana, saavuttamatta ensin\nmainitulla alalla menestystä, ehkä ulkomuotonsa vuoksi, hän kun\noli isokasvuinen, roteva ja rokonarpinen. Hän oli tällöin jo\nnaimisissa. Tulisena ja ylpeäluonteisena hän joutui (1598) erään\nnäyttelijätoverinsa kanssa kaksintaisteluun, surmaten hänet, ja ollen\nitse päätyä hirteen, mutta säästyen lopuksi rangaistuksesta armahduksen\nkautta. Rikollisen merkki kuitenkin poltettiin hänen peukaloonsa.\nSamoihin aikoihin hän kääntyi roomalaiskatolisuuteen, palaten Englannin\nvaltiokirkkoon vasta 12 vuoden kuluttua. Tänä samana vuotena (1598)\nesitettiin hänen ensimmäinen menestysnäytelmänsä, luonnekomedia _Joka\nmies omalaatuisensa_ (Every Man in his Humour), näyttelijänä mm.\nShakespeare. Seuraavat samantyyliset näytelmät olivat: _Joka mies pois\nlaidaltaan_ (Every Man out of his Humour, 1599), _Cynthian juhlat_\n(Cynthia's Revels, 1600), ja _Runojen kyhäilijä_ (The Poetaster, 1601),\njoiden satiirinen kärki kohdistui ihmisiin yleensä, hovilaisiin ja\nJonsonin omiin aikalaisiin runoilijoihin. Viimemainituista hänen\ntyötoverinsa Thomas Dekker erikoisesti loukkautui ja ivasi vuorostaan\nJonsonia näytelmässä _Satiromastix_ (1602). Jonson kääntyi nyt\nmurhenäytelmän alalle kirjoittaen Senecan tragedioiden tyyliin\n_Sejanuksen_ (1603). Jaakko I:n noustessa valtaistuimelle Jonson,\nChapman ja Marston kirjoittivat huvinäytelmän _Itäänpäin_ (Eastward\nHoe, 1603), jossa heidän väitettiin tehneen pilaa skotlantilaisista eli\nsiis kuninkaan kansallisuudesta. Seurauksena oli, että heidät\nvangittiin ja he olivat menettää korvansa ja nenänsä, mikä rangaistus\nsiihen aikaan kirjailijoita uhkasi, pantiinpa joskus täytäntöönkin.\nVaikka vähimmin syyllinen, Jonson miehekkäästi, vapaaehtoisesti,\nalistui samaan uhkaavaan kohtaloon. Jutun yhteydessä vilahtaa näkyviin\nhänen päättäväinen, tarmokas äitinsä, joka oli aikonut mieluummin\nmyrkyttää poikansa ja itsensä kuin sietää häntä täten silvottavan.\nJonson rupeaa nyt kirjoittamaan hovin juhlia varten ns. \"naamioita\",\njoiden sommittelijana hän oli taitava ja joihin hän siroitteli paljon\nhienoa lyriikkaa. Niiden lavastuksesta, joka oli kuuluisan arkkitehdin\nInigo Jonesin huolena, aiheutui molempien mestarien välille ehtymätöntä\nvihamielisyyttä. Nyt valmistuvat ne hänen kolme näytelmäänsä, joissa\nhänen luomisvoimansa on korkeimmillaan: _Volpone, eli kettu_ (-- or the\nFox, 1605), _Epicaene eli vaitelias nainen_ (-- or the Silent Woman,\n1609) ja _Alkemisti_ (1610), ja joissa hän ikäänkuin henkilöllistäen\nihmisten huonot ominaisuudet tuo ne räikeän alastomina näyttämölle.\nHänen toinen kl. murhenäytelmänsä, _Catilina_, ilmestyi 1611.\nNyt Jonson oli maineensa kukkulalla. Jaakko I nimitti hänet\nhovirunoilijaksi ja tarjosi hänelle aatelisarvoa, jota hän ei\nkuitenkaan ottanut vastaan, osoittaen siinäkin ylpeätä, itsenäistä\nluonnettaan. Hänestä tuli Walter Raleigh'n perustaman \"Merenneidon\nkerhon\" (\"The Mermaid Club\") ja \"Haukan ravintolan\" (\"The Falcon\nTavern\") kuuluisa keskushenkilö, jonka ympärille sekä vanhemmat (mm.\nShakespeare) että nuoremmat kirjailijat ja älyniekat mielellään\nkokoontuivat, ja joka raskaalla voimalla usein miekkaili Shakespearen\nkirkkaan älyn kanssa, taistellen kuin tukeva espanjalainen kaljuuna\nkeveää englantilaista sotapurtta vastaan. Nuoret kirjailijat olivat\nhänen \"poikiaan\", sanoen kuuluvansa \"Benin heimoon\", ja kunnioittaen\nhäntä kirjallisena diktaattorina, älyniekkain \"suurkaanina\". 1613 hän\nsaatteli Walter Raleigh'n poikaa Ranskaan, minkä jälkeen (1614?)\nesitettiin hänen puritaanien tekopyhyyttä pilkkaava näytelmänsä\n_Perttulin markkinat_ (The Bartholomew Fair). 1616 seurasi komedia\n_Paholainen on aasi_ (The Devil is an Ass), joka ei enää saavuttanut\nedellisen vertaista menestystä. Samana vuonna Jonson julkaisi kootut\nteoksensa. Päästäkseen liiasta lihavuudesta hän vaelsi 1618 jalkaisin\nSkotlantiin, vieraillen siellä runoilija Drummondin luona, jonka tarkat\nmuistiinpanot heidän keskusteluistaan ovat säilyneet. Hänen viimeinen\nmenestyksellinen komediansa _Uutisvirasto_ (The Staple of News)\nesitettiin 1625. Seuraava näytelmä _Uusi kapakka_ (The New Inn, 1629)\nsai huonon vastaanoton. Jonsonille alkoivat nyt vaikeat ajat: hän oli\nmenettänyt terveyden ja yleisön suosion, ja menetti vielä lisäksi --\nInigo Jonesin vehkeiden vuoksi, sanotaan -- hovinkin suosion.\nTaloudellisten vaikeuksien uhkaamana hänellä ei ollut muuta keinoa kuin\nedelleen turvautua näyttämöön, kirjoittaen viimeiset komediansa\n_Magneettinen nainen_ (The Magnetic Lady, 1632) ja _Tarina tynnyristä_\n(The Tale of a Tub, 1633). Jonkin ajan kuluttua runoilija kuitenkin\nsaavutti entisen asemansa sekä hovin että yleisön suosiossa, saaden 100\npunnan eläkkeen ja tynnyrin viiniä vuodessa. Hänen viimeisessä\nkeskenjääneessä näytelmässään _Surullinen paimen_ (The Sad Shepherd)\nhänen runottarensa on haltioitunut lähdön hetken voimaan ja\nherkkyyteeni. Elok. 6 p. 1637 Ben Jonson kuoli. Hänet haudattiin\nWestminster Abbeyhin; haudan kiveen on hakattu sanat: \"Oi harvinainen\nBen Jonson!\" (\"O Rare Ben Jonson!\"). Tämä raskasvoimainen runoilija,\njonka valtava olemus häämöttää vuosisatain takaa inhimillisenä,\nmyötämieltä herättävänä, romanttisena boheemikuninkaana, toi Englannin\ndraamaan ankaralta siveelliseltä pohjalta lähtevän massiivin satiirin,\ntullen englantilaisen luonteen sen puolen ensimmäiseksi edustajaksi,\njonka sitten vei äärimmäisiin johtopäätöksiin Jonathan Swift.\n\n\n\nVOLPONE ELI KETTU.\n\n\nRikas elostelija Volpone, jolla ei ole perillisiä, heittäytyy sairaaksi\nsaadakseen ihmiset paljastamaan alhaisen rahanhimonsa. Perinnön\ntoivossa nämä näet tuovat hänelle kalliita lahjoja, sitä kalliimpia,\nkuta ahnaampia ovat; tarjoaapa Corvino lopuksi hänelle nuoren vaimonsa,\nmikä on satiirin huippukohta. Otteet esittävät Volponea sairaana, hänen\nviekasta palvelijaansa Moscaa ja lahjojen tuojia.\n\n\nI näytös. Mosca astuu sisään, saattaen Voltorea, jolla on muassaan\nlautanen.\n\nMOSCA.\n\n                       Isäntä! Herra!\n    Signor Voltore on täällä...\n\nVOLPONE (heikosti).\n\n                                 Mitä sanot?\n\nMOSCA.\n\n    Signor Voltore on tullut teitä, herra,\n    nyt tervehtimään.\n\nVOLPONE.\n\n                      Kiitän häntä.\n\n MOSCA.\n\n                                    Hän\n    tuo lahjaks antiikkisen lautasen,\n    Pyhältä Markukselta ostetun,\n    ja lahjoittaa sen teille.\n\nVOLTORE.\n\n                              Hän\n    on tervetullut. Pyydä häntä käymään\n    tääll' useammin.\n\nMOSCA.\n\n                     Kyllä, herra.\n\nVOLTORE.\n\n                                   Mitä\n    hän sanoo?\n\nMOSCA.\n\n               Kiittää teitä sekä pyytää\n    teit' useammin häntä katsomaan.\n\nVOLPONE.\n\n    Hoi, Mosca!\n\nMOSCA.\n\n                Niin, herra.\n\nVOLPONE.\n\n                             Saata hänet tänne\n    lähemmä! Missä on hän? Koskettaa\n    haluan hänen kättään.\n\nMOSCA.\n\n                          Lautanen\n    on tässä, herra.\n\nVOLTORE.\n\n                     Kuinka voitte, herra?\n\nVOLPONE.\n\n    Ah kiitän, ah... signor Voltore. Missä\n    on lautanen? On silmäni niin huonot!\n\nVOLTORE (asettaa lautasen Volponen käteen).\n\n    Valitan suuresti, ett' yhä teidät\n    näin heikkona ma näen.\n\nMOSCA (syrjään).\n\n                           Heikompi\n    kunp' oisi vielä!\n\n        (Voltore poistuu.)\n\nVOLPONE (kavahtaen pystyyn).\n\n                      Mainiota, Mosca!\n    Tulehan, jotta suuteleisin sua!\n\nMOSCA.\n\n    Hst! olkaa hiljaa, herra. Täällä on\n    Corbaccio.\n\nVOLPONE.\n\n               Pane syrjään lautanen!\n    Läks korppikotka, tuli vanha korppi!\n\nMOSCA.\n\n    Te opetelkaa hiljaisuutta, herra,\n    ja nukkumaan nyt käykää.\n        (Panee pois lautasen.)\n                             Sinä siinä\n    nyt säily tallessa ja lisäänny.\n    Vaan kohtapa nyt saamme nähdä narrin,\n    ken voimattomamp' on kuin osaa toinen\n    tää teeskennellä olevansa; mutta\n    tään toisen haudan yli hyppäävänsä\n    hän toivoo kuitenkin...\n        (Corbaccio tulee.)\n                            Signor Corbaccio!\n    Olette kovin tervetullut, herra.\n\nCORBACCIO.\n\n    Kuink' isäntäsi voi?\n\nMOSCA.\n\n                          Ei oikein hyvin.\n\nCORBACCIO.\n\n    Häh? \"Oikein hyvin?\" Paraneeko hän?\n\nMOSCA.\n\n    Ei, herra, hän päinvastoin huonomp' on.\n\nCORBACCIO.\n\n    Sep' oivaa! Missä on hän?\n\nMOSCA.\n\n                              Vuoteessaan\n    juur' ikään uneen uupuneena, herra.\n\nCORBACCIO.\n\n    Hän hyvin nukkuuko?\n\nMOSCA.\n\n                        Ei, herra, unen\n    hiventä koko yönä! Eikä eilen.\n    Vain horrosta.\n\nCORBACCIO.\n\n                   Se hyvä! Hänen sietäis\n    kysyä lääketieteen neuvoa:\n    tuon hälle juuri unilääkettä\n    omalta lääkäriltäni.\n\nMOSCA.\n\n                         Ei tahdo\n    hän lääkkehistä kuulla sanaakaan!\n\nCORBACCIO.\n\n    Mit' ihmettä! Ma vieress' itse seisoin,\n    kun valmistettiin se, kaikk' aineet näin\n    ja tiedän, ett' on oiva vaikutus.\n    Suon pääni hänen päätään vastaan siitä,\n    ett' uneen saa se hänet makeaan.\n\nVOLPONE (syrjään).\n\n    Ai, uneen viimeiseen, jos sitä ottais!\n    -- -- --\n\nCORBACCIO.\n\n                                 He, Mosca, katsos,\n    täss' olen tuonut pussin kirkkaita\n    ma sekiinejä. Lautast' enemmän\n    ne varmaan painaa.\n\nMOSCA (ottaen pussin).\n\n                       Totta toki, herra!\n    Tää pyhä lääkkeenne se vast' on poikaa!\n    Mit' onkaan unirohdot rinnalla\n    tään suuren eliksiirin!\n\nCORBACCIO.\n\n                            Koskettaa\n    voi kultaa käsin, vaikk'ei kurkkuun kaataa.\n    -- -- --\n\n        (Corvino tulee.)\n\nMOSCA.\n\n    Signor Corvino! Kaikkein kaivatuin!\n    Kuink' onnellinen olisitte nyt,\n    jos tietäisitte...\n\nCORVINO.\n\n                       Mitä? miksi? minne?\n\nMOSCA.\n\n    Se lujass' ollut hetki nyt on lyönyt!\n\nCORVINO.\n\n    Hän ei lie kuollut?\n\nMOSCA.\n\n                        Viel' ei, herra, aivan,\n    vaan on kuin kuollut: hän ei tunne ketään.\n\nCORVINO.\n\n    Mitenkä teen mä sitten?\n\nMOSCA.\n                            Mitä, herra?\n\nCORVINO.\n\n    Toin tämän helmen hälle.\n\nMOSCA.\n\n                             Ehkä sentään\n    hänell' on muistia sen verran, että\n    hän teidät tuntee, herra... Kas, vain teitä\n    hän huutelee: häll' ole mitään muuta\n    ei huulillaan kuin teidän nimenne!\n    Se itämainenko on helmi, herra?\n\nCORVINO.\n\n    Moist' ole Venetsia viel ei nähnyt!\n\nVOLPONE (heikosti).\n\n    Signor Corvino!\n\nMOSCA.\n\n                    Kas!\n\nVOLPONE.\n\n                         Signor Corvino!\n\nMOSCA.\n\n    Hän kutsuu teitä! Menkää antamaan\n    se hälle. -- Herra, hän on täällä, läsnä,\n    ja hän on tuonut kalliin helmen teille!\n\nCORVINO.\n\n    Mitenkä voitte, herra? -- Kerro hälle,\n    se neljäkolmatta on karaattia!\n\nMOSCA.\n\n    Sit' ei hän ymmärtäisi, herra: kuulo\n    on mennyt hältä, mutta kuitenkin\n    hän tahtoo nähdä teitä...\n\nCORVINO.\n\n                              Sano, että\n    minulla hälle viel on timantti.\n\nMOSCA.\n\n    On paras näyttää hänelle se, herra.\n    Parasta käteen panna, silloin vain\n    hän älyää: on tunto hällä vielä.\n    Kas, näittekös, hän kuinka tarttuu siihen!\n    -- -- --\n\nVOLPONE.\n\n    Oi sua, jumalainen Moscani!\n    Veit itsestäsikin sa tänään voiton!\n        (Kuuluu naputusta.)\n    Ken siellä? -- Enää en ma tahdo vaivaa\n    nyt nähdä... Hanki mulle musiikkia!\n    Nyt pystyyn juhlat, tanssit, ilo irti!\n    Ei aistillisemp' ole turkkilainen\n    kuin Volpone on huvituksissaan!\n        (Mosca menee.)\n    Ja entäs nämä: helmi, timantti\n    ja lautanen ja sekiinejä. Kelpaa\n    kyll' aamuansioksi! Parempaa\n    kuin kirkonryöstäminen tää on, vielä,\n    tai herkkuateria kerran kuussa --\n    -- -- --\n\n        (Mosca tulee.)\n\nMOSCA.\n\n    Mut olikos signor Corvinon vaimon\n    hänellä kasvot?\n\nVOLPONE.\n\n                    Onko hällä ne\n    niin harvinaiset?\n\nMOSCA.\n\n                      Hän on ihme, herra!\n    Oo, Italian kirkkain tähti! Impi\n    viel, ensivuosikas. Vaan kypsä niinkuin\n    hedelmä silti, täysi kaunotar,\n    jonk' iho valkoisempi on kuin joutsen,\n    kuin hopea, kuin lumi, kukat liljan!\n    Suloiset huulet iankaikkisesti\n    sais suutelemaan teidät! Entä liha:\n    se veren kosketuksest' aivan sulais!\n    Kuin kulta kirkas, armas kuni kulta!\n\nVOLPONE.\n\n    Miks ennen hänest' en ma ole tiennyt?\n\nMOSCA.\n\n    Valitan, herra, vasta eilen keksin\n    ma hänet itsekin.\n\nVOLPONE.\n\n                      Ma hänet nähdä\n    mitenkä saisin?\n\nMOSCA.\n\n                    Oi, se mahdotonta\n    on aivan: häntä vartioidaan niin\n    kuin minä teidän kultaanne. Ei koskaan\n    hän tule ulos, raitist' ilmaa koskaan\n    ei muuten hengitä kuin ikkunasta.\n    Niin armas häll' on koko olemus\n    kuin vuoden ensimmäiset rypäleet\n    tai kirsikat, ja yhtä vartioitu\n    hän melkein on.\n\nVOLPONE.\n\n    Mun täytyy hänet nähdä!\n    -- -- --\n\n        (Corvino tulee, ohjaten sisään Celiaa.)\n\nCORVINO.\n\n    Ei, nyt ei enää tieltä käännytä!\n    Tee päätös siis, kuin olen määrännyt!\n    Se täytyy tehdä. Tuonnemmaksi säästää\n    sit' en ma tahdo, koska haluan\n    ma välttää tekosyitä, kiertelyltä,\n    jotk' itseni vois saattaa kielletyksi.\n\nCELIA.\n\n    Rukoilla, herra, sallikaa mun teitä:\n    tät' älkää koett' armotonta tehkö!\n    Jos epäilette puhtauttani,\n    miks ette mua kertakaikkiaan\n    vapaaksi päästä? Tehkää minusta\n    pimeyden perillinen, antakaa\n    mun elää siellä, missä tyydytän\n    ma pelkonne, jos luottamustanne\n    en saata tyydyttää.\n\nCORVINO.\n\n                        Jo usko, että\n    en haudo moisia! Mit' ikään haastan,\n    myös sitä tarkoitan; en silti hullu\n    ma ole enkä mustasukkainen,\n    sen ymmärrätkö? Mene, osoita,\n    ett' olet kuuliainen sekä vaimo!\n\nCELIA.\n\n    Oi taivas!\n\nCORVINO.\n\n               Kuuletko, nyt niin sa tee!\n\nCELIA.\n\n    Oliko tämä ansa?\n\nCORVINO.\n\n                     Selittänyt\n    syyt olen sulle: mitä lääkärit\n    on määränneet, ja miten paljon mua\n    se saattaa koskea, ja minkälaiset\n    on sitoumukset mulla sekä varat,\n    ja miten välttämättömiä mulle\n    on täkäläiset varat, jotta nousta\n    voin jälleen jaloilleni: minkä kaiken\n    vuoks sinä, jos sa olet uskollinen\n    ja minun omani, nyt perään anna\n    ja kunnioita tätä hankettani.\n\nCELIA.\n\n    Siis yli kunnianne?\n\nCORVINO.\n\n                        Kunnianko:\n    pyh! mielikuvan! Luonnoss' ole moista\n    ei seikkaa! Se on pelkkä sananparsi!\n    Vain houkkain pelätiksi tarkoitettu.\n    Siit' arvo kultarahan aleneeko,\n    jos sitä koskee, vahingoittuvatko\n    sen vuoksi vaatteet, että niitä katsoo?\n    Täss' enemmäst' ei ole kysymys!\n    Hän on vain vanha, elähtänyt haaska,\n    jolt' aisti poissa on ja lihakset,\n    jok' osaa syödä vain, kun toinen syöttää,\n    jok' älyää vain suunsa avata,\n    jos ikeniä hältä kärvennät.\n    Vain varjo, ääni: miten sua vois\n    siis loukata se mies?\n\nCELIA.\n\n                          Voi Jumala!\n    Mik' ihmeen henki onkaan häneen mennyt?\n\nCORVINO.\n\n    Ja mainettasi se ei vahingoita.\n    Minäkö muka siitä kertoisin\n    ja kuuluttaisin sitä piazzalla!\n    Sen tietää vain hän itse, joka ei\n    siit' osaa puhua, ja palvelija,\n    tää, jonka suu on minun taskussani?\n    Ja sinä itse! Jos sen ilmaista\n    sa tahdot, tee se! Ketään muut' en tiedä,\n    ken saattaisi sen tulla tietämään.\n\nCELIA.\n\n    Siis onko taivas, pyhimykset ilmaa?\n    Ne onko sokeita ja hölmöjä?\n\nCORVINO.\n\n     Häh?\n\nCELIA.\n\n          Hyvä herra, mustasukkainen\n    vain yhä olkaa, pyhimyksiä\n    te jäljitelkää sekä ajatelkaa,\n    kuink' ankarasti syntiä he vihaa!\n\nCORVINO.\n\n    Ma vannon sulle: jos ma synniksi\n    sit' arvelisin, pakottais en sua!\n    Tään uhrauksen minä tekisinkö,\n    jos mies ois nuori ranskalainen tai\n    toscanalainen kuumaverikkö,\n    jok' Aretinoa ois lukenut,\n    lävitse kaikki hänen painoksensa,\n    ja metkut nautintojen labyrintin\n    kaikk' ihan taitaisi ja irstailun\n    asiantuntija ois ammatilta:\n    jos moista minä kunnioittaisin\n    ja moisen hyväksyisin -- se ois synti!\n    Vaan täällä on sen vastakohta aivan:\n    se pyhä työ on, lääketieteellistä\n    se hyväntekeväisyyttä on vain,\n    vain valtiollist' älykkyyttä, jolla\n    voin kunniallisesti kartuttaa\n    ma omaisuuttani.\n\nCELIA.\n\n                     Oi taivas! voitko\n    sa moisen vaihtokaupan sallia?\n\nVOLPONE.\n\n    Sa olet minun kunniani, Mosca,\n    ja minun ylpeyteni, riemuni\n    ja kutkutukseni, oi kultamuru!\n    Tuo heidät tänne!\n\nMOSCA.\n\n                      Tehkää hyvin, herra,\n    ja käykää peremmäksi.\n\nCORVINO.\n\n                          Tule! Mitä...\n    Et kapinoida varmaan aikone\n    nyt, konsa kaikki kääntyy hyvin...\n\nMOSCA.\n\n                                       Herra!\n    Signor Corvino teit' on tervehtimään\n    taas tullut.\n\nVOLPONE.\n\n                 Oh!\n\nMOSCA.\n\n                     Ja neuvottelusta,\n    jok' äskettäin teill' oli, kuultuansa,\n    hän terveytenne vuoksi teille, herra,\n    on tullut avuksenne tarjoamaan,\n    tai oikeammin: käytettäväksenne...\n\nCORVINO.\n\n    Oi kiitos, armas Mosca!\n\nMOSCA.\n\n                            Pyytämättä,\n    vapaasta tahdost', ajattelematta\n    etuja...\n\nCORVINO.\n\n             Hyvä!\n\nMOSCA.\n\n                   Suuren rakkautensa\n    vain todisteeksi: oman, ihanan\n    ja puhtaan vaimonsa, joll' ole vertaa\n    ei Venetsian kaunottarissa...\n\nCORVINO.\n\n    Se sentään liikaa lienee...\n\nMOSCA.\n\n                                Jotta tämä\n    teit' oisi viihdyttämässä ja teidät\n    niin pelastaisi.\n\nVOLPONE.\n\n                     Valitettavasti\n    miest' olen mennyttä jo! Häntä, pyydän,\n    sa kiitä hänen huolenpidostaan\n    ja alttiudestansa. Kyllä meidän\n    ei vastaan taivast' auta taistella.\n    Tult' yhdistääkö kiveen -- uh, uh, uh!\n        (Yskii.)\n    Vai saada viherjöimään kuollut lehti!\n    Vaan hänen toiveisiinsa suosiolla\n    ma silti suhtaudun. Voit kertoa,\n    mit' olen tehnyt hänen hyväkseen.\n    Tilani toivoton on tosiaan:\n    rukoilla hänen käske puolestani\n    ja nöyrin mielin käyttää varojansa,\n    kun saa ne.\n\nMOSCA.\n\n    Kuuletteko, herra? Menkää\n    jo hänen luokseen vaimoinenne!\n\nCORVINO.\n\n                                   Oman\n    isäni sydän! -- Vaiko vastustaa\n    viel aiot? Tule, minä pyydän, tule!\n    Näethän, ettei tässä mitään tehdä!\n    Tään käden kautta... vannon, Celia,\n    minusta tulee väkivaltainen,\n    koht' ellet tule! Tee kuin sanon!\n\nCELIA.\n\n                                      Herra,\n    oi, saatte tappaa minut kernaammin!\n    Ma nielen myrkkyä, ma tulisia\n    syön hiiliä, teen vaikka mitä...\n\nCORVINO.\n\n                                     Ole\n    kirottu! Sydänkäpy, sinut täältä\n    tukasta kotiin raastan, portoksi\n    sinua huudan pitkin katuja,\n    suus korviin revin, nenäs viillän halki\n    kuin piispankaapu! -- Älä ärsytä\n    minua! tule! taikka raivostun!\n    Ma ostan orjan, tapan sen ja siihen\n    ma sinut sidon elävänä kiinni\n    ja ikkunaani sinut ripustan,\n    siit' ulos riippumaan, ja rikoksen\n    kamalan keksin jonkin, jonka julki\n    sievedellä sun lihaas syövytän,\n    isoilla kirjaimilla, hirmuisilla,\n    punaisna hehkuvilla, riivatun\n    sun rintaas, ellet tahtohoni taivu!\n    Nyt, kautta veren, jonka kiehumaan\n    sa sait, sen teen!\n\nCELIA.\n\n                       Mit' ikään haluatte,\n    te voitte tehdä, herra: marttyyrinne\n    ma olen.\n\nCORVINO.\n\n             Noin Äl' uppiniskainen\n    nyt ole, en sit' ole ansainnut:\n    sit' ajattele, kuka pyytää, armas!\n    Jos olet aulis, jalokiviä\n    ja juhlapukuja saat palkakses...\n    Vain koske häntä! Minun vuokseni!\n    Mun mielikseni! Tämän yhden kerran!\n    Ei! ei! Ma muistan tämän ikuisesti!\n    Näin aiotko sa mua häväistä?\n    Mun perikatoani janoatko?\n\nMOSCA.\n\n    Ei, hyvä rouva, varteen ottakaa\n    nyt neuvo.\n\nCORVINO.\n\n               Ei! ei! Aikans' odottanut\n    hän on! Mik' aarre! Jo on rivoa,\n    hyi, hiton rivoa! Sa olet...\n\nMOSCA.\n\n                                  Herra...\n\nCORVINO.\n\n    Kyräävä hepokatti -- kautta taivaan,\n    niin: hepokatti! Huora! krokodiili!\n    jok' aivan kerännyt on kyyneleitä,\n    jott' oikein saisi vetistellä...\n\nMOSCA.\n\n                                      Herra,\n    vait, pyydän. Hänhän miettii.\n\nCELIA.\n\n                                  kunpa riittäis\n    mun elämäni tyydyttämään...\n\nCORVINO.\n\n                                Surma!\n    Kunp' edes puhuisi hän sairaalle\n    ja minun kunniani pelastaisi!\n    Jo sekin jotain ois. Mut katalasti\n    näin saattaa minut täydelliseen tuhoon...\n\nMOSCA.\n\n    Ai, hänen käsiinsä nyt onnenne\n    olette pannut! Kuulkaas, tosiaan,\n    syyt' on tää kaikki hänen kainoutensa.\n    En hälle anteeks suomatt' olla saata.\n    Jos poissa olisitte, taipuisampi\n    hän olisi, sen tohdin taata teille\n    ma hänen puolestaan. Kuink' oman miehen\n    edessä vaimo voisi... Pyydän teitä,\n    täält' että poistumme ja jätämme\n    vain hänet tänne.\n\nCORVINO.\n\n                      Armas Celia,\n    voit kaiken vielä korjatuksi saada,\n    en sano enempää: mut ellet tee\n    sa sitä, kadotetuks itses katso!\n    Ei, pysy siellä!\n\n        (Sulkee oven ja poistuu Moscan kanssa.)\n\nCELIA.\n\n                     Hyvä Jumala\n    ja pyhät enkelit te! Minne, minne,\n    oi minne häpy ihmisrinnoista\n    on häipynyt, kun Sinun kunnias\n    ja omansa niin mies voi hyljätä?\n    Siis onko elon ikiperustus\n    nyt astinlautana vain kataluuden,\n    ja kainous maanpakoon karkoitettu\n    vuoks onko rahan?\n\nVOLPONE.\n\n                      Kyllä, Corvinon\n    ja muiden moisten kurjain sieluissa,\n    jotk' eivät todellisen lemmen taivaan\n        (Hyppää pystyyn.)\n    iloja koskaan ole maistaneet!\n    Voit olla varma, Celia: se, joka\n    möis sinut voiton toivoss' epävarman,\n    hän paratiisiosans' oisi myynyt\n    rahasta halvasta, jos kohdannut\n    vaan oisi kaapuniekan kauppamiehen.\n    Miks hämmästelet sit' ett' elpyneenä\n    näin näet minut? Ihme kernaammin\n    hyväksy kauneutesi aikaansaama!\n    Se on sun suuri työs: jok', ei vain nyt,\n    vaan monen monesti myös ennen on\n    mun herättänyt eri hahmoihin\n    ja tänä aamun' aivan veijariksi,\n    jott' ikkunastasi sun nähdä saisin.\n    Ah, ennen luopunut ma työstän' oisin\n    kuin sinun lemmestäsi, taistellut\n    monissa muodoiss' oisin Proteusta\n    sinistä vastaan tahi mutkallista,\n    vihaista virtaa vastaan! -- Tervetullut\n    siis ollos!\n\nCELIA.\n\n                Herra!\n\nVOLPONE.\n\n                       Älä pakene\n    nyt mua äläkä sen väärän luulos,\n    ett' olin vuoteen oma, itseäs\n    suo johtaa uskoon, että olen moinen:\n    sit' et sa ole kokeva! Ma nyt\n    yht' olen raikas, kuuma, lennokas\n    ja yhtä iloinen on mieleni\n    kuin siinä tilaisuudess' ylvähässä,\n    kun esitimme huvinäytelmäämme\n    iloksi suuren Valois'n ja mulla\n    ol' osa nuoren Antinouksen,\n    ja läsnäolevien naisten silmät\n    ja korvat puoleeni ma kiinnitin,\n    jok' ainutt' elettäni ihailemaan\n    ja joka lausettani, askeltani.\n\n        (Laulaa.)\n\n    Tullos, Celia, riemuitkaamme\n    lemmestä, kun vielä saamme!\n    Aikaa meill' ei ole aina,\n    onnemme on hetken laina:\n    siis sen nauti nautinnot!\n    Laskee, nousee auringot,\n    vaan jos häipyy valo tää\n    meiltä, meill' on yö, mi jää.\n    Riemuja miks siirtää siis?\n    Kunniasta viisaat viis!\n    Emmekö sais huiputtaa\n    kotinurkkain nuuskijaa,\n    pettäin silmät, korvat tään,\n    jott' ei luo käy kärkkymään?\n    Lempeä saa varastaa,\n    kun ei kukaan ilmi saa:\n    teossa ken tavataan,\n    synnin tekee moinen vaan!\n\n\n\nSUUDELMA.\n\n(Cynthian pidoista.)\n\n\n    Miksi ilo katoaa?\n        Oi, miks suutelon\n        auvohon\n    ei jäädä iäks saa?\n    Niin metinen, sulava, pehmyt se voiton\n    vie kastehelmist' armaan\n        ruusun rusoittavan parmaan\n    helossa Koiton!\n    Ah, kernaammin kuin suukoitt' oisin,\n    viel' onnen sen jos saada voisin,\n        toivon: tulkoon surma!\n        sen tuokoon huulten hurma!\n\n    HAUTAKIRJOITUS SALATHIEL PAVYLLE.\n Eräälle Kuningatar Elisabethin Kappeliin\n      haudatulle lapsinäyttelijälle.\n\n    Itkekää, ah, lukijat\n        tään pienen tarun:\n    nyt, tietkää, silmät kostuvat\n        myös Kalman karun!\n    Laps hän oli suloinen,\n        niin armas, soma:\n    maa, taivas kiisti, kumpaisen\n        hän oisi oma.\n\n    Kolmetoista vuotta tää\n        laps lasna telmi;\n    kolm' eläinradan kiertämää\n        Thaleian helmi\n    hän niin jalo oli, oi,\n        -- vain meitä varten! --\n    kuin yksin hänen olla soi\n        lait Osatarten.\n\n    Piltin tuhos kaikkien\n        erehdys eräs,\n    ja sitten -- liian myöhäinen! --\n        katumus heräs;\n    hän, ett' elpyis uudestaan,\n        sai kylvyt vaivaan:\n    vaan liian hyvä alhoon maan\n        on -- lapsi taivaan!\n\n\n\nTOTUUS.\n\n\n    On totuudella koetin:\n        sen oma olemus;\n    niin kulta puhtain puhdast' ei:\n        on turhaa kiilloitus!\n\n    Se rakkauden on elämä,\n        kointähti ikuinen,\n    se henki, joka selittää\n        työt uskon, rakkauden.\n\n    Sen sanan vakuutus se on,\n        min sulotuoksust' uus\n    ain' usko voimaa voittaa saa,\n        kun uhkaa kataluus.\n\nKaikki suomentanut _Toivo Lyy_.\n\n\n\n\nDRAYTON, HERRICK, COWLEY, WALLER.\n\n\nShakespearen ja Jonsonin ajan runsaslukuisista näytelmäkirjailijoista,\nBeaumontista ja Fletcheristä, Massingerista, Fordista, Marstonista,\nDekkeristä, Middletonista, Websterista, Heywoodista, Tourneurista ja\nDaysta, ei voida tässä enempää mainita, niin hyvin kuin useat heistä\nsen ansaitsisivatkin. Valitsemalla otsakkeessa olevat nimet niiden\nmonien lyyrikkojen joukosta, joita tänä ja seuraavana aikakautena\nesiintyy, on tarkoitus antaa renessanssin vähitellen haipua pois, ja\nrestauraation avata ovet klassillisuuteen.\n\nMichael Drayton (1563-1631) on tuotteliain aikansa vähemmän huomatuista\nrunoilijoista, jonkunmoinen Elisabethin ajan Layamon. Hänen mainittavin\nsaavutuksensa on laaja runoelma _Polyolbion_ (1612 ja 1622), jossa hän\nlukuisin historiallisin ja antikvaarisin tiedoin kuvaa ja ylistää\nEnglannin eri kaupunkeja ja paikkakuntia. Ihastuttavan sirona ja\nveikeänä esiintyy hänen lyyrillinen kykynsä _Nymphidia_-runoissa\n(1627), joista tähän on otettu näyte. Hän kuului Shakespearen\nystäväpiiriin.\n\nRobert Herrick (1591-1674) oli \"Benin heimoa\", alkuaan\nkultasepänoppilas, mutta sittemmin yliopistotutkinnot suorittanut ja\npappi. Kuului \"Merenneidon kerhoon\". Vietti vv. 1629-1647 pappina Dean\nPriorissa, Devonshiressä, josta kansalaissota hänet karkoitti; pääsi\npalaamaan seurakuntaansa vasta 1662, jääden sinne loppuiäkseen. Herrick\noli papinkaavustaan huolimatta rehellinen pakanarunoilija, kavaljeerien\nepikurealaisen elämän, iloisen maailmankatsomuksen ja mitä herkimmän\nluonnontunteen tulkki. Hänen runonsa ilmestyivät 1649 _Hesperides_\nnimisenä kokoelmana.\n\nAbraham Cowley (1618-1667) astuu näkyviin Spenserin varjosta, johon hän\nlapsena oli ihastunut. Kansalaissodan puhjettua hän liittyi kuninkaan\npuolueeseen, seuraten 1646 kuningatarta Parisiin, jossa asui 10 vuotta.\nEsikoisteoksensa _Runouden kukkasia_ (Poetical Blossomes) hän julkaisi\n15:n vanhana (1633). Restauraation jälkeen hän asettui maaseudulle,\njonka luontoa oli aina ihaillut ja kaivannut, mutta josta ei enää\nsaavuttanutkaan tyydytystä. Hänen tuotannostaan mainittakoon\n_Anakreon-mukaelmat_ (Anacreontiques), _Rakastajatar eli lemmenrunoja_\n(Mistress, or Love Verses), ja _Pindarolaiset oodit_ (Pindarique Odes).\nCowley kuuluu ns. \"metafyysillisiin runoilijoihin\", minkä nimen Sam.\nJohnson antoi hänelle ja eräille muille etupäässä heidän kekseliäiden\nrunomittojensa vuoksi. Hänen aloittamansa \"pindarolainen oodi\" tuli\nsuosituksi 1700-luvulla.\n\nEdmund Waller (1606-1687) oli varakkaan suvun perillinen, parlamentin\njäsen 16:n vanhasta alkaen suurimman osan pitkää ikäänsä, tunnettu\nsukkelasanaisuudestaan ja taidostaan mukautua ajan vaatimuksiin,\npalvellen sekä puritaaneja että rojalisteja, aina sen mukaan kuin hänen\noma etunsa näytti vaativan. Pelasi kuitenkin edellisiä vastaan\nvaromattomasti (1643), joutui pois parlamentista, sai sakkoa 10.000\npuntaa ja eli sen jälkeen mannermaalla vuoteen 1652, jolloin sai\npalata. Tällöin hän kirjoitti ylistysrunon Cromwellille. Tämän kuoltua\nWaller muisti häntä moiterunolla, säästäen ylistyssanansa Kaarle\nII:lle, jolle kirjoitti tervetuliaisrunon. Kuninkaan huomautettua tämän\nolevan heikompi kuin Cromwellille osoitettu, Waller vastasi kylmästi:\n\"Sire, runoilijat onnistuvat paremmin kuvitelmien kuin todellisuuden\nkertojina.\" Pienissä runoissaan, joihin hänen maineensa perustuu, hän\nosoitti harvinaista taitoa viisijalkaisen loppusoinnullisen\nkaksoissäkeen käyttäjänä, kehittäen sen siten \"suljetuksi\", että\nsäeparin täytyy aina sisältää myös ehyt ajatus, ja hioen sen muutenkin\nniin puhtaaksi ja taipuisaksi, että klassillinen runous saattoi ottaa\nsen lopullisesti valmiina käytäntöönsä ja pää-ilmaisijaksensa.\n\n\n\nDRAYTON:\n\n\nKATKELMA \"NYMPHIDIASTA\".\n\nKuvaus keijukaiskuningatar Mabin lähdöstä vierailulle keijukaisritari\nPigwiggin luo.\n\n    Koht' uljaat vaunut noudettiin,\n    joiss' oli joka kohta niin,\n    ett' yks kaks matkaan päästäisiin:\n        siis esteit' oli tuskin.\n    Hepoina nelivaljakon\n    on sääsket, valjaat seitist' on,\n    ja virkku istui Cranion\n        jo istuimella kuskin.\n\n    Ne näkinkengäst' olivat\n    ne vaunut, väreilt' ihanat;\n    kuin tuli olla, uhkeat\n        ne olivat ja somat:\n    mehiläisvilla-täytteinen\n    ol' istuin, päällyksenä sen\n    kimalsi siivet perhosen.\n        Siis: laitteet koruttomat...\n\n    Ja pyöriks sirot sirkan luut\n    vain kelpasi, ei aineet muut,\n    ja kolkkeest' esti pyöräpuut\n        ne ohdakkeiden nukka:\n    vuoks Oberonin peloissaan\n    ol' immet Mabin: kuulemaan\n    ei päästä heidän matkastaan\n        sais mies se mustasukka!\n\n    Mab vaunuihin nous kiireissään,\n    ja vaikka muut pyys viipymään,\n    hän vartonut ei impiään\n        ja palvelusta näiden,\n    vaan karkas sieltä yksin pois.\n    Kun kuultiin se: ken moista sois? --\n    he seuras, kuin hän ollut ois\n        päähoukka hourupäiden!\n\n    Hop ja Mop, Drap Hyväpää,\n    Pip ja Trip ja Skip on nää\n    kuus seuranaista ylevää,\n        ylintä Mabin hovin;\n    Fib ja Tib ja Pink ja Pin,\n    Tick ja Quick ja Jill ja Jin,\n    Tit ja Nit ja Wap ja Win\n        myös palvoi häntä kovin.\n\n    He heinäsirkan satuloi,\n    ja ravata he ratsun soi\n    yl' aitain, ojain, minkä voi:\n        heill' oli hoppu mukaan!\n    Ja lukinseitin yli pään\n    he veti tuulta estämään\n    ja piili alla verhon tään,\n        heit' ettei huomais kukaan.\n\n\nHYVÄSTIJÄTTÖ.\n\n    Kun muut' ei voi, suo suukko, erotaan!\n    Ma olen valmis; enempää et saa.\n    Mik' ilo rinnassani tulviikaan,\n    kun itseni voin täysin vapauttaa!\n    Lyö kättä iäks, pyyhi valat pois,\n    ja tiemme jos käy joskus yhtehen,\n    yks älköön ilme ilmaisko, ett' ois\n    meiss' enää hivent' entisrakkauden.\n\n    Vaan vaikk' on vait jo intohimon suu,\n    sen huohotus, vait pauhu valtimon\n    ja paariens' eess' usko polvistuu\n    ja lemmen sammuu katse viaton --\n    sen, kaikkein hylkäämän, jos vain sa soisit,\n    viel' eloon Tuonelasta tuoda voisit!\n\n\n\nHERRICK:\n\n\n\nKUKKASILLE.\n\n    Puun heelmäin armaat vakuudet,\n        viel' eihän kiirutt' ois!\n        Miks viipyä ei vois,\n    hymyillä, hehkuin hetkisen,\n        ja jälkeen vasta sen\n        varista pois?\n\n    Te synnyittekö, vienoiset,\n        vain hetken iloks, vaan\n        \"Hyv' yötä!\" kuiskaamaan?\n    Miks armautenne Luonto loi\n        ja näyttää, kun sen, oi,\n        vie kokonaan?\n\n    Sen liette Kirjan kirjaimet,\n        mi kertoo tarinan\n        kulusta Kuoleman:\n    mik' ikään tääll' on loistossaan,\n        se kohta korjataan\n        pois hautahan.\n\n\nANTHEALLE.\n\n    Nyt eess' on hetki ikihämärän,\n    ja nyt, Anthea, täytyy ystävän\n    sun luotas mennä. -- Armain! hauta suo\n    minulle kirkkotarhan tammen luo,\n    mun mistä muistat, vaikk' ei mua näy,\n    kun juhlasaatoiss' ohi jalkas käy;\n    tai hautakammioos vie: vierelles,\n    kun siell' on kerran pyhäinjäännökses;\n    niin balsamoida silloin, suloisin,\n    on turha mua yrtein tuoksuvin!\n\n\nKELTANARSISSILLE.\n\n    Täält', ihana, nään kyynelin --\n        jo ennen riennät, oi,\n    kuin keskipäivään auringon\n        on päässyt armas koi.\n            Jää, jää,\n        siks kunnes hämärtää\n            ja on\n        aik' iltahymnien:\n    niin kerallasi minäkin\n        pois lähden rukoillen.\n\n    Myös mulle hetken Herra soi\n        ja kevään kerkeän:\n    kuin yrtit kuolo yllättää,\n        niin jätän elämän.\n            Niin pois\n        ma käyn, kuin elo ois,\n            ah, tää\n        vain sade suvinen\n    tai kastetta, mi päärlyn loi,\n        iäksi haihtuen.\n\n\n\nCOWLEY:\n\n\nJUOMALAULU.\n\n    Maa sadett' imee janoissaan\n    ja juo, suu aina ammollaan.\n    Maast' yrtit aina juo, ja siks\n    ne tulee tuoreiks, ihaniks.\n    Myös meri -- josta luulla vois,\n    sill' ettei hevin jano ois --\n    juo joet miltei miljoonat\n    yl' äyräittensä tulvivat.\n    Ja Päivä -- naama päilyen\n    kuin kuunaan juoppolalluksen --\n    juo meren, ja kun valmist' on,\n    juo kuu ja tähdet auringon:\n    ne juo ja tanssii jälkeen työn,\n    ne juo ja juhlii koko yön!\n    Ei Luonto ole raitis, vaan\n    sen malja kiertää ainiaan!\n    Siis maljat aivan täytehen\n    ja lasit! Sillä miksi en\n    jois lailla muitten luotujen?\n    Miks, moralistit, miksi en?\n\n\n\nWALLER:\n\n\nERÄÄLLE VYÖLLE.\n\n    Tää vyöhyt hennon vartalon\n    nyt voittoseppel otsan' on:\n    ken kruununs' antais kruunupää,\n    vaan tehköön, mit' on tehnyt tää!\n\n    Ol' ääri mulle taivasten\n    tää kehä armaan uumien:\n    kaikk' ilot, surut, unelmat\n    tään rinnan siinä liikkuivat.\n\n    Kuink' ahdas ala! sittenkin\n    tyyssija kaiken kaunihin:\n    sen sisällys vain mun jos on,\n    muu viekää piiriss' auringon!\n\nKaikki suomentanut _Toivo Lyy_.\n\n\n\n\nFRANCIS BACON.\n\n\nEnglannin renessanssin terävintä ajattelua ja korkeinta tiedon astetta\nedustaa Francis Bacon, Verulamin lordi, luonne, jonka ilmaukset eivät\naina ole sopusoinnussa siveellisten käsitteidemme kanssa, niin suuresti\nkuin kunnioitammekin hänen älynsä monipuolisuutta ja voimaa. Hän syntyi\n1561, tuli 13-vuotiaana Cambridgeen, ja osoitti jo silloin\ntyytymättömyytensä Aristoteleen filosofiaan, joka hänen mielestään\njohti vain hedelmättömiin väittelyihin. Varhaiskypsällä älykkyydellään\nhän herätti täällä kuningatar Elisabethin huomiota. 1576 hän\nkirjoittautui Gray's Inniin antautuakseen lakimiehen uralle, mutta\nmatkustikin jo samana vuonna Englannin lähettilään mukana Parisiin,\njossa opiskeli vuoteen 1579 saakka. Tällöin hänen isänsä kuoli, minkä\njohdosta Bacon palasi lakimiehen alalle, valmistuen 1582. Samana vuonna\nhän julkaisi ensimmäisen filosofisen tutkielmansa _Ajan suurin synty_\n(Temporis Partus Maximus), joka jo sisältää hänen ajattelunsa\npääkohdat: luontoa on saatava vapaasti tutkia; on etsittävä tosiasioita\neikä tyydyttävä teorioihin; tulokset on todettava oikeiksi kokeilla\neikä väitteillä. 1584 hänet valittiin ensi kerran alahuoneen jäseneksi.\nV:n 1586:n parlamentissa hän erikoisen innokkaasti vaati Maria Stuartin\nmestaamista. Lakimiehenä hän menestyi hyvin. 1591:n paikkeilla hän\nsaavutti lordi Essexin ystävyyden, hyötyen siitä taloudellisestikin,\nmutta maksoi tämän toimimalla niin, että Essex kapinansa jälkeen osaksi\nhänen syystänsä mestattiin (1601). 1596 hänet nimitettiin kuningattaren\nneuvonantajaksi; seuraavana vuonna hän julkaisi 10 _Tutkielmaa_\n(Essays). Elisabethin aikana oli hänen edistymisensä virkauralla ja\ntaloudellisesti hidasta, olipa hän kerran velkavankeudessakin. Jaakko\nI:n aikana hän sen sijaan kohosi korkeisiin virka-asemiin, tullen 1619\nlordikansleriksi ja saaden Verulamin lordin arvon. Poliittisen\ntoimintansa ohella hän jatkoi ahkerasti kirjailijatyötänsä, julkaisten\nmm. teokset _Oppineisuuden edistys_ (The Advancement of Learning, hänen\nelämänsä suunnitellun suurteoksen _Instauratio Magnan_ ensi osan\njohdanto, 1605), _Ajateltua ja nähtyä_ (Cogita et Visa, 1607), ja\n_Vanhojen viisauksia_ (The Wisdom of the Ancients, 1609). 1620 hän\ntarjosi kuninkaalle tutkimuksensa _Uusi väline_ (Novum Organum), joka\nsisälsi 30-vuotisen ajattelun tulokset ja oli aiottu hänen elämänsä\nkeskenjääneen suurteoksen, _Suuren opetuksen_ (Instauratio Magna),\ntoiseksi osaksi. Virkamiehenä Bacon oli epäluotettava, ottaen vastaan\nlahjuksia, minkä vuoksi hän 1621 menetti virkansa ja paikkansa\nparlamentissa, sekä tuomittiin vankeuteen ja suureen sakkoon. Tämän\njälkeen hän omistautui kokonaan kirjallisuudelle, julkaisten mm.\nteokset _Henrik VII:n historia_ (The History of Henry VII, 1622),\n_Luonnollinen ja kokeellinen historia_ (Historia Naturalis et\nExperimentalis, Instauratio Magnan kolmas osa, 1622), _Elämän ja\nkuoleman historia_ (The History of Life and Death, 1623), ja kolmannen\npainoksen _Tutkielmistaan_ (1625), joita nyt oli 58. Kokeillessaan\nlumella pilaantumisen estäjänä hän vilustui ja kuoli huhtik. 9 p. 1626.\nBaconia elähdytti hänen tutkimuksissaan se henki, joka hänen jälkeensä\non tullut tieteen perustaksi: ilman ennakkoluuloja on tutkittava kaikki\ntosiasiat ja vasta näistä saatujen kokemusten perusteella koetettava\ntodeta niissä ilmenevät yleiset lait. Hänen _Tutkielmansa_ kuuluvat\nvieläkin elävään kirjallisuuteen; englanninkielisen proosan historiassa\nniillä on huomattava sija.\n\n\n\nOPINNOISTA.\n\n\nOpinnoista on iloa, ne kaunistavat, ja kehittävät taitoa. Iloa ne\nantavat enimmän silloin, kun niitä harrastetaan yksinäisyydessä ja\nomassa rauhassa; kaunistukseksi ne osoittautuvat keskusteltaessa; ja\ntaitoa kehittäviksi silloin, kun on arvosteltava ja hoidettava asioita;\nsillä kokeneet miehet kykenevät toimeenpanemaan, ehkä arvostelemaankin\nyksityisseikkoja, kutakin eriksensä, mutta yleisten neuvojen\nantamisessa ja asioiden suunnittelemisessa ja johtamisessa ovat ne\nparhaat, jotka ovat oppineita. Ajan liiallinen käyttäminen opintoihin\non laiskuutta; niiden liiallinen harjoittaminen kaunistukseksi on\nteeskentelyä; ratkaisun tekeminen täysin niiden sääntöjen mukaan on\noppineen yksipuolisuutta; tieto täydentää luontoa ja täydellistyy\nkokemuksesta -- sillä luonnonlahjat ovat kuin luonnolliset kasvit,\njoiden jalostaminen vaatii harkintaa; opiskeleminen sinänsä suuntaa\nmielenkiinnon liian monelle taholle, ellei kokemus aseta sille rajoja.\nOvelat halveksivat oppineisuutta, yksinkertaiset ihailevat sitä,\nviisaat käyttävät sitä hyväkseen; sillä oppi ei ole olemassa itseään\nvarten; mutta tämä viisaus on saatu ilman oppineisuutta, sen\nulkopuolelta, toteamalla kokemuksen kautta. Älä lue väittääksesi\nvastaan ja kumotaksesi, älä myöskään uskoaksesi ja pitääksesi ilman\nmuuta varmana, äläkä voidaksesi puhua ja keskustella siitä, vaan\npunnitaksesi ja harkitaksesi. Toisia kirjoja maistetaan, toisia\nahmitaan, ja muutamia harvoja pureskellaan ja sulatetaan: se on, toiset\nkirjat luetaan vain osittain; toiset kokonaan, mutta ei uteliaasti; ja\nmuutamat harvat perinpohjin, huolellisesti ja tarkkaavaisesti. Toiset\nkirjat voidaan myös luettaa muilla henkilöillä, jotka saavat tehdä\nniistä otteita; mutta tämä tapahtukoon vain silloin, kun on kysymys\nvähemmän tärkeistä asioista ja mitättömistä kirjoista; tislatut kirjat\novat muuten, kuten tislattu vesikin, makunsa menettäneitä. Lukeminen\ntekee miehen täysikasvuiseksi, neuvottelu toimintaan kykeneväksi, ja\nkirjoittaminen asialliseksi: siis, jos mies kirjoittaa vähän, hänellä\npitää olla hyvä muisti; jos hän neuvottelee vähän, hänellä pitää olla\nhyvä ja sukkela äly; ja jos hän lukee vähän, hänen pitää olla varsin\novela kyetäkseen esiintymään niin, kuin tietäisi asioita, joista ei\ntiedä mitään.\n\n\n\nKAUNEUDESTA.\n\n\nHyve on kuin jalokivi, paras sileässä kehyksessä; ja hyveelle on\nvarmasti suurimmaksi kaunistukseksi ruumis, joka on uljas, ei ihanien\npiirteiden ja näön kauneuden, vaan enemmän olemuksen arvokkuuden\nansiosta; niinpä ei olekaan juuri nähty hyvin kauniiden henkilöiden\nolevan suuresti hyveellisiä; on kuin olisi luonto heissä harrastanut\nenemmän muodon erehtymättömyyttä kuin muuten aikaansaadakseen\netevyyttä; ja sen tähden he näyttävät täydellisiltä, olematta\nkuitenkaan suuria henkensä puolesta; ja tutkivat enemmän käytöstä kuin\nhyvettä. Mutta tämä ei pidä aina paikkaansa: sillä keisari Augustus,\nTitus Vespasianus, Ranskan Filip Kaunis, Englannin Edward IV, Ateenan\nAlkibiades ja Persian shaahi Ismael olivat kaikki korkeita ja suuria\nhenkiä, ja samalla aikansa kauneimpia miehiä. Kauneudessa suloinen ilme\nmerkitsee enemmän kuin väri; ja siveä ja siro liikunto enemmän kuin\nsulous. Tämä on kauneuden paras osa, jota kuva ei voi ilmaista; eikä\nhenkilön ensi näkeminenkään. Täydellistä kauneutta ei ole, piirteiden\nsuhteellisuudessa olematta jotakin outoa. Kukaan ei voi sanoa, kumpiko,\nApelles vai Albert Dürer, oli enemmän väärässä: toinen loi henkilön\nnoudattaen mittausopin suhteita; toinen, valikoimalla eri kasvoista\nsen, mikä niissä oli parasta. Sellaiset kasvot, niin uskon, eivät\nmiellyttäisi ketään muuta kuin taiteilijaa, joka valmisti ne. Eipä\nsilti, ettei taiteilija voisi maalata kauniimpia kasvoja kuin mitä on\nkonsanaan ollut olemassa; mutta hänen täytyy luoda ne jonkinlaisen\ninnoituksen vallassa kuten säveltäjä, joka luo ihanan laulun, eikä\nsääntöjen mukaan. Näette kasvoja, joista, jos tutkitte niitä\nyksityiskohtaisesti, ette löydä ainoatakaan täysin hyvää: ja kuitenkin\nniiden yleisvaikutus on ehyt. Jos on totta, että kauneuden päätekijänä\non liikunnon sirous, niin eipä ole todellakaan ihmeellistä, että\nvanhemmat henkilöt usein näyttävät rakastettavammilta kuin nuoret;\n_pulchrorum autumnus pulcher_ [\"kauniiden syksy on kaunis\"]; sillä\nkukaan nuori ei voi olla kaunis muuten, kuin että hänelle annetaan\npaljon anteeksi, ja että kauneuden katsotaan perustuvan nuoruuteen.\nKauneus on kuin kesähedelmä, joka helposti pilaantuu eikä kestä; ja,\nuseimmiten, se tekee nuoruuden hillittömäksi ja vanhuuden hiukan\nujoilevaksi; mutta toiselta puolelta, jos se valaisee hyvin, se saa\nhyveet hohtamaan ja paheet punastumaan.\n\n                                (Francis Bacon: _Tutkielmia_)\n\n                             Molemmat suomentanut _O. Juurikoski_.\n\n\n\n\nJOHN MILTON.\n\n\nSe jyrkkä ja taipumaton vapaudenaate, joksi puritaanilaisuus\nsyvimmältä olemukseltaan on käsitettävä, sai runoudenkin alalla oman\nedustajansa ja tulkitsijansa. Renessanssin vaimennuttua 1600-luvun\nalkuvuosikymmeninä loppuunsa seuraa kansalaissodan, Cromwellin ja\nrestauraation aika, jolloin kirjallisuus vähitellen madaltuu\nkavaljeerirunouden maalatuiksi suloiksi ja karkeiksi sukkeluuksiksi.\nKorkeana vuorena, perusta renessanssin sivistyksessä ja vanhan\nmiehekkään puritaanisuuden ihanteissa, huippu iankaikkisuuden ylevässä\naatemaailmassa, kohoaa kuitenkin sen keskeltä John Miltonin runous,\nnäkyen aikansa ja vuosisatojen yli juhlallisena, yksinäisenä,\nainutlaatuisena. -- Milton syntyi Lontoossa 1608. Hänen isänsä, myös\nJohn, joka aikoinaan kääntyessään protestanttisuuteen oli joutunut\nvakaumuksensa vuoksi karkoitetuksi kotoaan, oli notario ja oli\npäässyt hyviin varoihin. Häneltä Milton peri nuhteettomuutensa,\njärkkymättömän uskollisuutensa vakaumukselleen, taiteenrakkautensa ja\nmusikaalisuutensa. Äidin mainitaan olleen hyvin uskonnollinen. Miltonin\nensimmäinen opettaja oli hänen isänsä ystävä, skotlantilainen\npuritaani, kirjailija Thomas Young. Käytyään kotiopetuksen jälkeen St.\nPaulin koulua hän tuli 1625 Cambridgeen, jossa häntä sanottiin hänen\nkauneutensa ja luonteensa puhtauden vuoksi \"ladyksi\". Seuraavana vuonna\n(1626) hän kirjoitti ensimmäisen runonsa _Kauniin lapsen kuoleman\njohdosta_ (On the death of a Fair Infant), joka aiheutui hänen\nsisarensa Anne Phillipsin esikoisen poismenosta. Milton opiskeli\nCambridgessä seitsemän vuotta, perehtyen syvällisesti aikansa\nsivistykseen, varsinkin latinaan, kreikkaan ja hebreaan, ja sen ohella\nyhä suuremmalla menestyksellä harjoittaen runoutta. Hänen tänä aikana\nsyntyneistä runoistaan mainittakoon _Joulu-aamuna_ (On the Morning of\nChrist's Nativity, 1629), _Intohimo_ (The Passion), _Aika_ (The Time),\n_Juhlallista musiikkia kuunnellessa_ (At a Solemn Music), _Toukokuun\naamuna_ (On May Morning) ja _Shakespearelle_ (kaikki 1630), sekä kaksi\nsonettia, _Satakielelle_ (To the Nightingale) ja _Täyttäessäni\nkolmekolmatta_ (On arriving at the Age of Twenty three), molemmat 1631.\nHyljäten papin uran, jolle isä oli hänet aikonut, hän vietti vv.\n1632-37 maaseudulla, Hortonissa, Windsorin lähellä, jonne isä oli\nmuuttanut, yhä syventäen sivistystänsä ja nyt jo vakavasti tietoisena\nrunoilijakutsumuksestaan. Hortonissa hän kirjoitti kuuluisat runonsa\n_L'Allegro_ ja _Il Penseroso_ (molemmat 1632), joissa hän tulkitsi\nluontoa iloisen ja alakuloisen mielialan antaessa sille yksilöllistä\nväritystä; näillä runoillaan, joissa tuntuu Spenserin ja Shakespearen\nraikasta luonnontajua, hän tuli 1700-luvun romanttisen luonnonkaipuun\nherättäjäksi. Tämän ajan tuotannosta mainittakoon vielä naamiot\n_Arcadit_ (1633) ja _Comus_ (1634), joissa Miltonin runoilijakyky\nsaavuttaa korkean asteen, ja ystävän kuoleman johdosta kirjoitettu\nvalitusruno _Lycidas_ (1637). Nuoruustuotannollaan Milton osoitti\nolevansa renessanssin runouden korkeimpien taiteellisten traditioiden\nperillinen, vieläpä kykenevänsä kohottamaan ne siveellisen ylevyyden\nkorkeuteen. Hänen katseensa on kuitenkin suunnattu eteenpäin, kaukana\nhäämöttävään runoteokseen, jonka luomiseen tarvittiin \"iankaikkiselta\nHengeltä hartaalla rukouksella saatu voima, Häneltä, joka voi\nrikastuttaa ihmisen sanoilla ja tiedoilla, lähettää seraafinsa\nkoskettamaan ja puhdistamaan alttarinsa pyhällä tulella kenen huulia\nHän tahtoo\". Englantilaisten tavan mukaan hän täydensi kasvatuksensa ja\nopintonsa ulkomaanmatkalla (1638-39); hän suuntasi sen Ranskaan\n(tavaten Parisissa Grotiuksen) ja Italiaan (Firenzessä Galilein) ja\npalasi kotiin kesken, täyttääkseen, kuten käsitti, velvollisuutensa\nuhkaavassa kansalaissodassa. Tähän päättyy hänen elämänsä harviisen\nmäärätietoinen nuoruuskausi, ja alkaa kaksikymmentä vuotta kestänyt\npoliittisen taistelun aika, jolloin runotar saa odottaa, Milton toimi\npuritaanien hallituksen latinansihteerinä, joutuen siis sommittelemaan\nsen diplomaattisen kirjeenvaihdon; samalla hän uhrasi aikansa\nvimmattuun taisteluun lentokirjoilla, osoittaen niissä juhlallista,\nmistään välittämätöntä raivoa. Hän kirjoitti lyhyesti sanoen\nepiskopaalista kirkkoa, silloista avioliittolakia, painovapauden\nrajoittamista, ja Kaarle I:n ihannoimista vastaan, puolustaen\npuritaanien menettelyä Euroopan edessä ja kehittäen tasavaltalaisia\naatteitaan. Ohjenuorana hänellä oli kaikessa itsenäinen, omastakin\npuolueesta välittämätön vapauden vaatimus. V:sta 1657, jolloin hän jo\noli sokea, häntä auttoi sihteerin työssä runoilija Andrew Marvell,\njonka ja ehkä Davenantin ansiosta hänet Stuartien palatessa (1660)\narmahdettiin; hän siirtyi nyt yksityiselämään. -- Milton oli mennyt\nnaimisiin (1643) kavaljeeriperheestä lähtöisin olevan 17-vuotiaan Mary\nPowellin kanssa, joka ei kuitenkaan voinut viihtyä ankaran\nuskonnollisen, alituisiin tutkimuksiin syventyneen runoilijan vaimona,\nvaan meni kotiinsa jo kuukauden kuluttua. Tästä aiheutuivat Miltonin\navioeroa koskevat mielipiteet, joiden mukaan \"sopimattomuus ja\nluonteiden vastakkaisuus\" oli pidettävä riittävänä eron syynä. 1645\npuolisot kuitenkin sopivat; heille syntyi kolme tytärtä. 1652 hänen\nvaimonsa kuoli. Neljä vuotta myöhemmin, ollen jo sokea, Milton meni\nnaimisiin Katharine Woodcockin kanssa, joka kuoli seuraavana vuonna\n(1657) lapsivuoteeseen. Hänen muistolleen Milton on omistanut\nliikuttavan sonetin _Vaimo-vainajalleen_ (To his late Wife). Sokeutensa\ntähden avuttomana ja hoidon tarpeessa hän pyysi 1663 ystäväänsä tri\nPagetia suosittelemaan hänelle puolisoa; seurauksena oli avioliitto\n25-vuotiaan Elisabeth Minshullin kanssa, joka tuotti runoilijalle\nkotoista onnea hänen kuolemaansa saakka, eläen 53 vuotta hänen\njälkeensä. -- Restauraatiosta alkaa Miltonin elämän kolmas ja korkein\nvaihe, jolloin hänen oli sallittu toteuttaa suuri runoilija-unelmansa.\nVapaana miehenä hän nyt, sokeudestaan huolimatta, omisti tälle kaikki\nvoimansa, todellisena puritaanina syventyen syntiinlankeemukseen,\nihmisen arvoitukseen iankaikkisten voimien taistelun kohteena, ja\ntulkiten sen ylevin, lakastumattomin runokuvin, tarkoituksena \"osoittaa\noikeiksi Jumalan tiet ihmiselle\" (\"to justify the ways of God to man\").\nMilton aloitti _Kadotetun Paratiisin_ (Paradise Lost) 1658, saattoi sen\nloppuun 1664 ja julkaisi sen 1667. Puritaani oli nukkunut Raamattu\npäänalaisenaan ja nähnyt unessa koko keskiaikaisen maailmankaikkeuden:\ntaivaan, helvetin, kaaoksen ja yön, Maan ja kiertotähtien piirin,\nParatiisin ja ensimmäiset ihmiset, jotka langennut arkkienkeli Saatana,\nsuurimman kuviteltavissa olevan tragiikan kammottavan jylhä sankari,\nmuinaisenglantilaisen kristillisrunollisen näkemyksen juhlallinen\nperillinen, saattaa lankeemukseen. 12 kirjassa kerrotaan taivaan,\nSaatanan kapinan, helvetin, ihmisen synnyn ja lankeemuksen tarina,\nnäyttämönä milloin taivas, tuonenhämärä helvetti, kaaoksen rajaton yö\nja Paratiisin suloinen vehmaus, säestyksenä valtavan mielikuvituksen\nvoimakas, välähtelevä kuvasarja, ylevä aatteellisuus, majesteetillinen\nilme, jalo murhe ja hieno luonnonherkkyys, kaikki suoritettuina\nvoittamattoman mestarillisella silosäkeen käytöllä. Näin syntyi\npuritaanien suuri eepos, englantilaisen runohengen uusi alppihuippu. --\n_Kadotetun Paratiisin_ täydennysrunoelmassa _Takaisin saatu Paratiisi_\n(Paradise Regained) Milton osoitti, miten Jeesus kestämällä kiusauksen\nlunasti ihmiselle Paratiisin takaisin. Samassa niteessä kuin\ntämän Milton julkaisi (1671) kreikkalaisen tragedian mukaisen\nmurhenäytelmänsä _Kärsivä Simson_ (Samson Agonistes), jossa Israelin\nsokea, filistealaisten vankina oleva sankari viiltävällä\ntraagillisuuden tunnolla avaa sielunsa ja sitten vapautuu\nkärsimyksistään korkean kosto- ja sovituskuoleman kautta. Hän on\nMiltonin oma kuva, sokean sankarin, joka muistaessaan poliittisten\naatteidensa luhistumista ja sokeuttaan, ja ajatellessaan restauraation\nirstailevaa ylimystöä ja kevytmielistä henkeä oikeutetusti asettuu\nSimsonin asemaan ja tulkitsee tuskansa hänen kauttansa. 1669 Milton oli\njulkaissut _Englannin historian_ (History of Britain), jonka oli\nkirjoittanut jo paljoa aikaisemmin. Hän kuoli 1674. -- Miltonin\nrunoilijaolemuksen pääluonne on ylevä, käskevä juhlallisuus,\nmajesteettisuus, jossa on Jehovan ilmettä ja joka voi joskus lieventyä\njaloksi murheeksi, mutta ei milloinkaan huumoriksi.\n\n_Kadotetun Paratiisin_ neljättä kirjaa, jossa kuvataan Luciferin\nsaapumista Paratiisiin ja viettelytyön alkamista, pidetään suuren\nrunoelman huippusaavutuksena. Julkaistaan tässä hiukan lyhennettynä.\n\n\n\nL'ALLEGRO.\n\n\n    Pois, inha Synkkämieli,\n    laps sysimustan Yön ja Kerberon!\n    Styks-rotko pesäs on\n    aaveinen, tunkkainen ja kirokieli!\n    Sen kolkkoon komeroon,\n    miss' yhtyy Pimeys siivin hiipivin\n    yökorpin lauluihin,\n    jää sydänvarjoon vuorten, rosoisten\n    kuin tukkas takkuinen,\n    iäks Kimmerian korpeen autioon!\n    Tule, Eufrosyne taivainen,\n    sa jumalatar ilojen,\n    jonk' ihmissyömen auvoksi\n    ihana Venus synnytti\n    ja sisko-sulotarta kaks --\n    toiseksi tietty vanhemmaks\n    on Bakkus lehväotsainen,\n    vaan viisaammat näin lauloi sen: --\n    kujeisen Länsituulen tie\n    Auroran pariin kerran vie,\n    ja kun on armain kevät,\n    he leikkiin lämpenevät,\n    ja kylvyss' sinikellojen\n    ja ruusuin vehmaskasteisten\n    siin' ihanainen siunautuu,\n    tuo heljä, hilpee, naurusuu.\n    Joudu siis, tuo kerallas\n    nuoruus, riemu riehakas,\n    naljat, koukut, kepposet,\n    silmäniskut, hempeydet,\n    joilla Hebe hiipi luo,\n    tuo hymykuoppain hurma -- tuo\n    mitä Huoli halveksii,\n    vaan Nauru seuraans' ahnehtii.\n    Tule, hiipaile kuin ain'\n    varpaillasi sipsuttain.\n    Ja oikeallas ohjaten\n    tuo Vapaus, impi vuorien --\n    niin, noutaaksein sun arvoas\n    pyydän, Ilo, saatostas\n    vain hänet ja sun seuraksein\n    ratoksi elon retkellein --\n    vapaiksi kumppaneikseni,\n    kun hetket kulkee kauniisti,\n    kun kiuru lentoon kimpoaa\n    ja laulain säikkymään yön saa\n    vartoissaan taivaan-tornissaan,\n    ett' aamunkajo tapais maan, --\n    murheen aamuin tullaksenne\n    taa akkunani hymyinenne\n    mua läpi lehväin kurkistain\n    -- viinin, orjantappurain --.\n    kukonlaulun kimeän\n    hajoittaissa pimeän\n    jälkijoukot harvenneet,\n    tai kun kukon askeleet\n    johtaa kanarouvain lauman\n    pöyhkeest' aitan luo tai auman, --\n    tai kuullaksemme koirien\n    ja torvein äänten raikasten\n    helähtävän hilpeinä\n    härmäiseltä mäeltä\n    niin ravistaen kaiullaan\n    aamun herkäst' unestaan, --\n    vaeltamaan hiljakseen\n    puistoin, kumpuin vehreyteen,\n    suoraan idän rantaa päin,\n    niistä lähtee kimmeltäin\n    ylväs Päivä tuomaan tultaan\n    puettuna merenkultaan,\n    pilvisaatto seuranaan\n    tuhansissa hohteissaan,\n    lähipellon kyntäjäin\n    vastatessa viheltäin\n    lypsylauluun iloiseen,\n    niittomiehen viikatteen\n    teroessa kalkuttain\n    kesken paimentarinain\n    laaksoss' alla pihlajain. --\n    Näystä toiseen silmä vie mun\n    tuottain aina uuden riemun:\n    missä ruskeen nurmikon,\n    missä harmaan kesannon\n    jyrsivine karjoineen --\n    vaarat, joiden autiuteen\n    pilvet painuu uupuneet\n    lepoon -- virran syvänteet\n    ja purot -- niityt laakeat,\n    tuhatkaunoin kirjaamat --\n    tornit, joiden sakarat\n    lehvistöistä kohoovat,\n    miss' ehkä armas neito nyt\n    on sulho-uniin herännyt.\n    Tuon mökin sauhu, kohoten\n    keskeltä vanhain tammien,\n    sen paikan näyttää, jossa on\n    Thyrsiksen kanssa Korydon\n    ne atrioinut antimet,\n    maan yrtit, maukkaat kasvikset,\n    jotk' osaavainen Phyllis laittaa,\n    pian lähtee, jonkin kukan taittaa\n    ja, Thestylis jo mukanaan,\n    lyhteitä rientää sitomaan\n    tai, jos on aika varhainen,\n    käy kimppuun kuivain lapposten.\n    Välist' on huvi kerrassaan\n    harhailla kyliin ylämaan,\n    kun soivat kellot iloiset\n    ja hilpeen viulun sävelet\n    saa tanssiin pojat tyttöineen\n    puun alle varjoon vilpoiseen\n    ja vanhat niinkuin nuoretkin\n    käy aurinkoiseen leikkihin,\n    kun elonpäivä vielä paistaa,\n    höystöisää tummaa oltta maistaa\n    ja urotöistä tarinoi.\n    Niin kuvaella joku voi,\n    kuin keiju Mab syö herkkujaan\n    ahneesti, halkeemaisillaan;\n    ja toinen, lyhdyn valossa,\n    kosk' on jo ilta, kertoa,\n    kuin raatoi tonttu hikipäin,\n    yön tietämissä ennättäin\n    ennenkuin päivä sarasti\n    jo viljan puida valmiiksi\n    vain varstan-kuvajaisellaan,\n    jottei jäis aamukermattaan,\n    työn, jot' ei riittäis tekemään\n    tusina päiväläistäkään,\n    ja sitten heittäys pitkälleen,\n    tuo lurjus, pesän paisteeseen\n    harjaksiansa hautomaan,\n    kunnekka loikkas valtoinaan\n    jo ulos, jossa teiskaroi\n    ennenkuin kukon laulu soi.\n    Pian vuoteille vie tarut nuo,\n    ja tuulten kuiske unen tuo.\n    Myöskin mieltä houkuttaa\n    nähdä ihmiskuhinaa\n    kaupungeissa, palatseissa,\n    miss' urhot rauhan tamineissa\n    käy, ritarit ja paroonit\n    uljaina viettää ilojaan\n    naislaumoissa, jotk' katseillaan\n    kirkkailla tehoo, valloittaa\n    ja mittaa, mik' on sukkelaa\n    ja mik' on arvo aseitten,\n    kun kumpainenkin kilpaillen\n    on kärkäs saamaan suosion.\n    Usein Hymen valmiin' on\n    keltahamein, kynttilöin\n    ja komein juhlin, kemuöin,\n    on naamioineen, ilveineen,\n    joist' iltahaaveiss' itsekseen\n    nuor' runoniekka uneksuu,\n    kun suvi on ja loistaa kuu.\n    Ja sitten oivaan näytelmään,\n    jos Jonson tarjoo leikkiään\n    ja oppiaan, tai Shakespeare saa\n    puhtainta kieltään soinnuttaa,\n    joss' oudot kuvitelmat elää\n    ja ikiluonnon kiihkot helää.\n    Ja ihanaa, jos yhä vois\n    sukeltaa huolist' aineen pois\n    lauhaan ilmaan Lyydiaan,\n    huuhtelemaan sieluaan\n    liitoss' ikirunouden,\n    miss' arat soinnut hillitään\n    niin kaunein kahlein sykkimään\n    yltäisten nautintojen tahtiin\n    ja valpas huoli pannaan vahtiin\n    ja pyörryttävä taituruus,\n    ett' äänet sulat vuotaa saa\n    vain sokkeloista kanavaa\n    ja langat, joiden suojaama\n    on sopusointu sielussa,\n    niin taiten purkautua pois,\n    ett' itse Orfeus nostaa vois\n    pään kukkaisista unistaan\n    Elysionin vuoteellaan\n    ja havahtua sointuihin,\n    joist' antaunut ois Plutokin\n    jo Eurydiken lupaamaan\n    pois Manan vallast' uudestaan.\n    Auvot nää jos myötäs saan,\n    Ilo, kanssas päivät jaan.\n\n\n\nIL PENSEROSO.\n\n\n    Pois, Ilot pettävät,\n    te isättömät lapset Hulluuden!\n    Ei mielen vakaisen\n    oo ravinnoksi lelut hempeät!\n    Vain aivot joutilaat\n    ja jotka kiiltoturhuutt' ihannoi,\n    teist' täyteen tulla voi\n    kuin päivänsäteet valohiuteistaan;\n    vain Morfeus saatollaan\n    niin täyttää häälyväisten unten maat.\n    Tule, jumalatar viisas, pyhä,\n    impi taivaallinen yhä,\n    tule, Synkkämieli, seuraksen'!\n    Sa kasvois suuren kirkkauden,\n    jok' ihmissilmän yli käy,\n    oot verhonnut, niin ettei näy\n    se meille, tummaan peitteeseen,\n    viileeseen ikiviisauteen:\n    tuon verhon tummuudessaankin\n    ois varmaan sisar Memnonin\n    hyväksi nähnyt itselleen,\n    ja siihen kuningattareen,\n    jok' oman korukauneuden\n    vei kilpaan merenneitojen,\n    niin joutuin suosiosta pois,\n    sun muotos vaikuttanut ois.\n    Niinp' onkin syntys korkeudesta:\n    on äitis säihkytukka Vesta\n    ja isäs synkkä Saturnus,\n    Vestankin isä -- sekoitus,\n    mi Saturnuksen hallitessa\n    ei ollut maineess' saastaisessa.\n    Useinkin Vestan kohtas hän\n    hämyssä lehtokäytävän\n    tai metsän, piili varjohon\n    tiheimmän Idan viidakon,\n    kun viel' ei ollut pelkoa\n    Juppiterista. -- Saavu sa,\n    totinen nunna, tahraton,\n    hurskas, vakaa, jolla on\n    musta viitta varrella\n    ylevästi aaltoova\n    ja näädänpuuhka hohtoinen\n    päällä olkain puhdasten.\n    Tule niinkuin ennenkin,\n    levollisin askelin,\n    unen ilmein, miettein syvin,\n    taivaisia lähestyvin,\n    sielus tyynnä kärsivä\n    silmiin tiivistettynä,\n    ett' ylväs kuvas piirtyy niin\n    kuin äänettömään marmoriin,\n    siks kunnes jäykän katseesi\n    pudotat maahan raskaasti\n    ja silmäs siihen kiinni luot.\n    Myös Rauhan mukanas sa tuot\n    ja Levon sekä niuhan Paaston,\n    jok' itse jumalien maast' on\n    ja heidän kanssaan atrioi,\n    kun Runotarten laulu soi\n    vaiheilla alttar'aition,\n    joss' istuin Juppiterin on.\n    Tuo Joutilaisuus vielä myötä,\n    jok' erakkona ilman työtä\n    tarhoissa viihtyy hauskimmin.\n    Mut ennen muuta kuitenkin\n    tuo hänet, joka ladellen\n    varassa kultasiipien\n    seurailee valtaistuinta,\n    jok' kiitää tulirattailla:\n    kerubi Syvämietteisyys.\n    Tuo varoin mykkä Äänettyys\n    myös, ellei haikee sulokieli\n    Filomela laulaa mieli\n    lohduks synkkäotsan Yön,\n    koska Cynthia kesken työn\n    lempeest' iestään hillitsee.\n    Suloinen lintu, joka kaihdat\n    meluista hulluutta ja vaihdat\n    sen murheisimpaan musiikkiin!\n    Sun puolees metsän uumeniin\n    niin usein halaan, vaipumaan\n    sun iltalauluus lohtuisaan,\n    ja milloin ääntäs kuule en,\n    ma näkymättä käyskelen\n    vihannan nurmimaton viertä\n    ja katson kuuta, joka kiertää\n    korkeinta kaartaan tapaillen\n    kuin eksyksistä palaten\n    rannoilta aavan taivaanlaen\n    ja niinkuin päätään kumartaen\n    sukeltaa läpi hattarain.\n    Välistä takaa ulappain,\n    ylitse kumpuilevan pellon,\n    saan kuulla kaukaa iltakellon\n    etäisen, valjun kuminan.\n    Vaan aikaan epäsuopeen sään\n    ma syrjään rauhan paikkaan jään,\n    miss' ankee hiilloshehku puuntaa\n    hämynä huoneen joka suuntaan\n    kuin pimeyttä matkien, --\n    loitos turult' ilojen,\n    miss' seinäsirkka soittaa vain\n    ja kellomies, jok' unettain\n    ja lumoten vie vaarat öiltä\n    ja siunaa ovet ylläköiltä.\n    Ja joskus yöllä yksinäin\n    voin nousta, lamppu kädessäin,\n    johonkin torniin korkeaan\n    Otavan kuvaa tarkkaamaan\n    ja Hermeen, joka kolmesti\n    on suurin, tavaillakseni\n    taivailta Platon viisautta\n    ja tahtoin yhä tutkailla,\n    minnekkä taakse maailmain\n    tai ilmapiirein vaihtuvain\n    on kätkettynä kuoloton\n    se ikihenki, josta on\n    pois harhautunut osanen\n    maan soppeen, ihmisruumiisen,\n    ja miss' on koti kaukainen\n    maan, ilman, tulen henkien,\n    joill' yhteisymmärrys on ain'\n    kanss' elementtein, planeettain.\n    Esille pääsköön välillä\n    myös muhkee Murhenäytelmä\n    laahustain valtaviitassaan\n    ja Thebe, Pelops palkeillaan\n    tai Troian taru ainoisin,\n    tai mitä (vaikka harvoinkin)\n    myöhempi aika juhlaisaa\n    voi koturneille koroittaa.\n    Oi, murheen Neitsyt! Jospa vois\n    sun voimas saada vielä pois\n    Musaioksenkin varjostaan\n    tai Orfeun sielun laulamaan\n    säveltä, joka helkkyissään\n    silmistä Pluton vierimään\n    sai rautakyyneleet, ja jota\n    peräytyi Helvetinkin ota\n    luovuttain hallustansa sen,\n    mit' etsi voima rakkauden, --\n    tai hänet esiin manata,\n    jok' ehtinyt ei kaavailla\n    kuin puoleen uljaan tarinan\n    Cambuscanista kertovan,\n    töist' Algarsifen, Camballin,\n    oloista Canace-vaimonkin,\n    joll' oli oiva kuvastin\n    ja sormus, vaskihevosta\n    kummasta, joka ratsuna\n    ol' itse Manan kuninkaan, --\n    ja suuret tietomiehet muut\n    ja runoilijat vakaasuut,\n    jotk' urotyöt on laulaneet\n    ja voitonmerkit, seppeleet\n    ja synkkäin metsäin tenhotarut,\n    joist' ei voi kuulla korvat karut\n    kuin aavistuksen. -- Niinpä sä,\n    Yö, näät mun maillas himmeillä\n    siks kun saa aamu säädyllinen,\n    ei käherretty, kaunehinen,\n    jommoisna pojat Attikan\n    sen tahtoi riistaa antavan,\n    vaan puhdas pilvi huntunaan,\n    kun tuuli huhuu yli maan,\n    tai sadekuuron saatossa\n    vihurin vinhan tuomana,\n    pisarten lehtiin rapistessa,\n    räystästippain putoillessa.\n    Kun päivä taas käy ampumaan\n    kirkkaita valonuoliaan,\n    niin silloin, Jumalatar, vie\n    mua sinne, missä lehtotie\n    on vilpas, lehväin varjooma,\n    tai kussa honkain katveessa\n    ja alla ikitammien\n    Silvanus viihtyy parhaiten,\n    ja miss' ei kirves milloinkaan\n    kohonnut iskuun karkeaan,\n    jost' immet metsän säikkyin ois\n    pyhäköistään juosseet pois.\n    Siell' anna kätköön suojaisaan\n    mun piillä puron notkelmaan,\n    jok' arkisilmille ei näy\n    ja joss' ei päivän kilo käy,\n    vaan hunajainen mettinen\n    lentäissään kukkiin suristen\n    ja veden verkka solina,\n    tuo yhteissoitto tenhoisa,\n    houkuttaa Unen höyheniin.\n    Näyt ihmeelliset tulkoot niin\n    kuin kuvasarjat eloisat,\n    kuin auterista untuvat\n    ne luomilleni laskeukoot.\n    Kun väistynyt sa, uni, oot,\n    niin ympäriltä, yltä, alta\n    taas joku näkymätön valta\n    tai metsän henkihaltia\n    voi armaan soiton manata.\n    Vaan älköön altis jalkani\n    milloinkaan nähkö turhaksi\n    palata luostar'saliin suureen,\n    uljaiden pylväistöjen juureen\n    ja holvikaarten korkeiden,\n    miss' asuu oppi muinainen,\n    miss' avaralti akkunat,\n    monien värein kirjaamat,\n    luo himmeän ja hartaan valon,\n    miss' urut alkaa pauhun jalon\n    ja täysi kuoro kirkkaana\n    virittää kiitosveisuunsa,\n    ylistysvirren ylhäisen,\n    jonk' ihanuutta kuunnellen\n    saan tuta haltioituna\n    kuin oisin taivaan tanhuilla.\n    Ja tulless' iän uupuneen\n    on toivo majaan rauhaiseen,\n    miss' sammalkammiossa saan\n    kääriytä nuttuun karheaan\n    ja joka tähtikuvion\n    tavailla mitä taivaall' on\n    ja yrtit mitkä ikänään\n    kastetta maistaa, kunnes nään\n    kokemusteni kasvaneen\n    kuin arvoon profeetalliseen.\n    Suo, Synkkämieli, ilot nää,\n    niin seuras mua tyydyttää.\n\nMolemmat suomentanut _Jaakko Tuomikoski_.\n\n\n\nKADOTETTU PARATIISI.\n\n\nIV kirja.\n\nSaatana, nähden Edenin edessään ja lähellä sitä paikkaa, missä hänen\nnyt oli käytävä rohkeaan tekoon, johon hän yksinään oli ryhtynyt\nJumalaa ja Ihmistä vastaan, vaipuu moniin epäilyksiin ja kärsii\nintohimojen, pelon, kateuden ja epätoivon ristiriitoja, mutta paatuu\nviimein pahuuteensa, jatkaa matkaansa Paratiisiin, jonka ulkonäkö ja\nasema kuvataan; hyppää muurien yli; istuu merimetson hahmossa Elämän\npuuhun, tarhan korkeimpaan, tähystääkseen ympärilleen. Paratiisi\nkuvataan; Saatana näkee Adamin ja Evan ensi kerran; hän hämmästyy\nheidän kauneudestaan ja autuaasta olostaan, mutta päättää kuitenkin\nsaattaa heidät lankeamaan; hän kuulee salaa heidän keskustelunsa ja saa\nsiitä tietää, että Tiedonpuusta maistaminen on kielletty heiltä\nkuoleman uhalla, ja päättää sitten perustaa viettelyksensä siihen, että\nkoettaa houkutella heidät rikkomaan kiellon; jättää sitten heidät\nhetkeksi saadakseen heidän oloonsa lisävalaistusta toisin keinoin.\nSillä aikaa Uriel, laskeutuen auringonsäteellä, ilmoittaa Gabrierille,\njonka tehtävänä on Paratiisin portin vartioiminen, että joku pahoista\nhengistä on karannut syvyydestä ja sivuuttanut puolen päivän aikaan\nhänen kehänsä hyvän enkelin hahmossa, laskeutuen Paratiisia kohti,\nmutta on sitten paljastanut itsensä hurjilla eleillään vuoren huipulla.\nGabriel lupaa etsiä hänet ennen aamunkoittoa. Yön lähestyessä Adam ja\nEva keskustelevat levolle menosta; heidän lehtimajansa ja heidän\nehtoohartautensa kuvataan. Gabriel lähettää yövartiostaan ryhmät\nkiertämään Paratiisia; kaksi väkevää enkeliä hän määrää Adamin\nlehtimajalle katsomaan, ettei turman henki suunnittelisi mitään\nvahinkoa Adamille ja Evalle näiden nukkuessa; sieltä he löytävät hänet\nEvan korvan vierestä viekoittelemasta tätä unessa, ja vievät hänet\nvastoin hänen tahtoansa Gabrielin eteen, jonka kuulusteluun hän vastaa\npilkallisesti ja valmistuu vastarintaan, mutta Taivaan merkin\npidättämänä pakenee Paratiisista.\n\n\n    Oi miksei soinut Taivaan varoitus,\n    jok' Ilmestyksen näkijälle kaikui,\n    kun Lohikäärme, kahdesti jo lyöty,\n    syöks maahan hävittääkseen ihmissuvun:\n    \"Voi maata sekä merta!\" -- että ois\n    ajoissa esivanhempamme tienneet\n    tuon viekkaan vihollisen saapuvan\n    ja turman välttäneet. Näät Saatana\n    vihasta kiehuin astui alas maahan\n    nyt kiusaajana, syyttäjänä sitten,\n    ja heikon ihmissuvun tuhoomalla\n    pakonsa Helvettiin näin aikoi kostaa.\n    Mut matka rohkea ja onnekas\n    ei häntä riemuun saa, ei kerskuin käy\n    hän julmaan työhönsä, mi täyttymystään\n    jo lähenee; näät hänen rinnassansa\n    kuin hornan tulimyrsky kuohuu vastaan\n    nyt häntä itseänsä, Epäilys\n    hänt' ahdistaa, ja pohjaa myöten velloo\n    nyt horna, jota sielussaan hän kantaa,\n    jok' ympäröitsee häntä, jot' ei pakoon\n    hän pääse enempää kuin itseäänkään,\n    vaikk' astuis minne. Epätoivo palaa,\n    taas herää omatunto, joka nukkui.\n    Hän miettii katkeraan, mik' on hän ollut,\n    mik' on hän nyt ja kuinka yhä vaipuu\n    hän pahuuteen ja kärsimysten alhoon.\n    Hän murheessaan luo katseen Edeniin,\n    mi kiehtovana silmäin eessä lepää;\n    hän katsoo taivaaseen ja aurinkoon,\n    mi puolipäivän huipuilla jo säihkyy,\n    ja tuskaisesti huokaisten hän lausuu:\n    \"Oi sinä, joka kruunupäänä loistain\n    Jumalan lailla hallitsijankatsees\n    luot puoleen maan, -- sä, jonka nähdessään\n    yön tähdet himmenee, -- mä kutsun sua,\n    mut ystävänä en, vaan kiroten:\n    Oi Aurinko, sun säteitäsi vihaan;\n    ne muistuttavat vallastani ennen,\n    kuink' yllä sfääriesi hallitsin\n    mut turhaan uhmaan, kateuteen sorruin\n    ja nousin Taivaan Kuningasta vastaan.\n    Ah, miksi? Moist' ei kiittämättömyyttä\n    ois ansainnut hän multa, jonka loi hän\n    ylentäin loistoon -- eikä hyvyydessään\n    mua koskaan tylysti hän kohdellut.\n    Mik' oiskaan ollut helpompi kuin kiittäin\n    vähäisin palkka suoda hälle siitä,\n    mit' antoi hän! Mut hänen hyvyytensä\n    mua pahuuteen vain kiihti. Loistossani\n    en tunnustanut käskijää, vaan itse\n    mä tahdoin hallita ja tyhjäks tehdä\n    kiitollisuuden velan ikuisen,\n    niin raskaan ja niin mahdottoman maksaa;\n    unohdin, mitä hältä olin saanut;\n    en nähnyt, että kiitollinen sielu,\n    jos myöntää velkansa, on vapaa siitä,\n    vaikk' onkin velkaa; miss' on pakko silloin?\n    Oi, ett' ois voimassaan hän määrännyt\n    mun arvoon halvempaan: ois ehkä ollut\n    se onneksein; ei toivo hillitön\n    mua vallanhimoon kannustanut ois.\n    Mut ken sen takaa? Joku mahtavampi\n    ois noussut ehkä houkuttaen mukaan\n    mun, halvankin. Mut toiset valtahenget\n    ei langenneet, vaan järkkymättä seisten\n    he kaikki viettelykset kestivät.\n    Mull' eikö myös lie sama tahto, voima\n    lujana seistä? Mitä syytän siis?\n    Kai Taivaan rakkautta suopeaa,\n    jost' yksikään ei osattomaks jää.\n    Kirottu Taivaan rakkaus ja viha:\n    ne mulle tuskan ikuisen on tuoneet!\n    Ei, kiroo itseäs: sä häntä vastaan\n    ties valitsit ja katua saat syystä!\n    Mua kurjaa! Minne, minne pakenen\n    nyt rajatonta rangaistusta, tuskaa?\n    Nään vastass' aina Helvetin; mä itse\n    oon Helvetti; sen kuiluun kun ma katson,\n    nään alla nielun vielä hirveämmän:\n    sen rinnall' on tää Helvettini Taivas!\n    Oi taivu siis! Oi, eikö katumukseen\n    näy tietä missään, eikö armonsijaa?\n    Jos nöyrryt, armon saat, mut sanan tuon\n    mult' inho kieltää, pelko häpeän;\n    näät henget kapinoimaan yllytin\n    mä toisin lupauksin, kerskaten\n    ett' itse Kaikkivallan lyön. Voi, heistä\n    ei yksikään voi tietää, kuinka maksan\n    sen kerskailun, kun tuskissani voihkin.\n    Ja heitä Helvetissä hallitsen\n    nyt ripaotsin, kantain valtikkaa;\n    mut valtaistuimelta alas syöstä\n    saan syvyyteen, -- vain kurjuudess' oon suurin:\n    sen onnen vallanhimollani ostin!\n    Mut katua jos voisin, armon saisin\n    ja nousisin taas arvoon entiseen,\n    pian elpyis ylpeys, ja haihtuis jälleen\n    myös teeskennelty nöyryys. Valat, jotka\n    hädässä vannoin, eivät sitois enää,\n    kun tuska jättäis mun ja rauhan saisin,\n    sill' eihän sovituksen sijaa siellä,\n    miss' on niin syvään viha juurtunut.\n    Vain syntiin raskaampaan ja lankeemukseen\n    myös suurempaan se veis -- ja tuskillani\n    taas saisin lievityksen hetken maksaa.\n    Sen tietää Rankaisija: yhtä vähän\n    siks armoaan hän tarjoo kuin ma kerjään.\n    On toivo mennyt -- nähkäät: sijaan meidän,\n    pois syöstyjen, hän uudeks huvikseen\n    loi ihmisen ja hälle tämän maan!\n    Hyvästi toivo, toivon kera pelko,\n    hyvästi katumus! Mun sielussani\n    on kaikki hyvyys kuollut; Paha, sun\n    nyt huudan sijaan hyvyyden: sun kauttas\n    jaan vallan Taivaan Herran kanssa viimein,\n    saan valtakunnast' enemmän kuin puolet;\n    pian ihminen tuoll' alhaalla sen kokee.\"\n\n    Kun näin hän puhui, hänen kasvoillaan\n    kuvastui sielun intohimot selvään;\n    niin viha, kateus ja epätoivo\n    ne vaihtuin vuorotellen naamiolla\n    ois hänet katsojalle ilmaisseet;\n    noit' intohimoja ei tunnekaan\n    näät henget taivaan. Mutta varovasti\n    pian hämminkinsä peitti tyyneen kuoreen\n    tuo viekas velho, joka ensimmäisnä\n    näin verhos petoksensa pyhään hahmoon\n    pahuuden salaten ja kostonhimon.\n    Mut valhepuvullaan ei pettänyt\n    hän silmää Urielin, joka seuras,\n    kun etäälle hän kiis ja viimein istui\n    pääll' Assyrian vuoren tummempana\n    kuin ykskään enkeli; hän huomas kyllä\n    nuo hurjat, hullut elkeet Saatanan,\n    tään luulless', ettei häntä kukaan nää.\n\n    Taas matkaan nous hän -- portilt' Edenin\n    pian nähden Paratiisin ihanan.\n    Se vihrein muurein niinkuin kruunu ylväs\n    nous erämaasta, ylätasangolta;\n    sen jyrkänteillä kasvoi tiuhaa viitaa,\n    niin villiä ja kummaa, joka sulki\n    tien ylöspäin, ja yläpuolla viidan\n    nous korkeuksiin metsä siimeinen,\n    nous seetrit, pinjat, palmut ylen ylväät\n    niin tuuhein latvoin -- korkein pylvästöin\n    ja latvoin tuhansin tuo metsä tarjos\n    näyn verrattoman. Mutta latvustosta\n    nous Paratiisin muurit vihannat,\n    joilt' usein kanta-isä katseen kauas\n    loi seutuun kotimaataan ympäröivään.\n    Ylemmäs vielä, muurin reunaa kiertäin\n    puut jaloimmat nous kantain oksillaan\n    yht'aikaa hedelmät ja kukkaset,\n    niin kultahipiäiset, värikkäät;\n    ei niiden lailla auringossa väiky\n    ees iltapilvi eikä sateenkaari,\n    kun Luoja kastaa maat: niin hurmas silmää\n    tuo armas seutu. Yhä kirkastuvan\n    hän tunsi ilman, joka kevätriemun\n    sydämeen hengitti ja poisti murheet\n    muut paitsi epätoivon. Lauhat tuulet\n    lehahti vastaan kylväin tuoksujaan\n    ja kuiskutellen maasta, joka kätkee\n    nuo tuoksut suloiset.\n\n    Tuon jyrkän rinteen alle kulki\n    pälyillen, tutkistellen Saatana,\n    mut tie nous pystyyn: tiheästi kattoi\n    maanpintaa sananjalat, okapensaat\n    ja köynnökset, niin ettei siitä noussut\n    lävitse ihminen tai eläin mikään.\n    Yks portti vastakkaiselt', idän puolta\n    sisälle johti; Saatana sen huomas,\n    mut ylenkatsoin moista huojennusta\n    hypähti halveksien yli esteen,\n    ylitse metsän, muurin, laski jalan\n    taas pintaan maan. Kuin susi nälkäinen,\n    jok' uutta riistamaata etsiessään\n    havaitsee, kuinka paimen lammaskatraan\n    yöks sulkee tarhan suojaan, keveästi\n    ylitse säleaidan silloin loikkaa,\n    tai niinkuin varas, joka himoitsee\n    varakkaan miehen kultaa, mutta tietäin\n    ett' ovi salvattu ja vankka on,\n    kautt' ikkunan tai katon sisään kiipee;\n    niin isä varkaitten pääs Luojan tarhaan:\n    niin Herran Temppeliin on veijarit\n    siit' alkain hiipineet. Ja Elonpuuhun,\n    mi seudun keskell' ylimmäisnä kasvoi,\n    hän merimetson hahmoss' istuutui,\n    mut täydellistä elämää ei löynnyt,\n    vaan hautoi eläville kuolemaa;\n    hän tähys ympärilleen tietämättä,\n    ett' oikein käytettynä puu vois antaa\n    ikuisen elämän. Niin vähän taitaa\n    muut paitsi Luoja oikein käyttää hyvää,\n    mi tarjoll' on -- se väärin käytetään\n    tai kurjasti se halpaan käyttöön joutuu.\n\n    Hän jälleen hämmästyi, näät alla väikkyi\n    iloksi ihmissuvun luotuna\n    nyt Luonnon koko runsaus; ei, taivas\n    maanpäällinen! näät Luoja Paratiisin\n    loi tarhaks itäkolkkaan Edenin.\n    Sen hedelmällisestä maasta versoi\n    puut silmää kiehtovaiset, tuoksuvat\n    hedelmin sulokkain; ja yli muitten\n    Puu Elämän nous tarhan keskelt' aivan:\n    sen kullankirkkaat heelmät maistuivat\n    ambrosialle; vieress' Elon Puun\n    Puu Tiedon kasvoi, turmiomme puu,\n    mi tiedon hyvästä ja pahast' antoi,\n    mut kalliin hinnan peri tiedostaan.\n    Mut ennemminkin kertoisin, jos voisin,\n    kuink' yli helmisoran, kultahiekan\n    safiirilähteestänsä purot vilppaat\n    juoks lehdon siimeksessä kiemurrellen;\n    ne kukkaselta kukkaselle käyden\n    ravitsi nektarilla kaikki yrtit,\n    joit' ihmistaito lavoihin ei koonnut,\n    vaan itse Luonto kylvi tuhlaten\n    ylitse kumpuin, laaksojen ja kenttäin,\n    niin sinne, missä päivän ensi säteet\n    kedolle lankee kuin myös sinne, missä\n    ei varjot koskaan päivän tieltä väisty.\n    Niin oli autuaat nää lehdot, nurmet,\n    puut siellä hersyi tuoksuvaista pihkaa,\n    taas toiset kultakuorihedelmin\n    ne hurmas -- Hesperian sadut täällä,\n    jos missään, toteutui -- ja luokseen kutsui.\n    Välillä levis nurmet, joilla laumat\n    söi heinää vihantaa, ja palmukunnaat\n    tai laaksot, joiden syliss' uhkeassa\n    ylinnä hehkui ruusu piikitön.\n    Taas toisaalt' aukes luolat varjokkaat\n    ja yli rotkon seinän viiniköynnös\n    rehevin, purppuraisin tertuin kiertyi;\n    veet onkaloissa leikki solisten\n    tai pengermiltä virtas alas järveen,\n    jonk' äyräät myrttiseppeleiset taipui\n    kristallikuvastinta katsomaan.\n    Soi laulu lintujen, ja kevättuuli\n    lehahtain tuoksuvien lehtoin halki\n    viritti värisevät lehdet soimaan.\n    Pan itse metsän keijukaisten kanssa\n    ikuisen kevättanhun alkoi siellä.\n\n    Kaks muita ylevämpää, pystypäistä\n    Jumalan kaltaist' olentoa kulki\n    siell' alastonna valtiaitten lailla\n    muit' arvokkaammin; heidän silmistänsä\n    säteili Luojan jumalainen kuva,\n    ja totuus, viisaus ja puhtaus\n    niin totinen, mut viaton kuin lapsen,\n    ylentäin hallitsijaks ihmisen.\n    Mut eivät samankaltaiset he olleet:\n    mies oli urhokas ja miettiväinen,\n    mut nainen lempeä ja suloinen;\n    mies Jumalalle, vaimo miehen kautta\n    myös Jumalalle luotiin. Miehen otsa\n    leveä, puhdas, sekä ylväs katse\n    kuvasti voimaa. Hyasinttilainein\n    juoks otsan yllä jakaantuva tukka,\n    leveille hartioille ulottuin.\n    Mut solakoille uumille kuin huntu\n    valahti naisen kultasuortuvat\n    koruitta, vallatonna kiehkuroilla\n    kuin viiniköynnökset -- näin ilmaisten\n    alistumista hellään väkivaltaan\n    ja kainoutta, arkaa ylpeyttä,\n    kun rakkauden huumeeseen hän viimein\n    suloista vastarintaa tehden vaipuu.\n    Ei silloin mitään salattua ollut,\n    eik' ollut synnillistä häpeää.\n    Häpeä, joka luonnon teitä pelkäät,\n    laps synnin, kunniaton kainous,\n    vain piinaks olet ihmiselle ollut,\n    veit hänen elämästään parhaat lahjat:\n    viattomuuden, puhtaan lapsenmielen!\n    Alasti kulkivat he kaihtamatta\n    Jumalaa tahi enkeleitä, sillä\n    ei pahaa ajatusta heissä ollut.\n    Niin kulki käsityksin pari kaunein,\n    mi koskaan syleilyyn on yhtynyt:\n    Mies kaunein, joka syntyi koskaan, Adam,\n    maan tyttäristä ihanin taas Eva.\n    Luo vilppaan lähteen, siimeeseen, mi lankes\n    vihannan nurmen ylle hiljaa häilyin,\n    he istuivat töin askarreltuaan\n    puutarhassa sen verran, että tuntui\n    hyvältä länsituulen viileys,\n    ett' oli suloisempi levon hetki\n    ja ruoka, juoma paremmalta maistui --\n    nyt käyden illallistaan nauttimaan\n    he söivät nektaria hedelmäin,\n    joit' oksat taipuvaiset heille tarjos,\n    kun pehmeälle nurmikolle lepoon\n    he kukkasien keskeen vaipuivat.\n    Hedelmän mehukasta lihaa purren\n    he vettä kuorill' ammensivat janoon.\n    Ei sieltä kujerrusta puuttunut,\n    ei hellää hymyilyä, nuorta kisaa,\n    mi kuuluu kahden lempiväisen onneen,\n    kun muit' ei näy. Ja ympärillä leikki\n    maan kaikki eläimet, joit' ajetaan\n    nyt metsissä ja vuorten onkaloissa.\n    Hyväillen vohlaa käpälillään hyppi\n    siell' itse jalopeura. Siellä karhut,\n    ja leopardit, tiikeritkin leikki,\n    ja norsu kömpelönä huviks muitten\n    kiversi kärsäänsä ja ilmaa nuuski;\n    sen vieress' aivan viekas käärme liukui,\n    se kiertyi tiukkaan gordilaiseen solmuun\n    ja huomaamattaan kavaluutensa\n    niin paljasti. Muut ruohikolla loikoi\n    rehusta kylläisinä kisaa katsoin\n    tai märehtien unen rajamailla;\n    sill' aurinko jo laski jyrkkään alas\n    taa Valtameren Saarten; kanteen taivaan\n    nyt syttyi tähdet, ehtoon airuet;\n    ja Saatana tään näki hämmästyin\n    mut vihdoin äänensä taas sai ja lausui:\n\n    \"Oi Horna! mitä murheekseni nään!\n    Maan autuaan kuin se, miss' itse asuin,\n    ja uudet luodut -- maasta luodut ehkä,\n    mut Taivaan hengist' eivät paljon\n    he jälkeen jää -- ja niiden kauneutta\n    ihaillen seuraan, melkein rakastain:\n    niin niiden jumalainen alkuperä\n    säteilee niistä ja niin suuri voima\n    on kädessä, mi tomusta ne muovas.\n    Ah, onnelliset, ette aavistaa\n    voi hetkeä, mi autuutenne tään\n    pian hävittää ja teidät jättää tuskaan --\n    sen raskaampaan, mit' enemmän on teillä\n    nyt riemuja! On teille suotu onni,\n    mut liian heikko kauan kestääkseen,\n    näät paikka tää, mi teille Taivas on,\n    ei ole vartioitu niinkuin Taivas,\n    eik' estä kaltaistani vihamiestä;\n    mut teit' en vainoa, vaan ennemminkin\n    nyt säälin, säälist' osatonna itse.\n    Vain ystävyyttä teille tarjoan\n    ja liittoa niin uskollista, lujaa,\n    ett' asua saan luonanne tai teidät\n    vien seuraksein! Mun asuntoni teille\n    ei lie niin mieleen kuin tää Paratiisi,\n    mut työtä Luojanne se on: hän mulle\n    sen lahjoitti; nyt tarjoon sitä teille.\n    Kun saavutte, niin Horna porttins' avaa\n    lähettäin kaikki kuninkaansa vastaan.\n    Tääll' ahtaat rajat piirittää, mut siellä,\n    on tilaa teille sekä suvullenne.\n    Jos paikka kurja lie, niin kiitos hälle,\n    ken oman rikoksensa pakotti\n    mun teille, syyttömille, kostamaan.\n    Viattomuuttanne jos säälisinkin,\n    kuin säälin nyt, niin yhteisetu vaatii --\n    vuoks kunnian ja vallan, jonka uhriks\n    tää maa nyt joutuu -- että sentään teen\n    työn, jota kirottukin muuten inhois.\"\n\n    Näin puhui Saatana, kuin hädäss' aina\n    tyrannit anteeks anoo tihutöitään.\n    Puun latvast' alas liitäen hän yhtyi\n    iloiseen laumaan nelijalkaisten\n    ain ollen yksi niistä, milloin mikin,\n    sen mukaan missä hahmossa hän pääsi\n    lähemmäks uhrejaan ja huomaamatta\n    niin saattoi nähdä sekä kuulla heitä.\n    Kuin jalopeura leimuavin silmin\n    hän kiersi heitä, tiikerinä sitten,\n    mi hirviparin leikkimässä näkee\n    ja kokoon kyyristyy, mut jälleen siirtyy\n    kuin etsiäkseen varmaa paikkaa, missä\n    nopeimmin tavottais ne käpäliinsä;\n    mut silloin ahnain korvin kuuli hän,\n    kun puhui Adam, ensimmäinen mies,\n    näin Evan, ensimmäisen naisen kuulla:\n\n    \"Mun rakkaimpani, ainut, joka täällä\n    jaat riemut kerallani! Valtias,\n    ken meidät loi ja tämän laajan maan,\n    kuink' äärettömän hyvä onkaan, kun\n    näin runsaasti hän antejansa jakaa:\n    hän, joka tomusta tään tarhan onneen\n    ylensi meidät, vaikka millään hältä\n    sit' emme ansainneet, ja vaikkei mitään\n    meill' antaa kiitokseksi; hän, ken meiltä\n    ei vaadi muuta palvelusta kuin\n    tään yhden, helpon täyttää -- täynnä puita\n    niin suloisia kasvaa Paratiisi;\n    puust' yhdestä ei pidä maistaa meidän,\n    se Tiedonpuu on lähell' Elonpuuta;\n    niin lähell' elämää on kuolema,\n    se mitä liekin -- hirmuist' on se varmaan.\n    Sill' etkö muista: kuolemalla uhkas\n    Jumala häntä, joka puusta maistaa --\n    alammaisuuden ainokainen merkki\n    se tääll' on, missä kaikki todistaa\n    vain valtaa, joka meille annettiin\n    ylitse kaiken luomakunnan täällä\n    maass', ilmassa ja veessä. Älköön olko\n    se kielto taakaks meille, joilla muuten\n    on vapaa valta kaikkiin antimiin,\n    sen mukaan nauttia kuin itse mielii.\n    Hänt' ennemminkin kiittäkäämme siis\n    hyvyyttään ylistäin, kun aamust' iltaan\n    näin taimiemme luona askarramme:\n    työ raskast' on, mut suloista sun kanssas.\"\n\n    Niin Eva vastas: \"Sinä, jota varten\n    ja josta synnyin, liha lihastas,\n    jot' ilman oisin mitätön, sä pääni\n    ja voimani! sä oikein, totta haastoit.\n    Todella tulee meidän häntä kiittää,\n    jok'ainut päivä, -- erittäinkin mun,\n    kun parhaan osan sain sun vierelläs,\n    sun paljon ylemmän, sun, joka mistään\n    et löytäis vertaistasi seuralaista.\n    Viel' usein muistan päivän, hetken, jolloin\n    unesta havahduin ja kukkasilla\n    näin lepääväni siimeess', ihmetellen\n    miss' olin, ken ja mistä siihen tullut.\n    Lähellä soliseva vesivirta\n    juoks onkalosta, kunnes levittyi\n    se sileäksi väikkyin liikkumatta\n    kuin taivaan kirkas lakeus. Sen ääreen\n    mä kuljin arkana ja kumarruin\n    sen nurmiäyräälle ja katsoin vettä,\n    mi tyynnä loisti niinkuin taivas yllä.\n    Kun kumarruin, niin vastassani aivan\n    veen kalvosta näin toisen olennon\n    mua katsovan. Pois väistyin kavahtain\n    ja hänkin perääntyi; mut iloiten\n    taas palasin ja iloisena hänkin\n    mua katsoi nauraen. Niin siinä oisin\n    mä tuijottanut turhaan ikävöiden,\n    jos äänt' en kuullut ois: 'Se minkä näät.\n    olento ihana, se olet itse;\n    se kanssas ilmestyy ja haihtuu: mutta\n    mua seuraa, näytän sulle olennon,\n    mi varjon laill' ei tuloasi varro;\n    mä näytän hänet, jonka kuva olet;\n    sä hänen kanssaan onnekkaasti eläin\n    ja hälle kaltaisias synnyttäin\n    niin koko ihmissuvun äidiks tulet'.\n    Mit' oisin muuta tainnutkaan kuin häntä.\n    näkymätöntä, seurata? Ja silloin\n    näin sinut kauniina ja voimakkaana\n    plataanin alla; mutta mielestäin\n    niin suloinen ja lempeä et ollut\n    kuin kuva äskeinen; sua pakenin,\n    mut seuraten sä huusit: 'Kaunis Eva!\n    miks karkaat luotani? Sä kuulut hälle,\n    jonk' eessä säikyt, olet samaa luuta\n    ja lihaa, sillä luomistasi varten\n    sun ruumiis alun kyljestäni annoin\n    läheltä sydäntäni ottaa, että\n    ain oisit vierelläin ja lohdun toisit;\n    oot puolisoni, osa sielustani,\n    sua ikävöin'. Ja lempeästi käteen\n    mua tartuit; minä myönnyin -- uskon nyt\n    ett' enemmän kuin kauneus on miehuus,\n    mut viisaus on kaunein yli kaiken.\"\n\n    Näin puhui esiäitimme, ja silmin\n    niin ikävöivin, kiehtovin ja lempein\n    hän puoleen miehensä nyt kumartui\n    syleillen puolittain, ja miehen rintaan\n    hän nojas rinnoin täyteläisin, joille\n    hiusten kultavirta läikkyin lankes.\n    Ja vaimon lempeyteen hurmaavaan\n    ihastui Adam, luoden häneen katseen\n    viel' armaamman kuin Junoon Juppiter,\n    ken hedelmöittää pilvet, joista sataa\n    keväisin kukkaset. Ja huulet rakkaat\n    mies peitti puhtain suudelmin. Pois kääntyi\n    nyt kademielin Saatana, mut vilkuin\n    näin heitä mutisi hän ilkeästi:\n\n    \"Voi! inhoittava, tuskallinen näky!\n    Noin sylitysten autuaamman riemun\n    kuin Eden tarjookaan, he nauttivat,\n    mut itse kärsiä saan Helvetissä,\n    miss' ilon, rakkauden korvaa himo\n    niin julma, että tuskat muut se voittaa,\n    alati paahtain, täyttymättä koskaan!\n    Mut unhottaa en saa mit' äsken kuulin\n    heilt' itseltään. Tääll' ei siis kaikki heidän.\n    Puu, Tiedon Puuksi nimitetty, heiltä\n    on kielletty. Siis kiellettykö tieto?\n    Kuink' omituista! Heidän Luojansako\n    kadehtis heitä? Onko tieto synti?\n    Se toisko kuoleman? Siis heitä suojaa\n    vain tietämättömyys? Se onnen onko\n    ja uskollisen, nöyrän mielen tunnus?\n    Todella kaunis perustus, mi heille\n    tuo turmion! Täst' alkain kiihoitan\n    ma heitä tiedonkaipuuseen, ett' eivät\n    he pelkää kateellista kieltoa,\n    mi heidät alennukseen painaa, vaikka\n    jumalten arvoon heidät tieto nostais.\n    Tään tietäin puusta maistavat he -- kuollen:\n    se selvä on. Mut ensin täytyy mun\n    tään tarhan joka nurkka tarkastaa;\n    vois sattua näät, että keksisin\n    mä jonkun Taivaan hengen lähteen luota\n    tai metsän pimennosta -- ehkä hältä\n    sais lisää tietoja. Niin kauaks jääkää,\n    te onnelliset: iloitkaatte kunnes\n    ma palajan -- ja pitkä piina alkaa!\"\n\n    Näin ivaten hän kopeasti poistui\n    ja viekkain silmin tähystellen kulki\n    kautt' erämaan ja metsäin, ketojen.\n    Mut kauas länteen, sinne, missä maahan\n    ja mereen taivas yhtyy, päivä painui\n    ja punertavin ehtoosätein tähtäs\n    itäiseen Paratiisin porttiin suoraan.\n    Se portti oli alabastervuori,\n    rakettu pilviin, kauas hohtavainen;\n    ja maasta ylös sisäänkäytävälle\n    yks ainut polku kiemurrellen johti;\n    mut muuten nousematon, jyrkkä seinä\n    nous joka puolla, suistuin yli maan.\n\n    Välissä paasipilareitten istui\n    nyt enkelparven päämies Gabriel\n    ja yötä vartos. Aseleikeissänsä\n    kiis ympärillä taivaan nuorukaiset;\n    lähellä riippui taivaan aseistusta;\n    siell' oli kilvet, kypärät ja peitset\n    timantin-, kullanhohtavina välkkyin.\n    Kiis sinne päivänsäteell' Uriel\n    niin joutuisaan kuin lentotähti kiitää\n    syysyössä usvan halki, että nähdä\n    voi merimiehet ilmansuunnan, josta\n    he myrskyn saavat. Kiireesti hän puhui:\n\n    \"Oi Gabriel, sun arpa määräs tänne,\n    tään paikan ankaraksi vartijaksi,\n    niin ettei mikään paha sisään pääsis.\n    Mut tänään puolenpäivän aikoihin\n    näin piirissäni hengen, joka tahtoi\n    enemmän Kaikkivallan viime töistä,\n    ja erittäinkin ihmisestä, tietää.\n    Tien näytin hälle, meikäläiseks luullen,\n    mut kun hän laski vuorelle, mi pohjaan\n    on Edenistä, tummemmaks hän muuttui,\n    pois haihtui taivaallinen kirkkaus.\n    Mä häntä silmin seuraelin, kunnes --\n    hän katos varjoihin. Mä pelkään, että\n    hän Hornasta on karannut ja liikkuu\n    nyt pahoin aikein. Tavoita siis hänet!\"\n\n    Soturi siivekäs näin vastaan virkkoi:\n\n    \"Oi Uriel, ei ihme, vaikka kauas\n    näät auringosta, jonka säihkeess' on\n    sun istuimes. Tään portin kautta koskaan\n    ei astu muut kuin henget, jotka tunnen\n    ma hengiks Taivaan. Puolenpäivän jälkeen\n    en nähnyt ole ketään. Vieras henki\n    jos siis on muurin yli pyrkinyt,\n    kai tiedät, kuinka turha pidättää\n    on henkiolentoa maisin estein.\n    Mut jos hän tämän piirin sisäll' on\n    ei mikään hahmo häntä kätke meiltä;\n    jo aamunkoitteessa hän kiinni on.\"\n\n    Niin ilta saapui, hämy harmaa peitti\n    maan kaiken verhoon tummaan, pehmeään,\n    niin hiljaist' oli; eläimet ja linnut\n    jo ruohovuoteelleen ja pesän suojaan\n    pois häipyivät -- vain satakieli valvoi.\n    Yön pitkän hellää säveltään se lauloi.\n    Ihana hiljaisuus. Nyt taivahalla\n    safiirit läikkyi: tähtisaaton eessä\n    vaelsi kirkas Hesperus; kuu kunnes\n    nous pilvilinnastansa -- kunnes,\n    yön kuningatar paljastetuin kasvoin\n    hopeaviittaan pimeyden kietoi!\n\n    Näin puhui Adam:\n\n                  \"Armas vaimo, tullut\n    on hetki yön, käy kaikki levolleen;\n    myös meitä lepo kutsuu; Luoja sääs,\n    ett' yö ja päivä, niinkuin työ ja lepo\n    ne vuoroin vaihtelee, ja unen kaste\n    yön tullen suloisesti raukaisee\n    ja silmät sulkee. Luomakunta muu\n    vaeltaa päivät toimetonna, eikä\n    niin unta kaipaa. Mutta ihmisellä\n    on työtä ruumiin tarpeeksi ja sielun\n    todistain hänen arvoaan ja hoivaa,\n    joll' ohjaa Taivas hänen tietään täällä,\n    muut luodut määrättä kun kuljeksii,\n    eik' ota Luoja niitä laskuihinsa.\n    Jo ennenkuin ees päivän ensi hehku\n    viel' itään piirtyy, noustava on meidän\n    taas työhön, lehvistöä karsimaan\n    tien yllä, joka päivällisen aikaan\n    luo lähteen meidät vie: niin hillitönnä\n    puut, kukkaviidat versoo, että tarpeen\n    ois käsi väkevämpi niitä hoivatessa.\n    Nuo lehvät siis ja pihka, jota tielle\n    puut pirskoittavat, poistettava on,\n    ett' ois se polku hauska vaeltaa;\n    mut levolle nyt luonto kutsuu meitä.\"\n\n    Ja siihen Eva, ihanaisin kukka:\n\n    \"Oi valtiaani, kaikki käskys täytän\n    mä nurkumatta. Se on Luojan säädös:\n    sun lakis Luoja on, sä mun: se tieto\n    on naisen suurin hyve, onni, kiitos.\n    Sua kuullessain mult' aika unhottuu\n    ja vuotten kierto; hyvä näin on mun:\n    suloinen aamutuuli, kajo päivän\n    ja lintuin aamuvirsi on; niin hyvä\n    on aurinko, mi säkenensä kylvää\n    ylitse kauniin maan, sen kukkain, metsäin\n    yökasteisten; niin tuoksuvaiset on\n    maat, metsät sateen jälkeen; suloinen\n    on siimes ehtoon; hurmaava on yö,\n    kun satakielen laulu soi, ja yössä\n    kuu kirkas halki tähtitarhain soutaa:\n    -- mut eipä aamutuuli, kajo päivän\n    ei laulut lintujen, ei aurinkoinen\n    maan yli noustessaan; ei kukat, metsät\n    yökasteiset; ei tuoksut sateen jälkeen;\n    ei ehtoon viileys; ei hurma yön;\n    ei satakielen sävelet; ei kuu\n    tai tähdet, taivaan jalokivet kirkkaat,\n    suloiset ilman sinua vois olla!\n    Mut miksi loistaa tähdet; ketä varten\n    on säihke yön, kun uni silmät sulkee?\"\n\n    Ja siihen vastas isä meidän kaikkein:\n\n    \"Sä tytär Jumalan ja ihmisen!\n    maan ympäritse kiertävät ne, kunnes\n    uus ehtoo tuo ne tänne; maasta maahan\n    valona kansain, niihin syntyväin,\n    ne laskien ja nousten loistavat,\n    niin ettei valtaansa sais pimeys\n    takaisin koskaan eikä tukahduttaa\n    maanpiirin elämää vois kokonaan;\n    ei loistele ne valaistakseen vain:\n    ne hehkullansa hautoin, lämmittäin\n    ravitsee avaruutta, vihmoen\n    myös osan tähtivoimastansa maahan,\n    maan kasvit että valmiit ottamaan\n    ois sädevirtaa itse auringon.\n    Ne voivat yössä näkymättä loistaa,\n    mut eivät turhaan. Ällös usko että,\n    vaikk' ihmistä ei oiskaan, taivas silti\n    jäis katsojitta, Luoja kiitoksitta.\n    Maan päällä miljoonittain, näkymättä\n    vaeltaa henkiolennoita täällä\n    öin, päivin ylistellen Jumalaa.\n    Kuink' usein sydänyöllä kuuntelimme,\n    kun jyrkänteeltä tahi viidakoista\n    kautt' ilmain äänet ylimaalliset\n    soi yksikseen tai keskenänsä haastain\n    ja Luojallensa ylistystä kantain!\n    Tai öiseen vaellukseen kerääntyin\n    ne taivaallisen soiton säestäissä\n    yön halki kaiuttivat säveltään,\n    ylentäin aatoksemme Taivaan puoleen\".\n\n    Näin keskustellen, käsityksin rientäin\n    he lehtimajaan saapuivat. Sen paikan\n    valinnut oli suuri Tarhuri,\n    tään tarhan ihmiselle luodessaan.\n    Sen katto varjokas ja tiuha oli\n    punottu myrteistä ja laakereista\n    ja muista rehevistä lehvistöistä;\n    akanthus kasvoi kummallakin puolen,\n    ja kaikki tuoksuvaiset pensaat kiersi\n    sen seinää vihreää. Ja kukat kaikki,\n    ihana iris, ruusu, jasmiini\n    nous värikkäinä läpi pensaikon\n    kuin mosaiikkiseinän muodostain;\n    ja jalkain alla loisti orvokit\n    ja hyasintit sekä krookukset\n    maan pintaa peittäin hehkuvammin värein\n    kuin kivet kalleimmat. Ei eläin mikään,\n    ei lintu, hyönteinen tai käärme sinne\n    ois tulla rohjennut -- niin ihmistä\n    he kunnioittivat. Ei koskaan Pan,\n    ei Sylvanus niin pyhäss' asunnossa\n    lie nukkunut, ei faunit eikä nymfit\n    niin suojatussa majass' ole maanneet.\n    Tääll' alla rauhallisen katveen Eva\n    häävuoteen kukkaköynnöksin ja yrtein\n    koristi ensi kertaa; silloin lauloi\n    häävirttä taivaankuorot, kun hän saapui\n    luo Adamin niin viehkeänä väikkyin,\n    alasti suloisempana kuin koskaan\n    Pandora, joka koruiksensa kaikki\n    sai lahjat jumalten; mut sentään, ah!\n    niin samanlaiset olivat he, sillä\n    tää, jonka Hermes oli saattanut\n    luo Japetuksen pojan, hurmatuksi\n    sai ihmissuvun katseellansa, kostain\n    niin hälle, joka ryösti tulen Zeulta.\n\n    Luo majan tultuaan he seisahtuivat;\n    takaisin kääntyin alla avotaivaan\n    he ylistivät Jumalaa, jok' ylle\n    loi ilman, maan ja taivaan, kirkkaan kuun\n    ja tähtitarhan: \"-- Luonut olet yön,\n    oi Kaikkivalta, niinkuin päivänkin,\n    jonk' ahersimme säädetyssä työssä\n    iloiten yhteistyöstä, autuaina,\n    vuoks rakkauden, lahjoistasi parhaan.\n    Maan kauniin loit, mut liian suuren meille;\n    sen runsaat antimet jää korjaamatta\n    ja maahan lahoo; mutta meistä syntyy\n    sun lupaukses mukaan sukukunta,\n    mi kerallamme kiittää hyvyyttäs,\n    kun valvomme tai käymme nukkumaan.\"\n\n    Näin puhui kumpikin; ei muuten tainneet\n    he palvoa kuin puhtain rukouksin,\n    mi riittää Jumalalle; asuntoonsa\n    he rinnan astuivat. Ei ollut heillä\n    pukuja vaivanaan kuin meillä nyt;\n    pian nukkuivat he sylikkäin. Ei varmaan\n    pois puolisostaan Adam kääntynyt,\n    ei Eva lemmen salatuinta huumaa\n    vavisten torjunut: vaikk' ankarasti\n    viattomuutta tekohurskaat saarnaa\n    ja soimaa likaiseksi, minkä Luoja\n    loi puhtaaksi ja vapaaksi sääs meille.\n    Näät lisääntymään meidät Luoja käski;\n    ken kieltäis siis sen, jollei Saatana?\n    Oi rakkaus, sa lähde sukukuntain,\n    aviorakkaus, sa laki korkein\n    ja Paratiisiss' ainut omaisuus,\n    muu kaikki yhteistä kun oli siellä,\n    veit ihmisestä synnillisen halun\n    vaeltaa laumass' eläinten; sun kauttas\n    mi uskon, puhtauden, totuuden\n    ja ymmärryksen varaan rakettiin,\n    myös syntyneet on veren siteet rakkaat\n    välillä isän, pojan sekä siskoin.\n    Pois minust', että soimaisin sun synniks\n    tai pyhään paikkaan sopimattomaksi,\n    sä lähde kotionnen ikuisen --\n    sun vuotees siveäksi julistaneet\n    on pyhimykset, patriarkat aina.\n    Tääll' ampuu kultanuolin rakkaus,\n    tääll' alati sen kirkas lamppu palaa,\n    ja siivin purppuraisin liihottain\n    se täällä hallitsee; ei siellä missä\n    rahalla saadaan porton kylmät hymyt\n    ja ilottomat hetken nautinnot,\n    ei naamiaisissa tai karkeloissa,\n    ei juhlissa, ei serenaadeissa\n    joit' ikävöivä rakastaja illoin\n    virittää ylpeälle armaalleen,\n    paremmin ylenkatseen ansainneelle.\n    Niin satakielen lauluun nukkuivat\n    he sylikkäin, ja lehvistöstä lankes\n    ylitse ruususade. Nukkukaa,\n    te autuaat! Ah, onnekkainta ois,\n    jos ette tavoittaiskaan mitään lisää!\n\n(Gabrielin vartija-enkelit tapaavat Saatanan ja tuovat hänet Gabrielin\neteen. Seuraa jylhä kohtaus, joka kuitenkin Kaikkivaltiaan tahdosta\npäättyy Saatanan paolla. Hän huutaa raivoisasti Gabrielille:)\n\n    \"Jos lyöt mun, kersku sitten kahleistas,\n    keruubi ylväs! Mutta sitä ennen\n    saat tuta väkevyyttä kätteni,\n    vaikk' itse Taivaan kuningas sua auttais,\n    vaikk' ikeen lannistamin joukkoines\n    vetäisit hänen sotavaunujansa\n    kautt' Taivaan tähtikimmelteisen radan.\"\n\n    Kun näin hän puhui, loisto enkelten\n    valahti tulenkarvaiseks; ja kiertyin\n    kuunsarven lailla, hänet sulkivat\n    he kehään peitsin, jotka tiheästi\n    nyt lainehtivat niinkuin täydet tähkät,\n    syyskorjuun eellä tuulen painamat:\n    ja maamies huolissansa miettii, saako\n    hän varstan alta sadostansa muuta\n    kuin akanat. Ja vastapäätä seisoi\n    heit' oottain, voimallisna Saatana\n    kuin Atlas, Teneriffa järkkymättä.\n    Hän pilviin ylti; hänen kiireellään\n    levähti kauhu; kilpeä ja peistä\n    hän puisti kourin. Kohta urotyöt\n    ois nähty kauhistavat; ottelussa\n    ei yksin Eden, vaan myös taivaankansi\n    ja ehkä elementit kaikki viimein\n    ois pirstaantuneet, hajallensa syösseet\n    niin kuuman raivon alta -- jollei silloin\n    ois Kaikkivalta turmaa estänyt\n    ojentain kultavaakaa, joka väliin\n    Astraean sekä Skorpionin jäi;\n    hän sillä punninnut on kaikki luodut,\n    asettain tasapainoon maan ja ilman;\n    sill' yhä kohtalot hän punnitsee\n    ja valtakuntain kiistat. Siihen laittoi\n    hän luodit: seuraukset sovituksen\n    ja kiistan -- jälkimmäinen ilmaan nousi.\n    Ja Gabriel näin sanoi Saatanalle:\n\n    \"Sun voimas tunnen, sinä mun; vain lahjaks\n    ne suotiin meille; kuinka turhaa niistä\n    siis kerskua, kun Taivas säätää voimas,\n    ja voimin kaksinkertaisinkaan en\n    sua ilman Taivaan lupaa tomuun polje.\n    Luo silmäs Taivaan merkkiin; kohtalos\n    näät sieltä -- väkevyytes heikoks näät.\n    jos uhmaat.\" Yllään näki Saatana\n    kohonneen luotinsa ja silloin kaikkos\n    hän nurkuin, kanssaan kaikki varjot yön.\n\n                 Suomentanut _Yrjö Jylhä._\n\n\n\nSAMSON AGONISTES.\n\n\n(Kärsivä Simson.)\n\nSisällys.\n\nSamson, joka on vankina ja sokeana, nyt Gazan vankilassa, missä hänen\non raadettava kuin työlaitoksessa, tulee muutamana juhlapäivänä, kaiken\ntyön ollessa seisauksissa, ulkoilmaan eräälle vähän syrjäiselle\npaikalle, vankilan lähelle istuakseen siellä hetkisen tilaansa surren.\nSinne sattuu lopuksi tulemaan häntä tervehtimään muutamia hänen\nheimolaisiaan, ystäviä ja kylänmiehiä, jotka ovat näytelmän kuorona ja\nkoettavat lohduttaa häntä kykynsä mukaan. Sitten tulee hänen vanha\nisänsä Manoa, joka yrittää samaa ja ilmaisee vielä pojalleen aikovansa\nryhtyä neuvotteluihin filistealaisten kanssa lunastaakseen hänet\nvapaaksi. Lopuksi hän kertoo, että filistealaiset ovat julistaneet\ntämän juhlan kiitospäiväksi siitä, että ovat vapautuneet Samsonin\nkäsistä -- mikä surettaa häntä vieläkin enemmän. Sitten Manoa lähtee\najamaan asiaansa ja neuvottelemaan filistealaisten päälliköiden kanssa\nSamsonin lunastamisesta vapaaksi. Tämän luona käy sillä välin toisia,\nja lopuksi tulee oikeudenpalvelija vaatimaan häntä juhlaan vallasväen\nja kansan eteen näyttämään voimiaan heille. Hän vastustaa ensin ja\nkäskee oikeudenpalvelijan pois, kieltäytyen jyrkästi tulemasta.\nPäästyään kuitenkin sisimmässään varmuuteen siitä, että tässä on\nJumalan sormi, hän lopuksi suostuu lähtemään oikeudenpalvelijan mukaan,\njoka tulee nyt toisen kerran pahasti uhkaillen noutamaan häntä. Kuoron\npysyessä yhä paikallaan Manoa palaa täynnä riemukasta toivoa luullen\nennenpitkää saavansa poikansa vapaaksi. Vielä tämän keskustelun aikana\ntulee kiireesti muuan hebrealainen kertoen aluksi sekavasti ja sitten\nselvemmin järkyttävästä loppukohtauksesta -- mitä Samson oli tehnyt\nfilistealaisille ja samalla itselleen. Siihen murhenäytelmä päättyy.\n\n\nHenkilöt:\n\nSAMSON.\nMANOA, hänen isänsä.\nDALILA, hänen vaimonsa.\nHERAPHA, gathilainen.\nOIKEUDENPALVELIJA.\nLÄHETTI.\nKUORO.\n\nTapahtumapaikka: Gazan vankilan edusta.\n\nSAMSON.\n\n    Opasta vielä vähän eteenpäin\n    mun askelian', vain tuon töyrään luo,\n    miss' aurinkoon tai varjoon päästä voi.\n    Siell' istun usein, milloin sattumoin\n    ma orjantyöstä levonhetken saan,\n    tuost' arkivaivastani vankilassa,\n    miss' itse kahlittuna tuskin voin\n    vapaasti henkäistä ees ilmaakaan,\n    jok' on myös vangittu ja tunkkainen\n    ja epäterve. Tääll' on parempaa --\n    tuul' lempeä ja aamunraikas käy\n    kuin taivaan henkäys; se virvoittaa.\n    Kansall' on juhla tänään, päivä on\n    Dagonin, meren epäjumalan,\n    jok' arkityöt kaikk' kieltää. Minulle\n    tuo taikausko kotvan rauhaa suo,\n    kun juhlahumusta saan jäädä pois\n    ja tulla tähän paikkaan syrjäiseen\n    lepoa löytääksein -- ruumiille vain,\n    en hengelle, jot' ankeet aatokset\n    kuin ampiaisten parvi ahdistaa\n    ja oitis minut yksin löytäissään\n    käy päälle mieltä pistäin, muistuttain\n    mit' olin kerran, mitä olen nyt.\n    Ah, miksi ennusti mun syntymäni\n    kahdesti taivaan enkeli ja vihdoin\n    molemmat vanhempani nähtyään\n    nous' liekeiss' ylös tulenpyörteenä\n    silt' alttarilta, jossa uhrattiin,\n    niin jumalaisen luontons' ilmaisten\n    ja antain Abrahamin heimolle\n    suurteosta tai suosiosta merkin?\n    Miks piti minut kasvatettaman\n    kuin Herran valittu ja määrätty\n    suurtöihin, jos mun onkin kuoltava\n    näin kavallettuna ja kahleissa\n    ja silmät puhkaistuina, ilkkuvain\n    vihollisteni saartamana, kun\n    tääll' ikeen alla raadan, vaikka on\n    mull' itse taivaan suoma väkevyys?\n    Ihailtu väkevyys, vaan juhdan työ\n    orjuutta alhaisempi! Eikö mun\n    vapautettava ollut Israel\n    ikeestä filistealaisten! Kysykää\n    nyt suurta vapauttajaa, hän se on,\n    mies silmätön, jok' orjanmyllyynsä\n    on Gazaan kahlittuna, harteillaan\n    raskaana filistealaisten ies.\n    Mutt' älköön suuni ennen aikojaan\n    epäilkö Luojan määrää. Entä jos\n    kaikk' oiskin ennustukset täyttyneet,\n    ellen ma itse rikkonut? Ken ois\n    syyn alla paitsi mua itseäin,\n    kun saamaani ma suurta voimaa en\n    kätkössään vaiti voinut tallettaa,\n    vaan paljastin sen, houkka, naiselle,\n    jok' kyllin rukoili ja kyynelöi?\n    Voi raihnas henki voiman ruumiissa!\n    Vaan mit' on voima, ellei viisautta\n    oo kaksin verroin? Jäykkä, kömpelö\n    ja raskas, valmis pöyhkeydessäänkin\n    viekkauteen pehmeimpään jo kaatumaan,\n    ei luotu vallintaan, vaan palveluun\n    viisauden ohjaksissa. Antaissaan\n    minulle voiman liitti Jumala\n    sen tukkaani, jo sillä näyttääkseen\n    kuin kestämätön oli avu tuo.\n    Vaan tyynny, mieli! Älä kapinoi\n    korkeimman sallimuksen työtä vastaan,\n    jok' ehkä tähtää määrään ylempään\n    kuin käsittää voin. Sen mä tiedän nyt,\n    ett' on mun voimani vain turmio\n    ja alkulähde kaikkiin kurjuuksiini,\n    jotk' on niin monet, suunnattomat niin,\n    ett' yhden itku elon täyttäis jo.\n    Vaan kaiken huippu, silmäin pimennys,\n    ah, se on surku! Olla sokeena\n    vihollispesässä! Se pahemp' on\n    kuin kahleet, koppi, kerjuu, vanhuusvaiva.\n    On Luojan valkeus multa sammunut\n    ja kaikki ilot, joita antaa se,\n    jotk' osan murhettain vois lievittää.\n    Mua ylemp' on jo luotu halvinkin,\n    maan mato arvottomin voittaa mun:\n    se ryömii, mutta näkee. Minä taas,\n    mies valoton, saan sietää päivittäin\n    petosta, ylenkatsett', ilkuntaa\n    ja vääryyttä, ain' yhtä houkkana,\n    vallassa vieraan väen, en omassain,\n    olinpa seinäin sisällä tai en --\n    näin elän tuskin puoleks, enemmäks\n    oon kuollut. Pimeys, ah, pimeys,\n    vaikk' keskipäivä loistais, sittenkin\n    yö auttamaton, täysi pimennys,\n    ja päivän toivo pois!\n    Oi sana suur, jok' ensi säteen loi;\n    \"Niin tulkoon valkeus, ja valkeus tuli\",\n    miks mult' on käskys siunaus kielletty?\n    Aurinko pimeess' on\n    ja mykkänä kuin kuu,\n    jok' autioipi yön\n    paeten valonväliks tyhjiöön.\n    Valo on eloon välttämättömyys\n    ja melkein elo itse, mikäli\n    on valo sielussa\n    ja sielu kaikkialla; mutta miks\n    niin herkkään palloon näkö suljettiin\n    kuin avoimeen ja arkaan silmäämme\n    eik' annettu sen haarautua niin\n    kuin tunnon kaikkialle, jolloin vois\n    se joka huokosesta pilkistää?\n    En silloin häädetty näin valost' ois\n    pimeyden asujaksi päivinkin\n    ja puolikuolleen elämään, en ois\n    elossa kuolleena ja haudattuna.\n    Mut vielä kurjemp' oon! Ma olenhan\n    kuin oma hautuumaani, hautani,\n    vaan vapautettu en,\n    kuin kuuluu kuolleille ja haudatuille,\n    muust' inhuudesta, muista tuskista:\n    viel' inhempi vain osan' on\n    katteeksi kaiken kurjuuden,\n    tän orjan elämän\n    kahleissa vihan väen.\n    -- -- --\n\nLÄHETTI.\n\n    Asiat vaativat mun kaupunkiin\n    jo varhain, ja kun aamun koitossa\n    ma saavuin tänne, kajahtelivat\n    pääkadut juhlatorvein kutsuista.\n    En ollut paljon toimeks saanut, kun\n    levisi joutuin huhu, joka ties\n    koht' ikään kansan saavan katsella,\n    kun Samson tuodaan julki näyttämään\n    voimaansa suurta tempuin mainioin.\n    Niin päätin, vangittua säälienkin,\n    etten jää tuosta näytöksestä pois.\n    Rakennus oli suuri näyttämö,\n    sen holvi kaartui kahden korkean\n    pääpylvään varassa, ja istuimet\n    ol' aatelin ja muiden säätyjen\n    varaksi kaikki järjestyksessään.\n    Mutt' toisell', avoimella puolella\n    sai rahvas seistä ilman katosta\n    vain lankkulaitteilla. Siell' itsekin\n    mä syrjäss' seisoin toisten takana.\n    Puolilta päivin juhlat huipentui,\n    ja uhrin jälkeen kansa riemuissaan\n    ja riehakkaana -- viini vuoti myös --\n    kiiruhti huveihin. Ei aikaakaan,\n    niin Samson tuotiin kruunun puvussa,\n    sen palvelijana näet, edellään\n    pillit ja rummut, kahden puolen taas\n    sotilasvartiot, ja lisäksi\n    jalan ja ratsain, eessään, takanaan\n    suur joukko jous- ja keihäsmiehiä\n    ja katafrakteja. Tän nähdessään\n    huus kansa meluten ja kirkuen,\n    ylistäin jumalaansa, joka näin\n    kamalan vihollisen antanut\n    ol' orjaks heille. Pelottomana,\n    vaan kärsivällisesti asteli\n    paikalle Samson, minne ohjattiin.\n    Ja mitä sai hän työkseen, mihin vain\n    ei silmää tarvinnut, sen teki hän --\n    kaikk' kannot, nostot, työnnöt, katkaisut --\n    niin uskomattomin, niin hirvein voimin,\n    ett' ykskään kilpaan uskaltanut ei.\n    Kun vihdoin tultiin taukoon, vietiin mies\n    pylvästen väliin, jonne päästyään\n    (niin likempänä olleet kertoivat)\n    hän pyysi, uupunut kun oli, hetkisen\n    nojataksensa lujiin pylväisiin,\n    jotk' oli holvikaton tukijoina.\n    Hyvässä uskoss' opas suostuikin.\n    Kun Samson tunsi pylväät käsissään,\n    hän seisoi hetken kumarassa päin\n    ja silmin kiintein, niinkuin rukoillen\n    tai hautoin jotain suurta mielessään.\n    Sen jälkeen kohentuin hän kovaa huus:\n    \"Oon tehnyt, herrat, mitä käskitte,\n    totellen tähän asti syystäkin,\n    ja jotain ihmetystä tuottanut\n    tai hetken hauskuutta. Nyt aion ma\n    viel' omin ehdoin kokeen suorittaa,\n    jok' on niin väkevyyttä vaativa,\n    ett' yleisö sen nähden tyrmistyy.\"\n    Näin sanoen hän köyrtyi pinnistäin\n    jänteensä kaikki. Niinkuin voimasta\n    tuulten ja vetten vuoret vapisee,\n    niin pylväsjärkäleet nyt tärisivät\n    ees taas kuin kouristuksen tempomat,\n    kun Samson ponnisti ja työnsi niitä.\n    Ne sortuivat, ja pian romahti\n    myös katto, joka syöksyi jyristen\n    ja peittäin alleen sisäll' istujat,\n    herrat ja naiset, papit, päälliköt\n    ja neuvokset, maan valiot ja huiput,\n    ei ainoastaan tämän kaupungin,\n    vaan Filistean maan ylt'ympäri,\n    jotk' oli näihin juhliin samonneet.\n    Ja sama väistämätön tuho vei\n    myötänsä muitten kanssa Simsonin;\n    vain rahvas pihamaalla pelastui.\n\nKUORO.\n\n    Oi kosto kaameudessaan ihana!\n    Eläin tai kuollen täytit näin\n    työn, joka sulle määrättiin\n    Israelissa. Lepos voittoisa\n    on joukoss' uhmas iskemäin,\n    ei tahtoen, vaan koska tartuit niin\n    tuon julman Täytymyksen laskoksiin,\n    jok' kuolemassa sitoi yhteen sun\n    vihollis-teuraaseesi suurempaan\n    kuin eläissäs löit milloinkaan.\n    -- -- --\n\nMANOA.\n\n    Sinne nostan hälle\n    mä muistomerkin, jonka ympäröin\n    varjoisin ikivihrein laakerein\n    ja palmuin lehtevin, ja riippukoot\n    siell' aina voitonmerkit, sankarteot\n    runsaina tarunidoksina tai\n    kauniina lauleloina säilykööt.\n    Siell' uljaat nuorukaiset tulkoot koolle\n    ja hänen muistostansa syttyköön\n    heiss' urheus jalo, ylväs uskallus.\n    Myös neidot tuokoot päivin juhlaisin\n    kukkansa hänen haudalleen, vain surren\n    tuot' onnettuutta vaaliss' avion,\n    mi vapauden ja silmäin valon vei.\n    -- -- --\n\nKUORO.\n\n    Parhaint' on, mit' ikuinen\n    tutkimaton tahto suo\n    ja syvin lähde viisauden,\n    vaikk' usein epäilyn se tuo.\n    On kuin kätkis kasvonsa\n    hän, tullen luo taas yllättäin.\n    Siit' antoi sankarilleen kerralla\n    hän ihmenäytteen. Gazan itkijäin\n    syy vastustaa on sallimaa\n    ja hänen aivoituksiaan.\n    Vaan uskolliset sielut saa,\n    näin suotu elämys suur' tukenaan,\n    levon ja lohdun tuntein vaeltaa\n    tyynesti, irti intohimoistaan.\n\n\n\nSONETTI SOKEUDESTA.\n\n\n    Kun mietin, kuinka sammui valoni\n    jo puoleen päivään autiudessa maan,\n    ja kyky, jolla kuolo salataan,\n    ei kestänyt, vaikk' oisin alttiisti\n\n    sill' Luojaa palvellut ja tosiksi\n    tilini tehnyt Hälle vastaamaan,\n    niin utelen: \"Häll' onko vaateenaan\n    valoton päivätyö?\" Pian kumminki\n\n    jo Maltti kieltää napinan: \"Ei työt,\n    ei lahjat ihmisen oo tarpeen Hälle.\n    Otollist' on vain kantaa lempee ies.\n\n    Kuningas palveluttaa päivät, yöt,\n    tuhannet kaikkens' antaa käskijälle:\n    myös liikkumatta odottava mies.\"\n\nMolemmat suomentanut _Jaakko Tuomikoski_.\n\n\n\n\nJOHN BUNYAN.\n\n\nMilton asuu korkealla, jossa on hänen aikansa hienoin sivistys ja jonne\nnäkyvät maailmankaikkeuden avaruudet; hänen luonnollinen ilmaisunsa\nylevä runous. Hänen nuorempi aikalaisensa, tinari John Bunyan, asuu\nalhaalla rahvaan keskellä, vaatimattomimman vertaisena, tuntien ja\ntulkiten yksinkertaisen kansanihmisen sielunhätää; hänen ainoa\nilmaisutiensä on koruton, selvä, arkinen proosa. Molemmat he edustavat\npuritaanien sielunelämän syvimpiä puolia. -- Bunyan oli kylätinarin\npoika Elstow'sta, Bedfordin läheltä, syntynyt 1628. Opittuaan kylän\nkoulussa lukemaan ja kirjoittamaan hän antautui isänsä ammattiin, mutta\nkarkasi kotoa 1645 isän mentyä uusiin naimisiin, ja liittyi Cromwellin\narmeijaan, palvellen siinä kaksi vuotta. Puritaanien uskonnolliset\nkauhukuvat olivat jo lapsuudessa järkyttäneet hänen sielunelämäänsä, ja\naikakauden henkinen liike vaikutti hänessä uskonnollista heräämistä jo\nhänen sotaväessä ollessaan. 1647 hän meni naimisiin hurskaan nuoren\ntytön kanssa, heillä olematta \"edes vatia tai lusikkaa\" tai muuta\nomaisuutta kuin tytön kaksi hartauskirjaa, joiden lukeminen syventää\nBunyanin uskonnollista elämää. Hän rupeaa nyt ankarasti tuomitsemaan\nnuoruudensyntejänsä (jotka eivät kuitenkaan sisällä mitään rikosta tai\nmuuta raskauttavampaa), kuvittelee tehneensä synnin pyhää henkeä\nvastaan ja menettäneensä siis armon oikeuden, kuulee ääniä, jotka\nvaativat häntä \"myymään Kristuksen\", ja näkee peloittavia näkyjä. Tätä\nsairaalloista sieluntilaa kesti vuosikausia, mutta onnistui Bunyanin\nlopuksi taistellen saavuttaa terve, kirkastuneeseen uskoon rauhoittunut\nsieluntila, johon sisältyi vastustamaton sananjulistuksen pakko. 1657\nhän liittyi baptisteihin ja rupesi pitämään ulkoilmakokouksia, joihin\nsaapui runsaasti kuulijoita. Restauraation hallitus piti tätä\nvirallisen kirkon ulkopuolella tapahtuvaa kokoustoimintaa epäilyttävänä\nja kielsi sen. Kun Bunyan, jota ei siis vainottu uskonnollisten\nmielipiteidensä tähden, ei totellut, hänet tuomittiin vankeuteen\n(1660), ensin kolmeksi kuukaudeksi ja sitten, uudistuvan\ntottelemattomuuden vuoksi, toistaiseksi, niin että hänen vankeusaikansa\nkasvoi lähes 12 vuodeksi; hänet vapautettiin suvaitsevaisuusjulistuksen\nperusteella 1672. Bunyanista tuli täten Bedfordin vankilan\npitkäaikainen asukas; vankeus ei kuitenkaan ollut ankaraa: hän sai\ntehdä työtä perheensä elättämiseksi (vaimo ja neljä lasta, joista yksi\nhänen erikoisen hellyytensä kohde -- sokea tytär) ja tavata sitä,\npoistuakin vankilasta ja saarnata baptistien kirkossa. Työnä oli\nkengännauhojen tekeminen ja hengellisten kirjojen sommittelu; näistä\nmainittakoon mm. _Pyhä kaupunki_ (The Holy City, 1665) ja _Armon\nrunsaus suurimmille syntiselle_ (Grace Abounding to the Chief of\nSinners, 1666), johon sisältyy Bunyanin oma elämäkerta. Kun\nsuvaitsevaisuusjulistus 1675 peruutettiin, kiellettiin Bunyanilta taas\nsaarnauslupa ja hänet tuomittiin kuudeksi kuukaudeksi vankeuteen. Tänä\naikana hän kirjoitti _Kristityn vaelluksen_ (The Pilgrim's Progress)\nensimmäisen osan, joka ilmestyi 1678 ja jonka seuraaviin painoksiin hän\nteki melkoisia lisäyksiä. Hänen seuraavista teoksistaan maistakoon _Mr.\nPahanmiehen elämä ja kuolema_ (The Life and Death of Mr. Badman, 1680),\n_Pyhä sota_ (The Holy War, 1682), ja _Kristityn vaelluksen_ toinen osa\n(_Kristityn lesken ja lasten vaellus_, 1684). Tällöin Bunyan oli jo\nlaajalti tunnettu ja luettu saarnaaja ja kirjailija, jonka tuotanto\nkäsitti kaikkiaan noin 60 kirjaa ja pienempää kirjoitelmaa, ja jolla\noli syvästi herättävä vaikutus kansan uskonnolliseen elämään. Keskellä\ntätä työtänsä hän kuoli Lontoossa 1688. -- Bunyanin tuotannosta ovat\nelossa _Armon runsaus, Pyhä sota_ ja yleismaailmallisessa merkityksessä\n_Kristityn vaellus_. Tämä kertomus synninhädästä ja uskon taistelusta,\nKristityn matkasta Turmeluksen kaupungista Siionin vuorelle, on\nEnglannin kirjallisuuden toinen suuri allegoria, joka lainaten\nedeltäjältään, Spenserin _Keijukaiskuningattarelta_, sadunomaista\nseikkailuhenkeä, Raamatun sanoilla, kansankielen naivilla\nkoruttomuudella ja nerouden yksinkertaisuudella tulkitsee uskonelämän\nvaiheita ja aikansa uskonnollisia käsityksiä. Se on käännetty kaikille\nsivistyskielille ja kuuluu maailmankirjallisuuteen. Tuttuja ovat\nsuomalaisillekin sen vertauskuvat: Epäilyksen suo, josta Taipuvainen\npalaa kotiinsa, mutta josta Apu auttaa urheasti taistelevan Kristityn\nlujalle perustalle; Selittäjän talo; Tyhmä, Laiska ja Pöyhkeä, jotka\nnukkuvat kahleet jaloissa; Muotojumalinen, Ulkokullattu, Pelkuri ja\nEpäilevä; Ihana linna, jossa asuvat Varovaisuus, Viisaus, Jumalanpelko\nja Rakkaus; Nöyryyden laakso ja tuima taistelu Apollyonin kanssa;\nKuoleman varjon laakso ja luola, jossa entiseen aikaan asui kaksi\njättiläistä: Paavi ja Pakana; aina luja Uskollinen, joka surmataan\nTurhuuden kaupungissa: Epäilyksen linna, jättiläinen Epätoivo ja hänen\nvaimonsa Epäusko, joiden vallasta pelastumme Lupauksen avaimella;\nSuloiset vuoret, joita hallitsevat Tieto, Kokemus, Valvovainen ja\nVilpitön; Taivaan kaupunki. Tietämätön heitetään autuuden vuoren\njuurella helvettiin, mistä ilmenee Bunyanin ja hänen aikansa käsitys\noikean opin välttämättömyydestä. Mieleenpainuva on Kristityn lesken\nsaattelija, Selittäjän palvelija Urhoollinen, jolla Bunyanin arvellaan\ntahtoneen kuvata Cromwellia. Tällainen on puritaanisen uskonelämän\neepos.\n\n\n\nKKISTITTY JA TOIVOVA EPÄILYKSEN LINNASSA.\n\n\nKRISTITTY. \"Kuka olisi voinut ajatella, että tämä polku olisi johtanut\nmeidät pois tieltä?\"\n\nTOIVOVA. \"Minä pelkäsin sitä heti alusta ja sen tähden sinua hienosti\nvaroitin. Olisin puhunut selvemmästi, mutta olet minua vanhempi.\"\n\nKRISTITTY. \"Hyvä veli, älä ole loukkaantunut; olen pahoillani, että\njohdin sinut pois tieltä ja saatoin sinut tällaiseen uhkaavaan vaaraan.\nPyydän, veljeni, anna minulle anteeksi; en tehnyt sitä pahassa\ntarkoituksessa.\"\n\nTOIVOVA. \"Ole lohdutettu, veljeni, sillä minä annan anteeksi sinulle,\nja uskon, että tämä on kääntyvä meidän hyväksemme.\"\n\nKRISTITTY. \"Olen iloinen, että olen kohdannut niin armollisen veljen.\nMutta älkäämme seisoko tässä, koettakaamme päästä takaisin tielle.\"\n\nTOIVOVA. \"Mutta, hyvä veli, anna minun mennä edellä.\"\n\nKRISTITTY. \"Ei, vaan salli minun mennä edellä, niin että jos vaara\nuhkaisi, minä joutuisin siihen ensin, koska minun tähteni molemmat\nolemme eksyneet tieltä.\"\n\nTOIVOVA. \"Ei, sinun ei pidä mennä edellä, sillä sydämesi on\nmurheellinen ja voi johtaa sinut uudestansa harhaan.\"\n\nSilloin he lohdutukseksensa kuulivat äänen sanovan: \"Paina mieleesi\ntie, polku, jota olet kulkenut, palaja\" (Jer. 31: 21). Mutta tällöin\nvesi oli hirveästi noussut, minkä vuoksi palaaminen oli vaarallista.\n(Silloin ajattelin, että helpompi on harhautua tieltä sillä ollessamme\nkuin palata sille siltä poikettuamme.) He uskaltautuivat kuitenkin\nlähtemään takaisin päin, mutta oli aivan pimeä ja vesi niin korkealla,\nettä he olivat hukkumaisillansa yhdeksän tahi kymmenen kertaa.\n\nEivät he myöskään parhaalla taidollakaan osanneet takaisin portaalle\nsinä yönä. Sen tähden he vihdoin, seisahduttuansa pienen suojuksen\nalle, istuivat siihen odottamaan päivän koittoa. Mutta kovin väsyneitä\nkun olivat, he nukkuivat. Lähellä sitä paikkaa, missä he makasivat, oli\nlinna nimeltä Epäilyksen linna, jonka isäntä oli jättiläinen Epätoivo.\nHe nukkuivat siis nyt hänen maallansa. Kun tämä jättiläinen, noustuansa\naamulla aikaisin, kuljeskeli pelloillansa, löysi hän Kristityn ja\nToivovan nukkumasta hänen maallansa. Hän herätti heidät julmalla,\nynseällä äänellä ja kysyi, mistä he olivat ja mitä he tekivät hänen\nmaallansa. He sanoivat olevansa toivioretkeläisiä ja joutuneensa\neksyksiin. Silloin jättiläinen sanoi: \"Te olette tänä yönä rikkoneet\nminua vastaan tulemalla alueelleni ja lepäämällä täällä, ja siksi\nteidän täytyy tulla minun kanssani.\" Heidän täytyi siis mennä, sillä\nhän oli heitä väkevämpi. Ei heillä myöskään ollut paljoa sanomista\npuolustukseksensa, sillä he tunsivat itsensä syyllisiksi. Jättiläinen\najoi siis heitä edellänsä ja vei heidät linnaansa, jossa hän heitti\nheidät hyvin pimeään vankiluolaan, joka oli näiden kahden hengelle\nmärkä ja kauhistava. (Ps. 88, 18.) Siellä he saivat maata\nkeskiviikko-aamusta lauantai-iltaan asti ilman leivän murua tai\npisaraakaan vettä, ilman valoa ja kenenkään kysymättä, miten he voivat.\nHe olivat siis hyvin huonossa tilassa, kaukana ystävistä ja tuttavista.\nKristityn suru oli lisäksi kaksinkertainen, hänen varomaton\nkiiruhtamisensa kun oli saattanut heidät tähän ahdistukseen.\n\n    Ja pyhiinvaeltajat lihan vuoksi\n    nyt tielle mukavalle kiirein juoksi;\n    vaan turman tuiman siitä tulla häätyi:\n    ken mieliks' lihan toimi, kuoloon päätyi.\n\nJättiläisellä oli vaimo nimeltä Epäusko. Kun hän siis illalla oli\nmennyt levolle, kertoi hän vaimollensa mitä oli tehnyt, että hän näet\noli ottanut pari miestä vangiksi ja heittänyt heidät vankiluolaansa,\nkoska he olivat rikkoneet tulemalla hänen maallensa. Sitten hän kysyi,\nmitä hänen olisi nyt paras tehdä näille. Vaimo kysyi, keitä he olivat,\nmistä tulivat ja mihin olivat menossa, ja mies kertoi hänelle. Vaimo\nkäski miehensä aamulla noustuansa ruoskia heitä vähääkään armahtamatta.\nNoustuansa mies siis leikkasi villiomenapuusta kammottavan nuijan ja\nmeni vankien luo luolaan, jossa ensin herjasi heitä kuin koiria,\nvaikkeivät he sanallakaan häntä vastustaneet. Sitten hän karkasi heidän\npäällensä ja löi heitä niin hirmuisesti, etteivät he lopuksi voineet\nitseänsä liikuttaa tahi edes kääntyä lattialla. Tämän tehtyänsä hän\nmeni pois ja jätti heidät valittamaan kurjuuttansa ja suremaan\nonnettomuuttansa. Koko päivän he viettivätkin huokaillen ja katkerasti\nvalitellen. Seuraavana yönä Epäusko, puhuessaan uudestaan miehensä\nkanssa vangeista ja ymmärtäen heidän vielä elävän, käski neuvoa heitä\nmurhaamaan itsensä. Aamulla Epätoivo siis meni heidän luoksensa yhtä\nynseänä kuin ennenkin, ja nähdessänsä heidän olevan hyvin sairaita\nsaamiensa haavojen johdosta sanoi, että koska he eivät kuitenkaan\nluultavasti milloinkaan pääsisi sieltä, heidän oli parasta heti surmata\nitsensä joko veitsellä, hirttäytymällä tai myrkyllä. Sillä, hän sanoi,\nmiksi tahtoisitte elää, koska elämä on niin täynnä katkeruutta? Mutta\nhe pyysivät häntä sallimaan heidän lähteä. Sen kuultuansa hän katsahti\nheihin rumasti ja hyökättyään uudestaan heitä lyömään varmaankin olisi\nitse heidät surmannut, ellei häntä olisi tavannut taudinkohtaus\n(jommoisia hän joskus sai auringonpaisteisina päivinä), niin ettei hän\nhetken aikaan voinut liikuttaa kättänsä. Tämän vuoksi hän poistui,\njättäen heidät miettimään asemaansa. Vangit silloin neuvottelivat\nkeskenänsä, oliko paras seurata hänen neuvoansa vai ei. He alkoivat\nkeskustella seuraavasti:\n\nKRISTITTY. \"Rakas veli, mitä meidän on tekeminen? Nykyinen elämämme on\nkurjaa. Omasta puolestani en tiedä, kumpi on parempi, elääkö täten vai\nkuolla heti. 'Mieluummin tukehdun, mieluummin kuolen, kuin näin\nluurankona kidun', ja haudassa on parempi kuin tässä vankiluolassa (Job\n7:15). Täytyykö meidän elää tämän jättiläisen vallassa?\"\n\nTOIVOVA. \"Nykyinen tilamme on todellakin kamala, ja kuolema olisi\nminulle paljon tervetulleempi kuin jääminen tähän asemaan ainiaaksi.\nKuitenkin ajatelkaamme, että sen maan Herra, johon olemme menossa, on\nsanonut: 'Älä tapa'. Emme saa tappaa toista ihmistä; vielä vähemmän on\nhänen neuvonsa mukaan itsemme surmaaminen sallittua. Sitä paitsi, joka\ntappaa toisen ihmisen, hän surmaa vain hänen ruumiinsa, mutta\nitsemurhaaja surmaa samalla sielunsa ja ruumiinsa. Ja vielä enemmän,\nveljeni: puhut haudassa olemisen helppoudesta. Mutta oletko unohtanut\nhelvetin, johon murhaajat varmasti joutuvat, sillä 'ei yhdessäkään\nmurhaajassa ole iankaikkinen elämä pysyvä' jne. Ajatelkaamme myös,\nettei kaikki valta ole Epätoivo-jättiläisen kädessä. Hän on, mikäli\nvoin ymmärtää, ottanut kiinni muitakin samoin kuin meidät, ja he ovat\nkuitenkin pelastuneet hänen käsistänsä. Kuka tietää, vaikka Jumala,\nmaailman Luoja, antaisi Epätoivon kuolla tahi että hän joskus unohtaisi\nlukita meidät tänne, tahi taas piankin saisi taudinkohtauksen eikä\nvoisi liikuttaa jäseniänsä? Ja jos kerran näin kävisi, niin minä\npuolestani olen päättänyt rohkaista itseni ja ponnistaa viimeiset\nvoimani päästäkseni hänen käsistänsä. Olen ollut hullu, kun en ole\nyrittänyt sitä aikaisemmin, mutta kuinka tahansa, veljeni, olkaamme\nkärsivällisiä ja kestäkäämme vielä. Voi tulla aika, joka onnellisesti\nvapauttaa meidät; älkäämme vain surmatko itseämme.\" Näillä sanoilla\nToivova sillä hetkellä tyynnytti veljensä mieltä; niin he olivat\nedelleen yhdessä (pimeässä) koko sen päivän, surullisessa,\nvalitettavassa tilassansa.\n\nIllan tullen jättiläinen meni uudelleen vankiluolaan katsomaan,\nolivatko vangit seuranneet hänen neuvoansa. Mutta tultuansa hän tapasi\nheidät elävinä. Henki tosin oli kaikki, mitä heissä oli jäljellä, sillä\nleivän ja veden puutteesta ja hänen iskujensa tekemien haavojen vuoksi\nhe olivat niin heikontuneet, etteivät voineet juuri muuta kuin\nhengittää. Mutta, kuten sanottu, hän tapasi heidät hengissä, mikä\nsaattoi hänet vihasta raivostumaan. Hän sanoi heille, että koska he\neivät olleet seuranneet hänen neuvoansa, heille kävisi niin pahasti,\nettä olisi parempi, jos he eivät olisi syntyneetkään.\n\nTämän kuullessansa he suuresti vapisivat ja luullakseni Kristitty\npyörtyi, mutta hiukan toinnuttuansa he uudestaan keskustelivat\njättiläisen neuvosta, olisiko heidän kuitenkin seurattava sitä vai ei.\n\nTOIVOVA. \"Veljeni, muistatko, kuinka urhoollinen olet ollut tähän asti.\nApollyon ei voinut sinua musertaa, ei myöskään kaikki mitä kuulit ja\nnäit tai tunsit Kuoleman Varjon Laaksossa. Mitä vaikeuksia, pelkoa ja\nhämmästystä oletkaan jo kestänyt! Ja nytkö sinä masennut pelosta?\nNäethän minun olevan kanssasi vankiluolassa, minun, joka olen\nluonnostani paljoa heikompi mies kuin sinä. Jättiläinen on haavoittanut\nminua yhtä paljon kuin sinuakin ja estänyt leivän ja veden minunkin\nsuustani, ja yhdessä sinun kanssasi suren ilman valoa. Mutta\nharjoittakaamme vähän enemmän kärsivällisyyttä. Muista, kuinka\nmiehuullinen olit Turhuuden markkinoilla, pelkäämättä kahleita tahi\nrautaristikkoa tahi edes veristä kuolemaakaan. Sen tähden kestäkäämme\nkärsivällisesti niin hyvin kuin voimme (välttääksemme edes sitä häpeää,\nettemme ole käyttäytyneet kristityn tavalla).\"\n\nKun yön tultua jättiläinen taas oli vaimonsa kanssa levolla ja\njälkimmäinen kysyi mieheltänsä, olivatko vangit seuranneet hänen\nneuvoansa, mies vastasi: \"Ne ovat sitkeitä roistoja, jotka mieluummin\ntahtovat kestää kaikki vaivat kuin surmata itsensä.\" Epäusko sanoi;\n\"Vie heidät huomenna linnan pihalle ja näytä niiden luut ja kallot,\njotka olet ennen surmannut, ja vakuuta heille, että ennenkuin viikko on\nkulunut, sinä revit heidätkin kappaleiksi, kuten ennen heidän\ntoverinsa.\"\n\nAamun valjettua jättiläinen siis meni heidän luoksensa, vei heidät\nlinnan pihalle ja näytti heille siellä olevat luut ja pääkallot, kuten\nhänen vaimonsa oli käskenyt. \"Nämä\", hän sanoi, \"olivat kerran\ntoivioretkeläisiä kuten tekin, ja rikkoivat tulemalla minun maalleni,\nkuten tekin; revin heidät kappaleiksi silloin kun näin hyväksi, ja\nsamoin olen tekevä teille ennenkuin kymmenen päivää on kulunut. Menkää\ntakaisin luolaanne.\" Näin sanoen hän löi heitä koko ajan, kun he\nmenivät luolaan. Koko lauantaipäivän he siis makasivat yhtä kurjassa\ntilassa kuin ennenkin. Kun yö oli tullut ja rouva Epäusko oli mennyt\nlevolle miehensä kanssa, alkoivat he taas puhua vangeista. Vanha\njättiläinen ihmetteli, etteivät hänen iskunsa eivätkä neuvonsa voineet\nheitä lopettaa. Siihen hänen vaimonsa vastasi: \"Pelkään\", hän sanoi,\n\"heidän elävän siinä toivossa, että joku tulee heitä vapauttamaan, tahi\nettä heillä on vaatteissansa kätkettynä tiirikoita, joiden avulla he\ntoivovat pelastuvansa.\" -- \"Sanotko niin, rakkaani?\" virkkoi\njättiläinen. \"Huomenna tahdon tarkastaa heidät.\"\n\nLauantaina puolenyön tienoissa vangit alkoivat rukoilla ja jatkoivat\nrukoustansa melkein päivän koittoon saakka.\n\nVähää ennen päivän sarastusta kunnon Kristitty puoleksi hämmästyneenä\npuhkesi puhumaan kiihkeästi: \"Mikä hullu olenkaan ollut maatessani\ntällaisessa löyhkäävässä vankiluolassa, vaikka yhtä hyvin voisin käydä\nvapaana! Minullahan on avain povessani nimeltä Lupaus, joka epäilemättä\navaa Epäilyksen linnan joka lukon.\" -- \"Se on hyvä uutinen, hyvä veli\",\nsanoi Toivova; \"ota se povestasi ja koettele.\" Kristitty silloin otti\navaimen povestansa ja alkoi koettaa sitä vankilan oveen, jonka salpa\nperäytyi (kun hän väänsi avainta), ja ovi lensi helposti auki ja\nKristitty ja Toivova molemmat pääsivät ulos. Sitten Kristitty meni\nulko-ovelle, joka johtaa linnan pihalle, ja avasi senkin. Sen jälkeen\nhän meni rautaportille, joka myös oli avattava. Mutta sen lukko oli\ntavattoman luja; kuitenkin avain avasi senkin. Sitten he työnsivät\nportin auki päästäksensä kiireesti pakenemaan, mutta portti parkui\nauetessansa niin, että jättiläinen Epätoivo heräsi ja nousi kiireesti\najamaan vankejansa takaa. Mutta hänen jäsenensä pettivät sillä hän sai\ntaas tavallisen kohtauksensa eikä voinut mitenkään rientää heidän\njälkeensä. He siis menivät edelleen ja saapuivat takaisin Kuninkaan\nvaltatielle, jossa he olivat turvassa, sillä he olivat Epätoivon\ntuomiovallan ulkopuolella.\n\n(Suomen Lähetysseuran suomennos, korjattuna ja tarkistettuna\nalkuperäisen mukaan.)\n\n\n\n\nSAMUEL BUTLER.\n\n\nPuritaanien ahdasmielisyys ja monet uskonnollisuuden viittaan\nkätkeytyneet heikkoudet olivat olleet satiirin kohteina jo Ben Jonsonin\n_Perttulin markkinoissa_. Cromwellin ajan puritaanit tulivat Samuel\nButlerin (1612-1680) burleskin (= vakavia asioita naurettavasti tai\nnaurettavia vakavasti esittävän) Hudibras-runoelman aiheeksi.\nMalleinansa Don Quixote ja Sancho Pansa Butler kuvaa jankuttavilla\n\"kalikkasäkeillä\" puritaanikiihkoilijan, rauhantuomari Hudibrasin ja\nhänen seuralaisensa Ralphin retkeä maaseudulle, kieltämään kansan\nviattomiakin huvituksia. Nämä henkilöt edustavat puritaanien\näärimmäisiä suuntia, presbyterejä ja independenttejä. Armottomalla\nsatiirilla Butler paljastaa heidän tekopyhyytensä ja muun\nroistomaisuutensa, ollenkaan näkemättä mitään hyviä puolia. Monet hänen\nnokkelista säkeistään ovat muuttuneet sananlaskuiksi, joiden alkuperää\nharva niiden käyttäjä tietää. Runoelma kierteli ensin käsikirjoituksena\nja ilmestyi sitten kolmena osana, vv. 1663, 1664 ja 1668, tullen\nrestauraation rojalistien muotikirjaksi, jonka säkeitä kilpaa\nlausuiltiin. -- Butler oli maanviljelijän poika, joka tultuaan\nkoulutielle toimi myöhemmin mm. puritaanilakimissten sihteerinä,\npäästen tällöin näkemään esimiehensä kamaripalvelijan välimatkalta.\nRestauraation jälkeen hän sai Walesin lordipresidentin sihteerin\ntoimen. Hän ei kirjoittanut mitään muuta teosta. Butler, jonka\nelämänvaiheista tiedetään hyvin vähän, kuoli 1680.\n\n\n\nHUDIBRASIN USKONTO.\n\n\n    Älyään ynnä oppiaan\n    hän vastas myöskin uskoltaan:\n    ol' aito presbyteerinen,\n    sukua jäyhää pyhien\n    vaeltajain, tuon oikean\n    Sotivan Kirkon armeijan,\n    joll' uskon teksti itsellään\n    on peitsessään ja pyssyssään,\n    jok' aina riitain ratkaisuun\n    ojentaa auliin tykinsuun,\n    jonk' iskut apostooliset\n    on oikeen opin avaimet,\n    jonk' aseilla kun kaikk' on kaattu,\n    täys uskonpuhdistus on taattu.\n\n    Myös syntejään he mielis viedä\n    pois, toisille, joit' eivät siedä,\n    yht' ilkeinä ja vihoin vaan\n    kuin hurskait' ois he konnuuttaan.\n\n    Itsensä pesten mieluimmin\n    he kieltää rakkautensakin,\n    herjuussa hakkopiiraan heit' on\n    ja kalleimpansa, luumukeiton,\n    he noituu porsaan, taimenen,\n    ja nuuskii kaakun kiroillen.\n\n       Suomentanut _Jaakko Tuomikoski_\n\n\n\n\nJOHN LOCKE.\n\n\nFrancis Baconin edustamaa kokemusperäistä ajattelutapaa, joka merkitsi\nirtautumista Aristoteleen filosofiasta ja käännettä uuden ajan tiedettä\nkohti, kehittää huomattavasti ja monipuolisesti filosofi John Locke\n(1632-1704). Suoritettuaan opintonsa Oxfordissa ja harrastettuaan\nsiellä virallisen ohjelman ulkopuolella mm. lääketiedettä, hän\nluennoitsi 1660-64 kreikkaa ja retoriikkaa. Näinä vuosina hän aloitti\nfilosofisen kirjailijatyönsä kirjoittaen ranskankielellä ensimmäisen\n\"kirjeensä\" suvaitsevaisuudesta. 1667 hän tuli lordi Ashleyn (sittemmin\nensimmäisen Shaftesburyn kreivin) kotiopettajaksi, kasvattaen hänen\nsekä poikansa että pojanpoikansa, kuuluisan filosofi Shaftesburyn, ja\nliittäen kohtalonsa tähän perheeseen ja sen politiikkaan. Shaftesbury\nhankki hänelle tuottavia toimia. 1675-79 Locke oleskeli Montpellier'ssa\nja Parisissa, tutustuen ranskalaisiin tiedemiehiin. Kun kreivi\nShaftesburyn täytyi 1682 paeta maastaan syytettynä valtiopetoksesta,\nseurasi Locke häntä, asettuen Hollantiin. Täällä hän asui vielä\nisäntänsä kuoltuakin aina mainehikkaaseen vallankumoukseen (1688)\nsaakka. Nyt vasta hän aloittaa filosofiansa tulosten julkaisemisen\näidinkielellään ja omassa nimessään: 1690 ilmestyivät hänen\npääteoksensa: _Tutkielma ihmisen ymmärryksestä_ (Essay on Human\nUnderstanding), _Toinen kirje suvaitsevaisuudesta_ (The Second Letter\non Toleration), ja _Kaksi tutkielman hallituksesta_ (Two Treatises on\nGovernment); 1691: _Mietelmiä rahan koron alentumisesta_\n(Considerations on Lowering the Interest of Money); 1692: _Kolmas kirje\nsuvaitsevaisuudesta_ (The Third Letter on Toleration); 1693:\n_Kasvatusta koskevia ajatuksia_ (Thoughts Concerning Education); ja\n1695: _Kristinuskon järjellisyys_ (Reasonableness of Christianity).\nHänen kuolemansa jälkeen ilmestyi _Ymmärryksen käyttö_ (Conduct of the\nUnderstanding). Näissä teoksissaan Locke asetti, hyväksymättä mitään\nmyötäsyntyistä tietoa tämän ainoaksi varsinaiseksi lähteeksi sekä\nsielullisen että muun kokemuksen, joka on selitettävä ja omistettava\nsekä järjellä että ymmärryksellä. Hänen ihmiselle itsellensä,\nkokemuksille ja järjelle antamansa merkitys vapaamieliset,\nsuvaitsevaisuutta, kansan oikeuksia, kansantaloutta, kasvatusta ja\nkristinuskoa (ei kielteisesti) koskevat ajatuksensa muodostavat\nsamanaikaisen matemaattis-luonnontieteellisen kehityksen\nkanssa, maailmankuvan muuttuessa maapallokeskeisestä eli\nskolastisteokraattisesta, aurinkokeskeiseksi eli deistismekaaniseksi,\n1700-luvulla vallinneen ratsionalismin lähtökohdan ja perustan, johon\nkoko valistuksen aika nojaa ja joka ilmenee kirjallisuudessa viileänä,\nselvänä, järjen hallitsemana klassillisuutena.\n\n\n\nHYÖDYTTÖMÄSTÄ LUKEMISESTA.\n\n\nKirjoja ja lukemista pidetään suurina ymmärtämisen auttajina ja tiedon\nhankkimisen välikappaleina, kuten on myönnettäväkin niiden olevan; ja\nkuitenkin pyydän saada kysyä, eivätkö ne osoittaudu haitaksi monelle ja\nestä monta lukukiihkoista ihmistä pääsemästä perusteelliseen ja\ntodelliseen tietoon? Minun sallittaneen, ajattelen, sanoa, ettei ole\nolemassa asiaa, jossa ymmärrys olisi huolellisemman ja varovaisemman\nohjauksen tarpeessa kuin kirjojen viljelemisessä; ilman sitä niiden\nlukeminen on enemmän viatonta huvittelua kuin aikamme hyödyllistä\nkäyttämistä, ja antaa vain pieniä lisiä tietomääräämme.\n\nEi ole harvinaista, että niiden joukossa, jotka pyrkivät tiedon\nsaavuttamiseen, väsymättömän uutterasti käyttäen kaiken aikansa\nkirjojen lukemiseen ja tuskin suoden itselleen aikaa syömiseen tahi\nnukkumiseen, vaan lukien lukemasta päästyäänkin, on sellaisia, jotka\neivät kuitenkaan sanottavasti edisty todellisen tiedon omaksumisessa,\nvaikka heidän älyllisessä pystyväisyydessään ei olekaan vikaa, jota\nvoitaisiin syyttää heidän huonosta edistymisestään. Tähän on syynä se\nerehdys, että tavallisesti uskotaan lukemisen siirtävän tekijän tiedot\nlukijan omiksi; ja niinhän asia onkin, mutta pelkkä lukeminen ei riitä,\nvaan se, mitä tekijä kirjoittaa, on sekä luettava että ymmärrettävä.\nTällä en tarkoita vain sitä, että käsitetään, mitä kussakin ajatelmassa\nmyönnetään tahi kielletään (vaikka ne, jotka lukevat paljon, eivät aina\najattelekaan, että varsinkin heidän olisi huomattava se), vaan että\ntekijän todistelujen kulku ymmärretään ja että sitä seurataan, että\ntodistelujen välisen yhteyden lujuus ja selvyys huomataan, ja että\ntutkitaan, mihin ne perustuvat. Luettakoon vaikka kuinka järkevän\nkirjailijan tutkielmia, joiden kieli ja lauseet ovat sellaisia, että\nlukija hyvin ymmärtää ne -- ilman tätä syvempää tajuamista ei omaksemme\nsiirry hituistakaan tekijän tiedoista, joista, koska ne sisältyvät\njuuri tähän tekijän todisteluissaan käyttämien ajatusten huomattuun,\njoko täydelliseen tahi todennäköiseen keskinäiseen yhtenäisyyteen,\nlukija hyötyy vain sen verran, missä määrässä tämä yhtenäisyys käy\nhänelle ilmi; minkä hän näkee tästä yhtenäisyydestä, sen verran hän\ntietää lukemansa kirjailijan mielipiteiden perustumisesta totuuteen\ntahi todennäköisyyteen.\n\nKaiken sen, minkä hän vastaanottaa ilman tätä toteamista, hän omaksuu\nhyvässä uskossa, luottaen tekijään, tietämättä vielä itse asiasta\nmitään. Sen tähden minua ei lainkaan ihmetytä se, että muutamat puhuvat\nniin runsain lainauksin ja nojautuvat niin suuresti auktoriteetteihin,\nkoska tämä on ainoa pohja, johon heidän oma oppinsa perustuu; niin että\nheidän tietonsa on todellisuudessa vain toisen omaa tahi sokeasti\nomaksuttua; se on, he ovat oikeassa, jos se, jolta he ovat tietonsa\nlainanneet, oli oikeassa siinä asiassa, jonka he ovat häneltä\nvastaanottaneet; mikä taas ei ole minkäänlaista tietoa. Tämän tahi\naikaisempien aikojen kirjailijat voivat olla hyviä todistamaan niistä\ntosiasioista, joista he puhuvat, minkä voimme hyvin uskoa heidän\nauktoriteettiinsa luottaen, mutta sen laajempaa luottamusta he eivät\nvoi nauttia; se mitä he sanovat muuta, ei voi vähimmälläkään tavalla\nvaikuttaa sellaisten mielipiteiden todenperäisyyteen tahi\nerheellisyyteen, joilla ei ole muuta puntaria kuin järki ja\ntoteennäyttäminen, joita he itsekin käyttivät tietonsa saadakseen;\nsamoin on muidenkin meneteltävä, jotka haluavat tulla heidän tiedostaan\nosallisiksi.\n\n(Ymmärryksen käyttö -- Conduct of the Understanding.)\n\n                                  Suomentanut _O. Juurikoski_.\n\n\n\n\nJOHN DRYDEN.\n\n\nRestauraation eli \"kavaljeerikirjallisuuden\" suurin nimi on John Dryden\n(1631-1700), ranskalaisen vaikutuksen alaisena syntyneen sankaridraaman\nja tapakomedian mestari, joka kohotti loppusoinnullisen, ajatuksenkin\npuolesta lukkoon menevän viisijalkaisen parisäkeen hänen mukanansa\nvaltaan päässeen klassillisen runosuunnan melkein ainoaksi hyväksytyksi\naseeksi. Lisäksi Dryden kehitti klassillisuuden vaatimusten mukaisesti\nsuorasanaisen tekstinsä kaikin puolin selväksi ja loogilliseksi, niin\nkuin 1662 perustettu Englannin Kuninkaallinen Seura oli proosan\nkirjoittajille ohjeeksi asettanut. Teostensa laajoissa esipuheissa hän\nosoittaa olleensa kirjallisuuden arvostelija nykyaikaisessa\nmerkityksessä, so., pyrkineensä erottelemaan jyvät akanoista pätevin\nperusteluin. Lopuksi on muistettava, että Dryden oli myös runoilija,\nnimittäin silloin, kun hän kirjoitti sydämestään, vapaana muodin\nkahleista. -- Dryden oli syntyisin aatelisesta puritaaniperheestä, sai\nkoulutuksensa Westminsterissä ja Cambridgessä, ja muutti 1657\nLontooseen, ruveten ammattikirjailijaksi. Suitsutettuaan Cromwellin\nmuistolle 1658 (_Sankarillisia säkeitä_ -- Heroic Stanzas), hän kahden\nvuoden kuluttua iloitsee Stuartien paluusta (_Astraea Redux_, 1663),\nantautuen heidän mukanaan saapuneen kavaljeerien makusuunnan\npalvelukseen. Seuraa vv. 1663-1678 lukuisa sankaridraamojen ja\nkomediain sarja, edelliset täynnä onttoa ja valheellista, todelliselle\nelämälle vierasta paatosta, jälkimmäiset nykyajalle aivan\nkäsittämätöntä julkeutta sukupuolisuhteiden esittelyssä. _Kaikki\nrakkauden vuoksi_ (All for Love, 1618) on niistä ainoa, jossa\ntodellisella runoudella on sanansijaa, mutta sen pohjana onkin\nShakespearen _Antonius ja Kleopatra_ ja se on kirjoitettu silosäkein,\nmuodin kahleista vapaana. Oleskellessaan suurena ruttovuotena 1665\nmaaseudulla hän kirjoitti siihen saakka onnistuneimman runonsa _Annus\nMirabilis_ (1666), jonka aiheina olivat Lontoon palo ja Hollannin sota.\n1668 ilmestyi _Tutkielma näytelmärunoudesta_ (Essay on Dramatic\nPoetry), positiivinen näyte Drydenin sekä esteettisistä mielipiteistä\nettä proosasta. 1670 hänet nimitettiin hovirunoilijaksi ja\nkuninkaalliseksi historioitsijaksi. Monmouthin herttuan kapinapuuhia\nvastaan Dryden julkaisi (1681) poliittisen allegoriarunoelman _Absalom\nja Achitophel_, paljastaen siinä tätä kannattaneet ylimykset ja kostaen\nsamalla Buckinghamin herttualle, joka komediassaan _Harjoitus_\n(Rehearsal, 1671) oli uskaltanut ivata hänen komealentoisia\nsankaridraamojaan. Tästä runoelmasta aiheutuivat sitten hänen\nsatiirinsa _Mitali_ (Medal, 1682) ja _MacFlecknoe_ (1682),\njoissa hän teki vastustajansa naurunalaisiksi. Seuraavassa\nteoksessaan nimeltä _Maallikon uskonto_ (Religio Laici, 1683) Dryden\npuolusti valtiokirkkoa, mutta kääntyi siitä huolimatta (1686)\nroomalaiskatolisuuteen; 1687 julkaisemassaan runoelmassa _Metsäkauris\nja pantteri_ (The Hind and the Panther) Dryden nyt maalaa katolisen\nkirkon hennoksi ja viattomasti katselevaksi metsäkauriiksi, jota\nEnglannin valtiokirkko kuin julma pantteri vaanii. Drydenin puoltajat\nkieltävät Jaakko II:n katolisuuden vaikuttaneen kehoittavasti tähän\nmielenmuutokseen, joka olikin huonosti laskettu, v:n 1688:n\nvallankumous kun nosti katolisuuden päävastustajan Wilhelm Oranialaisen\nEnglannin valtaistuimelle. Dryden menetti hovivirkansa ja palkkansa,\neläen loppuikänsä vaatimattomissa olosuhteissa. Hän ryhtyi uudelleen\nkirjoittamaan näytelmiä, saavuttamatta kuitenkaan entistä menestystä.\nHeränneen klassillisuuden harrastuksen tyydyttämiseksi hän etevästi\nkäänsi Vergiliuksen (1697). Kauniiseen nousuun kohoaa vanhuksen runotar\noodissa _Aleksanterin juhla_ (Alexander's Feast), joka on hänen\ntuotantonsa parhainta, ja jonka hän julkaisi muutamaa kuusutta ennen\nkuolemaansa, samalla kertaa kuin _Satunsa_ (Fables, 1700). Vain\nhäviävän pieni osa Drydenin tuotannosta, etupäässä näytelmiin\nsiroitetut pienet runot, joissa on sekä muodon hienoutta että tunnelman\nherkkyyttä, kuuluu elävään kirjallisuuteen. Sankaridraaman ja\ntapakomedian muihin edustajiin nähden viittaamme johdantoon.\n\n\n\nALEKSANTERIN JUHLA\n\neli\n\nSOITON MAHTI.\n\n\n                I.\n\n    Sotaisa juhli poika voittojaan\n               Philippos-kuninkaan:\n           jumalaisna loistaen\n           hän valtaistuimen\n               nojasi purppuraan.\n      Hänt' urhot ylväät ympäröi;\n    näilt' otsaa ruusut, myrtit seppelöi:\n      sen kruunu, joka miesnä löi!\n    Thais istui vierell' urohon\n    laill' itämaisen morsion,\n    joll' aik' on armain kukinnon.\n              Onnekkaita katsokaa!\n                Sankari vain,\n                sankari vain\n              lempiä saa naist' ihanaa.\n\n               Kuoro:\n\n        Onnekkaita katsokaa!\n          Sankari vain,\n          sankari vain\n        lempiä saa naist' ihanaa.\n\n               II.\n\n        Timotheos, edessään\n           sulokuoro seppelpäin,\n    löi lyyraa sormin siivekkäin:\n       nous soinnut taivoon helkkymään,\n           mielt' auvoon ylentäin.\n       Zeut' ensin laulu soi,\n    jok' ihmis-immist' unelmoi:\n    ken välttää lemmen voimaa voi!\n    \"Lohikäärmeen liekkihahmon ottaen\n      hän salamalla, leimuten,\n      lens' Olympiaa lempimään:\n      hän etsi valkorinnat tään\n    ja varren kietoi hempeän,\n    ja kuvans' oman murskasi, maanpiirin ylväimmän.\"\n    Saa ääni jalo riemuun kuulijat.\n    \"Jumala läsn' on!\" kaikki huutavat.\n    \"Jumala läsn' on!\" kaikuu katot korkeat.\n          Hän humaltuu,\n          hän jumaltuu:\n          maan valtias.\n          Hän nyökkää, kas,\n        kuin järkkyis tähdet, kuu!\n\n            Kuoro:\n\n         Hän humaltuu,\n         hän jumaltuu:\n         maan valtias.\n         Hän nyökkää, kas,\n         kuin järkkyis tähdet, kuu!\n\n    III.\n\n    Dionysosta soi sitten laulu verraton:\n          tää ikikaunis, ikinuori on!\n            Tään juhlasaatto saapuu, oi:\n            torvet raikuu, rummut soi!\n              Sulosti puuntavat,\n              kas, kasvot soreat!\n    Soi ooboet! Hän saapuu, saapuu, oi!\n          Dionyson laki on:\n            ensin ilot juomisen!\n          Dionyson työt on hyvät!\n          Sotureille -- maljat syvät!\n              Työt on hyvät!\n              Maljat syvät\n          juomme jälkeen vaivojen.\n\n\n                 Kuoro:\n\n          Dionyson työt on hyvät!\n          Sotureille -- maljat syvät!\n              Työt on hyvät!\n              Maljat syvät\n          juomme jälkeen vaivojen.\n\n    IV.\n\n            Nous uhma urhon hurmatun:\n              taas soti joka taistelun,\n    taas löi hän pakoon armeijat, taas surmas surmatun!\n            Näki mestari sen hulluuden,\n      näki lieskat silmäin, poskien:\n            maat, taivaat toinen rynnäköi,\n      hän viihdyttäen kieliin löi.\n            Hän Muusan murheisen\n            soi laulaa säälien\n          tarua jalon Dareion,\n            jonk' arpa Salliman,\n          voi! voi! voi! voi!\n            sääs verisurmahan,\n          ah, verroilt' auringon.\n          Hädässä hänet hylkäs, oi,\n          ne, joille hyvyyttään hän soi:\n          maan martaana hän maata saa,\n          eik' ole silmäin sulkijaa...\n    Pään painoi voittaja, nyt iloton:\n               hän mietti, uunna mieleltään,\n                 kuink' onni monet arvat suo,\n               ja huokas salaa: hersymään\n                 herahti kyynelvuo.\n\n                  Kuoro:\n\n        Hän mietti, uunna mieleltään,\n          kuink' onni monet arvat suo,\n        ja huokas salaa: hersymään\n          herahti kyynelvuo.\n\n    V.\n\n    Näki mestari nyt hymyten,\n    ett' oli vuoro rakkauden:\n    vain säälin kieltä koskekaa,\n    se lempeen mielet sulattaa!\n         Mitoin armain lyydialaisin\n         lauloi hän nyt kiehtovaisin:\n       \"Sota työt' on murheen maan,\n       kunnia on kupla vaan.\n       Sotia saat aina aivan,\n    siit' et pääse: kalpaa kanna!\n       Maan jos mahti maksaa vaivan,\n    riemuille maan arvo anna:\n            Thais on armas -- avaa syli!\n            Ällös taivaan lahjaa hyli!\"\n    Maat, taivaat täyttää huudot suosion;\n    saa lempi kruunun -- maine soiton on!\n      Ei kestä vaivaans' enää valtias:\n              hän katsoo vaan\n              nyt kaunoistaan,\n        hän huokailee, hän tuijottaa,\n        voihkii, urho voitokas!\n    Ja lemmen, viinin päihdyttämä pää\n    nyt voitettuna neidon syliin jää.\n\n                   Kuoro:\n\n        Ei kestä vaivaans' enää valtias:\n                hän katsoo vaan\n                nyt kaunoistaan,\n      hän huokailee, hän tuijottaa,\n      voihkii, urho voitokas!\n    Ja lemmen, viinin päihdyttämä pää\n    nyt voitettuna neidon syliin jää.\n\n    VI.\n\n    Taas helkkää lyyra kultainen:\n    uus sävel soi ja paisuu pauhaten!\n      Urholt' unet laulu laaja\n    se vie kuin jylisevä ukkosvaaja!\n         Voi, hirmuääntä, voi!\n           Urho nosti pään,\n           Manan mailt' elämään\n         kuin ois tullut, katseen loi.\n         \"Haa, kostoon!\" huus Timotheos. \"Haa!\n         Raivottaret ratsastaa!\n         Hiukset kyitä kihisee:\n         kuulkaa, kun ne sihisee!\n       Tulta silmät tuimaa tuiskuaa!\n         Ah, aaveet rientää luo:\n         jok' ainut soihdun tuo!\n    henget helleenein, kaattuin, jotka vaan\n           lepoon päälle maan\n           jäi kunniattomaan...\n           Kosta! vaativat\n           varjot uljahat.\n    Ne, katso! soihtujansa häilyttää\n        majoja Persianmaan osoittain\n    ja templejä sen julmain jumalain.\"\n    Prinsessa raivoss' yhteen kättä löi,\n    kädessä kuninkaan jo soihtu säkenöi:\n         se saaliin sais!\n         Riens' eellä Thais,\n    uus Helena, ja liekit uuden Troian söi!\n\n                 Kuoro:\n\n    Kädessä kuninkaan jo soihtu säkenöi:\n         se saaliin sais!\n         Riens' eellä Thais,\n    uus Helena, ja liekit uuden Troijan söi!\n\n    VII.\n\n               Jo muinoin voi,\n      sit' ennen jo, kuin kellot soi\n          ja urut keksittiin,\n          Timotheos soittaa lyyraa niin\n            ja huiluaan,\n    ett' ihastui tai raivos lapset maan.\n      Cecilia jumalallinen\n      lait laati viimein sointujen:\n    tuo armas haaveksija näyillään\n      avarsi muodot ahtahat,\n      loi tahdit laajat, juhlavat\n    ja keinot uudet oppi Luonto-äidiltään.\n      Timotheos maineen saakoon tai\n         sädekehän kumpikin:\n      maan lapset mies vei taivoon -- sai\n         maa immelt' enkelin!\n\n           Suuri kuoro:\n\n      Cecilia jumalallinen\n      lait laati viimein sointujen:\n    tuo armas haaveksija näyillään\n      avarsi muodot ahtahat,\n      loi tahdit laajat, juhlavat\n    ja keinot uudet oppi Luonto-äidiltään.\n      Timotheos maineen saakoon tai\n         sädekehän kumpikin:\n    maan lapset mies vei taivoon -- sai\n         maa immelt' enkelin!\n\n                     Suomentanut _Toivo Lyy_.\n\n\n\n\nALEXANDER POPE.\n\n\nKlassillisen suunnan ulkonaiset ihanteet: hiotun, \"korrektin\"\nsankarisäkeistön ja sisällyksen älyvoittoisuuden, ottaa Drydenilta\nvastaan ja kehittää korkeimpaan täydellisyyteensä Alexander Pope,\n1700-luvun ihailtu runoilija, mietelmäsäkeiden taitava sepittäjä,\nilkeyksien teräväkielinen mestari, ammoin jo muuttunut\nkirjallishistorialliseksi näytteeksi klassillisen runouden\nhuippukaudelta. Pope oli katolisen kauppiaan poika Lontoosta, syntynyt\n1688, heikko, kyttyräselkäinen, vanhempiensa hemmoittelema (hänellä oli\nvain sisarpuoli), joka uskontonsa vuoksi sai tyytyä roomalaiskatolisten\nkoulujen antamiin alkeisiin. 12-vuotiaana hän sairauden tähden lopetti\nkoulunkäyntinsä; yliopistoihin hän ei katolisena päässyt. Ahkeralla\nlukemisella, joka rajoittui etupäässä kaunokirjallisuuteen, hän tämän\njälkeen täydensi kasvatustaan. Tiedetään hänen osanneen\ntoimeentulevasti ranskaa ja latinaa, mutta heikosti kreikkaa. Jo hänen\nlapsuudessaan perhe muutti maaseudulle, ensin Windsorin lähelle\nBinfieldiin, sieltä 1716 Chiswickiin, ja täältä isän kuoltua 1718\nTwickenhamiin (Lontoon lähellä, Thamesin rannalla), jossa Pope asui\nkuolemaansa saakka, tehden huvilansa kuuluisaksi älyniekkojen\nkeskuspaikkana, jota ympäröi hänen omien periaatteidensa mukaan\nsuunniteltu puisto. Jo nuorukaisena hän rupeaa sepittämään säkeitä,\npäästen näytelmäkirjailija Wycherleyn, Addisonin, Steelen ja Swiftin\ntuttavuuteen. 1709 ilmestyivät hänen _Paimenrunonsa_ (Pastorals), 1711\n_Tutkielma kirjallisuuden arvostelemisesta_ (The Essay on Criticism),\njossa hän esittää etupäässä Horatiuksen ja Boileaun \"runotaiteen\"\nopetuksia. 1713 ilmestyvät _Windsorin metsä_ (The Windsor Forest) ja\n_Maineen temppeli_ (The Temple of Fame). Julkaistuaan 1712 kuuluisan\nleikillisen \"sankarirunoelmansa\" _Kiharan ryöstö_ (The Rape of the\nLock), jossa hän koetti lyödä leikiksi lordi Petren ajattelematonta\nvallattomuutta ryöstää Arabella Fermorin kihara, hänestä tuli päivän\njohtava kirjailija. 1715-20 hän käänsi _Iliadin_ (sankarikupletein,\nentisten käännösten pohjalla), ja 1725-26 _Odysseian_, saaden näille\nmm. Swiftin avulla niin suuren ennakkotilaajamäärän, että hänen\nansionsa kohosi n. 8.000 puntaan. Popesta, jolla oli perittyäkin\nomaisuutta, tuli täten todella omavarainen, riippumaton\nammattikirjailija. Tällä välillä, 1717, hän julkaisi kootut teoksensa,\nlisäten niihin _Elegian eräästä onnettomasta naisesta_ (Elegy on an\nUnfortunate Lady) ja _Eloisan kirjeen Abelardille_ (Epistle of Eloisa\nto Abelard), joissa hän käyttelee varsinaiselle runoudellensa vieraita\nesiromanttisia kuvia ja tunnelmia. 1725 hän julkaisi Shakespearen\nnäytelmät, osoittaen olevansa vailla tällaiseen työhön välttämätöntä\noppineisuutta. _Sekalaisia_ (Miscellanies), jonka hän julkaisi Swiftin\nkanssa 1727-28, aiheutti suuttumusta pienempien nimien taholla. Sinne\nPope tämän johdosta osoitti 1728 julkaisemansa satiirisen \"runoelman\"\n_The Dunciad_ ( = \"Tomppelien Iliadi\"), jossa hän päästää pienen,\nluulevaisen ja nokastuvaisen sielunsa koko ilkeyden täysin valloilleen.\n1731-35 hän julkaisi _Kirjeitä_ (Epistles), joista viimeinen\n(_Satiirinen prologi_ -- Prologue to the Satires) sisältää\nkiittämättömän, vähäksyvän luonnekuvan Addisonista. 1733 ilmestyi hänen\nkuuluisa \"teodikeansa\", runomuotoinen _Tutkielma ihmisestä_ (Essay on\nMan), jossa hän lordi Bolinbroken vaikutuksen alaisena Shaftesburyn ja\nLeibnitzin filosofian mukaisesti toteaa, että \"mitä hyvänsä on, on\noikein\" (\"whatever is, is right\"). Popen _Horatius-mukaelmat_\n(Imitations of Horace) ilmestyivät 1733-39. Kestettyään miehuullisesti\nkivulloisen ja heikon ruumiin kaikki vaivat Pope kuoli 1744. -- Hänen\nrunoutensa elää mietelminä, aforismeina, jotka nasevina, sujuvasti\nsoljuvina kaksoissäkeinä muistuttavat sananlaskuja ja jäävät helposti\nmieleen. Runoutensa hän sepitti älyllä ja taituruudella, ei tunteen\neikä syvän ajatuselämän pakosta.\n\n\n\nONNI.\n\n\n    Oi onni, johon tähtää elon tie,\n    jos ilo, hyvyys, rauha nimes lie\n    tai tyytyväisyys! Kuiskees ikuinen\n    suo uskon elää, kuolla rohkeuden,\n    oot liki meitä, vaikka loitolla,\n    vähäisnä näyt, myös liian suurena!\n    Taivainen siemen -- putoot päälle maan,\n    vaan missä inehmoille versotkaan?\n    Avaatko umpus hovin hohteeseen,\n    vai kultakaivantoon työn kuumuuteen?\n    Kierrytkö laakereihin Parnasson,\n    vai pellon viljassako vartes on?\n    Miss' idät -- missä et? Jos emme saa\n    sua nähdä, syyn' on hoito eikä maa:\n    ei tosi onni paikkaa valikoi,\n    se kaikkialla kuolla, elää voi,\n    sit' osteta ei, ilmaiseks vain suodaan,\n    jos suurilt' evätään, niin pienten käteen tuodaan.\n    Myös oppineet on sokeit' oppaita:\n    yks käskee kaihtaa, toinen palvella\n    ihmistä, kuka neuvoo toimintaan\n    ja kuka lepoon, mikä rattoaan\n    täält' etsii, mikä mielenrauhaansa,\n    ja jotkut, eläimiksi tulleina,\n    ilonkin tuskaks löytää, muutamat\n    jumaliks paisuin hyveen torjuvat,\n    veltoimmat lankee ihan äärimpään,\n    kaikk' uskomaan tai kaiken epäämään.\n\n\n\nOODI YKSINÄISYYDELLE.\n\n\n    Mies onnekas, ken ahertaa\n    vain pienell' isänkonnullaan\n    ja kotoilmast' ilon saa\n    pääll' oman maan.\n\n    Siell' oma pelto leivän tuo\n    ja karja maidon, vaatteetkin,\n    puut varjoo suvin, lämmön suo\n    taas talvisin.\n\n    Surutta soluu hetket pois\n    ja päivät, vuodet leppeesti.\n    Miss' sielu, ruumis terveemp' ois\n    ja tyynempi,\n\n    miss' sikeämpi uni yön,\n    armaampi työ ja ajanviete,\n    miss' yksinkertaisempi syön,\n    selkeempi miete!\n\n    Niin elää huomaamatta, niin\n    itkuitta kuolla tahdon ma\n    ja jättää jälken' unhoksiin\n    puun piirrotta.\n\n\n\nKAIKKIEN RUKOUS.\n\n\n    Sa kaiken isä, joka maan,\n    jok' ajan palvoma,\n    ja hurskaan, tyhmän, tiedokkaan,\n    Zeus, Jahve, Jumala!\n\n    Suur, tutkimaton Alkusyy,\n    jot' ahdas tajunta\n    hyvyytes tuten lähestyy,\n    vaikk' aivan sokeena,\n\n    pait että hyvän pahasta\n    ain' erottaa sen soit\n    ja, luonnon säätäin pakolla,\n    tahtomme vapaaks loit.\n\n    Suur avaruus sun templis on,\n    maat, taivaat alttaris,\n    kaikk' yhtyy kunnias kuorohon,\n    kaikk' uhrisuitsuihis.\n\n\n\nTAIVAAN TULEN KIPUNA.\n\n\n    Taivaan tulen kipuna,\n    luovu lihan kahleista!\n    Kaihon, kiihkon, toivon, pelon\n    alla kuolon rauhaa velon!\n    Luonto, tyydy taisteluus\n    ja avaa mulle elo uus.\n\n    On kuin enkel-äänet sois:\n    'Henki-sisko, joudu pois!'\n    Mikä aistit näännyttää,\n    etten tunne, etten nää,\n    mielen, hengen salpaa myös?\n    Ah, alkaisko jo, kuolo, työs?\n\n    Maailma väistyy -- poiesko?\n    Nään taivaan auki! Kuulen jo\n    seraafein laulua!\n    Saan siivet! Nousen lentohon!\n    Oi hauta, missä voittos on?\n    Miss' otas, kuolema?\n\nKaikki suomentanut _Jaakko Tuomikoski_.\n\n\n\n\nJONATHAN SWIFT.\n\n\nSiirtyessä Popesta hänen aikalaiseensa ja ystäväänsä, tuomiorovasti\nJonathan Swiftiin, tuntuu kuin joutuisi lilliputin seurasta\nbrobdingnagin eli jättiläisen pariin. Niin huomattava on näiden kahden\nkuuluisan kirjailijan ero sekä sielullisesti että ruumiillisesti. Swift\nsyntyi 1667 Dublinissa englantilaisista vanhemmista, Drydenin ja\nHerrickin kaukaisena sukulaisena, köyhissä oloissa, isän kuoltua ennen\nhänen tuloaan maailmaan. Hoitajatar varasti hänet pienokaisena toiselle\npaikkakunnalle kasvatikseen, setä koulutti häntä Kilkennyn koulussa ja\nDublinin yliopistossa. Hänestä kasvoi kookas, muhkea, sinisilmäinen\nmies, joka yliopistossa ollessaan osoitti uppiniskaisuutta ja\ntaipumusta sääntöjen rikkomiseen. Tutkintonsa hän läpäisi vain\n\"erikoisesta armosta\" (\"speciali gratia\"). Todennäköistä kuitenkin on,\nettä Swiftin \"lahjattomuus\" pohjaltaan oli nerokkaan hengen\nmielenosoitusta vanhentunutta opinto-ohjelmaa vastaan, jossa mm.\nskolastinen filosofia vielä oli tärkeällä sijalla. 1688 hän tuli Sir\nWilliam Templen perheeseen, lady Temple kun oli hänen äitinsä kaukainen\nsukulainen, suojatin, kotiopettajan ja sihteerin asemaan. Täällä, Moor\nParkin tilalla, Surreyssä, Swift asui 1699:ään saakka, lukuunottamatta\nvuosia 1694-98, jotka oli pappina Irlannissa, Belfastin lähellä\nolevassa Kilrootin seurakunnassa. Moor Parkin suuri kirjasto ja taloon\nusein kokoontuva hieno whigiläisylimystö, joihin -- mm. Wilhelm\nOranialaiseen -- Swift tutustui, täydensivät hänen sivistystänsä\nhuomattavasti, ehkä samalla herättäen hänessä kiihkeän halun neron\naateluuden avulla kohota heidän vertaisekseen. Oxfordin yliopisto\nmyönsi hänelle M.A:n arvon. Kilrootissa ollessaan Swift kirjoitti\nensimmäiset kuuluisat satiirinsa _Tarina tynnyristä_ (A Tale of a Tub)\nja _Kirjojen taistelu_ (The Battle of the Books,), jotka aluksi tulivat\ntunnetuiksi käsikirjoituksista ja julkaistiin vasta 1704. Edellisen\npääosan muodostaa tarina Peteristä, Martinista ja Jackista eli satiiri\nroomalaiskatolista, luterilaista (anglikaanista) ja presbyteriläistä\nkirkkoa, so. niiden ihmiskeksintöjä ja maallisia kasvannaisia vastaan\n(\"tynnyri\" on saarnatuolin vertauskuva); jälkimmäisessä on tarkoitus\npuolustaa antiikin kirjallisuuden etevämmyyttä uuteen verrattuna. Sir\nTemplen kuoltua 1699 Swift toimitti painotta hänen teoksensa palaten\nsitten Irlantiin. Siellä hän pian sai papin viran Dnblinin lähellä\nolevassa Laracorin seurakunnassa sekä muitakin tehtäviä, jotka\ntuottivat hänelle kohtuullisen toimeentulon. Hän oli kuitenkin päässyt\ntietoisuuteen omista suurista kyvyistään ja viehättynyt poliittiseen\nelämään niin, ettei voinut viihtyä syrjäisessä, hiljaisessa virassaan,\nvaan oleskeli vv. 1700-10 pitkät ajat, yhteensä noin viiden vuoden\nverran, Lontoossa, enimmäkseen omien poliittisten harrastustensa\nvuoksi, mutta vuodesta 1707 alkaen myös Irlannin protestanttisen kirkon\nasioissa. Hän tutustui whigien poliittisiin johtajiin, heidän\nkirjailijoihinsa, mm. Addisoniin ja Steeleen, ja teki lentokirjasillaan\ntälle puolueelle suuria palveluksia, odottaen niistä tunnustukseksi\npiispan virkaa. Kun tätä ei ruvennut kuulumaan -- kuningatar Anna ei\nsuostunut nimittämään _Tynnyritarinan_ kirjoittajaa niin korkeaan\nkirkon virkaan --, kun hän ei tahtonut kannattaa whigien puuhaa ns.\ntest-aktin poistamiseksi, minkä kautta katolisille olisi avautunut tie\nvaltion virkoihin, ja kun whigit eivät suostuneet antamaan Irlannin\nprotestanttiselle kirkolle oikeutta kymmenyksiin, Swiftin suhde\nwhigeihin kylmeni. Kun sitten heidän hallituksensa 1710 kukistui ja\ntoryt heti suostuivat Irlannin kirkon anomukseen, Swift siirtyi\ntoryjen leiriin, täysin perustellusti vapautuneena entisestä\npuolueestaan. Tällöin alkaa hänen poliittisen uransa korkein kausi:\nHarley-Bolinbroken ministeristön jonkunmoisena suurvisiirinä Swift\nhankki terävillä kirjoituksillaan, jotka hän nyt kohdisti whigeja\nvastaan, yleisen mielipiteen kannatusta toryjen politiikalle, siinä\nohessa toimien tarmokkaasti ja epäitsekkäästi mm. kirjailijoiden\nhyväksi. Tänä aikana hänestä tuli Bolinbroken, Popen ym. läheinen\nystävä; hänen voi nyt sanoa nerouden voimalla saavuttaneen\ntasavertaisen aseman aatelisten rinnalla. Tämä ulkonaisen menestyksen\naika loppui kuningatar Annan kuollessa 1714 ja whigien päästessä\nhannoverilaisen hallitsijasuvun mukana valtaan. Swift, joka oli ehtinyt\nsaada tunnustukseksi tärkeistä palveluksistaan tuomiorovastin toimen\nDublinissa, poistui sinne raivoissaan, milloinkaan enää -- joitakin\nlentokirjasia lukuunottamatta -- sekautumatta päivänpolitiikkaan. --\nKilrootissa ollessaan Swift oli rakastunut Jane Waringiin (\"Varina\"),\nmutta torjui epähienosti avioliiton hänen kanssaan tullessaan\nLaracoriin. Moor Parkissa hän oli ollut Esther Johnsonin, Sir Templen\nluonnollisen tyttären opettajana, ja oli sittemmin rakastunut häneen,\nsaaden myös vastarakkautta. Sir Templen kuoltua Esther Johnson muutti\nDubliniin. Hänelle, \"Stellalle\", Swift kirjoitteli Lontoosta kirjeitä,\njotka myöhemmin julkaistiin nimellä _Päiväkirja Stellalle_ (Journal to\nStella), ja joissa Swiftin erikoinen, arvoituksellinen olemus esiintyy\nläheisenä ja tuttavallisena. Mutta kesken poliittista kuohukauttaan ja\nkirjeitään Stellalle Swift rakastui Lontoossa Hester Vanhomrighiin\n(\"Vanessa\"), jolle hän kirjoitti tämän kuoleman jälkeen painetun runon\n_Cadenus ja Vanessa_, ja joka hänkin muutti Dubliniin, Swiftin\nnaapuruuteen. Näin Swift joutui poliittisen tappion lisäksi\nnaissuhteidensakin vuoksi vaikeaan asemaan. Vanessa kuoli 1723, Stella\n1728, molemmat uhrattuaan koko elämänsä Swiftin palvomiseen. -- Swiftin\nkirjallinen toiminta sisältää vuoden 1714:n jälkeen mm. kuuluisat\n_Verkakauppiaan kirjeet_ (The Drapier's Letters, 1724), joilla hän\npakotti whigihallituksen peruuttamaan eräälle yksityiselle luovutetun\nkuparirahan lyöntioikeuden Irlantia varten; _Vaatimattoman ehdotuksen_\n(Modest Proposal, 1729), jossa hän, kiinnittääkseen huomiota Irlannin\nlasten kurjaan tilaan, muka vakavissaan ehdottaa heidän kasvattamistaan\nteuraseläimiksi; hänen oman kuolinrunonsa _Säkeitä tri Swiftin kuoleman\njohdosta_ (Verses on the Death of Dr. Swift), ja ennen muita hänen\npääteoksensa _Gulliverin matkustukset_ (Gulliver's Travels, 1726).\nSwiftin satiirien ymmärtämiseksi on etsittävä niiden syvin lähtökohta.\nTämän määritteleminen ylimalkaisesti \"ihmisvihaksi\" on kyllä lähinnä\nnäkyvissä oleva ja tavallisimmin mainittu, mutta ei johda hänen\nsielunelämänsä oikeaan tulkintaan. Vasta silmäämällä \"ihmisvihan\"\ntaakse, sinne, josta sen loogillisesti täytyy syntyä, nimittäin\n\"ihmisrakkauteen\", saadaan psykoloogisesti pätevä lähtökohta.\nSairaalloisen herkästi ihmisrakkaana ja rakkautta kaipaavana Swift\njoutui kasvamaan Kullervona tylyssä ja lemmettömässä ympäristössä, joka\nmuutti rakkauden katkeruudeksi ja vihaksi; nerona, jota innoitti halu\ntehdä suuria yhteiskunnan ja kansan hyväksi, hän joutui kokemaan\naikalaistensa kurjan mitättömyyden, mikä täytti hänen sielunsa inholla.\nKuta kiihkeämpi rakkaus, sitä katkerampi pettymys ja viha. Näin ollen\nSwiftilla ei ollut jäljellä muuta kuin koettaa herättää ihmiskunta\nnäkemään vikansa, järkähdyttää se valveille oman itsensä tuntemiseen.\nSitä hän tarkoitti satiireillaan, joista _Gulliverin matkustukset_ on\nsyvin ja terävin ihmisen alastomuusmaalaus kaikkia aikoja varten,\nlähtenyt syvemmältä kuin ihmisviha: pettyneestä rakkaudesta, jonka\nkatkera värinä tuntuu sen kylmien sanojen alta, herättämisen\ntarkoituksesta. Suoranaista ihmisrakkauttansa hän osoitti\nhyväntekeväisyydellä, jota hän harjoitti hiljaisuudessa ja jota varten\nhän eli saiturina, ja testamentillansa mielisairaalan perustamista\nvarten. Suuren osan hänen muusta eriskummallisuudestaan, esim. ettei\nhän tahtonut mennä naimisiin, selittää varhain herännyt aavistus siitä,\nettä hänen lopullinen kohtalonsa oli oleva mielisairaus. Viimeiset\nvuotensa Swift eli yhä syvenevän hämärän vallassa, josta kuolema\nvapautti hänet 1745.\n\n\n\nGULLIVERIN MATKUSTUKSET.\n\n\n    Lilliputin asukkaista, heidän tieteistään, laeistaan ja tavoistaan;\n    heidän lastenkasvatuksessa käyttämistään menetelmistä. Tekijän\n    elämäntapa tässä maassa.\n\nVaikka aionkin jättää tämän valtakunnan kuvailemisen erikoisessa\ntutkimuksessa suoritettavaksi, tyydytän kuitenkin mielelläni jo\nennakolta lukijan uteliaisuutta mainitsemalla muutamia yleisiä\nseikkoja. Asukkaiden keskimääräinen koko on hiukan vaille kuusi tuumaa,\nja kaikki muut eläimet sekä kasvit ja puut ovat kooltaan aivan\ntäsmällisessä suhteessa ihmisiin: niinpä ovat esimerkiksi suurimmat\nhevoset ja härät neljän ja viiden tuuman väliltä, lampaat ovat\npuolitoista tuumaa, hiukan enemmän tai vähemmän, hanhet ovat\nsuunnilleen varpusten kokoiset, ja niin koko asteikko alaspäin aina\nkaikkein pienimpiin eläviin olentoihin, joita tuskin kykenin näkemään.\nLuonto on varustanut lilliputilaisten silmät hyvin näkemään kaikkia\nheidän nähtävikseen soveltuvia olioita; he näkevät erittäin\ntäsmällisesti, mutta eivät kovin kauas. Heidän tarkkaa näköänsä\nkuvaavina esimerkkeinä mainitsen tässä, että kerran huvikseni katselin,\nkuinka eräs keittäjä kyni leivosta, joka ei ollut tavallisen kärpäsen\nkokoinen, ja kuinka eräs nuori tyttö pujotti näkymätöntä silkkilankaa\nnäkymättömään neulaan. Korkeimmat puut ovat suunnilleen seitsemän jalan\npituiset; tarkoitan eräitä kruununpuistossa kasvavia puita, joiden\nlatvaan juuri yletyin nyrkkiin puristetulla kädelläni. Muut kasvit\nsaman asteikon mukaiset; mutta minä jätän asian lukijan mielikuvituksen\nvaraan.\n\nLausun tässä vain muutaman sanan heidän sivistyksestään, jonka kaikki\neri alat ovat vuosisatoja kukoistaneet heidän keskuudessaan. Mutta\nheidän kirjoitustapansa on varsin omituinen: he näet eivät kirjoita\nvasemmalta oikealle niinkuin eurooppalaiset, eivät myöskään oikealta\nvasemmalle niinkuin arabialaiset, eivät ylhäältä alas niinkuin\nkiinalaiset eivätkä alhaalta ylös niinkuin kaskagilaiset, vaan vinosti\npaperin toisesta kulmasta toiseen niinkuin naiset Englannissa.\n\nHe hautaavat vainajansa pää suoraan alaspäin, koska uskovat heidän\nkaikkien ylösnousevan yhdentoistatuhannen kuunkierroksen kuluttua,\njolloin maa (jonka he otaksuvat litteäksi) kääntyy ylösalaisin ja\nvainajat niinmuodoin ylösnoustessaan ovat ilman muuta pystyssä ja\njaloillaan. Heidän oppineet miehensä tunnustavat tämän uskomuksen\nmielettömäksi, mutta kansanomaisen käsityksen mukainen käytäntö jatkuu\nyhä.\n\nTässä valtakunnassa on eräitä sangen omituisia lakeja ja tapoja, ja\nelleivät ne olisi niin jyrkästi vastakkaisia oman rakkaan maani\nlakeihin ja tapoihin verraten, tekisi mieleni sanoa jotakin niiden\npuolustukseksi. Toivottavaa vain olisi, että niitä sovellettaisiin yhtä\nerinomaisella tavalla. Ensimmäinen mainitsemani seikka koskee\nilmiantajia. Kaikki valtiolliset rikokset rangaistaan mitä ankarimmin,\nmutta jos syytetty voi tutkittaessa täysin todistaa viattomuutensa,\nniin syyttäjä tuomitaan heti häpeälliseen kuolemaan, ja hänen\nomaisuudestaan ja tiluksistaan korvataan viattomalle syytetylle\nnelinkertaisesti hänen ajanhukkansa, se vaara, johon hänet oli\nsaatettu, vankeuden vaivat, ja kaikki puolustautumisesta johtuneet\nkulungit. Elleivät ilmiantajan varat siihen riitä, käytetään auliisti\nvaltion varoja. Keisari antaa syytetylle jonkin julkisen\nsuosionosoituksen, Ja hänen viattomuutensa kuulutetaan koko\nkaupungissa.\n\nPetosta he pitävät pahempana rikoksena kuin varkautta ja rankaisevat\nsen siitä syystä tavallisesti kuolemalla. He näet ovat sitä mieltä,\nettä huolta, valppautta ja tavallista tervettä järkeä käytellen voi\nsuojella omaisuuttaan varkailta, mutta ettei kunniallisuus mitenkään\nvarjella itseään voittoisaa kavaluutta vastaan, ja koska on käynyt\nvälttämättömäksi alinomainen luoton varassa tapahtuva ostaminen,\nmyyminen ja tavarainvaihto, jossa petos on sallittu ja suvaittu tai ei\nole mitään lakia sitä rankaisemassa, joutuu rehellinen asianosainen\naina häviöön ja konna hyötyy. Muistan, kuinka kerran puolustaessani\nHallitsijan edessä erästä rikoksentekijää, joka oli karannut\nkavallettuaan herraltaan suuren rahasumman, tulin maininneeksi Hänen\nMajesteetilleen lieventävänä asianhaarana, että kysymyksessä oli\nainoastaan luottamuksen väärinkäyttö (miehellä näet oli ollut\nvaltakirja rahasumman nostamiseen). Mutta Keisarin mielestä oli\nkerrassaan kaameata, että mainitsin lievennyksenä seikan, joka mitä\nsuurimmassa määrässä raskautti rikosta. Toden tunnustaakseni en\nosannutkaan puolustuksekseni lausua paljoakaan muuta kuin sen\ntavallisen vastauksen, että eri kansojen keskuudessa vallitsevat\nerilaiset tavat. Olin näet kieltämättä vilpittömästi häpeissäni.\n\nVaikka yleensä nimitämme palkintoa ja rangaistusta niiksi saranoiksi,\njoiden varassa kaikkinainen hallitus liikkuu, en kumminkaan ole nähnyt\ntätä periaatetta käytäntöön sovellettuna minkään muun kansan kuin juuri\nlilliputilaisten keskuudessa. Jokainen Lilliputin asukas, joka\nvoi riittävästi todistaa tarkoin noudattaneensa maan lakeja\nkolmenkahdeksatta kuun aikana, saa määrätyt, säätyänsä ja\nelämänolojansa vastaavat erioikeudet sekä soveliaan rahasumman sitä\nvarten järjestetystä rahastosta. Sitä paitsi hän saa _snilpallin_ eli\n\"lainkuuliaisen\" arvonimen, joka liitetään hänen nimeensä, mutta ei ole\nperinnöllinen. Kun kerroin, että lainkuuliaisuutta tukivat meillä\nainoastaan rankaisemismääräykset ja ettei palkinnosta ollut koskaan\npuhettakaan, pitivät he sellaista valtiotoimintaa sanomattoman\npuutteellisena. Siitä syystä onkin heidän oikeussaleissaan nähtävällä\nOikeuden jumalattarella kuusi silmää, kaksi edessä, kaksi takana ja\nsilmä kummallakin sivulla valppauden merkkinä, kukkaro täynnä\nkultarahoja oikeassa kädessä ja vasemmassa tuppeen pistetty miekka,\nmikä kaikki osoittaa hänen taipuvan mieluummin palkitsemaan kuin\nrankaisemaan.\n\nValitessaan henkilöitä eri virkoihin he kiinnittävät enemmän huomiota\nhyviin moraalisiin ominaisuuksiin kuin suuriin kykyihin, koska\najattelevat, että hallituksen ollessa ihmissuvulle välttämätön\ninhimillisen ymmärryksen tavallinen määrä on sovelias toiseen tai\ntoiseen asemaan ja ettei kaitselmus ole voinut tahtoa julkisten\nasioiden hoitoa tehtävän salaperäiseksi asiaksi, jota oivaltavat\nainoastaan muutamat harvat ja harvinaiset erinomaisen nerokkaat\nhenkilöt. Heidän mielestään kykenee jokainen hankkimaan itselleen\ntotuudellisuutta, oikeamielisyyttä, kohtuullisuutta ja muita sellaisia\nominaisuuksia, ja näiden hyveiden käytteleminen, kokemuksen ja hyvän\ntahdon tukemana, tekee jokaisen henkilön kelvolliseksi palvelemaan\nmaatansa, mikäli toimi ei edellytä erikoisopintoja. Toisaalta he\narvelevat, että moraalisten hyveiden puuttumista on aivan mahdoton\nkorvata erinomaisilla älyllisillä lahjoilla ja ettei virkatointa\nmilloinkaan voida jättää niin vaarallisen henkilön huostaan. He ovat\nvielä sitä mieltä, etteivät kelpo luonteen tietämättömyydestä tekemät\nvirheet voi milloinkaan vaikuttaa yleiseen menestykseen niin tuhoisasti\nkuin sellaisen henkilön toiminta, jota synnynnäinen taipumus johtaa\nrikoksiin ja joka suurten lahjojen avulla voi rikollisia yrityksiään\nsuorittaa, lisätä ja puolustaa.\n\nSamoin pidetään jokaista henkilöä, joka ei usko Jumalalliseen\nKaitselmukseen, mahdottomana mihinkään julkiseen toimeen, sillä koska\nhallitsijat avoimesti tunnustavat olevansa Kaitselmuksen edustajia,\neivät Lilliputin asujaimet voi ajatella mitään mielettömämpää kuin että\nruhtinas käyttäisi palveluksessaan miehiä, jotka eivät tunnusta hänen\nomaa auktoriteettiansa.\n\nTahdon huomauttaa, että tehdessäni selkoa näistä ja seuraavista laeista\ntarkoitan alkuperäisiä säädöksiä enkä sitä kamalaa rappiotilaa, johon\ntämä kansa on joutunut ihmisen kehnontuneen luonnon vuoksi. Häpeällinen\ntapa hankkia itselleen korkeita virkoja tanssimalla nuoralla tai\nkunniamerkkejä ja armonosoituksia hyppimällä keppien yli tai ryömimällä\nniiden alitse on näet, kuten pyydän lukijaa huomaamaan, vasta nykyään\nhallitsevan Keisarin isoisän käytäntöön saattama ja on yhä yltyvien\npuolueriitojen nojalla vähitellen kasvanut vallitsevaan määräänsä.\n\nKiittämättömyys on heidän keskuudessaan, samoin kuin eräissä toisissa\nmaissa, joista olemme lukeneet, kuolemanrikos. He näet päättelevät,\nettä ihmisen, joka palkitsee hyväntekijänsä kiittämättömyydellä, täytyy\nvihata kaikkia muitakin ihmisiä, joille hän ei ole minkäänlaisessa\nkiitollisuudenvelassa, ja ettei sellainen ihminen niinmuodoin ole\nsovelias elämään.\n\nHeidän käsityksensä vanhempien ja lasten keskinäisistä suhteista on\nmitä suurimmassa määrässä meidän käsityskannastamme eroava. Koska näet\neri sukupuolien yhtymys perustuu suvun jatkamista ja lisäämistä\ntarkoittavaan suureen luonnonlakiin, ovat lilliputilaiset ehdottomasti\nsitä mieltä, että miehet ja naiset yhtyvät samoin kuin muutkin eläimet\naistillisten vaikuttimien vuoksi ja että heidän sikiöilleen\nosoittamansa hellyys johtuu samasta luonnollisesta alkusyystä. Niinpä\nhe eivät missään tapauksessa myönnä lapsen olevan kiitollisuudenvelassa\nisälleen, joka on hänet siittänyt, tai äidilleen, joka on hänet\nsynnyttänyt, koska siittäminen ja synnyttäminen, kun otamme huomioon\nihmiselämän kurjuuden, ei ole sinänsä mikään hyvä työ eivätkä sitä ole\nsellaiseksi tarkoittaneet lapsen vanhemmat, joiden ajatukset\naskartelivat lemmenyhtymyksen aikana aivan toisissa asioissa.\nNäiden ja toisten samanlaisten päätelmien nojalla he ovat sitä\nmieltä, että lasten kasvattaminen olisi kaikkein vähimmin uskottava\nvanhempien asiaksi. Sen vuoksi on jokaisessa kaupungissa julkisia\nkasvatuslaitoksia, joihin kaikkien vanhempien, mökkiläisiä ja työmiehiä\nlukuunottamatta, tulee lähettää sekä poika- että tyttölapsensa\nhoidettaviksi ja kasvatettaviksi niiden ehdittyä kahdenkymmenen\nkuukauden ikään, jolloin heidän otaksutaan alkavan jotakin oppia.\nKoulut ovat erilaisia, eri säätyjen mukaisia ja molempia sukupuolia\nvarten. Heillä on opettajia, jotka osaavat taitavasti varustaa lapsia\nheidän vanhempiensa säätyä ja heidän omia kykyjään ja taipumuksiaan\nvastaavaan asemaan elämässä. Kerron tässä ensin poikien ja sitten\ntyttöjen kasvatuslaitoksista.\n\nAatelisten ja muuten ylhäistä sukua olevien poikien kasvatuslaitoksissa\ntoimivat kasvattajina vakavat ja korkeastioppineet professorit ja\nheidän apulaisensa. Lasten ravinto ja vaatteet ovat yksinkertaiset ja\nkoruttomat. Heitä kasvatetaan kunnian, oikeudellisuuden, rohkeuden,\nvaatimattomuuden, lempeyden, uskonnollisuuden ja isänmaanrakkauden\nperiaatteiden mukaan. He askartelevat aina jossakin työssä,\nlukuunottamatta varsin lyhyitä ateria- ja makuuaikoja sekä kahta\nhuvittelutuntia, jotka käytetään ruumiinharjoituksiin. Heitä pukevat\nmiespalvelijat, kunnes ovat ehtineet neljän vuoden ikään, jolloin\nheidän tulee alkaa itse pukeutua, olivatpa kuinka ylhäisiä tahansa.\nNaispalvelijat, joiden ikä vastaa meidän viittäkymmentä vuottamme,\nsuorittavat vain kaikkein halvimmat tehtävät. Lasten ei sallita\nkeskustella palvelijoiden kanssa. He huvittelevat pienissä tai suurissa\nryhmissä, mutta aina jonkun professorin tai hänen apulaisensa läsnä\nollessa. Siten he säästyvät niiltä varhaisilta mielettömyyden ja paheen\nvaikutelmilta, joiden alaisina meidän lapsemme ovat. Vanhemmat saavat\nnähdä heidät ainoastaan kahdesti vuodessa; vierailu saa kestää\nkorkeintaan puoli tuntia. Heillä on lupa suudella lapsiaan tullessaan\nja lähtiessään, mutta sellaisessa tilaisuudessa aina läsnäoleva\nprofessori ei salli heidän kuiskuttelevan, ei käyttävän sukoilevia\nsanoja eikä tuovan lapsille lahjaksi leluja, makeisia tai muuta\nsellaista.\n\nPerhekunnan lapsen hoitamisesta ja kasvattamisesta suoritettavan maksun\nperivät laiminlyönnin sattuessa Keisarin virkamiehet.\n\nTavallisten kansalaisten, kauppiasten, liikkeenharjoittajien ja\nkäsityöläisten lasten kasvatuslaitokset on järjestetty suhteellisesti\nsamoin, mutta eri ammatteihin määrätyt lapset joutuvat oppiin\nyhdentoista vuoden ikäisinä, ylhäisempien henkilöiden lasten jatkaessa\nkoulunkäyntiään viidenteentoista ikävuoteen, joka vastaa yhtäkolmatta\nmeidän oloissamme. Ankara valvonta kuitenkin lieventyy asteittaisesti\nviimeisten kolmen vuoden kuluessa.\n\nToisissa kasvatuslaitoksissa kasvatetaan nuoria jalosukuisia tyttöjä\nsuunnilleen samoin kuin poikia omissa laitoksissaan. Tyttöjä pukevat\nsäädylliset naispalvelijat, mutta aina professorin tai apulaisen\nläsnäollessa, kunnes tulevat viiden vuoden ikäisiksi, jolloin alkavat\npukeutua omin neuvoin. Jos havaitaan jonkun hoitajattaren uskaltavan\nkertoa tytöille säikyttäviä tai typeriä juttuja tai niitä hullutuksia,\njoita meikäläiset lapsenpiiat yleensä kertovat, niin hän joutuu\njuoksemaan vitsottuna kolmesti kaupungin ympäri, hänet suljetaan\nvuodeksi vankeuteen ja karkoitetaan eliniäkseen maan autioimpaan\nseutuun. Sen vuoksi nuoret naiset siellä häpeävät pelkuruutta ja\ntyperyyttä samoin kuin miehet, ja halveksivat kaikkia henkilökohtaisia\nkoristeita, häveliäisyyttä ja puhtautta lukuunottamatta. En myöskään\nhuomannut kasvatuksessa mitään muuta heidän sukupuolestaan johtuvaa\neroa kuin sen, etteivät tyttöjen ruumiinharjoitukset olleet yhtä\nankarat, että heitä hiukan perehdytettiin kotoisen elämän tehtäviin\nja että heille jaettu opillinen sivistys oli rajoitetumpi.\nLilliputilaisten periaatteena näet on, että korkeimpien säätyluokkien\nvaimon tulee aina olla järkevä ja miellyttävä kumppani, koska hän ei\nvoi olla aina nuori. Tyttöjen ehdittyä kahdentoista vuoden ikään,\njolloin he saavat mennä naimisiin, heidän vanhempansa tai holhoojansa\nnoutavat heidät kotiin mitä sydämellisimmin kiittäen professoreita, ja\nsilloin nähdään usein kyyneliä nuoren neidon ja hänen toveriensa\nsilmissä.\n\nAlempien säätyluokkien tyttöjen kasvatuslaitoksissa lapsia\nperehdytetään kaikenlaisiin heidän sukupuoleensa ja yhteiskunnalliseen\nasemaansa soveltuviin toimiin. Ne, jotka antautuvat johonkin\nkäsityöammattiin, joutuvat oppiin yhdeksän vuoden ikäisinä, toiset\njäävät kasvatuslaitokseen, kunnes ovat täyttäneet kolmetoista.\n\nVähäpätöiset perhekunnat, joilla on lapsia näissä kasvatuslaitoksissa,\novat velvolliset mahdollisimman vähäisen vuotuisen maksun lisäksi\njättämään laitoksen taloudenhoitajalle kuukausittain pienen osan\ntuloistaan lapsen tiliin, ja siitä syystä laki rajoittaa kaikkien\nvanhempien kulutusta. Lilliputissa näet pidetään vääryyden huipuna, jos\nihmiset vain omia intohimojaan totellen saattavat lapsia maailmaan ja\njättävät niiden ylläpidosta johtuvan taakan yhteiskunnan kannettavaksi.\nYlhäisten henkilöiden tulee antaa vakuus siitä, että jokaista lasta\nvarten varataan määrätty, säädynmukainen summa. Näitä rahastoja\nhoidetaan aina säästäväisesti ja mitä täsmällisintä oikeudenmukaisuutta\nnoudattaen.\n\nMökkiläiset ja työläiset saavat pitää lapsensa kotonaan, sillä koska\nheidän tehtävänään on vain muokata ja viljellä maata, ei heidän\nkasvatuksensa ole yleiseltä näkökannalta kovinkaan tärkeä. Vanhoista ja\nsairaista pitävät huolen hoitolat, sillä kerjääminen on tässä maassa\ntuntematon ammatti.\n\n                                    Suomentanut _Juho Hollo_.\n\n(Painettu Kustannusosakeyhtiö Kansanvallan suosiollisella luvalla.)\n\n\n\n\nDANIEL DEFOE.\n\n\nPopen sorvaillessa mietelmiään ja ilkeyksiään, Swiftin katkerana\nhautoessa ihmissuvun huonoutta, pujahteli puolueiden verkostossa,\npolitiikan salaisimmissa pyörteissä, kuin kala vedessä heidän kuuluisa\naikalaisensa Daniel Defoe, \"sivistymätön mies, jonka nimen olen\nunohtanut\", kuten Swift ylpeästi sanoi. Teurastajan poika Daniel Foe\n(v:sta 1703 Defoe), syntyi 1659, sai koulutuksensa Newingtonin\neriuskolaisseminaarissa, jossa valmistettiin presbyteriläissaarnaajia,\nhylkäsi papin uran ja antautui liikemieheksi. Tiedot hänen vaiheistaan\ntällä alalla ovat epävarmoja vuoteen 1684 saakka, jolloin hän menee\nnaimisiin ja toimii sukkatehtailijana. Mainitaan hänen matkustelleen\nmannermaalla ja olleen liikeapulaisena Espanjassa. Liiketoimet johtivat\nvararikkoon 1792, velkojen ollessa 17.000 puntaa, jotka Defoe kuitenkin\nmyöhemmin maksoi. Tämän jälkeen hän toimi mm. lasiverokonttorin\nvirkailijana ja tiilitehtaan johtajana. -- Ensimmäinen ilmaus hänen\npoliittisista mielipiteistään oli osanotto Monmouthin kapinaan (1685)\nja liittyminen Wilhelm Oranialaisen joukkoihin (1688). Tämän jälkeen\nhän rupeaa harjoittamaan poliittista kynäilyä, herättää kuningas\nWilhelmin huomiota, ja ryhtyy kannattamaan tämän politiikkaa, tehden\njulkaisuillaan tunnetuksi hänen taloudellisen ohjelmansa (_Tutkielma\nehdotuksista_ -- Essay upon Projects, 1697) ja hankkien hänelle kansan\nsuosion (_Tosi englantilainen_ -- The True-born Englishman, 1701).\nSatiiriksi aiotulla lentokirjasellaan _Lyhyin tie eriuskolaisiin\nnähden_ (The Shortest Way with the Dissenters, 1702) hän suututti ensin\nwhigit ja sitten, kun kirjasen satiirinen tarkoitus älyttiin, toryt,\ntuomittiin kaakinpuuhun, mutta huomasi sepittää tälle \"hymnin\" (Hymn to\nthe Pillory, 1703), ja saavuttikin päinvastoin yleisön myötätunnon.\nPäästäkseen vankeudesta hän antautui nyt toryjen palvelukseen, toimien\nmm. useita vuosia Skotlannissa, valmistelemassa mielialaa lopullista\nunionia varten, ja ruveten toimittamaan sanomalehteä nimeltä _Review_\n(1704-13), julkaisten siinä yhteensä yli 5.000 sivua kirjoitelmia\ntiedon kaikilta aloilta; sen eräs osasto nimeltä _Skandaalikerho_ (The\nScandal Club) oli Addisonin ja Steelen pakinalehtien edeltäjä. Yleensä\nhänen lehtensä kannatti hallituksia, olivatpa vallassa toryt tai\nwhigit. Näinä yhdeksänä vuotena hän lisäksi julkaisi 80 teosta,\nyhteensä 4.727 sivua, joukossa runomittaisiakin, lopuksi jälleen\nsuututtaen molemmat puolueet ja joutuen vankeuteen (1713). Whigien\npäästessä valtaan 1714 Defoe huomasi olevansa puolueitten ulkopuolella,\nepäiltyjen kirjoissa, ja ilmoitti luopuvansa politiikasta ja ryhtyvänsä\nkaunokirjailijaksi. Selville on kuitenkin käynyt, että hän silti\nsalassa toimi whigien poliittisena vakoilijana. Vuoteen 1715, jolloin\nhän parantaakseen asemaansa julkaisi puolustuskirjoituksen, päättyy\njoka tapauksessa Defoen ura poliitikkona ja sanomalehtimiehenä; se oli\nollut mitä uurainta ja tuotteliainta aherrusta ja notkeata heilahtelua\nvallan kallistelun mukaan. Hän oli tällöin 56:n ikäinen. --\nSanomalehtimiehenä ja lentokirjasten kirjoittajana Defoe oli osoittanut\nharvinaista taitoa löytää mielikuvituksensa avulla todennäköistä\nlisävalaistusta silloin, kun itse varsinainen tosiasia tuntui liian\nlaihalta. Hänen mielikuvituksensa oli laadultaan asiallinen, so. se ei\nlähtenyt lentoon, vaan tyytyi kuvittelemaan elämän tavallisia\ntapahtumia, niiden ajatuksellista sisältöä ja esineellistä näyttämöä\ntarkkuudella, joka jättää parhaankin valehtelijan kauas jälkeensä. Kun\nhän tunsi perinpohjin Lontoon alamaailman, sen kapakat, vankilat,\nvarkaat, hempukat ja merimiehet; oli matkustellut Euroopassa ja oli\ntutustunut meri-ilmaan; oli ahkerana sanomalehtimiehenä hampsinut kokoon\nsuuren paljouden mitä kirjavinta tietoa; oli kynänsä kärjeltä\npoikkeuksellisen notkea ja helppojuoksuinen; ja oli kaiken tämän\nlisäksi älykäs ja hyvin selvillä yleisönsä mausta, hän oli kuin luotu\ntäydellisesti onnistumaan nyt valitsemallaan, hänelle luontaisesti\nkuuluvalla sepitetyn elämänseikkailun alalla. Hänen tästä tuotannostaan\nen ensiksi mainittava eksoottinen meriseikkailu: _Robinson Crusoe_\n(1719), _Merirosvojen kuningas_ (The King of Pirates, 1719) ja\n_Kapteeni Singletonin elämä_ (The Life of Captain Singleton, 1720);\nvarkaita ja ryöväreitä koskeva suoranainen veijariromaani: _Översti\nJacquen historia_ (The History of Colonel Jacque, 1722), _Ylämaan\nveijari_ (The Highland Rogue, 1723), _John Sheppardin elämä_ (The Life\nof John Sheppard, 1724) ja _Jonathan Wild_ (1725), joista Dickens\nsittemmin sai aineistoa _Oliver Twistiin_, Lytton-Bulwer _Paul\nCliffordiin_ ja Ainsworth _Jack Sheppardiin_; alamaailman naisia\nkoskeva romaani: _Moll Flanders_ (1722) ja _Roxana_ (1724);\nyliluonnollisia ilmiöitä koskevat ja monille muille aloille poikkeavat\nkuvaukset, joiden nimiä ei voi tässä mainita ja joihin mm. sisältyy\n_Kavaljeerin muistelmat_ (Memoirs of a Cavalier, 1720), syntymään\npyrkivän historiallisen romaanin ensimmäinen luonnos. Defoe, jonka\ntuotanto käsittää kaikkiaan n. 250 teosta, ei pääse vielä taideromaanin\nasteelle; hänen romaaneissaan ei ole taiteellista perussuunnitelmaa,\nvaan ne ovat kuviteltuja elämäkertoja. Voimakkaan realismin edustajana\nhän kuitenkin toi julkisuuteen ne ainekset, joista sitten syntyy\nRichardsonin ja Fieldingin romaani. Vanhuudessaan hän jälleen joutui\nhuonoon taloudelliseen asemaan, poistui kodistaan 1729 ja kuoli 1731\nyksin ja tuntemattomana. Hänen tuotannostaan elää _Robinson Crusoe_,\nihmisen elämäntahdon ja -taidon verraton ylistys, nuoren romanttisen\nkaipuun tyydyttäjä kaikkia aikoja varten, yksinäisyystunnelmissaan ja\nvaltamerinäyissään myös runollinen teos.\n\n\n\nROBINSON CRUSOE.\n\n\nHaaksirikko.\n\nJa nyt vasta kääntyi kohtalomme aivan kaameaksi, sillä kaikki näimme\nselvästi meren aaltoilevan niin rajusti, ettei vene voinut suoriutua ja\nettä me ehdottomasti hukkuisimme jokainen. Purjetta meillä ei ollut,\nemmekä olisi saaneet sitä käytellyksikään; airoilla siis punnersimme\nmaata kohti, mutta raskain sydämin kuin teloitukseensa kulkevat miehet.\nKaikki tiesimme, että vene rantaa lähetessään paiskautuisi pieniksi\nsiruiksi hyökyaallokon tavoittamana. Uskoimme kuitenkin mitä\nhartaimmalla nöyryydellä sielumme Jumalan haltuun, ja tuulen työntäessä\nmeitä rantaa kohti joudutimme tuhoamme omin käsin, soutaen maalle päin\nminkä voimme.\n\nMillainen oli laadultaan ranta, kiviäkö vai hiekkaa, jyrkkä vai\nlaakeako, sitä emme tienneet. Ainoana toiveenamme, johon järjen\nkannalta saatoimme odotuksen häivettäkään perustaa, oli osuminen\nsattuman kaupalla johonkin poukamaan tai joensuuhun, johon ihan\nihmeeksi kenties saisimme veneen käännetyksi tai pyöräytetyksi maan\nsuojaan ja siitä ehkä tyynemmälle vedelle. Mutta mistään tuollaisesta\nei ilmennyt merkkiäkään; päinvastoin, mitä enemmän lähenimme rantaa,\nsitä selvemmin se näytti mertakin peloittavammalta. Soudettuamme tai\nparemminkin ajauduttuamme arviolta puolen viidettä meripenikulmaa,\ntulla vyöryi takanamme aalto, valtainen kuin vuori, selkeästi\nkehoittaen meitä nyt käsittämään ponnistustemme päättyneen. Se kohahti\npäällemme niin voimakkaasti, että vene paikalla keikahti kumolleen;\nerottaen meidät sekä veneestä että toisistamme se tuskin soi meille\naikaa ahahtaakaan, sillä meri nielaisi meidät silmänräpäyksessä.\n\nSanoin kuvaamaton oli aistimusteni sekavuus upotessani veteen, sillä\nvaikka olinkin reima uimari, en kyennyt sen vertaa ponnistautumaan\ntyrskyn voimasta voitolle, että olisin voinut hengähtää. Sama aalto\ntyönsi tai oikeammin kantoi minut tavattoman pitkän matkan rantaan päin\nja taltuttuansa painui takaisin jättäen minut miltei kuivalle, mutta\nnielemästäni vedestä puolittain menehtyneenä. Sen verran oli minulla\nmielenmalttia ja elonvoimiakin, että havaitessani päässeeni lähemmäksi\nvasituista maata, kuin olisin voinut odottaa, kömmin jaloilleni ja\nyritin edetä rannemmaksi, niin joutuin kuin kykenin, ennenkuin toinen\naalto ehättäisi sieppaamaan minut syliinsä. Mutta pian huomasin\nmahdottomaksi karttaa sitä: taakseni vilkaistessani näin vesivyöryn\nlähenevän korkeana kuin valtainen kunnas ja julmana kuin\nverivihollinen. Minulla ei ollut keinoja eikä voimia kilvoitellakseni\nsen kanssa; tehtäväkseni jäi pidättää hengitystäni ja kohoutua pinnalle\nmikäli kykenin, voidakseni siten uidessani saada hengityslomaa ja\nmahdollisuutta myöten ohjailla itseäni rantaan päin. Pahimpana\ntuskanani oli se, että singahdutettuaan minut kauas rantaa kohti aalto\nsaisi tulomatkallaan kenties riistetyksi minut mukanaan takaisin,\nsilloin kun se jälleen kohahtaisi ulapalle päin.\n\nPäälleni syöksyvä vaahtovuori hautasi minut heti paria-, kolmeakymmentä\njalkaa syvälle omaan vesipaljouteensa, ja tunsin suurella voimalla ja\nvauhdilla paiskautuvani hyvin pitkän matkan maalle päin; mutta minä\npidätin hengitystäni ja uimalla autoin itseäni vielä kaikin voimin\neteenpäin. Olin jo läkähtymäisilläni, kun tunsin kohoutuvani ja samalla\nhuojennuksekseni huomasin pääni ja käsieni pistäytyvän esille veden\npinnasta; ja vaikk'en voinut siinä pysytellä kahta sekuntiakaan, elvyin\nsiitä suuresti, saaden uutta intoa. Olin taas veden peitossa melkoisen\ntovin, mutta en sen pitempää aikaa kuin kykenin kestämään; ja\ntuntiessani aallon ehtyneen ja alkavan palata, ponnistin veden voimaa\nvastaan ja pohjasin jälleen jaloillani. Seisahduin kotvaseksi\nhengähtämään, kunnes hyöky kuohahti ohitseni, ja sitten ryntäsin\nedemmäksi rantaan päin niin urheasti kuin minulla voimia riitti. Mutta\ntämäkään ponnistus ei minua pelastanut raivoisalta mereltä, joka\ntaaskin tulla tohahti perässäni, ja vielä kahdesti nostivat minut\naallot jaloiltani ja työnnälsivät eteenpäin laahaten rantaa pitkin.\n\nJälkimmäinen kerta oli koitua tuhokseni, sillä jonkin matkaa minua\nkiidätettyään aalto paiskasi minut kivenlohkaretta vastaan. Ruhjaus oli\nniin tuima, että jäin tajuttomaksi ja omaan pelastukseeni avuttomaksi;\nse kohtasi nimittäin kylkeä ja rintaa ja aivan kuin kerrassaan litisti\nminusta hengityksen. Jos seuraava aalto olisi hetimiten saapunut,\nolisin ehdottomasti hukkunut, mutta ennätin sitä ennen hiukan tointua;\nja nähdessäni taaskin hautautuvani kuohuihin päätin pitää kiinni kiven\nkulmasta ja mikäli mahdollista pysyä hengittämattä, kunnes hyöky\npainuisi takaisin. Aallehtiminen ei näin lähellä rantaa enää ollutkaan\nniin rajua kuin ensimmältä, joten sain pidellyksi kiinni kunnes tyrsky\nheikkeni. Sitten ponnistausin jälleen juoksuun ja pääsin niin likelle\nmaata, että vaikka seuraava aalto hulahtikin ohitseni, se e; enää\nhaudannut minua jalansijaani riistäen. Nyt kapaisin suoraan kuivalle,\nsuureksi kevennyksekseni kavuten rantalouhikkoa ylös ja istuutuen\nruohikolle, vaaralta turvaan ja kerrassaan veden voittamattomiin.\n\nOlin nyt päässyt maihin ja pelastunut merihädästä. Aloin katsella\nvapaammin ympärilleni ja kiittää Jumalaa siitä, että henkeni oli\nsäästynyt onnettomuudessa, jossa joitakuita minuutteja aikaisemmin oli\ntuskin ollut mitään toivon sijaa. On luullakseni mahdoton tajuttavasti\nilmaista, millaiseen riemastuksen hurmioon ihminen elpyy tuolla tavoin\nvapautuessaan ihan haudan nielusta, kuten voin sanoa. On tapana, että\nkun silmukan kaulaansa saanut pahantekijä sidotaan ja juuri aiotaan\nsyöstä tyhjyyteen, ja hänelle samassa tuodaankin armahdus, tämän mukana\ntulee haavuri iskemään hänestä suonta juuri sillä hetkellä, jolloin\nhänelle viesti ilmoitetaan, jotta hämmästys ei yllätyksellään\npakahduttaisi hänen sydäntään. En sitä nyt ollenkaan kummeksu, sillä\n\n    lyö turraks' äkki riemu, murhe mielen.\n\n\nTUNTEMATTOMAN JALAN JÄLKI.\n\nKerran puolenpäivän seuduissa, ollessani menossa venevalkamalleni,\nsatuin määrättömäksi hämmästyksekseni näkemään rantahiekkaan hyvin\nselväpiirteiseksi painuneen paljaan ihmisjalan jäljen. Seisoin kuin\nsalaman iskemänä tai kummituksen kohdanneena. Kuuntelin, katselin\nympärilleni: ei risausta, ei vilausta mistään. Nousin läheiselle\nylänteelle tähyilläkseni loitommas, hiiviskelin ylös ja alas rantaa,\nmutta tuloksetta: en havainnut muita jalanjälkiä kuin tuon yhden. Menin\nuudestaan paikalle katsomaan, oliko siellä lisää, ja ottamaan selvää\nsiitä, enkö vainen ollut nähnyt väärin. Mutta epäilemisen sijaa ei\nollut, sillä siinä esiintyi tarkoin kaavautunut askel -- varpaat,\nkantapää ja kaikki päkiäisen osat. Miten se oli siihen tullut, sitä en\ntiennyt enkä osannut edes arvaillakaan. Ajatukseni vilisivät\nhämmentyneinä, olin kerrassaan sekaannuksissani ja suunniltani.\nVarustukseeni palatessani en tuntenut maata jalkaini alla, kuten\nsanotaan, vaan vilkuilin sanomattoman hirmun hytisyttämänä joka\ntoisella tai kolmannella askeleella taakseni, erehtyen jokaisesta\npuusta ja pensaasta, jokaisen kannon kuvastuessa silmiini matkan päässä\nilmettynä ihmisenä. Ja mahdoton oli kuvata, miten monen muotoisina\nasiat esiintyivät säikähtyneessä mielikuvituksessani; toinen toistaan\npäättömämmät aatokset pyörivät matkan varrella yhtämittaa mielessäni ja\nselittämättömän kummallisia mielijohteita pälkähti päähäni.\n\nSaapuessani linnalle, sillä siksi luulen asumustani tästä lähtien aina\nnimittäneeni, pakenin sen turviin kuin vainolaisten hätyyttämänä.\nKäytinkö ensimmäistä pääsytietäni, tikkaita, vai syöksähdinkö sisään\noveksi sanomastani kallioseinän aukosta, sitä en kykene muistamaan,\nsillä konsanaan ei säikytelty jänis ole pinttänyt piiloon tai kettu\nkoloonsa kauhistuneempana kuin minä tällöin varustukseeni.\n\nEn saanut sinä yönä unta silmiini. Mitä kauempana olin säikkyni\naiheesta, sitä pahemmin pelkäsin. Tämä on hiukan nurinkurista asian\nlaatuun katsoen, ja tavallisesti käyttäytyvät kaikki pelon valtaamat\nolennot toisin. Mutta minut oli niin sekaannuttanut oma kaamea\nkuvitteluni ilmiöstä, etten osannut ajatella muuta kuin kauhunkuvia,\nvaikka olin nyt pitkän matkan päässä paikalta. Toisinaan luulin\npaholaisen pitäneen peliänsä, ja järki yhtyi tukemaan sitä oletusta,\nsillä miten muutenkaan saattoi mikään ihmisolento tuolle paikalle osua?\nMissä oli laiva, joka tulijat toi? Mitä jälkiä oli muista askelista? Ja\nkuinka oli mahdollista, että ihminen olisi voinutkaan ilmestyä siihen?\nMutta yhtä hämmennyttävää oli ajatella, että sielunvihollinen omaksuisi\nihmismuodon sellaisella paikalla, missä moiseen menettelyyn ei voinut\nolla minkäänlaista aihetta, paitsi vain jättääkseen muka taakseen\njalanjälkensä, ja senkin umpimähkään, sillä eihän hän olisi kyennyt\ntietämään, että minä sen näkisin. Mieleeni johtui, että kiusaaja kyllä\nolisi pystynyt keksimään minun kauhistuttamisekseni yltäkyllin muitakin\nkeinoja kuin tuon ainoan askelen. Otin myös huomioon, että kun asustin\nihan toisella puolella saarta, hän ei olisi mitenkään niin tyhmästi\njättänyt merkkiä paikkaan, missä oli kymmenentuhatta mahdollisuutta\nyhtä vastaan, etten sitä konsanaan näkisi, vieläpä hiekkaan, josta sen\nolisi kokonaan häivyttänyt ensimmäinen navakan tuulen nostama meren\nhyöky.\n\nYltäkyllin ilmeni samanlaisia seikkoja avukseni todistelemaan, ettei\nollut pelkäämistä paholaisen osallisuudesta. Ennenpitkää johduin siihen\npäätelmään, että jonkun vaarallisemman olennon oli siellä siis täytynyt\nkäydä. Ei ollut mahdollista muu, kuin että vastapäiseltä mantereelta\noli joitakuita villejä lähtenyt kanooteillaan ulapalle ja joko\nmerivirran tai vastatuulen painamina ajautunut saarelle. He olivat\ntietenkin pistäytyneet rannalle, mutta palanneet pian merelle, kenties\nyhtä vastahakoisina viipymään tällä autiolla saarella kuin minä olisin\nollut vastaanottamaan heidän vierailuansa.\n\nNäiden aatosten pyöriessä mielessäni olin sydämestäni kiitollinen\nsiitä, etten onnekseni ollut osunut siihen aikaan lähettyville tai\netteivät kävijät olleet nähneet venettäni, josta olisivat voineet\npäättää asukkaita olleen paikalla ja kenties etsiskellä minua\netäämmältä. Sitten kidutti mieltäni kamala kuvittelu, että he kenties\nolivatkin löytäneet veneen ja havainneet saarella asustavan ihmisiä.\nSiinä tapauksessa sain olla varma siitä, että he palaisivat suuremmalla\njoukolla ja tuhoaisivat minut. Jos vielä itse säästyisinkin,\nlöytäisivät he kuitenkin aituukseni, hävittäisivät kaikki laihoni ja\nveisivät saaliikseen koko kauriskarjani, jättäen minut menehtymään\nlopulta pelkkään puutteeseen.\n\nPelkoni karkoitti kaiken uskonnollisen toivoni. Hupeni tyyten se\nentinen luottamukseni Jumalaan, joka perustui Hänen laupeudestaan\nsaamiini ihmeellisiin kokemuksiin, ikäänkuin ei Hän, joka oli\nihmetyöllä minua tähän asti elättänyt, olisi voinut kaikkivaltiudellaan\nvarjella toimeentuloa, jonka oli minulle hyvyydessään suonut. Soimasin\nitseäni laiskuudesta, kun en ollut vuotuisesti kylvänyt enempää viljaa\nkuin riittämään juuri seuraavaan satoon asti, niinkuin ei mitään\nsattumaa voisi osua estämään minua korjaamasta laihoni tuloksia. Tätä\nmoitetta pidinkin niin oikeutettuna, että päätin vast'edes hankkia\nvarastoon ennakolta kahden tai kolmen vuoden viljatarpeet, jotten\nmenehtyisi leivän puutteeseen, tulipa mitä tuli.\n\nIhmeellisen kirjava on ihmisen elämä Kaitselmuksen kädessä! Kuinka\nvaihtelevatkaan ne salaiset vaikutteet, jotka erilaisten olosuhteitten\nesiintyessä kuohuttelevat tunteitamme! Tänään rakastamme mitä huomenna\nvihaamme; tämänpäiväistä etsimäämme karttelemme huomenna; tänään\nmielimme sitä, minkä pelkkä mahdollisuuskin huomenna vapisuttaa meitä\npelollaan. Siitä olin minä tällä hetkellä elävimpänä esimerkkinä, mitä\najatella voipi. Olihan ollut ainoana murheenani se, että näytin\nihmisseurasta maanpakoon tuomitulta; en ollut surrut muuta kuin\nyksinäisyyttäni, sitä, että olin aavan valtameren saartamana,\nihmiskunnasta erilläni ja niin sanoakseni hiljaiseen elämään\npakotettuna. Olin valittanut olevani ikäänkuin hylky, jota taivas ei\nkatsonut ansiolliseksi kuulumaan elävien joukkoon tai esiintymään\nmuiden luotujen parissa. Omaan lajiini kuuluvan olennon näkemistä olin\nkuvitellut onnena, joka olisi minusta tuntunut kuolleista henkiin\nheräämiseltä; olin sitä kaipaillut suurimpana siunauksena, mitä itse\ntaivaskaan voisi suoda, lähinnä kaikkeen vertaamatonta sieluni\nautuutta. Ja pitipä minun nyt vapista pelkkää ihmisen ilmestymisen\naavistustakin ja olla maahan lysähtämäisilläni jo varjosta tai\näänettömästä merkistä, joka ilmaisi ihmisen laskeneen jalkansa\nsaarelleni.\n\n                          Suomentanut _Väinö Hämeen-Anttila_.\n\n\n\n\nADDISON JA STEELE.\n\n\nJoseph Addison (1672-1719) ja Richard Steele (1672-1729) ovat\nyhteistyöllään antaneet ilmaisun ja muodon sille englantilaisen hengen\npyrkimykselle joka monien vaiheiden, puoleen ja toiseen tapahtuneiden\nhorjahtelujen ja liioittelujen kautta oli etsinyt uskonnon, moraalin,\nelämänilon ja suvaitsevaisuuden korkeampaa, hienostunutta,\nrauhoittunutta tasapainoa. Puritaaniseen ahtauteen, kavaljeerien\nliikaan väljyyteen, poliittisten lentokirjasten kiihkomielisyyteen,\nyleensä 1700-luvun vaihteen äärimmäisyyksiin kyllästynyt mieli kaipasi\ntyyntymistä, valistunutta ja suvaitsevaa sivistymistä, ja tähän\nopastivat sen nämä kirjailijat, onnistuneesti kehittäen ja käyttäen\npakinoivan tutkielman, esseen, muotoa moraalisen mietiskelyn kehyksenä,\nvalaisten sen aitoenglantilaisen, hienon, inhimillisen huumorin\nrusotuksella.\n\nAddison kävi kuuluisan Charterhousen koulun (Thackerayn \"Greyfriars\")\nLontoossa, toverinansa Steele, saavutti Oxfordissa mainetta\nlatinankielisten runojen sepittäjänä ja synnynnäisesti hienona ja\nmiellyttävänä henkilönä, aikoi papiksi, mutta antautui johtavan\nwhigpoliitikon Charles Montaguen (sittemmin lordi Halifax)\nkehoituksesta diplomatian alalle. Saavutettuaan Drydenin ystävyyden ja\njohtavien whigien suosion hän sai (1699) 300 punnan suuruisen\nvuotuisrahan, matkusti ulkomaille, mm. Italiaan, josta palasi 1703,\nmenetettyään tällä välin Wilhelm Oranialaisen kuoltua apurahansa. Hänen\nkirjeensä osoittavat, ettei hän tajunnut alppien eikä Chartreuse'in\nluostarin jylhää, romanttista kauneutta. Blenheimin taistelun johdosta\nkirjoittamallaan ylistysrunolla nimeltä _Sotaretki_ (The Campaign,\n1704) hän pääsi uudelleen hallituksen suosioon, toimien sen jälkeen\naina whigien kukistumiseen saakka 1710 puolue- (whig-) kirjailijana\nerilaisissa tärkeissä poliittisissa ja diplomaattisissa tehtävissä.\n1709 alkaa hänen ja Steelen yhteistyö.\n\nIrlantilaissyntyinen Steele opiskeli myös Oxfordissa -- mikäli opiskeli\n--, jätti tutkinnot sikseen ja meni ratsuväkeen, kohoten siellä\nrunoutta ymmärtävän everstinsä ansiosta kapteeniksi. Kirjoitti omaksi\nylösrakennuksekseen, mikä olikin tarpeellista, moraalisen tutkielman\n_Kristitty sankari_ (The Christian Hero, 1701), mutta antautui heti sen\njälkeen huvinäytelmien sepittämiseen, jota oli harrastanut jo\nylioppilaana: _Hautajaiset_ (The Funeral) ilmestyi 1702, _Hellä\naviomies_ (The Tender Husband) 1703, ja _Valhetteleva rakastaja_\n(The Lying Lover) 1704. Mainittakoon samalla, että hän lankesi\nhuvinäytelmien sepittämissyntiin vielä vanhempanakin, julkaisten 1722\nviimeisen näytelmänsä _Tietoiset rakastajat_ (The Conscious Lovers).\nNäissä hän ylistää uskollista rakkautta restauraation komedian\nvastapainoksi. 1707 hänet nimitettiin virallisen lehden, _London\nGazetten_ toimittajaksi ja 1709 hän tuli oivaltaneeksi ajan vaatimuksen\nperustamalla kolme kertaa viikossa ilmestyvän esseelehden _The Tatler_,\njossa hän, tavallaan Defoen \"Skandaalikerhon\" mukaisesti, leikillisen\nsuopeasti ja sirosti, tarkoitusperänä moraalinen kohennus, nimenomaan\nnaisen arvon nostaminen, pelin ja kaksintaistelun vastustaminen,\nvalistunut ajattelu ja sivistyneet tavat, pakinoi Lontoon\nseurapiireille. Kirjoittajan nimenä oli Swiftilta saatu Isaac\nBickerstaff ja pakinoimispaikkana \"Torven\" ravintola, johon\nsäännöllisesti kokoutuva kerhoseurue tarpeellisin muutoksin elää vielä\nDickensin romaaneissa ja välskäri Bäckin ullakkokamarissa. Tähän työhön\nliittyi toveriksi Addison. _The Tatler_ ilmestyi 12/4 09 -- 2/1 11,\nyhteensä 271 esseetä, joista Addison kirjoitti 42, Swift ym. muutamia.\nSen seuraajaksi tuli joka päivä ilmestyvä _The Spectator_ (1/3 11 --\n6/12 12), jonka 555 numerosta Addison on kirjoittanut 274, Steele 236.\nSen kertoja on hieno, mietteliäs Mr. Spectator, ja sen humoristinen\nkerhonkeskus Sir Roger de Coverley, mainio maaseutugentlemanni,\nvanhapoika, Mr. Pickwickin ensimmäinen luonnos. Addison julkaisi\n_Spectatoria_ myöhemmin yksinään (18/6 -- 20/12 14). Sen varsinainen\nseuraaja oli yhteisesti toimitettu _The Guardian_ (12/3 -- 1/10 13),\nmyös jokapäiväinen. _Spectatorilla_ oli kirjallisempi, vielä\nkultivoidumpi leima kuin sen edeltäjällä; se on huumoriltaan\naitoenglantilainen; _The Guardian_ oli liiaksi moralisoiva. Lehtien\nartikkelit ilmestyivät aina myöhemmin kirjoina. Nämä yhteensä neljän\nvuoden aikana ilmestyneet pienet lehdet antoivat nyt sen nuotin, jota\nRichardsonin ja osaksi Fieldingin kirjailijakorva noudatti, josta\nsyntyi Englannin varsinainen taideromaani.\n\nAddison julkaisi 1713 _Cato_ nimisen sankaritragedian, joka on\nviimeinen laatuansa, ja huvinäytelmän _Rummuttaja_ (The Drummer, 1716),\ntoimitti puoluelehteä _Vapaatilallinen_ (The Freeholder, 1716) ja\nkohosi sisäasiain ministeriksi 1717. Popen ilkeys, syntynyt\nerimielisyys ystävä Steelen kanssa ja perheikävyydet häiritsivät tämän\nhienon miehen viimeisiä aikoja. Hän kuoli 1719. Swift lausui hänestä\nkerran, tarkoittaen hänen voittavia ominaisuuksiaan, että jos Addison\npyrkisi kuninkaaksi, ei kukaan hennoisi sitä estää.\n\nSteelen vaiheet alkaen v:sta 1714 ovat moninaiset, taustana alituiset\ntaloudelliset vaikeudet. Hän kuoli 1729.\n\n\n\nRICHARD STEELE:\n\n\nMIELLYTTÄVÄT SEURAKUMPPANIT JA IMARTELIJAT.\n\nEräs vanha tuttava, joka kohtasi minut tänä aamuna, näytti olevan\nerittäin ihastunut nähdessään minut ja sanoi minun olevan yhtä reippaan\nnäköinen kuin olin hänen muistinsa mukaan ollut nämä neljäkymmentä\nvuotta; mutta, hän lisäsi, sinun kuitenkaan olematta aivan sama mies\nkuin mikä olit käydessämme yhdessä tervehtimässä Lady Brightlyä. Ah!\nIsaac, nuo ajat ovat menneet. Luuletko maailmassa enää olevan\nainoatakaan niin hienoa ihmistä, joiden kanssa silloin keskustelimme?\nHän jatkoi ja puhui tuhansista eri seikoista, joiden hänen mielestään\ntäytyi pakostakin miellyttää minua; mutta ne tekivät aivan\npäinvastaisen vaikutuksen. Imartelu, jolla hän aloitti sanoessaan\nminulle, kuinka reippaalta näytin, ei ollut vasten mielistä; mutta\nhänen tahditon kajoamisensa jo manalle menneeseen tuttavapiiriin\npalautti mieleeni tuhansia asioita, jotka saivat minut mielipahalla\najattelemaan nykyistä tilaani. Olisipa hän todellakin ollut niin\nystävällinen, että olisi pitkän poissaolon jälkeen onnitellut minua\ntuon huolettoman ja onnellisen vanhan ajan johdosta ja maininnut,\nkuinka kiitollisia hän ja minä saimme olla siitä, että meidän iällämme\nvielä kykenimme kävelemään varmasti, syömään hyvällä ruokahalulla ja\nkeskustelemaan rattoisasti, niin hän olisi auttanut minua pysymään\nhyvällä mielellä. Mutta nämä ymmärtämättömät kohteliaat ihmiset ovatkin\nkaikista tyrmistyttävimpiä koko maailmassa. Aluksi he tavallisesti\nsanovat jotakin, jonka he tietävät täytyvän vaikuttaa miellyttävästi;\nmutta sitten, peläten esiintyvänsä imartelijana, he ottavat puheeksi\nasian, josta kaikista vähimmän koko maailmassa haluaisitte mainittavan.\nJuuri tämä panee kohteliaat ihmiset ymmälle. Syynä valitushuutoon, joka\non keskuudessamme nostettu imartelijoita vastaan, on se, että hyviä\nimartelijoita on niin vähän. Imartelu on elämän siroin taito,\nkaunopuheliaisuuden se osa, joka ei kaipaa kaikille muille osille\nvälttämättömiä alkuvalmisteluja voittaaksenne kuulijanne täydellisesti\npuolellenne, sillä vastustajan lausuma ylistys on kaikista kiitoksista\nmiellyttävin.\n\nYleensä nähdään, että meitä miellyttää pysyväisesti ja parhaiten\nhenkilö, jolla ei ole loistavia kykyjä, mutta joka on jossakin määrässä\nsuurten puutteellisuuksien yläpuolella; jonka kanssa voi elää yhdessä,\nhänen milloinkaan pyrkimättä kumppaninsa tasolle, ja joka kyllä huomaa\ntämän pienet viat, mutta ei ole näkevinään niitä. Tämmöinen mukava\ntoveri joko lausuu itse pienen imartelun silloin tällöin tahi antaa\ntoisen kaikessa rauhassa imarrella itseään oman etevämmyytensä\ntuntemisessa. Jos katsotte ympärillenne, niin maailmassa tuskin on\nainoatakaan rikasta ihmistä, jolla ei ole tämmöistä mukautuvaista,\nvaatimatonta ystävää, suosikkia oman vähäpätöisyytensä takia. Tämmöisen\nkaltaisemme ystävän omistaminen, joka on jonkin verran meitä alempana,\nja joka, hänen olematta meidän palvelijamme, luonnostaan kuuluu\nseurueeseemme, merkitsee suurta lepoa ja virkistystä. Nämä suojatit\novat erittäin tervetulleita sadepäivinä, tahi kun ei tee mieli pukeutua\nkyläilyä varten; tahi karkoittamaan yksinäisyyttä, kun ei halua lähteä\nulos eikä kaipaa vieraitakaan. Tämän hyväsydämisen veljeskunnan eräät\njäsenet ovat niin ystävällisiä, että he aivan kuin jakavat itsensä ja\ntekevät näitä hyviä palveluksia monelle. Viisi tahi kuusi heikäläistä\npitää vierailuillaan huolen kokonaisesta kaupunginosasta ja poistaa\nilman mitään palkkiota alakuloisuuden perheistä, joissa he tämän tästä\nkäyvät. Elleivät he määrää lääkkeitä, niin he voivat pitää seuraa\nteidän ottaessanne niitä. Rikkaille ja sellaisille, joiden sanotaan\nelävän huoletonta elämää, he tekevät sangen paljon hyvää, vaikka he\neivät henkilöinä merkitsekään mitään; olen tuntenut heistä muutamia,\njotka, käyttämällä hiukan oveluutta, esiintyvät rakastettavina\nimartelijoina. He tuntevat kaupungin elämän ja asukkaiden luonteet\npääpiirteissään; sitten he välistä tulevat sanoneeksi miellyttävimpiä\nvalheita, mitä ajatella saattaa. He voivat ilmaista jonkun\nvastapuolueeseen lukeutuvan henkilön sanoneen, että vaikka teidän\nharrastuksenne kohdistuvat aivan vastakkaisiin asioihin, niin hän\nkuitenkin mitä suurimmassa määrässä kunnioittaa hyvää järkeänne ja\nkäyttäytymistänne. Se heistä, jolla on hiukan oveluutta, elää elämänsä\näärimmäisen tyytyväisenä itseensä ja ystäviinsä, sillä hänen asemansa\nei salli hänen milloinkaan ilmoittaa eikä sanoa vastenmielisiä asioita\nystävälleen. Antaessaan tämän erehtyä ja elää synnissään hän ymmärtää,\nettä sen oikaiseminen on lahjakkaampien ja vähemmän hienotunteisten\nhenkilöiden tehtävä.\n\nImartelijaa vastaava latinalainen sana (_assentator_) ei merkitse muuta\nkuin henkilöä, joka vain myöntää; hänestä ei todellakaan voitaisi\nmaksaa liian suurta hintaa, jos sellaisen ostaminen tahi luonaan\npitäminen olisi mahdollista. Hän ei väitä milloinkaan teitä vastaan,\nvaan vaikuttaa teihin edullisesti, ei siten, että hän sopimattomasti\nkiittäisi teitä käyttämällä rohkeita sanoja, vaan tunnustaen hyväksi\nkaikki, mitä te ehdotatte tahi sanotte, ollen samalla valmis pyytämään\nanteeksi ja väittämään vastaan, jos satutte puhumaan pahaa omasta\nitsestänne. Ja vanha nainen on harvoin ilman tämmöistä seurakumppania,\njoka kykenee luettelemaan hänen kaikkien ihailijoidensa nimet samoin\nkuin naimatarjoukset, jotka hän oli evännyt silloin, kun hän vielä\nvälitti moisista turhuuksista -- kuten hän nyt mielellään sanoo,\nvaikkakin niiden mainitseminen on hänestä hyvin mieluista. On\nhuomattava, että naisen imartelija on yleensä häntä vanhempi; hänen\nikävuotensa puhuvat jo sinänsä hänen suojelijattarensa iän puolesta ja\ntehostavat hänen kaikissa muissakin kohdissa osoittamaansa\nystävällisyyttä.\n\nMe vähävaraiset herrasmiehet olemme tässä suhteessa äärimmäisen köyhiä.\nMinulla tosin on ystävä, joka usein polttelee kanssani, mutta ihmisenä\nhän on niin lahjaton, että hänen minulle omistamansa suitsu-uhri\nsupistuu piipun täyttämiseen seurassani ja tarkalleen yhtä monen haiun\ntuprauttamiseen kuin minkä minäkin. Siinä on kaikki ylistys ja\nhyväksyminen, minkä hän kykenee ilmaisemaan, mutta elämässäni on paljon\nhetkiä, jotka viettäisin mieluummin hänen kuin älykkäimmänkään\ntuntemani ihmisen seurassa. Sen selittäminen, miksi miellymme\ntämänlaatuiseen imarteluun, olisi hyvin vaikeata; mutta jos menemme\nasian ytimeen, niin huomaamme, että sen luoma mielihyvä on jotakuinkin\nsamanlaista kuin mitä tunnemme vastaanottaessamme rahoja, jotka\nkuuluvat meille, niiden olematta vielä hallussamme. Jokainen ihminen\nluulee omistavansa jonkin verran mainetta ja on iloinen nähdessään\nhenkilön, joka tuo siitä jotakin hänen omaan kotiinsa; olipa pussi,\njossa raha tuodaan, kuinka likainen hyvänsä, tahi sen tuoja kuinka\nnarrimainen tahansa, se ei merkitse mitään, kunhan raha vain on hyvää.\nVoidaksemme nauttia imartelusta meidän ei tarvitse muuta kuin että\nuskomme sen esittäjän olevan vilpitön. Juuri tämä seikka tekee\nmahdolliseksi sen, että typerät henkilöt tässä taidossa usein voittavat\ntaitavimmankin. Taidon puute on silloin etu, ja heidän töykeä\nsuorasukaisuutensa vilpin paras suojaverho, koska se näyttää johtuvan\njuuri vilpittömyydestä...\n\nOn todellakin suurinta vääryyttä imarrella ketään muuta kuin henkilöä,\njoka on onneton, tahi joka kärsii jostakin viastaan. Tähän\njälkimmäiseen tapaukseen soveltuu eräs kerhomme jäsen, joka sir\nJeffreyn nukahtaessa herättää hänet rupeamalla kuorsaamaan. Sen\nkuullessaan sir Jeffrey havahtuu ja katselee hetkisen ympärilleen,\ntodeten, että joukossamme on häntä nuorempia miehiä, jotka ovat vielä\nunisempia.\n\nImartelu on, kun siihen ryhdytään missä hyvänsä muussa tarkoituksessa,\nmaailman halveksittavin asia; niin, en voi kuvitella luonnetta, joka\nolisi imartelijaa alhaisempi, lukuunottamatta hänen kadehtijaansa. Te\nkohtaatte miehiä, jotka ovat valmiit olemaan mahdollisimman alhaisia\nmielistelyssään ja puheissaan, mutta päästäkseen sellaiseen\nalhaisuuteen heillä pitää olla luonnetta ja kykyä. Samoin kuin\nilveilijä on lahjakas narri, imartelija on lahjakas roisto.\n\nTämän veljeskunnan tuntemistani jäsenistä on paras eräs, joka naamioi\nimartelun vastaväitteiksi tahi nuhteiksi. Hän sanoi tässä tuonoin\neräälle auttamattomalle lörpöttelijälle, ettei hän välittänyt olla\nhänen seurassaan, koska kuuli hänen tekevän poissaolevat ystävänsä\nnaurunalaisiksi. Ja lady Autumnin väitellessä hänen kanssaan jostakin\nvallankumouksen aikana sattuneesta tapauksesta hän vastasi sangen\nnärkästyneellä äänellä: \"Pyydän, rouva, sallikaa minun tietää asiasta,\nsillä olinhan tietenkin mukana siinä enemmän kuin te, joka istuitte\nsilloin hoitajattarenne sylissä.\"\n\n                                    (The Tatler, N:o 208.)\n                                    Suomentanut _O. Juurikoski_.\n\n\n\nJOSEPH ADDISON:\n\n\nSIR ROGER TEATTERISSA.\n\nYstäväni sir Roger de Coverley sanoi viimeksi tavatessamme toisemme\nkerhossa, että hänen teki kovasti mieli lähteä kanssani katsomaan uutta\nmurhenäytelmää, huomauttaen samalla, ettei hän ollut käynyt teatterissa\nkahteenkymmeneen vuoteen. \"Viimeksi näkemäni näytelmä oli\", kertoi sir\nRoger, \"_Komitea_, jota en olisi liioin mennyt katsomaan, ellei minulle\nolisi edeltäpäin sanottu, että se oli onnistunut Englannin kirkon\nhenkinen huvinäytelmä.\" Sitten hän ryhtyi tiedustelemaan, kuka tämä\n_Onneton Äiti_ oli; ja kuullessaan, että hän oli Hektorin leski, sir\nRoger sanoi, että hänen miehensä oli urhoollinen mies, ja että hän oli\nkoulupoikana lukenut hänen elämäkertansa sanakirjan lopusta. Sitten\nystäväni kysyi, eikö ollut jonkin verran vaarallista tulla myöhällä\nkotiin, jos nimittäin mohokit olisivat liikkeellä. \"Saat olla varma\",\nhän lausui, \"että uskoin eilen illalla joutuneeni heidän käsiinsä;\nsillä huomasin pari kolme rotevaa mustaa miestä, jotka tulivat\njäljessäni Fleet Streetin puoliväliin saakka ja jouduttivat askeleitaan\ntakanani samassa suhteessa kuin minä kiirehdin kulkuani päästäkseni\nheistä erilleni. Sinun täytyy tietää (hän jatkoi hymyillen) minun\nkuvitelleen, että heidän halutti metsästää minua; sillä mieleeni\nmuistuu eräs naapurissani asuva kunnon mies, jolle tehtiin samanlainen\nkepponen kuningas Kaarle II:n aikana, minkä tähden hän ei ole sen\nkoommin uskaltanut käydä kaupungissa. Olisin voinut antaa heille\nyllinkyllin tekemistä, jos heidän tarkoituksensa olisi ollut sellainen,\nsillä olenhan vanha kettujen metsästäjä; olisin mutkitellut ja\npiilotellut ja tehnyt tuhansia temppuja, joita he eivät ole konsanaan\naikaisemmin nähneet.\" Sir Roger lisäsi, että jos noilla herrasmiehillä\noli sellaisia aikeita, niin ne eivät oikein luonnistuneet; \"sillä minä\nkiidätin heidät (hän kertoi) Norfolk Streetin päähän, jossa pujahdin\nkulman taakse ja pääsin suojaan asuntooni ennen, kuin he osasivat\nkuvitellakaan, mihin oikeastaan hävisin. Mutta (hän jatkoi), jos\nkapteeni Sentry liittyy seuraamme huomenillalla, ja jos te molemmat\ntulette luokseni neljän tienoilla, niin että ehdimme perille ennen,\nkuin sali on täysi, niin varaan vaununi odottamaan teitä, koskapa John\nilmoitti saaneensa etupyörät korjatuiksi.\"\n\nKapteeni, joka ei laiminlyönyt tapaamistani siellä määräaikana, sanoi\nsir Rogerille, ettei tämän tarvinnut pelätä mitään, sillä hän oli\nvyöttänyt kupeelleen saman miekan, jota hän oli käyttänyt Steenkirkin\ntaistelussa. Sir Rogerin palvelijat ja muiden muassa minun vanha\nystäväni, hovimestari, olivat, kuten huomasin, aseistautuneet tukevilla\ntammisauvoilla, ollakseen isäntänsä saattueena tässä tilaisuudessa.\nSijoitettuamme hänet vaunuihin, joihin minä asetuin hänen vasemmalle\npuolelleen, kapteeni hänen eteensä, ja hovimestari lakeijoineen\ntaaksemme, me veimme hänet turvallisesti teatteriin, jossa, astuttuamme\nhyvässä järjestyksessä ovelle, kapteeni ja minä menimme sisään hänen\nkanssaan ja sijoitimme hänet väliimme permantopaikalle. Heti kun sali\ntäyttyi ja kynttilät sytytettiin, vanha ystäväni nousi seisomaan ja\nsilmäili ympärilleen, katseessa mielihyvää, jota ihmisrakkauden\nherkistämä sydän sisimmässään luonnollisesti tuntee nähdessään suuren\nihmisjoukon, jota hallitsee sopusoinnun henki ja joka osallistuu saman\nja yhteisen huvituksen nauttimiseen. Vanhuksen seisoessa keskellä\npermantoa en voinut muuta kuin kuvitella mielessäni, että hän oli\nvarsin sopiva keskipiste vakavalle kuulijakunnalle. Pyrrhoksen astuessa\nnäyttämölle hän sanoi, ettei hän uskonut itsensä Ranskan kuninkaankaan\nosaavan tepastella pöyhkeämmin. Kuuntelin todellakin hyvin\ntarkkaavaisesti vanhan ystäväni huomautuksia, koska ne olivat\nmielestäni luonnollisen arvostelun näytteitä, ja kuulin mielihyvällä\nhänen sanovan melkeinpä jokaisen näytöksen lopussa, ettei hän osannut\nkuvitellakaan, millä tavalla näytelmä päättyisi. Hän näytti olevan\nsuuresti kiinnostunut ensin Andromakhen kohtaloon ja hiukan myöhemmin\nyhtä läheisesti Hermioneen, samalla kuin hänen mieltään askarrutti\näärimmäisen kiinteästi ajatus, miten Pyrrhoksen lopuksi kävisi.\n\nKun sir Roger näki Andromakhen itsepäisesti torjuvan luotaan\ntungettelevaa kosijaansa, hän kuiskasi korvaani olevansa varma, ettei\nAndromakhe huolisi hänestä milloinkaan; mihin hän lisäsi tavallista\nsyvemmin närkästyneenä: \"Ette voi kuvitella, sir, mitä on olla\ntekemisissä lesken kanssa.\" Kun Pyrrhos myöhemmin uhkaa jättää hänet,\nvanhus ravisti päätään ja mutisi itsekseen: \"Tee se, jos voit.\" Tämä\nkohta teki niin syvän vaikutuksen ystäväni mielikuvitukseen, että hän\nkolmannen näytöksen lopussa, kun ajattelin jotakin muuta, kuiskasi\nkorvaani: \"Lesket, sir, ovat maailman juonikkaimpia ihmisiä. Mutta\nsanokaahan (hän jatkoi), te kun olette arvostelija, onko tämä näytelmä\nteidän draamallisten sääntöjenne mukainen, joiksi te niitä nimitätte?\nPitääkö näytelmän henkilöiden aina puhua ymmärrettävästi? Tässä\nnäytelmässä ei ole ainoatakaan lausetta, jonka tarkoitusta en\nkäsittäisi.\"\n\nNeljäs näytös alkoi kaikeksi onneksi ennen, kuin ehdin vastata vanhalle\nherralle. \"Jahah\", hän virkkoi, istuutuen mielihyvällä tuoliinsa, \"nyt\nme kai saamme nähdä Hektorin haamun.\" Sitten hän kävi jälleen\ntarkkaavaiseksi ja innostui tämän tästä ylistelemään leskeä. Kerran hän\ntosin hiukan erehtyi erään hovipojan suhteen, jota hän, pojan astuessa\nnäyttämölle, luuli Astyanaksiksi; mutta sen hän korjasi sukkelaan,\nsamalla kuitenkin tunnustaen, että tuon pikku pojan näkeminen olisi\nhäntä suuresti ilahduttanut, \"koska\", hän lisäsi, \"hänen täytyi\nkuvauksista päättäen olla varsin kaunis ja suloinen lapsi\". Hermionen\npoistuessa uhaten Pyrrhosta taputettiin katsomossa äänekkäästi, mihin\nsir Roger lisäsi: \"Kunniani kautta, mokomakin nuori irstailija!\"\n\nKatsomossa oli näytöksien aikana huomattavan hiljaista ja äänetöntä,\nminkä tähden yleisö väliajoilla luonnollisesti käytti tilaisuutta\nhyväkseen lausuakseen mielipiteitään näyttelijöistä ja heidän osistaan.\nKuullessaan erään ryhmän kiittävän Orestesta sir Roger puuttui\npuheeseen ja sanoi heille, että hänen mielestään Oresteen ystävä\nPylades oli hyvin järkevä mies. Kun he myöhemmin osoittivat suosiotaan\nPyrrhokselle, sir Roger sekaantui asiaan toisen kerran: \"Ja sallikaa\nminun sanoa teille (hän huomautti), että minä pidän tuosta vanhasta\nmiehestä, jolla on poskiparta, aivan yhtä paljon kuin kaikista\nmuistakin, vaikka hän puhuukin vähän.\" Nähdessään parin kolmen\nhulivilin, jotka istuivat lähellämme, kumartuvan tarkkaavaisesti sir\nRogeriin päin ja peläten heidän tekevän vanhukselle jonkin kepposen,\nkapteeni Sentry kosketti tätä olkapäähän ja kuiskaili hänen korvaansa\nviidennen näytöksen alkamiseen saakka. Sir Roger seurasi ihmeteltävän\ntarkkaavaisesti Oresteen kertomusta Pyrrhoksen kuolemasta, ja kun\nselostus päättyi, hän sanoi olevansa iloinen, ettei kuolemaa esitetty\nnäyttämöllä, sillä sehän oli kovin verinen toimitus. Nähdessään sitten\nOresteen raivokohtauksen hän kävi tavallista vakavammaksi ja katsoi\nolevan aihetta moralisoida (omalla tavallaan) huonosta omastatunnosta,\nlisäten, että \"Orestes näytti hulluudessaan aivan kuin näkevän\njotakin.\"\n\nOlimme tulleet teatteriin ensimmäisinä, ja niinpä myös poistuimme\nviimeisinä; sillä olimme päättäneet pitää tien avoinna vanhalle\nystävällemme, jonka emme tahtoneet joutuvan tyrkkivän ihmistungoksen\nkeskelle. Sir Roger käveli ulos täysin tyytyväisenä illan ohjelmaan, ja\nme saattelimme hänet kotiin samalla tavalla kuin olimme tuoneet hänet\nteatteriin; minun ollessani omasta puolestani ylen tyytyväinen ei vain\nnäkemämme oivallisen näytelmän esitykseen, vaan myös sen nautinnon\njohdosta, jota se oli tuottanut tuolle kunnon vanhukselle.\n\n                                 (The Spectator, n:o 335.)\n                                 Suomentanut _O. Juurikoski_.\n\n(_Komitea_, sir Robert Howardin näytelmä, oli hyvin suosittu\nrestauraation jälkeen. _Onneton äiti_ (Racinen _Andromaquen_ muunnos),\njonka on kirjoittanut Ambrose Phillips, esitettiin maaliskuun 17\npäivänä 1712 ja painettiin 1713. Steele kirjoitti prologin, Addison ja\nBudgell epilogin. \"Mohokit\" [_Mohawks_] olivat katurosvoja.)\n\n\n\n\nSAMUEL RICHARDSON.\n\n\nAddison ja Steele valmistivat hienolla sanataiteellaan ja sielullisten\nvaikutinten vaarinotolla tietä tulevalle taideromaanille. Defoe ei\nymmärtänyt heidän osviittojaan, vaan pysyi entisen pikareskiromaanin\nelämäkerrallisessa uomassa, ilman taiteellista pohjasuunnitelmaa. Hän\non kuitenkin keveä ja vuolas kertoja, joustavampi kuin Swift, jonka\nraskas proosa tähtääkin toisaalle. Varsinaisen taideromaanin perustaa\nSamuel Richardson (1689-1761) teoksillaan _Pamela eli hyveellisyyden\npalkka_ (Pamela or Vertue Rewarded, 1740), _Clarissa eli nuoren naisen\nhistoria_ (Clarissa; or, the History of a Young Lady, 1747-48) ja _Sir\nCharles Grandison_ (1753). Richardson oli puusepän poika, joka\nlukuhalusta meni (1706) kirjanpainajan oppiin, kun varat eivät\nmyöntäneet pääsyä papin uralle. 1719 hän perusti oman kirjapainon, sai\nsittemmin suorittaakseen alahuoneen painotyöt, ja kohosi lopuksi\n\"kuninkaan lainpainajan\" luottamusasemaan. Nuoruudesta saakka hän\nharrasti kaikenlaista kynäilyä, varsinkin kirjeiden kirjoittelua sekä\nhuvikseen että kirjoitustaidottomien, erittäinkin rakastuneiden\ntyttöjen pyynnöstä, jotka luottavaisesti turvautuivat pieneen, kilttiin\nkirjanpainajaan. Tämä hänen taitonsa tuli tunnetuksi ja eräs kustantaja\npyysi Richardsonia kirjoittamaan varsinaisen kirjekaavion oppimattomia\nihmisiä ja elämän eri tarpeita varten, minkä hän tekikin. Mutta tämän\ntyön varrella ja ilmeisesti tuntien Marivaux'n romaanin _Marianne_\n(jonka neljä ensimmäistä osaa oli ilmestynyt englanniksi jo 1736, ja\njonka juoni on pääkohdiltaan sama kuin _Pamelan_), Richardson tuli\najatelleeksi englantilaisten neitojen vastaavia tilanteita, heidän\njoskus hänelle purkamiaan huolia, sitä, kuinka läheisesti ja\nuskottavasti ne voisi esittää kirjeiden muodossa, ja kirjoitti niin\nensimmäisen teoksensa, joka pian tuli \"hyveen puolustuksena\" kuuluksi\nkoko sivistyneessä maailmassa. Se taitavuus, jolla Pamela väsyttää\nonkeensa tarttuneen kalan, on kuitenkin hiukan laskelmallista ja\nherättää epäilyksiä. Vapautuen näiden teosten kaavamaisesta\nmoraalisuudesta Richardson kirjoitti _Clarissan_, jossa hän kohoaa\ntodempaan ja samalla taiteellisempaan elämän ja ihmisten kuvaukseen.\nClarissa kuolee häneen kohdistuneen alhaisen rakkauden traagillisena,\nsielullisesti puhtaana uhrina, Hyveen ihanteena; hänen raiskaajansa\nLovelace, joka on restauraation tunnottoman, olemukseltaan\nja lahjoiltaan loistavan, mutta moraaliltaan harhautuneen\nelostelijaylimystön edustaja, omien tekojensa uhrina kaksintaistelussa.\nKun Lovelace vastoin Richardsonin odotusta, demoonisena, hypnotisoivana\nviettelijätyyppinä, herätti naismaailmassa romanttista, huokailevaa\nkiinnostusta, päätti kirjailija lahjoittaa lukijattarilleen todella\nihailua ansaitsevan miestyypin, _Sir Charles Grandisonin_, joka on\ngentlemanni myös moraaliltaan. Naiset eivät kuitenkaan välittäneet\ntästä sunnuntaikoulusankarista, vaan katsoivat edelleen Lovelacen\npuoleen. Näin oli pieni kirjanpainaja luonut romaanin, joka oli\nsekä sielullisesti että ulkonaisesti rakennettu taiteellisen\nperussuunnitelman mukaan.\n\n\n\nJUHLALLINEN ESIINTYMINEN.\n\n\nEilen lähdimme ajelulle parhaissa vaunuissa, komeihin uusiin livreihin\npuettujen Johnin, Abrahamin, Benjaminin ja Isaacin saattamina. Vaunut\noli puhdistettu ja silattu, ja valjaat olivat uudet, joten kaikki\nnäytti aivan uudelta. Mutta minulla ei ollut vaakunaa lisättäväksi\nrakkaan herrani ja puolisoni vaakunakilpeen, vaikka hän huomauttaessani\nhalvasta sukuperästäni leikillisesti virkkoi, että hänen teki kovin\nmieli liittää vaakunaansa minun puolestani hänen toiveihinsa viittaava\nöljypuunoksa. Minulla oli valkoinen, hopealla kukitettu pukuni, muhkea\npäähine, timanttikaulanauha, timanttikorvarenkaat ja muut, joista olen\nennen maininnut. Ja rakas puolisoni oli puettu hienoihin,\npitsitettyihin, sinisestä Padovan silkistä valmistettuihin liiveihin,\nuhkeaan, helmenväriseen, kultanappiseen ja kultareunaisilla\nnapinrei'illä varustettuun verkanuttuunsa, joka oli sisustettu\nvalkoisella silkillä. Sanoin olevani liian hieno ja olisin tahtonut\npanna pois muutamia jalokivistäni, mutta hän vastasi, että sitä\npidettäisiin loukkauksena hänen puolestaan minua kohtaan, joka olin\nhänen vaimonsa. Ja vaikka pelkäsin, että ihmiset näinkin ollen kyllä\npuhuisivat minusta halventavasti, hän sanoi kuitenkin mieluummin\nsallivansa heidän puhua mitä muuta tahansa kuin sitä, ettei hän muka\nasettaisi minua vaimonaan samalle tasolle kuin ketä vallasnaista\ntahansa, jonka hän olisi saattanut naida.\n\nNaapuriston vallasväki näkyi odottaneen meitä; ja seurakuntaa oli\npaljon koolla. Tulimme näet hiukan myöhään (vastoin minun tahtoani),\njoten astuessamme kirkonkäytävää pitkin hänen penkkiinsä katselijoita\nja kuiskailijoita oli paljon. Mutta rakas puolisoni käyttäytyi niin\nryhdikkään pelottomasti ja oli niin hilpeä ja kohtelias, että hän\ntuotti kunniaa omalle valinnallensa, sen sijaan että olisi osoittanut\nikäänkuin häpeävänsä sitä. Ja minä päätin miettiä yksinomaan päivän\nvelvollisuuksia; ja tämä aikomukseni ja kiitollisuuteni Jumalaa kohtaan\nhänen minulle osoittamastaan sanomattomasta armosta kiinnittivät siinä\nmäärin ajatukseni, että seurakunnan tuijotukset ja kuiskaukset\nhermostuttivat minua paljoa vähemmän kuin ne muuten olisivat tehneet.\n\nJumalanpalveluksen päätyttyä viivähdimme siihen asti, että kirkko\nmelkein tyhjeni; mutta ovilla ja pylväskäytävissä oli ulostullessamme\nsuuri joukko kansaa. Ja ilokseni sain kuulla paljon ylistyksiä sekä\nitsestäni että puvustani ja käytöksestäni enkä ainoatakaan\nepäkunnioituksen huomautusta tai merkkiä.\n\nHerra Martin, joka on naimaton, ja herrat Chambers, Arthur ja Brooks\nperheineen olivat kaikki saapuvilla, ja ennen vaunuihin astumistamme\ntulivat nuo neljä herrasmiestä luoksemme tervehtien meitä kumpaakin\nhyvin ystävällisesti ja kunnioittavasti. Rouva Arthur ja rouva Brooks\nsuvaitsivat onnitella minua hyvin sydämellisesti ja viimeksimainittu\nlausui: \"Puolisoni tuli, hyvä rouva, eräänä iltana luotanne ihastuneena\nesiintymistapaanne, jonka muuten tänä päivänä olette osoittanut olevan\nteille aivan luontaista.\"\n\n\"Teette minulle suuren kunnian, arvoisa rouva\", vastasin. \"Teidän\nasemassanne olevan rouvan hyväksyminen saattaa minut liiankin herkästi\ntuntemaan onneni.\"\n\nRakas puolisoni auttoi minut vaunuihin ja jäi juttelemaan sir Thomas\nAtkynsin kanssa (joka lausui hänelle ylen runsaasti kohteliaisuuksia ja\non hyvin muodollisuuksia noudattava herrasmies, vähän liiaksikin),\nluullakseni totuttaakseen minua vilkuilijoihin, mikä minua hiukan\nnolostutti; sillä minut jätettiin kuuntelemaan maalaisten ylistyksiä ja\nnäkemään heidän kerääntyvän vaunujen ympärille. Jotkut köyhät ihmiset\nanoivat minulta almua, ja viitaten Johnille sanoinkin: \"Jakakaa nuo\nrahat köyhille kirkon ulkoeteisessä ja käskekää heidän tulla luokseni\nhuomenaamulla, niin annan heille enemmän, kunhan eivät nyt minua\nhäiritse.\" Lahjoitin siis heille kaiken hopean mitä minulla oli, pari-,\nkolmekymmentä shillinkiä; ja tämä sai meluavat anojat vetäytymään\nloitommalle.\n\nHerra Martin tuli luokseni toiselle puolelle, nojaten ihan vaununovea\nvastaan, isäntäni yhä jutellessa sir Thomasin kanssa, jota hän ei\nvoinut jättää, ja sanoi: \"Kautta kaiken hyvän, te olette hurmannut koko\nkirkkoväen. Ei ole ainoatakaan, joka ei ylistäisi teitä. Naapurini\ntiesi paremmin kuin kukaan olisi voinut häntä neuvoa, kenen hän\nvalitsi. Vilkuilipa\", hän lisäsi, \"itse tuomiorovastikin teihin enemmän\nkuin kirjaansa.\"\n\n\"Oi, hyvä herra\", vastasin, \"puheenne on kovin rohkaisevaa heikolle\nmielelle!\" -- \"Vakuutan\", hän sanoi, \"etten lausu muuta kuin totuuden.\nMenisin huomispäivänä naimisiin, jos tietäisin saavani tytön, joka\nolisi edes puoleksi teidän arvoisenne. Te olette -- eikä minun tapani\nole liikoja ylistellä -- sukupuolenne kaunistus, puolisollenne\nkunniaksi, ja tuotatte arvonantoa uskonnolle. Jokainen sanoo niin;\nsillä teidän hurskautenne on vaikuttanut ylentävästi koko\nkirkkoväkeen.\"\n\nHänen lopetettuaan puheensa tuli itse tuomiorovasti minua onnittelemaan\nsanoen, että niin kunnollisen rouvashenkilön käytös vaikuttaisi\nkohottavasti koko seurakuntaan ja olisi rohkaisuna hänelle itselleen.\n\n\"Olette perin ystävällinen, hyvä rovasti\", vastasin; \"toivon voivani\nkäyttäytyä niiden oivallisten opetusten mukaisesti, joita minulla on\nilo saada niin ansiokkaalta pappismieheltä.\" Sitten sir Thomas kääntyi\npuhuttelemaan minua, puolisoni astuessa vaunuihin, ja sanoi: \"Pyydän\nanteeksi, hyvä rouva, että viivytin teidän arvoisaa aviomiestänne;\nmutta vakuuttelin hänelle, että hän on maailman onnellisin mies.\"\nKumarsin hänelle; mutta en olisi suinkaan toivonut hänen pakottavan\nminua istumaan pitempää aikaa näin jokaisen huomion esineenä, mikä\nkaikesta ponnistelustani huolimatta kiusasi minua aikalailla.\n\nHerra Martin sanoi isännälleni: \"Jos tulisitte kirkkoon joka sunnuntai\nihastuttavan rouvanne kanssa, en jäisi koskaan pois, ja hän olisi\nhyvänä esimerkkinä kaikille paikkakuntalaisille.\"\n\n\"Oi, rakas puolisoni\", virkoin minä, \"ette tiedäkään, kuinka suuressa\nkiitollisuudenvelassa olen herra Martinille. Hän on ystävällisillä\nlauseillaan rohkaissut minua katsahtamaan ympärilleni riemumielin ja\nkiitollisin sydämin.\"\n\nIsäntäni sanoi: \"Armas kyyhkyseni, olen samoin kuin sinäkin perin\nkiitollinen hyvälle ystävälleni herra Martinille.\" Ja hän lausui\nhänelle: \"Me tahdomme uutterasti käydä kirkossa ja kaikkialla\nmuuallakin, missä meillä on ilo tavata herra Martin.\"\n\nHerra Martin sanoi: \"Olette todella onnellinen mies, ja luulenpa\naviopuolisonne esimerkin tehneen teidät kohteliaammaksi ja\nauliimmaksikin kuin millaisena teitä koskaan ennen olen nähnyt,\nvaikk'emme milloinkaan ole teitä epäkohteliaanakaan pitäneet.\" Sitten\nhän kumarsi ja meni omille vaunuillensa; ja pois ajaessamme kansa\nsiunasi meitä hartaasti ja nimitti ihastuttavaksi pariksi.\n\n             (Pamela naimisissa.) Suomentanut _Walfrid Hedman_.\n             (Julkaistu Arvi A. Karisto Oy:n suosiollisella luvalla.)\n\n\n\nLOVELACEN KUOLEMA -- KÄÄNNÖS F. J. DE LA TOURIN KIRJEESTÄ.\n\n\n                 Herra John Relford, Soho Squaren lähellä, Lontoossa.\n\n                                         Trent, joulukuun 18 p., u.a.\n\nSir, -- minulla on surullisia uutisia ilmoitettavana Teille herra\nLovelacen määräyksestä. Hän näytti minulle Teille kirjoittamansa\nkirjeen ennenkuin sulki sen, ilmaisten, että hänen piti tavata eversti\nMorden 15. päivänä. Ja koska niin hyvin tunnette tämän tapaamisen syyn,\nen puhu siitä tässä mitään.\n\nOlin huolehtinut siitä, että läheisyydessä oli välskäri ja hänen\napulaisensa, joille, otettuani heiltä vaitiolon lupauksen, olin\nilmaissut asian (minun kuitenkaan tunnustamatta sitä asianomaisille\npäähenkilöille), niin että heillä oli mukanaan sidetarpeita ja kaikkea,\nmitä voitiin tarvita. Sillä minä tunsin hyvin herrani pelottomuuden ja\ntaitavuuden; ja olin kuullut toisen luonteenlaadusta; ja tiesin heidän\nkatkerasti vihaavan toisiaan. Pienet ajelurattaat ja kummankin herran\nlakeija odottivat jonkin matkan päässä.\n\nMolemmat herrat saapuivat täsmälleen määräaikana: heillä oli seurassaan\nherra Margate (everstin palvelija) ja minä. He olivat antaneet\nmääräyksensä edellisenä iltana, ja uudistivat ne nyt toistensa kuullen,\nettä meidän oli noudatettava ehdotonta puolueettomuutta heidän\nsuhteensa; ja että, jos toinen kaatui, meidän piti kummankin,\nvälttämättömään avunantoon tahi paluumatkaan nähden, katsoa olevansa\neloonjääneen palvelija ja täyttää hänen käskynsä sen mukaisesti.\n\nLausuttuaan joitakin kohteliaisuuksia molemmat herrat riisuivat\ntakkinsa ja liivinsä suurimmalla mielentyyneydellä, mitä olen konsanaan\nnähnyt, ja vetivät miekkansa.\n\nHe väistivät yhtä valppaasti useita pistoja. Minun herrani pani\nensimmäisenä veren vuotamaan, tehden vimmatun piston, joka, kun\nvastustaja äkkiä kääntymällä pelastui tulemasta suoraan lävistetyksi,\nhaavoitti tätä oikean kyljen lihaksiin, minkä kohdan, koska se oli\naivan vartalon sivussa, miekka sivalsi irti; mutta, ennenkuin herrani\nehti suojata itseään, eversti vuorostaan suuntasi piston hänen\nvasempaan käsivarteensa, sisäpuolelle, lähelle kainaloa; ja kun miekan\ntiestä (pisto viilsi ohimennen haavan rintaan) vuosi runsaasti verta,\nniin eversti lausui: Sir, luulen tämän jo riittävän teille.\n\nHerrani vannoi J--lan nimeen, ettei hänelle ollut tapahtunut mitään\nvahinkoa: tuo oli vain neulanpisto; ja syöksi miekkansa uudelleen\nvastustajaansa kohti, joka kietaisi sen hämmästyttävän taitavasti\nkainaloonsa, ja upotti oman miekkansa rakkaan herrani ruumiiseen;\nhän kaatui heti, sanoen: Onni on teidän puolellanne, sir -- oi,\nClarissa-rakkaani! -- nyt sinä olet --. Itsekseen hän vielä lausui\nkolme neljä sanaa. Miekka putosi hänen kädestään. Herra Morden heitti\nomansa maahan ja riensi hänen luokseen, sanoen ranskaksi: Ah, monsieur,\nte kuolette! -- rukoilkaa Jumalalta armoa!\n\nMe annoimme sovitun merkin lakeijoille; ja he välskäreille, jotka\ntulivat heti luoksemme.\n\nEversti Morden oli, kuten huomasin, liiankin tottunut tähän veriseen\ntoimitukseen, sillä avustaessaan välskäreitä hän oli niin tyyni, kuin\nmitään tavallisuudesta poikkeavaa ei olisi tapahtunutkaan, vaikka hänen\nomasta haavastaan vuosi runsaasti verta. Minun rakas herrani pyörtyi\nkaksi tahi kolme kertaa, ja oksensi sitä paitsi verta.\n\nJoka tapauksessa he saivat verenvuodon toistaiseksi lakkaamaan; ja me\nautoimme hänet ajoneuvoihin; ja sitten eversti salli sitoa oman\nhaavansa, ja näytti olevan hämmästynyt sen johdosta, että herrani oli\naina välillä (kyetessään puhumaan ja riuhtoilemaan) äärimmäisen raju.\n-- Mies parka! hän oli ollut aivan varma voitostaan!\n\nEversti tahtoi, vastoin välskärien neuvoa, nousta hevosen selkään\nmennäkseen Venetsian alueelle, ja ojensi minulle anteliaasti kukkaron,\njossa oli kultarahoja, välskärien vaivojen palkitsemiseksi; lausuen\ntoivomuksen, että antaisin lahjan myös lakeijoille ja pitäisin itse\nloput, merkkinä hänen tyytyväisyydestään käytökseeni ja herraani\nkohdistamaani huolenpitoon ja hellyyteen.\n\nVälskärit sanoivat hänelle, ettei herrani eläisi iltaan saakka.\n\nKun eversti sanoi hänelle jäähyväiset, herra Lovelace lausui: Te olette\nhyvin kostanut tuon rakkaan olennon puolesta.\n\nNiin olen, sir, herra Morden vastasi: ja ehkäpä olen pahoillani, että\nhaastoitte minut tähän minun ollessani kahden vaiheilla, tottelisinko\nvai enkö tuota armasta enkeliä.\n\nKohtalo on näin tahtonut! herrani lausui -- kirottu kohtalo! -- sillä\nmuuten tätä ei olisi tapahtunutkaan! -- mutta todistakaa te kaikki,\nettä minä olen kiusannut kohtaloani ja että myönnän saaneeni häviöni\nkunnianmiehen kädestä.\n\nSir, puhui eversti rippi-isän hartaudella (puristaen herra Lovelacen\nkättä), käyttäkää hyväksenne nämä muutamat nopeasti häipyvät hetket, ja\nuskokaa itsenne Jumalan huomaan.\n\nJa niin hän ratsasti pois.\n\nAjoneuvot, joissa herrani lepäsi, etenivät hitaasti; mutta niiden\nheilahtelu sai hänen molemmat haavansa uudelleen vuotamaan; ja oli\nhyvin vaikeata saada verentulo jälleen lakkaamaan.\n\nSaimme hänet hengissä lähimpään mökkiin; ja hän käski minua\ntoimittamaan Teille paketin, jonka täten sinetöitynä lähetän; ja pyysi\nminua kirjeessä selostamaan Teille tämän onnettoman tapauksen\nyksityiskohdat, ja kiittämään Teitä hänen nimessään kaikesta häntä\nkohtaan osoittamastanne hyvyydestä ja ystävyydestä.\n\nVastoin kaikkia odotuksia hän eli yön; mutta kärsi kovia tuskia, yhtä\npaljon maltittomuutensa ja häntä kohdanneen pettymyksen kuin\nhaavojensakin takia; sillä hänestä näytti olevan varsin vastenmielistä\nkuolla.\n\nViimeisten kahden tunnin kuluessa hän väliin houraili; ja huusi\nsilloin, ikäänkuin hän olisi nähnyt hirveän aaveen: Viekää hänet pois!\nViekää hänet pois! mainitsematta kuitenkaan kenenkään nimeä. Ja välistä\nhän ylisti jotakin naista (arvatenkin samaa Clarissaa, jota hän oli\nmuistanut kuolinhaavan saadessaan), käyttäen nimityksiä: Teidän\nsuloinen armonne! Jumalallinen olento! Kaunis kärsijä! -- ja kerran hän\nsanoi: Katso minun puoleeni, siunattu henki, katso minun puoleeni! --\nja vaikeni sitten; -- huulet kuitenkin liikkuen.\n\nYhdeksän aikana aamulla hän sai kouristuksia ja pyörtyi; ja kesti\nneljännestunnin, ennenkuin hän pääsi niistä.\n\nHänen viimeisiä katkonaisia sanojaan en saa jättää pois tästä, koska ne\nosoittavat äärimmäistä mielenrauhaa; mikä antanee jotakin lohdutusta\nhänen kunnioitettaville ystävilleen.\n\nSiunattu -- hän sanoi, kohdistaen puheensa epäilemättä taivaaseen,\nkoska hänen sammuvat silmänsä katsoivat ylöspäin -- vaikea kouristus\nesti häntä vähään aikaan sanomasta enempää -- mutta toivuttuaan hän\nlausui (kohottaen katseensa ja levitetyt kätensä) suurella hartaudella\njälleen sanan siunattu; -- sitten näyttäen kiihtyneeltä hän puheli\nitsekseen, ettei häntä ymmärrettäisi; ja lausui lopuksi selvästi nämä\nkolme sanaa,\n             TÄMÄ OLKOON SOVITUS!\nja sitten, pään vaipuessa pielukselle, hän heitti henkensä noin puoli\nyksitoista.\n\nTuskinpa hän, herra parkani! oli tullut ajatelleeksi loppunsa olevan\nnäin lähellä; eikä siis ollut antanut mitään määräyksiä ruumiistansa.\nMinä olen antanut ottaa pois sisälmykset, ja olen asettanut ruumiin\nerääseen hautaholviin, kunnes saan Englannista toimintamääräykset.\n\nTämä on suosionosoitus, jonka saaminen tuotti vaikeuksia; eikä sitä\nolisi myönnettykään, ellei vainaja olisi ollut ylhäinen englantilainen;\njota kansaa Itävallan kaikissa maaherrakunnissa täydellä syyllä\nkunnioitetaan -- sillä hän oli kieltäytynyt vastaanottamasta\nhengellisiä palveluksia ja sakramentteja, katoliseen tapaan annettuina.\nMinä rukoilen Jumalaa: olkoon hänen sielunsa autuas!\n\nMinulla on ollut, hänen kuolemansa syyn takia, jonkin verran ikävyyksiä\nmyös täkäläisten viranomaisten taholta; joille on pitänyt tehdä\nvälttämättömät ilmoitukset tämän tapauksen johdosta. Ja se on maksanut\njonkin verran rahaa. Mistä, ja rakkaan herrani tavaroista, teen Teille\nuskollisesti tilin seuraavassa kirjeessäni. Ja siten, odottaen tässä\npaikassa Teidän määräyksiänne,\n                               minä olen, sir\n                    Teidän uskollisin ja kuuliaisin palvelijanne,\n                                          F. J. De la Tour.\n\n(Clarissa.) Suomentanut _O. Juurikoski_.\n\n\n\n\nHENRY FIELDING.\n\n\nSamuel Richardson toi Englannin romaaniin taiteellisen\nperussuunnitelman, pätevän psykologian ja naisellisen tunteellisuuden;\nhänen nuorempi aikalaisensa Henry Fielding (1707-51) toi siihen vielä\nenemmän: syvästi inhimillisen huumorin. Fielding oli kenraalin poika,\nvanhaa aatelia molempien vanhempainsa puolelta, kävi Etonin koulun\n(1719-25), jossa opetettiin vain klassillisia kieliä, opiskeli ranskaa\nomin päin, koetti karata erään nuoren perijättären kanssa, kirjoitti\nnäytelmän 1728, ja matkusti samana vuonna Leydeniin jatkamaan\nklassillisten kielten opiskelua. Kun tuhlaavainen isä lakkasi\navustamasta poikaansa, palasi tämä 1729 Lontooseen, jonka kahviloissa\npian herätti huomiota komealla olemuksellaan, älyllään ja\nelämänhalullaan. Hän rupeaa toimimaan näytelmäkirjailijana ja\nteatterimiehenä, kirjoittaen vuoteen 1737 mennessä tusinan verran\nhuvinäytelmiä ja tullen teatterin omistajaksi. Näissä hänen sanontansa\nja luonnehtimiskykynsä teroittui ja kehittyi. Hänen satiirisista\nletkauksistaan suuttunut whigihallitus alisti 1737 kaikki näytelmät\nennakkosensuurin alaisiksi ja sulki muut teatterit paitsi Covent\nGardenia ja Drury Lanea. Fielding, joka oli mennyt 1735 naimisiin ja\nsaanut 1500 punnan myötäjäiset, ryhtyi nyt lukemaan lakia, valmistuen\n1740, ja samanaikaisesti julkaisemaan _Taistelija_ (The Champion)\nnimistä lehteä, jossa hyökkäili pääministeri Walpolea vastaan ja\nopetteli kirjoittamaan sujuvaa, eloisaa proosaa. Närkästyneenä\n_Pamelan_ liian katkismusmaisesta moraalisuudesta hän ryhtyi\nkirjoittamaan siitä parodiaa, ottaen päähenkilökseen Pamelan veljen\nJosephin, ja juoneksi hänen emäntänsä lady Boobyn (= tolvana; Pamelan\nahdistelija ja sittemmin puoliso oli nimeltään \"lordi B.\") hyökkäilyt\nhänen siveyttänsä vastaan. Näin syntyy Englannin kirjallisuuden\nensimmäinen suuri humoristinen romaani _Joseph Andrews_ (1742). Sitä\nkirjoittaessaan Fielding kiinnostui kuvaamaan uutta erikoishenkilöänsä,\npastori Abraham Adamsia, josta tulee Don Quixoten linjalle kohoava\nsinisilmäisen viattomuuden ja aina selkäänsä saavan hyväuskoisuuden\nkuolematon sankari. Satiirinsa hän kohdistaa -- ei Pamelan siveyteen,\nvaan hänen nousukasmaiseen käsitykseensä uudesta asemastaan. Seuraavana\nvuonna hän julkaisi _Sekalaisia_ (Miscellanies) nimisen kokoelman\nvanhempia tuotteitaan, joihin sisältyy mm. romaani _Jonathan Wild_, ja\nkeskeytti sitten romaanituotantonsa aina vuoteen 1749 saakka, toimien,\npoliitikkona ja sanomalehtimiehenä. 1748 hänet nimitettiin\nrauhantuomariksi. Seuraavana vuonna ilmestyi sitten hänen toinen suuri\nromaaninsa, _Tom Jonesin, löytölapsen, historia_ (The History of Tom\nJones, a Foundling, 1749), leveä, värikäs maalaus hänen aikansa\nEnglannista, maaseudulta ja Lontoosta, alhaison, porvarien ja ylimystön\npiiristä, täynnä jyvälleen sattuneita tyyppejä (paras niistä\nmaatilanomistaja Western), naturalistinen, realistinen ja romanttinen\nsamalla kertaa, kerrottu verrattoman hyväntuulisesti. Tämä kirja on\nEnglannin vastaisen romaanin perusteos. Jo verraten nuorena, _Joseph\nAndrewsin_ vuosina, Fielding sairastui kolotukseen, joka sittemmin\ntuotti hänelle suuria kärsimyksiä, _Amelia_-romaanista (1751) on jo\ntaudin, huolien ja liikarasituksen vuoksi _Tom Jonesin_ iloinen nauru\nkadonnut, joskaan kuvauksen kohteet, silloisen maaseudun elämän\nepäinhimilliset puolet, eivät olleet omiaan ilahduttamaan.\nRauhantuomarinvirkansa Fielding hoiti nuhteettomasti ja tarmokkaasti,\nvaikuttaen aina ympäristöönsä komealla, miehekkäällä olemuksellaan.\n1?54 hän matkusti Lissaboniin, saadakseen etelän ilmanalassa\nhuojennusta taudilleen, ja kuoli siellä samana vuonna. Hänen kohdallaan\nEnglannin kirjallisuus lopullisesti kääntyy näytelmästä ja runoudesta\nromaaniksi.\n\n\n\nPASTORI ADAMSIN JA PASTORI TRULLIBERIN KESKUSTELU\n\n\nPastori Adams saapui Trulliberin kotiin, jossa hän tapasi tämän\npaitahihasillaan, esiliina vyöllä ja kiulu kädessä juuri tulossa\nsikojansa ruokkimasta. Herra Trulliber oli näet sunnuntaisin pappi,\nmutta viikon kuutena arkipäivänä pikemminkin maanviljelijä. Hänellä oli\noma pieni peltotilkku ja sitä paitsi melkoista isompi alue vuokramaata.\nHänen vaimonsa lypsi hänen lehmänsä, hoiti maitotaloutta ja kuljetti\nvoita ja munia torille myytäväksi. Sioista sai etupäässä pastori itse\nhuolehtia, ja hyvin hän niitä hoitelikin kotona ja kuljetti\nmarkkinoille. Näissä tilaisuuksissa hän sai kuulla monta leikinlaskua,\nkoska hänen oma, runsaan oluen käytön lihottama ruhonsa melkein veti\nvertoja noille myytäville röhkijöille. Hän oli tosiaan pyylevimpiä\nmiehiä mitä koskaan näkee ja olisi voinut ilman keinotekoisia\ntäytepöhöjä esittää sir John Falstaffin osaa. Sitä paitsi lisäsi hänen\nlyhyt vartensa melkoisesti vatsan pyöreyttä, joten hänen varjonsa\nulottui melkein yhtä korkealle hänen maatessaan selällään kuin hänen\nseisoessaan. Hänen äänensä oli kova ja käheä, lausuminen tavattoman\nleveätä. Päällepäätteeksi hänellä oli kävellessään hanhen arvokkuus,\nmutta hän astui hitaammin.\n\nKun herra Trulliberille ilmoitettiin, että joku halusi häntä puhutella,\ntempaisi hän heti esiliinan vyötäisiltään ja pukeutui vanhaan\nyönuttuun, jossa asussa hän aina kotonansa otti vieraitansa vastaan.\nHänen vaimonsa oli ilmoittaessaan hänelle herra Adamsin tulosta tehnyt\npienen erehdyksen, kun oli sanonut puolisolleen luulevansa miehen\ntulleen tekemään siankauppaa. Tämä otaksuma sai herra Trulliberin mitä\nkiireimmiten rientämään vieraansa luo. Tuskin hän oli nähnyt Adamsin,\nkun hän vähääkään epäilemättä, ettei tulija saapunut vaimon otaksumassa\ntarkoituksessa, sanoi hänelle:\n\n\"Tulitte perin sopivaan aikaan; odotin juuri ostajaa tänä iltapäivänä\",\nja lisäsi, että siat olivat kaikki puhdasrotuisia ja lihavia, ja\npainoivat yli kaksikymmentä leiviskää kappale.\n\nAdams vastasi: \"En luullut teidän minua tuntevan.\"\n\n\"Tunnen, tunnen niinkin\", toimitti Trulliber, \"olenhan nähnyt teidät\nusein markkinoilla. Ka, emmehän tosiaankaan ole ensi kertaa kaupoissa,\nhyvä mies. Niin, niin\", hän innostui, \"muistan kasvonne varsin hyvin,\nmutta en virka sanaakaan enempää ennenkuin olette nähnyt elukat, vaikka\nen ole koskaan myynyt teille kylkisilavaa ja liikkiöitä sellaisista\npossuista kuin minulla nyt on läävässäni.\"\n\nSitten hän ihan väkisin laahasi Adamsin sikolättiin, johon tosiaan ei\nollut enempää kuin pari askelta hänen päivähuoneensa ikkunasta. Tuskin\nhe olivat saapuneet sinne, kun hän huudahti: \"Koetelkaahan niitä!\nAstukaa sisään, ystäväni! Kernaasti saatte niitä koetella, ostatte tai\nette.\" Näin sanoen hän avattuaan oven työnsi Adamsin läävään vaatien\nhäntä koettelemaan niitä eikä luvannut ennen puhua hänelle sanaakaan.\n\nAdamsin, jonka luontainen mukautuvaisuus oli vapaa kaikesta\nteennäisestä, täytyi noudattaa hänen mieltänsä ennenkuin hänen\nsallittiin mitään selittää. Mutta kun hän tarttui sian saparoon,\nponnahti äksy eläin liikkeelle niin äkkiä, että kaatoi Adams-paran\npitkin pituuttaan kuraan. Sen sijaan että olisi auttanut häntä\nTrulliber purskahti nauruun ja astuen lättiin sanoi Adamsille hiukan\npilkallisesti: \"Ka, ettekö osaa käsitellä sikaa?\" ja aikoi tarttua itse\ntoiseen elukkaan.\n\nMutta Adams, joka mielestään oli mennyt kohteliaisuudessa jo kyllin\npitkälle, siirtyi heti jaloilleen päästyänsä eläinten ulottuvilta ja\nhuudahti: \"Nihil habeo cum porcis. [Minulla ei ole sikojen kanssa\nmitään tekemistä.] Olen pappismies, hyvä herra, enkä ole tullut sikoja\nostamaan.\"\n\nTrulliber vastasi olevansa pahoillaan erehdyksestä, mutta sanoi sen\nvaimonsa syyksi, lisäten: \"Se on sellainen hupsu -- menettelee aina\nhullusti.\" Sitten hän pyysi vierastansa menemään sisään ruokkoamaan\nitseänsä ja sanoi sulkevansa lätin oven ja tulevansa perästä. Adams\npyysi lupaa kuivata päällystakkinsa, tekotukkansa ja hattunsa\ntakkavalkealla, ja siihen Trulliber suostui. Rouva Trulliber olisi\ntuonut hänelle vettä kasvojen pesua varten, mutta hänen aviomiehensä\nkäski hänen olla vaiti, mokomankin hupsun, koska muuten aiheuttaisi\nvielä uusia erehdyksiä, ja osoitti sitten Adamsin vesipumpulle. Adamsin\nollessa peseytymässä Trulliber, jossa hänen vieraansa ulkoasu ei\nherättänyt suurta arvonantoa, sulki salihuoneen oven ja opastaen hänet\nkeittiöön sanoi, että lasillinen juomaa ei kaiketikaan tekisi hänelle\npahaa, ja käski kuiskaten vaimonsa tuoda hiukan huonointa olutta.\n\nLyhyen äänettömyyden jälkeen Adams sanoi: \"Arvelen, hyvä herra, että jo\nhuomaatte olevani pappismies.\"\n\n\"Niin, niin\", äännähteli Trulliber irvistäen, \"huomaan, että teillä on\nkauhtanan tapainen, mutta en tohdi sanoa sitä edes kokonaiseksi.\"\n\nAdams vastasi: \"Se ei tosiaan ole parhaimpia, kun näet onnettomuudeksi\nsatuin repäisemään sen kymmenen vuotta sitten astuessani aidan yli.\"\n\nPalatessaan tuomaan juomaa rouva Trulliber virkkoi puolisolleen, että\nvieras herra varmaankin oli matkustaja ja ehkä mielellään hiukan\nhaukkaisi. Trulliber käski hänen hillitä röyhkeän kielensä ja kysyi\nhäneltä, matkustelivatko pappismiehet hevosetta, ja lisäsi, että\ntällä herralla ei kaiketi ollut hevosta, koska hänellä ei ollut\nratsastussaappaita. \"On, hyvä herra, on minulla hevonen\", vastasi\nAdams, \"mutta olen jättänyt sen jälkeeni.\"\n\n\"Se ilahduttaa minua\", sanoi Trulliber, \"sillä vakuutan teille, etten\nmielelläni näe pappismiesten taivaltavan jalkaisin. Se ei ole sopivaa\neikä heidän säätynsä arvon mukaista.\"\n\nNyt Trulliber piti pitkän puheen säädyn tai pikemminkin pappiskauhtanan\narvosta, mutta sitä puhetta ei juuri kannata kertoa. Sillä välin oli\nvaimo kattanut pöydän ja asettanut sille puurovadin hänen\nsuuruksekseen.\n\nSitten Trulliber sanoi pastorillemme: \"En tiedä, ystäväni, kuinka\nsatuitte tulemaan luokseni; mutta kun nyt kerran olette täällä, niin\njos katsotte hyväksi syödä suupalan, voitte tehdä sen.\"\n\nAdams otti tarjouksen vastaan, ja molemmat pastorit istuivat pöytään\nrouva Trulliberin seisoessa miehensä tuolin takana palvelemassa, kuten\nnäkyi olevan hänen tapansa. Trulliber söi hyvällä ruokahalulla, mutta\npisti tuskin mitään suuhunsa tekemättä muistutuksia vaimonsa\nkeittotaidosta. Kaiken tämän emäntä-poloinen sieti kärsivällisesti. Hän\nihaili todellakin niin ehdottomasti miehensä suuruutta ja tärkeyttä,\njosta sai monesti vihjauksia hänen omasta suustansa, että\npalvomisessaan melkein piti tätä erehtymättömänä. Totta puhuen pastori\noli harjoittanut häntä useammalla kuin yhdellä tavalla; tuo hurskas\nnainen oli saanut niin paljon mieltä ylentävää opetusta puolisonsa\nsaarnoista, että oli päättänyt tyynesti vastaanottaa tämän maailman\nikävyydetkin. Alussa hän tosiaan oli ollut hiukan vastahakoinen, mutta\nmies oli jo aikoja sitten taltuttanut hänet. Osittain se johtui vaimon\nrakkaudesta ja pelosta, osittain hänen hurskaudestaan, miehen itselleen\nsuomasta ja siitäkin kunnioituksesta, jota tämä sai pitäjäläisten\npuolelta.\n\nSanalla sanoen rouva Trulliber oli ehdottomasti alistunut ja palvoi nyt\npuolisoansa niinkuin Saara Abrahamia, nimittäen häntä mestariksi,\njoskaan ei herraksi. Heidän aterialla ollessaan mies antoi hänelle\nuuden todistuksen suuruudestaan; sillä kun vaimo oli juuri ojentanut\noluthaarikan Adamsille, Trulliber sieppasi sen tämän kädestä\nhuudahtaen:\n\n\"Minä pyysin ensin!\" ja latkaisi juoman. Adams kielsi niin tapahtuneen,\nja vetosi vaimoon, joka ei kuitenkaan, vaikka hänen omatuntonsa oli\nAdamsin puolella, uskaltanut vastustaa miestänsä. ja Trulliber sanoi:\n\"Ei, hyvä herra, ei; en olisi ollut niin tyly, että olisin ottanut\nhaarikkaa teiltä, jos olisitte pyytänyt ensiksi; mutta halusin\nosoittaa teille olevani parempi mies meistä molemmista; en sallisi\nkuningaskunnan parhaimmankaan uroon omassa talossani juoda ennen minua,\nkun minä pyydän ensiksi.\"\n\nHeti kun he olivat lopettaneet aamiaisensa, aloitti Adams seuraavaan\ntapaan: \"Hyvä herra, on kaiketi jo aika, että ilmoitan teille käyntini\ntarkoituksen. Olen matkustaja ja kuljen tästä ohi kahden nuoren\nhenkilön, nuorukaisen ja neitosen seurassa, molemmat omasta\nseurakunnastani, jonne matkamme pitää. Pysähdyimme tähän pitäjään\nerääseen majataloon, josta minut osoitettiin teidän luoksenne, koska\ntoimitte täällä kappalaisena.\"\n\n\"Vaikka olen vain kappalainen\", sanoi Trulliber, \"luulen silti olevani\nyhtä hyvinvoipa kuin itse kirkkoherra tai kenties naapuripitäjän\nrovastikin. Luullakseni voisin ostaa heidät molemmat.\"\n\n\"Hyvä herra\", virkkoi Adams, \"se ilahduttaa minua. Asiani on nyt se,\nettä kun erilaisten tapausten vuoksi olemme menettäneet rahamme emmekä\nkykene suorittamaan seitsemän shillingin laskuamme, niin pyydän teitä\nauttamaan minua lainaamalla nuo seitsemän shillinkiä ja ehkä niiden\nlisäksi vielä toiset seitsemän, jotka kyllä maksan teille takaisin.\nMutta vaikka en maksaisikaan, niin varmaankin te mielihyvällä käytätte\ntällaista tilaisuutta tallettaaksenne itsellenne aarteita parempaan\npaikkaan kuin mitä tämä maailma tarjoo?\"\n\nAjatelkaamme, että muukalainen, joka asiakkaaksi otaksuttuna astuu\nlakimiehen toimistoon, esittääkin tätä vastaan kannekirjan, kun toisen\nkämmen jo syyhyy asiamiespalkkion toivosta. Ajatelkaamme apteekkaria,\njolle komeissa vaunuissa ajava, etevä ja kuuluisa lääkäri ojentaa\nhänelle itselleen aiotun lääkejuoman reseptin, sen sijaan että\nkirjoittaisi lääkemääräyksen jollekulle potilaalle. Ajatelkaamme, että\nministeri sievoisen pyöreän rahasumman asemesta kestitsisi lordi A:ta,\nsir B:tä tai junkkari C:tä tanakalla luudanvarrella. Ajatelkaamme, että\nsivilitoveri tai armeijassa palveleva kapteeni ansioiden, kunnian,\nkauneuden, herttaisuuden ja ihailun asemesta pauhaisi paheista,\nhäpeästä, rumuudesta, hupsuudesta ja halveksimisesta suojelijansa\nkorvaan. Ajatelkaamme, että muodinmukainen herrasmies ensi kerralla\nsuorittaisi hänelle liikkeenharjoittajan esittämän laskun tai että\nviimemainittu siinä tapauksessa vähentäisi siitä minkä on odotuksen\nvaralta merkinnyt liikaa. Sanalla sanoen: ajatelkaa ja otaksukaa mitä\ntahansa, niin ette koskaan voi kuvitella mitään sen kummastuksen\nvertaista, joka valtasi Trulliberin niin pian kuin Adams oli lopettanut\npuheensa. Jonkin aikaa hän tuijotteli äänettömänä, vilkuillen milloin\nAdamsiin, milloin vaimoonsa, toisinaan luoden silmänsä maahan,\ntoisinaan kohottaen ne taivasta kohti.\n\nVihdoin hän puhkesi puhumaan tähän tapaan: \"Hyvä herra, luulen\ntietäväni yhtä hyvin kuin joku toinenkin, mihin sijoitan pienet\naarteeni. Vaikka en liene yhtä vakavarainen kuin jotkut muut, kiitän\nJumalaa siitä, että olen tyytyväinen. Se on suurempi siunaus kuin\nrikkaudet, ja sen, jolle on suotu tyytyväisyyttä, ei tarvitse pyytää\nenempää. Vähään tyytyminen on suurempaa kuin koko maailman omistaminen;\nsillä sen voi omistaa olemalla tyytyväinen. Sijoittaa aarteeni! Mitäpä\nsiitä, missä sen ihmisen aarre on, jonka sydän asuu Herran sanassa.\nSiinä on kristityn aarre.\"\n\nKun Adams oli kuullut nämä sanat, vettyivät hänen silmänsä, ja tarttuen\nTrulliberia kädestä hän huudahti riemastuneena: \"Veliseni, taivaat\nsiunatkoot sitä sattumaa, joka johti askeleeni teidän luoksenne! Olisin\nkävellyt monta penikulmaa saadakseni jutella teidän kanssanne; ja\nuskokaa minua, pian käyn teitä toistamiseen tapaamassa. Mutta aavistan,\nettä ystäväni jo ihmettelevät viipymistäni. Suvaitkaa siis heti antaa\nminulle nuo rahat.\"\n\nSilloin Trulliber otti ankaran muodon ja huudahti: \"Ethän vain aio\nryöstää niitä minulta?\"\n\nTuon kuullessaan hänen vaimonsa purskahti kyyneliin, lankesi polvilleen\nja parkui: \"Oi, hyvä herra, älkää Jumalan tähden ryöstäkö mestariltani!\nMe olemme köyhää väkeä.\"\n\n\"Nouse ylös, sinä hupsu, ja mene omille askareillesi!\" sanoi Trulliber.\n\"Luuletko, että tämä mies tohtii panna henkeänsä alttiiksi! Hän on\nkerjäläinen eikä mikään rosvo.\"\n\n\"Aivan totta\", myönsi Adams.\n\n\"Toivoisin todellakin\", huudahti Trulliber, \"että piirikunnan esimies\nolisi täällä; toimittaisin sinut, maankiertäjän, rangaistuksi\nhävyttömyydestäsi. Vai vallan neljätoista shillinkiä! En anna sinulle\näyriäkään. En usko, että olet sen enempää pappismies kuin tuo nainen\ntuossa\" -- osoittaen vaimoansa; -- \"mutta jos olet, niin sinulta\npitäisi riistää kauhtanasi, kun tuolla tavoin juoksentelet pitkin\nmaapintaa.\"\n\n\"Teidän epäilyksenne annan anteeksi\", virkkoi Adams; \"mutta otaksuen,\netten olisi pappismies, olen kuitenkin veljenne, ja kristittynä, vielä\nenemmän pappina, teidän tulee auttaa minua hädässäni.\"\n\n\"Saarnaatko sinä minulle\", vastasi Trulliber, \"julkeatko neuvoa minua\nvelvollisuuteni täyttämisessä?\"\n\n\"Totisesti hullua\", huudahti rouva Trulliber, \"saarnata mestarilleni!\"\n\n\"Vaikene, vaimo\", tiuskaisi Trulliber. \"Sanon sinulle, ystäväni\", hän\nlisäsi kääntyen Adamsin puoleen, \"etten opi velvollisuuttani\nsinunlaisiltasi. Minä tiedän, mitä ihmisrakkaus on, paremmin kuin että\nheittelisin almuja maankiertäjille.\"\n\n\"Ja sitä paitsi jo vaivaishoitomaksut pakottavat meitä antamaan aika\npaljon almuja\", huomautti vaimo.\n\n\"Pyh, sinä olet hupsu! Vaivaisten maksut! Tuki sinä lörpöttelevä\nsuusi\", vastasi Trulliber, ja kääntyen sitten Adamsiin päin kieltäytyi\nantamasta mitään.\n\n\"Minua surettaa\", vastasi Adams, \"että sanotte tietävänne, mitä\nihmisrakkaus on, vaikka ette sitä paremmin harjoita. Minun täytyy sanoa\nteille, että jos puolustukseksenne luotatte tietoonne, niin vielä\nhuomaatte pettyneenne, vaikka uskottekin siihen ilman hyviä töitä.\"\n\n\"Mies\", huudahti Trulliber, \"herjaatko sinä uskoa minun talossani? Ulos\novesta! En tahdo pitemmälti olla saman katon alla heittiön kanssa, joka\npuhuu kevytmielisesti uskosta ja jumalansanasta.\"\n\n\"Älkää mainitko jumalansanaa\", virkkoi Adams.\n\n\"Mitä, eikö saisi mainita jumalansanaa! Etkö usko sanaan?\" huudahti\nTrulliber.\n\n\"Uskon; mutta te ette usko\", vastasi Adams, \"jos saa päättää töistänne,\nsillä Raamatun käskyt ovat niin selvät ja niiden lupaamat palkinnot ja\nrangaistukset niin äärettömät, että ihmiselle on mahdotonta niihin\nlujasti uskoa niitä tottelematta. Eikä mikään käsky ole jyrkempi, ei\nmitään velvollisuutta muistuteta useammin kuin lähimmäisenrakkautta.\nJos jollakulla siis ei ole lähimmäisenrakkautta, en epäile julistaa,\nettä se ihminen ei ole kristitty.\"\n\n\"En neuvoisi sinua väittämään, etten minä ole kristitty\", sanoi\nTrulliber; \"sitä en sinulta siedä; sillä luulenpa miehenä vetäväni\nvertoja sinulle itsellesi.\"\n\nJa totta olikin, että vaikka Trulliber nykyisin ehkä oli liian lihava\natleettisiin voimannäytteisiin, hän oli nuoruudessaan ollut seudun\nparhaita nyrkkeilijöitä ja kalikkataistelijoita.\n\nKun hänen vaimonsa näki hänen puristavan kätensä nyrkkiin, tuli hän\nväliin ja pyysi häntä välttämään käsikähmää ja sen sijaan\nosoittautumaan tosikristityksi ja turvautumaan lakiin. Koska mikään muu\nkuin suoranainen hyökkäys häntä itseänsä tai jotakuta hänen ystäväänsä\nvastaan ei voinut ärsyttää Adamsia iskemään, hän hymyili Trulliberin\nvihaiselle ilmeelle ja kiukkuisille eleille ja sanoen pahoittelevansa,\nettä näki moisia miehiä papinvirassa, lähti muitta mutkitta talosta.\n\n                              (Joseph Andrewsin seikkailut. XIV 1.)\n                              Suomentanut _Väinö Hämeen-Anttila_\n\n              (Painettu Arvi A. Karisto Oy:n suosiollisella luvalla.)\n\n\n\n\nTOBIAS SMOLLETT.\n\n\nFielding ei päässyt vielä irtautumaan vanhasta veijariromaanista, vaan\nkäytti usein sen rakennekeinoja, matkalla oloa, maantierosvoutta, aina\nkirjavana kulkueena esiintyviä uusia henkilöitä. Paljoa enemmän kuin\nhän, painuu veijariromaanin puolelle kuitenkin skotlantilaissyntyinen\nTobias George Smollett (1721-71), Englannin ensimmäinen jonkinmoisten\ntaiteellisten veijari- ja meriromaanien kirjoittaja. Hän valmistautui\nvälskäriksi, mutta tuntien viehtymystä kirjailijaksi rakensi\nnäytelmän _Kuninkaanmurhaaja_ (The Regicide), jota koetti saada\nesitetyksi Lontoossa. Epäonnistuttuaan tässä hän palkkautui (1739)\nvälskärinapulaiseksi sotalaivaan, palaten Englantiin vasta 1744. Kun\nvälskärin tai \"lääkärin\" ammatti ei ruvennut maissa vetelemään, hän\nyritti taas kirjailijaksi, saavuttaen huomattavan menestyksen\nromaanillaan _Roderick Random_ (1748). Seuraavat romaanit olivat:\n_Atomin historia_ (1749), _Peregrine Pickle_ (1751), _Ferdinand, kreivi\nFathom_ (1753), _Sir Lancelot Greaves_ (1766) ja _Humphry Clinker_\n(1770). Hänen muu laaja tuotantonsa sisältää mm. _Englannin historian_.\nSmollet joutui useihin oikeusjuttuihin, jopa vankilaankin, ollen kiivas\nja riitainen. Hänen romaaninsa ovat veijarihistorioita maalla ja\nmerellä, karkeita ja naturalistisia, perustuen laajasti hänen omaan\nelämäänsä. Huumoria syvemmässä merkityksessä hänellä ei ole. Paras\nsaavutus on _Humphry Clinker_, vaikka hän siinäkin väliin, esim. Bathin\nkuvauksessa, eksyy vastenmielisiin asioihin. Hän on tuonut Englannin\nkirjallisuuteen vanhat, reilut merikarhut (esim. kapteenit Bowling ja\nTrunnion), joilla ei ole \"muuta uskontunnustusta kuin kompassi\", ja\njotka maallakin asuessaan nukkuvat riippumatossa ja elävät\nlaivajärjestyksen mukaan. Näillä oikoisilla tyypeillään hän aloitti\nhenkilökuvauksen alan, jonka Dickens sitten omaksui, ja jonka voi sanoa\nperustuvan jo Ben Jonsonin \"luonne\"-näytelmiin.\n\n\n\nKOMMODORI TRUNNIONIN KUOLEMA.\n\n\nNoin neljän tienoilla aamulla sankarimme saapui varuskuntaan (kommodori\nTrunnionin talo oli vallihaudalla, nostosillalla ja tykkipihalla\nvarustetussa linnoituksessa), jossa hän tapasi jalon ja anteliaan\nenonsa kuolemankielissä, Julian tukiessa häntä vuoteessa toiselta ja\nluutnantti Hatchway toiselta puolelta, sillä aikaa kuin herra Jolter\nantoi hänelle hengellistä lohdutusta ja aina välillä rohkaisi rouva\nTrunnionia, joka istui palvelustyttönsä kanssa takan ääressä ja itki\nhillitysti ja säädyllisesti; lääkäri oli juuri ottanut viimeisen\npalkkionsa ja poistunut, ilmoitettuaan surullisen päätelmänsä.\n\nVaikeista nikottelukohtauksista huolimatta, jotka keskeyttivät\nkommodorin puheet, hän ajatteli vielä selkeästi; ja kun Peregrine meni\nhänen luokseen, hän ojensi kätensä ilmeisesti ilahtuneena. Tämä nuori\nherra, jonka sydän oli tulvillaan kiitollisuutta ja rakkautta, ei\nvoinut katsella moista näkyä liikutuksetta: niin että huomatessaan\nhänen mielenjärkytyksensä kommodori ponnisti viimeiset voimansa ja\nlohdutti häntä näin sanoen: \"Pyyhi pärskeet kokkapuustasi, kunnon\npoikaseni, ja vyyhteä voimasi. Sinun ei pidä antaa sydämesi\nmärssypuiden höltyä sen tähden, että näet minut valmiina uppoamaan\ntällä iällä. Moni parempi mies on mennyt pohjaan ennenkuin on päässyt\npuoliväliinkään minun purjehtimastani matkasta; mutta silti uskon\nolevani Jumalan armosta turvassa paikallani, siunatuimman ankkurin\npitämänä; sillä hyvä ystäväni Jolter on tarkastanut ja pannut kuntoon\nsyntieni päiväkirjan, ja ottaen huomioon havainnon, jonka hän on tehnyt\nsieluni tilasta, minä toivon, että matkani päättyy onnellisesti ja vie\nminut taivaan leveysasteelle. Täällä on käynyt lääkäri, joka tahtoi\ntukehduttaa minut lääkkeillä; mutta kun lähdön hetki tulee, niin mitäpä\nhyödyttäisi ottaa lähtiessään apteekkarin myymälä lastiruumaansa. Nuo\nmiekkoset soutavat kuolevien kylkeen kuin amiraliteetin lähetit, jotka\ntuovat purjehdusmääräyksiä; mutta minä sanoin hänelle kykeneväni\nnostamaan ankkurini ilman hänen neuvojaan ja apuaan, ja niin hän\nhilautui närkästyneenä tiehensä. Tämä riivatun nikotus leikkaa puheeni\nvirran niin katkonaiseksi, ettet ehkä ymmärrä, mitä puhun. Niin kauan\nkuin henkitorveni imuri vielä toimii, tahtoisin mielelläni mainita\nsinulle parista asiasta, jotka toivon sinun kirjoittavan muistisi\nlokikirjaan, sitten kun olen jäykistynyt, näetkös. Tuossa istuu tätisi\ntakan ääressä uikuttaen; toivon sinun pitävän lujasti kiinni hänestä,\nettä hänen on lämmin ja hyvä olla vanhoilla päivillään: hän on omalla\ntavallaan rehti ja hyväsydäminen, ja vaikka hän toisinaan käykin\nkiikkeräksi ja juonikkaaksi, hänet kun usein lastataan tupaten täyteen\njumalisuutta, hän on ollut uskollinen laivatoveri. Jack Hatchway, sinä\ntiedät hänen kuntonsa ja lastisuhteensa yhtä hyvin kuin kuka hyvänsä\ntoinen Englannissa, ja minä luulen hänen suhtautuvan sinuun\nsuosiollisesti, minkä tähden otaksun, jos te kaksi lyöttäydytte yhteen\nmenemällä avioliittoon minun poistuttuani, että kummipoikani sallii\nteidän, rakkaudesta minuun, elää täällä varuskunnassa elämänne loppuun\nsaakka. Pipesistä minun ei tarvitse puhuakaan, koska tiedän sinun\nottavan hänet hoiviisi ilman mitään suosituksia; se mies on purjehtinut\nkanssani monessa kovassa myrskyssä, ja minä takaan, että hän on rohkein\nmerimies, joka on konsanaan otellut pahaa ilmaa vastaan. Sitä paitsi\ntoivon, että pidät huolen muustakin miehistöstä, ettet kuoltuani\nylenkatso heitä uusien tarjokkaiden hyväksi... Karta lakitupaan menoa\nkuin paholaista, ja suhtaudu kaikkiin asianajajiin kuin raateleviin\nhai- tai ahnaisiin petokaloihin. Heti kun henkeni on lähtenyt, anna\nminuuttikanuunain paukkua, kunnes lepään turvallisesti maan alla.\nSamoin tahtoisin, että minut haudattaisiin punaisessa takissani, joka\noli ylläni, kun hyökkäsin Renownin kannelle ja valloitin laivan. Anna\npanna pistoolini, miekkani ja taskukompassini mukaan arkkuun. Anna\nomien miesteni kantaa minut hautaan, ja katso, että heillä on musta\nhattu ja valkoinen paita, asu, jota ison veneeni miehistö aina käytti;\nja heidän pitää vartioida varsin valppaasti, kunnes jäännökseni on\nvarmistettu hautakivellä, ettei kukaan teidän varastelevista\nlurjuksistanne tule ja kisko minua ylös jälleen, hyötyäkseen minusta\ntavalla tai toisella. Mitä taas mottoon tulee, tai miksi te sitä\nsanotte, niin sen laatimisen jätän sinulle ja herra Jolterille, jotka\nolette oppineita, mutta minä toivon, ettei sitä kaiverreta kreikaksi\neikä latinaksi, vielä vähemmän ranskaksi, jota minä inhoan, vaan\nselvällä englanninkielellä, niin että enkeli. joka tuomiopäivänä\npuhaltaa pasuunaansa meille kaikille, tietää minun olevan brittiläinen\nja puhuttelee minua äidinkielelläni. Ja nyt minulla ei ole enää muuta\nsanottavaa kuin että taivaan Jumala olkoon sielulleni armollinen, ja\nantakoon teille kauniin ilman, mihin ikinä lienettekin matkalla...\"\n\nHänen viimeiset hetkensä eivät olleet kuitenkaan niin lähellä kuin he\nluulivat. Hän kävi uniseksi, ja niin hän lepäsi, aina välillä hetkeksi\nvirkistyen, seuraavaan iltapäivään saakka; näinä helpotuksen hetkinä\nhänen kuultiin lausuvan monta hurskasta ajatusta, ilmaisevan\ntoivovansa, että hän kaikesta syntilastistaan huolimatta kykenisi\nkapuamaan epätoivon märssyvantille ja pääsemään ylös Jumalan laupiaan\narmon saalingille. Viimein hänen äänensä aleni niin hiljaiseksi, ettei\nsitä erottanut; ja maattuaan noin tunnin ajan melkeinpä ilman mitään\nnäkyväistä elonmerkkiä, hän heitti valittaen henkensä.\n\nHatchwayn laatima kommodori Trunnionin hautakirjoitus.\n\nTässä lepää, uponneena puolentoista sylen syvyyteen, Hänen\nMajesteettiaan palvelleen entisen eskaaderinkomentajan kapteeni\nTrunnionin runko, joka käänsi keulansa tuuleen kello 5 aikana\niltapäivällä lokakuussa seitsemänkymmenen ja yhdeksän vuoden vanhana.\nHän piti tykkinsä aina ladattuina ja taljansa hyvästi miehitettyinä,\neikä milloinkaan näyttänyt peräänsä viholliselle, paitsi ottaessaan\ntämän hinausköyteensä; mutta kun hänen ammuksensa loppuivat, lunttunsa\nsammuivat ja ylärunkonsa lahoi, niin kuoleman ylivoimainen metallipaino\nupotti hänet. Mutta suurena tuomiopäivänä hän lähtee jälleen merille,\ntakila uusittuna, runko korjattuna, ja antaa vuorostaan vastaiskun\ntäyslaidalta.\n\n                  (Peregrine Pickle.) Suomentanut _O. Juurikoski_.\n\n\n\n\nLAURENCE STERNE.\n\n\nRichardson elvytti tunteellisuuden kuvaamalla nuoren kauniin naisen\nsopimattoman lemmenvainon alaisena; Fielding kohotti henkilökuvissaan\nnäkyviin paitsi tilannekomiikkaa myös suuren ja syvän huumorin linjoja,\nsellaisina kuin ne elämässä tragedian rinnakkaislankoina kulkevat;\nLaurence Sterne yhdistää tunteen ja huumorin, luoden elämän\njokapäiväisten tunnearvojen johdosta humoristisesti ja laajasanaisesti\nloruilevan erikoistyylin. Hänen pääteoksensa _Tristram Shandyn elämä ja\nmielipiteet_ (The Life and Opinions of Tristram Shandy, 1759-67)\nsisältää 9 osaa ja jäi keskeneräiseksi; _Yorickin saarnat_ (The Sermons\nof Mr. Yorick) ilmestyivät 1760, ja _Tunteellinen matka_ (The\nSentimental Journey) 1768. Kirjoittajan leppeän leikillisesti loruileva\ntyyli on niin laajaa, että päähenkilö pääsee syntymään vasta\nkolmannessa osassa ja että koko teos oikeastaan sisältää mietelmiä ja\npiirteitä hänen isästänsä ja isoisästänsä, Toby sedästä ja tämän\naseenkantajasta korpraali Trimistä, mutta ei juuri itse Tristram\nShandystä, jonka vuoro ei ehtinyt ollenkaan tulla. Mallina ovat olleet\nRabelais, setä Tobyn ja korpraali Trimin kohdalla Don Quixote ja Sancho\nPansa, ja lähteenä mm. Robert Burtonin teos _Melankolian anatomia_ (The\nAnatomy of Melancholy, 1621), johon sisältyy suuri paljous leikillisiä\nmietelmiä moninaisista asioista. Samantyylinen, mutta lyhyytensä vuoksi\nhelpommin omistettava on keskenjäänyt kertomus _Tunteellinen matka_,\njossa tekijä kuvaa retkeänsä Ranskaan. Sternen tuotanto on\nitsekeskeistä, lähtökohtana melkoinen käsitys omasta tärkeydestä; hänen\nmietelmänsä eivät ole erikoisempia; hänen huumoriansa ja\ntunteellisuuttansa eivät kaikki voi ymmärtää. -- Sterne syntyi\nIrlannissa engl. vanhemmista 1713, ollen eräs niistä monista\nkuuluisista anglo-irlantilaisista, jotka ovat rikastuttaneet Englannin\nkirjallisuutta. Hän valmistui Cambridgestä papiksi, saaden seurakunnan\nYorkshirestä, Suttonista. Esikoisteoksensa ruvetessa ilmestymään hän\nsiis oli 46-vuotias. Tämän jälkeen hänestä tuli päivän sankari, joka\noleskeli hyvin vähän seurakunnassaan, mutta sitä enemmän Lontoossa ja\nmannermaalla. Pian hänen terveytensä murtui, hän sairastui\npitkälliseen keuhkotautiin, ja kuoli yksinäisenä ja hyljättynä 1768.\nHautajaissaattona oli vain hänen kustantajansa ja eräs toinen.\nIkäänkuin kaikkien hänen elämänsä oikkujen huipuksi ruumiinvarkaat\nvarastivat hänet ja hän ilmestyi muutaman päivän kuluttua anatomian\nprofessorin leikkauspöydälle Cambridgeen.\n\nSterne oli romantiikan edeltäjä tärkeässä itsekeskeisyydessään, oman\npersoonallisuutensa merkityksen alleviivaamisessa; hän erottaa virasta\nsiihen saakka hallinneen älyniekan, joka oli ollut kaikissa suhteissa\nnuhteeton gentlemanni, ja asettaa hänen sijalleen eriskummallisen,\nalkuperäisen neron, joka on hyvin tunteellinen.\n\n\n\nLE FEVRE'IN TARINA.\n\n\nI\n\nJohonkin aikaan sinä kesänä, jolloin liittolaiset valtasivat\nDendermondin -- mikä tapahtui noin seitsemän vuotta ennen, kuin isäni\nmuutti maalle, ja osapuilleen yhtä monta vuotta sen jälkeen, kun\nToby-setä ja Trim salaa olivat jättäneet isäni kaupunkiasunnon,\nlähteäkseen piirittämään erittäin loistavalla tavalla erästä Euroopan\nhienoimmin linnoitettua kaupunkia -- kun Toby-setä eräänä iltana oli\nsyömässä illallistaan Trimin istuessa hänen takanaan pienen\ntarjoilupöydän ääressä -- sanon istuessa -- sillä ajatellen korpraalin\njäykkää polvea (joka toisinaan tuotti hänelle kovaa kipua) Toby-setä ei\nsallinut korpraalin seisovan silloin, kun hän söi päivällistään tai\nillallistaan yksinään; ja tuon kelpo miehen kunnioituksentunne\nisäntäänsä kohtaan oli niin voimakas, että vaikka olisi käyttänyt\nkunnollista tykistöäkin Toby-setä olisi silti vallannut Dendermondinkin\nvähemmällä vaivalla kuin millä hän sai tahtonsa perille tässä asiassa;\nsillä monta kertaa, kun Toby-setä luuli korpraalin lepuuttavan polveaan\nja sattui katsomaan taakseen, hän huomasikin tämän seisovan takanaan\nkaikkein kunnioittavimmassa asennossaan. Tämä aiheutti heidän välillään\npientä kinaa enemmän kuin kaikki muut asiat viidenkolmatta vuoden\naikana yhteensä. Mutta tämähän ei kuulunut ollenkaan asiaan -- miksi\nsiitä puhunkaan? Kysy kynältäni -- se ohjaa minua enkä minä sitä.\n\nHän istui siten eräänä iltana illallisellaan, kun kylässä olevan pienen\nmajatalon isäntä astui arkihuoneeseen tyhjä pullo kädessä pyytääkseen\nlasillisen tai pari espanjalaista mesiviiniä. \"Sitä tarvitaan\neräälle herra raukalle -- luulen hänen kuuluvan maaväkeen\", sanoi\nravintoloitsija. \"Hän sairastui talossani neljä päivää sitten eikä sen\nkoommin ole edes päätään nostanut eikä halunnut maistaa mitään, ennen\nkuin vasta nyt sanoi haluavansa lasillisen mesiviiniä ja ohuen\npaahtoleipäviipaleen -- Luulen, hän sanoi ottaessaan käden otsaltaan,\nettä se virkistäisi minua.\"\n\n\"Ellen voisi pyytämällä, lainaamalla tai ostamalla saada sitä\", lisäsi\nravintoloitsija, \"niin melkein varastaisin sitä tuon herrasmiehen\ntakia, sillä niin sairas hän on. Hyvä Jumala suokoon, että hän siitä\nvielä toipuisi\", hän jatkoi, \"olemme kaikki niin huolissamme hänen\ntähtensä.\"\n\n\"Olet hyväsydäminen ihminen, sen takaan\", huudahti Toby-setä \"ja sinun\non itse juotava lasillinen mesiviiniä tuon herra raukan terveydeksi, --\nja ota pari pulloa ja sano hänelle, että ne suodaan hänelle sydämestä,\nja tusina lisää, jos ne ovat hänelle hyväksi.\"\n\n\"Vaikka olenkin varma siitä\", sanoi Toby-setä, kun ravintoloitsija\nsulki oven, \"että hän on hyvin osaaottavainen olento -- Trim -- uskon\nkuitenkin, että tässä hänen vieraassaankin täytyy olla jotakin\ntavallisesta poikkeavaa, sillä muuten hän ei niin suuressa määrin olisi\nsaavuttanut isäntänsä myötätuntoa.\" -- \"Ja koko hänen perheensä\nmyötätuntoa\", lisäsi korpraali, \"sillä hehän kaikki ovat huolissaan\nhänestä.\" -- \"Mene hakemaan hänet takaisin, Trim, mene\", sanoi\nToby-setä -- \"ja kysy, tietääkö hän hänen nimeään.\"\n\n\"Tosiaan, olen sen aivan unohtanut\", sanoi ravintoloitsija tullessaan\ntakaisin arkihuoneeseen korpraalin seurassa -- \"mutta voinhan kysyä\nsitä hänen pojaltaan.\" -- \"Onko hänellä sitten poikakin mukanaan?\"\nsanoi Toby-setä. \"On\", vastasi ravintoloitsija, \"noin yhden- tai\nkahdentoistavuotias poika; -- mutta se raukka on syönyt melkein yhtä\nvähän kuin isänsäkin; hän ei tee muuta kuin suree ja valittaa yötä\npäivää isänsä tähden: -- Kahteen päivään hän ei ole liikahtanutkaan\nvuoteen vierestä.\"\n\nToby-setä laski veitsen ja haarukan kädestään ja työnsi lautasensa\nsyrjään, kun ravintolan isäntä kertoi tämän; ja Trim korjasi ne pois\nkenenkään sanomatta sanaakaan, ja toi hänelle muutaman minuutin\nkuluttua piipun ja tupakkaa.\n\n\"Jää hetkeksi tänne\", sanoi Toby-setä.\n\n\"Trim!\" -- sanoi Toby-setä sytytettyään piippunsa ja tupruteltuaan\nmuutamia savuja. -- Trim tuli isäntänsä eteen ja kumarsi -- Toby-setä\npoltteli edelleen sanomatta muuta -- \"Korpraali\", sanoi Toby-setä --\nkorpraali kumarsi. -- Toby-setä ei jatkanut sen enempää puhettaan, vaan\nlopetti piipullisensa.\n\n\"Trim!\" sanoi Toby-setä, \"minulla on suunnitelma mielessäni. Kun nyt on\nnäin paha ilma, niin pukeudun lämpimästi sadeviittaani ja menen\ntapaamaan tuota sairasta herraa.\" -- \"Teidän armonne sadeviitta ei ole\nollut käytännössä sitten kun sinä yönä, jolloin Teidän armonne\nhaavoittui meidän suorittaessamme vartiopalvelusta ampumahaudassa Pyhän\nNicolauksen portin edustalla -- sitä paitsi nyt on niin kylmä ja\ntuulinen ilta, että sadeviitasta huolimatta tämä sää riittäisi\nhankkimaan kuolemantaudin Teidän armollenne ja saattamaan vanhan kivun\nTeidän armonne kupeeseen.\" -- \"Pelkään sitä\", vastasi Toby-setä, --\n\"mutta mieleni ei saa rauhaa, Trim, kuultuani isännän kertomuksen --\nToivoisin, etten olisi saanut tietää niin paljon koko asiasta\" --\nlisäsi Toby-setä, -- \"taikka että tietäisin enemmän siitä. Mitä nyt\ntekisimme?\" -- \"Teidän armonne, suvaitkaa jättää se minun huolekseni\",\nlausui korpraali. -- \"Minä otan hattuni ja keppini ja menen taloon\ntiedustelemaan ja toimin sen mukaan; ja tunnin kuluttua tuon Teidän\narmollenne täydellisen selonteon asiasta.\" -- \"Mene, Trim\", sanoi\nToby-setä, \"ja tässä saat shillingin juodaksesi lasillisen hänen\npalvelijansa kanssa.\" -- \"Minä otan selon asioista häneltä\", sanoi\nkorpraali ja sulki oven.\n\nToby-setä täytti toisen piipullisen ja hänen voisi sanoa ajatelleen\nyksinomaan Le Fevre raukkaa ja hänen poikaansa koko ajan, kun hän\npoltteli, -- ellei oteta huomioon, että hänen ajatuksensa silloin\ntällöin harhailivat tästä pääasiasta, kohdistuen kysymykseen, eikö\nolisi aivan yhtä hyvä rakentaa porttivarustuksen välivallia suoraan\nlinjaan kuin käyrään.\n\n\nII\n\nLe Fevre'in tarinan jatko.\n\nVasta kun Toby-setä oli kopistanut tuhan kolmannesta piipullisestaan,\nTrim palasi majatalosta ja antoi hänelle seuraavan selonteon asian\nkulusta.\n\n\"Aluksi olin epävarma siitä, pystyisinkö hankkimaan Teidän armollenne\nminkäänlaista selvitystä luutnantti raukasta.\" -- \"Kuuluuko hän sitten\nmaaväkeen?\" sanoi Toby-setä. -- \"Kuuluu\", sanoi korpraali. -- \"Ja mihin\nrykmenttiin?\" sanoi Toby-setä. -- \"Kerron Teidän armollenne kaikki\nsiinä järjestyksessä kuin sain kuulla!\" -- \"Siinä tapauksessa, Trim,\ntäytän uuden piipullisen\", sanoi Toby-setä, \"enkä keskeytä sinua\nennenkuin olet lopettanut; niinpä istu kaikessa rauhassa ikkunapenkille\nja ala alusta, Trim\". Korpraali teki vanhan kumarruksensa, joka yleensä\nlausui niin selvästi kuin kumarrus voi lausua --: Teidän armonne on\nhyvä. -- Ja sen tehtyään hän istui niinkuin oli käsketty ja aloitti\nkertomuksensa uudestaan kutakuinkin samoin sanoin.\n\n\"Aluksi olin aivan toivoton, voisinko tuoda Teidän armollenne mitään\nselvitystä luutnantista ja hänen pojastaan\", sanoi korpraali, \"sillä\nkun kysyin hänen palvelijaansa, jolta olin luullut varmasti saavani\ntietää kaiken, mitä oli sopivaa kysyä\" -- \"Siinä harkitsit oikein\nTrim\", sanoin Toby-setä -- \"vastattiin minulle, että suvaitkaa Teidän\narmonne, hänellä ei ole palvelijaa mukanaan; -- että hän oli tullut\nmajataloon vuokrahevosilla, jotka hän oli lähettänyt takaisin tulonsa\njälkeisenä päivänä, kun oli huomannut itsensä kykenemättömäksi\njatkamaan matkaa (liittyäkseen rykmenttiinsä, otaksun). -- Jos paranen,\nrakkaani, hän sanoi antaessaan kukkaronsa pojalleen, jotta tämä\nmaksaisi ajajalle, -- me voimme vuokrata hevoset täältä. -- Mutta, voi!\nSe herra parka ei pääse koskaan lähtemään täältä, sanoi majatalon\nemäntä minulle, -- sillä kuulin seinäraution raksuttavan koko yön; --\nja kun hän kuolee, nuorukainen, hänen poikansa, kuolee varmasti hänen\nkanssaan, sillä hänen sydämensä on jo särkynyt.\"\n\n-- \"Kuuntelin juuri tätä kertomusta\", korpraali jatkoi, \"kun\nnuorukainen tuli keittiöön tilaamaan sitä ohutta paahtoleipäviipaletta,\njosta isäntä puhui; -- mutta tahdon itse valmistaa sen isälleni, sanoi\npoika. -- Pyydän, sallikaa minun säästää Teiltä se vaiva, nuori herra,\nminä sanoin ja tartuin jo paahtohaarukkaan sitä varten ja tarjosin\nhänelle tuoliani, jotta hän voisi istua sille tulen ääreen siksi aikaa,\nkun tekisin sen. -- Luulen, herra, hän sanoi hyvin ujosti, että voin\nitse tyydyttää hänen makuansa parhaiten. -- Olen varma, minä sanoin,\nettei hänen armonsa pitäisi leivästä vähemmän, jos sen olisi paahtanut\nvanha soturi. -- Nuorukainen tarttui käteeni ja purskahti samassa\nitkuun.\" -- \"Poika parka!\" sanoi Toby-setä, -- \"hän on tietysti\nkasvanut lapsesta asti sotaväen keskellä ja sana sotilas kaikui hänen\nkorvissaan kuin ystävän nimi. -- Toivoisin, että hän olisi täällä\nluonani.\"\n\n-- \"En koskaan, en pisimmänkään marssin aikana\", sanoi korpraali,\n\"toivonut niin hartaasti päivällistäni kuin nyt halusin itkeä hänen\nkanssaan: Mikähän siihen oli syynä, Teidän armonne?\" -- \"Ei mikään muu\ntässä maailmassa, Trim\", sanoi Toby-setä, niistäen nenäänsä -- \"kuin\nettä sinä olet hyväsydäminen ihminen.\"\n\n\"Kun annoin hänelle paahtoleivän\", korpraali jatkoi, \"pidin sopivana\nsanoa hänelle, että olin kapteeni Shandyn palvelija ja että Teidän\narmonne (vaikka olittekin vieras) oli syvästi huolissaan hänen\nisästään, ja jos hänen isänsä vain tarvitsi jotakin, ei hänen talossaan\nenempää kuin kellarissaankaan ollut mitään\" -- (\"Ja olisit voinut\nlisätä siihen myös kukkaroni\", sanoi Toby-setä) -- \"jota ei hänelle\nkernaasti suotaisi. Nuorukainen kumarsi syvään (mikä oli tarkoitettu\nTeidän armollenne), mutta ei vastannut mitään -- sillä hänen sydämensä\noli niin täynnä -- ja meni sitten yläkertaan vieden paahtoleivän. --\nTakaan Teille, rakas nuori herrani, sanoin minä avatessani hänelle\nkeittiön ovea, että isänne vielä paranee. Mr Yorickin apulainen\npoltteli piippuaan keittiön tulen ääressä, mutta ei sanonut sanaakaan,\nei hyvää eikä pahaa, nuorukaiselle lohdutukseksi. Minusta se oli\nväärin\", lisäsi korpraali. \"Niin minustakin\", sanoi Toby-setä.\n\n\"Kun luutnantti oli nauttinut lasillisen mesiviiniä ja paahtoleivän,\nhän tunsi hiukan virkistyneensä ja lähetti minulle sanan keittiöön,\nettä hän olisi iloinen, jos noin kymmenen minuutin kuluttua tulisin\nyläkertaan. -- Luulen, sanoi majatalon isäntä, että hän aikoo rukoilla,\n-- sillä tuolille hänen vuoteensa viereen oli pantu kirja ja ovea\nsulkiessani näin hänen poikansa ottavan rukoustyynyn.\"\n\n-- \"Luulin, sanoi apupappi, että te sotaherrat, mr Trim, ette rukoilisi\nkoskaan. -- Kuulin tuon herra raukan eilen illalla lukevan rukouksensa\nhyvin hartaasti, sanoi emäntä, ja kuulin sen omin korvin, muuten en\nolisi uskonut. -- Oletteko varma siitä? sanoi apulainen. -- Sotilas,\njos Teidän kunnianarvoisuutenne suvaitsee, minä sanoin, rukoilee yhtä\nusein (omasta aloitteestaan) kuin pappikin; -- ja kun hän taistelee\nkuninkaansa, oman henkensä ja kunniansa puolesta, on hänellä syytä\nrukoilla Jumalaa enimmin kaikista koko maailmassa.\" -- \"Sen sanoit\nhyvin, Trim\", sanoi Toby-setä. -- \"Mutta kun sotilas, sanoin, Teidän\nkunnianarvoisuutenne suokoon anteeksi, on seisonut kaksitoista tuntia\nyhtä mittaa ampumahaudassa polvia myöten kylmässä vedessä, -- taikka,\nsanoin, marssinut kuukausimääriä pitkiä, vaarallisia marsseja\narmeijassa, jonka jälkijoukkoja ahdistellaan tänään ja joka itse\nahdistelee vihollista huomenna; joka nyt lähetetään jonkin\nsotaväenosaston mukana vakoilemaan, mikä tehtävä voidaan seuraavassa\nhetkessä peruuttaa; joka nukkuu tämän yön aseissaan ja seuraavana\najetaan ylös paitasillaan, nivelet puutuneina -- ehkä ilman\noljenkortta, minkä päälle polvistua teltassaan, hänen täytyy rukoilla\nrukouksensa missä asennossa ja mihin aikaan voi. -- Luulenpa, sanoin,\nsillä olin suutuksissani\", lausui korpraali, \"armeijan maineen takia,\n-- luulen, suokaa anteeksi Teidän kunnianarvoisuutenne, että kun\nsotilaalla on aikaa rukoilla, sanoin, hän rukoilee yhtä sydämensä\npohjasta kuin pappi, -- vaikka ilman kaikkea tämän kohua ja\ntekopyhyyttä.\" -- \"Sitä sinun ei olisi pitänyt sanoa, Trim\", sanoi\nToby-setä, -- \"sillä Jumala yksin tietää, kuka on tekopyhä ja kuka ei.\n-- Vasta siinä suuressa ja yleisessä katselmuksessa, korpraali, tuomion\npäivänä (eikä yhtään ennen) -- nähdään, kuka on tehnyt velvollisuutensa\ntässä maailmassa -- ja kuka ei; ja meidät korotetaan sen mukaan, Trim.\"\n-- \"Toivon, että niin tapahtuu\", sanoi Trim. -- \"Niin on kirjoitettu\nSanassa\", sanoi Toby-setä, \"ja minä näytän sen sinulle huomenna! --\nSillä välin voimme luottaa siihen, Trim, omaksi lohdutukseksemme\",\nsanoi Toby-setä, \"että kaikkivaltias Jumala on niin hyvä ja\noikeamielinen maailman hallitsija, että jos olemme täyttäneet\nvelvollisuutemme täällä, ei edes kysytä, olemmeko sen täyttäneet\npunainen vai musta takki yllämme.\" [Tarkoitetaan punaista\nsotilaantakkia ja mustaa papintakkia.] -- \"Toivon, ettei niin tehdä\",\nsanoi korpraali. \"Mutta jatka kertomustasi, Trim\", sanoi Toby-setä.\n\n\"Kun menin yläkertaan luutnantin huoneeseen\", jatkoi korpraali, \"mitä\nen tehnyt ennen, kuin nuo kymmenen minuuttia olivat kuluneet, hän\nmakasi vuoteellaan, pää käden varassa, kyynärpää pieluksella ja puhdas\nvalkoinen pellavanenäliina sen vieressä. Nuorukainen kumartui juuri\nottamaan ylös rukoustyynyä, jolle luulen hänen olleen polvistuneena --\nkirja oli vuoteella, -- ja kun hän nousi, ottaen pieluksen toisella\nkädellään, hän ojensi toisen viedäkseen kirjan pois samalla kertaa. --\nAnna sen jäädä siihen, rakkaani, sanoi luutnantti.\"\n\n\"Hän ei yrittänyt puhua minulle ennenkuin olin astunut aivan hänen\nvuoteensa viereen: -- Jos olette kapteeni Shandyn palvelija, hän sanoi,\non Teidän vietävä kiitokseni isännällenne ja pikku poikani kiitokset\nsamoin, kaikesta hänen huomaavaisuudestaan minua kohtaan; -- oliko hän\nehkä mukana Levenin taistelussa -- kysyi luutnantti. Kerroin hänelle,\nettä Teidän armonne oli siellä. Sitten -- hän sanoi, olin kolmella\nsotaretkellä hänen kanssaan Flanderissa ja muistan hänet, -- mutta on\nhyvin luultavaa, ettei hän tiedä mitään minusta, kun minulla ei ollut\nkunnia kuulua hänen tuttaviinsa. -- Olkaa hyvä ja kertokaa hänelle joka\ntapauksessa, että se henkilö, jonka hänen hyväntahtoisuutensa on\nsaattanut hänelle kiitollisuuden velkaan, on eräs Le Fevre, joka\nkorotettiin luutnantiksi Angusin taistelun jälkeen -- mutta hän ei\ntunne minua, -- sanoi hän, toisen kerran, miettien; mutta ehkäpä hän\ntuntee tarinani -- hän lisäsi -- pyydän sanomaan kapteenille, että minä\nolin se Bredan vänrikki, jonka vaimon kiväärinkuula surmasi niin\nonnettomasti hänen maatessaan sylissäni teltassa. -- Minä muistan tämän\nkertomuksen hyvin, Teidän armonne, minä sanoin. Niinkö? hän sanoi\npyyhkien silmiään nenäliinalla, kuinka en sitten minä. -- Näin sanoen\nhän veti poveltaan pienen sormuksen, mikä näytti olevan sidottu hänen\nkaulaansa mustalla nauhalla, ja suuteli sitä kahdesti. -- Tule tänne,\nBilly, hän sanoi -- poika lensi huoneen poikki vuoteen luo ja lankesi\npolvilleen, otti sormuksen käteensä ja suuteli sitä, -- sitten hän\nsuuteli isäänsä, istui vuoteelle ja itki.\"\n\n\"Toivon\", sanoi Toby-setä syvään huoaten, -- \"toivon, Trim, että olisin\nunessa.\"\n\n\"Teidän armonne\", vastasi korpraali, \"ottaa asian liian raskaasti; --\nkaadanko Teidän armollenne lasillisen mesiviiniä tupakoidessa\njuotavaksi?\" -- \"Tee niin, Trim\", sanoi Toby-setä.\n\n\"Muistan\", sanoi Toby-setä huoaten jälleen, \"muistan hyvin tarinan\nvänrikistä ja hänen vaimostaan ja eräästä seikasta (minkä hän\nkainoudessaan jätti sanomatta); -- ja erikoisen hyvin sen, että heitä\nmolempia yleisesti koko rykmentissä säälittiin, syystä tai toisesta (en\nmuista mistä); -- mutta lopeta kertomuksesi.\" -- \"Se on jo lopussa\",\nsanoi korpraali, -- \"sillä en voinut viipyä kauempaa -- niinpä toivotin\nhänen armolleen hyvää yötä; -- nuori Le Fevre nousi vuoteen äärestä ja\nsaattoi minut portaitten alapäähän ja yhdessä niitä laskeutuessamme hän\nkertoi minulle, että he olivat tulleet Irlannista ja olivat matkalla\nhänen Flanderissa olevaan rykmenttiinsä. -- Mutta voi!\" sanoi\nkorpraali, -- \"luutnantin viimeinen päivämarssi on jo ohi\". -- \"Mitä\nsitten tulee hänen poikaparastaan?\" huudahti Toby-setä.\n\n\nIII\n\nLe Fevre'in tarinan jatko.\n\nOn luettava ikuiseksi kunniaksi Toby-sedälle -- vaikka kerron tämän\nyksinomaan niitä varten, jotka joutuessaan umpikujaan, luonnonlain ja\npositiivisen lain väliin, eivät kuolemakseenkaan tiedä, kumpaan\nsuuntaan kääntyä -- että huolimatta siitä, että Toby-setä juuri\ninnokkaasti puuhasi Dendermondin piiritystä, _yhdenmukaisesti_\nliittolaisten kanssa, jotka omalla tahollaan tunkeutuivat eteenpäin\nsellaisella voimalla, että tuskin soivat hänelle ruokarauhaa -- hän\nkaikesta huolimatta jätti Dendermondin, vaikka oli jo sijoittunut\nasemiin --, ja suuntasi kaikki ajatuksensa yksityiseen hätään\nmajatalossa, ja lukuunottamatta sitä, että hän määräsi puutarhaportin\npantavaksi salpaan, millä edesottamuksellaan hänen voisi sanoa\nmuuttaneen piirityksen saarroksi -- hän jätti Dendermondin oman onnensa\nnojaan -- Ranskan kuninkaan vapautettavaksi tai päinvastoin, niinkuin\nRanskan kuningas itse hyväksi näki; ja mietti vain, kuinka hän\npuolestaan voisi lievittää luutnantin ja hänen poikansa kärsimyksiä.\n\nSe hyvä olento, joka on ystävättömien ystävä, on sen sinulle korjaava.\n\n\"Sinä olet jättänyt tämän asian puolitiehen\", sanoi Toby-setä\nkorpraalille, tämän auttaessa häntä vuoteeseen, -- \"ja sanonpa sinulle,\nmissä kohden, Trim. Ensinnäkin siinä, että tarjotessasi apuani Le\nFevre'ille, -- koska sairaus ja matkustaminen molemmat tulevat\nkalliiksi ja sinä tiesit, että hän oli vain köyhä luutnantti, jolla on\npaitsi itseään vielä poika elätettävänä palkallaan -- et tarjonnut\nkukkaroani hänen käytettäväkseen; sillä, jos hän olisi ollut\npuutteessa, hän olisi saanut käyttää sitä yhtä hyvin kuin minä\nitsekin.\" -- \"Teidän armonne tietää\", sanoi korpraali, \"etten ollut\nsaanut siihen määräystä.\" -- \"Totta, Trim\", sanoi Toby-setä --\n\"sotilaana teit aivan oikein, mutta ihmisenä varmasti hyvin väärin.\"\n\n\"Toiseksi, vaikka sinulla on siihen sama puolustus\", jatkoi Toby-setä,\n-- \"kun tarjosit hänen käytettäväkseen kaiken, mitä talossani on, sinun\nolisi pitänyt tarjota myös koko kotini: -- Sairaalla upseeritoverilla\npitäisi olla paras asunto, Trim, ja jos hän olisi luonamme, voisimme\nhoitaa häntä ja huolehtia hänestä. Sinä itse olet oivallinen\nsairaanhoitaja, Trim, ja sinun hoitosi avulla, ja vanhan\npalvelijattaremme, hänen poikansa ja minun yhteistoimin me voisimme\nsaada hänet nopeasti jälleen voimiinsa ja jalkeille.\"\n\n\"Parin, kolmen viikon kuluttua hän jo marssisi\", lisäsi Toby-setä\nhymyillen. -- \"Hän ei enää koskaan marssi; Teidän armonne suokoon\nanteeksi, tarkoitan tässä maailmassa\", sanoi korpraali. -- \"Hän\nmarssii\", sanoi Toby setä nousten vuoteensa vierestä toinen jalka\nkengättä. \"Teidän armonne\", sanoi korpraali, \"hän ei koskaan marssi,\npaitsi hautaansa.\" -- \"Hänen täytyy marssia\", huusi Toby setä,\nmarssittaen sitä jalkaansa, jossa vielä oli kenkä silti etenemättä\ntuumaakaan, \"hänen pitää marssia rykmenttiinsä.\" -- \"Hän ei kestä\nsitä\", sanoi korpraali. -- \"Häntä tuetaan\", sanoi Toby setä. -- \"Hän\nkaatuu viimein kuitenkin\", sanoi korpraali, \"ja miten käy hänen\npoikansa?\" -- \"Hän ei kaadu\", sanoi Toby-setä lujasti. -- \"Voi minun\npäiviäni -- tehtäköön hänelle mitä tahansa\", sanoi Trim pysyen\nmielipiteessään, \"se ihmisparka kuolee.\" -- \"Hän ei kuole, jumaliste\",\nhuusi Toby-setä.\n\nSyyttävä henki, joka lensi ylös taivaan kansliaan viemään tätä\nkirosanaa, punastui antaessaan sen, ja Kirjanpitäjä-enkeliltä vierähti\nkyynel sanalle, kun hän merkitsi sitä kirjoihin, ja hän pyyhki sen pois\niäksi.\n\n\nIV\n\nToby-setä meni lipastolleen -- pani rahakukkaronsa housuntaskuun ja\nannettuaan korpraalille määräyksen mennä aikaisin seuraavana aamuna\nhakemaan lääkäriä -- meni vuoteeseen ja nukahti.\n\n\nV.\n\nLe Fevre'in tarinan jatko.\n\nSeuraavana aamuna aurinko paistoi kirkkaasti jokaisen kylässä olijan,\npaitsi Le Fevre'in ja hänen tuskan runteleman poikansa silmiin.\nKuoleman käsi lepäsi raskaana hänen silmäluomillaan -- ja tuskin oli\nkaivonvintti narahtanut, kun Toby-setä, joka oli noussut tuntia ennen\ntavallista aikaansa, astui luutnantin huoneeseen ja ilman esipuheita ja\nanteeksipyytelyjä istui tuolille vuoteen viereen ja välittämättä\nyleisistä tavoista ja tottumuksista siirsi syrjään vuodeverhon,\nniinkuin vanhan ystävän ja sotatoverin sopi, ja kysyi luutnantilta,\nmiten tämä voi, kuinka hän oli levännyt yönsä, -- mitä hän valitti --\nmissä kohden hän tunsi kipua, -- ja mitä hän voisi tehdä auttaakseen.\nJa antamatta toiselle aikaa vastata yhteenkään näistä kysymyksistä hän\njatkoi edelleen kertoen sen pienen suunnitelman, minkä hän oli laatinut\nkorpraalin kanssa edellisenä iltana.\n\n\"Teidän pitää heti päästä kotiin, Le Fevre\", sanoi Toby setä, \"minun\nkotiini -- ja lähetämme hakemaan lääkäriä katsomaan, mikä teitä vaivaa\n-- ja haemme apteekkarin, ja korpraalista tulee teidän hoitajanne ja\nminusta Teidän palvelijanne, Le Fevre.\"\n\nToby-sedässä oli sitä vilpittömyyttä, -- ei tuttavuudesta johtuvaa, --\nvaan juuri sen aiheuttajaa, -- joka heti sulki puhutellun hänen\nsydämeensä ja näytti hänen luonteensa hyvyyden; tämän lisäksi hänen\nkatseessaan ja äänessään ja esiintymistavassaan oli jotakin, mikä aina\nja alinomaa kutsui onnettomia tulemaan hänen turviinsa; niin että\nennenkuin Toby setä oli päässyt puolitiehenkään isälle tekemissään\ntarjouksissa, poika oli huomaamattaan tunkeutunut aivan hänen polviensa\nlähelle, tarttunut kiinni hänen takkinsa rintamukseen ja veti siitä.\n\nLe Fevre'in veri ja henki, jotka kylmenivät ja hidastuivat hänessä, ja\nperäytyivät viimeiseen linnoitukseensa, sydämeen, elpyivät uudestaan,\nkalvo poistui hänen silmistään hetkeksi, -- hän katsoi pyytäen\nToby-setää kasvoihin, loi sitten katseen poikaansa, -- ja näin syntynyt\nside, niin hieno kuin se olikin, ei koskaan katkennut.\n\nLuonto samassa vaipui taas, -- kalvo palasi paikalleen -- sydämen\ntykytys kävi levottomaksi -- pysähtyi -- jatkui -- jyskähti -- pysähtyi\ntaas -- liikkui -- pysähtyi -- jatkanko? -- Ei!\n\n                             (Tristram Shandy, VI kirja.)\n\n                                          Suomentanut _Annikki Soini_.\n\n\n\n\nOLIVER GOLDSMITH.\n\n\nAnglo-irlantilaisista vanhemmista syntynyt, Irlannissa kasvanut ja\nsivistyksensä saanut Oliver Goldsmith (1728-74) on _Pamelasta_\nalkaneen Englannin suuren romaanin viimeinen merkkinimi sen tässä\nkehitysvaiheessa. Samoin kuin edeltäjänsä hänkin toi tähän rakennukseen\noman erikoispiirteensä, lähinnä Fieldingin linjalta lähtevän,\nmaalaispappilan idyllisiin kehyksiin sovitetun, syvästi inhimillisen\nhuumorin, jossa on idylliin kuuluvaa rauhaa, naivin sielun lapsellista\nvilpittömyyttä, mutta ei Sternen tunteellisuutta. -- Sairastettuaan\n8-vuotiaana isonrokon, joka ainiaaksi rumensi hänen kasvonsa ja\nkäytyään useampiakin kouluja tämä irlantilainen papinpoika pääsi\nDublinin yliopistoon, josta välillä karkasi, mutta josta palattuaan sai\nkuin saikin B.A:n arvon. Mentyään vasten tahtoaan -- punaisissa\nhousuissa -- papintutkintoon ja tultuaan hylätyksi, hän ryhtyi\nkotiopettajaksi, sai säästetyksi 30 puntaa, ryyppäsi ne, ja oli taas\nvalmis uusiin toimiin. Pitkämielinen eno Contarine lähetti hänet nyt\nLontooseen lukemaan lakia, mutta hän ryyppäsikin rahansa jo Dublinissa\nja häätyi turvautumaan äitiinsä, joka oli nyt leski, pitkä\nlapsikaravaani perässä. Vv. 1752-54 hän opiskeli lääketiedettä\nEdinburghissa, jatkoi 1755 samoja opintoja Leydenissä, ja lähti sieltä\naivan pennitönnä, reppu selässä ja huilu kainalossa, vaeltelemaan\nRanskaan, Saksaan, Sveitsiin ja Italiaan, elättäen itseään\nhuilunsoitolla. Jossakin yliopistossa -- Louvainin tai Paduan -- hänen\nsanotaan suorittaneen lääkärintutkinnon. Lontooseen hän palasi 1756\nrutiköyhänä ja rupesi elättämään itseään apteekkarin matkustajana,\nköyhäinlääkärinä ja opettajana. 1757 hän alkoi kirjoittaa\naikakauslehtiin, julkaisi 1759 tutkielman \"kaunotieteen\" silloisesta\nasemasta Euroopassa ja esseekokoelman _Mehiläinen_ (The Bee), ja pääsi\ntri Samuel Johnsonin ja sikäli johtavan kirjailija- ja taiteilijapiirin\ntuttavuuteen. Esseekokoelma _Kiinalaiskirjeet_ (The Chinese Letters,\nmyöhemmin julkaistut nimellä _Maailman kansalainen_ -- The Citizen of\nthe World) ilmestyi 1762. Hänen ensimmäinen pitempi runoelmansa\n_Kulkija_ (The Traveller) ilmestyi 1764, hänen kuuluisin kertomuksensa,\nmaailmankirjallisuuden ensimmäinen pappilaidylli, _Wakefieldin\nkappalainen_ (The Vicar of Wakefield) 1766. Tämän teoksen möi tri\nJohnson kustantajalle 60 punnasta kertakaikkiaan saadakseen\npelastetuksi kirjailijan, joka maksamattoman vuokran takia oli joutunut\npahaan pulaan emäntänsä kanssa. Hänen näytelmällään _Hyväluontoinen\nmies_ (The Good-natured Man, 1768) oli hyvä menestys. Kustantajille\nsuoritetun kirjavan tilaustyön ohella valmistui runoelma _Hylätty kylä_\n(The Deserted Village) 1770. Kolmen vuoden kuluttua esitettiin suurella\nmenestyksellä hänen toinen huvinäytelmänsä _Hän alentuu valloittamaan_\n(She Stoops to Conquer, 1773). Kuullessaan Goldsmithin kirjoittavan\nteosta _Elollisesta luonnosta_ (The Animated Nature, 1774) Johnson\nsanoi: \"On epäiltävää, kykeneekö hän erottamaan lehmää hevosesta, mutta\nmelko varmaa on, että hän siitä huolimatta kirjoittaa hyvän teoksen.\"\n-- Wakefieldin kappalainen Primrose asettuu pastori Adamsin rinnalle,\nollen kuitenkin häntä todellisempi; Goldsmithin runoelmissakin tapaamme\nyksinkertaisen, välittömän sydämellisyyden, minkä kautta ne edukseen\neroavat ajankohdan vallitsevasta runoudesta; hänen näytelmäinsä raikas\nhuumori on terveenä poikkeuksena silloisen kyynelehtivän porvarillisen\nmurhenäytelmän paisutetusta tunteellisuudesta. -- Goldsmithin suuret\nystävät: Johnson, Burke. Reynolds ym. nauroivat hänelle, mutta\nrakastivat häntä samalla. Kun hän kuoli (1774) Burke itki, Reynolds ei\nsinä päivänä enää maalannut, Johnson sepitti kauniin hautakirjoituksen,\nja köyhät, joille Goldsmith oli aina antanut viimeisensä, kokoontuivat\nhänen ovensa eteen suremaan häntä. Hän oli taiteilijana Johnsonin\nhautakirjoituksen mukaan \"tunteiden voimakas, mutta hellä valtias,\nolipa herätettävä naurua tai kyyneleitä\": _Sive risus essent\nmovendi sive lacrymae, affectuum potens at lenis dominator_.\n\n\n\nWAKEFIELDIN KAPPALAINEN.\n\n\nXIV luku.\n\nNyt siis päätettiin, että tyttäreni saisivat lähteä kaupunkiin, mr\nThornhill kun oli ystävällisesti luvannut valvoa heidän käytöstänsä ja\nilmoittaa meille siitä kirjeellisesti. Mutta arveltiin välttämättömän\ntarpeelliseksi, että heidän ulkoasunsa vastaisi heidän suuria\ntoiveitansa, eikä sitä saatu aikaan ilman kustannuksia. Siksipä pidimme\ntäysistuntoja neuvotellaksemme mukavimmasta tavasta saada rahaa, eli\nselvemmin sanoen, mitä parhaiten voisimme myydä. Neuvottelut päättyivät\npian: huomattiin, että jäljellejäänyt hevosemme oli ilman paria aivan\nkäyttökelvoton kyntämiseen ja silmäpuolena samoin sopimaton ratsuksi.\nSiksipä päätettiin myydä se yllämainitussa tarkoituksessa läheisillä\nmarkkinoilla, ja petoksen välttämiseksi piti minun itseni viedä se\nsinne. Vaikka tämä oli ensimmäinen kauppatoimi elämässäni, uskoin\nkuitenkin suoriutuvani siitä kunnialla. Miehen omasta viisaudestaan\nmuodostama käsitys voidaan arvioida hänen seurapiirinsä mukaan, ja\nkoska olin elänyt enimmäkseen perheeni keskuudessa, eivät ajatukseni\nmaallisesta viisaudestani olleet lainkaan epäedulliset. Kuitenkin\nkutsui vaimoni seuraavana aamuna, kun hyvästit oli sanottu ja minä olin\njo astunut muutaman askeleen poispäin, minut takaisin ja kehoitti\nkuiskaten minua pitämään silmäni auki.\n\nMarkkinoille saavuttuani annoin hevoseni näyttää kaiken taitonsa, kuten\ntapana on, mutta vähään aikaan ei kukaan tehnyt tarjouksia. Vihdoin\ntuli muuan hevoshuijari, mutta tarkastettuaan hyvän aikaa hevosta ja\nhuomattuaan sen silmäpuoleksi, hän ei sanonut mitään. Tuli toinenkin,\nmutta huomattuaan siinä patteja hän selitti, ettei ottaisi ajaakseen\nsitä edes kotiin. Kolmas keksi siinä lyöttöhaavoja eikä tarjonnut\npenniäkään. Neljäs näki sen silmistä, että sillä oli matoja. Viides\nihmetteli, mitä hittoa minä toin markkinoille tuollaista sokeaa,\npattijalkaista, lyöttynäistä luuskaa, joka kelpasi vain koirien\nruoaksi. Silloin aloin minä itsekin sydämestäni halveksia eläin parkaa\nja melkein häpesin, kun joku ostaja lähestyi. En tosin uskonut kaikkea,\nmitä nuo veijarit sanoivat, mutta arvelin kuitenkin, että todistajien\nlukumäärä edellytti heidän olevan oikeassa.\n\nOlin juuri tässä harmillisessa mielentilassa, kun muuan virkaveli,\nvanha tuttava, jolla myös oli asiaa markkinoille, tuli paikalle ja\npuristettuaan kättäni ehdotti, että menisimme ravintolaan nauttimaan\nlasillisen jotakin, mitä sieltä sattuisi saamaan. Suostuin mielelläni\nehdotukseen, ja me menimme oluttupaan, missä meidät neuvottiin pieneen\ntakahuoneeseen. Siellä istui vain kunnianarvoisa vanha mies\nsyventyneenä lukemaan suurta kirjaa. En ollut eläissäni nähnyt\nhenkilöä, joka olisi vaikuttanut minuun niin miellyttävästi.\nHopeanharmaat kiharat varjostivat kunnioitusta herättävinä hänen\nohimoitaan, ja hänen voimakas vanhuutensa näytti olevan terveyden\nja hyvyyden tulos. Hänen läsnäolonsa ei mitenkään häirinnyt\nkeskusteluamme: ystäväni ja minä puhelimme meitä kohdanneista\nerilaisista onnen vaiheista, whistonilaisesta riidasta [jumaluusoppinut\nja matemaatikko, Cambridgen professori, Isaac Newtonin seuraaja\n_William Whiston_ (1667-1752) aiheutti kiihkeän riidan\noikeaoppisuudesta poikkeavilla mielipiteillään ja erotettiin 1710\nprofessorinvirasta, minun viime lentokirjastani, arkkidiakonin\nvastauksesta, ja minuun suunnatuista ankarista toimenpiteistä. Mutta\ntarkkaavaisuutemme häiriintyi hetkeksi, kun huoneeseen saapui eräs\nnuorukainen, joka kunnioittavasti sanoi jotakin hiljaa vieraalle\nvanhukselle. \"Ei mitään anteeksipyytelemisiä, poikaseni\", sanoi vanhus,\n\"olemme velvolliset tekemään hyvää kaikille lähimmäisillemme. Ota tämä;\ntoivoisin, että siinä olisi enemmän, mutta viisi puntaa lieventänee\npulaasi, ja ne saat kernaasti.\" Ujo nuorukainen vuodatti kiitollisuuden\nkyyneleitä, ja kuitenkin hänen kiitollisuutensa tuskin oli niin suuri\nkuin minun. Olisin tahtonut sulkea tuon vanhuksen syliini, niin hänen\nhyvyytensä miellytti minua. Hän jatkoi lukemistaan ja me\nkeskusteluamme, kunnes toverini hetken kuluttua nousi, muistaen, että\nhänen oli toimitettava asioita markkinoilla; luvaten pian palata hän\nlisäsi vielä, että hän toivoi saavansa olla mahdollisimman paljon\ntohtori Primrosen seurassa. Kuullessaan nimeni tuo vanha herra näytti\nhetken katselevan minua tarkasti, ja kysyi ystäväni lähdettyä hyvin\nkunnioittavasti, olinko jollakin tavoin sukua suurelle Primroselle,\nrohkealle yksiavioisuuden puolustajalle, joka oli kirkon tukipylväs.\nSydämeni ei ollut koskaan tuntenut vilpittömämpää ihastusta kuin tänä\nhetkenä. \"Herra\", huudahdin minä, \"niin kunnon miehen suoma kunnioitus,\nkuin olen vakuutettu teidän olevan, lisää sydämessäni sitä onnea, minkä\nteidän hyvyytenne on siinä jo aikaisemmin herättänyt. Te näette\nedessänne, herra, sen tohtori Primrosen, yksiavioisuuden puolustajan,\njota suvaitsette sanoa suureksi. Näette tässä sen onnettoman papin,\njoka kauan ja -- minunhan ei sopisi sitä sanoa -- menestyksellisesti on\ntaistellut ajan kaksiavioisuutta vastaan.\" -- \"Herra\", huudahti vieras\ntäynnä syvää kunnioitusta, \"pelkään olleeni liian tuttavallinen, mutta\nsuonette anteeksi uteliaisuuteni; pyydän anteeksi.\" -- \"Herra\",\nhuudahdin tarttuen hänen käteensä, \"teidän tuttavallisuutenne on\nminulle kaikkea muuta kuin vastenmielistä, ja niinpä pyydän teitä\nvastaanottamaan ystävyyteni, kuten teillä jo on minun kunnioitukseni.\"\n-- \"Silloin otan kiitollisena tämän tarjouksen vastaan\", hän lausui\npuristaen kättäni, \"sinä järkähtämättömän oikeauskoisuuden mainehikas\ntukipylväs, ja näenkö minä -- --.\" Tässä keskeytin hänet, sillä vaikka\nkirjailijana kykeninkin sulattamaan paljonkin imartelua, ei kainouteni\nnyt kuitenkaan sietänyt enempää. Missään tapauksessa eivät romaanien\nlempijät ole solmineet nopeammin ystävyysliittoa. Puhelimme erilaisista\nasioista. Ensiksi ajattelin, että hän vaikutti enemmän hurskaalta kuin\noppineelta, ja arvelin hänen pitävän kaikkea ihmisoppia mitättömänä.\nMutta tämä ei millään tavoin vähentänyt kunnioitustani häntä kohtaan,\nsillä olin itsekin viime aikoina kaikessa hiljaisuudessa alkanut\nomaksua samanlaatuisia mielipiteitä. Siksi käytin tilaisuutta\nhuomauttaakseni, että maailma yleensä alkoi olla moitittavan\nvälinpitämätön opin asioista, ja seurasi liiaksi ihmisjärkeä. \"Niin,\nherra\", hän vastasi kuin olisi säästänyt kaiken oppineisuutensa tähän\nhetkeen. \"Niin, herra, maailma on tylsyyden tilassa; ja kuitenkin on\nkosmogonia eli oppi maailman luomisesta tuottanut kaikkien aikojen\nfilosofeille päänvaivaa. Mikä sekamelska erilaisia mielipiteitä onkaan\nesitetty maailman luomisesta! Sanconiathon, Manetho, Berosus ja Ocellus\nLucanus ovat kaikki turhaan yrittäneet ratkaista sitä. Viimemainittu on\nsanonut: _Anarchon ara kai atelutaion to pan_, mikä merkitsee,\nettei asioilla ole alkua eikä loppua. Manetho taas, joka eli\nNebuchadon-Asserin aikana -- Asser on syyrialainen sana, joka\ntavallisesti liitettiin sen puolen kuninkaitten nimen jälkeen\nlisänimeksi, kuten Teglat Phael-Asser, Nabon-Asser -- hän, sanon minä,\nlausui yhtä mahdottomia otaksumia; sillä, kuten tavallisesti sanomme:\n_ek to biblion kubernetes_, mikä merkitsee, etteivät kirjat opeta\nmaailmaa, hän koetti tutkia -- Mutta, herra, pyydän anteeksi, olen\npoikennut asiasta.\" Sen hän olikin tehnyt, enkä kuollaksenikaan voinut\nkäsittää, mitä tekemistä maailman luomisella oli niiden asioiden\nkanssa, joista puhuimme, mutta se riitti osoittamaan, että hän oli\noppinut mies, ja minä kunnioitin häntä yhä enemmän. Päätin sen vuoksi\nkoetella häntä, mutta hän oli liian lempeä ja hieno pyrkiäkseen\nvoitolle. Jos tein huomautuksen, joka vivahti väittelyhaasteelta, hän\nvain hymyili, pudisti päätänsä eikä sanonut mitään, mistä ymmärsin,\nettä hän olisi voinut sanoa paljonkin, jos olisi tahtonut.\nKeskustelumme siirtyi sen vuoksi huomaamatta muinaisaikaisista asioista\nniihin, mitkä olivat tuoneet meidät molemmat markkinoille: kerroin\nhänelle olevani kaupalla hevosta, ja -- totisesti onnenpotkaus -- hän\noli tullut ostamaan hevosta eräälle vuokraajalleen. Hevoseni tuotiin\nheti nähtäväksi, ja lopuksi teimme kaupat. Hänen piti vain suorittaa\nmaksu, ja hän siis otti esiin kolmenkymmenen punnan setelin ja pyysi\nminua vaihtamaan sen. Kun en voinut täyttää tätä pyyntöä, hän kutsutti\nlakeijansa, joka ilmestyikin sangen hienossa livreepuvussa. \"Abraham\",\nhän sanoi, \"pyydä naapuri Jaksonia tai jotakuta muuta vaihtamaan tämä\nkullaksi.\" Kun mies oli mennyt, seurusteli vanha herra kanssani\npuhumalla innokkaasti suuresta hopean puutteesta, johon minä yhdyin\nvielä innokkaammin valittaen puolestani suurta kullan puutetta; niinpä\nme Abrahamin palatessa olimme yhtä mieltä siitä, ettei rahan saanti\nollut milloinkaan ollut niin vaikeaa kuin nyt. Abraham palasi\nilmoittamaan, että hän oli käynyt joka paikassa torilla eikä ollut\nsaanut rahaa vaihdetuksi, vaikka oli tarjonnut puoli kruunua\nvaihtajaisia. Tämä oli sangen harmillista meille kaikille, mutta\nmietittyään hetken tuo vanha herra kysyi, tunsinko meidän seudulta\nerästä Salomon Flamborough'ta. Vastattuani, että tämä oli lähin\nnaapurini, hän sanoi: \"Jos asia on siten, niin luulenpa selviytyvämme.\nSaatte vekselin, joka hänen on maksettava näytettäessä; sanonpa, että\nhän on varakkaampi mies kuin kukaan viiden mailin alueella. Arvoisa\nSalomon ja minä olemme tunteneet toisemme monta vuotta. Muistan\nvoittaneeni hänet aina kolmiloikassa, mutta yhdellä jalalla hän hyppi\nnopeammin kuin minä.\". Naapurilleni asetettu vekseli merkitsi minulle\nsamaa kuin raha, sillä olin varmasti vakuutettu hänen maksukyvystään.\nVekseli allekirjoitettiin ja pistettiin käteeni, ja mr Jenkinson, tuo\nvanha herrasmies, hänen palvelijansa Abraham, ja minun hevoseni, vanha\nVaapukka, ravasivat tiehensä sangen tyytyväisinä toisiinsa.\n\nHetken kuluttua, saatuani aikaa miettimiseen, tulin ajatelleeksi, että\nolin tehnyt väärin ottaessani oudolta vekselin, ja päättelin\nviisaimmaksi seurata ostajaa ja vaatia hevostani takaisin. Mutta se oli\nnyt liian myöhäistä. Läksin siis heti kotiin, päättäen vaihtaa vekselin\nrahaksi niin pian kuin mahdollista. Tapasin arvoisan naapurini piippua\npolttelemassa ovellaan. Ilmoitin hänelle, että minulla oli pieni\nvekseli ja hän luki sen kahteen kertaan. \"Saatte kai selvän nimestä?\"\nkysyin: \"Efraim Jenkinson?\" -- \"Kyllä\", hän vastasi, \"nimi on selvästi\nkirjoitettu, ja minä tunnen tuon herrasmiehen -- suurin roisto taivaan\nkannen alla. Se on sama veijari, joka möi meille silmälasit. Eikö hän\nollutkin arvokkaan näköinen mies, harmaapäinen ja takintaskut ilman\nlappuja? Ja eikö hän lasketellut kuin virtana tietoja kreikankielestä\nja kosmogoniasta ja maailmasta?\" Vastasin tähän huokaisten. \"Niin\",\njatkoi naapurini, \"se on hänen ainoa oppinsa ja sillä hän ratsastaa\naina joutuessaan jonkun oppineen miehen seuraan, mutta kyllä minä nyt\ntunnen sen lurjuksen, ja tahtoisinpa saada hänet vielä kerran käsiini.\"\n\nVaikka olinkin jo perin pohjin nöyryytetty, oli kuitenkin tuskallisinta\nmennä vaimoni ja tytärteni näkyviin. Karannut koulupoika ei ole koskaan\npelännyt enemmän paluuta opettajan kasvojen eteen kuin minä menoa\nkotiin. Päätin kuitenkin ehättää heidän vihansa edelle esiintymällä\nitse kiivaana.\n\nMutta voi! Saapuessani kotiin tapasin perheen kaikkea muuta kuin\ntaistelunhaluisena. Vaimoni ja tyttäreni kyynelehtivät. Mr Thornhill\noli käynyt siellä ilmoittamassa, ettei heidän matkastaan kaupunkiin\ntulisi mitään. Nuo kaksi ladyä olivat saaneet joltakulta pahansuovalta\nhenkilöltä meistä epäedullisia tietoja ja olivat lähteneet samana\npäivänä Lontooseen. Hän ei ollut saanut tietää, mitä meistä oli sanottu\nja kuka oli sanonut, mutta mitä lieneekin sanottu ja kuka lieneekin\njuoruja levitellyt, hän vakuutteli jatkuvasti meidän perheellemme\nystävyyttään ja suojelustaan. Näin ollen omaiseni kestivät minunkin\nonnettomuuteni aivan alistuneina, se himmeni heidän oman surunsa\nsuuruuteen. Eniten meitä kiusasi kysymys, kuka saattoi olla niin ilkeä,\nettä herjasi sellaista vaaratonta perhettä kuin meidän. Olimmehan liian\nmitättömiä herättääksemme kateutta ja liian sävyisiä suututtaaksemme\nketään.\n\n                                       Suomentanut _Katri Vala_.\n\n\n\n\nRICHARD BRINSLEY SHERIDAN.\n\n\nUrydenin teeskenneltyyn paatokseen perustuva sankaridraama kuoli\nAddisonin Caton tultua esitetyksi (1713); tapakomedia riutui hengiltä\njulkeutensa vuoksi. 1700-luvun ensi neljänneksellä voi todeta\nnäyttämöiden olevan vailla uuden ajankohdan vaatimaa, kansallisesti\nitsenäistä ja määrätietoista ohjelmistoa. Shakespearea kyllä esitetään,\nmutta hän ei vaikuta hedelmöittävästi. Corneille, Racine ja Voltaire\nvalloittavat Englannin näyttämöitä, ja heidän näytelmänsä aiheuttavat\nvastaavia mukaelmia, esim. Thomsonin _Sophonisban_ ja Sam. Johnsonin\n_Irenen_, mutta ne eivät edusta elinvoimaista draamaa. Richardsonin\nporvarillinen tunteellisuus ilmenee näyttämölläkin, nim. vanhan\nenglantilaisen rikosdraaman, _Arden of Fevershamin_, uudistumisena,\njonka suorittaa kultaseppä George Lillo (1693-1739) ylitunteellisilla\nporvarillisilla murhenäytelmillään (_Lontoon kauppias, eli George\nBarnewellin historia_ -- The London Merchant, or the History of George\nBarnewell, 1731; _Kristitty sankari_ -- The Christian Hero, 1735; ja\n_Kohtalokas uteliaisuus_ -- The Fatal Curiosity, 1736). Tämä suunta oli\nelinvoimainen, vaikuttaen elvyttävästi mantereenkin draamaan, mutta\nmeni tunteellisuudessaan ja moraalisuudessaan liian pitkälle, tukahtuen\nlopuksi omaan siveelliseen oivallisuuteensa. Huvinäytelmän kohottavat\nvielä kerran terveeseen kukoistukseen Oliver Goldsmith ja Richard\nBrinsley Sheridan (1751-1816). Viimemainittu oli anglo-irlantilainen\nhänkin, näyttelijän poika Dublinista, joka valloitti itselleen kaksi\nelämänuraa: näytelmäkirjailijan ja parlamenttipuhujan, tullen\nkuuluisaksi molemmissa. Komedioillansa _Kilpakosijat_ (The Rivals,\n1775). _Juorukoulu_ (The School for Scandal, 1777) ja _Arvostelija_\n(The Critic, 1779) ym. hän uudisti restauraation tapakomedian\npuhdistaen sen julkeuksista, henkevöittäen sen huumoria ja jalostaen\nsen satiiria. Drury Lane teatterin omistajana ja johtajana hänellä oli\nmuutenkin suuri vaikutus aikansa näytelmätaiteeseea. Parlamentaarikkona\nhänet muistetaan loistavista puheistaan Warren Hastingsia vastaan\nIndian hallintoa koskevissa asioissa. Säkenöivän älykkäänä ja\nsukkelasanaisena henkilönä, jonka kaskut ovat tulleet kuuluisiksi,\nhienona seuramiehenä, Sheridan oli Lontoon älyniekkain keskus, Walesin\nprinssin (Yrjö IV:n) läheinen neuvonantaja.\n\n\n\nJUORUKOULU.\n\n\nI n., ensimmäinen kohtaus.\n\nLADY SNEERWELL. Maria, ystäväni! kuinka voitte? Mitä on tapahtunut?\n\nMARIA. Oh, tuo epämiellyttävä kosijani, sir Benjamin Backbite on\nvast'ikään ikävän enonsa seurassa tullut holhoojani luo, minkä tähden\nminä, välttääkseni heitä, hiivin ulos ja juoksin tänne.\n\nLADY SNEERWELL. Onko siinä kaikki?\n\nJOSEPH SURFACE. Jos veljeni Charles olisi ollut kysymyksessä, ette\nkenties olisi niin kovin pelästynyt.\n\nLADY SNEERWELL. Ei, nyt olette ankara. Uskallan vannoa asian oikeastaan\nolevan niin, että Maria tiesi teidän olevan täällä. Mutta, rakkaani,\nmitä on sir Benjamin tehnyt, koska häntä noin vältätte?\n\nMARIA. Ei hän ole tehnyt mitään, vaan puhunut: hänen keskustelunsa on\nalituista tuttavien parjausta.\n\nJOSEPH SURFACE. Ja pahinta on, ettei tuntematon ole häneltä sen enempää\nturvassa, sillä hän panettelee vierasta yhtä kernaasti kuin parasta\nystäväänsä, ja hänen enonsa on yhtä halpamainen.\n\nLADY SNEERWELL. Älkäämme tuomitko häntä niin ankarasti. Sir Benjamin on\nälyniekka ja runoilija.\n\nMARIA. Minä puolestani en saata kunnioittaa älyä, kun näen sen\nyhtyneenä ilkeyteen. Mikä on teidän ajatuksenne, mr Surface?\n\nJOSEPH SURFACE. Olette oikeassa, miss; joka hymysuin kuuntelee toisen\nsydämeen pistävää pilkkapuhetta, on myös osallinen rikokseen.\n\nLADY SNEERWELL. Joutavia! Onhan aivan mahdotonta olla älykäs olematta\nvähän ilkeä. Hyvyyden sisältämä pieni ilkeys on vain väkä, jolla se\ntarttuu. Mikä on teidän mielipiteenne, mr Surface?\n\nJOSEPH SURFACE. Totta, mylady; keskustelu, josta kaikki pilkka on\ntukahdutettu, tuntuu aina ikävältä ja typerältä.\n\nMARIA. En tahdo väitellä siitä, missä määrin panetteleminen saattaa\nolla luvallista, mutta miehessä tuo vika on mielestäni aina\nhalveksittava. Meissä naisissa on ylpeyttä, kateutta ja kilpailuhenkeä,\nmeillä on tuhansia muitakin syitä moittia toisiamme, mutta miehisen\npanettelijan täytyy olla pelkuri kuin nainen voidaksensa parjata\nketään.\n\nPALVELIJA (ilmoittaen). Mrs Candour on pihalla, ja nousee vaunuistaan,\njos teille sopii, mylady.\n\nLADY SNEERWELL. Pyydä häntä tulemaan sisään. (Palvelija menee.) Kas\nsiinä, Maria, teidän mieleisenne luonne, sillä vaikka mrs Candour vähän\npieksääkin kieltänsä, myöntävät kumminkin kaikki, että hän on naisten\nparhaita.\n\nMARIA. Kyllä tunnen hänen hyväluontoisuutensa. Sen kautta hän aiheuttaa\nenemmän onnettomuutta kuin ukko Crabtree suoranaisella ilkeydellään.\n\nJOSEPH SURFACE. Totta puhuen, lady Sneerwell, kuullessani ilkeän\nkulkupuheen ystävistäni en koskaan pelkää heidän puolestaan niinkuin\nsilloin, kun mrs Candour ottaa puolustaakseen heitä.\n\nLADY SNEERWELL. Hss! Hän tulee!\n\nMRS CANDOUR. (Tulee.) Kuinka voitte, rakas ystäväni? Tuntuu kuin olisi\nvuosisata kulunut siitä, kun viimeksi näin teidät. -- Tiedättekö mitään\nuutta, mr Surface? Mutta miksi kysynkään, sillä eihän nyt kuule muuta\nkuin pahaa lähimmäisestään.\n\nJOSEPH SUFRACE. Aivan niin, rouva.\n\nMRS CANDOUR. Oh, Maria, lapseni, -- mitä, onko liitto teidän ja\nCharlesin välillä kokonaan rauennut? Hänen ylellinen elämänsä, luulen\n-- kaupungissa ei puhuta mistään muusta.\n\nMARIA. Olen pahoillani, ettei kaupungilla ole sen parempaa tekemistä.\n\nMRS CANDOUR. Aivan niin, lapseni, mutta mahdotonta on tukkia ihmisten\nsuuta. Mieltäni pahoitti niin ikään, kun sain kuulla, etteivät\nholhoojanne sir Peter ja lady Teazle viime aikoina ole olleet keskenään\nniin hyvässä sovussa kuin olisi toivottavaa.\n\nMARIA. Häpeäksi ihmisille sekaantua semmoiseen.\n\nMRS CANDOUR. Niin onkin, lapseni, mutta minkä sille voi? Ihmiset\ntahtovat puhua -- sitä ei voi estää. Eilen esimerkiksi sain kuulla,\nettä miss Gadabout oli karannut sir Filagree Flirtin kanssa. Mutta,\ntaivas, eihän pitäisi kiinnittää huomiota kaikkeen mitä kuulee, vaikka\ntosin sainkin tämän tiedon hyvin luotettavalta taholta.\n\nMARIA. Moiset kertomukset ovat hyvin hävyttömiä.\n\nMRS CANDOUR. Niin ovatkin, lapseni -- hävyttömiä, hävyttömiä! Mutta\nmaailma on niin ankara, se ei säästä ketään. Kuka olisi esimerkiksi\nuskonut mitään pahaa miss Primistä, teidän parhaasta ystävästänne.\nMutta niin ilkeitä ovat ihmiset, että sanovat hänen setänsä viime\nviikolla kaapanneen hänet kiinni juuri kun hän oli nousemaisillaan\nYorkin postivaunuihin lähteäkseen karkuretkelle tanssiopettajansa\nkanssa.\n\nMARIA. Vakuutan, ettei siinä juorussa ole mitään perää.\n\nMRS CANDOUR. Ei olekaan, lapseni, ei olekaan; yhtä vähän perää kuin\nkuukausi sitten kerrotussa mrs Festinon jutussa eversti Cassinon\nkanssa, jota asiaa tosin ei koskaan ole saatu oikein selville.\n\nJOSEPH SURFACE. Muutamien ihmisten kyky keksiä juoruja on todellakin\nhirvittävä.\n\nMARIA. Aivan oikein, mutta minun mielestäni juorujen levittäjät ovat\nyhtä syyllisiä.\n\nMRS CANDOUR. Niin ovatkin, lapseni, niin ovatkin. Juorujen levittäjät\novat yhtä kehnoja kuin sepittäjätkin. Se on vanhastaan tunnettu. Mutta\nniinkuin äsken sanoin: minkä sille voi, saatatteko kieltää ihmisiä\npuhumasta? Tänään esimerkiksi vakuutti minulle mrs Clackitt, että herra\nja rouva Honeymoonista vihdoinkin oli tullut tavallinen aviopari, kuten\nheidän tuttavistaankin. Samalla sain myös vihiä siitä, että eräs\nleskirouva, jonka kyllä tunnette, on päässyt vesitaudistaan, ja\nhämmästyttävällä tavalla saanut vartalonsa ennalleen. Ja samalla kertaa\nvakuutti läsnä oleva miss Tatle, että lordi Buffalo oli tavannut\nvaimonsa eräästä talosta, jonka maine ei ole erikoisempi, ja että\nsir Harry Bouquetin ja Tom Saunterin piti mitellä miekkojaan\nsamanlaatuisesta syystä. -- Mutta luuletteko minun tahtovan levitellä\nsellaisia juoruja. Ei, ei, sillä niinkuin äsken sanoin: levittäjät ovat\naivan yhtä kehnoja kuin sepittäjätkin.\n\nJOSEPH SURFACE. Ah! mrs Candour, jospa jokainen olisi niin säälivä ja\nhyväntahtoinen kuin te.\n\nMRS CANDOUR. Myönnän, mr Surface, etten voi sietää ihmisiä parjattavan\nheidän selkänsä takana. Kun kuulen pahoja puheita ystävistäni, koetan\naina uskoa heistä mitä parhainta. -- Mutta asiasta toiseen, eihän toki\nole totta, että teidän veljenne on kokonaan joutunut häviöön?\n\nJOSEPH SURFACE. Pelkään, että hänen asiansa todellakin ovat hyvin\nhuonolla kannalla.\n\nMRS CANDOUR. Ah, niin olen minäkin kuullut -- mutta teidän pitää\nrohkaista hänen mieltänsä, sillä onhan melkein jokainen samassa\nasemassa: lordi Spindle, sir Thomas Splint, kapteeni Quinze ja mr\nNickit -- kaikki he joutuvat vararikon partaalle tämän viikon kuluessa.\nJos siis veljenne laita on samoin, niin hän saa nähdä puolet\nystävistään yhtä köyhinä kuin itsekin on, mikä on lohdullista kuten\ntiedätte.\n\nJOSEPH SURFACE. Epäilemättä, rouva, hyvin lohdullista.\n\nPALVELIJA. (Tulee.) Mr Crabtree ja sir Benjamin Backbite. -- (Menee.)\n\nLADY SNEERWELL. No, näettekö nyt, Maria, ihailijanne ajaa teitä takaa.\nEtte pääse häntä pakoon. (CRABTREE ja BACKBITE tulevat.)\n\nCRABTREE. Lady Sneerwell, suutelen kättänne. Mrs Candour, luullakseni\nette tunne sisarenpoikaani, sir Benjamin Backbitea. Kas siinä, rouva,\noikea älyniekka ja hyvä runoilija lisäksi.\n\nSIR BENJAMIN. Eno, pyydän -- älkää --\n\nCRABTREE. Älä väittele vastaan, se on kumminkin totta. Takaan, että hän\nvoittaa sana- ja kirjainarvoitusten sepittämisessä kuningaskunnan\nparhaan runosepän. Oletteko kuullut pilarunoa, jonka hän viime viikolla\nkirjoitti lady Frizzlen viuhkasta, joka oli syttynyt palamaan? Lausu\nse, Benjamin, tai se arvoitus, jonka eilen suoralta kädeltä sepitit mrs\nPonton iltahuveissa. No, annas kuulla -- ensimmäiseni on kana, mun\ntoiseni sotaisa urho -- --\n\nSIR BENJAMIN. Hyvä eno, minä rukoilen -- --\n\nCRABTREE. Te todella hämmästyisitte, rouva, jos kuulisitte, miten\nsukkela hän on keksimään kaikkea sellaista.\n\nLADY SNEERWELL. Minua kummastuttaa, sir Benjamin, ettette milloinkaan\njulkaise mitään.\n\nSIR BENJAMIN. Totta puhuen, lady, julkaiseminen on niin rahvaanomaista,\nja koska vähäiset tuotteeni ovat enimmäkseen pilkkasäkeitä yksityisistä\nhenkilöistä, luulen niiden tulevan parhaiten tunnetuiksi, kun ne\nkiertävät jäljennöksinä asianomaisten henkilöiden ystäväpiirissä.\nMinulla on kuitenkin muutamia lemmenrunoja, jotka olen aikonut saattaa\njulkisuuteen, jos ne saavuttavat teidän suosionne, armas neitiseni.\n(Osoittaen Mariaa.)\n\nCRABTREE (Marialle). Ah, ne runot tekevät teidät kuolemattomaksi,\nneitiseni, jo ennen, kuin joudutte taivaaseen. Te jäätte elämään\njälkimaailmaan niinkuin Petrarcan Laura tai Wallerin Sacharissa.\n\nSIR BENJAMIN (Marialle). Niin, neiti, luullakseni tulette pitämään\nniistä, kun näette ne painettuina kauniille neljännesarkin sivulle,\njossa teksti pujotteleikse kuin pieni puronen laajan reunustaniityn\nkeskellä. Totisesti, siitä tulee ennenkuulumattoman hienoa!\n\nCRABTREE. Mutta, hyvät naiset, sehän on totta -- oletteko kuulleet\nuutista?\n\nMRS CANDOUR. Mitä, tarkoitatteko tuota juttua --?\n\nCRABTREE. En rouva, en sitä. Miss Nicely aikoo mennä naimisiin oman\npalvelijansa kanssa.\n\nMRS CANDOUR. Mahdotonta!\n\nCRABTREE. Kysykää sir Benjaminilta.\n\nSIR BENJAMIN. Se on aivan totta, rouva. Kaikki on valmista,\nmorsiuspukukin jo tilattu.\n\nCRABTREE. Niin -- ja siihen kuuluu olevan niin sanottuja pakottavia\nsyitä.\n\nLADY SNEERWELL. Muistanpa minäkin kuulleeni jotakin semmoista.\n\nMRS CANDOUR. Se on mahdotonta! Ihmettelen, kuinka kukaan voi uskoa\nmoista juttua niin harkitsevasta naisesta kuin miss Nicely on!\n\nSIR BENJAMIN. Hyväinen aika, rouva, siinäpä juuri syy, miksi asia heti\nuskottiinkin. Miss Nicely on aina ollut niin varovainen ja hillitty\nkäytöksessään, että jokaisen mielestä siinä varmasti piili jokin\nerikoinen syy.\n\nMRS CANDOUR. Niinpä niin! Häväistysjuttu on yhtä tuhoisa\nhänenlaatuisensa järkevän naisen maineelle kuin kuume yleensä niille,\njoilla on hyvin vankka ruumiinrakennus. Mutta on olemassa hentoa,\nsairaalloista mainetta, joka on aina vähän sairaana, mutta siitä\nhuolimatta elää kauemmin kuin sadan sievistelevän hupsun voimakkaampi\nmaine.\n\nSIR BENJAMIN. Totta, rouva, maineen samoin kuin terveyden alalla on\nsairaalloisia henkilöitä, jotka tietoisina heikkoudestaan välttävät\nraitista ilmaa ja tyydyttävät tahrantarpeensa huolellisesti ja\nharkiten.\n\nMRS CANDOUR. Niinpä niin, mutta saattaahan koko juttu olla erehdystä,\nsillä tiedättehän, että vähäpätöisimmätkin seikat hyvin usein antavat\naihetta kaikkein pahimpiin kulkupuheisiin.\n\nCRABTREE. Niin tekevät, varmasti! Ettekö esimerkiksi ole kuulleet,\nmillä tavoin miss Piper menetti viime kesänä Tunbridgessä sulhasensa ja\nhyvän maineensa? -- Sir Benjamin, te muistatte sen?\n\nSIR BENJAMIN. Aivan hyvin -- mitä vähäpätöisimmästä syystä.\n\nLADY SNEERWELL. Oi kertokaa, minä pyydän!\n\nMRS CANDOUR. Kun kerran eräissä iltahuveissa mrs Ponton luona sattui\ntulemaan puhe uuden skotlantilaisen lammasrodun kasvattamisesta, sanoo\neräs nuori nainen tuntevansa hyviä esimerkkejä siitä, sillä miss\nLetitia Piperillä, minun serkullani, hän sanoi, oli skotlantilainen\nlammas, joka sai kaksoiset. \"Mitä\", huudahtaa leskirouva Dundizzy --\njoka, niinkuin tiedätte on kuuro kuin pölkky -- \"onko miss Piper saanut\nkaksoiset?\" Kuten arvaatte oli koko seura pakahtua naurusta. Mutta ei\nsiinä kyllin. Seuraavana aamuna kerrottiin asiasta kaikkialla, ja\nmuutaman päivän kuluttua uskoi koko kaupunki, että miss Letitia Piper\ntodellakin oli saanut pulskan pojan ja tyttären. Vähemmän kuin viikon\nkuluttua tiesivät muutamat jo isän nimen sekä sen maatilan, jonne\npienokaiset oli lähetetty imetettäviksi.\n\nLADY SNEERWELL. Todellakin tavatonta!\n\nCRABTREE. Totta kaikki, vakuutan. Mutta kesken kaiken, mr Surface, onko\ntotta, että teidän setänne, sir Oliver, on tulossa kotiin?\n\nJOSEPH SURFACE. Ei minun tietääkseni ainakaan.\n\nCRABTREE. Hän on ollut Itä-Indiassa niin kauan, että tuskinpa enää\nmuistatte häntä. Mutta ikävät tervetuliaiset hän saa kuullessaan,\nkuinka veljenne on käynyt.\n\nJOSEPH SURFACE. Charles on tosin elänyt ajattelemattomasti, mutta\ntoivon, ettei kukaan vielä ole kiiruhtanut juoruamaan hänestä sir\nOliverille. Saattaahan hän vielä parantua.\n\nSIR BENJAMIN. Niinpä saattaakin; minä puolestani en ole koskaan pitänyt\nhäntä niin perin kevytmielisenä kuin ihmiset sanovat. Ja vaikka hän on\nkadottanut kaikki ystävänsä, niin kerrotaanpa, etteivät juutalaiset\npuhu kenestäkään niin paljon hyvää kuin hänestä.\n\nCRABTREE. Aivan totta, Benjamin. Jos juutalaisten kaupunginosa\ntarvitsisi holhoojan, valitsisivat he hänet. Niin suosittu hän on\nsiellä. Olen kuullut hänen maksavan sinne vuosirahaa yhtä monelle kuin\nirlantilaisessa köyhäinkassassa on osakkaita. Kun hän on sairas,\nrukoilevat he hänen parantumistaan kaikissa synagoogissa.\n\nSIR BENJAMIN. Ja kuitenkaan ei kukaan elä loistavammin kuin hän.\nKerrotaan, että kun hän pitää päivällisiä ystävilleen, pöytään istuu\ntusina hänen takaajiaan, kymmenkunta kauppiasta on odotushuoneessa ja\njoka tuolin takana ulosottomies.\n\nJOSEPH SURFACE. Tämä saattaa olla varsin hupaisa keskustelunaihe\nteille, hyvät herrat, mutta te kiinnitätte sangen vähän huomiota minun\nveljellisiin tunteisiini.\n\nMARIA (syrjään). Heidän ilkeytensä on aivan rajaton. (Ääneen.) Lady\nSneerwell, minun täytyy sanoa teille jäähyväiset, en voi oikein hyvin.\n(Poistuu.)\n\nMRS CANDOUR. Oi, rakkaani, miten hän vaihteli väriä!\n\nLADY SNEERWELL. Hyvä mrs Candour, menkää hänen jälkeensä. Kenties hän\ntarvitsee apuanne.\n\nMRS CANDOUR. Sangen mielelläni, mylady. -- Tyttö raukka! Kuka tietää,\nmiten hänen laitansa oikeastaan on. (Poistuu.)\n\nLADY SNEERWELL. Ei se ollut mitään muuta kuin että hän ei voinut\nkuunnella, kuinka Charlesia moitittiin, vaikka he ovatkin riidassa\nkeskenään.\n\nSIR BENJAMIN. Tuon nuoren naisen kiintymys on ilmeinen.\n\nCRABTREE. Sinä et silti saa jättää kaikkea toivoasi, Benjamin. Mene\nhänen luokseen ja koeta saada hänet hyvälle tuulelle, lausu hänelle\nmuutamia säkeitäsi. Tule, minä autan sinua.\n\nSIR BENJAMIN. Mr Surface, aikomukseni ei ollut loukata teitä. Mutta\nuskokaa minua, veljenne on aivan häviöllä.\n\nCRABTREE. Jumalavita niin häviöllä kuin mies ikinä voi olla -- ei saisi\nguineaakaan lainaksi.\n\nSIR BENJAMIN. Ja kaikki, mitä hänellä vain irtainta oli, on myyty.\n\nCRABTREE. Ei muuta jäljellä kuin tyhjiä viinipulloja, joista velkojat\neivät huolineet, sekä perhemuotokuvia, jotka luullakseni on maalattu\nseiniin.\n\nSIR BENJAMIN. Minua säälittää, että ihmiset puhuvat hänestä niin paljon\npahaa. (Lähdössä.)\n\nCRABTREE. Oo, hän on tehnyt monta halpamaisuutta, se on varma.\n\nSIR BENJAMIN. Mutta koska hän on teidän veljenne -- (Lähdössä.)\n\nCRABTREE. Niin kerromme kaikki toiste. (Sir Benjamin ja Sir Crahtree\npoistuvat.)\n\nLADY SNEERWELL. Ha, ha, ha. Heidän on vaikea luopua uhristaan ennenkuin\novat paloitelleet hänet kappaleiksi.\n\nJOSEPH SURFACE. Varmaan olivat nuo parjaukset yhtä kiusallisia teille\nkuin Mariallekin?\n\nLADY SNEERWELL. Pelkään, että tytön kiintymys Charlesiin on paljon\nvoimakkaampi kuin olemme luulleet. Mutta tuo perhe tulee tänä iltana\ntänne, joten on parasta, että syötte päivällistä täällä, kun kerran\nsatutte olemaan luonani. Sittenpähän voimme edelleen tehdä\nhavaintojamme. Sitä ennen tahdon rauhassa punoa juoniani, ja teidän on\nkoetettava tutkia tunteellisuutta. (Menevät.)\n\n(Suomen Kansallisteatterin suomennos, täydennetty ja tarkistettu\nalkuperäisen mukaan.)\n\n\n\n\nSAMUEL JOHNSON.\n\n\nKirjallisuudenkin valtakunnassa on kuninkaansa, jotka kohoavat näkyviin\naikalaistensa joukosta, halliten heitä, kukistaen kapinallisia ja\nantaen ajankohdalle persoonallisuutensa leiman. Sellainen aikansa\nkirjallinen kuningas oli Ranskassa Voltaire. Englannissa hallitsi\nvastaavassa asemassa Samuel Johnson. Verratessa heitä toisiinsa tulee\najatelleeksi kettua ja karhua. -- Kirjakauppiaan poika Samuel Johnson\nsyntyi Lichfieldissä 1709, meni Oxfordiin 1728, häätyi varattomuuden\nvuoksi keskeyttämään lukunsa, toimi jonkin aikaa opettajana ja\nkustantajan apulaisena. Mentyään 1735 naimisiin hän perusti\nkotikaupunkinsa läheisyyteen koulun, mutta sai vain kolme oppilasta,\njoista yksi oli sittemmin kuuluisa näyttelijä David Garrick. Johnson\nmuutti Lontooseen 1737, jossa ryhtyi elättämään itseään kirjallisella\ntilapäistyöllä, kärsien paljon puutetta ja nöyryytyksiä. Hän selosti\n_Gentleman's Magazineen_ parlamentin istuntoja otsakkeella \"Lilliputin\nsenaatin keskusteluja\", kuultuaan ensin niiden sisällyksen muilta ja\nannettuaan niille haluamansa muodon. 1738 ilmestyi hänen runoelmansa\n_Lontoo_, Juvenaliksen mukaan tehty satiiri, joka herätti Popen\nhuomiota. Seuraava teos oli hänen onnettoman kirjailijaystävänsä\nRichard Savagen (1697?-1743) elämäkerta (1744). Lontoon kirjakauppiaat,\njotka olivat tulleet tuntemaan Johnsonin kyvyn, pyysivät häntä\nkirjoittamaan englanninkielen sanakirjan, jossa selostettaisiin sanojen\njohto ja määriteltäisiin niiden merkitys. Johnson ryhtyi työhön 1747 ja\nsai sen valmiiksi 1755, hyläten tällöin kreivi Chesterfieldin tarjoaman\navustuksen, jota oli työhön ryhtyessään turhaan pyytänyt. Tämän\nsuurtyön johdosta Oxford antoi hänelle M.A:n arvon. Satiiri\n_Inhimillisten toivomusten turhuus_ (The Vanity of Human Wishes)\nilmestyi 1749, samana vuonna kuin hänen murhenäytelmänsä _Irene_. Hänen\nvaimonsa kuoli 1752. Vv. 1750-52 hän julkaisi _The Rambler_ ja vv.\n1758-60 _The Idler_ nimistä viikkolehteä, molemmat kuivan juhlallisen,\nmoralisoivan saarnatyylinsä vuoksi epäonnistuneita. Maksaaksensa 1759\näitinsä hautajaiskulut hän kirjoitti muutamassa viikossa filosofisen\nromaaninsa _Rasselas_. Vähitellen, sanakirjansa johdosta ja muutenkin,\nhän oli tullut kuuluisaksi, ja sai nyt (1762) 300 punnan vuotuisen\napurahan, vapautuen elämisen huolista. Hänen ystäväpiiriinsä kuuluivat\nGarrick, Reynolds, Goldsmith, Burke, Gibbon ym., ja 1763 siihen liittyi\nskotlantilainen James Boswell, hänen persoonallisuutensa ja elämänsä\ntunnontarkka historioitsija. Samana vuonna hän perusti kuuluisan\n\"klubinsa\", jäseninä yllämainitut henkilöt. 1764 hän tutustui\nvarakkaaseen oluttehtailija Thraleen, jonka kodissa sai nauttia paljon\nystävyyttä. Rouva Thrale oli Carlylen sanojen mukaan \"iloinen\nhernekasveihin kuuluva olento, jonka kanssa elefantti (so. Johnson)\nleikitteli mielellään, keinuttaen häntä edestakaisin kärsällänsä\". 1765\nilmestyi Johnsonin toimittama Shakespeare-painos, ja 1779-81\nkymmenosainen julkaisu Englannin vanhempaa runoutta, johon Johnson oli\nkirjoittanut elämäkerrat. 1773 Johnson teki matkan Skotlantiin, mm.\nottaakseen selvää, oliko todellakin alkuperäistä gaeliläistä\nkansanrunoutta olemassa; hän oli näet joutunut kovaan riitaan\nMacphersonin kanssa tämän _Ossianin_ johdosta. Tästä matkasta Johnson\nkirjoitti kuvauksen _Matka Skotlannin läntisille saarille_ (A Journey\nto the Western Isien of Scotland, 1775). Johnson kuoli 1784. --\nJohnsonin kirjallisessa tuotannossa ei ole mitään niin korkealle\nkohoavaa, ei kaunokirjallista eikä kauno- tai muuta tieteellistä, että\nse riittäisi perustelemaan hänen tavatonta mainettansa. Hän olisikin\ntodennäköisesti jäänyt vaatimattomampaan muistoon, ellei Boswell, joka\noli tarkoin merkinnyt talteen mestarinsa puheet ja tavat, olisi\njulkaissut hänestä päiväkirjamaisen tarkkaa elämäkertaa. Se ihailu,\njota jälkimaailma osoittaa Johnsonille, kohdistuu täten tietenkin\nBoswellin elämäkerrasta ilmentyvään henkilökuvaan, joka ihailijan\nmaalaamana varmaan on jonkin verran toisenlainen kuin takana oleva\ntodellisuus; ymmärrettävästi siinä esiintyy enemmän sitä, josta Boswell\npiti, kuin sitä, josta hän ei pitänyt. Boswellin mukaan Johnson oli\npuhetavaltaan liian suora ja komentava, vaientaen vastustajansa\nsanoilla melkein millä hyvänsä. Hän vihasi whigeja ja skotlantilaisia,\nja piti muitakin jyrkkiä ennakkoluuloja, jotka ilmenevät mm. hänen\nsanakirjansa määritelmistä (\"kaura = vilja, jota Englannissa syötetään\nelukoille ja Skotlannissa ihmisille\"). Hän oli hartaasti uskonnollinen,\nauttavainen ja helläsydäminen, miehekäs taistellessaan vaikeuksia\nvastaan, arka vapaudestaan ja ihmisarvostaan, ystävilleen uskollinen.\nKuolemanpelko ja alakuloisuus himmensivät usein hänen elämäniloaan.\nHänen perehtyneisyytensä klassillisiin kieliin ja kotimaan\nkirjallisuuteen oli huomattava, mutta hänen tietonsa esim.\nluonnontieteen aloilta alkeellisen rajoitetut; hänen ajattelunsa\nasiallista ja loogillista, kuitenkaan tunkeutumatta aikaisempien\nrajojen ulkopuolelle; hänen tyylinsä raskasta, sommiteltua komeista,\npitkistä, loogillisesti rakennetuista, täyteläisistä lauseista.\nHuolimatta siitä, että hän julkaisi Shakespearen, hän ei tajunnut\nkirjallisuuden romanttisia puolia, vaan pyrki tukahduttamaan ne\nraskaalla arvovallallaan. Hän oli pitkä ja roteva, liikkeissään\nkömpelö, likinäköinen. Persoonallinen puhtaus niin ja näin. Kaikesta\ntästä on syntynyt se karhumainen kuva, jota ihaillaan tri Samuel\nJohnsonina, ja jossa todennäköisesti oli karhua vain nahka, sydämen\nollessa kultaa. Hänen vaikutustaan aikansa kirjalliseen elämään ei pidä\nliioitella: tiettävästi ei kukaan kirjailija ole alistunut noudattamaan\nhänen ohjeitaan.\n\n_James Boswell_ (1740-95) oli skotlantilainen asianajaja, joka oli\nmatkustellut paljon mannermaalla, mm. Korsikassa. Olostaan tällä\nsaarella ja tuttavuudestaan sen vapaussankarin, Paolin, kanssa hän\njulkaisi 1768 teoksen _Kuvauksia Korsikasta_ (Accounts of Corsica).\n1786 ilmestyi _Päiväkirja matkasta Hebrideille_ (Journal of a Tour to\nthe Hebrides), jossa hän kertoo tri Johnsonin käynnistä näillä\nsaarilla. Kirjailijaturhamaisuuden vallassa oleva, lahjoiltaan sangen\nkeskinkertainen Boswell tuli tehneeksi kirjallisuudelle suuren\npalveluksen julkaistessaan 1791 _Samuel Johnsonin elämän_ (The Life of\nSamuel Johnson). Hän näet perusti työnsä tarkkoihin tosiasioihin,\nvähäksymättä pieniäkään yksityiskohtia, ja rakensi täten kuvauksensa\ntieteellisen menettelytavan mukaisesti. Näin syntyi kirjallisuuden\nensimmäinen suuri elämäkerta, jonka sivuilta \"karhu ja hänen\nkuljettajansa\" ilmielävinä esiintyvät.\n\n\n\nOTTEITA BOSWELLIN JOHNSON-ELÄMÄKERRASTA.\n\n\nHuoleton elämä ja riippumattomuus, jotka hän saavutti vihdoin kuninkaan\nanteliaisuuden avulla, lisäsivät hänen luontaista laiskuuttaan.\nMietteissään (Meditations) hän moittii itseään seuraavaan tapaan:\n\"Pitkänäperjantaina, huhtikuun 20. 1764. En ole tehnyt mitään\nparannusta; olen viettänyt aivan hyödytöntä elämää, olen ollut\naistillisempi ajatuksiltani, ja alttiimpi viinille ja ruoalle.\" Ja\nseuraavana aamuna hän valittaa liikuttavalla tavalla: \"Siitä asti kun\nnautin viime kerran ehtoollista, on laiskuuteni kehittynyt yhä\ntörkeämmäksi velttoudeksi ja siivoton elämäni on nyt raakaa\nvälinpitämättömyyttä. Ajatuksiani peittää aistillisuuden pilvi; ja\njollen ota huomioon sitä, että olen tämän vuoden alusta välttänyt\njossakin määrin liiallisuutta väkijuomien käyttämisessä, ovat\nmielihaluni olleet voitolla järjestäni. Jokin omituinen muistamattomuus\non verhonnut minut, niin etten tiedä, mitä viime vuodesta on tullut; ja\nhuomaan tapausten ja tietojen kulkevan ohitseni jättämättä mitään\njälkeä.\" Sitten hän sanoo juhlallisesti: \"Tämä ei ole sellaista elämää,\njosta on luvattu taivas\", ja päättää vakavasti parantaa itsensä.\n\nTähän aikaan häntä vaivasi erittäin raskas synkkämielisyyden puuska,\nsillä tämä tauti vaani aina hänen ympärillään. Hän oli niin sairas,\nettei hän, vaikka hän pitikin paljon seurasta, sietänyt ketään --\nsairaus on tällöin kohtalokkaimmassa vaiheessaan. Tri Adams kertoi\nminulle, että hän vanhana ystävänä pääsi häntä katsomaan ja tapasi\nhänet surkuteltavassa tilassa -- hän houraili, vaikeroi, puhui\nitsekseen ja kulki ehtimiseen huoneesta toiseen. Tässä tilaisuudessa\nhän kuvasi kärsimiään tuskia seuraavilla voimakkailla sanoilla:\n\"Antaisin leikata jonkin jäsenistäni, jos saisin mieleni tasapainoon.\"\n\nPuhuminen itsekseen kuului, tosiaankin, hänen omituisuuksiinsa, niin\nkauan kuin tunsin hänet. Olen varma, että häneltä pääsi useinkin\nhuokaus; jotkut ovat selvästi olleet erottavinaan Isämeidän katkelmia.\n\nHänellä oli vielä toinenkin omituisuus, mutta kukaan hänen ystävistään\nei ollut koskaan uskaltanut kysyä häneltä, mitä se merkitsi. Minusta\ntuntui, että tässä oli kysymyksessä jokin taikauskoinen tapa, jonka hän\noli saanut varhain, eikä ollut koskaan kiinnittänyt siihen ajatuksiaan\npäästäkseen siitä irti. Hän piti tarkoin vaarin siitä, että meni tai\ntuli ovesta tai käytävästä määräluku-askelin määrätystä pisteestä\nlukien tai ainakin siten, että joko hänen oikea tai vasen jalkansa (en\nmuista kumpi) otti aina ensimmäisen askeleen, kun hän oli päässyt\novelle tai käytävään. Näin arvelen, sillä olen lukemattomia kertoja\nhuomannut hänen pysähtyvän äkkiä ja sitten astuvan erittäin vakavana\nikäänkuin askeliaan laskien; ja olen nähnyt hänen, jos hän oli\nlaiminlyönyt tai tehnyt väärin tämän salaperäisen tempun, palaavan ja\nvalitsevan sopivan paikan suorittaakseen sen ja sitten ikäänkuin\nheräävän ajatuksistaan ja kiiruhtavan askeliaan liittyäkseen\nseuralaisiinsa. Vielä on mainittava, ettei pieninkään niistä\nomituisuuksista, joita hänellä oli, ja jotka pistivät silmään heti\nhänen ulkomuodossaan ja tavoissaan, jäisi mainitsematta, että kun hän\npuhui tai vaikkapa vain mietiskeli tuolissaan, hänellä oli tapana\nkallistaa ravistellen päätään sivulle, oikean olkapään kohdalle, ja\nhuojuttaa ruumistaan edestakaisin hieroen samalla kämmenellään vasenta\npolveaan ruumiin suunnassa. Puhuessaan hän päästi suustaan erilaisia\nääniä; väliin tuntui kuin hän olisi pureksinut tai, kuten sanotaan,\nmärehtinyt, väliin hän puolittain vihelsi, väliin painoi kielenpään\nkitalaen takaosaan ja kotkotti kuin kana, väliin taas työnsi sen\nyläikenien etuosaan ja ikäänkuin lausui nopeasti puoliääneen too, too,\ntoo; näihin ääniin liittyi väliin katse, mutta useimmiten hymy.\nPuhuttuaan pitemmän aikaa hän oli säännöllisesti koko lailla\nhengästynyt rajusta äänekkyydestään, ja tällöin hänellä oli tapana\nhenkäistä puhaltamalla kuin valas. Arvelen, että tämä huojensi hänen\nkeuhkojaan; tällä tavalla hän näytti tahtovan halveksivasti ilmaista,\nettä hän oli hajoittanut vastustajansa todistukset kuin tuuli akanat.\n-- -- --\n\nHänen elämänsä, niin kauan kuin tunsin hänet, näytti yleensä olevan\nverraten samanlaista. Tavallisesti kävin häntä tervehtimässä\nkahdentoista aikana päivällä ja tapasin hänet silloin usein vuoteesta\ntai esitelmöimästä teensä äärestä, jota hän joi runsaasti. Hänen\nluonaan oli säännöllisesti aamukäynnille saapuneita vieraita,\npääasiallisesti kirjallisuutta harrastavia miehiä: Hawkesworth,\nGoldsmith, Murphy, Langton, Steevens, Beauclerk ym., ym., ja toisinaan\noppineita naisiakin; muistan nimenomaan erään henkevän ja hienon\nranskattaren, joka kunnioitti häntä käynneillään. Minusta näytti siltä,\nettä häntä pidettiin eräänlaisena julkisena oraakkelina, jonka luo\njokainen luuli olevansa oikeutettu menemään kysyäkseen häneltä neuvoa;\nja kukin heistä sai epäilemättä hyvän korvauksen vaivoistaan. En voinut\nkoskaan käsittää, mistä hän otti ajan kirjallisia töitään varten.\nKeskusteltuaan koko aamun hän meni syömään päivällistä ravintolaan,\njossa hän tavallisesti viipyi myöhään, sitten hän joi teensä jonkun\nystävänsä luona ja vetelehti sen jälkeen hyvän aikaa, mutta söi harvoin\nillallista. Arvelen, että hänen on täytynyt lukea ja kirjoittaa\npääasiallisesti yöllä, sillä en juuri muista hänen koskaan\nkieltäytyneen lähtemästä kanssani ravintolaan, ja hän meni usein\nRanelaghiin, jota hän näytti pitävän viattomana virkistyspaikkana.\n\nHän jakoi usein taskussaan olevan hopean köyhille, jotka olivat häntä\nodottamassa hänen kotinsa ja sen ravintolan välillä, jossa hän söi\npäivällisen. Hän liikkui kaduilla mihin aikaan tahansa ja kertoi,\netteivät rosvot olleet koskaan ahdistaneet häntä, koska tiesivät, että\nhänellä oli vähän rahaa, eikä hän liioin näyttänytkään sellaiselta,\njolla on paljon.\n\nHän pelkäsi todellakin kauheasti kuolemaa tai pikemmin \"sitä mikä\nseurasi kuolemaa\"; ja kukapa järkevä ihminen, joka tulee vakavasti\najatelleeksi, että hänen on jätettävä kaikki se, minkä hän tuntee, ja\nsiirryttävä tuntemattomaan olotilaan, voi olla ilman tätä pelkoa? Hänen\npelkonsa aiheutui ajattelemisesta; hänen rohkeutensa oli luonnollinen.\nEdellisessä tapauksessa hänen pelkonsa johtui filosofisesta ja\nuskonnollisesta mietiskelystä. Hän pelkäsi kuolemaa, mutta ei mitään\nmuuta, ei edes sitäkään, mikä olisi voinut aiheuttaa kuoleman. Kerran\nollessaan mr Beauclerkin maatilalla, kun kaksi suurta koiraa kävi\ntoistensa kimppuun, hän meni niitten luo ja pieksi niitä, kunnes ne\nerosivat; erään toisen kerran hän, kun hänelle oli kerrottu, kuinka\nvaarallista oli ladata pyssyä useammalla luodilla, pani pyssyyn kuusi\ntai seitsemän luotia, ojensi sen seinää kohti ja laukaisi. Mr Langton\nkertoi minulle, että hän ollessaan tri Johnsonin kanssa uimassa\nOxfordin läheisyydessä oli kehoittanut tätä varomaan erästä\npyörrepaikkaa, jota pidettiin erittäin vaarallisena; Johnson oli heti\nlähtenyt uimaan sinne. Hän kertoi minulle itse, että eräänä yönä oli\nkadulla hänen kimppuunsa hyökännyt neljä miestä, mutta hän ei ollut\ntahtonut väistyä, vaan pysytti heidät loitolla, kunnes tuli vartija,\njoka kuljetti hänet ja miehet vahtipaikkaan. Mr Garrick kertoi minulle,\nettä Johnson oli kerran Lichfieldin teatterissa ollessaan jättänyt\nhetkeksi tuolin, joka oli ollut asetettu häntä varten kulissien väliin;\neräs herrasmies oli asettunut tuolille, ja kun Johnson palatessaan oli\npyytänyt sitä kohteliaasti, oli vieras töykeästi kieltäytynyt\nluovuttamasta sitä; silloin Johnson oli tarttunut tuoliin ja lykännyt\nsekä miehen että tuolin alas permannolle. -- -- --\n\nBoswell päättää elämäkerran antamalla seuraavan kuvauksen Johnsonista,\nmiehestä, joka ei masentunut koskaan. Kuolinvuoteellaan hän oli\nsanonut: \"Tahdon tulla voitetuksi; en halua antautua.\" -- -- --\n\nHän oli kookas ja sopusuhtainen, ja kasvoiltaan kuin antiikkinen\nveistokuva; mutta kouristuksentapaiset nykäykset ja sen taudin jättämät\nhaavat, joka aikanaan luultiin voitavan parantaa kuninkaan käden\nkosketuksella, sekä huolimaton pukeutuminen tekivät hänen ulkomuotonsa\nomituiseksi ja jonkin verran kömpelöksi. Hän voi käyttää vain toista\nsilmäänsä; mutta henki voi kuitenkin saada aikaan paljon, vieläpä se\npystyy korvaamaan elimien vajanaisuuden, niin että hänen näkönsä, niin\nkauas kuin se ulottui, oli tavattoman nopea ja tarkka. Hän oli\nsielultaan niin sairas, ettei hän tullut koskaan kokeneeksi sitä\nluonnollista iloa, jota ihminen tuntee saadessaan käyttää vapaasti ja\nvoimakkaasti raajojaan; kun hän liikkui, oli se kuin ponnistelua\nkahleissa; kun hän ratsasti, ei hän osannut hallita tai ohjata\nhevostaan, vaan seurasi mukana kuin ilmapallo. Se, että hän tällaisen\nterveyden ja elämän varassa voi saavuttaa 75 vuotta, on todistuksena\nsiitä, että sisäinen _vivida vis_ suojaa voimakkaasti ihmisruumista.\nHän oli taipuvainen taikauskoon, mutta ei ollut herkkäuskoinen. Vaikka\nhänen mielikuvituksensa olisikin houkutellut häntä uskomaan ihmeisiin\nja mystillisiin asioihin, hänen järkensä tutki tarkasti kaiken, minkä\nhän näki. Hän oli vilpitön ja harras kristitty, ja kannatti Englannin\nkorkeaakirkkoa ja monarkistisia periaatteita.\n\nMyös on myönnettävä, että hänellä oli useita ennakkoluuloja; tästä\nhuolimatta ne usein olivat syynä hänen ivallisiin huomautuksiinsa,\nmutta näistä ilmeni pikemmin hänen mielikuvituksensa leikillisyys kuin\nharkittu ilkeys. Hän vaati jyrkästi ja taipumattomasti uskonnollisten\nja moraalisten käskyjen noudattamista sekä yhteiskunnallisen\njärjestyksen vuoksi että kunnioituksesta kaiken järjestyksen _Suurta\nLähdettä_ kohtaan; oli moitteeton, ei ankara maussaan; vaikeasti\ntyydytettävä ja helposti loukkautuva; kiivas ja ärtyisä luoneeltaan,\nmutta mitä inhimillisin ja hyväntahtoisin sydämeltään; tämä ei ilmennyt\nainoastaan anteliaisuutena, mikäli olosuhteet sen hänelle sallivat,\nvaan myöskin aktiivisena hyväntekeväisyytenä tuhansissa tapauksissa.\n\nHäntä vaivasi ruumiillinen sairaus, joka teki hänet levottomaksi ja\noikukkaaksi; ja hän poti synnynnäistä raskasmielisyyttä, jonka pilvet\npimensivät hänen kirkkaan mielikuvituksensa ja loivat synkän varjon\nhänen ajatusmaailmaansa; meidän ei, näin ollen, pitäisi ihmetellä hänen\närtyisyytensä ja kiihkonsa purkautumista, sattuipa se millä hetkellä\ntahansa, ja nimenomaan silloin, kun siihen oli syynä tunkeileva\ntietämättömyys tai vaatelias nenäkkyys; ja hänelle on myös annettava\nanteeksi ne pilkkasanat, joita hän on tullut harkitsematta lausuneeksi\nparhaimmista ystävistään. Ja todellakin, jos otamme huomioon, että hän\non \"sairauden ja surun keskellä\" voinut käyttää lahjojaan niin monien\ntöiden suorittamiseen, ja nimenomaan, että hän on valmistanut suuren ja\nihmeteltävän sanakirjansa, meidän täytyy kunnioittaa hänen tarmoaan.\n\nHän piti ylistyksestä, silloin kun sitä tarjottiin hänelle; mutta hän\noli liian ylpeä mennäkseen hakemaan sitä. Koska hänen tieteelliset\nharrastuksensa olivat yleistä laatua ja moninaiset, ei häntä voida\nsanoa mestariksi millään erityisellä tiedon alalla; mutta hän oli\nkerännyt laajan ja vaihtelevan varaston oppia ja tietoa, ja se oli\nhänellä sellaisessa järjestyksessä, että hän voi käyttää sitä hyväkseen\nmillä hetkellä tahansa. Mutta hän oli muita oppineita etevämpi siinä,\nettä hänellä oli se taito, jota voitaisiin nimittää ajattelemisen\ntaidoksi, järjen käyttämisen taidoksi: määrätty pysyvä kyky ottaa\nkaikesta, minkä hän tiesi, oleellinen puoli ja esittää se selvästi ja\nvakuuttavasti, niin että tieto, jonka usein näemme olevan vain romua\ntyperissä miehissä, oli hänessä oikeaa, selvää ja elävää viisautta.\nHänen moraaliset ohjeensa ovat käytännöllisiä, sillä ne johtuvat\nihmisluonnon läheisestä tuntemisesta. Hänen mietelmänsä ovat\nvakuuttavia, sillä ne perustuvat terveeseen järkeen ja erittäin\ntarkkaan ja yksityiskohtaiseen todellisen elämän käsittämiseen. Hänen\nhenkensä oli niin täynnä mielikuvitusta, että hän lienee ollut aina\nrunoilija; kuitenkin on huomattava, ettei hänen runoissaan yleensä ole\nmielikuvituksen välkettä, vaan on niille pikemmin ominaista voimakas\ntunne ja terävä havaintokyky, ja on ne, nimenomaan sankarilliset\nparisäkeet, puettu sointuvaan ja voimakkaaseen muotoon.\n\nVaikka hän oli tavallisesti vakava, jopa pelkoa herättävä\nkäytöksessään, piili hänessä tavaton ja omituinen sanavalmiuden ja\nhuumorin voima; hän antautui usein keskustelussa leikinlaskuun; ja\nhänen seurassaan vallitsi usein mitä sydämellisin ilo; tähän liittyi\nvielä se suuri etu, että kun tästä ilosta puuttui kokonaan paheen ja\nilkeyden myrkyllinen höyste, se oli terveellistä kaikille niille, jotka\nolivat siinä mukana. Hän oli totuttautunut niin tarkaksi, että hän\ntavallisessakin seurustelussa esitti mielipiteensä aina vakuuttavalla\nvoimalla ja huolitellulla kielellä; vaikutusta tehosti vielä se, että\nhänellä oli kaikuva ääni ja että hän lausui tahallaan sanat hitaasti.\nHänessä yhtyi mitä loogillisin pää mitä rehevimpään mielikuvitukseen,\nja näistä hänellä oli tavaton etu väittelyssä: hän voi puhua laajasti\ntai suppeasti, miten arveli olevan parasta milläkin hetkellä. Älynsä\nvoiman ja taidon ylenpalttisuudessa hän voi, kun häntä halutti, olla\nsuurin sofisti, mitä puhetaidon alalla on esiintynyt; ja saadakseen\ntilaisuuden väitellä ja iloita voimastaan hänellä oli usein tapana\npuolustaa väärää kantaa yhtä suurella lämmöllä ja nerokkuudella; niin\nettä kun seura oli suuri, oli vaikeaa saada selvää hänen todellisista\nmielipiteistään; mutta kun hänen seurassaan oli vain ystäviä, silloin\nhän keskusteli asioista aina suoraan; mutta hän oli liian\nomantunnontarkka tehdäkseen kirjoittaessaan tahallaan jonkin virheen,\njoka olisi siten jäänyt pysyväksi ja vaaralliseksi.\n\nTällainen oli Samuel Johnson, mies, jonka lahjat, ansiot ja hyveet\nolivat niin poikkeukselliset, että mitä enemmän hänen luonnettaan\ntutkitaan, sitä suurempaa ihastusta ja kunnioitusta tuntee häntä\nkohtaan sekä nykyaika että tuleva polvi.\n\n                                 Suomentanut _O. Kostiainen_.\n\n\n\nSAMUEL JOHNSONIN KIRJE LORDI CHESTERFIELDILLE.\n\n\nLordi,\n\nOlen äskettäin saanut kuulla The Worldin omistajalta, että Teidän\nArmonne on kirjoittanut kaksi kirjoitusta, joissa minun Sanakirjaani\nsuositellaan yleisölle. Tällä tavalla huomatuksi tuleminen on\nsellainen kunnia, etten minä, joka olen varsin tottumaton saamaan\nsuosionosoituksia mahtavilta, oikeastaan tiedä, miten ottaisin ne\nvastaan tahi millä sanoilla ilmaisisin tunteeni.\n\nKun minä, saatuani hiukan rohkaisua, kävin ensimmäisen kerran teidän\nArmonne luona, hurmasi käytöksenne tenho minut kuten koko muunkin\nmaailman, ja minussa heräsi väkisinkin toivo, että voisin kerskata\nolevani _Le vainqueur du vainqueur de la terre_ -- että kykenisin\nsaavuttamaan tunnustuksen, josta näin koko maailman kilpailevan; mutta\nminä huomasin käyntiini kohdistettuun huomioon sisältyvän niin vähän\nkehoitusta, ettei ylpeyteni eikä kainouteni sallinut minun toistaa\nsitä. Kääntyessäni kerran julkisesti Teidän Armonne puoleen minä toin\nesiin kaiken sen miellyttämistaidon, johon yksinäinen ja kömpelö\noppinut yleensä kykenee. Olin tehnyt kaikkeni; eikä kenestäkään ole\nmieluista, että hänen kaikkeaan ylenkatsotaan, olipa sitä kuinka vähän\nhyvänsä.\n\nSeitsemän vuotta, hyvä lordi, on nyt kulunut siitä, kun odotin\netuhuoneessanne, tahi kun minut käännytettiin oveltanne; tämän ajan\nkuluessa olen kiinteästi jatkanut työtäni raivaten tieltäni vaikeudet,\njoiden valittaminen on turhaa, ja olen lopultakin saanut työni melkein\npainatusvalmiiksi ilman kenenkään apua, ilman ainoatakaan rohkaisun\nsanaa tahi myötämielistä hymyä. Sellaista kohtelua en osannut odottaa,\nkoska minulla ei ole milloinkaan ennen ollut ketään suojelijaa.\n\nVergiliuksen lammaspaimen tutustui vihdoin Rakkauteen ja huomasi hänen\nolevan kallioiden alkuasukas.\n\nOnko hän suojelija, hyvä lordi, joka välinpitämättömästi katselee\naalloissa henkensä edestä kamppailevaa miestä, ja tämän päästyä\nrannalle uuvuttaa hänet avunannolla? Huomio, jota olette suvainnut\nkiinnittää ponnistuksiini, olisi aikaisemmin ilmaistuna virkistänyt\nminua; mutta se on viivästynyt, kunnes olen käynyt välinpitämättömäksi\nenkä voi nauttia siitä; kunnes olen jäänyt yksin enkä voi puhua siitä\nkenenkään kanssa; kunnes olen tullut tunnetuksi enkä tarvitse sitä.\nMinä toivon, ettei se osoita varsin julkeata paatuneisuutta, kun ei\ntunnusta olevansa kiitollisuudenvelassa sellaisesta, jota ei ole\nkonsanaan saanut, tahi kun ei halua yleisön uskovan, että saan kiittää\nsuojelijaa työstä, jonka sallimus on suonut minun suorittaa omin\nvoimin.\n\nSaatuani työstäni näin paljon suoritetuksi, minun tarvitsematta olla\nsiitä sen suuremmassa kiitollisuudenvelassa kenellekään tieteen\nsuojelijalle, minulle ei tule olemaan pettymys, vaikkapa tekisin sen\nvalmiiksikin ilman sen vertaistakaan kannatusta, mikäli siinä enää voi\nolla vähentämisen varaa; sillä minä olen jo kauan sitten herännyt\ntuosta toiveen unelmasta, josta kerran, hyvä lordi, niin suurella\nriemastuksella kerskasin. -- Teidän Armonne nöyrin ja kuuliaisin\npalvelija.\n\n                                       _Sam. Johnson_.\n                                Suomentanut _O. Juurikoski_.\n\n\n\n\nDAVID HUME.\n\n\nSamuel Johnson on enemmän tiedemies kuin taidekirjailija. Hänen\nrinnallaan tulee mainittavaksi sarja ajattelijoita, jotka antavat\nloistoa 1700-luvun Englannille, valmistaen sitä henkistä ja\ntaloudellista perustaa, jolta nykyaikainen elämänkuvamme viimeksi on\nlähtöisin. -- Skotlantilainen David Hume (1711-76) aikoi ensin\nlakimieheksi, työskenteli sitten liikealalla, antautui vihdoin kokonaan\ntieteellisiin harrastuksiin, matkustaen 1734 Ranskaan, jossa opiskeli\nkolme vuotta. 1739 hän julkaisi ensimmäisen filosofisen teoksensa,\n_Tutkimuksen ihmisluonnosta_ (Treatise on Human Nature), jota\nseurasivat 1741-42 _Moraaliset ja filosofiset esseet_ (Essays, Moral\nand Philosophical). Hoidettuaan erinäisiä toimia mm. diplomatian\npalveluksessa ulkomailla hän julkaisi 1749 _Filosofiset esseensä_\n(Philosophical Essays), niiden joukossa _Tutkimuksen ihmisen\nymmärryksestä_ (An Enquiry Concerning Human Understanding,\nsuomennettu), 1751 _Tutkimuksen moraalin prinsiipeistä_ (Enquiry into\nthe Principles of Morals) ja 1752 _Poliittiset keskustelunsa_\n(Political Discourses). Hänen viimeinen filosofinen teoksensa oli\n_Neljä tutkielmaa_ (Four Dissertations, 1757); tutkielmat\n_Itsemurhista_ (On Suicide) ja _Sielun kuolemattomuudesta_ (On the\nImmortality of the Soul) ilmestyivät hänen kuolemansa jälkeen.\nHuomattavalla sijalla Humen tuotannossa on hänen _Englannin\nhistoriansa_ (The History of England, 1754-62). Oltuaan\nkirjastonhoitajana Edinburghissa (1752-57) ja diplomaattina Parisissa\n(v:sta 1763), jossa kirjalliset ja tieteelliset piirit antoivat hänelle\nsuurta tunnustusta ja jossa hän tutustui Rousseau'hon, hän palasi\n(1765) Englantiin, tuoden mukanaan viimemainitun, jolle hankki\neläkkeen. Tämä ystävyys raukeni kuitenkin pian. Toimittuaan 1767-68\nvaltiosihteerinä Hume vietti loppuikänsä Edinburghissa. Filosofina hän\njatkaa Locken linjaa, johtaen kokemusperäisyyden, empirismin,\nloogillisiin lopputuloksiin. Impressiot eli aistimukset, jotka ovat\nainoa tiedon lähde, käsittelemme ja järjestämme mielikuvituksella,\njolloin vasta syntyy mielikuva eli idea. Impressiot esim. eivät kerro\nmitään syystä ja seurauksista, vaan on tämä mielikuvituksemme tekemä\njohtopäätös peräkkäisistä impressioista. Mitään todellista tietoa emme\nsiis voi saavuttaa, vaan meidän täytyy tyytyä todennäköisyyteen.\nUskonnollisessa suhteessa Humen logiikka johti kieltämiseen, koska\nyliluonnollisista asioista emme voi saada mitään todellisia\nimpressioita. Uskonto ei siis perustu tietoon, so, uskonnollista\ntotuutta ei ole, on vain usko. Humen kritiikki tiedon synnystä on\nvaikuttanut herättävästi Kantiin, jonka teos _Puhtaan järjen\nkritiikistä_ (Kritik der reinen Vernunft) ilmestyi viisi vuotta Humen\nkuoleman jälkeen. Moralistina Hume opetti, että jokainen teko on hyvä,\njos se vain edistää yhteishyvää. Historioitsijana hän oli Voltairen ja\nMontesquieun oppilas, pyrkien samaan eloisaan, hienostuneeseen ja\nloogilliseen tyyliin kuin edellinen, tapahtumien taustana laaja\nkulttuurihistoriallinen kuvaus, ja jälkimmäisen mukaan erikoisesti\nesittämään Englannin valtiomuodon kehitystä. Vaikkakaan ei tieteellinen\nuudenaikaisessa merkityksessä, Humen historia silti on pysyväarvoinen.\nSe ei tunnusta mitään \"yhteiskunnallista sopimusta\" kansan ja\nhallituksen välillä, vaan ainoastaan tottelemisen velvollisuuden. Vaikka\nilmestynyt romantiikan kynnyksellä, se ei ymmärrä keskiaikaa, pitäen\ntätä vain pimeyden ja barbarian yönä.\n\n\n\nFILOSOFIAN ERI LAJEISTA.\n\n\nHengen filosofiaa (_moral philosophy_) eli ihmisluontoa käsittelevää\ntiedettä voidaan harjoittaa kahdella eri tavalla; kummallakin niistä on\noma arvonsa ja kumpikin saattaa vaikuttaa ihmiskunnan huviksi, opiksi\nja parannukseksi. Toinen niistä käsittelee ihmistä etupäässä olentona,\njoka on syntynyt toimimaan, jota edesottamisissaan vallitsee hänen\nmakunsa ja tunteensa, joka tavoittelee toista ja välttää toista,\nriippuen siitä, mikä arvo tällä näyttää olevan, ja siitä, missä\nvalaistuksessa se hänelle esittäytyy. Koska hyvettä pidetään kaikesta\nolevaisesta arvokkaimpana, niin tämänsuuntaiset filosofit kuvailevat\nsitä kaikkein ruusuisimmin värein, lainaten avukseen kaikki runouden ja\nkaunopuheisuuden keinot ja käsitellen aihettansa helpolla ja selkeällä\ntavalla, joka parhaiten on omansa mielikuvitusta mairittelemaan ja\nvoittamaan puolellensa tunteet. He valitsevat kaikkein räikeimpiä\nkokemuksia ja tapauksia jokapäiväisestä elämästä; asettavat\nvastakohtaisia luonteita sopivalla tavalla vastakkain; he houkuttelevat\nmeitä hyveen poluille kunnian ja onnen kuvilla, opastavat askeleitamme\nnäillä poluilla kaikkein terveimmillä elämänohjeilla ja loistavimmilla\nesimerkeillä. He saattavat meidät tuntemaan eron paheen ja hyveen\nvälillä, he kiihoittavat ja ohjaavat tunteitamme, ja kun he näin ovat\nsaaneet sydämissämme heräämään rakkauden oikeamielisyyteen ja tosi\nkunniaan, he ovat mielestänsä täysin saavuttaneet kaikkien\nponnistustensa päämäärän. Toisen lajin filosofit tarkastelevat ihmistä\nenemmän ajattelevana kuin toimivana olentona ja yrittävät enemmän\nmuovailla hänen ymmärrystään kuin sivistää hänen tapojaan. He\nkäsittelevät ihmisluontoa mietiskelyn aiheena, jota he tavattomalla\ntarkkuudella tutkivat, löytääkseen ne periaatteet, jotka ohjaavat\nymmärrystämme, virittävät tunteitamme ja saattavat meidät hyväksymään\ntai paheksumaan jotakin erikoista oliota, toimintaa tai käytöstapaa.\nHeidän mielestään on tieteessä moitittava aukko se, että filosofia ei\nvielä ole kiistämättömällä tavalla selvittänyt siveellisyyden,\najattelun ja arvostelutoiminnan perustusta, ja että se alituisesti\npuhuu todesta ja erehdyksestä, paheesta ja hyveestä, kauneudesta ja\nrumuudesta, kykenemättä määrittelemään näiden erottelujen pohjaa.\nKäydessään käsiksi tähän vaivalloiseen tehtävään he eivät anna minkään\nvaikeuksien itseään peloittaa, vaan etenemällä yksityistapauksista\nyleisempiin periaatteisiin he näin tavoittelevat yhä yleisempiä ja\ntyytyvät vasta, kun saapuvat niihin äärimmäisiin perusteisiin, jotka\nkaikessa tieteessä panevat padon ihmisen tiedonhalun tielle. Heidän\naateskelunsa on tavallisten lukijain mielestä abstraktista, jopa\nkäsittämätöntä, mutta he tavoittelevat vain oppineitten ja viisaitten\nkiitosta, ja katsovat saaneensa koko elämänsä ponnistuksista riittävän\nkorvauksen, jos he voivat paljastaa joitakin salattuja totuuksia, jotka\nsaattavat vaikuttaa jälkimaailman opiksi.\n\nVarmasti ensiksimainittu helppo ja selkeä filosofia ihmiskunnan\nenemmistön keskuudessa aina on nauttiva suurempaa suosiota kuin tämä\ntäsmällinen ja vaivalloinen, ja monet sitä suosittelevat paitsi\nmieluisempana, myöskin hyödyllisempänä kuin toista. Se puuttuu enemmän\njokapäiväiseen elämään, muokkaa sydäntä ja tunteita, ja käsitellessään\nniitä periaatteita, jotka ovat ihmisten toiminnan pohjana se\nmuuttaa heidän käytöstään ja saattaa heidät näin kuvailemaansa\ntäydellisyydenihannetta lähemmäksi. Sitä vastoin toinen,\nvaikeaselkoinen filosofia, jonka pohjana on sellainen mielensuunta,\nmikä ei voi johtaa puuhaan ja toimeen, haihtuu tyhjiin, kun filosofi\nvarjostaan astuu päivänvaloon, eivätkä sen periaatteet helpostikaan saa\nmitään vaikutusta toimintaamme ja käytökseemme. Sydämemme tunteet,\nintohimojemme kuohunta, mielenliikutustemme mahti hälventävät kaikki\nsen päätelmät ja tekevät syvällisen filosofin jokapäiväisen ihmisen\nvertaiseksi.\n\n                          (Tutkimus ihmisen ymmärryksestä, I, 1.)\n                                        Suomentanut _Eino Kaila_.\n\n\n\nKATKELMA OMASTA ELÄMÄKERRASTA.\n\n\nKeväällä 1775 sairastuin sisäisiin häiriöihin, jotka aluksi eivät\ntehneet minua levottomaksi, mutta jotka ovat sittemmin, kuten rupesin\npelkäämään, kehittyneet hengenvaarallisiksi ja parantumattomiksi.\nTiedän nyt, etten enää elä kauan. Sairauteni on tuottanut minulle hyvin\nvähän tuskia, ja vielä ihmeellisempää on, että suuresta ruumiillisesta\nheikontumisestani huolimatta henkiset kykyni eivät ole hetkiseksikään\nvähentyneet. Tämä on ollut niin erikoista, että jos minun olisi\nsanottava, minkä ajanjakson elämästäni mieluiten haluaisin elää\nuudelleen, olisin ehkä taipuvainen valitsemaan tämän viimeisen. Olen\nyhtä innostunut tutkisteluun kuin koskaan ennen, ja seurassa yhtä\niloinen. Mielipiteeni on sitä paitsi, että kuudenkymmenen viiden\nikäinen mies kuollessaan säästyy vain muutamista voimattomuuden\nvuosista, ja vaikka näenkin useita merkkejä siitä, että kirjallinen\ntoimintani vihdoinkin on saava tunnustusta ja lisääntyvää mainetta,\ntiedän, että ennättäisin nauttia siitä vain muutamia vuosia. On vaikea\nolla täydellisemmin irti elämästä kuin minä tällä hetkellä olen.\n\nLopetan historiallisesti kuvailemalla omaa luonnettani. Olen, tai\noikeastaan olin (sillä tällä tavoin minun nyt on puhuttava itsestäni\nvoidakseni rohkeammin ilmaista ajatukseni); siis, olin mielenlaadultani\nlempeä, luonteeltani hillitty, avomielinen, seuraa rakastava ja\niloinen; olin altis kiintymään, mutta sangen vähän taipuvainen\nvihamielisyyteen, ja hyvin kohtuullinen kaikissa intohimoissani.\nSuurikaan intohimoni, kirjallisen maineen rakkaus, ei milloinkaan\nalituisista pettymyksistä huolimatta katkeroittanut mieltäni. Niin\nhyvin nuorille ja huolettomille kuin tieteen harrastelijoille ja\noppineille seurani oli mieluinen; erikoisen kernaasti seurustelin\nsäädyllisten naisten kanssa, eikä minulla ollut aihetta valittaa heiltä\nsaamaani kohtelua, Sanalla sanoen, vaikka useimmilla jollakin tavoin\nerinomaisilla miehillä on ollut aihetta valittaa panettelua, eivät sen\nmyrkylliset hampaat ole milloinkaan koskettaneet eivätkä edes\nahdistaneet minua. Ja vaikka ajattelemattomasti antauduin alttiiksi\nsekä yhteiskunnallisten että uskonnollisten puolueriitojen raivolle,\nniin niiden tavanomainen vimma näytti minun kohdaltani asettuvan.\nYstävieni ei koskaan tarvinnut missään suhteessa puolustaa luonnettani\nja käytöstäni. En voi väittää, että tämä hautajaispuhe itsestäni on\ntyystin vailla turhamaisuutta, mutta toivon, ettei se ole osunut\nharhaan, mikä on tutkittavissa ja varmistettavissa.\n\n                                    Suomentanut _Aune Brotherus_.\n\n\n\n\nADAM SMITH.\n\n\nDavid Humen läheinen ystävä oli Adam Smith (1723-90), uudenaikaisen\nkansantaloustieteen perustaja. Valmistuttuaan Glasgow'n ja Oxfordin\nyliopistoissa hän tuli 1751 ensinmainitun yliopiston logiikan\nprofessoriksi, vaihtaen alansa seuraavana vuonna moraalifilosofiaan.\n1759 hän julkaisi kirjan _Siveellisten tunteiden teoria_ (Theory of the\nMoral Sentiments). Saatuaan yliopistoltaan 1762 filosofian tohtorin\n(LL. D.) arvon, hän erosi 1764 professorinvirastaan, ruveten nuoren\nBuccleuchin herttuan opettajaksi ja seuraten häntä mannermaalle.\nOleskeltuaan mm. lähes vuoden Parisissa hän palasi 1766 kotiseudulleen\nKirkcaldy'in, jossa sen jälkeen asui äitinsä kanssa kymmenisen vuotta,\nsyventyneenä tutkimuksiinsa. 1776 hän sitten julkaisi ajattelunsa\ntulokset teoksessa _Tutkimus kansojen varallisuuden luonteesta ja\nsyistä_ (Inquiry into the Nature and Causes of the Wealth of Nations,\nsuomennettu), joka on taloudellisen filosofian perustava teos ja uuden\nlaajan tutkimuksen ja kirjallisuuden aloittaja. Hume luki sen\nkäsikirjoituksena ja lausui siitä onnittelunsa; kuolema esti sen\nhenkilökohtaisen tapaamisen, jolloin Hume olisi halunnut \"väitellä\nmuutamista periaatteista\". 1778 Smith tuli tullin palvelukseen ja\nasettui Edinburghiin. 1787 hänet valittiin Glasgow'n yliopiston\nrehtoriksi. Smith kirjoitti muitakin filosofisia tutkimuksia, ja\nkuvauksen Humen viimeisistä elinpäivistä. Hänen elämänsä kului erittäin\nrauhallisesti ja sopusointuisesta ansaitun ja ajoissa saadun\ntunnustuksen loisteessa. Sen ainoa romanttinen tapaus lienee ollut se,\nettä mustalaiset varastivat hänet kerran lapsena.\n\n\n\nKANSOJEN VARALLISUUS.\n\n\nJokaisen kansan vuotuinen työ on se lähde, josta kansa alkuaan\nsaa kaikki vuosittain kuluttamansa elämän tarvikkeet ja\nmukavuushyödykkeet; nämä ovat aina joko tämän työn välitöntä tuotetta\ntai tämän tuotteen avulla muilta kansoilta hankittuja.\n\nRiippuen niin muodoin tämän tuotteen tai sen avulla hankitun vastineen\nsuuremmasta tai pienemmästä suhteesta kuluttajiensa lukumäärään kansa\non paremmin tai huonommin varustettu kaikilla tarvikkeilla ja\nmukavuushyödykkeillä.\n\nMutta tämän suhteen määrää jokaisessa kansassa välttämättä kaksi eri\ntekijää: ensinnäkin taito, kätevyys ja arvostelukyky, jolla sen työtä\nyleensä tehdään, ja toiseksi hyödyllistä työtä tekevien henkilöiden\nlukumäärän suhde toisten lukumäärään. Olkoonpa jonkin kansan\nasuma-alueen maaperä, ilmanala tai alueen laajuus mikä tahansa, sen\nvuotuisten hyödykevarojen runsauden tai niukkuuden täytyy tässä sen\nerikoisasemassa riippua noista kahdesta tekijästä.\n\nTämä hyödykevarojen runsaus tai niukkuus näyttää edelleen enemmän\nriippuvan edellisestä kuin jälkimmäisestä noista kahdesta tekijästä.\nVillien metsästäjä- ja kalastajakansojen keskuudessa jokainen\ntyökykyinen yksilö on enemmän tai vähemmän mukana hyödyllisessä\ntyössä ja pyrkii, mikäli voi, hankkimaan elämän tarvikkeita ja\nmukavuushyödykkeitä itselleen tai niille perheensä tai heimonsa\njäsenille, jotka ovat joko liian vanhoja, liian nuoria tai liian\nheikkoja mennäkseen metsälle ja kalaan. Sellaiset kansat ovat kuitenkin\nniin kurjan köyhiä, että niiden pelkästä puutteesta usein on, tai ne\nainakin luulevat että heidän on pakko joko itse surmata pienet\nlapsensa, vanhuksensa ja riutuvat sairaansa, tai jättää ne heitteille,\nnääntymään nälkään tai petojen raadeltaviksi. Vaikka sivistyneitten ja\nkukoistavien kansojen keskuudessa on suuri määrä henkilöitä, jotka\neivät ensinkään tee työtä, vieläpä useat heistä kuluttavat kymmenen,\njopa satakin kertaa suuremman työn tuoton kuin useimmat työtätekevistä,\non kuitenkin yhteiskunnan koko työn tuotto niin suuri, että kaikilla on\nrunsaasti mitä tarvitsevat, ja työmiehellä, vieläpä alhaisimmalla ja\nköyhimmälläkin, jos hän on kohtuullinen ja uuttera, voi olla\nnautittavanaan suurempi määrä tarvikkeita ja mukavuushyödykkeitä kuin\nmikään villi kykenee hankkimaan itselleen.\n\nNe syyt, jotka aiheuttavat työn tuotantovoimien mainitun edistymisen,\nja järjestys, minkä mukaan sen tuotteet luonnollisesti jakautuvat\nyhteiskuntaan kuuluvien henkilöiden eri säädyn ja aseman mukaan,\nmuodostavat tämän tutkimuksen ensimmäisen kirjan sisällyksen.\n\nOlkoonpa sen taidon, kätevyyden ja arvostelukyvyn, millä työtä tehdään\njonkin kansan keskuudessa, todellinen tila mikä tahansa sen vuotuisten\nhyödykevarojen runsauden tai niukkuuden täytyy riippua, niin kauan kuin\ntuota tilaa kestää, vuosittain hyödyllistä työtä tekevien lukumäärän\nsuhteesta toisten henkilöiden lukumäärään. Hyödyllisten ja tuottavien\ntyöntekijäin lukumäärä on, kuten myöhemmin käy ilmi, kaikkialla\nsuhteellinen siihen pääomaan, jota käytetään pitämään heitä työssä, ja\nsiihen erikoiseen tapaan, millä sitä siihen käytetään. Toinen kirja\nkäsittelee juuri tämän pääoman olemusta, tapaa, jolla se asteittaisesti\nkasautuu, ja niitä eri työmääriä, joita se panee liikkeelle, riippuen\neri tavoista, joilla sitä käytetään.\n\nTyönteon taidossa, kätevyydessä ja arvostelukyvyssä verraten edistyneet\nkansat ovat noudattaneet sangen erilaisia periaatteita työn yleisessä\nohjaamisessa eli suuntaamisessa; eivätkä nämä periaatteet ole samassa\nmäärin edistäneet sen tuoton suuruutta. Muutamien kansojen politiikka\non suuresti kannustanut maaseudun elinkeinoja; toisten taas kaupunkien\nelinkeinoja. Tuskinpa mikään kansa on tasaisesti ja puolueettomasti\nsuhtautunut elinkeinoelämän kaikkiin eri aloihin. Rooman vallan\nluhistumisesta lähtien on Euroopan politiikka ollut suopeampi\nkäsitöitä, teollisuutta ja kauppaa, siis kaupunkien elinkeinoja, kuin\nmaataloutta kohtaan. Ne asianhaarat, jotka näyttävät aiheuttaneen ja\nvakiinnuttaneen tämän politiikan, on esitetty kolmannessa kirjassa.\n\nVaikka nämä erilaiset periaatteet kenties aluksi saatettiin voimaan\nyksityisten kansanluokkien erikoisten etujen ja ennakkoluulojen\nnimessä, ensinkään välittämättä niiden vaikutuksesta yhteiskunnan\nyleiseen menestykseen tai edeltäkäsin arvaamatta tätä vaikutusta, ne\novat kuitenkin antaneet aihetta sangen erilaisiin taloustieteellisiin\noppeihin, joista toiset liioittelevat kaupunkien, toiset taas maaseudun\nelinkeinojen merkitystä. Näillä opeilla on ollut huomattava vaikutus,\nei vain oppineiden miesten käsityskantaan, vaan myös ruhtinasten ja\nvaltioiden hallintoon. Neljännessä kirjassa olen koettanut esittää,\nniin täydellisesti ja selvästi kuin taidan, näitä eri oppeja ja niiden\npäävaikutuksia eri aikoina ja eri kansoissa.\n\nNäiden neljän ensimmäisen kirjan päämääränä on esittää, mikä on\nmuodostanut kansan suuren enemmistön tulon eli mikä on olemukseltaan se\nlähde, josta eri kansat eri aikoina ovat saaneet vuotuiset\nkulutuksensa. Viides ja viimeinen kirja käsittelee hallitsijan ja\nvaltion tuloja. Tässä kirjassa olen ensiksi koettanut osoittaa, mitkä\novat hallitsijan tai valtion välttämättömät menot, mitkä noista\nmenoista olisi suoritettava koko yhteiskunnan yhteisvoimin ja mitkä\nniistä kuuluvat yksistään sen jollekin erikoiselle ryhmälle, tai\nerikoisille jäsenille; toiseksi, millä eri tavoin koko yhteiskunta\nvoidaan saattaa suorittamaan sille kuuluvat menot sekä mitkä ovat\nkunkin eri tavan pääasialliset edut ja varjopuolet; ja kolmanneksi ja\nviimeiseksi, mitkä perusteet ja syyt ovat saattaneet miltei kaikki\nnykyaikaiset hallitukset panttaamaan osan näistä tuloista tai tekemään\nvelkaa ja mikä vaikutus noilla veloilla on ollut yhteiskunnan\ntodelliseen varallisuuteen, sen maan ja työn vuotuiseen tuottoon.\n\n                                            (Johdanto.)\n                                       Suomentanut _T. T. Kaila_.\n\n\n\n\nEDMUND BURKE.\n\n\nValtiomies ja poliittinen kirjailija, historioitsija ja esteettinen\nfilosofi Edmund Burke (1729--97), asianajajan poika Dublinista,\nsuoritti tutkintonsa viimemainitun kaupungin yliopistossa 1748 ja tuli\nLontooseen 1750 antautuakseen lakimiehen alalle. Käyttikin aikansa\nkirjallisiin harrastuksiin yleensä, julkaisten niiden tuloksena 1756\npari tutkielmaa, joista toinen, _Filosofinen tutkimus ylevää ja\nkaunista koskevien käsitystemme synnystä_ (A Philosophical Inquiry into\nthe Origin of our Ideas of the Sublime and Beautiful), esittää ylevän\nvaikutelman varsinaiseksi lähteeksi ja perustekijäksi pelon tunteen,\njota sittemmin romantiikka niin laajalti käyttikin pyrkiessään jylhiin\nja yleviin tunnelmiin. Teoksella on ollut merkityksensä ylevän\nkäsitteen tutkimukselle. 1759 hän perusti historiallisen, vuotuisen\nkatsausjulkaisun _Vuosiluettelo_ (The Annual Register), toimittaen sitä\nvuoteen 1788 saakka. Burken varsinainen elämäntyö kuuluu politiikan\nalalle, alkaen hänen tultuaan 1766 parlamentin jäseneksi. Hän tuli\nhuomatuksi whigiläisenä kirjailijana, kannatti sovinnollista ja\ninhimillistä politiikkaa amerikkalaisia ja muita siirtomaita kohtaan,\nja vaati parlamentille sille kuuluvaa merkitystä kansantahdon\nilmaisijana, sekä sen vaalitavan uudistamista. Kuuluisa on hänen 14\nvuotta kestänyt leppymätön taistelunsa Itä-Indian Kauppayhtiötä ja\nWarren Hastingsia vastaan, jossa hänen raskas retoorinen ja moraalinen\nvoimansa ilmeni tehokkaimmillaan ja jolla hän laski perustuksen\nhumaanille Indian-politiikalle. Huolimatta whigiläisyydestään Burke\nosoittautui Ranskan vallankumouksen vastustajaksi, julkaisten 1790\nkuuluisan kirjansa _Mietelmiä Ranskan vallankumouksesta_ (Reflectins on\nthe French Revolution), joka herätti koko Euroopan huomiota. Englannin\nvaltiomuoto oli vuosisatoja kestäneen kehityksen tulos: Ransan uusi\nvaltiomuoto oli päinvastoin tällaisen kehityksen äkillinen keskeytys,\nratsionalistisen ajattelun epähistoriallinen, teoreettinen tuote. Tätä\nepähistoriallista kehityksen linjan katkaisemista Burke ei hyväksynyt,\nja tuli sen kautta valtio-oikeuden ns. historiallisen koulun\nperustajaksi. Hänen puheissaan ja kirjoituksissaan ilmeni laajaa\ntietoa, terävää ajattelua, jaloa inhimillisyyttä ja tunnetta, joka\npuhuessa väliin kasvoi myrskyisäksi kiivaudeksi. Puhujan lahjoja\nhänellä ei ollut, vaan vaikuttivat hänen esityksensä aina paremmin\nluettuina. Whigiläisyydestä huolimalta hän kuului Johnsonin klubiin.\nSuuret lahjat, korkea tunne-elämä, nuhteettomuus sekä julkisena että\nyksityisenä ihmisenä, kaunistavat tämän jalon englantilaisen ja\nmaailmankansalaisen muistoa.\n\n\n\nMARIA ANTOINETTE.\n\n\nKuusitoista tai seitsemäntoista vuotta on nyt kulunut siitä, kun\nVersailles'ssa näin Ranskan kuningattaren, silloisen kruununprinsessan;\nja varmastikaan ei ihastuttavampi olento milloinkaan ole kirkastanut\ntätä maata, jota hän näytti tuskin koskettavan. Näin hänet aivan\ntaivaanrannan yläpuolella koristamassa ja ilahduttamassa ylhäistä\npiiriä, johon hän juuri oli astumaisillaan säteillen kuin aamutähti\nelämää, kirkkautta ja iloa. Voi, mikä vallankumous! Ja millainen\nsydämeni olisikaan, jos liikutuksetta voisin ajatella tuota nousua ja\ntuota kukistumista! En osannut uneksiakaan, kun hän innokkaan, etäisen,\nnöyrän rakkauden lisäksi vielä sai osakseen kunnioituksen ilmaisuja,\nettä hänen kerran täytyisi povelleen piilotettuna kantaa häpeän terävää\nvastamyrkkyä. En voinut uneksia, että elämäni kuluessa saisin nähdä\nsellaisten onnettomuuksien kohtaavan häntä jalon kansan keskuudessa,\nkansan, jonka miehet olivat ritareita ja kunnianmiehiä. Luulin, että\nkymmenentuhatta säilää lennähtäisi huotrasta kostamaan katseenkin, joka\nuhkaisi häntä loukata. Mutta ritarillisuuden aika on ohi. Viisastelun,\nsäästäväisyyden ja kylmän harkinnan aikakausi on seurannut sitä, ja\nEuroopan kunnia on iäksi häipynyt. Koskaan, koskaan emme enää saa nähdä\nsitä jaloa uskollisuutta säätyä ja sukupuolta kohtaan, sitä ylvästä\nalamaisuutta, sitä arvokasta kuuliaisuutta, sitä sydämen\nalistuvaisuutta, joka käskynalaisuudessakin ylläpiti intomielisen\nvapauden henkeä. Korvaamaton elämän viehkeys, alttius kansojen\npuolustamiseen, miehekkäiden tunteiden ja sankarillisten tekojen\nvaalinta on poissa! On häipynyt se periaatteen herkkätuntoisuus, se\nkunnian puhtaus, joka tunsi häpeän haavana, joka loi rohkeutta samalla\nkuin se hillitsi julmuutta, joka jalosti kaiken, mihin se kosketti; ja\njonka vaikutuksesta pahakin menettäessään kaiken raakuutensa menetti\npuolet pahuudestaan.\n\n              (Mietelmiä Ranskan vallankumouksesta.)\n                                       Suomentanut _Aune Brotherus_.\n\n\n\nENGLANNIN VALTIOMUODON KEHITYKSESTÄ.\n\n\nMagna Chartasta Oikeuden julistukseen saakka lainsäädäntömme on\njohdonmukaisesti vedonnut oikeuksiimme ja puolustanut niitä\nesi-isiltämme meille kulkeutuneena ja meiltä tuleville polville\nsiirtyvänä _sääntöperintönä_, omaisuutena, joka erityisesti kuuluu\ntämän valtakunnan asukkaille, viittaamatta vähimmälläkään tavalla\nmihinkään muuhun yleisempään tai alkuperäisempään oikeuteen. Siten\nlainsäädäntömme pysyttää osiensa suuren moninaisuuden yhtenäisenä.\nMeillä on perinnöllinen valtaistuin; perinnöllinen päärinarvo; ja\nalahuone ja kansa, joiden etuoikeudet, valta ja asema ovat\nesivanhemmilta monessa polvessa perittyjä.\n\nTämä menettely näyttää minusta olevan syvän ajattelun tulosta, tai\npikemminkin sen onnellista seurausta, että neuvojaksi on otettu luonto,\njonka viisaus on ajattelun ulkopuolella ja sitä korkeammalla.\nUudistuksen henki on yleensä itsekkyydestä ja näköpiirin ahtaudesta\nlähtöisin. Kansa, joka ei katso milloinkaan taaksepäin esivanhempiinsa,\nei liioin välitä luoda katsettaan eteenpäin seuraaviin sukupolviin.\nEnglannin kansa tietää sitä paitsi varsin hyvin, että perinnöllisyyden\najatukseen sisältyy lujana periaatteena perinnön säilyttäminen ja\nsiirtyminen edelleen, sen kuitenkaan vähimmälläkään tavalla sulkematta\npois kartuttamisen ja edistämisen periaatetta. Hankinnan se jättää\nvapaaksi; mutta se turvaa ja varmistaa hankitun säilymisen. Kaikki\nedut, jotka saadaan näitä perusohjeita lainsäädännöllisesti\nnoudattamalla, vakautuvat samalla jonkinlaiseksi perheomaisuudeksi;\nniihin saadun omistusoikeuden käsitetään kestävän ikuisesti ja olevan\nluovuttamaton. Lainsäädännöllisellä menettelyllä, noudattaen luonnon\nesimerkkiä, me saamme, pidämme hallussamme ja siirrämme seuraavalle\npolvelle hallituksemme ja oikeutemme samalla tavalla, kuin nautimme\nelämästämme ja omaisuudestamme ja siirrämme ne jälkeentuleville.\nValtiolliset laitokset, varallisuus, sallimuksen lahjat annetaan meille\nja otetaan pois samassa järjestyksessä. Valtiollisen järjestelmämme\nrakenne on sellainen, että se joka suhteessa vastaa maailman\njärjestystä ja on sen kanssa täysin sopusoinnussa ja on samalla myös\ntäydellisesti sellaisen elämän mukainen, jonka sijana oleva ruumis on\npysyväinen, vaikkakin sen osat vaihtuvat. Maailman järjestyksessä,\njonka viisaus hämmästyttää ja jossa ihmiskunta sulautuu suureksi,\nsalaperäiseksi kokonaisuudeksi, se ei ole kauttaaltaan milloinkaan\nsamanaikaisesti vanha, keskinäinen, eikä nuori, vaan jatkuvasti\nvaihtuvana muuttumattomasti pysyväinen, jonka kulku on alituista\nkuihtumista, kukistumista, uudistumista ja edistymistä. Siten,\nnoudattamalla luonnon menettelytapaa valtion johtamisessa, meidän\nsaantimme eivät ole konsanaan täysin uusia, sen, minkä olemme\nsäilyttäneet, olematta liioin täysin vanhanaikaista. Pysymällä kiinni\nesi-isissämme näitä periaatteita noudattamalla, meitä ei johda\nmuinaisaikainen taikausko, vaan luonnollisen ja viisaan\nyhteenkuuluvaisuuden henki. Tässä perinnöllisyyden ajatuksen\nomaksumisessa me olemme antaneet valtiojärjestyksemme kehyksille\nläheisen omaisen kuvan. Maamme lainsäädännön me lujitamme rakkaimmilla\nperhesiteillämme; perustuslakimme me otamme kaiken kotejamme hellivän\nrakkautemme kohteeksi; valtiomme, kotilietemme, hautamme ja alttarimme\nme säilytämme toisistaan erottamattomina, ja pidämme rakkaana lämmön,\njoka säteilee niistä yhteisesti ja toisesta toiseen heijastuvasta\nsiunauksesta.\n\nNoudattamalla samalla tavalla luonnon esimerkkiä keinotekoisten\nlaitostemme suhteen ja kutsumalla sen erehtymättömät ja voimakkaat\nvaistot vahvistamaan järkemme erehtyvää ja heikkoa kekseliäisyyttä, me\nolemme, pitämällä oikeuksiamme perintönä, saaneet useita muitakin\netuja, jotka eivät suinkaan ole pieniä. Vapauden henki on taipuvainen\nkäyttämään väärin valtaa ja menemään liiallisuuksiin, mutta ajatus,\nettä pyhiksi tunnustettujen esi-isien henget ovat aina saapuvilla ja\nnäkemässä, vaikuttaa siihen vastustamattoman hillitsevästi. Tämä ajatus\noikeuksiemme periytymisestä polvesta toiseen antaa meille synnynnäisen\narvokkuuden, joka on vakiintunut tavaksi. Se ei siedä minkäänlaista\nnousukkaan julkeutta, sillä se on alentavaa ja vain niille ominaista,\njotka ensimmäisinä pääsevät kohoamaan jonkin verran ympäristönsä\nyläpuolelle. Täten oikeutemme ovat ylevää vapautta. Ja sen näkö on\nvaikuttava ja majesteettinen. Sillä on sukupuu ja kuuluisat\nesivanhemmat. Sillä on vaakunakilpensä ja tunnusmerkkinsä. Sillä on\nmuotokuvakokoelmansa, muistokirjoituksensa, historiansa, todistuksensa,\nja arvonimensä. Me kunnioitamme yhteiskunnallisia laitoksiamme,\nnoudattaen samaa periaatetta, johon viitaten luonto neuvoo meitä\nkunnioittamaan yksityisiä ihmisiä, nimittäin iän ja niiden takia,\njoilta olemme perineet ne. Kukaan viisastelija ei kykene aikaansaamaan\nmitään, joka kykenisi säilyttämään järkiperäisen ja miehekkään vapauden\nparemmin kuin suunta, jota olemme seuranneet. Meistä on ollut parempi\nvarata luonteemme kuin järkemme, parempi luovuttaa sydämemme kuin\naivomme oikeuksiemme suuriksi säilyttämissuojiksi. Te olisitte voineet,\njos olisitte tahtoneet, noudattaa meidän esimerkkiämme ja antaa\ntakaisin saamallenne vapaudelle vastaavan arvokkuuden.\n\n                              (Mietelmiä Ranskan vallankumouksesta.)\n                                        Suomentanut _O. Juurikoski_.\n\n\n\n\nEDWARD GIBBON.\n\n\nHumen käsitykseen keskiajasta yhtyi skotlantilainen historioitsija\nWilliam Robertson (1721-93), edinburghilainen pappi, loistavan\nmenestyksen saaneen _Skotlannin historian_ (The History of Scotland,\n1759) kirjoittaja, joka 1769 julkaisi _Keisari Kaarle V:n hallituksen\nhistorian_ (The History of the Reign of the Emperor Charles V), lausuen\ntämän esipuheessa sen jälkeen pitkäksi aikaa vallitsevaksi tulleen\nyleisen käsityksen keskiajasta. Robertson oli valistusajan henki, joka\nei nähnyt keskiajassa juuri muuta kuin ihmiskunnan yön. Sekä Hume että\nhän ovat historioitsijoina joutuneet yleiseurooppalaisessa\nmerkityksessä suuren nimen varjoon. Edward Gibbon (1737-94) sai\nkasvatuksensa Westminsterin koulussa ja Oxfordissa, ranskalaistutti\nsivistyksensä oleskelemalla Lausannessa yli neljä vuotta (1753-58), ja\njulkaisi 1761 ranskankielellä ensimmäisen teoksensa _Harjoitelmakoe\nkirjallisuudesta_ (Essai sur l'Etude de la Liltérature). 1764 hän\nmatkusteli mannermaalla, käyden mm. Roomassa, jossa, Capitoliumin\nraunioilla, tuli oman kertomuksensa mukaan lokak. 15 p. ajatelleeksi\nsuurta tutkimusta Rooman valtakunnan rappeutumisesta ja häviöstä. 1772\nhän ryhtyi päättäväisesti toteuttamaan suunnitelmaansa, jota oli ensi\nhetkestä kypsytellyt ja jota varten oli koonnut paljon lähteitä. Työtä\nhidastutti hänen olonsa parlamentin jäsenenä (v:sta 1774) ja\nvirkamiehenä (1779-82). 1700-luvun kuuluisin historiallinen esitys\n_Rooman valtakunnan rappeutuminen ja häviö_ (The Decline and Fall of\nthe Roman Empire) ilmestyi 1776-88 kuutena osana, joista jokainen\naiheutti yhä kasvavaa innostusta ja vastalauseitakin. Montesquieun\noppilaana Gibbon pyrki historiallisella intuitiolla näkemään tämän\nsuuren kehitysvaiheen syvimmät pohjavirrat, esittämään tapahtumat\ntodistusten valossa, ja luomaan tyylin ja suunnitelman puolesta\ntaiteellisesti kirkkaan ja sopusuhtaisen rakennuksen, missä kaikessa\nhän suurin piirtein onnistuikin. Todeten kristinuskon ja antiikin\nhengen vastakkaisuuden monessa suhteessa hän antaa edelliselle pääsijän\nantiikin kulttuurin ja Rooman valtakunnan häviön aiheuttajana.\nKirjoittaessaan yöllä kesäk. 27 p. 1787 huvimajassaan Lausannessa\nteoksensa loppusanat Gibbon tunsi oikeutettua iloa ja liikutusta,\nymmärtäen suorittaneensa suurtyön. Gibbon asui 1783:n jälkeen\nenimmäkseen Lausannessa. 1793 hän kivulloisuudesta ja Ranskan\nlevottomista vallankumousoloista huolimatta matkusti Lontooseen, jossa\nkuoli äkkiä tammikuussa 1794. Tunne-elämältään hän oli tyyni,\nystävyydessään uskollinen, seuraelämässä suosittu vilkkaan ja älykkään\nkeskustelutaitonsa vuoksi. Hymyä herätti hänen liikalihavuutensa ja\nharkitun hieno käytöksensä. Isänsä tahdosta hän katkaisi nuorena\nlemmensuhteensa mutta ei ystävyyttänsä neiti Suzanne Curchodiin, josta\nsittemmin tuli rouva Necker, rouva de Staëlin äiti. Gibbon kuoli\nnaimattomana. Kuului Johnsonin klubiin.\n\n\n\nJULIANUKSEN KUOLEMA.\n\n\nJulianuksen taistellessa tilanteensa miltei ylivoimaisia vaikeuksia\nvastaan, yön hiljaiset tunnit siitä huolimatta omistettiin tutkimiseen\nja mietiskelyyn. Niin pian kuin hän ummisti silmänsä lyhyeen ja\nkatkonaiseen uneen, tuskallinen levottomuus ahdisti hänen mieltään. Ei\nmyöskään ole ihmeellistä, että keisarikunnan hengetär vielä\nkerran ilmestyi hänen eteensä verhoten suruharsolla päänsä ja\nrunsaudensarvensa, sekä poistuen hitaasti keisarillisesta teltasta.\nHallitsija hypähti vuoteeltaan ja astuessaan keskiyön viileyteen\nvirkistääkseen väsynyttä mieltään näki hehkuvan meteorin, joka kiiti\ntaivaankannen halki ja hävisi samassa. Julianus uskoi varmasti\nnähneensä sodanjumalan uhkaavat kasvot. Toskanalaiset ennustajat, jotka\nhän kutsui neuvotteluun, kehoittivat yksimielisesti häntä välttämään\ntaistelua, mutta pakko ja järki olivat tällä kertaa taikauskoa\nvoimakkaammat, ja päivänkoitteessa sotatorvet soivat. Sotajoukko marssi\nkukkulaisen maan halki, ja persialaiset olivat salaa miehittäneet\nkukkulat. Julianus johti etujoukkoa taitavasti ja harkiten, tottuneen\nsotapäällikön tapaan. Hän pelästyi saadessaan tiedon, että jälkijoukon\nkimppuun oli äkkiä hyökätty. Kuumuus oli houkutellut hänet jättämään\npois haarniskan, mutta hän sieppasi kilven eräältä seuralaiseltaan ja\nkiiruhti riittävän joukon kera jälkijoukon avuksi. Samanlainen vaara\nkutsui pelottoman ruhtinaan takaisin puolustamaan etujoukkoa; hänen\nratsastaessaan eri osastojen välillä persialaisten ratsuväki ja norsut\ntekivät raivoisan hyökkäyksen vasemman siiven keskustaan miltei\nnujertaen sen ylivoimallaan. Otollisella hetkellä tehdyn sotaliikkeen\navulla kevyt ratsuväki kuitenkin pian karkoitti tämän valtavan joukon,\niskien taitavasti ja tehokkaasti aseensa ratsumiesten selkään ja\nnorsujen jalkoihin. Barbaarit pakenivat, ja Julianus vaaroissa aina\nensimmäisenä yllytti takaa-ajajia sekä huudoin että elein. Ystävien ja\nvihollisten sekasortoisen tungoksen hajaannuttamina ja lannistamina\nJulianuksen vapisevat henkivartijat muistuttivat pelotonta\nhallitsijaansa siitä, että hän oli ilman panssaria, ja rukoilivat häntä\nväistämään uhkaavaa turmiota. Heidän tästä puhuessaan sinkosi\npakenevasta ratsumiesparvesta keihäs- ja nuolituisku, ja hipaistuaan\nJulianuksen käsivartta heittokeihäs työntyi kylkiluiden väliin ja\npysähtyi maksan alaosaan. Julianus koetti vetää kuolettavaa asetta\nkyljestään, mutta terävä teräs viilsi hänen sormiaan ja hän putosi\ntajuttomana hevosensa selästä. Henkivartijat riensivät hänen avukseen,\nnostivat haavoittuneen keisarin varovaisesti maasta ja kantoivat hänet\ntaistelun melskeestä lähellä olevaan telttaan. Tieto tästä surullisesta\ntapahtumasta levisi rivistä riviin, mutta suru viritti roomalaisissa\nvoittamattoman rohkeuden ja kostonhalun. Molemmat sotajoukot jatkoivat\nveristä ja sitkeätä taistelua, kunnes yön täydellinen pimeys erotti ne.\nPersialaiset niittivät jonkin verran kunniaa menestyksestään\nroomalaisten vasemmalla sivustalla, jossa esikuntapäällikkö Anatolius\nkaatui ja prefekti Sallustius töintuskin pääsi pakenemaan. Mutta\npäivän lopputulos oli barbaareille epäedullinen. He poistuivat\ntaistelukentältä; heidän kaksi sotapäällikköään, Meranes ja Nohordates,\nviisikymmentä ylimystä eli satraappia ja suuri joukko heidän\nurhoollisimpia sotureitaan kaatui. Ja jos Julianus olisi jäänyt eloon,\nolisi roomalaisten menestys voinut kehittyä ratkaisevaksi ja tärkeäksi\nvoitoksi.\n\nEnsimmäiset sanat, jotka Julianus lausui toinnuttuaan verenvuodon\naiheuttamasta tajuttomuuden tilasta, olivat kuvaavia hänen sotaiselle\nmielelleen. Hän vaati hevostaan ja aseitaan ja tahtoi välttämättä\nrynnätä taisteluun. Tämä tuskallinen yritys uuvutti hänen viimeiset\nvoimansa, ja lääkärit, jotka tutkivat hänen haavaansa, havaitsivat\nlähestyvän kuoleman merkit. Julianus osoitti näinä kauheina hetkinä\nsankarille ja viisaalle ominaista luonteenlujuutta. Filosofit, jotka\nolivat seuranneet häntä tälle kohtalokkaalle sotaretkelle, vertasivat\nJulianuksen telttaa Sokrateen vankilaan, ja silminnäkijät, jotka\nvelvollisuus, ystävyys tai uteliaisuus oli kerännyt hänen vuoteensa\nympärille, kuuntelivat kunnioittavan surun vallassa kuolevan keisarinsa\nviimeisiä sanoja. \"Ystävät ja sotatoverit, kuolemani hetki on nyt\nkoittanut, ja maksukykyisen velallisen tavoin suoritan ilomielin\nluonnon saatavan. Olen filosofiasta oppinut, miten paljon sielu on\nruumista ylevämpi, ja että jalomman aineksen vapautumisen tulisi\npikemminkin olla ilon kuin surun aihe. Uskonto on opettanut minulle,\nettä varhainen kuolema usein on hurskauden palkka, ja jumalien\nsuosionosoituksena vastaanotan kuolettavan iskun, joka suojelee minua\nluonteeni tahraamisen vaaralta, luonteeni, jota hyveet ja miehekkyys\ntähän saakka ovat tukeneet. Kuolen vailla omantunnontuskia, kuten olen\nelänyt vailla syyllisyyttä. Muistelen tyydytyksen tuntein\nyksityiselämäni nuhteettomuutta ja voin varmasti vakuuttaa, että\nkorkein valta, jumalallisen mahdin ilmaus, on käsissäni säilynyt\npuhtaana ja tahrattomana. Vihaten tyranniuden turmiollisia ja\nhävittäviä oppeja olen pitänyt kansan onnea hallituksen päämääränä.\nAlistaen tekoni viisauden, oikeuden ja kohtuuden lakien alaisiksi olen\nuskonut lopun sallimuksen huostaan. Rauha oli toimieni päämäärä niin\nkauan kuin rauha oli kansan onnen mukainen, mutta kun maani käskevä\nääni kutsui minut aseisiin, antauduin henkilökohtaisesti alttiiksi\nsodan vaaroille tietäen varmasti (minkä tiedon olin saanut\nennustustaidon välityksellä) olevani ennakolta määrätty kaatumaan\ntaistelussa. Lausun nyt kiitokseni Iäiselle Olennolle, joka ei sallinut\nminun kuolla tyrannin julmuuden uhrina, salaliiton tikarin iskusta tai\npitkällisen, näivettävän taudin vaivoihin. Hän on suonut minulle\nkeskellä maineikasta elämänjuoksua loistavan ja kunniakkaan lähdön\ntästä maailmasta ja mielestäni on yhtä järjetöntä kuin halpamaista\nvalittaa tai karttaa kohtalon iskua. -- Tämän verran olen koettanut\nsanoa, mutta voimani pettävät ja tunnen kuoleman lähestyvän. -- Pidätyn\ntarkasti lausumasta ainoatakaan sanaa joka voisi vaikuttaa teidän\näänestykseenne keisarin vaalissa. Valintani olisi kenties epäviisas tai\nharkitsematon, ja ellei se saavuttaisi sotajoukon hyväksymistä, voisi\nse muodostua kohtalokkaaksi suosittelemalleni henkilölle. Lausun vain\nkunnon kansalaisena toivovani että roomalaisille suotaisiin oivallisen\nhallitsijan tuottama siunaus.\" Tämän puheen jälkeen, jonka Julianus\npiti lujalla ja lempeällä äänellä, hän jakoi sotilastestamentilla\njäljelläolevan yksityisomaisuutensa. Kysyttyään, miksi ei Anatolius\nollut saapuvilla, hän Sallustiuksen vastauksesta käsitti, että\nAnatolius oli kaatunut, ja valitti viehättävää epäjohdonmukaisuutta\nosoittaen ystävänsä kuolemaa. Samalla hän moitti läsnäolijoiden surua\npyytäen, etteivät he miehuuttomin kyynelin häpäisisi ruhtinaan\nkuolemaa, sillä muutaman hetken kuluttua hän on taivaan ja tähtien\nparissa. Läsnäolevat vaikenivat ja Julianus antautui kahden filosofin,\nPriscuksen ja Maximuksen, kanssa metafyysilliseen keskusteluun sielun\nolemuksesta. Sielulliset ja ruumiilliset ponnistukset, joihin hän\nantautui, jouduttivat luultavasti hänen kuolemaansa. Hänen haavastaan\nrupesi uudelleen vuotamaan runsaasti verta, suonten ajettuminen\nvaikeutti hänen hengitystään, hän pyysi kylmää vettä juodakseen ja heti\njuotuaan hän kuoli tuskattomasti noin keskiyön hetkenä. Näin kuoli tämä\nmerkillinen mies yhdenneljättä vuotiaana, hallittuaan vuoden ja noin\nkahdeksan kuukautta Constantiuksen kuoleman jälkeen. Viimeisinä\nhetkinään hän osoitti, vähän ehkä turhamaisuuteen viittaavalla tavalla,\nhyveen ja maineen rakkautta, joka oli ollut hänen elämänsä hallitseva\nintohimo.\n\n               (Rooman valtakunnan rappeutuminen ja häviö, LXV 1.)\n                           Suomentanut _Aune Brotherus_.\n\n\n\nEUROOPAN ASEMA GIBBONIN AIKANA.\n\n\nTeoksensa kolmannessa osassa Gibbon päättää kertomuksensa Länsi-Rooman\nkeisarikunnan häviöstä. Sitten hän kysyy, voisiko olla mahdollista,\nettä sivistys kärsisi vielä kerran tuommoisen haaksirikon. Tämä saa\nhänet luomaan katsauksen oleviin oloihin (1780) ja vertailemaan niitä\ntilanteeseen keisarillisen Rooman rappeutumisen aikana.\n\nTästä kaameasta vallankumouksesta voitaneen saada hyödyllisiä opetuksia\nnykyaikana. Isänmaanystävän velvollisuus on asettaa ennen kaikkea\nsynnyinmaansa edut etusijalle ja valvoa niitä, mutta filosofille olkoon\nsallittua avartaa näköalojaan ja pitää Eurooppaa yhtenä suurena\ntasavaltana, jonka eri asukkaat ovat saavuttaneet melkein saman\nkulttuuri- ja hienostumistason. Vallan vaaka ei lakkaa heilahtelemasta,\nja meidän ja naapurivaltakuntien hyvinvointi voi vuorotellen laskea ja\nnousta, mutta nämä osittaiset vaihtelut eivät voi oleellisesti\nvahingoittaa yleistä hyvinvointiamme, taiteitamme, lakejamme ja\ntapojamme, jotka niin edullisesti erottavat eurooppalaiset ja heidän\nsiirtomaansa muusta ihmiskunnasta. Maapallon raakalaiskansat ovat\nkaikkien sivistyneiden yhteiskuntien yhteisiä vihollisia, ja me voimme\npelokkaasti kysyä, uhkaako Eurooppaa vieläkin noiden onnettomuuksien\ntoistuminen, jotka muinoin murskasivat Rooman aseet ja laitokset.\nEhkäpä tämän kysymyksen pohtiminen valaisisi tuon mahtavan valtakunnan\nhäviötä ja selittäisi nykyisen turvallisuutemme todennäköiset syyt.\n\nRoomalaiset olivat tietämättömiä vaaransa suuruudesta ja vihollistensa\nlukumäärästä. Euroopan pohjoiset maat Reinin ja Tonavan takana ja Aasia\nolivat täynnä metsästäjä- ja paimentolaisheimoja, köyhiä, ahnaita,\nlevottomia ja rohkeita sotureita, kiihkeitä raiskaamaan ahkeruuden\nhedelmiä. Koko barbaarimaailma lähti äkkiä liikkeelle, ja etäisessä\nKiinassa tapahtuneet vallankumoukset järkyttivät Gallian ja Italian\nrauhaa. Voittoisaa vihollista pakenevat hunnit suuntasivat matkansa\nlänteen, ja vankien ja liittolaisten kasvava paljous paisutti virran.\nValloittamiskiihko tarttui hunnien edellä pakeneviinkin, ja näin Rooman\nvaltakunta joutui loppumattoman barbaarijoukon alati kiihtyvän\npainostuksen alaiseksi: jos ensimmäiset hyökkääjät lyötiin, oli tilalla\nheti uusia. Sellaiset peloittavat vaellukset eivät voi enää tulla\npohjoisesta, ja pitkä lepoaika, joka on pantu väestön vähentymisen\nsyyksi, on taitojen ja maanviljelyksen edistymisen ja leviämisen\nonnellinen seuraus. Muutamien alkeellisten kylien asemesta, jotka\nolivat etäällä toisistaan metsien ja soiden keskellä, Saksa voi nyt\nluetella kaksituhattakolmesataa muurien ympäröimää kaupunkia; Tanskan,\nRuotsin ja Puolan kristityt kuningaskunnat ovat syntyneet toinen\ntoisensa jälkeen; Hansaliiton kauppiaat ja Saksan ritarit ovat\nlevittäneet siirtokuntiaan pitkin Itämeren rannikkoa aina Suomenlahteen\nsaakka. Suomenlahdesta itäiseen valtamereen ulottuen Venäjä alkaa nyt\nesiintyä mahtavana ja sivistyneenä valtakuntana. Aura, kangaspuut ja\npaja ovat tunkeutuneet Volgan, Obin ja Lenan rannoille, ja\nsotaisimmatkin tataarilaumat ovat saaneet oppia vapisemaan ja\ntottelemaan.\n\nRooman valtakunnan lujuus perustui sen kansalaisten erinomaisen eheään\nja täydelliseen yhteenliittymiseen. Mutta tämä yhtenäisyys ostettiin\nkansallisen vapauden ja sotilaallisen hengen hinnalla, ja\norjuutetut maakunnat, joilta oli riistetty toimintavapaus, olivat\nturvallisuuteensa nähden palkkajoukkojen ja maaherrojen armoilla jotka\ntaas saivat toimintaohjeensa etäisestä hovista. Satojen miljoonien onni\nja elämä oli yhden tahi kahden henkilön ominaisuuksien varassa, ehkäpä\nlapsienkin, joiden mielen kasvatus, ylellisyys ja rajaton valta olivat\nturmelleet. Euroopassa on nyt kaksitoista erisuuruista, mahtavaa\nkuningaskuntaa, kolme kunnioitettavaa tasavaltaa ja useampia pienempiä,\nmutta itsenäisiä valtioita; kuningas- ja hallinnollisten kykyjen\nmahdollisuudet ovat lisääntyneet ainakin hallitsijoiden luvulla, ja\npohjoisessa voi hallita joku Julianus tahi Semiramis. samalla kuin\nArkadius ja Honorius uinailevat jälleen Bourbonien valtaistuimilla.\n[Yllämainitut nimet on luettava: 1) Preussin Fredrik Suuri. 2) Venäjän\nKatarina Suuri. 3) Ludvig XVI ja Espanjan Kaarle III.] Pelon ja häpeän\nmolemminpuolinen vaikutus ehkäisee vallan väärinkäyttöä; tasavallat\novat järjestyneet ja lujittuneet, yksinvallat ovat omaksuneet vapauden\ntahi ainakin maltillisuuden periaatteita, ja ajan yleiset tavat ovat\ntuoneet puutteellisimpiinkin valtiomuotoihin jonkin verran oikeuden- ja\nkunniantuntoa. Tiedon ja teollisuuden edistymistä jouduttaa rauhan\naikana niin monen yrittäjän kilpailu; sodan aikana Euroopan voimat\nharjaantuvat kohtuullisissa ja ratkaisematta jäävissä taisteluissa. Jos\nAasian erämaista rynnistäisi joku barbaarivalloittaja, sen olisi ensin\nlyötävä Venäjän talonpojat, sitten Saksan armeijat, Ranskan urhoolliset\naatelismiehet ja Englannin pelottomat vapaat miehet, jotka ehkä\nvoisivat liittyä yhteen yhteistä vaaraa vastaan. Jos voitokkaiden\nbarbaarien onnistuisikin orjuuttaa ja hävittää Eurooppa Atlantin\nvaltamereen saakka, olisi kymmenentuhatta laivaa valmiina saattamaan\nturvaan sivistyneiden yhteiskuntien jäännökset, ja Eurooppa syntyisi\nuudelleen ja kukoistaisi Amerikassa, joka on jo täynnä sen siirtokuntia\nja laitoksia. Kylmyys, köyhyys, vaaranalainen elämä ja rasitukset\nkasvattavat barbaarit voimakkaiksi ja rohkeiksi. He ovat kaikkina\naikoina sortaneet Indian, Kiinan ja Persian sivistyneitä ja rauhallisia\nkansoja, jotka ovat laiminlyöneet ja laiminlyövät hankkia sotataidosta\nvastapainoa näille luonnollisille tekijöille. Antiikin sotaiset\nvaltiot, Kreikka, Makedonia ja Rooma, kasvattivat sotilasrodun,\nopettivat miehensä, tekivät heidät rohkeiksi, moninkertaistuttivat\nheidän voimansa säännöllisellä harjoittamisella ja takoivat raudastaan\ntehokkaita ja käytännöllisiä aseita. Mutta tämä etevämmyys rappeutui\nhuomaamatta lakien ja tapojen mukana, ja Konstantinuksen ja hänen\nseuraajainsa heikko politiikka aseisti ja harjoitti keisarikunnan\nomaksi turmioksi barbaaripalkkasoturien kesyttämättömän urhoollisuuden.\nRuudin keksiminen on aikaansaanut muutoksen sotataidossa; se on\nalistanut ihmisen käytettäväksi kaksi mahtavaa luonnonvoimaa: ilman ja\ntulen. Matematiikka, kemia, mekaniikka ja rakennustaito on otettu\nsotataidon palvelukseen ja vihollisarmeijat lähestyvät nyt\ntoisiaan noudattaen mitä huolellisimmin laadittuja hyökkäys- ja\npuolustussuunnitelmia. Historioitsijat voivat närkästyneesti\nhuomauttaa, että uhrauksilla, joita jo piirityksen valmistelu vaatii,\nvoitaisiin perustaa kukoistava siirtokunta ja ylläpitää sitä, mutta\nsittenkään emme voi valittaa sitä tosiasiaa, että jonkin kaupungin\nhävittämisen täytyy käydä kalliiksi, tahi että jotakin ahkeraa kansaa\non suojeltava käytettävissä olevilla keinoilla, jotka korvaavat\nsotilaallisen kuntoisuuden rappeutumisen. Tykit ja linnoitukset\nmuodostavat nyt läpipääsemättömän muurin tataarien hevosille, eikä\nEuroopan tarvitse enää pelätä mitään tuhoisaa esiintymistä barbaarien\ntaholta, koska heidän voidakseen voittaa on lakattava olemasta\nbarbaareja.\n\nJos nämä mietelmät huomattaisiin epäiltäviksi ja pettäviksi, niin onhan\nvielä jäljellä eräs vaatimattomampi lohdutuksen ja toivon lähde.\nVanhojen ja nykyisten merenkulkijoiden löydöt ja valistuneimpien\nkansojen oma historia tahi traditio esittävät _inhimillisen villin_\nalastomana niin sielun kuin ruumiinkin puolesta, vailla lakeja,\ntaitoja, ajatuksia ja melkeinpä puhekieltäkin. Tästä alennustilasta,\njoka on ehkä ihmisen alkuperäinen yleistaso, ihminen on vähitellen\nkohonnut eläinten herraksi, oppinut viljelemään maata, purjehtimaan\nmerellä ja mittaamaan taivaat. Hänen edistymisensä sielullisten ja\nruumiillisten kykyjen kehittämisessä ja käyttämisessä on ollut\nsäännötöntä ja vaihtelevaa, alussa äärettömän hidasta, mutta jatkuen\nsitten asteittain moninkertaisen nopeasti. Vaivalloisen nousun\naikakausia on seurannut äkillinen romahdus, ja maapallon eri osat ovat\nsaaneet kokea näitä valon ja pimeyden vaihteluita. Neljäntuhannen\nvuoden kokemusten pitäisi kuitenkin voida avartaa toiveitamme ja\nhaihduttaa pelkoamme. Olemme kykenemättömät arvioimaan, miten korkealle\nihmiset tulevat pääsemään pyrkimyksessään täydellisyyteen, mutta sen\nvoimme jotakuinkin turvallisesti sanoa, ettei mikään kansa, ellei itse\nluonnon järjestys muutu, vajoa takaisin alkuperäiseen\nbarbaarisuuteensa.\n\nAina siitä saakka kun inhimillisiä taitoja ruvettiin harjoittamaan,\novat sota, kauppa ja uskonnollinen kiihko jakaneet niiden\nkorvaamattomia lahjoja vanhan ja uuden maailman villikansoille; niitä\non alituisesti lisätty ja kehitetty edelleen; ne eivät voi milloinkaan\nhävitä. Voimme siis tehdä sen lohduttavan johtopäätöksen, että jokainen\naikakausi on lisännyt ja lisää ihmiskunnan todellista rikkautta, sen\nonnea, tietoa, ehkäpä kuntoakin.\n\n                                     Suomentanut _O. Juurikoski_.\n\n\n\n\nCHESTERFIELD JA JUNIUS.\n\n\nEnglannin kirjallisuudessa on kaksi kuuluisaa \"kirjekokoelmaa\", joiden\ntunteminen ainakin nimeltä kuuluu yleisiin perustietoihin. Vanhempi\nniistä on todellinen kirjekokoelma, sillä se sisältää kreivi\nChesterfieldin kirjeet hänen pojalleen; nuorempi taas sisältää\nnimimerkki \"Juniuksen\" \"kirjeet\", jotka hän julkaisi _The Public\nAdvertiser_ lehdessä 1769-72. -- Kreivi Chesterfield, Philip Dormer\nStanhope (1694-1773), oli valtiomies ja diplomaatti, joka hoiti\nkorkeita virkoja ja oli tunnettu älykkyydestään, keskustelutaidostaan,\nhienosta käytöksestään, kirjallisuudelle ja taiteelle suopeista\nharrastuksistaan -- sama ylimys, jolle Johnson osoitti kuuluisan\nkirjeensä, ja jota voi pitää 1700-luvun hienoston parhaan sekä henkisen\nettä aineellisen kulttuurin edustajana. Pojallensa, Philip Dormer\nStanhopelle, hän kirjoitti opettavia isän kirjeitä, joissa hän mitä\nsiroimmin kääntein ja suurimmalla maailmanviisaudella selittää, miten\nnuoren ylimyksen oli siihen aikaan elettävä, usein harhautuen\nkyynillisyyteen ja yleensä paljastaen oman ja aikansa hengen\npintapuolisuuden. Pojan vaimo julkaisi kirjeet miehensä ja kreivi\nChesterfieldin kuoltua. -- Nimimerkki \"Junius\", jonka salaisuus on\njäänyt selvittämättä, julkaisi kaikkiansa 69 \"kirjettä\" päivän\npoliittisista kysymyksistä, osoittaen niissä sellaista salaistenkin\nasiain tuntemusta, että silloiset ministerit rupesivat epäilemään\nolevansa vakoiltuja, vapaudenrakkautta, rohkeutta ja korkeata\ntyylitaitoa, että ne herättivät mitä suurinta huomiota ja ovat jääneet\nklassillisina kirjallisuuden omiksi. Turhaan koettivat aikalaiset\npäästä nimimerkin perille -- Edmund Burke oli eniten epäilty, mutta\nkielsi --, ja salaisuutensa on \"Junius\" säilyttänyt myöhemminkin;\nQuincey, Macaulay ym. ovat päätelleet käsialan perusteella, että hän\nolisi ollut sir Philip Francis. Hänen \"kirjeensä\" ovat Englannin\nlehdistön ensimmäisiä johtavia kirjoituksia nykyaikaisessa\nmerkityksessä.\n\n\n\nCHESTERFIELD:\n\nHAJANAISIA MIETELMIÄ.\n\n\nMiehet, jotka seurustelevat ainoastaan naisten kanssa, ovat\ntyhjänpäiväisiä, veltostuneita keikareita; ne taas, jotka eivät koskaan\nseurustele heidän kanssaan, ovat karhuja.\n\nHalu tuntea mielihyvää on yleinen. Miellyttämisen halun tulisi olla\nyhtä yleinen. Saitureita ei moitita niin paljon siitä, että he ovat\nsaitoja, kuin kadehditaan siksi, että he ovat rikkaita.\n\nJossakin määrin harjoitettu teeskentely on liike-elämässä yhtä\ntarpeellista kuin vaatteet tavallisessa elämässä. Olisi säädytöntä\npaljastaa itsensä.\n\nLemmenvietti herää aina kutsuttaessa, mutta Rakkaus vain milloin se\nitse haluaa.\n\nHalpamaisella imartelijalla on huonompi käsitys muista, mikäli\nmahdollista, itsestäänkin, kuin hänellä tulisi olla.\n\nNainen tahtoo olla ehdottomasti alamainen miehelle, jota hän rakastaa,\nmutta ei tahdo olla sen miehen johdettavana, jota hän eniten\nkunnioittaa. Edellinen on seuraus intohimosta, joka on hänelle\nluonteenomainen; jälkimmäisen täytyy olla tulos järkeilystä, joka ei\nole lainkaan naissukupuolelle ominaista.\n\nParhaita, siveellisiä hyveitä ovat ne, joita rahvas kenties parhaiten\npystyy arvostelemaan.\n\nHölmöllä ei koskaan ole ajatuksia; mielipuoli on menettänyt ne; ja\nhajamielinen on tilapäisesti niitä vailla.\n\nNeuvo on harvoin tervetullut; ja ne, jotka eniten ovat sen tarpeessa,\npitävät siitä aina vähimmin.\n\n\n\nJUNIUS:\n\nGRAFTONIN HERTTUALLE.\n\n\nEräiden ihmisten esi-isien epäilyttävä maine on suonut heidän\njälkeläisilleen mahdollisuuden olla äärimmäisen paheellisia,\nhuonontumatta silti suvustaan. Teidän Armonne esi-isät, mainitakseni\nheidät, eivät jättäneet edes laillisille jälkeläisilleen mitään\nkiusallisia hyveellisyyden esimerkkejä, joten voitte tyydytyksen\ntuntein luoda katseenne loistavaan sukuluetteloon, johon perinne ei ole\nmerkinnyt ainoatakaan hyvää ominaisuutta loukkaamaan tai moittimaan\nteitä. Teillä, Mylord, on syntyperästänne parempia todisteita kuin\nnaimakirja tai jokin maineen haitallinen perintö. On olemassa eräitä\nperinnöllisiä luonteenominaisuuksia, joista suku on yhtä selvästi\ntunnettavissa kuin ihmiskasvojen synkimmistä piirteistä. Kaarle I eli\nja kuoli tekopyhänä. Kaarle II oli tekopyhä toisella tavoin, ja hänen\nolisi pitänyt kuolla samalla mestauslavalla. Vuosisadan takaa näemme\nheidän erilaiset luonteensa onnistuneesti henkiin heränneinä ja\nyhtyneinä Teidän Armossanne. Jurona ja julmana vailla uskontoa,\npaheellisena vailla iloa, te elätte kuten Kaarle II, olematta edes\nmiellyttävä seuramies, ja minun käsittääkseni kuolettekin kuten hänen\nisänsä, vailla marttyyrin mainetta.\n\nMolemmat suomentanut _Aune Brotherus_.\n\n\n\n\nJOHN WESLEY.\n\n\nRobert Lowth, Edward Young, Edmund Burke ja Joseph Warton\n(viimemainittu Popen \"neroutta ja kirjoituksia\" koskevassa teoksessaan\n1756) olivat esittäneet sen suuntaisia mielipiteitä, että yksilöllinen\nluonnonnerous ja innoitus on ainoa todellisen runouden lähde, ja\nluopuneet täten klassillisuuden linjalta, jonka mukaan runous oli oleva\nluonnon jäljittelyä antiikin kirjailijain mallin ja ohjeiden mukaan.\nTämä suunta oli nyt se avanto, jonka kautta klassillisuuden jään alla\nvirtaava kapinoiva ihmishenki, ylevyyttä ja liikutuksia janoava\nmystillis-uskonnollinen pohjavirta, rupesi tulvailemaan ilmoille. Tämän\npohjavirran voimakkuudesta on todistuksena kuuluisan saarnaajan John\nWesleyn (1703-91) aikaansaama uskonnollinen herätysliike.\nValmistuttuaan Charterhousen koulusta ja Oxfordista Wesley vihittiin\npapiksi 1728, liittyi Oxfordissa veljensä Charlesin ym. aloittamaan\nuskonnollisen elämän parannusliikkeeseen, oli kuuluisan teoloogin\nWilliam Law'n (_Vakava kutsu_ -- Serious Call nimisen teoksen, Sam.\nJohnsonin mielihartauskirjan kirjoittajan) vaikutuksen alaisena,\nmatkusti 1735 Georgiaan lähetysaarnaajaksi, liittyi hernhutilaisiin, ja\npalasi 1738 Lontooseen. Täällä hän Lutherin Roomalaiskirjeen esipuheen\nvaikutuksesta luopui korkeakirkollisista näkökannoistaan, perustaen\noman vapaan kirkollisen yhtymänsä, ns. metodistikirkon. Nyt hän aloitti\nelämäntyönsä kiertävänä saarnaajana, aiheuttaen syvissä riveissä\nvaltavan uskonnollisen herätyksen, ensin kokien paljon vastustusta,\nmutta sittemmin nauttien yleistä myötätuntoa ja kunnioitusta. Puoli\nvuosisataa kestäneen, uupumattoman saarnaajatoimensa aikana hän ehti\nharjoittaa laajaa kirjallistakin toimintaa; hänen tuotteistaan on\nsaavuttanut huomattavan arvon hänen _Päiväkirjansa_ (Journal), joka\nkäsittää vuodet 1735-90. Wesley oli huomattava käytännöllinen\njärjestäjäkyky, syvästi ja vilpittömästi uskonnollinen, hyvänsuopa,\nolemuksessaan ja käytöksessään miellyttävä; hänellä oli kuitenkin\ntaipumusta itsevaltaisuuteen, jopa suvaitsemattomuuteenkin, jota hän\njoskus osoitti väittelyissään toisin ajattelevien kanssa.\n\n\n\nWESLEY CHESTERFIELDIN KIRJEISTÄ.\n\n\n(Keskiv., lokak. 11. p. 1775.) -- Lainasin täältä nidoksen lordi\nChesterfieldin kirjeitä, joita olin kuullut lämpimästi suositeltavan.\nJa mitä havaitsin? -- Että hän oli sangen älykäs, keskinkertaisen\njärkevä ja jossakin määrin tietorikas, mutta yhtä täydellisesti vailla\nhyveitä kuin konsanaan juutalainen, turkkilainen tai pakana. Totisesti\nhän oli, paitsi sitä että oli kokonaan vailla uskontoa (sillä tokkopa\nhän lainkaan uskoi Jumalan olemassaoloon, vaikka useimmiten koristaakin\nhänen nimellään kirjeensä saadakseen ne kuulumaan paremmilta), myöskin\nvailla siveyttä, oikeudentuntoa ja laupeutta, joita hän ei kertaakaan\nsuositellut pojalleen. Totuutta hän avoimesti vastustaa: poikaansa hän\njatkuvasti kehoittaa olemaan varuillaan sitä vastaan. Joka toisessa\nkirjeessään hän tehostaa sitä, että häikäilemätön teeskentely on\ntarpeellisin kaikista avuista. Lisättäköön tähän, että hän innokkaasti\nteroittaa nuoren miehen mieleen kaikkia irstailun perusohjeita, vaikka\nitse on seitsemänkymmenen ja kahdeksankymmenen välillä oleva vanhus.\nVieläpä hän säälimättömästi arvostelee tuota miellyttävää miestä,\nCambrayn arkkipiispaa (_quantum dispar illi_ [kuinka erilainen kuin\nhän]), moittien häntä pelkästään mukailevaksi teeskentelijäksi! Ja\ntällainen on aikakautemme suosikki! Mutta jos oikeus ja totuus olisivat\nvallalla, jos hänelle kävisi ansioittensa mukaisesti, hänen nimensä\nlöyhkäisi polvesta polveen.\n\n                                Suomentanut _Aune Brotherus_.\n\n\n\n\nJAMES THOMSON.\n\n\nSkotlantilaisen papin poika James Thomson (1700-48) tuli _Vuodenajat_\n(The Seasons, 1726-30) nimisellä englantilaista maisemaa silosäkein\nkuvailevalla runoelmallaan ilmaisseeksi ajan hengen alkavan kaipuun\npäästä irtautumaan klassillisuuden muoto-orjuudesta ja kylmästä\nälyvoittoisuudesta. Terveessä kosketuksessa luonnon kanssa hän välttäen\nklassillisuuden yleistyksiä maalaa sen eri vuodenaikoina ja\nvalaistuksissa, kykenemättä kuitenkaan Miltonin tavoin soinnuttamaan\nsitä omien mielialojensa heijastajaksi. Runoelmassaan _Joutilaisuuden\nlinna_ (The Castle of Indolence, 1748) hänellä on mallinaan Spenserin\n_Keijukaiskuningatar_, jonka stanzaa hän siinä käyttää. Nämä molemmat\nrunoelmat ovat perustavia, huomattavimpia Englannin varhaisromantiikan\nilmauksia. Thomson ei itse ollut tietoinen runoutensa poikkeavasta\nluonteesta, vaan ihaili Popea, jonka tunsi. Hän kirjoitti useita\nnäytelmiä, mm. naamion _Alfred_ (1740), johon sisältyy Englannin\nkansallishymniksi tullut _Hallitse, Britannia_; näytelmillä ei ollut\nmainittavaa menestystä ja ovat ne unohtuneet. Hänen elämänsä kului\nrauhallisesti ja huolettomasti, sopusointuisen luonteen mukaisesti,\nystävien seurassa, erinäisten nimellisten toimien varassa.\n\n\n\nKEVÄISIÄ SADEKUUROJA.\n\n\n    Jo raukee raivo koillispuhurin,\n    ja rautaluolansa se ukset salpaa,\n    jo Suvi hellett' ilmaan tuhlailee,\n    ja pitkin taivast' uivat pilvilaivat\n    keväistä sadett' ennustaen, ensin\n    kuin tumma köynnös, joka eetteriin\n    luo tuskin varjoa: vaan nopeasti\n    rykelmä toiseen yhtyy, autereksi,\n    jok' yli taivaan purjehtii ja kietoo\n    sen rannat raskain terässeppelein:\n    ei painostavin, niinkuin talvimyrsky,\n    jok' elon hyydyttää, vaan iloa\n    ja toiveit' uhkuvin, kuin luonto itse.\n    Täys koht' on tyven, tuulen hengähdystä\n    ei kuulu metsiss', eikä haavan herkät\n    lepata lehdet. Mutkattomat virrat,\n    leveinä lasipinnat, vierii vitkaan,\n    päämäärää muistamatta. Hiljaisuutta\n    ja suloist' odotusta täynn' on kaikki.\n    Vait eläinlaumat vartoo, versoja\n    ne katkoo kulon, katsoo kuihtunutta\n    maan vihannuutta, hiljaa rukoillen.\n    Vait, vaipuneina hetken jännitykseen,\n    on linnut, sukii, voitaa sulkiaan,\n    jott' öljy kastehelmet karistaisi,\n    ja vartoo merkkiä, jok' yhteen kutsuis\n    ne suureen kuoroon. Samoin vuoret, laaksot\n    ja metsät vartoo sateen armautta.\n    Inehmo luonnoss' iloisessa kulkee\n    ja mieli ylentyen yhtyy riemuun.\n    Jo -- vihdoin! -- pilvet antaa aarteitaan:\n    jo kuivass' allikossa poreilee,\n    ja kohta virtaa sankat sadevihmat\n    ylitse virkistyvän maailman.\n    Vaan silti pisaroitten rapinaa\n    voi tuskin kuulla metsätiellä, jossa\n    puunlehväin holvi vaeltajaa varjoo.\n\n                       (Vuodenajat. Kevät.)\n                       Suomentanut _Toivo Lyy_.\n\n\n\nHALLITSE, BRITANNIA.\n\n\n    Britannia kun aikoinaan\n        nous taivaansinest' aaltojen,\n    näin kuului peruskirja maan,\n        näin kaikui laulu enkelten:\n            Hallitse, Britannia, valtamerta!\n            Pojissas ei ole orjanverta!\n\n    Muut kansat, yht' ei autuaat,\n        kun vaipuu valtaan sortajain,\n    niin peljättynä kasvaa saat\n        vapaaksi, suureks sinä vain.\n            Hallitse, Britannia, valtamerta!\n            Pojissas ei ole orjanverta!\n\n    Ken päälles käy, se kauhistuu:\n        kaht' ylpeämmin nouset taas,\n    kuin tuulispäissä tammipuu\n        syvempään juurtuu multaan maas.\n            Hallitse, Britannia, valtamerta!\n            Pojissas ei ole orjanverta!\n\n    Tyrannit ei sua kammitsoi,\n        sun sortajittes inha työ\n    vain paisuttaa sun voimas voi,\n        se nostaa sun ja heidät lyö.\n            Hallitse, Britannia, valtamerta!\n            Pojissas ei ole orjanverta!\n\n    Sua tottelee myös mantereet;\n        sun kaupunkis on mahtavat;\n    sun yksin olkoon merten veet\n        ja rannat merten saartamat!\n            Hallitse, Britannia, valtamerta'\n            Pojissas ei ole orjanverta!\n\n    Saat runotarten suosion,\n        ne purjehtivat rantaas sun;\n    sydämet vahvat turva on\n        sun, onnensaaren siunatun!\n            Hallitse, Britannia, valtamerta!\n            Pojissas ei ole orjanverta!\n\n                     (Naamio _Alfred_.)\n                   Suomentanut _Yrjö Jylhä_.\n\n\n\n\nEDWARD YOUNG.\n\n\nAikakauden syvällä virtaava tunne-elämä saa harvinaisen voimakkaan ja\nerikoisen ilmauksen Edward Youngin (1683-1765) runoelmassa _Valitus eli\nyöajatuksia_ (The Complaint, or Night Thoughts, 1742-44). Hoidettuaan\nOxfordissa suoritettujen opintojensa jälkeen erinäisiä pienempiä toimia\nhän ryhtyi 1713 pyrkimään huomatuksi muutamille vaikutusvaltaisille\nhenkilöille omistamillaan runoelmilla, joista kuningatar Annan kuoleman\njohdosta kirjoitettu elegia (1714) saavuttikin tarkoituksensa. Tämän\njälkeen hän yritteli näytelmillä (_Busiris_, 1719, ja _Kosto_ -- The\nRevenge, 1721), saavuttamatta menestystä; sama kohtalo oli hänen\nsatiireillaan _Maineen rakkaus_ (Love of Fame, 1725). 1727 hänet\nvihittiin papiksi. Vaimonsa, tytärpuolensa ja tämän miehen kuoltua hän\nryhtyi sommittelemaan kuolonrunoelmaa, ja niin syntyi alussa mainittu\nteos, kymmenisentuhatta säettä (yhdeksän kirjaa, \"yötä\") käsittävä\ndeklamatoorinen mietelmäsarja elämästä, kuolemasta, iankaikkisuudesta,\nystävyydestä jne., pohjana yön pimeys, syvä alakuloisuus, kyllästyminen\nelämään, suru \"miljoonien puolesta\". Näin ilmenee 1700-luvulla ensi\nkerran se \"maailmantuska\", lohduton murhe ihmisen arvoituksesta, joka\ntunteellisena traagillisuutena herkistää romantiikkaa. Runoelma avasi\nklassillisuuden alla virtaavan tunteen suonen ja sai innostuneen\nvastaanoton, vaikuttaen huomattavasti 1700-luvun sielunkehitykseen.\nYoungilla oli itsenäisiä esteettisiä ajatuksia, kuten näkyy hänen 1759\npainetusta, romantiikalle niin tärkeän 1760-luvun kynnyksellä\nilmestyneestä teoksestaan _Arveluja itsenäisestä luomistyöstä_\n(Conjectures on Original Composition), johon mahdollisesti on\nvaikuttanut Oxfordin piispan Robert Lowthin 1753 ilmestynyt teos\n_Hebrealaisten pyhästä runoudesta_ (Praelectiones de Sacra Hebraeorum\nPoesi), jossa yksilöllinen, jumalallinen, muotojen orjuudesta vapaa\nnerous julistetaan ainoaksi oikeaksi runouden lähteeksi. Tästä sai\nalkunsa luonnonnerouden kunnioittaminen, johtaen tärkeisiin\nseurauksiin, mm. kansanrunouden arvon ja merkityksen nousuun.\n\n\n\nVALITUS ELI YÖMIETTEITÄ.\n\n\n    Oi virvoittaja luonnon uupuneen,\n    suloinen Uni! Tapaan maailman\n    se siellä vierailee, miss' onni asuu;\n    se kurjuutt' untuvaisin siivin kaihtaa\n    mut saapuu silmiin, joit' ei kyynel tahraa.\n\n    Taas jälkeen lyhyen (kuin tavallista)\n    ja hämmentyneen levon havahdun.\n    Se autuas, ken havahdu ei enää!\n    Tai kenties unet haudassakin vaivaa.\n    Merestä unten sekasortoisten\n    nyt nousen; haaksirikkoisena siellä\n    sous aatos ajelehtain umpimähkään\n    ja hädän hourekuvain aallokossa\n    se harhas, järjen ruorin kadottain.\n    Nyt valveill' ollen tuska muuttuu vain,\n    ja tuimemmaksi -- mikä julma muutos!\n    Ei päivä riitä suruuni; ja yö\n    on synkän holvistonsa huipuillakin\n    kuin päivä rinnalla mun Kohtaloni.\n    Yö, tumma jumalatar, istuimeltaan\n    niin loistottomass' ylhäisyydessään\n    ojentaa valtikkansa lyijynraskaan\n    nyt yli uinailevan maailman.\n    Niin syvä pimeys! Niin kuollut mykkyys!\n    Ei mitään, mitä kuulla vois tai nähdä;\n    maailma nukkuu. On kuin elonsuoni\n    ois hiljennyt ja luonto tauon saanut,\n    niin kolkon tauon, joka ennustaa\n    sen loppua. Se loppu pian tulkoon;\n    siis laske verhosi, oi kohtalo!\n    En kadottaa voi mitään enää minä.\n\n    Pimeys, Hiljaisuus! te vakaat siskot,\n    yön ikivanhan kaksoiset, te jotka\n    niin hennon mietteen kehitätte järjeks\n    ja sille rakennatte päätöksen --\n    tuon ihmismahdin vankan peruspylvään --\n    mua auttakaa: niin kiittää tahdon teitä\n    mä haudassani, valtakunnassanne;\n    tään tomumajan, joka siellä raukee,\n    mä vihin uhriks alttarinne synkän.\n    Keit' olette?\n\n                  Sä, joka lentoon lähdit,\n    oi Ikihiljaisuus, kun aamun tähdet\n    tään pallon noustess' iloitsivat innoin;\n    oi Sinä! jonka sana päivänliekin\n    sytytti pimeään, suo viisaus\n    mun sieluhuni: sua, lohtuansa\n    ja aarrettansa, kaipaa sieluni\n    kuin kultaa saituri, kun lepää muut.\n    Tään hämyn halki, joka kaksinverroin\n    nyt verhoo luonnon sekä sielun, anna\n    yks säde säälivä mun lohdukseni\n    ja valoksein. Oi, henkeäni johda\n    (niin mielellään se tuskastansa irtois!)\n    kautt' elon, kuolon eri vaiheitten\n    ja korkein totuus niistä vuodata\n    mua lauluss', elämässä innoittain.\n\n    Mun ymmärrystäin neuvo totuuteen;\n    rehellisyyteen tahtoani ohjaa;\n    ja tue päätöstäni, että yhdyn\n    mä viisauteen, korvaan velat sille;\n    oi ettei tuomitulle otsalleni\n    ois vihas kalkki turhaan vuotanut!...\n\n    Kuink' ylväs, kurja, kuinka rikas, köyhä\n    ja ihmeellinen onkaan ihminen!\n    Kuink' yli kaiken ihmeellinen Hän,\n    ken meidät loi! Hän, jonka tahdosta\n    niin äärimmäiset piirteet suli yhteen;\n    niin eri luonteet kummanlailla sekös\n    maailmain vastakkaisten oivaan liittoon!\n    Oi jalo rengas ketjuss' olevaisen!\n    Puolväli tyhjyydestä jumaluuteen!\n    Oi säde eteerinen, lokaan syösty,\n    mut tahrattuna silti jumalainen!\n    Rajattomuuden himmyt pienoiskuva!\n    Laps heikko tomun; perillinen taivaan!\n    Oi avuton ja orpo kuolematon!\n    Itikka ääretön! Maan matonen!\n    Jumala! -- Itseäni vapisen\n    ja kadotettu itsessäni olen!\n    Kuin vieras kotonansa aatos harhaa\n    nyt ymmällänsä: ymmärrystä huimaa!\n    On ihme ihmiselle ihminen\n    ja voitonhurmiossaan onneton!\n    Hänt' ilo, kauhu vuoroin järkyttää.\n    Ken säilyttää vois henkeni, ken riistää?\n    Ei enkeli voi haudasta mua ryöstää;\n    ei enkellegiona hautaan työntää.\n\n    Ei arvelu, vaan todeks nähty on se.\n    Kun armaan unen vallatessa ruumiin\n    kedolle lumotulle Ioihtutanhuun\n    kiis sieluni; tai eksyi synkkään saloon\n    ja suri yksinään; tai jyrkänteeltä\n    päistikkaa syöksyi, meren tyrskyiss' ui;\n    tai vuorta nous; tai kera kummitusten,\n    niin hurjain järjen lasten, tuuliin heittyi,\n    -- niin todisti sen harhalento, että\n    sen ylväs olemus ei maahan kuulu...\n    Ja kuolemattomuutta sieluni\n    todistaa myöskin vaikeneva yö!...\n\n    Miks itkeä siis kadotusta niitten,\n    jotk' eivät kadotetut olekaan?...\n    On täällä autius ja yksinäisyys,\n    mut väkirikas, elontäys on hauta!\n    On täällä luonnon hautaholvi kolkko\n    ja kuolonalho, tumma kalmisto:\n    maa lumeitten ja tyhjäin varjojen!\n    Maan päällä kaikki, kaikk' on varjoa,\n    maan tuolla puolen todellisuus asuu;\n    on mieletöntä uskoa päinvastoin.\n    Mi varmuus siellä, miss' ei muutu mikään!\n\n    On täällä oleminen ummussansa,\n    sarastus valju, esikartano;\n    on suljettu viel' elon näyttämö,\n    vain kuolema sen raskaan salvan avaa,\n    nää vankat tomun kahleet kirvoittaa\n    ja meidät, olemisen alkiot,\n    niin tosielämästä vapahtaa;\n    vain vaaksan kauempana on se, joka\n    viel' odottaa saa valoa ja uinuu\n    isässään alkiona tulevaisna.\n    Olemme alkioita, kunnes voimme\n    tuon kuoren murtaa taivaansinisen,\n    ja rientää elämään -- oi riemuamme! --\n    jumalten elämää ja ihmisten.\n    Mut hullu ihminen tääll' aatoksensa\n    ja taivaallisen toiveensa luo multiin.\n\n    Maan vanki, kammitsoitu alle kuun,\n    niin kytkee kaipuunsa, vaikk' itse taivas\n    soi hälle siivet avaruuksiin lentää\n    ja nousta sinne, missä seraafeille,\n    Jumalan istuint' ympäröiville,\n    puu elämän suo kuolemattomuuden.\n    Oi kuinka taivaallisin kultasäihkein\n    hedelmät hehkuu kypsyin vanhurskaille,\n    miss' eivät enää lyhvet iät tunnu,\n    miss' aika, tuska, sattuma ja kuolo\n    on haihtunut! Viissataa vuotta saisko\n    pois iäisyyden ihmismielestä\n    ja sielun kuolemattoman lois tomuun?\n    Se ihmishenki, joka tultaan tuhlaa,\n    kuluttaa voimans' innostukseen turhaan\n    ja riehuu ihastuin tai säikkyin aina,\n    kun täällä jokin houkuttaa tai uhkaa,\n    kuin meri on, mi raivoo keinuttaakseen\n    vain höyhentä tai hukuttaakseen sääsken.\n\n                 Suomentanut _Yrjö Jylhä_.\n\n\n\n\nCOLLINS JA SHENSTONE.\n\n\n_William Collins_ (1721-59) oli palava runoilijasielu, jonka\n_Persialaiset ekloogit_ (The Persian Eclogues, 1742) ja _Oodit_ (1746)\nsisälsivät aikakauden arvokkainta runoutta, saavuttamatta kuitenkaan\nklassillisuuden kylmässä ympäristössä vastakaikua. Pettymyksien\nmurtamana runoilija tuli mielisairaaksi. Myöhempi aika on arvioinut\nuudelleen hänen runoutensa, todeten siinä Miltonin luonnontajua ja\ntulossa olevan romantiikan \"iltahelkähdelmiä\" sekä barbaarisen\njylhyyden kaikua. Oodit _Illalle_ (Evening) ja _Intohimot_ (The\nPassions) kuuluvat yhä elävään runouteen. _Oodi Ylämaiden taikauskolle_\n(Ode on the Popular Superstitions of the Highlands, 1750) on kiintoisa\nilmaus romantiikan heräämisestä. Collins oli James Thomsonin\nystävä ja suojatti, hatuntekijän poika Chichesterista, saanut\nyliopistokasvatuksensa Oxfordissa. -- Spenserin ja Miltonin hengen\nlapsiin on luettava _William Shenstone_ (1714-63), _Opettajattaren_\n(The Schoolmistress, 1742), leikillisten Spenser-säkeistöjen\nkirjoittaja, Fienen tilansa nimeltä Leasowes (Worcestershiressa) hän\nmuodosti omintakeisesti kauniiksi, vapaasti suunnitelluksi puistoksi,\nvaikuttaen huomattavasti engl. puiston kehitykseen. Hänen muusta\ntuotannostaan mainitaan ballaadi _Jemmy Dawson_ ja runoelma\n_Pastoraaliballaadi_ (1743). Shenstonen runoudella on ollut merkitystä\nluonnonraikkauden ja tunteellisuuden elähdyttäjänä. Robert Burns on\nsaanut siitä herätteitä.\n\n\n\nCOLLINS:\n\nILLALLE.\n\n\n    Jos olkihuilu, paimenlaulu vois\n    sua, miettiväinen Ilta, viihdyttää.\n        kuin lähteen laulu tuo\n        tai tuulen huokaus hellä,\n\n    oi, Neito arka, päivä kimmelhius\n    kun lännen teltass' on ja vuodettaan\n        kun kuultokudoksin\n        jo pilvet peittää:\n\n    On tyyntä kaikki; nahkasiipi vain\n    se suhahtaen ohi vilahtaa,\n        tai lentää suristen\n        jo kovakuoriainen\n\n    päin kulkijata polun hämyisen\n    niin huoletonna iltaretkellään:\n        mua neuvo, Neito tyyni,\n            suo rauhan sävel mulle.\n\n    mi hiljaa heliseisi hämylaaksoos,\n    ja henkees hellään sulais sointuen,\n      kun mietteissäni sulle\n        mä sielun ovet avaan.\n\n    Jo kuuhut, lumolamppus kalpee, nousee,\n    ja maille tuoksuville valon antaa,\n        ja Hengettäret, Keijut,\n        ummuista kukkain,\n\n    ja terhenimmet suloseppelpäin,\n    nuo kastehelmilöiden kauniit lapset,\n        ne mietehengen hienon\n        tuo varjovaunuissasi.\n\n    Suo villiin, kanervaiseen seutuhun\n    mun käydä, missä laakson varjossa\n        on jylhät rauniot\n        ja henki kauniin uskon.\n\n    Jos tuulet kylmät, sateet kohisten,\n    mun tieni sinne estää, oi terve tupa,\n        sä vuoren kaltahalla\n        näyn jylhän tuttu,\n\n    ja maalaiskylät auersiintoiset,\n    ja iltakelloin kirkas sointu kaukaa,\n        kun sormin kasteisin\n        maat hiljaa hunnutat!\n\n    Niin kauan kuin vain Kevät sateillaan\n    sun hiukses, Ilta leuto, kostuttaa,\n        ja Suvi kisaillen\n        jää valoos viipymään,\n\n    ja helmas lehdin täyttää harmaa Syys,\n    ja Talvi, ulvoin ilmaan sameaan,\n        sun saattos säikyttää\n        ja repii viittas:\n\n    Myös tuntee Tiede, Mielikuvitus,\n    ja hymyilevä Rauha, Ystävyys,\n        sun voimas lempeän,\n        nimeäs rakastain.\n\n\n\nSHENSTONE:\n\nTOIVO.\n\n\n    Surinassa mettisen soi\n    unilaulu mun ahtehillain,\n    puut luolia vartioi,\n    mäet hohtavat lampaistain.\n    Minä harvoin tappion koin,\n    avun antoivat lähteeni sen,\n    nuo saartamat sammalistoin,\n    sinikelloin ja orvokkien.\n\n    Havupuuta ei lehdikkotie\n    näe; aitana kuusamat on.\n    Viel' ei pyökkini vihreä lie,\n    mut kaulaama ruususton.\n    Sulo ainoa laitumien\n    vain karjani on kevätsäin;\n    puro sees ei, mut veessä ui sen\n    kalat kultaiset kimmeltäin.\n\n    Hyvin eräälle mieleinen on\n    huvihuone mun pystyttämäin.\n    Hänen ihailla pensaikon\n    myös istutin kiirein päin.\n    Pian jasmiini korvasi jo\n    kera syreenin vaivani mun.\n    Nyt tiuhana oksasto,\n    rakas, vartoo kättäsi sun.\n\n    Lakeuksilta, lehdoista haan\n    miten villit sävelet soi,\n    satakielet kun rakkauttaan\n    jo ruusuille tarinoi!\n    Ja kun kuulaana esiin hän käy,\n    joka lintunen livertämään\n    niin vienosti ennättäy; --\n    ei hennois hän lähteäkään.\n\n    Ihanaiselle lahja mull' ois,\n    pesä metsäkyyhkysien,\n    mut en ryöstää tuota ma vois:\n    teoks ilkiön kutsuis hän sen.\n    \"Ei uskolliseksi hän jää,\n    polo linnulta ken pojat vie.\"\n    Sanat hellät kun kuulin ma nää,\n    hän entistä rakkaampi lie.\n\n       Molemmat suomentanut _Elina Vaara_.\n\n\n\n\nTHOMAS GRAY.\n\n\nEnsimmäinen, joka irtautuen klassillisesta suunnasta tietoisesti\ntulkitsi luonnon ja elämän tunnepuolia ja jylhää kauneutta, on Thomas\nGray (1716-71), maan hiljaisiin kuuluva, tuotantonsa laajuudelta\nvaatimaton, mutta sen sisällykseltä huomattava runoilija. Ainoana\neloonjääneenä 12 lapsesta, kummallisen, perin kiivaan isän poikana,\nvanhempain avioeron uhrina, hän vietti alakuloisen nuoruuden, mikä\nvarmaan vaikutti hänen runoilijaluonteeseensa. Käytyään Etonin koulun,\njossa tuli romantiikan historiasta kuulun Horace Walpolen ystäväksi,\nhän opiskeli Camhridgessä lakimieheksi. Vv. 1739-41 hän matkusteli\nWalpolen toverina Ranskassa ja Italiassa, mieli avoimena kaikelle\nromanttiselle sekä luonnossa että myös kansanelämässä, kuten hänen\npäiväkirjansa ja 1775 julkaistut kirjeensä hyvin osoittavat. Tultuaan\nerimielisyyteen seuralaisensa kanssa hän palasi Cambridgeen, suoritti\ntutkintonsa, ja jäi sinne koko iäksensä, eläen rauhallisesti oppineiden\nja runollisten harrastustensa parissa ja tehden joskus pienen matkan\nystäviensä luo, joihin Walpole pian taas kuului. 1757 tarjottua\nhovirunoilijan tointa hän ei ottanut vastaan, mutta suostui\n1768 rupeamaan uuden ajan historian professoriksi (ilman\nopetusvelvollisuutta). Grayn runous hakee ilmitulotiensä samojen\nluonnontunnelmien kautta kuin mitkä esiintyvät Miltonin _I\nPenserosossa_. Hänen kuuluisimmassa runossaan _Elegia maakylän\nkirkkomaalla_ (An Elegy in a Country Churchyard, 1751), jota hän oli\nhionut vuodesta 1742 alkaen, on tiivistettynä unohdetun kirkkomaan\nsurumielisyys, yksinäisyyden kauneus, katoovaisuuden majesteettisuus,\ninhimillisten suuruus-unelmien mitättömyys, ja hiljaa hämärtyvän\nluonnon alistuva alakuloisuus. Tähän hienoon, alakuloiseen elämän ja\nluonnon tunnelmaan Grayllä yhtyy avoin mieli peloittavan ja jylhän\nsynnyttämälle ylevälle kauneudelle. Syvällisenä ajattelijana hän oli\ntullut kansojen erikoisluonteen kehittymiseen nähden samoihin\njohtopäätöksiin kuin Montesquieu teoksessa _Lakien henki_ (L'Esprit\ndes Lois, 1749), mutta oli etsinyt tätä kansojen sielullista\nyksilöllisyyttä niiden runoudesta eikä laeista, ja päätynyt täten\ntoteamaan kansanrunouden kauneuden ja arvon. Lainaten muodon\nPindaroksen luonnonraikkaasta oodista Gray nyt tulkitsee nämä\nkatsomuksensa runoaihein, joista voi todeta hänen ihailunsa Englannin\nsuuria luonnonneroja, Walesin muinaisia bardeja, ja ehkä ennen muuta\njylhää pohjoismaista, islantilaista muinaisrunoutta kohtaan. Gray onkin\ntiettävästi ensimmäinen runoilija, joka on ottanut aiheita\nviimemainitusta ja tehnyt sitä tunnetuksi. Huomattavimmat hänen\npindarolaisista oodeistaan ovat _Runouden retki_ (The Progress of\nPoesy, 1755) ja _Runolaulaja_ (The Bard, 1757), ja hänen\nislantilaisista mukaelmistaan _Kohtalokkaat sisaret_ ja _Odinin matka\nmanalaan_ (The Fatal Sisters, The Descent of Odin, 1763). Näin Gray\nkohotti näkyville barbaarirunouden, aloittaen siten romanttisen\naikakauden Euroopan kirjallisuudessa. Tämän on vasta uusin tutkimus\ntodennut, mutta Elegia on ollut ilmestymisestään saakka rakastettu, ja\nsen sepittäjän, hiljaisen ja vaatimattoman, mutta syvällisen ja\noppineen miehen muisto kunnioitettu. Hän lepää \"maakylänsä\nkirkkomaassa\" Stoke Pogesissa Cambridgen lähellä.\n\n\n\nELEGIA MAAKYLÄN KIRKKOMAALLA.\n\n\n    Soi ehtookellot lyönnein verkkaisin,\n    ja nummell' ammuin karja vaeltaa,\n    käy kotiin maamies raskain askelin,\n    yön verhoon peittyy ihminen ja maa.\n\n    Ei siinnä silmiin loisto maisemain,\n    maat kattaa autius ja uupumus,\n    soi vaimenevat karjankellot vain\n    ja kovakuoriaisen surraus;\n\n    murattikaapuisesta tornistaan\n    kuun puoleen nurkuu huuhkain totinen,\n    ett' outo vieras hänen tarhassaan\n    käy valtakunnan rauhaa häiriten.\n\n    Tääll' alla kumaraisten jalavain,\n    maan nurmettuneen turvekummuiss' on\n    luut pienen kylän esivanhempain\n    niin ahtaan saaneet lepokammion.\n\n    Ei aamutuulen raikas humistus,\n    ei visertävä räystäspääskynen,\n    ei kukon laulu, torven toitahdus\n    voi heitä nostaa alta multien.\n\n    Ei heille liesi lämpöänsä suo;\n    ei askartele vaimo ehtoisin,\n    laps jokeltain ei juokse isän luo,\n    ei kiipee suudeltavaks sylihin.\n\n    He aurasivat nurmettuneen maan,\n    he sadon korjasivat sirpillään.\n    Kuink' innoin hepojaan mies ohjaskaan!\n    Kuink' alta kirveen metsä väistyikään!\n\n    Heit' älköön Maineenhimo pilkatko,\n    jos täällä raataissaan he vähän pyys;\n    vaikk' oli heillä karu kohtalo,\n    ei ylenkatsoa saa Ylhäisyys.\n\n    Niin valtaa, koreutta vaakunain\n    kuin kauneuden, kullan väikyntää\n    yks määrä väistämätön vartoo vain:\n    tiet maisen maineen hautaan häviää.\n\n    Ei, mahtimiehet, väheksyä saa,\n    jos ylle hautain tääll' ei Muisto voi\n    rakentaa holvistoa kaartuvaa,\n    miss' ylistystä hymnit hartaat soi.\n\n    Näät voisko patsas, riimikivi pois\n    kotiinsa saattaa hengen paenneen?\n    Tai kuinka imarrus tai maine vois\n    herättää tomun kylmän uudelleen?\n\n    Kenties tää kolkka kätkee sydämen,\n    mi kantoi taivaan tulta aarteenaan;\n    ja kädet, jotka lyyraa koskien\n    ois hurmanneet, tai luotiin valtikkaan.\n\n    Mut tiedonkirjat heit' ei valaisseet,\n    ei aikain taakse nähneet suvut nää;\n    hyys kylmä puute neron lähdeveet,\n    tukahti jalot intohimot jää.\n\n    Niin moni helmi merten pohjalla\n    säteilee yöhön mittaamattomaan,\n    niin moni kukka hehkuu salassa\n    ja kylvää erämaahan tuoksuaan.\n\n    Tääll' ehkä joku Hampden levon sai,\n    ken sortajaansa vastaan seissyt on,\n    tai ehkä joku mykkä Milton tai\n    myös joku Cromwell, vereen viaton.\n\n    Ei koota suosiota senaatin,\n    ei hätää uhmata ja kuolemaa,\n    ei kylvää rikkautta kylihin,\n    ei kansan ääntä kuulla siunaavaa.\n\n    osansa suonut; heidän hyveitään,\n    mut myöskin rikoksiaan rajoittain\n    se riensi heiltä aseet riistämään\n    ja kielsi rynnäkön luo valtikkain;\n\n    ei sallinut se peittää häpeää,\n    ei pettää tuntoaan kuin uskoton,\n    ei Loiston alttaria ylentää\n    luo runotarten uhrikarsikon.\n\n    Etäällä riehunnasta joukkojen\n    ei eksyneet he turhiin toiveisiin,\n    kautt' elon laaksomaitten viileitten\n    ja hiljaisten he vaelsivat niin.\n\n    Mut ajan pilkkaa vastaan nääkin luut\n    on saaneet kiven hauraan, matalan:\n    niiss' oudot kirjaimet tai merkit muut\n    rukoilee huokausta kulkijan.\n\n    Runotar oppimaton nimet vain\n    ja iät pars', ei maineen sanaakaan:\n    hän pyhät tekstit kiviin siroittain\n    opetti rahvaan miehet kuolemaan.\n\n    Niin rakkaan, levottoman hahmon tään\n    ken saaliiks unhoituksen jättää vois,\n    eik' onnellisen päivän jättäissään\n    ees kaipuun katsett' enää taakseen lois.\n\n    Kun silmät sammuu, katsein kiihkoisin\n    ne pyytää nähdä hellän kyynelen;\n    soi luonnon huuto vielä maastakin,\n    ja tuhkassamme hehkuu liekit sen.\n\n    Mut sinä, joka eessä silmies\n    näät vainaat, kuin he kulki eläissään;\n    jos joku arka sielu, kaltaises,\n    sun kohtaloas sattuis kysymään:\n\n    Niin ehkä joku vanhus vastaa näin:\n    Näin usein, kuinka koitteess' auringon\n    hän ylängölle, sarastusta päin,\n    riens' yli kasteraikkaan nurmikon.\n\n    Ja juureen kumaraisen pyökkipuun\n    puolpäivän aikaan heittäysi hän\n    ja vaipuin surutonna haaveiluun\n    vain katsoi virtaa puron kiitävän.\n\n    Hän metsiin yksin kulki harhaillen\n    pää pystyss', uhmaa täynnä, hymysuin,\n    tai murtamana huolten, murheitten\n    tai lemmentuskissansa masentuin.\n\n    Eräänä aamuna ei nähtykään\n    hänt' alla pyökin, yllä nummen tuon;\n    uus päivä nous: ei noussut retkellään\n    hän kummun yli ääreen virran vuon.\n\n    Kun hänet jälleen näimme, virret soi,\n    ja hänet tuotiin poveen kirkkomaan.\n    Käy luo ja katso, vaeltaja oi,\n    on kaiverrettu paateen harmajaan:\n\n             _Epitaafi_.\n    Maan helmaan tässä päätyi nuori mies,\n    hän maineen seppelöimä ollut ei,\n    hän murheen omaks sydämensä ties\n    ja suru pitkä hänet hautaan vei.\n\n    Mut vilpitön ja aulis oli hän;\n    ja kallis oli palkka taivainen:\n    soi taivas, mitä pyys hän -- ystävän;\n    sai Puute hältä kaikki: kyynelen.\n\n    Täält' ällös kaiva hänen tekojaan:\n    jokainen erhe kuin myös hyvä työ\n    väristen toivoo alla mustan maan,\n    ett' aamu Herran saapuis, väistyis yö.\n\n                      Suomentanut _Yrjö Jylhä_.\n\n\n\n\nMACPHERSON JA OSSIAN.\n\n\nKelttiläisten laulajat, bardit ja \"filit\", sommittelivat lyhyitä\nlyyrilisluontoisia, hämäriä, juhlallisin vertauksin väritettyjä\nloppusoinnullisia runoja. Eepillinen runous oli satujen kertojaan\n(iriksi \"senchaid\") asiana; oli suorasanaista, välillä runosäkeiden\nkeskeyttämää. Walesissa säilynyt kymriläinen epiikka on käsitelty\nArthurin tarinapiirin yhteydessä; toinen säilynyt kelttiläisen epiikan\npiiri on iriläinen. Siihen kuuluu kaksi ryhmää, vanhempi Cuchullin- ja\nnuorempi Ossian-sikermä. Edellinen on kerrottuna laajassa\nkäsikirjoituksessa: _Lebor na huidrassa_ 1000-luvun lopulta ja\njälkimmäinen _Leinsterin kirjassa_ 1100-luvulta. Edellisessä on\nsankarina nuori Cuchullin, ja tapahtumana sota Connaughlin ja Ulsterin\nvälillä. Jälkimmäinen sikermä kertoo Finn-kuninkaasta ja tämän pojasta\nOssianista (Ossinista). Saksalainen tutkija Zimmer on osoittanut\nOssianin tarinoiden tarkoittavan irien ja normannien (viikinkien)\nvälisiä taisteluja 800-900-luvuilla ja sankarien nimien olevan\nnormannilaisia (Finn mac Cumaill = Ketill vite, Ossin = Asvin,\nOscar = Asgeir = Ansgarius). Keskiaikana tulivat Ossianin\nsankaritarinat tunnetuiksi myös Skotlannin gaelien keskuudessa,\njossa tarinat Finn-kuninkaasta muutenkin olivat vanhastaan\ntutut, versoen ja muuntuen kansan suussa, ja säilyen myöhään\n1700-luvulle saakka. Sielläkin niitä merkittiin muistiin; tällaisia\nskotlantilais-ossianilaisia käsikirjoituksia on säilynyt useita, vanhin\n13:nnelta vuosisadalta. 1700-luvun jälkipuoliskolla nämä ossianilaiset\ntoisinnot nousivat kirjallisen maailman näkyviin, vaikuttaen syvästi\nromanttiseen runouteen. Invernesshiressä, Ruthvenissa, toiminut ja\nsieltä syntyisin oleva opettaja James Macpherson (1738-96), kirjailija,\njoka 1758 oli julkaissut _Ylämaalainen_ (The Highlander) nimisen\nrunoelman ja joka jonkin verran -- ei täydellisesti -- osasi gaelin\nkieltä, näytti 1759 kirjailija John Homelle muutamia gaelinkielisiä\nkäsikirjoituksiansa, ilmoittaen niiden olevan kansanrunoja. Home esitti\nparin käännökset professori Hugh Blairille, joka innostutti\nMacphersonin kääntämään loputkin ja julkaisemaan ne. Blair oli heti\nsaanut sen käsityksen, että kysymys oli muka suuremmasta runoelmasta,\njonka sirpaleita nämä olivat, ja jonka jäännöksiä varmaan oli tarkasti\netsimällä enemmänkin löydettävissä. 1760 ilmestyi sitten _Vanhan\nrunouden sirpaleita, koottuja Skotlannin Ylämaista ja käännettyjä\ngaelin eli ersen kielestä_ (Fragments of Ancient Poetry Collected in\nthe Highlands of Scotland and Translated from the Gaelic or Erse\nLanguage). Tämän jälkeen Macpherson ja pari muuta lähtivät\nylämaihin keräysretkelle, löytäen todistettavasti joukon vanhoja\nkäsikirjoituksia, joista Macpherson sommitteli seuraavan julkaisunsa\n_Fingal, muinainen, kuusi kirjaa sisältävä eepillinen runoelma,\nsepittänyt Fingalin poika Ossian, gaelin kielestä kääntänyt James\nMacpherson_ (1762). Seuraavana vuonna ilmestyi kahdeksan kirjaa\nsisältävä _Temora_, ja 1765 kaikki osat sisältävä _Ossianin teokset_\n(The Works of Ossian). Epäämätöntä on, että ossianilaista runoutta oli\nYlämaissa sekä käsikirjoituksina että suullisena, ja että Macpherson\ntovereineen löysi sitä runsaasti. Kaiken jälkeenpäin syntyneen\nepäselvyyden ja riidan syynä on aikakauden puutteellinen tieteellinen\nkoulutus, eivätkä suinkaan Macphersonin tekemät väärennykset: 1) se,\nettei Macpherson heti julkaissut keräyksensä tuloksia gaelinkielisinä,\nvaan ymmärtämättä asian tärkeyttä salli välinpitämättömyydessään\nihmisten epäilysten juurtua ja kasvaa; 2) että hän ilmeisesti koetti\nBlairin ajatuksen mukaan todeta yhtenäisen runoelman olemassaoloa,\nsuorittaen väkivaltaista yhdistämistyötä, ja että hän tämänkin johdosta\nteki käännöksensä vapaammin ja mukailevammin kuin kääntäessään\nensimmäiset \"Sirpaleet\"; 3) että hän muutenkaan ymmärtämättä\nsanallisen, uskollisen käännöksen välttämättömyyttä, ilmeisesti Blairin\nihastuksen harhaanjohtamana suoritti itsenäisen uudelleenrunoilemisen,\ntosiasiallisesti omalla runoilijakyvyllään antaen runoelmille paljon\nsitä tunneväriä ja tehoa, joka on niiden voimana, mutta jota\nmuinaisgaeliläisessä runoudessa ei ainakaan tässä määrässä ole.\nTämän mukaan _Ossianissa_ erikoisella tavalla yhtyy muinaisgaeliläinen\njylhyys, Raamatun runous ja 1700-luvun youngilais-richardsonilais-\nsterneläinen tunteellisuus. Sen vaikutus maailmankirjallisuuteen on\ntunnettu, johtuen sen murhemielisestä katoavaisuudentunnelmasta ja\nsumuharsoisesta alakuloisuudesta, tuonenhämyssä vaeltavista\ntraagillisista sankari- ja neitokuvista. -- Macpherson, joka itse\nsuhtautui _Ossian_-riitaan välinpitämättömästi, antamatta edes\ntoivottavia selityksiä, oleskeli 1764-66 Floridassa Pensacolan\nkuvernöörin sihteerinä, toimi sen jälkeen Lontoossa hallituksen\nasiamiehenä, tuli 1780 parlamenttiin ja 1781 Arrotin Nabobin\nasiainhoitajaksi. V:sta 1789 hän asui kotiseudullaan, jossa kuoli 1796.\n\n\n\nOSSIANIN TERVEHDYS AURINGOLLE.\n\n\nOi Malvina, tunnen auringon lämmön! Lepooni jätä minut. Kenties he\nuniini nousevat; luulen kuulevani vaisua ääntä. Taivaan säde iloiten\nCarthonin haudalla loistaa: sen lämpö minua ympäröi.\n\nOi sinä, ken ylhäällä kierit kuin taattoni pyöreä kilpi! Mistä säteesi,\naurinko? Sun valosi loputon? Puhkeat loistamaan kaamean kauniina;\ntähdet pilveen piiloutuvat, kuu kylmä, kalvas, vaipuu aaltoon\nläntiseen; sinä yksin liikut vain. Ken matkasi kumppani olla voi?\nKaatuvat vuorten tammet, ja vuoretkin aika rappeuttaa; veet meren\nkasvaa, kutistuu; kuu taivahalle katoaa; vain sinä, sama ainiaan,\niloitset tiesi kirkkaudessa. Kun maailma myrskyistä tummuu, kun jyrisee\nja salamoi, sun kauneutesi pilvistä katsoo ja myrskyssä nauraa. Mutta\nOssianiin katsot turhaan, ei säteitäsi enää näe hän, ei näe, liehuuko\nkeltahiuksesi pilvissä idän, vai värjytkö porteilla lännen. Olet\nsentään kaltaiseni kenties: vuosillasi loppu lie. Olet nukkuva\npilvissäsi vain, et aamun äänestä huoli. Siis riemuitse\nnuoruusvoimissasi! Vanhuus on synkkä ja suloton; se on niinkuin kuun\nkimmeltävä valo, kun se loistaa pilvenpirstojen läpi, ja sumu värjyy\nkukkuloilla, tasangolla henkii pohjoinen; matkamies värisee keskellä\ntaipalettansa.\n\n                                                  (Carthon.)\n\n\nBALCLUTHAN AUTIUS.\n\n\nOlen nähnyt Balcluthan muurit; ne olivat autiot. Oli saleissa liekit\nkohisseet, ei ihmisääniä kuulunut enää. Pois oli Clutha virta siirtynyt\nmuurien kukistuessa. Pää huojui hylätyn ohdakkeen ja tuulessa suhisi\nsammal. Ketun silmät katsoivat ikkunoista, ja vehmas muurin ruoho\nheilui sen pään ympärillä. Moinan maja on autiona, hiljaisuus asuu\nhänen isäinsä huoneessa. Murhelaulunne, runojat, kohotkoon muukalaisten\nmaassa! Vain ennen meitä he kaatuivat, me kaadumme kerran myös. Miksi\nrakensit itsellesi linnan, ajan kiitävän poika? Nyt katsot torneistasi:\nmuutama vuosi vain, ja autiomaan tuuli tulee; se ulvoo tyhjässä\nhovissasi ja viheltää puolikuluneen kilpesi vaiheilla. Ja tulkoon tuuli\nautiomaan! Kerran tulemme olemaan kuuluisat. Käteni jälki on jääpä\ntaisteluun, nimi lauluun runoilijain. Virittäkää laulu, lähettäkää\nmalja kiertämään! Ilo vallitkoon linnassani! Milloin katoat, taivaan\naurinko? Jos katoat, valo mahtava, jos ajallinen vain loistosi lie kuin\nFingalin, maineemme elää säteittesi kuoltua. Näin lauloi Fingal ilonsa\npäivänä.\n\n                                                     (Carthon.)\n\n\n\nSELMAN LAULUT.\n\n\nTähti saapuvan yön! Kaunis on valosi lännessä, kun nostat kutrisen pään\npilvestäsi, kun käyt yli kukkulasi askelin ylhäisin. Mitä katselet\nlakeudella? Rajut tuulet ovat tyyntyneet. Tulvavirran kohina kantautuu\netäältä. Kaukana vyöryvät aallot, paasille kiiveten. Ehtoon hyttyset\novat nousseet heikoille siivilleen; ne lentävät suristen kentän yli.\nMitä katselet, kaukainen valo? Vain hymyilet ja lähdet pois. Vedet\niloiten ympäröivät sinut, sulohiuksesi kostuttaen. Hiljainen säde,\nhyvästi jää! Suo valon nousta Ossianin sielussa!\n\nJa se nousee voimassaan! Katselen menneitä ystäviäni. He kokoontuvat\nLoran luo, kuin menneiden vuosien aikaan. Fingal sankkana usvapatsaana\nsaapuu, urhonsa ympärillään, ja lauluniekkoja, katso harmaa Ullin!\nYlväs Ryno! Alpin suloääninen! Minonan vieno valitus! Miten ovat\nmuuttuneet ystäväni sitten Selman juhlan päivien! Kiistelimme silloin\nkuin kevättuulet, kun ne kiitävät kukkulan yli ja taivuttavat hiljaa\nsuhisevan ruohon.\n\nTuli esiin kaunis Minona; hän kyyneleisen katseen maahan loi. Hänen\nhiuksensa hulmusivat hiljaa, kun tulvahti tuuli joskus kukkulalta päin.\nOli sankarien sielut murheelliset, kun hän korotti sointuvan äänensä.\nUsein he olivat nähneet Salgarin haudan, valkorinta Colman synkän\nmajan. Colma jäi kukkulalle yksin, kaikkine laulunsointuineen. Salgar\nlupasi tulla, mutta yö laskeusi ympärille. Kuulkaa Colman ääntä, kun\nhän istui yksin kukkulalla!\n\nColma: On yö, olen yksin, hyljättynä myrskyjen kummulle. Vuorilla\nhuokaa tuuli. Putoukset syöksyvät pauhaten jyrkänteiltä. Ei ole majaa\nsuojaksi sateelta; olen kadotettu tuulien kukkulalle!\n\nTule takaa pilviesi, kuu! Yön tähdet, nouskaa! Minut, vähäinen valo,\nvie paikkaan, missä armaani lepää ajosta yksinään, lähellään lauennut\njousi, koiransa ympärillä huohottaen. Mutta täällä minun yksin istua\ntäytyy, vesipaadella sammaltuneella. Kohisevat virta ja tuuli. En kuule\narmaani ääntä! Miksi viipyy Salgar, lupaustaan ei kukkulan päämies\nmuista? Täällä on paasi, täällä puu, täällä kuohuva koski! Lupasit yön\nkeralla tulla. Oi, minne on Salgarini mennyt? Kanssasi tahdoin paeta\nisääni, kanssasi veljeäni ylpeää. Heimomme olivat vihoin kauan, me emme\nole, oi Salgar!\n\nHetkeksi taukoa, tuuli! Koski, ole tuokio hiljaa! Ääneni ympäri kuulua\nsuokaa! Vaeltajani mua kuulla suokaa! Salgar, Colman ääni kutsuu! Tässä\non paasi ja puu. Salgar, armaani! täällä olen. Miksi tulosi viipyy?\nKas, tyynnä nousee kuu. Laakson virta on kirkas. Kivet jyrkänteen ovat\nharmaat. En häntä rinteellä näe. Eivät koirat hänen edellään käy\nilmoittaen: hän lähestyy. Yksin minun istua täytyy!\n\nKuka lepää nummella vierelläni? Rakastettuni ja veljeni? Ystävät,\nminulle puhukaa! He vastausta Colmalle eivät suo. Puhukaa minulle: olen\nyksin! On kauhujen kiusaama sieluni! Oi, he ovat kuolleet! Taistelun\npunaamat miekkansa ovat. Oi veljeni, veljeni, miksi surmasit Salgarini?\nOi Salgar, miksi tapoit veljeni? Rakkaita olitte kumpikin! miten\nylistää teitä voisin? Sinä olit kukkulalla tuhansista kaunein, hän\nsodassa kauhistava. Puhukaa minulle, kuulkaa minua, rakkauteni lapset!\nVaiti he ovat, iäksi vaiti! Rintansa on kylmä ja eloton. Oi, kukkulan\nkalliolta, tuulisen jyrkänteen huipuilta puhukaa, te kuoleman aaveet!\nPuhukaa, en pelkää! Miksi menitte lepoon? Mistä kukkulan luolasta\nlöydän kuolleet? Ei äännähdystä tuuli tuo, ei vastausta, myrskyn\npuoleksi hukuttamaa.\n\nMurheessani istun; aamua odotan kyynelöiden. Valmistakaa hauta, te\nkuolon ystävät! Sitä älkää Colmalta sulkeko. Kuin unelma katoaa\nelämäni: miksi jälkeenne jäisin? Ystäväini kera olen lepäävä täällä,\nkaikuvapaatisen virran vierellä. Kun kukkulan peittää yö, kovat tuulet\nnousevat, seisoo haamuni viimojen keskellä, vaikeroiden ystävien\nkuolemaa. Erämies sen kuulee majassaan, hän pelkää, mutta hän lempii\nääntäni. Sillä sulosti soi ääneni ystävilleni: mieleiset olivat\nHolmalle hänen ystävänsä!\n\nNäin kuului laulusi, Minona, Formanin vienosti punehtuva tytär. Me\nitkimme Colman tähden, sielumme oli murheellinen! Ullin tuli\nharppuineen; hän esitti Alpinin laulun. Alpinin ääni oli kaunis; Rynon\nsielu oli tulisäen! Mutta he olivat levänneet ahtaassa talossa, Selman\nääni oli vaiennut. Eräänä päivänä oli Ullin palannut metsältä ennen\nsankarien kuolemaa. Hän kuuli taiston kukkulalta; heidän laulunsa oli\nvieno, mutta murheellinen! He valittivat Morarin kaatumista,\nKuolevaisista ensimmäisen! Hänen sielunsa oli kuin Fingalin sielu,\nhänen miekkansa niinkuin Oskarin miekka. Mutta hän kaatui, ja hänen\nisänsä murehti, sisaren silmät olivat kyyneliä täynnä. Olivat Minonan\nsilmät kyyneliä täynnä, jalosyntyisen Morarin sisaren. Pois hän meni\nUllinin laulaessa, kuin lännen kuu, kun se sadekuuron aavistaen kätkee\nkauniin päänsä pilveen. Ullinin kera kosketin harppuun; murhelaulu soi!\n\nRyno: Sade ja tuuli ovat laanneet, tyyni on päiväsydän. Taivaan pilvet\novat hajonneet. Vihreiden kukkulain yli oikukas aurinko rientää.\nPunaisena laskeutuu kukkulan virta lävitse kivisen laakson. Suloinen on\nsolinasi, virta! mutta suloisempi vielä on ääni, jonka kuulen. Se on\nAlpinin, laulun pojan ääni, valitus kuoleman tähden! Päänsä on iän\npainama, punainen on kyyneltynyt silmä. Alpin, laulun poika, miksi olet\nyksin hiljaisella kukkulalla? Miksi valitat kuin metsän tuuli, kuin\naalto autiolla rannalla?\n\nAlpin: Kyyneleeni, oi Ryno, virtaavat vainajain tähden, ääneni niiden\nvuoksi, jotka menivät pois. Korkea olet sinä kukkulalla, kaunis laakson\npoikain keskellä. Mutta sinä olet kaatuva kuin Morar, itkijä on istuva\nhaudallasi. Kukkulat eivät sinusta enää tiedä, jousesi on ajelehtiva\nlinnassasi lauennein jäntein!\n\nOlit nopea, oi Morar, niinkuin erämaan kauris, peloittava kuin tulinen\nmeteori. Raivosi oli kuin myrsky, miekkasi taistossa kuin salama\nkedolla. Äänesi oli kuin koski sateen jälkeen, kuin pitkäinen\nkaukaisilla kukkuloilla. Moni kaatui kätesi kautta; he menehtyivät\nvihasi liekkeihin. Mutta kun sinä palasit sodasta, miten rauhaisa\nolikaan otsasi! Kasvosi olivat kuin aurinko sateen jälkeen, kuin yön\nhiljaisuudessa kuu, tyynet kuin järven pinta, kun kova tuuli on\ntauonnut.\n\nAhdas on majasi nyt, synkkä olinpaikkasi! Kolmella askeleella hautasi\nkierrän, oi sinä, niin mahtava muinoin! Neljä kiveä, sammal\nkiireellään, on ainoa muistosi. Niukkalehtinen puu ja tuulessa\nsuhiseva, pitkä ruoho osoittavat metsämiehen silmälle hautasi, mahtava\nMorar! Morar, olet köyhä todella. Ei sinua murehdi äiti, ei neito\nlemmenkyynelin. Kantajasi on kuollut. Kuollut Morglanin tytär.\n\nKen sauvoineen on tuo, jonka pää on valkea vanhuuttaan? jonka silmät\novat kyynelistä punaiset? ken huojuu joka askeleellaan? Se taattosi on,\noi Morar! isä, jonka ainoa poika olet. Hän sotakunniasi kuuli, hän\nkuuli vihamiesten hajaantuneen, hän kuuli Morarin maineen; miksi hän ei\nkuullut pojan haavasta? Itke, Morarin isä! itke; mutta poikasi ei sinua\nkuule. Kuolleiden uni on syvä, matala multainen pielus. Ei ääntäsi\nkuule hän enää, ei herää enää kutsuusi. Milloin on koittava haudan\naamu, joka valveille nukkujan kutsuu! Jää hyvästi, miehistä uljain!\nSinä voittaja taistelukentän! Mutta enää ei näe sinua kenttä,\naseloistostasi ei kirkastu pimeä metsä. Et jättänyt yhtään poikaa.\nNimesi on lauluissa säilyvä. Tuleva aika on sinusta kuuleva, kaatuneen\nMorarin maineen se kuulee.\n\nNäin haastoivat laulun päivinä runojat taruja menneiden aikain, kun\nharppujen soittoa kuunteli kuningas. Päälliköt saapuivat kaikilta\nkukkuloiltaan ja suloista soittoa kuuntelivat. He kiittivät Conan\nääntä, tuhannesta laulajasta ensimmäisen. Mutta ikä jo kieltäni painaa,\nsieluni on riutunut! Toisinaan kuulen laulajain haamujen äänen, opin\nheidän kaunista lauluaan. Mutta muisti jo heikontuu. Minä kuulen\nvuosien kutsun! Ne kysyvät ohi vieriessään, miksi Ossian laulaa? Pian\nhän makaa ahtaassa kammiossa, hänen nimeään ei nosta laulaja kukaan.\nVierikää, synkeäotsaiset vuodet, ei rientonne iloa tuo! Avatkaa hauta\nOssianille, sillä hänen voimansa on mennyt. Laulun pojat ovat menneet\nlepoon. Ääneni on jäljellä vielä, kuin jyrisevä vihuri yksinään\nkalliolla merellisellä, kun tuulet ovat tyyntyneet. Tumma sammal\nsuhisee siellä, merimies näkee kaukaa huojuvat puut.\n\n                                        Suomentanut _Elina Vaara_.\n\n\n\n\nPERCY JA BALLAADIT.\n\n\nGray ja Macpherson toivat kirjallisuuteen pohjoismaisen ja kelttiläisen\nmuinaisuuden. Samoihin aikoihin kohdistui huomio lähempänäkin olevaan\nmenneisyyteen, keskiaikaan, joka nyt löydettiin ja huomattiin\nMontesquieun ajatusten valossa arvokkaaksi kansojen silloisen\nkehitysasteen kuvaksi. Herättävästi vaikutti tässä suhteessa piispa\nRichard Hurdin teos _Kirjeitä ritarisuudesta ja romantiikasta_ (Letters\non Chivalry and Romance, 1762). Keskiajan vähäksytty kirjallisuus\nesiintyy nyt uudessa valossa, sen alla piilevän kehitysjakson tulkkina\nja elämänymmärryksen kuvastimena; sitä ei enää tuomita uuden ajan\nmittojen, vaan pyritään ymmärtämään sen oman hengen mukaan. Thomas\nPercy (1729-1811), runoilija, menneisyyden harrastelija, pappi, ja\nv:sta 1782 Dromoren piispa, teki tälle kauneusihanteen siirtymiselle\nklassillisuudesta romantiikkaan, antiikista keskiaikaan, suuren\npalveluksen ballaadikokoelmallaan _Vanhan englantilaisen runouden\njäännöksiä_ (Reliques of Ancient English Poetry, 1765). Montesquieun\najatusten mukaan hän oli kiinnostunut kansojen vanhaan runouteen, olipa\nsuunnitellut siitä näytekokoelmaa, minkä aikeen Herder sitten toteutti,\njulkaissut _Viisi katkelmaa riimurunoutta_ (Five Pieces of Runic\nPoetry, 1763), Ja uuden käännöksen _Korkeasta Veisusta_ (1764). Jo\nvarhain hän oli ryhtynyt kokoilemaan arkkiveisuja ja kansan keskuudessa\nkulkevia kertovia lauluja, ns. ballaadeja, mm. saaden eräältä\nystävältään tämän kotona ajelehtineen ison foliokäsikirjoituksen, jonka\nlehdistä talousapulaiset joskus repivät sytykkeitä ja jonka todettiin\nsisältävän vanhaa ballaadirunoutta. Tällaisia kokoelmia oli olemassa\nuseita painettunakin, mutta ne olivat jääneet huomaamatta, ajan henki\nkun ei ollut ymmärtänyt niitä, mutta kun Percy nyt -- Shenstonen\nkehoituksesta -- painatti keräämänsä ballaadit, hän antoi sillä\najallensa juuri sen lahjan, jota se hartaimmin halusi. Teos sisälsi 176\nrunoa, joista 45 oli saatu tuosta löydetystä foliosta, rikkirevityistä\nkohdista Percyn paikkaamina ja muutenkin aikansa runotyyliin\nlaittelemina. Onneksi hän ei hävittänyt alkuperäistä foliota, joka\njulkaistiin 1867-68 tieteellisesti tarkkana painoksena. Percyn\nkokoelman vaikutus sekä Englannin että mannermaan kirjallisuuteen on\nollut erittäin huomattava. Siitä on alkuisin romanttinen, nimenomaan\nhaamuballaadirunous; se on vaikuttanut Herderiin ja Saksan\nromantiikkaan herättävämmin kuin Ossian; siihen pohjautuu Walter\nScottin nuoruuden runollinen syttyminen. Se avasi uuden, tuoreen\nrunouden lähteen, josta pulppusi tervehdyksiä romantiikat autereessa\nväräjävästä, nyt niin lumoavalta tuntuvasta menneisyydestä, ritarien,\nministrelien, hengettärien ja keijukaisten, munkkien ja\npyhiinvaeltajien, Robert Hoodin ja Sherwoodin metsän iloisten sissien\nmaailmasta.\n\n\n\nCHEVYN METSÄSTYS.\n\n\nEnsimmäinen osa.\n\n    Northumberlandin kreivi,\n      sir Percy, vannoi näin:\n    hän Cheviotin vuorilla metsästää\n      kolme päivää peräkkäin,\n    vaikka uljas ritari Douglas\n      on valtias sielläpäin.\n\n    Komeimmat hirvet Cheviotin\n      hän surmaa ja pois tuo myös. --\n    \"Kautta kunniani!\" huus Douglas,\n      \"minä estän sun ilkityösi\"\n\n    Sir Percy Banbrowsta saapui,\n      ja metsästystorvet soi.\n    Tuhatviissataa jousimiestä\n      hän kolmesta piiristä toi.\n\n    Ajo alkoi vuorilla Cheviotin,\n      kun valkeni maanantai.\n    Sitä surkeutta ois itkenyt\n      laps syntymätönkin kai!\n\n    Ajomiehet metsiin riensivät\n      jalot otukset säikyttäin.\n    Muut jousia jännitellen\n      kedoll' astuivat vierekkäin.\n\n    Ajo hurja metsissä alkoi nyt,\n      levis ylitse lavean maan.\n    Ajokoirien lauma säälitön\n      kovin ahdisti saalistaan.\n\n    Ajo alkoi vuorilla Cheviotin,\n      kun valkeni maanantai.\n    Ja kun päivä puoleen kallistui,\n      sata hirveä surmansa sai.\n\n    Kedot surmansoittoa raikuivat,\n      pian saalista kertyi niin.\n    Tuli Percy peijaispaikalle,\n      kun hirviä nyljettiin.\n\n    Hän virkkoi: \"Douglas luvannut on\n      että tänään hän vastaani käy.\n    Minä tiedän kyllä ja vannon sen,\n      että häntä ei täällä näy.\"\n\n    Eräs knaapeista silloin viestin toi;\n      hän kertoi nähneensä juur,\n    että ritari Douglas lähestyy\n      ja kanssansa joukko suur!\n\n    Ja miekoin, peitsin ja pertuskoin\n      on täyteen ahdettu tie:\n    väkevämpää laumaa ja uljaampaa\n      ei kristikunnassa lie.\n\n    Kakstuhatta peitsimiestä\n      pian valtaa metsästysmaat;\n    Tweed-virran laaksossa syntyneet\n      ovat miehet urhokkaat.\n\n    \"Tähän jääköön saalis -- nyt aseisiin!\"\n      huus Percy ja ratsaille nous,\n    \"sen jälkeen kun jätitte kätkyen\n      näin tarpeen ei ollut jous.\"\n\n    Kera miestensä ritari Douglas\n      tuli ratsain, ja järkkyi maa.\n    Kuin hiillos liekehti varusteet,\n      ei miest' ole uljaampaa.\n\n    \"Mitä miehiä olette?\" kysyi hän,\n      \"kenen väkeä olette te?\n    Kenen luvalla tulitte metsästämään\n      minun mailleni, sanokaas se?\"\n\n    Eräs miehistä ensiksi vastaan käy,\n      ja lordi Percy on se:\n    \"Kenen väkeä olemme, kerro en,\n      enkä keitä olemme me;\n    mut tänne tulimme metsästämään,\n      sitä ette estä te.\n\n    Komeimmat hirvet Cheviotin\n      minä ammuin ja vien ne myös.\"\n    \"Kautta kunniani!\" huusi Douglas,\n     \"saat maksaa sen ilkityösi\"\n\n    Myös virkkoi ritari Douglas\n      sir Percyn kuullen näin:\n    \"On väärin, jos vuotaa meidän vuoks\n      veri miestemme syyttömäin.\n\n    Mut, Percy, olethan lordeja maan,\n      saman arvon minäkin sain.\n    Väet syrjään väistyen katselkoot\n     kun iskemme vastakkain.\"\n\n    \"Vihat Jumalan\", virkkoi Percy,\n      \"se saakoon ken vastaa ei!\n    Kautta sieluni, uljas Douglas,\n      tämä päivä sun manalle vei!\n\n    Ei Ranskassa, Englannissa,\n      ei Skotlannissakaan\n    ole naisesta syntynyt yhtäkään,\n      joka sais minut taipumaan.\"\n\n    Northumberlandin knaapeista huus\n      Withrington urhokas:\n    \"On häpeä, jos tämän kuulla saa\n      myös Henrik-kuningas!\n\n    Te olette lordeja kumpikin,\n      minä halpa knaappi maan;\n    päämieheni syöstessä taisteluun\n      en syrjästä katso, vaan\n    sydän mulla ja koura altis on\n      hänt' alati puolustamaan.\"\n\n    Se päivä, se päivä kauhea\n      ja verinen alkoi noin.\n    Ja jos tahdotte kuulla enemmän,\n      niin kohta kertoa voin.\n\n\nToinen osa.\n\n    Latas jousensa Englannin miehet\n      sydän kylmänä niinkuin paas;\n    sataneljäkymmentä vastustajaa\n      ens yhteislaukaus kaas.\n\n    Oli skottien kreivi Douglas\n      sotakentällä korska mies.\n    Se riveissä jousell' ampujain\n      mieshukkaa ja hätää ties.\n\n    Sotajoukkonsa kolmeen osastoon\n      nyt hajota käski hän;\n    eri suuntiin peitsin välkkyvin\n      väen nähtiin rientävän.\n\n    Ja meiltä englantilaisilta\n      miesparven se saarros vei.\n    Moni kaatui rohkea jousimies;\n      ilonpäivä se ollut ei.\n\n    Pois jousen heittäen säilällään\n      nyt englantilaiset löi.\n    Oli kamala näky, kun panssariin\n      teräs iski ja säkenöi.\n\n    Läpi suomupaitain ja kypäräin\n      puri miekka ja haavat löi.\n    Moni urho lysähti polvilleen,\n      mut harvapa epäröi.\n\n    Ja viimein Percy ja Douglas\n      taas olivat vastakkain,\n    päämiehet väkevät, rohkeat\n      terässäiläänsä heiluttain.\n\n    Tasapäisinä yhteen iskivät\n      nuo urhot karaistuneet,\n    kunis alta kypärän hurme vuos\n      kuin rankat sadeveet.\n\n    \"Seis, Percy!\" lausui Douglas,\n      \"minä vannon, jos seuraat mua.\n    James, skottien kuningas,\n      kohtelee heti kreivinarvoisna sua.\n\n    Saat lunnasrahasi takaisin,\n      paras on sun antautua;\n    noin uljasta miestä en voittanut\n      ole koskaan ennen sua.\"\n\n    \"Ei koskaan!\" vastas Percy,\n      \"sanan annoinhan äsken tään:\n    ei ykskään naisesta syntynyt\n     saa minua väistymään.\"\n\n    Samassa nuoli viuhahtain\n      kiis lomitse joukon muun,\n    ja sen nuolen kreivi Douglas\n      sai lävitse rintaluun.\n\n    Terä nuolen syvälle painui\n      läpi maksan tunkeutuin;\n    eikä sankari enää eläissään\n      sanonutkaan muuta kuin:\n    \"Päin käykää, reippaat mieheni!\"\n      ja hän suistui verissäsuin.\n\n    Nojas miekkaansa lordi Percy\n      ja katseli voitettua;\n    hän otti kädestä kuolevaa\n      ja lausui: \"Murehdin sua!\n\n    Minä kolme vuotta, jos henkiin sun saan,\n      voin viipyä konnultain:\n    väkevämpää miestä ja uljaampaa\n      ei syntynyt näillä main.\"\n\n    Eräs skottilainen ritari myös,\n      Hew Montgomri, näki sen,\n    näki kuinka suistui Douglas,\n      ja peitseensä tarttuen\n\n    sadan jousimiehen lävitse hän\n      sotaratsunsa ohjas nyt\n    luo ylvään lordi Percyn,\n      eikä ennen levähtänyt.\n\n    Hän kylkeen lordi Percyn\n      syöks iskun ankaran;\n    lujapuisen, vankan peitsen hän syöks\n      läpi lordin urhean.\n\n    Ulos toiselta puolen tunkeutui\n      terä ainakin kyynärän.\n    Kaks uljainta miestä päällä maan\n      niin jätti elämän.\n\n    Päämiehensä Percyn kaatuvan\n      näki muuan jousimies;\n    hän kouraisi joustaan jäntevää\n      ja sen luotettavaksi ties.\n\n    Hän nuolen kyynäränmittaisen\n      sovitti jouseen ja niin\n    sen nuolen terävän ampui hän\n      heti rintaan Montgomrin.\n\n    Sai haavan vaikean Montgomri,\n      sai tuiman, tappavan vian;\n    ja nuoli joutsensulkainen\n      sydänverestä kastui pian.\n\n    Ei ykskään mies nyt paennut ois,\n      vaan kalpoja kalskuttain\n    ja julmaa satoa niittäen\n      he iskivät vastakkain.\n\n    Niin alkoi taistelu Cheviotin\n      sydänpäivän aikaan, mut\n    kun iltakellot jo soittivat,\n      ei vielä se lakannut.\n\n    He rauhan kättä löivät\n      vasta kun paistoi kuu;\n    mut moni ei nousta jaksanut,\n      oli vaiennut moni suu.\n\n    Tuhatviissataa englantilaista\n      oli taistellut rinnakkain,\n    palas jousimiehistä takaisin\n      viiskymmentäkolme vain.\n\n    Kakstuhatta skottilaista\n      oli taistellut niillä main;\n    palas peitsimiehistä takaisin\n      viiskymmentäviisi vain.\n\n    Muut jäivät kentälle verissään\n      ja voimatta lähteä pois;\n    sitä surkeutta itkenyt\n      laps syntymätönkin ois.\n\n    Kera lordi Percyn kaatunut\n      oli John of Agerston\n    ja valpas Roger Hartley\n      ja rohkea William Heron.\n\n    Myös arvokas Georg Lovli,\n      suur' ritari nimeltään,\n    ja äveriäs Ralf Rugbi\n      jäi kentälle lepäämään.\n\n    Kuin sankari kaatui Withrington,\n      jota murehdin ainiaan;\n    jalat poikki kun hältä iskettiin,\n      hän taisteli polviltaan.\n\n    Kera Douglas-kreivin kaatui\n      Hew Montgomri samalla\n    ja reipas David Lewdal,\n      hänen sisarenpoikansa.\n\n    Ja sinne jäi Charles Murray,\n      joka vaaksaa väistynyt ei,\n    Hew Maxwell, lordi arvoltaan,\n      joka monta manalle vei.\n\n    Ja koivupaareilla kannettiin\n      pois ruumiit, kun koitti koi;\n    tuli miestänsä sieltä saattamaan\n      moni vaimo ja vaikeroi.\n\n    Tweed-virran laakso itkusta soi,\n      Northumberland samoin,\n    päämiestä kaksi kun kannettiin\n      kotipuoleen koitteessa koin.\n\n    Sanan Edinburghissa kuulla sai\n      James, skottien kuningas,\n    että lordi Douglas kaatunut on,\n      rajakreivi voimakas.\n\n    Hän voihki väännellen käsiään:\n      \"Voi minua kurjaa, voi!\n    Päämiestä toista niin oivaa\n      en koskaan saada voi.\"\n\n    Sanan Lontoossa sai kuulla\n      myös Henrik-kuningas,\n    että lordi Percy kaatunut on,\n      rajakreivi urhokas.\n\n    \"Jumala häntä armahtakoon!\"\n      soi vastaus kuninkaan,\n    \"sata urhoa yhtä oivaa on\n      päämiehissä tämän maan;\n    mut Percyn puolesta kostan,\n      jos vain minä elää saan.\"\n\n    Jalo kuninkaamme vannoi näin\n      ja valansa täytti sen,\n    kun Humbledownin taistelun\n      hän voitti verisen.\n\n    Hän Skotlannin ritareita\n      kuusneljättä maahan löi;\n    asevälkkeestä kaatuneitten\n      koko tienoo säkenöi.\n\n    Näin metsästyksessä Cheviotin\n      viha loimahti niinkuin lies.\n    Sitä Otterbornin taisteluks\n      joku vanhus mainita ties.\n\n                  Suomentanut _Yrjö Jylhä_.\n\n\n\n\nTHOMAS CHATTERTON.\n\n\nRomantiikan heräämisen aikoja himmentää runoilijanuorukaisen Thomas\nChattertonin (1752-70) traagillinen kohtalo. Hän oli syntynyt ja\nkasvanut puutteellisissa oloissa, Bristolin vanhan tuomiokirkon\nvarjossa, opetellut lukemaan fraktuura-Raamatusta, tuijotellut lapsesta\nalkaen kirkossa säilytettyihin vanhoihin käsikirjoituksiin, ja siten\norpona ja yksinäisenä täyttänyt mielikuvituksensa keskiaikaisilla\nkuvitelmilla. Kymmenvuotiaana hän jo kirjoitti ensimmäisen runonsa,\nalkoi yhdentoista vanhana lukea fraktuuralla painettua Chauceria, ja\nsepitti kesällä 1764 väärennetyllä, vankalla kielellä ensimmäisen\ntällaisen runoelmansa, _Elinoure ja Juga_, ilmoittaen muka löytäneensä\nsen tuomiokirkosta, ns. Canyngen arkusta. Kun häntä uskottiin, hän\nrupesi harjoittamaan tätä omituista valhettaan yhä laajemmin. Niinpä\nhän mm. lähetti Horace Walpolelle 1769 käsikirjoituksen nimeltä _The\nRyse of Peyncteyning yn Englande wroten by T. Rowleie, 1469, for Mastre\nCanynge_ (Englannin maalaustaiteen synty, kirjoittanut T. Rowleie 1469\nmestari Canyngelle), sekä ihastuneen Walpolen pyynnöstä myöhemmin\nvielä muitakin _Rowleyn runoja_. Thomas Gray kuitenkin tutki ne ja\nilmoitti niiden olevan väärennyksiä, minkä jälkeen Walpole palautti ne.\nChatterton, joka v:sta 1765 oli ollut asianajajan konttoriapulaisena,\nsuorittaen tehtävänsä hyvin, kirjoitti huhtikuussa 1770 -- ehkä\nleikillä, ehkä synkän kohtalotunnelman varjossa -- \"viimeisen tahtonsa\nja testamenttinsa, tehty Kaikkitietävän läsnä ollessa\". Hänen\nisäntänsä, joka sai nähdä tämän, erotti Chattertonin, joka nyt lähti\nrunoineen Lontooseen, ruveten elättämään itseään kirjallisella työllä.\nSe näyttikin aluksi menestyvän, kunnes kesän kuollut aika lopetti\nmahdollisuudet. Tahtomatta valittaa kenellekään hätäänsä tämä\neriskummallinen, ylpeä nuorukainen surmasi itsensä elok. 24 p. 1770.\nSatakunta vuotta kesti väittelyä siitä, olivatko hänen runonsa\nväärennyksiä, kunnes professori Skeat 1871 osoitti ne epäilemättömästi\nsellaisiksi. Mutta jo hänen omalla vuosisadallaan oltiin selvillä\nsiitä, että tämä omituinen nuorukainen joka tapauksessa oli lahjakas\nrunoilija. Hänen \"valheensa\" on viatonta laatua.\n\n\n\nTRUBADUURIN LAULU.\n\n\n    Oi laulakaa mun kerallain,\n    oi kyynelöikää; laatkoon tuo\n    juhlatanhu, olkaa vain\n    niinkuin pakeneva vuo.\n    Mun armahain\n    kuollut on, uinahtain\n    alle raitapuun.\n\n    Hiukset talviyön mieleen toi,\n    suven hint' oli kaulallaan,\n    posket puunsi kuin aamun koi,\n    nyt hän on kylmänä haudassaan:\n    mun armahain\n    kuollut on, uinahtain\n    alle raitapuun.\n\n    Ääni rastaan ol' laulavan,\n    jalka nopsa tanhuiluun;\n    taiten kantoi hän tapparan,\n    oi, hän on alla raitapuun.\n    Mun armahain\n    kuollut on, uinahtain\n    alle raitapuun.\n\n    Rotko orjantappurain\n    korpin siivin kahisee;\n    korvaan kummittelijain\n    kuolon huuhkain huutelee.\n    Mun armahain\n    kuollut on, uinahtain\n    alle raitapuun.\n\n    Käärinliinaa armahan\n    valkeampi kuu ei lie,\n    laki aamutaivahan\n    eikä iltapilven tie.\n    Mun armahain\n    kuollut on, uinahtain\n    alle raitapuun.\n\n    Päällä armaan haudan tään\n    kukat kuolleet lahoaa.\n    Pyhimys ei yksikään\n    neitoa voi pelastaa.\n    Mun armahain\n    kuollut on, uinahtain\n    alle raitapuun.\n\n    Käsin hänen ristilleen\n    orjanruusut siroitan;\n    tulkoot keijut soihtuineen\n    ruumiini luo kuolevan.\n    Mun armahain\n    kuollut on, uinahtain\n    alle raitapuun.\n\n    Tammenterhomaljaan tää\n    veri okain ottakaa!\n    ylenkatson elämää,\n    yöllä päivää juhlikaa.\n    Mun armahain\n    kuollut on, uinahtain\n    alle raitapuun.\n\n    Velhot seppelpäiset mun\n    kantaa kuolon maininkiin.\n    Tulen, armas, luokses sun! --\n    lausui neito, kuoli niin.\n\n            Suomentanut _Elina Vaara_.\n\n\n\n\nHORACE WALPOLE JA KAUHUROMANTIKOT.\n\n\nMielikuvituksen ja harrastuksen kohdistuminen keskiaikaan saa kuvaavan\nilmaisun ns. kauhuromantiikassa, jonka perustaja on Horace Walpole\n(1717-97), kuuluisan ministerin Robert Walpolen poika, Grayn ystävä,\nkirjailija, goottilaisen menneisyyden ihailija, joka muutti huvilansa,\nStrawberry Hillin, keskiaikaiseksi linnaksi, maankuuluksi\nnähtävyydeksi. 1764 hän julkaisi pienen romaanin nimeltä _Otranton\nlinna_ (The Castle of Otranto), jonka tapahtuma-aika ja näyttämö on\nkeskiaikainen ja jossa henkilöt toimivat rinnan yliluonnollisten\nilmiöiden kanssa. Sattuvasti Walpole tuli, etupäässä Shakespearen\nmukaan, valinneeksi siihen henkilönsä: tyrannin (keskiaikainen parooni\nynnä Hamletin luonnepiirteitä), nuoren sankarin (saturomantiikan\nkadoksissa ollut kuninkaanpoika, joka tunnetaan syntymämerkistä),\nsorretun puolison ja ahdistetun neidon (Richardson), ja haamun. Tämä\npieni kirja avasi tien ns. kauhuromantiikalle, joka anasti vuosisadan\nloppuajaksi uomaansa 1760-luvulla syntyneen esiromanttisen\nharrastuksen, ja joka kapaloissa tuuditteli myöhemmän suurromantiikan\naihemaailmaa. Huomattavimmat Walpolen seuraajista olivat Mrs. Ann\nRadcliffe (1764-1823), lukuisien, koko Euroopassa kuuluisiksi tulleiden\nromaanien (tunnetuimmat _Udolphon mysteeriat_ -- The Mysteries of\nUdolpho, 1794, ja _Italialainen_ -- The Italian, 1797) kirjoittaja,\njolla on suuri ansio sittemmin Byronin mukaan \"byronilaiseksi\" sanotun\nsankarityypin kehittämisessä; Matthew Gregory Lewis (1775-1818),\nScottin ja Byronin ystävä, rikas neekeriorjien omistaja, kauhuballaadin\n_Uljas Alonzo_ (Alonzo the Brave, 1795) ja _Ambrosius eli munkki_\n(Ambrosia or the Monk, 1795) nimisen kauhuromaanin kuulu sepittäjä, ja\nCharles Robert Maturin (1782-1824), suggestiivisen kauhun jo\nuudenaikainen viljelijä (tärkein teos _Melmoth Vaeltaja_ -- Melmoth the\nWanderer, 1820). Kauhuromantiikka valloitti näyttämönkin; Lewisin\n_Linnan haamu_ (The Castle Spectre, 1797) oli hyvin suosittu.\nAikakauden harrastuksesta ei voi saada täyttä käsitystä, ellei muista\nsitä suurta sijaa, mikä siinä oli kauhuromantiikalla.\n\n\n\nWALPOLE:\n\n\nOTRANTON LINNA.\n\nMarkiisi ei hämmästynyt prinsessan huoneistossa vallitsevasta\nhiljaisuudesta. Hän arveli prinsessan olevan rukouskammiossaan, kuten\nhänelle oli ilmoitettu, ja jatkoi matkaansa. Ovi oli raollaan; ilta\nsynkkä ja pilvinen. Hän avasi varovaisesti oven ja näki olennon, joka\noli polvillaan alttarin edessä. Astuttuaan lähemmäksi hänestä näytti,\nettei polvistuja ollutkaan nainen, vaan pitkään, villaiseen viittaan\nverhoutunut olento, joka oli häneen selin. Hän näytti vaipuneen\nrukoukseen. Markiisi oli kääntymäisillään takaisin, kun olento nousi,\njääden hetkeksi seisomaan vaipuneena ajatuksiinsa ja katsomatta häneen.\nMarkiisi arveli edessään olevan jonkun korkea-arvoisen, kirkollisen\nhenkilön, ja tahtoen pyytää anteeksi aiheuttamaansa sopimatonta\nhäiriötä virkkoi: Etsin lady Hippolitaa, kunnianarvoisa isä. --\nHippolitaa! vastasi kumea ääni. Tulitko tähän linnaan etsiäksesi\nHippolitaa? Ja kun olento sitten hitaasti kääntyi Frederic näki erakon\nmunkkikaavun verhoaman luurangon lihattomat leuat ja tyhjät\nsilmäkuopat. -- Armon enkelit minua varjelkoot! Frederic huudahti\nhätkähtäen. -- Sinun on ansaittava heidän varjeluksensa! sanoi\nkummitus. -- Frederic vaipui polvilleen ja rukoili haamua armahtamaan\nhäntä. -- Etkö tunne minua? virkkoi aave. Muistele Joppen metsää! --\nOletko se pyhä erakko? huudahti Frederic vavisten. Voinko auttaa sinua\nsaavuttamaan iäisen rauhan? -- Senkö tähden sinut vapautettiin\nvankeudesta, että etsisit maallisia iloja? kysyi haamu. Oletko\nunohtanut haudatun miekan ja siihen kaiverretun taivaallisen käskyn? --\nEn, en, Frederic vastasi, mutta sano, siunattu henki, mitä minusta\ntahdot? Mitä on vielä tehtävä? -- Unohda Matilda! virkkoi haamu ja\nhävisi.\n\nVeri hyytyi Fredericin suonissa. Hän ei muutamaan hetkeen liikahtanut.\nSitten hän epätoivoissaan heittäytyi kasvoilleen alttarin eteen ja\nrukoili kaikkia pyhimyksiä anomaan hänelle anteeksiantoa. Vuolaat\nkyynelvirrat seurasivat tätä mielenpurkausta. Ihanan Matildan kuva\nkohosi hänen mieleensä vastoin hänen tahtoaan, ja hän makasi maassa\nkatumuksen ja intohimon kamppaillessa hänen mielessään. Ennenkuin hän\nennätti tointua tästä mielenjärkytyksestä, prinsessa Hippolita astui\nrukouskammioon yksinään, vahakynttilä kädessä. Nähdessään miehen\nmakaavan liikkumattomana lattialla hän parkaisi, koska arveli hänen\nkuolleen. Hänen pelästyksensä palautti Fredericin tajuihinsa. Hän\nhypähti pystyyn kasvot kyynelistä kosteina ja aikoi syöksyä tiehensä,\nmutta Hippolita pysähdytti hänet ja pyysi mitä hellyttävimmin häntä\nselittämään mielenliikutuksensa syyn sekä mikä ihmeellinen sattuma soi\nhänen tavata hänet täällä ja tässä asennossa. -- Voi! Jalo prinsessa!\nmarkiisi virkkoi surun murtamana -- ja vaikeni. -- Taivaan rakkauden\ntähden, lordi, sanoi Hippolita, ilmaiskaa tämän mielenjärkytyksen syy!\nMitä merkitsevät nuo tuskaiset sanat, tuo peloittava vetoaminen\nnimeeni? Mitä kärsimyksiä taivaalla vielä on varattuna Hippolita.\nraukalle? Vaan vaiti! Kaikkien armeliaiden enkelien nimessä vannotan\nsinua, jalo prinssi, hän jatkoi vaipuen Fredericin jalkojen juureen,\nilmaisemaan sydämesi tarkoituksen -- näen, että säälit minua, tajuat,\nminkä suuren tuskan minulle tuotat -- armahda, puhu! tiedätkö jotakin\nlapsestani? -- En voi puhua, sanoi Frederic syöksyen hänen luotaan. --\nVoi, Matilda!\n\n\n\nRADCLIFFE:\n\n\nUDOLPHON LINNA.\n\nPäivän kallistuessa iltaan tie kääntyi syvään laaksoon. Vuoret, joiden\njylhät seinämät näyttivät luoksepääsemättömiltä, saartoivat sitä miltei\njoka puolelta. Idässä avautuva näköala paljasti Apenninien kauhut\nkaikessa synkkyydessään; ja vuorenhuiput, jotka näköpiirissä kohosivat\nyhä korkeampina toinen toisensa takana ja joiden harjanteita männyt\npeittivät, muodostivat niin valtavan näyn, ettei Emily koskaan ollut\nnähnyt sen vertaista. Aurinko oli juuri painunut sen vuoren huipun\ntaakse, jonka rinnettä hän laskeutui ja jonka varjo ulottui yli koko\nlaakson, mutta kallion aukeamasta auringon viistot säteet pääsivät\nluomaan kellertävän hehkun vastakkaisella jyrkänteellä kasvavan metsän\nharjalle ja valaisemaan vielä täydellä loistollaan linnan torneja ja\nmuureja, jotka laajoina vallituksina levisivät ylhäällä sijaitsevan\njyrkänteen partaalla. Pimeys, joka peitti alhaalla olevan laakson,\ntehosti vielä näiden valaistujen kohtien loistoa.\n\n-- Tuolla, sanoi Montoni puhuen nyt ensimmäisen kerran moneen tuntiin,\non Udolpho.\n\nEmily tuijotti raskasmielisen kauhun vallassa linnaa, jonka hän ymmärsi\nMontonin omaksi, sillä vaikka laskeva aurinko nyt valaisikin sen, niin\nsen ääriviivojen goottilainen suuruus ja rappeutuvat, harmaakiviset\nmuurit antoivat sille synkän ja ylvään leiman. Hänen tuijottaessaan\nvalo häipyi linnan muureista jättäen niihin alakuloisen, purppuraisen\nhohteen, joka laajenemistaan laajeni kevyen usvan hiipiessä ylös vuoren\nrinnettä ja ylempänä olevien rintasuojusten yhä kylpiessä päivän\nloisteessa. Pian auringon säteet sentään häipyivät täältäkin ja illan\njuhlallinen hämärä verhosi koko rakennusryhmän. Hiljaisena, yksinäisenä\nja ylväänä se näytti jäävän maiseman valtiaaksi ja katselevan\nuhkaavasti jokaista, joka rohkeni häiritä sen yksinäistä valtakuntaa.\nSitä mukaa kuin pimeni, linna muuttui hämärässä yhä synkemmäksi, ja\nEmily jatkoi tuijotustaan, kunnes vain torniryhmät erottuivat metsän\nyläpuolelta. Pian tämän jälkeen vaunut alkoivat nousta metsän synkkään\nsiimekseen.\n\nNäiden suurten metsien laajuus ja synkkyys herätti Emilyn mielessä\nkauhistuttavia mielikuvia, ja hän miltei odotti ryövärien hyökkäävän\npuiden varjosta. Vihdoin vaunut saapuivat kanervaa kasvavalle kalliolle\nja kohta sen jälkeen linnan portille, jossa kellon kumea ääni ilmoitti\nheidän tulostansa ja kiihdytti pelon tunnetta, joka oli vallannut\nEmilyn. Heidän odottaessaan, että palvelija tulisi avaamaan portin,\nEmily pelokkaasti tarkasteli rakennusta, mutta pimeän takia saattoi\nvain osittain erottaa sen ulkoviivat paksuine vallimuureineen ja nähdä,\nettä linna oli jykevä, vanha ja kolkko. Näkemänsä perusteella hän\narvioi kokonaisuuden raskaan lujaksi ja valtavaksi. Hänen edessään\noleva, linnanpihoihin johtava portti oli suunnattoman suuri ja sen\nsuojana oli kaksi pyöreätä tornia, jotka päättyivät ulkoneviin,\nampuma-aukoin varustettuihin harjatorneihin. Lippujen asemesta näissä\nnyt heilui pitkiä ruohonkorsia ja villejä kasveja, jotka olivat\njuurtuneet sortuvien kivien rakoihin ja näyttivät tuulenhengen\nkoskettaessa niitä huokaavan ympärillään vallitsevan hävityksen\njohdosta. Torneja yhdisti toisiinsa niin ikään rintasuojuksin ja\nampuma-aukoin varustettu välimuuri, jonka alla näkyi suurten porttien\npäällä olevan suojusristikon suippo kaari. Vallitusten muurit jatkuivat\nportaista toisiin, rotkon yläpuolelle kohoaviin torneihin, joiden\nmurtuneet ääriviivat lännessä viipyvän kajastuksen valossa kertoivat\nsodan hävityksestä. Kaikki muu häipyi illan pimeyteen.\n\n                                        (Udolphon mysteeriat.)\n\nMolemmat suomentanut _Aune Brotherus_.\n\n\n\nLEWIS:\n\n\nULJAS ALONZO JA KAUNIS IMOGENE.\n\n    Sotaurho ja ihana neitonen\n    kedon helmassa haasteli nuo.\n    Suli katseensa hellästi, ihaillen;\n    nimi uljas Alonzo ol' urhon sen,\n    Imogene oli kaunotar tuo.\n\n    Mies huokas: \"Oi, huomenna taistohon\n    mua kutsuu kaukainen maa.\n    Pian kyyneltulvasi kuivuva on,\n    joku muu sua pyytää aviohon,\n    joku rikkaampi suosios saa!\"\n\n    Niin vastasi neito: \"Pois epäilyt!\n    Mua loukkaa ne, rakkauttain.\n    Pyhä Neitsyt mun valani kuulkoon nyt:\n    elät tai olet surmasi löytänyt,\n    pidä toista en puolisonain.\n\n    Halun, aarteiden vuoksi jos unhoittanen\n    Alonzoni milloinkaan,\n    jumalkostoksi valheen ja ylpeyden\n    mun häissäni rinnalla morsiamen\n    sun haamusi seisköön, kantaen\n    minut hautahan mukanaan.\"\n\n    Palestiinaan nyt sankari ennättäy;\n    syvä murhe se neidolle on,\n    mut vuosi ei kunnolla vierivän näy,\n    jalokivin kun muhkea parooni käy\n    Imogenen kammiohon.\n\n    Vuoks aarteiden, lahjain ja kartanon\n    valojaan hän muistanut ei.\n    Lume silmissä hällä, pää sekaisin on;\n    kevyt kerskuja niin pääs' suosiohon,\n    ja hän kotiinsa puolison vei.\n\n    Oli liitto nyt siunattu papein ja häin,\n    väki juhliva joi ja söi,\n    pitopöydät notkuivat kukkurapäin;\n    ilakointia, naurua jatkui näin\n    yhä, kello kun yhtä löi.\n\n    Lähellensä nyt vieraan vaiteliaan\n    Imogene näki ilmestyneen.\n    Oli kauhea nähdä hän, sanaakaan\n    ei lausunut, liikkunut paikaltaan,\n    vain tuijotti morsiameen.\n\n    Oli pitkä hän, silmikko silmillään,\n    puku tumma ja varusteet.\n    Ilo, nauru ei viihtynyt lähellään,\n    pois säikkyivät koirat ympäriltään,\n    oli soihdut himmentyneet.\n\n    Hän kaikkien rintoihin kauhua loi;\n    pelon vallassa vieraat on.\n    Sanat morsion viimein väristen soi:\n    \"Kypäräänne pois nostaa ettekö voi\n    osallistuen ilohon?\"\n\n    Hän vaikeni. Hitaasti myöntyen\n    ritar' avata silmikon ties.\n    Oi taivas! ei sanoja tulkiksi sen\n    näyn, kauhun, mi valtasi morsiamen:\n    oli edessään luurankomies!\n\n    Väki kaikkosi, hirveän kirkaisun\n    näyn nostatti inhoittavuus,\n    ohimoiden ja silmien ympäri kun\n    sai nähdä he matojen kisailun;\n    Imogenelle aave nyt huus:\n\n    \"Mua katsele, pettäjä! muistossas\n    Alonzo viel' urhea lie?\n    Jumalkostona, korskea, valheestas\n    nyt on haamuni häissäsi rinnallas\n    ja muistaen valan sun vannomas\n    sinut hautahan kanssaan vie.\"\n\n    Käsivarsin naisen nyt kietoen,\n    joka kirkui kauhuissaan,\n    läpi syöksyi hän ahmivan syvyyden.\n    Imogenea kaunista jälkeen sen\n    ei nähty, ei haamuakaan.\n\n    Pian parooni kuoli; ei yksikään\n    ole muuttanut linnahan.\n    Tarut kertovat: voihkien kärsimään\n    Imogene siell' on tuomittu erheestään;\n    se käsky on korkeimman.\n\n    Joka vuos käy hän neljästi salihin,\n    kun untansa nukkuu maa;\n    somistettuna morsiushuntuihin\n    kera saapuu hän luurankoritarin,\n    joka häntä nyt tanssittaa.\n\n    Pääkallot, kas, temmatut haudoista on;\n    juo niistä nyt hääpari tää\n    veriviiniä; kummituskarkelon\n    sanat soi: \"Kera kaunihin puolison,\n    Alonzo, nyt onnehes jää!\"\n\n          Suomentanut _Elina Vaara_.\n\n\n\n\nWILLIAM COWPER.\n\n\nSyvä luonnonilo, hellä kiintymys kodin vaatimattomiin tunnelmiin, usko\nkoko ihmiskunnan veljeyteen, kauhu julmuutta ja paheellisuutta kohtaan,\nvilpitön, lämmin uskonnollisuus -- siinä ominaisuuksia, jotka\nirroittavat William Cowperin (1731-1800) aikansa eri virtauksista\nitsenäiseksi runoilijayksilöksi. Syntyisin ylimyssuvusta, tukenaan\naineelliset mahdollisuudet, hän olisi voinut luoda itselleen\nulkonaisesti huomattavan aseman, ellei olisi saanut säikähtynyttä\nsielua, joka väliin vaipui mielisairauden pimeyteen ja terveenäkin\nollessa vavisten ajatteli iankaikkisen kadotuksen mahdollisuutta.\nYritettyään valmistua lakimieheksi hänen täytyi mielisairauden vuoksi\nkeskeyttää uransa 1763, minkä jälkeen hän vietti koko elämänsä\nmaaseudun rauhassa, pastori Morley Unwinin perheen jäsenenä.\nParannuttuaan toisesta sairauskohtauksesta hän rupesi alakuloisuutensa\nvoittamiseksi tekemään puutarhatyötä, pitämään huvieläimiä, piirtämään\nmaisemia ja sepittämään runoja. 1782 ilmestyi hänen ensimmäinen\nrunokokoelmansa. Sitä ennen hän oli sepittänyt 67 virttä. Runoelma\n_Tehtävä_ (The Task) ilmestyi 1785, saavuttaen huomattavan menestyksen\nja tuottaen aralle erakko-sepolleen kuuluisuutta. Hän käänsi vielä\n_Iliadin_ (1791) sekä ranskalaisia ym. runoja, ja valmisteli\nkriitillistä Milton-painosta, kunnes uudistuva mielisairaus keskeytti\ntyön. Cowperin viimenen vaikuttava runo on _Hylätty_ (The Castaway),\njosta hänen oma kohtalonsa liikuttavasti kuvastuu. Hänen kirjeensä ovat\nilahduttavia sekä tyyliltään että sisällykseltään.\n\n\n\nEHTOO.\n\n\n    Oi saavu, Ehtoo, rauhan aika taas,\n    oi palaa, kauan kestä, suloinen!\n    Kun katson ruskottavaa länttä päin,\n    siell' äidillisen verkkaan liikut; yö\n    sun laahustasi polkee; kädelläs\n    oot pudottanut levon uutimen\n    eläinten, lintuin yli, toinen taas\n    suloisen unhon ihmisille soi.\n    Ei pukus loista, apuun turvaa et\n    sa helmiketjujen, kuin tumma yö:\n    vain tähti, kaksi, jotka tuikkivat\n    sun otsallas, on kyllin. Katso niin,\n    ett' ois sun kuu kuin yönkin, uupuen\n    ei loistoon, kainon ylevänä vain\n    sun purppuraiseen juovaas joutuen,\n    vähemmin välkkein, mutta väljemmin.\n\n\n\nNUORELLE NAISELLE.\n\n\n    Sulon vuon, läpi metsäaukion\n    joka joluu, ma vertaan neitohon\n    siveään; hänen luokseen, hiljaisen,\n    häly kirjava kuulu ei joukkojen.\n    Hän voimansa liittää lempeyteen,\n    uran määrätyn muistaen tarkalleen.\n    Hän on viehkeä, töillään hyödyttää,\n    hän siunaa ja siunatuksi jää.\n    Povi puhdas kuin veden peili tuo\n    ja kasvoille hohteen taivas luo.\n\nMolemmat suomentanut _Elina Vaara_.\n\n\n\n\nGEORGE CRABBE.\n\n\nYhteiskunnallisilla uudistuspyrkimyksillä, jotka 1700-luvun lopulla yhä\nperinpohjaisemmaksi käyvä teollisuuden vallankumous teki entistä\nväittämättömämmiksi, ja joihin valistusajan aatteet ja sittemmin\nRanskan esimerkki antoivat yllykettä, oli kyllä Englannin\nkirjailijapiireissäkin kannattajansa, mutta näiden ajatukset eivät\npäässeet ilmenemään niin taiteellisina teoksina, että he olisivat\nkohonneet huomattavammin näkyviin. Ainoa kirjailija, joka nousi jo\nomana aikanaan tässä suhteessa muita korkeammalle, ja on myöhemminkin\nasemansa pitänyt, oli George Crabbe (1754-1832), köyhäin runoilija,\n1700-luvun kyläelämän ja vaivaishuoneen asukkien rehellinen,\nmyötätuntoinen ja taiteellinen kuvaaja. Crabbe oli lähtöisin köyhistä\noloista ja valmistautui välskäriksi, mutta tuntien halua kirjailijaksi\nryhtyi 1780 kokeilemaan runoilijana. Seurasi kovan puutteen aika, joka\nolisi päättynyt velkavankeuteen, ellei Edmund Burke olisi auttanut\nhäntä. Hänen ensimmäinen huomattava runoelmansa oli _Kirjasto_ (The\nLibrary, 1781), joka saavutti melkoisen menestyksen. Tämän jälkeen\nCrabbe rupesi papiksi, omistaen pitkän elämänsä tähän kutsumukseen,\npuutteenalaisten auttamiseen ja parempiosaisten huomion kiinnittämiseen\nheidän asemaansa. Hänen tunnetuimmat runoelmansa ovat _Kylä_ (The\nVillage, 1783), _Seurakunnan luettelo_ (The Parish Register, 1807),\n_Kauppala_ (The Borough, 1810) ja _Runokertomuksia_ (Tales in Verse,\n1812). Crabbe kuvasi tosioloisesti vanhaa kotikyläänsä Aldeburghia, sen\nköyhäintaloa, josta kuului murheellinen rukin surina, harhautuneita\nkohtaloita, salametsästäjiä ja -kuljettajia, mustalaisia ja rikollisia,\nyleensä silloisen yhteiskunnan alimpia kerroksia, pukien kuvansa\nasiallisiin, hiukan jäykkiin klassillisiin parisointuisiin säkeisiin.\n\n\n\nKIRJAT.\n\n\n                             Ne luo\n    eloa uutta, siihen taidon suo\n    ja lohdun huoliin; jäykän nöyräks saa\n    ne, houkan neuvoo, viisaan vahvistaa.\n    Ne hengen kaikkeen antaa: pakohon\n    ei sitä käy, ken synkkä, kehno on,\n    ei kovaa, itsekästä, ylpeää;\n    ne keskeen joukon rukoilevan jää,\n    ei tee ne rajaa: kuulla koko maan\n    ne samat seikat suo kuin kuninkaan.\n\n    Pois sulje kiireen kuvat sielustas\n    ja huomaa tämä joukko vaiteljas: --\n    vaikk' äänin ei se pysty haastamaan,\n    kaikk' kielet elävät on hallussaan,\n    myös kuolleet silmään tiedonhaluisen\n    haudoistaan aukee, jos vain tahtoo ken.\n    Siunattu Voima, joka keinon loi,\n    kuink' ikuistua ihmisaatos voi!\n\n                        Suomentanut _Elina Vaara_.\n\n\n\n\nROBERT BURNS.\n\n\nKuten keväällä leivosen viserrys taivaalta, pulpahti 1700-luvun lopulla\nkaukaisesta Skotlannista kuuluviin Robert Burnsin luonnonraikas\nlyriikka lopullisena talven kahleiden murtumisen merkkinä. Robert Burns\noli köyhän vuokraajan poika, syntynyt 1759 ja kasvanut vaatimattomissa\noloissa, mutta saanut silti vaatimattoman alkeisopetuksen. Hän yleni\npitkäksi mieheksi, jonka vartalo oli raskaasta työstä ennenaikaisesti\nkumara, jolla oli kauniit kasvot, harvinaisen loistavat tummat silmät,\nintohimoinen ja vilkas luonne, ja sielussaan synnynnäinen sävelten\nsointi. Isän kuoltua 1784, maanviljelyksen osoittauduttua\nkannattamattomaksi, ja jouduttuaan vaikeuksiin lemmensuhteidensa\nvuoksi, Burns ajatteli muuttoa Jamaikaan. Tällöin hän jo oli oppinut\nrunoilemaan, antanut laulujensa kiertää käsikirjoituksina ja julkaisi\nne nyt, ajatellen matkarahojen hankkimista. Tällä ns. Kilnarnockin\npainoksella, _Runoja, etupäässä Skotlannin murteella_ (Poems chiefly in\nthe Scottish Dialect, 1786), oli niin hyvä menestys, että Burns,\nhuomaten tulleensa kuuluisaksi, heitti maastamuuton mielestään ja lähti\nEdinburghiin puuhaamaan runoistaan uutta painosta. Siellä hänet\notettiin vastaan parhaiden vertaisena -- siellä hänet näki mm.\n15-vuotias Walter Scott. Uusi painos tuotti hänelle 500 puntaa.\nMentyään 1788 naimisiin hän jälleen yritti maanviljelystä, mutta luopui\nsiitä lopullisesti 1791. Kahta vuotta aikaisemmin hän oli saanut\naksiisiveron valvojan toimen, joka jäi nyt hänen ainoaksi\nelinkeinokseen. Laulujen sepittämistä jatkui edelleen; mm. hän avusti\nanteliaasta James Johnsonin kokoelmaa _Skotlantilaisen musiikkimuseo_\n(Scot's Musical Museum, 1787-1803) ja sepitti sanat yli sataan\n_Skotlannin säveleeseen_ (The Melodies of Scotland, 1793-1841), jotka\njulkaisi George Thomson. Ystävät vierautuivat hänestä hiukan hänen\nRanskan vallankumousta kannattavien mielipiteidensä vuoksi, mutta\nmaahanhyökkäyshuhujen levitessä hän isänmaallisilla runoillaan hälvensi\nympäriltään kaiken nurjuuden. Tämä kuitenkin ehkä jonkin verran siirsi\ntuonnemmaksi hänen ylenemismahdollisuuksiaan. Burns ei elämässään\nsäästänyt itseään ja kuoli jo 1796 eli siis 37 vanhana. Hän oli\nsynnynnäinen runoilijanero, jossa polttava intohimo, palava elinvoiman\ntunne yhtyi harvinaisiin säesoinnun, laulullisuuden lahjoihin. Niinpä\nhänen runonsa ovatkin sitä laulua, joka heläjää keväisin kyntäjän\nympärillä, luonnon säveltä, joka ei alistu koulukuntiin, joka on\naiheiltaan loppumattoman rikas, samalla vaatimaton ja korkeasti\ntaiteellinen. Burnsin runous sisältää ensinnäkin yleisinhimillistä\ntunne-elämää: rakkautta, ystävyyttä, ikävää jne.; sitten raikasta\nluonnontuntua, joka avaa sekä kauniit näköalat että syvän sisäisen\nyhteyden itse luontoon; purevaa satiiria tekopyhää vanhaa\npresbyteriläisyyttä vastaan: rehevää huumoria ja suurella\nkuvausvoimalla suoritettuja realistisia kohtauksia; vapaan miehen\nmyötätuntoa sorrettuja kohtaan; ylpeätä itsetuntoa. Kaiken tämän Burns\nilmaisi kansanmurteella, juoksuttaen säkeensä maanmiehilleen jo\nvanhastaan rakkaita kansallisten runomittojen ja sävelten uria myöten\nkuin pauhaavan myllypuron, ja laulaen siten itsensä ensin heidän ja\npian koko Euroopan sydämeen.\n\n\n\nMARY MORISON.\n\n\n    Oi Mary, tule ikkunaas,\n        sua kaipaan, sinust' uneksin!\n    Mun nähdä suo sun hymys taas,\n        jok' aarteet voittaa saiturin:\n    kuin orja vaipuin tomuun maan\n        yöt valvon koittoon auringon,\n    jos palkaksi vain sinut saan,\n        suloinen Mary Morison.\n\n    Kun tanssinsävel eilen soi\n        ja valot virtas säihkyen,\n    sun kuvas eessäin karkeloi,\n        vait istuin, kuullut, nähnyt en:\n    vaikk' immet kauniit liihoittain\n        sai ylhän seuran suosion,\n    mä huokasin ja virkoin vain:\n        \"on poissa Mary Morison\".\n\n    Oi Mary, vietkö toiveet sen,\n        ken riemuin eestäs kuolis pois?\n    Näin murtaa voitko sydämen,\n        sua ettei palvoa se vois?\n    Jos rakastaa sä epäilet,\n        kai säälin pisar sulla on!\n    Niin armoton ja tyly et\n        voi olla, Mary Morison!\n\n\n\nJOHN ANDERSON.\n\n\n    John Anderson, mun ystäväin,\n        kun sinut kohtasin,\n    kuin korpin sulat kiilsi pääs,\n        kaars' otsas kirkkahin:\n    nyt uurteinen on otsas, John,\n        ja tukkas lumess' on;\n    mut olkoot yhä siunatut\n        sun huurrehapses, John.\n\n    John Anderson, mun ystäväin,\n        tie rinnett' ylös vei,\n    mut rinnallasi nousten, John\n        tie raskas ollut ei:\n    nyt alas käymme horjuin, John,\n        ja viimein käsikkäin\n    nukumme multaan laaksomaan,\n        John, kallis ystäväin.\n\n\n\nAFTON-VIRTA.\n\n\n    Solu ääneti, Afton-virta, nyt, oi!\n    sun kunniaas minun lauluni soi;\n    sun äyräälläs nukkuu Maryni kallis,\n    solu ääneti, en hänen heräävän sallis.\n\n    Sinä rastas lehdossa livertäväinen,\n    sinä kirkuva hyyppä viherjäpäinen,\n    ja kujertava kyyhky, vaietkaa,\n    ett' armaani rauhassa uinua saa.\n\n    Niin ylväinä, virta, sun partaillas\n    puron uurtamat kunnaat nousee, ja kas,\n    siell' astelen auringon kimmelteessä\n    koti Maryn ja karjani silmäin eessä.\n\n    Niin vehmaina rintees ja notkosi hymyy,\n    siell' esikko metsien siimeessä lymyy,\n    siell' ehtoohämyssä monesti oon\n    kera Maryn käyskellyt koivikkoon.\n\n    Niin hellästi laine lainetta ajaa,\n    kun kierrät, virta, armaani majaa;\n    jalan valkoisen huuhdot sa, vallaton,\n    kun poimimassa hän ulpuja on.\n\n    Solu ääneti, Afton-virta, nyt, oi!\n    Solu hiljaa, sulle kun lauluni soi;\n    sun äyräälläs nukkuu Maryni kallis,\n    solu ääneti, en hänen heräävän sallis.\n\n\n\nJOS NUMMELLA SA SEISOISIT.\n\n\n    Jos nummella sa seisoisit,\n        ja viima sois, ja viima sois,\n    sua viitallani suojaisin,\n        sun lämmin ois, sun lämmin ois.\n    Jos rajut myrskyt elämän\n        sua ympäröis, sua ympäröis,\n    tää vahva rinta takaisin\n        ne myrskyt lois, ne myrskyt lois.\n\n    Jos erämaahan joutunen\n        mä autioon, niin autioon,\n    on paratiisi erämaa,\n        jos kanssas oon, jos kanssas oon.\n    Maanpiirin ylväs kuningas\n        jos oisin vain, jos oisin vain,\n    niin kirkkain kivi kruunussain\n        ois armahain, ois armahain.\n\n\n\nTOM O'SHANTER.\n\n\n    Kun torin jätti kauppaväki,\n    mies janoinen kun veikon näki,\n    kun markkinat on ehtoossansa,\n    pois kaupungista virtaa kansa;\n    kun poikkeamme kapakkaan\n    pian saaden olon autuaan,\n    ei muistu mieleen matka pitkä,\n    suot, virrat, rotkot, portaat, mitkä\n    välillä krouvin, kodon on,\n    miss' eukko kiivas, maltiton\n    jo vartoo pilvi otsallaan\n    ja kiehuin kuumaa kiukkuaan.\n\n    Sen Tom O'Shanter todeks ties,\n    yöll' Ayrista kun ajoi mies --\n    (Ayr kuulu on: sen tytöt sievät\n    ja miehet muista voiton vievät.)\n\n    Oi Tom! miks et sä kuullut, kun\n    sua neuvoi Kaisa, eukkos sun!\n    Hän huus, ett' olet kälmi, konna,\n    juot, rälläät, öykkäät toimetonna;\n    et torilta, hän sanoi näin,\n    sä palaa koskaan selvin päin;\n    kun myllyyn lähdet, silloinkin\n    juot rahas kanssa myllärin;\n    juo seppä tammaas kengittäissään\n    sun kanssas, molemmat on päissään;\n    ja sunnuntaitkin surkeasti\n    juot, mässäät maanantaihin asti.\n    \"Ei loppu hyvä seuraa tuosta:\n    sun naarata saan Doonin vuosta,\n    tai kirkkomaalla Allowayn\n    sun noidat ryöstää suruksein.\"\n\n    Ah, rakkaat naiset, itkettää,\n    kun muistan, kuinka ylevää\n    ja pitkää saarnaa piti monta\n    hän turhaan neuvoin kunnotonta!\n\n    Sai toripäivä iltaan taas,\n    Tom oltta kurkust' alas kaas,\n    kuin jumaljuomaa ryyppäs mies\n    ja rattoisasti räiskyi lies;\n    he Suutar-Jussin kanssa joivat:\n    nää kumppanukset vanhat, oivat\n    kuin veriveljet yhdess' eli\n    ja viikkomäärin rällästeli.\n    Yö kului rupatellen, laulain,\n    nous olut päähän kautta kaulain.\n    Tom salaa kiehtoi emännän,\n    sai katseen, hymyn hempeän;\n    ja tarinoita kumppalin\n    säesti nauru krouvarin.\n    Soi, ulvoi yössä myrsky, mut\n    Tom siit' ei yhtään piitannut.\n\n    On sääli nähdä miehet aina\n    noin krouviss' istuin autuaina.\n    Kuin mehiläiset kekoon palaa,\n    niin riemun hetket haihtuu salaa.\n    Nyt iltaa kuningasten lailla\n    Tom vietti maista huolta vailla.\n\n    Mut riemut varisee ja hajoo\n    kuin unikko, kun siihen kajoo;\n    kuin lumi partahalla veen\n    pois sulaa vyöryin syvyyteen;\n    kuin revontulet päällä päämme\n    pois haihtuu, kun ne tuskin näämme;\n    kuin sateenkaari, joka hohtaa\n    vain hetken, kunnes myrskyn kohtaa.\n    Tom myöskin todeks huomas tään;\n    soi kellot keskiyön ja levon,\n    hän silloin nousten selkään hevon\n    päin ajoi yötä synkkää moista,\n    miss' ollut syntist' ei lie toista.\n\n    Kuin viimeisillään tuuli mylvi\n    ja sadekuurot maahan kylvi,\n    yöss' yhtenänsä salamoi,\n    ja ukkosääni pitkään soi.\n    Ois nähnyt lapskin, että yössä\n    nyt oli hornan voimat työssä.\n    Meg-harmollansa ratsastain\n    (on tamma parhain näillä main)\n    Tom tarpoi liejuss' eteenpäin\n    viis salamoista välittäin;\n    hän lakin syvään painoi päähän\n    ja viisun veisas myrskysäähän\n    tähystäin, vaarin ottain tiestä,\n    ettei veis menninkäiset miestä.\n    Tie Allowayta lähenee,\n    miss' aaveet, pöllöt huutelee.\n\n    Hän kohta kaalamolle kääntyi,\n    miss' eräs kauppi hankeen nääntyi;\n    luo paaden koivikkoon pääs: siellä\n    Charles päissään niskan taittoi tiellä;\n    luo louhun, mistä metsämies\n    löys lapsen surmatun, Tom ties;\n    luo lähteen, jonka yläpuolla\n    tais Mungon muori hirteen kuolla.\n    Jo eessä hyrski Doonin veet,\n    soi myrskyn äänet yltyneet,\n    löi taivaanvalot leiskuen,\n    lähemmäs vyöryi ukkonen;\n    ja katso: kirkko Allowayn\n    jo puunsi seinin valjennein,\n    jok' ainut hirsi väikkyi, loisti\n    ja tanhun äänet hurjat toisti.\n\n    John Ohrapää, sä vanha veikko,\n    sun hengestäs saa voimat heikko!\n    Juon tuopin, kaks, pois surut viskaan,\n    vie kolmas vaikka pirun niskaan.\n    Niin päissään Tom nyt oli, että\n    ei peljännyt hän perkelettä.\n    Mut tamma seisoi vavisten\n    ja tuntiessaan kannuksen\n    se vasta tohti valoon syöstä.\n    Voi Tom! mi näky aukes yöstä --!\n    Siell' aaveet, noidat karkeloi!\n    Ei siro franseesi nyt soi,\n    vaan masurkka ja polska vinha.\n    Käy hautain päällä tanhu inha,\n    ja akkunalla, idän puolla,\n    kas itse Piru soittaa tuolla:\n    kuin pörrökarva koira suuri\n    ja sysimusta on se juuri.\n    Hän pillillänsä soittelee,\n    niin että seinät järisee.\n    On auki kaikki arkut, joissa\n    voi nähdä vainaat lakanoissa\n    käsissään pitäin kynttilöitä\n    -- on kaikki Pirun velhotöitä.\n    Tom valoon silmätä kun tohti,\n    niin katso: alttarilla hohti\n    luut murhamiehen kahleissa,\n    kaks lasta kastamatonta,\n    luut varkaan, joka kuoli hirteen --\n    suu auenneena viime virteen;\n    viis säilää, murhamiesten kerta,\n    viis piilun terää tippuin verta;\n    lapsraukan surma, sukkapaula,\n    ja puukko, johon katkes kaula,\n    kun taatollensa poika suuttui --\n    hiustukko harmaa kahvaan juuttui;\n    ja muuta hirveätä moista;\n    mut lupa hiiskua ei noista.\n\n    Tom säikkyin, kummissaan sen näki,\n    kiis hurjemmin vain velhoväki;\n    soi yhä vihlovammin pilli\n    ja kuumeni myös tanhu villi;\n    niin kieppui, huhtoi toistaan liki\n    nuo ämmät, että höyrys hiki,\n    ja heittäin yltään kauhtanat\n    he paitasillaan tanssivat!\n\n    Oi Tom! ett' immet pulskat noin\n    ois etees juosseet karkeloin!\n    Ett' olis valkoiset kuin viti\n    nuo paidat, joissa toukka iti!\n    Tään viime housuparin harmaan\n    -- se plyyshiä on ollut varmaan --\n    kyll' oisin lahjoittanut pois,\n    jos neidot hymyn suoneet ois!\n\n    Mut lauma ämmäin irvokasten,\n    luupussit, kauhut miesten, lasten,\n    noin luudillansa lensi nyt\n    -- kas ettei vatsaas väännellyt!\n\n    Mut silloin, kuinka ollakaan,\n    Tom huomas, että toimessaan\n    siell' eräs tyttö sievä on,\n    jo kuulu kautta rannikon:\n    hän noidannuolin ampui karjan,\n    löi laivat alle aallonharjan,\n    hän hedelmät ja tähkät puisti --\n    pelolla häntä kansa muisti.\n    Häll' oli paita lyhyt yllä,\n    sen lapsena hän sai jo kyllä,\n    mut paidast' ylpeillen hän juoksi\n    se yllään vieläkin sen vuoksi.\n    Ah! eipä mummos luullutkaan,\n    kun osti viime rovoillaan\n    tään paidan pikku Nannille,\n    ett' yllä noidan liehuis se!\n\n    Mut runottaren siivet ei\n    nyt mukaan kanna, sillä hei!\n    niin leiskui, liehui tanhuten\n    nyt norja Nanni-tyttönen!\n    Kuin lumottuna katsoin tuota\n    Tom silmiinsä ei oikein luota;\n    myös Saatanan se hurmas, kiehtoi,\n    hän täysin keuhkoin pilliin liehtoi:\n    mut silloin riemastuksissaan\n    vaill' ymmärrystä kokonaan\n    Tom huikkas: \"kuules, lyhytpaita!\"\n    yö musta oitis kattoi maita.\n    Tom satulaan kun pääsi juuri,\n    syöks esiin hornan lauma suuri.\n\n    Kuin mehiläiset vimmapäin\n    käy päälle kennonryöstäjäin,\n    kuin viholliset jänöparkaa\n    päin ryntää, kun se eestä karkaa,\n    kuin katurahvas miestä ajaa,\n    kun: \"varas kiinni!\" huuto kajaa --\n    niin juoksi Meg, ja noitakansa\n    sen peräss' ulvoi raivoissansa.\n\n    Nyt Tom, saat palkkas ansaitun!\n    Kuin sillin paistaa Piru sun!\n    Sua Kaisa turhaan vastass' on;\n    pian on hän leski onneton!\n    Meg, allas siltapalkit paukkaa --\n    ohitse keskipatsaan laukkaa!\n    Voit silloin häntääs huiskuttaa:\n    jää noidat virran vuolaan taa.\n\n    Mut rajalle Meg päässyt ei,\n    kun noidat siltä hännän vei!\n    Näät Nanni eessä velhonaisten\n    kiis vimmoin niskaan karkulaisten.\n    Tom-parkaa saaliiks pyys hän, mut\n    ei Megin voimaa arvannut!\n    Meg loikkas kerran -- taa jäi vuolle,\n    mut häntä jäikin noitain puolle:\n    sen velho tempas ulvahtain,\n    ja Megille jäi tynkä vain.\n\n    Ken lukee tään, hän ottakoon\n    myös opetuksen huomioon;\n    jos kiehtoo mieltäs viinakset\n    ja helmat liian lyhyet,\n    saat karvaan lopun -- muista toki,\n    mit' ennen Tom O'Shanter koki.\n\nKaikki suomentanut _Yrjö Jylhä_.\n\n\n\n\nWILLIAM BLAKE.\n\n\nPieni lontoolainen kaivertaja, taiteilija ja runoilija William Blake\n(1757-1827), joka vietti pitkän elämänsä uuraassa työssä, aina osaansa\ntyytyväisenä ja onnellisena, henki kaiken aineellisen yläpuolella,\nsielun silmät kohdistettuina ihmeellisiin ylimaallisiin näkyihin, on\nitsenäinen runoilijailmiö, joka työskentelee ajanvirtauksista\nriippumattomana, oman kauneusmaailmansa palveluksessa. Valmistuttuaan\nkaivertajaksi ja saatuaan taideopetusta hän rupesi hankkimaan\nelatustaan kaivertamalla kustantajille kuvalaattoja ja toimimalla\nitsenäisenä taiteilijana ja runoilijana. Julkaistuaan yksityisten\nsuosijain avulla esikoiskokoelman _Runoluonnoksia_ (Poetical Sketches,\n1783), hän turvautui seuraavaa kokoelmaa valmistaessaan kokonaan omaan\napuun, painaen _Viattomuuden taulut_ (Songs of Innocence) ja _Thelin\nkirjan_ (The Book of Thel) itse tekemillään syövytyslevyillä, molemmat\n1789. Seuraavana vuonna hän julkaisi samalla tavalla _Taivaan ja\nhelvetin avioliiton_ (The Marriage of Heaven and Hell). Hänen vaimonsa\nsitoi kirjat vaatimattomiin kansiin. Blaken elämä jatkui näin\nelantotyön rinnalla hersyvässä, omituisen ylevässä, tavallisen\nnormaalin hengenelämän ulko- ja yläpuolella olevassa\nprofeetallistaiteellisessa näkymaailmassa, tuottaen tulokseksi\nharvinaista sekä kuvaamataidetta että mystiikkaa, jossa korkea,\nvälähtelevä kauneus vaihtelee svedenborgimaisen sielunhämyn kanssa.\nHänen tuotannostaan mainittakoon vielä mm. _Kokemuksen lauluja_ (The\nSongs of Experience), _Eurooppa_, ja _Urizenin kirja_ (The Book of\nUrizen), kaikki 1794; seuraavana vuonna ilmestyneet _Losin laulu_ (The\nSong of Los) ja _Ahanian kirja_ (The Book of Ahania); _Jerusalem_ ja\n_Milton_ (1804). Hänen piirtimensä tuotteista, jotka liittyvät lähinnä\nsekä esirafaelilaisten naivisuuteen että Michel Angelon voimaan, ovat\ntulleet kuuluisiksi Blairin _Haudan, Jobin kirjan ja Jumalaisen\nkomedian_ kuvat. Blaken runous on kirkkaiden sielunnäkyjen ja\nnerokkaiden ajatusvälähdysten tulkintaa, läpikuultavaa ja ylimaallista.\nSuuri osa hänen ns. profeetallisesta tuotannostaan on hyvin\nvaikeatajuista, mikäli se on ollenkaan järjellisen tulkinnan alaista.\nHänen oma aikansa ei häntä ymmärtänyt -- myöhempi aika kunnioittaa\nhäntä korkeiden taideihanteiden palveluksessa työskennelleenä\nnäkijähenkenä.\n\n\n\nVIATTOMUUDEN LAULUT.\n\n\n    Huiluain kun soittelin\n    laaksomailla riemuiten,\n    pilven päällä lapsen näin,\n    ja hän lausui hymyillen:\n\n    \"Soita laulu karitsan!\"\n    Soitin laulun hilpeän.\n    \"Soita, soita uudelleen!\"\n    Soitin; ilost' itki hän.\n\n    \"Jätä huilus auvokas,\n    laula laulus iloiset!\"\n    Kun ma lauloin samoin taas,\n    vuos hält' ilonkyynelet.\n\n    \"Istu, laulus kirjaan vie\n    ihastella muittenkin!\"\n    Niin hän häipyi silmistäin;\n    onton ruovon leikkasin,\n\n    vuolin kynän karkean,\n    musteeks muutin, kirkkaan veen --\n    onnelliset laulut nyt\n    kuulkoot lapset ilokseen.\n\n\n\nPIENI MUSTA POIKA.\n\n\n    Laps musta olen villin etelän,\n    mut valkeus on mulla sielussain;\n    laps Englannin, kuin enkeli on hän,\n    mut muodon mustan, pimeän mä sain.\n\n    Mua usein neuvoi äiti alla puun;\n    hän maahan istui noustess' aamunkoin,\n    mun syliinsä hän otti kaivattuun\n    ja viittas päivännousuun, lausuin noin:\n\n    \"Luo silmäs itään: siellä istuen\n    Jumala valon, lämmön langettaa;\n    puut, kukkaset ja eläin, ihminen\n    hält' aamuin virvoittavat säteet saa.\n\n    Maan päälle meidät hetkeks tuotu on\n    säteille rakkauden kypsymään;\n    nää kasvot, kärventämät auringon,\n    vain pilvi on, vain siimes yllä pään.\n\n    Kun tulta sielumme jo kestää voi,\n    niin pilvi haihtuu, äänen kuulemme:\n    'Pois varjost' astuin riemuin juoskaat, oi,\n    kuin vuonat kultateltan liepeille!'\"\n\n    Tään kertoi äiti mua suudellen,\n    tään kerron pojalle myös Englannin --\n    kun haihtuu pilvi musta, valkoinen,\n    kun kirmaamme luo Luojan kumpikin.\n\n    Käyn häntä kuumuudelta suojaamaan,\n    kun Isän polvelle hän kapuaa;\n    hopeista tukkaa sivellä mä saan,\n    mua, kaltaistaan, hän silloin rakastaa.\n\nMolemmat suomentanut _Yrjö Jylhä_.\n\n\n\n\nWILLIAM WORDSWORTH.\n\n\nEdellisistä elämäkerroista on käynyt selville, kuinka romanttinen tunne\nvähitellen pulpahtelee ilmoille, alkaen Thomsonista ja Youngista, ja\nvärittäen 1700-luvun kirjallisuutta sitä laajemmalta, kuta lopummalle\ntullaan. Suurten humoristien realismi väistyy, antaakseen tilaa\nkauhuromanttisille romaaneille; klassillinen runous ja näytelmä väistyy\nraikkaan luonnontunteen ja yleensä tunteellisuuden tieltä; kehittyy\nkäsitys kansojen ja yksilöiden saavutuksista ja merkityksestä. Näin\najoissa ja vähitellen alkaneena romantiikka ei Englannissa puhkea\nvaltavana hyökylaineena, vaan nousee luontevasti allansa olevan\nelämänvaiheen vallitsevaksi kuvaksi. Tämän kansallisen elämänvaiheen\nhuippukohta on taistelu Napoleonia vastaan; samoin kuin Elisabethin\ntaistelu katolista taantumusta vastaan, tämäkin kohottaa kansallisen\nvoimantunnon korkealle, mikä monin persoonallisin, maailmankatsomuksen\nkannalta usein aivan vastakkaisin vivahduksin tulee näkyviin myös\nrunouden nousussa uuteen kukoistukseen. Tässä valossa esiintyvistä\nrunoilijoista mainitaan tavallisesti ensimmäisenä William Wordsworth,\njoka kyllä elää nuoruudessaan vallankumoukselliset, so. romanttiset\ntunnevaiheet, mutta joka pian erottautuu maailmasta, omistautuen\nluonnon ja ihmisen sielullisen suhteen kuvaamiseen ja ollen siis\nromantikko vain sikäli kuin tällaisen voi sanoa tulkitsevan myös\nromanttista tunne-elämää. Wordsworth syntyi 1770 Cockermouthissa,\nCumherlandin järvialueella, jossa vietti lapsuutensa; tuli orvoksi 13:n\nvanhana, saaden kuitenkin sukulaisten avulla hyvän kasvatuksen; sai\nB.A:n arvon Cambridgessä 1791. Edellisenä vuonna hän oli ollut\njalkamatkalla Sveitsissä ja Ranskassa, joka hänen mielestään tällöin\n\"oli kultaisten hetkiensä huipulla\", ja matkusti sinne tutkintonsa\njälkeen uudelleen, innostuneena vallankumouksen aatteisiin. Syksyllä\n1792 hänen kuitenkin täytyi varojen puutteessa palata kotiin, pelastuen\nsiten ystäväinsä girondistien kohtalolta. Tähän päättyi hänen \"myrsky-\nja kiihkokautensa\", joka mm. oli sisältänyt Ranskassa tapahtuneen\nlemmentarinan; Ranskaa vastaan syttynyt sota asetti hänen\nisänmaallisuutensa koetukselle, saaden hänet irtautumaan entisyydestä\nja antautumaan runollisiin mietiskelyihin. Niiden tuloksena oli Samuel\nTaylor Coleridgen kanssa 1798 julkaistu _Lyyrillisiä ballaadeja_\n(Lyrical Ballads), jossa Coleridgen osuuden oli edustettava\n\"yliluonnollista, ainakin romantillista\", kun sitä vastoin Wordsworthin\noli annettava \"jokapäiväisille asioille uutuuden viehätystä...\nherättämällä sielun huomiokyky tottumuksen turtuneisuudesta ja\nkohdistamalla se edessämme olevan maailman sulouteen ja ihmeisiin\".\nKirjan aloittaa tämän mukaisesti C:n mestariruno _Vanhan merimiehen\ntarina_ (The Rime of the Ancient Manner) ja päättää W:n runo _Tintern\nAbbey_. Ohjelmansa ja sen mukaisen sisällyksenpä vuoksi tällä kirjalla\non tärkeä sija Englannin romantiikan historiassa. Syksyllä 1798\nWordsworth, hänen sisarensa Dorothy ja ystävänsä Coleridge matkustivat\nSaksaan, jonka kirjallisuus ei kuitenkaan Wordsworthia miellyttänyt.\nHän sommitteli siellä, Goslarissa, ne runot, jotka 1800 ilmestyivät\n_Lyyrillisten ballaadien_ toisessa lisätyssä painoksessa. Palattuaan\nkotimaahan 1799 hän asettui syntymäseudulleen, ensin Grasmereen ja 1813\nRydal Mountiin, jossa asui kuolemaansa saakka (1850). 1813 hän sai\nkarttamerkkien asiamiehen toimen Westmorelandia varten, mikä tuotti\nvuosittain 400 puntaa ja vapautti hänet taloudellisista huolista.\nLuopuessaan 1842 tästä toimesta hän sai 300 punnan eläkkeen. Seuraavana\nvuonna hänestä tuli ystävänsä Robert Southeyn jälkeen hovirunoilija. Jo\naikoja tätä ennen hän oli muuttunut vakaumuksellisesti vanhoilliseksi.\nHänen elämänsä oli 1799:n jälkeen ulkonaisista tapauksista köyhää:\nmuutama pieni matka Skotlantiin, Irlantiin ym., siinä kaikki.\nWordsworthin unelmana oli suuri, hänen omaa elämäänsä ja sieluansa\nkuvaava runoelma nimeltä _Erakko_ (The Recluse), joka ei kuitenkaan\nmilloinkaan valmistunut. Siihen kuuluvia esitöitä ja osia ovat hänen\nkuolemansa jälkeen painettu, mutta jo 1805 valmistunut _Alkusoitto_\n(The Prelude) ja 1814 ilmestynyt _Retkeily_ (The Excursion), molemmat\nhyvin laajoja runoelmia. Wordsworthin muusta tuotannosta mainittakoon:\n_Runoja kaksi osaa_ (Poems in two Volumes, 1807); _Rylstonen valkoinen\nkauris_ (The White Doe of Rylstone, 1815); _Peter Bell_ (joka aasinsa\nvuoksi herätti paljon naurua ja epäkunnioittavaa vihjailua) ja\n_Kuorma-ajuri_ (The Waggoner) 1819; ym. Hän vaati itselleen erikoista\nluonnontulkitsijan asemaa ja oli harvinaisessa määrässä itsekeskeinen\nja runoilijakutsumuksen täyttämä. Tuo \"luonto\", jota hän tulkitsi, ei\nollut ulkonaista luontoa sellaisenaan, vaan paremminkin siinä ja sen\ntakana asuvaa panteististä henkeä, joka ihmisen on mietiskelyn ja\nmielikuvituksen voimalla tavoitettava. Runouden kielenä oli\noleva arkisen elämämme tavallinen puhekieli, vapaana kaikesta\nkeinotekoisuudesta, mutta kyllä puhdistettuna rumuuksista. Eläessään\nWordsworth ei saavuttanut sanottavaa mainetta, paitsi pilkallisten\narvostelujen kautta. Sittemmin hänestä on tullut nimi, jota toiset\npitävät huomattavana, mutta johon toiset edelleenkin suhtautuvat\nepäillen. Mikään suuri henki hän ei ollut, vaan hiljainen, arkinen\nmies, joka omituisesti oli vakuutettu omasta suuruudestaan, tietoisempi\nrunoilijakutsumuksestaan kuin Milton, ja jonka runoista henkii\naavisteleva hartaus ja hiljainen kauneus.\n\n\n\nOODI.\n\nKuolemattomuuden vihjeitä varhaisten\nlapsuusvuosien muistoissa.\n\n\n    I.\n\n    Sen ajan muistan, jolloin silmissäin\n    vuo virran, metsä, nurmi kasteinen,\n        mit' ikään näin,\n        sai hehkun taivaisen\n    kuin uness' autuaassa kimmeltäin.\n    Nyt kaikki toisin on -- jos aamuin, illoin\n        luon katseen minne vain\n        nyt näillä main,\n    en siitä mitään nää, mit' ihastelin silloin.\n\n    II\n\n    Mua hurmaa ruusu kyllä\n    ja sateenkaari pääni yllä;\n        niin ihanasti kuu\n    myös silmää tänne helmast' yön;\n        veet tummat uneksuu\n        vait alla tähti vyön;\n    on päivännousu synty uus;\n        mut silti tiedän, että on\n    maan yltä kadonnut sen tenho, ihanuus.\n\n    III\n\n    Kun äsken linnut lauloi riemusuin,\n        ja lampaat teiskaroi,\n        kun paimenrumpu soi,\n    mä yksin silloin vaivuin suruhun;\n    mut kevään äänet havahdutti mun,\n        ja jälleen karaistuin.\n    Mä kosken pauhun jyrkänteeltä kuulen;\n    en murhein häiritä saa riemunaikaa;\n    mun ympäriltäin vuorten kaiut raikaa;\n    saan vieraaks unten vainioilta tuulen --\n        nyt juhlaan varrottuun\n            maat ja veet\n        on kiihkoisasti yhtyneet,\n        ja huimaan tahtiin toukokuun\n        myös kirmaa luontokappaleet; --\n            laps onnekas,\n    sä paimenpoika, kuulla suo mun riemuhuutojas.\n\n    IV\n\n    Mä kutsuhuutojanne kuuntelen,\n        kaikk' elolliset autuaat,\n    nään taivaan hymyyvän, kun juhlii maat;\n        ja kuullen sydäntäin\n        käyn joukkoon seppelpäin,\n    nään autuutenne, tunnen itse sen!\n        Ois synti synkkä olla,\n        kun kevätaamun koissa\n        on muilta murhe poissa\n        maan kauniin kartanolla,\n    ja lapset kukkasia poimien\n    käy liepehillä laaksoin tuhanten,\n    laps äidin sylissä kun jokeltaa,\n    ja säteiss' auringon kun kylpee maa: --\n        ma kuulen, kuulen riemuiten!\n        -- Kas tuolla näen vainion,\n    puu tuolla nousee yli puistikon\n    ajasta kertoin, joka mennyt on;\n        ja katse orvokin\n        myös kysyy, suloisin:\n    miss' on nyt kirkkaat unelmat,\n    ja minne haaveet haihtuivat?\n\n    V\n\n    On syntymämme unhoitusta, unta,\n    etäällä sielun tähtivaltakunta\n        on ollut, kunnes täällä\n        se kodon sai maan päällä.\n        Ei murtamina vaivan,\n        ei alastonna aivan,\n    vaan kiireellämme rippeet kimmelteestä\n        tulemme Luojan eestä:\n    meit' ympäröitsee lapsuusaikaan taivas!\n    Kun poika varttuu, yllä häämöittää\n        jo varjot tyrmän ristikon,\n    mut hänen iloksensa valo jää,\n        ain eessä on;\n    kun nuorukainen vaeltaa, hän yhä\n        on luonnon pappi pyhä;\n        tien yllä valo hohtaa,\n        maan halki hänet johtaa;\n    mies vihdoin kadottaa sen kokonaan,\n    se sammuu arkisumuun harmajaan.\n\n    VI\n\n    Maa myöskin meille varaa riemujaan, --\n    tää imettäjä luonnostaan on hellä\n    ja melkein kuni äiti konsanaan\n        se tahtois viihdytellä\n    nyt poikapuoltaan, ihmislasta,\n    hän että herkeis kaipaamasta\n        pois loistoon, missä kerran\n    hän asui palatsissa taivaan Herran.\n\n    VII\n\n    Oi katso lasta kevääss' elämän,\n    kuusvuotiasta pientä onnellista,\n    noin töillä kättensä kun leikkii hän\n    väristen äitikullan suudelmista\n    ja siunaamana isän katseitten!\n    Kas kuinka taitavasti muovaillen\n    hän hiekkaan laatii ihmiselämää,\n    jonk' unikuvat hälle selvittää;\n        niin seikat moninaiset,\n        häät ynnä hautajaiset\n        hän kertoo hartain mielin;\n        pian kirkkain lapsenkielin\n        hän laatii keskustelut\n    ja kuvaa riidat, rakkauden vaiheet;\n        mut jälleen vaihtuu aiheet,\n    ja uudet rakennelmat, uudet lelut\n    tuo pieni näyttelijä ympärilleen luo,\n    hän henkilöitä lavan täyteen tuo:\n    on niitä aina satavuotisikään --\n    ei hälle vierast' elämässä mikään,\n        ikäänkuin kautta elämän\n        vain matkimaan ois luotu hän.\n\n    VIII\n\n    Sä, jonka hahmo pettää -- siitä näät\n    ei sielus äärettömyys kajasta --;\n    sä filosofi, jolla tallella\n    on perintös, sä silmä, joka näät,\n    kun turhaan ympärilläs sokeat\n    ikuisen syvyyksiä tutkivat --\n        sä profeetta, joll' yhä\n        on totuus suuri, pyhä,\n    me muut kun kadotimme sen,\n    sit' yöstä haudan turhaan etsien;\n    sä jonka yllä, loistain korkealta,\n    on kuolemattomuus kuin päivän valo,\n    kuin orjan yläpuoll' on herra jalo;\n    sä lapsi, jolla huipuill' elon valta\n    on maistaa riemut taivassyntyiset,\n    miks osaas autuasta muista et,\n    vaan aikaa ärsytät, ett' ikeen tois\n    se sulle ennemmin kuin tarvis ois?\n    Pian kadonnut on onnenaikas pois,\n    ja sieluasi painaa mainen taakka\n    jääkylmä, raskas elos loppuun saakka.\n\n    IX\n\n        Ah autuutt', että tuhkaan ihmisen\n        jää hiillos hehkumaan,\n        ja että luonto muistaa sen,\n        mi haihtui päältä maan!\n    Mä siunaan vuodet, menneet meiltä pois --\n    en sentään siksi, niinkuin luulla vois,\n    ett' oli silloin hauskaa, onnekasta,\n    ett' omatunto puhdas ohjas lasta,\n    ja että toivo, havahtuen vasta,\n    löi rinnassamme siivin untuvaisin; --\n        nuo seikat ei saa laisin\n        mult' ylistystä nyt --\n        vaan vaiston hartaat kyselyt,\n        nuo jotka tahtoo selon\n        alusta ihmiselon,\n    nuo aavistukset maasta, josta emme\n    me aistein mitään tietää saa,\n    nuo valjut säteet, joista sydämemme\n    kuin synnintuntoisena vavahtaa,\n        vaikk' onkin utumaiset\n        nuo muistot ainokaiset,\n    nuo viestit himmeät, niin kuitenkin\n    niiss' elämämme valonlähde on,\n    niist' aistimuksemme on syntyisin;\n    niin niill' on valta säätää, hallita,\n    ett' ikuisuuden hiljaisuudessa\n    vuos maisen kohun kestää tuokion.\n        Ja niistä meille loistaa\n    myös lohtu, joka säilyy iäst' ikään,\n        ei sitä poistaa\n    voi elämästä murheen aatos mikään\n    ei penseys, ei epätoivokaan.\n        Vaikk' asukkaina sisämaan,\n        kun ilma tyyni on,\n    me kaistan kuolemattomuuden merta\n    etäällä näämme -- meidät aalloillaan\n        se tänne kantoi kerta;\n    tie väleen johtaa luo sen rannikon,\n    miss' onnelliset lapset karkeloi,\n    miss' aaltoin pauhu lakkaamatta soi.\n\n    X\n\n    Niin laulakaatte, linnut, riemusuin!\n        Nyt paimenrumpu soikoon\n        ja lampaat teiskaroikoon!\n        Riemujuhlaan valmistuin\n        soitoin, leikein, seppelpäin\n        rientäkäämme käsikkäin\n        kevään riemusaattoon näin!\n    Vaikk' onkin sädeloisto, kirkas ennen,\n    kadonnut multa, vuotten kera mennen;\n    vaikk' ei voi mikään eloon herättää\n    maan kimmellystä, kukkain säihkyntää,\n        murhetta ei kantaa saa:\n        siitä, mikä häipyi taa,\n        voimaa tulee etsiä,\n        ensi mieltymyksestä,\n        aatoksista, jotka on\n        löynneet tyynen suvannon,\n    uskosta, jonk' antoi vuodet,\n    ja joka silmätä voi haudan taa.\n\n    XI\n\n    Oi virrat, kummut, lähteet, pientareet,\n    te liittoamme yhä julistakaa!\n    Olette sydämeni kahlinneet;\n    mun ainut iloni nyt tyyni, vakaa\n    on vaiheillanne elo arkinen;\n    enemmän puron juoksust' iloitsen\n    kuin ennen kirmatessani sen lailla;\n    ja aamun kilon kasteisilla mailla\n        nään riemuiten.\n    Ja pilvet, konsa laskee aurinkoinen,\n    niin raikkaan hehkun katseista saa sen,\n    mi valvoo elollista katoovaa;\n    tie toinen on, on voitonpalmu toinen.\n    Oi kiitos hauraan, kuuman sydämen:\n    sen ilon, kärsimysten ansiosta\n    voi kukka pienin mietteet ammentaa,\n    joit' usein kyynelet ei esiin nosta.\n\n\n\nMEITÄ ON SEITSEMÄN.\n\n\n    Laps onnellinen ja viaton,\n    joka nuppuunsa aukee vasta,\n    ja jonka hengitys kevyt on,\n    mitä tietäis hän kuolemasta?\n\n    Näin pienen torpantyttösen\n    -- kai kahdeksan täyttäneen --\n    levis parvi tuuheitten kutrien\n    hänen puhtaalle otsalleen.\n\n    Oli hänessä metsän raikkaus,\n    ja jos huolt' ei puvussa kai,\n    niin kirkkaitten silmäin kimallus\n    minut hyville mielin sai.\n\n    \"Sano tyttö, montako kaikkiaan\n    on siskojas, veljiäs?\"\n    \"Montako?\" sanoi hän kummissaan,\n    \"olen meillä seitsemäs.\"\n\n    \"Mut missä muut ovat teistä nyt?\n    Sitä enkö tietää saa?\"\n    \"Kaks meistä on merille lähtenyt,\n    kaks Conwayss' asustaa.\n\n    Kaks kirkkomaalle lepäämään\n    on viety rinnakkain;\n    ja mökissä heidän lähellään\n    asun keralla äidin vain.\"\n\n    \"Siis kaksi merille lähti pois,\n    kaks Conwayss' asustaa:\n    ja seitsemänkö teit' olla vois?\n    -- lapskulta, en selvää saa.\"\n\n    Ei luopunut lapsi uskostaan:\n    \"Niin, meitä on seitsemän;\n    kaks nukkuu kummussa kirkkomaan\n    puun alla\", kertas hän.\n\n    \"Rakas lapsi, tulehan viisaammaks,\n    olet eksynyt haaveisiis;\n    jos kirkkotarhass' on teistä kaks,\n    on elossa nyt vain viis.\"\n\n    \"Ei, vielä kummut vihannoi\",\n    näin tyttönen vastas vain,\n    \"kakstoista askelta ovesta, oi,\n    he nukkuvat rinnakkain.\n\n    Siell' usein vietän hetkiäin\n    mä liinaa palttaen\n    tai sukkavartaat käsissäin,\n    ja heille laulelen.\n\n    Myös hämärtyessä päivänkoin\n    ja saapuissa valjun yön\n    ulos ruokakulhoni kantaa voin\n    -- siell' iltastani syön.\n\n    Jane, sairas siskoni, kutsuttiin\n    maan päältä ensiksi pois,\n    rakas taivaan Jumala tahtoi niin,\n    ett' ei hän kärsinyt ois.\n\n    Kun peittivät maan ja haudankin\n    puun lehdet kellertävinä,\n    niin kummun vaiheilla tanhusin\n    John-veljeni kanssa minä.\n\n    Ja kun hanki kattoi jo nurmikon,\n    kun jäällä liukua sain,\n    pois vietiin myöskin veljeni John,\n    ja he nukkuvat rinnakkain.\"\n\n    \"On taivaassa kaksi, montako nyt\n    teit' eloss' on, mietihän?\"\n    Ei tyttönen tuota miettinyt:\n    \"Oh, herra, seitsemän.\"\n\n    \"Mut kaksi on kuollut -- taivaaseen\n    näit heidän lähtevän.\"\n    Ihan turhaan hälle puhua sain,\n    tuo pieni tyttönen toisti vain:\n    \"Ei, meitä on seitsemän!\"\n\n\n\nKUIN HARHANÄKY AUTUAIN.\n\n\n    Kuin harhanäky autuain\n    hän ensin väikkyi matkallain;\n    kuin lumoava ilmestys,\n    kuin taivaallinen henkäys;\n    ja silmät lailla tähtösten\n    sädehti yössä kutrien,\n    mut mieltä hurmas hahmo muu\n    kuin aamunkoi, kuin toukokuu;\n    hän kiehtoi, pauloi, karkeloi,\n    hän kiusan, riemun, kaipuun toi.\n\n    Hän lähestyi, ja edessäin\n    mä hengen, mut myös naisen näin!\n    Häll' askel vapaa, koruton\n    ja neitseellisen puhdas on;\n    näin luodun, jossa yhtyneet\n    on muiston, toivon säveleet;\n    hän kirkas, lempeä on, mut\n    myös maiseen arkeen kasvanut,\n    sen suruun, lempeen, suudelmiin\n    ja tuskaan, hymyyn, kyyneliin.\n\n    Nyt silmin kirkastunein nään\n    tuon ihmeen kaikkein sisimpään;\n    kuin hengen hänen matkaavan\n    nään välill' elon, kuoleman;\n    on hällä järjen kirkkaus\n    ja tahdonvoima, aavistus;\n    hän täydellinen nainen on\n    ja saanut jalon katsannon,\n    mut hengetär hän lisäks sen\n    on yllään hohde taivainen.\n\nKaikki suomentanut _Yrjö Jylhä_.\n\n\n\n\nSAMUEL TAYLOR COLERIDGE.\n\n\nWordsworthin ystävä Coleridge oli herkempi, hersyvämpi ja värikkäämpi\nrunoilijaluonne kuin hän, levoton nero, jonka elämä muodostui myös sen\nmukaiseksi. Hän syntyi 1772 nuorimpana devonshireläisen papin\nkolmestatoista lapsesta, sai hyvän kasvatuksen koulussa ja\nCambridgessä, joutuen kuitenkin viimemainitussa velkaan. Kun tähän tuli\nlisäksi onneton rakkaus, Coleridge karkasi Lontooseen joulukuussa 1793,\npalkkautuen keveisiin rakuunoihin nimellä \"Silas Tomkyn Comberbacke\".\nVoimatta oppia ratsastamaan ja paljastaen itsensä latinankielen\ntaidolla hänet pian kuitenkin vapautettiin. Kesämatkalla 1794\nhän tutustui Robert Southeyhin, ja suunnitteli tämän kanssa\nmuuttoa Yhdysvaltoihin, jossa he perustaisivat kommunistisen,\n\"pantisokraattisen\", yhteiskunnan. Saman vuoden lopussa hän jätti\nyliopiston ja julkaisi historiallisen näytelmänsä _Robespierren\nkukistuminen_ (The Fall of Robespierre). Mentyään 1795 naimisiin Sarah\nFrickerin kanssa (tämän sisaresta Edithistä tuli Southeyn puoliso)\nhän toimitti _Vartija_ (The Watchman) nimistä lehteä ja julkaisi\n_Runoja eri aiheista_ (Poems on Various Subjects, 1796). Seuraavana\nvuonna hän asui Nether Stoweyssa, suunnitellen elämistä muka\nkauppapuutarhurina; kirjoitti jo mainitun _Vanhan merimiehen tarinan_,\nensi osan _Christabel_ nimisestä keskenjääneestä runoelmastaan, ja\nmelkein kaikki huomattavimmat runonsa; ja tutustui Wordsworthiin.\nSeurauksena oli kuten mainittiin _Lyyrillisten ballaadien_ ilmestyminen\n1798. Tätä ennen Coleridge oli lisäksi toiminut unitaarien saarnaajana.\nSyksyllä 1798 hän matkusti Wordsworthien mukana Saksaan, opiskellen\nGöttingenissä ja mieltyen Saksan kirjallisuuteen ja filosofiaan,\njota sitten teki Englannissa tunnetuksi, aloittaen Schillerin\n_Wallensteinin_ kääntämisellä (1800). Samana vuonna hän muutti\njärvialueelle, johon oli jo aikaisemmin tutustunut ja mieltynyt,\nasettuen asumaan Greta Halliin, jossa nyt kirjoitti _Christabelin_\ntoisen osan. Kun Southey muutti 1803 samaan taloon, oli nyt siis\nmuodostunut se runoilijasiirtola, jota kirjallisuudenhistoriassa\nsanotaan \"järvikouluksi\", tarkoittamalla siis paikkakuntaa eikä\nkirjailijaluonteiden ja -tuotteiden samanlaatuisuutta. Järvialueen\nkostea ilmasto aiheutti reumatismin, yksitoikkoinen elämä\nikäväntunteen, taloudelliset ja muut huolet aviollista onnettomuutta,\njota kaikkea lieventääkseen Coleridge turvautui oopiumitippoihin,\njoutuen tämän myrkyn orjaksi koko loppuiäkseen. Hän poistui\nperheensä luota, joka tämän jälkeen jäi etupäässä ahkeran ja\nvelvollisuudentuntoisen Southeyn huollettavaksi. 1804 hän matkusti\nMaltaan, viipyen siellä ja Italiassa kaksi vuotta. Hänen levoton\nelämänsä kului tämän jälkeen oleskeluun monien ystävien luona,\nkirjallishistoriallisten luentosarjojen pitämiseen\n(_Kirjallisia elämäkertoja_ -- Biographia Literaria, 1817);\naikakauskirjayritykseen (_Ystävä_ -- The Friend, 1809); sanomalehti- ja\nkäännöstyöhön; ja näytelmäin kirjoittamiseen (_Katumus_ -- The Remorse,\n1813, _Zapolja_, 1817); ym. Loppuiällään hän pääsi jonkin verran\nvapautumaan pahasta tottumuksestaan. Coleridge kuoli 1834. Hän oli\nlähtenyt Schillerin _Ryövärien_ vapausihanteesta ja pysyi sille\nuskollisena koko elämänsä. Runoilijana ovat hänen huomattavimmat\nsaavutuksensa nuoruudenlyriikka (_Keijukaisten laulut_ -- The Songs of\nthe Pixies, 1793), _Kublai Khan, Vanhan merimiehen tarina ja\nChristabel_, jotka edustavat mitä herkintä luonnontunnetta, yhtyneen\ntodellisuuden ja yliluonnollisen suggestiivista voimaa, kaikki\ntulkittuna etevällä säetaiteella. Huolimatta siitä, että Coleridgen\ntuotanto jäi hajanaiseksi, hän osoittautuu senkin perusteella\naaterikkaaksi ja hienosti taiteelliseksi, romanttiseksi\nrunoilijahengeksi.\n\n\n\nVANHAN MERIMIEHEN TARINA.\n\nSeitsemän osaa.\n\n\n_Sisällys_.\n\nKuinka laiva, sivuutettuaan päiväntasaajan, ajautui myrskyssä kohden\netelänapaa, kohdaten jääkentän; ja kuinka se sitten suuntasi kulkunsa\nTyynen Valtameren troopilliseen vyöhykkeeseen; ja mitä merkillisiä\nseikkoja tapahtui; ja millä tavoin vanha merimies saapui jälleen\nkotiseudulleen.\n\n\nI osa.\n\nVanha merimies kohtaa kolme häihin kutsuttua nuorta miestä ja\npysähdyttää heistä yhden.\n\n    Hän yhden kolmesta seisottaa,\n    tuo vanha merimies.\n    \"Mitä, kautta silmäis kiiluvain,\n    sinä minusta tahdot, mies?\n\n    Häähuoneen ovet auki on,\n    olen sukua sulhasen:\n    sen kuulet, näät, jo alkaa häät\n    soi pauhu iloinen.\"\n\n    Mies tarraa sormin luisevin.\n    \"Oli laiva\", lausuu hän.\n    \"Pääst' irti, kollo partasuu!\"\n    Hän laskee pyytäjän.\n\nVanha merikarhu lumoo häävieraan katseellaan ja pakottaa hänet\nkuuntelemaan tarinaansa.\n\n    Mut silmin kiiluvaisin hän\n    häävieraan pidättää;\n    mies nöyrästi kuin pieni laps\n    nyt hälle seuraks jää.\n\n    Häävieras istui kivelle,\n    sen parhaaksi hän ties;\n    näin kertoi kiilusilmäinen\n    ja vanha merimies:\n\n    \"Kotirannat jäi, ja hurraten\n    me laskimme aavaa päin,\n    ohi vuoren ja kirkontorninkin,\n    ohi majakan viilettäin.\"\n\nMerimies kertoo, kuinka laiva purjehti myötätuuleen kauniin sään\nvallitessa, kunnes tultiin päiväntasaajalle.\n\n    Ja vasemmalta päivä nous,\n    se meren helmasta ui\n    ja oikealle säihkyen\n    taas mereen laskeutui.\n\n    Kun vihdoin säteet polttavat\n    se kohtisuoraan loi --.\n    Häävieras rintoihinsa löi:\n    pasuunan kutsu soi.\n\nHäävieras kuulee häämusiikin soivan, mutta merimies jatkaa tarinaansa.\n\n    Hääsaliin astui morsian\n    kuin ruusu hehkuen;\n    ja laulain, päätä nyökyttäin\n    kävi saatto iloinen.\n\n    Häävieras rintoihinsa löi,\n    mut turhaan, sen hän ties,\n    kun eess' on harmaapartainen\n    ja kiilusilmä mies.\n\nAlus ajautuu myrskyssä etelänapaa kohden.\n\n    Nous silloin myrsky ankara,\n    ja hurja tuulispää\n    pian laivaa siivin väkevin\n    vei kohden etelää.\n\n    Kiis laiva mastot kallellaan\n    kautt' ulapan raivokkaan,\n    kuin eläin, jota vainotaan,\n    pään syöksyyn jännittäin;\n    tuul' ulvoi, kohden etelää\n    vei huima vauhti näin.\n\n    Tuli kylmää, usvaa, rakeita\n    ja lunta peräkkäin:\n    jäävuoren mastonkorkuisen,\n    smaragdinvihreen näin!\n\nJään ja peloittavain äänten maa, jossa ei elävää olentoa nähty.\n\n    Oli synkkä, alakuloinen\n    maa kinosten ja jään:\n    ei eläint' eikä ihmistä\n    siell' ollut yhtäkään.\n\n    Jäämaass' ei muuta näkynyt\n    kuin jäätä, jäätä vain:\n    se jyskyi, ryskyi rakoillen,\n    kuin horna valittain.\n\nKunnes suuri merilintu, albatrossiksi kutsuttu, lensi läpi lumisen\nusvan ja otettiin iloiten ja vieraanvaraisesti vastaan.\n\n    Yli lumen ja jään, läpi usvasään\n    lens albatrossi tuo;\n    me siunasimme, kuin ollut ois\n    kristityn sielu tuo.\n\n    Se ristiin rastiin liiteli,\n    se alas laskeutui.\n    Jääkenttä halkes jyrähtäin;\n    sen lävitse laiva ui!\n\nJa katso! albatrossi osoittautui hyvän enteen linnuksi ja seurasi\nalusta, kun se purjehti pohjoista kohti halki sumun ja uiskentelevan\njään.\n\n    \"Me saimme tuulen myötäisen,\n    ja albatrossi tuo\n    joka päivä syömään, leikkimään\n    tuli merimiesten luo.\n\n    Ja illoin lepopaikakseen\n    se löysi raakapuun;\n    ja kalvaina läpi pilvien\n    öin kuulsi säteet kuun.\"\n\nVanha merimies surmaa katalasti vieraanvaraisuutta loukaten hyvän\nenteen lempeän linnun.\n\n    \"Mies, riivaajalta varjelkoon\n    sua Herra taivasten! --\n    Miks kalpenet?\" -- \"Minä jousellain\n    näät ammuin linnun sen.\"\n\n\nII osa.\n\n    Nyt oikealta päivä nous:\n    se meren helmasta ui\n    ja sumua halkoin vasempaan\n    taas mereen laskeutui.\n\n    Käy etelätuuli hiljalleen,\n    mut albatrossi tuo\n    ei enää syömään, leikkimään\n    tule merimiesten luo.\n\n    Olin tehnyt katalan hornantyön,\n    joka tuotti turmion:\n    huus kaikki, että lintu tuo\n    se tuulilintu on.\n    'Kirottu! linnun surmasit,\n    ja se tuulta tuonut on.'\n\nMutta kun usva hälvenee, niin he puolustavat häntä ja joutuvat siten\nkanssarikollisiksi.\n\n    Nous säihkyin kehrä auringon\n    kuin taivaan Jumalan pää:\n    nyt kaikki ties, että lintu toi\n    vain usvaa hyytävää.\n    'Hyvin teit, kun ammuit sen -- se toi\n    vain usvaa hyytävää.'\n\nSuotuisaa tuulta kestää; laiva tulee Tyynelle Valtamerelle purjehtien\npohjoista kohti, kunnes saapuu päiväntasaajalle.\n\n    Kävi myötätuuli, keinuttain\n    vei purtta pohjoiseen;\n    ens kertaa laiva ilmestyi\n    tähän mereen tyveneen.\n\nYht'äkkiä laiva joutuu tyveneen.\n\n    Meri tyyntyi, purjeet raukeni,\n    tuli kuolonhiljaisuus;\n    vain uhmaks meren aution\n    joku lauloi taikka huus.\n\n    Yli taivaankannen hehkuvan\n    kuin verenkarvainen kuu\n    nyt kiertää kehrä auringon,\n    pääll' aluksen seisahtuu.\n\n    Näin vaihtuu päivät -- alus vain\n    jää hiljaa paikalleen\n    kuin laiva, joka maalattu\n    on öljykankaaseen.\n\nJa albatrossin kostaminen alkaa.\n\n    Vettä, vettä määrätt' on,\n    ja kaikki janoaa,\n    vettä silmänkantamat:\n    et vettä juoda saa.\n\n    Ulappa höyrys mädäntyin:\n    Oi Kristus! mitä näin:\n    Veen hirmuliskot piehtaroi\n    limassa vierekkäin!\n\n    Öin ulapalla ees ja taas\n    tulenlieskat karkeloi\n    ja hehkun sinivihreän\n    ne mustaan veteen loi.\n\nEräs henki oli seurannut heitä, eräs noita tämän taivaankappaleen\nnäkymättömiä asukkaita, jotka eivät ole ruumiista eronneita sieluja\neivätkä enkeleitä; niistä voi selityksen antaa oppinut juutalainen\nJosephus tai konstantinopolilainen platonikko Michael Psellus. Niiden\nlukumäärä on hyvin suuri ja niitä on joka ilmanalassa ja alkuaineessa\nyksi tai useampia.\n\n    Ja jonkun uniin ilmestyi\n    paha henki, alku tään:\n    yhdeksän syltä syväss' on\n    se seurannut maasta jään.\n\n    Ja kielet kitaan polttanut\n    on paahde armoton,\n    ei kukaan lausu sanaakaan:\n    se mahdotonta on.\n\nSuuressa ahdingossa laivaväki haluaisi heittää koko syyn vanhan\nmerimiehen niskoille; sen merkiksi he ripustavat kuolleen merilinnun\nhänen kaulaansa.\n\n    Ah kurjuuttani! Jokainen\n    mua katsoi tuijottain,\n    ja ristin sijaan kaulallein\n    nyt albatrossin sain.\n\n\nIII osa.\n\n    Niin päivät murheenraukeat\n    ne vieri verkalleen.\n    Lasinhimmeinä silmät paloivat,\n    tuli hirveäks puute veen.\n    Mut lännen taivaalle kerran\n    näin mä jotain ilmestyneen.\n\nVanha merimies havaitsee jonkinlaisen merkin taivaanrannassa.\n\n    Se ensin oli pilkku vain\n    tai usvapilvi kai;\n    mut lähemmäksi uituaan\n    se varman muodon sai.\n\n    Niin pilkku, pilvi, hahmo tuo\n    se liukui meitä päin\n    kuin meren aave kieppuen\n    ja vettä pärskyttäin.\n\nLähemmäs tultuaan se näyttää hänestä laivalta, ja hän lunastaa\nkalliisti kielensä janon kahleista.\n\n    Ei tainnut nauraa, itkeä\n    meist' enää yksikään.\n    Mä kättä purin, verta join\n    ja huusin, huusin, minkä voin:\n    Purjeet! purjeet nään!\n\nRiemun humaus.\n\n    Suin paahtunein sen kuuli muut,\n    ja kidat ammollaan.\n    Jumalan kiitos! riemuiten\n    pian syvään henkäs jokainen\n    kuin pitkään juotuaan.\n\nJa kauhu seuraa, sillä voiko tuo olla _laiva_, joka noin lähestyy\nilman tuulta tai merivirtaa.\n\n    Hei! hei! (mä huusin) katsokaa!\n    se suoran suunnan sai!\n    Se ilman virtaa, tuulta ui\n    ja meidät noutaa kai!\n\n    Jo lännen aallot punertuu.\n    Jo päivä lopuss' on!\n    Ja syliin lännen ulapan\n    käy kehrä auringon;\n    mut silloin aavelaiva tuo\n    ui eteen auringon.\n\nHänestä se näyttää vain laivan luurangolta.\n\n    Sen eteen mustat viirut nous\n    (ah, Neitsyt armoisin!).\n    Se silmäs kasvoin hehkuvin\n    kuin takaa kalterin.\n\n    Voi, lähemmäs se kiitää vain!\n    (mä mietin väristen).\n    Nuo lukinseitit hohtavat\n    ne onko purjeet sen?\n\nJa sen kaaret ovat kuin ristikot laskevan auringon edessä. Aavenainen\nja Kuolema, sen perämies, kahden vain ovat luurankolaivalla.\n\n    Lävitse kaarienko noin\n    punertaa päivänlies?\n    Tuo Nainenko sen väki on?\n    Tuo Kuolemako armoton\n    on laivan perämies?\n\nMillainen alus, sellainen miehistö!\n\n    On naisen kutrit kultaiset\n    ja katse lempeä\n    ja iho lepranvalkoinen --\n    se on painajainen: nimi sen\n    on Valhe-Elämä.\n\nKuolema ja Valhe-Elämä heittävät arpaa laivaväestä, ja jälkimmäinen\nvoittaa vanhan merimiehen.\n\n    He kahden arpaa heittivät\n    jo aivan edessäin.\n    'Minä voitin! voitin!' Nainen huus\n    kolmasti viheltäin.\n\nEi iltahämärää auringon mailla.\n\n    Jo päivä sammui; tähdet taas\n    ne syttyi pimeyteen;\n    mut aavelaiva kohisten\n    kiis ylitse mustan veen.\n\nKuu nousee.\n\n    Ylös silmäsimme kuulostain.\n    Sydänverta kauhu rinnassain\n    pisar pisaralta joi.\n    Yö sakeni, tähdet himmeni,\n    ja lyhty valonsa valjusti\n    perämiehen kasvoille loi.\n    Sumu purjeista tippui -- itään nous\n    kuunsarvi, jonka sylissä sous\n    yks tähti kirkas, oi!\n\nToinen toisensa jälkeen miehet kaatuvat kuolleina kannelle.\n\n    Kuu vaelsi tähtikoirineen --\n    vait ilmaa haukkoen\n    mies toisen jälkeen kangistui\n    mua silmin kiroten.\n\n    Kaks sataa miestä sortui niin\n    ja ilman ääntäkään\n    he yksitellen kaatuivat\n    mua syyttäin silmillään.\n\nMutta Valhe-Elämä rupeaa vaikuttamaan.\n\n    Niin sielut ruumiin jättäen\n    lens piinaan, autuuteen --\n    soi joka kerran viuhaus\n    kuin jousen lauenneen!\n\n\nIV osa.\n\nHäävieras pelkää, että hänen kanssaan puhuu joku henki.\n\n    \"Sua pelkään, vanha merimies!\n    Sun kättäs kauhistun!\n    Olet pitkä -- hiekankarvainen\n    ja kuiva on ihos sun.\n\nMutta vanha merimies vakuuttaa olevansa ruumiillinen olento, sekä\njatkaa kuvaten hirveätä katumustaan.\n\n    Mua silmäis kiilto kauhistaa,\n    en muuta enää nää.\"\n    -- \"Häävieras, heitä pelko pois,\n    ei kaatunut ruumis tää.\"\n\n    Niin yksin, yksin purjehdin,\n    ulapan äärt' ei näy.\n    Ei sääli ykskään pyhimys,\n    ei avukseni käy.\n\nHän ylenkatsoo syvyyksien luontokappaleita.\n\n    Niin moni uljas, kelpo mies\n    jo sortui vierellein:\n    veen limaliskot tuhannet\n    jäi eloon seuraksein.\n\nJa kateellisena ajattelee, että ne saavat elää, vaikka niin moni\nmakaa kuolleena.\n\n    Mä katsoin merta kiehuvaa\n    pian silmät peittäen;\n    yli kuuman kannen silmäsin:\n    näin ruumiit, muuta en.\n\n    Loin katseen ylös taivaaseen\n    ja rukousta hain:\n    vain kurja, heikko kuiskaus\n    nous kuivasta sielustain.\n\n    Mä kiinni painoin silmäni,\n    ne olivat raskahat;\n    näät meri ja taivas silmiäin\n    niin painoi -- mutta eessä näin\n    mä kaikki vainajat.\n\nMutta kirous tuijottaa häneen vainajain silmistä.\n\n    Jääkylmät hikikarpalot\n    kihos ihosta vainajain,\n    ja heidän hirveiltä katseiltaan\n    minä turhaan suojaa hain.\n\n    Alas syöstä sielun helvettiin\n    voi orvon kirous;\n    mut hirveämpi kuitenkin\n    on kuolleen tuijotus!\n    Yötä ja päivää seitsemän\n    niin kesti turtumus.\n\nYksinäisyydessään ja järkähtämättömän kohtalonsa vallassa hän tuntee\nkaipuuta vaeltavaan kuuhun ja tähtiin, jotka pysyvät paikallaan, mutta\nkumminkin liikkuvat; ja kaikkialla sininen taivas kuuluu niille ja on\nniiden koti, johon ne saapuvat ilmoittamatta tulostaan niinkuin\nlinnanherrat, joita varmasti odotetaan, mutta joiden palatessa\nkuitenkin aina vallitsee hiljainen ilo.\n\n    Ylitse öisen ulapan\n    kuu paistoi kirkkainnaan:\n    se taivaankantta hiljaa sous\n    yks tähti seurassaan --.\n\n    Meressä säteet kimalsivat\n    kuin huurre huhtikuun.\n    Mut jättivarjoss' aluksen\n    punaiset liekit hehkuen\n    nous veteen lumottuun.\n\nKuun valossa hän näkee Jumalan luotuja olentoja suurissa syvyyksissä.\n\n    Aluksen mustaa varjoa\n    merikäärmeet ympäröi;\n    veen hopeapintaa halkoen\n    ne ui -- ja suomuista jokaisen\n    viherjät lieskat löi.\n\n    Aluksen tummaan varjohon\n    ne kumman hehkun loi,\n    kun sateenkaarenloisteineen\n    ja jättäin kultakimmelteen\n    ne veessä piehtaroi.\n\nNiiden ihanuus ja autuas olo. Hän siunaa niitä sydämessään.\n\n    Oi, eläväiset autuaat\n    ihanin loistehin!\n    Mun sieluuni tulvi rakkaus,\n    mä niitä siunasin:\n    ja silloin armahti pyhimys,\n    kun niitä siunasin.\n\nLumous alkaa murtua.\n\n    Samassa saatoin rukoilla,\n    ja kaulastani pois\n    putos albatrossi syvyyteen\n    kuin lyijyä ollut ois.\n\n\nV osa.\n\n    Oi uni! kansain siunaus\n    on lempeytes sun!\n    Oi kiitos Neitsyt Maarian!\n    Hän taivaasta unen armahan\n    lähetti lohduks mun.\n\nPyhän Äidin armosta vanha merimies saa virvoittavan sateen.\n\n    Näin vesisangot kannella\n    unissa uudelleen:\n    ne vettä täynnäns' olivat --\n    mä heräsin sateeseen.\n\n    Veet kurkkuani huuhdelleet\n    oli kylmin pisaroin;\n    olin aivan märkä -- unissain\n    mä varmaan vettä join.\n\n    Kun nousin, jalat kantoivat\n    kuin oisin liidellyt;\n    olin ehkä kuollut unissain,\n    vain autuas henki nyt.\n\nHän kuulee ja näkee outoja näkyjä ja outoa liikettä pilvissä.\n\n    Etäistä tuulen kohinaa\n    mä silloin kuulla sain,\n    myös purjeet kirkkaan kuultavat\n    sen kuuli vavahtain.\n\n    Ja taivaat puhkes pauhaamaan!\n    Ja tuhannet salamat\n    löi ristiin rastiin leimuten;\n    välissä parvet tähtien\n    eestakaisin tanssivat.\n\n    Jo läheni myrsky -- purjeet soi\n    kuin ruovot kaislikon;\n    sysimusta pilvi vettä löi --\n    kuu pilven reunass' on.\n\n    Oli musta pilvi revennyt --\n    ja sen reunassa oli kuu;\n    valo virtas kalvoon aavan veen\n    kuin koski päältä jyrkänteen\n    alas vaahtona paiskautuu.\n\nLaivaväen ruumiit saavat elävän hengen ja alus lähtee liikkeelle.\n\n    Mut laivaa kiinni milloinkaan\n    ei saaneet tuulispäät\n    -- kas laiva liikkui! Heränneet\n    oli kuolleet miehet näät.\n\n    He jäykin silmin nousivat\n    ja hiljaa valittain:\n    niin kummallisen, oudon näyn\n    voi unissa nähdä vain.\n\n    Ei tuullut, mutta laiva ui\n    kuin ohjas perämies;\n    merimiehet köysiin tarttuivat,\n    hyvin jokainen työnsä ties.\n    Mut laivaväkeä hirveää\n    on aaveet, Herra Kies!\n\n    Myös veljenpoikani, vainajan,\n    näin aivan rinnallain,\n    me samaa köyttä kiskoimme, --\n    hän vaiti pysyi vain.\n\nMutta sitä eivät liikuta ihmisten sielut eivätkä maan tai ilman henget,\nvaan autuas enkeliparvi, jonka on lähettänyt suojeluspyhimyksen rukous.\n\n    \"Sua pelkään, vanha merimies!\"\n    \"Häävieras, pelko pois!\n    Ne olivat sielut autuaat:\n    muut henget eivät -- sen uskoa saat\n    niin kirkkaat olla vois.\n\n    Luo maston kaikki riensivät,\n    kun nousi aamunkoi,\n    ja suusta jokaisen ruumiin nyt\n    niin ihana sävel soi.\n\n    Ne ihanasti kaikuen\n    nous puoleen auringon;\n    maan päälle jälleen tultuaan\n    yhä kirkkaat soinnut on.\n\n    Laesta taivaan joskus soi\n    myös kiurun säveleet;\n    ja joskus kuului, ikäänkuin\n    tuhannet linnut sulosuin\n    ois ilmoilla laulaneet!\n\n    Täys orkesteri äsken soi,\n    nyt orpo huilu vain;\n    nyt kaikuu laulu enkelin\n    muut äänet vaientain.\n\n    Se lakkas; puoleenpäivähän\n    nyt purjeet köysistöin\n    soi suloisesti väristen,\n    kuin kesäkuisin öin\n    puron laulu hiljaa helisten\n    soi alla lehvikköin.\n\n    Ja ilman tuulta seilattiin\n    me puoleenpäivään näin,\n    niin pehmeästi liukuen\n    ui laiva eteenpäin.\n\nEtelänavan yksinäinen henki kuljettaa laivaa tasaajalle totellen\nenkeliparvea, mutta vaatii yhä kostoa.\n\n    Kölin alla laivaa seurannut\n    oli henki maasta jään;\n    se juuri laivaa kiidättäin\n    meit' ohjas kädellään.\n    Mut puolenpäivän jälkeen ei\n    alus liiku minnekään.\n\n    Veen ylle kehrä auringon\n    jäi mastoon seisomaan:\n    mut sitten lyhyin syöksyin taas\n    se liikkui uudestaan --\n    se heilahteli ees ja taas\n    niin puolen mitastaan.\n\n    Kuin villi ratsu äkkiä\n    se syöksyi eteenpäin --\n    se veren linkos päähäni,\n    minä tajuttomaksi jäin.\n\nNapahengen demoonitoverit, meren näkymättömät asukkaat, yhtyvät hänen\nvaatimukseensa; ja kaksi niistä kertoo toisilleen, miten ankarilla\nkärsimyksillä vanha merimies saa lepyttää Napahengen, joka palaa\netelään.\n\n    En tiedä kuinka kauan niin\n    lien ollut tajuton;\n    mut ennenkuin mä virkosin\n    kaks ääntä ilmasta erotin\n    -- ne vielä muistissa on.\n\n    Näin toinen kysyi: 'Tääkö mies\n    teki synnin synkeän\n    alas albatrossin ampuen,\n    sen linnun syyttömän?\n\n    Tuo henki maasta lumen ja jään\n    hän rakasti lintuaan,\n    joka rakasti miestä -- mutta tää\n    sen surmas jousellaan.\n\n    Mut toinen ääni vastaan taas\n    niin lempeästi soi\n    ja lausui: 'Mies on kärsinyt,\n    ei häntä syyttää voi.'\n\n\nVI osa.\n\n_Ensimmäinen ääni_.\n\n    'Oi kerro, kerro uudestaan,\n    miks on niin kirkas kuu! --\n    Miks laiva kiitää eteenpäin?\n    Mitä merellä tapahtuu?'\n\n_Toinen ääni_.\n\n    'Kuin orja eessä valtiaan\n    on meri voimaton;\n    sen silmä kirkas, valtainen\n    kuun puoleen luotu on.\n\n    Kuu korkealta taivaaltaan\n    sen teitä ohjailee.\n    Oi katso, veli! kuinka kuu\n    sitä hyväillen valaisee!'\n\nVanha merimies menee tainnoksiin, sillä taivaallinen voima kuljettaa\nalusta pohjoiseen päin nopeammin kuin ihminen saattaa kestää.\n\n_Ensimmäinen ääni_.\n\n    'Miks ilman tuulta, virtaakin\n    tuo laiva kiitää noin?'\n\n_Toinen ääni_.\n\n    'Sen eessä sekä takana\n    on tyhjyys ilmatoin.\n    Veli, ylemmäs lennä, ylemmäs,\n    ei viivytellä saa!\n    Hitaammin alus purjehtii,\n    jo merimies virkoaa!'\n\nYliluonnollinen liikunta pysähtyy; merimies herää ja hänen tuskansa\nalkavat uudelleen.\n\n    Kun heräsin, niin henkivän\n    mä tunsin lauhan sään:\n    on tyyni yö, kuu ylhääll' ui,\n    ja vainaat eessä nään.\n\n    Kuin ruumishuone ympäröi\n    mua joukko vainajain,\n    olin naulitsema silmien\n    kuunpaisteessa kiiluvain.\n\n    Taas loisti niistä kirous\n    ja tuska ankara:\n    en voinut nostaa katsettain,\n    en tainnut rukoilla.\n\nKirous on lopullisesti sovitettu.\n\n    Lumous haihtui: uudelleen\n    näin meren vihreän\n    ja katsoin suoraan eteenpäin\n    ja vapisin -- tiedäthän:\n\n    kuin halki korven aution\n    mies kulkee yksikseen,\n    luo katseen kerran taaksepäin,\n    mut ei luo uudelleen:\n    vihamiehen julman tietää näät\n    hän seuraan liittyneen.\n\n    Mut silloin tuuli äänetön\n    lehahti, mistä lie:\n    ylitse meren kimmelteen\n    ei kulkenut sen tie.\n\n    Se huuhtoi hiljaa hiuksiain\n    kuin tuuli keväinen,\n    ja tuoksui niinkuin tervehdys,\n    sen tunsin vavisten.\n\n    Niin nopeasti laiva kiis,\n    niin pehmein kaarroksin,\n    niin suloisesti hyväillen\n    löi tuuli kasvoihin.\n\nJa vanha merimies näkee kotimaansa.\n\n    Ah, unta näänkö? Totta vie,\n    nään eessä majakan!\n    Ja tuolla kummun, kirkon myös:\n    nään maani armahan!\n\n    Mä nyyhkyttäen rukoilin,\n    kun väikkyi synnyinmaa:\n    Suo, Herra, valveill' olla mun,\n    tai iäksi nukahtaa!\n\n    Ui laiva hiljaa valkamaan\n    kuin seutuun lumottuun,\n    yön tähdet lahteen heijastui\n    ja kuvajainen kuun.\n\n    Kuu paistoi vuoren seinämään\n    ja kirkkoon päällä sen,\n    ja viirikukko kuutamoon\n    loi katseen vaieten.\n\nTaivaallinen voima jättää ruumiit,\n\n    Kuin huurre väikkyi pinta veen,\n    siks kunnes siitä nous\n    punaiset hahmot liihoittain\n    ja laivaa kohden sous.\n\nja ilmestyy omassa valohahmossaan.\n\n    Juur' eessä keulan varjot nuo\n    ne seisoivat vierekkäin.\n    Ylitse kannen katseen loin --\n    oi Kristus! mitä näin!\n\n    Oli jokainen ruumis litteä\n    ja kuiva, eloton,\n    mut eessä jokaisen vainajan\n    näin kirkkaan olennon!\n\n    Seraafit viittoi käsillään.\n    Oi. näky autuas!\n    Veen ylitse maihin hehkun loi\n    valovirta voimakas.\n\n    Niin enkelparvi vaieten\n    vain hiljaa viittilöi --\n    mut sieluuni nyt hiljaisuus\n    kuin ihanin sävel soi!\n\n    Kas silloin airon loiskivan\n    mä kuulin kalvoon veen,\n    kun käänsin katseen sinnepäin,\n    näin luotsin saapuneen.\n\n    Niin, siellä luotsi poikineen\n    sous joutuin laivan luo.\n    Oi Herra taivaan! riemuain\n    ei riistä vainaat nuo.\n\n    Näin siellä vielä kolmannen:\n    näin hurskaan erakon!\n    Hän kiitosvirttä veisaten\n    loi silmät taivohon.\n    Minut albatrossin verestä\n    hän puhdistava on.\n\n\nVII osa.\n\nMetsien erakko.\n\n    Hän korvessansa asustaa,\n    erakko hurskas tuo.\n    Hän ihanasti laulaa voi!\n    Ja mielellään hän tarinoi,\n    jos joku saapuu luo.\n\n    Hän aamuin, päivin, ehtoisin\n    rukoillen polvistuu,\n    hän öisin nukkuu suojanaan\n    vain vanha tammipuu.\n\n    Jo kuulen sanat soutajain:\n    'On kumma laiva tää!\n    Se viittoi valoin kirkkahin,\n    nyt siell' ei ketään nää!'\n\nSaapuu ihmetellen laivaan.\n\n    'Niin!' kuului ääni erakon --\n    'Ei tervehdykset soi!\n    Ja katso! läpi purjeitten\n    niin selvään nähdä voi!\n    Näin moisen ihmeen syksyisin,\n    puut lehtensä kun loi,\n\n    ja illoin metsäpurossain\n    ui lehdet ruskeat,\n    kun lumessa on korpimaa\n    ja huutaa huuhkajat.'\n\n    'Mua kauhistuttaa laiva tuo\n    (Näin luotsi tuskass' on)\n    'Hei, eespäin vain!' Muit' yllyttäin\n    soi ääni erakon.\n\n    Niin venhe laivaa lähestyi,\n    en hiiskunut paikaltain.\n    Ui venhe laivan kupeeseen,\n    kun äkkiä kuulla sain,\n\nÄkkiä laiva uppoaa.\n\n    kuink' uhkaavasti kumisten\n    soi jyly alta veen;\n    se merta halkoi -- laivan löi\n    kuin paaden syvyyteen.\n\nVanha merimies pelastetaan luotsin venheeseen.\n\n    Mua huumas pauhu, joka soi\n    veest' ilman pielihin,\n    kuin ruumis viikon vettynyt\n    veen pintaan sukelsin,\n    mut niinkuin unen halki näin:\n    mä venheess' olinkin.\n\n    Ja syöveriin, mi laivan vei,\n    jäi venhe kieppumaan;\n    niin tyyntä oli -- vuori vain\n    se kertas kaikuaan.\n\n    Mä liikahdin -- ja luotsi huus\n    ja lankes polvilleen;\n    mies hurskas hiljaa rukoillen\n    loi silmät taivaaseen.\n\n    Mä kourin airoon tarrasin;\n    mut luotsin poika, kas,\n    oli hulluks tullut, suustaan nyt\n    soi nauru raivokas:\n    'Ha-haa! kyll' osaa soutaakin\n    tää piru, katsopas!'\n\n    Pian rannass' oltiin, allani\n    mä tunsin synnyinmaan!\n    Myös hurskas vanhus venheestä\n    nous horjuin jaloillaan.\n\nVanha merimies vaatii kiihkeästi erakkoa antamaan hänelle\nsynninpäästön; ja hänen elämäntuskansa valtaa hänet.\n\n    Oi päästä minut synnistäin,\n    sua pyydän, pyhä mies!\n    Hän sanoi: 'Mitä tehnyt oot?\n    Sä kerro synninties!'\n\n    Mä hälle riensin kertomaan,\n    mi tuska rinnassain\n    mua jäyti katkerasti niin --\n    ja jälleen rauhan sain.\n\nJa alati läpi hänen koko elämänsä kalvava tuska ajaa häntä\nmaasta maahan --\n\n    Sen jälkeen usein yllättäin\n    sama tuska palajaa:\n    en ennenkuin mä kerron tään\n    pois sieluntuskaa saa.\n\n    Yön lailla maasta maahan nyt\n    mun täytyy vaeltaa;\n    ja kenet tahdon, hänet voin\n    näin pysähdyttää tarinoin:\n    hän kaiken kuulla saa.\n\n    Ovesta riemu humahtaa!\n    Häävieraat ilakoi;\n    mut lehtimajassa neitoset\n    ne laulain karkeloi:\n    ja rukoukseen kutsuen\n    pien' iltakello soi!\n\n    Häävieras! Yksin, yksinään\n    tää sielu ollut on:\n    ei Jumalaa hän nähnyt ees\n    pääll' ulapan aution.\n\n    Mut ihanampaa kuin on häät\n    on Herran palvelus,\n    kun kansa kirkkoon vaeltaa,\n    kun kaikuu rukous,\n\n    kun astun saatoss' ystäväin\n    mä Herran temppeliin,\n    kun eteen Isän taivaisen\n    käy nöyrtyin joukko lapsien\n    ja vanhain, nuorten niin.\n\nopettamaan omalla tarinallaan rakkautta ja kunnioitusta kaikkea\nkohtaan, mitä Jumala on luonut ja rakastaa.\n\n    Häävieras! Herran haltuun jää!\n    mut unohtaa et saa,\n    että parhaiten se rukoilee,\n    ken kaikkia rakastaa,\n\n    niin suurta kuin myös pientäkin\n    ja ihmist', elukkaa;\n    sillä Jumala, luoja ihmisten,\n    kaikkea rakastaa!\"\n\n    Niin häipyi harmaapartainen\n    ja kiilusilmä mies;\n    häävieras ovelta kääntyi pois,\n    mut minne, tuskin ties.\n\n    Hän kulkee niinkuin kuuro tai\n    kuin ois hän unissaan:\n    surullisempi ja viisaampi\n    on hän aamulla noustuaan.\n\n\n\nKUBLAI-KAANI\n\n\n    Ja Kublai-Kaani antoi rakentaa\n    palatsin uljaan Xanaduun,\n    miss' Alph, tuo pyhä virta, samoaa\n    kautt' onkaloitten mereen, jok' ei saa\n    valoa päivän eikä kuun.\n    Kaks kertaa viisi virstaa maata niin\n    puutarhoiks muurein, tornein saarrettiin,\n    ja siellä purot lauloi kimaltain,\n    puut suitsuttivat kukkaistuoksujaan\n    ja ikimetsät päällä kukkulain\n    ketoja kiersi aurinkoisen maan.\n\n    Mut ah! niin syvä kuilu halki puiston\n    nyt ratkes varjoon seetrilehvistöin!\n    Se loihti kaamoittavan, pyhän muiston,\n    kuin seutu, miss' on nainen kummitellut\n    rakastajaansa huutain kuudanöin!\n\n    Ja kuilu pauhinalla kuuman laineen\n    syöks uumenistaan, alta vuorten paineen,\n    kuin hengähtänyt syvään olis maa;\n    ja yhä jatkui hurjaa huohuntaa:\n    nous pilviin suihkut paasipyörtein sakein,\n    kuin tuuli maata pieksee jäisin rakein\n    tai varstan tiestä jyvät kimpoaa.\n\n    Mut äkkiä, kun paadet sinkui yhä,\n    syöks yli rotkon partaan virta pyhä.\n    Viis virstaa mutkitellen, pyörtein vuolain\n    se vyöryi läpi metsäin, laaksojen\n    siks kunnes kautta mitatonten luolain\n    se valtamereen vaipui jylisten --\n    soi Kublain korviin alta pauhinain\n    es'-isäin äänet sotaa ennustain!\n\n    Huvilinnan varjo tumma\n    aallokossa karkeloi;\n    linnaan laulunhelke kumma\n    lähteitten ja luolain soi.\n    Ol' ihmeteos partahalla veen\n    palatsi loistokas jääluolineen!\n\n    Mä neidon harppuinensa\n    unessa kerran näin,\n    oli abessiniatar hän\n    ja harppuansa helskyttäin\n    hän Aboran vuoresta lauloi.\n    Jos muistaa voisin uudelleen\n    sävelet laulun vaienneen,\n    mun valtais riemu sellainen,\n    ett' ilmaan voisin rakentaa\n    taas sävelistä linnan sen,\n    jääluolineen mi kimaltais.\n    Ken kuulis soiton, nähdä sais\n    myös linnan, huutain: \"Varokaa!\n    hän uhkaa silmin leimuvin\n    ja hulmuavin hiuksin!\n    Nyt kolmeen kehään lyöttäkäätte\n    mies pyhä, jonka kauhuin näätte --\n    näät paratiisin kentill', oi,\n    hunajakastetta hän joi.\"\n\nMolemmat suomentanut _Yrjö Jylhä_.\n\n\n\n\nROBERT SOUTHEY.\n\n\nKolmas \"järvirunoilija\" Robert Southey (1774-1843) on vaipunut\nunohdukseen, sillä hänen työläistä, laajoista romanttisista\neepoksistaan puuttuu runollisuus. Hän oli syntyisin Bristolista,\nköyhistä oloista mutta sai silti hyvän koulu- ja yliopistokasvatuksen.\nSukulaisuussuhteiden vuoksi hän joutui nuorena oleskelemaan Espanjassa\nja Portugalissa, aloittaen tällöin sen perehtymisen näiden maiden\nhistoriaan, josta sittemmin tuli tunnetuksi. 1803 hän muutti\njärvialueelle, jossa asui kuolemaansa saakka elättäen omaansa ja\nColeridgen perhettä vapaana kirjailijana. Southey oli nuorena ollut\nradikaali, mutta tyyntyi pian vanhoilliseksi. 1813 hänet nimitettiin\nhovirunoilijaksi. Hänen romanttiset eepoksensa (_Thabala_, 1801,\n_Madoc_ 1805; _Kehaman kirous_ -- The Curse of Kehama 1810: _Roderick_,\n1814) ovat kuolleet, ehdittyään kuitenkin todenteolla tuoda itämaat ja\nfantastiset, sadunomaiset aiheet romantiikan piiriin, mutta hänen\nproosatuotantonsa, mm. _Nelsonin, Wesleyn ja Bunyanin_ elämäkerrat,\nkuuluvat Englannin kansalliskirjallisuuteen. Hän oli, kuten hänen\nystävänsä Walter Savage Landor sanoi hänelle omistamassaan runossa,\n\"monen ihmeellisen tarinan harvinainen arkkitehti\".\n\n\n\nERÄMAAN YÖ.\n\n\n        Kuin kaunis onkaan yö!\n    Niin raikas kosteus nyt täyttää ilman;\n    ei pilvi pieninkään, ei sumu särje\n        taivahan kirkkautta:\n    jumalainen täysikuu nyt kaunis loistaa\n        holvista sinen syvän.\n        Sen vapaan säteen alla\n        on piiri autio,\n    kuin valtameri, taivaan rajoittama.\n        Kuin kaunis onkaan yö!\n\n        Ken yösen hetkellä\n        kulkee hiekkaa erämaan?\n        Ei lepopaikkaa täällä,\n    ei palmukosteikkoa kutsuvaista.\n        On äiti lapsineen,\n    hän miehestänsä, poika isäst' orpo.\n        mi yösen hetkellä\n        kulkee hiekkaa erämaan.\n\n        Aurinko laskussaan\n        näki Zenabin onnessaan,\n        Hodeiran vaimon rakkaan,\n        hedelmäin kantajan;\n    kun hänest' tytär Arabian kertoo,\n        hän saman osan toivoo.\n        Hän kulkee hiekkaa erämaan,\n        nyt kurja leski raukka,\n    hän sorjan rodun hedelmöivä äiti;\n        vain yks' on säilynyt,\n        sen kanssa erämaata kulkee.\n\n    Ei lienny hällä sydämensä taakka,\n    tuo tyrmistämä raskaan tuskan,\n    kuin havahtunut kauhu-unist' oisi.\n        Mut joskus poika kun\n        häntä kastoi kyynelin,\n    ja katsoin hänen jäisiin kasvoihinsa\n    niin murheisena äidin nimen lausui,\n        huoaten hiljaa hän\n    niin nöyrän katseen taivaan puoleen loi\n    ja lausui: \"Ylistetty olkoon Luoja!\n        Hän antoi sekä otti,\n        on hyvä Jumalamme!\"\n\n                            (Thalaba.)\n\n\n\n\nWALTER SCOTT.\n\n\nYhteiskunnallinen radikalismi, oppositio olevia oloja vastaan, oli siis\nkolmen edellämainitun kirjailijan romanttisen nuoruusasenteen\nilmauksena. Heidän ihanteensa oli ihmisen vapaus ja yhteiskunnallinen\noikeudenmukaisuus. 1760-luvulla alkaneen, kansojen hämärää\nmuinaisuutta, keskiaikaa, kansanrunoutta ja ballaadeja ihailevan\nromantiikan jatkajaksi ja huippuunsa saattajaksi tuli taas Walter\nScott, tämän pyrkimyksen parhaiden puolien tervehenkinen edustaja,\nEnglannin romantiikan miehekäs heimopäällikkö, jalo ja kirkas\nrunoilijahahmo. Syntyneenä (1771) vanhasta skotlantilaisesta rajaseudun\nsuvusta Walter Scott kasvoi romanttisen perimätiedon piirissä, kuullen\nvanhoja ballaadeja kehtolauluinaan ja täyttäen mielikuvituksensa\nvainoaikojen tarinoilla. Tämä jo lapsena syntynyt kiintymys\nmenneisyyteen ilmeni pian erikoisena innostuksena juuri ballaadeihin,\njoita hän varhain rupesi kokoilemaan. Percyn ballaadit hän sai 1784 eli\n13:n vanhana, ja tuli niistä hänen aarteensa. Sama romanttinen innostus\nsai hänet aikaisin opettelemaan ranskaa ja italiaa, voidakseen lukea\nnäiden maiden romanttista runoutta. Walter Scott valmistui lakimieheksi\n1792, tuli Selkirkin sheriffiksi 1799 ja 1812 Edinburghin ylioikeuden\nvirkamieheksi. Tämä oli kuitenkin vain hänen \"leipäuraansa\", sillä sen\nohella hän väsymättä, poikkeuksellisen ja heltiämättömän innostuksen\najamana, luki ja tutki historiallista menneisyyttä kaikista\nmahdollisista lähteistä, ballaadeista aina Edinburghin Asianajajani\nkirjaston käsikirjoituksiin saakka, perehtyi taidekirjallisuuteen,\nsuinkaan unohtamatta oman aikansa kauhuromantiikkaa, Lewisiä,\nRadcliffeä, Saksan romantikkoja ja muita, ja kokoili matkoillaan\nballaadirunoutta. Kaikesta lukemastansa hän säilytti harvinaisen\nhyvässä muistissansa selvän kuvan. Kirjailijauransa hän aloitti\nkääntämällä G. A. Bürgerin kuulut kauhuballaadit _Lenore_ ja _Villi\nmetsästäjä_ (William and Helen, The Wild Huntsman, 1796); tämän\nballaadiharrastuksen tuloksena oli lopuksi 1802-03 ilmestynyt\nhuomattava kolmiosainen teos _Skotlannin rajaseudun runoutta_ (The\nMinstrelsy of the Scottish Border). Scottin oma runosuoni rupeaa nyt\nvastustamattomasti hersymään, tuottaen 1805 tulokseksi hänen\nensimmäisen omintakeisen runoteoksensa, _Viimeisen runojan laulun_ (The\nLay of the Last Minstrel), jossa ritariromantiikka, yliluonnolliset\ntapahtumat ja Skotlannin maisemat yhtyvät sujuvin säkein maalatuiksi\nkuviksi. Nopeassa tahdissa tämän jälkeen julkaisemillaan runoelmilla --\n_Marmion_ 1808, _Järven neito_ (The Lady of the Lake) 1810, Don\nRoderickin näky_ (The Vision of Don Roderick) 1811, _Rokeby_ 1812,\n_Triermainin häät_ (The Bridal of Triermain) 1813, _Saarien herra_ (The\nLord of the Isles) 1815, ja _Harold Peloton_ (-- the Dauntless) 1817 --\nScott lauloi itsensä yhä laajenevan lukijapiirin tietoisuuteen,\nelvyttäen ballaadihenkisen romanttisen tunteen ja luoden siltä pohjalta\nelinvoimaisen, raikkaan kertovan runouden. Nämä teokset hän julkaisi\nomalla nimellään, mutta epävarmana proosansa menestyksestä jätti\nsalaisuudeksi, kuka oli 1814 ilmestyneen _Wawerleyn eli kuusikymmentä\nvuotta sitten_ (-- or Sixty Years Since, suomennettu) kirjoittaja.\nTästä romaanista ilmeni mitä viehättävimmällä tavalla ylänkömaiden ja\nniiden asukkaiden romanttinen luonto, vielä muistissa säilyneiden\nhistoriallisten tapahtumain kauhunsekainen kauneus, joukko ihmiskuvia,\njoiden takaa näkyivät ilmielävinä omat oivalliset naapurit -- kaikki\nkuvattuina terveellä, ihannoivalla realismilla, perinpohjaisella\nluonteiden erikoisuuksien ja asiain tuntemuksella, ja muhoilevalla,\nmyötämielisellä huumorilla, joka valaisi kirjan sivuja. Etsittyään\n1760-luvulta, _Otranton linnasta_ alkaen oikeata muotoansa romanttinen,\nhistoriallinen romaani oli sen nyt löytänyt. Menestyksen tunteen\nkiihoittamana ja huomattuaan olevansa runoilijana heikompi kuin Byron,\nScott nyt aloitti romaanituotannon, jolla laadun korkeuteen ja\nlaajuuteen sekä tuotantoajan lyhyyteen nähden ei ole vertaistaan, ja\njossa hän lahjoitti takaisin kaiken, minkä oli koonnut muistinsa ja\nmielikuvituksensa aarrekammioon, mutta nyt oman romanttisen henkensä\nrunollistuttamana. _Guy Mannering_ (1815, suomennettu nimellä\nTähdistälukija); _Muinaistutkija, Musta kääpiö, Vanhoja kuolleita_ (The\nAntiquary, The Black Dwarf, Old Mortality, kaikki 1816); _Midlothianin\nsydän_ (The Heart of Midlothian, 1818); _Lammermoorin morsian, Vanha\ntarina Montrosesta, Ivanhoe_  (The Bride of Lammermoor, The Legend of\nMontrose, kaikki kolme 1819, ilmestyneet myös suomeksi); _Luostari,\nApotti_  (The Monastery, The Abbot, 1820); _Kenilworth, Merirosvo_ (The\nPirate, molemmat 1821, edellinen suomennettu); _Nigelin kohtalot_ (The\nFortunes of Nigel, 1822); _Peveril of the Peak, Quentin Durward, St.\nRonanin lähde_ (St. Ronan's Well, kaikki 1823, keskimmäinen\nsuomennettu); _Redgauntlet_ 1824; _Kihlattu_ ja _Talismani_ (The\nBetrothed, The Talisman, 1825, viimemainittu suomennettu) -- nämä\nnimet muodostavat kauneimman historiallisromanttisen taidekuvaston\ntai -kulkueen, mitä kulttuuri-ihmisen hänen aikanaan ja vielä nytkin on\nsuotu nähdä. Niiden kautta Scott kohosi koko sivistyneen maailman\nrakastamaksi kirjailijaksi. Scott, jonka ihanteena oli vanhan\nheimopäällikön komea asema linnanherrana ja klanin keskuksena, sijoitti\nsuunnattomat tekijäpalkkiotulonsa tällaisen oman linnan, Abbotsfordin,\nrakentamiseen. Kun Ballantynen kustannusliike, josta hän nämä palkkiot\nsai, oli hiljaisuudessa osaksi hänen omaisuuttansa, vieläpä siten, että\nhän omistajana oli vastuussa sen veloista, joutui hän liikkeen tehdessä\nhuonon hoidon ja pulakauden vuoksi 1826 vararikon 130.000 punnan\nvelkaan. Osoittaen todellista luonteen suuruutta Scott masentumatta\ntarttui kynään ja rupesi työllään maksamaan tätä suunnatonta summaa.\nNäin alkoi uusi romaanisarja, ilmestyen nyt hänen nimellään:\n_Woodstock_ 1826; _Canongaten kronikat_ 1827; _Perthin kaupungin\nkaunotar_ (The Fair Maid of Perth, suomennettu) ja _Anne of\nGeierstein_, molemmat 1829; _Kreivi Robert Parisilainen_ ja\n_Vaarallinen linna_ (Count Robert of Paris, Castle Dangerous_, molemmat\n1831). Mutta lisäksi Scott kirjoitti nyt kuten aikaisemminkin joukon\nhistoriallisia ja muita teoksia, mm. laajan _Napoleonin elämäkerran_.\nTämä jättiläistyö, jolla hän jo 1828 oli ansainnut velkansa\nlyhennykseksi 40.000 puntaa, oli kuitenkin liikaa hänen jo entuudestaan\nrasittuneille aivoilleen. Walter Scott kuoli Abbotsfordissa 1832, vielä\nkesken sankarillista taisteluaan, mutta voitto jo näkyvissä. Ne\nkirjailijaominaisuudet, jotka olivat _Wawerleyn_ leimana, jatkuivat\nterveinä ja voimakkaina läpi hänen koko tuotantonsa, joka on niin\nmonipuolinen ja kertojamestaruudessaan niin uusi ja ainutlaatuinen,\nettä seuraavan ajan koko romaanituotanto eikä vain historiallinen\nromaani on siitä johdettavissa. Ihmisenä Walter Scott oli tekojensa\nvertainen, saaden runsain määrin osakseen aikalaistensa kunnioitusta ja\nkiitollisuutta. 1820 hänet aateloitiin. Menneisyyden ihailijana hän oli\ntory, mutta oli silti esim. Byronin ystävä ja ymmärtäjä. Hänen\nsyntyessään ei historiallista romaania vielä ollut -- hänen kuollessaan\nse oli valloittanut koko sivistyneen maailman.\n\n\n\nMIES MISSÄ NIIN ON SIELUTON.\n\n\n\n    Mies missä niin on sieluton,\n    jost' outo hurmanhuuto on:\n        on maani, synnyinmaani tää! --\n    jonk' ei lyö sydän kuumemmin,\n    kun askel kääntyy kotihin\n        ja vieraat rannat taakse jää!\n    Jos moist' on, katso katalaa:\n    ei haltioi hän laulajaa,\n    jos kuink' on kuulu, ylhäinen\n    ja sai, mit' ikään ihminen;\n    ei auta aarteet, ylhäisyys:\n    jo elonaikaan itsekkyys\n    hält' ylvään maineen tuhoaa,\n    hän kuolee kaksi kuolemaa,\n    hän synnyintomuun unohtuu,\n    ei laula murheen, muiston suu.\n        Oi Caledonia! villi maa,\n    mua vaalit lasna, laulajaa!\n    maa jylhäin metsäin, nummien,\n    maa vuorten, vinhain virtojen,\n    maa isäin! mikään ihmistyö\n    ei sidettämme poikki lyö,\n    maa myrskyranta, vaahtovyö!\n    Kun näin sun nään, ma koditon,\n    ja mietin, mit' on ollut, on --\n    niin tuntuu: viime ystävät\n    on virtas, salos vihreät,\n    ja niitä sitä hartaammin\n    siks alla lemmin puutteenkin.\n\n         (Viimeisen runojan laulusta.)\n           Suomentanut _Toivo Lyy_.\n\n\n\nIVANHOE.\n\n\nScottin suosituimpia romaaneja on _Ivanhoe_, lakastumattoman\nromanttinen tarina Rikhard Leijonamielen ajalta, Robin Hoodin sinisiltä\nsaloilta. Saksilaisten johtava ylimys Cedrik, joka on tehnyt poikansa,\nIvanhoe ritarin, perinnöttömäksi sen vuoksi, että tämä oli liittynyt\nRikhard kuninkaan seurueeseen, osoittaa vieraanvaraisuutta\nPalestiinasta palaavalle temppeliritarille, Brian de Bois-Guilbertille,\njoka ylpeästi omistaa ritaristolleen korkeimman kunnian Pyhässä maassa\nsuoritetuista sankariteoista. Silloin eräs läsnä oleva pyhiinvaeltaja\nkertoo kuuden englantilaisen ritarin voittaneen turnajaisissa\ntemppeliritarit, mm. Bois-Guilbertin, joka myöntääkin niin tapahtuneen.\nSamalla hän kuitenkin haastaa voittajansa, Ivanhoe ritarin, uuteen\nkamppailuun. Cedrikin suojatti Rowena neiti puolustaa sulhonsa,\nIvanhoen, mainetta. Seuraa kuvaus Ashbyn turnajaisista, Ivanhoen ja\ntemppeliritarin kamppailusta.\n\nTaaskin lopetti vaatijaritarien soittokunta yhden niistä pitkistä,\nkajahtelevista toitotuksista, joilla se yksin rikkoi äänettömyyden.\nMutta silloinpa kuultiin yksinäisen torven uhkaavalla sävelellä\nvastaavan siihen tanteren pohjoispäästä. Kaikkien silmät kääntyivät\nkatsomaan uutta taistelijaa, jonka tuloa tämä torvi ilmoitti; eikä\naikaakaan, niin portti avautui ja hän ratsasti sisään. Sen verran kuin\nrautapuvussa olevasta miehestä saattoi päättää, tuo uusi yrittäjä ei\nollut juuri tavallista miestä pitempi ja näytti pikemmin olevan hento\nkuin vahva vartaloltaan. Hänen varusteensa olivat teräksestä ja\nkullalla kalliisti kirjotut; kilvessä nähtiin juurineen maasta temmattu\nnuori tammipuu ja sen alla espanjalainen sana: _Desdichado_, so.\nperintönsä menettänyt. Ratsuna hänellä oli tulinen, musta ori; sitä\ntantereen poikki kävelyttäessään ritari sievästi taivutti peistänsä\ntervehdykseksi prinssille sekä aatelisnaisille. Taito, jolla hän\nhallitsi ratsuansa sekä koko hänen käytöksessään ilmaantuva nuoruuden\nsulavuus taivuttivat kansan mielen hänelle suosiolliseksi, ja muutamat\nhalvemmista katsojista ilmaisivat suosiotansa huutaen: \"Kosketa Ralf de\nVipontin kilpeä -- kosketa johanniittaritarin kilpeä! Hän ei ole niin\nlujasti satulassa kuin muut; hänestä saat helpommin voiton!\"\n\nNäiden ystävällisten varoitusten kaikuessa ritari kulki ylöspäin\nviettävää kujaa myöten penkereelle. Kaikkien kummastukseksi hän\nratsasti suoraan keskimmäiselle teltalle ja kilahdutti kovasti Brian de\nBois-Guilbertin kilpeä peitsensä kärjellä. Kaikki ällistyivät mokomasta\nrohkeudesta, ehkäpä enimmin pelätty ritari itse, joka täten oli\nhaastettu taisteluun elämästä ja kuolemasta ja joka huoletonna oli\nseisonut telttansa ovella odottamatta tämmöistä ankaraa vaatimusta.\n\n\"Oletko jo ripittäytynyt papille, veikkonen?\" kysyi temppeliherra, \"ja\noletko kuunnellut tänä aamuna messua, koska niin rohkeasti käyt\nhengenvaaraan?\"\n\n\"Paremmin olen valmistautunut kuolemaan kuin sinä\", vastasi\nPerinnötön ritari; sillä nimellä tuntematon näet oli kirjoittautunut\nturnausluetteloon.\n\n\"Käy sitten paikallesi tanterelle\", sanoi Bois-Guilbert, \"ja heitä\nhyvästit Jumalan päivälle, sillä tänä yönä saat jo levätä\nparatiisissa.\"\n\n\"Paljon kiitoksia kohteliaisuudestasi\", vastasi Perinnötön ritari, \"ja\nkiitollisuuteni osoitukseksi annan sinulle sen varoituksen, että hankit\nitsellesi vereksen ratsun ja uuden peitsen. Sillä, niin totta kuin olen\nkunniallinen ritari, sinä tulet kumpaistakin tarvitsemaan.\"\n\nNämä pelottomat sanat lausuttuaan hän peräytti hevosensa takaperin\nkujan rinnettä myöten ja pakotti sen astumaan takaperin tanterenkin\npohjoispäähän saakka, mihin hän sitten pysähtyi vastustajaansa\nodottamaan. Tästä mainion ratsastustaidon osoituksesta hän taas sai\nyleisiä hurraahuutoja palkinnokseen.\n\nBrian de Bois-Guilbert oli pahoin suutuksissaan saamastaan\nvaroituksesta, mutta hän ei silti laiminlyönyt noudattaa tuntemattoman\nritarin neuvoja. Sillä tulevan taistelun ratkaisu oli hänelle liiankin\narka kunnianasia, jotta hän ei olisi käyttänyt hyväkseen jokaista\nkeinoa, jolla hän saattoi voittaa rohkean vastustajansa. Hän valitsi\nsiis vereksen hevosen, joka oli erinomaisen vahva ja tulinen. Hän otti\nmyös uuden, lujan peitsen, peläten, että entisen varsi oli edellisissä\ntaisteluissa kenties vikaantunut. Vihdoin hän vielä laski pois\nkilpensä, joka oli saanut vähäisen vamman, ja otti asemieheltään\ntoisen. Edellisessä oli ollut vain temppeliritariston yleinen vaakuna:\nkaksi ritaria ratsastamassa saman hevosen selässä, minkä piti muka\nosoittaa temppeliherrain muinaista nöyryyttä ja köyhyyttä, jotka avut\nheissä kuitenkin olivat nyt jo vaihtuneet äärimmäiseksi kopeudeksi ja\nrikkaudeksi, vieden heidät viimein turmioon. Bois-Guilhertin uuteen\nkilpeen sen sijaan oli kuvattu täydessä lennossa oleva korppi, pääkallo\nkynsissään, ja sen alla oli kirjoitus: _Gare le corbeau!_ (Varo\nkorppia!)\n\nKun molemmat taistelijat seisoivat tanterella, kumpikin sen eri päässä,\ntunsivat katsojat sydämessään ahdistavaa odotusta. Harvat uskoivat\nmahdolliseksi, että Perinnötön ritari voisi voittaa tämän taistelun,\nmutta hänen miehuutensa ja ritarillisen käytöksensä vuoksi olisivat\nuseimmat suoneet hänelle menestystä.\n\nSamassa kuin torvet olivat törähtäneet, syöksyivät taistelijat\nsalamoina eteenpäin ja törmäsivät tanteren keskustassa ukkosennuolen\nvoimalla yhteen. Peitset pilkkoutuivat kädensijaan asti pirstoiksi, ja\nensi katsahdukselta näytti siltä kuin molemmat ritarit olisivat menneet\nkumoon, sillä yhteentörmäyksen vauhti oli syössyt kummankin ratsut\ntakajaloilleen. Mutta saivatpa taitavat ratsumiehet hevosensa heti taas\npystyyn suitsien ja kannusten avulla. Ritarit tuijottivat hetken aikaa\ntoinen toiseensa katsein, joista säihkyi tulta kypärän silmirautojenkin\ntakaa; sitten he käänsivät hevosensa ympäri ja palasivat kumpikin\nlähtöpaikalleen, hakemaan palvelijoiltaan toisia peitsiä.\n\nKovasti hurraten, vöitä ja nenäliinoja heiluttaen katsojat ilmaisivat\nmielihyväänsä tämän taistelun johdosta, joka oli sekä tasaisin että\nmyös taitavin kaikista sinä päivänä käydyistä. Mutta kun ritarit olivat\njälleen asettautuneet asemilleen, vaikenivat ylistyshuudot ja tuli niin\nsyvä ja äänetön hiljaisuus, kuin ei kansa olisi enää uskaltanut\nhengähtääkään.\n\nMuutamien minuuttien kuluttua, jolla aikaa ritarit ja ratsut saivat\nvähän levähtää, käski Juhana prinssi sauvansa viittauksella\ntorvimiesten soittaa päällekarkaukseen. Taistelijat törmäsivät jälleen\nvastakkain samalla vauhdilla, samalla taidolla ja samalla voimalla,\nmutta ei yhtä tasaisella onnella kuin edellisellä kerralla.\n\nToisella ryntäyksellään temppeliherra tähtäsi vastustajansa kilven\nkeskikohtaan ja syöksihe siihen niin suoraan ja kovasti, että hänen\npeitsensä meni pieniksi pirstaleiksi ja Perinnötön ritari horjahti\nsatulassaan. Hänkin oli päällekaratessaan alussa tähdännyt\nBois-Guilbertin kilpeen, mutta samassa kuin he sattuivat yhteen, hän\noli kohottanut peitsensä kärjen toisen kypärää kohti. Tähän paikkaan\nnäet oli vaikeampi osata, mutta jos oikeaan osui, oli semmoista\nsysäystä aivan mahdoton vastustaa. Suoraan ja kohtipa Perinnöttömän\nritarin peitsi sattuikin normannilaisen silmirautoihin, kiilautuen\nsuomujen väliin. Mutta tässäkin vaikeassa tilassa temppeliherra osoitti\nmaineensa mukaista lujuutta; jollei satulavyö olisi katkennut, olisi\nhän kenties kuitenkin kestänyt satulassa. Mutta mainittu vahinko\ntapahtui, ja ritari syöksyi ratsuineen, satuloineen maahan, paksun\ntomupilven peittoon.\n\nEi ollut kulunut silmänräpäystäkään, ennenkuin temppeliherra jo oli\npäässyt kaatuneen hevosensa alta ja irti jalustimistaan. Silmittömästi\nvimmastuneena häpeästään ja riemullisesta hurraamisesta, jolla katsojat\nilmaisivat iloansa, hän paljasti miekkansa ja uhkasi sillä voittajaa.\nPerinnötön ritari puolestaan hyppäsi myöskin alas ratsunsa selästä ja\nveti miekkansa tupesta. Mutta turnausmarskit kannustivat hevosiansa ja\nriensivät väliin, muistuttaen, etteivät turnaussäännöt tässä\ntilaisuudessa sallineet tämmöistä tappelua.\n\n\"Kohtaammepa toivoakseni toisemme vielä kerran\", sanoi temppeliherra\niskien vihaisen katseen vastustajaansa, \"ja toisessa paikassa, missä\nkukaan ei saa tulla väliin.\"\n\n\"Jollei niin tule tapahtumaan\", vastasi Perinnötön ritari, \"niin ei syy\nsuinkaan ole minun. Olen valmis kamppailemaan kanssasi sekä jalkaisin\nettä ratsain, niin hyvin peitsellä kuin miekalla tai sotatapparalla!\"\n\nHe olisivat vielä vaihtaneet useampia ja vihaisempia sanoja, mutta\nturnausmarskit laskivat peitsensä ristiin heidän välilleen ja\npakottivat heidät eroamaan. Perinnötön ritari palasi lähtöpaikalleen ja\nBois-Guilbert meni telttaansa, missä hän häpeän tuskassa vietti loput\ntätä päivää.\n\n\nVoitettuaan seuraavana päivänä kaikki vastustajansa Perinnötön ritari\n-- Ivanhoe -- joutuu myöhemmin joukkokamppailussa kovaan ahdinkoon,\njosta hänet kuitenkin pelastaa tähän saakka syrjässä pysytellyt\ntuntematon Musta ritari. Lopuksi Ivanhoe uudelleen voittaa\ntemppeliritarin ja saa lady Rowenalta voittajan seppeleen. Hän on\nkuitenkin haavoittunut. Cedrik Saksilainen tuntee hämmästyneenä\npoikansa. Kotimatkalla Cedrik, Rowena, salassa mukana ollut Ivanhoe,\nsaksilainen ylimys Athelstane, juutalainen Iisak, joka oli myynyt\nIvanhoelle hevosen ja varukset, ja hänen tyttärensä Rebekka, joka oli\nottanut hoiviinsa Ivanhoen, joutuvat normannilaisen rosvoparoonin\nFront-de-Boeufin vangeiksi Torquilstonen linnaan. Mutta heidän\nvaatimattomat saksilaiset ystävänsä, johtajina Mustn ritari ja Robin\nHood, ryhtyvät toimiin heidän vapauttamisekseen. Seuraa kuvaus\nTorquilstonen piirityksestä.\n\n\nPäästyänsä jälleen Ivanhoen vuoteen ääreen Rebekka ihmeekseen tunsi\nsydämensä hartaasti riemuitsevan huolimatta kaikesta uhkaavasta\nvaarasta ja pelastuksen toivon vähyydestä. Kun hän tunnusteli sairaan\nsuonta ja tiedusteli hänen vointiansa, oli hänen kosketuksessaan ja\näänessään tulisempaa hellyyttä kuin mitä hän itse olisi suonut\nosoittavansa. Hänen äänensä värisi ja hänen kätensä vapisi, ja vasta\nIvanhoen kylmäkiskoinen kysymys: \"Sinäkö se olet, tyttö hyvä?\" herätti\nhänet huomaamaan, että hänen tuntemansa kiintymys ei ollut eikä\nvoinutkaan olla molemminpuolinen. Tuskin kuuluva huokaus nousi neidon\nrinnasta, ja kun hän sitten kyseli ritarin vointia, niin hänen äänensä\nei ilmaissut enempää kuin rauhallista ystävyyttä. Ivanhoe vastasi\nkiireesti voivansa jokseenkin hyvin, paremmin kuin hän olisi voinut\ntoivoa. \"Siitä saan\", hän lopetti, \"kiittää sinun taitavaa apuasi,\nRebekka-kulta.\"\n\n\"Hän sanoo minua Rebekka-kullaksi\", tuumi tyttö itsekseen, \"mutta hän\nsanoo sen kylmäkiskoisella, huolimattomalla äänellä, joka huonosti\nsoveltuu yhteen tuon sanan kanssa. Hänen sotaratsunsa -- hänen\nmetsäkoiransa ovat hänelle rakkaammat kuin halveksittu juutalaistyttö!\"\n\n\"Sydämeni, hyvä tyttö\", jatkoi Ivanhoe, \"on kipeämpi levottomuudesta\nkuin ruumiini on haavastaan. Päättäen niiden miesten puheista, jotka\nistuivat täällä luonani, ymmärsin olevani vankina, ja jos oikein tunsin\ntuon kovan, tylyn äänen, joka äsken juuri komensi heidät johonkin\nsotatoimeen, olen Front-de-Boeufin linnassa. Jos niin on laita, niin\nmikähän tästä viimein tullee ja kuinka voinen suojella Rowenaa sekä\nisääni?\"\n\n\"Juutalaista ja tämän tytärtä hän ei edes mainitse\", ajatteli Rebekka\nedelleen salaa napisten. \"Mutta mitä oikeutta meillä onkaan vaatia sitä\nhäneltä! Syystä rankaisee minua Jumala sen takia, että sallin\najatukseni kiintyä häneen!\" Näin moitittuansa omaa hulluuttaan hän\nvastasi Ivanhoen kysymyksiin niin hyvin kuin taisi. Mutta sen verran\nhän vain tiesikin kertoa, että temppeliherra Bois-Guilbert ja parooni\nFront-de-Boeuf olivat linnassa komentajina ja että linnaa piiritettiin.\nKeitä piirittäjät olivat, sitä hän ei tiennyt sanoa. \"Mutta linnassa on\nnyt kristitty pappi\", hän lisäsi, \"joka kenties tiennee enemmän.\"\n\n\"Kristitty pappi!\" huudahti ritari iloissaan; \"haepa hänet tänne,\nRebekka, jos voit -- sano hänelle, että sairas mies anoo häneltä\nhengellistä apua -- sano, mitä tahdot, kunhan vain tuot hänet tänne\nluokseni -- jotakin minun pitää tehdä tai edes yrittää tehdä. Mutta\nkuinka voinkaan mitään päättää, ennenkuin saan tietää, millä kannalla\nasiat ovat tuolla ulkona.\"\n\nTotellen Ivanhoen pyyntöä Rebekka lähti hakemaan valepukuista Cedrikiä\nhaavoitetun ritarin kamariin. Mutta, niinkuin tiedämme, teki Urfrida,\njoka itse tahtoi puhutella valemunkkia, tämän yrityksen tyhjäksi.\nRebekka tuli siis takaisin ja ilmoitti Ivanhoelle, ettei hän ollut\nsaanut toimitetuksi käskettyä asiaa.\n\nKauan aikaa he eivät kuitenkaan saaneet harmitella tätä eivätkä liioin\najatella muitakaan keinoja tietojen hankkimiseksi. Sillä linnanpihalta\nkuuluva meteli, jota oli jo jonkin aikaa kestänyt, kiihtyi nyt kymmentä\nvertaa kovemmaksi pauhuksi. Sotamiesten raskaat, kiireiset askeleet\nkuuluivat ulkoa vallilta tahi kumisuttivat niitä soukkia, mutkaisia\nkäytäviä ja portaita, jotka johtivat eri parvekkeille ja muille\nvarustuspaikoille. Myös kaikuivat ritarien äänet, kun he rohkaisivat\nmiehiänsä ja jakelivat käskyjä, mutta tuon tuostakin aseitten kalske ja\nsotamiesten kovat huudot tukahduttivat nuo äänet kuulumattomiksi.\nHirvittäviä nämä sodan sävelet olivat, sitä hirvittävämpiä, koska ne\nennustivat kauheita tapauksia; mutta niissä oli samalla myös jotakin\njuhlallista, jonka Rebekan ylevä mieli saattoi käsittää tällä pelon\nhetkelläkin. Hänen silmänsä säihkyivät vaikka veri oli paennut\nposkista, ja ihmeellisellä pelon ja värisyttävän ihastuksen sekaisella\ntunteella hän lausui, puolittain itseksensä kuiskaten, puolittain\nhuonetoverilleen puhuen, seuraavat Raamatun sanat: \"Viinet kalisevat --\nkeihäät ja kilvet kiiltävät -- kuuluu päällikköjen ääni ja huutojen\nhälinä!\"\n\nIvanhoe puolestaan oli niinkuin samassa ylevässä Raamatun paikassa\nmainittu orhi, joka on suuttunut toimettomuudesta ja hehkuu tulisesta\nhalusta päästä mukaan taisteluun, jonka melun se kuulee. \"Jospa edes\",\nvirkkoi ritari, \"jaksaisin kömpiä tuon ikkunan viereen, jotta näkisin,\nmiten uljas leikki alkaa käydä. -- Olisipa minulla edes jousi, jolla\nvoisin yhdenkään nuolen lennättää, tai sotatappara, jolla voisin yhden\nainoan kerran iskeä ja auttaa vapauttajiamme! Mutta turha toivo --\nturha toivo -- olen aseeton ja voimaton!\"\n\n\"Älkää kiusatko itseänne, jalo ritari\", vastasi Rebekka, \"melu on äkkiä\nvaiennut -- kenties he eivät rupeakaan taistelemaan.\"\n\n\"Vähän sinä tämmöisiä asioita ymmärrät\", virkkoi ritari maltittomasti.\n\"Tämä hiljaisuus todistaa vain, että kaikki miehet ovat paikoillaan\nmuurilla ja odottavat joka hetki rynnäkköä. Se, mitä äsken kuulimme,\noli vain ukkosilman kaukaista jyrähtelyä, mutta pian se riehahtaa\ntäyteen raivoonsa -- Ah, kunpa vain pääsisin tuonne ikkunan ääreen!\"\n\n\"Sitä yrittäen te vain pahentaisitte haavaanne, jalo ritari\", vastasi\nhoitaja. Mutta nähtyänsä hänen tuskallisen levottomuutensa tyttö lisäsi\nlujalla äänellä: \"Minä menen itse ikkunan ääreen ja kerron teille\nkaikki, mitä ulkona tapahtuu.\"\n\n\"Ei suinkaan -- sitä et saa tehdä!\" huusi Ivanhoe; \"jokainen ikkuna,\njokainen aukko tulee pian ampujien maalitauluksi; jokin nuoli voi\nsattua...\"\n\n\"Olkoon se tervetullut!\" sanoi Rebekka hiljaa astuessaan lujin askelin\npari kolme porrasta ylös, jotka veivät puheenalaiselle ikkunalle.\n\n\"Rebekka, -- Rebekka kulta!\" huusi Ivanhoe. \"Ei tämä ole tyttöjen\nleikkiä, -- haava tai kuolokin voisi tulla osaksesi, ja silloin olisin\nonneton elämäni loppuun saakka, koska itse olisin siihen syypää. Suojaa\nitseäsi ainakin tuolla vanhalla kilvellä ja näytä itsestäsi niin vähän\nkuin mahdollista.\"\n\nErinomaisen säntillisesti Rebekka noudatti Ivanhoen neuvoja ja asetti\nison vanhan kilven pystyyn ikkunaa vasten. Sen takaa hän saattoi\njokseenkin hyvässä turvassa katsella, mitä linnan ulkopuolella tehtiin,\nja kertoa Ivanhoelle, mitä rynnäkköhankkeita piirittäjillä oli\ntekeillä. Ikkuna, josta hän tähysteli ulos, olikin soveliaimpia\npaikkoja katselijalle; se oli näet päärakennuksen kulmauksessa, joten\nRebekka ei vain nähnyt linnan muurien ympäristöä, vaan saattoi myös\npitää silmällä ulkovarustusta, johon aiottu rynnäkkö epäilemättä\nensiksi oli kohdistuva. Tämä ulkovarustus, joka ei ollut erin korkea\neikä vahva, suojeli sitä takaporttia, josta Front-de-Boeuf vähää ennen\noli päästänyt Cedrikin ulos. Vallihauta kulki sen ja päälinnan välitse,\nniin että, jos se joutui vihollisen valtaan, oli helppo poistaa sen yli\nvievä lautaporras ja siten erottaa menetetty turvapaikka vielä\nvalloittamattomasta. Ulkovarustuksessa oli rynnäkköportti vastapäätä\nlinnan porttia, ja koko varustuksen ympäri kulki vielä vahva\nhakuli-aitaus. Tähän paikkaan asetettujen soturien paljous osoitti,\netteivät piiritetyt uskoneet sen voivat kestää kovempaa rynnäkköä.\nSamaten oli myös piirittäjiä suuri joukko kokoontunut tämän\nulkovarustuksen kohdalle, mistä ilmeni, että hekin pitivät tätä paikkaa\nhelppona valloittaa.\n\nNämä seikat Rebekka kiireesti ilmoitti Ivanhoelle, lisäten vielä:\n\"Metsän reuna näkyy olevan täynnä jousimiehiä, vaikka vain harvat ovat\nuskaltaneet ulos sen pimeästä peitosta.\"\n\n\"Minkälainen lippu heillä on?\" kysyi Ivanhoe.\n\n\"En minä voi nähdä mitään lippua\", vastasi Rebekka.\n\n\"Sepä on kummallinen uusi tapa\", mutisi ritari; \"rynnätäänkö tämmöistä\nlinnaa vastaan ilman liehuvaa lippua tai viiriä! -- Voitko nähdä,\nminkälaiset miehet heitä johtavat?\"\n\n\"Päälliköltä näyttää mustassa rautapuvussa oleva ritari\", sanoi\njuutalaistyttö; \"hän yksin on puettuna päästä jalkoihin täysiin\nvarusteisiin ja komentaa kaikkia ympärillä seisovia.\"\n\n\"Mikä vaakuna hänen kilvessään on?\" kysyi taas Ivanhoe.\n\n\"Jokin rautakangen tapainen sekä munalukko maalattuna sinisellä värillä\nkilven mustalle pohjalle.\"\n\n\"Siniseksi maalattu jalkarauta ja kahlelukko?\" arveli Ivanhoe. \"En\ntiedä, kenen vaakuna se lienee; sen vain tiedän, että se sopisi nyt\nminulle. Voitko nähdä siinä mitään tunnuslausetta?\"\n\n\"Tuskin erotan vaakunaakaan näin kaukaa\", vastasi Rebekka. \"Mutta kun\npäivänpaiste sattuu kilpeen, niin näen nuo mainitsemani kuvat.\"\n\n\"Eikö näy toisiakin päälliköitä?\" huusi maltiton kysyjä.\n\n\"En tästä paikasta voi nähdä ainoatakaan häntä etevämpää\", sanoi\nRebekka; \"mutta epäilemättä ahdistetaan linnan toistakin kulmaa. Juuri\nnyt he ryntäävät eteenpäin! -- Herra, Siionin Jumala, suojele meitä! --\nMikä peloittava näky! -- Eturivissä ryntääjät kantavat hirmuisen suuria\nkilpiä tai laudoista tehtyjä katoksia päänsä peitteenä. Muut seuraavat\njäljestä, jouset vireessä. -- He kohottavat jousensa!-- Herra,\nMooseksen Jumala, anna näille luomillesi olennoille anteeksi!\"\n\nHänen kertomuksensa keskeytyi tähän. Sillä nyt kajahti kimakka\ntorven toitotus rynnäkkömerkkinä; muurin toiselta puolen kuului\nnormannilaistorvien torahdus ja vaskirumpujen kolea kumahdus vastaten\nuhkaavasti vihollisen sotasoitantoon. Molemminpuolinen kiljunta\nkoroitti yhä vielä tuota peloittavaa pauhua. Ryntääjät huusivat: \"Pyhä\nYrjänä iloisen Englannin avuksi!\" Normannilaiset vastasivat siihen:\n\"_En avant, De Bracy! -- Beau seant! Beau seant! -- Front-de Boeuf à la\nrescousse_!\" [Eteenpäin, De Bracy! -- Front-de-B. avuksi!] kaiuttaen\npäällikköjensä tunnussanoja.\n\nPelkällä huudolla ei linnaa kuitenkaan valloitettu; piirittäjien\nhurjaan rynnäkköön vastasi luja vastarinta linnaväen puolelta.\nJousimiehet, jotka metsässä eläen olivat oppineet sangen taitaviksi\nampujiksi, laskivat nuolensa niin tarkkaan, ettei yksikään paikka,\nmissä jonkun linnalaisen ruumiista näkyi pieninkään vilahdus, pysynyt\nturvattuna. Tämä nuolituisku tappoi heti pari kolme linnanväestä ja\nhaavoitti useampia. Ja yhä edelleenkin kesti tätä tuiskua; nuolet\nlensivät taajasti ja terävästi kuten rakeet, mutta sittenkin jokainen\nerityiseen maaliinsa tähdättynä. Niitä lenteli kymmenittäin jokaista\nrintavarustuksen ampumareikää kohti, samaten myös jokaiseen ikkunaan,\nmissä soturin nähtiin tai arveltiin seisovan. Mutta luottaen vahvoihin\nhaarniskoihinsa sekä myös muurien suojaan seisoivat Front de-Boeufin ja\nhänen liittolaistensa miehet kuitenkin lujasti asemillaan ja\nvastasivatkin piirittäjien lakkaamattomaan, taajaan ampumiseen siten,\nettä sinkosivat varsi- ja käsijousillaan sekä lingoillansa nuolia sekä\nmuita heittoaseita heille vastaan. Ja kun ryntääjät eivät voineet\npysytellä yhtä hyvin suojattuina kuin linnan puolustajat, heitä\nkaatuikin monta vertaa enemmän. Nytpä ei kuulunutkaan enää muita ääniä\nkuin kummaltakin puolen lentävien nuolien sekä muiden heittoaseitten\nviuhinaa ilmassa; vain silloin, kun jommallekummalle riitapuolelle\nsattui suurempi vahinko, kohosi vastustajan joukosta riemuhuutoja.\n\n\"Pitääkö minun virua tässä niinkuin laiska munkki\", valitti Ivanhoe,\n\"sillä aikaa kuin muut taistelevat minun vapaudestani tai kuolemastani!\n-- Katso vielä kerran ulos ikkunasta, hyvä tyttö, mutta pidä varasi,\netteivät jousimiehet tuolta alhaalta huomaa sinua. -- Katso vielä\nkerran ja virka, eivätkö he käy jo väkirynnäkköön.\"\n\nRebekan rohkeutta olivat äänettömät rukoukset lomahetkinä vahvistaneet,\nja kärsivällisesti hän kävi jälleen ikkunan ääreen varoen kuitenkin,\nettei häntä alhaalta voitaisi huomata.\n\n\"Mitä nyt näet sieltä, Rebekka?\" kysäisi haavoittunut ritari\nkärsimättömästi.\n\n\"En näe muuta kuin nuolia, mutta niitä tuleekin niin tiheään, että\nsilmiäni huikaisee, enkä voi selvään erottaa jousimiehiä, jotka niitä\nlennättävät.\"\n\n\"Tätä ei voi iankaikkisesti kestää\", sanoi Ivanhoe; \"jolleivät he käy\nväkirynnäkköön, ei tuosta nuolituiskusta ole vähintäkään apua kivisiä\nmuureja vastaan. Katso, Rebekka-kulta, missä tuo kahlelukkoritari on ja\nmitä hän toimittaa. Sillä semmoinen väki, mimmoinen sillä päällikkö.\"\n\n\"Häntä en nyt näe\", virkkoi Rebekka.\n\n\"Se kurja pelkuri!\" huudahti Ivanhoe. \"Väistyykö hän peräsimestä nyt,\nkun myrsky on tuimimmillaan?\"\n\n\"Ei hän väisty! Ei hän väisty!\" sanoi Rebekka; \"nyt näen taasen hänet.\nHän sekä parvi hänen miehiänsä ovat aivan ulkovarustuksen hakulin\nedessä. -- He murtavat kirveillään hakulia maahan. -- Ritarin musta\nkypäränsulka liehuu kahakan yläpuolella kuin taistelutanterella\nruumiitten yllä liitelevä korppi. -- Nyt he ovat saaneet aukon hakuliin\n-- he ryntäävät sisään -- heidät syöstään takaisin! -- Front-de-Boeuf\non linnanväen etupäässä; minä erotan hänen jättiläisvartalonsa, joka\nkohoaa väentungoksen yli. -- He ryntäävät uudestaan aukon kautta sisään\n-- siinä taistellaan käsi kättä, mies miestä vastaan. -- Herra Jaakobin\nJumala! Aivan kuin kaksi koskea syöksyisi vastakkain -- ikäänkuin kaksi\nvaltamerta, kumpikin eri tuulen ajamana, törmäisi yhteen!\"\n\nHän käänsi pois päänsä jaksamatta enää katsella niin kauheaa näkyä.\n\n\"Katso taas ulos, Rebekka\", sanoi Ivanhoe, joka luuli hänen pelosta\nväistyvän akkunasta, \"nuolituisku on epäilemättä nyt melkein lakannut,\nkoska he ovat jo käsikahakassa. -- Katso vielä kerta, nyt se ei voi\nolla enää sinulle varsin vaarallista.\"\n\nRebekka katsahti uudelleen ja huusi melkein samassa: \"Pyhät lain\nprofeetat! Front-de-Boeuf ja Musta ritari taistelevat nyt keskenään\nmuurin aukiossa, ja heidän seuralaisensa säestävät taistelua suurin\nhuudoin. -- Herra Jumala, iske sinä itsekin väkevällä käsivarrellasi\nsorrettujen vankien puolesta!\" -- Nyt hän kovasti parahti: \"Hän kaatui!\n-- Hän kaatui!\"\n\n\"Kuka kaatui?\" huusi Ivanhoe; \"pyhän, kalliin Neitsyt Maarian nimeen --\nvirka, kumpi heistä kaatui?\"\n\n\"Musta ritari\", vastasi Rebekka heikolla äänellä. Mutta samassa hän\ntaas iloisella kiireellä huusi: \"Mutta ei -- eipä sittenkään! Kiitos\nolkoon Sebaotin, sotajoukkojen Jumalan! -- Hän on pystyssä jälleen ja\ntappelee, kuin olisi hänen käsivarressaan kahdenkymmenen miehen voima.\n-- Hänen miekkansa katkesi -- hän tempaisee kirveen erään miehensä\nkädestä -- hän ahdistelee Front-de-Boeufiä lakkaamattomilla iskuilla --\njättiläinen kallistuu ja horjuu, niinkuin tammi puunhakkaajan iskujen\nalla -- hän kaatuu -- hän kaatui jo!\"\n\n\"Front-de-Boeufkö?\" huusi Ivanhoe.\n\n\"Juuri hän!\" vastasi tyttö. \"Hänen miehensä rientävät avuksi ylpeän\ntemppeliherran johtamina. -- Heidän yhdistyneet voimansa pysähdyttävät\nsankarin. -- He vetävät Front-de-Boeufin turvaan muurin sisäpuolelle.\"\n\n\"Ryntääjät ovat siis valloittaneet etuvarustuksen?\" kysyi Ivanhoe.\n\n\"Niin ovat -- niin ovat!\" huusi Rebekka -- \"ja he ahdistavat tuimasti\nulkomuurilla seisovia linnalaisia. Toiset asettavat tikapuita muuria\nvastaan, toiset yrittävät toveriensa olkapäitä pitkin kavuta muurille.\n-- Heidän päälleen syöstään kiviä, pölkkyjä ja kantoja; haavoitettujen\nsijaan, jotka kannetaan syrjemmäksi, virtaa yhä vereksiä miehiä\nkahakkaan. Herra Jumalani! Sinäkö loit ihmiset oman kuvasi mukaan, että\nheidät veljiensä käden kautta raadeltaisiin näin hirveästi!\"\n\n\"Älä niin ajattele\", virkkoi Ivanhoe, \"ei nyt ole semmoisiin ajatuksiin\naikaa. -- Kumpi puoli peräytyy? -- Kumpi ryntää eteenpäin?\"\n\n\"Tikapuut on syösty alas muurilta\", vastasi Rebekka väristen;\n\"sotamiehet vääntelehtivät niiden alla kuin jaloin tallatut käärmeet.\n-- Linnanväki on voitolla.\"\n\n\"Pyhä Yrjänä, auta meitä miekallasi!\" huusi ritari; \"peräytyvätkö\nkurjat talonpojat?\"\n\n\"Eivät!\" huusi Rebekka. \"He taistelevat niinkuin miehet ainakin. --\nMusta ritari lähenee porttia, iso kirves kädessä -- kuuluuhan hänen\niskujensa pauke tännekin asti taistelun melskeen läpi. -- Kiviä ja\npölkkyjä vieritetään uljaan sankarin pään menoksi -- mutta hän ei huoli\nniistä enempää kuin ohdakkeen höytyvistä tai höyhenistä.\"\n\n\"St. Jean d'Acre!\" huudahti Ivanhoe iloisesti nousten istualleen; \"enpä\nolisi luullut Englannissa olevan useampia kuin yhden ainoan semmoisen\nmiehen!\"\n\n\"Portti horjahtaa\", jatkoi Rebekka; \"se rytisee -- se lentää säpäleiksi\nhänen iskujensa alla -- he ryntäävät sisään -- ulkovarustus on heidän\nkäsissään. -- Voi, Herra Jumalani! -- He syöksevät puolustajat alas\nmuurilta -- he viskaavat heidät kaivantoon. -- Voi ihmiskurjat, jos\ntodella olette ihmisiä, niin säästäkää kumminkin ne, jotka eivät enää\nvoi tehdä vastarintaa!\"\n\n\"Mutta silta -- ulkovarustuksen ja linnan välillä oleva nostosilta --\nonko sekin tärkeä paikka valloitettu?\" huusi Ivanhoe.\n\n\"Ei ole\", vastasi Rebekka, \"temppeliherra on hävittänyt lautaportaan,\njota myöten hän muutamien harvojen kanssa pääsi pakoon -- nuo huudot ja\nparahdukset tuolta ilmoittavat jäljellejääneitten kohtalon. -- Voi,\nvoi! Näenpä nyt, että voitto on vielä hirmuisempi kuin taistelu!\"\n\n\"Mitä he nyt tekevät, tyttö?\" kysyi taas Ivanhoe; \"katso ulos jälleen\n-- ei nyt ole aikaa ummistaa silmiänsä verenvuodatuksen pelosta.\"\n\n\"Nyt on taistelu täksi hetkeksi loppunut\", vastasi Rebekka. \"Meidän\nystävämme odottavat lisäväkeä. Ja valloittamastansa ulkovarustuksesta\non heillä niin hyvä suoja, että linnanväki ainoastaan silloin tällöin\nlennättää sinne muutaman nuolen pikemminkin tehdäksensä kiusaa kuin\nvahinkoa.\"\n\n\"Eiväthän toki\", sanoi Wilfred, \"meidän ystävämme jättäne kesken näin\nurhoollisesti ja onnellisesti aloitettua yritystä. Eivät suinkaan! Minä\nluotan lujasti tuohon kelpo ritariin, jonka kirves iski säpäleiksi\nportin tammipalkit ja rautasaranat. -- Kummapa kuitenkin\", hän mutisi\nsitten itseksensä, \"voiko maailmassa olla kahta miestä, jotka pystyvät\ntuommoisiin hurjantöihin! -- Kahlelukko ja jalkarauta mustalla pohjalla\n-- mitä se tarkoittanee? -- Etkö näe mitään muuta, Rebekka, josta\nMustan ritarin voisi tuntea?\"\n\n\"En näe\", vastasi juutalaistyttö. \"Kaikki muu hänessä on mustaa kuin\nkorpin siipi. En voi erottaa hänessä mitään muuta tunnusmerkkiä. --\nMutta nähtyäni kerran hänen voimansa taistelussa luulisin vast'edes\ntuntevani hänet tuhannenkin soturin joukosta. Hän rientää kahakkaan\naivan kuin pitopöytään kutsuttuna. Ei siinä ole vain voimaa --\nnäyttääpä siltä kuin urhon koko henki ja sielu iskisi viholliseen joka\nkerta, kun hän sivaltaa. Jumala suokoon hänelle kaiken verenvuodatuksen\nanteeksi! -- On peloittava, mutta samalla jalo näky, kun yhden ainoan\nmiehen into ja voima voittaa kymmeniä.\"\n\n\"Rebekka\", virkkoi Ivanhoe, \"sanasi kuvaavat minulle sankarin. Varmaan\nhe nyt vain levähtävät virkistääksensä voimiaan ja kokoilevat\nsilta-aineksia päästäkseen kaivannon yli. -- Sellaisen miehen johtaessa\nrynnäkköä, kuin tuo ritari sinun sanoistasi päättäen tuntuu olevan, ei\nvoi olla puhetta kurjasta pelosta, ei kylmäverisestä nahjustelemisesta\neikä uljaan yrityksen keskenjättämisestä. Mitä vaikeampi ja\nvaarallisempi työ, sitä loistavampihan on myös voiton kunnia.\nMielelläni -- sen vannon sukuni kunnian kautta -- ja vannonpa sen\nihanan lemmittyni nimen kautta -- kärsisin vaikka kymmenvuotista\nvankeutta, jos vain yhden ainoankin päivän saisin olla osallisena\ntämmöisessä taistelussa tuon kelpo ritarin johdolla!\"\n\n\"Voi!\" lausui Rebekka jättäen paikkansa ikkunan ääressä ja läheten\nhaavoittuneen ritarin vuodetta, \"tämä malttamaton halu taisteluun --\ntämä tuska nykyisestä heikkoudestanne ja ponnistelunne sitä vastaan\nehkäisevät teidän parantumistanne. -- Kuinka voitte ajatellakaan\niskujen antamista muille ihmisille, ennenkuin oma haavanne edes on\nparantunut?\"\n\n\"Rebekka\", vastasi Ivanhoe, \"sinä et tiedä, kuinka mahdotonta on\nmiehen, joka on kasvatettu ritarin töihin, maata laiskana niinkuin\nmunkki tai nainen, sillä aikaa kuin hänen ympärillään urhot temmeltävät\nkunniakkaassa kamppauksessa. Sota on meille yhtä välttämättömän\ntarpeellinen kuin jokapäiväinen leipä -- kahakan pöly yhtä tarpeellinen\nkuin ilma keuhkoillemme! Me emme elä, me emme välitäkään elää, jollemme\nsaa elää voitollisina ja kuuluisina. -- Semmoiset, tyttö, ovat\nritarisäännöt, joita olemme vannoneet pitävämme pyhinä ja joille\nuhraamme kaikki, mikä meille elämässä on kallista!\"\n\n\"Voi!\" virkkoi ihana juutalaistyttö, \"mitä tämä on muuta, jalo ritari,\nkuin uhraamista turhan kunnianhimon pahalle hengelle ja pyrkimistä\ntulen kautta Moolokin luokse? Mitä jää teille palkkioksi kaikesta\nvuodatetusta verestä, kaikista kärsityistä vaivoista ja vastuksista,\nkaikista kyyneleistä, jotka teidän töittenne tähden ovat virranneet, --\nmitä jää siiloin, kun surma on murtanut väkevän urhon peitsen ja\nsaavuttanut hänen raisun sotaratsunsa?\"\n\n\"Mitäkö jääpi?\" huusi Ivanhoe. \"Kunnia, -- tyttö, -- ja maine! Ne\nkultaavat meidän hautamme ja antavat nimellemme ikuisen loisteen!\"\n\n\"Kunnia ja maine?\" jatkoi Rebekka. \"Voi! Tuoko ruostunut rautapaita,\njoka voitonmerkkinä riippuu sankarin pimeän, kalmalle löyhkäävän haudan\nyläpuolella -- tuoko puoleksi kulunut kirjoitus hautakivessä, jota\noppimaton munkki töintuskin osaa lukea tiedustelevalle vaeltajalle, --\nniissäkö on tarpeeksi palkkiota siitä, että olette masentaneet kaikki\nlempeät tunteet ja eläneet itse onnettomina kaiken aikanne, voidaksenne\ntehdä muitakin ihmisiä onnettomiksi? Vai onko runoniekan säkeissä niin\ntehoisa taika, että te mielettömästi annatte pois perherakkauden,\nhellän lemmen, rauhan ja onnen, tullaksenne päähenkilöiksi jossakin\nrunossa, jota kuljeksiva viisuseppä laulelee humalaisille talonpojille\niltaoluen ääressä?\"\n\n\"Herevardin sielun kautta!\" tuiskahti ritari kiivastuneena, \"etpä\ntiedäkään, tyttö, mitä puhut. Tahtoisithan sinä sammuttaa ritarisuuden\nkirkkaan loiston, joka yksin erottaa aatelismiehen halpasukuisesta ja\njalon ritarin maanmoukasta tai metsäläisestä. Sehän opettaa meitä\npitämään henkeämme paljoa, paljoa halvempana kuin kunniaa; sehän antaa\nmeille voimaa voittamaan kaikki tuskat, työt ja vaivat, niin ettemme\npelkää mitään muuta pahaa, paitsi häpeää. Sinä et ole kristitty,\nRebekka; sen tähden et tunnekaan sitä jaloa tunnetta, joka kohottaa\njalon neidon rintaa, kun hänen armaansa on suorittanut uljaan työn ja\nsillä pyhittänyt lempensä. Ritarisuus! -- sehän, tyttö, onkin puhtaan\nja jalon rakkauden synnyttäjä -- sehän on sorrettujen turva,\npoljettujen kohottaja, tyrannien vallan kukistaja. Jalosukuisuus ilman\nsitä olisi pelkkä tyhjä, mitätön nimi, ja vapaus saa parhaan suojansa\nritarin peitsestä ja miekasta.\"\n\n\"Olenpa kuitenkin\", lausui Rebekka, \"syntynyt kansasta, joka ennen\nmuinoin oli kuuluisa urhoudestaan, vaikka kansalaiseni eivät\nsilloinkaan, kun vielä kansana olivat, käyneet sotaa muuten kuin\nJumalan käskystä vihollisen ahdistaessa heidän maataan. Mutta\nsotatorven toitotus ei nyt enää herätä Juudan kansaa, ja Juudan\nhalveksitut lapset kärsivät vastustelematta vihollistensa sortoa.\nOikein olette puhunut, herra ritari, -- ennenkuin Jaakobin Jumala\nnostaa valitulle kansallensa toisen Gideonin tai toisen Makkabeuksen,\nei juutalaistytön sovi puhua taistelusta eikä sodasta.\"\n\nYlevämielisen neidon ääni soi tämän puheen lopussa surullisena ja\nilmaisi selvästi, miten kipeästi häneen koski tieto hänen kansansa\nhalvasta tilasta. Ja tämä tieto koski häneen kenties nyt sitä\nkipeämmin, kun hän oli näkevinänsä, että Ivanhoe piti häntä olentona,\njoka ei voinut sydämessään tuntea eikä siis sanoillakaan ilmoittaa\nmitään kunniakasta eikä jaloa vaikutelmaa.\n\n\"Vähänpä hän tätä sydäntä tuntee\", lausui tyttö hiljaa itsekseen, \"kun\nhän sen johdosta, että moitin nasarealaisten narrimaista ritarisuutta,\npäättää pelkurimaisuuden ja muiden halpojen tunteiden asustavan\nminussa. Tahtoisinhan, jos Jumala sen sallisi, mielelläni antaa\nsydänvereni jok'ainoan pisaran Juudan vankeuden lopettamiseksi! Ja\nmielelläni antaisin myös sydänvereni, jos sillä voisin lunastaa isäni\nsekä hänen hyväntekijänsä sortajan kahleista! Tämä ylpeä kristitty\nsaisi silloin nähdä, että Jumalan oman valitun kansan tytär uskaltaa\nkuolla yhtä urhoollisesti kuin röyhkein nasarealaisneito, joka\nkerskaten johtaa sukunsa jostakusta pikku herrasta näillä kolkoilla,\nkylmillä pohjanmailla.\"\n\nHän katsahti haavoittuneen ritarin vuoteelle.\n\n\"Hän on nukahtanut\", virkkoi tyttö; \"tauti ja mielenliikutukset ovat\nraukaisseet hänen voimansa; väsynyt ruumis vaipui uneen, niin pian kuin\ntuskat vähän helpottivat. Voi, onko rikosta, että nyt katselen häntä --\nonhan tämä kukaties viimeinen kerta! -- Vielä muutama hetki, niin\nnäissä kauneissa kasvoissa ei enää ilmene tuota uljasta, tulista\nhenkeä, joka ei nukkuessakaan ole aivan levossa! Pian kenties\nsieraimien elo on lakannut, suu on ammollaan, silmät ovat veripunaisina\n-- ja sitten halvinkin tämän kirotun linnan orjista saattaa jaloin\npolkea tuota jaloa, ylpeää ritaria, joka ei liikahda väistyäksensä\nkohotetun rautakoron tieltä! -- Ja isäni! -- voi, minun isäni! -- Kurja\non tyttäresi, joka nuorukaisen kultakiharien tähden unohtaa sinun\nharmaat hiuksesi! Kenties onkin koko tämä onnettomuus Jehovan vihan\nilmaisua luonnottomalle lapselle, joka enemmän ajattelee vieraan miehen\nkuin oman isänsä vankeutta? Lapsen, joka vieraan ja pakanan kauneutta\nkatsellen peräti unohtaa Juudan viheliäisyyden? Mutta minä tahdon\nsydämestäni riistää tämän hullutuksen, vaikka näin tehdessäni kaikki\nsydämeni juuretkin vuotaisivat verta!\"\n\nHän peitti kasvot huntuunsa ja poistui haavoittuneen ritarin vuoteen\nluota, istuen selin siihen. Täten hän koetti vahvistaa mieltänsä, -- ei\nainoastaan ulkoa uhkaavia vaaroja, vaan myös sielussansa riehuvia\nkapinallisia tunteitansa vastaan. -- -- --\n\nPiirittäjien ensimmäisen voiton jälkeen seurasi, niinkuin näimme, pieni\nlevähdysaika. He varustautuivat uuteen rynnäkköön, ja linnalaiset\npuolestaan vahvistivat suojeluskeinojansa. Tällä väliajalla\ntemppeliherra ja De Bracy pitivät keskenänsä neuvottelua linnan\nsalissa.\n\n\"Missä Front-de-Boeuf on?\" kysyi jälkimmäinen, joka linnan toisella\nkulmalla oli johtanut puolustusta. \"Miehet höpisivät, että hänet muka\non tapettu.\"\n\n\"Hengissä hän on\", vastasi temppeliherra kylmäkiskoisesti, \"hengissä on\nvielä. Mutta vaikka hänellä olisikin nimensä mukainen häränpää\nhartioillaan ja kymmenkertainen rautapelti sen suojana, niin tuo\nkirottu kirves olisi hänet kuitenkin kaatanut. Vielä muutamia tunteja,\nja sitten Front-de-Boeuf on mennyt esi-isiensä luokse -- ja vahva tuki\non kaatunut Juhana-prinssiltä.\"\n\n\"Ja saatanan valtakunta saanut kelpo lisän\", jatkoi De Bracy; \"niinpä\nkäy, kun pilkkaa pyhiä miehiä ja enkeleitä ja käskee heittää pyhimysten\nkuvia talonpoikalurjusten kalloihin.\"\n\n\"Jatka vain, hupsu parka\", sanoi temppeliherra. \"Sinun sokea uskosi ei\nmaksa enempää kuin Front-de-Boeufin uskottomuus. Ei kumpainenkaan\nteistä voi sanoa syytä, miksi hän uskoo tai on uskomatta.\"\n\n\"Suurkiitos, temppeliherra\", vastasi De Bracy, \"mutta olepa hyvä ja\nhillitse vähän puhettasi, kun se minua koskee. Parempi kristitty,\nJumalan äiti sen tietää, minä sentään olen kuin sinä ja koko sinun\njoukkiosi. Yleisestihän kansan keskuudessa käy huhu, että muka Siionin\ntemppelin pyhä ritarikunta elättää povellaan jos jonkunlaisia\nvääräuskoisia ja että myös ritari Brian de Bois-Guilbert kuuluu niiden\njoukkoon.\"\n\n\"Älä välitä sellaisista huhuista\", sanoi temppeliherra; \"meidän on nyt\nmietittävä, miten voisimme pelastaa tämän linnan. -- Miten ne riivatut\ntalonpojat taistelivat sinun kulmallasi?\"\n\n\"Niinkuin ilmielävät perkeleet\", vastasi De Bracy. \"Niitä vilisi koko\nmuurin edusta aivan kaivannolle asti, ja heidän etupäässään riehui\nluullakseni sama lurjus, joka kilpa-ammunnassa sai voiton, sillä tunsin\nhänet torvesta ja sen kantimesta. Kas tällaista seuraa Fitzurse-ukon\nhullusta viisaudesta, kun hän yllyttää noita hävyttömiä maamoukkia\nkapinaan meitä vastaan! Jolleivät varukseni olisi olleet näin vahvat,\nniin tuo riiviö olisi sen seitsemän kertaa ampunut minut maahan yhtä\nkylmäverisesti kuin lihavan sarvaan. Hänen kyynäränpituiset nuolensa\ntutkivat rautapukuni jokaista saumaa ja naksuttelivat kylkiluitani,\nikäänkuin nämä olisivat raudasta eivätkä tavallisen ihmisen aineksista.\nSurman suussa olisin jo ollut, jollen haarniskani alla pitäisi vielä\nespanjalaista rautaverkkoa.\"\n\n\"Mutta pidithän kuitenkin paikkasi?\" kysyi temppeliherra. \"Meiltä\nulkovarustus on mennyt menojaan.\"\n\n\"Sepä on vietävän ilkeä juttu\", virkkoi De Bracy. \"Sen turvissa nuo\nilkimykset voivat nyt ahdistaa linnaa aivan lähimatkalta, -- voivatpa,\njollemme hyvin tarkoin pidä vaaria, keksiä jonkin vahtimatta jääneen\ntorninkulman tai ikkunan, josta pujahtavat sisään. Meitä ei ole\ntarpeeksi monta, jotta voisimme varjella kaikkia paikkoja, ja miehet\nvalittavat, että kohta, kun he jossakin näyttäytyvät, heihin\nlennätetään yhtä monta nuolta kuin kirkonkylän pilkkatauluun\npyhä-aattona. Front-de-Boeuf sitä paitsi tekee loppujaan, niin ettei\nhänenkään vahvasta sonninpäästään ja sonnin kaltaisesta voimastaan ole\napua. Mitäs arvelet, ritari Brian, eikö olisi parasta, että\nselviytyisimme pulasta luovuttamalla vankimme, ja sillä tavoin\nsopisimme noiden lurjusten kanssa?\"\n\n\"Mitä?\" huudahti temppeliherra; \"ettäkö luovuttaisimme vankimme?\nSittenhän seisoisimme tässä kaikkien ihmisten nauruna ja pilkkana! Kas\nmepä uljaita urhoja, jotka yöllisellä hyökkäyksellä uskalsimme siepata\nvangiksi kourallisen turvattomia matkustajia, mutta emme kyenneet\npitämään puoliamme lujassa linnassa mieron kuljeksijoita ja sissejä\nvastaan, joiden päällikköinä ovat sikopaimenet, hovinarrit tai muut\nroistot! -- Häpeä sinulle siitä neuvosta, Mauri De Bracy! Ennen hautaan\nsekä ruumiini että häpeäni tämän linnan palavien raunioiden alle kuin\nsuostun niin alentavaan, häpeälliseen sovintoon!\"\n\n\"Lähtekäämme muureille sitten\", vastasi De Bracy huolettomasti; \"sitä\nmiestä ei ole missään nähty, ei turkkilaisten eikä temppeliherrojen\njoukossa, joka pitäisi henkeänsä vähemmässä arvossa kuin minä. Mutta\neipä luullakseni kuitenkaan liene häpeäksi, jos nyt toivoisin täällä\nnäkeväni muutamia kymmeniä kelpo miehiä omasta vapaajoukostani! -- Ah,\nte uljaat peitsimieheni -- kunpa tietäisitte, miten kovassa\nahdistuksessa päällikkönne tänä päivänä on, niin pianpa näkisin\nviirieni ja värieni liehuvan teidän peitsimetsänne yllä! --- Kauanko\nsitten nuo kurjimukset kestäisivätkään teidän rynnäkköänne!\"\n\n\"Toivo avuksi ketä ikänä tahdot\", virkkoi temppeliherra; \"pääasia vain\non, että me niillä sotureilla, jotka meillä on käytettävissämme, teemme\nniin lujaa vastarintaa kuin mahdollista. Ne ovat melkein kaikki\nFront-de-Boeufin miehiä, jotka ovat tuhansilla väkivallanteoilla ja\nsortotoimilla suututtaneet englantilaiskoiria.\" -- -- --\n\nKiihtyvän tulipalon merkkejä alkoi pian tuntua siinäkin kamarissa,\nmissä Ivanhoe makasi Rebekan hoitamana. Taistelun uudestaan syttynyt\npauhu ja melske oli herättänyt ritarin lyhyestä unesta, ja hänen\nhoitajansa oli, sairaan pyyntöä totellen, noussut jälleen katsomaan ja\nkertomaan väkirynnäkön menosta. Mutta sakeasti tupruava savu esti häntä\nnäkemästä paljon mitään; ja kun savupilvet alkoivat tunkeutua\nikkunastakin sisään ja sotamelskeen läpi kuului huutoja: \"Vettä! Tuokaa\nvettä!\" huomasivat he, että heitä uhkasi uusi vaara.\n\n\"Linna palaa\", sanoi Rebekka, \"linna palaa! -- Millä keinoin me\npelastumme?\"\n\n\"Pakene, hyvä Rebekka, ja pelasta oma henkesi\", sanoi Ivanhoe; \"minua\nei mikään voi pelastaa.\"\n\n\"En tahdo paeta\", vastasi Rebekka; \"yhdessä teidän kanssanne tahdon\npelastua tai kuolla. -- Mutta, suuri Jumala! entä isäni, isäni! -- Mikä\nhänen kohtalonsa on?\"\n\nSamassa ovi lensi auki ja kynnykselle ilmaantui temppeliherra --\nhirveännäköisenä, sillä kullattu haarniska oli täynnä vammoja sekä\nverta, ja kypäränsulka oli puoleksi pois hakattu, puoleksi tulessa\nkärventynyt. \"Minä löysin sinut!\" hän huudahti Rebekalle. \"Näet, että\npidän sanani ja tahdon sinun kanssasi jakaa niin hyvät kuin pahatkin.\n-- Yksi pelastuskeino sinulla vain on -- olen kymmenen vaaran läpi\nraivannut tieni tänne asti pelastaakseni sinut. Nyt pois täältä, seuraa\nminua paikalla!\"\n\n\"Yksinäni\", vastasi Rebekka, \"en tule kanssasi. Jos olet vaimon\nkantama, jos sinussa on hiventäkään ihmistuntoa, jollei sydämesi ole\nyhtä kova kuin rintarautasi, niin pelasta myös vanha isäni -- ja\npelasta tämä haavoittunut ritari!\"\n\n\"Ritarin\", lausui temppeliherra tavallisella kylmäkiskoisuudellaan,\n\"ritarin, Rebekka, tulee pelotta käydä kuolemaan, kohtasipa se miekan\ntai tulen muodossa; ja kukapa välittää siitä, milloin tai missä vanha\njuutalainen saa surmansa?\"\n\n\"Tyly soturi\", virkkoi Rebekka, \"siispä tahdon mieluummin tukehtua\ntähän tuleen kuin pelastua sinun avullasi!\"\n\n\"Sinulla ei olekaan valitsemisen varaa, Rebekka. -- Kerran sinä teit\naikeeni tyhjäksi, mutta kahdesti ei kukaan maallinen olento ole\nsemmoista tehnyt.\"\n\nNäin sanoen temppeliherra kaappasi pelästyneen neidon syliinsä ja\nkantoi hänet pois kamarista, huolimatta hänen kovista huudoistaan ja\nIvanhoen uhkauksista ja soimauksista. \"Temppelin koira -- sinä\nsäätykuntasi häpeätahra -- päästä neito irti! Petollinen Bois-Guilbert,\nIvanhoe sinua käskee! -- Minä vuodatan sydänveresi, sinä ilkiö!\"\n\n\"Enpä olisikaan sinua löytänyt, Ivanhoe\", sanoi Musta ritari, joka\nsamassa astui sisään, \"ellet olisi pitänyt noin kovaa ääntä.\"\n\n\"Jos olet kunnon ritari\", huusi Ivanhoe, \"niin älä huoli minusta, vaan\nriennä tuon ryöstäjän jälkeen -- pelasta neito Rowena -- ja jalo\nCedrik!\"\n\n\"Jokainen vuorostaan\", vastasi ritari, \"mutta sinä olet ensimmäinen.\"\n\nJa siepaten Ivanhoen käsivarsilleen hän kantoi hänet pois yhtä kepeästi\nkuin temppeliherra Rebekan, riensi pikku portille ja laski siellä\ntaakkansa kahden jousimiehen hoivaan. Sitten hän palasi jälleen linnaan\npelastamaan muitakin vankeja.\n\nYksi torneista oli jo täydessä tulessa; liekit leimahtelivat hurjasti\nikkunoista ja ampumarei'istä. Linnan muissa osissa esti seinien paksuus\nja holvien vahvuus kuitenkin vielä tulta sen pahemmin leviämästä.\nNäissä osissa raivosi ihmisviha yhtä julmasti kuin hirvittävä\nluonnonvoima äskenmainitussa tornissa. Voittajat ajoivat linnalaisia\ntakaa huoneesta toiseen ja sammuttivat näiden vereen kostonhimon, joka\nheidän sydämessänsä oli niin kauan palanut. Useimmat Front-de-Boeufin\nmiehistä pitivät puoliaan viimeiseen asti -- harvat anoivat armoa --\nyhdellekään ei armoa annettu. Ilma kaikui aseitten kalskeesta ja\nkaatuvien valituksista; lattiat olivat liukkaat kuolemantuskassa\nvääntelehtivien kurjien miesten verestä.\n\nTämän sekamelskan keskeltä Cedrik riensi etsimään Rowenaa, ja\nuskollinen Gurth seurasi hänen kantapäillään, torjuen isäntäänsä\nkohdistettuja iskuja. Saksilainen kerkesi onnellisesti kasvattinsa\nluokse juuri kun tämä oli heittänyt viimeisenkin pelastuksen toivon ja\nodotti kuolemaa, puristellen tuskissaan ristiinnaulitun kuvaa rintaansa\nvastaan. Cedrik käski Gurthin saattaa hänet ulkovarustukseen, jonne\nmennessä ei nyt enää ollut pelkoa vihollisista. Tämän jälkeen\nuskollinen Cedrik riensi hakemaan ystäväänsä Athelstania, ollen\nvalmis syöksymään itse vaikka mihin vaaraan, kunhan vain saisi\nsaksilaiskuninkaitten viimeisen miespuolisen vesan pelastetuksi. Mutta\nennenkuin Cedrik kerkesikään siihen vanhaan saliin asti, jossa heitä\nmolempia oli pidetty vankina, oli siellä Wamban sukkela pää jo keksinyt\nvapautuskeinon hänelle itselleen sekä vankeuskumppanilleen.\n\nKun kiihtyvä melske ilmaisi taistelun olevan tuimimmillaan, rupesi näet\nWamba huutamaan kohti kurkkuansa: \"Pyhä Yrjänä ja lohikäärme! -- Kelpo\nYrjänä auttaa iloista Englantia! -- Linna on meidän!\" Ja antaakseen\nhuudoilleen vielä peloittavampaa pontta hän kilisteli toisiansa vastaan\nparia kolmea lattialle virumaan jätettyä ruostunutta rautapaitaa.\n\nEteiskamarissa seisova vartija, joka muutenkin jo oli levottomalla\nmielellä, säikähtyi Wamban huudosta ja riensi ilmoittamaan\ntemppeliherralle, että viholliset olivat jo vallanneet tuon vanhan\nsalin. Oven hän kiireissään jätti auki, niin että vangit pääsivät\nesteettä eteiseen ja siitä ulos linnanpihalle, missä vielä taisteltiin\nviimeistä taistelua. Siellä istui ankara temppeliherra ratsunsa\nselässä, ympärillään useimmat linnalaiset, joista muutamilla oli\nhevoset, toisilla ei. He olivat kokoontuneet tämän kuuluisan päällikön\nympärille suojellaksensa viimeistä ulospääsypaikkaa, joka heille vielä\noli tarjona. Nostosilta oli jo laskettu, mutta pääsy oli suljettu,\nsillä sille taholle sijoitetut jousimiehet, jotka siihen asti olivat\nvain kaukaa ampuen kiusanneet linnalaisia, olivat nyt, kohta kun\nnäkivät tornin ilmitulessa ja sillan lasketuksi, rynnänneet portin\nsuulle estääksensä vihollisen pakoa ja korjataksensa itselleen\nsaalista, ennenkuin linna palaisi kokonaan tuhaksi. Ja niistäkin\nryntääjistä, jotka olivat pikku portin kautta päässeet sisään, saapui\nnyt parvi toiselta haaralta linnanpihalle, käyden hurjasti puolustajain\nviimeisten lähteitten kimppuun. Nämä joutuivat siten ahdinkoon kahdelta\npuolelta yhtä aikaa.\n\nMutta pelastuksestaan epätoivoisina ja masentumattoman päällikkönsä\nesimerkistä kiihtyen nämä miehet taistelivat mitä suurimmalla\nurhoudella ja vimmalla. Useamman kuin yhden kerran heidän onnistui\ntorjua päältään vihollisensa, joiden miesluku oli paljon suurempi,\nmutta aseistus huonompi. Rebekka oli asetettu keskelle linnalaisten\njoukkoa, eräs temppeliherran saraseenilaisista orjista piteli häntä\nedessään hevosen selässä, ja tuimimmankin kahakan kestäessä\nBois-Guilbert piti tarkkaa vaaria, ettei häneen mikään koskisi. Useaan\nkertaan hän riensi Rebekan luokse ja suojeli tyttöä kolmikulmaisella\nrautakilvellään, välittämättä yhtään omasta turvallisuudestaan. Välistä\nhän kajahdutti sotahuutonsa, rynnäten eteenpäin, iski maahan rohkeimman\nkimppuunsa karkaajista ja palasi sitten taas Rebekan rinnalle. -- -- --\n\n\nBois-Guilbert pääsi pakoon vieden Rebekan mukanaan. Kun tämä myöhemmin\ntemppeliherrain päämajassa hylkää Bois-Guilbertin lemmentarjoukset,\nyhtyy ylpeä temppeliritari esimiestensä syytökseen, että Rebekka on\nnoitakeinoilla saattanut hänet tällaisen hurman valtaan. Kuitenkin hän\nneuvoo Rebekkaa pyytämään jotakin ritaria taistelemaan hänen\npuolestaan, so. vetoamaan Jumalan tuomioon. Taas Ivanhoe saapuu\nottelemaan temppeliritaria vastaan, mutta tämä kuoleekin omien\ntraagillisten tunteidensa uhrina. Rebekka vapautetaan. Cedrik sopii\npoikansa kanssa, vietetään Rowenan ja Ivanhoen häät, ja niin on\npäättynyt tämä unohtumaton tarina haaveillun keskiajan ja ritariuden\nsatuhohtoisilta päiviltä.\n\n                                           Suomentanut _Suonio_.\n\n\n\n\nBYRON.\n\n\nByronissa tapaamme uudelleen sen yhteiskunnallisen oppositiohengen, joka\noli \"järvikoulun\" runoilijain nuoruuden leimana, mutta jota ei ole\nWalter Scottissa. Tähän Byron kuitenkin jo varhain yhdistää\naikaisemmasta kauhuromantiikasta ja Scottin runoelmista saamansa\nmielikuvan traagillisesti rikollisesta voimahenkilöstä, jonka\nelämässä on jokin mysteerio, sisällyttää häneen vielä serneläistä\ntunteellisuutta, ja jalostaen hänet oman runoilijaolemuksensa ahjossa\nluo hänestä oman persoonallisen uhmansa ja traagillisuutensa\nromanttisen kuvan, ns. byronilaisen sankarin, joka aikakautensa\nkapinahengen edustajana, rinnassa sammumaton maailmantuska, ryntää\nPrometheuksena kohtaloa vastaan. Lisäämällä tähän syvän laulullisuuden\nlahjan, satiirisen kyvyn ja kyynillisyyden, terävän älyn hemmoitellun\nylimyksellisyyden ja oikullisen, teatterimaisuuteen taipuvan herkän\nluonteen, saamme jonkinlaisen kuvan tästä suuresta, kasvojensa\nkauneudelta Apolloon verratusta runoilijasta. -- George Gordon, lordi\nByron syntyi Lontoossa 1788 kevytmielisyydestään tunnetun kapteeni John\nByronin (k. 1791) avioliitosta skotlantilaisen Catherine Gordonin\nkanssa; isänsä edellisestä avioliitosta Byronilla oli sisarpuoli\nAugusta, sittemmin mrs Leigh, johon hän oli koko elämänsä ajan hyvin\nkiintynyt. Harkitsematon kasvatus, köyhyys, jonkin verran\nepämuodostunut jalka, ja taipumus liikalihavuuteen vaikuttivat\nepäedullisesti Byronin luonteen kehitykseen. Vietettyään lapsuutensa\nAbberdeenissä ja perittyään lordin arvon 1798, hän kävi koulunsa\nHarrow'ssa ja tuli 1805 Cambridgeen, opiskellen täällä kolmisen vuotta\nja kunnostautuen kaikissa niissä urheilulajeissa, mm. uinnissa ja\nnyrkkeilyssä, joissa jalkavika ei ollut esteenä. 1806 hän painatti\nensimmäisen runokokoelmansa _Hajanaisia paloja_ (Fugitive Pieces),\njossa jo ilmenee hänen taipumuksensa esiintyä suurempana syntisenä kuin\nolikaan, ja jonka hänen opettajansa esti pääsemästä julkisuuteen.\nYlimyksellistä asenteilua sisältää seuraavan, 1807 ilmestyneen\nkokoelman nimi _Joutilaina hetkinä_ (Hours of Idleness), johon muutamia\nedellisen teoksen runoja sisältyy, ja josta _Edinburgh Review_ antoi\nmoittivan lausunnon. Seurauksena oli Popen _Dunciadin_ mukaan sepitetty\nraivoisa satiiri sen ajan kirjailijoita vastaan nimeltä _Englantilaisia\nrunoilijoita ja skotlantilaisia arvostelijoita_ (English Bards and\nScotch Reviewers_, 1809). Tämän jälkeen hän teki ylimyksen kasvatukseen\nkuuluvan matkan Eurooppaan, suunnaten sen Napoleonin sotien vuoksi\nVälimeren maihin, ja aiheuttaen paljon ei aina tosia historioita,\njoiden mukaan hän silloisten ylimysten tavoin teki parhaansa\nosoittaakseen aateluuttaan huonolla elämällä ja hurjilla seikkailuilla.\nPalattuaan Lontooseen hän julkaisi 1812 matkoilla ollessaan\nkirjoittamansa kaksi ensimmäistä laulua _Ritari Haroldin\ntoivioretkestä_ (Childe Harold's Pilgrimage), ja huomasi \"herätessään\neräänä aamuna olevansa kuuluisa\". Byron teki Ritari Haroldista\noppositiohenkensä, teeskennellyn, muodikkaan, kalpean spleeninsä, oman\nrunoilijapersoonallisuutensa edustajan, joka poltettuaan sillat\ntakaansa pessimistisesti ja eleegisesti miettii elämää, hautoo\nsalamyhkäistä menneisyyttänsä, ja vakavasti, surumielisesti, lausuu\najatuksia sortoa ja vääryyttä vastaan. Tähän sankarikuvaan hän sitten\nyhdistää jo olemassa olevan kauhuromantiikan tumman, traagillisen\nkeskushenkilön, joka ei ole Scottinkaan runoelmissa tuntematon, ja niin\nsyntyvät _Giaour_ ja _Abydoksen morsian_ (The Bride of Abydos_,\nmolemmat 1813), _Merirosvo_ (The Corsair) ja _Lara_ (molemmat 1814),\n_Korintin piiritys_ (The Siege of Corinth), _Parisina_ ja _Chillonin\nvanki_ (The Prisoner of Chillon, kaikki 1816), _Mazeppa_ (1818), ja\n_Saari_ (The Island, 1823), runoelmat, joiden kalpea, salaperäinen,\ntraagillinen sankari, otsalla tummat kiharat, silmissä maailmantuska,\naiheutti seuraavina vuosikymmeninä paljon levottomuutta Euroopassa,\naina Venäjää myöten, ja jonka tenho ei ole vieläkään sammunut.\nHuomattuaan valloittaneensa sankarillaan maailman ja varsinkin naiset,\nByron itsekin ilmeili ja asenteili hänen tyyliinsä, hymyillen\nmyrkyllisesti koko ihmiskunnalle. Mentyään 1815 naimisiin Anne Isabella\nMilbanken kanssa, joka oli puritaanihenkinen, porvarillisesti\nsievätapainen, aikakautensa siveellisin pieni nainen, kokonaan\nsopimaton Byronille, joka tosin oli gentlemanni, mutta silti silloisten\nylimysten tapaan jonkin verran boheemi, tavoiltaan ja luonteeltaan\navioliittoon sopimaton, Byron joutui elämänsä ratkaisevan onnettomuuden\nuhriksi. Tammikuussa 1816 lady Byron poistui ed. joulukuussa syntyneen\ntyttärensä, Adan, kanssa miehensä luota kieltäytyen enää palaamasta,\nByronin toivoessa sovintoa; eron syistä pääsi liikkeelle kaikenlaisia\nhuhuja, ja samat piirit, jotka olivat häntä äsken jumaloineet,\nrupesivat häntä nyt tekopyhästi hylkimään; Byron poistui isänmaastaan\nainaiseksi huhtik. 25 p. 1816. Vietettyään kesän Sveitsissä, toisen\nmaanpakolaisen, Shelleyn, seurassa, rakkaussuhteessa tämän puolison\nperheeseen kuuluvan Jane Clairmontin kanssa (tytär Allegra), hän\nasettui syksyllä 1816 Venetsiaan, jälleen päästäen liikkeelle joukon\nliioiteltujakin juttuja muka huonosta elämästään, joka suureksi osaksi\nkului ahkeraan työhön. 1818 hän joutui kreivitär Teresa Guicciolin ja\nhänen miehensä ystävyyteen, asuen heidän kanssaan Ravennassa 1819-20.\nPisassa hän asui 1821-22, muuttaen sen jälkeen Genuaan. Viimemainittuna\nvuonna Shelley hukkui ja Byron oli toimeenpanemassa hänen\npolttohautaustaan. Hänen tuotantonsa on näinä maanpakolaisuusvuosina\nsuurenmoista sekä laadulta että laajuudelta; jos hän olisi elänyt\nniinkuin maanmiehiään ärsyttääkseen sanoi, ei tällainen työmäärä olisi\nollut mahdollinen. Ennen mainittujen lisäksi ilmestyivät: _Hebrealaisia\nsäveliä_ (Hebrew Melodies, 1815); _Ritari Haroldin_ kolmas ja neljäs\nlaulu (1816 ja 1818); Faust-aiheen järkyttävä toisinto _Manfred_\n(1817); _Beppo_ 1818; _Don Juan_ (kaksi ensimmäistä laulua 1819, kolme\nseuraavaa 1821); _Marino Faliero_ (1820); _Molemmat Foscarit_ (The Two\nFoscari), _Sardanapalus. Kain, Taivas ja maa_ (Heaven and Earth), ja\n_Tuomionäky_ (The Vision of Judgement), kaikki viisi kirjoitettuja\n1821:n kuluessa; _Werner_ ja _Muodoton muutettu_ (The Deformed\nTransformed), molemmat kirjoitettuja seuraavana vuonna. Elämänsä\nlyhyenä loppukautena Byron sepitti _Don Juanin_ jäljelläolevat osat, 11\nlaulua. Maanpaossa syntyneistä tuotteista ilmenee elämänkohtaloiden\naiheuttama uusi piirre, viiltävä kyynillisyys, samalla kuin hän pyrkii\nkäsittelemään yhä syvempiä aiheita aina Faustia ja Kainia koskeviin\nmysteerioihin saakka. -- Kreivitär Guicciolin kautta hän joutui\nitalialaisten itsenäisyystaistelijain piiriin. Näiden aatteet, jotka\nolivat sopusoinnussa hänen oman kapinanhenkensä kanssa, saivat Byronin\nkiinnostumaan Euroopan suurpolitiikkaan ja Kreikan vapaussotaan, josta\ntuli hänen aatteellisen olemuksensa uusi kiihotin. Myytyään sukutilansa\nNewstead Abbeyn hän oli ollut jo useita vuosia rikas mies, joka\nnyttemmin sai ja otti vastaan -- aikaisemmin hän ei sitä tehnyt --\nteoksistaan huomattavat palkkiot; asettaen omaisuutensa Kreikan\nvapaustaistelun käytettäväksi hän antautui nyt tähän asiaan koko\nsielustaan. Ehtimättä kuitenkaan saada paljoa aikaan, hän kuoli\nkuumeeseen huhtik. 19 p. 1824 Missolonghissa. Hänen viimeiset sanansa\nolivat: \"Nyt menen lepoon.\" Sydän haudattiin Kreikkaan, runmis, jota\nSt. Paul ja Westminster Abbey kieltäytyivät ottamasta suojaansa,\nNewsteadin lähellä olevaan Hucknall-Torkardin kirkkoon, muisto ja maine\nvapauden ja runouden kuolemattomaan kirjaan. Byronin runous on\nitsekeskeisen yksilön rynnäkköä kaikkea sovinnaisuutta, ahtaan\nyhteiskunnan ja poroporvarillisuuden ennakkoluuloja vastaan: se on\nvoimakkain ilmaus siitä kapinanhengestä, jota yhä kiihkeämmin ruvettiin\ntuntemaan 1814:n jälkeen vallalle päässyttä valonarkaa taantumusta\nvastaan. Ihmiskunnan syvimmän, ikuisesti oikean ja kauniin pyrkimyksen\ntulkkina ja johtajana, joka sähköisti koko aikakautensa, runoilijana,\njonka säkeissä on yhäkin sammumaton, sykähdyttävä voima, Byronilla on\noikeus kuolemattomuuteen.\n\n\n\nRITARI HAROLDIN TOIVIORETKI.\n\n\n    VI.\n\n        Ritari Harold mielin apein, haikein\n        nyt karttoi juominkeja ystäväin;\n        nous kyynelkin, kun oli tuska vaikein,\n        mut ylpeys sen pyyhki hyydyttäin.\n        Hän yksin kulki, unta näki näin\n        vain kaukomaista alla kuuman taivaan,\n        ja katse tähys ulapoita päin;\n        huveihin kyllästyin hän halas vaivaan\n    ja vaaraan vaihteen vuoks ja päätti nousta laivaan.\n\n    XII.\n\n        Nous tuuli purjeisiin niin vienoin palkein\n        kuin riemuksensa rannoilt' isänmaan\n        pois kantain häntä; vuoret seinin valkein\n        pian häipyivät jo vaahtoon kuohuvaan:\n        kenties hän katuikin jo eroaan,\n        mut katse tyyni oli, mykkä huuli,\n        ei ilmaissut hän mietteitänsä, vaan\n        vait seisten muitten vaikerrusta kuuli,\n    kun voihkeet äänekkäät vei tunnotonna tuuli.\n\n    XIII.\n\n        Mut päivän painuessa mereen asti\n        hän tarttui harppuunsa, jot' ilokseen\n        hän soitti, tosin taitamattomasti,\n        kun vieras sattunut ei lähelleen:\n        nyt ehtoohämyn verhotessa veen\n        hän lauloi hyvästit, kun viimain myötä\n        kiis pursi nopsa lumisiipineen;\n        kun maat' ei näkynyt, vaan vaahtovyötä,\n    niin yli myrskyn, veen hän lauloi: \"Hyvää yötä\".\n\n\n\nHYVÄÄ YÖTÄ!\n\n\n    Hyvästi, rannat himmenneet!\n    hyvästi, synnyinmaa!\n    Yötuuli huokaa, hyrskyy veet\n    Ja kesken vaahtovyötä\n    taas terve, rotkot, erämaat!\n    Maa isäin -- hyvää yötä!\n\n\n\nYKSINÄISYYS JA MERI.\n\n\n    177.\n\n        Oi jospa erämaassa elää saisin\n        yks ainut kirkas henki seurassain;\n        en ketään vihais, häntä rakastaisin\n        pois koko ihmiskunnan unohtain.\n        Te elementit -- joiden pauhu ain\n        mua nostaa, ylentää -- nyt pyydän teitä:\n        olento moinen suokaa mulle vain!\n        Vai onko väärin kuvitella heitä?\n    Monesti eivät nuo kai kohdannekaan meitä.\n\n    178.\n\n        Oi metsäin polutonten lumousta,\n        oi tenhovoimaa rannan aution!\n        Miss' aalloin viihtävin soi meri musta,\n        on siellä seura tunkeilematon.\n        En viero ihmistä, mut rakkain on\n        tää suuri luonto, jonka helmaan palaan\n        unohtain itseni ja kohtalon;\n        ja yhtyin kaikkisuuteen tunnen, halaan,\n    mit' en voi ilmaista, en jättää aivan salaan.\n\n    179.\n\n        Siis vyöry, meri tumma, syvä, aava!\n        Tuhannet laivat syliis myrsky kaas,\n        poluille ihmisen jää tuhka, laava,\n        mut ihmisvimma sammuu rantamaas,\n        sun hävitykses vesill' alkaa taas;\n        ja hänestä, ken valtias on mailla,\n        jää varjo korkeintaan, kun pauhinaas\n        hän hukkuu jäljettömiin kuplan lailla\n    ja hautaa, kelloja ja arkkulautaa vailla.\n\n    180.\n\n        Ei käy hän polkujas, ei riistää saata\n        sun kenttiäs; pois torjut hänet, ken\n        hävittää inhass' innossansa maata,\n        ja halveksuin näät, valtameri, sen;\n        sylistäs pilviin paiskaat ihmisen\n        pois aalloill' ärjyvillä hänet kantain\n        luo jumaltensa, joihin turvaten\n        hän kenties pääsee lahteen tyynten rantain;\n    takaisin hänet lyöt maan reunaan jäädä antain.\n\n    181.\n\n        Nuo sotalaivat, joitten jyske lakoon\n        lyö vankat kaupungit ja linnakkeet,\n        maat velloo, kansat, valtiaat lyö pakoon,\n        nuo meren hirmut, joita huuhtoo veet,\n        ja joitten luojat niist' on kerskuneet\n        vaeltain lailla valtameren herran --\n        ne kuohuus sulavat kuin hiutaleet,\n        leluinas painavat ne saman verran\n    kuin laivat Armadan tai Trafalgarin kerran.\n\n    182.\n\n        Nous rannoillesi valtakunnat, mutta\n        miss' on nyt Kreikka, Rooma, Kartago?\n        Sun aaltos turvas niitten vapautta,\n        mut tyrannit ne huuhdelleet on jo\n        ja orjain, villikansain aallokko.\n        Nyt niitten paikalla näät raunioita,\n        mut muuttumaton sull' on kohtalo,\n        ei aika otsaas uurra, valtaas voita:\n    kuin aikaan luomisen niin nostat aallokoita.\n\n    183.\n\n        Kuvastin ylväs, jonka rajusäissä\n        nään Kaikkivallan, -- iankaikkinen\n        on matkas paahteessa ja navan jäissä\n        tyvennä, läikkyin, kuohuin, myrskyten!\n        Yöntumma, vapaa, kuva Ikuisen\n        ja istuin Näkymättömän! -- Et malta\n        ees pohjaas nähdä -- koti hirmujen\n        mudastas siinneitten! -- Kun kaikkialta\n    ties ohjaat, ääretön, sun voima on ja valta!\n\n    184.\n\n        Rakastin sua, valtameri, aina!\n        Jo poikasena keinuin povellas\n        kuin kuplas kisaillen! Kun riehakkaina\n        mua tyrskys kantoivat, niin silloin, kas,\n        sain riemunhetken! Kiihtyiss' ulappas\n        suloisen pelon tunsin vettes päällä,\n        näät turvass' olinhan sun lapsenas,\n        ja luotin sinuun rajullakin säällä\n    vain käsin tarttuen sun harjaas -- kuin nyt täällä.\n\n    185.\n\n        Työ tehty on, taas laatkoon laulu tälleen,\n        paetkoon kaikuna se kalmistoon;\n        tää näkysarja katketa saa jälleen;\n        yölampun soihtu kirkas sammukoon!\n        Mut jääköön minkä kirjoittanut oon.\n        Sen arvokkaamman soisin olleen kyllä,\n        mut toinen oon kuin ennen -- unteloon\n        näyt vaihtuu lepatukseen silmäin yllä,\n    ja hehku himmennyt on hengen säteilyllä.\n\n    186.\n\n        Hyvästi! sana, jonka olla pitää,\n        jok' ollut on! Ja sointu kaipuun, jää\n        hyvästi! Mietteeni jos teissä itää,\n        jos pyhiinvaeltajan elämää\n        ja muistoa te voitte säilyttää,\n        ei turhat seurassanne olleet turut,\n        ei sandaalit, ja kamparaakku tää.\n        Hyvästi! _Hänen_ huolekseen jää surut,\n    jos niit' on -- _teille_ jää taas opetuksen murut!\n\n                      Suomentanut _Yrjö Jylhä._\n\n\n\nSÄKEITÄ SÄVELILLE.\n\n\n    Sulotarten kauneus mikään\n        ei lumoa niinkuin sun!\n    Kuin vetten musiikki ikään\n        sinun äänes hurmaa mun.\n    Väliin soittelo ilmain takaa\n        meren valloittaa; se makaa\n    kuin unen läpi päilyin,\n        ja tuulen henki häilyin\n    kuun satuja kuljettaapi\n        yli suuren syvyyden,\n    jok' ääneti kohoaapi\n        ja laskee kuunnellen.\n    Niin sunkin hurmas vie mun\n        rannoille tyynen riemun,\n    miss' aukee maailma toinen,\n        ulappa kuutamoinen.\n\n\n\nHYVÄSTI.\n\n\n    Hyvästi, jos ikuisiksi\n        ajoiksi, niin hyvästi!\n    Jollet anteeks antais, miksi\n        silti en sua siunaisi?\n\n    Eessäs jos ois rintan' avoin,\n        jolla pääs on levännyt\n    uinahtaissas lapsen tavoin,\n        kuin et nukkua voi nyt,\n\n    ja jos sinne nähdä saisit,\n        miss' on sielun pohja sees,\n    varmaankin jo tunnustaisit\n        tylysti sen torjunees.\n\n    Vaikka vikani on suuri,\n        miksi kuolinhaavan sain\n    iskusta sen käden juuri,\n        jonka hyväilyjä hain?\n\n\n\n\nMYRSKY.\n\n\n    49.\n\n    Taas laski päivä aavall' ulapalla,\n    ja hämy kattoi pohjattomat veet\n    kuin naamio tai huntu, jonka alla\n    on piirteet synkät, vihaan syttyneet.\n    Yö verhos huurullansa uhkaavalla\n    noin kasvot kalvaat, meren pauanteet.\n    Kakstoista päivää seuras Pelko heitä,\n    nyt Kuolema jo vainos nääntyneitä.\n\n    51.\n\n    Noin puoli yhdeksältä väki syöksi\n    pois puomit, kanahäkit syöveriin,\n    ja kaiken muunkin, josta turva yöksi\n    ja pelastuksen toivo saataisiin.\n    Vain tähdet tuikkivat, kun viime työksi\n    myös täydet venheet veteen laskettiin:\n    näät laiva kallistui, nous pohja esiin,\n    ja keula edellä se vaipui vesiin.\n\n    52.\n\n    Nous villi huuto taivaan pieltä päin --\n    vain rohkeimmilta suuhun juuttui kieli,\n    syöks yli laidan jotkut älähtäin\n    kuin hautaan ennalta ois tehnyt mieli.\n    Kaikk' ahmi kita vetten ärjyväin,\n    ja aallot alus pyörteeseensä nieli,\n    kuin haavoittunut ennen kuolemaa\n    viel' aikoo voittajansa kuristaa.\n\n    53.\n\n    Syöks ilmaan huuto, jonka raivokkuus\n    soi yli myrskyn, valtameren jylyn\n    kuin ääni ukkosen; mut hiljaisuus\n    taas syntyi, soi vain kohu tuulen tylyn\n    ja pauhu tyrskyn; silloin tällöin huus\n    vain joku miehistöstä haaksihylyn,\n    ja kuului tukehtuvaa vaikerrusta\n    kun jälleen uimarin vei meri musta...\n\n    70.\n\n    Nous neljäs aamu, tyyni, aurinkoinen,\n    kuin lapsi uinui meri hymysuin,\n    ja viides oli yhtä tuskalloinen,\n    sinersi taivas yhä kirkastuin.\n    Yks airo vain! Oi ett' ois ollut toinen!\n    Mut nälkä yltyi vain, ja ennenkuin\n    taas yli kirkkaan meren laski ilta,\n    söi hurja joukko koiran Juanilta.\n\n    71.\n\n    Kun koitti kuudes päivä, syötiin vuota,\n    ja Juan, joka ennen epäröi\n    kun isävainaan koiraks muisti tuota,\n    kuin korppikotka ruokaa ikävöi\n    ja ottain minkä eilen työnsi luota\n    nyt toisen etukäpälistä söi.\n    Pedrillo osansa sai siitä hänkin\n    ja ahminut ois vieruskäpälänkin.\n\n    72.\n\n    Nous aamu seitsemäs -- ei saatu tuulta.\n    Mut päivä korvensi ja kipunoi,\n    kuin ruumiit tippui miehet tuhtopuulta;\n    vain tuulta toivottiin, mut turhaan, voi!\n    Ei viini, vesi kostuttanut huulta,\n    ei ollut ruokaa -- katseen villin loi\n    mies mieheen! lausuttu ei sanaa, mutta\n    nuo silmät muistuttivat ihmissutta.\n\n    73.\n\n    Ja viimein jostain jotain kuiskattiin,\n    ja yltyen se suusta suuhun kulki,\n    nous käheäksi mutinaks ja niin\n    toi epätoivon julman äänen julki;\n    jok' ainut yhtyi oitis naapuriin\n    ja lausui mitä sydämeensä sulki:\n    nyt arpa ratkaiskoon ken kuolla sais,\n    muut nälkäkuolemasta pelastais.\n\n    75.\n\n    Niin arvat jaettiin; kuin iäisyys\n    se hetki oli kuolon rajamailla,\n    se nälän vei, mi äsken lihaa pyys\n    Prometheuksen korppikotkan lailla;\n    mut itse luonnon välttämättömyys\n    heit' ajoi siihen erotusta vailla;\n    niin arpaa lyötiin yhteispäätöksin --\n    se lankes holhoojalle Juanin...\n\n    79.\n\n    Don Juan ruokaa hylki onnekseen:\n    näät jotka halukkaimmin atrioivat,\n    pian piehtaroivat hullunelkeineen;\n    voi taivas, mitkä herjaukset soivat!\n    Kuin riivaamina itse perkeleen\n    he haljetakseen suolavettä joivat\n    kiroillen, karjuin, ulvoin vaahtosuin,\n    hyeenannauruun viimein tukehtuin...\n\n    85.\n\n    Niin sade virtas, avun tuoden vasta\n    kun väki löysi palan palttinaa;\n    kuin sienentapaisesta astiasta\n    siit' esiin saattoi vettä pusertaa;\n    ja vaikka vesi ojankaivajasta\n    on kehnoa jos oluttuopin saa,\n    niin heistä tuntui ettei pitkään ikään\n    niin suloist' ollut heille juoma mikään.\n\n    86.\n\n    Niin huulin rakkulaisin, polttavin\n    kuin nektaria imivät he vettä,\n    jäi kielet mustat kuumiin kitoihin\n    kuin rikkaan miehen, joka pyysi, että\n    tois kerjäläinen pätsiin helvetin\n    ees pisarankin hälle kastemettä --\n    jos totta on se, helpotuksen suo\n    monelle kristitylle usko tuo...\n\n    96.\n\n    Taas hämärissä puhalteli tuuli,\n    ja venhe liikkui, tähdet loistivat.\n    Jo moni houri, tyhjää näki, kuuli:\n    he heikot olivat ja raukeat.\n    Maan kaukaa näkevänsä joku luuli\n    kun usvamuurit näki harmajat,\n    yks hyrskyt kuuli rantakallioista,\n    jysähdys tykin säpsähdytti toista.\n\n    97.\n\n    Kun koitti koi ja tuuli oli poissa,\n    huus tähystäjä näkevänsä maan:\n    jos maa ei siellä siinnä aamunkoissa,\n    ei maata nähdä saa hän milloinkaan!\n    Ja silmiänsä hieroi toiset, joissa\n    taas toivo heräs; totta tosiaan\n    päin poukamaa ja rantaa venhe sousi,\n    maa silminnähden aallokosta nousi!\n\n    101.\n\n    Niin ajamana virran, vihurin\n    sous venhe puoleen toivottujen rantain\n    kuin synkkä aavelaiva Karonin,\n    vain neljä elollista enää kantain\n    ja kolme ruumista; ei aaltoihin\n    he niitä heittää jaksaneet, siks antain\n    hain kahden nälkää nähdä tarpeekseen\n    ja vettä piestä heidän kasvoilleen.\n\n    102.\n\n    Niin heitä hiudutti ja jäyti helle\n    ja vilu, nälkä, jano armoton,\n    ett' oma äiti tiennyt ei ois, kelle\n    luurangoista hän hengen suonut on;\n    toi kurjan lopun miltei jokaiselle\n    yön pakkanen ja paahde auringon,\n    mut suurin osa nääntyi siihen, että\n    Pedrillon paineeksi joi suolavettä.\n\n    108.\n\n    Hän huohotti ja hiekkaan kynnet kaivain\n    niin vastaan haras, ettei mukanaan\n    veis häntä hyökyaalto hautaan laivain\n    takaisin rannikolta painuissaan.\n    Hän siinä lepäs jälkeen julmain vaivain\n    suull' onkalon ja rannall' oudon maan,\n    sen verran tajuissansa, että keksi\n    pelastuneensa edes toistaiseksi.\n\n    109.\n\n    Hän horjuin nous, mut jaksamatta seistä\n    taas vaipui vertyneille polvilleen,\n    ja veikoistansa rantaan päätyneistä\n    hän seuraa tähys partailt' aavan veen,\n    mut ruumiina vain yhden löysi heistä,\n    kaks päivää sitten nälkään nääntyneen:\n    mies nälkään menehtyi ja tuskiin kuumiin,\n    maa outo, autio nyt kätkee ruumiin.\n\n    110.\n\n    Mut katse sumentui, hän maahan vaipui:\n    maa keinui hiekkalainein, kallioin\n    eestakaisin ja tajunnasta haipui:\n    niin herpos mies, ja kastepisaroin\n    ylitse airon toinen käsi taipui;\n    kuin lilja kuihtunut hän nuokkui noin,\n    tuo hoikka, valju hahmo, vasten maata\n    -- savesta kauniimpaa ei luoda saata.\n\n\n\nTÄNÄ PÄIVÄNÄ TÄYTÄN KOLMEKYMMENTÄKUUSI VUOTTA.\n\n\n    Jo tyynny sydämeni pois,\n    muut niellyt on jo musta maa!\n    Mut vaikk' en rakastettu ois,\n              voin rakastaa!\n\n    Oon kellastunut lehtipuu:\n    syystuuli lemmen kukat vei:\n    jäi jälkeen ruoste, madonsuu.\n              mut muuta ei.\n\n    Tää liekki rintaa polttava\n    kuin tulivuori meress' on:\n    ei syty soihdut rannoilla\n              tään rovion.\n\n    Niin toivo, murhe, vavistus\n    ja kivun huuma rinnastain\n    pois haihtuu, niin myös rakkaus --\n              jää kahleet vain.\n\n    Mut turhat _tääll'_ on mietteet nää --\n    miss' urhon hetki lyö,\n    miss' yllä paarein väräjää\n              jo sädevyö.\n\n    Mä peitset, liput, kentän nään --\n    jo laukee Kreikan ies!\n    Näin vapaa ollut kilvellään\n              ei Spartan mies.\n\n    Havahdu! (Kreikka ei -- se nous!)\n    Havahdu, muista kantajaas,\n    jost' elonneste suoniis sous --\n              käy kotiin taas!\n\n    Pois intohimot -- olet kai\n    sä mies! Siis sulle yhtä on,\n    saat kauneuden vihan tai\n              saat suosion.\n\n    Jos nuoruuttas jäät kaipaamaan,\n    miks elää? Etees katse luo,\n    näät kunniakkaan kuolon maan --\n              pois henkes suo!\n\n    Siis etsi hauta soturin --\n    löys etsimättä monet tään:\n    valitse paikka mieluisin,\n             jää lepäämään.\n\n    (Missolonghi, tammik. 22. p. 1824.)\n\nMolemmat suomentanut _Yrjö Jylhä_,\n\n\n\n\nPERCY BYSSHE SHELLEY.\n\n\nByronin rinnalla, hänen nuorempana aikalaisenaan ja aateveljenään,\nkohoaa näkyviin toinen Englannin romantiikan suurnimi, Percy Bysshe\nShelley (1792-1822), yhteiskunnallinen ja aatteellinen radikaali,\nvapauden ihanteiden ja ylimaallisen kauneuden eteerinen laulaja.\nYlimysnuorukaisena hän sai kasvatuksensa Etonissa ja Oxfordissa, josta\nerotettiin 1811 ateismin välttämättömyyttä todistelevan lentokirjasensa\nvuoksi (_The Necessity of Atheism_), joutuen erimielisyyteen isänsäkin\nkanssa. Samana vuonna, 19:n vanhana, hän meni naimisiin 16-vuotiaan\nkoulutytön Harriet Westbrookin kanssa, tuottaen tällä teolla\nonnettomuuksia sekä tytölle että itselleen. Seuraavat kolme vuotta\nShelley oleskeli Irlannissa, Walesissa ja järvialueella, koettaen\nkirjoittaa ja toimia radikaalien mielipiteidensä hyväksi ja sommitellen\nnäytelmärunoelman _Kuningatar Mab_ (Queen Mab, 1813). Seuraavana\nkeväänä Harriet jätti hänet, joutuen sen jälkeen onnettomille teille ja\nhukuttaen itsensä 1816. Tällä välin Shelley oli rakastunut Mary\nGodwiniin, radikaalin filosofin William Godwinin tyttäreen, ollut hänen\nkanssaan Ranskassa 1814, kirjoittanut ensimmäisen huomattavan\nrunoelmansa _Alastor, eli yksinäisyyden henki, ja muita runoja_ (-- or\nthe Spirit of Solitude, and other Poems, 1816), ja viettänyt kesäkauden\nviimemainittuna vuonna Sveitsissä, lordi Byronin ja Jane Clairmontin\nseurassa. Hänen runoilijakykynsä ja -tuotantonsa kohoaa nyt korkealle\nasteelle, kuten _Hymni sisälliselle kauneudelle_ (Hymn to Intellectual\nBeauty, julkaistu 1817) hyvin osoittaa; Tammikuussa 1818 hän julkaisi\nsuuren vapausrunoelmansa _Islamin kapina_ (The Revolt of Islam,\nalkuperäinen nimi Laon ja Cythna), joka todistaa hänen nyt kohonneen\nsielullisen, meren sinessä välkkyvän autereisen kauneuden tulkinnassa\nilmavampaan herkkyyteen kuin tuskin ainoakaan edeltäjänsä, samalla kuin\nyhteiskunnallisen ja yksilöllisen vapauden vaatimus pysyy syvimpänä\nsilmämääränä, ulkoisen asun ollessa hioutunutta, ylhäistä, vapaata\narkiseksi tekevästä helppotajuisuudesta. Saman vuoden maaliskuussa\nShelley lähti Englannista ainiaaksi, asuen sen jälkeen Italiassa, mm.\nVenetsiassa, Byronin seurassa, jolloin syntyi runoelma _Julian ja\nMaddalo_ (julkaistu 1824), sisältäen alkulauseessaan kuvauksen\n\"Julianista\" eli Byronista. Runoelma _Rosalind ja Helen sekä muita\nrunoja_ (-- R. and H. with other Poems) valmistui myös näihin aikoihin\nja julkaistiin 1819. Aatedraama _Vapautettu Prometheus_ (Prometheus\nUnbound) ilmestyi 1820. Oleskelu Roomassa antoi aiheen järkyttävään\nmurhenäytelmään _Cencit_ (The Cenci, 1819). 1820 Shelley asettui\nPisaan, jonne myös Byron muutti seuraavana vuonna. Tähän aikaan\nkuuluvat mm. runot _Epipsychidion_ ja _Adonais_ (elegia Keatsin\nkuoleman johdosta, 1821), ja lyyrillinen draama _Hellas_ (1822).\nHeinäkuun 8 p. 1822 Shelley ja eräs hänen ystävänsä lähtivät\nAriel-purrellaan Livornosta Lericiin, jossa he silloin asuivat. Nousi\nmyrsky. Muutaman päivän kuluttua ruumiit ajautuivat maihin. Shelleyllä\noli toisessa taskussa Aiskhyloksen, toisessa Keatsin nidos,\nviimemainittu avonaisena kuin olisi hän juuri lukenut sitä. Hänen\ntuhkansa haudattiin Rooman protestanttien hautausmaahan; hautakiveen\nkirjoitettiin: _Cor cordium_ -- \"Sydänten sydän\", ja Shakespearen\nsäkeet Myrskystä: \"Ei mitään, joka katoaa, vaan jonka meri muuttaa\nrikkaudeksi ja kauneudeksi.\" -- Aikansa vapaudenhengen tulkkina, joka\ntosin eläessään saavutti sangen vähän kuuluisuutta ja kuoli\nhuomaamattomana, Shelley on lähinnä verrattavissa Byroniin. Hänen\naatteellisuutensa samoin kuin runoutensa yleensäkin on kuitenkin\nfilosofisempaa, ylähäisissä taivosissa liikkuvaa, ei helppotajuista ja\nhelposti omistettavaa kuten Byronin. Se on syntynyt romanttisen\nkapinasielun kannanottona ja tunnustuksena, muodon isinä Spenser,\nMilton ja Coleridge, aiheiden ja värityksen antajana muinainen\nHellas, ennen muita Aiskhylos. Hänen puhtaassa, tinkimättömässä\naatteellisuudessaan, omituisen kuulakkaassa, maan yläpuolelle\nkohonneessa autereisessa runoudessaan, katseensa sinessä ja\nruumiillisen olemuksensa hienoudessa on suuren kauneuden näkyväksi\ntulemusta, joka hänen kuoltuaan todettiin yhä laajemmissa,\ninnostuneemmissa piireissä ja vuosisadankin jälkeen herättää palvontaa\nja kaipausta.\n\n\n\nOODI LÄNSITUULELLE.\n\n\n    1.\n\n    Oi länsituuli, syksyn henkäys tuima,\n    jonk' eestä lentää lehdet kuollehet\n    kuin pakenevat haamut, parvi huima,\n\n    kellervät, tummat, taudinpunaiset\n    ja kalvenneet, vaan joka talteen kannat\n    ja talven peittoon saatat siemenet,\n\n    miss' ohi kylmäin niiden piillä annat\n    siks kunnes haudoissaan ne elon saa,\n    kun sinertävät kevättaivaan rannat.\n\n    kun suven soitto maassa humajaa\n    ja multa tuoksuu, kuuluu kuiskailua\n    ja kasvun toivo tienoot kirkastaa, --\n\n    sa, jonka teill' on käsky lakastua,\n    tuhooja, tallettaja, kuule mua!\n\n    2.\n\n    Sa, joka taivaan kuohutat ja ajat\n    sen hyrskyyn pilvet tielles harhailleet,\n    syysvaaleet, irralliset vaeltajat,\n\n    salaman enteet, sateen airueet,\n    jotk' yli suuren sinen aaltoilevat\n    kuin hiukset jätin päästä hulmunneet, --\n\n    tuoll' ulapallas rannat tummenevat\n    ja alkumerkit myrskyn ankaran\n    sen suortuvissa hiljaa suhisevat!\n\n    Sa surulaulu ajan katoovan,\n    jonk' yli haudan holvittaa tää yö\n    sen kattain pimentoon ja usvahan, --\n\n    ah, pian on puhkeeva sen tiivis työ,\n    kun sade, salama ja rakeet lyö!\n\n    3.\n\n    Sa, joka unelmista herätit\n    sinisen Välimeren kirkkaat veet\n    ja rikki puhalsit sen kristallit\n\n    suvisen Bajaen suussa kareilleet,\n    pois pyyhit kuvat palatsin ja linnan,\n    vuossatain päivät veessä päilyneet\n\n    ja kukkineet ja sammaltuneet rinnan, --\n    näyt liian kauniit saada sanoihin!\n    Sa, joka murrat valtameren pinnan,\n\n    sa, joka nostat vuoriks Atlantin,\n    niin että laaksot syvään lymyää\n    ja puut ja lehvät pohjalietteenkin\n\n    sun ääntäs pelästyen säpsähtää\n    ja kauhun jäykkään kangistukseen jää!\n\n    4.\n\n    Jos öisin kuollut lehti saatossas\n    tai pilvi, jota kiidätät sä pois,\n    tai vaahtopää, sun kuohuun nostamas\n\n    ja innoittamas, vaikk' en vapaa ois\n    kuin oot sa, yli kaiken kahleeton --\n    tai jos vain lapsuustanhuvilta vois\n\n    kohota kanssas taivaslentohon\n    kuin silloin, kun ei silmä epäillyt\n    sen täyttymystä -- niin ei kaipion\n\n    ja kiihkon tuli polttais näin mua nyt!\n    Vie aallon, lehden, pilven tietä minut!\n    Elämä on mun veriin viiltänyt\n\n    ja maa niin ylvään mielen kahlehtinut,\n    jok' omaks kaltaisekseen tunsi sinut!\n\n    5.\n\n    Tee minut lyyrakses kuin metsän puut!\n    Jos putoovatkin lehteni, ma soin,\n    ja kohisten kuin kanteleesi muut\n\n    ma syvän syksyäänen antaa voin,\n    surujen kaunistaman. Ole sa\n    mun oma myrskyhenken', ohjatoin!\n\n    Vie aatosteni sirut, hajoita\n    ja kylvä ne kuin kuolleet lehdetkin\n    elämän alkajiksi tuhkasta!\n\n    Ja mitä lauloin säkein hehkuvin,\n    jotk' yhä huulillani värisevät,\n    sen kanna kipunat maan äärihin\n\n    ja niille ennusta, jotk' epäilevät:\n    jos talvi saapuu, eikö pian oo kevät!\n\n\n\nLEIVOSELLE.\n\n\n    Terve, raikas henki --\n        lintu et sä lie,\n    joll' on taivaasenki\n        laulun kirkas tie,\n    jok' innossa ja ilossa sua ylös vie!\n\n    Sinne siipes ohjaa,\n        sinne kimpoot sa\n    kohti sinen pohjaa\n        niinkuin kipuna\n    ja yhä yltyy laulu ylivuotava.\n\n    Missä hehkuu tultaan\n        lasku auringon\n    valain pilvet kultaan,\n        lentos hilpee on,\n    sa oot kuin irti päässyt ilo ruumiiton.\n\n    Äänes sointuun jaloon\n        sulaa hattarat.\n    Niinkuin päivän valoon\n        tähdet hukkuvat,\n    niin sua en nää, kun raikuu tahtis riemuisat\n\n    kimmeltäin ja viiltäin\n        sädekimppuin lailla,\n    joita taivas kiiltäin\n        välkyttää yön mailla --\n    ne päivin tunnetaan vain silmän kuvaa vailla.\n\n    Soittos linkoutuu\n        halki ilman, maan,\n    niinkuin öinen kuu\n        pilvipiilostaan\n    saa sädemeren yli taivaan tulvimaan.\n\n    Mikä taikas suur' on?\n        Onko kaltaistas?\n    Ei virta sadekuuron\n        kirkas, kuulakas\n    niin helmeile kuin lauluntuoreet pisaras.\n\n    Runoilija vapaa\n        aatelennossaan,\n    jonka hymnit tapaa\n        runottoman maan,\n    mut liikuttaa sen toivollaan ja kaihollaan;\n\n    linnan neiti hienoin\n        lemmen vankina,\n    joka kielin vienoin\n        soittaa tornissa\n    ja kutoo ikävänsä siipiin kultia;\n\n    kiiltomato palain\n        kastehunnussaan,\n    korsiin, kukkiin valain\n        herkkää loistettaan\n    mut muille näyttämättä taikalamppuaan;\n\n    ruusu verhottuna\n        oksiin lehteviin,\n    joist' ei lämmin puna\n        näy, vaan tuoksuu niin,\n    ett' ahneet varkain-juojat vaipuu tainnoksiin;\n\n    sade, jolla kevät\n        huuhtoo nurmikon,\n    kukat värisevät,\n        mitä vehmast' on\n    ja raikast' ikään, sa oot saavuttamaton.\n\n    Viinin vilpoisen,\n        lemmen autuaan\n    ylistystä en\n        kuullut milloinkaan\n    niin janoovaa, niin jumalaista hurmassaan.\n\n    Itse riemusoitto\n        tai häähymni ois\n    vain kuin kajo loitto --\n        palavammin sois\n    sun laulus, joka voittajaks sun laakerois.\n\n    Minkä lähteen juomaa\n        säveliis sä joit?\n    Mink' aaltoin, tuulten tuomaa\n        tuo autuus, johon voit\n    muun unhoittaa, kun taivaan-kieltäs tarinoit?\n\n    Ilomieles avoin\n        ei voi uupua,\n    sua ei toisten tavoin\n        murhe varjosta\n    ja lempes ei oo sydänvaivan saartama.\n\n    Valvot taikka et,\n        varmaan kuolonkin\n    näät sä syvyydet\n        silmin selvemmin\n    kuin me, vai mistä saat tuon äänes kristallin?\n\n    Me luomme kaihon elein\n        katseemme ees ja taa,\n    naurummekin helein\n        on kivun kalvamaa\n    ja suurin laulu surustamme puhkeaa.\n\n    Vaikk' ei tuskaa ois\n        alla auringon\n    eikä tietää vois\n        mitä kyynel on,\n    niin kuinka nousta täältä ilos lentohon?\n\n    Vaikka runo vuotais\n        mittaan kauneimpaan\n    ja syvimmältä luotais\n        parhait' aarteitaan,\n    sun runos rikkaamp' ois, sa halveksija maan!\n\n    Oppisinpa sulta\n        puolet onnestas,\n    niin tuo sula kulta,\n        hurma riemukas\n    sois munkin huuliltain, jok' on sun laulussas!\n\n\n\nHYMNI SISÄISELLE KAUNEUDELLE.\n\n\n    Keskellä maisen elon liikkuu täällä\n        kuin outo aave vaiheill' ihmisten,\n        niin häälyvä ja hentosiipinen\n    kuin tuulen henkäys tyvenellä säällä\n    tai kuutamo ja tähtivalo tähkäin päällä,\n        ja kenen luo se lehahtaa,\n        sen sielu ja sen kasvot saa\n    pian katoavan herkän hohtehen,\n        jonk' ihanuus jää muistihin\n        kuin kevätyön, kuin musiikin, --\n        ei sulo vain, vaan taika tuo,\n    jok' ihmeellisin voimin vetää luo.\n\n    Kauneuden henki, joka pyhyytes\n        suot kaikkeen kajastaa, mit' aatoksiin\n        tai muotoon innoitat -- miks häilyt niin?\n    Miks yhä meiltä pois viet antimes\n    vain kyynellaakson jättäin tänne jälkehes?\n        Miks aurinko ei ainiaaksi\n        tee sateenkaartaan metsän taaksi,\n    miks häipyy se, jost' äsken iloittiin,\n    miks syntymää ja kuolemaa\n        yö päiväin yli varjoaa,\n        miks lempeä ja vihaa lie\n    ja toivoa ja tuskaa elon tie?\n\n    Vaikk' kauan kysyneet on viisaimmat,\n        ei vastannut oo ylhäält' ääni mikään.\n        Kuin turhan vaivan muistomerkit ikään\n    on taivaat, henget, itse jumalat --\n    sanoja vain, kuink' armaina ne viettelikään --\n        ja kaikki mitä kantaa maa\n        on muuttuvaa ja katoovaa.\n    Sä yksin suot -- kun usvan kirkastat\n        tai yhdyt tuulen huminaan\n        yön sordiinia soittamaan\n        tai kudot aallot kuutamoon --\n    totes ja tenhos harhain vaihteloon.\n\n    Kuin pilvi, joka pian kiitää pois,\n        niin lempi, toivo, itsetunto on.\n        Ois kaikkivoipa hän ja kuoloton,\n    joll' ihanuutes seura luonaan ois,\n    jok' elonvettäs, jalo henki, aina jois.\n        Sä, joka katseet lempiväin\n        viet kaivattuihin silmiin päin,\n    jok' annat aatokselle ravinnon\n        kuin varjot liekin virvoittaa, --\n        jää vielä, ettei kammon maa\n        ja elo tää ja hauta harmaa\n    jäis yksin siksi, mik' on varmaa!\n\n    Kun lapsena mä aaveit' etsien\n        hain rauniot ja hiivin mykät huoneet,\n        niin selvityst' ei henget mulle suoneet,\n    ja tumma metsä, tähtiloisteinen,\n    vait oli vain, kun haastoin haltioita sen.\n        Mut kerran, syvin miettehin\n        kun elon teitä tutkailin --\n    juur' oli kevättuulet sanomansa tuoneet\n        herätä taasen maan ja puun\n    kukkatuoksuun, lauleluun --\n        niin äkkiä sun hahmos näin\n    ja riemust' autuaana etees jäin.\n\n    Ma silloin vannoin palvella sua vain\n        ja sulle elää -- enkö tehnyt niin?\n        Viel' öin ja päivin puhkeen kyyneliin\n    ja sydämeni lyö, kun innossain\n    nään samat harhanäyt, joit' ajoin takaa ain',\n        paloinpa maisiin iloihin\n        tai tähtein taakse tapailin.\n    Ne tietää, että uniin kauneimpiin\n        toi kuteet toivo riemukas,\n        ett' otat pois, oi valtias,\n        maailman yön ja orjuuden,\n    ja mit' ei sanat kuvaa, annat sen!\n\n    Kuin iltaa kohti päivän kuulakkuus\n        ja rauha syventyy, niin syksykin\n          on sees, sen taivas siintää puhtaammin\n      ja laajempana aukee avaruus\n    kuin koko suven aikaan, ihmeellinen, uus!\n        Niin anna voimas, jonka sain\n          kuin sateen nuoruusvuosinain,\n    kun tahdotonna jotain janosin,\n      täst' edespäin mua johdattaa\n          syystyveneen, miss' aukeaa\n          sun valos kirkastama tie,\n          jok' yhteytees, pois itsestäin mun vie!\n\n\n\nSURULAULU.\n\n\n    Tuuli, sä tuskan voihkija\n        laulajatta jääneen,\n    sade, jok' yhtä vuolaana\n        yön kaiken itket ääneen,\n    myrsky turhin kyynelin,\n    puu paljas oksin alastomin,\n    suon silmä, meri vaahtopää --\n        maan vääryytt' itkekää!\n\nKaikki suomentanut _Jaakko Tuomikoski_.\n\n\n\n\nJOHN KEATS.\n\n\nJo Shelleyn runouden seesteinen kauneus pyrkii irti kaikesta\nohjelmallisesta aatteellisuudesta. Kokonaan sen ulkopuolella,\nomistautuneena vain puhtaan kauneuden etsintään ja palvontaan, on John\nKeatsin runous, Englannin romantiikan neljännen traagillisen kohtalon\nlahja. Keats syntyi Lontoossa 1795 ajurin poikana, joutui varhain\norvoksi ja pantiin 1810 välskärin oppiin. 1814 hän meni harjoittelemaan\nsairaaloihin, mutta innostuneena runouteen ja joutuen Leigh Huntin ym.\nradikaalien tuttavuuteen luopuikin tältä uralta, antautuen pienen\nperinnön varassa kokonaan runoudelle. Ensimmäiset tuotteensa hän\njulkaisi Leigh Huntin lehdessä _The Examiner_; 1817 ilmestyi hänen\nesikoiskokoelmansa _Runoja_ (Poems), tullen tunnetuksi vain pienessä\nystäväpiirissä. Vielä enemmän kuin Shelley, Keats koulutti\nkieliaistiansa ja rikastutti mielikuvitustansa lukemalla vanhaa\nElisabethin ajan runoutta, Spenseriä ennen muita. Leigh Huntin\nitalialaisuusharrastus ohjasi hänet tutustumaan antiikin mytologiaan,\njoka tarjoaa hänenkin samoin kuin Shelleyn mielikuvitukselle\nomituisesti yhtyneen uusklassillisuuden ja romantiikan ravintoa,\npuhdistuneita aiheita kaukaisen kauneuden puolueettomasta maailmasta.\n1818 ilmestyi _Endymion_, värihohtoinen runoelma antiikin\nsatumaailmasta, vertauskuva runoilijasta, joka vain unessa saa nähdä\ntäydellistä, puhdasta kauneutta; se alkaa tunnetulla säkeellä: \"Mi\nkaunist' on, on iloks' ikuiseksi.\" Vanhoilliset aikakauslehdet\n_Blackwood's Magazine_ ja _The Quarterly Review_ arvostelivat sitä\nmoittivasti ennakkoluuloisina Huntin radikaalisesta leiristä tulevia\nkirjallisuusilmiöitä kohtaan. Hänen äitinsä oli kuollut keuhkotautiin,\njonka oireita hänessä itsessäänkin rupesi näkymään. Parantuakseen hän\nteki kesällä 1818 jalkamatkan Skotlannin ylämaahan. Joulukuussa 1818\nhänen veljensä Thomas kuoli tähän tautiin, Johnin uskollisesti\nhoitamana. Nämä vaikeudet ja surut sekä kiihkeä rakastuminen ikäänkuin\nvaroittaen kiiruhtivat nuorta runoilijaa suorittamaan tehtävänsä niin\nkauan kuin päivää kestäisi, ja niin hän keväästä 1818 syksyyn 1819\nkirjoitti huomattavimman osan siitä, johon hänen maineensa perustuu.\nTäten syntynyt kokoelma: _Lamia ja muka runoja_ (-- and Other Poems,\n1820), sisältää paitsi nimirunoa mm. _Isabellan, Pyhän Agneksen päivän\naattona_ (Eve of St. Agnes), _Hyperionin_, oodit _Satakielelle_ (To the\nNightingale) ja _Kreikkalaisen uurnan_ (The Grecian Urn). Näistä\nedustaa _Hyperion_, Miltonin vaikutuksen alaisena syntynyt runoelman\nkatkelma Saturnuksen ja titaanien taistelusta Olympon jumalia vastaan,\nKeatsin korkeinta saavutusta, hänen palavaa uskoaan siihen, että juuri\nkauneus on maailmankaikkeuden pysyvä, vallitseva, johtava voima.\n_Edinburgh Review_ antoi kokoelmasta kiittävän arvostelun. Hänen\nterveytensä murtui näihin aikoihin kokonaan, varattomuus ja onneton\nrakkaus kiduttivat häntä. Hänellä oli kuitenkin uskollisia ystäviä,\njotka hankkivat hänelle hyvää hoitoa. Alkusyksystä 1820 hän lähti\nItaliaan, matkatoverina maalari Joseph Severn, joka hoiti häntä hänen\nkärsimystensä loppuun saakka. John Keats kuoli Roomassa helmik. 23 p.\n1821. Hänet haudattiin protestanttien hautausmaahan ja hautakiveen\nkirjoitettiin hänen pyynnöstään sanat: \"Tässä lepää muuan, jonka nimi\noli veteen kirjoitettu.\" Shelley kirjoitti hänen muistolleen elegian:\n\"Itkekää Adonaista -- hän on kuollut\", silloin aavistamatta saavansa\nvuoden kuluttua oman leposijansa hänen vierellään. -- Keatsin nimi ei\nollut veteen kirjoitettu, vaan tuli Englannin seuraavan runoilijapolven\ntunnustähdeksi, enemmän kuin Shelley, puhumattakaan Byronista, joka on\nsyvästi vaikuttanut muun Euroopan, mutta ei juuri Englannin runouteen.\nShelleyn rinnalle kohoaviin aatteellisiin kauneusarvoihin Keats liittää\nväririkkaan aistimuksellisen romantiikan, mikä antaa hänen runoudelleen\njalon rikkauden ja täyteläisyyden leiman. _Kreikkalainen uurna_\nsisältää hänen evankeliuminsa:\n\n    \"On kaunis totta, tosi kaunist' on.\"\n    Se muistaos, muu kaikk' on turhuus vain.\n\n\n\nKAUNEUS.\n\n\n    Mi kaunist' on, on iloks ikuiseksi.\n    Sen sulo kasvaa päiväin tyveneksi\n    ja öiden levoks armain unelmin.\n    Ei katoa se ajan pimeihin,\n    vaan uudistuupi yhä. Siksi teemme\n    me joka aamu kukkaseppeleemme\n    ja luottain kumarrumme puoleen maan.\n    Kuink' epätoivo itää rinnassaan,\n    kuink' etsii turhaan sydänt' ylevää\n    täält' ihminen; vaikk' elon määrää nää\n    hän ei, kun hämärtyy ja tummuu tie, --\n    jos milloin liki kauneutta se vie,\n    niin katso, mielensä jo kirkastuu!\n    Niin on kuun, auringon, niin joka puun,\n    jonk' alle lepoon lehvin varjottuun\n    voit mieles viihdyttää, ken lienetkin;\n    niin myskiruusujen ja narsissin,\n    ja mailman vihannan, joss' elää ne,\n    ja puron kirkkaan, jonka kuplille\n    maa kuvastuu ja taivas: kaikki nuo\n    sen matkaansaattaa. Saman onnen suo\n    myös kuvittelu kuolon suuruuden\n    tai elon taru, runo suloinen.\n    Se ihmislapsen ikijuomaa on,\n    jot' antaa taivas, lähde loputon.\n\n                      (Endymion.)\n\n\n\nOODI SATAKIELELLE.\n\n\n    Mun polttaa sydäntän', mua unettaa,\n        oon raukea, oon kuolon uupunut,\n    kuin juonut oisin valmun hunajaa\n        tai katkoyrtin mettä maistellut.\n    En ole kateinen sun onnestas,\n        yön laulajatar, henki metsän puun,\n            vaan liian onnellinen itsekin,\n                kun taika-lehdossas,\n        suus puhjetessa suven lauleluun,\n            puut ympäröi mua lehvin varjoisin.\n\n    Ah, maljan viiniä ken mulle tois,\n        maan mullan tuoksuvaista, viileää,\n    joss' auringon ja ajan kaiho ois\n        ja laulun, tanssin, lemmen ikävää!\n    Oi malja täysi maiden lämpöisten,\n        jonk' elon neste kirkas punertais,\n            jok' yltä läikkyis kuplin kuohuvin,\n                nyt joisin pohjaan sen, --\n        maan harhat unhottuis ja katoais\n            sun kanssas tumman metsän kätköihin.\n\n    Pois unhon maille, kohtaloista pois,\n        joit' oksillas ei suotu elää sun,\n    täält' iäks pakohon ken päästä vois,\n        maast' uupumuksen, vihan, voihkailun,\n    miss' avutonna tutjuu harmaa pää,\n        ja nuoruus kalvettuu ja kaatuilee,\n            miss' aatella on tulla suruiseksi\n                ja tuska täydentää,\n        miss' silmät kauneuden sumenee\n            ja lempi riutuu loppuun huomeneksi.\n\n    Pois, pois, sun luokses tulla tahtoisin,\n        ei Bakkus-kulkueessa, pantterein,\n    vaan runon siivin kuulumattomin,\n        joit' avuks vartoo tylsä aatoksein.\n    Nyt luonas jo! Yö hiljaa hengittää,\n        kuu kuningatar tähtisaatossaan\n            tuoll' liikkuu, yhtä loistavainen ain,\n                vaan tääll' on himmeää,\n        miss' sammalteiden tummaan vihantaan\n            yön tuuli kevein huulin koskee vain.\n\n    En kukkaa ruohostossa nähdä voi,\n        en silmin tunne oksaa tuoksuvaa,\n    vaan tuoksut kaikki, joita kevät toi,\n        joill' öin ja päivin suvi kaunistaa\n    maan ruohon, viidakon ja villin puun,\n    ne tunnen jo: tuoss' ujon orvokin,\n        tuoss' orapihlajan; myös tuttu tuo\n            on umppu toukokuun,\n    jost' aukee myskiviini kasteisin\n        ja suven riemun mettisille suo.\n\n    Näin monesti, yön rauhaa nauttien,\n        oon kaipaellut kuolon lepohon,\n    oon nimin rakkain runoellut sen,\n        viel' etsien sua, saavuttamaton.\n    Nyt rikkaampaa kuin ennen kuolla ois\n        sun turvahasi, yö ja unhoitus,\n            kun innon hurmausta tulvillaan\n                noin suuri laulus sois!\n        Sois vieläkin, kuin viime rukous --\n            ei enää mulle, tomulleni vaan.\n\n    Sa kuolematon oot, oot ikuinen!\n        Ei kehnot sukupolvet tallanneet\n    sua, jonka ääntä ajan ammoisen\n        on keisarit ja orjat kuunnelleet;\n    tuon laulus lohtuisan jo kuulla voi\n        Ruut suruinen, kun kotiin itkien\n            hän seisoi vainioilla vieraan maan,\n                ja sama laulu soi,\n        miss' aallot teiltä meren kuohujen\n            toi eksyneen taas rantaan rauhaisaan.\n\n    Toi eksyneen! Nuo sanat kutsuu pois\n        mun luotas elämäni köyhyyteen!\n    Kuink' onnen kultaa mielikuvat ois,\n        ei pettää voi ne peikon-taruineen.\n    Jää hyvästi! Jo virtes vaikertaa,\n        jo raukee laaksoon, virtaan hiljaiseen\n            ja kankahalle, viimein vaieten\n                pois kukkuloiden taa.\n        On laannut soitto. Mitä itse teen?\n            Kaikk' unta vain? Sen näinkö valvoen?\n\n\n\nOODI KREIKKALAISELLE UURNALLE.\n\n\n    Sa koskematon rauhan morsian,\n        laps aika-äidin aina hiljaisen,\n    sun metsän-tarinasi kukkivan\n        on eessä runo vaiti, kuunnellen!\n    Sun legendasi lehdin verhotut\n        on Arkadian, Tempen laaksoissa.\n            Mut käykö kohtaloista kuolevain\n    vai jumalten tuo taisto katkera?\n        Mist' inha vaino, immen huokailut?\n            Miks pillit, rummut, hurma tanssijain?\n\n    On sävel korvin kuultu suloinen,\n        vaan kuulumaton suloisemmin soi.\n    Siks, pillit, soikaa taas -- ei kuullaksen',\n        vaan minkä sydän vastaan ottaa voi:\n    mies nuori seisoo tuossa, soittaa vain,\n        puut ikuisesti kantaa vihreää;\n            tuo nuorukainen lemmen hurmassaan\n    ei suudelmaansa saa, vaikk' anoo ain, --\n        oi, lempes lakastu ei konsanaan,\n            ja armahas ain ihanaiseks jää!\n\n    Oi oksat onnekkaat, joit' ikänään\n        ei tapaa syys, vaikk' keväät vaihtuis kuin;\n    mies onnellinen, ken noin nostaa pään\n        ain uusin soitoin, uusin lauleluin;\n    viel' onnekkaampi lempi, lempi oot,\n        noin altis, uskollinen, lämpöinen,\n            suur' iäti ja nuori ainian,\n    kuink' intohimot muita polttakoot\n        vain syömmen surun-täyden jättäen\n            ja otsan kuuman, kielen janoovan.\n\n    Ken outo, mystillinen pappi liet,\n        jok' ammuvaa ja arkaa hiehoa\n    tuoss' alttarille vihreälle viet?\n        Ja kansa, jonk' on mieli uhrata?\n    Ja minkä pienen meren-kauppalan\n        tai vuoren turvallisen kaupungin\n            tuo joukko jätti, vaeltaen pois?\n    Vaikk' aavistat sen yhä vartovan,\n        kuin iät kaiket, kaduin hiljaisin,\n            et tiedä miks -- ken kertoa sen vois?\n\n    Oi kuva Attikan! Sun kohtalos,\n        sun hahmos, kirjaellut marmoriin,\n    puus lehtevät ja puhtaat ruohikkos\n        mun tempaa aatoksista unelmiin\n    kuin iäisyys! Tää suku iloton\n        kun vanhuudest' on kaatunut, sa jäät,\n            ja läpi uutten tuskain, suurempain,\n    mit' uudet uskottus ei nää, sa näät:\n        \"On kaunis totta, tosi kaunist' on.\"\n            Se muistaos, muu kaikk' on turhuus vain.\n\n\n\nSYKSYLLE.\n\n\n    Syys, aika usvien ja hedelmäin,\n        jok' ystävältäs auringolta saat\n    taas neuvot, kuinka runsain, täyteläin\n        ja kypsin sato siunais puut ja maat\n    ja räystään rypäleet, kuink' oksiaan\n        maan puoleen omenat taas taivuttais,\n            ois ydin maittavainen pähkinäin,\n    viel' uudet silmut puihin puhkeais,\n        ja kuinka mettiset, kun yhä vaan\n        ois kesän mettä kennot tulvillaan,\n            ei näkis päätä päiväin lämpimäin.\n\n    Ken nähnyt ei sua maillas, aitoillas,\n        tai riihen kynnyksellä toisinaan,\n    miss' istuit kauan ilman aikojas,\n        ja tuuli nostatteli tukkaas vaan;\n    tai uneen vaipuneena sirppis luo,\n        kun valmut elopellon petti sun,\n    niin hetkeks säästäin viljan kukkineen;\n    tai joskus katsellen, kun virran vuo\n        sun kiiti ohitses, tai vartoin, kun\n    puun lehtevän, yön kastein puetun,\n            pois tihkui helmet aamuun hiljaiseen.\n\n    Miss' on nyt kevään laulut -- miss' on ne?\n        Niit' älä muista, kun syys Lyyran saa,\n    kun iltapilvet jättää päivälle\n        jo hyvästi ja sänget punertaa,\n    kun survoo hyttys-kuoro suruinen\n        tuoll' alla rannan raitain nyyhkyttäin\n            ja väistäin tuulen leyhkää lempeää,\n    kun lammaslauma määkyy kotiin päin,\n        ja sirkat aitovieress' soittaen\n        kun yhtyy lauluun kultakerttusen\n            ja pilviss' asti pääskyt visertää.\n\n\n\nSONETTI.\n\n\n    Yön kirkas tähti, ken ois kaltaises!\n    Niin liikkumaton silmäs loisto on\n    ja ajast' aikaan valvoo katsehes,\n    kun lailla unettoman erakon\n\n    sen yli kuohuvaisten vetten luot,\n    maan piirin rantaa puhtaaks huuhtovain,\n    tai katselet, kuin vuorenharjat, suot\n    syys peittää alle vaippain valkeain.\n\n    Ei -- liikkumattomammin vieläkin,\n    nuort' armastani rintaan nojaten,\n    jonk' iäti mä kuohun tuntisin, --\n    oi lepo levoton ja suloinen:\n\n    ain' elää, elää, valvoin rakkauttaan,\n    tai uupua ja kuolla povellaan.\n\n\n\nSONETTI.\n\n\n    Kun pelko herää, etten elää voi\n    siks kunnes runon syys on siunannut.\n    mit' aatos kuuma kypsytti ja loi,\n    ja jyvät kalliit kaikk' on korjatut;\n\n    yön totisilla kasvoilla kun nään,\n    kuin kiertää sumut suurten runojen,\n    ja aavistan, etten mä ehtiskään\n    niit' tavotella kuviks iäisen;\n\n    ja kun ma tunnen, etten milloinkaan\n    sua, hetken kirkas lapsi, nähdä saa,\n    ja että puhtaan lemmen unholaan\n    ma päästä voi en; -- silloin vaipuu maa\n\n    ja taivas äärinensä tyhjyyteen\n    ja rakkaus ja maine kaikkineen.\n\n\n\nSONETTI UNELLE.\n\n\n    Oi armas huoltaja yön hiljaisen,\n    jok' autat kiinni sormin laupiain\n    nää silmät, tuttavat jo pimeyden\n    ja unhon lehvikköjen varjoisain:\n\n    Oi suloisin! Jos tahdot, sulkeos\n    jo silmän' alttiit kesken virteskin,\n    tai varro, kunnes lempeet unikkos\n    pois tuutivat mun tuoksu-unelmin.\n\n    Suo suojaa myös, jos etsis vuoteeltain\n    mua eilispäivä murheinen, ja jos\n    viel' omatunto, yönkin valliten,\n\n    kuin myyrä kätköstään mua vartiois;\n    niin käännä ovi lukkoon, armoinen,\n    ja salli, että vaivun täältä pois.\n\n\n\nSONETTI MAINEELLE.\n\n\n    Se kuumesairas kiihkoinen on, ken\n    ei tyynnä nauti elon lahjoistaan,\n    ken ahmii ajallista hurmaa vaan,\n    myös nimen neitseellisen uhraten,\n\n    kuin ruusu kukkans' itse pudottais\n    tai kypsä heelmä kuoren kirkkahan.\n    kuin aallottaret virran kuulakan\n    ja pohjan puhtaan sameaksi sais.\n\n    Vaan ruusu, pensastosta kohoten,\n    viel' antaa suuta tuulten, mettisten,\n    ja heelmä koskematta hohtelee,\n\n    ja aalto kirkas on kuin ennenkin.\n    Mit' itse mailmalta ma kerjäisin?\n    Sen suosio ei miestä mikskään tee.\n\nKaikki suomentanut _Jaakko Tuomikoski_.\n\n\n\n\nTHOMAS MOORE.\n\n\nEnglannin suurien romantikkojen ympärillä parveilee useita pienempiä,\njoiden nimi ei nouse niin korkealle eikä kanna niin kauas, mutta jotka\nsilti ansaitsevat huomiota. Miellyttävimpiä ja aikoinaan laajimmin\ntunnettuja heistä oli irlantilaissyntyinen Thomas Moore (1779-1852),\nlahjakas laulu- ja älyniekka, Byronin ystävä ja elämäkerran\nkirjoittaja. Irlantilaisen vapaudenmarttyyrin, jalon Robert Emmetin\nystävänä hädintuskin pelastuttuaan tämän kohtalosta hän muutti 1799\nLontooseen, julkaisi 1800 _Anakreon_-mukaelmansa (enemmän Moorea kuin\nns. Anakreonia) omistettuina prinssihallitsijalle (sittemmin Yrjö IV),\nja pääsi niiden sekä monipuolisten seuraelämäkykyjensä vuoksi pian\nLontoon keskeisimpiin, etupäässä whigiläisiin älymystöpiireihin.\nJulkaistuaan toisen runokokoelman (_Runoja, kirjoittanut Tuomas\nPikkuinen_ -- Poems by Thomas Little, 1801 -- Moore oli hyvin\npienikokoinen) ja oltuaan virkamiehenä Bermudas-saarilla sekä\nmatkusteltuaan Amerikassa hän 1806 esitti matkansa tulokset kokoelmassa\n_Kirjeitä, oodeja ja muita runoja_ (Epistles, Odes and other Poems),\njohon mm. sisältyy kirpeätä arvostelua amerikkalaisista. 1807 Moore\nrupesi julkaisemaan _Irlantilaisia sävelmiä_ (Irish Melodies), joihin\nhän kirjoitti irlantilaisten kansanlaulujen mukaan sanat ja John\nStevenson samoista lähteistä saadut sävelet. Tällä sarjalla, jonka\nilmestymistä kesti yli 25 vuotta, ja jonka rinnalla hän vuodesta 1815\nalkaen toimitti _Kansallisia lauluja_ (National Airs), Moore lauloi\nitsensä kaikkien sydämeen. Samoihin aikoihin hän rupeaa käyttelemään\nsatiirista kykyään vapaamielisten asian hyväksi, armotta ivaten\nprinssihallitsijaa, päivän poliitikkoja, pyhää allianssia, ja Parisissa\nparveilevia maanmiehiään. 1817 ilmestyi hänen kuuluisa itämaisaiheinen\nrunoelmansa _Laila Rookh_, joka saavutti eurooppalaisen menestyksen\nharvinaisella aihepiirin, sommittelun ja sanonnan sievyydellä ja\nvälissä olevien proosakehysten iloisella huumorilla. Jouduttuaan\nBermudaksessa olevan sijaisensa epärehellisyyden vuoksi vaikeuksiin\nMooren täytyi matkustaa ulkomaille, jossa tapasi Byronin. Tämä\ntestamenttasi hänelle päiväkirjansa ja kirjallisen jäämistönsä,\nmääräten hänet täten elämäkertansa kirjoittajaksi. Pieteetistä\nystävänsä muistoa kohtaan Moore poltti päiväkirjan, tehden siten\neräiden Byronin elämään liittyvien salaisuuksien juridisesti riittävän\nselvityksen mahdottomaksi, ja antaen tilaisuuden loppumattomille\narvailuille, vihjauksille ja johtopäätöksille. _Byronin elämä_ (The\nLife of Byron) ilmestyi 1830, ja on edelleenkin Byron-tutkimuksen\nperusteoksia. Mooren muusta laajasta proosatuotannosta mainittakoon\nvielä _Sheridanin elämä_ (The Life of Sheridan, 1827). Hän ei\njaksanut pitää tuotannollaan sitä asemaa, minkä oli saavuttanut\nhenkilökohtaisilla viehättävillä ominaisuuksillaan, mutta hänen\nlaulunsa helähtää silti vielä vuosisadankin takaa tuoreen ja\nsurumielisen romanttisena.\n\n\n\nILTAKUORO.\n\n\n    Iltakuoron sävel liitää\n    soiden hiljaa yli veen;\n    kohti, yhä kohti kiitää,\n    kaikuin takaa taipaleen:\n        Jubilate, Amen!\n    Pois jo taas, jo pois se liitää,\n    häipyin humuun hiljaiseen:\n        Jubilate, Amen!\n\n    Vuoroin, kuudanvesiin viihtyin,\n    sävel rantaan raukeaa;\n    vuoroin, hyrskyn lailla kiihtyin,\n    kesken pauhun soinnun saa:\n        Jubilate, Amen!\n    Taas jo, vetten lailla viihtyin,\n    sävel rantaan raukeaa:\n        Jubilate, Amen!\n\n             Suomentanut _Valter Juva._\n\n\n\nMENNYT AIKA.\n\n\n    Yöll' usein, ennen kuin\n        vie tajun unen taika,\n    eteeni kirkastuin\n        taas aukee mennyt aika:\n                nään nuoruuden\n                ja hymyt sen\n            ja lemmen, kyyneleet,\n                ja säihkyssään\n                ma silmät nään,\n        nyt iäks sammuneet.\n    Niin usein, ennen kuin\n        vie tajun unen taika,\n    eteeni tummentuin\n        taas aukee mennyt aika.\n\n    Kun muistan, kuinka näin,\n        kun tuoni valituiden\n    vei parvet ystäväin\n        kuin talvi lehdet puiden,\n                niin minust' on,\n                kuin aution\n            eess' oisin juhlatalon:\n                sen seppeleet\n                on kuihtuneet,\n            ei pilkahdusta valon...\n    Niin usein, ennen kuin\n        vie tajun unen taika,\n    eteeni tummentuin\n        taas aukee mennyt aika.\n\n\n\nSUVEN VIIME RUUSU.\n\n\n    Tää suven viime ruusu,\n        ah, kuihtunut ei,\n    vaikk' armaat siskot siltä\n        jo kuolema vei.\n    Ei kukkaa yhtään jäänyt,\n        ei nuppuakaan\n    sen rusoittamaan myötä\n        ja murehtimaan.\n\n    En yksin, tuskaan jäävän\n        sun nähdä ma voi:\n    kun kukat muutkin nukkuu,\n        myös nukkuos, oi!\n    Siks siroitan sun lehtes\n        maan povelle pois,\n    miss' on jo sukus armas,\n        ett' orpo et ois!\n\n    Myös tahdon kuolla, kun vie\n        mult' ystävät maa\n    ja lemmen kruunun päärlyt\n        kun pois putoaa!\n    Kun uskolliset enää\n        ei sydämet lyö,\n    ken viihtyis maan päällä,\n        ah, ympärill' yö!\n\nMolemmat suomentanut _Toivo Lyy_.\n\n\n\n\nWALTER SAVAGE LANDOR.\n\n\nRomantikkojen piiristä nousee näkyviin korkea ja särmikäs\npersoonallisuus, Walter Savage Landor (1775-1864), joka erotetaan\nOxfordista 1794 \"hulluna jakobiinina\", taistelee Espanjassa Napoleonia\nvastaan 1808, ja leijonaharjaisena vanhuksena tuo vallankumouksen\nkuohuajan terveiset kauas 1800-luvulle, Dickensille, Swinburnelle ym.\nuuden ajan kirjailijoille. Hänen kirjailijauransa alkoi _Runoilla_\n(Poems, 1795) ja fantastisella _Gebir_ (1798) nimisellä kertovalla\nrunoelmalla (johon Southey ihastui, ollen sen ainoita lukijoita ja\nsaaden siitä herätteen omiin samanlaatuisiin runoelmiinsa), haarautuen\nsen jälkeen etupäässä näytelmärunouden ja proosan alalle. Ensimmäinen\nhuomiota saavuttanut teos oli näytelmä _Kreivi Julian_ (Count Julian,\n1811), jonka keskuksena on Englannin romantikkojen suosimien\nlänsigoottien kukistumisen aikainen voimahenkilö. Tähän nuoruutensa\nromantiikkaan Landor palasi vanhempana trilogiassansa _Unkarin Andrea,\nNapolin Giovanna, ja Veli Rupert_ (Andrea of Hungary, Giovanna of\nNaples, Fra Rupert, molemmat edelliset 1838, viimeinen 1840), joka on\nmitoiltaan, väreiltään, elämänmurheiltaan ja rikkaina sekä tosina\nvälähteleviltä ajatuksiltaan mieleenpainuva, voimakkaan ja miehekkään\nhengen luomus. Tähän romantiikan varsinaisessa aihepiirissä askaroivaan\nharrastukseen liittyi historiallinen kiinnostus, tuottaen tulokseksi\nLandorin pääteoksen _Kuviteltuja keskusteluja_ (Imaginary\nConversations, 5 osaa, 1824-29), joissa historialliset henkilöt (mm.\nPietari Suuri ja hänen poikansa) vaihtavat vuorosanoja elämänsä\nratkaisevimmista kysymyksistä. Näitä dialoogeja on lähes 150 ja\npidetään niitä aikakautensa loistavimpina ylevän ajattelun, terävän\narvostelun ja komean proosan näytteinä. Hänen kirjailijaolemuksessaan\noli vielä kolmas puoli, joka koitui hänelle hedelmälliseksi: Shelleyn\nja Keatsin vertainen kiintymys Hellaan kauneusmaailmaan, johon hänelle\noli avannut tien perinpohjainen, etupäässä tosin latinankielinen\noppineisuus. Tuloksena olivat keskustelu- tai kirjetyyliin kirjoitetut\nhienot proosateokset _Perikles ja Aspasia_ (1836), _Pentameron_ (1837),\nja _Hellaasta_ (Hellenics, 1847). Pitkän elämänsä loppuun saakka Landor\nsäilytti kyvyn pukea usein syvät ajatuksensa mestarilliseen,\nepigrammaattiseen runomuotoon. Omalaatuisena luonteena, jossa\npikavihaisuus, riidanhalu, itsepäinen lujatahtoisuus ja\neriskummallisuus yhtyivät jalouteen, lempeyteen, peloittavina\nnaurunpuuskina purkautuvaan iloisuuteen, hän joutui riitaan kaikkien\nkanssa. Alkuaan huomattavan omaisuutensa hän tuhlasi mm. suureen\nmaanviljelys- ja rakennuspuuhaan. Pitkät ajat hän asui Italiassa. Hänen\nteoksillaan oli hyvin rajoitettu menekki; ylpeästi hän kuitenkin sanoi:\n\"Syön päivällistä myöhään, mutta ruokasali on oleva hyvin valaistu,\nvieraina vain harvat valitut; en ole enkä tule olemaan suosittu.\"\n\n\n\nHANNIBAL JA KUOLEVA ROOMALAINEN.\n\n\nHAAVURI. Tuskin tuntia on jäljellä elonaikaa.\n\nMARCELLUS. Minun on siis kuoltava! Ylistetyt olkoot jumalat!\nRoomalaisen armeijan päällikkö ei ole vanki.\n\nHANNIBAL (haavurille). Eikö hän voisi kestää merimatkaa! Vedä nuoli\npois!\n\nHAAVURI. Hän heittää henkensä siinä paikassa.\n\nMARCELLUS. Se tuottaa minulle tuskaa. Vetäkää se pois!\n\nHANNIBAL. Marcellus, en näe kasvoillasi tuskan ilmettä enkä koskaan\nsuostu jouduttamaan valtaani joutuneen vihollisen kuolemaa. Koska\ntoipumisestasi ei ole toivoa, olet aivan oikeassa sanoessasi, ettet ole\nvanki. (Haavurille.) Mies, eikö mikään voi lievittää kuolintuskaa?\nHänenhän täytyy tuntea sitä, vaikka hän kuinka estäisi sen ilmenemistä.\nEikö ole mitään, jolla sitä helpottaa ja vähentää?\n\nMARCELLUS. Hannibal, anna minulle kätesi -- olet tuntenut sääliä ja\nosoittanut sitä minulle. (Haavurille.) Mene, ystävä, toiset tarvitsevat\napuasi, monta kaatui ympärilläni.\n\nHANNIBAL. Suosittele maallesi, oi Marcellus, niin kauan kuin aikaa on,\nsovinnon rakentamista ja rauhaa kanssani, ilmoita senaatille voimani\nsuuremmuus ja vastarinnan mahdottomuus. Taulu on valmis: anna minun\nottaa pois tämä sormus -- koeta kirjoittaa, edes allekirjoittaa. Voi!\nKuinka olenkaan iloinen nähdessäni sinun voivan levätä kyynärpään\nvarassa, vieläpä hymyillä!\n\nMARCELLUS. Tunnin kuluttua tai pikemminkin -- kuinka tuimana muodoltaan\nMinos sanoisikaan minulle: \"Marcellus, onko tämä sinun kirjoittamasi?\"\n\nRooma menettää yhden miehen. Se on menettänyt monta ennen, ja sillä on\nvielä monta jäljellä.\n\nHANNIBAL. Sanotko näin, vaikka pelkäät valhetta? Tunnustan häveten\nmaanmiesteni julmuuden. Valitettavasti ovat vielä lähemmät asemat\ngallialaisten hallussa, jotka ovat tavattoman paljon raaempia.\nNumidialaiset ovat julmia kostonhalusta, gallialaiset sekä\nkostonhalusta että huvikseen. Minua tarvitaan nyt loitompana, ja\npelkään, että yksi ja toinen voi ryhtyä raakalaistekoihin kuullessaan,\nniinkuin he varmasti kuulevat, sinun kieltäytyneen noudattamasta\ntoivomuksiani yleisen edun hyväksi ja tuntiessaan, että sinä näin estät\nheidät pääsemästä takaisin isänmaahan niin pitkän poissaolon jälkeen.\n\nMARCELLUS. Hannibal, sinä et ole kuolemaisillasi.\n\nHANNIBAL. Entä sitten? Mitä tarkoitat?\n\nMARCELLUS. Että sinulla voi olla, ja oikeutta myöten onkin, monta\nseikkaa vielä pelättävänä. Minulla ei voi olla ainoaakaan. Sotilaittesi\njulmuus ei merkitse minulle mitään. Minun sotilaani eivät uskaltaisi\nolla julmia. Hannibalin on pakko olla poissa, ja hänen arvovaltansa\nloittonee hänen hevosensa keralla. Tällä turpeella makaa runneltuneena\npäällikön varjo, mutta Marcellus on yhtäkaikki sotajoukkonsa johtava\nsielu. Luovutko sinä vallasta, jonka kansa on uskonut sinulle? Tai\ntunnustaisitko sen muuttuneen yksistään omasta syystäsi vähemmän\ntäydelliseksi kuin vastustajasi valta on? Olen puhunut liian paljon.\nSalli minun levätä. Tämä viitta rasittaa minua.\n\nHANNIBAL. Peitin pääsi viitallani, kun kypärä oli ensin otettu pois, ja\nkoska makasit päivänpaisteessa. Salli minun taivuttaa se allesi ja\nsitten pistää sormus paikalleen.\n\nMARCELLUS. Ota se, Hannibal. Sen antoi minulle muuan köyhä vaimo, joka\npakeni luokseni Syrakusassa ja peitti sen hiuksillaan, jotka oli\nrepinyt irti epätoivoissaan siitä, ettei hänellä ollut muuta lahjaa\nannettavana. Enpä osannut aavistaa, että hänen lahjansa ja sanansa\njoutuisivat näin minun kohdalleni. Kuinka äkkiä voi mahtavin joutua\navuttomimman asemaan. Salli tuon sormuksen ja pääni alla olevan viitan\njäädä ystävyyslahjoiksi erotessamme. Aika voi tulla, Hannibal, jolloin\nsinä (ja jumalat yksin tietävät, voitettunako vai voittajana) saatat\nistua minun lasteni katon alla, ja kummassakin tapauksessa siitä on\noleva apua sinulle. Jos onni on sinulle vastainen, ne muistuttavat,\nkenen pieluksella heidän isänsä veti viimeisen henkäyksensä. Jos taas\nolet saavuttanut menestystä (taivas suokoon, että se paistaisi sinulle\njossakin toisessa maassa), se innostaa sinua puolustamaan heitä.\nTunnemme olevamme vapaimpia surusta silloin, kun kevennämme sitä,\nvaikka silloin selvimmin vaistoammekin sen voivan sattua kohdallemme.\nTäällä on muuan seikka, joka ei ole meidän kummankaan käskettävissämme.\n\nHANNIBAL. Mikä?\n\nMARCELLUS. Tämä ruumis.\n\nHANNIBAL. Minne haluaisit tulla nostetuksi? Miehiä on valmiina.\n\nMARCELLUS. Sitä en tarkoittanut. Voimani alkavat raueta. Minusta\ntuntuu, että kuulen paremminkin sisältä- kuin ulkoapäin tulevia ääniä.\nNäköni ja muut aistini ovat sekaisin. Olisin tahtonut sanoa, ettei tämä\nruumis, kun muutamat harvat ilmakuplat ovat siitä lähteneet, ansaitse\nenempää huomiota sinun paremmin kuin minunkaan taholtani, mutta\nmaineesi ja kunniasi ei salli sinun kieltäytyä luovuttamasta sitä\nperheeni kunnioittavaan ja rakastavaan huomaan.\n\nHANNIBAL. Aioit pyytää minulta jotakin muuta. Huomaan sinussa\nlevottomuutta, jota ei ole tähän asti näkynyt.\n\nMARCELLUS. Velvollisuus ja kuolema saavat meidät välistä ajattelemaan\nkotia.\n\nHANNIBAL. Siihen suuntaan lentävät voittajan ja voitetun ajatukset\nyhdessä.\n\nMARCELLUS. Onko sinulla vankeja minun vartioväestäni?\n\nHANNIBAL. Muutamia kuolevia makaa tässä lähistöllä -- ja maatkoot -- he\novat toskanalaisia. Muiden heikäläisten näin kaukaa pakenevan ja vain\nyhden urhoollisen miehen heidän joukossaan -- hän näytti roomalaiselta\n-- nuorukaisen, joka kääntyi takaisin, vaikka oli haavoittunut. He\npiirittivät hänet ja laahasivat hänet pois kannustaen hänen hevostaan\nmiekoillaan. Nämä etrurialaiset arvioivat rohkeutensa tarkoin ja\nliittävät sen lujasti yhteen, ennenkuin ottavat sen ylleen, mutta\nheittävät sen menemään taas ylhäisen huolettomasti.\n\nMarcellus, miksi ajattelet heitä? Vai herättääkö jokin muu mielessäsi\nlevottomia ajatuksia?\n\nMARCELLUS. Olen hillinnyt niitä jo tarpeeksi kauan. Poikani -- rakas\npoikani!\n\nHANNIBAL. Missä hän on? Onko se mahdollista? Oliko hän mukanasi?\n\nMARCELLUS. Hän olisi tahtonut jakaa kanssani kohtaloni -- eikä ole\nsaanut. Maani jumalat! Laupiaat minulle läpi koko elämäni, kuolemassa\nverrattoman laupiaat, lausun teille viimeisen kerran kiitokseni.\n\n                                   (Kuviteltuja keskusteluja.)\n                                   Suomentanut _Aino Tuomikoski_.\n\n\n\n\nJAMES HOGG.\n\n\n\"Ettrick-paimenta\", Burnsin kaltaista luonnonneroa, ei ole pienessäkään\nEnglannin (Skotlannin) kirjallisuuden kokoelmassa unohdettava. Hogg\nHogg (1770-1835) oli skotlantilainen lammaspaimen, ballaadeja ja muuta\nkansanrunoutta taitavan äidin poika, erinomaisen lahjakas ja\nkaunismuotoinen nuorukainen, joka saamatta juuri mitään koulutusta itse\nhankki lainakirjastoa käyttämällä kohtalaisen sivistyksen ja rupesi\naikansa runouden innostamana sepittelemään säkeitä. Julkaistuaan pienen\nrunokokoelman 1801 hän avusti Walter Scottia _Rajaseudun runouden_\nkeräämisessä, joka oli hänelle lapsuudesta tuttua, ja sommitteli itse\nsarjan samanhenkisiä ballaadeja, julkaisten ne 1807 nimellä\n_Vuoristolauluja_ (The Mountain Bard). Ansaittuaan lammasten tauteja\nkoskevalla teoksella 300 puntaa hän asettui Edinburghiin, ruveten\nelämään kirjailijana. Julkaistuaan runokokoelman _Metsälaulaja_ (The\nForest Minstrel, 1810) ja aikakauskirjaa _Vakooja_ (The Spy) hän päätyi\nkirjoittamaan sen teoksen, runo- ja tarinakirjan _Kuningattaren\nvalvojaiset_ (The Queen's Wake. 1813), jolla lopullisesti saavutti\nkirjailijamaineen. Siinä Skotlannin kuvitellut kansanlaulajat esittävät\nkuningatar Marylle valvojaisissa, Holyroodin linnassa, runojaan ja\ntarinoitaan, saadakseen hänet vakuutetuksi Skotlannin kansallisen\nrunouden etevyydestä. Seurasi laaja tuotanto sekä runoutta -- mm.\n_Auringon toivioretkeläiset_ (The Pilgrims of the Sun, 1815) -- että\nproosaa -- mm. _Talvi-iltain tarinoita_ (The Winter Evening Tales,\n1820). Hogg liittyi _Blackwood's Magazinen_ piiriin, tullen nimellä\n\"Paimen\" (\"Shepherd\") ikuistetuksi professori John Wilsonin kuuluisassa\npakinasarjassa _Ambrosialaisia öitä_ (Noctes Ambrosianne). Scott ja\nByron olivat myös hänen ystäviään. 1817 hän muutti takaisin\nmaaseudulle. Kaikista vioistaan -- turhamaisuudestaan, huumorinsa\nrahvaanomaisuudesta ja mauttomuuksistaan -- huolimatta Ettrick-paimenen\ntuotannossa on paljon arvokasta ja pysyväistä, niin että niissä\nsuhteissa vain Burns on asetettava hänen edelleen.\n\n\n\nKIURULLE.\n\n\n        Sa lintu lakeutten,\n        sa ilo ilmojen,\n    maili' aamulaulus soikoon riemukas!\n        Oi airut autuuden\n        ja auvon kenttien --\n    ah, saispa saloll' elää kerallas!\n        Pihoilta pilven, oi,\n        sun villi virtes soi:\n    sen lempi loi ja lempi innoittaa.\n        Sa siivin kasteisin\n        uit utupilvihin,\n    ja taivas laulus saa, vaan lempes maa.\n\n        Yll' armaan puron vuon\n        ja vuoren, kedon, suon\n    ja päivänkajastuksen puuntavan\n        ja sateenkaaren vyön,\n        joss' auer päilyy yön,\n    keruubi laulain mert' ui taivahan!\n        Kun hämyyn haipuvat\n        taas nummen kanervat,\n    sua vartoo lemmenvuode, armahas,\n        oi airut autuuden\n        ja auvon kenttien --\n    ah, saispa saloll' elää kerallasi\n\n                  Suomentanut _Toivo Lyy_.\n\n\n\n\nJANE AUSTEN JA MARY MITFORD.\n\n\nSe terve ja järkevä elämänkäsitys, joka ilmeni esim. Fieldingin\nromaaneissa, sai ilmaisunsa romantiikan huippuvuosinakin. Se oli osaksi\nsatiiria tämän liioitteluja vastaan, mutta enimmäkseen kuitenkin\nitsenäistä elämänkerrontaa, jolla on kauttaaltaan asiallinen,\ntosioloinen leima, ja joka eräissä tapauksissa on uudenaikaista,\nrealistista kansanelämänkuvausta. Tällä kirjallisuudella, joka on\nsäilynyt tuoreempana ja elävämpänä kuin suurin osa romantiikan munkki-,\nhaamu- ja tikariliioitteluista, oli edustajansa Englannissa,\nSkotlannissa ja Irlannissa. Ensinmainitussa ovat tällä alalla pysyvälle\narvosijalle nousseet Jane Austen (1775-1817) ja Mary Russell Mitford\n(1787-1855). Jane Austen oli maaseutupapin tytär, joka sai isältään\nhuolellisemman tietopuolisen kasvatuksen kuin siihen aikaan oli\ntavallista, ja joka jo varhain ryhtyi yrittelemään kirjailijaksi.\nKeskellä kodin jokapäiväistä elämää tämä tervejärkinen ja\nteräväsilmäinen nuori nainen sai kirjoitetuksi sarjan teoksia, joita\nnykyisin pidetään huomattavina. _Northanger Abbey_, joka itsenäisen\narvonsa rinnalla on myös murhaavaa satiiria mrs Radcliffeä ja päivän\nmuita kauhuromantikkoja vastaan, oli valmis jo 1797, mutta unohtui\nkustantajan kätköihin ja pääsi ilmestymään vasta 1817. Silloin oli\nkirjailijattaren elämäntyö jo suoritettu ja hän itse keuhkotaudin\nmurtamana mennyt pois. _Järki ja tunteellisuus_ (Sense and Sensibility)\noli ilmestynyt 1811, _Ylpeys ja ennakkoluulo_ (Pride and Prejudice,\nsuomennettu) 1813, _Mansfield Park_ 1814, _Emma_ 1816 ja _Vakaumus_\n(Persuasion) 1817. Austenin kirjailijaominaisuus on eräänlainen kirkas\nja aurinkoinen keveys, johon kätkeytyy aina paikalleen osuva terve\njärki. Hienosti ja keveästi kosketellen hän loihtii eteemme\nerehtymättömällä siveltimen käytöllä kuvia oman aikansa ja ympäristönsä\nhenkilöistä, varsinkin niistä, joiden menossa on jotakin humoristista\nja naurettavaa. -- Austen kuvaili sivistyneistön elämää, näyttämönä\nmaaseutu tai heidän keskuspaikkansa, mm. hienoston kylpylä Bath, jossa\nhän asui muutamia vuosia. Mary Mitford on muistettava etupäässä\nmaaseudun luonnon ja vaatimattomien ihmisten, idyllisen kyläelämän\nherkkänä, hillitysti ja hienosti humoristisena kuvaajana. Voitettuaan\n10-vuotiaana arpajaisista 20.000 puntaa, joilla hänen uskomattoman\ntuhlaavainen isänsä rakensi komean asunnon, hän pääsi kouluun ja ryhtyi\nsitten, 1802, yrittelemään kirjailijaksi. 1820 oli perhe jo joutunut\nköyhyyteen, ainoana turvanaan Maryn kirjallinen työ, jolla hän siitä\nalkaen elättikin itsekkään isänsä. Hänen näytelmillään, mm. _Rienzillä_\n(1828), oli kohtalainen menestys, mutta pysyvän nimen hän on\nsaavuttanut _Kylämme_ (Our Village) nimisellä piirrelmäsarjalla, joka\nalkoi ilmestyä 1819 eräässä aikakauskirjassa, ja josta hänen mainitut\nominaisuutensa ilmentyvät. Crabben pessimistinen kyläelämän kuvaus on\nsiinä saanut vastapainokseen saman pienoismaailman ihanteelliset\npuolet. Mary Mitford aloitti piirrelmillään sen uuden proosan alan,\njota tarkoitamme sanalla \"lastu\".\n\n\n\nAUSTEN:\n\n\nYLPEYS JA ENNAKKOLUULO.\n\nSukutilan omistajalla mr Bennetilla on lörpöttelevä, sanan todellisessa\nmerkityksessä \"kanamainen\" rouva sekä viisi kaunista tytärtä: Mary,\nJane, Elizabeth, Lydia ja Kitty. Kirjassa kerrotaan, kuinka monen\nmutkan, \"ylpeyden ja ennakkoluulon\", takana oli Janen, Elizabethin ja\nLydian avioliitto. Kun mr Bennetilla ei ole poikaa, tulee sukutila\nhänen kuoltuaan siirtymään hänen serkulleen, pastori William\nCollinsille. Vieraillessaan mr Bennetin luona arvoisa pastori päättää\ntehdä yhden talon tyttäristä, Elizabethin, puolisokseen ja suorittaa\nsiis kosintansa, mikä tapahtuu näin:\n\nSeuraava päivä oli hyvin vaiherikas Longbournissa. Hra Collins esitti\nnyt kosintansa julkisesti. Hänellä ei ollut enää aikaa hukattavana,\nsillä hänen lomansa loppui seuraavana lauantaina, eikä hänellä ollut\npäätöstä tehdessään mitään sieluntuskiakaan voitettavana. Tavatessaan\nkohta aamiaisen jälkeen rva Bennetin, Elizabethin ja erään nuorimmista\ntytöistä ruokasalissa hän kävi puhuttelemaan äitiä seuraavasti:\n\n\"Saanko toivoa, arvon rouva, että huolenpitonne kaunokaisesta\ntyttärestänne Elizabethista sallii minulle yksityisen keskustelun hänen\nkanssaan tämän aamupäivän kuluessa?\"\n\nEnnenkuin Elizabeth ennätti vastata muuten kuin yllätyksestä punastuen,\nehätti äiti väliin:\n\n\"Oh, minun päiviäni! Kyllä toki, tietystikin. Olen varma, että Lizzy\ntulee hyvin onnelliseksi -- tarkoitan, ettei hänellä tietenkään ole\nmitään sitä vastaan. Tulehan, Kitty, minä tarvitsen sinua yläkerrassa.\"\nJa siepaten käsityön mukaansa hän kiirehti laittautumaan pois, kun\nElizabeth parahti:\n\n\"Äiti rakas, älä mene! Minä pyydän, ettet lähde pois. Herra Collinsin\ntäytyy antaa minulle anteeksi. Hänellä ei voi olla minulle mitään\nsellaista sanottavaa, jota eivät toisetkin saisi kuulla. Minä lähden\nitse pois.\"\n\n\"Ei, ei, älä hupsuttele, Lizzy. Pyydän, että jäät siihen, missä nyt\nistut.\" Ja nähdessään, että Elizabeth sittenkin, hätäytyneenä ja\nhuolissaan, näkyi todella tekevän lähtöä, huudahti hellä äiti: \"Lizzy,\nminä vaadin, että jäät kuulemaan, mitä herra Collinsilla on sinulle\npuhuttavana.\"\n\nElizabeth ei voinut vastustaa niin väkevää vetoomusta, ja mietittyään\nhetkisen nopeasti pulmaansa hän älysi, että järkevintä sittenkin olisi\nsaada koko ikävä juttu loppumaan niin pian ja levollisesti kuin\nsuinkin, minkä vuoksi hän istuutui jälleen ja koetti väkisin salata\nharmiaan ja vastenmielisyyttään. Kohta kun rva Bennet ja Kitty olivat\nhävinneet oven taa, alkoi hra Collins juhlallisesti:\n\n\"Uskokaa minua, rakkahin neiti Elizabeth, kun sanon, että teidän\nujoutenne, sen sijaan että se millään tavalla alentaisi viehätystänne,\npäinvastoin korottaa kaikkia muita avujanne. Te olisitte minun\nsilmissäni näyttänyt vähemmän armaalta ilman tuota pientä\nvastahakoisuutta, mutta sallikaa minun vakuuttaa, että olen saanut jo\nedeltäkäsin arvoisalta äidiltänne luvan tähän kahdenkeskiseen\nhaasteluun. Te voitte tuskin enää olla epätietoinen minun oikeasta\naivoituksestani, miten suuresti luontainen kainoutenne pyrkiikin\nmieltänne hämmentämään; minun huomaavaisuuteni teitä kohtaan on ollut\nsiksi ilmeinen, ettei siitä liene voinut erehtyä. Melkein oitis, kun\nastuin tähän taloon, valitsin teidät tulevaiseksi elämänkumppanikseni,\nMutta ennenkuin päästän tunteeni pillastumaan pitemmälle tässä asiassa,\nlienee minun viisainta selvitellä syitäni, miksi aion astua pyhään\naviosäätyyn -- ja nimenomaan, miksi tulin juuri tänne Hertfordshireen\nvalitsemaan itselleni vaimoa.\"\n\nAjatus, että jykevä ja mahtipontinen hra Collins tosiaankin voisi\npäästää tunteensa pillastumaan, oli niin hullunkurinen, että Elizabeth\nhillitessään naurunhaluaan menetti hänelle suodun lyhyen armonajan,\nennättämättä tehdä mitään ratkaisevaa huomautusta. Kosija jatkoi:\n\n\"Syynä naimisiin menooni on ensiksikin se, että minusta on oikein ja\nkohtuullista, että jokainen hyvissä olosuhteissa elävä pappismies --\nkuten minä -- esimerkillään pyhittää aviosäädyn seurakunnassaan;\ntoiseksi, että olen vahvasti vakuutettu tämän askeleen tulevan suuressa\nmäärässä lisäämään minun ajallista autuuttani; ja kolmanneksi -- jonka\nsyyn ehkä olisin saanut mainita kaikkein ensimmäisenä -- sen\njalosukuisen rouvan neuvo ja osviitta, jota minulla sananpalvelijana on\nonni ja kunnia mainita emännäkseni. Kahdesti hän on alentunut --\npyytämättä! -- lausumaan minulle ajatuksensa tästä asiasta; ja vielä\nsamana lauantaina, jolloin lähdin tänne Hunsfordista -- kahden\npelivuoron välillä hänen korttipöydässään, jolloin minulla oli kunnia\npelata häntä vastapäätä, ja juuri kun rouva Jenkinson laittoi pallia\nneiti de Bourghin jalkain alle -- hän sanoi: 'Herra Collins, teidän\npitää mennä naimisiin. Teidän kaltaisenne pappismiehen täytyy\nnaida. Tehkää valintanne säädyllisesti, valitkaa vaimonne\ntilanomistajasäädystä _minun_ vuokseni ja _itsenne_ vuoksi, sellainen\ntoimellinen ja hyödyllinen ihminen, joka ei ole liiaksi oppinut, mutta\nkykenee hoitamaan hyvin taloutta pienilläkin vuosituloilla. Se on minun\nneuvoni. Etsikää itsellenne sellainen vaimo niin pian kuin suinkin, ja\nkohta kun tuotte hänet tänne Hunsfordiin, käyn minä häntä\ntervehtimässä.' Sallikaa minun huomauttaa, suloinen serkkuni, etten\nsuinkaan lue lady Catherine de Bourghin huomaavaisuutta ja\nhyvänsuopeutta kaikkein vähäisimmäksi niistä eduista, joita minun\nvallassani on tarjota tulevalle vaimolleni. Te tulette huomaamaan, että\nhänen esiintymisensä ja käytöksensä on paljon yläpuolella kaiken minun\nkuvaustaitoni, ja teidän älynne ja eloisuutenne luulen varmasti olevan\nhänelle mieluisia, varsinkin kun niitä hillitsee ja suistaa se syvä\nkunnioitus, jota ette voi olla tuntematta hänen korkeaa arvoaan ja\nasemaansa kohtaan. -- Kas siinä minun yleiset mielennouteeni aviosäätyä\najatellessani. Jää vielä kerrottavakseni, miksi aivoitukseni kääntyi\ntänne Longbourniin eikä omaan naapuristooni, missä kyllä on tarjona\npaljon rakastettavia nuoria neitosia, sen vakuutan teille. Mutta juttu\non se, että tietäessäni tulevani perimään tämän tilan arvoisan isänne\nkuoleman jälkeen, -- jolle taivas suokoon vielä monta elinvuotta! -- en\nkatsonut voivani olla valitsematta vaimoani hänen tyttäriensä joukosta,\njotta he tuntisivat tappionsa niin vähäiseksi kuin suinkin, kun se\nmurheellinen tapaus kerran on heitä kohtaava, vaikka, kuten jo sanoin,\ntaivas varjelkoon sitä sattumasta vielä moniin vuosiin. Tämä on ollut\nminun osviittani ja aivoitukseni tänne tullessani, kaunoinen serkkuni,\nja luulen voivani imarrella itseäni, ettei arvoni sen takia suinkaan\nvähene teidän silmissänne. Ja nyt ei minulla ole enää muuta lisättävänä\nkuin vakuuttaa teille mitä kaunopuheisimmin palavata kiintymystäni\nteihin. Varallisuutta minä en kysy, enkä aio isältänne vaatia mitään\nmyötäjäisiä, koska hyvin tiedän, ettei niitä kannata odottaakaan, ja\nettä ne tuhannen puntaa, jotka teidän osaksenne lankeavat vasta äitinne\nkuoleman jälkeen ja jotka nyt ovat kiinnitetyt kasvamaan korkoa neljä\nsadalta, ovat ainoa perintöosa, jonka te voitte odottaa vanhemmiltanne.\nSiitä asiasta tulen kumminkin aina pitämään suuni kiinni, ja voitte\nolla vakuutettu, ettette koskaan tule kuulemaan minun huuliltani\nmoitteen sanaa varattomuutenne vuoksi.\"\n\nNyt oli Elizabethin jo välttämätöntä keskeyttää kosijan vuolas\nsanatulva.\n\n\"Te olette liian hätäinen, hyvä herra\", hän huudahti. \"Tehän unohdatte,\netten minä ole teille antanut vielä mitään vastausta. Sallikaa minun\ntehdä se oitis, hukkaamatta enää yhtään aikaa. Minä olen hyvin\nkiitollinen minulle osoittamastanne huomaavaisuudesta. Tunnen todella\nitseni hyvin kunnioitetuksi kosinnastanne, mutta minun on mahdoton\nvastata siihen muuten kuin kieltäytymällä.\"\n\n\"Eihän minulle nyt vasta tarvitse opettaa\", vastasi hra Collins ja\nhuiskautti anteeksiantavasti kättänsä, \"että nuorten neitosten tapana\non ujoudessaan ensi kerralla vastata hylkäävästi sen miehen kosintaan,\njonka he sydämensä salaisuudessa ovat hyväksyneet valitukseen; ja että\nvälistä tuo hylkääminen uudistetaan toisella, jopa kolmannellakin\nkerralla. Minä en niinmuodoin ole vähimmälläkään tavalla masentunut\nsiitä, mitä juuri sanoitte, vaan toivon, että piankin teette minut\nonnellisimmaksi kaikista aviomiehistä.\"\n\n\"Kaikkea minun pitääkin kuulla, herraseni\", kivahti Elizabeth; \"teidän\ntoivonne on todellakin hyvin eriskummallinen kaiken sen jälkeen, mitä\nniin selvästi sanoin. Minä vakuutan teille, etten suinkaan kuulu noihin\nnuoriin neitosiin (jos sellaisia neitosia yleensä onkaan), jotka\nuskaltavat panna onnensa vaaraan uutta kosintaa odotellessaan. Minun\nhylkäämiseni on tarkoitettu täydellä todella. Te ette voisi tehdä\n_minua_ onnelliseksi, ja minä olen varma, että olisin viimeinen nainen\nmaailmassa, joka voisi ja tahtoisi tehdä _teidät_ onnelliseksi. Ei --\njos arvoisa ystävättärenne lady Catherine tuntisi minut, niin olen\nvakuutettu, että hän huomaisi minut joka suhteessa kykenemättömäksi\nsiihen tehtävään.\"\n\n\"Jos olisi varmaa, että lady Catherine tosiaankin ajattelisi niin...\"\nalkoi hra Collins hyvin vakavasti; -- \"mutta ei, minä en voi\nkuvitellakaan mielessäni, että hänen jalosukuisuutensa suinkaan\nvähäksyisi teitä ja teidän hyviä ominaisuuksianne. Voitte olla\nrauhallinen ja luottaa siihen, että kun minulla on jälleen kunnia\ntavata hänet, niin puhun hänelle mitä ylistävimmin sanoin teidän\nkainoudestanne, säästäväisyydestänne, taloudellisuudestanne ja muista\nrakastettavista puolistanne.\"\n\n\"Mutta uskokaahan toki minua, herra Collins, kaikki kehumisenne on\naivan hyödytöntä. Teidän täytyy antaa minulle itselleni päätösvalta\ntässä asiassa ja ottaa todeksi mitä sanon. Minä toivon teille kaikkea\nonnea ja rikkautta, ja hylkäämällä tarjouksenne voin parhaiten torjua\nteiltä päinvastaista elämänosaa. Kun jo kerta olette kosinut minua,\nniin olette varmasti sen kautta tyydyttänyt sydämenne hienotunteiset\nvaatimukset minun perhettäni kohtaan ja voitte siis hyvällä\nomallatunnolla ottaa vastaan Longbournin, milloin se teidän\nperinnöksenne lankeaa. Tämän asian voimme siis pitää täydellisesti ja\nlopullisesti selvitettynä.\" Nousten näin sanoessaan paikaltaan\nElizabeth aikoi kiireesti lähteä huoneesta, mutta itsepäinen kosija\nasettui hänen tielleen ja lausui:\n\n\"Kun minulla on kunnia seuraavalla kerralla jälleen palata tähän\npuheenaiheeseen, niin toivon varmasti saavani suosiollisemman\nvastauksen kuin minkä nyt olette antanut. Olkoon minusta kaukana, että\nnytkään syyttäisin teitä mistään tahallisesta julmuudesta, sillä\ntiedänhän sukupuolenne tapana olevan hylätä kosijan tämän ensi kertaa\ntulkitessa tunteensa, ja ehkäpä kaikki, mitä nyt olette sanonut, onkin\nvain tarkoitettu kannustamaan minun intoani niin paljon kuin sopii\nnaisluonteen luontaiselle kainoudelle.\"\n\n\"Toden totta, herra Collins\", kivahti Elizabeth jokseenkin\ntuittuisesti, \"te saatatte minut aivan ymmälle. Jos kaikki se, mitä\ntähän asti olen teille sanonut, teistä on vain salattua rohkaisua, niin\nenpä oikein tiedä, mihin muotoon pukisin kieltoni, jotta todella\nkäsittäisitte sen kielloksi.\"\n\n\"Sallikaa, armas serkkuni, minun imarrella itseäni sillä käsityksellä,\nettä hylkäävä vastauksenne kosintaani on annettu pelkästään vain muodon\nvuoksi ja sotii sydämenne todellista aivoitusta vastaan. Perusteeni\ntähän käsitykseen ovat lyhyesti sanoen seuraavat: -- En voi saada\npäähäni, että minun käteni ja nimeni olisivat arvottomat saavuttamaan\nteidän hyväksymistänne, tahi että teille tarjoamani asema voisi olla\nteille muuta kuin mitä houkuttelevin. Virka- ja varallisuusasemani,\nläheiset suhteeni De Bourghin perheeseen ja sukulaisuuteni teidän oman\nperheenne kanssa ovat kaikki seikkoja, jotka korkealla äänellä puhuvat\nminun puolestani, ja lisäksi teidän pitäisi vielä ottaa huomioon, että\nkaikesta teidän viehättäväisyydestänne huolimatta ei suinkaan ole\ntaattua, että teille enää koskaan tehdään yhtä imartelevaa\nnaimatarjousta. Teidän myötäjäisenne ovat valitettavasti niin surkean\npienet, että jo tämä seikka yksistänsä tekee todennäköisesti\ntehottomiksi kaikki teidän ulkonaiset viehätyksenne ja sisälliset hyvät\navunne. Kaiken tämän perusteella minun täytyy uskoa, ettette suinkaan\nole täysissä tosissanne hylännyt tarjoustani, ja olla vakuutettu siitä,\nettä kun molemmat erinomaiset vanhempanne ovat sen vahvistaneet\narvovaltaisella hyväksymisellään, myöskin te tulette mielihyvällä\nantamaan minulle haluamani vastauksen.\"\n\nNoin paatuneeseen ja tahalliseen itsepetokseen ei Elizabeth enää\nkeksinyt mitään vakuuttavaa vastausta, ja hän sujahti äänettömästi ulos\nhuoneesta päättäen vahvasti mielessään vedota isäänsä, jos itsepäinen\nkosija yhä edelleen käsittäisi kaikki hänen kiertelynsä vain\nimartelevaksi rohkaisuksi.\n\nHra Collinsin ei oltu suotu kauankaan harkita mielessään aivoituksensa\nonnistumista, sillä rva Bennet oli laskeutunut yläkerrasta eteiseen\nkuulustelemaan kahdenkeskisen keskustelun tuloksia, ja tuskin hän oli\nnähnyt Elizabethin avaavan oven ja joutuisin askelin juoksevan portaita\nylös, kun hän jo itse työntäytyi ruokasaliin ja onnitteli lämpimin\nsanoin sekä kosijaa että omaa perhettään heidän nyt perustetun\nläheisemmän sukulaisuutensa johdosta.\n\nHra Collins otti onnittelut vastaan häiriintymättömän tyynesti ja\nmaksoi ne takaisin runsaan koron kanssa, selostaen sitten tulevalle\nanopilleen äskeistä keskustelua, joka oli jättänyt hänelle niin\nlupaavat onnen toiveet, koska kaunoisen serkun kaikki kieltelyt olivat\nhänestä olleet vain naisellisen ujouden luonnollista teeskentelyä.\n\nTuo selostus kuitenkin hyvin säikähdytti rva Bennetiä. Hän olisi ollut\niloinen, jos olisi yhtä helposti voinut käsittää tyttärensä jyrkän\nkiellon vain salatuksi kosijan rohkaisemiseksi, mutta sitä hän ei\nuskaltanut uskoa todeksi, sillä hän tunsi tyttärensä luonteen paremmin,\neikä voinut peitellä ajatuksiaan tässä suhteessa.\n\n\"Mutta luottakaa minun sanaani, herra Collins\", hän lisäsi, \"että\nLizzyn me saamme toki järkiinsä. Minä puhun hänelle itselleen suoraan\najatukseni. Hän on hyvin itsepäinen ja hupsu tyttö eikä arvaa omaa\netuaan; mutta minä totisesti _panen_ hänet arvaamaan sen.\"\n\n\"Mutta kuulkaapas, rouvaseni -- suokaa anteeksi, että keskeytin\nteidät\", huudahti hra Collins hiukan hätäytyneenä, -- \"mutta jos hän\ntodella on niin itsepäinen ja hupsu kuin sanotte, niin enpä tiedä, onko\nhänestä sitten ollenkaan vaimoksi minun asemassani olevalle miehelle,\njoka luonnollisesti odottaa tulevansa aviossaan onnelliseksi. Jos hän\nsiis tosiaankin täysissä tosissaan ja jatkuvasti hylkää minun\nkosintani, niin ehkä on parempi olla pakottamatta häntä siihen, sillä\nmoisilla luonteenvioilla raskautettuna hän ei varmastikaan tule\nenentämään kotionnea minun talossani.\"\n\n\"Hyvä herra, nyt te käsitätte minut aivan väärin\", sanoi rva Bennet\ntäydellä todella säikähtyneenä. \"Lizzy on itsepäinen ainoastaan\ntällaisissa asioissa. Kaikessa muussa hän on niin hyväluontoinen ja\nmukautuvainen kuin tyttö ikinä saattaa olla. Minä lähden nyt\nsuoraapäätä herra Bennetin puheille, ja saatte olla varma, että me\nyhdessä piankin käännämme tytön pään oikeaan.\"\n\nAntamatta kosijalle aikaa vastata hän kiiruhti miehensä luo kirjastoon\nja huusi tälle jo kynnykseltä:\n\n\"Oh, rakas Bennet, sinua tarvitaan kiireen kaupalla; me olemme kaikki\nkuin puulla päähän lyödyt. Sinun pitää oitis tulla naittamaan Lizzy\nherra Collinsille, sillä ajattelehan, tyttö resu vannoo, ettei hän\nikinä mene tälle vaimoksi. Ja jollet pidä joutua, niin kosijakin voi\nmuuttaa mielensä eikä huoli koko tytöstä.\"\n\nHra Bennet oli kohottanut katseensa kirjasta, kun hänen vaimonsa\ntörmäsi sisään sellaisella kiireellä, ja suunnannut sen rva Bennetin\nkasvoihin. Mutta hänen tavallinen kylmä ja hajamielinen ilmeensä ei\nnäyttänyt vähääkään järkyttyvän hänen kuulemastaan kummasta sanomasta.\n\n\"En voi laisinkaan käsittää sinua\", hän sanoi, kun hänen vaimonsa oli\nläähättäen esittänyt ilmoituksensa. \"Mistä ihmeestä sinä oikein\npuhelet?\"\n\n\"Oh, -- herra Collinsista ja Lizzystä tietenkin. Lizzy sanoo, ettei hän\nhuoli herra Collinsista, ja herra Collins piankin sanoo, ettei hän\nhuoli Lizzystä.\"\n\n\"No, mikä osa minulla tässä sitten pitäisi olla? Tämähän näyttää aivan\ntoivottomalta jutulta.\"\n\n\"Sinun pitää puhua siitä Lizzylle. Sano hänelle, että vaadit häntä\noitis menemään herra Collinsille vaimoksi.\"\n\n\"Kutsu hänet tänne alas. Hän saa kuulla minun ajatukseni.\"\n\nRva Bennet soitti kelloa, ja paikalle rientävä sisäkkö käskettiin\nkutsumaan nti Elizabeth kirjastoon.\n\n\"Tulehan tänne, lapseni\", huudahti isä, kun tytär arkaillen astui\nsisään. \"Olen lähettänyt noutamaan sinut tänne hyvin tärkeän asian\nvuoksi. Mikäli ymmärrän äitisi puheesta, on herra Collins tehnyt\nsinulle naimatarjouksen. Onko se totta?\" -- Elizabeth myönsi sen\ntodeksi. -- \"No niin -- ja tuon tarjouksen sinä olet hylännyt?\"\n\n\"Niin olen, isä.\"\n\n\"No hyvä. Nyt tulemme pääkysymykseen. Äitisi tahtoo, että sinä suostut\nsiihen. Eikö se ole tahtosi, rouva Bennet?\"\n\n\"On niinkin, taikka en tahdo enää nähdä koko tyttöä silmäini alla.\"\n\n\"Siinä sangen surullinen tulevaisuuden näköala sinulle, Elizabeth.\nTästä päivästä alkaen joudut olemaan ventovieras jommallekummalle\nvanhemmistasi. Äitisi ei tahdo nähdä sinua silmäinsä alla, jos _et_\nmene naimisiin herra Collinsin kanssa, ja minä en tahdo nähdä sinua\nedessäni, jos _menet_ naimisiin hänen kanssaan.\"\n\n                                    Suomentanut _O. A. Joutsen_.\n\n\n\nMITFORD:\n\n\nORVOKKEJA POIMIMASSA.\n\nMaalisk. 27 p. -- On ikävä, harmaa aamu ja ilmassa kostea tuntu; raikas\nmutta ei tuulinen; viileä mutta ei kylmä; -- juuri oikea päivä\nsellaiselle ihmiselle, joka on vast'ikään tullut Lontoon kuumuudesta,\nhuikaisevasta loistosta, hälinästä ja kiihkosta, upota maaseudun\netäisimpiin sokkeloihin ja saavuttaa takaisin mielen tasapaino ja\nsydämen rauha, jotka on menettänyt tuossa suuressa Baabelissa. Minun\ntäytyy lähteä poimimaan orvokkeja -- se on aivan välttämätöntä -- ja\nminun täytyy lähteä yksin: äänen sointi, vaikkapa Lizzyni äänen, kielon\nkukankin kosketus, hänen joustavan jalkansa hypähdyskin sekoittaisi sen\ntunteen selkeyden, jota koetan saavuttaa. Lähden liikkeelle aivan yksin\nkädessä pikku vasuni, joka on punottu mehiläiskeon muotoiseksi ja josta\npidän niin paljon, koska _hän_ antoi sen minulle, ja jota olen pitänyt\npyhitettynä orvokeille ja niille, joita rakastan. Lähden ja poikkean\nsyrjään valtamaantieltä niin pian kuin suinkin voin. En tahtoisi tavata\nketään juuri nyt, en edes niitä, joita yleensä kaikkein mieluimmin\ntapaan.\n\nKatsohan! Eikö tuo ryhmä -- herrasmies täysiverisen arabialaisen\nhevosen selässä, nainen ratsastaen hänen rinnallaan niin viehättävästi\nja vaivattomasti -- kas kuinka kauniisti hänen harsonsa liehuu hänen\noman nopean liikuntonsa viimassa! -- ja tuo iloinen ja uljas poika\nkomean valkoisen arabialaishevosen selässä, kiepsahdellen heidän\nrinnallaan, mutta valmiina kiitämään heidän edelleen minä hetkenä\ntahansa -- eikö tuo jalo seurue ole herra ja rouva M. ja rakas B? Ei!\nPalvelijalla on toisenlainen liveri. Tämä on herttuan perhekuntaa ja\njoku heidän nuoria etonilaisiaan. Minun on jatkettava matkaani. Nyt en\ntapaa ketään, sillä olen kunnolla päässyt pois maantieltä ja kuljen\nnurmikkoa kiertelevää polkua kanervien keskellä, pehmeää matalaa\nkangasta, jossa lampaat ja karitsat ovat kuljeskelleet -- polku on\nturpeinen ja kasvaa hyväntuoksuista ajuruohoa, se on joustava askelten\nalla, suloinen tällaisenakin vuodenaikana.\n\nMe elämme onneksemme pitäjässä, jonka alueita ei ole aidattu, ja saamme\nkiittää parin kolmen jäykän maanviljelijän viisasta itsepäisyyttä sekä\nsitä, ettei kartanon pöyhkeilevä ja hurja herra onneksi nauti ensinkään\nkansansuosiota, siitä, että meillä ovat säilyneet suloiset vihreät\nmaatilkut ja ne erämaan luonnon keitaat keskellä sivistystä, jotka\nkenties muodostavat englantilaisen maiseman erikoisen kauneuden. Se\nyhteismaa, jota nyt kävelen -- haka, joksi sitä sanotaan -- on näistä\nherttaisista paikoista kaikkein viehättävimpiä. Se on pieni, suojaisa\nkohta ikäänkuin eristettynä kylästä, syvällä kohonevien kumpujen --\nolisi melkein liian komeaa nimittää niitä mäiksi -- välissä. Sitä\nreunustaa toisella syrjällä iloinen valtatie, ja toinen tie taas kulkee\nsen läpi, ja sitä ympäröivät mitä maalauksellisimpana kirjavuutena\nniityt, mökit, maatalot ja hedelmätarhat. Yhdessä nurkassa on suuri\nlammikko, joka on harvinaisen kirkas ja läpikuultava ja antaa\nmaisemalle hauskaa hilpeyttä ja valoisuutta. Pääskyset parveilevat tuon\nlammikon lähettyvillä, samoin lapset. Sen ympärillä on nytkin niitä\niloinen lauma. Harvoin olen sitä nähnytkään ilman. Lapset rakastavat\nvettä, kirkasta, läpikuultavaa, välkehtivää vettä, se kiihoittaa ja\nravitsee heidän uteliaisuuttaan, se on liikettä ja elämää.\n\nSe polku, jota astelen, vie vähemmän eloisalle paikalle, yhteismaan\nlaidassa olevan suuren ja jykevän rakennuksen luokse, jonka\nsiipirakennukset, ulottuen kauas päärakennuksen molemmille puolille,\ntäyttävät aukion kolme sivua ja antavat pihalle kylmän ja varjoisan\nleiman. Yhdellä sivustalla on synkkä puutarha, jossa vanha mies tekee\nojatöitä, ja siellä näkyy vain suoria tummia sarkoja, joissa kasvaa\nvihanneksia, perunoita, kaalia, sipulia, papuja. Kaikki on niin mullan\nja maan karvaista kuin vastakaivettu hauta. Ei ainutta kukkaa tai\nkukkapensasta! Ei yhtään ruusupuuta tai viinimarjapensasta! Ei muuta\nkuin järkevää, alakuloista hyötykasvillisuutta. Voi, kuinka\ntoisenlaisia ovatkaan pitkät ja epäsäännölliset puutarhasuikaleet\nhuviloiden edustalla iloisine esikko- ja safranipuu-istutuksineen,\nkultalakkoineen, jotka lähettävät suloisia tuoksuja kapeasta\nakkuna-aukosta, ja loistaviin lehtiin puhkeavine karviaispensaineen,\njoiden elävä vihreys synnyttää silmässä kukkeuden mielikuvan! Oi,\nkuinka toisenlaista! Tämän synkän asuinpaikan toisella puolella on\nniitty, jonka väri on niin syvä ja väkevästi smaragdinvihreä, että se\nilmaisee seisovaa vettä olevan lähettyvillä. Sitä ympäröivät\nsäännöllisten välimatkojen päässä olevat pajut, ja samoin kuin\npuutarhaa, erottaa tätä niittyäkin yhteismaasta leveä, kaivannon\ntapainen viemäri. Rakennus on pitäjän kunnalliskoti. Kaikki siihen\nkuuluva on vankkaa, kestävää ja hyödyllistä -- mutta niin apeaa,\nkylmää, pimeää! Pihalla on lapsia, ja kuitenkin kaikki on hiljaista.\nRiennän aina tämän paikan ohitse ikäänkuin se olisi vankila. Vapauden\nrajoitus, sairaus, vanhuus, äärimmäinen köyhyys, kurjuus, joita minulla\nei ole voimaa poistaa tai huojentaa -- tällaisia aatoksia ja tunteita\nherättää noiden seinien näkeminen, ja kuitenkin ne kenties, vaikka ei\nvarmasti, sisältävät vähemmän sitä äärimmäistä lohduttomuutta, jota\nsairaalloinen mielikuvitus on taipuvainen maalailemaan. Siellä saavat\njärjestystä, puhtautta, ravintoa, vaatteita, lämpöä, turvapaikan\nkodittomat, lääkkeitä ja hoitoa sairaat, lepoa ja elämäntarpeiden\ntyydytystä vanhukset, -- myötätuntoa, todellista ja teoissa ilmenevää\nmyötätuntoa, jota ihmiset osoittavat köyhiä ja onnettomia kohtaan.\nSaattaa olla maailmassa kehnompia paikkoja kuin pitäjän kunnalliskoti\n-- ja kuitenkin kiiruhdan sen ohitse. Tunnetta, ennakkoluuloa, en saa\nvoitetuksi.\n\nSynkän puutarhan loppupää muuttuu tiheän metsikön reunustamaksi\nkujaksi, joka ulottuu kauas, kierrellen ja mutkitellen loivasti\nvihreiden niittyjen keskellä kuin puro, mille kaikelle antavat eloa\nkarjalaumat, lampaat ja kauniit karitsat, jotka nauttivat elonkeväänsä\nhennosta suloisuudesta. Tai sitten näen peltoja ja viljelysmaita, jotka\novat vielä vilkkaampi-ilmeisiä, sillä niillä työskentelee ryhmittäin\npavunkylväjiä, naisia ja lapsia kaikenkirjavissa väreissä ja puvuissa.\nJa auroja ja äkeitä, vihelteleviä poikia ja tanakoita ajomiehiä, jotka\nsuorittavat verkkaisesti mutta uuvuksiin asti ahkeroiden tämän\npuuhakkaan vuodenajan tärkeintä työtä. Millaista työtä pavunkylvö\nonkaan! Millainen mitalin toinen puoli siinä asemassa, joka on\nosoitettu ihmiselle erottamaan hänet kedon elävistä! Ajatelkaahan\nihmistä kumartuneena kuusi, kahdeksan, kymmenen tuntia päivässä\ntehdäkseen reikiä maahan pienellä kepillä, sitten pudottaakseen niihin\npavut yksitellen. He saavat palkan sen määrän mukaan, jonka istuttavat,\nja joitakin köyhiä vaimoja on välistä syytetty siitä, että he ovat\ntiputtaneet niitä -- nimittäin pudottaneet useampia kuin yhden pavun\nreikään. Kun ottaa huomioon kiusauksen, on minun mielestäni\ninhimillisen hyveellisyyden huippu, jos ei tipauta useampia papuja\nsamalla kertaa.\n\nKäveltyämme vielä vähän matkaa tätä kujaa tulemme vanhan talon luokse,\njota ympäröivät korkeat jalavat. Se on vanha maalaistalo, joka aina --\nen tiedä mistä syystä -- palauttaa mielikuvitukseni Shakespearen\naikoihin. Se on pitkä, matala, epäsäännöllinen rakennus, jonka yksi\nhuone ulkonee kulmittain muusta rakennuksesta, ja muratin, hienon\nvalkosuonisen muratin peittämä. Päärakennuksen ensimmäinen kerros\nulkonee pitemmälle ja sitä kannattavat tammiset tukihirret, ja yksi\nala-akkunoista, jossa on vanhat puitteet ja pitkät, kapeat ruudut,\nmuodostaa puolikkaan matalasta kuusikulmiosta. Pylväskäytävä, jossa on\nistuimet, sen yläpuolella kohoava torninhuippu, suippoharjaiset katot\nja savupiippuryhmät täydentävät taulun. Voi, se ei olekaan juuri muuta\nkuin taulu! Seinät alkavat jo murentua ja rappeutua huolimattoman\nisännän ja köyhtyneen vuokraajan hoidossa.\n\nVielä muutamia jaardeja eteenpäin, ja niin pääsen rantapenkereelle. Ah!\nTunnen jo niiden lemun -- niiden hienonhieno tuoksu viipyy ja leijailee\ntässä kosteassa raskaassa ilmassa. Tästä pikku portista ja sitten tämän\nvihreän vehnäpellon vihreää etelärinnettä, -- ne ihan ryntäävät minua\nvastaan, nuo suloiset orvokit, kymmenkertaisen suloisina. Maa on aivan\nniiden peittämä: valkoisina ja sinipunaisina, välkkyvinä ne koristavat\nlyhyttä kasteista ruohikkoa ja näyttävät vielä väkevämmän värisiltä\nnyt, kun taivas on pilvessä. Siinä niitä on sadoittain, tuhansittain.\nAikaisempina vuosina minulla on ollut tapana seurata niiden\nkehittymistä vihreästä ummusta lähtien, kunnes yksi tai pari sataa\npuhkesi kukkaan. Sen vuoksi ne eivät milloinkaan ennen ole tulvahtaneet\nminua vastaan näin äkillisen ja ylenpalttisen loistavina\nyksinkertaisessa kauneudessaan, -- olen todentotta kiitollinen\nkuumeiselle Lontoolle puhtaasta ja väärentämättömästä ilosta!\nKuinka kauniisti ne vielä ovat asettuneetkin tälle viettävälle\nrantapenkereelle, jossa pajun oksat huojuvat niiden yläpuolella täynnä\nmehiläisiä ja sekoittavat hunajaisen tuoksunsa vielä herkempään\norvokkien tuoksuun! Kuinka läpikuultavia ja sileitä ja verevän näköisiä\novatkaan oksat täynnä mehua ja elämää! Ja tuolla ihan vanhan\nsammaleisen juuren vieressä on suurenmoinen esikkotupsu, ja keltainen\nperhonen liihottelee sen yllä kuin ilmassa leijaileva kukka. Mikä onni\nistua tällä nukkaisella kummulla ja täyttää vasu kukilla! Mikä sydämen\nja mielen uudistus! Olo tällaisessa rauhan ja sulon paikassa on samaa\nkuin olla peloton, iloinen ja herttainen kuin lapsi. Silloin ajatus\nmuuttuu runoudeksi ja tunne uskonnoksi. Silloin me olemme onnellisia ja\nhyviä. Voi, jospa koko elämäni voisi kulua näin, liidellen autuaan ja\nviattoman tunteen kannattamana, nauttien rauhassa ja kiitollisena\nLuonnon yhteisistä siunauksista, kiitollisena ennen kaikkea\nvaatimattomista tavoista, terveestä luonnonlaadusta, joka tekee tuon\nkaiken niin rakkaaksi! Mutta, kuka uskaltaa pyytää niin onnellista\nelämää? Minä voin kuitenkin edes siepata kiinni ja pidentää ohikiitävän\nilon, voin täyttää vasuni puhtailla kukilla ja sydämeni puhtailla\najatuksilla, voin ilahduttaa pikku kotiani niiden sulolla, voin jakaa\naarteeni yhden kanssa, rakkaan olennon kanssa, joka ei voi hakea niitä,\nvoin nähdä ne, kun suljen silmäni, ja uneksia niistä, kun vaivun uneen.\n\n                                                  (Kylämme.)\n                                         Suomentanut _Aino Tuomikoski_.\n\n\n\n\nJOHN GALT JA SUSAN FERRIER.\n\n\nRomantiikan valtavuosina toimineista Skotlannin realisteista ovat\nhuomattavimmat John Galt (1779-1839) ja Susan Edmonstone Ferrier\n(1782-1854) joiden teoksissa on vielä nytkin tervettä ja raikasta\nelämän tuntua. John Galt'in vaiheet ovat seikkailurikkaita. Hän\noli merikapteenin poika, ja palveli aluksi tullissa, kunnes\nkirjailijahaaveiden vaivaamana lähti 1804 Lontooseen, taskussa\n\"eepillinen runoelma\". Epäonnistuneen liikeyrityksen jälkeen hän aikoi\nlakimieheksi, mutta jätti ne puuhat saatuaan Oxfordissa päähänsä\nkirjoittaa kardinaali Wolseyn elämäkerran. Kesken työtä terveys\nkuitenkin petti, jolloin hän matkusti (1809) Välimeren maihin\ntutkimaan, miten Napoleonin toimeenpanema mannermaan sulkeminen\nvoitaisiin sieltä päin murtaa. Matkallaan hän joutui Byronin toveriksi\nja kävi Mustallamerellä ja Vähässä Aasiassa saakka. Kirjallisena\ntuloksena olivat _Matkoja ja matkustuksia_ (Voyages and Travels)\nsekä _Kirjeitä Levantista_ (Letters from the Levant), joilla on\nvieläkin arvonsa harvinaisina kuvauksina silloisesta Välimeren\nmaailmasta. Galtin tuotanto käsittää tämän jälkeen epäonnistuneita\nnäytelmäyrityksiä ym., kunnes hän kirjeromaanillaan _Ayrshiren\nperilliset_ (The Ayrshire Legatees, 1820) vihdoin sai lukijakunnan. Se\noli kirjoitettu samaan äänilajiin kuin kaksitoista vuotta aikaisemmin\nvalmistunut _Pitäjän aikakirjat_ (The Annals of the Parish, 1821), jota\nhän silloin oli turhaan tarjonnut kustantajille, mutta joka nyt kelpasi\nja sai heti innostuneen lukijapiirin. Näissä hän kuvaa koruttomasti,\nluonnollisen arkisesti, hillityn, hiljaisen humoristisesti, Skotlannin\nihmisten tavallista elämää, romanttisoimatta sitä minnekään päin, ja\nsaavuttaa eheän, miellyttävän tuloksen. Hän luo sarjan yksilökuvia,\njotka ilmeisesti ovat jossakin määrin avanneet Dickensin silmiä\nymmärtämään tällaisen \"tyyppitaiteen\" suuria mahdollisuuksia, ja\nperustaa ns. \"kaalitarhakoulun\" (\"the kailyard school\"), jolla on niin\nhuomattavia ja myöhäisiä edustajia kuin James Barrie. Galtin laajasta\ntuotannosta, joka käsittää kaikkiaan noin 60 teosta, mm. useita\nhistoriallisia romaaneja, kuuluvat tähän \"kaalitarha-alaan\" vielä _Sir\nAndrew Wylie_ (1822), _Sukutila_ (The Entail, 1824) ja _Provosti_.\nNäiden lisäksi mainittakoon _Byronin elämäkerta_ (The Life of Byron,\n1830). 1826 Galt matkusti Kanadaan perustamaan suurta siirtokuntaa,\nmutta joutui vaikeuksiin ja palasi 1834 kotimaahan, taas antautuen\nkirjailijaksi. Hän oli tarmokas, yritteliäs ja rehellinen mies, jota\nhuono onni vainosi. -- Susan Ferrier oli sivistynyt nainen, Walter\nScottin virkatoverin tytär, suuren romaanikirjailijan suosikki, jonka\nhänen päiväkirjansa kiittävästi mainitsee. Kirjailijattarena, vilkkaan,\nsatiirisen luonteensa, terävän huomiokykynsä, nasevan vuoropuhelunsa ja\nterveen järkensä vuoksi, hän on lähinnä verrattavissa Jane Austeniin.\nHän julkaisi vain kolme teosta: _Avioliiton_ (The Marriage, 1818),\n_Perinnön_ (The Inheritance, 1824) ja _Kohtalon, eli päällikön\ntyttären_ (Destiny, or the Chief's Daughter, 1831). Enimmäkseen Ferrier\nkäsittelee ympäristönsä erikoisuuksia, maalaten ne näkyviksi keveällä\nhuumorilla ja luoden täten hänkin oman tyyppikokoelmansa.\n\n\n\nGALT:\n\n\nPITÄJÄN AIKAKIRJAT.\n\nHerran vuosi tuhat seitsemänsataa kuusikymmentä oli kolmen seikan\nvuoksi merkittävä Dailmailingin seurakunnassa. -- Ensinnäkin nyt se,\nettä minä jouduin sinne, sitten rouva Malcomin asettuminen meidän\nkeskuuteemme viiden lapsensa kanssa, ja sitten vielä minun avioliittoni\nserkkuni neiti Betty Landshaw'n kanssa. Näistä johtuu, että tämän\nvuoden historia luonnostaan jakautuu kolmeen lukuun eli jaksoon.\n\nEnsinnäkin se minun paikansaantini. -- Se oli suuri juttu, sillä minut\nnimitti sinne patruuna, eivätkä sikäläiset ihmiset tietäneet minusta\nyhtään mitään, ja heidän sydämensä kiihtyi ja äkämystyi tämän tapauksen\nvuoksi, ja he tekivät kaiken voitavansa estääksensä minut toimestani,\njopa siinä määrin, että oli pakko kutsua sotilasvartiosto suojelemaan\nkirkkoneuvostoa, ja sydämeni oli täynnä murhetta kuullessani rummun\npärisevän ja torven toitottavan meidän mennessämme kirkkoon. Ihmiset\nolivat suorastaan mielettömiä ja ilkeitä ja heittivät likaa meidän\npäällemme kulkiessamme heidän ohitseen ja häväisivät meitä kaikkia ja\nosoittivat pilkaten sormellaan minua, mutta minä kestin sen\nalistuvaisesti ja säälin heidän niskuroimistaan ja sokeuttaan.\nBraehillin vanha herra Kilfuddy poloinen sai sellaisen läiskäyksen\nkorvalliselleen, että hänen toinen silmänsä melkein turposi umpeen.\n\nTullessamme kirkon ovelle huomasimme sen kiinni naulatuksi, niin että\nsitä oli mahdoton saada auki. Sotilaskersantti tahtoi murtaa sen, mutta\nminä pelkäsin, että tilalliset suuttuisivat siitä ja moittisivat uuden\noven kustantamista, ja pyysin hartaasti häntä antamaan sen olla\nsemmoisenaan. Sen vuoksi häädyimme menemään ikkunasta sisään, ja\nihmisjoukko seurasi meitä, peräti julkealla tavalla muuttaen Herran\nhuoneen ikäänkuin kapakaksi keskellä kirkasta päivää, niin kauheasti he\nmekastivat. Virren ja saarnan aikana kansa käyttäytyi paremmin, mutta\nvirkaanasettamisen alettua kävi metelöiminen kamalaksi. Thomas Thorl,\nkutoja ja siihen aikaan hurskas intoilija, nousi seisaalleen ja esitti\nvastalauseensa sanoen: \"Totisesti, totisesti sanon minä teille, hän,\njoka ei astu tähän lammashuoneeseen ovesta, vaan kiipeää sisään jotakin\ntoista tietä, on varas ja ryöväri\". Ja minä päättelin, että saisin\nelettäväkseni hyvin vaikean ja tukalan ajan niin hillittömien ihmisten\nkeskuudessa. Herra Given, joka oli silloin Lugtonin pappina, oli\nleikillinen mies eikä voinut olla ilvehtimättä edes näin juhlallisessa\ntilaisuudessa. Kun tuli se vaihe, että minut oli siunattava kätten\npäällepanemisella, eikä hän voinut päästä tarpeeksi lähelle\nulottuakseen minuun kädellään, niin hän ojensi sauvansa ja kosketti\nsillä päätäni sanoen toisten suureksi huviksi: \"Tämä käy laatuun, käypä\nniinkin, puu puuta vastaan.\" Mutta tämmöinen oli tylyä puhetta\nsellaisena aikana ja sellaisessa paikassa, ihmiset kun vielä olivat\nniin kiihdyksissä.\n\nKirkonmenojen päätyttyä me poistuimme ikkunasta, ja se oli raskas päivä\nminulle. Mutta me menimme pappilaan ja saimme siellä oivallisen\npäivällisen, jonka Irvillen uuden ravintolan emäntä rouva Watts\nvalmisti pyynnöstäni ja lähetti ajajansa sitä tarjoilemaan, sillä mies\noli samalla hänen tarjoilijansa, kun ei majatalossa ollut kuin yhdet\nvieterirattaat ja nekin harvoin käytännössä.\n\nVaikka seurakuntalaiseni ottivat minut vastaan näin hillittömällä\ntavalla, päätin kuitenkin kohdella heitä herttaisesti, ja sen vuoksi\naloitin heti seuraavana aamuna vierailukierroksen. Mutta voi! Minun oli\nkiivettävä jyrkkää vuorenseinämää, ja siinä tarvittiin lujaa sydäntä.\nMuutamissa paikoissa nimittäin sain huomata, että ovet suljettiin\nminulta, toisissa taas lapset nähdessään minun tulevan juoksivat\näitinsä luokse huutaen: \"Tänne tulee turkasen Suttu-Jussi!\" -- ja kun\nminä sitten menin sisään heidän kotiinsa, eivät vanhemmat pyytäneet\nminua istumaan, vaan virkkoivat pilkallisesti: \"Mitä iloa te, hyvä\nmies, täältä löydätte?\" Minä kävelin kuitenkin ovelta ovelle kuin\nalakuloinen kerjäläinen, kunnes sain ottaa almuna vastaan säädyllisen\nkohtelun -- kuka olisi sitä ajatellutkaan -- ei sen vähäpätöisemmän\nhenkilön kuin saman Thomas Thorlin taholta, joka oli ollut niin katkera\nminua kohtaan kirkossa edellisenä päivänä.\n\nThomas seisoi ovella vihreä tohvelikankainen esiliina vyöllään ja\npäässään punainen Kilmarnockin yömyssy -- muistan hänet yhtä hyvin kuin\njos olisin nähnyt hänet vasta eilen. Hän oli nähnyt minun kulkevan\ntalosta taloon ja huomannut, millä tavoin minut torjuttiin pois, ja\nhänen sydämensä heltyi ja hän virkkoi minulle ystävällisesti: \"Tulkaa\nsisään, hyvä herra, ja huojentakaa mieltänne, tällainen ei käy\nmitenkään päinsä, papit ovat Jumalan edusmiehiä, ja heidän Herransa\nvuoksi meidän on kunnioitettava heitä. Koko seurakunnassa ei yksikään\ntoinen ole ollut niin jyrkästi teitä vastaan kuin minä, mutta tämä\npikainen vierailu on nöyryyden merkki, jollaista en olisi voinut\nodottaa patruunan pesästä lähteneeltä linnulta.\" Kiitin Thomasta ja\nmenin sisään hänen kanssaan, ja me keskustelimme kotvan luottavaisesti\nyhdessä, ja minä sanoin hänelle, ettei paimenen asia niinkään ollut\nlauman syöttäminen kuin heidän kunnollinen paimentamisensa, ja että\nvaikka joku saattaisi olla pystyvämpi johtamaan heitä kuin minä, ei\nkoko Skotlannin alueella ollut ainoaakaan, joka olisi ollut halukkaampi\npaimentamaan seurakuntaa yöllä ja päivällä. Ja Thomas sanoi, ettei hän\nollut hyvään aikaan kuullut niin sopuisaa puhetta sekä että jos minä\nselittäisin samaa oppia saarnatuolistakin, ei kestäisi kauan ennenkuin\nsaisin aikaan muutoksen. \"Minä olin päättänyt\", hän sanoi, \"olla\npistämättä jalkaani kirkon ovesta teidän ollessanne siellä, mutta\npäästäkseni varmuuteen omin älyin ja jotten tuomitsisi tutkimatta tulen\nsinne ensi pyhäpäivänä ja kehoitan naapureitani menettelemään samoin,\njoten teidän ei tarvitse saarnata tyhjille seinille ja kartanonherran\nperheelle.\"\n\n                                           Suom. _Aino Tuomikoski_.\n\n\nFERRIER:\n\n\nAVIOLIITTO.\n\n\"Kaunotar\" ja säkkipilli.\n\n    \"Voi, liekö pahempaa kuin olo täällä?\"\n\n                  _Kadotettu Paratiisi_.\n\nHuone oli pitkä, kapea ja matala, ja siinä oli paljon pieniä ikkunoita,\njoista lähti himmeitä valojuovia kaikkiin mahdollisiin suuntiin. Sen\nniukka ja koruton kalusto oli ilmeisesti tehty samaan aikaan kuin\nrakennuskin; ja tämä ystävyys, joka oli syntynyt niin kauan sitten,\nnäytti kestävän yhä vieläkin, sillä korkeaselkäiset, leikkauksilla\nkaunistetut tuolit painautuivat mitä uskollisimmin harmaita seiniä\nvastaan, joilla riippui, kapeissa mustissa kehyksissä, joitakin\nDouglasin perheen kunnianarvoisia esi-isiä. Takkatuli, joka oli\nkaikesta päättäen juuri äsken sytytetty, oli vähitellen alkanut palaa,\nmutta ennen liekkiin leimahtamistaan se olikin katsonut parhaaksi\nruveta suitsuttamaan savua, jota huone oli nyt aivan täynnä, eikä\navatuilla ikkunoilla näyttänyt olevan muuta tekemistä kuin päästää\nsisään sadetta ja tuulta.\n\nVieraiden astuessa sisään, parvi naisia juoksi vastaanottamaan heitä.\nDouglas alistui hyväntahtoisesti kolmen pitkäleukaisen vanhanpiian\nsyleiltäväksi, jotka hän tunsi tädeikseen, ja tervehti sydämellisesti\nviittä avuttomasti punastunutta tyttöä, joiden hän arvasi olevan\nsisariaan; lady Juliana oli jähmettynyt siihen, missä seisoi,\nepätoivon kuvaksi, ja vastaanotti äänettömänä uusien sukulaistensa\nkohteliaisuudet, kunnes hän lopulta, vaipuen tuolille, koetti salata\nmielenjärkytystänsä kutsumalla koiriaan ja hyväilemällä sylirakkiansa.\n\nTalon isäntä, joka oli kiireesti kutsuttu kotiin peltoaskareistaan,\nsaapui nyt. Hän oli miellyttävän näköinen vanha mies, jossa oli hiukan\nherrasmiehen tuntua ja ryhtiä, kömpelöstä puvusta, karkeahkosta\nkäytöksestä ja maalaismurteesta huolimatta. Tervehdittyään lämpimästi\npoikaansa hän meni kauniin miniänsä luo, kietaisi hänet syliinsä ja\nsuuteli häntä sydämellisesti ja äänekkäästi kummallekin poskelle;\nhuomaten sitten hänen kasvojensa kalpeuden ja kyyneleiset silmänsä hän\nhuudahti: \"Ethän toki liene säikähtänyt ylämaamme vuoria, rouvaseni?\nRohkeutta vain -- ja usko minua, niiden rinteiltä löydät yhtä lämpimiä\nsydämiä kuin jätit Englannin hienoihin palatseihin\" -- ja likisti koko\najan hänen hentoja sormiaan jäntevällä kourallaan.\n\nKyyneleet, joiden pidättäminen oli siihenkin saakka ollut hyvin\ntyölästä, alkoivat nyt vuotaa virtoina ylhäissyntyisen kaunottaren\nsilmistä, ja painaen poskensa tuolin selkänojaan hän päästi valloilleen\ntuskan, jonka hillitseminen kävi hänelle ylivoimaiseksi.\n\nKoruttomien sukulaistensa äänekkäisiin ja huolestuneisiin kysymyksiin\nja heidän ylenpalttiseen sydämellisyyteensä hän ei vastannut mitään,\nvaan ojensi kätensä miehelleen ja nyyhkytti: \"Vie minut, ah! vie minut\npois tästä paikasta!\"\n\nLoukkautuneena, häpeissään ja suutuksissaan niin lapsellisen ja\njärjettömän käytöksen takia Douglas kykeni vain änkyttämään jotakin,\nettä lady Juliana oli pelästynyt ja väsynyt; ja pyydettyään, että\nheidät opastettaisiin huoneisiinsa, hän talutti sinne nuorikkonsa, joka\noli nyt melkein tajuton, tätien seuratessa jäljessä, kaikki kolme;\nneuvoen yhteen ääneen eri lääkkeitä.\n\n\"Taivaan tähden, sano heille, että jättäisivät minut rauhaan!\" lady\nJuliana sopersi heikosti, koettaessaan karttaa käsiä; jotka vuorotellen\ntunnustelivat hänen valtimoaan ja otsaansa.\n\nToistuneiden anteeksipyyntöjen ja vilpittömiltä vaikuttavien\nselittelyjen jälkeen Douglas sai vihdoinkin tädit jättämään heidät;\nsitten hän käytti kaiken kaunopuheisuuden, mihin hän kykeni, saadakseen\nnuorikkonsa mukautumaan tilanteeseen, johon rakkaus ja asianhaarat\nolivat paiskanneet hänet.\n\nTämän väliajan, joka näytti onnettomasta lady Julianasta loputtoman\npitkältä, tädit käyttivät viisaitten neuvojen antamiseen, mitä kaikkea\nnaineen naisen on elämässään noudatettava ja otettava huomioon.\nKammatusta villasta kudotut sukat ja topatut alushameet olivat tuiki\nvälttämättömiä vaatekappaleita; ja samalla viittailtiin aivan selvästi\nsiihen, ettei lapsi, jonka äiti halusi syödä muutakin kuin ohraleipää\nja kauravelliä, voinut mitenkään olla terve, sehän oli aivan\nmahdotonta.\n\n\"Katsokaa vain noita nuoria karitsoita\", miss Grizzy sanoi, osoittaen\nDouglasin viittä rotevaa sisarta; \"hehän ovat kuin terveyden,\nperikuvia! Toivon saavani olla varma, rakas käly, että teidän\nlapsistanne tulee aivan samanlaisia -- mutta poikia, sillä meillä on\nsurettava puute pojista. On surullista ajatella, ettei meillä ole\nyhtään poikaa, ja että niin vanhan ja hienon suvun kuin meidän pitää\nsammua miesperillisten puutteessa.\" Ja kyyneleet vierivät kiltin\nvanhanpiian poskille hänen puhuessaan.\n\nHerrojen tulo huoneeseen lopetti keskustelun. Kiiruhtaen miehensä luo\nlady Juliana alkoi kuiskaillen, mutta varsin kuuluvasti kysellä, oliko\nhän jo saanut rahaa -- milloin he lähtisivät, jne.\n\n\"Haluaako teidän armonne teetä?\" kysyi miss Nicky, tuoden pienillä\nkupeilla tummaa, sameata nestettä.\n\n\"Teetä! ei, minä en juo milloinkaan teetä -- otan mieluummin hiukan\nkahvia; Psyche taas on ihastunut teehen.\" -- Ja hän antoi juoman, joka\noli tuotu hänelle itselleen, lemmikilleen.\n\n\"Tässä ei ole kahvia\", Douglas virkkoi, katsellen teepöytää; \"mutta\nminä soitan ja pyydän tuomaan.\" Ja samassa hän soittikin.\n\nVanha Donald tuli heti.\n\n\"Missä kahvi on?\" miss Nicky kysyi.\n\n\"Kahvi!\" toisti ylämaalainen; \"sen olen, miss Nicky, totisesti kokonaan\nunohtanut.\"\n\n\"Niin, mutta saahan sitä vielä\", Douglas sanoi.\n\n\"Ilta on jo kulunut niin pitkälle, Harry-herra, ettei tulelle mahdu\nenää mitään, näettekös.\" Laskien sormillaan hän jatkoi: \"Siellä\nkeitetään nyt meidän illallispuuroamme, ja elukoiden perunat ovat myös\njo kiehumassa, ja --\"\n\n\"Minä menen itse katsomaan\", keskeytti miss Nicky, poistuen huoneesta,\nvanhan Donaldin seuratessa kintereillä koko ajan mutisten.\n\nTalon isäntä oli sillä aikaa ottanut pienen iltaunen, mutta nyt, kun\nkeskustelu taukosi ja tee korjattiin pois, hän havahtui ja kysyi, mitä\nhe puuhasivat, kun tanssi ei ollut alkanut.\n\n\"Tule, rouvaseni, niin näytämme esimerkkiä\", hän sanoi, lyöden näppiä\nja alkaen laulaa käheällä äänellä:\n\n    \"Hiiri, pieni veitikka,\n    tahtoo hänkin iloita;\n    eikä kukaan viisastu,\n    ellei samoin ilostu\n    meidän kahden lailla.\"\n\n\"Mutta missä tytöt ovat?\" hän huudahti. \"Hoi! Belle, Becky, Betty,\nBaby, Beeny -- paikoillenne!\"\n\nMainitut nuoret neitoset tulivat sisään, kiihkeinä nauttimaan ja\niloitsemaan soitosta ja tanssista, kintereillään Coil, soittaja, joka\nnäytti jo pullistaneen poskensa valmiiksi. Pihistyään ja suhistuaan\nhetkisen säkkipilli alkoikin sitten soida niin vauhdikkaasti ja\nhypittävästi kuin Coil ikinä osasi. Mutta turhaa olisi yrittääkään\nkuvata lady Julianan kauhua ja hämmästystä hänen kuullessaan nämä\nkamalat äänet, jotka nyt ensi kerran hyökkäsivät hänen korviinsa.\nRiistäytyen irti vanhasta herrasta, joka oli lähtemäisillään lattialle,\nhän riensi kimakasti parkaisten miehensä luo ja heittäytyi vapisten\ntämän syliin, Douglasin huutaessa innostuneelle Coilille, että soitto\noli heti lopetettava.\n\n\"Mikä nyt tuli -- mikä nyt tuli?\" huudahteli koko perhe, kerääntyen\nheidän ympärilleen.\n\n\"Mikäkö tuli!\" toisti Douglas kiukkuisesti, \"te olette pelästyttäneet\nlady Julianan kuoliaaksi helvetillisellä musiikillanne. Mitä te\ntarkoitatte\", hän kiivaasti ärjäisi tyhmistyneelle soittajalle,\n\"ryhtyessänne puhaltamaan tuota peevelin rakkoa?\"\n\nCoil poloinen katsoi häneen suu auki ja hämmästyksestä aivan\nälyttömänä, sillä tähän saakka hänen säkkipilliään ja soittoaan oli\nvain ihailtu ja ylistetty.\n\n\"Onpa todellakin kaunista, ettei siedetä kuulla säkkipilliä\", puheli\nvanha herra, kävellessään nenäänsä tuhautellen edestakaisin. \"Hänestä\nei ole ylämaalaisen vaimoksi. Peevelin rakko! Siinä ei ole totta\ntotisesti mitään vikaa!\"\n\n\"Minun täytyy sanoa, etten ole koskaan kokenut mitään näin ikävää\",\nhuokasi miss Grizzy. \"Mikähän meidän rakasta kälyämme oikeastaan mahtoi\npelästyttää, säkkipillin näkeminenkö vai sen ääni? Toivon hartaasti,\nettä Lady Maclaughlan olisi täällä!\"\n\n\"Onhan mahdotonta, että säkkipilli voisi säikähdyttää ketään\", sanoi\nmiss Jacky kimeästi; \"eihän kukaan tervejärkinen ihminen voi pelätä\nsäkkipilliä.\"\n\nRouva Douglas puuttui nyt lempeästi asiaan ja hyvitti ylämaalaisten\nloukatun ylpeyden selittämällä, että lady Julianan mielenjärkytys oli\nkokonaan johtunut _yllätyksestä_. Tämä sana vaikutti kuin taikavoima;\nkaikki olivat valmiit myöntämään, että säkkipilli oli yllättävä, kun\nsen kuuli ensimmäisen kerran. Miss Jacky huomautti, että meille saattoi\ntapahtua kaikille yllätyksiä; ja miss Grizzy, joka oli vielä\nrikkiviisaampi, lausui, että eräisiin ihmisiin yllätys teki todellakin\nmitä yllättävimmän vaikutuksen. Omasta puolestaan hän ei voinut\nkieltää, että hän pelästyi varsin usein, kun hänelle sattui jokin\nyllätys.\n\nSaadakseen kaikki nämä kauhut unohtumaan, olivatpa ne todellisia tai\nteeskenneltyjä, Douglas lohdutteli sillä aikaa herkkämielistä\nnuorikkoaan, joka sanoi olevansa niin väsynyt kaikista kokemistaan\nvaivoista ja kestämistään kärsimyksistä, että hänen täytyi mennä\nlevolle. Henry, joka tahtoi päästä omaistensa kysymyksistä ja\nhuomautuksista, turvautui empimättä samaan anteeksipyyntöön, ja tätien\nja kälyjen sanomattomaksi närkästykseksi tanssiaiset loppuivat siihen.\n\n                                               Suom. _O. Juurikoski_.\n\n\n\n\nMARIA EDGEWORTH JA WILLIAM CARLETON.\n\n\nIrlannissa tätä romantiikan ajan realismia edustavat Maria Edgeworth\n(1767-1849) ja William Carleton (1794-1869). Maria Edgeworth\nkuului yhdeksäntoista lasta käsittävän sarjan alkupäähän ja oli\nhuikentelevaisuudestaan ja neljästä avioliitostaan mainitun isänsä\nsuosikki, työtoveri ja auttaja. Saatuaan Englannissa hyvän kasvatuksen\nhän oleskeli vuodesta 1782 alkaen enimmäkseen Irlannissa. 1802 hän\nParisissa ollessaan isänsä vuoksi hylkäsi suomalaissyntyisen kreivi\nClewberg-Edelcrantzin kosinnan. Hänen teoksistaan, joita on kaikkiaan\nparikymmentä, on jäänyt eloon kolme, nimittäin romaanit _Castle\nRackrent_ (1800), _Poissaoleva_ (The Absentee, 1812) ja _Ormond_\n(1817). Näissä hän terävällä huomiokyvyllä, osanotolla ja huumorilla\nkuvaa irlantilaisia oloja ja ihmisiä, ylimysten elämää poissa\nEnglannissa, ja köyhien alustalaisten rääsyistä kurjuutta kotona\nIrlannissa. Kuvaukset vaikuttivat herättävästi Walter Scottiin:\n\"Tunsin, että minun oli yritettävä tahollani jotakin samanlaatuista\nkuin minkä miss Edgeworth oli jo toteuttanut omallansa.\" Myöhemmin\nvielä esim. Turgenjev mainitsee tulleensa miss Edgeworthin kuvauksista\najatelleeksi, että Venäjän talonpoikien elämä saattoi olla kirjallisena\nkohteena erikoisesti antoisa. -- Siinä irlantilaisaiheisten kirjojen\ntulvassa, joka miss Edgeworthin aloittamana pian pitkiksi ajoiksi\nvaltasi lukijakunnan huomion, ovat omassa erikoisasemassaan William\nCarletonin, maanviljelijän pojan, kuvaukset _Piirteitä ja tarinoita\nIrlannin talonpojista_ (Traits and Stories of the Irish Peasantry,\n1830-33), jotka ovat uudenaikaista, realistista kansanelämänkuvausta,\nkohteenansa Irlannin todella iriläinen, köyhä rahvas. Carleton oli\nsyntyisin kodista, jossa puhuttiin sekä englantia että iriä, kasvoi\niriläiseksi, ja oli kuin luotu heitä sekä ymmärtämään että kuvaamaan.\nHankittuaan omin neuvoin sivistystä Carleton toimi koti- ja\nkoulunopettajana, sanomalehden avustajana, ja myöhemmin vapaana\nkirjailijana. Hänen laajasta tuotannostansa näyttävät jääneen eloon\netupäässä mainitut kansanelämänkuvaukset, joilla hän perusti oman\nalansa, ns. \"pensaskoulun\", eli juuri hänen edustamansa köyhän\niriläisen rahvaan realistisen elämänkuvauksen.\n\n\n\nEDGEWORTH:\n\n\nRACKRENTIN LINNA. (\"Nylkylän\" linna.)\n\nSir Patrick kuoli sinä yönä: juuri kun vieraat nousivat juomaan hänen\nterveydekseen ja kunnioittamaan häntä kolminkertaisella hurraahuudolla,\nhän sai jonkinlaisen kohtauksen ja kannettiin pois; he jäivät\nodottamaan ja hämmästyivät saadessaan aamulla hänen vointiaan\ntiedustellessaan kuulla, että sir Patrick poloisen maallinen matka oli\npäättynyt. Näillä main ei ole konsanaan elänyt eikä kuollut jalompaa\nherraa, jota sekä rikkaat että köyhät olisivat niin suuresti\nrakastaneet. Hänen hautajaistensa vertaisia ei ole milloinkaan nähty\nkoko kreivikunnassa, ei aikaisemmin eikä myöhemminkään! Kolmen\nkreivikunnan kaikki aatelismiehet olivat niissä saapuvilla; läheltä ja\nkaukaa, kuinka paljon niitä olikaan! Isoisäni isä sanoi, että\nnähdessään naisten koko lauman, kaikilla punainen vaippa olkapäillään\nheitä luuli liikkeelle lähteneeksi armeijaksi. Entä sitä äänen\npaljoutta! Sen olisi voinut kuulla kreivikunnan kaukaisimpaan soppeen,\nja onnellinen se, joka pääsi edes ohimennen näkemään arkun. Mutta\nkukapa olisi voinut ajatella, mitä sitten tapahtui? Juuri kun kaikki\nmeni, kuten pitikin, ja vainajaa saateltiin hänen oman kaupunkinsa\nhalki, niin hänen ruumiinsa takavarikoitiin velasta. Rahvaan pelättiin\nryhtyvän pelastamaan häntä, mutta perillinen, joka oli mukana\nhautajaisissa, oli sitä vastaan, peläten seurauksia, sillä hän huomasi,\nettä nuo roistot, jotka toimittivat takavarikoimisen, tekivät sen lain\nvarjolla; niin ollen lakia oli tietysti toteltava, ja vähänpä velkojat\nhyötyivät vaivannäöstään. Ensiksikin koko maakunta kirosi ja halvensi\nheitä, ja sitten sir Murtagh Rackrent, uusi perillinen, kieltäytyi\nruumista kohdanneen loukkauksen takia maksamasta shillinkiäkään\nveloista, ja kaikki maanomistajat ja hänen muut tuttavansa olivat siinä\nhänen puolellaan; sir Murtagh vihjaili kaikissa seuroissa, että hänen\ntarkoituksensa oli aikaa myöten maksaa isänsä kunniavelat, mutta sinä\nhetkenä, jolloin hänet haastettaisiin asian johdosta oikeuteen, kunnian\nvelvoituskin samalla päättyisi. Tästä kuiskailtiin (mutta vain perheen\nvihamiehet uskoivat sen), että kaikki oli vain uskottelua ja tekopeliä,\njonka turvissa hän tahtoi päästä maksamasta velkoja, jotka oli\nsitoutunut suorittamaan kunnian velvoituksella.\n\nSiitä on niin kauan, ettei enää voida sanoa, kuinka asia oikeastaan\noli, mutta se on varmaa, ettei uusi isäntä ollut lainkaan vanhan herran\nkaltainen; hänen kuoltuaan kellareita ei täytetty enää konsanaan,\nvieraita ei otettu vastaan, eikä mikään ollut niinkuin ennen;\nvuokraajatkin saivat mennä matkoihinsa ilman viskyn tilkkaa. Minua\nhävetti, enkä tietänyt perheen kunnian takia, mitä sanoisin; mutta minä\nkoetin parastani ja syytin kaikesta emäntääni, sillä en pitänyt\nhänestä, eikä kukaan muukaan; hän oli syntyisin Skinflintien perheestä,\nja leski; sir Murtaghin kannalta se oli kummallinen naimiskauppa;\nseudun väestö oli sitä mieltä, että hän oli suuresti häväissyt itsensä,\nmutta minä en virkkanut mitään: tiesin, miten asia oli. Sir Murtagh oli\netevä lakimies, ja hoiti Skinflintien suurta omaisuutta, mutta erehtyi\nsiinä kaikesta taitavuudestaan huolimatta; sillä vaikka hän olikin\npuolisonsa kanssaperillisiä, hän ei hyötynyt siitä vähintäkään, hänen\npuolisonsa kun eli paljon kauemmin kuin hän -- mutta sehän on asia,\njota hän ei voinut mitenkään tietää naimisiin mennessään. Minun täytyy\nsanoa emännästäni, että hän oli miehelleen mitä parhain aviovaimo,\nollen varsin arvokas ja toimelias nainen, joka piti tarkasti huolta\nkaikesta. Mutta minä epäilin aina, että hänellä oli skottilaista verta\nsuonissaan; kaiken muun olisin antanut hänelle anteeksi perheen takia.\nHän piti tiukasti kiinni paastonajasta ja muista paastopäivistä sekä\nitseensä että palvelijoihin nähden, mutta ei vapaista juhlapäivistä.\nKun eräs palvelustyttö pyörtyi kolme kertaa paaston viimeisenä päivänä,\npanimme me hänen suuhunsa, saadaksemme hengen pysymään ruumiissa, palan\npaahtopaistia, joka tuli sir Murtaghin päivällispöydästä, sillä sir\nMurtagh ei paastonnut milloinkaan, eihän toki; mutta onnettomuudeksi\nemäntäni sai tavalla tai toisella kuulla asiasta, ja teki siitä\nseuraavana päivänä valituksen seurakunnan pastorille, ja tyttöraukan\ntäytyi heti jalkeille päästyään sovittaa rikkomuksensa, sillä muuten\nhänelle ei suotu rauhaa eikä anteeksiantoa, olipa hän sisällä tai\nulkona. Emäntäni oli kuitenkin sangen armelias omalla tavallaan. Hänen\ntoimestaan pidettiin köyhille lapsille koulua, jossa heitä opetettiin\nilmaiseksi lukemaan ja kirjoittamaan, ja jossa lasten oli vuorostaan\nahkerasti kehrättävä ilmaiseksi emännälleni; sillä hänellä oli aina\nkasoittain vuokraajien lahjoittamia ja tuomia kehruuaineita, ja hän sai\nkaikki taloudessa tarvittavat palttinat ja liinavaatteet maatilalta;\nsitten kun langat oli kehrätty, maatilalla olevat kankurit ottivat ne\nhuostaansa, myös ilman korvausta. Lähellämme oli valkaisukenttä, eikä\nvuokraaja tohtinut kieltää emännältäni mitään, peläten oikeudenkäyntiä,\njolla sir Murtagh uhkasi häntä puron takia. Näin menetellen emäntäni\nsai kaikki hämmästyttävän halvalla, ja kuinka ylpeä hän olikaan siitä.\nPöytänsä hän piti katettuna myös aivan ilmaiseksi; verolintuja,\nverokalkkunoita ja verohanhia tuli sitä mukaa kuin ehdimme syödä ne,\nsillä emäntäni piti silmänsä auki, ja tiesi joka voipyttyä myöten, mitä\nkaikkea kullakin vuokraajalla oli varastoissaan. He tunsivat hänet, ja\npelko, että heidät karkoitettaisiin vuokran takia ja haastettaisiin sir\nMurtaghin toimesta oikeuteen, piti heidät niin hyvässä kurissa, ettei\nheidän mieleensäkään johtunut lähestyä Nylkylän linnaa ilman\njonkinlaista lahjaa -- emännälleni ei ollut mikään liian paljon eikä\nliian vähän -- munat, hunaja, voi, kala, riista, linnut ja sillit,\ntuoreet tai suolatut, kelpasivat hänelle. Jos heillä oli porsaita, niin\nmeilläkin oli, ja parhaan silavansa ja parhaat kinkkunsa he toivat\nmeille, ja sen lisäksi kananpoikia keväällä. Mutta he olivat kaikki\nkurjaa joukkoa, eikä meillä ollut heistä muuta kuin vastusta, sillä he\nlaiminlöivät maansa ja lähtivät lopuksi tiehensä. Sir Murtagh ja\nemäntäni sanoivat, että kaikki tämmöinen oli entisen isännän, sir\nPatrickin syytä, joka oli uskonut puolen vuoden vuokran heille kaikille\nvelaksi; siinä oli varmasti perääkin. Mutta isäntänä sir Murtagh oli\nhänen täydellinen vastakohtansa; sillä puhumattakaan siitä, että heistä\nolisi jokaisesta pitänyt tehdä englantilaisia maanvuokraajia, hän aina\nvain ahdisti ja ahdisti, anasti ja anasti, kiristi ja kiskoi, ja hankki\nitselleen hyvät tulot elukoista, joita kulkeutui hänen alueilleen;\nsattuihan aina tämän tästä, että milloin minkin vuokraajan sika, tai\nhevonen, tai lehmä, tai vasikka, tai hanhi tuli rajan poikki, mikä oli\nsir Murtaghille niin edullista, ettei hän tahtonut kuulla\npuhuttavankaan aitojen korjaamisesta. Kuolinverosta ja päivätöistä\nhänellä oli myös tuloja; turve nostettiin, perunat kylvettiin ja\nkorjattiin, heinä tehtiin ja tuotiin kotiin; lyhyesti sanoen,\nkaikki talon työt tehtiin ihan ilmaiseksi, sillä kaikissa\nvuokrasopimuksissamme oli tarkat pykälät, täynnä rangaistuksia, joihin\nsir Murtagh osasi hyvin meidät pakottaa; jokaiselta vuokraajalta hänen\noli saatava monta monituista sekä miehen että hevosen työpäivää, ja ne\nhän saikin joka vuosi; ja suuttuessaan jollekin miten hän menettelikään\n-- valiten parhaimman päivän, jolloin tuo miesparka korjasi omaa\nsatoaan tai kattoi mökkinsä kattoa oljilla, sir Murtagh aivan kuin\nperiaatteesta käski hänet hevosineen talon töihin; niin hän opetti\nheitä kaikkia, kuten hän sanoi, tietämään, mitä laissa säädettiin\nmaanomistajasta ja vuokraajasta. Laista puhuen uskon, ettei kukaan\nihminen, kuollut tai elävä, ole konsanaan rakastanut sitä niin suuresti\nkuin sir Murtagh. Hänellä oli kerran kuusitoista oikeusjuttua vireillä\nyhtä aikaa; niin monta kertaa en ole edes nähnytkään häntä: -- tiet,\nkujat, suot, kaivot, lammikot, kalavedet, puutarhat, puut, kymmenykset,\nkulkurit, sora- ja hiekkakuopat, lautakasat, vahingonteot, kaikki, mitä\nmaan päällä suinkin on olemassa, antoivat hänelle käräjöimisen aiheita.\nHänellä oli tapana kerskua, että hänellä oli oikeusjuttu kirjaimiston\njoka kirjaimelle. Kuinka minua ihmetyttikään nähdä sir Murtagh\nkonttorissaan kaikkien paperiensa keskellä! Niitä oli niin paljon, että\nhän tuskin pääsi kääntymään. Kerran rohkaisin mieleni ja kohautin\nolkapäitäni hänen nähtensä, ja kiitin kohtaloani, etten ollut syntynyt\nhienoksi herraksi sellaiseen huoleen ja vaivaan, mutta sir Murtagh\nnuhteli minua lyhyesti vanhalla sananlaskullaan: \"Oppi on parempi kuin\ntalo tai maa.\" Ajamastaan neljästäkymmenestäyhdeksästä oikeusjutusta\nhän hävisi vain seitsemäntoista; muut hän voitti maksamalla\nkaksinkertaisesti ja toisinaan kolminkertaisestikin; eihän se\nkannattanut. Hän oli sangen oppinut mies lakiasioissa ja esiintyikin\nsellaisena; mutta missä sitten lienee ollut vika, en osaa selittää, --\nnämä hänen oikeusjuttunsa maksoivat hänelle paljon; lopulta hän möi\nperheomaisuutta muutamien satojen hinnasta vuodessa; mutta hän oli\nsangen oppinut mies lakiasioissa, enkä minä tiedä hänen asioistaan\nmitään, paitsi että tunnen suurta kunnioitusta itse sukua kohtaan; en\nvoinut sille mitään, että mieleni oli raskas, kun hän lähetti minut\nnaulaamaan pylväisiin ilmoitusta, jossa Timoleaguen vuokraoikeus\nmaineen ja irtaimistoineen kuulutettiin myytäväksi.\n\n                                      Suom. _O. Juurikoski_.\n\n\n\nCARLETON:\n\n\nIRLANTILAINEN KYLÄ.\n\nFindramoren kylä sijaitsi pitkän vihreän kukkulan juurella, jonka\nääriviiva muodosti matalan kaaren kohotessaan silmissä taivaanlakea\nvastaan. Tätä kukkulaa koristivat pyökkilehdot, ja paikoin se oli kuin\nmetsän ympäröimä niitty. Heinäkuussa, jolloin sen ruoho oli pitkää,\nolen viettänyt monet tunnit nauttien siitä yksin ja katsellen\naaltoilevaa liikettä, jonka aurinkoiset tuulet virittävät sen pinnalle,\ntai pilvenvarjojen kiitoa, kun ne jättimäisten kummitusten tavoin\nnopeasti pyyhkivät sen ylitse, samalla kuin huojuvien puiden kohina ja\nniiden auringossa kimmeltävien lehtien vilajaminen tuotti sielulle\nilon, jonka pelkkä muistaminenkin herättää mielikuvituksessani\nikäänkuin haihtuvan kuvan valoisammasta maailmasta.\n\nTämän kukkulan juurella juoksi kirkas, korkeaäyräinen joki, jota\nreunusti toisella puolen kaistale reheväkasvuista tasaista niittyä ja\ntoisella jonkinlainen kylän hanhien yhteislaidun, joiden valkoisia\nhöyheniä oli kesäaikaan hajallaan sen vihreällä pinnalla. Se oli myös\nkyläkoulun poikien leikkikenttä, sillä siellä virtasi se joenkohta,\njonka poikaviikarit aivan oikein harkiten olivat valinneet\nuintipaikakseen. Pieni rinne tai rannassa oleva juottopaikka toi heidät\nvirran partaalle, jonka pohja painui peloittavan syvälle toisella\nrannalla olevan tammen ja kurimuksen kohdalla. Hyvin on muistissani\nensimmäinen kerta, jolloin uskalsin uida sen poikki, ja vielä nytkin\nnäen mielikuvituksessani ne kaksi vesililjamätästä, joihin kokemattomat\nuimarit turvautuivat.\n\nNoin pari sataa jaardia tämän paikan yläpuolella kulki kylästä\nvaltatielle johtava raitti (pieni syrjätie) joen poikki erästä\nsellaista vanhaa kapeaa siltaa myöten, jonka kaarilaitteet kohoavat\npyöreiksi rummuiksi tien poikki -- se on melkein ylipääsemätön sulku\nhevosille ja ajopeleille. Kuljettaessa sillasta pohjoiseen päin näki\ntien kummallakin puolen rivin matalia olkikattoisia taloja, ja jos\nläheni yhden aika, päivällistunti, saattoi huomata sinisiä savupatsaita\nkiemurtelevan savupiippujen jonosta, joista toiset oli tehty\npajunvitsoista ja raot päällystetty paksulla savikerroksella, toisten\nollessa vanhoja, kapeita, pohjattomia puupyttyjä; kolmannet, joiden\nulkonäkö ilmaisi parempaa makua, oli koristettu paksuilla pyöreillä\nolkiköysillä ja liitetty kokoon kuin mehiläispesät orjantappuran\nkuorella; monessa töllissä ei ollut muuta kuin avonainen savureikä.\nMutta savupa ei suinkaan pyrkinyt ulos laillista väyläänsä, vaan sitä\nsaattoi nähdä tunkeutuvan ilmoille pieninä pilvinä ovista ja\nikkunoista. Viimeksimainittujen ruudut, jotka enimmäkseen oli muiksi\najoiksi tukittu vanhoilla hatuilla ja rievuilla, oli nyt jätetty ihan\nauki, jotta savu pääsisi niistä vapaasti.\n\nOvien edustalla, oikealla ja vasemmalla, oli rivi tunkioita, joiden\njokaisen vieressä oli vielä lätäkkö vihreää pahanhajuista vettä. Ja jos\nsattui tulemaan joku tanakan näköinen vaimo, jonka silmät olivat\nvetiset ja jonka palmikoiduilla hiuksilla riippui höllästi keltainen\npäähine, toisella käsivarrellaan palleroinen tenava ja kädessään\nlikavesisanko, niin tämän astian siekailematon tyhjentäminen mainittuun\nlätäkköön oli omiaan lähettämään katsojan kylän läpi etusormi ja\npeukalo painettuina (mistä syystä, sen asianomainen itse täydelleen\nkäsitti) tiukasti, vaikka vaistomaisesti sieraimia vastaan. Tästä\nriippumatta saattoi vielä muistakin syistä tuntea halua kannustaa\nrivakasti vauhtiin hevostaan, jonka kintereillä oli parhaillaan tusinan\nverran haukkuvia rakkeja ja saman verran kirkuvia poikaviikareita, mikä\nvoi olla yhtä tehoisa vastenmielisyyden aihe kuin ilman tuoksu. Puheena\nei suinkaan ole maisema ilman eläviä olentoja, ja ratsastaja voi\nhuomata, jos hän oli niinkuin otaksun tarkkasilmäinen mies,\njok'ainoassa lätäkössä sian venkaleen makaamassa keskellä liejua,\nhavainnollisimmin edustamassa ylellistä mukavuutta ja päästäen silloin\ntällöin pitkän yltäkylläisen röhkinän, joka ilmaisi verrattomasti sen\nelämännautintoa, tai ehkä vanhan emakon lojumassa veltossa\nlepoasennossa, puoli tusinaa porsaita sysimässä toinen toistaan\nmaitokulauksensa haussa ja nykien emon vatsaa pikku kärsällään, täysin\nvälinpitämättöminä niistä hajuista, joita heistä itsestään lähti.\nKesken kaiken kuuluu kukon kiekuminen sen räpytellessä ylpeänä siipiään\nomalla tunkiollaan ja antaessa varoitusmerkin päivällishetken\nlähestymisestä.\n\n                      (Piirteitä ja tarinoita Irlannin talonpojista.)\n                               Suomentanut _Aino Tuomikoski_.\n\n\n\n\nCHARLES LAMB.\n\n\nKlassillisella kirjallisuudella oli oma, Aristoteleen väärin\ntulkittuihin ajatuksiin perustuva estetiikkansa, johon romantiikan\nvapaudenvaatimus ei tietenkään soveltunut. Romantiikan rinnalla syntyi\nmyös sen teoreettinen perustelu, sen estetiikka, uudenaikainen\nkirjallisuuden kritiikki. Tämän varhaisempia, huomattavia edustajia\nolivat Coleridge, Charles Lamb (1775-1834), William Hazlitt\n(1778-1830), Francis Jeffrey (1773-1850), William Gifford (1756-1826)\nja Thomas de Quincey (1785-1859) ym. Jeffreyn (The Edinburgh Review) ja\nGiffordin (The Quarterly Review) harjoittamana tämä arvostelu oli\nsuomivaa, ylimielistä, poliittisten ennakkoluulojen ohjaamaa, tuottaen\ntyydytystä vain arvostelijalle itselleen, tuskaa kirjailijalle ja huvia\nyleisölle. Mutta muiden mainittujen nimien ansiosta kehittyi vähitellen\nuusi arvostelun tyyli, pyrkimyksenä tunnontarkka syventyminen ajan\ntilanteeseen, kirjailijan erikoisominaisuuksiin ja tarkoituksiin, ja\ntuloksen määritteleminen myös siltä pohjalta lähtien. Täten syntynyt\narvostelu ei ole enää kohteeseensa imeytynyt loinen, vaan itsenäinen\ntutkielma, joka elää omavaraista essee-elämäänsä. Miellyttävimpään ja\narvokkaimpaan muistoon on yllämainituista esseisteistä jäänyt Charles\nLamb, vieläkin tuore pakinoitsija, enemmän kirjailija kuin arvostelija,\njonka maine on maassansa korkealla, lähennellen Samuel Johnsonia. Lamb\noli lontoolainen, syntyisin vaatimattomista oloista, sai\nkoulukasvatuksensa Coleridgen toverina Christ's Hospitalissa 1782-89,\nja ryhtyi sitten palvelemaan liikeapulaisena, v:sta 1792 suuren\nIndia-komppanian konttorissa. Tässä toimessa hän oli vuoteen 1825\nsaakka, jolloin erosi, saaden eläkkeen. Tähän perin tasaiseen\nulkonaiseen elämänkaareen sisältyy kuitenkin suurta, uhrautuvaa\nsankaruutta. 1796 näet Lambin kymmentä vuotta vanhempi sisar, Mary,\nmielenhäiriössä surmasi äitinsä, ja pääsi joutumasta mielisairaalaan\nvain sen kautta, että Charles sitoutui pitämään hänestä huolta. Tälle\nvelvollisuudelle Charles sitten omistautui luopuen ainaiseksi oman\nkodin aikeista. Kun vielä palkan vaatimattomuus teki elämän muuten\nhuolekkaaksi, oli tällä änkyttävällä, mutta siitä huolimatta\nharvinaisen sattuvasanaisella, ilomielisellä, murheissansa hiukan\nlasiin tirkistävällä, lomahetkinä kirjallisuuteen syventyvällä\nkonttorimiehellä täysi tekeminen elämänosuutensa hoitamisessa.\nKirjailijauransa hän aloitti runoilla, romaanilla _Rosamund Gray_\n(1798) ja parilla epäonnistuneella näytelmällä. 1807 hän ryhtyi\nfilosofi William Godwinin pyynnöstä avustamaan tämän toimittamaa\n_Nuorison kirjastoa_ ja kirjoitti tällöin sisarensa Maryn kanssa (joka\noli ajoittain terve) kuuluisat _Shakespearen tarinat_ (Tales from\nShakespeare), omana osuutenaan murhe-, Maryn osuutena huvinäytelmät.\nTämä työ saavutti tunnustusta ja tuotti hänelle 60 puntaa. Sen\ninnostamana sisarukset sommittelivat yhdessä vielä pari lastenkirjaa\n(_Mrs Leicesterin koulu_ -- Mrs Leicester's School, 1807, ja _Runoutta\nlapsille_ -- Poetry for Children, 1809) sekä Charles yksin _Odysseuksen\nseikkailut_ (Adventures of Ulysses, 1808). Kirjallishistoriallisesti\ntärkeä tapahtuma oli Lambin 1808 ilmestynyt teos _Näytteitä Englannin\nnäytelmärunoilijoista_ (Specimens of English Dramatic Poets). Sillä hän\nkohotti näkyviin sekä Elisabethin ajan draaman, jonka Thomas Warton oli\njättänyt pois 1774-82 ilmestyneestä Englannin kirjallisuuden\nhistoriasta, että omat harvinaiset erikoislahjansa kirjallisuuden\nymmärtäjänä, arvostelijana ja esittäjänä. Kirjoitelmat Shakespearesta\nja Hogarthista, jotka Lamb tämän jälkeen (ilman nimimerkkiä) julkaisi\nLeigh Huntin aikakauslehdessä _Reflector_, vahvistivat tätä käsitystä.\n1818 ilmestyivät _Charles Lambin teokset_ (The Works of Ch. L.), mistä\noli mm. se seuraus, että Lambia pyydettiin uuden aikakauslehden,\n_London Magazinen_ avustajaksi. Tässä hän sitten 1820-25 julkaisi\nkuuluisiksi tulleet pakinansa _Elian esseet_ (The Essays of Elia),\njoihin hänen pakinoitsijamaineensa etupäässä perustuu ja jotka ovat\nhänen viimeinen kirjallinen työnsä. Ne ovat mitä sirointa, älykkäintä\nja luottamuksellisinta tarinointia, joiden juttelija jää joka kerta\nmitä miellyttävimpään muistoon ja joiden kodikkaan hyrinän tapaamme\nDickensin parhaista tunnelmapaloista. Esseiden kirjoittajana on vain\nAddison Lambin vertainen.\n\n\n\nUNELMIEN LAPSET.\n\n\nHaavekuva.\n\nLapset kuuntelevat mielellään kertomuksia vanhemmistaan niiltä ajoilta,\njolloin _nämä_ olivat lapsia, ja koettavat ulottaa kuvitelmansa\nkäsittämään jotakin isosetää tai esiäitiä, josta ovat saaneet\nperintäkuvan, mutta jota eivät ole koskaan nähneet. Tällaisessa\nmielenvireessä pienokaiseni painautuivat viereeni hiljattain eräänä\niltana kuullakseen isoäitinsä äidistä, Fieldistä, joka asui suuressa\ntalossa Norfolkissa [Tällä tarkoitetaan Blakeswarea Hertfordshiressä,\njossa Lambin isoäiti Mary Field oli emännöitsijänä] (se oli sata kertaa\nsuurempi kuin se, jossa lapset ja heidän isänsä asuivat), missä olivat\nsattuneet -- niin ainakin yleensä uskottiin niillä tienoin -- ne\nmurheelliset tapahtumat, joihin he olivat äskettäin tutustuneet\nballaadista _Lapset metsässä_. Varmaa on, että koko tarina lapsista ja\nheidän julmasta sedästään oli kauniisti puuhun leikattuna tulisijan\nyläpuolella suuressa hallissa, koko tarina aina Robin Punarintaan asti,\nkunnes muuan hupsu rikas henkilö otatti sen pois pannakseen sijaan\nuudenaikaisen marmorilevyn, jossa ei ollut mitään tarinaa. Tässä kohden\nAlicen silmiin tuli samanlainen katse kuin hänen rakkaan äitinsä; sitä\nolisi voinut sanoa moittivaksi, ellei se olisi ollut niin hellä.\nSitten kerroin edelleen, kuinka uskonnollinen ja kuinka hyvä heidän\nisoäidin-äitinsä Field oli, kuinka kaikki rakastivat ja kunnioittivat\nhäntä, vaikka hän ei tosin ollutkaan tuon suuren talon emäntä, vaan\nainoastaan sen hoitaja (ja kuitenkin häntä saattoi muutamissa suhteissa\nsanoa sen emännäksikin), minkä aseman hänelle oli uskonut tilan\nomistaja, joka asui mieluummin uudemmassa ja hienommassa jostakin\nnaapurikreivikunnasta ostamassansa kartanossa. Joka tapauksessa\nisoäidin äiti asui tuossa talossa kuin se olisi ollut hänen omansa ja\npiti eläessään tavallaan yllä sen arvokkuutta. Sittemmin tuo suuri talo\nrappeutui ja purettiin melkein kokonaan, ja kaikki sen vanhat\nkaunistukset riisuttiin siltä ja kuljetettiin omistajan uuteen taloon,\njonne ne sijoitettiin ja jossa ne näyttivät yhtä tökeröiltä kuin jos\njoku kuljettaisi pois ne vanhat hautakivet, jotka he olivat\nhiljattain nähneet Abbeyssa, ja pystyttäisi ne C:n kullankiiltävään\nvierashuoneeseen. Tässä John hymyili ikäänkuin sanoakseen: \"Se olisi\ntosiaankin hassua\". Ja sitten kerroin heille, kuinka isoäitini kuoltua\nhänen hautajaisiinsa kerääntyivät kaikki köyhät ja osa aatelistoakin\nnaapuriseuduilta monen monien mailien alueelta osoittamaan\nkunnioitustaan hänen muistolleen, koska hän oli ollut niin hyvä ja\nuskonnollinen, suorastaan niin hyvä, että osasi ulkoa koko Psalttarin,\njopa suuren osan Testamenttiakin. Tässä kohden pikku Alice levitti\nkätensä. Sitten kerroin, millainen kookas, suoravartaloinen ja\nviehättävä nainen heidän isoäidin-äitinsä Field oli ollut ja kuinka\nhäntä nuoruudessaan pidettiin parhaana tanssijana -- tässä Alicen oikea\npikku jalka liikahteli vaistomaisesti, kunnes lakkasi, kun minä näytin\nvakavalta -- parhaana tanssijana, aioin sanoa, koko kreivikunnassa,\nkunnes tuli julma tauti, jota sanotaan syöväksi, ja kukisti hänet\nkipujen voimalla, mutta se ei voinut suinkaan tuhota hänen\nmielenhilpeyttään tai masentaa häntä, vaan hänen henkensä pysyi\nlannistumattomana, koska hän oli niin hyvä ja uskonnollinen. Sitten\nkerroin, kuinka hänellä oli tapana nukkua yksin suuren yksinäisen talon\netäisessä huoneessa ja kuinka hän uskoi, että keskiyön aikaan ilmestyi\nnäkynä kaksi pikku lasta, jotka liukuivat ylös ja alas niitä suuria\nportaita, joiden lähellä hän nukkui, mutta hän sanoi, etteivät \"nuo\npikku lapset tehneet hänelle mitään pahaa\", ja kuinka minä tavallisesti\npelkäsin, vaikka niinä aikoina hoitajattareni aina nukkui luonani,\nkoska en ollut puoleksikaan niin hyvä tai uskonnollinen kuin isoäiti --\nja kuitenkaan en koskaan nähnyt noita pikku lapsia. Nyt John rypisti\nkulmiaan ja koetti näyttää rohkealta. Sitten kerroin, kuinka hyvä\nisoäitini oli kaikille meille lapsenlapsilleen ja pyysi meidät\nloma-ajoiksi luokseen suureen taloon, jossa varsinkin minulla oli\ntapana viettää aikaani yksikseni tuijottamalla kahdentoista Caesarin,\nRooman entisten keisarien, vanhoja rintakuvia, kunnes vanhat\nmarmoripäät näyttivät taas saavan eloa tai minä tunsin ikäänkuin\nmuuttuvani samanlaiseksi marmoriksi kuin ne, kuinka en voinut koskaan\nväsyä kuljeskelemaan tuossa suunnattomassa herraskartanossa, jossa oli\navaria, tyhjiä huoneita, kuluneita verhoja, irrallaan riippuvia\nseinäverhoja ja puuleikkauksin koristettuja tammisia seinälaudoituksia,\njoista kultaus oli melkein kokonaan hankautunut pois -- kuinka\nkäveleskelin laajassa vanhanaikaisessa puutarhassa, joka oli melkein\nyksinomaan minun hallussani, ellei silloin tällöin joku yksinäinen\npuutarhurin apulainen osunut tielleni --, ja kuinka persikoita ja\nnektaripersikoita riippui muureilla minun koettamatta koskaan poimia\nniitä, koska ne olivat kiellettyjä hedelmiä, paitsi vain silloin\ntällöin -- ja koska minusta oli hauskempaa kuljeskella vanhojen\nalakuloisen näköisten marjakuusien tai petäjien keskellä ja poimia\npunaisia marjoja ja käpyjä, jotka eivät kelvanneet mihinkään muuhun\nkuin katseltaviksi -- tai loikoa vehmaalla nurmikolla kaikki ihanat\npuutarhan tuoksut ympärilläni -- tai maata lekotella kahvihuoneessa,\nkunnes melkein saatoin kuvitella kypsyväni itsekin appelsiinien ja\nsitruunain keralla tuossa herttaisessa lämmössä -- tai katsella\nsalakoita, jotka uida sujauttelivat edestakaisin kalalammikossa\npuutarhan perällä, jonkin suuren, juron hauen makaillessa lammikon\nsyvyyden puolimaissa liikahtamatta, ikäänkuin pilkaten pikkukalojen\nhilpeyttä -- kuinka nautin enemmän näistä joutilaan puuhakkaista\nhuvituksista kuin kaikista sulotuoksuisista persikoista,\nnektaripersikoista, appelsiineista ja muista sellaisista lasten\ntavallisista herkkupaloista. Tässä kohden John sujautti salavihkaa\ntakaisin hedelmälautaselle viinirypäletertun, jonka hän Alicen tieten\noli aikonut jakaa tämän kanssa, ja molemmat näyttivät halukkailta\nluopumaan siitä ja pitämään sitä sopimattomana. Sitten kerroin\nheille jonkin verran painokkaammalla äänensävyllä, kuinka heidän\nisoäitinsä-äidin, Fieldin, vaikka hän rakastikin kaikkia\nlapsenlapsiaan, saattoi kuitenkin sanoa rakastaneen erikoisesti heidän\nsetäänsä John L--a, koska tämä oli niin kaunis ja reipas nuorukainen ja\nmeidän kaikkien kuningas ja kun hänellä, sen sijaan että olisi\nkuhnustellut yksinäisissä loukoissa niinkuin muutamat meistä, oli\ntapana nousta kaikkein tulisimman hevosen selkään, minkä suinkin sai\nkäsiinsä, vaikka oli vielä yhtä pieni tenava kuin toisetkin, ja\nkarauttaa sillä puolen kreivikunnan pituudelta samana aamuna ja liittyä\nmetsästäjien seuraan, jos heitä oli joitakin liikkeellä -- ja kuitenkin\nse setä rakasti vanhaa suurta taloa ja puutarhaakin, mutta hän oli\nliian eloisa pysyäkseen aina niiden piirissä -- ja kuinka tuo setä oli\nmiehen ikään vartuttuaan yhtä urhea kuin kauniskin ja herätti kaikkien,\nmutta varsinkin lasteni isoäidin-äidin, Fieldin, ihailua, ja kuinka\nhänellä oli tapana kantaa minua -- minä kun olin rampa ja hän oli\nmelkoisesti minua vanhempi -- monen monta mailia, kun en voinut\nkivultani kävellä -- ja kuinka hänestäkin tuli myöhemmin elämässään\nrampa, enkä minä aina (pelkäänpä) ottanut huomioon tätä seikkaa, kun\nhän oli kärsimätön ja tuskissaan, enkä tarpeeksi muistanut, kuinka\nhuomaavainen hän oli ollut minua kohtaan ollessani kipeäjalkainen, ja\nkuinka sitten hänen kuoltuaan, vaikka hän ei ollut vielä ollut\nvainajana tuntiakaan, näytti siltä kuin hän olisi ollut kuolleena jo\nhyvän aikaa, -- sellainen välimatka on elämän ja kuoleman välillä --,\nja kuinka minä mielestäni kestin hänen kuolemansa varsin hyvin alussa,\nmutta jälkeenpäin se ahdisti minua ahdistamistaan, ja vaikka en itkenyt\nenkä masentunut siitä niin kovasti kuin jotkut masentuvat ja niinkuin\nluulisin hänen masentuneen, jos minä olisin kuollut, niin kaipasin\nhäntä kuitenkin kaiket päivät, enkä tietänyt ennenkuin vasta silloin,\nkuinka paljon olin häntä rakastanut. Kaipasin hänen ystävällisyyttään\nja kaipasin hänen äreyttään ja toivoin, että hän taas olisi elossa ja\nriitelisi kanssani (me nimittäin riitelimme välistä), mikä olisi ollut\nhauskempaa kuin se, ettei häntä ollut lainkaan olemassa, ja olin yhtä\nonneton ilman häntä kuin setä raukan itsensä oli täytynyt olla, kun\ntohtori leikkasi pois hänen jalkansa. Tässä lapset rupesivat itkemään\nja kysyivät, eivätkö ne pienet suruvaatteet, jotka heillä olivat\nyllään, olleetkin John sedän vuoksi, ja rukoilivat minua lakkaamaan\npuhelemasta heidän sedästään ja sen sijaan kertomaan heille jotakin\nheidän kauniista äiti vainajastaan. Sitten kerroin, kuinka seitsemän\npitkän vuoden ajan, välistä toivon, välistä epätoivon vallassa, mutta\nhellittämättä tavoittelin ihanaa Alice W--nia, ja sikäli kuin lapset\nsaattoivat ymmärtää selitin heille, mitä kainous ja ujous ja\nsuostumattomuus merkitsevät nuorissa neidoissa -- ja silloin äkkiä\nkääntyessäni Aliceen päin näin ensimmäisen Alicen sielun katselevan\nlapsen silmistä niin todellisena ja uudelleen henkiinheränneenä, että\naloin epäillä, kumpi heistä seisoi siinä edessäni tai kenen tuo vaalea\ntukka oli. Ja minun seisoessani siinä tuijottamassa eteeni muuttuivat\nmolemmat lapset vähitellen hämärämmiksi silmissäni ja loittonivat\nloittonemistaan, kunnes viimein vain kaksi alakuloista hahmoa näkyi\näärimmäisen etäällä puhumattomina, mutta tehden minuun oudolla tavalla\naivan sen vaikutuksen kuin olisivat puhuneet: \"Emme me ole Alicen\nlapsia emmekä sinun emmekä ylipäänsäkään lapsia. Alicen lapset sanovat\nBartrumia isäksi. Me emme ole mitään. Olemme vähemmän kuin ei mitään ja\nkuin unet. Olemme vain mitä olisi voinut olla, ja meidän on odotettava\nLethen ikävillä rannoilla loputtomat ikuisuudet, ennenkuin meillä on\nelämä ja nimi.\" Ja herätessäni samassa huomasin istuvani kaikessa\nrauhassa vanhanpojan nojatuolissani, jossa olin vaipunut uneen,\nuskollinen Bridget yhä vieressäni niinkuin ennenkin -- mutta John L.\n(eli James Elia) oli iäksi poissa.\n\n                                              (Elian esseet.)\n                                       Suomentanut _Aino Tuomikoski_.\n\n\n\n\nOXFORDILAINEN LIIKE.\n\n\nEnglannin kansan vanhastaan voimakkaat uskonnolliset taipumukset, jotka\nolivat viimeksi, 1700-luvulla, löytäneet ilmaisunsa Wesleyn\nmetodismissä, ohjautuivat romantiikan kautta, sen keskiaikaan\nkohdistuvan ihailun johdosta, erikoiseen uskonnolliseen herätykseen,\njoka tunnetaan \"oxfordilaisen liikkeen\" nimellä. Tämä rajoittuu\noppineisiin yliopisto- ja sivistyneistöpiireihin, vaipuu taistellessaan\nvallankumouksen ratsionalismia vastaan romanttiseen mystiikkaan, ja\npäätyy sitä tietä ihailemaan katolisen kirkon ajanhuurretta ja\nsielunturvaa. Historialliselta kannalta se siis on ymmärrettävä\nvallankumouksellisen, radikaalisen kielteisyyden vastaliikkeeksi, oman,\nitsenäisen ajattelun hylkäämiseksi, antautumiseksi epäilyksittä\ntuonpuoleisten voimien johdettavaksi, harvinaiseksi ilmaukseksi\nroomalaiskatolisen kirkon aina voimakkaasta hypnoosista. Romanttinen\nvoimayksilö laskee aseensa ja luopuu taistelusta. Liikkeen pohjana\nolevan vilpittömän uskonnollisen hengen ilmaisi ensin runoilija,\nOxfordin runouden professori ja pappi John Keble (1792-1866)\nrunokokoelmassaan _Kristitty vuosi_ (The Christian Year, 1827) ja\nkuuluisassa \"kansakunnan uskosta luopumista\" (\"on national apostasy\")\nkoskevassa saarnassansa Oxfordissa 1833. Keble vaati \"ehdotonta\nkuuliaisuutta esivaltaa ja kunnioitusta katolista traditiota kohtaan,\nlujaa uskoa pappeuden jumalalliseen kutsumukseen ja sakramenttien\ntosiasiallisuuteen\" ja varoitti \"riippumattoman mietiskelyn\nvaarallisuudesta\". Keblen muusta tuotannosta mainittakoon runokokoelma\n_Viattomien lyyra_ (Lyra Innocentium, 1846). Hienolla, tosipuhtaalla,\nhurskaalla ja jalolla olemuksellaan Keble oli hyvänä todistuksena\nopetuksensa korkeasta tasosta ja tarkoituksesta. Keblen suunnan\ninnokkaimpia kannattajia oli John Henry Newman (1801-90), lontoolaisen\npankkiirin poika, pappi, joka oli kuulemassa mainittua Keblen saarnaa\nja aloitti sen johdosta sarjajulkaisun _Aikain katselmuksia_ (Tracts\nfor the Times). Niiden tarkoituksena oli tukea anglikaanisen kirkon\nauktoriteettia, vaatia sen piispoille apostolisen perimyksen oikeutta,\nteroittaa lujan siveellisen kurin, oikean opin ja sakramenttien\nmerkitystä, ja suojella kirkon jumalallista rituaalia. Tämän sarjan\nmukaan liikettä on myös sanottu \"traktaattiliikkeeksi\". Tehden lopuksi\nsen hengestä ja pyrkimyksistä loogillisen johtopäätöksen Newman kääntyi\n1845 roomalaiskatolisuuteen. Myös Newman oli runollisesti lahjakas\nhenkilö, julkaisten 1834 runokokoelman _Apostolinen lyyra_ (Lyra\nApostolica), johon sisältyy mm. hänen tunnettu virtensä _Mua johtaos_\n(Lead Kindly Light), ja 1865 runoelman _Gerontiuksen uni_ (The Dream of\nGerontius) ym. Uskonnollisen sielunelämän kuvauksena on huomattava\nhänen _Elämän puolustuskirjoituksensa_ (Apologia pro vita sua, 1864).\n1879 hänet nimitettiin kardinaaliksi.\n\n\n\nNEWMAN:\n\n\nMUA JOHTAOS.\n\n    Mua johtaa, Valo, suo sun armaan kois,\n        mua johtaos;\n    yö musta on, ja kodist' eksyin pois;\n        mua johtaos.\n    Käteeni käy; en pyri voimaton\n    ma ääriin maan: yks askel kyllin on.\n\n    Sult' ennen milloinkaan en pyytänyt:\n        oi, johtaos;\n    vaan valitsin tien itse; mutta nyt\n        mua johtaos.\n    Iloja etsin ja, vaikk' arkaillen,\n    myös ylpeilin... suo unhoon jäädä sen.\n\n    Mua voimas siunasi, siks edelleen\n        sa johtaos\n    mua yli soitten, vuorten, virtain veen\n        sun koittohos,\n    jott' aamun kera nään sen enkelin,\n    jonk', aarteeni, ah, hetkeks kadotin.\n\n\n\nKEBLE:\n\n\nKIRJA.\n\n    On kirja, joka julistaa\n        totuuden taivaisen,\n    ja josta kaiken tiedon saa,\n        mi tääll' on tarpehen.\n\n    Työt Luojan sieluss' inehmon,\n        teill' ilmain, päällä maan,\n    sen kirjan sivuja ne on,\n        jok' ohjaa Jumalaan.\n\n    On taivas, kaiken syleillen,\n        kuin Luojan rakkaus,\n    mi liikkeet säätää kaikkeuden\n        ja on sen perustus.\n\n    Kuu taivaan teitä vaeltaa,\n        ja Kirkko teitä maan,\n    mut valon, kaiken loiston saa\n        ne Auringoltaan vaan.\n\n    Nimeä ylint' ylistää\n        suin kymmentuhansin meri,\n    ja laulu yhtyy tää\n        keruubi-lauluihin.\n\n    Tuul' ulvoin, tuli raivoten\n        Sun voimaas julki tuo,\n    vaan tuulenhenkäys hiljainen\n        vain vie Sun Henkes luo.\n\n    Maailmaa kaks on; synnin vaan\n        vuoks silmä inehmon\n    ei eroa nää taivaan, maan,\n        jotk' itsessämme on.\n\n    Sain silmät Sulta, jotta työs\n        ma rakkaat näkisin:\n    suo mulle moinen sydän myös,\n        Sua ain' ett' etsisin.\n\nMolemmat suomentanut _Toivo Lyy_.\n\n\n\n\nTHOMAS CARLYLE.\n\n\nEnglannin kansan käytännöllinen luonne ilmenee sen filosofiassakin: sen\nkeskuudesta lähtöisin oleva oppi tiedon synnystä on käytännöllisen,\nasiallisen ajattelun vastalause skolastista teoreettisuutta vastaan.\nEnnenpitkää se ajattelu, mikä sisältyi \"valistuksen\" ja \"hyödyn\"\naikakauteen, ohjautui pohtimaan todellisen hyödyn asiaa. Tältä pohjalta\nsyntyy Jeremy Benthamin (1748-1832) utilitaristinen eli \"hyödyn\"\nfilosofia, jonka mukaan yhteiskunnallisen ja lainsäädännöllisen\ntoiminnan perusohjeena ja silmämääränä on oleva \"suurin mahdollinen\nonni suurimmalle mahdolliselle luvulle\". Tällä käytännöllisellä\nfiosofialla, jonka jatkaja ja kehittäjä oli Benthamin seuraajaksi\nkasvatettu John Stuart Mill (1806-1873), ja jonka muita kuuluisia nimiä\novat sosialistinen rikas kokeilija Robert Owen (1771-1858) ja\nranskalainen F. M. Fourier (1772-1837), on ollut syvä vaikutus\nyhteiskunnalliseen ajatteluun ja kehitykseen. Mutta tämän selkeän ja\nloogillisen ajattelun rinnalla on Englannin kansassa myös taipumusta\nmystiikkaan, kuten sen voimakkaat uskonnolliset liikkeet osoittavat.\nTutustuttaessa Thomas Carlylen elämäntyöhön ja persoonallisuuteen\ntuntuu siltä kuin olisi hän syntynyt edustamaan filosofian ja uskonnon\nyhtynyttä mystillistä voimaa, ja tulkitsemaan sitä profeettana,\nsaarnaajana ja runoilijana. Hänen julistuksensa on irtautunut\nutilitaristien käytännöllisestä, aineellisesta hyödystä, ja sen\nvastapainoksi suuntautunut teroittamaan suurten persoonallisuuksien,\nylevien sielujen johtavaa merkitystä ihmiskunnan vaiheissa. Carlyle oli\nmuurarinpoika Skotlannista, Ecclefechanista, syntynyt 1795. Hän\nopiskeli Edinburghin yliopistossa 1809-13, etupäässä matematiikkaa,\naikoi jonkin aikaa papiksi ja tuli 1814 opettajaksi kotiseutunsa\nkouluun, Annanin \"akatemiaan\". Täällä ollessaan hän luki paljon mm.\nsaksalaista kirjallisuutta, aloittaen sen syventymisen saksalaiseen\nhenkeen, ennen muita Goetheen, josta sittemmin tuli niin tärkeä puoli\nhänen elämäntyössään. 1816 hän siirtyi Kirkcaldyn kouluun, ent.\nkoulutoverinsa ja sittemmin maankuulun saarnaajan Edward Irwingin\ntyötoveriksi. Oltuaan täällä kaksi vuotta hän muutti 1818 Edinburghiin,\njossa eli antamalla yksityisopetusta ja kirjoittelemalla. Hänen\nterveytensä oli tähän aikaan huono, hän kärsi unettomuudesta,\npitkällisestä kuumeesta ja vatsakatarrista, joka on tullut\nhistorialliseksi yhtenä selityksenä hänen happamaan äreyteensä.\nKesäkuussa 1821, uintimatkalla, hän sai oman kertomuksensa mukaan kokea\n\"henkisen uudestaan syntymisen\", päättäen heittää \"vinkuvan surunsa\" ja\nryhtyä \"julmaan vastarintaan\" kurjuuttansa vastaan. Hänen\nsaksalaisuusharrastustensa ensimmäinen tulos, _Wilhelm Meister_-\nkäännös, ilmestyi 1824. Samana vuonna Carlyle kävi ensi kerran\nLontoossa, jossa tutustui Coleridgeen, Hazlittiin ym. huomattaviin\nkirjallisiin henkilöihin, lausuen heistä ytimekkäitä määritelmiä.\nSeuraavana vuonna ilmestyi _Schillerin elämä_ (The Life of Schiller_,\n1825). Tämän jälkeen Carlyle tutustui \"mustaan maakuntaan\", Englannin\nteollisuusalueeseen, meni naimisiin 1826, ja asettui Edinburghiin,\nruveten elämään käännöstyöllä. Tuloksena oli 4 osaa _Näytteitä Saksan\nromaaneista_ (Specimens of German Romance, Tieck, Musaeus ja Richter).\nHän toimi myös _Edinburgh Review'n_ avustajana, julkaisten siinä\nesseitä mm. Burnsista. Tällöin hänet jo tunnettiin Saksassa\nsaksalaisuuden ystävänä; hän oli kirjeenvaihdossa Goethen kanssa, joka\nlausui Eckermannille odottavansa hänestä paljon. 1828-34 Carlyle asui\nvaimonsa maatilalla Craigenputtockissa, julkaisten tänä aikana,\n1833-34, mm. kuuluisan omaelämäkerrallisen romaaninsa _Sartor Resartus_\neli herra Teufelsdroeckin elämä ja mielipiteet (-- or Life and Opinions\nof Herr T.)_, jossa tuntuu Richterin vaikutusta, mutta josta\nennenkaikkea Carlylen oma persoonallisuus, hänen erikoinen\nfilosofis-runollinen mystiikkansa ja ytimekäs, ilmehikäs tyylinsä nyt\ntäysin kehittyneinä ilmentyvät. 1834 Carlyle muutti Lontooseen, Cheyne\nRow 5, jossa asui kuolemaansa saakka. _Ranskan vallankumous_ (The\nFrench Revolution), hänen ensimmäinen historiallinen teoksensa,\nilmestyi 1837, hankkien hänelle sekä mainetta että tuloja. Samana\nvuonna hän rupesi pitämään julkisia luentoja, kaikkiaan neljä sarjaa,\njoista viimeinen käsitteli _Sankareita, sankarien palvontaa ja\nsankaruutta historiassa_ (Heroes, Hero-Worship, and the Heroic in\nHistory). Se ilmestyi kirjana 1841 ja tulkitsee kuvaavasti tekijänsä\nuskoa suurten persoonallisuuksien johtavaan merkitykseen ihmiskunnan\nhistoriassa. 1838 ilmestyi _Sekalaisia_ (Miscellanies), seuraavana\nvuonna voimakas lentokirjanen _chartismista_ (Chartism), jossa hän\nmoittii yhteiskunnan mädännäisyyttä, 1843 _Mennyttä ja nykyistä_ (Past\nand Present, suomennettu) ja 1845 _Cromwellin kirjeet ja puheet_\n(Cromwell's Letters and Speeches), jossa hän antoi tämän siihen saakka\nenimmäkseen moititun valtiomiehen puhua puolestaan ja kohotti hänet\noikeudenmukaiseen asemaan. 1842 hänen anoppinsa kuoli, jättäen\nCarlylelle sievoisen vuositulon, joka kirjailijatulojen kanssa\nlopullisesti hälvensi taloudelliset huolet. 1850 hän julkaisi\nkiukkuisen yhteiskunnallisen lentokirjasen _Viimeisten päiväin\nkirjelmiä_ (Latter Day Pamphlets), joka herätti huomiota erikoisesti\nsiksi, että hän näytti siinä eräillä edellytyksillä hyväksyvän\norjuuden, ja 1851 ystävänsä _John Sterlingin, Timesin_ kuuluisan\navustajan ja monia koetelleen kirjailijan elämäkerran (Life of John\nSterling). 1858 valmistui hänen viimeisen suurteoksensa _Fredrik II:n\nhistorian_ (The History of Friedrich II) kaksi ensi osaa; loppu\nilmestyi vasta 1865. Tällöin hän oli jo saavuttanut tunnustetun hengen\nsuurmiehen aseman; mm. hänen kotimaansa Skotlanti osoitti hänelle\nkunnioitustaan valitsemalla hänet 1865 Edinburghin yliopiston lordi\nrehtoriksi; virkaanastujaiset seuraavana vuonna muodostuivat suureksi\nhetkeksi. Hänen vaimonsa kuolema samana vuonna oli hänelle syvä\nsuru, varsinkin kun hän puolisonsa päiväkirjasta ymmärsi usein\nlaiminlyöneensä häntä. Kirjoittaen _Muistelmiansa_ (Reminiscences, ilm.\n1881) ja pari pienempää historiallista tutkimusta, toimitellen\nkirjallista jäämistöänsä, tarkoin seuraten suurpolitiikkaa\n(Saksan-Ranskan sotaa, jossa lämpimästi kannatti Saksaa, ja Irlannin\nkysymystä, jossa vastusti Gladstonea) hän vietti elämänsä iltaa \"synkän\nvakavana, hiljaisena ja surullisena vanhuksena, tuijottaen olevaisen\nloppukuiluun, mykässä keskustelussa Kuoleman, Tuomion ja\nIankaikkisuuden kanssa\". Thomas Carlyle poistui elämästä helmik. 5 p.\n1881, ja haudattiin sukunsa viereen Ecclefechaniin. Hänen julistuksensa\nsisältönä oli persoonallisuuden voiman ja merkityksen tehostaminen,\nmikä oli ilmausta hänen omasta rajattomasta itseluottamuksestaan,\nyksilöllisyydestään ja mystillisestä uskostaan korkeaan kutsumukseen.\nNäillä ajatuksillaan, joita on pidettävä romantiikan persoonapalvonnan\njohdannaisina ja kehittyminä, jotka merkitsevät demokratian\nyhdenvertaisuusaatteiden vastustamista, ja jotka usein kohoavat\nyleväksi runoudeksi, Carlyle vaikutti syvästi aikansa henkeen osoittaen\nsille korkeat päämäärät. Ja siksi hän on Viktorian aikakauden _clarum\nac venerahile nomen_ -- mainio ja kunnioitettava nimi.\n\n\n\nSANKARIN-IHAILU.\n\n\nTämän kirjoittajan kannalta \"sankarin-ihailu\", jota nimitystä hän on jo\nennenkin käyttänyt, tarkoittaa paljoa enemmän kuin valittua\nparlamenttia tai viisaimmista kokoonpantua ylimystöä, sillä hänen\nmurteellaan se on kaikenlaisen \"ihailun\", todellisen arvon ja\naateluuden varsinainen, äärimmäinen olemus ja korkein käytännöllinen\ntäydellisyys. Sellaista autuasta parlamenttia ja, jos se kerran\nsaataisiin toimeen, autuasta viisainten ylimystöä, Jumalan ja ihmisten\nkunnioittamaa, hän todellakin odottelee, yhä täydellistyvää, joka olisi\nmaailman ylimpänä todellisena huippuna, kun maailma vapautetaan\nvaleihailusta ja uudestaan elähdytetään ihailulla, totuudella ja\nsiunauksella! Hän arvelee, että sankarin-ihailu, jota maailman kunakin\neri aikakautena on erilaisena ollut, on ihmisten kesken kaiken\nyhteiskunnallisen toiminnan sielu; että mikäli sitä harjoitetaan hyvin\ntai huonosti, sikäli se myöskin täsmällisesti osoittaa, millä hyvin-\ntai pahoinvoinnin asteella maailman asiat ovat. Hän arvelee, että me\nylipäätänsä harjoitamme sankarin-ihailuamme huonommin kuin mikään kansa\nikinä ennen meitä; että sellaiset kuin Burns veronkantaja, Byron\nkirjallisuuden leijona, ovat kaikin puolin tarkastettuina\ntodellisuudessa alhaisempia ja petollisempia ilmiöitä kuin Odin jumala\ntai Muhammed, Jumalan profeetta. Tämän kirjoittaja on siis selvästi\nsitä mieltä, että meidän on opittava paremmin harjoittamaan\nsankarin-ihailuamme; että parannus tähän suuntaan on kansan sielun\nherättämistä lamautumistilasta, samalla kuin meihin palautetaan\nautuasta elämää, -- taivaan autuasta, ei mammonan galvaanista kirottua\neloa. Se, että taas herätetään henkiin lamautunut, joka ilmeisesti on\nkuolemaisillaan ja joutumassa viimeiseen kuolinkamppailuun, ellei sitä\nvirvoiteta, se eikä mikään muu näyttää kaiken täytännöltä.\n\n\"Sankarin-ihailu\", jos tahdotte, -- niin, ystävät; mutta ennen kaikkea\nsiten, että itsellämme on sankarin mieli. Kokonainen maailma\nsankareita; ei lakeijain maailma, jossa sankarikuningas ei voi hallita:\nsiihen me tähtäämme! Me puolestamme tahdomme erottaa itsestämme kaiken\nlakeijamaisuuden, alhaisuuden ja valheellisuuden; sitten me toivomme\nsaavamme jaloutta ja totuudenrakkautta yläpuolellemme, ei ikinä\nennenkuin sitten. Tämä on uudistuksemme, eikä meillä ole vähintäkään\ntoivoa muusta kuin tästä ja mitä tästä seuraa. Uudistuksen, kuten\nlaupeuden, täytyy alkaa kotoa. Kun se kerran on kotona hyvällä\nkannalla, säteilee se sitten ulospäin, vastustamattomana, kaikkeen,\nmitä koskemme ja käsittelemme, puhumme ja teemme, sytytellen yhä uutta\nvaloa, lukemattomien kosketusten avulla, leviten geometrisessä\nsarjassa, kauas ja lavealle, -- tehden vain hyvää, minne tahansa\nleviää, eikä pahaa.\n\nNiin, ystävät: sankareita kuninkaina ja lisäksi maailma, joka ei ole\nepäsankarillinen -- tätäpä turvaa ja onnen satamaa kohti Korkein valta\nmeitä ajaa läpi kaikkien näiden myrskyisten merten, Ranskan\nvallankumousten, radikalismien, Manchesterin kapinoiden, joista näinä\npahoina aikoina sydän käy kipeäksi. Vaan kiitetty olkoon Korkein valta,\nmiten ankara onkin! Sitä satamaa kohti me pyrimme, ystävät;\nponnistelkoot kaikki rehelliset, mikäli heissä kykyä on, urheasti,\nherkeämättä, tuhatkertaisesti ahkeroiden, sinne päin, sinne päin! Ihan\nselvää on minusta, että saavumme sinne tai muutoin joudumme valtamerten\nsyvyyksiin.\n\nSillä vaikka hirveät tuskat, aavat meret ja ulvovat kuilut ovat\nedessämme, niin eikö merkitse mitään, jos iäisellä taivaalla taas\nkerran paljastuu näkyviin johtotähti, ainainen valo, loistaen läpi\nkaikkien rajusäiden ja ärjyvien aaltojen, aina kun kohoamme\naallonpohjasta, siunattu majakka kaukana näköpiirin reunalla, jota\nkohti meidän on herkeämättä henkemme takaa ohjattava? Eikö se ole\nmitään, -- oi taivas, eikö se ole kaikki? Siellä on sankarien luvattu\nmaa, tuon taivaanvalon kohdalla, veljet, kukoistavat autuaitten saaret,\n-- tuolla, tuolla! Sinne me tahdomme, siellä oleskelevat kaikki\nsankarit nyt ja vastedes: sinne päin, kaikki te sankarimielet! -- Kun\ntaivaan johtotähti kerran on kirkkaana silmissämme, silloin jokainen\ntosi mies pysyy aluksessa uskollisesti omassa työssään ja katoamaton\ntoivo mielessä kaikki vastukset torjutaan ja masennetaan! Niin, kun\naluksen kokka kerran on käännetty siihen suuntaan, eikö kaikki jo\nsilloin ole hyvin? Sairaasta kuluttavasta kurjuudesta on tullut ylevä,\nmiehekäs pyrkimys nähtävää päämäärää kohti. \"Kuristava painajainen ei\nmeitä enää kurista, sillä me liikahdamme sen koskettaessa; painajainen\non jo paennut.\"\n\n\n\nONNELLINEN.\n\n\nKaikki työ, puuvillankehruukin, on jaloa; ainoastaan työ on jaloa:\nolkoon se tässä sanottu ja vakuutettu vieläkin kerran. Ja samoin on\nkaikki arvokkuus vaivalloista; mukava elämä ei ole ihmisen eikä minkään\njumalan mukaista. Kaikkien jumalien elämä esiintyy meille ylevänä\nmurheena, -- vakavuutena äärettömässä kamppailussa ääretöntä työtä\nvastaan. Ylhäisin uskontomme on nimeltään: \"murheen ihailu\". Sillä\nihmisen pojalla ei ole muuta ylevää seppeltä, syystä tai syyttömästikin\nkannettavaa, kuin orjantappuraseppele! Nämä asiat, puhuttuina sanoina\ntai, vieläkin paremmin, tunnettuina vaistoina vireillä kunkin\nsydämessä, olivat ennen hyvin tuttuja.\n\nEikö inhimillisen harrastuksen koko kehnous, koko ateismi, joksi sitä\nsanon, nykyisten miespolvien taholla kuvastu näiden elämänfilosofiasta:\nvaatimuksesta saada olla, kuten sanotaan, \"onnellinen\"? Jokaisella\nviheliäisimmälläkin nulikalla on pää täynnä sitä aatetta, että hän on,\ntulee olemaan tai kaikkien inhimillisten ja jumalallisten lakien mukaan\nolisi oleva \"onnellinen\". Hänen, mitä viheliäisimmän nulikan,\ntoivomukset on täytettävä; hänen, mitä viheliäisimmän nulikan, päivien\non saatava kulua suloisessa ainaisen nautinnon huumeessa, mikä on\njumalillekin mahdotonta. Profeetat saarnaavat meille: Sinä tulet\nolemaan onnellinen; sinun pitää rakastaa kaikkea suloista ja sitä\nlöytää. Ihmiset ruikuttavat: Miksi emme olekaan löytäneet onnea?\n\nMe emme pane inhimillisten velvollisuuksien pohjaksi korkeimman\njalouden periaatetta, vaikkapa jalouden käsittäisimme kuinkakin\nkierosti, vaan periaatteena pidämme korkeinta onnea. Meilläkin tuntuu\nsana \"sielu\", kuten eräissä slaavilaisissa murteissa, merkitsevän samaa\nkuin \"vatsa\". Väittelemme ja puhumme parlamenteissamme ja muualla\nikäänkuin sanat eivät tulisi sielusta, vaan vatsasta, -- minkä vuoksi\npuheharjoituksistamme onkin niin vähän hyötyä. Emme puolla Jumalan\noikeutta; meitä ei hävetä seistä ruikuttamassa ja puoltamassa omia\n\"etujamme\", omia tulojamme ja kauppavoittojamme. Sanomme: ne ovat niin\nmonen \"etuja\"; meissä on niin kiihkeä harrastus heidän hyväkseen!\nVaadimme vapaakauppaa, hyvällä syyllä kiljuen ja hyväntahtoisina, jotta\nköyhemmät kansanluokat, joiden asema nykyään on kauhea, saisivat\nAmerikasta halvempaa silavaa. Miehiä nousee vapaakaupan puoltajien\nlavoille, kysyen: Kuinka voi englantilaisten lannistamatonta henkeä\npitää yllä ilman runsasta silavaa? Kansamme on perikatoon menossa! --\nIhan varmasti, ystäväni, silavan runsaus on hyvä ja välttämätön; mutta\nepäilen teidän ikinä saavan silavaakaan tähdätessänne vain tuohon. Te\nolette ihmisiä, hyvin tai pahoin pideltyjä, ettekä petoeläimiä!\nKorkeimman onnen periaate, mikä teillä on, näyttää minusta pian\nmuuttuvan jotenkin onnettomaksi. -- Entä jos herkeisimme\nlörpöttelemästä \"onnesta\" ja jättäisimme sen lepäämään omalla\nperustuksellaan, kuten sen tapana oli!\n\n\"Onnellinen\", veljeni? Ensiksikin, mitä sillä on väliä, oletko\nonnellinen vai et? \"Tänään\" muuttuu niin pian eiliseksi, kaikista\nhuomispäivistä tulee eilisiä, eikä silloin enää kysytä \"onnea\", vaan\naivan toista. Vieläpä sinussa on niin pyhää sääliä jäljellä ainakin\nitseäsi kohtaan, että omat vaivasikin, kerran siirryttyään eilisiksi,\nmuuttuvat sinulle riemuksi. Sitä paitsi et tiedä, mikä taivaallinen\nsiunaus ja välttämätön parannusvoima niissä oli; sen saat tietää vasta\nmonen päivän perästä, kun viisastut!\n\nTotisesti se mies, joka \"onneansa\" pauhaten ja kiristellen rehkii, --\npauhaten joko vaaliuurnilla, runoissa tai missä tahansa yrityksissä ja\npuuhissa --, se mies ei minusta näytä sopivan meitä auttamaan\n\"roistojemme ja pelkuriemme vangitsemisessa\"! Ei, ennemmin hän on\nvähällä lisätä niiden lukua, -- ainakin yhdellä ykkösellä ja sen\njatkolla! Ota myös lukuun, että tämä on ihan nykyaikaista eikä kuulu\nvanhoihin sankariaikoihin, vaan näihin uusiin pelkurimaisiin. \"Onni\nelämämme tarkoituksena\", kaikki tämä kurja keinottelu ei ole, kun\noikein laskemme, vielä kahdenkaan vuosisadan ikäinen maailmassa.\n\nAinoa onni, josta kunnon mies koskaan on paljoa välittänyt, on onnea\nsaada työnsä tehdyksi. Ihmisen ainoa onnettomuus on lopulta se, ettei\nhän voi tehdä työtä, ettei hän saa päämääräänsä ihmisenä toteutetuksi.\nKatso, päivä on nopeasti kulumassa, elämämme on nopeasti kulumassa, ja\ntulee yö, jolloin ei kukaan tee työtä. Yön kerran tultua onnemme,\nonnettomuutemme, on mennyttä, kerrassaan kadonnutta -- sellaista, mikä\nennen on ollut. Mutta työmme -- se ei ole mennyttä, kadonnutta: katso,\ntyömme pysyy tai sen puute pysyy, läpi määräämättömien aikojen, ja se\non meillä nyt iäti ainoana kysymyksenä! Mitä olet tehnyt ja miten?\nOnni, onnettomuus: se kaikki oli vain se palkka, jonka sait. Olet sen\nkaiken kuluttanut pysyäksesi elossa tähän asti; ei penniäkään ole\nsinulle jäänyt, kaikki on kulutettu, syöty: mutta työsi, missä on\ntyösi? Pian, anna kuulla, katsotaanpa työtäsi!\n\nTosiaankin: ellei ihminen olisi nälkäinen pelkuriparka ja lisäksi\npölkkypään tapainen, niin hän lakkaisi arvostelemasta muonaansa noin\nsuunnattomasti ja arvostelisi ennemmin itseään, mitä hän saa muonallaan\ntoimeen!\n\n                                      (Entistä ja nykyistä.)\n                                      Suomentanut _Werner Anttila_.\n\n\n\n\nTHOMAS BABINGTON MACAULAY.\n\n\nSuurten sielujen mystillistä kutsumusta ajattelevaa, yleviin näkyihin\nvaipuvaa, omatekoisella erikoistyylillään saarnaavaa ja huudahtelevaa\nCarlylea ei voi olla vertaamatta viittä vuotta nuorempaan Macaulay'in,\nhänen kilpailijaansa esseistinä ja historioitsijana. Yhtäläisyyksiä ei\njuuri ole, vain vastakohtia. Näkijänä ja filosofina Carlyle pyrkii\ntunkeutumaan ihmisten ja asioiden ytimeen niiden syvimmän sielunelämän\nkannalta ja ilmaisemaan sen tarkoituksiaan varten luomallaan tyylillä;\nolematta näkijä tai filosofi Macaulay asettaa historiallisen esityksen\nihanteeksi asioiden objektiivisen toteamisen ja järjestämisen\nlukijan ohi liukuvaksi maalaukselliseksi kulkueeksi, ilmaistuna\noratoorisella tyylillä, jossa lauseet asettuvat komeakaikuisiksi\njättiläis-anapesteiksi, aaltoillen tyynessä, mahtavassa tahdissa.\nCarlyle kehoittaa alati kohottamaan sydäntämme; Macaulay on täysin\nvapaa kaikesta mystiikasta; hänellä ei ole mitään sanomaa sydämellemme,\nvain ulkokohtaisia, sileässä, sivistyneessä rivistössä esitettyjä\ntietoja. Carlyle on voimakkaasti ponnisteleva, taisteleva ajattelija;\nMacaulay on tietorikas muototaituri. Carlyle harrasti matematiikkaa ja\nfilosofiaa; Macaulay tunnetusti vihasi niitä molempia. Näin voisi\nluetella vastakohtia melkein loppumattomiin, kaikki oikeastaan\nvahingoksi Macaulaylle. Ja kuitenkin lienee viimemainittu Euroopassa\nlaajemmalta tunnettu ja luettu kuin äreä skotlantilainen talonpoika,\nihailtu komean esseetyylinsä, juhlallisena kyminä virtaavan\nlauseistonsa ja niissä miellyttävästi omaksemme saapuvan laajan\ntietomäärän vuoksi. -- Macaulay syntyi 1800 varakkaan kauppiaan ja\norjuuden vastustajan, uskonnollisuudestaan tunnetun Zachary M:n\npoikana, sai yksityisopetusta 18-vuotiaaksi asti, jolloin tuli\nCambridgeen, ja pääsi 1824 sinne stipendiaatiksi (fellow). Tänä aikana\nhän rikastutti tietämistään ja kehitti kykyjään laajalla,\nmonipuolisella lukemisella, seurustelulla älyniekkain kanssa ja\nottamalla ahkerasti osaa Yhdistyksen (Union) väittelyihin;\ntällöin hän lopullisesti rakensi whigiläisen (demokraattisen)\nmaailmankatsomuksensa, jonka kannalla sitten koko elämänsä ajan\njärkkymättömästi pysyi. Näihin aikoihin hänen isänsä teki vararikon,\njolloin Macaulay ryhtyi maksamaan hänen velkojaan ja ylläpitämään\nperhettä. Tätä ajatellen hän valmistui lakimieheksi 1826 ja pääsi 1828\nvararikkoviraston palvelukseen (\"Commissioner in Bancruptcy\").\nLisäansion tarve sai hänet tarttumaan kynään, ja niin syntyi 1826 yli\nkolmekymmentä vuotta kestänyt avustajasuhde _Edinburgh Reviewhun_,\ntuottaen mainetta molemmille osapuolille. Heti ensimmäinen essee\n(Miltonista) herätti suurta huomiota ja avasi nuorelle kirjoittajalle\nLontoon älymystöpiirit, joissa hän pian tuli kuuluksi harvinaisesta\nkeskustelutaidostaan ja tietojensa tavattomasta laajuudesta. 1830\nMacaulay otti vastaan alahuoneen jäsenyyden, suurella puhujataidolla\ntaistellen Uudistuslain (\"The Reform Bill\") puolesta. Tämän johdosta\nsaavutettu huomattava asema valvontaviraston (\"Board of Control\")\nsihteerinä näytti viittaavan loistavaan tulevaisuuteen politiikan\nalalla, kun halu vapautua taloudellisista huolista sai hänet ottamaan\nvastaan Indian ylineuvoston lainopillisen neuvojan toimen. Macaulay\noleskeli Indiassa neljä vuotta (1834-38), mm. suunnitellen rikoslain ja\nkoululaitoksen. Palattuaan Englantiin hän aikoi ryhtyä toteuttamaan\nmieliajatustaan, Jaakko II:n aikakauden historian kirjoittamista, mutta\njoutuikin edelleen sepittämään esseitä _Edinburghiin_ ja ottamaan osaa\npolitiikkaan, ollen mm. 1839-41 sota- ja 1846 palkkausministerinä sekä\nvuoteen 1847 saakka Edinburghin edustajana alahuoneessa. Jäätyään\nvalitsematta 1847:n vaaleissa hän vihdoinkin pääsi kokonaan antautumaan\nkirjalliseen työhön. Hänen runonsa, _Vanhan Rooman lauluja_ (Lays of\nAncient Rome) olivat ilmestyneet 1842 ja olivat saavuttaneet komealla,\ndraamallisiin kohtauksiin huipennetulla sisällyksellään sekä\nhelskyvällä runoasullaan suuren menestyksen. Kun niistä kuitenkin\npuuttuu syvempi persoonallinen sisällys, ei jälkiaika ole niihin\nkohdistuneeseen ihailuun yhtynyt. _Englannin historian_ (The History of\nEngland) kaksi ensimmäistä osaa ilmestyi 1848, saavuttaen heti laajan\nlukijakunnan. 1852 hän kieltäytyi menemästä hallitukseen, mutta suostui\nrupeamaan Edinburghin edustajaksi alahuoneeseen, esiintyen kuitenkin\nvain harvoin. 1855 ilmestyivät _Historian_ kolmas ja neljäs osa,\nmenestyksen noustessa suuremmaksi kuin millään Englannin\nhistoriateoksella sitä ennen. 1857 Macaulay aateloitiin. Jouluk. 28 p.\n1859 hän kuoli äkkiä kirjojensa keskelle. Macaulay oli jäänyt\nnaimattomaksi. Hän oli uskollinen ystävä ja jalo vastustaja, epäitsekäs\nkunnianmies kaikessa toiminnassaan, kuulu terävästä älystään,\nmuististaan, keskustelu- ja puhujataidostaan, hämmästyttävän laajoista\nja monipuolisista tiedoistaan. Hänen retoorisuutensa kuvastuu hänen\ntyylissäänkin, jossa halu esittää asiat jyrkin vastakohtavalaistuksin\njoskus vie yksipuolisuuteen. Hänen historiansa on huomattavasti\nwhigiläishenkinen. Esitystavan laajuutta kuvaa se, että hän ehti näissä\nneljässä osassa käsitellä vain Jaakko II:n ja alun Wilhelm III:n\najasta, yhteensä 16 vuotta. Sillä ja erittäinkin hänen _Esseillään_ on\nrajoituksistaan huolimatta sija maailman valiokirjallisuuden joukossa.\n\n\n\nKAARLE II:N KUOLEMA.\n\n\nKuningas Kaarle II:n kuolema tuli yllätyksenä kansalle. Hänhän oli\nluonnostaan vahvarakenteinen eikä näyttänyt rappeutuneen kohtuuttomista\ntavoista. Huvitteluissaankin hän oli aina muistanut terveyttään, ja\nhänen elintapansa olivat omiaan takaamaan pitkän iän ja vankan\nvanhuuden. Yhtä mukavuutta rakastava kuin hän olikin kaikessa, mikä\nvaati älyllistä ponnistelua, yhtä tarmokas ja kestävä hän oli\nruumiinharjoituksissa. Nuorena hän oli kuuluisa verkkopalloilija ja\nvielä elämänsä loppuaikoina väsymätön kävelijä. Olipa kuninkaan\ntavallinen käyntikin niin nopeaa, että niiden, jotka saivat kunnian\nkulkea mukana, oli vaikea pysyä hänen rinnallaan. Hän nousi varhain ja\nvietti tavallisesti kolme, neljä tuntia päivästä ulkoilmassa. Hänet\nsaattoi nähdä St. James's Parkissa aamuvarhaisella, ennenkuin kaste oli\nkuivunut ruohokentiltä, harppailemassa puitten keskitse, leikkimässä\nviiriäiskoiriensa kanssa tai heittelemässä jyviä ankoilleen. Ja nämä\nhänen tapansa tekivät hänet rakkaaksi yhteiselle kansalle, jolle on\naina mieluista nähdä ylhäisiä välittömän luonnollisina.\n\nVihdoin vuoden 1684 loppupuolella lievä leinikohtaus -- kuten luultiin\n-- lopetti kuninkaan tavanmukaiset kävelyretket. Nyt hän vietti aamunsa\nlaboratoriossaan, jossa hän huvittelihe kokeillen tutkimalla elohopean\nominaisuuksia. Kuninkaan mieliala näytti tästä vankeudesta kärsineen.\nMitään selvää syytä levottomuuteen hänellä ei ollut. Valtakunnassa\nvallitsi rauha; kuninkaalla ei ollut tiukkaa rahapulaa; hänen valtansa\noli suurempi kuin koskaan; häntä kauan vastustanut puolue oli\nkukistettu. Mutta ilomielisyys, joka oli auttanut häntä kestämään\nvastoinkäymisiä, katosi nyt menestyksen hetkellä. Nyt riitti\ntyhjänpäiväisinkin seikka masentamaan tuon joustavan mielen, joka oli\npysynyt lujana tappioissa, maanpaossa ja puutteessa. Ärtymys ilmeni\nusein katseissa ja sanoissa, joita tuskin olisi odottanut henkilöltä,\njolle hyväntuulisuus ja hyvä kasvatus olivat niin erityisen ominaisia.\nKuitenkaan ei huomattu, että hänen terveytensä olisi vakavasti\nheikentynyt.\n\nHarvoin oli kuninkaan linnassa nähty kirjavampaa ja häpeällisempää\nnäytelmää kuin sunnuntai-iltana helmikuun 1 p:nä 1685. Eräät\nhuomattavat henkilöt, jotka olivat menneet sinne kunniatervehdykselle\nhallitsijansa luo sen ajan tavan mukaan ja jotka olivat odottaneet,\nettä sellaisena päivänä hovi esiintyisi säädyllisesti, hämmästyivät ja\nkauhistuivat. Whitehallin suuri galleria, ihana jäännös Tudorien\naikaisesta loistosta, oli täpötäynnä irstailijoita ja pelureita...\nParikymmentä hovilaista istui korttia pelaten suuren pöydän ympärillä,\njolle oli kasattu kokonaisia kultavuoria. Silloinkin oli kuningas\nvalittanut huonoa vointiaan. Hän ei halunnut illallistaan; hänen unensa\nhäiriytyi sinä yönä, mutta seuraavana aamuna hän nousi tavallisuuden\nmukaan varhain.\n\nTuskin Kaarle oli noussut vuoteeltaan, kun hänen palvelijansa\nhuomasivat, että hänen puheensa oli epäselvää ja hänen ajatuksensa\nnäyttivät harhailevan. Kuten tavallista, oli monia ylhäissyntyisiä\nhenkilöitä kokoontunut katselemaan hallitsijansa parranajoa ja\npukeutumista. Kuningas yritti keskustella heidän kanssaan tavalliseen\niloiseen tapaansa, mutta hänen kalmankalpea muotonsa hämmästytti ja\nsäikytti heitä. Äkkiä hänen kasvonsa mustenivat, silmät kääntyivät\npäässä; hän päästi huudon, horjahti ja kaatui erään ylimyksen syliin.\nLääkäri, jonka tehtävänä oli huolehtia linnan lääkintävarusteista,\nsattui olemaan saapuvilla. Hänellä ei ollut suonirautaa, mutta hän\navasi laskimon kynäveitsellä. Verta virtasi runsaasti, mutta kuningas\npysyi yhä tiedottomana.\n\nHänet nostettiin vuoteelleen... Kuningatar ja Yorkin herttuatar\nkiiruhtivat huoneeseen...\n\nJa nyt suljettiin Whitehallin ovet, jotka tavallisesti olivat kaikille\navoimina. Vain henkilöiden, joiden kasvot tunnettiin, sallittiin tulla\nsisään. Pian olivat etuhuoneet ja käytävät täpötäynnä väkeä, vieläpä\nsairashuoneessakin tungeskeli päärejä, valtaneuvoksia ja lähettiläitä.\nKaikki Lontoon huomattavimmat lääkärit olivat koolla. Niin jyrkäksi oli\npuoluevastenmielisyys kärjistynyt, että eräiden whiglääkärien läsnäoloa\npidettiin poikkeustapauksena. Muuan roomalaiskatolilainen, tohtori\nThomas Short, jonka taito oli laajalti tunnettu, oli läsnä. Useita\nlääkemääräyksiä on säilynyt. Erään niistä on allekirjoittanut\nneljätoista lääkäriä. Potilaasta iskettiin suonta runsaasti; päätä\nlämmitettiin kuumalla raudalla; inhoittavaa, ihmiskalloista eritettyä\nsuolaliuosta tungettiin hänen suuhunsa. Kuningas palasi tajuihinsa,\nmutta hän oli ilmeisesti äärimmäisen vaarallisessa tilassa. Jonkin\naikaa kuningatar oli väsymättä läsnä. Yorkin herttua tuskin väistyi\nveljensä vuoteen vierestä. Arkkipiispa sekä neljä muuta piispaa oli\nsilloin Lontoossa. He viipyivät koko päivän Whitehallissa ja\nvuorottelivat istuessaan kuninkaan huoneessa yöllä. Tieto kuninkaan\nsairaudesta täytti pääkaupungin surulla ja pelolla. Sillä hänen\ntasainen luonteensa ja ystävällinen käytöksensä olivat saaneet suuren\nosan kansaa rakastamaan häntä, ja nekin, jotka olivat erikoisen\ntyytymättömiä häneen, pitivät kuitenkin parempana hänen periaatteista\npiittaamatonta kevytmielisyyttään kuin veljen taipumatonta ja kiihkeää\nsuvaitsemattomuutta.\n\nTorstai-aamuna helmikuun viidentenä Lontoon virallinen lehti tiedoitti\nkuninkaan tervehtyvän ja lääkärien arvelevan hänen välttäneen vaaran.\nHilpeästi kaikuivat kaikkien kirkkojen kellot, ja kaduilla\nvalmisteltiin ilotulituksia. Mutta illalla tiedettiin, että tauti oli\nuusiutunut ja että hoitavat lääkärit olivat heittäneet kaiken toivon.\nYleinen mieliala oli sangen järkyksissä; metelöimiseen ei kuitenkaan\nollut tilaisuutta. Yorkin herttua, joka jo oli pidättänyt\nmääräämisvallan itselleen, vakuutti, että kaupunki oli täysin\nrauhallinen ja että hänet voitiin vaikeuksitta julistaa hallitsijaksi\nheti veljen kuoltua.\n\nKuninkaalla oli kovia tuskia, ja hän selitti tuntuvan siltä, kuin hänen\nruumiinsa olisi tulessa. Kuitenkin hän kesti kärsimyksensä rohkeudella,\njoka ei näyttänyt kuuluvan hänen pehmeään, ylellisyyttä rakastavaan\nluonteeseensa. Sairaan näkeminen koski niin hänen puolisoonsa, että hän\npyörtyi ja hänet kannettiin tajuttomana huoneeseensa. Läsnäolevat\nprelaatit olivat alusta pitäen neuvoneet kuningasta valmistautumaan\nkuolemaan. Nyt he katsoivat velvollisuudekseen kehoittaa häntä vieläkin\ninnokkaammin. William Sancroft -- Canterburyn arkkipiispa -- rehellinen\nja hurskas, vaikkakin ahdasmielinen mies -- puhui varsin vapaasti. \"On\naika puhua, Sir\", hän sanoi, \"sillä olette astumassa sen tuomarin\neteen, joka ei katso henkilöön.\" Kuningas ei vastannut sanaakaan.\n\nThomas Ken, Bathin ja Wellsin piispa, koetti sen jälkeen suostutella\nkuningasta minkä suinkin voi. Hän oli lahjakas ja oppinut,\nherkkätunteinen ja hyveellinen mies. Hänen huolellisesti laaditut\nteoksensa ovat kauan sitten unohdetut, mutta hänen aamu- ja\niltavirsiään lauletaan vieläkin joka päivä tuhansissa kodeissa. Vaikka\nhän olikin, kuten useimmat kirkonmiehet, kuninkuuden innokas puoltaja,\nhän ei ollut liehittelijä. Ennen piispaksi tuloaan hän oli ylläpitänyt\nsäätynsä kunniaa kieltämällä hovin ollessa Winchesterissa Eleanor\nGwynnia asumasta talossa, joka kuului hänelle tuomiorovastin\npalkkatalona. Kuninkaalla oli kyllin älyä antaa arvoa niin miehekkäälle\nmielelle. Kaikista prelaateista hän piti enimmän Kenistä. Kuitenkaan ei\nollut mitään hyötyä siitä, että kunnon piispa pani liikkeelle kaiken\nkaunopuheisuutensa. Hänen ylevä, syvästi liikuttava kehoituksensa\nkauhisti ja järkytti läsnäolevia siinä määrin, että jotkut heistä\nuskoivat hänessä olleen saman hengen, joka muinoin Nathanin ja Eliaan\nkautta kutsui jumalattomia ruhtinaita parannukseen. Mutta Kaarle pysyi\nheltymättömänä. Mitään vastaväitettä hän ei tosin esittänyt, kun\nluettiin messu sairaan koettelemuksesta. Vastaukseksi pappien\nitsepintaisiin kyselyihin hän sanoi olevansa pahoillaan tekemistään\nvirheistä; hän salli synninpäästön luettavan itselleen Englannin kirkon\nkaavan mukaisesti; mutta kun häntä vaadittiin vakuuttamaan kuolevansa\nmainitun kirkon yhteydessä, ei hän näyttänyt kuulevan mitä sanottiin.\nEikä mikään saanut häntä ottamaan pyhää ehtoollista piispojen kädestä.\nPöytä, jolla oli leipää ja viiniä, tuotiin hänen vuoteensa viereen,\nmutta turhaan. Milloin hän sanoi, ettei ollut kiirettä, milloin hän oli\nliian heikko. Monet sanoivat syyksi tähän välinpitämättömyyteen\nuskonasioitten halveksumisen, monet syyttivät horrostilaa, joka usein\nkäy kuoleman edellä. Mutta palatsissa oli muutamia henkilöitä, jotka\ntiesivät asian. Kaarle ei milloinkaan ollut ollut episkopaalisen kirkon\nvakaumuksellinen jäsen. Hänen halunsa oli kauan heilahdellut Hobbesin\nfilosofian ja paavilaisuuden välillä. Milloin hänen terveytensä oli\nhyvä ja mieli hilpeä, silloin hän esiintyi ivailijana. Harvoina\nvakavina hetkinään hän oli roomalais-katolilainen. Yorkin herttua tiesi\ntämän, mutta hänellä oli täysi työ huolehtiessaan omista eduistaan. Hän\noli määrännyt ulkoportit suljettaviksi. Hän oli asettanut kaartin\njoukko-osastoja vartioon kaupungin eri osiin. Hän oli niin ikään\nhankkinut kuolevan kuninkaan heikon nimikirjoituksen asiakirjaan, jolla\neräät tämän hallituskauden ajaksi myönnetyt tullimaksut annettiin\nvuokralle edelleen kolmen vuoden määräajaksi. Nämä seikat vaativat\nJaakon huomion osakseen siinä määrin, että hän, joka tavallisissa\noloissa oli tahdittoman ja sopimattoman innokas käännyttämään\nproselyyttejä kirkkonsa uskoon, ei hetkeäkään ajatellut veljensä olevan\nvaarassa kuolla ilman viimeisiä sakramentteja. Tämä laiminlyönti oli\nsitäkin kummallisempi, kun Yorkin herttuatar oli kuninkaan\nsairastumisaamuna kuningattaren kehoituksesta ehdottanut hengellisen\navun hankkimista. Tästä avusta Kaarlen oli kuitenkin kiittäminen aivan\neri välittäjää kuin hurskasta puolisoaan tai kälyään. Kevytmielinen ja\npaheellinen elämä ei ollut tyystin tukahduttanut Portsmouthin\nherttuattaresta uskonnollista tunnetta eikä sitä ystävällistä mieltä,\njoka on hänen sukupuolensa kaunistus. Ranskan lähettiläs Barillon, joka\noli tullut palatsiin tiedustelemaan kuninkaan vointia, kävi\nherttuattaren luona. Lähettiläs tapasi hänet surun ja tuskan vallassa.\nHerttuatar vei vieraansa salaiseen huoneeseensa ja purki hänelle koko\nsydämensä. \"Minulla on kerrottavana teille niin tärkeä asia\", hän\nsanoi, \"että jos se tiedettäisiin, olisi pääni vaarassa. Kuningas on\nvarmasti katolilainen, mutta hän kuolee pääsemättä kirkon yhteyteen.\nHänen makuuhuoneensa on täynnä protestanttisen kirkon miehiä. Minä en\nvoi mennä sinne aiheuttamatta häväistysjuttua. Herttua ajattelee vain\nitseään. Puhukaa hänelle. Muistuttakaa, että on kysymys sielusta. Hän\non hallitsija nyt. Hän voi tyhjentää huoneen. Menkää sanomaan tästä\nheti paikalla, muuten on myöhäistä.\"\n\nBarillon kiiruhti makuuhuoneeseen, vei herttuan syrjään ja\nilmoitti hänelle rakastajattaren sanoman. Jaakko tunsi pistoksen\nomassatunnossaan. Hän kavahti kuin unesta heräten ja ilmoitti, ettei\nmikään voinut estää häntä täyttämästä pyhää velvollisuutta, jota liian\nkauan oli laiminlyöty. Useita suunnitelmia esitettiin ja hylättiin.\nLopuksi herttua määräsi sisälläolijat poistumaan, astui vuoteen ääreen,\nkumartui ja kuiskasi jotakin, jota kukaan läsnäolijoista ei voinut\nkuulla, mutta jonka arveltiin koskevan valtionasioita. Kaarle vastasi\nkuuluvasti: \"Kyllä, kyllä, koko sydämestäni.\" Paitsi Ranskan\nlähettilästä ei kukaan läsnäolijoista arvannut kuninkaan ilmaisseen\nhaluansa päästä roomalais-katolisen kirkon helmaan.\n\n\"Tuonko papin?\" kysyi herttua. \"Tee se, veli\", vastasi sairas, \"Jumalan\ntähden, tee se heti. Mutta ei, joudut vaikeuksiin.\" \"Noudan papin,\nvaikka se maksaisi henkeni\", sanoi herttua.\n\nMutta oli vaikea löytää heti pappia sellaista tarkoitusta varten. Sillä\nsilloisen lain mukaan se henkilö, joka otti vastaan proselyytin\nroomalais-katoliseen kirkkoon, teki henkirikoksen. Castel Melhorin\nkreivi, muuan portugalilainen ylimys, joka valtiollisista syistä oli\nkarkoitettu kotimaastaan ja oli Englannin hovissa otettu\nvieraanvaraisesti vastaan, otti tehtäväkseen rippi-isän hankkimisen.\nHän kääntyi kuningattaren palveluskuntaan kuuluvien maanmiestensä\npuoleen, mutta sai tietää, ettei ainoakaan kappalaisista osannut kyllin\nhyvin englannin tai ranskan kieltä ripittääkseen kuninkaan. Herttua ja\nBarillon olivat aikeissa lähettää noutamaan pappia Venetsian\nlähetystöstä, kun he kuulivat, että Whitehallissa oli sattumalta eräs\nJohn Huddleston-niminen benediktiinimunkki. Tämä mies oli oman henkensä\nuhalla pelastanut kuninkaan Worcesterin taistelun jälkeen, ja hänelle\noli siitä syystä aina restauraatiosta alkaen myönnetty monia\nerioikeuksia. Kaikkein kiihkeimmissäkin paavinkirkon pappeja vastaan\nsingotuissa julistuksissa, aikana, jolloin väärät todistukset\nkiihdyttivät kansan raivoon, Huddlestonin nimi jätettiin mainitsematta.\nHän suostui mielellään vielä kerran panemaan henkensä alttiiksi\nruhtinaansa puolesta; mutta vieläkin oli eräs vaikeus olemassa. Kunnon\nmunkki oli niin oppimaton, ettei hän tiennyt, mitä oli sanottava näin\ntärkeässä tilaisuudessa. Castel Melhorin välityksellä hän sai kuitenkin\njoitakin vihjeitä eräältä portugalilaiselta papilta, ja kun häntä oli\nnäin neuvottu, hänet vei takaportaita ylös Chiffinch, uskottu\npalvelija, joka samaa tietä oli usein kuljettanut mitä erilaisimpia\nvierailijoita, mikäli sen ajan ivakirjoituksiin on luottamista. Sitten\nherttua kuninkaan nimessä vaati kaikkia läsnäolijoita poistumaan\nhuoneesta lukuunottamatta Lewis Durasia, Fevershamin jaarlia, ja John\nGranvilleä, Bathin jaarlia. Nämä molemmat ylimykset tunnustivat\nprotestanttista oppia, mutta Jaakko tiesi voivansa luottaa kummankin\nuskollisuuteen. Feversham, jalosukuinen ranskalainen, suuren Turennen\nsisarenpoika, oli ylhäisessä asemassa Englannin armeijassa ja\nkuningattaren kamariherra. Bath oli ylikamariherra.\n\nHerttuan käskyä toteltiin, yksinpä lääkäritkin poistuivat. Sitten\ntakaovi avattiin, ja isä Huddleston astui sisään. Hänen kirkollisen\nmessupukunsa ylle oli heitetty viitta, ja liehuva tekotukka salasi\nhänen ajetun päälakensa. Herttua sanoi: \"Sir, tämä kelpo mies pelasti\nkerran henkenne. Nyt hän tulee pelastaakseen sielunne.\" Kaarle vastasi\nheikosti: \"Hän on tervetullut\". Huddleston suoritti osansa paremmin\nkuin oli odotettu. Hän polvistui vuoteen ääreen, kuunteli tunnustuksen,\nlausui synninpäästön ja suoritti viimeisen voitelun. Hän kysyi,\nhalusiko kuningas nauttia Herran ehtoollista. \"Varmasti\", vastasi\nKaarle, \"ellen ole siihen arvoton.\" Hostia tuotiin sisään. Voimattomana\nKaarle koetti nousta ja polvistua sen eteen. Pappi käski hänen maata\nhiljaa ja vakuutti hänelle, että Jumala ottaa vastaan nöyrän sielun\neikä vaadi ruumiin nöyryyttämistä. Kuninkaan oli niin vaikea niellä\nehtoollisleipää, että oli pakko avata ovi ja hankkia lasillinen vettä.\nToimituksen päätyttyä munkki nosti ristiinnaulitun kuvan\nkatumuksentekijän eteen, kehoitti häntä kiinnittämään viimeiset\najatuksensa Vapahtajan kärsimyksiin ja poistui. Koko seremonia oli\nkestänyt kolme neljännestuntia; ja sinä aikana hovilaiset, jotka\ntäyttivät ulomman huoneen, olivat ilmaisseet toisilleen epäilyksensä\nkuiskauksin ja merkitsevin katsein. Vihdoin ovi avattiin, ja joukko\ntäytti jälleen kuolinhuoneen.\n\nNyt oli myöhäinen yö. Kuningas näytti suuresti tyyntyneen tapahtuneen\njohdosta...\n\nYön aikana Kaarle vakavasti kehoitti Jaakkoa huolehtimaan Portsmouthin\nherttuattaresta ja hänen pojastaan. \"Älkää antako Nelly paran nähdä\nnälkää\", hän lisäsi hyväntahtoisesti. Kuningatar esitti\nanteeksipyyntönsä poissaolonsa johdosta Halifaxin välityksellä. Hän\nsanoi olevansa liian levoton palatakseen paikalleen vuoteen ääreen ja\nrukoili anteeksiantoa kaikista rikkomuksista, joita hän ehkä\ntietämättään oli tehnyt. \"Hänkö, naisparka, pyytää anteeksi minulta!\"\nhuudahti Kaarle, \"minä pyydän anteeksi häneltä koko sydämestäni.\"\n\nAamuvalo alkoi sarastaa Whitehallin akkunoista, ja Kaarle pyysi\nläsnäolijoita työntämään syrjään verhot, jotta hän voisi kerran vielä\nnähdä päivän. Hän huomautti, että oli aika vetää vuoteen lähellä\nseisova kello. Nämä pienet yksityiskohdat muistettiin kauan, sillä ne\ntodistivat eittämättömästi kuninkaan olleen täysissä sielunvoimissaan\nsilloin, kun hän julistautui roomalaiskatolilaiseksi. Hän pyyteli\nanteeksi aiheuttamaansa vaivaa niiltä, jotka kaiken yötä olivat\nseisoneet hänen ympärillään. Hän sanoi aivan kohtuuttoman kauan\ntehneensä kuolemaa, mutta toivoi heidän suovan sen anteeksi. Tämä oli\nviimeinen välähdys siitä oivallisesta seurustelutaidosta, jonka niin\nusein oli nähty voivan hälventää täydestä syystä kiihtyneen kansakunnan\nsuuttumuksen. Kohta päivänkoiton jälkeen petti kuolevan miehen puhe.\nEnnen kymmentä hän menetti tajuntansa. Paljon väkeä oli kokoontunut\nkirkkoihin aamujumalanpalvelukseen. Kun rukous kuninkaan puolesta\nluettiin, osoittivat äänekkäät valitukset ja nyyhkytykset, kuinka\nsyvästi kansa häntä rakasti. Puolenpäivän aikaan perjantaina helmikuun\n6. p:nä kuningas erosi elämästä ilman kuolinkamppailua.\n\n                                (Englannin historia, IV luku.,)\n                                Suomentanut _Saara Arajärvi_.\n\n\n\n\nCHARLES ROBERT DARWIN.\n\n\nCharles Robert Darwin, kehitysopin kuuluisa perustaja, syntyi\nShrewsburyssa helmik. 12 p. 1809 -- samana vuonna kuin Tennyson,\nGladstone ja Lincoln -- lääkärin poikana. Hänen isoisänsäkin oli\nlääkäri, luonnontieteilijä ja runoilija Erasmus Darwin (1731-1802),\njolle luonnon kehityksen laki jo jossakin muodossa häämötti; hänen\nisänsä oli tunnettu terävästä huomiokyvystään ja kriitillisestä\nluonteestaan. Perheessä oli näin ollen selvä ja huomattava\nluonnontieteellinen traditio. Koululaisena Darwin oli innostuneempi\nurheiluun ja kokoilemiseen kuin lukuihinsa. Lääketieteen ylioppilaana\nEdinburghissa hän harrasti merifaunan tutkimista ja yleensä\nluonnonhistoriaa enemmän kuin laillisia lukujaan. Vv. 1828-31 hän\nopiskeli Cambridgessä, sielläkin omistautuen enemmän urheiluun ja\nhyönteisten kokoiluun kuin opintotyöhönsä, joka nyt kuitenkin päättyi\ntutkinnolla. Näihin aikoihin hän oli jo kehittynyt teräväksi\nluonnontieteilijäksi, jolle uskottiin tämän alan edustajan toimi\nvaltion varustamalla Beagle-laivalla sen lähtiessä 1831 tieteelliselle\npurjehdukselle Etelä-Amerikan merille. Tällä viisi vuotta (1831-36)\nkestäneellä retkellä oli ratkaiseva vaikutus Darwinin elämään: se oli\nhänen Columbus-matkansa biologian uuteen maailmaan. Vv. 1836-42 Darwin\nasui Lontoossa järjestellen kokoelmiansa, kehittäen ajatuksiansa,\ntehden ensimmäisiä muistiinpanojansa lajien syntyä koskevaa teostansa\nvarten, ja toimittaen matkaselostusta nimeltä _Beaglen matkan\neläintiede_ (Zoology of the Voyage of the Beagle, 1840) 1842 hän muutti\nDown nimiseen, Kentissä olevaan hiljaiseen kylään jossa sitten asui\nkoko ikänsä, vapaana taloudellisista huolista, hoitaen merimatkalla\nainaiseksi murtunutta terveyttänsä, puutarhaansa, kyyhkysiänsä ja\nkanojansa, ystäviensä rakastamana ja rauhassa tungettelijoilta, mitä\nsuurimmalla ahkeruudella omistautuen mieltänsä askarruttavien\ntieteellisten kysymysten ratkaisuun. Julkaistuaan tutkimuksia\nkoralleista, tuliperäisten saarien ja Etelä-Amerikan geologiasta, hän\nvuosikausia kestäneen harkinnan jälkeen tiivisti lajien syntyä koskevat\najatuksensa johtopäätösluonnostelmaksi (1844), tarkistaen tätä sitten\nhätäilemättä aina vuoteen 1858 saakka, jolloin tapahtui yllättävä\nseikka: kesäkuun 18 p. Darwin sai luonnontieteilijä Alfred Russel\nWallacelta (1823-1913), joka oli silloin pitkällä tutkimusretkellä\nItä-Indian saaristossa ja joka oli saanut luonnollista valintaa\nkoskevia ajatusherätyksiä juuri Darwinin matkakertomuksesta,\nkehitysopillisen esseen, joka sisälsi samat johtopäätökset kuin mihin\nDarwin itse oli tullut. Neuvoteltuaan ystäviensä kanssa Darwin nyt luki\nLinné-seuran kokouksessa heinäk. 1 p. 1858 hänen ja Wallacen\ntutkimukset: _Lajien taipumuksesta muodostaa muunnoksia; ja muunnoksien\nja lajien jatkumisesta valinnan luonnollisen keinon kautta_ (On the\nTendency of Species to form Varieties; and on the Perpetuation of\nVarieties and Species by Natural Means of Selection), mikä merkitsi\nlujan ystävyyden alkamista kahden suurmiehen välillä, ja oli ennen\nkaikkea käänteentekevä tapaus elämänkäsityksemme historiassa. 1859\nDarwin sitten lopullisesti julkaisi \"elämänsä pääteoksen\", kuten hän\nitse sanoi: _Lajien synnystä luonnollisen valinnan kautta, eli\nsuosittujen rotujen säilymisestä elämäntaistelussa_ (On the Origin of\nSpecies by Means of Natural Selection, or the Preservation of Favoured\nRaces in the Struggle for Life). Sen jälkeen seuranneessa laajassa\njulkaisusarjassa, joista kuuluisin on _Ihmisen polveutuminen ja valinta\nsukupuolen kannalta_ (The Descent of Man and Selection in Relation to\nSex, 1871), ja joista viimeinen ilmestyi 1881, Darwin monipuolisesti\nkehitti ja esitti ajatuksiaan. Huolellisella, perinpohjaisella ja\nrehellisellä sen todistusaineiston käyttämisellä, joka johdattaa\nmieleen polveutumisopin eli kehitysopillisen tulkinnan orgaanisen\nmaailman synnystä, hän vähitellen saavutti ajattelevien henkilöiden yhä\nkasvavan enemmistön hyväksymisen, tehden Wallacen, Thomas Henry Huxleyn\nja saksalaisen Ernst Haeckelin avulla opistansa vähitellen koko\nnykyaikaisen ajattelun perustan ja lähtökohdan. Hän sovitti\nkehitysoppinsa moniin eri asioihin, kuten esim. tunteiden ja vaistojen\nkehitykseen. Wallacen kanssa hän rakensi teorian luonnollisesta\nvalinnasta kehityskulun johtavana tekijänä. Ja lopuksi hän osoitti,\nettä luonnossa vallitsee sisäinen riippuvaisuussuhde, että sen osat ja\nilmiöt ovat sidotut toisiinsa mukautumisen ja keskinäisen\nriippuvaisuuden laeilla. Darwinin oppi on aiheuttanut suunnattoman\nkirjallisuuden puolesta ja vastaan. Väärin ymmärrettynä ja selitettynä\nse on leimattu kristinuskon vastaiseksi ja on tullut siten\nyksinkertaisten ja tietämättömien sielujen loukkauskiveksi. Tämä\nväärinkäsitys on kuitenkin häipymässä. Suuri totuudenetsijä Charles\nRobert Darwin kuoli äkkiä huhtik. 19 p. 1882. Hänet haudattiin\nWestminster Abbeyhin, Isaac Newtonin viereen.\n\n\n\nSUKUPUOLIVALINTA.\n\n\nSamoin kuin kesytys- ja viljelystilassa usein esiintyy toiselle\nsukupuolelle erikoisia ominaisuuksia, jotka vakiintuvat siinä\nperinnöllisiksi, samoin epäilemättä käy luonnossakin. Luonnollinen\nvalinta voi tässä tapauksessa joskus muuntaa eri sukupuolet erilaisten\nelämäntapojen mukaisiksi tai myös muodostaa toisen sukupuolen toisen\nmukaiseksi, mikä on sangen yleistä. Tämä antaa minulle aihetta lausua\nmuutaman sanan siitä, mitä nimitän sukupuolivalinnaksi. Tämä valinta ei\nperustu siihen olemassaolon taisteluun, jonka aiheuttavat suhteet\nmuihin eliöihin tai ulkonaisiin elinehtoihin, vaan toisen sukupuolen\nyksilöiden (tavallisesti urosten) välillä tapahtuvaan taisteluun\ntoisesta sukupuolesta. Taistelun tuloksena ei ole tappiolle joutuneen\nkilpailijan kuolema, vaan tämän jälkeläisten vähälukuisuus tai\ntäydellinen puute. Sukupuolivalinta ei siis ole yhtä ankara kuin\nluonnollinen valinta. Yleensä elinvoimaisimmat urokset, so. ne, jotka\nparhaiten ovat mukautuneet paikkaansa luonnossa, jättävät suurimman\nmäärän jälkeläisiä. Mutta useissa tapauksissa ei voitto niinkään paljoa\nriipu yleisestä elinvoimasta kuin erityisistä, ainoastaan urospuolelle\nkuuluvista aseista. Sarvettomalla uroshirvellä tai kannuksettomalla\nkukolla ei olisi paljoakaan toiveita lukuisain jälkeläisten\njättämisestä. Samoin kuin raaka kukkotappelujen esittäjä kehittää\nrotuansa huolellisesti valitsemalla siitokseen parhaat kukkonsa, samoin\nvoisi varmaan sukupuolivalintakin, aina suoden voittajan siittää,\nkehittää rodulle rajattoman rohkeuden, pitkät kannukset sekä siivet,\njotka ovat voimakkaat iskemään. Kuinka alas luonnon asteikossa tämä\ntaistelu toisesta sukupuolesta ulottuu, en tiedä. Urosalligaattorien\nkerrotaan taistelevan naaraista mylvien ja vinhasti kiertäen niitä kuin\nintiaanit sotatanssissa. Uroslohien on havaittu taistelevan päivät\npitkät. Urostamminkaisilla on usein haavoja muiden urosten vahvojen\nleukapielten jäljeltä. Verraton havaintojen tekijä Fabre on usein\nnähnyt eräiden ampiaislahkoon kuuluvien urosten taistelevan naaraasta,\njoka näennäisesti kylmäkiskoisena katselee taistelua, sitten\npoistuakseen voittajan kanssa. Ankarin on taistelu kenties\nmoniavioisten eläinten urosten välillä, ja nämä näyttävät useimmiten\nolevan varustettuja erikoisilla aseilla. Petoeläinten urokset ovat jo\nsinänsä hyvin aseistetut, jota paitsi ne, kuten monet muutkin, ovat\nsukupuolivalinnan johdosta saaneet erikoisia puolustuskeinoja, kuten\nleijonalla on harja ja uroslohella väkäleuka. Taistelussa saattaa näet\nkilpi olla voiton saamiseen yhtä tärkeä kuin keihäs tai miekka.\n\nLintujen kesken on kiista usein rauhallisempaa laatua. Mutta kaikki,\njotka ovat tarkanneet näitä asioita, ovat tehneet sen yhtäpitävän\nhavainnon, että mitä kiihkein kilpakosinta vallitsee useiden\nlintulajien urosten välillä, jotka laulamalla koettavat houkutella\nluoksensa naarasta. Paratiisilinnut, Guianan kalliorastaat ja jotkin\nmuut kokoontuvat parviin, ja uros toisensa jälkeen astuu sitten esille\npöyhkeilemään uljaalla höyhenpuvullaan, levitellen sitä mitä\nhuolellisimmin ja parhaansa mukaan sitä pöyhistellen. Ne esittävät myös\nomituisia, hullunkurisia temppuja naarasten edessä, jotka seisottuaan\nkatsojina lopulta valitsevat viehättävimmän esiintyjän. Ken on läheltä\ntarkannut vankeudessa eläviä lintuja, tietää niiden usein osoittavan\nyksilöllistä mieltymystä tai vieromista; niinpä sir R. Heron kertoo,\nkuinka hänen kanatarhassaan eräällä täplikkäällä riikinkukolla oli\ntavaton vetovoima kaikkiin kanoihin. En voi tässä mennä\nyksityisseikkoihin, mutta jos kerran ihminen on lyhyessä ajassa kyennyt\nantamaan bantam-kanoillensa kauniin muodon ja siron ryhdin, jotka\nviehättävät hänen kauneusaistiaan, ei minusta ole mitään syytä epäillä\nnaaraslintujen voineen aikaansaada huomattavia tuloksia valitsemalla\ntuhansien sukupolvien kuluessa oman kauneusaistinsa mukaan komeimmat\nurokset. Muutamat yleisesti tunnetut uros- ja naaraslintujen\nhöyhenpeitteen eroavaisuudet voidaan osaksi selittää johtuneiksi\nsukupuolivalinnan vaikutuksesta eri ikäkausina esiintyviin\nmuunteluihin, jotka ovat periytyneet joko yksinomaan uroksiin tai\nmolempiin sukupuoliin vastaavina ikäkausina.\n\nArvelen siis, että kun jonkin eläinlajin uroksilla ja naaraksilla on\nsamat yleiset elintavat, mutta ne eroavat rakenteeltaan, väriltään tai\nkoristuksiltaan, niin tällaiset eroavaisuudet johtuvat etupäässä\nsukupuolivalinnasta, so. joillakin uros-yksilöillä on monet sukupolvet\nperäkkäin ollut jokin pieni etevämmyys muiden urosten rinnalla, mitä\naseisiin, puolustuskeinoihin tai ulkomuodon viehättäväisyyteen tulee,\nja tämä ominaisuus on mennyt perintönä ainoaltaan urospuolelle kuuluvin\nerikoisuuksin, joita ei ihmisen valinta näytä kehittäneen. Villin\nkalkkunakukon rinnassa oleva karvatöyhtö ei voi olla miksikään\nhyödyksi, ja epäiltävää on, onko se mikään kaunistus naaraslinnun\nsilmissä; jos töyhtö olisi syntynyt kesytystilassa, olisi sitä\nvarmaankin pidetty muodostumana.\n\n                                  (Lajien synty.)\n\n                            Suomentanut _A. R. Koskimies_.\n                Painettu Arvi A. Karisto Oy:n suosiollisella luvalla.\n\n\n\n\nHERBERT SPENCER.\n\n\nDarwin päätyi kehitysoppiinsa uupumattomasti huomioitsemalla luontoa ja\netsimällä sitä lakia, jonka alaisina hänen toteamansa tosiasiat\nnäyttivät tehtäviinsä ja olotiloihinsa järjestyvän. Hän ei ollut\nfilosofi, vaan käytti ajattelua vain tosiasioista lähtevien\njohtopäätösten tekoon, puuttumatta siihen, millä ei tällaista\ntodettavaa lähtökohtaa ollut. Kehityksen ajatuksen, joka oli 1850:n\nvaiheilla kuin ilmassa, ottaa kaikinpuolisen teoreettisen ja loogilisen\npohdinnan alaiseksi Herbert Spencer, evolution suuri filosofi, jonka\njärjestelmä on Darwinin opin rinnalla syvästi vaikuttanut nykyaikaiseen\nmaailmankatsomukseen. -- Herbert Spencer syntyi 1820 maaseutuopettajan\npoikana, sai alkutiedot etupäässä yksityisopetuksen kautta, ja osoitti\njo varhain harrastusta luonnontieteisiin ja loogilliseen järkeilyyn.\nHänen vanhempansa olivat hyvin uskonnollisia, isä kveekari, äiti\nmetodisti, mutta silti suosien ja sallien vapaata mielipiteiden\nkehittelyä ja vaihtoa; 13 vanhasta Spencerin kasvatuksesta huolehti\nhänen setänsä, joka oli pappi, mutta samalla yhteiskunnallinen\nradikaali. Lapsuuden uskonnollisesta ympäristöstä huolimatta ei\nuskonnollinen sielunelämä ollut myöhemmin Spencerille ominaista.\nVoimatta tehdä ratkaisua elämänuransa valinnassa hän joutui 1837\ninsinööriksi Lontoon--Birminghamin rautatierakennukselle, toimien tällä\nalalla 1846:een saakka, jolloin tapahtui suuri seisaus ja hän joutui\ntoimettomaksi. Jo 1842 hän oli julkaissut _The Nonconformist_-lehdessä\nkirjoituksia yhteiskuntafilosofian alalta ja tuli nyt (1848) _The\nEconomist_ lehden avustajaksi. 1850 ilmestyi hänen _Yhteiskunnallinen\nstatiikkansa_ (Social Statics), jonka perusajatuksen mukaan yhteiskunta\non lakipohjaisen kehityksen alainen organismi: kehitys tapahtuu\nyksinkertaisesta moninaiseen, hajanaisesta eheään, epämääräisestä\nmäärättyyn, so. suuntana on aina eheytyminen, integratio. 1855 ilmestyi\n_Sielutieteen perusteet_ (Principles of Psychology), johon hän myös\nsovittaa ajatuksensa kehityksestä ja sen suunnasta. Hänen mielikuvansa\nevolution ideasta syvenee: yksityisissä ilmiöissä todettu laki\nvallitsee myös kokonaisuudessa, so. kosmoksessa. Näin kasvaneen\nkehitysteoriansa Spencer julkaisi 1862 teoksessaan _Ensimmäiset\nperusteet_ (First Principles), joka on hänen filosofisen järjestelmänsä\nensimmäinen osa. Sitä kirjoittaessaan Spencer nimittäin oli päättänyt\nluoda synteettisen filosofisen järjestelmän, jossa ankarasti\ntieteellisiä teitä myöten pyrittäisiin ilmiöiden yhteiseen perustaan,\nso. ymmärtämään olevaisuus yhden ainoan peruslain ohjaamana\nkokonaisuutena. Ihmisen rakenteesta johtuu, ettei hänen ole mahdollista\nsaada todellista tietoa absoluuttisesti olevaisesta; tämän vuoksi\nSpencer hylkäsi metafyysillisen ajattelun, luovuttaen tuntemattomuuden\nalueen uskonnolliselle sielunelämälle. 36 vuoden kuluessa, mitä\nsuurimmalla ahkeruudella ja tarmolla, enimmäkseen vaikeissa\ntaloudellisissa oloissa, Spencer sitten kirjoitti _Biologian_\n(1864-67), _Psykologian_ (1870-72), _Sosiologian_ (1876-96) ja _Etiikan\nperusteet_ (Principles) (1879, 1891-93), pukien lopuksi peruslakinsa\nseuraavaan muotoon: Kehitys on aineen eheytymistä ja rinnakkain\ntapahtuvaa liikunnon hajaantumista, jolloin aine muuttuu epämääräisestä\nhajanaisuudesta ja tasarakenteisuudesta määrätyksi yhtenäiseksi\nsekarakenteisuudeksi, ja jolloin käytetty liikunto vastaavasti muuttuu.\nTämän mukaisesti kosmos on aineen ja liikunnon jakautumisen tulos. Tämä\nlaki on kaikkien ilmiöiden perustana, annettiinpa niille mukavuuden\nvuoksi mikä nimi tahansa. Kehityksen aatteen mukaisesti Spencer esim.\nsiveysopissaan edellyttää ihmisten saavuttavan joskus sellaisen asteen,\njolloin siveellisyys ei ole enää velvollisuus, vaan ilmaus luontaiseksi\ntulleesta elämänkäsityksestä. Yhteiskuntaopissaan hän myös\njohdonmukaisesti päätyy liberaalisuuteen, so. kehitystä ei saa esim.\nvaltion puolelta pyrkiä holhoovasti ohjailemaan. Tämän mukaisesti hän\noli jyrkkä sosialismin vastustaja. Työskenneltyään suuremman osan\nelämäänsä huomaamattomana ja vaatimattomissa oloissa Spencer vähitellen\nsaavutti Euroopan tunnustuksen. Hän kuoli 1903.\n\nTutkielman, _Mikä tieto on arvokkainta?_, hän julkaisi jo 1859, ja\naiheutti se silloin paljon levottomuutta ja vastustusta. Nyt sen\ntotuudet tunnustetaan yleisesti.\n\n\n\nMIKÄ TIETO ON ARVOKKAINTA?\n\n\nKaukana siitä että, kuten moni arvelee, tiede [sanalla \"tiede\" on tässä\ntulkittu engl. kielen sana _science_, jolla tarkoitetaan, kuten\ntekstistäkin selviää, kaikkia kokemusperäisiä tieteitä] olisi\nepäuskonnollista, juuri sen laiminlyöminen on sitä; on epäuskonnollista\nkieltäytyä tutkimasta meitä ympäröivää luomakuntaa. Ottakaamme\nyksinkertainen vertaus. Otaksukaamme, että jotakuta kirjailijaa\nalituiseen ylistettäisiin kauniilla, suurilla sanoilla. Otaksukaamme,\nettä hänen teostensa viisautta, mahtavuutta ja kauneutta alinomaan\nkiiteltäisiin. Otaksukaamme, että näiden keskeytymättömien\nylistyspuheiden pitäjät tyytyisivät vain silmäilemään hänen teostensa\npäällyslehtiä, niitä milloinkaan aukaisematta, vielä vähemmän\nkoettamatta ymmärtää niitä. Mitä arvoa voisimme panna heidän\nylistyksiinsä? Mitä ajattelisimme heidän totuudenrakkaudestaan? Mutta,\nverraten pieniä asioita suuriin, tällaista on ihmisten menettely\nyleensä Maailmankaikkeutta ja sen syytä kohtaan. Ei, se on pahempaa. Ei\nvain jätetä tutkimatta asioita, jotka joka päivä julistetaan niin\nihmeellisiksi, vaan hyvin usein pidetään hupsuina niitä, jotka uhraavat\naikaa Luonnon huomioimiseen -- jopa suorastaan pilkataan niitä, jotka\nosoittavat jotakin toimivaa kiinnostusta näitä ihmeitä kohtaan.\nSanomme siis vieläkin, että tieteen laiminlyönti eikä tiede on\nepäuskonnollista. Tieteen harrastus on hiljaista jumalanpalvelusta --\ntutkittujen asioiden ja sikäli myös niiden syyn arvon tunnustamista.\nTämä ei ole vain huulten, vaan myös tosityön ilmaisemaa kunnioitusta,\nei vain sanoilla luvattua, vaan myös ajan, ajatuksen ja vaivannäön\nuhrauksella osoitettua arvonantoa.\n\nEikä todellinen tiede ole vain täten olemukseltaan uskonnollista. Se on\nuskonnollista myös siksi, että se synnyttää syvää kunnioitusta ja uskoa\nkaikessa olevaisessa ilmenevää toiminnan yhteyttä kohtaan. Kertyneen\nkokemuksensa kautta tiedemies saavuttaa perinpohjaisen uskon siihen,\nettä ilmiöiden suhteet ovat järkähtämättömiä, että syiden ja seurausten\nvälillä on muuttumaton yhteys, ja että hyvät sekä pahat seuraukset\novat välttämättömiä. Perinteellisesti uskottujen palkintojen tai\nrangaistusten sijasta, joita ihmiset toivovat joko saavuttavansa tai\nvälttävänsä, huolimatta heidän tottelemattomuudestaan, hän toteaa, että\npalkinnot ja rangaistukset kuuluvat asiain luonnolliseen järjestykseen,\nettä tottelemattomuuden pahat seuraukset ovat välttämättömiä. Hän\ntoteaa, että lait, joihin meidän täytyy alistua, ovat sekä\ntutkimattomia että hyviä. Hän toteaa, että jos niitä totellaan, kehitys\nkäy aina suurempaa täydellisyyttä ja korkeampaa onnea kohti. Sen tähden\nhän aina vaatii niiden noudattamista ja paheksuu niiden rikkomista.\nSiten hän, toteamalla ilmiöiden ikuiset lait ja niiden tottelemisen\nvälttämättömyyden, osoittautuu oman sisäisen olemuksensa perusteella\nuskonnolliseksi.\n\nLisätkäämme tähän vielä se tieteen uskonnollinen puoli, että ainoastaan\nse voi opettaa meitä oikein tuntemaan itsemme ja suhteemme olemisen\nsalaisuuksiin. Samalla kuin se ilmoittaa meille kaikki mitä voidaan\ntietää, se osoittaa myös rajat, joiden yli tietomme ei voi päästä. Se\nei opeta vain uskonlauseella, että on mahdotonta käsittää asioiden\nÄärimmäistä Syytä, vaan se johtaa meidät selvästi huomaamaan, että niin\non laita, viemällä meidät joka suunnalla rajoille, joiden yli emme voi\npäästä. Se tekee meille todeksi paremmin kuin mikään muu ihmisälyn\nvähäisyyden siihen nähden, mikä käy ihmisälyn yli. Vaikka se saattaa\nolla ylpeä ihmisten perinteitä ja auktoriteetteja kohtaan, sen käytös\non nöyrää, kun se joutuu sen läpinäkymättömän verhon eteen, joka\npeittää Täydellisen Totuuden -- ja se on oikeaa ylpeyttä ja oikeaa\nnöyryyttä. Ainoastaan tunnollinen tiedemies (tällä sanalla emme\ntarkoita sitä, joka vain mittailee etäisyyksiä, erottelee\naineyhdistyksiä tai nimittelee lajeja, vaan sitä, joka pyrkii alemmista\ntotuuksista korkeampiin) -- ainoastaan synnynnäinen tiedemies, sanomme,\nsaattaa todella käsittää, kuinka saavuttamattomissa, ei vain ihmisen\ntiedon, vaan hänen käsityskykynsäkin ulkopuolella, on se Yleinen Voima,\njonka ilmauksia Luonto ja Elämä ja Ajatus ovat. -- -- --\n\nSiis tekemäämme kysymykseen: Mikä tieto on arvokkainta? on\nmuuttumattomana vastauksena: Tiede. Tämä on kaikkien laskujen tulos.\nSuoranaiseen itsensäsäilytykseen eli elämän ja terveyden ylläpitoon on\nylin ja tärkein edellytys -- Tiede. Siihen välilliseen\nitsensäsäilytykseen, jota sanomme elatuksen hankkimiseksi, on\ntärkeäarvoisin -- Tiede. Lasten vanhempain työhön on oikea ohje\nlöydettävissä vain -- Tieteestä. Päästäkseen entisen ja nykyisen\nkansallisen elämän perille, jota oppia vailla kansalainen ei voi oikein\nohjata menettelyänsä, hän tarvitsee välttämättä avaimekseen --\nTiedettä. Samoin on täydellisimmän taidetuotannon ja taidenautinnon\nedellytyksenä ja välttämättömänä valmistuksena sen kaikissa muodoissa\n-- Tiede. Ja järjestyksen aikaansaamista varten älyn, siveyden ja\nuskonnon alalla on vielä kerran tehokkain opastus -- Tiede. Kysymys,\njoka aluksi näytti niin pulmalliselta, on käsittelymme kuluessa\nmuuttunut verraten yksinkertaiseksi. Meidän ei ole tarvis arvostella\ninhimillisten toiminnanlajien tärkeysasteita eikä millä tavalla mitkin\nopinnot parhaiten meitä niihin valmistavat, koska huomaamme, että\nTieteen tutkiminen laajimmassa merkityksessään parhaiten valmistaa\nkaikkiin näihin toiminnan lajeihin. Meidän ei tarvitse ratkaista, kumpi\non tärkeämpi, arvoltaan suuri mutta sovinnainen, vai vähäisempi mutta\nsisäiseltä merkitykseltään painava oppi, koska näemme, että tieto, joka\non kaikissa muissa suhteissa hyödyllisin, on olennaisestikin arvokkain:\nsen arvo ei riipu siitä, minä sitä pidetään, vaan on yhtä pysyvä kuin\nihmisen suhde ympäröivään maailmaan. Tieteen totuudet kun ovat\nvälttämättömiä ja ikuisia, niin kaikki Tiede koskee koko ihmiskuntaa\nkaikkina aikoina. Sekä tänä hetkenä että kaukaisimmassa tulevaisuudessa\non ihmisille toimintansa ohjaukseksi arvaamattoman tärkeää, että he\nymmärtävät elämän fyysillistä, henkistä ja yhteiskunnallista tiedettä,\nettä he käsittävät kaiken muun tieteen avaimeksi elämän tieteeseen.\n\nJa kuitenkin saa tämä kaikkia muita tärkeämpi tutkiminen meidän\naikanamme, jolloin kerskaillaan kasvatuksesta, vähimmän huomiota\nosakseen. Vaikka ns. sivistyksemme ei koskaan olisi voinut syntyä\nmuuten kuin tieteen avulla, tiede on tuskin huomattavana osana ns.\nsivistyneessä kasvatuksessamme. Vaikka meidän on kiittäminen tiedettä\nsiitä, että miljoonat nyt tulevat toimeen siellä, missä ennen oli\nelatusta vain tuhansille, niin kuitenkin näistä miljoonista vain\nmuutama tuhat panee arvoa siihen, mikä on tehnyt heidän olemassaolonsa\nmahdolliseksi. Vaikka lisääntynyt tieto asioiden ominaisuuksista ja\nsuhteista on kasvattanut kuljeskelevista heimoista väkirikkaita\nkansakuntia, vieläpä toimittanut lukemattomille näiden kansakuntain\njäsenille mukavuuksia ja nautintoja, joita heidän harvalukuiset,\nalastomat esi-isänsä eivät aavistaneetkaan eivätkä olisi uskoneet\ntosiksi, niin kuitenkin alkaa tämä tiedon laji vasta nykyään saada\nsaidasti suotua sijaa korkeimmissa oppilaitoksissa. Vähitellen\nkasvava tutustuminen ilmiöiden yhdenmukaisiin rinnakkaisuus- ja\nseuraussuhteisiin, ja muuttumattomien lakien toteaminen -- niiden\nansiota on, että olemme vapautuneet törkeimmästä taikauskosta. Ilman\ntiedettä olisimme vieläkin fetishien palvojia tai lepyttelisimme\nlukuisilla uhreilla pahoja jumal'olentoja. Ja kuitenkin tätä tiedettä,\njoka mitä alhaisimman maailmankäsityksen sijasta on opettanut meitä\njonkin verran tuntemaan luomisen suuruutta, teologiamme vastustaa ja\nkatsoo karsaasti saarnatuoleistamme.\n\nItämaisen sadun mukaan saatamme sanoa, että tietojen talossa Tiede on\norja, jolla on hiljaisuudessa monta hyvää ominaisuutta. Sen tehtäväksi\non jätetty kaikki työ; sen taidolla, älyllä ja hartaudella on\nsaavutettu kaikki mukavuudet ja mieliteot; ja alituisesti muita\npalvellessaan se on jäänyt varjoon, jotta sen ylpeät sisaret saisivat\nrehennellä koristeissaan maailman silmissä. Vertaus pitää paikkansa\nvielä kauemmaksikin. Sillä me lähestymme nopeasti loppuratkaisua,\njolloin asemat vaihtuvat, ja ylpeät sisaret vaipuvat ansaittuun\nunohdukseen, Tieteen päästessä ylimmäksi hallitsijattareksi,\ntunnustettuna korkeimmaksi sekä arvolta että kauneudelta.\n\n(Tutkimus kasvatuksesta -- Essay on Education, ensimmäisen luvun, Mikä\ntieto on arvokkainta? loppu.)\n\n\n\n\nJOHN RUSKIN.\n\n\nTaide- ja yhteiskuntafilosofi John Ruskin oli viinikauppiaan poika\nLontoosta, skotlantilaislähtöisten ja puritaanisten vanhempain ainoa\nlapsi, vakavahenkisen kodin hiljainen kasvatti, syntynyt 1819. Hänen\nollessaan 4-vuotias vanhemmat muuttivat Herne Hill nimiseen Lontoon\nesikaupunkiin, jossa heidän kotinsa sitten oli lähes viisikymmentä\nvuotta. Ruskin sai alkeisopetuksensa kotona, äidiltä ja\nkotiopettajilta. Huomattavasti hänen kehitykseensä vaikutti se, että\nhän sai olla isänsä mukana tämän kauppamatkoilla ei vain Englannissa,\nvaan myös mannermaalla. Oxfordiin hän tuli 1836, ollen siellä 1840\nsaakka, jolloin sairaus keskeytti opinnot. Oxfordilainen liike, joka\noli näinä vuosina kiihkeimmillään, ei vaikuttanut häneen. Hän otti\nhenkiseksi johtajakseen ei Kebleä eikä Newmania, vaan oman maanmiehensä\nCarlylen. Sairautensa jälkeen Ruskin oleskeli talven ja kevään 1840-41\nItaliassa, tutustuen siellä erikoisuudestaan ja itsenäisyydestään\nkuuluisaan maanmieheensä, taidemaalari William Turnerin (1775-1851),\njonka impressionistiseen, silloisista taidesuunnista aivan erillään\nolevaan ja ivattuun värirunouteen hän jo aikaisemmin oli ihastunut.\nSaavuttuaan kotimaahan hän ryhtyi nyt kirjoittamaan teosta Turnerin\ntaiteesta, opettaakseen aikalaisensa ymmärtämään häntä. Tästä\nsuunnitelmasta paisui parinkymmenen vuoden aikana viisiosainen suurteos\n_Nykyajan maalareita_ (Modern Painters, 1843, 1846, 1856 [kolmas ja\nneljäs osa] ja 1860). Ensimmäisen osan tarkoituksena on osoittaa\nTurnerin maisemamaalauksen etevämmyys kaikkiin hänen edeltäjiinsä\nverrattuna; ennenkuin hän kirjoitti toisen osan, hän oli kiinnostunut\nItalian keskiaikaiseen taiteeseen, ja tulkitsee siitä lähtevät\ntaidefilosofiset ajatuksensa harvinaisesti retoorisella, yksilöllisellä\ntyylillä; niiden kymmenen vuoden kestäessä, jotka kuluivat kolmannen ja\nneljännen osan ilmestymiseen, hänen taide- ja elämänkäsityksensä\nmuuttui: taide ei ole hänestä enää luonnon esittämistä, vaan\nelämäntoimintaa, ja näin hän uppoutuu hämäriin yrityksiin saada yhdessä\nainoassa ideassa tulkituksi sekä elollinen että eloton luonto;\nviimeinen osa kuvastaa hänen kokonaan muuttunutta suhdettaan\nyhteiskuntaan: hänestä on tullut Carlylen kaltainen profeetta, joka\nvaatii syvällekäypiä, sosialistisia yhteiskunnallisen, uskonnollisen ja\ntaiteellisen elämän muutoksia. Tällä välin Ruskin ehti julkaista useita\nmuita taidefilosofisia teoksia: 1849 ilmestyi _Rakennustaiteen\nseitsemän lamppua_ _(The Seven Lamps of Architecture), joka osoittaa,\nettä keskiaika, jonka uskonnollinen puoli parhaillaan romantiikan\njatkona, Oxfordilaisen liikkeen nimellä, valloitti tunne-elämää, oli\nhypnotisoinut katoliselle mystiikalle kylmän Ruskinin rakennustaiteensa\ngoottilaisella kauneudella. Hän näkee nyt keskiajan taiteen ilmentävän\nkaikkea sitä, mikä tekee elämän kauniiksi: \"uhrautuvaisuutta, totuutta,\nvoimaa, kauneutta, muistoa ja tottelevaisuutta\", jotka ovat hänen\n\"seitsemän lamppuansa\", ja joiden hän, vedoten menneiden aikojen\nmuistomerkkien kauneuteen, uskoo kerran vallinneen elämää ja\nvieläkin tulevan ihmiskunnan johtotähdiksi. Tässä samassa\nmystillis-historiallis-taiteellisessa hengessä on kirjoitettu hänen\npääteoksensa, kolmiosainen _Venetsian kiviä_ (The Stones of Venice,\nI 1851, II-III 1853), jonka toisen osan kuudes luku sisältää pääosan\nRuskinin koko taide-evankeliumista. _Luentoja rakennustaiteesta ja\nmaalauksesta_ (Lectures on Architecture and Painting, 1853) on\nedellisen teoksen täydennystä. 1851 Ruskin kirjoitti esirafaelilaisen\nliikkeen puolesta. Hänen taide- ja yhteiskunnallisen ajattelunsa\nmuuttuminen sosialistiseksi ilmenee vähitellen yhä selvemmin hänen eri\njulkaisuissaan tämän jälkeen, saavuttaen huippunsa kirjoitussarjassa\n_Tähän viimeiseen saakka_ (Unto This Last, 1860), jonka hän julkaisi\nThackerayn toimittamassa _Cornhill Magazinessa_, ja joka herättämänsä\nkiivaan vastustuksen vuoksi keskeytettiin. Suuri osa hänen\nyhteiskunnallisesta ohjelmastaan on sittemmin vähitellen toteutettu,\nmikä osoittaa Ruskinin vain olleen aikansa edellä. Tämän saman\najatussuunnan selittämistä ovat teokset _Tomun lahjoja_ (Munera\nPulveris, 1862-63), jonka ilmestyminen _Frazer's Magazinessa myös\nkeskeytettiin herättämänsä vastustuksen vuoksi; _Villioliivin kruunu_\n(The Crown of Wild Olive, 1865), joka sisältää hyökkäyksen yhteiskunnan\nuskonnottomuutta ja moraalittomuutta vastaan, samalla selitellen\nsosialistisia näkökantoja; _Sesam ja liljat (Sesame and Lilies_, 1865)\nym. Kaikkien niiden tunnusmerkkinä on yksityiskohtien nerokkuus ja\nkauneus, mutta heikko ja hajanainen kokonaisrakenne. Vv. 1869-78 Ruskin\ntoimi taidehistorian professorina Oxfordissa, julkaisten useita\nluentosarjojaan, joissa kehitteli taidefilosofisia ajatuksiaan.\n_Kohtalo Nuijankantaja_ (Fors Clavigera) ilmestyi 1871-78 hänen omalla\nkustannuksellaan; se sisältää kirjeen muotoisia lausuntoja mitä\nerilaisimmista asioista, saavutti huomattavan menestyksen, ja on\nilmestymistapaansa nähden ensimmäinen Ruskinin käytännöllisistä\ntaloudellisista kokeiluista. Äitinsä kuoltua 1871 Ruskin muutti\njärviseudulle, Brantwoodiin, jossa asui kuolemaansa saakka. Hänen\nviimeinen teoksensa on omaelämäkerrallinen _Menneitä_ (Praeterita,\n1885-89). Vv. 1878-83 Ruskin oli vaikeasti sairaana. Hän poistui\nelämästä 1900. John Ruskin on ihmiskunnan suuria opettajia,\nmystillinen, herkkä sielu, joka syvästi tajuten taiteen olemuksen\nymmärsi sen ihmiskuntaa johtavien hyvien voimien ilmaukseksi ja tahtoi\ntämän mukaisesti uudistaa koko elämän. Häntä pidetään huomattavana\nproosataiteilijana, jonka tyylissä onnistuneesti yhtyy vaikutuksia\n1600-luvun jumaluusoppineiden kirjoituksista, Raamatusta, ja ilmeisesti\nmyös Carlylesta.\n\n\n\nKIRJOISTA JA LUKEMISESTA.\n\n\nMeidän arvosteluumme vaikuttaa luonnollisesti aina sangen suuressa\nmäärin kirjallinen makumme. Tunnen tosiaankin monta henkilöä, joilla\nkirjallisuuden alalla on mitä puhtain maku, mutta joiden maku\ntaiteeseen nähden on peräti turmeltunut, ja tämä on ilmiö, joka minua\nhyvin suuresti hämmästyttää; mutta en ole myöskään koskaan tuntenut\nhenkilöä, jolla olisi ollut väärä kirjallinen maku ja oikea maku\nmaalaustaiteeseen nähden. Onkin sen tähden hyvin tärkeätä, ei\nainoastaan taiteen, vaan kaiken muunkin takia, että näinä kirjatulvien\naikoina kukin pysyttelee kaukana kirjallisuuden suolasoista ja elää\nomalla pienellä kalliosaarellaan, jota virkistävät lähde ja lampi,\nmolemmat puhtaita ja kauniita. Luonnollisesti voisin ehdottaa\nkirjakokoelman valintaa: erilaiset luonteet tarvitsevat tosin erilaisia\nkirjoja, mutta on kuitenkin kirjoja, joita kaikki tarvitsevat, ja jos\ntosiaankin luet Homerostasi, Platoniasi, Aiskhylostasi, Herodotostasi,\nDanteasi, Shakespeareasi oikealla tavalla, ei sinun ole tarvis\nlaajentaa kirjahyllyäsi niistä oikeaan ja vasempaan alituisten uusien\ntutkimusten takia. Nykyaikaisesta kirjallisuudesta vältä yleensä\nsanomalehtiä ja kuukausikirjallisuutta. Joskus saattavat ne sisältää\nhyödyllisen lyhennystiedon tai perinpohjaisen arvostelun, mutta\nkymmenen mahdollisuutta on olemassa yhtä vastaan, että ne vain\nhävittävät aikaasi tai johtavat sinut harhaan. Jos haluat tutustua\njohonkin seikkaan ja ymmärtää sen, niin lue sitä käsittelevä paras\nkirja, mistä kuulet puhuttavan, äläkä sen lyhennysotetta. Ellet pidä\nensimmäisestä kirjasta, jota koetat, niin etsi toinen, mutta älä\nmilloinkaan toivo pääseväsi ymmärtämään asiaa vaivatta ja vain\nyleiskatsausten avulla. Vältä erikoisesti sitä kirjallisuudenlajia,\njoka käyttää korskeaa, asiantuntevaa sävyä; se on turmiollisinta\nkaikista. Jokainen hyvä kirja tai sellaisen kirjan osa on täynnä\nihailua ja vapistusta; se saattaa sisältää vakuutteluja tai vakavaa\nivaa, mutta se ei kovene koskaan kylmäksi eikä määrää mitään ylpeästi,\nvaan johtaa sinut aina kunnioittamaan ja rakastamaan jotakin koko\nsydämestäsi. Ei ole aina helppoa erottaa jalojen ja puhtaiden kirjojen\nivaa, mutta yleensä saatat olla varma siitä, että kylmäveriset,\nrapumaiset ja sammakkomaiset kirjat pilkkaavat tunnetta mutta\nlämminveriset, inhimilliset kirjat syntiä...\n\nLue vähän kerrallaan, pyri tuntemaan mielenkiintoa pikkuseikkoihin\näläkä lue niin paljon itsensä kertomuksen takia kuin tutustuaksesi\nniihin viehättäviin henkilöihin, joiden seuraan nämä kirjailijat sinut\nvievät. Tavallinen kirja voi usein sinua suuresti huvittaa, mutta vain\njalo kirja lahjoittaa sinulle hyviä ystäviä. Muista myös, että on\nvähemmän tärkeää, luetko nuorempina vuosinasi sukkelia kuin rehellisiä\nja oikeamielisiä kirjoja. En sen takia tarkoita, että niiden pitäisi\noleman ikävystyttäviä tai vastenmielisen opettavia, vaan että niiden\nlausumat ajatukset ovat kunniallisia ja niiden herättämät tunteet\njaloja.\n\nToistaiseksi ja ehkäpä koko iäksesikin tekevät opettajasi viisaimmin\nyrittäessään saada sinua tyytymään hiljaiseen hyveeseen, ja sellainen\nkirjallisuus ja sellainen taide ovat parhaita sinulle, jotka\njokapäiväisestäkin elämästä ja tutuistakin seikoista osoittavat sinulle\ntoivovan työn ja nöyrän rakkauden esineitä. -- -- --\n\nKaikki kirjat saattaa jakaa kahteen luokkaan: hetken kirjoihin ja\nkaikkien aikojen kirjoihin. Huomaa tämä erotus -- se ei koske vain\nlaatua. Se ei koske vain huonoa kirjaa, joka ei elä, eikä hyvää, joka\nelää. Se on lajierotusta. On olemassa hyviä hetken kirjoja ja hyviä\nkaikkien aikojen kirjoja; huonoja hetken kirjoja ja huonoja kaikkien\naikojen kirjoja. Ennenkuin jatkan, täytyy minun lähemmin kuvailla näitä\nmolempia lajeja.\n\nHyvä hetken kirja on siis -- en nyt puhu huonoista -- aivan\nyksinkertaisesti sellaisen henkilön hyödyllinen tai huvittava meitä\nvarten painettu puhelu, jonka kanssa emme muuten voisi keskustella. Se\non usein sangen hyödyllinen, koska se ilmaisee sinulle jotakin, jota\nsinun tarvitsee tietää; ja usein sangen huvittavakin, kuten voisi olla\nälykkään ystävän suullinen puhelu. Nämä loistavat matkakuvaukset; nämä\nkeveät ja näppärät pakinat päivän kysymyksistä; nämä uutelon muotoon\npuetut eloisat ja liikuttavat kertomukset; nämä täsmälliset ja tarkat\ntapahtumien esitykset, joita kirjoittavat päivän historiaa muodostavien\ntapausten todelliset toimimiehet, -- kaikki nämä hetken kirjat, joiden\nluku yhä lisääntyy sivistyksen levitessä, ovat meidän aikakautemme\nerikoisomaisuutta; meidän täytyy olla niistä hyvin kiitollisia ja\nsyvästi hävetä, ellemme käytä niitä hyvin. Mutta me käytämme niitä\nmahdollisimman huonosti, jos sallimme niiden anastaa todellisten\nkirjojen paikan; sillä tarkemmin sanoaksemme ne eivät olekaan kirjoja,\nvaan kauniiseen painoasuun laitettuja kirjeitä tai sanomalehtiä.\nYstävämme kirjeet voivat olla varsin miellyttäviä tai välttämättömiäkin\nhetkellään, mutta ansaitsevatko ne säilyttämistä vai eivät, on toinen\nkysymys. Sanomalehti on erinomaisesti paikallaan aamiaispöydässä, mutta\nsitä ei tosiaankaan tule lukea koko päivää. Samaten on laita sen pitkän\nkirjeen, joka, vaikka onkin sidottu kirjaksi, niin huvittavasti kertoo\nmajataloista ja teistä ja ilmoista viime vuonna siellä ja siellä, tai\njoka taritsee hauskan jutun tai selvittää siinä tai siinä tapauksessa\nsattuneita todellisia seikkoja; ja kuinka arvokas hetken käyttöön\nmoinen kirja saattaakin olla, niin ei se missään tapauksessa voi olla\nmikään \"kirja\", eikä ainakaan kirja, jota varsinaisessa mielessä\nkannattaisi \"lukea\". Kirja ei olemukseltaan ole puhuttu asia, vaan\nkirjoitettu asia, joka on kirjoitettu ei vain ilmoittaakseen jotakin,\nvaan pysyäkseen ja säilyäkseen. Tuollainen pakinakirja painetaan vain\nsiksi, ettei sen tekijä voi puhua tuhansille ihmisille yht'aikaa; jos\nhän voisi, hän tekisi sen -- kirja on siis vain hänen äänensä\n_monistus_. Et voi keskustella Indiassa oleskelevan ystäväsi kanssa;\njos voisit, tekisit sen; sen sijaan kirjoitat, mutta se on vain äänen\n_siirtämistä_ paikasta toiseen. Kirjaa ei sitävastoin kirjoiteta\nyksinomaan äänen monistuksen eikä sen siirtämisen, vaan sen\nikuistamisen takia. Tekijällä on sanottavana jotakin, jota hän pitää\ntotena ja hyödyllisenä tai välttämättömänä ja kauniina. Mikäli hän\ntietää, ei ole kukaan vielä ennen häntä siitä puhunut; mikäli hän\ntietää, ei kukaan muu osaa siitä siten puhua. Hän katsoo siis olevansa\nvelvollinen sanomaan sen, kaikissa tapauksissa selvästi ja\ntäsmällisesti ja, jos hän voi, myös sulosointuisesti. Ikäänkuin\nelämänsä koko tuloksena hän pitää sitä sinä asiana tai sinä\nasiaryhmänä, joka on ilmoitettu hänelle; -- pitää sitä sinä totisen\ntiedon tai tajuamisen palasena, jonka hänen osalleen tullut\nauringonpaiste ja maa on tehnyt hänelle mahdolliseksi saavuttaa. Hän\nikuistuttaisi sen mielellään kaikiksi ajoiksi; hän kaivertaisi sen\nkallioon, jos voisi, sanoen: \"Tämä on minun parhaani; muuten olen\nsyönyt, juonut, nukkunut, rakastanut ja vihannut samoin kuin kaikki\nmuutkin; elämäni oli kuin sumua, eikä sitä ole enää; mutta tämän minä\nnäin ja tunsin; tämä, jos mikään, on minusta muistamisen arvoista.\"\nTämä on hänen \"kirjoituksensa\"; se on hänen pienen inhimillisen kykynsä\nja hänelle annetun totisen tajuamisen mukainen muistokirjoitus tai pyhä\nsana. Se on \"kirja\".\n\n                                             (Sesam ja liljat.)\n                                       Suomentanut _J. V. Lehtonen_.\n\n\n\n\nEDWARD BULWER LYTTON.\n\n\nEdward Bulwer Lyttonin laajasta tuotannosta -- yli 60 teosta, yli 110\nnidosta -- kuvastuu paljon edellisen ajan kirjallisia suuntia. Hän\naloittaa byronilaisella sankarilla, jatkaa romanttisella rosvolla,\nviljelee sitten suuripiirteistä historiallista romaania, vaipuu\nsyvällisesti kauhuromantiikkaan, harjoittaa hyvällä menestyksellä oman\naikansa tosioloista ihmiskuvausta, eksyy runouteen, draamaan,\nhistoriaan, kooten aivoihinsa kaiken, mikä heloitti menneisyydestä\nhoukuttelevan romanttisesti, ja antaen sen laajalle lukijakunnalleen\nlyötynä kimaltelevaksi, joskin silti usein vääräksi rahaksi. Edward\nBulwer -- se oli hänen nimensä 40 vuotta -- syntyi Lontoossa 1803 ja\nkasvoi äitinsä luona Knebworthissa, ollen lapsesta saakka ahkera\nlukija ja kirjoittelija. Cambridgessa (1822-25) hän luki historiaa,\nkansantaloutta, filosofiaa ja kirjallisuutta. Yliopistoajalta, kesältä\n1824, on mainittava hänen jalkamatkansa järviseudulle, ensimmäisen\nlemmityn haudalle, ja Skotlantiin, millä matkalla hän kertoi\njoutuneensa romanttisiin seikkailuihin kulkureiden, mustalaisten ja\nmaantierosvojen parissa. Hänestä kehittyi lahjakas, kaunismuotoinen,\nritarillinen, puvussaan ja käytöksessään liikahieno \"dandy\", keikari,\njoka tapaili byronilaisen sankarin salamyhkäistä viittaa hartioilleen.\nMentyään vastoin äitinsä kieltoa 1827 romanttiseen avioliittoon kauniin\nirlannittaren Rosina Wheelerin kanssa hän joutui 200 punnan\nvuosituloille, mikä ei tietenkään riittänyt, hän kun eli 3000 punnan\nmukaisesti, ja rupesi päättäväisesti ansaitsemaan lisää uskomattoman\nnopealla kirjallisella tuotannolla. Vv. 1827-37 hän julkaisi kaikkiaan\n18 teosta sekä lisäksi lukemattomia aikakauslehtikirjoituksia, sekä\nrunoa että proosaa, politiikkaa ja historiaa. Ensimmäisiä olivat\nhänen keikariromaaninsa _Falkland_ (1827) ja _Pelham_ (1828),\njoista viimemainittu teki hänet kuuluisaksi. Radikaalina\nyhteiskuntakriitikkona hän yhdistää keikarityyppinsä\nSchiller-Byronimaiseen jaloon rosvoon ja luo siltä pohjalta\nhienosyntyisen rikollisen, _Paul Cliffordin_ (1830), joka herättää\neloon yhteiskunnallis-humanitäärisiä tunteita draamallisesti\nilmoittamalla kuolemantuomionsa hetkellä tuomarille olevansa tämän\npoika; tätä kiitollista aihetta ovat kirjailijat usein sen jälkeen\nkäyttäneet. Romaanissaan _Eugene Aram_ (1832) Bulwer rohkeasti\nkäsitteli murhan oikeutusta määrätyissä tilanteissa ja murhaajan\nsielunelämää. Yleiseurooppalaisen maineen ovat saavuttaneet hänen\nhistorialliset romaaninsa _Pompeijin viimeiset päivät_ (The Last Days\nof Pompeii, 1834, suomennettu), _Rienzi_ (1835, suomennettu),\n_Viimeinen parooni_ (The Last of the Barons, 1843) ja _Harold_ (1843).\nNe kuvaavat suuria historiallisia käännekohtia ja osoittavat pyrkimystä\ntodelliseen ilmiöiden syiden perusteluun. Kun lisäksi henkilökuvien\nhahmottelussa on jotakin samalla yksilöllistä ja komeaa, täytyy tyylin\nliiasta sanarikkaudesta ja raskaasti edistyvästä, epätaiteellisesta\nleveydestä huolimatta myöntää näiden romaanien suunnittelussa,\nkonseptiossa, olevan eräänlaista holvikorkeata näkemystä,\nsuuripiirteisyyttä. 1842 Bulwer julkaisi mystillisen kauhuromaanin\n_Zanoni_, saavuttaen siinä tämän alan vieläkin voittamattoman\nhuipputuloksen; samaa suggestiivisten keinojen mestaruutta hän osoitti\nkuuluisissa kauhukertomuksissaan _Kummitustalo ja kummittelijat eli\ntalo ja aivot_ (The Haunted and the Haunters, or the House and the\nBrain, 1859) ja _Outo tarina_ (A Strange Story, 1862). Huomattava\nsaavutus on myös hänen kotoinen romaanitrilogiansa _Caxtonit_ (The\nCaxtons, 1850), _Tarinani_ (My Novel, 1853) ja _Mitä hän tekee sillä?_\n(What will he do with it?, 1859), joissa hän on tunteellinen kuin\nSterne, kuvaa kansanihmisiä paremmin kuin Thackeray ja aatelisia paljon\nparemmin kuin Dickens. Bulwer Lyttonin (se oli hänen nimensä äidin\nkuolemasta, v:sta 1843 lähtien) muuhun tuotantoon emme voi tässä\nkajota. Kirjailija-uransa rinnalla Bulwer Lytton suoritti huomattavan\nelämäntyön poliitikkona ja valtiomiehenä. Tultuaan parlamenttiin 1831\nhän esiintyi jyrkkänä, jopa tasavaltalaisena radikaalina, jäähtyi\nvähitellen, ja teki Melbournen ministeristölle suuria palveluksia\npoliittisena lentolehtikirjailjana, minkä johdosta aateloitiin\n1838. Tuli parlamenttiin uudelleen 1852 vanhoillisena ja oli\nsiirtomaaministerinä Derbyn hallituksessa 1858-59, hankkien Englannille\nBritish Columbian ja Queenslandin. 1866 hänestä tehtiin pääri. Hän\nkuoli 1873 ja haudattiin Westminster Abbeyhin. Edward Bulwer Lytton oli\nsuuri kyky, mutta hän erehtyi uhraamaan liiaksi lukijainsa\nmielihaluille, so. koristamaan kerrottavaansa haetun nerokkuuden,\nkeikailevan tietorikkauden, liikakomean sana- ja tyylivuolauden\nvalhekorulla, jonka välke aikain kuluessa himmenee. Se sai hänet\nlyömään laimin -- ehkä Caxton-trilogiaa lukuunottamatta -- sen syvemmän\ntotuuden, jolla on aidon kullan arvo ja tasainen, hapettumaton loiste.\n\n\n\nPOMPEIJIN VIIMEISET PÄIVÄT.\n\n\nBulwer-Lyttonin kuuluisin romaani on _Pompeijin viimeiset päivät_,\nkuvaus Vesuviuksen juurella olevasta pienestä kaupungista v:lta\n79 j.Kr. Loistavina, kirkkaina näkyinä vaihtuu eteemme kuvaelma\ntoisensa jälkeen antiikin kulttuurin kukkeimmilta päiviltä, samalla kun\nkristittyjen hiljainen läsnäolo viittaa uuteen maailmaan. Vesuviuksen\npurkaus sitten muuttaa tämän aurinkoisen näyttämön kuoleman yöksi.\nRomaanin viidennen kirjan ensimmäisessä luvussa alkaa \"Pompeijin\nviimeinen päivä\".\n\nHurjien amfiteatterijuhlien edellinen yö oli hitaasti kulunut, ja\n_Pompeijin viimeisen päivän_ aamuhämärä koitti! Ilma oli ihmeteltävän\ntyyni ja kylmähkö; kevyt harsomainen sumu kattoi laajan Kampanian\nkukkulat ja pellot. Mutta varhain työhönsä kulkevat kalastajat\nhuomasivat kummakseen, että tuulettomasta säästä huolimatta merenaallot\nolivat ankarassa kuohunnassa, ikäänkuin tahtoisivat suinpäin syöksyä\nrannoilta ulapalle; ja kaukaa sinikalvoiselta Sarnusjoelta, jonka\nentistä uomaa nykyaikainen matkailija turhaan hakee, kuului\npitkällistä, outoa kuminaa, kun se virtasi hymyilevien kenttien halki\nja rikkaitten porvarien iloisten huvilain ohi. Sumun yläpuolelta\npilkistivät selväpiirteisinä ikimuistoisen kaupungin ajan kuluttamat\ntornit, loistavien palatsien punaiset tiilikatot, monen monien\ntemppelien komeat kuvapatsaat, forumin patsasportaikot ja riemukaari.\nEtäällä pistivät usvasta esiin sinisten vuorten ääriviivat, ja niillä\nleikkivät nousevan aamun ensimmäiset valovirit. Pilvirykelmä, joka oli\nkauan häilynyt Vesuviuksen huipulla, oli äkkiä hävinnyt, ja korkeana ja\nkaljuna sen kiire nyt kohosi ihanaan, autereiseen ilmaan.\n\nAikaisesta aamusta huolimatta kaupunginportit olivat jo avoinna.\nHevonen toisensa perästä, kuorma kuorman jälkeen, työntyi nopeasti\nkaupunkiin, ja lukemattomien juhlapukuisten jalankulkijain puheensorina\ntäytti ilman, iloista elämää yhä vilkastuttaen. Kadut olivat tulvillaan\nkaupungin omia asukkaita ja taajaväkisistä naapurikylistä saapuneita\nvieraita; ja meluten -- melkein hourien elämänvirrat kulkivat katsomaan\nhirveätä leikkiä.\n\nPompeijissa asui rikas egyptiläinen Arbakes, intohimoinen, ahne ja\nsalaperäinen mies, taikuripappi, jota kaikki pelkäsivät. Hän oli\nnukkunut yönsä hyvin, mutta aamupuolella olivat oudot ja pahat unet\nruvenneet vaivaamaan häntä. Joku puhuikin hänen kanssaan. Huudahtaen\nkauhusta hän lopuksi herää ja huomaa vieressänsä Vesuviuksen noidan.\n\n\"Haa!\" hän kiljaisi peittäen silmänsä. \"Uneksinko yhä? Olenko yhä vielä\nkuolleitten parissa?\"\n\n\"Mahtava Hermes -- et! Olet kyllä kuolevaisen, mutta et kuolleen\nseurassa. Tunnethan ystäväsi ja orjasi!\"\n\nPitkä vaitiolo. Vähitellen egyptiläisen suonenvedontapaiset\nnytkähdykset vähenivät, ja pian hän oli jälleen entinen itsensä.\n\n\"Se oli siis unta\", hän virkkoi. \"Hyvä -- älkäämme siis enää uneksiko,\ntai päivä ei enää voi korvata yön tuskia. Vaimo, kuinka tänne tulit ja\nmitä asiaa?\"\n\n\"Tulin varoittamaan sinua\", sanoi noita-akka juhlallisella äänellä.\n\n\"Varoittamaan minua! Uni ei siis valehdellut. Mistä vaarasta?\"\n\n\"Kuule. Kamala onnettomuus uhkaa tätä kaupunkia. Pakene, kun vielä on\naikaa! Sinä tiedät, että luolani on vuoressa, jonka alitse\nperintätiedon mukaan virtaa Flegetonin tulinen joki; luolassa on syvä\nkuilu, ja sen pohjalla olen viime aikoina nähnyt punaisen, paksun\nvirran hiljalleen liikkuvan, ja olen samalla pimeydestä kuullut\nvoimakasta tohinaa ja kumeaa jyskettä. Mutta viime yönä syvyyteen\nkurkistaessani huomasin, ettei virta enää ollutkaan paksua, vaan herkän\nläikkyvää ja hehkuvan kirkasta; ja sinne tuijottaessani päästi eläin,\nkettu, joka eli kanssani ja joka nyt oli takertunut minuun kiinni,\nvihlovan ulvahduksen, tuupertui maahan ja kuoli, ja kuola ja vaahto\npeittivät sen huulet. Palasin kotitulelleni; mutta koko yön tunsin\nkallion allani horjahtelevan ja vapisevan, ja vaikka ulkona kaikki oli\nrauhallista ja tyyntä, kuulin syvyydestä vinhan tuulen pauhinaa ja\nikäänkuin vierivien rattaitten kolinaa. Seuraavana aamuna nousin\nhämärissä ylös, katsahdin jälleen kuiluun ja näin suuria, mustia\nkallionlohkareita uiskentelevan synkässä virrassa; ja virta itse oli\nnyt leveämpi, vuolaampi ja hehkuvampi kuin edellisenä iltana. Nousin ja\nkiipesin vuoren laelle ja siellä näin äkkijyrkän, laajan syvennyksen,\njota ei ollut ennen ollut ja josta nousi usvamaista, ohutta savua; ja\nkun sitä hengitin, salpautui vereni ja olin siihen paikkaan kuolla.\nPalasin kotiini, otin rahani ja juomani ja jätin monivuotisen asuntoni,\nsillä muistin synkän etruskilaisen ennustuksen, joka kuuluu: 'Kun vuori\naukenee, tuhoutuu kaupunki; kun palaneitten kenttien kukkuloiden yllä\nleijailee savua, silloin meren lasten parista kuuluu voivottelua ja\nitkua.' Ennenkuin pakenen etäisille rannikoille, tulen varoittamaan\nsinua, peloittava opettaja. Niin totta kuin elät, tiedän aivan\nvarmasti, että se maanjäristys, joka äskettäin horjutti tätä kaupunkia\nperustuksia myöten, oli vain vielä kauheamman onnettomuuden ennustaja.\nPompeijin muurit on rakennettu kuoleman kentille ja rauhattoman manalan\nvirroille. Kuule varoitustani ja pakene!\"\n\nAlkaneena päivänä oli aikomus pitää amfiteatterissa suuret\ngladiaattorien näytökset.\n\nMutta äkkiä humu taukosi -- työmiehet herkesivät puuhastaan -- joukko\nrauhoittui -- aukko unohdettiin -- sillä nyt, rumpujen päristessä\ngladiaattorit astuivat juhlallisessa kulkueessa areenalle. Hitaasti ja\nvakaasti he kiersivät soikean aukean, salliakseen katselijoiden täysin\nsiemauksin nauttia heidän raudankovista, pelottomista piirteistään,\nkatsella heidän väkevää vartaloaan ja tukevia käsivarsiaan ja lyödä\nvetoja, joihin hetken kiihoitus oli omiaan innostamaan.\n\n\"Oh!\" huudahti Fulvian leski Pansan emännälle, kun he kumartuivat\nkorkeilta penkeiltään eteenpäin paremmin nähdäkseen. \"Näetkö tuota\njättiläismäistä gladiaattoria? Kuinka hassunkuriset varustukset hänellä\non!\"\n\n\"Niin\", vastasi ediilin vaimo painokkaasti, sillä hän tunsi\ntaistelijoiden nimet ja ominaisuudet, \"hän on _retiarius_. Hänellä on,\nkuten näet, aseina vain kolmikärkinen keihäs ja verkko, eikä muita\nvarustuksia kuin kuvenauha ja tunika. Hän on voimakas mies ja taistelee\nSporuksen, tanakan gladiaattorin kanssa, jolla on pyöreä kilpi ja lyhyt\nmiekka ja jolla myöskään ei ole varustuksia; hänellä ei ole nyt\nkypärääkään, jotta hänen kasvonsa nähtäisiin -- kuinka peloton katse!\nMyöhemmin hän esiintyy silmikko suljettuna.\"\n\n\"Mutta eivätkö verkko ja keihäs ole varsin kevyitä aseita kilpeä ja\nmiekkaa vastaan?\"\n\n\"Kaikesta huomaa, kuinka kokematon vielä olet, rakas Fulvia;\nretiariuksella on kaikki edut puolellaan.\"\n\n\"Mutta kuka on tuo kaunis gladiaattori, miltei alasti -- se ei\noikeastaan sovi! Venus avita! Mutta kuinka sopusuhtainen hänen\nvartalonsa onkaan!\"\n\n\"Hän on Lydon, nuori aloittelija; hän on uhkarohkeasti uskaltautunut\ntaistelemaan tuon toisen, samalla tavalla pukeutuneen tai pikemmin\nvaatettamattoman gladiaattorin -- Tetraideen kanssa. He aloittavat\nottelun kreikkalaiseen tapaan kestuksella [nyrkkeilykäsinein]. Sen\njälkeen he taistelevat täysin varustuksin käyttäen miekkaa ja kilpeä.\"\n\n\"Tuo Lydon on sievä mies, ja naiset ainakin suosivat häntä.\"\n\n\"Mutta kokeneet vedonlyöjät eivät. Klodius tarjoaa kolme yhtä vastaan\nhänen tappiostaan.\"\n\n\"Oh, Jupiter! Kuinka ihanaa!\" huudahti leski, kun kaksi kiireestä\nkantapäähän varustautunutta gladiaattoria ratsasti kevyin ja rohkein\nliikkein areenan ympäri. He muistuttivat suuresti keskiaikaisia\nturnausritareita ja heillä oli keihäät ja pyöreät, sirotekoiset kilvet.\nHeidän varustuksensa oli kudottu teräslangoista, mutta ne peittivät\nvain kuvetta ja oikeaa kättä; lyhyet, satulaan asti ulottuvat takit\ntekivät heidän ulkoasunsa koreiksi ja siroiksi. Heidän paljaissa\njaloissaan oli sandaalit, jotka oli sidottu nilkan yläpuolelle. \"Oh,\nihanaa! Keitä nuo ovat?\" kysyi leski.\n\n\"Toinen on Berbiks -- hän on kaksitoista kertaa selviytynyt voittajana;\ntoisella on ylpeä nimi Nobilior. Molemmat ovat kelttejä.\"\n\nRatsumiehet olivat kilpakentän (mikäli sitä nimeä tässä voi käyttää)\nkummassakin päässä. Ja Pansan antaessa merkin molemmat taistelijat\nsyöksyivät toisiaan vastaan, pitäen suojanaan pyöreitä kilpiään ja\nkevyet, mutta tukevat keihäät tanassa. Mutta kolmen askelen päässä\nvastustajastaan Berbiks pysähdytti hevosensa, väistyi syrjään, ja kun\nNobilior samassa pyyhkäisi ohi, hän teki pistohyökkäyksen. Mutta\nheilauttaen nopeasti ja taitavasti kilpeään tämä väisti iskun, joka\nmuuten olisi ollut hänelle tuhoisa.\n\n\"Hyvin tehty, Nobilior!\" huudahti preetori antaen siten merkin\nyleisille hyvä-huudoille.\n\n\"Mainio pisto, Berbiks!\" vastasi Klodius paikaltaan.\n\nJa kansan kiihtymys puhkesi nyt huutoihin, jotka penkki penkiltä\npaisumistaan paisuivat.\n\nRatsumiesten silmikot olivat täydellisesti suljetut (kuten myöhemmän\najan ritareilla), mutta silti tärkein isku suunnattiin juuri\nvastustajan päähän, ja Nobilior, joka osasi ohjata hevostaan\ntaitavammin kuin hänen taistelutoverinsa, tähtäsi keihäällään tämän\nkypärään. Berbiks kohotti suojakseen kilpensä, mutta hänen\ntarkkasilmäinen vastustajansa laskikin äkkiä aseensa ja työnsi sen\nhänen rintaansa. Berbiks horjahti ja putosi.\n\n\"Nobilior! Nobilior!\" riemuitsi kansa.\n\n\"Olen hävinnyt kymmenen sestertiumia\" [noin kaksikymmentätuhatta\nmarkkaa], voihkaisi Klodius hammasten raosta.\n\n\"_Habet!_ -- hän on saanut kylläkseen\", sanoi Pansa rauhallisena.\n\nKansa, joka vielä ei ollut ehtinyt kovettua julmaksi, teki\narmahdusmerkkejä, mutta kun areenapalvelijat kiiruhtivat auttamaan\nkaatunutta, huomasivat he, että armahdus tuli liian myöhään -- keltin\nsydän oli lävistetty ja hänen silmänsä olivat jo sammuneet. Veren\nmukana, joka mustana virtasi areenan hiekalle, oli hänen henkensäkin\nlähtenyt. \"On sääli, että se kävi niin pian -- se oli liian\nvaivatonta\", valitteli Fulvian leski.\n\n\"Niin -- en minäkään ollenkaan sääli Berbiksiä. Jokainenhan näki, että\nNobilior teki vain valehyökkäyksen. Kas, nyt he solmivat nuoran hänen\nruumiinsa ympärille -- he laahaavat sen spoliariumiin -- nyt sirotetaan\nhiekkaa kentälle! Pansa ei valittele mitään niin raskaasti kuin sitä,\nettei hän ole kyllin rikas peittääkseen areenan hohtavalla suolalla ja\nsinoberilla, kuten Neron tapana oli tehdä.\"\n\n\"Hyvä, ottelu oli lyhyt, mutta sitä seuraa pian toinen. Kas nyt kaunis\nLydon-ystäväni astuu areenalle -- ja verkkomies -- ja miekkailija. Oh,\nsuurenmoista!\"\n\nNyt oli areenalla yht'aikaa kuusi gladiaattoria. Niger ahdisteli\nverkkoinensa Sporusta, jolla oli kilpi ja lyhyt miekka. Lydon ja\nTetraides, kumpikin miltei alasti, ohut vyö vain lanteitten ympärillä,\nkummallakin kädessä raskas kreikkalainen kestus; ja kaksi roomalaista\ngladiaattoria, täydellisine teräsvaruksineen, isoine kilpineen ja\nterävine miekkoineen.\n\nKun Lydonin ja Tetraideen välinen ottelu oli vaarattomampi kuin muut\nkamppailut ja kun he siirtyivät keskelle areenaa, muut jäivät aivan\nkuin yhteisestä sopimuksesta paikoilleen nähdäkseen, kuinka taistelu\nratkeaisi, odottaakseen, että kestuksen jälkeen otettaisiin esille\ntuhoavammat aseet, jolloin hekin aloittaisivat taistelun. He\nseisoskelivat aseisiinsa nojaten ja erillään toisistaan ja seurasivat\nleikkiä, joka huolimatta siitä, ettei se ehkä ollut kyllin verinen\nmiellyttääkseen joukkoa, silti oli omansa herättämään ihailua, sillä\nsehän oli peräisin pompeijilaisten omasta kotimaasta, Kreikasta.\n\nEnsi silmäyksellä nämä kaksi taistelijaa näyttivät toistensa\nvastakohdilta. Tetraides ei tosin ollut Lydonia rotevampi, mutta hän\npainoi huomattavasti enemmän. Kun yleisesti luultiin, että\nkestustaistelijan täytyy olla lihava, jos mieli voittaa, oli Tetraides\nvarta vasten edistänyt luontaista lihomistaipumustaan. Hänen hartiansa\nolivat leveät, raajansa paksut, lihaksiset ja jonkin verran sisäänpäin\nvääntyneet, tavalla, joka kylläkään ei täytä kauneusvaatimuksia, mutta\nkumminkin lisää voimaa ja tukevuutta. Mutta Lydon, joka oli solakampi\nja laihempi, oli kaunisvartaloinen ja sopusuhtaisesti kehittynyt, ja\ntarkka tuntija saattoi heti huomata, että vaikka hänellä ei ollutkaan\nsellaista lihaskasaa kuin hänen vastustajallaan, hänen lihaksensa sen\nsijaan olivat harjaantuneet -- raudankovat ja kiinteät. Ja hänen\nlihavuuden puutteensa korvasi hänen nopeutensa ja aloitekykynsä; ja\nhänen päättäväisten kasvojensa ylväs hymy, joka oli vastakohtana hänen\nvihollisensa tylsälle välinpitämättömyydelle, antoi uutta vakuutusta\nniille, jotka olivat hänen puolellaan ja toivoivat hänen voittavan; ja\nheidän ruumiinkokonsa näennäisestä eroavaisuudesta huolimatta kaikuivat\njoukon huudot yhtä paljon Lydonin kuin Tetraideen puolesta.\n\n\"Pidä varasi!\" murahti Tetraides lähestyen hiljaa vihollistaan, joka\nkiersi piirissä hänen ympärillään eikä peräytynyt.\n\nLydon vastasi vain halveksivasti välähdyttäen teräviä silmiään.\nTetraides iski, se oli kuin moukarinisku alasimelle. Lydon lysähti\näkkiä polvilleen, isku suhahti hänen päänsä yli. Aivan yhtä tulokseton\nei ollut Lydonin hyökkäys: nopsasti hän oli jaloillaan ja sivalsi\nkestuksellaan aimo iskun vastustajansa leveään rintaan. Tetraides\nhorjahti -- kansa riemuitsi.\n\n\"Sinulla on tänään onneton päivä\", sanoi Lepidus Klodiukselle, \"olet\nyhden vedon jo hävinnyt ja kohta menetät toisen.\"\n\n\"Jos niin käy, niin jumalat auttakoot! Minun täytyy huutokaupata koko\npronssini. Olen Tetraideen puolesta lyönyt vetoja 100 sestertiumin\narvosta [noin 200.000 markkaa]. Haha! Hän on jälleen iskenyt. Tuo oli\ntaitava lyönti, se on murskannut Lydonin olkapään. Paremmin Tetraides,\nparemmin!\"\n\n\"Mutta eipä Lydonkaan ole masentunut. Pollux avita, kuinka hyvin hän\nottelee. Kas, kuinka taitavasti hän välttää noita moukarimaisia\nnyrkkejä -- hypähtäen sinne tänne -- kaarrellen vihollisensa ympäri.\nAh, Lydon-parka! Taas häneen sattui.\"\n\n\"Kolme yhtä vastaan Tetraideen puolesta. Mitä sanot, Lepidus?\"\n\n\"Hyvä, 9 sestertiumia kolmea vastaan, olkoon menneeksi! Mitä! Taas\nLydon! Hän pysähtyy -- vetää henkeään. Jumalat auttakoot, nyt hän makaa\nmaassa. Ei -- hän on jälleen pystyssä. Kelpo Lydon! Tetraides on rohkea\n-- hän nauraa hohottaa -- hän hyökkää.\"\n\n\"Narri -- menestys sokaisee hänet -- hänen pitäisi olla varovaisempi.\nLydonin katse on kuin ilveksen!\" päästi Klodius hampaittensa raosta.\n\n\"Haa, Klodius! Näitkö tuota! Miehesi horjuu! Toinen isku -- hän kaatuu\n-- hän kaatuu!\"\n\n\"Maa hänet nielköön. Hän on jälleen jaloillaan, mutta verta valuu hänen\nkasvoistaan.\"\n\n\"Ukkonen ja salama! Lydon voittaa. Katso, kuinka hän ahdistaa\nvihollistaan! Tuo isku ohimolle olisi häränkin nutistanut! Hän on\nvoittanut Tetraideen. Tämä kaatuu jälleen -- hän ei voi nousta enää --\n_habet! -- habet!_\"\n\nTaistelut olivat täten alkaneet, mutta ne olivat vain esinäytöstä sille\nmitä tuleman piti, nim. gladiaattori Eumolpuksen ja Lydonin, sekä\nkreikkalaisen Glaukuksen -- kristityn, kauniin Ionen sulhasen -- ja\nleijonan välisille otteluille. Hänet oli tuomittu tähän rangaistukseen\nepäiltynä erään Apekideksen murhasta. Aseena hänellä sai olla vain\ntikari, _stilus_.\n\nJa nähdessään tuhansien ja kymmenien tuhansien tuijottavat katseet\nGlaukus ei enää tuntenut olevansa kuolevainen. Pelon oireet -- pelko\nitsekin, olivat poissa. Helakka puna valahti hänen kalpeille\nkasvoilleen; hänen komea vartalonsa ojentautui täyteen pituuteensa.\nHänen joustavissa ja sopusuhtaisissa muodoissaan -- rohkeassa ja\nuhmaavassa otsassaan -- ylväässä huolettomuudessaan --\nlannistumattomassa hengessään, joka hänen piirteistään ja katseistaan\nhuokui, hänen huulillaan, silmissään oli elävä kuva hänen maansa\nurhoollisuudesta -- sen palvomasta jumaluudesta -- siinä oli sankaria\nja jumalaa!\n\nVihan ja inhon huudot, joiden kaikuessa hän oli areenalle astunut,\nvaikenivat pian äänettömäksi ihailuksi ja miltei sääliväksi\nkunnioitukseksi; ja nopea ja kouristuksentapainen huokaus kulki\nsuunnattoman joukon halki ikäänkuin se olisi ollut vain yksi ruumis, ja\nkaikkien katseet suuntautuivat yht'aikaa ateenalaisesta areenan\nkeskellä olevaan mustaan, muodottomaan kasaan. Se oli leijonan häkki.\n\n\"Venus auttakoon, kuinka nyt on lämmin!\" sanoi Fulvia, \"eikä\naurinkokaan helota. Olisin toivonut, että nuo taitamattomat merimiehet\nolisivat peittäneet koko aukon.\"\n\n\"Oh! On todella kuuma! Voin pahoin, miltei tukehdun!\" Pansan emäntä\nvirkkoi. Hänenkään koeteltu stoalaisuutensa ei kestänyt katsella\nnäytelmää, joka kohta esitettiin.\n\nLeijona ei ollut saanut ruokaa kahteen vuorokauteen, ja oli koko\naamupäivän osoittanut outoa, rauhatonta elehtimistä, mitä sen vartijat\nolivat pitäneet nälän merkkinä. Nyt sen asenne ilmaisi pikemmin pelkoa\nkuin raivoa; sen karjunta tuntui tuskalliselta ja väsyneeltä, sen pää\noli riipuksissa -- se nuuski ilmaa rautaristikon läpi -- painui jälleen\nlysyyn, syöksähti jälleen ylös -- ja taas kuului sen pelonsekaista\nkarjuntaa. Nyt se makasi liikahtamatta ja mykkänä painaen laajenneet\nsieraimensa ristikon rautakankia vastaan, ja syvään puuskuttaen se sai\nhäkin edessä olevan areenanhiekan pöllähtämään.\n\nEditori oli hämillään ja kalpeni. Hän katsahti tuskallisena\nympärilleen -- epäröi -- ei tiennyt, mitä tehdä. Joukko alkoi tulla\nkärsimättömäksi. Hitaasti hän antoi merkin; häkin takana seisonut\nvartija kohotti varovasti ristikon ylös, ja voimakkaasti ponnahtaen ja\nhurjasti ja iloisesti karjahtaen leijona syöksähti vapauteensa. Vartija\nkiiruhti areenalta vievään paalukäytävään jättäen metsänkuninkaan\nyksikseen -- saaliineen.\n\nGlaukus oli jännittänyt ruumiinsa lujaan asentoon kestääkseen leijonan\nhyökkäyksen; pientä välkkyvää asetta hän piti koholla oikeassa\nkädessään heikosti toivoen, että hän _yhdellä_ taitavasti tähdätyllä\niskulla (sillä hän tiesi, että hänellä oli aikaa antaa vain _yksi_\nisku) osuisi silmän kautta pedon aivoihin.\n\nMutta kaikkien kuvaamattomaksi hämmästykseksi peto ei näyttänyt\nhuomaavankaan saalistaan. Päästyään häkistä se pysähtyi äkkiä\nareenalle, nosti päätään ja nuuski ilmaa kärsimättömästi tuhisten;\nsitten se äkkiä syöksähti eteenpäin, mutta ei ateenalaisen kimppuun. Se\njuoksi ympäri areenaa käännellen suunnatonta päätään puoleen ja toiseen\ntuskaisin ja harhailevin katsein etsien pakotietä; kerran, pari, se\nyritti hypätä suojuksen yli, joka erotti sen katselijajoukosta, ja kun\nse epäonnistui, päästi se valittavan uikutuksen, jossa ei ollut\njälkeäkään sen jykevästä kuninkaallisesta karjunnasta. Ei raivon eikä\nnälän merkkiäkään siinä huomattu; sen häntä laahasi hiekkaa, vaikka sen\nolisi pitänyt piestä sen kylkiä kuten tavallisesti; ja kun sen katse\njoskus osui Glaukukseen, se siirtyi heti hänestä tuskaisena pois. Ja\nturhaan etsittyään pakotietä se palasi vihdoin surkeasti vikisten\ntakaisin häkkiinsä, jossa se jälleen paneutui pitkälleen.\n\nLeijonan haluttomuuden synnyttämä ensi hämmästys muuttui pian kiukuksi\nsen osoittamasta heikkoudesta; ja joukko, joka oli alkanut jo tuntea\nsääliä Glaukusta kohtaan, tuli kärsimättömäksi huomatessaan pettyneensä\nalkuperäisissä toiveissaan.\n\nEditori kutsui luokseen vartijan.\n\n\"Mitä tämä on? Ota piikki, karkoita se ulos ja sulje sitten häkin ovi!\"\n\nKun vartija peläten ja entistä varovammin valmistui käskyä tottelemaan,\nkuului areenan sisäänkäytävältä äänekästä huutoa; siellä oli jotakin\nhullusti -- vastalauseita kuului, ja äkkiä kaikki vaikeni. Katsojien\nsilmät kääntyivät kummastellen sinnepäin, mistä melua kuului. Joukko\nantoi tietä, ja senaattorien penkeille ilmestyi äkkiä Sallustus,\nhiukset harallaan -- hengästyneenä -- kiihoittuneena -- väsyneenä. Hän\nkatsahti nopeasti ympärilleen. \"Viekää ateenalainen pois!\" hän\nhuudahti. \"Nopeasti! Hän on syytön! Vangitkaa egyptiläinen Arbakes --\n_hän_ on Apekideen murhaaja.\"\n\n\"Oletko mieletön, oi Sallustus?\" sanoi preetori nousten tuoliltaan.\n\"Mitä järjetöntä tarkoitat?\"\n\n\"Viekää pois ateenalainen! Pian! tai hänen verensä lankeaa teidän\npäällenne. Preetori, älä niskoittele, tai saat siitä hengelläsi vastata\nkeisarille. Minulla on pappi Apekideen kuoleman silminnäkijä\ntodistajana. Tilaa! -- Väistykää! Antakaa tietä! Pompeijin kansa,\nkatsokaa Arbakesta! -- Tuolla hän istuu. Tilaa pappi Kalenukselle!\"\n\nKalpeana, riutuneena, nälän ja kuolemanpelon näännyttämänä, posket\nkuopalla, silmät syvälle painuneina, roteva ruumiinsa luurangonlaihana\nKalenus ilmaantui samalle tuoliriville, jossa Arbakes istui.\nVapauttajat olivat antaneet hänelle hiukan ruokaa, mutta vielä paremmin\nkuin ravinto kannusti häntä pysymään pystyssä _kostonhalu_.\n\n\"Pappi Kalenus -- Kalenus!\" tohisi joukko. \"_Hän_ se on! Ei -- sehän on\nkuollut mies.\"\n\n\"Se _on_ Kalenus-pappi\", virkkoi preetori vakavana. \"Mitä sinulla on\nsanottavaa?\"\n\n\"Egyptiläinen Arbakes on Apekideen, Isiksen papin murhaaja. Nämä silmät\nnäkivät hänen iskevän. Jumalat ovat vapauttaneet minut vankilasta,\njonne hän minut heitti -- pelastaneet minut hirveästä nälkäkuolemasta\n-- voidakseni ilmaista hänen rikoksensa! Vapauttakaa ateenalainen --\n_hän_ on syytön!\"\n\n\"Senkö tähden siis leijona hänet säästi? Ihme! Ihme!\" huudahti Pansa.\n\"Ihme! Ihme!\" joukkokin kiljui. \"Viekää pois ateenalainen -- _Arbakes\nleijonan eteen_!\"\n\nJa kaiku toisti saman huudon kukkulalta laaksoon -- rannalta merelle --\n\"_Arbakes leijonan eteen_!\"\n\n\"Virkailijat, viekää syytetty Glaukus pois -- viekää, mutta vartioikaa\nhäntä\", sanoi preetori. \"Jumalat tekevät tänään ihmeitä.\"\n\nPreetorin antaessa vapautuskäskyn kuului joukosta ilonkirkaisu --\nnaisen ääni -- lapsen ääni -- siinä oli riemua! Se tunkeutui sähköiskun\nlailla joukon läpi -- se oli liikuttava, lapsen äänessä oli jotakin\npyhää! Ja mukaan tempautuen kansa toisti riemuhuutoa.\n\n\"Hiljaa!\" sanoi ankara preetori -- \"kuka se on?\"\n\n\"Sokea tyttö -- Nydia\", vastasi Sallustus, \"hänen kätensä on pelastanut\nKalenuksen haudasta ja vapauttanut Glaukuksen leijonan kynsistä.\"\n\n\"Siitä myöhemmin\", virkkoi preetori. \"Kalenus, Isiksen pappi, sinä siis\nsyytät Arbakesta Apekideen murhasta?\"\n\n\"Aivan niin.\"\n\n\"Näit siis teon itse?\"\n\n\"Preetori -- näillä silmilläni --\"\n\n\"Riittää täksi kerraksi -- yksityiskohdat käsitellään toisessa\npaikassa. Egyptiläinen Arbakes, kuulit syytöksen -- et ole mitään\npuhunut -- mitä sinulla on sanottavaa?\"\n\nJoukon katseet olivat jo kauan tähystelleet Arbakesta, mutta tämä oli\nehtinyt voittaa sen hämmingin, minkä Sallustuksen ja Kalenuksen\näkillinen ilmaantuminen oli hänessä synnyttänyt. Kun kuului huuto:\n\"Arbakes leijonan eteen!\" hän oli alkanut vapista, ja hänen poskiensa\ntummaan pronssinhohteeseen oli tullut hieman kalvakampi väri. Mutta hän\noli pian taas entinen itsensä, kylmä ja maltillinen. Ylpeänä hän kesti\nhäneen suuntautuneitten katseitten raivon ja vastaten nyt preetorin\nkysymykseen sanoi vain hänelle ominaisella rauhallisella, hallitsevalla\näänellään:\n\n\"Preetori, kanne on niin alhainen, ettei siihen kannattaisi lainkaan\nvastata. Ensimmäinen syyttäjäni on jalo Sallustus, -- Glaukuksen\nläheisin ystävä! Toinen on pappi. Kunnioitan hänen pukuaan ja\nkutsumustaan; mutta, pompeijilaiset, te tiedätte kaikki, minkälainen\nluonne Kalenus on -- hän on ahne ja himoitsee kultaa aivan sananparren\nvoimalla; sellaisen miehen todistuksen voi helposti ostaa! Preetori,\nolen viaton!\"\n\n\"Sallustus\", kysyi tuomari, \"mistä löysit Kalenuksen?\"\n\n\"Arbakeen kellarista.\"\n\n\"Egyptiläinen\", sanoi preetori kulmiaan rypistäen, \"olet uskaltanut\npitää vankeudessa jumalten pappia -- ja mistä syystä?\"\n\n\"Kuule minua\", vastasi Arbakes nousten rauhallisena paikaltaan, vaikka\nhieman hämillään. \"Tämä mies tuli luokseni uhaten ilmiantaa minut\nsamasta rikoksesta, josta hän minua nytkin syyttää, ellen ostaisi hänen\nvaitioloaan puolella omaisuudellani. Esitin vastaväitteitä -- turhaan.\nHiljaa siellä! -- älkää antako papin keskeyttää puhettani! Jalo\npreetori ja sinä, oi kansa! Olin muukalainen tässä maassa. Olin viaton\nrikokseen, mutta papin antama todistus saattoi tuhota minut.\nHämmennyksissäni vein hänet kellariin, josta hänet nyt on vapautettu ja\njonka hänelle selitin olevan aarrekammio. Päätin pitää häntä siellä\nsiihen asti, kunnes todellisen murhaajan kohtalo oli ratkaistu ja hänen\nuhkauksensa eivät enää minua vahingoittaisi. Mutta pahempaa en aikonut.\nOlen ehkä erehtynyt -- mutta kukapa teistä ei itsepuolustuksekseen\ntekisi samaa! Jos todella olisin syyllinen, miksi tätä papin todistusta\nei esitetty jo kuulustelun aikana? _Silloin_ en ollut häntä vielä\npidättänyt. Miksei hän syyttänyt minua silloin, kun minä syytin\nGlaukusta? Preetori, tämä vaatii vastauksen. Antaudun sitä paitsi\nlakienne tuomittavaksi. Pyydän niiden suojelusta. Viekää syytetty ja\nsyyttäjä pois. Tulen mielelläni laillisen oikeusistuimen eteen\nkuulusteltavaksi. Tämä paikka ei ole sopiva enempiin keskusteluihin.\"\n\n\"Hän on oikeassa\", virkkoi preetori. \"Hei, vartijat, viekää Arbakes\ntalteen -- vartioikaa Glaukusta! Sallustus, sinä olet vastuussa\nkanteestasi. Aloittakaamme leikit jälleen!\"\n\n\"Aloittaako leikit jälleen? -- Mitä!\" huudahti Kalenus kääntyen\nkatselijajoukkoon päin, \"sallitaanko Isistä tällä tavalla häväistävän?\nTäytyykö Apekideen veren yhä huutaa kostoa? Pitääkö oikeuden ratkaisun\nsiirtyä tuonnemmaksi, jolloin sitä myöhemmin voitaisiin kiertää?\nRiistetäänkö leijonalta sen oikea saalis? Jumala, jumala! -- tunnen\njumalan puhuvan suullani! _Leijonan eteen -- Arbakes leijonan eteen_!\"\n\nPapin nääntynyt ruumis ei kestänyt enää hänen hurjaa raivonpuuskaansa;\nhän kaatui jäykkäkouristukseen -- vaahtoa pursusi hänen suustaan -- hän\nnäytti todella mieheltä, jossa asui jokin yliluonnollinen voima! Kansa\nkatseli ja kauhistui.\n\n\"Jumalan henki liikkuu tuossa pyhässä miehessä! _Arbakes leijonan\neteen_!\"\n\nTämän huudon kaikuessa tuhannet ja uudet tuhannet syöksähtivät\nistuimiltaan. Lauma vyöryi korkealta alas ja suuntautui egyptiläistä\nkohden. Turhaan preetori koroitti äänensä ja uhkasi lain kovuudella.\nJoukon oli vuotanut veri tehnyt hurjaksi -- se tahtoi sitä lisää -- sen\ntaikausko vain lisäsi sen julmuutta. Nähdessään uhrinsa edessään se\nkiihoittuneena unohti viranomaisen määräykset. Tässä nyt nähtiin\nsellainen kansan raivonpuuska, joka on ominainen tietämättömälle,\npuolittain vapaalle, puolittain orjuudessa elävälle rahvaalle ja\njommoisia roomalainen provinssijärjestelmä oli erikoisesti omiansa\nsynnyttämään. Preetorin valta oli kuin ruoko myrskyn kynsissä. Hänen\nkäskystään sentään vartijat asettuivat niille välipenkeille, jotka\nerottivat ylhäisten paikat suuren joukon istuimista. Mutta he\nmuodostivat vain heikon esteen -- vyöryvä ihmismeri pysähtyi silti\nhetkeksi, niin että Arbakes ehti huomata tuomionhetkensä koittaneen.\nEpätoivoissaan ja kauhun valtaamana, joka lannisti hänen tavallisen\nylpeytensä, hän tarkasteli raivoisaa ja ulvovaa joukkoa -- mutta\nsilloin hän huomasi heidän yläpuolellaan _velariumiin_ jääneestä\naukosta jotakin outoa ja kamalaa -- hän hengähti -- ja hänen entiset\nvoimansa palautuivat siinä samassa!\n\nHän kohotti kätensä; hänen korkealla otsallaan ja\nhallitsijanpiirteissään oli jotakin kuvaamattoman juhlallista ja\nkäskevää.\n\n\"Katsokaa!\" hän jyrähti ukkosenäänellä, joka kaikui selvänä joukon\nkohinan yli, \"katsokaa, kuinka jumalat suojelevat viatonta! Kostavan\nOrkuksen liekit kohoavat syyttäjäni väärää todistusta vastaan!\"\n\nJoukon silmät seurasivat egyptiläisen viittausta, ja se huomasi\nkauhukseen suunnattoman savupilven kohoavan Vesuviuksen huipusta,\nvaltavan pinjapuun kaltaisena; -- runko yömustaa savua, oksat tulta,\ntulta, joka yhtämittaa vaihtoi väriään, milloin palaen räikeän\nkirkkaana, milloin himmeän punaisena ja jälleen huikaisevan\nvälkähtelevänä.\n\nSyntyi sydäntä ahdistava kuolemanhiljaisuus -- jonka äkkiä katkaisivat\nleijonan karjunta ja sisähuoneissa vankina pidetyn tiikerin kaikuna\nseuranneet terävämmät ja äksyt kiljahdukset. Pelko oli saanut ne\nsäänennustajiksi ja lähestyvän luonnonmullistuksen profeetoiksi.\n\nNyt kuului yläriveiltä naisten huutoja; miehet katselivat toisiaan,\nmutta olivat vaiti. Äkkiä kaikki tunsivat maan keinahtelevan, teatterin\nseinät vavahtelivat, ja kaukaa kuului romahtavien kattojen jyskettä.\nVielä hetki, ja tulipatsas näytti vyöryvän heitä kohden synkkänä ja\nnopeaan kuin virta, ja samassa sen kohdusta tuprahti tuhkasade, jonka\nmukana sinkoili suuria tulenhehkuvia kiviä! Tuo hirvittävä sadekuuro\nhuuhteli viiniköynnöstarhoja -- pieksi autioita katuja -- putosi\namfiteatteriin -- yhä kauemmaksi se siirtyi -- mereen saakka, jonne\nhirveällä mäiskähdyksellä paiskautui valtavia kallionlohkareita!\n\nEi kukaan enää ajatellut Arbakesta; jokaisen ajatuksissa humisi oma\npelastus. Suinpäin pakoon -- jokainen tunki eteenpäin. Armotta siinä\ntallattiin kaatuneet -- huutojen -- kirousten -- rukousten kaikuessa\nsuunnaton ihmisjoukko syöksyi lukuisia käytäviä pitkin ulos. Mutta\nminne paeta? Peläten uutta maanjäristystä jotkut kiiruhtivat kotiinsa\npelastamaan kalleutensa, kun vielä oli aikaa; toiset peläten\ntuhkasadetta, joka nyt putosi kiinteänä, raskaana kuurona kaduille,\npakenivat läheisten talojen suojiin, temppeleihin, vajoihin -- mistä\nvain saivat kattoa ylleen ilman kauhuja välttääkseen. Mutta yhä\nsynkempänä, sakeampana ja valtavampana levittäytyi pilvi heidän ylleen.\nÄkillinen ja tavallista kamalampi yö hyökkäsi keskipäivän valtakuntaan!\n\n                                        Suomentanut _Urho Kivimäki_.\n\n\n\n\nBENJAMIN DISRAELI.\n\n\n\"Keikarikirjailijana\", jopa hienon maailman huomiota herättävänä\npukutaiteilijana ja \"dandynä\", Bulwerin kanssa kilpaili hänen ystävänsä\nBenjamin Disraeli, juutalaisen hatunkauppiaan ja pankkimiehen\npojanpoika, syntynyt 1804. Hän kasvoi kokonaan englantilaistuneessa,\nkirjallisuutta harrastavassa kodissa, isä, Isaac D'Israeli (1766-1848),\nkun ei enää toiminut liikealalla, vaan perityn omaisuuden varassa\nkirjailijana. Nuoruudesta saakka Benjamin asetti päämääräkseen kunnian\nja maineen saavuttamisen, luottaen lahjakkuuteensa, rohkeuteensa ja\nonneensa. \"Elämä on liian lyhyt ollakseen pientä\", hän sanoi. Saatuaan\nkoulusivistyksen yksityisopettajain johdolla hänestä piti tehtämän\nlakimies, mutta hän jätti nämä aikeet, sillä, sanoo Vivian Grey,\n\"ollakseni suuri lakimies minun pitäisi luopua mahdollisuuksistani olla\nsuuri mies\". Hän ilmestyy näkyviin puettuna loistaviin, kullalla\nkirjailtuihin liiveihin ja punaisiin samettihousuihin, pitsiröyhelöihin\nja kultaketjuihin, kalpeana, tummakiharaisena, vaiteliaana, julkaisee\nromaanin _Vivian Gray_ (1827), mottolauseena: \"Maailma on osteri, jonka\navaan miekallani\", ja henkilöinä hän itse eräänlaisessa byronilaisessa\nhahmossa (\"Hymy ystävälle, irvistys maailmalle, siinä tie ihmiskunnan\nhallitsemiseen\") sekä nuoren Englannin tunnetuimmat tyypit, ja herää\nkuuluisana kuin Byron, tie auki hienoimpiinkin piireihin. Pitkällisen\nsairauden ja ulkomaanmatkan jälkeen hän julkaisi nopeassa tahdissa\nromaanit _Nuori herttua_ (The Young Duke, 1831), _Contarini Fleming_\n(1832) ja _Alroyn ihmeellinen tarina_ (The Wondrous Tale of Alroy,\n1833, suomennettu), joissa kaikissa on keskushenkilönä suuria unelmoiva\nnuori, romanttinen sielu, ja joista ilmenee tekijänsä erikoisrakkaus\nitämaisesti upeaan väriloistoiseen tyyliin: kirjat on tehty\n\"jaspiksesta, porfyyristä ja agaatista\", sanottiin. Hänen jo nuorena\nkypsän iroonisen kykynsä tuotteita ovat tänä aikana syntyneet\nsatiiriset palat _Ixion taivaassa_ (I. in Heaven), _Maanalainen\navioliitto_ (The Infernal Marriage) ja _Popanilla_. Keikari, ja\nkirjailijakuuluisuuteen hän tahtoi liittää poliittisenkin menestyksen.\nTultuaan kaksissa vaaleissa hylätyksi hän läpäisi kolmansissa (1837),\naiheutti parlamentissa neitsytpuheellaan naurua, mutta ei lannistunut,\nvaan sanoi: \"Kun tämän jälkeen nousen puhumaan tässä kokouksessa,\nkuuluu nuppineulankin putoaminen\". Aloitettuaan radikaalina ja\nliberaalina hän päätyi vanhoillisten johtajaksi, oli kolme kertaa\nrahaministerinä (1852, 1858-59 ja 1866-68) ja kaksi kertaa\npääministerinä (1868 ja 1874-80), saavuttaen lyhyesti sanottuna suuren\nvaltiomiehen maineen. Kirjailijauraansa hän jatkoi romaaneilla, joissa\npurki sielustansa sinne kertyneet kokemukset ja mietteet. _Venetsia_ ja\n_Henrietta Temple_ ilmestyivät 1837, ollen alkusuunnan jatkua, mutta\n\"nuoren Englannin\" asiaa ajavat _Coningsby_ (1844), _Sybil_ (1845) ja\n_Tancred_ (1847) ovat komeita, leveitä maalauksia ajankohdan perintö-\nja rahaylimystön elämästä sekä politiikasta. Parempaa kuvaa Reform\nBillin aikakaudesta kuin minkä Disraeli esittää ensinmainitussa, ei ole\nkirjoitettu; Sybil-romaanissa hän osoittaa syvää ymmärtämystä\ntyöläisten, silloisten chartistien, pyrkimyksiä kohtaan, asettaen\nvallankäytön ainoaksi tarkoitusperäksi huolenpidon alammaisten\nyhteiskunnallisesta asemasta; Tancred-romaanissa hän avaa Englannille\nidän omistuksen näköalat. Disraeli perusti näillä teoksillaan\nsuuripiirteisen, ajankohtaisen poliittisen romaanin, jonka ainoaksi\nmutta ratkaisevaksi heikkoudeksi jäi se, että ajankohtaisuus oli niissä\ntaidetta tärkeämpi. 1848 hän julkaisi ansiokkaan valtiomies _Lordi\nBentickin elämäkerran_. Hänen viimeiset teoksensa olivat _Lothar_\n(1870) ja _Endymion_ (1880). 1876 hänet aateloitiin Beaconsfieldin\nkreiviksi. Englannin romantiikassa oli itämaisuudella tärkeä ja\nhuomattava sija. Lordi Beaconsfieldin ura sekä kirjailijana että\nvaltiomiehenä on kuin tämän romantiikan toteutuma, Aladdinin lampun\nhengen aikaansaannos, itämainen tähdenlento Euroopan arkisella\ntaivaalla. Benjamin Disraeli, ensimmäinen Beaconsfieldin kreivi,\npoistui elämästä 1881, suoritettuaan nuoruudenohjelmansa, kunniasta ja\nmaineesta kylläksi saaneena.\n\n\n\nJUUTALAINEN ROTU.\n\n\nMaailma on jo nykyään päässyt selville siitä, että on mahdoton hävittää\njuutalaisia. Heidän tuhoamistaan on yritetty kaikkein suotuisimpain\nenteiden vallitessa ja mitä laajimmassa mittakaavassa, ja kaikkein\ntehokkaimpia keinoja, mitä ihmisillä on käytettävinään, on\nhellittämättä sovellettu tähän tarkoitukseen sangen pitkän kauden\nkuluessa historiallisena aikana. Egyptin faaraot, Assyrian kuninkaat,\nRooman keisarit, Skandinavian ristiretkeilijät, goottilaiset kuninkaat\nja pyhät inkvisiittorit ovat kaikki samalla tavoin omistaneet tarmonsa\ntämän yhteisen päämäärän toteuttamiseksi. Isänmaasta karkoittamista,\nmaanpakoa, vankeutta, takavarikkoa, mitä kekseliäimmin suoritettua\nkidutusta ja mitä laajimmassa mittakaavassa toimeenpantuja\nverilöylyjä, merkillistä tapoja rappeuttavaa ja lakeja halventavaa\njärjestelmää, joka olisi murtanut minkä muun kansan sydämen tahansa, on\nkoetettu, mutta turhaan. Juutalaiset ovat kaiken tämän tuhoamisen\njälkeen luultavasti nykyään lukuisammat kuin he olivat viisaan\nSalomonin hallitessa, heitä on kaikissa maissa, ja, valitettavasti he\nmenestyvät useimmissa. Kaikki tämä todistaa, että ihmisen on turha\nkoettaa kumota sitä horjumatonta luonnonlakia, joka on säätänyt, ettei\nalempi rotu voi koskaan tuhota tai niellä itseänsä ylempää rotua.\n\nYlemmän rodun vaikutus tunnetaan aina. Sellainen ylemmyys ei riipu\nlukumäärästä; muutenhan englantilaiset eivät olisi tuhonneet\nkiinalaisia eivätkä aztekit kukistuneet Cortezin ja goottikourallisen\nvoimalla. Sellainen ylemmyys johtuu rodun henkisestä rakenteesta, jonka\nseuraukset näkyvät sen tarmossa ja yritteliäisyydessä, sen\ntahdonvoimassa ja aivojen hedelmällisyydessä. Koettakaamme tarkata,\nmikä pitäisi olla juutalaisten vaikutus, ja sitten päästä selville\nsiitä, millä tavoin sitä toteutetaan. Juutalainen rotu yhdistää\nnykyaikaiset kansat maailman vanhimpiin aikakausiin, jolloin Luojan ja\nluotujen välit olivat läheisemmät kuin näinä päivinä, jolloin enkelit\nvierailivat maan päällä ja Jumala itsekin puhui ihmisen kanssa.\nJuutalaiset edustavat seemiläistä perusainesta, kaikkea mikä on\nhenkistä luonteessamme. He ovat tradition säilyttäjiä ja uskonnollisen\naineksen tallettajia. He ovat elävänä ja mitä silmäänpistävimpänä\nesimerkkinä nykyaikojen turmiollisen opin, ihmisten luonnollisen\ntasa-arvoisuuden, valheellisuudesta. Tietyn rodun valtiollinen\ntasa-arvoisuus on yhdyskunnallisen järjestelyn alaan kuuluva asia ja\nriippuu kokonaan poliittisista seikoista ja asianhaaroista, mutta\nnykyään muodissa oleva ihmisten luonnollinen tasa-arvoisuus ja\nkansainvälisen veljeyden kaavan omaksuminen on sellainen periaate, että\njos sen mukaan olisi mahdollista toimia, se huonontaisi suuria rotuja\nja tuhoaisi kaiken nerouden maailmasta. Mikä olisi sen vaikutus suureen\nanglosaksilaiseen valtioyhteisöön, jos sen kansalaisten olisi\nluovuttava terveestä pidättyväisyyden periaatteesta ja sekaannuttava\nneekereihinsä ja muihin värillisiin kansoihinsa? Aikaa myöten he\nhuonontuisivat siinä määrin, että luultavasti menettäisivät valtionsa\ntakaisin valloituksen tietä niille alkuasukkaille, jotka he ovat\nkarkoittaneet ja jotka silloin pääsisivät heitä korkeampaan asemaan.\nMutta vaikka luonto ei koskaan lopullisesti sallikaan toteuttaa tätä\nluonnollisen tasa-arvoisuuden oppia, on tämän uskonkappaleen\nsaarnaaminen jo aiheuttanut paljon pahaa ja voi tuottaa sitä paljon\nenemmän. Juutalaisen rodun, se kun on täydellä syyllä ylpeä verestään,\nsynnynnäinen taipumus on ihmisten tasa-arvoisuuden oppia vastaan.\nHeillä on myös muuan toinen luonteenominaisuus, kyky koota omaisuutta.\nVaikka Euroopan lait ovat koettaneet estää heitä hankkimasta\nomaisuutta, he ovat kuitenkin tulleet tunnetuiksi kerääntyneistä\nrikkauksistaan. Täten voidaan huomata, että kaikki juutalaisen rodun\ntaipumukset ovat vanhoillisia. Heissä on perinnäistä vetoa uskontoon,\nvarallisuuteen ja luonnolliseen ylimyksellisyyteen, ja valtiomiesten\nharrastuksiin pitäisi kuulua tämän suuren rodun taipumusten\nrohkaiseminen ja sen tarmon ja luovien kykyjen käyttäminen\nolemassaolevan yhteiskuntajärjestyksen hyväksi.\n\n                                    (Lordi Bentinckin elämä.)\n                                   Suomentanut _Aino Tuomikoski_.\n\n\n\nKRUUNU JA KANSA.\n\n\nJa tähän lopetan nyt teoksen viimeisen sivun, teoksen, joka, vaikka se\nonkin kirjoitettu keveään ja vaatimattomaan muotoon, ehkä pyrkii\nantamaan lukijoittensa pohdittavaksi joitakin luonteeltaan varsin\npäinvastaisia mietteitä. Vuosi sitten ajattelin julkaista muutamia\nkirjoja, joiden tarkoitus oli saada yleisön mielenkiinto kohdistumaan\nvaltiollisten puolueittemme tilaan; niiden alkuperään, historiaan ja\nnykyiseen asemaan. Tänä valtiollisen vilpillisyyden, alhaisten\nintohimojen ja matalien ajatusten aikakautena olisin näyttänyt\nnousevalle polvelle, ettei epätoivolle pitänyt sittenkään antaa sijaa,\nvaan että sen tuli etsiä kansallisen onnen perustekijöitä maansa\nhistorian oikeasta ymmärtämisestä ja sankarillisen nuorison voimasta.\nEsilläoleva teos on toinen askel saman yrityksen toteuttamiseksi. Siinä\nei tarkastella puolueiden tilaa, vaan sen tarkoitus on kohdistaa\nyleisön huomio kansaan, jota puolueet ovat hallinneet kaksi vuosisataa.\nSe ajaa suurempaa asiaa, mutta pohja, johon sen sisällys ja esittämä\nparannuskeino perustuvat, on sama kuin edellisessäkin tapauksessa: vain\nmenneisyys voi selittää nykyisyyden, ja vain nuoriso kykenee luomaan\nparemman tulevaisuuden. Maamme kirjoitettu historia kymmenen viimeksi\nkuluneen hallituskauden ajalta on ollut pelkkää kuvittelua; siinä on\nannettu julkisille toimenpiteille ja tapahtumille luonne ja väri, joka\nei vastaa todellisuutta missään suhteessa. Kaikki ajatukset ja asiat\nesiintyvät tässä mahtavassa näytelmässä asussa ja nimillä, jotka ovat\ntodellisuudessa niiden vastakohtia: harvainvaltaa sanotaan vapaudeksi;\nerityisenä säätynä toimiva papisto on saanut nimen Kansallinen kirkko;\nyksinvalta esiintyy elimen nimenä, jolla ei ole mitään hallittavaa, kun\ntaas rajattoman vallan käyttö on siirtynyt niille, jotka julistavat\nolevansa kansan palvelijoita. Puolueiden itsekkäässä kamppailussa on\nkaksi suurta tekijää pyyhkäisty pois Englannin historiasta, hallitsija\nja kansa; sitä mukaa kuin hallitsijan valta on vähentynyt, kansakin on\nmenettänyt etuoikeutensa; kunnes valtikka on lopulta muuttunut\nvalekuvaksi, ja sen alammaiset vajonneet takaisin maaorjuuteen.\n\nSiitä on nyt lähes neljäkymmentä vuotta, kun minä alhaisen ja itsekkään\nvallankumouksen yleisessä riemussa, vallankumouksen, joka ei\nvapauttanut kruunua eikä kansaa, ensimmäisen kerran julkisesti\nviittasin näihin mielipiteisiini ja ryhdyin selostamaan niitä\nmaanmiesteni ensimmäisille valtiopäiville, joissa minulla ei kuitenkaan\nollut kunniaa koskaan esiintyä. Ne on käsitetty väärin, mikä on aina\ntotuuden kohtalo joksikin ajaksi, ja esittäjänsä takia niitä on paljon\nvääristelty, kuten käy kaikelle, joka ei seuraa valmiita, mutta\npettäviä teitä, joihin on totuttu. Mutta aika, joka pitää huolen\nkaikesta, on saanut myös Englannin hiukan epäilemään, etteivät\nepäjumalat, joita se on niin kauan palvonut, eivätkä oraakkelit, jotka\novat niin kauan pettäneet sitä, olekaan oikeita. Tässä maassa aletaan\nkuiskailla, ettei kuuliaisuus esivaltaa kohtaan olekaan vain\nsanontatapa, eikä uskollisuus vain harhaluulo, ja että kansallinen\nvapaus on jotakin avarampaa ja oleellisempaa kuin se yksinvaltiuden\npyhien oikeuksien häpäisevä käyttö, jota politikoivat luokat\nharjoittavat. Jospa saisimme elää niin kauan, että näkisimme\nEnglannissa jälleen vapaan yksinvaltiuden ja etuoikeutetussa asemassa\nolevan hyvinvoivan kansan -- se on rukoukseni; ja vakaumukseni on, että\nvain nuorisomme voima ja uutteruus kykenevät viemään meidät tähän\nsuureen tulokseen. Me elämme aikakautta, jolloin nuoruus ja\nvälinpitämättömyys eivät voi enää olla sama asia. Meidän täytyy\nvalmistautua tulevaisuuden varalle. Tulevaisuus velvoittaa, kärsivät\nmiljoonat vaatimustensa edustajina; ja kansan nuoret ovat uskottuja,\njotka valvovat jälkeentulevaisten polvien etuja.\n\n                                                  (Sybil).\n                                            Suom. _O. Juurikoski_.\n\n\n\n\nWILLIAM MAKEPEACE THACKERAY.\n\n\nBulwer ja Disraeli -- Dickens ja Thackeray, nämä nimet järjestyvät\nluontevasti kahdeksi kirjallisuuden eri suuntia edustavaksi pariksi. Ei\ntarvitse sanoa, että edellinen kulkee pinnalla, romanttisten keikarien\nsileää tietä yhteiskunnan ylängöllä. Jälkimmäinen työskentelee pinnan\nalla, viimeiseksi mainittu kaikista syvimmällä. Hän ei tempaa mukaansa\ntunteellisen huumorin myrskyllä kuin Dickens, mutta hän riisuu\naseettomaksi hienolla satiirisella äänenpainolla ja lämmittää\ntasaisesti palavalla nuotiohymyllä. -- William Makepeace Thackeray\nsyntyi Calcuttassa 1811 India-yhtiön varakkaan virkamiehen ainoana\npoikana, lähetettiin isän kuoltua 1816 Englantiin tätinsä luo\nkasvatettavaksi, kävi 1822-28 ns. Charterhousen (hänen romaaneissaan\n\"Slaughterhouses\" ja \"Greyfriars\"-) koulua, saaden siitä huonoja\nkokemuksia, kasvoi jättimäiseksi, harteikkaaksi, sinisilmäiseksi,\nurheilua ja nyrkkeilyä (nenä lyötiin kouluaikana lutuun) rakastavaksi\nnuoreksi mieheksi, jolla oli vastustamaton halu kirjoitteluun ja\npilakuvien piirtelyyn. Camhridgessä Thackeray oli vain vuoden päivät\n(1829), vaivaamatta itseään opinnoilla, mutta saavuttaen arvokkaita\nystäviä, joista mainittakoon Alfred Tennyson, ja kehittäen kirjallisia\ntaipumuksiaan. Talven 1830-31 hän oleskeli Weimarissa, perehtyen ja\nihastuen Saksan kirjallisuuteen ja saaden tavata Goethen. (Indiasta\ntultaessa hänet oli St. Helenassa pysähdyttäessä viety näkemään\nNapoleonia.) Harjoitettuaan keveähkösti taideopintoja Parisissa hän\nmeni 1831 lakimiehen oppiin, mutta joutuikin älyniekkojen, mm. ent.\nirlantilaisen jesuiitan F.M. Mahonyn, irlantilaisen William Maginnin\nym. nerojen hauskaan piiriin. Tultuaan 1832 täysikäiseksi Thackeray\nperi niin suuren omaisuuden, että se tuotti hänelle noin 500\npuntaa vuodessa. Ryhtymällä isäpuolensa kanssa kahteenkin\nsanomalehtiyritykseen, kärsimällä tappioita erään indialaisen pankin\nvararikossa, ja pelaamalla ja muuten \"tutkimalla elämää\" Parisissa\nThackeray onnistui kahdessa vuodessa tarkoin hävittämään perintönsä,\nniin että saattoi 1834 rehellisesti sanoa olevansa tyhjä mies. Hän\nrupesi elättämään itseään ja (mentyään 1836 naimisiin) perhettään\naluksi sanomalehtityöllä, kuuluen 1837 _Fraser's Magazinea_ vakinaiseen\navustajistoon. Siinä julkaistut romaanit, mm. _Iso Hoggartyn timantti_\n(The Great Hoggarty Diamond, 1841, suomennettu), eivät kuitenkaan\ntuottaneet hänelle sanottavampaa mainetta, enempää kuin toisetkaan\ntähän aikaan kuuluvat kirjat ja piirrelmäsarjat, huolimatta\nkieltämättömästä arvostaan. Niistä ilmenee vanhan veijariromaanin\nrakenne, tekijänsä satiirinen tarkoitusperä ja kokemukset. Mainetta ja\nmenestystä tuottivat vasta kuuluksi tulleeseen Punch-pilalehteen (1846)\nkirjoitetut _Keikaripaperit_ (Snob Papers), joissa hän hakkasi\npaloiksi, eritteli ja asetti mikroskoopin alle inhimillisen\n\"keikariuden\" kaikki mahdolliset ilmiöt, tehden ne naurunalaisiksi.\nJulkaistuaan lisäksi mm. teräviä pilkkamukaelmia Bulwerista,\nDisraelista ym., Thackeray oli nyt kohonnut Dickensin rinnalle päivän\nkuuluisuudeksi ja valmistunut tuottamaan pääteoksensa. _Turhuuden\nmarkkinat_ (Vanity Fair) ilmestyi vihkoina 1847. Uhmaillen tekijä\nilmoitti sen \"kertomukseksi ilman sankaria\", sanoutuen siten irti\naikansa keksityistä romaanihenkilöistä ja -aineksista, ja pyrkien\nesittämään todellisia ihmisiä ja romanttisoimatonta elämää. Fieldingin\ntavoin, puolueettomassa mutta kyynillisessä hengessä, hän asettaa\nyhteiskunnallisen komediansa maailman suurelle näyttämölle,\nmieleenpainuvasti kertoen Becky Sharpin häikäilemättömän historian.\nRomaani _Pendennis_, joka alkoi ilmestyä 1848, on Fieldingin _Tom\nJonesin_ uudenaikainen vastine, kertoen vilpittömästi nuoren\nPendenniksen elämästä valoineen ja varjoineen. _Henry Esmondin\nhistoria_ (The History of H. E., 1852, suomennettu) on rauhallinen,\nsyvältä sekä ihmisten että aikakauden luonteeseen tunkeutuva\nhistoriallinen romaani, jonka vertaista kuningatar Annan ajan kuvausta\nei liene. Sen kuva ylpeästä ja kauniista Beatrixistä osoittaa\nitsenäisempää ja syvempää naissielun tuntemista ja tulkitsemista kuin\nmihin esim. Scott oli romaaneissaan päässyt. Romaani _Newcomet_ (The\nNewcomes, 1854) kertoo hienolla ihmistuntemuksella eversti Newcomen\nelämän, surumielisesti huipentuen alleviivaamaan tekijänsä\nelämänviisauden ydinlausetta: \"Vanitas vanitatum\" -- \"Turhuuksien\nturhuus\". Romaani _Virginialaiset_ (The Virginians, 1857-59) on\n_Esmondin_ jatkoteos. -- Näiden suurromaanien valmistumisvuosina\nThackeray ehti kirjoittaa paljon muutakin ja Dickensin tavoin tehdä\nlaajoja esitelmämatkoja, mm. Amerikkaan (1855). Sydänhalvaus lopetti\nhänen elämänsä 1863. Thackeray on keskeisimmässä tuotannossaan hieno\nsatiirikko, tyyntynyt elämänfilosofi, suuri ihmistuntija, sivistynyt\ntyyliniekka ja taitava sommittelija. Rauhallisessa laajuudessaan ja\ntasaisessa pätevyydessään hänen romaaninsa kohoavat korkealle. Ne\nvetoavat hienompaan, valikoivampaan yleisöön kuin Dickensin romaanit,\nmutta eivät ehkä sittenkään jätä niin syvää jälkeä.\n\n\n\nHENRY ESMONDIN HISTORIA\n\n\nHenry Esmondin historia on osoittautunut Thackerayn elinvoimaisimmaksi\nromaaniksi. Taustana eloisa ja selvä kuva 1700-luvun alkupuolen\nEnglannista, välähdyksiä Addisonista, Steelestä, Swiftista,\nMarlborough'n herttuasta ym., ja etualalla kirkkaasti veistetty,\nsielullisesti viimeistelty tarina lordi ja lady Castlewoodista, heidän\ntyttärestään Beatrixistä, holhokistaan ja sukulaisestaan Henry\nEsmondista, ja katalasta lordi Mohunista. -- Palattuaan Camhridgestä\nopiskelemasta Esmond toteaa, että Castlewoodien perheonni on kadonnut.\nAlituiseksi vieraaksi on ilmestynyt lordi Mohun, jota lordi C. suosii,\nmutta ei lady C, ja hänen mukanaan peli, juominen ja lopuksi\nmustasukkaisuus. Esmond koettaa välittää ja sovittaa, mutta turhaan.\nVihdoin Esmond vihjaa Mohunin käyttävän hyväkseen Castlewoodin\njuoppoutta voittaakseen häneltä suuria summia ja kehoittaa häntä\npoistumaan talosta. He ovat tällöin ajelemassa, Mohun lyö kiukuissaan\nhevosia, jotka pillastuvat, ja molemmat miehet loukkautuvat pahoin. Nyt\nkerrotaan, mitä sitten tapahtui.\n\nLevättyään muutamia päiviä lordi Mohun tointui vammastaan niin paljon,\nettä kykeni ilmoittamaan aikovansa lähteä seuraavana aamuna, jolloin\nhän myös poistui Castlewoodista, päättäen matkustaa Lontooseen lyhyin\npäivämatkoin ja levätä kaksi yötä tiellä. Hänen isäntänsä kohteli häntä\nharkitun ja juhlallisen kohteliaasti, mikä kokonaan poikkesi mylordin\ntavallisesta, suorasta ja huolettomasta käytöksestä, mutta ei ollut\nmitään syytä olettaa, että nuo kaksi lordia eivät eronneet ystävinä,\nvaikka Harry Esmond huomasi, että herra varakreivi tapasi vieraansa\nvain muiden henkilöiden seurassa ja näytti välttävän jäämistä hänen\nkanssaan kahdenkesken. Eikä hän myöskään saattanut ratsain lordi\nMohunia, kuten hänen oli tapana tehdä useimmille ystävilleen, joita hän\naina oli halukas lausumaan tervetulleiksi ja haluton päästämään\nluotaan; hän vain tyytyi, kun lordi Mohunin hevosten ilmoitettiin\nolevan valmiina ja niiden omistaja ilmaantui matkavalmiina jättääkseen\nkohteliaimmat jäähyväisensä Castlewoodin naisille, seuraamaan lordi\nMohunia alakertaan hänen hevostensa luo, kumartamaan ja toivottamaan\nhänelle onnellista matkaa. \"Tapaan sinut Lontoossa ennenpitkää, Mohun\",\nsanoi mylord hymyillen, \"silloin teemme toistemme kanssa lopulliset\ntilit.\"\n\n\"Älä huoli antaa niiden vaivata itseäsi, Frank\", sanoi toinen iloisesti\nja näytti kättään ojentaessaan hieman hämmästyvän siitä tylystä ja\nylpeästä tavasta, jolla hänen isäntänsä otti vastaan hänen hyvästinsä;\nja niin hän ratsasti palvelijainsa seuraamana pois.\n\nHarry Esmond oli näkemässä tuota lähtöä. Se oli hyvin erilainen kuin\nmylordin tulo, jota varten oli tehty suuria valmistuksia (silloin vanha\ntalo pukeutui parhaaseen asuunsa vieraansa kunniaksi); tänä päivänä\nkaikki olivat surullisia ja hiljaisia, mikä täytti mr Esmondin mielen\nsynkillä enteillä ja alakuloisilla, epämääräisillä huolilla. Lordi\nCastlewood seisoi ovella katsellen vieraansa ja tämän palvelijain\njälkeen, kun nämä kulkivat ulomman portin kaaren alitse. Sinne\npäästyään lordi Mohun vielä kerran kääntyi; herra varakreivi kohotti\nhitaasti majavannahkalakkiaan ja kumarsi. Harryn mielestä hänen\nkasvonsa olivat omituisen lyijynväriset. Hän kirosi ja potkaisi\nkoiriansa, jotka hypellen saapuivat hänen luokseen; sitten hän käveli\nsuihkulähteen luo pihan keskelle ja nojaten pylvääseen katsoi\naltaaseen. Kun Esmond meni omaan huoneeseensa -- se oli entinen\nkappalaisen huone pihan toisella puolella -- ja kääntyi astuessaan\nsisään matalasta ovesta, hän näki lady Castlewoodin katselevan ylhäältä\nsuuresta vastaanottohuoneen ikkunasta verhojen takaa mylordia, kun tämä\ntuijotti suihkulähteeseen. Pihalla tuntui vallitsevan omituinen\nhiljaisuus ja tuo näky pysyi kauan Esmondin muistissa: Ylhäällä kirkas\ntaivas; rakennuksen varastohuoneet ja aurinkokello heittivät varjojaan\nkultaiseen, alhaalla olevaan _memento mori_ kirjoitukseen; kaksi\nkoiraa, musta vinttikoira ja melkein valkoinen lintukoira, toisella\nkuono aurinkoa kohti, toinen nuuskien ruohoa ja kiviä; ja mylord\nnojaten suihkulähteeseen, joka iloisesti lirisi. On kummaa, miten\nkaikki tuo ja suihkulähteen ääni pysyvät muistiin kiteytyneinä\nmiehellä, joka on nähnyt satoja loistavia ja vaarallisiakin näkyjä,\nsäilyttämättä niitä kuitenkaan muistinsa kammioissa.\n\nLady Castlewood -- hän oli nauranut koko aamun ja ollut erittäin\niloinen ja vilkas miehensä ja tämän vieraan seurassa -- juoksi, niin\npian kuin nuo kaksi herraa olivat poistuneet hänen huoneestaan, Harryn\nluo; hänen olemuksensa oli nyt kokonaan muuttunut, ja kasvot ja silmät\nhuolekkaina hän sanoi: \"Seuraa heitä, Harry; olen varma, että jotakin\non hullusti.\" Ja siten Esmond joutui ladyn määräyksestä urkkijaksi,\npoistuen ensin omaan kamariinsa suodakseen itselleen aikaa, ja yrittäen\ntosissaan sepittää kertomusta, joka rauhoittaisi hänen emäntäänsä,\nvaikka ei voinut karkoittaa omaakaan huoltaan siitä, että jotakin\nvakavaa oli odotettavissa noiden kahden herran taholta.\n\nJa nyt istui pieni Castlewoodin perhe useina iltoina pöydän ääressä\nkuten ennenkin, vaikka nimetön ja näkymätön huoli olikin alati ainakin\nkolmen henkilön mielessä. Mylord oli erinomaisen lempeä ja hyvä. Aina,\nkun hän poistui huoneesta, seurasi hänen vaimonsa katse häntä. Lordi\nkohteli vaimoaan jollakin tavoin surunvoittoisen kohteliaasti ja\nlempeästi, mikä oli outoa hänenlaisensa säädyttömän ja useimmiten\nkarkeasti käyttäytyvän henkilön taholta. Hän nimitti vaimoaan tämän\nristimänimellä usein ja hellästi; hän oli kovin hyvä ja hellivä\nlapsille, erittäinkin pojalle, jota hän ei rakastanut, ja vaikka hän ei\ntavallisesti välittänyt kirkosta, hän meni sinne nyt ja täytti kaikki\nvelvollisuudet (kuuntelipa tohtori Tusherin saarnaakin) ihmeellisen\nhartaasti.\n\n\"Hän kävelee huoneessaan koko yön; mikähän häntä vaivaa? Henry, ota\nselville, mitä se on\", sanoi lady Castlewood vähänväliä nuorelle\nholhokilleen. \"Hän on lähettänyt kolme kirjettä Lontooseen\", sanoi hän\ntoisena päivänä.\n\n\"Kirjeet, rouva, olivat lakimiehelle\", vastasi Harry, joka tiesi niistä\nja oli nähnyt osan niiden sisällyksestä. Ne koskivat erästä uutta\nlainaa, jonka mylord on ottanut. Ja kun hän pahoitteli tätä, sanoi\nmylord: \"Hankin vain rahaa maksaakseni vanhan kiinnitysvelan, josta\ntäytyy päästä.\"\n\nSynkkyytensä syyksi lordi itse sanoi sairauden: hän tahtoi tavata\nlääkäriään ja sanoi menevänsä Lontooseen kysyäkseen neuvoa tohtori\nCheyneltä. Sovittiin, että hänen ylhäisyytensä ja Harry Esmond\nmatkustaisivat Lontooseen yhdessä, ja maanantaiaamuna, lokakuun 11\npäivänä vuonna 1700, he lähtivät ratsain. Sunnuntaina oli satanut\nrankasti, joten perhe ei mennyt kirkkoon, ja illalla mylord luki päivän\nsaarnan perheelleen kovin kauniisti ja äänessään omituista suloa ja\nvakavuutta -- pitäen erojaispuheen, ajatteli Harry, juhlallisimman mitä\nhän koskaan oli kuullut. Ja ennenkuin he menivät omiin huoneisiinsa,\nlordi suuteli ja syleili vaimoaan ja lapsiaan hellemmin kuin\ntavallisesti, niin juhlallisesti ja tunteellisesti, että he myöhempinä\naikoina saivat suurta lohtua muistellessaan tuota hetkeä.\n\nHe ratsastivat pois seuraavana aamuna (jätettyään perheelle yhtä hellät\njäähyväiset kuin edellisenäkin iltana), olivat yötä matkalla ja\nsaapuivat Lontooseen illan suussa. Mylord asettui \"Vaskitorveen\",\nCockpitiin, Whitehalliin, jota sotilashenkilöt hänen nuoruudessaan\nolivat käyttäneet ja jossa lordi aina siitä pitäen oli majaillut\nLontoossa ollessaan.\n\nTunti mylordin saapumisen jälkeen (se osoitti, että hänen vierailunsa\noli edeltäpäin sovittu) tuli mylordin asianajaja Gray's Innistä, ja\narvellen, että hänen isäntänsä halusi olla kahdenkesken asianajajan\nkanssa, Esmond aikoi poistua heidän luotaan. Mutta mylord sanoi, että\nhänen asiansa oli lyhyt, ja esitteli mr Esmondin asianajajalle, joka\noli ollut perheen palveluksessa entisen lordin aikana ja joka ilmoitti,\nettä hän määräyksen mukaan oli sinä päivänä itse maksanut rahat mylord\nMohunille tämän asunnossa Bow Streetillä ja että lordi oli ilmaissut\nhämmästystä, koska ei ollut tavallista käyttää lakimiehiä, kuten hän\noli sanonut, sellaisiin toimiin kunnianmiesten kesken, mutta että hän\noli kuitenkin palauttanut mylordin velkakirjan, jonka asianajaja nyt\nluovutti asiakkaansa huostaan.\n\n\"Luulin lordi Mohunin olevan Parisissa?\" huudahti mr Esmond, kovin\nsäikähtyneenä ja hätääntyneenä.\n\n\"Hän on palannut minun kutsustani\", sanoi herra varakreivi. \"Meillä on\nkeskenämme selvitettävänä lopputilejä.\"\n\n\"Taivas suokoon, että ne jo olisi selvitetty, sir\", sanoi Esmond.\n\n\"Oh, täydelleen\", vastasi toinen katsellen tiukasti nuorukaiseen. \"Hän\noli hieman ärtyinen tuon rahan vuoksi, jonka kerroin menettäneeni\nhänelle pelissä. Mutta nyt se on maksettu ja olemme kuitit, joten\ntapaamme taas hyvinä ystävinä.\"\n\n\"Mylord\", huudahti Esmond, \"olen varma, että petätte minua ja että\nteillä ja lordi Mohunilla on riita.\"\n\n\"Riitako -- kaikkea vielä! Syömme yhdessä juuri tänä iltana ja juomme\npullollisen. Jokainen, joka menettää sellaisen summan kuin minä nyt, on\nhuonolla tuulella. Mutta nyt se on maksettu ja vihani on mennyt sen\nmukana.\"\n\n\"Missä syömme illallista, sir?\" kysyi Harry.\n\n\"_Me!_ Muutamat herrat suvaitkoot odottaa, kunnes heidät kutsutaan\",\nsanoi varakreivi naurahtaen. \"Mene Duke Streetille katsomaan mr\nBettertonia. Pidät siitä näytelmästä, sen tiedän. Anna minun seurata\nomia suunnitelmiani, ja aamulla aterioimme yhdessä niin suurella\nruokahalulla kuin voimme. Niinhän näytelmässä sanotaan.\"\n\n\"Jumalan tähden! mylord, en poistu luotanne tänä iltana\", sanoi Harry\nEsmond. \"Luulen tuntevani riitanne aiheen. Vannon teille, ettei se ole\nminkään arvoinen. Samana päivänä, jolloin tuo onnettomuus sattui lordi\nMohunille, keskustelin hänen kanssaan siitä. Olen varma, ettei asia ole\nollut hänen puoleltaan muuta kuin merkityksetöntä ritarillisuutta.\"\n\n\"Tiedät, ettei lordi Mohunin ja vaimoni välillä ole ollut mitään muuta\nkuin merkityksetöntä kohteliaisuutta\", sanoi mylord jylisevällä äänellä\n-- \"tiesit tämän etkä ilmoittanut minulle?\"\n\n\"Tiesin siitä enemmän kuin rakas emäntäni itse, sir, -- tuhat kertaa\nenemmän. Miten saattoikaan hän, joka on viaton kuin lapsi, tietää, mitä\ntuo roisto peitetyillä puheillaan tarkoitti?\"\n\n\"Roisto hän on, sen myönnän, ja olisi riistänyt minulta vaimoni.\"\n\n\"Sir, vaimonne on puhdas kuin enkeli\", huudahti nuori Esmond.\n\n\"Olenko sanallakaan häntä moittinut?\" jylisi mylord. \"Olenko\nmilloinkaan epäillyt hänen puhtauttaan? Se olisi ollut hänen viimeinen\nelinpäivänsä, jona sen olisin tehnyt. Luuletko minun kuvittelevan, että\n_hän_ joutuisi harhateille? Ei, siihen ei hänessä ole tarpeeksi\nintohimoa. Hän ei voi tehdä syntiä eikä antaa anteeksi. Tunnen hänen\nluonteensa. Ja nyt kun olen hänet menettänyt, rakastan häntä tuhat\nkertaa enemmän kuin milloinkaan ennen -- niin, enemmän kuin silloin,\nkun hän oli nuori ja kaunis kuin enkeli -- kun hän hymyili minulle\nvanhan isänsä kodissa ja kun hänellä oli tapana mennä piiloon\nodottamaan minua, kun tulin metsästämästä -- kun painoin pääni hänen\npienelle polvelleen ja itkin kuin lapsi hänen sylissään ja vakuutin\ntekeväni parannuksen, etten enää joisi enkä pelaisi enkä välittäisi\nnaisista, -- enemmän kuin silloin, kun kaikki hoviherrat juoksivat\nhänen perässään, -- kun hän, kautta Yrjänän, näytti lapsensa kanssa\nihanammalta kuin madonna kuningattaren kappelissa. En ole hyvä niinkuin\nhän -- tiedän sen. Kukapa olisi -- taivas tietäköön, kukapa olisi? Hän\nväsyi ja kyllästyi minuun, -- tiedän sen varsin hyvin. En osannut\nkeskustella hänen kanssaan. Te nerokkaat ja kirjalliset miehet voitte\ntehdä sen, mutta minä en voinut -- tunsin, etten voinut. Niinpä sinun\nollessasi vain viisitoistavuotias saatoin kuulla teidän keskustelevan\nrunoudestanne ja kirjoistanne, kunnes jouduin sellaisen raivon valtaan,\nettä olin valmis kuristamaan teidät. Mutta olit aina hyvä poika, Harry,\nja minä rakastin sinua -- tiedät, että rakastin sinua. Ja tunsin, ettei\nvaimoni kuulunut minulle, eivätkä lapsetkaan. Ja sokaisin itseni ja\nrupesin pelaamaan uhkapeliä ja join ja riivaannuin kaikenmoisiin\nkirottuihin hulluuksiin pelkästä epätoivosta ja raivosta. Ja sitten\ntulee tämä Mohun ja vaimoni pitää hänestä -- tiedän, että hän pitää\nhänestä.\"\n\n\"Totisesti, sieluni autuuden kautta, olette väärässä, sir\", huudahti\nEsmond.\n\n\"Hän ottaa vastaan kirjeitä häneltä\", huudahti mylord -- \"katsopas\ntätä, Harry\", ja hän veti esiin paperin, jossa oli ruskea veritahra.\n\"Se putosi lordilta sinä päivänä, jolloin hän ei kuollut. Muuan renki\nlöysi sen maasta ja antoi sen minulle. Tässä on koko sepustus niiden\nkirotulla teatterisoperruksella: 'Jumalainen Gloriana; -- miksi\nkatsotte niin kylmästi orjaanne, joka teitä jumaloi? Ettekö vähääkään\nsääli tuskia, joita olette nähnyt minun kärsivän? Ettekö suvaitse antaa\nmitään vastausta kirjelippuihin, jotka ovat kirjoitetut omalla\nsydänverelläni?' Vaimoni on saanut häneltä useampiakin kirjeitä.\"\n\n\"Mutta hän ei ole vastannut ainoaankaan\", huudahti Esmond.\n\n\"Se ei suinkaan ole Mohunin vika\", sanoi mylord; \"ja minä tahdon kostaa\nhänelle -- niin totta kuin Jumala on taivaassa, teen sen.\"\n\n\"Yhden tai parin kevyen sananko tähden panette alttiiksi vaimonne\nkunnian ja perheonnenne, mylord?\" keskeytti Esmond rukoilevasti.\n\n\"Pyh! Vaimoni kunniasta ei tule kysymystä\", sanoi mylord, \"voimme\nriidellä monenmoisista muista asioista. Jos elän, tulee tuo roisto\nsaamaan rangaistuksensa; jos kuolen, on perheelleni siitä vain\nhelpotusta: maailma on yhtä tuhlaajaa köyhempi ja Frank saa parempia\nopettajia kuin isänsä. Olen tehnyt päätökseni, Harry Esmond, ja\ntapahtukoon mitä tahansa, olen sen puolesta rauhallinen. Jätän vaimoni\nja sinut lasteni holhoojiksi.\"\n\nNähdessään, etteivät mitkään kehoitukset saaneet mylordia tästä\nriidasta luopumaan, Harry Esmond (joka silloin oli luonteeltaan\ntulisempi ja rajumpi kuin nyt, kun huolet, syvät mietteet ja\nharmaat hiukset ovat häntä tyynnyttäneet), ajatteli, että hänen\nvelvollisuutensa oli pysyä hyvän, jalomielisen isäntänsä vierellä, ja\nsanoi: \"Mylord, jos olette päättänyt ryhtyä sotaan, ette saa lähteä\nsiihen yksin. Perheenne velvollisuus on olla päämiehensä tukena, enkä\nantaisi anteeksi itselleni enkä teillekään, ellette pyytäisi siihen\nminua, tai jos olisin poissa luotanne vaaran hetkellä.\"\n\n\"Mutta Harry, poika parkani, sinähän olet kasvatettu papiksi\", sanoi\nmylord tarttuen lempeästi Esmondin käteen, \"ja olisi suuri vahinko, jos\nsekaantuisit tähän juttuun.\"\n\n\"Mylord aikoi itsekin kerran ryhtyä kirkonmieheksi\", vastasi Harry,\n\"eikä isänne papinarvo estänyt häntä taistelemasta keropäitä vastaan\nCastlewoodissa. Teidän vihollisenne ovat minunkin vihollisiani, sir.\nOsaan käytellä miekkaa, kuten olette nähnyt, melko hyvin, enkä luule\npelkääväni, kun se vedetään huotrastaan.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Kas, tuossahan on Jack Westbury! No, Jack! Tervetuloa, vanha veikko!\nTämä on sukulaiseni Harry Esmond.\"\n\n\"Joka kantoi teille maljanne Castlewoodissa, sir\", sanoi Harry\nkumartaen, ja nuo kolme herraa istuutuivat ja alkoivat tyhjentää\nespanjanviinipulloa, joka oli asetettu heitä varten pöydälle.\n\n\"Harry on numero kolme\", sanoi mylord. \"Ei sinun tarvitse hänestä\nvälittää, Jack.\" Ja everstin ilmeistä näkyi aivan kuin hän olisi\nsanonut: \"Eipä hän tosiaankaan näytä sen arvoiselta.\" Ja sitten mylord\nselitti sellaista, mihin sitä ennen oli vain vihjaillut. Riitauduttuaan\nmylord Mohunin kanssa hän oli tälle velkaa tuhatkuusisataa puntaa, jota\nsummaa lordi Mohun sanoi olevansa valmis odottamaan, kunnes herra\nvarakreivi sen maksaisi. Mylord oli hankkinut nuo tuhatkuusisataa\npuntaa ja lähettänyt ne lordi Mohunille sinä aamuna, oli ennen lähtöään\njärjestänyt asiansa, ja oli nyt aivan valmis odottamaan riidan\ntuloksia.\n\nVaunut tilattiin, kun olimme juoneet muutamia pulloja espanjanviiniä,\nja nuo kolme herraa läksivät sopimuksen mukaan Duke Streetin\nteatteriin. Näyteltiin Wycherleyn kirjoittama \"Rakkautta metsässä\".\n\nHarry Esmond on aina sen jälkeen ajatellut jonkinmoisella kauhulla\ntuota näytelmää sekä mrs Bracegirdlea, näyttelijätärtä, joka esiintyi\ntuossa huvinäytelmässä tytön osassa. Hän oli paashin puvussa ja tuli\nseisomaan herrojen eteen, kun nämä istuivat näyttämöllä, katseli\nolkansa yli viekkaasti mustalla silmäparillaan, hymyili mylordille ja\nkysyi, mikä maalaisherroja vaivasi, ja oliko hän saanut pahoja uutisia\nBullockin markkinoilta?\n\nNäytösten välillä herrat menivät näyttämön puolelle ja keskustelivat\nvapaasti. Lordi Mohunin seurueeseen kuului kaksi henkilöä,\nsotilaspukuinen kapteeni Macartney ja siniseen, samettiseen,\nhopeakoristeiseen pukuun puettu herra, päässään vaalea peruukki ja\nkaulassaan upea, venetsialainen pitsiröyhelö -- mylord Warwickin ja\nHollannin kreivi. Mylordilla oli appelsiineja, joita hän söi ja tarjosi\nnäyttelijättärille laskien leikkiä näiden kanssa. Ja kun mylord Mohun\nsanoi jotakin karkeata, kääntyi mrs Bracegirdle häneen päin ja kysyi,\nmitä hänellä oli siellä tekemistä ja olivatko hän ja hänen ystävänsä\ntulleet surmaamaan jotakin henkilöä, kuten he olivat tehneet Will\nMountford-paralle? Mylordin synkkä naama tuli vielä synkemmäksi tästä\nivasta ja sai häijyn, pahanenteisen ilmeen. Ne, jotka sen näkivät,\nmuistivat sen ja puhuivat siitä jälkeenpäin.\n\nNäytelmän päätyttyä nuo kaksi seuruetta yhtyivät, ja mylord Castlewood\nehdotti, että mentäisiin johonkin ravintolaan illalliselle. Lockitin\n\"Vinttikoira\" Charing Crossilla valittiin määräpaikaksi. Kaikki kuusi\nlähtivät kävelemään sinne; nuo kolme lordia kulkivat edeltä, lordi\nMohunin kapteeni, eversti Westbury ja Harry Esmond heidän perässään.\nHeidän kävellessään Westbury kertoi Harry Esmondille hänen vanhasta\nystävästään Dick Steelestä, joka oli ylennyt henkivartioston kornetiksi\nja kirjoittanut kirjan nimeltä \"Kristitty sankari\", mutta saanut\nvaivansa palkkioksi koko henkivartioston naurun, sillä tuo kristitty\nsankari rikkoi yhtämittaa oman kirjansa käskyjä, ja oli jo taistellut\npari kaksintaisteluakin. Ja matalammalla äänellä Westbury kehoitti\nnuorta mr Esmondia olemaan sekaantumatta riitaan. \"Yksi sekundantti\nriittää aivan hyvin\", sanoi eversti, \"ja joko kapteeni tai lordi\nWarwick voisi helposti poistua.\" Mutta Harry väitti vastaan; hän oli\npäättänyt pysyä mukana loppuun asti. Hän oli punonut suunnitelman,\njolla hän luuli voivansa estää herra varakreivin ryhtymästä asiaan.\n\nHe menivät ravintolan anniskelupuolelle ja pyysivät yksityishuonetta,\nviiniä ja kortteja, ja kun tarjoilija oli nämä tuonut, he alkoivat\njuoda ja esittää maljoja, ja näyttivät kovin ystävällisiltä niin kauan\nkuin palvelijat olivat huoneessa.\n\nHarry Esmondin suunnitelma oli sanalla sanoen tämä: hän aikoi ryhtyä\npuheisiin lordi Mohunin kanssa, loukata tätä ja siten päästä riidassa\netusijalle. Niinpä hän tarjoutui pelaamaan, kun kortit otettiin esiin.\n\"Pyh!\" sanoi lordi Mohun (joka joko tahtoi pelastaa Harryn tai katsoi\nparhaaksi olla koettelematta tämän erikoista miekkailutemppua, _botte\nde Jeswite'ea_), -- \"nuorten yliopistoherrain ei pitäisi pelata näistä\npanoksista. Olette liian nuori.\"\n\n\"Kuka uskaltaa sanoa, että olen liian nuori?\" puhkesi Harry puhumaan.\n\"Pelkääkö teidän ylhäisyytenne?\"\n\n\"Minäkö pelkäisin!\" huudahti Mohun.\n\nMutta hyvä varakreivi näki tarkoituksen. \"Pelaan kanssasi kymmenestä\nmoidoresta, Mohun\", hän sanoi. -- \"Sinä tyhmä poika, emme me pelaa\ntäällä pikkupenneistä, kuten te Cambridgessa\". Ja Harry jolla ei ollut\nniin suurta summaa taskussaan (sillä hänen puolivuotisrahansa oli aina\ntyyten kulutettu ennenkuin hän sai uuden), peräytyi vihaisena siitä,\nettei hänellä ollut tarpeeksi rahaa.\n\n\"Lyön nuoren herran panokseksi kruunun\", sanoi lordi Mohunin kapteeni.\n\n\"Luulin, että kruunut ovat armeijan herroilla harvinaisia\", vastasi\nHarry.\n\n\"Onko niitä yliopistossa?\" kysyi kapteeni.\n\n\"Siellä annetaan narreja selkään\", kiihtyi Harry, \"ruoskitaan\nkerskailijoita ja heitetään penikat järveen.\"\n\n\"Silloinpa, totisesti, on muutama pelastunut hukkumasta\", sanoi\nkapteeni, joka oli irlantilainen, ja kaikki herrat rupesivat nauramaan,\närsyttäen siten Harry-paran vielä vihaisemmaksi.\n\nHetken kuluttua mylord Mohun sammutti kynttilän -- juuri silloin, kun\ntarjoilijat toivat uusia pulloja ja laseja -- jolloin herra varakreivi\nsanoi: \"Piru sinut periköön, Mohun, miten kirotun kömpelö oletkaan!\nSytytä kynttilä, tarjoilija.\"\n\n\"Kirotun kömpelö on kirotun kömpelö sana, mylord\", kiivastui toinen.\n\"Kaupunkilaisherrat eivät käytä sellaisia sanoja --, tai pyytävät\nanteeksi, jos tekevät sen.\"\n\n\"Minä olenkin maalaisherra\", sanoi herra varakreivi.\n\n\"Näen sen käyttäytymisestänne\", sanoi lordi Mohun. \"Kukaan ei saa sanoa\nminua kirotun kömpelöksi.\"\n\n\"Heitän nuo sanat vasten silmiänne, mylord\", sanoi toinen; \"lähetänkö\nkortitkin samaa tietä?\"\n\n\"Herrat, herrat! Palvelijain nähdenkö?\" huudahtivat eversti Westbury ja\nmylord Warwick yhteen ääneen. Tarjoilijat poistuivat kiireesti\nhuoneesta. He kertoivat alhaalla yläkerrassa syttyneestä riidasta.\n\n\"On jo sanottu tarpeeksi\", sanoi eversti Westbury. \"Tapaavatko teidän\nylhäisyytenne toisensa huomenaamuna?\"\n\n\"Peruuttaako mylord Castlewood sanansa?\" kysyi Warwickin kreivi.\n\n\"Mylord Castlewood tekee mieluummin vaikka mitä kuin sen\", sanoi\neversti Westbury.\n\n\"Silloin emme voi asialle mitään. Huomatkaa, herrat, on käytetty\nloukkaavaa puhetapaa -- hyvitystä on pyydetty ja se on evätty.\"\n\n\"Ja se on evätty\", sanoi mylord Castlewood pannen hatun päähänsä.\n\"Missä kohtaamme ja milloin?\"\n\n\"Koska mylord kieltäytyy hyvittämästä, jota suuresti pahoittelen, on\ntämä hetki kaikista sopivin\", sanoi mylord Mohun. \"Ottakaamme\nkantotuolit ja lähtekäämme Leicester Fieldiin.\"\n\n\"Onko teidän ylhäisyydellänne ja minulla kunnia vaihtaa pistoa?\" kysyi\neversti Westbury syvään kumartaen Warwickin ja Hollannin lordilta.\n\n\"On kunniaksi minulle\", sanoi lordi, tehden komean kumarruksen, \"saada\notella herran kanssa, joka on ollut Monsin ja Namurin taisteluissa.\"\n\n\"Suvaitseeko pastori, että annan teille pienen opetuksen?\" kysyi\nkapteeni.\n\n\"Ei, ei herrat! Kaksi kummallakin puolella riittää varsin hyvin\", sanoi\nHarryn isäntä. \"Säästäkää poikaa, kapteeni Macartney\", ja hän puristi\nHarryn kättä -- viimeistä edellisen kerran elämässään.\n\nRavintolan anniskelupuolella kaikki herrat pysähtyivät ja herra\nvarakreivi sanoi nauraen tarjoilijattarelle, että kortit panevat\nihmiset ikävästi riitelemään, mutta että erimielisyys nyt oli haihtunut\nja että seurue yhdessä lähti lordi Mohunin taloon Bow Streetille\njuomaan pullon lisää ennen maatamenoa.\n\nSitten tilattiin puoli tusinaa kantotuoleja, ja nuo kuusi herraa\nastuivat niihin antaen kantajille salaisen määräyksen mennä Leicester\nFieldiin, jossa herrat laskettiin maahan Standard-ravintolaa\nvastapäätä. Oli keskiyö, kaupunki oli jo käynyt levolle, ja vain\nmuutamien talojen ikkunoista näkyi valoja, mutta yö oli riittävän\nvaloisa siihen onnettomaan tarkoitukseen, jota varten riitaveikot\ntulivat, ja niin menivät kaikki kuusi tuolle kohtalokkaalle aukiolle;\nkantomiehet seisoivat aidan takana ja vartioivat porttia, ettei kukaan\nsaanut häiritä.\n\nMitä siellä tapahtui, on tullut kaiken kansan tietoon ja julkaistu\nvaroitukseksi muille aikakirjoissakin. Oltuaan ottelussa vain muutamia\nminuutteja -- niin Harry Esmond luuli, mutta koska hän kamppaili oman\nvastustajansa kanssa, joka hyökkäsi tiukasti, voi olla, ettei hänellä\nollut selvää käsitystä ajasta -- ilmaisi ulompana olevien kantajien\nhuuto -- he polttivat piippuaan ja nojasivat aitaan katsellessaan\nottelua -- että onnettomuus oli tapahtunut. Tämä sai Esmondin\npudottamaan miekkansa ja katsahtamaan ympärilleen, jolloin hänen\nvihollisensa haavoitti häntä oikeaan käteen. Mutta Esmond ei välittänyt\nhaavastaan, vaan juoksi sinne, missä näki rakkaan isäntänsä makaavan\nmaassa.\n\nMylord Mohun oli hänen luonaan.\n\n\"Oletko pahasti loukkaantunut, Frank?\" hän kysyi ontolla äänellä.\n\n\"Luulen olevani kuoleman oma\", vastasi mylord.\n\n\"Ei, ei, ei niin\", sanoi toinen; \"ja kutsun Jumalan todistajaksi Frank\nEsmond, että olisin pyytänyt sinulta anteeksi, jos vain olisit antanut\nminulle siihen tilaisuuden. Ensi -- ensi aiheena meidän riitaamme ei\nollut kukaan muu, sen vannon, kuin minä ja -- ja se, että mylady --\"\n\n\"Vaiti!\" sanoi varakreivi parka, kohottautuen käsivartensa varaan ja\npuhuen heikosti. \"Riita aiheutui korteista -- noista kirotuista\nkorteista. Harry, poikani, oletko sinäkin haavoittunut? Jumala sinua\nauttakoon! Rakastin sinua, Harry, ja sinun on suojattava pikku\nFrankiani -- ja -- ja vie tämä pieni sydän vaimolleni.\"\n\nJa sitten rakas lordini tunnusteli pientä kultaista medaljonkia, joka\nhänellä oli rinnallaan, ja niin tehdessään hän kaatui maahan\ntajuttomana.\n\nTästä säikähdyimme kaikki luullen hänen kuolleen, mutta Esmond ja\neversti Westbury käskivät kantajien tulla kentälle, ja niin vietiin\nmylord Long Acreen erään mr Aimesin, haavurin luo, joka piti kylpylää,\nja siellä herätettiin talon väki ja riidan uhri kannettiin sisään.\n\nHerra varakreivi asetettiin vuoteelle ja haavuri, joka näytti sekä\nystävälliseltä että taitavalta, tarkasti hänen haavansa. Hoidettuaan\nmylordia hän sitoi Harry Esmondin käden (poika oli verenhukasta\npyörtynyt ja oli voinut olla jonkin aikaa tiedotonna). Tultuaan\ntajuihinsa hän kysyi kiihkeästi, miten hänen rakas isäntänsä voi.\nSilloin haavuri vei hänet huoneeseen, jossa lordi Castlewood makasi;\ntämä oli jo lähettänyt hakemaan pappia, ja halusi kiihkeästi, niin\nsanottiin, puhutella sukulaistaan. Lordi makasi vuoteella kalpeana ja\nkuolevan näköisenä, ja hänen silmissään oli tuo kiinteä, entehikäs\nkatse, joka on kuoleman ennustaja. Hän viittasi heikosti kaikkia muita\npoistumaan ja huudahti: \"Harry Esmond yksin\", jolloin hänen kätensä\nvoimattomana vaipui peitteelle; Harry tuli, kumartui ja suuteli sitä.\n\n\"Sinähän olet vähää vailla pappi, Harry\", sanoi varakreivi\nkatkonaisesti, hymyillen heikosti ja tarttuen nuorukaisen käteen.\n\"Ovatko kaikki menneet? Suo minun tehdä sinulle kuolintunnustukseni.\"\nJa oli kuin pyhä kuolema olisi ollut vuoteen jalkopäässä hänen\nsanojensa peloittavana todistajana, kun kuolevan sieluparka hengähti\nilmi viimeiset toivomuksensa perheeseensä nähden, kun hän ilmoitti\nnöyrästi katuvansa virheitään ja osoitti kristillistä rakkauttaan\nmaailmaa kohtaan, jonka oli jättämäisillään. Muutamat hänen kertomansa\nasiat koskivat Harry Esmondia ja hämmästyttivät häntä. Herra\nvarakreivillä, joka heikontui ihan silmissä, olivat nämä ihmeelliset\ntunnustukset vielä kesken, kun se kirkonmies, mr Atterbury, jota hän\noli lähettänyt hakemaan, saapui paikalle.\n\nTunnin kuluttua -- ehkä enemmänkin -- tuli mr Atterbury huoneesta\nkatsoen hyvin tutkivasti Esmondiin ja pitäen kädessään jotakin paperia.\n\n\"Hän on Jumalan pelättävän tuomion partaalla\", kuiskasi pappi. \"Hän on\nkeventänyt sydämensä minulle. Hän antaa anteeksi ja uskoo ja tekee\nparannuksen. Tuleeko se julkiseksi? Käskemmekö todistajat sitä\nallekirjoittamaan?\"\n\n\"Jumala tietää\", nyyhkytti nuorukainen; \"rakas lordini on tehnyt\nminulle pelkkää hyvää koko elämänsä ajan.\"\n\nPappi pisti paperin Esmondin käteen. Tämä katsoi siihen. Se sumeni\nhänen silmissään.\n\n\"Se on rippitunnustus\", hän sanoi.\n\n\"Kuten haluatte\", vastasi mr Atterbury.\n\nHuoneessa oli tuli, jonka ääressä kuivattiin vaatteita kylpyhuoneita\nvarten, ja nurkassa oli kasa rakkaan lordini veren värjäämiä pukineita.\nEsmond meni tulen ääreen ja heitti siihen tuon paperin. Huoneessa oli\niso, Hollannin lasitetuista tiilistä tehty takka. Miten hyvin\nmuistammekaan tuollaisina kauhunhetkinä näkemämme pikkuseikat! --\nkirjapahasen, jota olemme lukeneet suuressa surussa -- viimeisen\nruokalajin, jonka olemme syöneet ennen kaksintaistelua tai jotakin\ntärkeää kohtausta tai eroa. Uunin lasitetussa pinnassa oli karkea\nkuva, joka esitti Jaakobia karvaisin käsin kavaltamassa Esaun\nesikois-oikeutta. Palava paperi valaisi kuvaa.\n\n\"Se on rippitunnustus, mr Atterbury\", virkkoi nuorukainen. Hän nojasi\npäätään uunin reunaa vastaan; kyyneltulva täytti hänen silmänsä. Nyt\nvuotivat ensimmäiset kyyneleet sen jälkeen kun hän oli saapunut\nlordinsa ääreen pelästyneenä tämän haavoittumisesta sekä vielä enemmän\nsiitä, mitä kuoleva lordiparka oli hänelle kertonut, sen ajatuksen\nmasentamana, että hän tuli olemaan tämän kaksinkertaisen\nonnettomuudensanoman saattajana niille, joita enimmän rakasti.\n\n\"Menkäämme hänen luokseen\", sanoi mr Esmond. Ja he menivät viereiseen\nhuoneeseen, johon tällä välin päivä oli alkanut pilkottaa; se näytti\nlordi-parkani kalpeat kasvot ja kiihkeän hartaasti anovat silmät,\njoissa oli lähenevän lopun peloittavan entehikäs katse. Haavuri oli\nhänen luonaan. Varakreivi käänsi sammuvat silmänsä Esmondia kohti.\nTämän oli vaikea hengittää, kun hän kuuli isäntänsä kurkun\nkorahtelevan.\n\n\"Herra varakreivi\", sanoi mr Atterbury, \"mr Esmond ei halua todistajia\nja on polttanut tuon paperin.\"\n\n\"Rakas isäntäni!\" sanoi Esmond polvistuen, tarttuen lordin käteen ja\nsuudellen sitä.\n\nMylord nousi ja kietoi käsivartensa Esmondin ympärille. \"Jumala siu --\nsiunatkoon --\", hän sai vaivoin sanotuksi. Veri syöksyi hänen suustaan\nja tulvi nuorukaisen päälle. Rakasta lordiani ei enää ollut. Hän oli\nmennyt, siunaus huulillaan, rakkaus, katumus ja hyvyys miehekkäässä\nsydämessään.\n\n\"_Benedicti benedicentes_\", sanoi mr Atterbury; ja polvistuen vuoteen\nääreen nuorukainen huokaisi \"amen\".\n\n\"Kuka vie varakreivittärelle tämän sanoman?\" oli mr Esmondin seuraava\najatus, ja hän pyysi mr Atterburyä tekemään sen. Hän ei itse voinut\nsaattaa emännälleen noin hirveätä sanomaa. Kun mr Atterbury\nystävällisesti myöntyi, Esmond kirjoitti kiireisen kirjelipun mylordin\npalvelijalle, pyytäen tätä hankkimaan hevoset mr Atterburylle ja\nlähtemään hänen kanssaan sekä toimittamaan Esmondin oman matkalaukun\nGatehouse-vankilaan, jonne hän päätti mennä antautumaan vangiksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuuren salaisuuden oli Esmondille kertonut hänen onneton, kaatunut\nsukulaisensa maatessaan kuolinvuoteellaan. Mutta jos hän paljastaisi\nsen, niinkuin hän oikein ja kunniallisesti voisi tehdä, toisi paljastus\nvain yhä suuremman surun niille, joita hän maailmassa rakasti eniten ja\njoilla oli tarpeeksi surua ennestäänkin. Saattaisiko hän häpeätä ja\nahdinkoa niille, joihin oli kiintynyt niin monenmoisin hellin rakkauden\nja kiitollisuuden sitein? Häpäisisikö hän isänsä leskeä? Solvaisiko ja\ntahraisiko hän isänsä ja sukulaisensa kunniaa? Ja minkä vuoksi? Pelkän\narvonimen vuoksi, jota olisi käytettävä viattoman pojan kustannuksella,\npojan, joka oli hänen rakkaan hyväntekijättärensä poika. Hän oli\nratkaissut tämän asian omassatunnossaan sillä välin kun poloinen lordi\nripitti itsensä papille. Toisella puolella olivat kunnianhimo, kiusaus\nja oikeuskin; mutta rakkaus, kiitollisuus ja uskollisuus pitivät\npuoliaan toisella. Ja kun taistelu oli päättynyt Harryn tunnossa, hänet\nvaltasi oikeamielisen onnen tunne, ja kiitollisuuden kyyneleet\nsilmissään hän kiitti Jumalaa siitä päätöksestä, minkä oli kyennyt\ntekemään.\n\nKolmantena päivänä Esmondin tulon jälkeen Gatehouse-vankilaan, hänen\nharkitessaan noita ajatuksia ja päätöksiä, joista juuri on puhuttu ja\njotka sekä masensivat että lohduttivat häntä, vartija tuli\nilmoittamaan, että eräs vieras kysyi häntä; ja vaikka Esmond ei voinut\nnähdä vieraan kasvoja, joita verhosi musta huntu, ja vaikka tämän\nvartalo samoin oli kaikkein synkimmässä surupuvussa, hän tiesi\nkuitenkin heti, että hänen vieraansa oli hänen rakastettu emäntänsä.\n\nEsmond nousi vuoteeltaan, missä hän lepäsi, koska oli kovin heikko, ja\nastui vierastaan vastaan peräytyvän vartijan sulkiessa oven heidän\ntakanaan tuossa surujen tyyssijassa. Sitten hän ojensi vasemman kätensä\n(sillä hänen oikea kätensä oli haavoittunut ja siteissä), ja olisi\nsulkenut siihen emäntänsä lempeän käden, joka oli tehnyt hänelle niin\nmonta hyvää työtä. Mutta lady Castlewood peräytyi, työnsi kasvoiltaan\nhuntunsa ja nojasi suurta raudoitettua ovea vastaan, jonka\nvanginvartija oli juuri sulkenut heidän takanaan. Ladyn kasvot olivat\nkalmankalpeat, ja hänen silmänsä, jotka tavallisesti olivat niin\nsuloiset ja lempeät, katsoivat nyt nuorukaiseen niin synkän surullisina\nja vihaisina, että tämä, joka oli tottumaton saamaan osakseen tylyä\nkohtelua tältä henkilöltä, käänsi pois katseensa.\n\n\"Tämäkö, mr Esmond\", hän virkkoi, \"on paikka, jossa teidät tapaan, ja\ntähän olette siis minut saattanut!\"\n\n\"Olette tullut lohduttamaan minua onnettomuudessani, rouva\", sanoi\nnuorukainen (vaikka hän tuskin tiesi, miten puhuttelisi ladyä, sillä\nniin ylivoimaisiksi kävivät hänen tunteensa).\n\nLady lähestyi hiukan, mutta seisoi yhä vaiteliaana ja vavisten\nkatsellen nuorukaista, pienet, valkoiset kädet yhteen puserrettuina,\nvavahtelevin huulin, silmät ilmeettöminä.\n\n\"Ette ole tullut nuhtelemaan minua\", jatkoi nuorukainen oltuaan hetken\nvaiti. \"Suruni on riittävän suuri muutenkin.\"\n\n\"Pois kätenne, -- älkää koskeko sillä minuun! Katsokaa, se on verinen!\"\nhuudahti lady.\n\n\"Parasta olisi, että se olisi vuotanut kaikki\", virkkoi Esmond, \"koska\nolette minulle noin tyly.\"\n\n\"Missä on mieheni?\" keskeytti lady. \"Anna minulle takaisin mieheni,\nHenry! Miksi katselit tyynenä hänen murhaansa? Miksi pääsi petturi,\njoka sen teki, pakenemaan? Sinä, perheemme esitaistelija, joka\ntarjouduit kuolemaan puolestamme -- sinä, jota hän rakasti ja johon hän\nluotti ja jonka huostaan minä hänet uskoin -- sinä, joka vannoit\nrakkautta ja kiitollisuutta ja johon minä luotin -- niin, luotin --\nmiksi olet sinä täällä ja miksi on jalo Francikseni mennyt?\"\n\n                                   Suomentanut _Marita Räsänen_.\n\n\n\n\nCHARLES DICKENS.\n\n\nBen Jonsonin satiirisesti nähdyt ominaisuushenkilöt, Steelen ja\nAddisonin kerhotyypit, Fieldingin pastori Adams, Goldsmithin pastori\nPrimrose, Smollettin merikarhut -- kaikki nämä tyypit olivat jääneet\npiiloon romantiikan tumman sankarin taa. Vain Jane Austenin, John\nGaltin ym. realistisissa kuvauksissa tapaamme henkilöltä, jotka\nasettuvat samaan valaistukseen kuin ne. Mutta 1700-luvun suuren\nhumoristisen romaanin traditiot eivät voineet kuolla, ne vain odottivat\nherättäjäänsä. Tämä herättäjä ja uudistaja omaan yksilölliseen\ntyyliinsä oli Charles Dickens, vielä ihmeellisempi tähdenlento kuin\nDisraeli, koko sivistyneen maailman valloittaja, juutalaisen lordin\nvalloittaessa vain Englannin. -- Charles Dickens syntyi 1812\nLandportissa, Portsmouthin lähellä, laivaston palkkauskonttorin\nvirkamiehen poikana, toisena kahdeksasta sisaruksesta. Hänen ollessaan\nnelivuotias perhe muutti Chattamiin, ja sieltä 1823 Lontooseen.\nAlkuopetuksen Dickens sai äidiltään. Kivulloisena lapsena hän joutui\netsimään huvitusta kirjoista, päätyen sattumalta jo Chattamissa\nasuessaan Fieldingin, Smollettin ym. pariin, ja täyttäen\nmielikuvituksensa heidän tyypeillään. Lontoossa perhe joutui isän\nmukana velkavankilaan, Charlesin kuitenkin asuessa enimmäkseen muualla\nja elättäessä itseään kenkämustetehtaassa liimaamalla nimilappuja\npulloihin. Häntä ei suinkaan kohdeltu huonosti, mutta siitä huolimatta\nhän muisteli tätä aikaa katkeruudella. Päästyään vankilasta (1824) John\nDickens toimitti Charlesin kouluun, jossa tämä nyt opiskeli pari\nvuotta. Chattamissa hän oli käynyt pikkukoulua pari vuotta, ja näihin\nnoin neljään vuoteen hänen koulunkäyntinsä rajoittuikin. Neljäntoista\nvanhana hän tuli oppilaaksi asianajajan konttoriin, kehittyi näinä\naikoina voimakkaaksi nuorukaiseksi, ja rupesi lahjakkuutensa tunnossa\ntarmokkaasti sivistämään itseään perinpohjaisella lukemisella. Tämän\nohessa hän tarkoin tutustui Lontoon yhteisen kansan elämään, sen\nteatteriin ja sirkukseen, farssiin ja muuhun kansanomaiseen\nhuvitteluun, painaen mieleensä suuren joukon erilaisten ihmisten\nkuvia. Opeteltuaan taitavaksi pikakirjoittajaksi hän pääsi 1828\nsanomalehtireportteriksi, työskennellen tällaisena 1836:teen asti.\nReportterina hän joutui matkustelemaan koko Englannin ristiin rastiin,\nperehtyen siten erikoisesti postivaunujen aikakauteen ja ihmisiin.\nKirjailijauransa Dickens aloitti pienillä lontoolaisia kuvailevilla\npiirrelmillä _Monthly Magazinessa_ 1833; ne ilmestyivät kirjana 1836\nnimellä _Bozin piirrelmiä_ (Sketches by Boz; viimemainittu oli hänen\npikkuveljensä lempinimi). Samana vuonna alkoi vihoittain ilmestyä\n_Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit_ (The Posthumous Papers of\nPickwick Club, suomennettu), jotka neljännestä vihosta alkaen\nsaavuttivat niin suuren menestyksen, että Dickensin asema kirjailijana\noli luotu sekä maineen että talouden puolesta. Tämän teoksen\nmaailmankuulu keskushenkilö on synteesi niistä mielikuvista, joita\nDickens oli jo lapsena saanut tutustuttuaan Don Quixoteen, Steelen\nhauskaan kerhoajatukseen, Addisonin Sir Roger de Coverleyhin, alussa\nmainittuihin kunnianarvoisiin pastoreihin, William Comben (1741-1823)\nhassunkuriseen tri Syntaxiin (_Tri Syntaxin kolme matkaa_ -- The Three\nTours of Dr. S., 1812-21) ym., uudistettuna kirjailijan oman ajan\ntyypiksi, joka on nähty postivaunujen aikakauden pittoreskia taustaa\nvastaan. Ja nyt alkaa runsaudessaan verraton romaanituotanto, joka\nedellyttää jättimäisiä sekä mielikuvituksen että ajatuksen,\ntunne-elämän ja käytännöllisen suorituksen voimia: _Oliver Twist_\n(1837-39, suomennettu), _Nicholas Nickleby_ (1838-39), _Mestari\nHumphreyn kello_ (Master H:s Clock, 1840), _Vanhojen tavarain kauppa_\n(The Old Curiosity Shop, 1841), _Barnaby Rudge_ (1841). Seuraavan\nvuoden alussa Dickens matkusti Amerikkaan, jossa hänen (luvattomasti\npainetut) teoksensa myös olivat herättäneet suurta ihastusta ja jossa\nhän koetti edistää kansainvälistä kirjailijain omistusoikeuden asiaa.\n26-vuotias, soreamuotoinen ja -kasvuinen, tummakiharainen, iloinen ja\nälykäs kirjailija, joka lisäksi oli verraton pöytäpuheiden pitäjä,\nsaavutti vierailullaan myrskyisen menestyksen. Innostus kuitenkin\njäähtyi Dickensin julkaistua _Merkintöjä Amerikasta_ (American Notes,\n1842) ja romaanin _Martin Chuzzlewit_ (1843-44), joissa hän\nmyrkyllisesti ivaili amerikkalaisten sivistymättömyyttä ja\naineellisuutta. 1843 ilmestyi hänen ensimmäinen joulukirjansa,\n_Joululaulu_ (A Christmas Carol, suomennettu), saavuttaen suunnattoman\nmenestyksen. Sitä seurasi kaikkiaan neljä samanlaista. Romaanituotanto\njatkui hidastumatta: _Dombey ja poika_ (suomennettu) ilmestyi 1848,\n_David Copperfield_, (suomennettu) 1849-50, _Synkkä talo_ (The Bleak\nHouse) 1852-53, _Kovia aikoja_ (Hard Times) 1854. _Pikku Dorrit_\n(Little Dorrit) 1856-57, _Kaksi kaupunkia_ (A Tale of Two Cities,\nsuomennettu) 1859, _Suuria odotuksia_ (Great Expectations) 1860-61,\n_Yhteinen ystävämme_ (Our Mutual Friend) 1864-65, ja _Edwin Droodin\nmysterio_ (The Mystery of Edwin Dr.) 1870. Tänä aikana Dickens lisäksi\nehti julkaista kahtakin viikkolehteä, tehdä uuden matkan Amerikkaan\n(1867-68), jossa vanhat vihat oli unohdettu, ja matkustella laajalti\nomassa maassa esittämässä teoksiaan. Ylenmääräinen henkisten voimain\nponnistelu tuhosikin hänen terveytensä: hän kuoli 1870 aivohalvaukseen.\n-- Dickensin tuotannosta jäävät mieleen ennenkaikkea hänen henkilönsä,\nnuo verrattoman elävästi nähdyt ja kiihkeällä myötä- tai\nvastenmielisyydellä kuvatut, maalaukselliset hahmot, jotka eivät aina\nole todellisuuden ihmisiä, vaan usein ihmisiksi naamioituja\nominaisuuksia. Armeijanansa nämä \"tyypit\" ja niiden liikkeellepanijana\nharvinainen yhteiskunnallisen säälin, inhimillisen myötätunnon,\naurinkoisen huumorin voima, Dickens ravisti miljoonat lukijansa\nhereille, näkemään oman sydämensä tilan, inhimillistymään, herkistymään\nyhteisen kohtalon kantajiksi ja kohentajiksi. Hänen useimmat romaaninsa\novat juoneltaan ja sommittelultaan puutteellisia, mutta niiden\nharvinainen teho ei laimennu siitä; lukemattomat yksityiskohdat lisäksi\ntodistavat hänen taiteellisesta mestaruudestaan. On vaikea sanoa, mikä\nryhmä hänen rikkaasta seurueestaan on mieleenpainuvin; suloisimmat,\nkauneimmat, liikuttavimmat, ovat kuitenkin hänen nuoret neitonsa, ne\nylimaalliset olennot, joissa hän on ikuistanut vaimonsa 15-vuotiaana\nkuolleen sisaren Mary Hogarthin. Lapsikuvillaan Dickens on valloittanut\nkirjallisuudelle uuden alan. Hän oli ja on ihmiskunnan siunaus ja ilo.\n\nEnemmän kuin ehkä millään muulla teoksellaan Dickens kosketti sydämiin\nensimmäisellä joulukirjallaan, _Joululaululla_ (suomennettu nimellä\n_Jouluaatto_), jonka luettuamme tunnemme sekä heränneemme että\nrikastuneemme. Siitä pulppuaa kirjailijan lämmin ihmisrakkaus\nja huumori, se on oiva näyte hänen \"tyyppitaiteestaan\" ja\nmielikuvituksensa voimasta -- siitä opimme tuntemaan Dickensin hänen\nparhailta puoliltaan. Seuratkaamme siis \"edellisen, tämän ja tulevan\njoulun henkiä\", nähdäksemme, mitä he näyttivät Scroogelle, tuolle\nahnaalle ja tylylle saiturille, jonka sydämestä oli kuollut ilo,\nihmisrakkaus ja joulun pyhä tunnelma.\n\n\n\nJOULULAULU.\n\n(A Christmas Carol.)\n\n\n_Ensimmäinen henki_.\n\nNäin puhuessaan he olivat astuneet seinän läpi ja seisoivat avoimella\nmaantiellä, jonka molemmin puolin oli peltoja. Kaupunki oli kokonaan\nhävinnyt. Ei jälkeäkään siitä ollut näkyvissä. Pimeys ja sumu olivat\nkadonneet sen mukana, sillä oli kirkas, kylmä talvipäivä ja lumi peitti\nmaan.\n\n\"Laupias taivas!\" huudahti Scrooge ja löi kätensä yhteen katsoessaan\nympärilleen. \"Minä olen syntynyt tällä paikalla. Olen ollut täällä\nlapsena!\"\n\nHenki katseli häntä hellästi. Vaikka sen lempeä kosketus oli ollut\nkevyt ja silmänräpäyksellinen, tuntui se vieläkin vanhan miehen\njäsenissä. Hänestä tuntui kuin ilmassa olisi leijaillut tuhansia\ntuoksuja, joihin jokaiseen liittyi kauan sitten unohtuneita ajatuksia,\ntoiveita, riemuja ja huolia!\n\n\"Sinun huulesi vapisevat\", sanoi henki. \"Ja mikä on tuossa poskellasi?\"\n\nScrooge mutisi tarpeettomasti rykäisten, että se oli näppylä, ja pyysi\nhenkeä viemään hänet minne vain halusi.\n\n\"Muistatko vielä tien?\" kysyi henki.\n\n\"Muistanko!\" huudahti Scrooge innokkaasti. \"Minä voisin kulkea sitä\nsilmät kiinni!\"\n\n\"Omituista, että olet voinut unohtaa sen niin moneksi vuodeksi\",\nhuomautti henki. \"Menkäämme eteenpäin.\"\n\nHe kulkivat pitkin tietä. Scrooge tunsi jokaisen veräjän, pylvään ja\npuun, ja pian näkyi pieni kauppala siltoineen ja kirkkoineen mutkaisen\njoen varrella vähän matkan päässä. Heitä vastaan tuli nyt pari\npörröisillä, hölkyttävillä poneilla ajavaa poikaa, jotka huutelivat\ntoisille, maalaisrattailla ajaville. Kaikki nämä pojat olivat\nhyväntuulisia, he huhuilivat toisilleen, kunnes lakeus oli niin täynnä\niloista ääntä, että kirpeä ilmakin nauroi sitä kuunnellessaan.\n\n\"Nämä ovat vain niiden varjoja, jotka ovat olleet\", sanoi henki. \"He\neivät tiedä mitään meistä.\"\n\nHilpeät matkalaiset tulivat lähemmäksi, ja silloin Scrooge tunsi ja\nmainitsi nimeltä jokaisen heistä. Miksi hän iloitsi niin rajattomasti\nheidät nähdessään? Miksi hänen kylmät silmänsä loistivat ja hänen\nsydämensä sykähteli, kun he kulkivat ohitse? Minkä tähden hänet valtasi\nriemu, kun hän kuuli heidän toivottavan toisilleen iloista joulua\nheidän erotessaan tien risteyksissä ja syrjäteillä mennäkseen kukin\nkotiinsa? Mitä iloinen joulu merkitsi Scroogelle? Hiiteen kaikki\niloiset joulut! Mitä hyvää ne olivat hänelle tuottaneet?\n\n\"Koulu ei ole vielä aivan tyhjä\", sanoi henki. \"Yksinäinen, toveriensa\nhylkäämä lapsi on jäänyt sinne\"...\n\nHenki ja Scrooge kulkivat eteisen poikki talon perällä olevan oven luo.\nSe avautui heidän edessään, ja he näkivät pitkän, aution ja synkän\nhuoneen, jonka yksinkertaiset penkki- ja pulpettirivit tekivät vieläkin\nkolkommaksi. Erään pulpetin ääressä lähellä kituvaa tulta oli\nyksinäinen poika lukemassa. Scrooge istuutui penkille ja itki\nnähdessään entisen unohdetun itsensä sellaisena kuin se tavallisesti\noli ollut...\n\n\"Minä toivoisin\", mutisi Scrooge pistäen kätensä taskuun ja katsoen\nympärilleen kuivattuaan ensin kyyneleensä kalvosimellaan, \"mutta nyt on\nliian myöhäistä!\"\n\n\"Mistä on kysymys?\" tiedusteli henki.\n\n\"Ei mistään\", sanoi Scrooge. \"Ei mistään. Eilen illalla vain eräs poika\nkävi ovellani laulamassa joululaulua. Soisin, että olisin antanut\nhänelle jotakin -- siinä kaikki.\"\n\nHenki hymyili miettiväisesti ja heilautti kättään sanoen samalla;\n\"Katsokaamme nyt toista joulua!\"\n\nHänen näin sanoessaan Scroogen entinen olento kasvoi suuremmaksi ja\nhuone muuttui hiukan pimeämmäksi ja likaisemmaksi...\n\nNyt hän ei lukenut, vaan kulki toivottomana edestakaisin. Scrooge\nkatsoi henkeä, pudisti surumielisesti päätään ja vilkaisi levottomasti\noveen.\n\nOvi avautui, ja pieni tyttö, poikaa paljon nuorempi, tuli hyppien\nsisään, kiersi käsivartensa hänen kaulaansa, suuteli häntä useita\nkertoja ja sanoi häntä \"rakkaaksi, rakkaaksi veljekseen\".\n\n\"Minä olen tullut hakemaan sinua kotiin, rakas veli!\" sanoi lapsi\ntaputtaen hentoja käsiään ja kumartuen nauramaan. \"Hakemaan sinua\nkotiin, kotiin!\"\n\n\"Kotiinko, pikku Fan?\" kysyi poika.\n\n\"Niin\", vastasi lapsi riemuiten. \"Kotiin kerta kaikkiaan. Kotiin iki\najoiksi. Isä on paljon kiltimpi kuin ennen, ja koti on kuin taivas. Hän\npuhui niin ystävällisesti minulle eräänä iltana, kun olin menossa\nnukkumaan, että uskalsin vielä kerran kysyä, etkö saisi tulla kotiin.\nHän sanoi: 'kyllä, kyllä' ja lähetti minut vaunuilla sinua noutamaan.\nJa sinusta täytyy tulla mies\", sanoi lapsi silmät suurina, \"eikä sinun\ntarvitse enää koskaan tulla tänne takaisin, mutta ensin me olemme koko\njoulun yhdessä ja vietämme maailman iloisinta aikaa!\"\n\n\"Sinustahan on tullut aivan aikaihminen, pikku Fan!\" huudahti poika.\n\nTyttö taputti käsiään, nauroi ja koetti koskettaa häntä päälaelle,\nmutta kun oli siihen liian lyhyt, nauroi taas ja nousi varpailleen\nsyleilläkseen veljeään. Sitten hän alkoi lapsellisessa innossaan vetää\npoikaa ovea kohti, ja tämä, joka ei ollut vastahakoinen lähtemään,\nseurasi häntä...\n\n\"Hento olento, jonka tuulahduskin olisi voinut lakastuttaa\", sanoi\nhenki. \"Mutta hänellä oli lämmin sydän!\"\n\n\"Niin olikin\", huudahti Scrooge. \"Olet oikeassa. En tahdo kieltää sitä,\nhenki. Jumala varjelkoon!\"\n\n\"Hän kuoli naimisissa ollessaan\", sanoi henki, \"ja hänellä oli\nmuistaakseni lapsi.\"\n\n\"Yksi lapsi\", Scrooge vastasi.\n\n\"Aivan oikein\", sanoi henki. \"Sinun sisarenpoikasi!\"...\n\nScrooge näytti rauhattomalta ja vastasi lyhyesti \"niin\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nHenki pysähtyi erään liikkeen oven eteen ja kysyi Scroogelta, tunsiko\ntämä sen.\n\n\"Tunnenko!\" vastasi Scrooge. \"Minähän olen ollut täällä opissa!\"\n\nHe astuivat sisään. Nähdessään vanhan herran, joka walesilainen\nirtotukka päässään istui niin korkean pulpetin takana, että olisi\nvarmasti lyönyt päänsä kattoon, jos olisi ollut kahta tuumaa pitempi,\nScrooge huudahti innostuneena:\n\n\"Mutta tuohan on vanha Fezziwig! Siunatkoon, siinähän on vanha Fezziwig\nilmielävänä jälleen!\"\n\nVanha Fezziwig pani pois kynänsä ja katsahti kelloon, joka oli tasan\nseitsemän. Hän hieroi käsiään, järjesteli avaraa takkiaan, nauroi koko\nruumiillaan varpaista leukaan asti ja huusi kodikkaalla, öljyisellä,\nrunsaalla, lihavalla ja iloisella äänellään: \"Hei, te siellä! Ebenezer!\nDick!\"\n\nScroogen aikaisempi olento, joka nyt oli kasvanut nuorukaiseksi, tuli\nreippaasti sisään ja hänen jäljessään hänen oppitoverinsa.\n\n\"Dick Wilkins, totta tosiaan!\" sanoi Scrooge hengelle. \"Siunatkoon,\nsiinä hän on. Hän piti minusta hyvin paljon. Dick parka! Rakas, rakas\nDick!\"\n\n\"Hei, poikaseni\", sanoi vanha Fezziwig. \"Tänä iltana ei enää tehdä\ntyötä. Nyt on jouluaatto, Dick! Joulu, Ebenezer!\" huusi vanha Fezziwig\ntaputtaen lujasti käsiään. \"Pankaa ikkunaluukut kiinni, ennenkuin ehdin\nsanoa 'Jack Robinson!'\".\n\nEi voisi uskoa, kuinka nämä kaksi toverusta ryntäsivät tehtäväänsä. He\nhyökkäsivät kadulle luukkuineen -- yksi, kaksi, kolme! -- nostivat ne\npaikoilleen -- neljä, viisi, kuusi! -- salpasivat ja väänsivät ne\nkiinni -- seitsemän, kahdeksan, yhdeksän! -- ja palasivat takaisin\nennenkuin oli ehditty laskea kahteentoista, läähättäen kuin\nkilpahevoset.\n\n\"Ohoi!\" huudahti vanha Fezziwig hypäten uskomattoman ketterästi alas\nkorkealta paikaltaan. \"Korjatkaa pois, pojat, tuolit ja muut, ja\nraivatkaa tänne tilaa! Hoi, Dick! Hei, Ebenezer!\"\n\nKorjatkaa pois! Ei ollut mitään, mitä he eivät olisi tahtoneet tai\nvoineet korjata pois, kun vanha Fezziwig katseli. Työ oli\nkädenkäänteessä tehty. Kaikki tavarat, joita voitiin liikuttaa,\nsiirrettiin syrjään, ikäänkuin ne olisi iäksi karkoitettu pois\njulkisuudesta; lattia lakaistiin ja kostutettiin, lamput puhdistettiin,\npolttoaineita lisättiin tuleen, ja huoneesta tuli niin siisti, lämmin,\nkuiva ja hieno tanssisali kuin ikinä voi toivoa sellaisena\ntalvi-iltana.\n\nSisään astui nyt viulunsoittaja nuotit kainalossaan. Hän kiipesi\nkorkealle pulpetille, teki siitä soittolavan ja viritteli viuluaan,\nniin että se äänteli kuin viisikymmentä vatsanvaivaa. Sisään astui\nrouva Fezziwig, valtava, ruumiillistunut hymy. Sisään astui kolme\nFezziwigin neitiä säteilevinä ja suloisina. Sisään astuivat ne kuusi\nnuorukaista, joiden sydämet he särkivät. Sisään astuivat kaikki ne\nnuoret miehet ja naiset, jotka olivat liikkeen palveluksessa. Sisään\nastui palvelijatar ja hänen serkkunsa, leipuri. Sisään astui\nkeittäjätär ja hänen veljensä hyvä ystävä, maidonkuljettaja. Sisään\ntuli kadun toiselta puolelta oleva poika, jonka epäiltiin saavan liian\nvähän ruokaa isännältään. Hän koetti piiloutua naapuritalon tytön\ntaakse, jota hänen emäntänsä sanottiin vetäneen korvista. Sisään he\ntulivat kaikki toinen toisensa jälkeen, kuka arasti, kuka rohkeasti,\nkuka sievästi, kuka kömpelösti, jotkut tungeksien, jotkut kompastellen,\nsisään he kaikki tulivat jos jollakin tavalla. Sitten he kaikki\nryhtyivät tanssimaan, kaksikymmentä paria kerrallaan, pyörähtivät,\nkulkivat keskilattialle ja takaisin taas, kierrellen ja kaarrellen ja\nryhmittyen eri tavoilla. Vanha etupari poikkesi aina väärässä paikassa\nja uusi etupari lähti takaisin päin heti kun pääsi; lopuksi olivat\nkaikki etupareina eikä ainoatakaan takaparia ollut heitä auttamassa!\nKun tähän tulokseen oli päästy, taputti vanha Fezziwig käsiään\nlopettaakseen tanssin ja huusi: \"Hyvin tehty!\" jolloin viulunsoittaja\nupotti hikiset kasvonsa varta vasten hankittuun oluthaarikkaan. Mutta\nlepoa halveksien hän heti aloitti uudestaan, vaikka tanssijoitakaan ei\nvielä ollut, ikäänkuin toinen soittaja olisi uupuneena kannettu kotiin\nikkunaluukulla, ja hän itse olisi ollut aivan uusi mies, joka oli\npäättänyt voittaa edeltäjänsä tai kuolla.\n\nTanssittiin vielä useita tansseja, leikittiin panttileikkejä ja\ntanssittiin taas. Tarjolla oli kaakkuja, makeisia, annos kylmää\npaistia, suuri annos kylmää keitettyä lihaa, lihapiirakoita ja paljon\nolutta. Mutta illan paras kohta tuli paistin jälkeen, kun\nviulunsoittaja -- viekas veitikka, joka ymmärsi tehtävänsä paremmin\nkuin jos joku olisi häntä neuvonut -- viritti viulustaan \"Sir Roger de\nCoverleyn\". Silloin vanha Fezziwig asettui tanssimaan rouva\nFezziwigin kanssa, vieläpä etuparina. Heillä oli valtava urakka;\nkaksikymmentäkolme tai -neljä paria, jotka tahtoivat tanssia eivätkä\nvälittäneet kävelemisestä.\n\nMutta vaikka heitä olisi ollut kaksi kertaa niin paljon -- vaikka\nneljäkin kertaa! -- niin vanha Fezziwig olisi pitänyt puoliaan heitä\nvastaan; samoin hänen vaimonsa. Mitä jälkimmäiseen tulee, oli hän\nmiehellensä sopiva toveri sanan jokaisessa merkityksessä. Jos tämä ei\nole kyllin suuri ylistys, niin sanokaa parempi, ja minä käytän sitä.\nTodellinen valo näytti säteilevän Fezziwigien pohkeista. Ne loistivat\nkuin kuut tanssin jokaisessa kohdassa. Koskaan ei olisi voinut\nennustaa, kuinka niiden seuraavassa hetkessä kävisi. Ja kun he vihdoin\nolivat suorittaneet kaikki tanssin vaiheet: \"etenemiset ja\nperäytymiset\", \"molemmat kädet toverille\", \"kumarrukset ja niiaukset\",\n\"korkkiruuvin\", \"langan pujotuksen neulansilmään\" ja \"takaisin\npaikoilleen\", hypähti vanha Fezziwig -- hypähti niin näppärästi, että\nnäytti kuin hän olisi vain vilkuttanut sääriään, ja tuli horjahtamatta\ntakaisin jaloilleen.\n\nKun kello löi yksitoista, loppuivat nämä kotitanssiaiset. Herra ja\nrouva Fezziwig asettuivat kumpikin paikoilleen oven kummallekin\npuolelle ja puristaen erikseen jokaisen poistuvan vieraansa kättä\ntoivottivat heille hauskaa joulua. Kun kaikki, paitsi molemmat\noppipojat, olivat lähteneet, hyvästelivät he nämäkin samoin. Sitten\nhilpeät äänet vaimenivat, ja pojat pääsivät nukkumaan takimmaisen\nhuoneen pöydän alla sijaitseville vuoteilleen.\n\nKoko tämän ajan Scrooge oli ollut kuin järjiltään. Hän eli sydämestään\nja sielustaan mukana näytelmässä entisen itsensä kanssa. Hän tunsi\ntodeksi kaiken, muisti kaiken, iloitsi kaikesta ja hänet valtasi mitä\nvoimakkain mielenliikutus. Nyt vasta, kun hänen entisen itsensä ja\nDickin loistavat kasvot olivat kääntyneet heistä poispäin, hän muisti\nhengen ja tunsi, että se tarkkaan katseli häntä liekin palaessa hyvin\nkirkkaasti sen päälaella.\n\n\"Vähällä vaivalla\", sanoi henki, \"saa nämä yksinkertaiset ihmiset\nkiitollisiksi!\"\n\n\"Vähällä!\" toisti Scrooge...\n\nHe näkivät nyt toisenlaisen kohtauksen ja paikan: huoneen, joka ei\nollut erittäin suuri eikä kaunis, mutta viihtyisä. Talvisen\ntakkavalkean ääressä istui kaunis nuori tyttö, niin äskeisen näköinen,\nettä Scrooge luuli häntä samaksi, kunnes näki hänet nyt miellyttävänä\nrouvana istumassa vastapäätä tytärtään. Huoneessa oli kova hälinä,\nsillä siellä oli lapsia enemmän kuin Scrooge kiihtyneessä\nmielentilassaan saattoi laskea, eivätkä ne olleet, kuten runon ylistämä\nlapsilauma, neljäkymmentä lasta, jotka käyttäytyvät kuin yksi, vaan\njokainen heistä käyttäytyi kuin neljäkymmentä. Seurauksena oli\nuskomaton meteli, mutta kukaan ei näyttänyt siitä välittävän;\npäinvastoin äiti ja tytär nauroivat sydämellisesti ja iloitsivat siitä,\nja jälkimmäisen, joka jo alkoi sekaantua leikkeihin, pikku rosvot\nryöstivät aivan säälimättä. Mitä olisinkaan antanut voidakseni olla\nyksi heistä! Mutta koskaan en olisi voinut olla niin raju, ei, ei! Minä\nen koko maailman aarteitten hinnasta olisi sotkenut tuota palmikoitua\ntukkaa enkä repinyt sitä hajalleen; ja pientä sievää kenkää en --\nJumala paratkoon -- olisi temmannut pois, vaikka siten olisin\npelastanut henkeni. En olisi voinut leikillä mitata hänen vyötäisiään,\nkuten nuo rohkeat nuoret veitikat; luulen, että käsivarteni\nrangaistukseksi olisi koukistunut eikä koskaan enää tullut suoraksi. Ja\nkuitenkin, myönnän sen, olisin mielelläni tahtonut koskettaa hänen\nhuuliaan, kysyä häneltä jotakin, että hän olisi avannut ne, katsella\nhänen alasluotujen silmiensä ripsiä saattamatta häntä punastumaan,\npäästää valloilleen hänen hiustensa aallot, joista yksi kiehkurakin\nolisi ollut verraton aarre. Sanalla sanoen, minä tunnustan, että olisin\ntahtonut saada edes pienimmän noista lasten etuoikeuksista ja kuitenkin\nolla kylliksi mies voidakseni antaa sille arvon.\n\nMutta nyt kuului ovelta kolkutus, ja koko joukko ryntäsi heti\nsinnepäin, tyttö nauravin kasvoin ja vaatteet epäjärjestyksessä\nriehuvan ja meluisan parven keskellä, ehtien juuri oikeaan aikaan\ntervehtimään isää, joka tuli kotiin joululahjoja ja leluja kantavan\nmiehen seurassa. Mikä huuto ja temmellys siinä syntyikään ja millaisen\nrynnäkön kohteeksi turvaton kantaja joutuikaan! Tuoleista tehtiin\ntikapuut, kiivettiin ylös, kaivettiin hänen taskujaan, ryöstettiin\nhäneltä ruskeaan paperiin käärityt paketit, kiristettiin häntä\nkaulanauhasta, kiikuttiin hänen kaulassaan, mukiloitiin hänen selkäänsä\nja potkittiin hänen jalkojaan! Niitä ilon ja ihmetyksen huudahduksia,\njoilla jokaisen paketin avaaminen otettiin vastaan! Sitä kauheaa\nilmoitusta, että vauva oli tavattu pistämässä nuken paistinpannua\nsuuhunsa ja että epäiltiin sen nielaisseen puuvatiin liimatun\nkalkkunan! Sitä ääretöntä helpotusta, kun tämä hälytys huomattiin\nvääräksi! Sitä iloa, kiitollisuutta ja ihastusta! Niitä kaikkia on\nmahdoton kuvailla. Riittää, että lapset ja heidän ilonpurkauksensa\nvähitellen siirrettiin pois arkihuoneesta ja askel askeleelta\nyläkertaan, jossa he menivät levolle ja siten rauhoittuivat.\n\nJa nyt Scrooge entistä tarkkaavammin katseli, kuinka perheen isä, inhon\ntytär hellästi nojautui, istuutui tytön ja hänen äitinsä kanssa oman\nlietensä ääreen. Ja kun hän ajatteli, että tuollainen olento, yhtä\nsuloinen ja lupaava, olisi voinut sanoa häntä isäksi ja olla hänen\nkeväänään elämän kolkossa talvessa, tuli hänen katseensa hämäräksi.\n\n\"Kultaseni\", sanoi mies kääntyen hymyillen vaimonsa puoleen, \"minä näin\ntänään iltapäivällä erään sinun vanhan ystäväsi.\"\n\n\"Kuka hän oli?\"\n\n\"Arvaa!\"\n\n\"Kuinka minä voisin! Odotapas, kyllä tiedänkin\", hän lisäsi samassa\nnauraen kuten mieskin. \"Herra Scrooge...\"\n\n\n_Toinen henki_.\n\nEhkä hyvän hengen teki mieli näyttää tätä voimaansa tai kenties hänen\noma lempeä, sydämellinen luonteensa ja hänen myötätuntonsa kaikkia\nköyhiä ihmisiä kohtaan johti hänet suoraan Scroogen kirjanpitäjän\nluokse, sillä sinne hän meni ja vei mukanaan Scroogen, joka piteli\nkiinni hänen vaatteistaan. Ovella hän hymyili ja pysähtyi siunaamaan\nBob Cratchitin asuntoa tulisoihtunsa voimalla. Ajatelkaahan! Bob sai\npalkkaa vain viisitoista \"Bobia\" viikossa, lauantaisin hän pisti\ntaskuunsa viisitoista kappaletta ristimänimiään, ja kuitenkin\n\"Nykyisten joulujen henki\" siunasi hänen nelihuoneisen kotinsa.\n\nNyt nousi rouva Cratchit, kirjanpitäjän vaimo, yllään puku, joka oli\nkulunut ja kahdesti käännetty, mutta koristeltu nauhoilla, jotka olivat\nhalpoja ja kuuden pennin hinnasta tekivät puvun kyllin kauniiksi. Hän\nkattoi pöydän toiseksi vanhimman tyttärensä Belindan avustamana, jonka\npuku myös oli nauhojen koristama. Sillä välin nuori herra\nPeter Cratchit pisti haarukan perunapataan, sai suunnattoman\npaidankauluksensa kulmat suuhunsa (kaulus oli Bobin yksityisomaisuutta,\njoka juhlan kunniaksi oli siirretty hänen pojalleen ja perilliselleen)\nja iloitsi huomatessaan olevansa niin hienosti puettu, että olisi\ntahtonut näytellä vaatteitaan kaikkein muodikkaimmassa puistossa. Ja\nnyt ryntäsi sisään kaksi nuorempaa Cratchitia, poika ja tyttö, huutaen,\nettä he olivat leipurin ovella tunteneet hanhen tuoksun ja tietäneet,\nettä se oli heidän. Ja riemuiten herkullisista salvian ja sipulin\najatuksista nämä nuoret Cratchitit tanssivat pöydän ympärillä ja\nylistivät nuorta herra Peter Cratchitia taivaaseen asti, sillä aikaa\nkuin hän (ylpeilemättä ja huolimatta kauluksensa melkein kuristavasta\npuristuksesta) puhalsi tuleen, kunnes hitaat perunat kiehuivat ja\nkolkuttivat padankanteen pyytäen, että ne päästettäisiin ulos ja\nkuorittaisiin.\n\n\"Missähän isäkulta viipyy?\" sanoi rouva Cratchit. \"Ja pikku Tim-veli!\nJa Martta tuli viime joulupäivänä puolta tuntia aikaisemmin.\"\n\n\"Täällä Martta on, äiti!\" huusivat molemmat lapset. \"Eläköön! Meillä on\nsemmoinen hanhi, Martta!\"\n\n\"Mutta hyvänen aika, rakkaani, kuinka myöhään tulet!\" sanoi rouva\nCratchit suudellen tulijaa kymmeniä kertoja ja riisuen toimeliaan\ninnokkaasti hänen päällystakkinsa ja lakkinsa.\n\n\"Meidän täytyi lopettaa koko joukko töitä viime yönä\", vastasi tyttö,\n\"ja tänä aamuna täytyi kaikki puhdistaa, äiti.\"\n\n\"Hyvä, mitä siitä, kunhan vain olet tullut\", sanoi rouva Cratchit.\n\"Istuudu tähän lieden ääreen ja lämmittele. Jumala siunatkoon sinua.\"\n\n\"Ei, ei! Isä tulee\", huusivat lapset, jotka olivat kaikkialla\nyht'aikaa. \"Piiloon, Martta, piiloon!\"\n\nMartta piiloutui, ja sisään astui lyhyenläntä Bob, perheen isä, ainakin\nkolmen jalan pituinen kaulahuivi (ripsuja lukuunottamatta) riippumassa\nkaulassa, kuluneet vaatteet korjattuina ja paikattuina, että olisivat\nnäyttäneet juhlallisemmilta, ja pikku Tim selässään. Voi pikku\nTim-raukkaa! Hänellä oli pieni kainalosauva ja rautaiset listat tukivat\nhänen jalkojaan.\n\n\"No, missä meidän Marttamme on?\" kysyi Bob katsellen ympärilleen.\n\n\"Hän ei tule\", sanoi rouva Cratchit.\n\n\"Ei tule!\" toisti Bob, ja hänen intonsa laimeni. Hän oli ollut Timin\ntäysiverisenä ratsuhevosena koko matkan kirkosta asti ja tullut\nlaukaten kotiin. \"Ei tule kotiin jouluksi!\"\n\nMartta ei tahtonut edes leikillään nähdä häntä pahoilla mielin, ja niin\nhän tuli esille ennen aikojaan oven takaa ja juoksi isänsä syliin, kun\ntaas molemmat nuoret Cratchitit tungeksivat pikku Timin ympärillä ja\nkantoivat hänet pesuhuoneeseen kuulemaan, kuinka jouluvanukas porisi\nkuparikattilassa...\n\nSitten hänen nopean pienen kainalosauvansa ääni taas kuului ja\nennenkuin ehdittiin sanoa sanaakaan, palasi pikku Tim veljensä ja\nsisarensa kanssa tuolilleen tulen ääreen. Sillä aikaa kun Bob käärien\nhihansuunsa -- ikäänkuin, miesparka, ne olisivat voineet tulla vielä\nhuonommiksi -- valmisti kannussa jotakin kuumaa katajaviinin ja\nsitruunan sekoitusta, hämmensi sitä huolellisesti ja pani sen\nliedenreunalle lämpiämään, lähtivät Petter-herra ja molemmat kaikkialla\nläsnäolevat nuoret Cratchitit hakemaan hanhea, jonka he pian\njuhlakulkueessa toivat kotiin.\n\nSyntyi semmoinen hälinä, että olisi voinut luulla hanhea maailman\nharvinaisimmaksi linnuksi, höyhenpeitteiseksi ihmiseksi, jonka rinnalla\nmusta joutsen ei ollut mitään, ja totta puhuen, asianlaita tässä\ntalossa olikin melkein niin. Rouva Cratchit kuumensi pihiseväksi\nkastikkeen, joka jo edeltäpäin oli valmistettuna kasarissa;\nPetter-herra muhensi perunat uskomattomalla voimalla; Belinda-neiti\nmausti sokerilla omenakastikkeen; Martta pyyhki tomun lämmitetyistä\nlautasista; Bob otti pikku Timin viereensä pieneen pöydännurkkaan,\nmolemmat nuoret Cratchitit nostivat jokaiselle tuolin unohtamatta\nitseään ja asettuen vartioon kumpikin paikallensa pistivät lusikan\nsuuhunsa, etteivät huutaisi hanhea, ennenkuin heidän vuoronsa tuli\nsaada. Vihdoinkin ruoka oli tuotu pöytään ja ruokarukous luettu.\nHaudanhiljaisuus syntyi, kun rouva Cratchit tarkasteli paistiveistä\nhitaasti päästä päähän valmistautuen työntämään sitä linnun rintaan,\nmutta kun hän teki sen ja kauan odotettu täyte virtanaan tulvasi esiin,\nsilloin kuului ilon humina ympäri pöytää ja pikku Timkin, molempien\nnuorten Cratchitien innostamana, hakkasi pöytää veitsensä varrella ja\nhuusi heikolla äänellä: \"Eläköön!\"\n\nSellaista hanhea ei ollut missään. Bob sanoi, ettei hän uskonut\nsellaista hanhea koskaan ennen keitetynkään. Sen mureutta ja tuoksua,\nsuurta kokoa ja halpuutta ihailtiin yksimielisesti. Omenakastikkeen ja\nperunamuhennoksen kera se hyvin riitti päivälliseksi koko perheelle,\neivätpä he edes, kuten rouva Cratchit sanoi silmäillen vadille jäänyttä\npientä luupalaa, lopulta olleet jaksaneet syödä kaikkea. Mutta kaikki\nolivat kuitenkin saaneet tarpeeksi ja varsinkin molemmat nuoret\nCratchitit olivat kulmakarvojaan myöten sukeltaneet salviaan ja\nsipuliin. Mutta nyt, sillä aikaa kun neiti Belinda vaihtoi lautasia,\nrouva Cratchit lähti huoneesta yksinään -- liian levottomana antaakseen\nkenenkään olla todistajana -- irroittamaan vanukasta ja tuomaan sitä\npöytään.\n\nMitähän, jos se ei ollutkaan kylliksi kypsynyt! Mitä, jos se vuoasta\notettaessa menee rikki! Entä, jos joku olisi kiivennyt takapihan aidan\nyli ja varastanut sen, sillä välin kun he itse iloitsivat hanhesta --\nolettamus, joka sai nuoret Cratchitit kalpenemaan! Kaikenlaisia kauhuja\nsitä kuviteltiinkin.\n\nHei! Sankka höyrypilvi! Vanukas oli nostettu vuoasta. Huoneeseen tuli\nsamanlainen tuoksu kuin pesupäivänä. Se tuli liinasta. Tuoksu, joka\ntuli kuin ravintolasta ja sen vieressä olevasta piirakkaleipomosta,\nminkä naapurina taas oli pesijätär. Se tuli vanukkaasta. Puolen\nminuutin kuluttua rouva Cratchit astui sisään -- punaisena mutta\nhymyillen ylpeästi -- kantaen rautatammen oksalla koristeltua\nvanukasta, joka oli kuin kirjava tykinkuula, niin kova ja luja. Oi,\nmikä ihana vanukas! Bob Cratchit sanoi, vieläpä aivan tyynesti, että\nhän piti sitä suurimpana voittona, minkä rouva Cratchit oli saavuttanut\nheidän naimisiinmenonsa jälkeen. Rouva Cratchit sanoi, että nyt, taakan\npudottua hänen sydämeltään, hän voi tunnustaa epäilleensä, oliko\njauhoja kylliksi. Jokaisella oli vanukkaasta jotakin sanottavaa, mutta\nkukaan ei sanonut eikä ajatellut, että se sentään oli hyvin pieni niin\nisolle perheelle. Olisihan ollut ikävää sanoa niin. Jokainen Cratchit\nolisi punastunut, jos olisi vihjattukaan sinnepäin.\n\nVihdoin päivällinen oli syöty, pöytä tyhjennetty, liesi lakaistu\npuhtaaksi ja tuli viritetty. Kun ruukun sisällystä oli maistettu ja\nhavaittu se erinomaiseksi, pantiin omenia ja appelsiineja pöydälle ja\nlapiollinen kastanjoita tulelle. Sitten koko Cratchitin perhe kerääntyi\nlieden ympärille piiriin, niin kuin Bob Cratchit sanoi tarkoittaen\npuoliympyrää, ja Bob Cratchitin kyynärpään vieressä oli talon koko\nlasivarasto: kaksi pikaria ja yksi korvaton munalasi.\n\nNäissä säilyi ruukun kuuma juoma kuitenkin yhtä hyvänä kuin kultaisissa\npikareissa, ja Bob jakeli sitä loistavin silmin kastanjoiden rätistessä\nja halkeillessa tulella. Sitten Bob esitti maljan:\n\n\"Hauskaa joulua meille kaikille, rakkaani! Jumala siunatkoon meitä!\"\n\nKoko perhe toisti tämän.\n\n\"Jumala siunatkoon meitä jokaista!\" sanoi pikku Tim viimeiseksi. Hän\nistui aivan isänsä vieressä pienellä tuolillaan. Bob piteli hänen\npientä kuihtunutta kättään omassaan, ikäänkuin hän rakastaisi lasta ja\ntahtoisi pitää hänet luonaan peläten, että hänet otettaisiin pois.\n\n\"Henki\", sanoi Scrooge niin osaaottavasti, ettei hän sellaista vielä\nkoskaan ollut tuntenut, \"sano minulle, jääkö pikku Tim eloon?\"\n\n\"Minä näen tyhjän paikan tuossa takanurkassa\", vastasi henki, \"ja\nisännättömän kainalosauvan, jota huolellisesti säilytetään. Jos ei\ntulevaisuus muuta näitä varjoja, lapsi kuolee.\"\n\n\"Ei, ei\", sanoi Scrooge. \"Voi ei, hyvä henki! Sano, että hän säästyy!\"\n\n\"Jos ei tulevaisuus muuta näitä varjoja, ei kukaan minun perheeni\njäsenistä ole löytävä häntä täältä. Entä sitten? Jos on luultavaa, että\nhän kuolee, olisi parempi, että niin todella kävisi, jotta liikaväestö\nsiten häviäisi.\"\n\nScrooge painoi päänsä alas kuullessaan omat sanansa hengen suusta, ja\nhänet valtasi katumus ja tuska...\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Hah hah haa!\" nauroi Scroogen sisarenpoika. \"Hah hah haa!\"\n\nJos sattuisitte jollakin uskomattomalla tavalla tuntemaan ihmisen, joka\nnauraessaan olisi onnellisempi kuin Scroogen sisarenpoika, niin\ntahtoisin todellakin oppia tuntemaan hänet. Esittäkää hänet minulle,\nniin minä liityn hänen seurapiiriinsä.\n\nMaailmassa on hyvä, jalo ja oikeudenmukainen järjestys, joka määrää,\nettä vaikka taudit ja huolet tarttuvat, niin ei kuitenkaan ole mitään\nniin vastustamattomasti leviävää kuin nauru ja iloinen mieli. Kun\nScroogen sisarenpoika näin nauroi, pidellen vatsaansa, heilutellen\npäätään ja vääntäen kasvonsa mitä kummallisimpiin irvistyksiin, nauroi\nhänen vaimonsakin yhtä sydämellisesti kuin hän. Eivätkä heidän luokseen\nkokoontuneet vieraat olleet heitä huonompia, vaan aivan hihkuivat\nilosta.\n\n\"Hah hah haa! Hah hah hah hah hah hah haa!\"\n\n\"Hän sanoi, että joulu on joutavaa, niin totta kuin elän\", huusi\nScroogen sisarenpoika. \"Ja hän uskoikin niin.\"\n\n\"Sitä suurempi häpeä hänelle, Fred!\" sanoi sisarenpojan vaimo\nsuuttuneena. Siunatkoon noita naisia, he eivät tee koskaan mitään\npuolinaista, vaan ovat aina tosissaan.\n\nNuori rouva oli sievä, erittäin sievä. Hymykuoppaiset, hämmästyneen\nnäköiset, herttaiset kasvot, täyteläinen pieni suu, joka näytti olevan\nluotu suudeltavaksi -- niinkuin epäilemättä olikin -- kaikenlaisia\npieniä iloisia pilkkuja leuan ympärillä, joka hänen nauraessaan suli\ntoiseen leukaan; ja aurinkoisin silmäpari, mitä voi nähdä minkään\npienen olennon päässä. Sanalla sanoen, hän oli sellainen, jota\nsanoisimme ärsyttäväksi, ymmärrättehän, mutta samalla hän oli myös\nlepyttävä. Voi, täydellisesti lepyttävä!\n\n\"Hän on naurettava, äijäparka\", sanoi Scroogen sisarenpoika, \"niin on\nasianlaita; eikä niin miellyttäväkään kuin voisi olla. Mutta hänen\nvikansa saavat oman rangaistuksensa, eikä minulla ole mitään sanomista\nhäntä vastaan\".\n\n\"Hän on varmasti hyvin rikas, Fred\", huomautti nuori vaimo. \"Sinä olet\nusein sanonut niin minulle.\"\n\n\"Entä sitten, rakkaani!\" vastasi sisarenpoika. \"Hänen varallisuutensa\nei hyödytä häntä ollenkaan. Hän ei tee sillä mitään hyvää. Hän ei laita\nsillä omaa oloansa mukavaksi. Eikä hän edes iloitse ajatellessaan sitä\n-- hah hah hah! -- että hän kerran auttaisi meitä sillä.\"\n\n\"Minä en voi sietää häntä\", sanoi nuori vaimo. Hänen sisarensa ja\nkaikki muutkin naiset olivat samaa mieltä...\n\n\"Minä vain aioin sanoa\", jatkoi Scroogen sisarenpoika, \"että\nseurauksena siitä, ettei hän välitä meistä eikä tahdo iloita kanssamme,\non mielestäni vain se, että hän menettää muutamia hauskoja hetkiä,\njotka eivät olisi hänelle lainkaan pahaksi. Olen varma siitä, että hän\nmenettää hauskempia tovereita kuin ne, joita hän saa omista\najatuksistaan, askartelivatpa nämä sitten homehtuneessa vanhassa\ntyöhuoneessa tai tomuisessa asuinhuoneessa. Minä aion tarjota hänelle\nsaman tilaisuuden joka vuosi, tahtoi hän tai ei, sillä minä säälin\nhäntä. Herjatkoon hän joulua kuolemaansa asti, mutta hän ei voi olla\nsaamatta siitä parempia ajatuksia, jos hän näkee minun vuosi vuodelta\ntulevan yhtä iloisena ja sanovan: 'Eno Scrooge, kuinka voit?' Jos tästä\nolisi edes se hyöty, että hän jättäisi kirjanpitäjä-paralleen\nviisikymmentä puntaa, niin sekin jo olisi jotakin, ja minä luulen\npehmittäneeni häntä eilen.\"\n\nNyt oli heidän vuoronsa nauraa, ajatellessaan, että hän oli muka\npehmittänyt Scroogea. Mutta koska hän oli perin hyväluontoinen eikä\npaljon välittänyt siitä, millä he nauroivat, kunhan vain nauroivat,\nlisäsi hän heidän riemuaan ja antoi pullon iloisesti kiertää.\n\nTeen jälkeen kuunneltiin musiikkia. Koko perhe oli soitannollinen, ja\nvoin vakuuttaa, että he hyvin tiesivät, mitä tekivät, laulaessaan\nmoniäänisesti tai vuorolaulua, varsinkin Topper, joka osasi möristä\nbassoa kuin hyväkin laulaja eikä kuitenkaan paisuttanut isoja\nohimosuoniaan eikä käynyt punaiseksi. Scroogen sisarenpojan vaimo osasi\nhyvin soittaa harppua, ja soitti muun muassa erään pienen\nyksinkertaisen laulun (aivan mitättömän, jonka olisi oppinut\nviheltämään kahdessa minuutissa). Tämä laulu oli ollut sangen tuttu\nsille lapselle, joka oli hakenut Scroogen kotiin koulusta, kuten\nmenneitten joulujen henki oli hänelle huomauttanut. Näitä säveliä\nkuunnellessaan Scrooge näki uudestaan kaiken, mitä tämä henki oli\nhänelle näyttänyt. Hän pehmeni yhä enemmän ja ajatteli, että jos hän\nolisi kuunnellut tätä laulua usein, vuosia sitten, hän ehkä olisi\nviljellyt elämän hyvyyttä omaksi onnekseen ja omin käsin, tarvitsematta\nturvautua haudankaivajan lapioon, joka oli kuopannut Jacob Marleyn.\n\nMutta he eivät kuluttaneet koko iltaa soittoon. Hetken kuluttua he\nleikkivät panttileikkejä, sillä on hyvä olla lapsena välistä, eikä se\nmilloinkaan sovi paremmin kuin jouluna, jolloin tämän juhlan suuri\nperustaja itsekin oli lapsi. -- Seis! Ensiksi oltiin sokkosilla.\nTietysti! Ja yhtä vähän voin uskoa, että Topper oli todella sokea, kuin\nettä hänellä oli silmät saappaissaan. Mielipiteeni on, että hän oli\nsopinut asiasta Scroogen sisarenpojan kanssa ja että nykyisten joulujen\nhenki tiesi sen. Se tapa, millä hän ajoi takaa pulleaa pitsikaulaista\nsisarta, oli oikea loukkaus ihmisluonnon herkkäuskoisuutta kohtaan. Hän\nsysäsi hiilihangot kumoon, kompasteli tuoleihin, törmäsi päin pianoa,\nkietoutui ikkunaverhoihin, sillä minne vain tyttö meni, sinne meni\nhänkin. Hän tiesi aina, missä pyylevä sisar oli. Hän ei tahtonut ajaa\nketään muuta. Jos olisitte tahallanne syöksynyt häntä vastaan (niinkuin\nmuutamat heistä tekivätkin), olisi hän ollut koettavinaan tarttua\nteihin kiinni, mikä olisi ollut solvaus ymmärryksellenne, ja olisi heti\nsen jälkeen siirtynyt sinnepäin, missä lihava sisar oli. Tyttö huusi\nusein, ettei tämä ollut rehellistä, niin kuin se ei todellisuudessa\nollutkaan. Mutta kun hän vihdoinkin sai tytön kiinni, kun hän\nhuolimatta tytön silkkihameen kahinasta ja riehumisesta edestakaisin\noli pakottanut hänet erääseen nurkkaan, josta ei ollut minkäänlaista\npakotietä, silloin hänen käytöksensä oli mitä moitittavinta. Sillä\nhänen teeskentelemisensä, ettei hän tuntenut tyttöä, että oli muka\nvälttämätöntä koskettaa hänen tukkalaitettaan ja lisäksi vakuuttautua\nhänen olemassaolostaan painamalla sormus hänen sormeensa ja kietomalla\nvitjat hänen kaulaansa, oli halpamaista, hirveätä. Epäilemättä tyttö\nlausui hänelle ajatuksensa tästä, kun toinen mies oli ruvennut sokoksi\nja he istuivat tuttavallisesti yhdessä verhojen takana.\n\nSisarenpojan vaimo ei ottanut osaa sokkoleikkiin, vaan istui mukavasti\nsuuressa tuolissa jakkara jalkojen alla, kodikkaassa nurkassa, jossa\nScrooge ja henki seisoivat aivan hänen takanaan. Mutta hän leikki\npanttileikkejä ja rakasti armastaan mainiosti kaikilla aakkosten\nkirjaimilla. Hän oli myös erittäin etevä leikissä \"kuinka, milloin ja\nmissä\" ja miehensä salaiseksi iloksi voitti perinpohjin sisarensa,\nvaikka nämä olivat sukkelia tyttöjä, ainakin Topperin mielestä. Läsnä\noli varmaan kaksikymmentä henkilöä, nuoria ja vanhoja, mutta kaikki he\nleikkivät, vieläpä Scroogekin. Innostuneena siitä, mitä tapahtui, ja\nunohtaen kokonaan, ettei hänen äänensä kuulunut heidän korviinsa, hän\njoskus lausui ajatuksensa aivan ääneen ja hyvin usein arvasi oikeinkin,\nsillä terävinkään neula, parhainkaan Whitechapelin neula, joka, kuten\ntaattiin, ei kuluttanut poikki lankaa silmän kohdalta, ei ollut\nterävämpi kuin Scrooge, vaikka hän luulikin olevansa tylsä.\n\nHenki iloitsi kovasti nähdessään hänet tässä mielentilassa ja katsoi\nhäntä niin ystävällisesti, että Scrooge pyysi kuin lapsi saada jäädä\nsinne, kunnes vieraat lähtisivät, mutta henki sanoi, ettei se käynyt\nlaatuun.\n\n\"Nyt alkaa juuri uusi leikki\", sanoi Scrooge. \"Puoli tuntia vain,\nhenki, puoli tuntia.\"\n\nLeikki oli nimeltään \"On tai ei\". Scroogen sisarenpojan piti ajatella\njotakin ja toisten täytyi arvata, mitä hän ajatteli, ja hän sai vastata\nheidän kysymyksiinsä \"on\" tai \"ei\" aina sen mukaan, kuinka asianlaita\noli. Vilkkaista kysymyksistä, joita hänelle tehtiin, kävi selville,\nettä hän ajatteli erästä eläintä, elävää eläintä, verraten\nvastenmielistä eläintä, petoeläintä, eläintä, joka murisi ja röhki\njoskus ja puhui joskus, joka eli Lontoossa ja kulki pitkin katuja, jota\nei näytetty maksusta eikä talutettu, joka ei asunut eläintarhoissa,\njota ei koskaan teurastettu, joka ei ollut hevonen, ei aasi, ei lehmä,\nei härkä, ei tiikeri, ei koira, ei kissa eikä karhu. Jokaisen uuden\nkysymyksen kuullessaan sisarenpoika purskahti nauruun ja häntä kutkutti\nniin, että hänen täytyi nousta sohvalle ja polkea jalkaa. Vihdoin\nlihava sisar joutui samanlaiseen mielentilaan ja huudahti:\n\n\"Minä olen keksinyt! Minä tiedän, mikä se on! Fred, minä tiedän.\"\n\n\"Mikä sitten?\" huusi Fred.\n\n\"Se on sinun enosi Scro-o-o-o-o-oge!\"\n\n\n_Viimeinen henki_.\n\nHaamu lähestyi hitaasti, vakavasti ja äänettömästi. Kun se tuli\nlähelle, vaipui Scrooge polvilleen, sillä ilmaankin, jonka läpi tämä\nhenki liikkui, se näytti levittävän sumeaa salaperäisyyttä.\n\nHaamu oli puettu pikimustaan vaatteeseen, joka verhosi sen pään, kasvot\nja vartalon, niin ettei näkyviin jäänyt muuta kuin ojennettu käsi.\nIlman tätä kättä olisi ollut vaikeata erottaa sitä siitä yön\npimeydestä, mikä sitä ympäröi.\n\n\"Johdata!\" sanoi Scrooge. \"Johdata! Yö katoaa pian ja minä tiedän, että\nse on minulle kallista aikaa. Johdata, henki!\"\n\nHaamu lähti liikkumaan poispäin samalla tavoin kuin se oli tullut häntä\nkohden. Scrooge seurasi sitä sen vaatteen suojassa, joka, kuten hän\ntunsi, kantoi häntä ja nosti häntä ylöspäin...\n\nHän hypähti säikähtyneenä taaksepäin, sillä lämpö oli muuttunut, ja hän\nmelkein kosketti erästä vuodetta, paljasta, verhotonta vuodetta.\nRääsyisten lakanain alla makasi peitettynä joku, joka puhui kaameaa\nkieltä, vaikka olikin mykkä.\n\nHuone oli hyvin pimeä, liian pimeä, jotta olisi voinut tarkoin nähdä\nsitä, vaikka Scrooge katselikin ympärilleen jonkin salaisen\nmielijohteen vaikutuksesta uteliaana tietämään, minkälainen huone oli.\nKelmeä ulkoapäin tuleva valo lankesi suoraan vuoteelle ja siinä makasi\ntyhjäksi ryöstettynä, kenenkään vartioimatta, kenenkään itkemättä,\nkenenkään kaipaamatta miehen ruumis.\n\nScrooge katsahti henkeen. Sen järkkymätön käsi osoitti ruumiin päätä.\nPeite oli levitetty niin huolimattomasti, että kasvot olisivat\npaljastuneet, jos sitä olisi vähänkin kohotettu, jos Scrooge olisi vain\nsormeakaan liikuttanut. Hän ajatteli, miten helppo olisi tehdä niin,\nhän tahtoi tehdä sen, mutta ei kyennyt poistamaan verhoa enempää kuin\nkarkoittamaan haamuakaan viereltään.\n\nOi kylmä, kylmä, taipumaton, hirmuinen kuolema, pystytä alttarisi tähän\nja varusta se kaikilla kauhuilla, mitä sinulla on vallassasi, sillä\ntämä on sinun aluettasi. Mutta rakastetusta, kunnioitetusta,\narvossapidetystä päästä sinä et voi katkaista hiustakaan julmia\ntarkoituksiasi varten, etkä tehdä ainoatakaan piirrettä\nvastenmieliseksi. Ei merkitse mitään, että käsi on raskas ja putoaa\nvelttona, kun se päästetään irti, ei merkitse mitään, että sydän ja\nsuoni ovat lakanneet sykkimästä, mutta sillä on merkitystä, että käsi\n_oli_ avoin, antelias ja rehellinen, sydän uskollinen, lämmin ja hellä,\nja suonen tykintä ihmisen. Iske, varjo, iske! ja katso, kuinka hänen\nhyvät tekonsa virtaavat haavasta ja kylvävät maailmaan kuolematonta\nelämää.\n\nEi mikään ääni lausunut Scroogelle näitä sanoja, mutta kuitenkin hän\nkuuli ne katsoessaan vuoteelle. Hän mietti, minkälaiset tämän miehen\nensimmäiset ajatukset olisivat, jos hänet nyt voitaisiin herättää\nhenkiin. Ahneutta, kitsasta kaupantekoa, kalvavia huolia? Ne olivat\ntosiaan tuottaneet hänelle komean lopun!\n\nHän makasi pimeässä tyhjässä talossa. Ei ollut ainoatakaan miestä,\nnaista eikä lasta, joka olisi voinut sanoa saaneensa häneltä silloin\ntällöin hyvyyttä osakseen ja nyt tahtovansa palkita lempeän sanan\nhellyydellä. Kissa raapi ovea ja nakertavien rottien ääni kuului takan\nalta. Mitä _ne_ etsivät kuoleman huoneesta, ja miksi ne olivat niin\nlevottomia ja meluavia, sitä ei Scrooge uskaltanut ajatella.\n\n\"Henki\", sanoi hän, \"tämä on kauhea paikka. Kun minä jätän sen, en jätä\nsen opetusta, luota minuun. Lähtekäämme\"...\n\n\n_Loppu_.\n\n\"En tiedä, mikä kuukauden päivä nyt on\", sanoi Scrooge. \"En tiedä,\nkuinka pitkän ajan olen viettänyt henkien parissa. En tiedä mitään.\nOlen aivan kuin pieni lapsi. Vähät siitä! En välitä mistään. Tahtoisin\ntodellakin olla pieni lapsi. Hei!\"\n\nHänen riemunsa keskeytyi, kun kirkonkellot helähtivät soimaan niin\niloisesti, ettei hän ollut sen vertaista koskaan kuullut. Pim pam, pom,\nhelin, kilin, kalin! Kalin, kilin, helin, pom, pam, pim! Oi, mainiota,\nmainiota!\n\nHän juoksi ikkunan luo, avasi sen ja kurkisti ulos. Ei sumua, ei usvaa\nenää, selkeä, kirkas, iloinen ja kirpeän kylmä ilma, pakkanen, joka\nsoitti tanssimusiikkia verelle. Kultainen auringonpaiste, sininen\ntaivas, suloinen, raikas ilma ja iloiset kellot. Suurenmoista!\n\n\"Mikä päivä nyt on?\" huusi Scrooge eräälle pojalle, joka\npyhävaatteisiin pukeutuneena oli lähtenyt luultavasti kaupunkia\nkatselemaan.\n\n\"Mitä?\" kysyi poika aivan ällistyneenä.\n\n\"Mikä päivä tänään on, ystäväiseni?\" toisti Scrooge.\n\n\"Tänäänkö?\" vastasi poika. \"No, _joulupäivä_ tietysti!\"\n\n\"Joulupäivä\", sanoi Scrooge itsekseen. \"Minä en ole menettänyt sitä\nvielä. Henget ovat tehneet kaiken yhdessä yössä. Ne voivat tehdä mitä\nvain tahtovat. Varmasti voivat. Hei, ystäväiseni!\"\n\n\"Niin!\" vastasi poika.\n\n\"Tiedätkö tuon lintukaupan juuri tuossa seuraavan kadun kulmassa?\"\nkysyi Scrooge.\n\n\"Luulen kyllä tietäväni\", vastasi poika.\n\n\"Viisas poika\", sanoi Scrooge. \"Merkillinen poika! Tiedätkö, joko se\nkilpakalkkuna, joka siellä riippui ikkunassa, on myyty? Ei se pieni\nkalkkuna, vaan se isompi?\"\n\n\"Mitä, sekö, joka on yhtä iso kuin minä?\"\n\n\"Mikä miellyttävä poika! On oikein hauska puhua hänen kanssaan. Niin\njuuri, poikaseni!\"\n\n\"Se riippuu siellä vielä.\"\n\n\"Todellako!\" huudahti Scrooge. \"Mene ostamaan se!\"\n\n\"Laskette leikkiä!\"\n\n\"Ei, ei, minä olen aivan tosissani. Mene ostamaan se ja käske tuoda se\ntänne, niin minä määrään, minne se on vietävä. Tule takaisin miehen\nmukana, niin annan sinulle shillingin. Jos palaat hänen kanssaan viiden\nminuutin kuluessa, niin annan sinulle puoli kruunua.\"\n\nPoika livahti tiehensä kuin nuoli. Luja käsi olisi pitänyt olla, jos\nnuoli olisi saatu lentämään puoleksikaan niin nopeasti.\n\n\"Minä lähetän sen Bob Cratchitille\", kuiskasi Scrooge hieroskellen\nkäsiään ja puhjeten nauruun. \"Hän ei saa tietää, kuka sen on\nlähettänyt. Se on kaksi kertaa niin suuri kuin pikku Tim. Joe Miller ei\nkoskaan ole keksinyt sellaista kepposta kuin sen lähettäminen Bobille\ntulee olemaan.\"\n\nKäsi, jolla hän kirjoitti osoitteen, ei suinkaan ollut vakava, mutta\nhän kirjoitti kuitenkin jollakin tavoin ja juoksi alas portaita\navaamaan kadulle vievää ovea, että kaikki olisi valmiina, kun\nlintukauppias tulee. Kun hän seisoi siinä odotellen, sattui hänen\nkatseensa kolkuttimeen.\n\n\"Minä rakastan sitä niin kauan kuin elän!\" huudahti Scrooge taputellen\nsitä kädellään. \"Aikaisemmin minä tuskin siihen vilkaisinkaan. Mikä\nrehellinen ilme sen kasvoissa onkaan? Se on ihmeellinen kolkutin!\nTuossa tulee kalkkuna. Hei, hei, hyvää päivää, hauskaa joulua!\"\n\nSiinäpä vasta kalkkuna oli! Se lintu ei olisi voinut koskaan seistä\njaloillaan. Ne olisivat katkenneet silmänräpäyksessä kuin lakkatikut.\n\n\"Mutta teidän on mahdoton kantaa tuota Camden Towniin asti\", sanoi\nScrooge. \"Teidän täytyy ottaa ajuri.\"\n\nNauraen hän sanoi tämän, nauraen hän maksoi kalkkunan ja vaunut,\nnauraen hän palkitsi pojan, mutta tämä kaikki oli tuskin verrattavissa\nsiihen nauruun, joka häneltä pääsi, kun hän hengästyneenä jälleen\nistuutui tuolilleen ja hihkui mielihyvästä, kunnes kyyneleet tippuivat\nhänen silmistään...\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän kulki kymmenen kertaa oven ohi, ennenkuin uskalsi mennä ylös ja\nkolkuttaa. Mutta hän rohkaisi mielensä, ja se oli tehty.\n\n\"Onko isäntä kotona?\" kysyi Scrooge avaamaan tulleelta tytöltä. Sievä\ntyttö. Hyvin sievä.\n\n\"Kyllä, herra.\"\n\n\"Missä hän on, tyttöseni?\"\n\n\"Hän on ruokasalissa rouvan kanssa. Minä saatan teidät toiseen\nkerrokseen, jos suvaitsette.\"\n\n\"Kiitos. Hän tuntee minut\", sanoi Scrooge, käsi jo ovenrivalla.\n\n\"Minä menen tänne, kultaseni.\"\n\nHän väänsi hiljaa lukkoa ja kurkisti ovesta sisään. He katselivat\nkaikki pöytää (joka oli komeasti katettu), sillä nuoret emännät ovat\naina levottomia sellaisista kysymyksistä ja tahtovat nähdä, että kaikki\non kunnossa.\n\n\"Fred!\" sanoi Scrooge.\n\nHerranen aika, kuinka hänen sisarenpoikansa vaimo hätkähti. Scrooge oli\nhetkeksi unohtanut, että tämä oli istunut nurkassa jakkara jalkojen\nalla, muuten hän ei olisi tehnyt niin millään ehdolla.\n\n\"No mutta ihme ja kumma!\" sanoi Fred. \"Mitä tämä merkitsee!\"\n\n\"Minä tässä olen, sinun enosi Scrooge. Olen tullut päivällistä syömään.\nPäästätkö minut sisään, Fred?\"\n\nPäästettiinkö häntä sisään! Oli onni, ettei sisarenpoika puristanut\nhänen kättään irralleen. Hän kotiutui viidessä minuutissa. Missään ei\nolisi voinut olla sen sydämellisempää. Hänen sisarenpoikansa vaimo oli\naivan samanlainen kuin hän muisti. Niin oli myös Topper, kun hän tuli,\nja myös lihava sisar, kun hän tuli. Niin olivat kaikki muutkin, kun he\ntulivat. Ihmeellinen seura, ihmeellisiä leikkejä, ihmeellinen\nyksimielisyys ja ih-meel-li-nen onnellisuus.\n\nMutta seuraavana aamuna hän oli aikaisin toimistossaan. Niin, hyvin\naikaisin. Kunpa vain hän olisi ollut siellä ensimmäisenä ja nähnyt Bob\nCratchitin tulevan liian myöhään. Tämä oli se asia, johon hän pyrki.\n\nJa Bob myöhästyi kuin myöhästyikin. Kello löi yhdeksän. Bobia ei\nkuulunut. Neljänneksen yli. Ei vieläkään. Hän tuli kokonaista\nkahdeksantoista ja puoli minuuttia liian myöhään. Scrooge jätti oven\nauki nähdäkseen hänen tulevan komeroonsa.\n\nBob oli ottanut hatun päästään ja huivin kaulastaan ennenkuin avasi\noven. Silmänräpäyksessä hän istuutui tuolilleen ja juoksutti kynäänsä\nikäänkuin olisi koettanut saavuttaa takaisin kello yhdeksän ajan.\n\n\"Jahah!\" murahti Scrooge niin entisensä kaltaisella äänellä kuin osasi.\n\"Mitä tarkoitatte, kun tulette tänne tähän vuorokauden aikaan?\"\n\n\"Olen hyvin pahoillani, herra\", sanoi Bob. \"Olen todellakin\nmyöhästynyt.\"\n\n\"Todellako!\" vastasi Scrooge. \"Niin, niin minäkin luulen. Olkaa hyvä ja\ntulkaa tänne!\"\n\n\"Se tapahtuu vain kerran vuodessa, herra\", puolusteli Bob tullessaan\nulos komerostaan. \"Se ei enää tule uudistumaan. Minä huvittelin hiukan\neilen.\"\n\n\"Kuulkaa, sanon teille jotakin, ystäväni\", vastasi Scrooge. \"En aio\nsietää tätä menoa enää. Ja sen tähden\", hän jatkoi hypähtäen tuoliltaan\nja antaen Bobille sellaisen töytäyksen rintaan, että tämä horjahti\ntakaisin komeroonsa, \"sen tähden aion muistaa tämän palkanmaksussa!\"\n\nBob vapisi ja siirtyi vähän lähemmäksi viivoitinta. Äkkiä iski hänen\nmieleensä ajatus lyödä sillä Scrooge kumoon, pitää häntä kiinni ja\nhuutaa ihmisiä tuomaan apua ja pakkopaitaa.\n\n\"Hauskaa joulua, Bob!\", sanoi Scrooge niin vakavasti, ettei sitä voinut\nkäsittää väärin, ja taputti häntä selkään. \"Hauskempaa joulua, Bob,\nhyvä ystäväni, kuin olen teille moneen vuoteen toivottanut. Minä\nkorotan teidän palkkanne ja koetan auttaa teidän vaikeuksissa olevaa\nperhettänne, ja me keskustelemme teidän asioistanne tänä iltana\nhöyryävän joulumaljan ääressä, Bob! Lisää hiiliä tuleen ja ostakaa uusi\nhiilikori ennenkuin panette pilkun i:n päälle, Bob Cratchit.\"\n\nScrooge oli parempi kuin hänen sanansa. Hän teki kaiken tämän ja\näärettömän paljon enemmän, ja pikku Timille, joka ei kuollut, hän oli\nkuin toinen isä. Hänestä tuli kaikkein paras ystävä, paras isäntä ja\nparas ihminen, minkä tämä vanha kunnon kaupunki tässä hyvässä\nmaailmassa tunsi. Jotkut nauroivat nähdessään hänessä tapahtuneen\nmuutoksen, mutta hän antoi heidän nauraa eikä välittänyt heistä, sillä\nhän oli kyllin viisas tietääkseen, ettei tässä maailmassa tapahtunut\nmitään hyvää, jolle muutamat ihmiset eivät aluksi nauraisi täyttä\nkurkkua. Hän tiesi, että sellaiset ihmiset ovat jollakin tavoin\nsokeita, ja sen tähden hänen mielestään oli aivan yhtä hyvä, että he\nväänsivät kasvonsa nauruun, kuin että he sairastivat tautiaan jollakin\nvähemmän miellyttävällä tavalla. Hänen oma sydämensä riemuitsi, ja\nsiinä oli hänelle kyllin.\n\nHän ei sen koommin seurustellut henkien kanssa, mutta noudatti aina\nelämässään täydellisen kohtuullisuuden periaatetta, ja hänestä\nsanottiin, että hän jos kukaan kuolevainen tiesi, miten viettää joulua\nhyvin. Jospa niin voitaisiin todella sanoa meistäkin, meistä kaikista!\nJa niinpä, kuten pikku Tim muistutti, Jumala siunatkoon meitä jokaista!\n\n                                         Suomentanut _Aune Haahti_.\n\n\n\n\nCHARLES KINGSLEY.\n\n\nMaaseutupappi, Carlylen hengen ja F.D. Mauricen perustaman työväen\nkristillissosiaalisen herätys- ja opetusliikkeen edustaja,\noxfordilaisuuden tiukka vastustaja Charles Kingsley (1819-75) on\nViktorian aikakauden pienempiä nimiä, mutta silti kunnioitettava\ntulisena taistelun miehenä ja tinkimättömänä persoonallisuutena.\nTultuaan 23-vuotiaana papiksi Eversley nimiseen seurakuntaan\nHampshiressä, jossa sitten asui koko ikänsä, hän aloitti\nkirjailijauransa keskiaikaisaiheisella runoelmalla _Pyhimyksen\nmurhenäytelmä_ (the Saint's Tragedy, 1848), mutta muutti heti tämän\njälkeen suuntansa kristillissosiaaliseksi julkaisten 1849 romaanit\n_Alton Locke_ ja _Hiivaa_ (Yeast), joista edellinen käsittelee\nkaupunki-, jälkimmäinen maaseututyöväen aseman parantamista. Näillä\nteoksillaan Kingsley perusti uudenaikaisen yhteiskunnallisen romaanin\nvakavassa, asiallisessa merkityksessä, toisin kuin esim. Bulwer\nromanttisoidulla _Paul Cliffordillaan_. Innokkaasti hän tämän jälkeen\nharrasti työväen asiaa, julkaisten nimellä \"Pastori Lot\" lukuisia\nkirjoituksia sanomalehdissä _Kristitty Sosialisti_ (Christian\nSocialist) ja _Politiikkaa kansalle_ (Politics for the People). 1853\nilmestyi _Hypatia_ (suomennettu), jossa Aleksandrian hellenistinen\nkulttuuri ja sen viehättävä papitar asetetaan piispa Kyrilloksen ja\nhänen fanaattisten munkkiensa jyrkäksi vastakohdaksi. Kingsleyllä oli\ntarkoituksena tällä munkkimaalauksellaan hyökätä roomalaiskatolisuuden\nja sikäli myös oxfordilaisen liikkeen kimppuun, mutta hän ampui samalla\nnuolen itseäänkin vastaan, koskapa Hypatia herättää kritiikkiä\nkristinuskoa kohtaan yleensä. Romaani _Länteen päin!_ (Westward Ho!,\n1855) on Elisabethin ajan protestanttisen voiman ylistystä.\nYhteiskunnallisiin pulmiin kajoaa romaani _Kaksi vuotta sitten_ (Two\nYears Ago, 1857), viimeisen romaanin _Hereward valppaan_ (H. the Wake,\n1866) ollessa historiallinen. 1860-69 Kingsley toimi Cambridgessä\nhistorian professorina. Hänen lukuisista muista tuotteistaan\nmainittakoon lastenkirjat _Sankareita_ (Heroes, kreikkalaisten\nsankaritarinoita, 1853) ja _Vesilapset_ (The Water Babies, 1863).\nOnnistuneena kuvauksena pidetään hänen tropiikinmatkansa tuloksena 1871\nilmestynyttä _Vihdoinkin_ (At Last). Tunnettu on hänen polemiikkinsa\n(1864) kardinaali Newmanin kanssa, joka alkoi Kingsleyn julkisuudessa\nhuomautettua roomalaiskatolisen kirkon välinpitämättömyydestä totuutta\nkohtaan, ja päättyi viimeksimainitun suuremmalla dialektisella taidolla\nsaavuttamaan yliotteeseen. Charles Kingsley, joka tuli 1869 Chesterin\nja 1873 Westminsterin tuomiorovastiksi ja kuningattaren kappalaiseksi,\nkuoli kotonaan Eversleyssä 1875. Kiivaana, avomielisenä, aikansa\ntaisteluihin pelkäämättä osallistuneena henkilönä, \"lihaksisen\nkristillisyyden\" (\"muscular Christianity\") edustajana, jolla oli\nhuomattavat kirjailijalahjat, hän on piirtänyt oman jälkensä\nvuosikymmeniensä vaiheisiin.\n\n\n\nVIIMEINEN MERIROSVO.\n\n\n    Englanti on oiva maa, jos suur' on sukus sun,\n    mut Englanti on kurja maa kodiks köyhän niinkuin mun;\n    ja koskaan moista satamaa en enää nähdä saa\n    kuin Aves'in ihana saari on lähell' Espanjan rantamaa.\n\n    Viiskymmentä purtta joutuisaa sen rantaan ankkuroi,\n    tykit julmat vankkana turvanaan ne saalista kotiin toi;\n    tuhat saaren miestä laatinut oli vapaat ja reilut lait,\n    nous rohkeimmat miehet kapteeneiks, muut totteli heitä vait.\n\n    Niin kultalasteista Espanjan osan veimme myöskin me;\n    näät indiaaneilta julmasti oli puserrettu ne.\n    Ja kauppalaivoja kaapattiin, joiss' armotta elämöi\n    kovat, sydämettömät kapteenit ja miehiänsä löi.\n\n    Siellä loisti hedelmät kultaiset, ja palmut pilviin nous,\n    papukaijat ja ihanat kolibrit puun oksilla siellä sous:\n    ja neekeritytöt rantaan juoks, jäi orjanaskareet,\n    kun merimiehet urheat oli aavalta palanneet.\n\n    Ah suloista oli kuulla taas maatuulten hummaa,\n    levähtää riippuverkossaan suuss' oivaa tupakkaa,\n    kun neekerityttö viuhkallaan sua varjos leyhyttäin\n    ja kuuntelit, kun mainingit löi etäällä rantaa päin.\n\n    Mut niinkuin Sanassa sanotaan, hyvät päivät lyhyet on;\n    pian saimme vieraaksi kuninkaan ja kärsimme tappion.\n    Me päivän kestimme -- tulless' yön tykit mursivat vastuksen;\n    minä venheen löysin ja haavoissain pois pakenin soutaen.\n\n    Kera neekerityttösen ajelehtain meni päiviä yhdeksän,\n    ja turhaan raukkaa lohdutin, pian nälkään nääntyi hän.\n    -- Ohi seilas pursi Bristolin, kun itse jo lähtöä tein;\n    se toi minut kotiin Englantiin, tääll' almuilla elääksein.\n\n    Olen vanha ja kohta lähden pois -- mut minne, virka en;\n    sen pahempaa kuin maailma tää ei tule, uskon sen.\n    Jos merikyyhky mä olisin, yli merten kiitäisin pois --\n    Avés'in ihanan saarimaan viel' että nähdä vois!\n\n                               Suomentanut _Yrjö Jylhä_.\n\n\n\n\nGEORGE HENRY BORROW.\n\n\nAivan itsenäinen ilmiö, kokonaan erillään kaikista kirjallisista\nsuunnista niin kuin elikin suureksi osaksi tavallisen porvarillisen\npiirin ulkopuolella, on George Henry Borrow (1803-81), Viktorian\naikakauden salamyhkäinen raamatunkauppias ja mustalaisten tuntija.\nAlokkaita palkkaavan upseerin poikana hän joutui lapsena oleskelemaan\neri seuduilla, koulunkäynnin jäädessä puutteelliseksi; tuli Norwichiin\nasianajajan oppilaaksi, mutta kohdisti huomionsa enemmän kielten ja\nnyrkkeilyn opettelemiseen kuin lakiin. Jo nuorena hänen sanottiin\ntaitaneen 12 kieltä, mutta ei tämä taito ole voinut olla\nperusteellisempaa laatua. Nyrkkeilijäksi ja voimailijaksi hänellä oli\nmitä parhaat edellytykset, sillä hänestä kasvoi yli 2 m pitkä, sekä\nruumiiltaan että kasvoiltaan Apollon kaltainen mies, joka säilytti\nvoimansa, kauneutensa ja sopusuhtaisuutensa kuolemaansa saakka,\nherättäen hämmästynyttä, ihailevaa huomiota, minne vain saapui.\nKoeteltuaan elättää itseään Lontoossa kirjallisella työllä, mm.\nsommittelemalla laajan teoksen kuuluisista rikollisista\n(_Oikeusjuttuja_ -- Trials, 6 osaa, 1825), ja jouduttuaan lopuksi\npuille paljaille hän lähti toukokuussa 1824 maaseudulle viettämään\nkulkurin tarkoituksetonta elämää. Tätä kesti vuoteen 1833 saakka,\njolloin hän pääsi Englantilaisen Raamattuseuran palvelukseen\nRaamattujen levittäjäksi. Tässä tarkoituksessa hän oleskeli Pietarissa\n(1833-35), jossa julkaisi _Targum_ nimisen käännöskokoelman ja jossa\nnäyttää teoksissaan olevista suomenkielisistä sananlaskuista ja \"vaka\nvanha Väinämöisestä\" päättäen olleen kosketuksissa suomenkielenkin\nkanssa. _Targum_ sisältää käännöksiä 30 kielestä. 1835-39 hän oleskeli\nEspanjassa, Portugalissa ja Marokossa, 1844 Kaakkois-Euroopassa. Jo\nnuorukaisena Borrow oli mieltynyt mustalaisten seuraan, eläen\nkulkurivuosinaan paljon heidän joukossaan vertaisena, tunnustettuna\ntoverina, ja opetellen heidän kielensä. Espanjasta palattuaan hän\njälleen ryhtyi kirjailijaksi, julkaisten teokset: _Zincali eli Espanjan\nmustalaiset_ (Z, or Gypsies of Spain, 1841), ja _Biblia Espanjassa_\n(1843), joka saavutti suuren menestyksen. 1844 hän meni varakkaisiin\nnaimisiin. Lopetettuaan sitten matkustamisensa hän julkaisi teokset\n_Lavengro_ (1851) ja _Mustalaisnuorukainen_ (The Romany Rye, 1857),\njossa hän kuvaa kulkuriaikaansa ja mustalaiselämäänsä, _Villi Wales_\n(Wild Wales, 1862) ja _Romano Lavo-Lil, eli mustalaiskielen sanakirja_\n(R. L.-L., or Word-book of the Gypsy Language, 1874). Näissä yhtyvät\ntekijän seikkailurikas elämä ja mustalaisten maailma, vanha\nviertotie-aika, herkkä luonnontaju ja salamyhkäinen, vihjaileva\nkertomistapa omituiseksi, erikoisväriseksi, harvinaiseksi\nkokonaisuudeksi. Hänen sanakirjansa osoittaa, että häneltä puuttui\nsyvempi tieteellinen koulutus. Borrow oli luonteeltaan perin\nomalaatuinen, aina varuillaan muita ihmisiä vastaan, kulkuriaikanaankin\nilmeisesti ehdottoman säädyllinen ja porvarillista sopivaisuutta\nnoudattava, syvästi uskonnollinen henkilö. Vanhaksi asti hän harrasti\nurheilua, erikoisesti kävelyä ja juoksua.\n\n\n\nLAVENGRO.\n\n\nGeorge Borrow'n _Lavengro_ on kenties lumoavin ulkoilmakirja englannin\nkielellä ja Iskevän Tinarin tappelu lienee kirjallisuuden kuuluisin ja\njännittävin nyrkkeilykuvaus. Esitämme sen tässä. Borrow'n kummalliset\nläpitunkevat silmät, hänen salaperäinen vaikutuksensa eläimiin, hänen\nsisäinen näkemysvoimansa, joka tunkeutui umpimielisen romanikansan\nsalaisuuksin, kaikki tämä antaa vahvistusta sille huhulle, että hänellä\nitsellään oli hiukan mustalaisverta suonissaan, mitä ei ulkomuodon\ngermaanilainen vaaleus kuitenkaan tue. Seikkailumatkoillaan hän\nveljeili silmänkääntäjien, hevoshuijarien ja kaikenlaisten kulkurien\nkanssa.\n\n\nEräänä päivänä Lavengro tapasi ulkona nummella muutaman miehen, ja\nsilloin seurasi kuuluisa keskustelu \"nummen tuulesta\".\n\n                         Nummen tuuli.\n\nSitten kävelin pitkin kangasmaata, kunnes tulin erääseen paikkaan,\njossa paksun kanervikon laidassa istui mies tuijottaen hellittämättä\nlaskevan auringon punaiseen pyörään.\n\n\"Ettehän vain ole Jasper?\"\n\n\"Olenpa niinkin, veli!\"\n\n\"En ole nähnyt teitä vuosikausiin.\"\n\n\"Kuinka olisittekaan, veli?\"\n\n\"Mikä teidät tuo tänne?\"\n\n\"Tappelu, veli.\"\n\n\"Missä teltat ovat?\"\n\n\"Vanhalla paikalla, veli.\"\n\n\"Kuuluuko uutta siitä lähtien, kun erosimme?\"\n\n\"Kaksi kuolemaa, veli.\"\n\n\"Kutka ovat kuolleet, Jasper?\"\n\n\"Isä ja äiti, veli.\"\n\n\"Missä he kuolivat?\"\n\n\"Siellä, minne heidät lähetettiin, veli.\"\n\n\"Ja rouva Herne?\"\n\n\"Hän elää, veli.\"\n\n\"Missä hän on nyt?\"\n\n\"Yorkshiressä, veli.\"\n\n\"Mitä arvelette kuolemasta, herra Petulengro?\" sanoin istuutuessani\nhänen viereensä maahan.\n\n\"Minun mielipiteeni kuolemasta, veli, on hyvin samanlainen kuin\nvanhassa Faaraon laulussa, jota olen kuullut isoäitini laulavan:\n\n\"Conna marel o manus chivios ande puv, ta rovel pa leste o chavo ta\nromi.\"\n\n\"Kun mies kuolee, niin hänet peitetään maahan, ja hänen vaimonsa ja\nlapsensa surevat häntä. Ellei hänellä ole vaimoa eikä lasta, silloin\nhänen isänsä ja äitinsä surevat, niin luulen, ja jos hän on aivan yksin\nmaailmassa, no niin, silloin hänet peitetään maahan, ja juttu on\nlopussa.\"\n\n\"Ja luuletteko te, että ihmisen loppu on siinä?\"\n\n\"Siinä on hänen loppunsa, veli, ja sääli häntä.\"\n\n\"Miksi sanotte niin?\"\n\n\"Elämä on ihanaa, veli.\"\n\n\"Niinkö arvelette?\"\n\n\"Niinkö arvelen! -- On olemassa yö ja päivä, veli, molemmat suloisia\nasioita, aurinko, kuu ja tähdet, veli, kaikki ihania asioita; niinikään\npuhaltaa nummella tuuli. Elämä on kovin ihanaa, veli, kuka soisi\nkuolevansa?\"\n\n\"Minä tahtoisin kuolla --\"\n\n\"Puhutte kuin hirviö -- mikä on samaa kuin puhua hupsun tavoin -- jos\nolisitte romanilaismiekkonen, puhuisitte viisaammin. Tahtoisitte\nkuolla, tosiaankin! -- Romanilainen mies haluaisi elää ikuisesti!\"\n\n\"Sairaanakin, Jasper?\"\n\n\"Onhan aurinko ja tähdet, veli.\"\n\n\"Sokeana, Jasper?\"\n\n\"Onhan nummen tuuli, veli; jos vain aina saisin tuntea sen, eläisin\nilomielin ikuisesti. Kas niin, nyt lähdemme teltoille ja olemme hyvät\nystävät, ja minä koetan saada teidät tajuamaan, kuinka ihanaa on olla\nelossa, veli!\"\n\n\n                      Iskevä Tinari.\n\nKävelin hyvää vauhtia kevein ja joustavin askelin. Noin parin tunnin\nkuluttua tulin paikalle, jossa oli jonkinlainen mökki vähän matkaa\ntiestä syrjässä, edustalla tavattoman suuri tammi. Sen varjossa oli\npieni hevonen ja kärryt, joissa näytti olevan sekalaisia tavaroita.\nOlin juuri menemäisilläni ohitse -- kun näin mökin oven yläpuolelle\ntöherrettynä: \"Hyvää olutta myydään täällä\", minkä huomattuani tunsin\näkkiä olevani kovin janoinen ja päätin mennä sisään maistamaan juomaa.\n\nAstuin hyvin hiekoitettuun keittiöön ja istuuduin penkille pitkän\nvalkoisen pöydän toiselle puolen. Toisella penkillä, joka oli seinän\npuolella, oleili seurue tai paremminkin perhe, johon kuului likaisen\nnäköinen, jonkin verran keskikokoa pienempi mies, yllään haalistunut\nsamettipuku ja nahkainen esiliina, sitten varsin sievän näköinen\nnainen, joka tosin oli ahavoitunut ja kehnoissa vaatteissa, sekä kaksi\nryysyistä lasta, poika ja tyttö, noin neljän viiden vuotiaita. Mies\nistui tuijottaen pöytään ja nojaten leukaansa molempiin käsiin. Nainen,\njoka oli lähinnä häntä, istui aivan hiljaa katsahtaen vain silloin\ntällöin mieheensä, ja näytti äsken itkeneen...\n\n_Tinari_. \"On hauskaa olla oppinut mies.\"\n\n_Minä_. \"Ei puoleksikaan niin hauskaa kuin olla tinari.\"\n\n_Tinari_. \"Mitä te puhuttekaan!\"\n\n_Minä_. \"En muuta kuin silkkaa totta. Mikä voi olla parempaa kuin olla\noma herransa? Tinarihan on oma herransa, mutta ei kouluja käynyt mies.\nAjatelkaamme parhaassa asemassa olevaa kouluakäynyttä miestä,\nesimerkiksi opettajaa, sillä otaksun teidän myöntävän, ettei kukaan voi\nolla paremmassa asemassa kuin opettaja. Sanotteko hänen elämäänsä\nmiellyttäväksi? Minä en. Voisimme paremminkin sanoa häntä koulun\norjaksi kuin koulun opettajaksi. Ajatelkaahan häntä tällaisella\nsiunatulla ilmalla ummehtuneessa koulussaan opettamassa lapsia\nkirjoittamaan vihkoihin: 'Huono seura turmelee hyvät tavat' tai: 'Ei\nvoi koskea tervaan tahraantumatta'. Vertaisitteko sellaista koiran\nelämää omaanne -- joka on onnellisinta taivaan alla -- oikeaa\nparatiisin elämää, niinkuin saksalaiset sanoisivat -- kun saatte\npystyttää telttanne kauniin pensasaidan viereen, kuunnella\nhöyhenpukuisten parvien laulua, kerätä kaikki vuotavat kattilat\nlähiseudulta, tinata ja paikata ne, ansaita leipänne rehellisesti\ntekemällä otsanne hiessä terveellistä työtä -- kas, mitä nyt? Mitä mies\nitkee?\"\n\nTinari oli äkkiä peittänyt kasvonsa käsillään ja ruvennut nyyhkyttämään\nja valittamaan kuin suuren surun valtaan joutunut. Mielenliikutus sai\nhänen vaimonsa rinnan kohoilemaan, ja lapsetkin olivat kiihdyksissä;\nnuorempi rupesi parkumaan.\n\n_Minä_. \"Mikä teitä vaivaa, mitä te kaikki itkette?\"\n\n_Tinari_ (ottaen kädet pois kasvoiltaan). \"Hyvä Jumala, miksi\nkuulenkaan teidän puhuvan noin? Eikö se ole tarpeeksi saamaan kenet\ntahansa itkemään -- lapsi raukatkin? Niin, sanoitte oikein, tämä on\nparatiisin elämää -- tämä tinarin elämä. Nyt käsitän sen, kun olen\nluopumaisillani siitä.\"\n\n_Minä_. \"Luopumaisillanne! Ei teidän pidä ajatella sellaista.\"\n\n_Tinari_. \"Ei, en jaksa ajatella sitä ja kuitenkin minun täytyy. Mitä\non tehtävä? Kuinka kovalta tuntuukaan olla tällaisen kuolemanpelon\nvallassa ja ajettuna pois valtateiltä.\"\n\n_Minä_. \"Kuka on ajanut teidät pois valtateiltä?\"\n\n_Tinari_. \"Kuka? Iskevä Tinari.\"\n\n_Minä_. \"Kuka hän on?\"\n\n_Tinari_. \"Englannin suurin lurjus ja julmin, muuten hän ei olisi\nkohdellut minua niinkuin on kohdellut -- kerron teille koko jutun. Olen\nsyntynyt taivasalla, samoin isäni ennen minua ja äitinikin. Tein työtä\nheidän kanssaan niin kauan kuin he elivät, tottelevaisena lapsena,\nsillä minun ei tarvitse syyttää itseäni mistään heidän vuokseen, ja kun\nisäni kuoli, otin minä hänen ammattinsa hoitaakseni ja kuljin hänen\nentisessä piirissään ja elätin äitiäni sen vähän aikaa jonka hän vielä\neli. Hänen kuoltuaan menin naimisiin tämän nuoren naisen kanssa, joka\nei ole syntynyt taivasalla, vaan on pikku käsityöläisen tytär\nGloucesterista. Hän tunsi hyvyyttä minua kohtaan ja vaikka hänen\nystävänsä vastustivat avioliittoamme, hän meni naimisiin köyhän tinarin\nkanssa ja tuli jakamaan hänen elämänsä taivasalla.\"\n\n\"No niin, nuori mies, kuusi seitsemän vuotta sitten olin onnellisin\nihminen, joka hengitti tässä maailmassa, ja elin juuri sellaista elämää\nkuin te äsken kuvailitte -- kaikkien tämän piirin asukkaiden\nkunnioittamana, kunnes onnettomana hetkenä saapuu tämä Musta Jack, tämä\nIskevä Tinari, näille seuduille, koska hänet oli ajettu pois\nYorkshirestä -- ikipäiviksi, siitä voitte olla varma. Nyt on asia niin,\nettei mikään piiri voi elättää kahta tinaria, niinkuin epäilemättä\ntiedätte. Minun piirini oli hyvä, mutta se ei olisi jaksanut ylläpitää\ntuota Iskevää Tinaria ja minua, vaikka tosin se, että se olisi voinut\nelättää kaksikymmentä meikäläistä, olisi ollut aivan yhdentekevää\ntuolle lentävälle lurjukselle, joka ei voinut sietää ketään muuta kuin\nitseään. Niinpä hän pian saa käsiinsä minut ja haastaa minut\ntappelemaan tästä alueesta.\"\n\n\"Osaanhan minä hiukan tapella, koska olen kasvanut taivasalla --\nnimittäin suunnilleen itseni vertaisen kanssa, mutta en aikonut ruveta\ntappelemaan hänen kanssaan, joka sattuu olemaan kaksi vertaa minua\nisompi, ja sanoinkin sen hänelle. Sen kuultuaan hän löi minut maahan ja\nolisi tehnyt minulle enemmänkin pahaa, ellei muutamia miehiä olisi\nollut lähettyvillä estämässä häntä. Sitten hän uhkasi katkaista\nkurkkuni ja lähti tiehensä...\"\n\n\"Vihdoin joku kertoi minulle, että hän oli lähtenyt takaisin\nYorkshireen, minkä vuoksi olin sydämestäni iloinen ja uskalsin\nnäyttäytyä ja liikkua siellä täällä niinkuin ennenkin. No niin, nuori\nmies, eilen minä ja meidän joukkomme leiriydyimme erään kujan varteen\nnoin viiden mailin päähän täältä ja sytytimme nuotion ja söimme\npäivällisen. Päivällisen jälkeen ryhdyin paikkaamaan kolmea kattilaa ja\nyhtä paistinpannua, jotka olin saanut lähiseudun asukkailta\nkorjattavikseni -- minulla on nimittäin rehellisyyteni vuoksi hyviä\nsuhteita, niinkuin olen jo kertonut.\"\n\n\"No niin, istuessani siinä ahkerassa työssä onnellisena ja huolettomana\nja aavistamattakaan mitä oli tulossa, niin kuka muu ilmestyikään\npaikalle kuin tämä Musta Jack, tämä tinarien kuningas, ajaa kolistellen\nrattaillaan rinnallaan vaimonsa, jota sanotaan Harmaaksi Molliksi --\ntällä roistolla on nimittäin vaimo ja palvelijatarkin. Viimemainittua\nen ole kertaakaan nähnyt, mutta ne, jotka ovat, sanovat, että hän on\niso kuin talo ja nuori ja kaunis katsella, mitä kaikkea ei voi sanoa\nMollista, joka ei ole nuori eikä kauniskaan, vaikka hän totisesti onkin\niso. No niin, tuskin Musta Jack ennätti nähdä minut ja joukkoni, kun\nhän antoi ohjakset harmaan Mollin käsiin ja tuli suoraa päätä minua\nkohti. Sanaakaan hän ei sanonut, vaan tuli vain minua kohti kuin\nhurjistunut härkä.\"\n\n\"Olen rauhallinen ihminen, nuori mies, mutta nyt käsitin, ettei\nrauhallisuudesta olisi mitään hyötyä, ja hypähdin seisaalleni, ja koska\nolen syntynyt taivasalla ja osaan tapella hiukan, asetuin valmiiksi\nnyrkkeilyasentoon, kun hän tuli juosten minua kohti, ja ottelin hänen\nkanssaan pari erää. Laupias taivas, nuori mies, se oli kuin kärpäsen\ntappelua norsua vastaan -- tuollaista suurta elukkaa vastaan, jollaisia\neläinnäyttelijät kuljettavat mukanaan. Minulla ei ollut mitään voiton\ntoiveita tuota miestä vastaan, hän heitteli minua sinne tänne, paiskasi\nminut pensasaitaan ja heitti minut taas sieltä pois.\"\n\n\"Vanno\", hän sanoi, \"vanno sinä, mariseva roisto, Raamattusi kautta,\nettä lähdet tiehesi ja luovut lopullisesti tästä joukosta, tai muuten\"\n-- ja sitten tämä kovasydäminen roisto pakotti minut vannomaan Raamatun\nkautta ja oman kadotukseni uhalla, ja kun olin puolittain kuristunut --\nen -- en voi jatkaa enää --\"\n\n_Minä_. \"Ottakaa uusi kulaus -- vahvaa juomaa --\"\n\n_Tinari_. \"En voi, nuori mies, sydämeni on liian täynnä ja mikä\ntärkeämpää, malja on tyhjä.\"\n\n_Minä_. \"Ja niin hän vannotti teidät, eikö niin, luopumaan\nkiertolaiselämästä?\"\n\n_Tinari_. \"Olette oikeassa, niin hän teki, se mustalaisroisto.\"\n\n_Minä_. \"Mustalainen! Onko hän mustalainen?\"\n\n_Tinari_. \"Ei aivan puhdas, vaan puolittain, niinkuin sanotaan. Hänen\nisoisänsä oli mustalainen ja hänen äitinsä samoin kuin minunkin\nsellainen, joka kierteli joukon mukana.\"\n\n_Minä_. \"Ja mitä aiotte tehdä?\"\n\n_Tinari_. \"Tehdäkö! Sitä sopii kysyä. En ymmärrä mitä on tehtävä. Vaimo\nraukkani ja minä olemme puhelleet siitä koko aamun tämän olutpuolikkaan\nääressä. Emme osaa päättää, mitä on tehtävä. Tiedämme vain, että meidän\non luovuttava kiertolaiselämästä. Se roisto vannoi, että kun hän ensi\nkerran tapaa meidät teillä, hän katkaisee meidän kaikkien kurkut ja\nanastaa hevosemme ja nuo kärrypahasemme, jotka nyt ovat tuolla puun\nalla.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJonkin verran epäröityään ja keskusteltuaan asiasta tinari suostuu\nmyymään hevosensa ja kärrynsä, ja Lavengro lähtee kiertelemään päättäen\nuhmata Iskevää Tinaria. Eräänä päivänä hän istuu nuotion ääressä kapean\nlaakson pohjalla. Hän on juuri syönyt aamiaisensa pureskellen vielä\nviimeistä suupalaansa, kun paikalle saapuu Iskevä Tinari, joka hänet\nnähtyään säpsähtää ja heti nokastuu kertojan kohteliaasta puheenalusta:\n\"Älkää pelätkö!\"\n\nEn muista koskaan nähneeni roistomaisempaa miestä. Hän oli noin kuuden\njalan mittainen ja tavattoman roteva. Hänen kasvonsa olivat mustat ja\njurot ja niitä koristi suunnaton poskiparta, jossa näkyi joitakin\nharmaita haivenia, sillä hänen ikänsä ei voinut olla paljoa alle\nviidenkymmenen. Yllään hänellä oli haalistunut sininen päällystakki,\npaksut puuvillakankaiset housut ja pauloitetut puolisaappaat --\nmustassa päässään hänellä oli jonkinlainen punainen yömyssy, paksun\nkaulansa ympärillä barcelonalainen kaulahuivi -- en pitänyt ensinkään\ntämän miehen ulkonäöstä.\n\n\"Pelätkö\", mörähti mies (kerraten minun aikaisemman sanani) ja rupesi\nriisumaan hevostaan valjaista, \"niinkö sanoitte?\"\n\nNyt ilmestyi muitakin näyttämölle. Syöksyen toisen hevosen ja toisten\nkärryjen ohitse, jotka olivat juuri päässeet solan perälle, ilmestyi\nnäkyviin tavattoman kookas nainen tai paremminkin tyttö, sillä hän\nsaattoi tuskin olla yli kahdeksantoista. Hänellä oli yllään\nruumiinmukainen pusero ja sininen villakankainen hame. Päässään hänellä\nei ollut minkäänlaista hattua tai hilkkaa tai myssyä, ja hänen\ntukkansa, joka oli vaalea, riippui hartioilla vapaasti. Hänen\nihonvärinsä oli vaalea ja hänen piirteensä kauniit ja niiden ilme\npäättäväinen, mutta avomielinen -- häntä seurasi toinen nainen, noin\nneljänkymmenen ikäinen, tukeva ja kovin jokapäiväisen näköinen, johon\nminä tuskin vilkaisinkaan, sillä koko mielenkiintoni kohdistui tuohon\npitkään tyttöön.\n\n\"Mikä hätänä, Jack?\" kysyi viimemainittu katsoen mieheen.\n\n\"Tässä vain pelätään, siinä kaikki\", sanoi mies yhä äskeisissä\npuuhissaan.\n\n\"Mitä pelätään -- tuota poikaako? Hänhän on aivan kuin aave -- voisin\nottaa nujertaakseni hänet yhdellä kädellä.\"\n\n\"Voisitte murskata minut, kaunis neito, ilman yhtään ainoaa kättä\",\nsanoin, \"vain katsomalla minuun -- en ole koskaan nähnyt sellaisia\nkasvoja ja sellaista vartaloa, molemmat ovat niin uljaat -- tehän\nolette aivan kuin Ingeborg, Norjan kuningatar.\"\n\n\"Lopettakaa suunsoitto, nuori mies\", sanoi pitkä tyttö, \"tai taritsen\nteille sellaista, joka panee teidät pyyhkimään kasvojanne. Olkaa\nsiivolla, tai saatte katua.\"\n\n\"Maltahan, Belle\", sanoi mies asettuen nuoren amatsoonin eteen, joka\noli hyökkäämäisillään kimppuuni, \"minun vuoroni on ensin.\" Sitten hän\nlähestyi minua uhkaavan näköisenä ja sanoi häijysti ja sisukkaasti:\n\"Pelätkö, eikö niin?\"\n\n\"Niin sanoin\", vastasin, \"mutta luulenpa syyttäneeni teitä väärin.\nMinun olisi pitänyt sanoa: älkää kauhistuko! Teissä ilmenivät kaikki ne\nmerkit, jotka todistavat asianomaisen kamppailevan hillittömän pelon\nvallassa.\"\n\nMies tuijotti minuun typertyneen julma ilme kasvoillaan ja näytti\nepäröivän, oliko lyötävä vai ei. Ennenkuin hän sai tehdyksi päätöksen,\nastui pitkä tyttö esiin sanoen: \"Hän soittaa suutaan, päästäppäs minut\nhänen luokseen\", ja ennenkuin osasin olla varuillani, hän sivalsi minua\nkasvoihin niin kovasti, että olin vähällä kaatua.\n\n\"Riittää jo\", sanoin painaen kädellä poskeani, \"olette täyttänyt\nlupauksenne ja saanut minut pyyhkimään poskeani. Olkaa nyt rauhallinen\nja sanokaa minulle suoraan, mistä syystä nostatte riitaa.\"\n\n\"Mistäkö syystä!\" sanoi mies. \"Ettekö sanonut, että olin peloissani ja\nellette olisi sanonutkaan, niin kuka antoi teille luvan leiriytyä minun\nalueelleni?\"\n\n\"Onko tämä teidän aluettanne?\" kysyin.\n\n\"On sekin kysymys\", sanoi mies, \"ikäänkuin ei koko maailma sitä\ntietäisi. Tiedättekö kuka olen?\"\n\n\"Luulenpa tietäväni\", sanoin, \"ellen pahasti erehdy, olette se mies,\njota ihmiset sanovat 'Iskeväksi Tinariksi'. Totta pulmakseni olen\niloinen siitä, että tapasin teidät, sillä halusin nähdä teidät.\"\n\nMies käänsi katseensa pieneen hevoseeni, joka pureskeli ruohoa puiden\nalla. \"Mitä tämä on?\" hän sanoi mennen sinne ja tarttuen elukkaan.\n\"Jopa nyt, niin totta kuin elän, tämä on sen marisevan Slingsby roiston\nhevonen.\"\n\n\"Ei se ole enää hänen. Ostin sen häneltä.\"\n\n\"Se on nyt minun\", sanoi mies; \"vannoin anastavani sen tavatessani sen\nseuraavan kerran alueellani, niin, ja pieksäväni sen omistajan.\"\n\n\"En minä ole Slingsby.\"\n\n\"Samantekevää.\"\n\n\"Ette suinkaan sano, että aiotte antaa minulle selkään?\"\n\n\"Äsken puhuitte pelosta.\"\n\n\"Olen sairas ja heikko.\"\n\n\"Nostakaa pystyyn nyrkkinne.\"\n\n\"Eikö hevonen tyydytä teitä?\"\n\n\"Ei hevonen eivätkä palkeet.\"\n\n\"Armoa siis ei anneta?\"\n\n\"Tästä saatte!\"\n\n\"Varo silmiäsi, Jack! Kas, nyt osui. Niinpä luulinkin\", huusi tyttö\nmiehen hoiperrellessa taaksepäin saatuaan iskun silmäänsä, \"arvelinkin\nhänen vain pilkanneen sinua koko ajan.\"\n\n\"Älä välitä, Anselo. Tiedäthän mitä on tehtävä -- käy käsiksi\", sanoi\nkarkean näköinen nainen, joka ei ollut tähän asti virkkanut sanaakaan,\nmutta joka tuli nyt lähemmäksi oikein raivottaren näköisenä, \"käy\nkäsiksi rivakasti. Voit murskata kymmenen hänen kaltaistaan.\"\n\nIskevä Tinari noudatti hänen neuvoansa ja tuli lähemmäksi iskuvalmiina,\nmutta pysähtyi äkkiä saadessaan vasemman käden sivalluksen nenäänsä.\n\n\"Iskevää Tinaria ei voi milloinkaan voittaa tuolla tavoin\", sanoi tyttö\nkatsellen minuun epäröiden.\n\nJa niin aloin ajatella itsekin, kun Iskevä Tinari riisuen\npäällystakkinsa ja singoten punaisen yömyssyn päästään ryntäsi minua\nkohti hurjistuneempana kuin kertaakaan aikaisemmin. Navakkaan iskuun,\njonka hän sai vasten suutaan, hän pani yhtä vähän huomiota kuin\nraivostunut härkä. Silmänräpäyksessä hänen käsivartensa olivat\nympärilläni, ja samassa hän heitti minut kumoon kaatuen raskaasti\npäälleni. Miehellä tuntui olevan hirvittävät voimat.\n\n\"Tee nyt selvä hänestä\", sanoi raaka vaimo. Iskevä Tinari ei vastannut\nmitään, vaan painoi polvensa rintaani vastaan ja puristi kurkkuani\nmolemmilla känsäisillä kourillaan. Uskoin jo loppuni tulleen, ja\nluultavasti niin olisi käynytkin, ellei pitkä tyttö olisi tarttunut\nhuiviin, joka miehellä oli kaulassa, melkein yhtä voimakkaalla otteella\nkuin millä mies puristi kurkkuani.\n\n\"Sanotko tätä reiluksi peliksi?\" kysyi tyttö.\n\n\"Kädet irti, Belle\", sanoi toinen nainen, \"onko sinusta reilua peliä,\nettä sekaannut asiaan? Kellitä kätesi, tai minä hyökkään kimppuusi.\"\n\nBelle ei kuitenkaan välittänyt mitään tästä komennuksesta, vaan riuhtoi\nniin lujasti kaulahuivista, että Iskevä Tinari oli vähällä tukehtua.\nHellittäen äkkiä otteensa tämä ponnahti seisaalleen ja tähtäsi iskun\nkauniiseen puolustajaani, joka väisti sen ja sanoi tyynesti:\n\n\"Lopeta ensin toinen juttu, niin sitten olen käytettävissäsi milloin\nvain haluat, mutta lopeta se rehellisesti -- ei mitään väärää peliä,\nkun minä olen läsnä -- minä olen pojan avustaja, ja Moll voi nostaa\nsinut pystyyn, jos vastustajasi sattuu iskemään sinut maahan.\"\n\nKymmenen seuraavan minuutin aikana taistelua käytiin melkoisen\nraivokkaasti, mutta niin vain kävi, etten koko sinä aikana kyennyt\nkertaakaan kaatamaan Iskevää Tinaria, vaan päinvastoin sain kuusi\nnujertavaa iskua itse. \"En voi mitenkään kestää tätä\", sanoin\nistuessani Bellen polvella, \"pelkään, että minun on pakko alistua,\nIskevä Tinari lyö liian kovasti\", ja minä syljin maahan suun täyden\nverta.\n\n\"Ette tietenkään saa nujerretuksi Iskevää Tinaria tuolla tavalla,\njota käytätte tapellessanne -- ei siitä ole mitään hyötyä, että\nsivauttelette häntä vasemmalla kädellänne; miksi ette käytä oikeaanne?\"\n\n\"Koska en osaa käytellä sitä taitavasti\", sanoin. Ylös päästyäni\nhyökkäsin vielä kerran Iskevän Tinarin kimppuun ja annoin hänelle aina\nkuusi iskua hänen yhtä lyöntiään vastaan, mutta ne olivat kaikki\nvasemman käden iskuja, ja sivallus, jonka sain Iskevältä Tinarilta,\nkaatoi minut.\n\n\"Miksi ette toki käytä Pitkää Melfordia?\" sanoi Belle nostaen minut\npystyyn.\n\n\"En ymmärrä, mitä tarkoitatte Pitkällä Melfordilla\", sanoin huohottaen.\n\n\"No, tätä pitkää oikeaa kättänne\", virkkoi Belle tunnustellen oikeaa\nkäsivarttani -- \"jos teette sen, niin ei olisi ihme, vaikka onni\npotkaisisikin.\"\n\nJa nyt oli Iskevä Tinari taas hyökkäysasennossa valmiimpana, paljon\nvalmiimpana kuin minä. Nousin kuitenkin avustajani polvelta niin hyvin\nkuin heikkoudeltani suinkin voin. Hän tuli minua kohti iskien oikealla\nja vasemmalla ja näyttäen melkein yhtä virkeältä sekä liikkeiltään että\nhengityksensä puolesta kuin ensimmäistä kertaa aloittaessaan taistelun,\nvaikka hänen silmänsä olivatkin aika lailla turvoksissa ja hänen\nalahuulensa halki. Kohti hän vain tuli lyöden oikealla ja vasemmalla,\nenkä minä ensinkään pitänyt hänen iskuistaan enkä niiden uhastakaan,\njoka ei suinkaan ollut miellyttävää, ja väistyin hänen tieltään.\nLopuksi hän tähtäsi iskun, joka olisi epäilemättä lopettanut\nkamppailun, jos se olisi osunut hänen tarkoituksensa mukaisesti, mutta\nhän sattui luiskahtamaan ja iskikin nyrkillään vasempaan olkapäähäni ja\nsitten hirveällä voimalla puuhun, jonka lähelle olin ajautunut.\nEnnenkuin Tinari pääsi tointumaan, minä kokosin kaikki voimani ja iskin\nhäntä korvan alapuolelle ja kaaduin sitten maahan lopen uupuneena, ja\nniin sitten kävi, että se isku, jonka tähtäsin Tinarin korvalliselle,\noli oikean käden isku.\n\n\"Eläköön Pitkä Melford!\" kuulin Bellen huudahtavan, \"mikään maailmassa\nei vedä vertoja Pitkälle Melfordille.\"\n\nNämä sanat kuullessani käänsin päätäni siinä maatessani ja huomasin\nIskevän Tinarin makaavan maassa ilmeisesti tajuttomana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAjopelit olivat kevyet, eikä niiden kestänyt kauan nousta kiertävää\nkapeaa tietä. Seurasin niitä nähdäkseni, että ne todella lähtivät.\nSaapuessani korkeimmalle kohdalle huomasin metsänreunassa pienet aasin\nvetämät kärryt, joiden päättelin kuuluvan tytölle. Tinari ja hänen\neukkonsa olivat jo jonkin matkan päässä. Seisoin paikallani katsellen\nheidän jälkeensä vähän aikaa. Sitten tartuin aasia ohjaksiin ja talutin\nsen kärryineen kapean laakson pohjalle. Sinne päästyäni tapasin Bellen\nistumassa kivellä nuotion vieressä. Hänen tukkansa oli aivan hajallaan\nja hänen silmissään kyyneliä.\n\n\"Ne olivat pahoja ihmisiä\", hän sanoi, \"enkä minä pitänyt heistä, mutta\nhe olivat ainoat tuttavani koko avarassa maailmassa.\"\n\n                                    Suomentanut _Aino Tuomikoski_,\n\n\n\n\nCHARLES READE.\n\n\nAikoinaan kuuluisa ja vieläkin sitkeästi hengissä pysyvä\nromaanikirjailija Charles Reade (1814-84) valmistui alkuaan\nlakimieheksi. Kirjailijauransa hän aloitti näytelmillä, joita hän\nkirjoitti toistakymmentä, saavuttamatta niillä kuitenkaan erikoisempaa\nmenestystä. Huomattavimmat niistä ovat _Naamioita ja kasvoja_ (Masks\nand Faces, 1852), Kultaa_ (Gold, 1853), _Ei milloinkaan myöhäistä_\n(Sera Nunquam_, 1865) ja _Väkijuomaa_ (Drink, 1879, muodostelma Zolan\n_Ansasta_ -- L'Assommoir). Romaaneja hän kirjoitti kahdeksantoista.\nNiistä mainittakoon huomattavimpina _Peg Woffington_ (1853),\nmuodostelma hänen ensiksimainitusta näytelmästään; _Christie Johnstone_\n(1853), päähenkilönä reipas kalastajatyttö; _Ei milloinkaan liian\nmyöhäistä parantaa_ (It is Never too Late to Mend, 1856), jonka\nainekset sisältyvät näytelmiin _Kultaa_ ja _Ei milloinkaan myöhäistä_\nja joka käsittelee Australian kullankaivaja- ja vankilaelämää;\n_Luostari ja kotiliesi_ (The Cloister and the Hearth, 1861,\nsuomennettu), jonka Charles Swinburne sijoitti \"kertomataiteen\nsuurimpien mestariteosten joukkoon\"; _Käteistä rahaa_ (Hard Cash,\n1863), kohdistettu yksityisiä mielisairaaloita vastaan; _Griffith Gaunt\neli mustasukkaisuus_ (Gr. G, or Jealousy, 1866); _Rumaa peliä_ (Foul\nPlay, 1869), kohdistettu laivanomistajiin, jotka upottamalla laivansa\nkoettivat saada vakuutusmaksut; _Asettukaa hänen sijaansa_ (Put\nYourself in his Place, 1870), kohdistettu ammattiliittoja vastaan; ja\n_Naistenvihaaja_ (A Womanhater, 1877), kirjoitettu naisten oikeuksien\npuolesta. Reade on jo uudenaikainen realisti, perehtyen tarkoin\naiheeseensa ja esittäen sen tosioloisesti ja asiallisesti. Huomattava\non hänen usein voimakkaasti draamallinen esitystapansa. _Luostarissa ja\nkotiliedessä_ hän kuvaa harvinaisen eloisasti viidettätoista\nvuosisataa, renessanssin aamua, keskiajan ahtauden väistymistä uuden\najan koittavan inhimillisyyden tieltä, voimakkaita intohimoja, suurta\nhenkilöjoukkoa, kaikkia yhtä huolellisesti. Sen lukijat varmaan\nmielellään yhtyvät Swinburnen lausuntoon, että \"Reade oli ollessaan\nparhaillaan, jota hän oli sangen usein, todella suuri kirjailija ja\njalo henki\". Ihmisenä Reade oli omalaatuisensa: matkusteli mielellään,\nkauppaili viuluja, riiteli ja käräjöi loppumattomasti. Muuten hän\nvietti elämänsä Lontoossa, puhtaassa, kauniissa ystävyydessä\nnäyttelijätär mrs Seymourin kanssa, joka hoiti häntä ja hänen\ntalouttaan sekä oli hänen uskollinen neuvonantajansa.\n\n\n\nLUOSTARI JA KOTILIESI.\n\n\nGerard Eliassoen, verkakauppiaan poika Tergonista, Hollannista,\nopiskelee papiksi, kunnes rakastuminen kauniiseen Margareetaan tuleekin\ntämän aikeen tielle. Hän tahtoo mennä naimisiin rakastettunsa kanssa,\nkuulutetaan ja on jo papin edessä vihittävänä, kun toimitus hänen\nisänsä tahdosta keskeytetään. Hänet vangitaan ja häntä vaaditaan\nluopumaan Margareetasta sekä palaamaan hengelliseen säätyyn, mutta hän\nkieltäytyy ja pääsee ystäviensä avulla karkaamaan. Jännittävän,\ndraamallisen takaa-ajon jälkeen Gerard jättää Margareetan ja vanhan\nsoturiystävänsä Martinin, ja lähtee Italiaan, Roomaan, aloittaen sen\nsuurenmoisen seikkailuretken, jonka varrella kirjailija antaa mitä\neloisimman kuvan viidennentoista vuosisadan loppupuolen Saksasta ja\nItaliasta, elämästä teillä ja majataloissa. Eräästä sellaisesta hän saa\nmatkatoverikseen reippaan burgundilaisen sotilaan nimeltä Denys.\nSaavuttuaan lopuksi terveenä Roomaan hän saa siellä väärennetyn\nkirjeen, joka ilmoittaa hänen vaimonsa, Margareetan, kuolleen.\nEpätoivoissaan hän silloin tekee papinvalan -- saadakseen sen jälkeen\ntietää, että hänen vaimonsa elääkin ja että hänellä on poika. Hän ei\nvoi kuitenkaan enää peräytyä, luostari on ottanut hänet omakseen,\nkotiliesi ei ole häntä varten. Hänen pojastaan kasvoi kuuluisa\nhumanisti Erasmus Rotterdamilainen, jonka oppineisuus raivasi tietä\nuskonpuhdistukselle ja uuden ajan koitolle. Näytteeksi Readen tyylistä\nja kirjan lukemattomista jännittävistä seikkailuista on valittu kohtaus\nmajatalosta, jossa ystävykset puolustautuvat majatalon isäntää ja hänen\nkätyreitänsä vastaan. Palvelustyttö Manon, jonka Denys on jo ehtinyt\nhurmata, on mennyt hakemaan apua läheisestä kaupungista.\n\nMutta kävisivätkö rosvot heidän kimppuunsa heidän valveilla ollessaan?\nArvattavasti eivät.\n\nJotteivät jättäisi käyttämättä tätä parasta mahdollisuuttaan, tekivät\nkohtalotoverit epätoivoisia ponnistuksia pitääkseen yllä keskustelua,\nikäänkuin tavallisista asioista jutellen, ja sillä tavoin Gerard sai\nkuulla kaiken, mitä oli tapahtunut, ja että tyttö oli lähtenyt hakemaan\napua.\n\n\"Suokoon taivas, ettei hän menettäisi rohkeuttaan matkalla\", sanoi\nDenys surumielisesti.\n\nJa Denys pyysi Gerardia antamaan hänelle anteeksi, että hän oli saanut\nhänet poikkeamaan tänne joutuakseen tällaiseen.\n\nGerard antoi hänelle anteeksi.\n\n\"Pelkäisin heitä vähemmän, Gerard, jollei heidän joukossaan olisi\nerästä, jota sanotaan Apotiksi. Erotin hänet joukosta heti. Pitempi\nkuin sinä, vankempi kuin me molemmat yhteensä. Aseena tappara. Gerard,\nse on mies, joka voisi viedä peuraparvenkin taisteluun. Minä tapan sen\nmiehen tänä yönä, tai hän tappaa minut. Minusta tuntuu jotenkuten, että\nhän tulee tappamaan minut.\"\n\n\"Pyhimykset varjelkoot! Ammu hänet ovelle! Mitäpä hänen voimansa auttaa\nsinun asettasi vastaan?\"\n\n\"Kyllä otan hänet osalleni; mutta jos joudutaan käsikähmään, niin\nväisty nopeasti hänen edestään, tai olet kuoleman oma. Sanon sinulle?\nettei kumpikaan meistä kestäisi sen tapparan iskua. Et ole ikinä nähnyt\nsellaista miehen ruhoa.\"\n\nGerard ehdotti oven telkeämistä, mutta Denys näytti hänelle huokaisten,\nettä puoli ovenpieltä kääntyi ulospäin saranoilla, ja että vahva telki\noli tuskin muuta kuin silmänpetosta. \"Olen jättänyt sen telkeämättä\",\nsanoi hän, \"jotta he luulisivat meillä olevan sitä vähemmän\nepäluuloja.\"\n\nLähes tunti kului siten. Se tuntui ikuisuudelta. Kuitenkin se oli vain\nlyhyt tunti; ja kaupunkiin oli penikulman matka. Ja keittiössä tulivat\ntoiset äänet vihaisiksi ja kärsimättömiksi.\n\n\"He eivät odota enää kauan\", sanoi Denys, \"eikä meillä ole mitään\npelastumisen mahdollisuutta, jollemme tuota heille yllätystä.\"\n\n\"Minä teen, mitä vain käsket\", sanoi Gerard lauhkeasti.\n\nSamalla puolella huonetta kuin ovi, mutta sen ja ikkunan välissä, oli\nkaappi. Se ulottui melkein lattiaan asti, mutt'ei aivan. Denys aukaisi\nkaapin oven ja asetti Gerardin tuolille sen taakse. \"Jos he ryntäävät\nvuodetta kohti, niin iske heidän niskanikamiinsa! Miekanisku siihen\ntappaa aina, tai ainakin herpaisee.\" Sitten hän järjesti pielukset ja\nheidän kenkänsä vuoteeseen siten, että ne saattoivat erehdyttää matkan\npäästä kurkistajaa, ja veti lyhyet uutimet pääpuolen eteen.\n\nSillävälin Gerard oli laskeutunut polvilleen. Denys katsahti\nympärilleen ja näki hänet.\n\n\"Ah!\" sanoi Denys, \"rukoile ennen kaikkea minulle anteeksi sitä, että\ntoin sinut tähän surmanloukkuun!\"\n\nJa nyt he tarttuivat toistensa käteen ja katsoivat toisiaan silmiin --\noi, sitä katsetta! Denysin käsi oli kylmä ja Gerardin lämmin.\n\nHe asettuivat paikoilleen. Denys puhalsi kynttilän sammuksiin.\n\n\"Meidän täytyy nyt olla hiljaa.\"\n\nMutta hermojensa ja sielunsa kauheassa jännityksessä he huomasivat\nkuulevansa kuiskauksen, niin heikon, ettei oven ulkopuolella oleva\nihminen olisi lainkaan sitä erottanut. He saattoivat silloin tällöin\nkuulla toistensa sydänten jyskytyksen.\n\nHetken perästä kuului hiljaista rapinaa, ei puoleksikaan niin kovaa\nkuin hiiren, ja petollinen ovenpieli avautui vähitellen, jättäen\npystysuoran aukon, josta valo virtasi sisään. Jos ovi olisi ollut\nteljetty, olisi se nyt ollut vain teljen uloimman nenän varassa, joka\nulottui oikeaan ovenpieleen, mutta nyt se avautui hiljaa itsestään. Se\naukeni sisäänpäin, minkä vuoksi Denys ei kohottanut joustaan lattiasta,\nainoastaan tarttui tikariinsa.\n\nKynttilää pidettiin ylhäällä, ja miehen käsi varjosti sitä takaa.\n\nHän tarkasteli vuoteita kynnykseltä, tyytyväisenä siitä, että hänen\nuhrinsa olivat molemmat nukkumassa.\n\nMies hiipi huoneeseen; mutta ensi askeleella herätti kaapin ja tuolin\nasento hänessä levottomuutta. Hän ei uskaltanut mennä etemmäksi, vaan\nlaski kynttilän lattialle ja kumartui kurkistamaan tuolin alle; mutta\nhänen kumartuessaan tarttui rautainen käsi hänen olkapäähänsä ja tikari\niskettiin niin rajusti hänen niskaansa, että kärki tuli ulos kurkusta.\nKuului kamala nikotus, mutt'ei huutoa; ja puolikymmentä äänetöntä iskua\nseurasi nopeasti toisiaan, jokainen surmanisku, ja salamurhaaja\nlaskettiin äänettömästi lattialle.\n\nDenys sulki oven, telkesi sen hiljaa, veti pielen kiinni ja vielä sitä\ntehdessään kuiskasi Gerardille, että hän toisi tuolin. Se tehtiin.\n\n\"Auta minua asettamaan hänet pystyyn.\"\n\n\"Kuolleenako?\"\n\n\"No totta maar!\"\n\n\"Mitä varten?\"\n\n\"Säikäytykseksi heille! Voitamme aikaa.\"\n\nTätä sanoessaan Denys oli kietaissut nuoranpätkän kuolleen kaulan\nympäri ja sitonut hänet tuoliin, ja siinä tuo kaamea olento nyt istui\nkasvot oveen päin.\n\n\"Denys, minä voin vielä parantaa. Pyhimykset antakoot minulle\nanteeksi!\"\n\n\"Kuinka? Tee se sitten sukkelaan; meillä ei ole monta silmänräpäystä.\"\n\nJa Denys varusti jousensa valmiiksi, ja kiskaisten vuoteestaan\nolkipatjan pystytti sen eteensä ja valmistautui ampumaan heti kun ovi\naukenisi, sillä hän ei voinut toivoakaan kenenkään tulevan enää yksin,\nkun he näkivät, ettei ensimmäinen palannut. Hänen tätä tehdessään\npuuhaili Gerard tuolilla istuvan ruumiin ääressä, ja hämmästyksekseen\nDenys näki valoisan hohteen leviävän nopeasti valkoisille kasvoille.\n\nGerard puhalsi kynttilän sammuksiin. Ja silloin ruumiin kasvot\nloistivat yhä enemmän niinkuin kiiltomadon pää. Denys vapisi\nseisoessaan, ja hänen hampaansa kalisivat.\n\n\"Mitä taivaan nimessä tuo on?\"\n\n\"Hys! ei se ole muuta kuin fosforia, mutta kyllä se riittää.\"\n\n\"Pois! he yllättävät sinut.\"\n\nTodellakin kuului alhaalta levotonta mutinaa, ja vihdoin lausui syvä\nääni: \"Mitä varten hän viipyy niin kauan? Eihän se kelmi vain riistä\nniitä paljaaksi?\"\n\nToveriansa he siis epäilivät, eivätkä vihollista. Pian nousivat\npehmeät, mutta nopeat askeleet portaita ylös. Ovea koetettiin hiljaa.\n\nKun se otti vastaan, mitä ilmeisesti ei odotettu, siirrettiin\nvaleovenpieli varovasti syrjään ja arvatenkin kurkistettiin silmällä\nraosta, sillä kuului kauhun ölähdys ja mies kolisi alas portaita ja\nsyöksyi keittiöön, missä syntyi baabelimainen äänten hälinä heti hänen\npalattuaan.\n\nGerard juoksi kuolleen varkaan luo ja alkoi taas puuhata hänen\nääressään.\n\n\"Takaisin, mieletön!\" kuiskasi Denys.\n\n\"Ei, ei. Minä tunnen nuo tietämättömät roikaleet. Eivät he uskalla\ntulla tänne vähään aikaan. Voin tehdä hänet kymmentä vertaa\nkammottavammaksi.\"\n\n\"Sulje ainakin tuo aukko! Älä anna heidän nähdä itseäsi tuossa\npirullisessa työssä.\"\n\nGerard sulki vale-ovenpielen, ja puolessa minuutissa hänen siveltimensä\nloi kuolleen päästä näyn, joka olisi lyönyt kauhulla kenen hyvänsä. Hän\nkäytti taiteilijakykyään omituiseen, ja ihmiskunnan historiassa ehkä\nvertaansa vailla olevaan tarkoitukseen. Hän koristi kuolleen\nvihollisensa kasvot säikähdyttääkseen eläviä vihollisiaan. Tuijottavat\nsilmämunat hän muutti tulipalloiksi; hampaat hän jätti valkoisiksi,\nsillä siten ne vastakohtana vaikuttivat vielä kamalammilta, mutta\nsuulaen ja kielen hän siveli tulella, saaden alasretkahtaneen leuan\npaljastaman punaisen kidan kuumottamaan kaameana onkalona; ja otsaan\nhän kirjoitti hehkuvin kirjaimin: \"KUOLEMA\". Ja hänen tätä tehdessään\nurhea Denys vapisi ja pelkäsi taivaan kostoa, sillä yhden ihmisen\nrohkeus ei ole sama kuin toisen; ja alhaalla katalain heittiöiden\njoukkio riiteli ja kinasteli äänekkäästi, nyt ilman teeskentelyn\nverhoakaan.\n\nÄkkiä osui huoneeseen jotakin, mikä sai heidät säpsähtämään ja heidän\nsydämensä värähtämään.\n\nJa mitä se oli? Kuunsäde.\n\nSiten voi sielun toiminta jännittää koneemme, ruumiin, säpsähtämään ja\nvärähtämään vähimmästäkin. Odottamaton säde tunki selkeänä ja puhtaana\ntuohon teurastuskammioon.\n\nSen tyyni, kylmä hopeasielu lävisti huoneen pienenä virtana, sillä\nikkuna oli ahdas.\n\nEnsi säpsähdyksen jälkeen Gerard kuiskasi: \"Rohkeutta, Denys! Jumalan\nsilmä vartioi meitä täälläkin.\" Ja hän lankesi polvilleen kasvot\nikkunaan päin.\n\nNiin, oli todellakin kuin pyhyyden silmä olisi äkkiä avautunut\nkatsomaan inhimillistä rikollisuutta ja inhimillisiä intohimoja.\nMonelle veren ja rikoksen näyttämölle on tuo silmä luonut puhtaan,\nkylmän katseensa, mutta harvoin kaameammalle kuin tämä, jossa kaksi\nmiestä, valaistu ruumis välissään, odotti huohottaen surmatakseen ja\ntullakseen surmatuiksi. Eikä kuunvalo himmentänyt tuota kamalaa\nruumiin-valoa. Pikemminkin se lisäsi sen kaameutta, sillä ruumis istui\nkuunsäteen laidassa, joka leikkasi terävän juovan olkapään ja korvan\npoikki ja näytti siniseltä ja kaamealta ja luonnottomalta kasvojen,\nsilmien ja hampaiden kamalan loisteen rinnalla. Mutta Denys ei\nuskaltanut katsoa sinnepäin.\n\nKuu veti leveän valojuovan oven poikki, ja siihen hänen silmänsä olivat\nnaulitut. Hetken perästä hän kuiskasi: \"Gerard!\"\n\nGerard katsoi ja kohotti miekkaansa.\n\nNiin tarkasti kuin he olivat kuunnelleetkin, eivät he viime hetkinä\nolleet kuulleet mitään ääntä portailta. Kuitenkin näkyivät siinä --\novenpielessä, kuuvalojuovan reunassa, ihmiskäden sormenpäät.\n\nKynnet kiilsivät.\n\nKohta ne alkoivat hiipiä ja hiipiä alaspäin telkeä kohti, mutta\näärettömän hitaasti ja varovasti. Sitä tehdessään ne liukuivat\nkuunvaloon. Itse liikunta oli huomaamaton, mutta hitaasti, hitaasti\ntulivat sormet näkyviin yhä valkoisempina ja valkoisempina; mutta\nrystysien ja ranteen välinen osa kädestä pysyi pimeässä. Denys kohotti\nhitaasti jousensa.\n\nHän ojensi sen. Hän tähtäsi kauan ja vakavasti.\n\nGerardin sydän tykytti. Vihdoin jousi helähti. Silmänräpäyksessä\nnaulautui käsi vavahtelevaan ovenpieleen synkällä pärähdyksellä. Kuului\ntuskan parahdus. \"Lyö poikki\", kuiskasi Denys kiihkeästi; ja Gerardin\nkohotettu miekka laskeutui ja katkaisi ranteen kahdella nopealla\niskulla. Miehen ruumis vaipui voihkien maahan ulkopuolella.\n\nKäsi jäi sisäpuolelle liikkumattomana, veren tippuessa siitä alas\nseinää pitkin. Tuima, pieniväkäinen nuoli oli lävistänyt sen ja\ntunkeutunut syvälle varsinaiseen ovenpieleen.\n\n\"Kaksi\", sanoi Denys kamalan tyynesti.\n\nHän veti jousensa vireeseen ja polvistui jälleen suojuksensa taakse.\n\"Seuraava tulee olemaan Apotti.\"\n\nHaavoitettu mies liikkui ja laahautui hetken perästä alas portaita\ntoveriensa luo, ja keittiön ovi sulkeutui.\n\nSieltä ei nyt kuulunut mitään muuta kuin matalaa mutinaa. Viime\ntapahtuma oli paljastanut piiritettyjen käyttämien aseiden tuhoisan,\nlaadun.\n\n\"Alanpa luulla, ettei Apotin rohkeus ole niin suuri kuin hänen\nruumiinsa\", sanoi Denys.\n\nSanat olivat tuskin päässeet hänen suustaan, kun seuraavat seikat\ntapahtuivat kaikki parin sekunnin aikana. Keittiön ovi repäistiin auki,\nraskas mutta ketterä mies hyökkäsi ylös portaita ilman minkäänlaisia\nnaamioimisia, ja yksi raskas isku sai oven ei vain irtautumaan\nsaranoiltaan, vaan lentämään suoraan poikki huoneen Denysin\nlinnoitukseen, johon se iski niin ankarasti, että hän oli vähällä\nlyhistyä sen alle. Ja ovella seisoi jättiläinen välkkyvä tappara\nkoholla.\n\nHän näki kuolleen miehen, sinisen kuunvalon valaistessa kasvojen toista\npuolta ja punaisen hehkun kuumottaessa toisesta puoliskosta ja alas\nlongahtaneiden leukojen sisäpuolelta. Hän tuijotti, hänen käsivartensa\nvaipuivat alas, hänen polvensa kolisivat yhteen, ja hän kyyristyi\nkauhusta.\n\n\"KUOLEMA!\" hän parkaisi kauhun äänellä ja kääntyi ja pakeni, jolloin\nDenys syöksähti ylös ja ampui häntä läpi kummankin leukapielen. Hän\nhyppäsi yhdellä harppauksella keittiöön ja nojasi siellä tapparaansa,\nsylkien verta ja hampaita ja kirouksia.\n\nDenys viritti jousensa ja pisti käden poveensa. Hän veti sen pois\nsäikähtyneenä.\n\n\"Viimeinen nuoleni on mennyt\", hän voihkaisi.\n\n\"Mutta meillä on miekat, ja sinä olet tappanut jättiläisen.\"\n\n\"Ei, Gerard\", sanoi Denys totisena, \"sitä en ole tehnyt. Ja pahinta on\nse, että olen haavoittanut häntä. Mikä hullu! Ampua peräytyvää\nleijonaa. Hän ei olisi ikinä enää lähestynyt sinun kättesi töitä,\njollen minä olisi mennyt sekaantumaan asiaan.\"\n\n\"Haa! Varuillesi! Kuulen heidän avaavan oven.\"\n\nSilloin Denys, masennuksissaan tuosta ainoasta erehdyksestä, minkä oli\ntehnyt koko tänä kamalana yönä, tunsi mielessään varmuuden, että hänen\nviimeinen hetkensä oli tullut. Hän veti miekkansa, mutta teki sen kuin\ntuomittu. Mutta mitä tämä on? Punertava valo häilyy katossa. Gerard\nsyöksähti ikkunaan ja katsoi ulos. Siellä oli miehiä soihdut mukanaan,\npunaisina välkkyvine rintahaarniskoineen. \"Me olemme pelastetut!\nAseistettuja miehiä!\" Ja hän syöksi miekkansa ikkunan läpi, huutaen:\n\"Pian! Pian! Olemme kovassa ahdingossa.\"\n\n\"Takaisin!\" kiljui Denys; \"he tulevat! Älä iske muita kuin häntä!\"\n\nSamassa silmänräpäyksessä Apotti ja kaksi muuta miestä hyökkäsi\nhuoneeseen paljastetuin asein. Heidän juuri tullessaan hakattiin\nulko-ovea rajusti, ja sen kuullessaan ja nähdessään soihtujen valon\nApotin toverit kääntyivät takaisin ja pakenivat. Mutta ei hirmuinen\nApotti. Hurjana raivosta ja tuskasta hän potkaisi kuolleen tuolineen\nkaikkineen poikki huoneen, heilautti sitten, miesten seisoessa häntä\nvastassa kummallakin puolen säkenöivin silmäterin, hirvittävää asettaan\nkuin höyhentä oikealle ja vasemmalle, raivaten tilaa, ja kohotti sen\nhakatakseen heidät molemmat kappaleiksi.\n\nHänen vastustajansa olivat heikommat voimiltaan, mutta eivät\nnopeudeltaan ja rohkeudeltaan, ja mikä tärkeintä, he olivat sopineet,\nmiten käydä hänen kimppuunsa. Samassa kun hän kohotti tapparaansa, he\nhyökkäsivät häntä kohti kuin kissat, ja molemmat yht'aikaa. Jos hän\niskisi täyden iskun aseellaan, tappaisi hän arvattavasti toisen, mutta\ntoinen tappaisi varmasti hänet; hän näki tämän, ja ollen älykäs yhtä\nhyvin kuin voimakas, hän sysäsi varrella rajusti Denysiä kasvoihin ja\nkääntyen ympäri hotaisi terällä Gerardia kohti. Denys hoiperteli\ntakaperin ylt'yleensä veressä, mutta Gerard hyökkäsi salaman nopeudella\nkohti, ja juuri kun tappara kääntyi laskeutuakseen häneen, survaisi\nmiekkansa niin rajusti jättiläisen ruumiin läpi, että kahva kumahti\nhänen kylkiluihinsa, kuten nyrkkeilijän isku, ja Denys, hoippuessaan\ntakaisin auttamaan ystäväänsä, näki teräskärjen pistävän esiin Apotin\nselästä.\n\nLävistetty jättiläinen mylvi kuin härkä, pudotti tapparansa ja tarttuen\nGerardin kurkkuun hirveällä puserruksella ravisteli häntä kuin lasta.\nSilloin Denys hurjasti ärähtäen työnsi miekkansa jättiläisen selkään.\n\"Seiso lujasti nyt!\" ja hän puski kylmää terästä syvemmälle ja\nsyvemmälle jättiläiseen ja lopuksi ulos hänen rinnastaan.\n\nSiten kamalasti seivästettynä kummaltakin puolen Apotin ruumis\nvavahteli hurjasti ja hänen kantapäänsä tömisyttivät lattiaa\nkouristuksentapaisesti. Hänen nopeasti sinertyvät huulensa avautuivat\nammolleen, ja hän huusi: \"KUOLEMA! -- KUOLEMA! -- KUOLEMA!!\"\nEnsimmäisen kerran epätoivon karjunnalla, ja sitten kahdesti\nkauhunlyömänä kuiskauksena, joka syöpyi muistoon ainiaaksi.\n\nJuuri silloin tienpuoleinen ovi murrettiin auki.\n\nÄkkiä Apotin käsivarret pyörivät kuin tuulimyllyt ja hänen suunnaton\nruumiinsa tempoi hurjasti ja veti heidät ovelle, vääntäen heidän\nranteitaan ja ollen vähällä heittää heidät kumoon.\n\n\"Hän pääsee vielä irti\", huusi Denys; \"terä ulos! ja taas sisään!\"\n\nHe kiskoivat ulos höyryävät miekkansa, mutta ennenkuin he ehtivät\npistää uudelleen, Apotti hyppäsi hyvinkin viisi jalkaa korkealle ja\nputosi hirmuisella rysähdyksellä alhaalla olevaa ovea kohti, vieden sen\nmukanaan kuin paperilevyn, ja aukosta virtasi soihtujen hohde ylhäällä\noleviin kauhunvaltaamiin kasvoihin, puoleksi sokaisten ne.\n\nRosvot olivat ensi hälytyksen kuullessaan yrittäneet takaovelle, mutta\nkohdatessaan siellä vahvan vartion he juoksivat takaisin keittiöön,\nehtien juuri näkemään, kuinka salpa murtui pois kolostaan ja\npuolitusinaa rautapaitoihin puettua jousimiestä hyökkäsi heitä vastaan.\nSilloin he suorastaan epätoivon pakottamina vetivät miekkansa.\n\nMutta ennenkuin yhtään iskua ehdittiin antaa kummaltakaan puolelta,\nsingahti porraskäytävän ovi takaapäin heidän keskelleen yhden ainoan\niskun survaisemana, ja sen mukana lensi Apotin ruumis yliluonnollisen\nkäden viskaamana, kuten heistä tuntui, ja kieri lattialle purskuttaen\nverta selästä ja rinnasta kahtena rajuna suihkuna, ja värähteli,\nmutt'ei hengittänyt enää.\n\nKauhun vallassa rosvot lankesivat heti polvilleen ja jousimiehet\nsitoivat heidät, sillävälin kuin pelastetut yhä seisoivat ylhäällä kuin\npaikalleen juurtuneet kuvapatsaat, vertatippuvat miekat ojennettuina\npunertavassa soihdunvalossa, odottaen hurjan vihollisensa hypähtävän\ntakaisin heidän kimppuunsa yhtä ihmeellisesti kuin hän oli mennyt.\n\n                                    Suomentanut _Väinö Jaakkola_.\n\n\n\n\nANTHONY TROLLOPE.\n\n\nAnthony Trollope (1815-82) oli amerikanmuistelmistaan ja lukuisista\nromaaneistaan kuuluisan kirjailijattaren Frances ja tämän puolison,\nhuonosta onnestaan ehkä vielä kuuluisamman lakimiehen Thomas Anthony\nTrollopen kolmas poika. Oltuaan 11 vuotta koulukodin kasvattina ja\njoutumaisillaan -- perheen asuessa Brysselissä -- Itävallan\nratsuväkeen, hän pääsikin postivirkamieheksi Lontooseen, palvellen\nsiellä 1834-41. Hän oli, sanotaan, tunnetusti huono viranhoitaja, jonka\nelämäkin pyrki olemaan niin ja näin, mutta hänellä oli sen sijaan\nkirjallisia harrastuksia. 1841 hän matkusti maanmittarin apulaisena\n(postin palveluksessa) Länsi-Irlantiin, jossa osoittikin odottamatonta\ntoimitarmoa, muutti elämäntapansa, meni avioliittoon 1844, ja pääsi\nkirjailijahaaveensa perille 1847 julkaisemalla ensimmäisen romaaninsa.\nKolme ensimmäistä teosta syntyi kuolleena, mutta neljäs, _Esimies_ (The\nWarder, 1855), herätti melkoista huomiota. Sillä hän aloitti ns.\n\"Katedraalikertomukset\" tai \"Barsetshiren kronikat\", joihin kuuluvat\nlisäksi seuraavat: _Barchesterin tornit_ (B. Towers, 1857), _Tohtori\nThorne_ (1858), _Framleyn pappila_ (Fr. Parsonage, 1861), _Ailingtonin\npikku talo_ (The Small House at Allington, 1864) ja _Barsetin viimeinen\nkronikka_ (The Last Chronicle of Barset, 1867). Koko sarjan näyttämönä\non Barchesterin pieni katedraalikaupunki ja sen lähikylät, henkilöinä\npapit ja muu maaseutuherrasväki perheineen. Trollope on jo täysin\npuolueeton realisti. Dickens, Thackeray, Borrow, Reade -- kaikki he\nnäkyvät tekstin takaa, ohjaillen asioita ja ajatuksia oman voimakkaan\ntahtonsa mukaan; Trollope sen sijaan jättäytyy kokonaan asiain\nulkopuolelle, antaen niiden liukua lukijan ohi omassa tapahtuma- ja\nmuussa luonnollisessa järjestyksessään, osoittamatta sormellaan\nminnekään päin, vain kertoen ja kuvaillen leikilliseen\ntarinoimistyyliin. Keskeisin henkilö on piispatar Proudie, jonka\nkukistuminen aiheuttaa helpotuksen huokauksen laajoissa piireissä.\nTrollopen oma arvostelu eräästä hänen romaanistaan on seuraava:\n\"Kertomus on läpeensä englantilainen. Siinä on hiukan ketunajoa ja\nliehittelyä, vähän kristillistä hyveellisyyttä ja kristillistä\ntekopyhyyttä. Ei sankaruutta eikä roistomaisuutta. Paljon\nkirkollisuutta, mutta vielä enemmän rakkautta. Vieläpä erittäin\nkunniallista rakkautta.\" Trollope julkaisi noin 50 teosta, ansaiten\nniillä noin 70.000 puntaa. Hän kirjoitti kello vieressään määrätunnit\njoka päivä. Oli parhaiden vuosiensa luetuimpia kirjailijoita.\n\n\n\nHERRA SLOPE LAUSUU JÄÄHYVÄISET.\n\n\n\"Herra Slope\", sanoi piispa, \"minulle on nyt käynyt välttämättömäksi\npuhua kanssanne vakavasti eräästä asiasta, joka on jo kotvan aikaa\npakostakin herättänyt huomiotani.\"\n\n\"Saanko kysyä, koskeeko asia jollakin tavoin minua?\" sanoi herra Slope.\n\n\"Koskee -- aivan oikein -- niin, se koskee tosiaan teitä, herra Slope.\"\n\n\"Siinä tapauksessa, herra piispa, jos minun sallitaan lausua eräs\ntoivomus, soisin mieluummin, ettemme keskustelisi tästä asiasta\nkolmannen henkilön läsnä ollessa.\"\n\n\"Älkää pelästykö, herra Slope\", sanoi rouva Proudie, \"ei ole ensinkään\ntarpeen keskustella. Piispa vain aikoo ilmoittaa teille oman\ntoivomuksensa.\"\n\n\"Aioin vain ilmaista oman toivomukseni, herra Slope -- keskusteleminen\nei ole ensinkään tarpeen\", sanoi piispa toistaen vaimonsa sanat.\n\n\"Niin paljosta emme kukaan voi olla varmoja, herra piispa\", sanoi\nSlope, \"mutta en voi kuitenkaan pakottaa rouva Proudieta lähtemään\nhuoneesta enkä voi kieltäytyä jäämästä tänne, jos teidän ylhäisyytenne\nhaluaa minun jäävän.\"\n\n\"Sitä hänen ylhäisyytensä haluaakin, sitä juuri\", sanoi rouva Proudie.\n\n\"Herra Slope\", aloitti piispa juhlallisella, vakavalla äänellä, \"minua\nsurettaa, kun minun on huomattava vikoja. Minua surettaa kovasti, kun\nminun täytyy huomata vikoja pappismiehessä, ja vielä erikoisesti teidän\nasemassanne olevassa.\"\n\n\"No, mitä hairahduksia minä sitten olen tehnyt, herra piispa?\" kysyi\nSlope rohkeasti.\n\n\"Mitäkö hairahduksia olette tehnyt, herra Slope?\" sanoi rouva Proudie\nseisoen pystynä rikollisen edessä ja kohottaen peloittavan etusormensa.\n\"Uskallatteko kysyä piispalta, mitä hairahduksia olette tehnyt? Eikö\nomatuntonne -- -- --\"\n\n\"Rouva Proudie, sallikaa minun nyt kerta kaikkiaan sanoa, etten halua\nollenkaan puhua kanssanne.\"\n\n\"Kas vain, hyvä herra, mutta teidänpä on puhuttava\", sanoi rouva,\n\"teidän on puhuttava. Miksi olette puhunut niin paljon tuon signora\nNeronin kanssa? Miksi olette häväissyt itsenne, niin pappi kuin\nolettekin, seurustelemalla vakinaisesti senlaatuisen naisen kanssa --\nnaimisissa olevan naisen kanssa -- naisen, joka on kerrassaan sopimaton\nkirkonmiehen seuraan?\"\n\n\"Yhtäkaikki minut esitettiin hänelle teidän vierashuoneessanne\",\ntokaisi Slope.\n\n\"Ja häpeällisesti te silloin käyttäydyittekin\", sanoi rouva Proudie,\n\"kerrassaan häpeällisesti. Tein väärin salliessani teidän jäädä\npäiväksikään sen jälkeen, mitä silloin näin. Minun olisi pitänyt\njyrkästi vaatia teidän erottamistanne paikalla.\"\n\n\"Minun täytyy siis vielä kuulla sekin uusi asia, rouva Proudie, että\nteillä on valta vaatia minua lähtemään täältä tai jäämään tänne.\"\n\n\"Mitä\", sanoi rouva, \"eikö minulla olisi oikeutta sanoa, kuka saa käydä\nja olla minun omassa vierashuoneessani. Enkö saisi suojella\npalvelijoitani ja alaisiani turmelemasta moraaliaan näkemällä\nsäädytöntä käytöstä? Enkö saa suojella omia tyttäriäni irstaudelta?\nNäytänpä teille vielä, herra Slope, onko minulla valtaa siihen vai ei.\nTeidän on nyt hyväntahtoisesti käsitettävä, ettei teillä ole enää\nmitään asemaa piispan alaisena, ja koska teidän huonettanne\nvirkatalossa heti tarvitaan toista kappalaista varten, täytyy minun\npyytää teitä hankkimaan itsellenne asunto niin pian kuin teille\nsoveltuu.\"\n\n\"Herra piispa\", sanoi Slope vedoten piispaan ja kääntyen samalla täysin\nselin rouvaan, \"sallitteko minun saada omilta huuliltanne kuulla,\nmillaisen päätöksen olette tehnyt tässä asiassa?\"\n\n\"Totta kai, herra Slope, totta kai\", sanoi piispa, \"sehän on aivan\nkohtuullista. Niin, päätökseni on se, että teidän on paras katsella\nuutta paikkaa. Niiden tapausten vuoksi, joissa olette äskettäin ollut\nosallisena, en luule teidän oikein soveltuvan tänne.\"\n\n\"Ja mikä on minun vikani ollut, teidän ylhäisyytenne?\"\n\n\"Juuri signora Neroni on yksi vika\", sanoi rouva Proudie, \"ja hyvin\ninhoittava vika onkin, hyvin inhoittava ja häpeällinen. Hyi, herra\nSlope. Olettepa tekin evankeelinen pappi!\"\n\n\"Herra piispa, haluaisin tietää, mistä syystä minut ajetaan pois teidän\nylhäisyytenne talosta?\"\n\n\"Kuulittehan, mitä rouva Proudie sanoi\", virkkoi piispa.\n\n\"Kun julkaisen tämän jutun vaiheet, herra piispa, niinkuin varmasti\nvielä teenkin omaksi puolustuksekseni, ette otaksuttavasti halua minun\nsiinä ilmaisevan, että olette erottanut minut puolisonne käskystä --\nkoska hän ei ole hyväksynyt sitä, että olen ollut tuttavuussuhteissa\ntoiseen naiseen, joka on erään tuomiokapitulin jäsenen tytär?\"\n\n\"Julkaiskaa mitä julkaisette, hyvä herra\", sanoi rouva Proudie, \"mutta\nette varmaankaan ole niin mieletön, että julkaisisitte mitään\ntoimistanne Barchesterissa. Luuletteko, etten ole kuullut, kuinka\nolette polvistunut tuon olennon jalkoihin -- jos hänellä nimittäin on\nmitään jalkoja -- ja kuinka olette alinomaa nuoleskellut hänen kättään?\nNeuvon teitä olemaan varuillanne, herra Slope, tekojenne ja sanojenne\nsuhteen. Papeilta on otettu virka pois pienemmästäkin syystä kuin mihin\nte olette vikapää.\"\n\n\"Herra piispa, jos tätä jatkuu, on minun pakko haastaa tämä nainen --\ntarkoitan rouva Proudieta -- oikeuteen kunnianloukkauksesta.\"\n\n\"Minun mielestäni teidän olisi nyt paras poistua täältä, herra Slope\",\nsanoi piispa. \"Kirjoitan teille maksuosoituksen mistä jäännössummasta\ntahansa, joka teille oikeudenmukaisesti kuuluu, ja asioiden ollessa\ntällä kannalla kuin ne nyt ovat on tietysti parempi meille kaikille,\nettä lähdette kodistani niin pian kuin suinkin mahdollista. Suoritan\nkustannukset paluumatkastanne Lontooseen sekä täysihoidostanne\nBarchesterissa viikon verran eteenpäin tästä päivästä laskien.\"\n\n\"Jos kuitenkin haluatte jäädä tänne lähettyville\", sanoi rouva Proudie,\n\"ja sitoudutte pyhästi olemaan enää koskaan tapaamatta tuota naista ja\nlupaatte myös olla varovaisempi käytöksessänne, niin piispa mainitsee\nnimenne herra Zuiverfulille, joka tarvitsee nyt kappalaista\nPuddingdaleen. Sikäläinen pappila on minun käsitykseni mukaan täysin\nriittävä teidän tarpeisiinne, ja siihen kuuluu sitä paitsi\nviidenkymmenen punnan vuositulo.\"\n\n\"Jumala antakoon teille, rouva, anteeksi sen tavan, jolla olette\nkohdellut minua\", sanoi Slope katsellen häneen hyvin taivaallisin\nilmein, \"ja muistakaa myös se, rouva, että tekin voitte vielä langeta\",\nhän lisäsi ja katsahti rouvaan perin maallisin ilmein. \"Mitä herra\npiispaan tulee, niin häntä minä säälin.\" Näin sanoen Slope lähti\nhuoneesta. Tällä tavoin päättyi Barchesterin piispan tutunomainen\nseurustelu ensimmäisen uskotun kappalaisensa kanssa.\n\n                                       (Barchester Towers.)\n                                  Suomentanut _Aino Tuomikoski_.\n\n\n\n\nCHARLOTTE JA EMILY BRONTË.\n\n\nSamoin kuin vuosisadan vaihteessa, romantiikan kohotessa\naallonhuippuunsa, Jane Austen, Maria Edgeworth ym. naiskirjailijat\nylläpitivät tervettä tosioloisuutta, kohoaa nytkin, Viktorian kauden\nsuuren romaanituotannon lähestyessä korkeimpia saavutuksiaan, näkyviin\nmuutamia naiskirjailijoita, joiden tuotanto joskus tuntuu kumpuavan\ntodella oman sydämen hetteistä, jopa itsenäisemmin, läpieletymmin, kuin\nusein ajan tunnustetuilla suurnimillä. Ja samoin kuin nuo aikaisemmat,\nlähtevät viimemainitutkin kirjailijattaret niin vaatimattomista,\nyksinkertaisista, \"epäkirjallisista\" oloista, ettei heidän\nsaavutuksilleen ole löydettävissä mitään muuta perustelua eikä\nselitystä kuin todellinen luontainen lahjakkuus. -- Charlotte ja Emily\nsyntyivät 1816 ja 1818 Thorntonissa, Bradfordissa, irlantilaissukuisen\npapin kolmantena ja neljäntenä tyttärenä, kasvoivat Yorkshiressä,\nsuuren kutojakylän, Haworthin, pappilassa, aution nummi- ja suomaaston\nrannalla, varhain orpoina äidistään ja kouluiässä kuolleista kahdesta\nvanhemmasta sisarestaan, hiukan erikoisen isän seuralaisina, nuoremman\nAnne-siskon ja kuopuksen, veli Branwellin, hoitajina. Opetusta heille\nantoi heidän tätinsä, miss Branwell, ja isä; koulua he saivat käydä\njonkin verran. 1842 he matkustivat Brysseliin, valmistuakseen\nopettajattariksi, ja tulivat oppilaiksi erään hra Hegerin kouluun.\nYhdeksän kuukauden kuluttua he palasivat tädin kuoleman johdosta\nHaworthiin, jonne Emily jäi hoitamaan kotia, Charlotten matkustaessa\nuudelleen Brysseliin, jossa hän nyt viipyi tammikuuhun 1844. Herra\nHeger oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen, minkä johdosta hänen\nsiihenastiset uutterat kirjalliset harjoitelmansa syvenivät ja\nkypsyivät taiteeksi. Kodissa olivat olosuhteet huonontuneet sen kautta,\nettä veli Branwell oli joutunut kokonaan rappiolle ja oli siskojensa\ntaakkana kuolemaansa saakka. Ensimmäinen julkisuuteen tullut ilmaus\nsisarusten kirjallisista harrastuksista oli omalla kustannuksella 1846\nilmestynyt runokokoelma, kirjoittajina \"Currer, Ellis ja Acton Bell\";\nsitä myytiin vain kaksi kappaletta. Sen jälkeen Charlotte etsi turhaan\nkustantajaa romaanilleen _Professori_, joka ilmestyikin vasta hänen\nkuoltuaan. Sen sijaan romaani _Jane Eyre_ (suomennettu nimellä\n_Kotiopettajattaren romaani_] sai heti kustantajan (1846) ja suuren\nmenestyksen, huolimatta siihen kohdistuneista tekopyhistä, sen\najan naisille sopimatonta ja liikavapaata ujostelemattomuutta\nkauhistelevista arvosteluista; olihan muka outoa kirjoittaa rakkaudesta\nnaisen eikä miehen kannalta, tulkita niitä kärsimyksiä, joihin nainen\non usein hiljaisuudessa tuomittu. 1849 ilmestyi _Shirley_,\ntekijättärensä onnellisimpien tunnelmien tuote, kuvaus\nyorkshireläisistä ystävistä, 1853 _Villette_ (suomennettu nimellä\n_Syrjästäkatsojan tarina_), kuvaus hänen olostaan Brysselissä, tarkoin\nomaelämäkerrallinen. Sen romanttinen lemmentarina, runollisuus, satiiri\nja leikillisyys valloitti sekä yleisön että arvostelijat. Tällävälin\noli pienen, aran, hiljaisen kirjailijattaren kotielämä ollut täynnä\nmurheita ja koettelemuksia: Bramvel] kuoli syyskuussa, Emily\njoulukuussa 1848, Anne toukokuussa 1849. Kirjojen tuottama menestys ei\njaksanut voimistuttaa hänen henkeänsä, jota kodin yksitoikkoinen\nhiljaisuus ja murheelliset muistot painostivat. Suostuen lopuksi isänsä\napulaisen mr A.B. Nichollsin uskollisesti uudistuvaan kosintaan hän\nmeni naimisiin kesäkuussa 1854, mutta poistui elämästä jo maaliskuussa\n1855, vihdoinkin oltuaan lyhyen ajan onnellinen. Hänen kirjansa, jotka\nnaisen syvimmän sielunelämän, intohimojen tulkkeina aloittavat uuden\ntotuudessa pysyvän ihmiskuvauksen, ovat vieläkin yhtä tuoreita ja tosia\nkuin kerran ilmestyessään. -- Shirley Keeldar on sisar Emilyn kuva:\nhänen taipumuksensa mukavaan elämään, rakkautensa koiriin, ihastuksensa\nnummimaisemien autiuteen, vapisevat huulensa, tummina salamoivat\nsilmänsä, ivallinen naurunsa, suuttuessa ikäänkuin kasvava olemuksensa,\nunelmien hetkinä harvinainen, villi kauneutensa -- kaikki on muistettu.\nEmily Brontë oli 1836 jonkin aikaa Halifaxissa opettajattarena ja\nsittemmin, kuten mainittu, sisarensa kanssa Brysselissä; sen jälkeen\nhän vietti elämänsä Haworthissa. Hän oli umpimielinen, ilmeisesti\nitsenäinen ja ylpeä, intohimoinen ja romanttinen, arvoituksellinen\nluonne, joka löysi sukulaisuutta luonnon hurjissa voimissa ja\nkolkonkauniissa autiudessa. Romaaniinsa _Wuthering Heights_ (1847,\nsuomennettu nimellä _Humiseva harju_) hän sisällytti kaiken sen\nalakuloisuuden, katkeruuden ja synkkyyden, jota hän toisinaan tunsi,\nsen yliluonnollisen, peloittavan mystiikan, joka heräsi hänen\nsielussaan yksinäisillä nummivaelluksilla, sen vihan, jota suuri sielu\ntuntee ollessaan toivottomasti kahlehdittu. _Humisevan harjun_ kertoja\non kuin naispuolinen byronilainen sankari. Emily Brontë kuoli\njoulukuussa 1848, kieltäytyen ottamasta vastaan lääkärinapua ja\nmyötämieltä. -- Nuorin sisar Anne (1820-49) oli myös kirjailijatar\n(_Agnes Grey_, _Wildfell Hallin vuokraaja_ -- The Tenant of W. H.),\nmutta ei osoita sisartensa lahjakkuutta.\n\n\n\nCHARLOTTE BRONTË:\n\nJANE EYRE.\n\n\nTylyn mrs Reedin kasvatti, hänen miesvainajansa sisarentytär Jane Eyre,\non lähetetty Lowoodin orpolakouluun, jonka ylimpänä valvojana on mr\nBrocklehurst, sama mies, joka oli käynyt sopimassa mrs Reedin kanssa\nJanen kouluuntulosta ja joka oli jo silloin saanut hänestä --\ntosiasiassa aivan aiheettomasti -- epäedullisen käsityksen. Seuraava\note kertoo, miten mr Brocklehurst menetteli sitten, kun Jane oli hänen\nkoulunsa oppilaana.\n\nEräänä iltapäivänä (olin silloin ollut kolme viikkoa Lowoodissa)\nistuessani kivitauluni ääressä ja koettaessani saada pitkää jakolaskua\nmenemään tasan, jouduin sattumalta katsomaan ikkunaan ja ehdin\nvilaukselta nähdä erään olennon, joka juuri kulki ohi. Tunsin melkein\nvaistomaisesti tuon laihan hahmon, ja kun kahden minuutin kuluttua koko\nkoulu, niin opettajat kuin oppilaat, nousi seisomaan _en masse_, ei\nminun tarvinnut edes katsoa, ketä näin kunnioitettiin, pitkät askeleet\nmittasivat kouluhuonetta, ja miss Templen vieressä, joka hänkin oli\nnoussut, seisoi nyt sama musta pylväs, joka niin pahaa ennustaen oli\nrypistänyt minulle kulmiaan Gatesheadin ruokasalin matolta. Katselin\nnyt syrjästä tuota arkkitehtuurin ihmettä. Se oli kuin olikin mr\nBrocklehurst, puettuna kurkkuunsa saakka napitettuun päällystakkiin ja\nnäyttäen pitemmältä, kaidemmalta ja järkähtämättömämmältä kuin koskaan\nennen.\n\nMinulla oli omat syyni kauhistua tätä näkyä. Muistin vielä liiankin\nhyvin nuo valheelliset tiedot, jotka mrs Reed oli antanut hänelle\nluonteestani, sekä mr Brocklehurstin lupaukset ilmoittaa miss Templelle\nja muille opettajille luonteeni viat. Olin koko ajan pelännyt tämän\nlupauksen täyttymistä, olin joka päivä odottanut tulijaa, jonka\ntiedonannot entisyydestäni leimaisivat minut loppuiäkseni pahaksi\nlapseksi, ja siinä hän nyt oli. Hän seisoi miss Templen vieressä ja\npuhui hänelle matalalla äänellä, enkä epäillytkään, ettei hän\nparhaillaan tekisi ilmiantoja huonosta luonteestani. Katselin miss\nTempleä tuskallisen levottomasti ja odotin joka hetki, että hänen\ntummat silmänsä kääntyisivät minua kohti säihkyen vastenmielisyyttä ja\nhalveksintaa. Koetin myös kuunnella, ja koska satuin olemaan aivan\nhuoneen päässä, voin kuulla suurimman osan heidän keskustelustaan, ja\nse mitä kuulin, rauhoitti minua hetkeksi. \"Otaksun, miss Temple, että\nlanka, jonka ostin Lowtonista, riittää. Arvelin, että se sopisi\nkäytettäväksi pumpulipaitoihin ja valitsin myös sopivia neuloja.\nSanokaa miss Smithille, että unohdin parsinneulat, mutta että hän saa\nensi viikolla muutamia kirjeitä. Missään tapauksessa hän älköön antako\nmuuta kuin yhden kerralla kullekin oppilaalle, sillä jos heillä on\nuseampia, he voivat tulla huolimattomiksi ja hukata ne. Ja sitten,\nmiss, toivoisin, että villasukista pidettäisiin parempaa huolta! Kun\nviimeksi olin täällä, kävin keittiöpuutarhassa ja katselin vaatteita,\njotka oli ripustettu kuivumaan, ja siellä oli paljon hyvin huonossa\nkunnossa olevia mustia sukkia. Reikien suuruudesta voin päättää, ettei\nniitä ollut pitkiin aikoihin hyvin parsittu.\"\n\nHän pysähtyi.\n\n\"Toivomuksianne noudatetaan, sir\", sanoi miss Temple.\n\n\"Sitten, miss\", hän jatkoi, \"pesijätär kertoo, että muutamat tytöistä\novat saaneet kaksi puhdasta esiliinaa viikossa. Se on liian paljon.\nSäännöt myöntävät vain yhden.\"\n\n\"Luullakseni voin selittää asian, sir. Agnes ja Catherine Johnstone\nolivat kutsutut viime torstaina ystäviensä luo Lowtoniin teelle, ja\nminä annoin heille luvan ottaa puhtaat esiliinat.\"\n\nMr Brocklehurst nyökäytti päätään.\n\n\"No, olkoon menneeksi yhden kerran, mutta älkää antako sellaista\ntapahtua liian usein. Eräs toinenkin asia on minua suuresti\nhämmästyttänyt. Tehdessäni laskuja taloudenhoitajattaren kanssa\nhuomasin, että kahden viime viikon kuluessa on tytöille kaksi kertaa\nannettu juustoa ja leipää. Kuinka voidaan tämä selittää? Olen tutkinut\nsääntöjä enkä ole löytänyt niistä välipala nimistä ateriaa. Kuka on\ntehnyt tämän uudistuksen ja millä oikeudella?\"\n\n\"Minun täytyy vastata tästä asiasta, sir\", vastasi miss Temple.\n\"Aamiainen oli niin huonosti valmistettu, että oppilaiden oli\nmahdotonta syödä mitään, enkä uskaltanut antaa heidän paastota\npäivälliseen saakka.\"\n\n\"Pyydän, vielä hetkinen, miss Temple! Te tiedätte, ettei tarkoitukseni\nkasvattaessani näitä tyttöjä ole totuttaa heitä ylellisyyteen\nja höltyneisiin tapoihin, vaan tehdä heidät karaistuneiksi,\nkärsivällisiksi, itsensäkieltäväisiksi. Jos sattuisikin jokin pieni\npettymys tyydytettäessä ruokahalua, kuten jonkin ruokalajin\npilaantuminen, ei suinkaan pitäisi tehdä tätä tapausta tehottomaksi\nkorvaamalla menetetty mukavuus jollakin toisella, paremmalla, ja\nruumista hemmottelemalla poiketa koko laitoksen päämäärästä. Ei, tätä\ntapausta on käytettävä oppilaiden henkiseksi rakennukseksi, heitä on\nopetettava kehittämään luonteensa lujuutta ajallisissa kieltäymyksissä.\nTällaisissa tilaisuuksissa olisi paikallaan, että ymmärtäväinen\nkasvattaja palauttaisi oppilaiden mieliin ensimmäisten kristittyjen\nkärsimykset, marttyyrien tuskat sekä itse Vapahtajamme sanat, kun hän\nkehoittaa opetuslapsiaan ottamaan ristinsä ja seuraamaan häntä tai\nvaroittaa ihmisiä elämästä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta\nsanasta, joka Jumalan suusta lähtee, sekä hänen jumalallinen\nlohdutuksensa: 'Autuaita olette te, jotka näette nälkää ja janoa minun\ntähteni'. Oi, miss Temple, kun annatte leipää ja juustoa näiden lasten\nsuuhun palaneen vellin asemesta, ruokitte kylläkin heidän turmeltunutta\nruumistaan, mutta te ajattelette vähän, että samalla annatte heidän\nkuolemattomien sielujensa nähdä nälkää.\"\n\nMr Brocklehurst pysähtyi taaskin, kenties mielenliikutuksesta. Miss\nTemple oli katsonut maahan, kun hän ensin oli alkanut puhua, mutta nyt\nhän katsoi suoraan eteensä, ja hänen luonnostaan marmorinkalpeat\nkasvonsa näyttivät nyt myös kylmiltä ja jäykiltä kuin marmori. Hänen\nhuulensa olivat suljetut niin tiiviisti, että näytti kuin olisi\ntarvittu kuvanveistäjän talttaa avaamaan niitä, ja hänen otsalleen\nlaskeutui kivikuvan ankaruus.\n\nSillävälin seisoi mr Brocklehurst takan ääressä, kädet selän takana, ja\nkatsoi majesteetillisena yli koko koulun. Äkkiä hänen silmänsä\nvälähtivät kuin olisivat ne nähneet jotakin hyvin häikäisevää tai\njotakin hyvin loukkaavaa. Hän kääntyi ja sanoi nopeammin ja kiihkeämmin\nkuin hänen tapansa oli:\n\n\"Miss Temple -- miss Temple, kuka -- _mikä_ on tuo tyttö, jolla on\nkihara tukka? Punainen tukka, miss Temple, kihara -- kihara\nkauttaaltaan?\" Ja hänen kätensä vapisi, kun hän osoitti kepillään\nkauhistuksensa esinettä.\n\n\"Hän on Julia Severn\", vastasi miss Temple hyvin tyynesti.\n\n\"Julia Severn, miss! Ja minkä tähden on hänellä, tai kellään muulla,\nkihara tukka? Kuinka voi hän, vasten tämän talon kaikkia periaatteita\nmukautua maailman tapoihin niin avonaisesti -- täällä, evankeelisessa\nhyväntekeväisyyslaitoksessa -- niin julkeasti, että hän pitää\ntuollaista kihararunsautta päässään?\"\n\n\"Julian tukka on kihara luonnostaan\", vastasi miss Temple vieläkin\ntyynempänä.\n\n\"Luonnostaan! Olkoon vain, mutta meidän ei tarvitse mukautua luontoon.\nMinä haluaisin, että nämä tytöt tulevat osallisiksi Armosta -- miksi\nsiis tuollainen hiusten runsaus! Olen kerta toisensa jälkeen sanonut\nnimenomaan toivovani, että tukka kammataan vaatimattomasti ja sileästi.\nMiss Temple, tuon tytön tukka täytyy kokonaan leikata pois. Lähetän\ntänne parturin huomenna. Näen muitakin, joilla on liian runsas\ntukankasvu -- tuo iso tyttö tuolla, käskekää häntä kääntymään ympäri!\nKäskekää koko eturivi nousemaan ja kääntymään seinään päin!\"\n\nMiss Temple painoi nenäliinan huulilleen ikäänkuin pyyhkiäkseen niiltä\npois vaistomaisen hymyn; sitten hän kuitenkin antoi määräyksen, ja kun\nensi rivin tytöt vihdoin käsittivät, mitä heiltä vaadittiin, he\ntottelivat. Kun nojauduin hiukan taaksepäin, saatoin nähdä, minkälaisin\nirvistyksin tytöt suorittivat tämän manööverin. Vahinko vain, ettei mr\nBrocklehurst voinut nähdä heitä; silloin hän olisi ehkä aavistanut,\nettä mitä ikänänsä hän voikin tehdä ulkopuolen muovaamiseksi, oli\nsisäpuoli kauempana hänen vaikutuksestaan kuin hän voi kuvitellakaan.\n\nHän tutki näiden elävien mitalien nurjaa puolta noin viisi minuuttia,\nja lausui sitten päätöksensä. Sanat lankesivat kuin tuomio.\n\n\"Kaikki palmikot on leikattava pois.\"\n\nMiss Temple näytti vastustelevan.\n\n\"Miss\", hän jatkoi, \"minä palvelen Mestaria, jonka valtakunta ei ole\ntästä maailmasta, minun tehtäväni on kuolettaa näistä tytöistä lihan\nhimot ja opettaa heitä kaunistamaan itseänsä kainoudella ja siveydellä,\nei palmikoiduilla hiuksilla eikä kallisarvoisilla vaatteilla. Kaikilla\nnäillä nuorilla ihmisillä edessämme on tukka palmikoitu leteiksi, jotka\nitse turhuus olisi voinut tehdä. Sanon vieläkin: ne on leikattava pois,\najatelkaa, mikä ajanhukka --.\"\n\nMr Brocklehurst ei saanut jatkaa: kolme muuta vierasta, kaikki naisia,\nastui huoneeseen. Heidän olisi pitänyt tulla vähän aikaisemmin ja\nkuulla luento pukeutumisesta, sillä he olivat kaikki loistavasti puetut\nsilkkiin, samettiin ja turkiksiin. Molemmilla nuoremmilla -- kauniita\nkuusi- tai seitsemäntoistavuotiaita tyttöjä -- oli harmaat,\nkameelikurjen sulilla koristetut näädännahkahatut, ja näiden kauniiden\npäähineiden alta näkyi runsas, vaalea, taidokkaasti käherretty tukka.\nVanhemmalla naisella oli kallisarvoinen samettiviitta kärpännahkaisine\nreunuksineen ja käherretty ranskalaismallinen otsatukka.\n\nNämä naiset, jotka eivät olleet muita kuin mrs Brocklehurst ja hänen\ntyttärensä, otti miss Temple kohteliaasti vastaan ja johdatti heidät\nkunniapaikoille huoneen yläpäähän. He olivat nähtävästi tulleet\nvaunuissa yhdessä korkea-arvoisen perheenjäsenensä kanssa ja panneet\ntoimeen perinpohjaisen tarkastuksen yläkerran huoneissa sillä aikaa kun\ntämä teki laskut taloudenhoitajattaren kanssa, puhutteli pesijätärtä ja\nläksytti johtajatarta. Tämän jälkeen seurueen naiset tekivät erinäisiä\nhuomautuksia ja moitteita miss Smithille, jonka toimena oli pitää\nhuolta liinavaatteista ja sänkyvaatteista, mutta minulla ei ollut aikaa\nkuunnella heidän puhettaan, sillä toiset asiat kiinnittivät huomioni.\n\nKuunnellessani mr Brocklehurstin ja miss Templen keskustelua olin\nryhtynyt toimenpiteisiin oman persoonallisen rauhani turvaamiseksi, ja\nparhaana keinona pidin kaiken huomion välttämistä. Tässä tarkoituksessa\nistuin mahdollisimman kaukana penkilläni, olin olevinani hyvin\nsyventynyt jakolaskuuni ja koetin pitää tauluani niin, että se peitti\nkasvoni. Olisin kenties onnistunutkin, ellei petollinen tauluni olisi\njollakin tavalla luiskahtanut kädestäni ja pudonnut kauheasti rämähtäen\nlattiaan. Tämä tietysti veti kaikkien huomion puoleeni. Tunsin, että\nkaikki oli menetetty, ja kumartuessani ottamaan särkyneen tauluni\nkappaleita kokoilin voimiani pahimpaan. Se tulikin.\n\n\"Huolimaton tyttö\", sanoi mr Brocklehurst ja lisäsi heti: \"Se on tuo\nuusi oppilas\", ja ennenkuin ehdin vetää henkeäni: \"En saa unohtaa, että\nminulla on sana sanottava hänestä\". Sitten hyvin kovalla äänellä --\nkuinka kovalta se tuntuikaan minusta! -- \"Lapsi, joka rikkoi\nkivitaulun, astukoon esiin!\"\n\nOmin voimin en olisi liikahtanut, olin kokonaan jähmettynyt, mutta\nsuuret tytöt, jotka istuivat molemmilla puolillani, nostivat minut\njaloilleni ja työnsivät minut eteenpäin kauheata tuomaria kohti, ja\nsitten miss Temple johti minut kauniisti aivan hänen jalkojensa eteen\nkuiskaten matkalla:\n\n\"Älä pelkää, Jane, minä näin, että se oli vahinko. Sinua ei rangaista\nsiitä.\"\n\nTämä ystävällinen kuiskaus pisti tikarin tavoin sydämeeni.\n\n\"Minuutti vielä ja hän halveksii minua\", ajattelin, ja silmitön raivo\npuhkesi mielessäni toiminimeä Reed, Brocklehurst ja Kumpp. vastaan.\n\n\"Tuokaa tänne tuo tuoli\", sanoi mr Brocklehurst osoittaen hyvin\nkorkeata tuolia, jolta järjestäjä oli juuri noussut. Käskyä toteltiin.\n\n\"Nostakaa lapsi seisomaan sille!\"\n\nJa minut nostettiin tuolille -- kuka sen teki, sitä en tiedä.\nMielentilani ei sallinut minun huomata yksityisseikkoja. Huomasin vain,\nettä minut oli nostettu mr Brocklehurstin nenän tasalle, että hän oli\nkyynärän päässä minusta ja että kaikki nuo purppuraiset ja\nhopeanharmaat silkki-, turkis- ja kameelikurjensulkapilvet levisivät\nalapuolellani.\n\nMr Brocklehurst karaisi kurkkuansa.\n\n\"Hyvät naiset\", hän sanoi kääntyen perheeseensä, \"miss Temple,\nopettajat ja lapset, te kaikki näette tämän tytön.\"\n\nTietysti he näkivät, sillä tunsin että heidän silmänsä olivat\npolttolaseina suunnatut kuumeisia kasvojani kohti.\n\n\"Te näette, että hän on vielä nuori, huomaatte, että hänellä on\nlapsuudelle ominainen koko ja muoto. Jumala on armossaan antanut\nhänelle saman hahmon kuin meille kaikille, eikä mikään ulkonainen\nmerkki erota häntä muista. Kuka voisi uskoa, että vihollinen jo on\nottanut hänet palvelijakseen ja välikappaleekseen? Mieltäni pahoittaa\nsanoa tämä, mutta niin on kuitenkin laita.\"\n\nHiljaisuus. Lamautuneet hermoni alkoivat jälleen toimia. Tunsin, että\narpa oli nyt heitetty, Rubiconin yli kuljettu, ja että taistelu, jota\nei enää voitu välttää, oli nyt kestettävä.\n\n\"Rakkaat lapseni\", jatkoi tuo musta marmoripylväs paatoksellisesti,\n\"tämä tilaisuus on hyvin surullinen, sillä velvollisuuteni on ilmoittaa\nteille, että tuo tyttö, joka voisi olla Jumalan pieni karitsa onkin\nkadonnut lammas. Hän ei kuulu oikeaan lammashuoneeseen vaan on toisesta\nlaumasta. Teidän täytyy varoa häntä, teidän täytyy kauhistua hänen\nesimerkkiänsä ja jos tarpeellista, välttää hänen seuraansa, sulkea\nhänet pois leikeistänne ja tuttavallisista keskusteluistanne.\nOpettajat, teidän tulee valvoa häntä, pitää silmällä hänen liikkeitään,\npunnita tarkoin hänen sanansa ja tekonsa, kurittaa hänen ruumistaan ja\npelastaa hänen sielunsa -- jos pelastus vielä on mahdollinen, sillä\n(kieleni ei tahdo totella, kun sanon tämän) tämä tyttö, tämä lapsi,\njoka on syntynyt kristityssä maassa, mutta on pahempi kuin moni\npakanalapsi, joka rukoilee Bramaa ja polvistuu Juggernautin edessä,\ntämä tyttö on -- valehtelija!\"\n\nSeurasi kymmenen minuutin hiljaisuus. Olin jo täydellisesti tointunut\nja voin huomata, että kaikki naispuoliset Brocklehurstit vetivät\nnenäliinansa taskustaan ja alkoivat pyyhkiä lorgnettejaan. Vanhin\nheistä huojutti ruumistaan edestakaisin ja nuoret kuiskailivat\n\"Kauheata!\"\n\nMr Brocklehurst jatkoi:\n\n\"Tämän olen kuullut hänen hyväntekijältään, hurskaalta ja armeliaalta\nrouvalta, joka otti tämän orpolapsen luokseen, kasvatti hänet omana\ntyttärenään, ja jonka hyvyyden ja jalomielisyyden tämä onneton tyttö\nmaksoi niin mustalla kiittämättömyydellä, että oivallinen suojelija oli\nvihdoin pakotettu erottamaan hänet omien lastensa joukosta, jottei\nhänen huono esimerkkinsä tartuttaisi heidän puhtaita sielujaan. Hän on\nlähettänyt tytön tänne parannettavaksi, kuten muinoin juutalaiset\nlähettivät sairaansa Betesdan sekoitetulle lammikolle. Opettajat,\njohtajat, minä pyydän teitä varomaan, ettei vesi hänen ympärillään\ntahraantuisi.\"\n\nTämän ylevän päätöksen jälkeen mr Brocklehurst pani päällystakkinsa\nylimmänkin napin kiinni, sanoi jotakin puoliääneen perheelleen, joka\nnousi, kumarsi miss Templelle, ja purjehti ylhäisen seurueensa kanssa\npois huoneesta. Vielä ovella tuomarini kääntyi:\n\n\"Antakaa hänen seisoa vielä puoli tuntia tuolilla, älkääkä salliko\nkenenkään puhutella häntä tänä päivänä!\"\n\n                                 Suomentanut _Tyyni Haapanen_.\n\n\n\nEMILY BRONTË:\n\nHUMISEVA HAKJU.\n\n\nEmily Brontën ainoan kirjan sisältönä on kertomus mr Heathcliffin\nsammumattomasta rakkaudesta ja vihasta ja lieventymättömästä\nkatkeruudesta, joka oli syntynyt hänen sydämessään hänen ollessaan mr\nEarnhaw'n kasvattina \"Humisevan harjun\" talossa. Kasvatusisän kuoltua\nhänen poikansa Hindley sortaa vierasta orpoa kaikin tavoin; tytär\nCatherine menee naimisiin naapurinsa Edgar Lintonin kanssa, vaikka\nrakastaakin kasvattiveljeään; kaikesta tästä katkeroituneena Heathcliff\npoistuu paikkakunnalta. Hänen palatessaan on Hindley Earnshaw\nauttamaton juoppo, jonka talon, \"Humisevan harjun\", Heathcliff pian\nosaa hankkia omakseen, ja jonka poika, Hareton, tulee hänen rengikseen.\nSitten hän menee naimisiin Catherinen miehen sisaren, Isabella Lintonin\nkanssa. Catherine kuolee. Hänen tyttärestään, jonka nimi myös on\nCatherine, kasvaa äitinsä näköinen kaunis neito. Kun hänestä tulee\nHeathcliffin pojan puoliso, joutuu myös Lintonien maatila Heathcliffin\nhaltuun ja hänen kostonsa on täydellinen. Mutta Heathcliffin poika\nkuolee pian ja Catherine rakastuukin serkkuunsa Haretoniin, Hindley\nEarnshaw'n poikaan, joka on Heathcliffin renkinä. Kun Heathcliff\nkuolee, siirtyy siis \"Humiseva harju\" takaisin vanhalle omistajasuvulle\nja tuo kolkko lemmen, tuskan ja koston tarina häipyy menneisyyteen.\nTähän liitetyt otteet ovat kirjan lopusta, kertoen Heathcliffin\nkuolemasta ja samalla hänen elämänsä keskeisimmästä asiasta, hänen\nrakkaudestaan Catherine Earnshaw'hon, jonka haamun hän nyt näkee\nalituisesti edessään, estämässä häntä tuhoamasta nuoren parin onnea ja\nsiitä syntyvää sovitusta. Kertojina ovat taloudenhoitajatar ja\nvuokraaja.\n\nEräänä yönä, kun väki oli mennyt nukkumaan, kuulin hänen poistuvan\nalakertaan ja ulos pääovesta. En kuullut hänen palaavan ja aamulla\nhuomasin, että hän oli yhä poissa. Silloin oli huhtikuu. Ilma oli ihana\nja lämmin, ruoho niin vihreätä kuin miksi sadekuurot ja aurinko vain\nvoivat sen tehdä, ja omenapuut talon etelänpuoleisella seinämällä\nolivat täydessä kukassa. Aamiaisen jälkeen Catherine pyysi minua\ntuomaan tuolini ja istumaan käsitöineni kuusten suojaan talon edustalle\nja houkutteli Haretonia kaivamaan ja järjestämään hänen pientä\npuutarhaansa. Riemuitsin kevään ihanuudesta ja kauniista, kuulaasta\ntaivaan sinestä. Nuori emäntäni juoksi portin luo hakemaan kevätesikon\ntaimia kukkasaran reunusteeksi, mutta palasikin tuoden vain puoli\nkantamusta ja ilmoitti, että herra Heathcliff oli tulossa. \"Ja hän\npuhui minulle\", lisäsi Cathy hämmästyneen näköisenä.\n\n\"Mitä hän sanoi?\" kysyi Hareton.\n\n\"Hän käski minun kiiruhtaa pois niin nopeasti kuin pääsin\", vastasi\nCathy. \"Mutta hän oli ilmeeltään niin erilainen kuin tavallisesti, että\npysähdyin hetkeksi katselemaan häntä!\"\n\n\"Miltä hän näytti?\" tiedusteli Hareton.\n\n\"Melkein iloiselta ja hilpeältä. Ei, _kovin_ kiihtyneeltä,\nhillittömältä ja iloiselta!\" vastasi Cathy.\n\n\"Öiset kävelyretket huvittavat häntä siis\", huomautin minä muka\nhuolettomasti, vaikka todellisuudessa olin yhtä hämmästynyt kuin\nCathykin ja halusin nähdä, oliko hänen huomionsa oikea, sillä isännän\nilo ei ollut jokapäiväinen näky. Tekaisin jonkin syyn mennäkseni\nsisään. Heathcliff seisoi ovella; hän oli kalpea ja vapisi, mutta silti\noli hänen silmissään omituinen, iloinen loiste, joka muutti koko hänen\nkasvojensa ilmeen.\n\nSinä päivänä hän söi päivällistä kanssamme ja otti\nkukkuralautasellisen, kuin aikoen korvata paastoamisensa.\n\n\"Minulla ei ole yskää eikä kuumetta, Nelly\", hän huomautti, vihjaten\naamulliseen puheeseeni, \"ja olen valmis nauttimaan ruokaa jota tarjoat\nminulle.\"\n\nHän tarttui veitseen ja haarukkaan aloittaakseen syöntinsä, kun\nruokahalu äkkiä näytti häviävän. Hän laski veitsen pöydälle, katseli\nkiinteästi ikkunaan, ja nousi sitten ja meni ulos. Näimme\nIopettaessamme ateriaamme hänen kävelevän edestakaisin puutarhassa, ja\nEarnshaw sanoi menevänsä kysymään, miksi hän ei syönyt. Earnshaw arveli\nmeidän loukanneen häntä jollakin.\n\n\"No, tuleeko hän?\" kysyi Catherine, kun hänen serkkunsa palasi.\n\n\"Ei\", vastasi tämä, \"mutta hän ei ole vihainen. Hän näytti tosiaankin\ntavattoman iloiselta. Tein hänet kärsimättömäksi puhuttelemalla häntä\nkaksi kertaa, ja silloin hän pyysi minua poistumaan sinun luoksesi; hän\nsanoi ihmettelevänsä, miten saatoin kaivata kenenkään muun seuraa.\"\n\nTunnin tai parin päästä, kun huone oli siistitty, hän palasi eikä ollut\nyhtään tyynempi; sama luonnoton -- selvästi luonnoton -- ilonilme\ntummien kulmien alla; sama veretön ihonväri ja silloin tällöin\npaljastuvat hampaat suun vetäytyessä jonkinlaiseen hymyilyyn; vartalo\nväristen, mutta ei niinkuin ihminen värisee kylmästä tai heikkoudesta,\nvaan niinkuin pingoitettu nuora värisee -- voimakasta vavahtelua\npikemminkin kuin vapisemista.\n\nPäättäen kysyä, mikä häntä vaivaa -- sillä kukapa muu sen olisi tehnyt\n-- sanoin:\n\n\"Kertokaa minulle, miksi olette niin omituinen, herra Heathcliff? Missä\nolitte viime yönä? En tee tätä kysymystä turhasta uteliaisuudesta,\nmutta --\"\n\n\"Teet tuon kysymyksen aivan turhasta uteliaisuudesta\", keskeytti\nHeathcliff nauraen. \"Vastaan siihen kuitenkin. Viime yönä olin helvetin\nkynnyksellä. Tänään olen saanut taivaan näköpiiriini. Silmäni seuraavat\nsitä: tuskin kolme jalkaa erottaa minut siitä! Ja nyt sinun olisi\nparasta mennä! Et näe etkä kuule mitään peloittavaa, jos jätät\nnuuskimisen.\"\n\nHän ei poistunut talosta enää sinä iltana, eikä kukaan häirinnyt hänen\nyksinäisyyttään. Hän nojasi avoimen ikkunan lautaa vasten, mutta ei\nkatsonut ulos; hänen kasvonsa olivat kääntyneet hämärään huoneeseen\npäin. Hiillos oli palanut tuhaksi; huoneessa oli pilvisen illan kostea,\nlauhkea tuntu; oli niin hiljaista, että kuului ei vain puron kohina\nGimmertonista, vaan myös sen lirinä, kun se solisi pienien kivien\nylitse tai kiersi suurempia, joita se ei voinut peittää. Kuulimme hänen\nkapuavan portaita, mutta hän ei mennyt tavalliseen huoneeseensa, vaan\nsiihen, jossa on vuodekomero. Sen ikkuna on niin suuri, että kuka\nhyvänsä voi mahtua kulkemaan siitä; aloin ajatella hänen suunnittelevan\ntoista keskiyön retkeä, jota hän ei halunnut meidän aavistavankaan.\n\n\"Kummitusko hän on vai verenimijä?\" mietin. Olin lukenut sellaisista\nhirveistä ihmisiksi tulleista pahoista hengistä. Ja sitten aloin\nmuistella, miten olin hoitanut häntä lapsena, nähnyt hänen kasvavan\nnuorukaiseksi ja seurannut häntä melkein koko hänen elämänsä ajan, ja\nmiten tyhmää oli ajatella hänestä tällaista. \"Mutta mistä hän tuli, tuo\npieni musta lapsi, jonka hyvä mies otti suojaansa omaksi turmiokseen?\"\nhuomautti taikausko, kun vaivuin uneen. Ja puoleksi uneksuen aloin\nkiusata itseäni keksimällä sopivia vanhempia hänelle; ja ajatukset,\njoita valveilla ollessani olin miettinyt, toistuivat, ja niin seurasin\nhänen elämänsä vaiheita uudestaan; viimeksi näin unta hänen\nkuolemastaan ja hautajaisistansa, ja ainoa, minkä voin siitä muistaa,\non suuttumukseni, kun sain tehtäväkseni muistokirjoituksen sanelemisen\nhänen hautapatsaaseensa, ja kuinka keskustelin haudankaivajan kanssa\nsiitä; ja kun hänellä ei ollut sukunimeä, emmekä tienneet hänen\nikäänsä, meidän täytyi tyytyä vain sanaan \"Heathcliff\". Se oli totta:\nniin meidän täytyikin. Jos menette kirkkomaalle, näette hänen\nhautakivessään vain tämän nimen ja kuolinpäivän.\n\nPäivänkoitteessa heräsin virkistyneenä. Nousin ja menin heti puutarhaan\nsaadakseni varmuuden, ettei ikkunan alla ollut jalanjälkiä. Ei ollut.\n\"Hän on jäänyt kotiin\", mietin, \"ja tänään hän on taas kunnossa\".\nValmistin aamiaisen väelle aivan niinkuin ennenkin, mutta käskin\nHaretonia ja Catherinea syömään ennenkuin isäntä tulisi alakertaan,\nsillä hän lepäsi pitkään. He tahtoivat syödä ulkona, jonne siis katoin\nheille pienen pöydän.\n\nPalattuani sisään tapasin herra Heathcliffin alakerrasta. Asetin kupin\nkahvia hänen eteensä. Hän veti sen lähemmäksi ja nojasi sitten\nkyynärpäillään pöytään ja katseli vastakkaiseen seinään, kuten\notaksuin, tarkastaen yhtä erikoista osaa, ylös ja alas, loistavin,\nlevottomin katsein, niin hartaana, että hän pidätti hengitystään\ntoisinaan puoli minuuttiakin.\n\n\"Herra Heathcliff! Isäntä!\" huusin, \"älkää Jumalan tähden tuijottako\nikäänkuin näkisitte yliluonnollisia näkyjä.\"\n\n\"Älä Jumalan tähden huuda noin kovin\", hän vastasi. \"Käänny ja sano\nminulle, olemmeko kahden?\"\n\n\"Tietysti\", vastasin, \"tietysti olemme\".\n\nKuitenkin tottelin häntä vasten tahtoani, aivan kuin en olisi ollut\noikein varma. Kättään heilahduttaen hän raivasi aamiaisruoat edestään\nja kumartui nähdäkseen paremmin.\n\nNyt huomasin, ettei hän katsonut seinään, sillä tarkatessani yksinomaan\nhäntä näin hänen katseensa pysähtyvän johonkin parin jaardin\netäisyyteen. Se, mitä hän näki, olipa se mitä hyvänsä, tuotti hänelle\nilmeisesti sekä äärettömän voimakasta iloa että tuskaa; ainakin hänen\nkasvojensa tuskallinen ja samalla hurmaantunut ilme sai olettamaan\nniin. Kuviteltu kohde ei ollut liikkumaton: hänen silmänsä seurasivat\nsitä väsymättömän uutterasti, ja vaikka hän puhuikin kanssani, hän ei\nkoskaan kääntänyt siitä katsettaan. Turhaan muistutin häntä hänen\npitkästä paastostaan. Jos hän vaivautui ottamaan jotakin noudattaakseen\npyyntöäni, jos hän ojensi kätensä ottaakseen leipäpalan, hänen sormensa\nkouristuivat nyrkkiin ennenkuin hän sai sen, ja jäivät pöydälle\nunohtaen aikomuksensa.\n\nIstuin mallikelpoisen kärsivällisenä ja yritin johtaa hänen ajatuksensa\npois tästä syvällisestä mietiskelystä, mutta hän suuttui ja nousi\nkysyen, miksi en antanut hänen nauttia aterioitaan, milloin hän halusi?\nJa hän vakuutti, ettei minun ensi kerralla tarvinnut tarjoilla: voin\ntuoda ruoan pöytään ja mennä. Sen sanottuaan hän poistui talosta, astui\nverkkaisesti puistokäytävää ja katosi portista.\n\nTunnit kuluivat tuskallisen hitaasti: toinen ilta tuli. Menin myöhään\nlevolle, mutta en voinut nukkua. Hän palasi keskiyön jälkeen, mutta ei\nmennyt vuoteeseen, vaan jäi alakertaan ja lukitsi oven. Kuuntelin ja\nheittelehdin vuoteellani ja lopuksi pukeuduin ja menin alakertaan. Oli\nliian kiusallista maata siinä ja vaivata aivojaan tuhansin aavistuksin.\n\nKuulin herra Heathcliffin askeleet, kun hän levottomasti mittaili\nlattiaa ja tuon tuostakin keskeytti hiljaisuuden huokaamalla niin\nsyvään, että se muistutti voihkaisua. Hän lausui myös yksityisiä\nsanoja: ainoa, jonka voin erottaa, oli Catherinen nimi, jota seurasi\njokin raju rakkauden tai kärsimyksen ilmaus. Se lausuttiin kuin\nläsnäolevalle henkilölle: hiljaisella äänellä ja hartaasti, suoraan\nhänen sielunsa syvyydestä. -- -- -- \"Olen liian onnellinen ja\nkuitenkaan en ole tarpeeksi onnellinen. Sieluni autuus tappaa ruumiini,\nmutta ei tyydytä itseään.\"\n\n\"Onnellinenko, isäntä?\" sanoin. \"Omituista onnea! Jos kuuntelisitte\nminua suuttumatta, neuvoisin teille jotakin, joka tekisi teidät\nonnellisemmaksi.\"\n\n\"Mitä se olisi?\" hän kysyi. \"Sano!\"\n\n\"Tiedättehän, herra Heathcliff\", virkoin, \"että olette elänyt\nitsekästä, epäkristillistä elämää kolmannestatoista ikävuodestanne\nasti, että teillä on tuskin kertaakaan ollut Raamattua kädessänne koko\nsinä aikana. Teidän on täytynyt unohtaa tuon kirjan sisällys, ja teillä\non tuskin aikaa muistella sitä nyt. Loukkaisiko teitä, jos\nlähettäisimme hakemaan jotakin henkilöä -- jonkin uskonsuunnan pappia,\nei ole väliä minkä -- selittämään sitä ja osoittamaan teille, miten\nkauas olette poikennut sen ohjeista, sekä miten sopimaton olette sen\nosoittamaan taivaaseen, ellette tee parannusta ennen kuolemaanne?\"\n\n\"Olen pikemminkin kiitollinen kuin vihainen sinulle, Nelly\", hän\nvirkkoi, \"sillä muistutat minua tavasta, jolla haluan tulla haudatuksi.\nTahdon, että minut viedään kirkkomaahan illalla. Sinä ja Hareton\nsaatte, jos haluatte, saattaa minua. Papin ei tarvitse tulla, eikä\npuheita tarvitse pitää haudallani. Vakuutan sinulle, että olen jo\nmelkein saavuttanut _oman taivaani_; toisten taivaalle en anna arvoa\nenkä sinne pyri.\"\n\n\"Mutta olettakaamme, että pitäisitte yllä itsepäistä paastoanne ja\nkuolisitte siitä, ja teitä kieltäydyttäisiin hautaamasta kirkon\npiiriin?\" kysyin minä, jota hänen jumalaton välinpitämättömyytensä\npöyristytti. \"Mitä siitä sanotte?\"\n\n\"Sitä ne eivät tee\", hän vastasi, \"jos ne sen tekevät, täytyy sinun\nkuljettaa minut sinne salaa, ja jos jätät sen tekemättä, saat\nkäytännössä kokea, etteivät kuolleet häviä olemattomiin.\" -- -- --\n\nHän ei kerjännyt enää meidän seuraamme. Hämärän tultua hän meni\nhuoneeseensa. Koko yön ja vielä aamulla kuulimme hänen valittavan ja\nmutisevan itsekseen. Hareton tahtoi mennä sisään, mutta pyysin häntä\nhakemaan tohtori Kennethiä. Kun hän tuli, ja minä pyysin päästä sisään\nyrittäen aukaista ovea, huomasin sen olevan lukossa, ja Heathcliff\nkäski meidän mennä tiehemme. Hän voi paremmin ja tahtoi olla yksin;\nniinpä tohtori meni pois.\n\nSeuraava ilta oli kovin sateinen -- satoi tosiaankin rankasti\npäivänkoittoon asti; kävellessäni aamulla talon ympäri huomasin isännän\nikkunan heiluvan avoimena ja sateen viskautuvan huoneeseen. Hän ei voi\nolla vuoteessa, arvelin; tuollainen rankkasade kastelee hänet\nläpimäräksi. Hän on joko noussut tai on ulkona. Mutta nyt en enää\nepäröi, vaan menen rohkeasti katsomaan. Saatuani oven auki väärällä\navaimella huomasin, että huone oli tyhjä, ja juoksin avaamaan\nvuodekomeron ovea ja kurkistin sisään. Herra Heathcliff oli siellä --\nhän lepäsi selällään. Hänen silmänsä tuijottivat minuun niin terävästi\nja hurjasti, että säpsähdin, mutta sitten hän näytti hymyilevän. En\nvoinut pitää häntä kuolleena, mutta hänen kasvonsa ja kaulansa olivat\nsateen huuhtelemat, hänen vuodevaatteistaan tippui vesi, ja hän oli\naivan hiljaa. Tuulessa heiluva ikkunaristikko oli hangannut rikki hänen\ntoisen kätensä, joka lepäsi ikkunalaudalla; ei veritilkkaakaan valunut\nsärkyneestä ihosta, ja hipaistuani sitä sormellani en voinut enää\nepäillä: hän oli kuollut ja kangistunut.\n\nSuljin ikkunan, kampasin hänen pitkän mustan tukkansa pois hänen\notsaltaan ja koetin sulkea hänen silmänsä peittääkseni, jos\nmahdollista, tuon kauhean, hurmioituneen katseen, ennenkuin kukaan muu\nsaisi nähdä sitä. Ne eivät sulkeutuneet, vaan tuntuivat pilkallisesti\nnauravan yrityksilleni, ja hänen avoimet huulensa ja terävät hampaansa\nnauroivat myös! -- -- --\n\nMaalaisväki, jos heiltä kysyisitte, vannoisi käsi Raamatun päällä, että\nhän _kummittelee_; muutamat sanovat kohdanneensa hänet kirkon luona,\nnummella ja huoneissakin. Te sanotte sellaisia puheita joutaviksi\njutuiksi, ja niin sanon minäkin. Ja kuitenkin tuo vanha mies keittiön\nlieden luona vakuuttaa nähneensä kaksi aavetta: ne ovat katselleet\nHeathcliffin kamarin ikkunasta jokaisena sateisena iltana hänen\nkuolemansa jälkeen. -- Ja omituinen asia tapahtui minulle noin kuukausi\nsitten. Olin menossa Rastaantien moisioon eräänä iltana -- synkkänä\niltana, jolloin oli ukkosta ilmassa -- ja juuri siinä, missä tie\nkääntyy Humisevaan harjuun, kohtasin pienen pojan, joka ajoi lammasta\nja kahta karitsaa; hän itki, ja minä oletin, että lampaat olivat olleet\nvauhkoja ja tottelemattomia.\n\n\"Mikä pikku miestä vaivaa?\"\n\n\"Tuolla vuoren onkalossa on Heathcliff ja muuan nainen\", hän itki.\n\"enkä uskalla mennä heidän ohitseen.\"\n\nEtsin ja löysin pian nuo kolme hautakiveä rinteeltä, läheltä nummea:\nkeskimmäinen kivi oli harmaa ja puoleksi kukkivien kanervien peitossa;\nEdgar Lintonin hautakiven juurta ympäröivät vain pehmeä turve ja\nsammal, jotka kiipeilivät ylöspäin; Heathcliffin patsas oli vielä\npaljas.\n\nViivyin niiden ääressä valoisan taivaan alla: katselin, miten\nyöperhoset liitelivät kanervissa ja sinikelloissa, kuuntelin, miten\nlauhkea tuuli suhisi ruohikossa, ja ihmettelin, miten kukaan voi\nkuvitella noiden rauhan maassa nukkuvien nukkuvan rauhattomasti.\n\n                                  Suomentanut _Martta Räsänen_.\n\n\n\n\nELIZABETH GASKELL.\n\n\nElizabeth Cleghorn Gaskell, o.s. Stevenson, syntyi Chelseassa 1810, jäi\nkuukauden vanhana orvoksi äidistään, ja kasvoi tätinsä luona\nKnutsfordin pienessä kaupungissa, Manchesterin lähellä. Mentyään 1832\navioliittoon pastori Gaskellin kanssa hän joutui asumaan Manchesteriin\nja tutustumaan työväen olosuhteisiin. Hänen ensimmäinen julkaistu\ntuotteensa on runoelma _Piirrelmiä köyhäin elämästä_ (Sketches among\nthe poor, 1837). Vasta kymmenen vuoden kuluttua siitä hän julkaisi\nensimmäisen romaaninsa nimeltä _Mary Barton_ (1848), jonka aiheena on\ntyöväen asia ja silloinen Manchesterin suuri työtaistelu. Se saavutti\nhyvän menestyksen, aiheuttaen mm. sen, että Dickens pyysi häntä\navustajaksi viikkolehteensä _Kotoisia tarinoita_ (Household Words),\njohon mrs Gaskell kirjoittikin mm. sarjan Cranfordin, so. hänen pienen\nkotikaupunkinsa Knutsfordin kuvauksia (1851-53). Näin syntyi hänen\nviehättävä teoksensa _Cranfordin seurapiiri_ (Cranford, suomennettu),\njossa hän mestarillisesti kuvaa koskemattomuuteensa uinuneiden\nikäneitojen pumpulipuhdasta, viileän kaunista ja ylen hienotunteista\nelämäntyyliä, menneen, tuskin alkuun päässeen lemmentarinan arkaa\nvärinää ihanan hellässä, kaukaisessa autereessa, tanttien juhlallista\n\"korrektisuutta\" ja sitä, kuinka rahvaanomaiselta esim. _Pickwickia_\ntyyli vaikuttaa tässä vielä tri Johnsonin asteella olevassa pikku\nmaailmassa. Elämän syyspuolen kauniilla, rauhallisella viileydellä ei\nole ollut parempaa kuvaajaa ennen mrs Gaskellia. Hänen toinen\nromaaninsa _Ruth_ (1853, viettelijä-aihe) menestyi heikommin.\nTyöväenkysymystä käsittelee _Pohjoinen ja etelä_ (North and South,\n1855). 1850 mrs Gaskell oli järviseudulla käydessään tutustunut\nCharlotte Brontëhen. Pastori Brontën pyynnöstä hän ryhtyi\nkirjailijattaren kuoltua valmistamaan hänen elämäkertaansa, joka\nilmestyi 1857, ja on kirjoitettu tarkoin tiedoin ja taitavasti, minkä\nmyöhempi tutkimus on todennut. Mrs Gaskellin muut teokset ovat: _Rouva\nLudlow_ (My Lady L., 1859, lyhyitä kertomuksia), _Sylvian rakastajat_\n(S:s Lovers, 1863), _Phillis orpana_ (Cousin Phillis, 1863), ja paras,\nkypsynein, vaikkakin kesken jäänyt _Vaimoja ja tyttäriä_ (Whites and\nDaughters). 1865 mrs Gaskell kuoli äkkiä sydänhalvaukseen. Vaikkakaan\nei mikään suuri, hän on kuitenkin miellyttävä, terve ja kestävä nimi.\n\n\n\nCRANFORDIN SEURAPIIRI.\n\n\nOli marraskuun kolmas viikko, joten hämärä alkoi noin kello neljältä.\nKynttilöitä ja puhtaita korttipakkoja järjesteltiin jokaiselle\npöydälle. Tehtiin tuli takkaan; siro palvelustyttö oli saanut viimeiset\nmääräyksensä; ja siinä me seisoimme parhaimpaamme puettuina jokaisella\nkynttilänsytyttäjä kädessä valmiina tuikkaamaan kynttilöihin tulen,\nheti kun ensimmäinen kolkutus kuului ovelta. Cranfordin kutsut olivat\njuhlallisia tilaisuuksia, joissa naiset tunsivat itsensä hyvin\narvokkaiksi istuessaan yhdessä parhaissa pukimissaan. Niin pian kuin\nkolme oli saapunut, istuuduimme pelipöydän ääreen lyömään preferenssiä,\nja minä jouduin onnettomaksi neljänneksi pelaajaksi. Seuraavat neljä\ntulokasta sijoitettiin heti toisen pöydän ääreen, ja pian esiintyivät\naamulla ohimennessäni tarjoiluhuoneessa näkemäni teetarjottimet, joista\nyksi asetettiin jokaisen korttipöydän keskelle. Porsliini oli\nkuuluisaa, hienoa \"munankuorta\"; vanhanaikaiset pöytähopeat\nkimaltelivat kirkkaina; mutta suunavaus oli mitä köykäisintä laatua.\n\nTeenjuonnin aikana kapteeni ja neidit Brown astuivat sisälle, ja\nsaatoin havaita, että vanha sotilas syystä tai toisesta oli kaikkien\nläsnäolevain suosikki. Rypistyneet kulmat kävivät sileiksi, terävät\näänet pehmenivät hänen lähestyessään. Neiti Brown näytti sairaalta ja\nmelkein synkän alakuloiselta. Neiti Jessie hymyili kuten tavallista, ja\nhuomasin hänen olevan melkein yhtä suosittu kuin hänen isänsä. Tämä\nasettui heti huomiota herättämättä miehen asemaan huoneessa, piti\nhuolta jokaisen tarpeista, helpotti sievän palvelustytön työtä\ntäyttämällä tyhjiä kuppeja ja toimittamalla voileipiä niitä haluaville\nnaisille. Ja kaiken tämän hän teki keveän arvokkaasti, vahvemmalle\nkuuluvana aivan luonnollisena velvollisuutena huolehtia heikommista,\nesiintyen näin kauttaaltaan todellisena miehenä. Hän pelasi kolmen\npennyn panoksista yhtä vakavalla innostuksella kuin olisi ollut puntia\nkysymyksessä; ja kaikkien näiden vieraiden ihmisten parissa hän piti\nsilmällä kärsivää tytärtäänkin -- sillä kyllä tämä epäilemättä kärsi,\nvaikka se monista saattoi näyttää vain ärtyisyydeltä. Neiti Jessie ei\nosannut pelata korttia, mutta hän jutteli pelin ulkopuolelle jääneiden\nkanssa, jotka ennen hänen tuloansa olivat osoittaneet kärsimättömyyden\noireita. Sen lisäksi hän lauloi vanhan ränstyneen pianon säestyksellä,\njoka muinoin lienee ollut spinetti. Jessien esittämä laulu oli \"Jack of\nHazeldean\"; hiukan väärin se kyllä meni, mutta kukaan meistä ei ollut\nsoitannollinen, vaikka neiti Jenkyns oli sitä olevinaan ja sen vuoksi\nlöi tahtia -- hiukan väärään tahtiin.\n\nSiinä neiti Jenkyns teki varsin kauniisti. Sillä olin huomannut, että\nhän vähää aikaisemmin oli Shetlannin villoista puhuttaessa melkoisesti\npahastunut, kun neiti Jessie Brown arastelematta oli maininnut enollaan\nolevan kauppapuodin Edinburghissa. Neiti Jenkyns oli koettanut hukuttaa\ntunnustuksen kauhealla yskimisellä -- sillä jalosukuinen rouva Jamieson\nistui Jessietä lähinnä olevan pelipöydän ääressä. Ja mitähän tämä rouva\nolisi sanonut tai ajatellut, jos olisi saanut tietää olevansa samassa\nhuoneessa puodinomistajan sisarentyttären kanssa! Mutta Jessie Brown,\njolta puuttui säädyllisyysaistia -- siitä me kaikki olimme seuraavana\naamuna yhtä mieltä, -- vain toisti ilmoituksensa ja vakuutti neiti\nPolelle helposti voivansa hankkia hänelle todellisia Shetlannin villoja\nenonsa välityksellä, jolla on Edinburghin parhaiten lajiteltu\nshetlantilaisten tuotteiden varasto. Poistaakseen pahan maun suustamme\nja ikävät äänet korvistamme oli neiti Jenkyns sitten ehdottanut\nmusiikkia. Sanon siis vieläkin, että hän menetteli hyvin ystävällisesti\nlyödessään tahtia.\n\nKun teetarjottimet jälleen tuotiin esille ja tarjottiin leivoksia ja\nviiniä, täsmälleen neljännestä vailla yhdeksän, syntyi yleistä\nkeskustelua. Vertailtiin pelin tuloksia ja juteltiin taitavista\npistoista. Mutta pian johti kapteeni Brown puheen kirjallisuuden\nalalle.\n\n\"Oletteko, arvoisat naiset, nähneet _Pickwick-kerhon paperien_\nnumeroita?\" hän kysyi. (Niitä julkaistiin silloin vihoittain.)\n\"Suurenmoisia!\"\n\nNeiti Jenkyns sattui olemaan Cranfordin edesmenneen kirkkoherran tytär,\nja kun hänellä oli hallussaan joukko käsinkirjoitettuja saarnoja ja\nmelkoisen hyvä jumaluusopillinen kirjasto, hän piti itseään\nkirjallisuudentuntijana ja katsoi jokaisen keskustelun kirjoista\nhänelle itselleen heitetyksi haasteeksi. Hän vastasi siis, että hän oli\nnoita vihkoja nähnyt, jopa lukenutkin.\n\n\"Ja mitä niistä pidätte?\" huudahti kapteeni Brown. \"Eivätkö ne ole\nmainioita?\"\n\nNäin kannustettuna neiti Jenkyns ei voinut olla lausumatta ajatuksiaan.\n\n\"Minun täytyy sanoa, etteivät ne mielestäni mitenkään vedä vertoja\ntohtori Johnsonin tuotteille. Mutta niiden kyhäilijä lieneekin nuori.\nKunhan hänellä vain on kestävyyttä, niin kuka tietää, mitä hänestä\nsaattaa tulla, jos hän ottaa suuren tohtorin esikuvakseen.\" Tämä oli\nilmeisesti liian paksua kapteeni Brownin tyynesti sulatettavaksi, ja\nhänen kasvojensa väreistä saatoin arvata, mitä hänellä oli kielellään,\nennenkuin neiti Jenkyns oli lopettanut lauseensa.\n\n\"Onhan kysymys aivan eri asiasta, hyvä neiti\", hän aloitti.\n\n\"Sen hyvin tiedän\", vastasi toinen. \"Ja siksipä tuomitsenkin lievästi,\nkapteeni Brown.\"\n\n\"Sallikaahan minun esittää teille eräs kohta tämän kuukauden vihosta\",\npyysi soturi. \"Sain sen vasta tänä aamuna enkä luule, että arvoisat\nläsnäolijat vielä ovat sitä lukeneet.\"\n\n\"Kuten tahdotte\", vastasi neiti Jenkyns ja kohentausi alistuvasti.\n\nKapteeni luki kertomuksen Sam Wellerin Bathissa pitämästä \"suareesta\".\nJotkut meistä nauroivat sydämellisesti. _Minä_ en uskaltanut, koska\nasuin perheessä. Neiti Jenkyns istui kärsivällisen vakavana. Kun\nlukeminen oli päättynyt, hän kääntyi minun puoleeni ja sanoi lempeän\narvokkaasti:\n\n\"Menepäs noutamaan minulle 'Rasselas' kirjastostani, hyvä ystävä.\"\n\nTuotuani sen hänelle hän virkkoi kapteeni Brownille:\n\n\"Sallikaa nyt _minun_ vuorostani lukea vähän, ja sitten seurueemme voi\nlausua arvostelunsa teidän suosikistanne herra Bozista ja tohtori\nJohnsonista.\"\n\nHän luki erään Rasselasin ja Imlacin välisistä keskusteluista\nkorkeasävelisellä majesteetillisella äänellä, ja lopetettuaan sanoi:\n\"Luullakseni olen nyt osoittanut olevani oikeassa antaessani tohtori\nJohnsonille etusijan kaunokirjailijana.\" Kapteeni väänsi suutansa ja\nrummutti pöytää, mutta ei virkkanut mitään. Neiti Jenkyns päätti antaa\nhänelle ratkaisevan loppuiskun, ehkä kaksikin.\n\n\"Minusta on vihoittain julkaiseminen rahvaanomaista ja kirjallisuuden\narvolle sopimatonta.\"\n\n\"Mitenkä julkaistiin _Rambler_ [tri Johnsonin aikakauskirja, tunnettu\nkuivuudestaan], hyvä neiti?\" kysyi kapteeni Brown matalalla äänellä,\njota neiti Jenkyns ei liene kuullut.\n\n\"Tohtori Johnsonin tyyli kelpaa esimerkiksi nuorille aloittelijoille.\nIsäni suositteli sitä minulle, kun aloin kirjoitella kirjeitä. Olen\nmuovannut oman tyylini hänen mukaansa ja ehdottaisin hänen sanontaansa\nmalliksi suosikillenne.\"\n\n\"Olisin kovin pahoillani, jos hän vaihtaisi tyylinsä mokomaan\npöyhkeilevään kirjoitustapaan\", vastasi kapteeni Brown.\n\nNeiti Jenkyns tunsi tämän henkilökohtaiseksi loukkaukseksi tavalla,\njota kapteeni ei saattanut aavistaa. Kirjeiden kirjoittaminen oli hänen\nomasta ja hänen ystäväinsä mielestä hänen vahva puolensa. Monen\nkirjeluonnoksen olen nähnyt kivitaululle piirrettynä ja korjailtuna,\nennenkuin hän \"kulutti puolituntisen juuri ennen postin lähtöä\"\nvakuuttaakseen ystävilleen sitä tai tätä; ja tohtori Johnsonia hän\ntodellakin käytti mallinaan näissä kyhäyksissä. -- Hän suoristausi\narvokkaasti ja vastasi kapteenin viime huomautukseen ainoastaan: \"Minä\npidän tohtori Johnsonia herra Bozia parempana\". Ja korosti jokaista\ntavua.\n\nKerrotaan -- mutta en takaa sitä todeksi, -- että kapteeni Brownin\nkuultiin hiljaa hymähtäneen: \"Hiiteen tohtori Johnson!\" Jos hän niin\nsanoi, katui hän sitä jälkeenpäin, mitä todistaa se seikka, että hän\nmeni seisomaan neiti Jenkynsin nojatuolin viereen ja yritti vietellä\ntätä keskusteluun jostakin mieluisemmasta aiheesta. Mutta neiti Jenkyns\noli leppymätön.\n\n(Ensimmäinen luku. Painettu Arvi A. Karisto Oy:n suosiollisella\nluvalla.)\n\n                                         Suomentanut _Walfrid Hedman_.\n\n\n\n\nGEORGE ELIOT.\n\n\nEnglannin huomattavien naiskirjailijoiden rivin päättää tässä\nvaiheessa heistä pisimmälle päässyt Mary Ann eli Marian Evans,\nkirjailijanimeltään George Eliot (1819-80). Hän syntyi ja kasvoi\nmaaseudulla, Warwickshiressä, lujaluontoisen ja huomattavasti\nyksilöllisen isän suosikkina, saaden kielten- sekä musiikinopetusta.\nÄitinsä kuoltua 1836 ja vanhemman sisarensa mentyä naimisiin 1837 hän\nhoiti isänsä ja veljensä kodin ja talouden. Lapsuudesta saakka hän oli\nahkera lukija, ihaillen mm. Scottia, jota luki ääneen isälleen. 1841\nveli meni naimisiin, jolloin Mary muutti isänsä kanssa maaseudulta,\nGriffin maatilalta, \"Floss-virran myllyltä\", Coventry'in, joutuen\ntäällä uskonnolliselta ajatustavaltaan hänelle uusiin piireihin.\nSeurauksena oli hänen siihenastisen kiihkeän kristillisyytensä\nmuuttuminen ratsionalismiksi, kieltäytyminen kirkonkäynnistä, ja välien\nrikkoutumisen uhka isän kanssa, mikä kuitenkin välttyi Maryn\nperäytyessä. Hänen uuden uskonnollisen kantansa ilmauksena on pidettävä\nhänen käännöstänsä D. Fr. Straussin _Jeesuksen elämästä_ (Das Leben\nJesu, 1835), joka ilmestyi 1846. Isänsä kuoltua 1849 Mary matkusti\nulkomaille, ryhtyen seuraavana vuonna sieltä palattuaan avustamaan\n_Westminster Reviewta_ ja joutuen siten kirjalliseen piiriin, johon\nkuuluivat mm. Herbert Spencer ja George Henry Lewes (1817-78, kriitikko\nja filosofi, etupäässä tunnettu Goethen elämäkerran kirjoittajana).\nTänä aikana hän käänsi Feuerbachin _Kristinuskon olemuksen_ (Das Wesen\ndes Christentums). Vuodesta 1854 Mary Evans eli Lewesin vapaana\nelämäntoverina (Lewesin vaimo ei myöntänyt miehelleen eroa) tämän\nkuolemaan saakka. Vasta viimemainittuna vuonna, matkalla Berlinissä,\nhän luki Lewesille kuvauksen elämästä maalaistalossa ja heräsi tämän\ninnostamana huomaamaan kirjailijalahjansa. Julkaistuaan kolme\nensimmäistä harjoitelmaansa _Blackwood's Magazinessa_ hän yhdisti ne\nkirjaksi nimeltä _Kohtauksia papin elämästä_ (Scenes from Clerical\nLife, 1858), kirjailijanimenä \"George Eliot\". Näin alkoi rikas, arvokas\ntuotanto. _Adam Bede_ (1859) saavutti suuren, Jane Eyrelle vertoja\nvetävän menestyksen, jota jatkoi huomattavilta osilta\nomaelämäkerrallinen _Floss-virran mylly_ (The Mill on the Floss, 1860).\nKorkeimman asteensa näissä maaseudun kuvauksissa Eliot saavutti\nseuraavassa _Silas Marner_ (1861, suomennettu nimellä _Kankuri ja hänen\naarteensa_) nimisessä teoksessa. Tyhjennettyään toistaiseksi tämän alan\nhän julkaisi historiallisen romaanin nimeltä _Romola_ (1863), aiheena\nSavonarola ja hänen aikansa, ja kertomuksen _Felix Holt, radikaali_\n(1866). Sen jälkeen, 1868-71, hän kirjoitti neljä runoelmaa (_Espanjan\nmustalainen_ -- The Spanish Gipsy, _Agatha, Jubalin legenda_ -- The\nLegend of J., ja _Armgart_), palatakseen taas laajassa teoksessaan\n_Middlemarch_ (1871-72) maaseutukuvaukseen. Hänen viimeinen,\njuutalaisaiheinen romaaninsa _Daniel Deronda_ ilmestyi 1876. Lewesin\nkuoltua 1878 syvä alakuloisuus valtasi Eliotin, joka oli hyvin\nriippuvainen läheisen henkilön tuesta ja myötätunnosta. 1880 hän solmi\navioliiton vanhan ystävän John Crossin kanssa, mutta poistuikin\nelämästä jo samana vuonna. 1879 hän julkaisi _Theophrastus Suchin\nvaikutelmia_ (Impressions of Th. S.), joka sisältää sekalaisia\nkirjoitelmia. -- George Eliotin pääala on hänen nuoruutensa maaseudun,\nKeski-Englannin, ihmisten tosioloinen, ulkonaisesti ja sielullisesti\ntarkka ja syvä kuvaus. Hän täydentää siis tärkeältä puolelta sitä\nEnglannin kansan kuvausta, josta Thackeray suoritti ylimystöä ja\nDickens (Lontoon) keskisäätyä koskevan puolen. Heidän luonteensa,\ntunteensa, vaikuttimensa, elämän- ja puhetapansa hän tuntee\nperinpohjin, osaten ilmaista ne hiuskarvalleen, myötätuntoisella\nhuumorilla. Hänen maailmankatsomuksensa on alistuneesti pessimistinen,\nhänen perustarkoituksensa siveellisten opetusten, eritoten miehen ja\nnaisen suhteen pyhyyden teroittaminen. Sikäli kuin tämä opettavainen\nhenki pääsee vallalle, rupeaa esityksen taiteellisuus kärsimään.\nLuonteiden kuvaus rakentuu usein pitkistä, perinpohjaisista, pieniin\nyksityisseikkoihin kajoavista keskusteluista, minkä johdosta\nkertomuksen päärintama etenee leveänä, hitaana vyörynä, matkanteon\nväliin tuntuessa yksitoikkoiselta.\n\n\n\nFLOSS-VIRRAN MYLLY.\n\n\nOli raskas pettymys Maggielle, ettei hän saanut lähteä isänsä mukana\nkärryissä noutamaan Tomia koulusta; mutta aamu oli liian kostea, kuten\nmrs Tulliver sanoi, pienen tytön mennä ulos parhaassa päähineessään.\nMaggie oli ollut päinvastaista mieltä ja tästä mielipiteiden\neroavaisuudesta johtui, että äidin yrittäessä harjata järjestykseen\nhänen vastahakoisia mustia suortuviaan, Maggie äkkiä karkasi hänen\nkäsistään ja painoi päänsä vieressä olevaan vesisoikkoon --\nkostonhimoisesti päättäen, ettei sinä päivänä enää tulisi olemaan\nmahdollisuutta kiharoihin.\n\n\"Maggie, Maggie\", huudahti mrs Tulliver jääden istumaan leveänä ja\navuttomana harja sylissään, \"mitähän sinusta lopulta tulee, kun olet\nnoin häijy? Kerron tämän täti Gleggille ja täti Pulletille, kun he\ntulevat ensi viikolla, eivätkä he enää varmastikaan sen jälkeen pidä\nsinusta. Voi hyvänen aika, katsohan nyt puhdasta esiliinaasi:\nläpimärkä. Ihmiset tulevat sanomaan, että on Jumalan rangaistus, että\nolen saanut tuollaisen lapsen -- he luulevat, että olen tehnyt jotakin\npahaa.\"\n\nEnnenkuin nämä nuhteet olivat lopussa, oli Maggie jo kaukana\nkuuluvilta, menossa vanhan, teräväharjaisen katon alla olevaa suurta\nullakkoa kohden, ravistellen vettä mustasta tukastaan niinkuin\nskyeläinen rottakoira, joka on karannut kylvystä. Tämä ullakko oli\nMaggien mielipaikka sateisina päivinä, kun ilma ei ollut liian kylmä.\nTäällä hän murjotti kaikki pahantuulenpuuskansa, puhellen ääneen\nmadonsyömille lattialaudoille, seinähyllyille ja tummille orsille,\njoista riippui hämähäkinseittejä, ja täällä hän säilytti fetishiä, jota\nhän rankaisi kestämistään kärsimyksistä. Tämä oli suuri puunukke, jonka\nsilmät olivat kerran ihmetelleet maailmaa hyvin punaisten poskien\nyläpuolelta. Nyt oli pitkäaikainen olo syyllisen sijaisena kokonaan\nkuluttanut pois sen kasvot. Kolme päähän hakattua naulaa muistutti yhtä\nmonesta ratkaisevasta hetkestä Maggien yhdeksän vuotta kestäneessä\nhuolten täyttämässä elämässä. Tämän kostonhurman muodon hänelle oli\nopettanut vanhan Raamatun kuva, jossa Jaael surmaa Siiseran. Viimeinen\nnaula oli isketty erikoisella voimalla, sillä puunukke oli siinä\ntilaisuudessa esittänyt täti Gleggiä. Mutta heti jälkeen Maggie oli\ntullut ajatelleeksi, että jos hän vielä iskisi muutamia nauloja, hän ei\nenää helposti voisi kuvitella, että pää oli loukkaantunut hänen\nkoputellessaan sitä seinää vastaan, eikä voisi hyväillä sitä, eikä\npanna puurokääreitä, kun hänen vihansa oli vaimentunut. Sillä täti\nGleggiäkin helliteltiin, kun häneen ensin oli hyvin koskenut, ja hän\noli perinpohjin nöyrtynyt ja pyytänyt anteeksi sisarentyttäreltään.\nTämän jälkeen Maggie ei enää ollut iskenyt nauloja; hän oli vuorotellen\nhangannut ja hakannut nuken päätä suurten savutorvien karheita tiiliä\nvastaan, jotka nelinurkkaisina pylväinä kannattivat kattoa. Tätä hän\nteki tänäkin aamuna ullakolle päästyään, nyyhkyttäen kaiken aikaa\nintohimon vallassa, joka hautasi alleen kaiken muun tietoisuuden --\nvieläpä muiston pettymyksestä, joka oli sen aiheuttanut. Kun\nnyyhkytykset vähitellen vaimenivat ja hankaaminen muuttui vähemmän\nraivoisaksi, pujahti äkkiä auringonsäde ikkunaristikon läpi\nmadonsyömälle seinälaudoitukselle ja sai hänet heittämään puunuken\nkäsistään ja rientämään ikkunaan. Aurinko alkoi todella tunkeutua\npilvien takaa. Myllyn jyrinä tuntui taas iloiselta, aitan ovet olivat\nauki, ja Yap, lystikäs valko- ja ruskeankirjava terrieri, tepasteli\ntoinen korva nurin kääntyneenä pihamaalla ja nuuski ja tunnusteli\nepämääräisesti kuin toveria etsien. Sitä ei voinut vastustaa. Maggie\nheilautti tukkansa taaksepäin ja kiiruhti portaita alas, sieppasi\npäähineensä panematta sitä päähänsä, vilkaisi ympärilleen ja livisti\nsitten aika kyytiä eteisen poikki, jottei tapaisi äitiään, ja oli pian\npihalla pyörien kuin hurja raivotar ja laulaen pyöriessään: \"Yap, Yap,\nTom tulee kotiin!\" Ja Yap hyppeli ja haukkui hänen ympärillään kuin\nsanoakseen, että jos vain meteliä tarvittiin, niin hänessä oli kyllä\nkoiraa siihen.\n\n\"No, no, neiti, pyöritte päänne pökerryksiin ja kaadutte rapakkoon\",\nsanoi Luke, ylimylläri, iso, leveäharteinen, neljissäkymmenissä oleva\nmies, mustasilmäinen, mustatukkainen, ylt'yleensä jauhojen pehmentämä.\n\nMaggie lopetti pyörimisensä ja sanoi hieman hoiperrellen: \"Eikö mitä,\nLuke, ei minua pyörrytä. Saanko tulla mukaan myllyyn?\"\n\nMaggie oleksi mielellään myllyn avaroissa suojissa ilmestyen usein\nsieltä musta tukka jauhon puuteroimana pehmeän valkoiseksi, niin että\nhänen tummat silmänsä loistivat sen alta entistä säteilevämpinä. Ankara\njyrinä, suurten kivien taukoamaton pyöriminen, herättivät hänen\nmielessään aran kunnioituksen tunteen jotakin näkymätöntä voimaa\nkohtaan -- jauho, joka valui valumistaan -- valkea pöly, joka pehmensi\nkaikki pinnat ja sai hämähäkinverkot näyttämään hienonhienoilta\npitsikudoksilta -- jauhon suloinen, puhdas tuoksu -- kaikki tämä\nherätti Maggiessa tunteen, että mylly oli oma pieni maailmansa,\nerillään hänen ulkopuolellaan olevasta jokapäiväisestä elämästä.\nHämähäkit antoivat hänelle erikoisesti aihetta mietiskelyyn. Hän\nihmetteli, mahtoiko niillä olla sukulaisia myllyn ulkopuolella, sillä\nsiinä tapauksessa sattui varmasti tuskallisia tilanteita perheiden\nkeskinäisessä seurustelussa -- lihavan, jauhoisen hämähäkin, joka oli\ntottunut nauttimaan kärpäsensä hyvin jauhoitettuna, täytyi tietenkin\nkärsiä serkkunsa ruokapöydässä, jossa kärpänen tarjottiin _au naturel_,\nja hämähäkkirouvat varmaan paheksuivat toistensa pukuja. Mutta eniten\nkoko myllyssä Maggie piti sen ylimmästä kerroksesta -- viljasäiliöstä,\njossa oli jyviä korkeissa kasoissa. Niillä hän saattoi istua ja laskea\nmäkeä ja näin huvitellessaan hänellä oli tapana keskustella Luken\nkanssa, jonka seurassa hän oli hyvin puhelias, hän kun tahtoi että Luke\npitäisi häntä älykkäänä, kuten isä.\n\nEhkäpä hän tällä kertaa piti tarpeellisena kohottaa arvoaan Luken\nsilmissä, sillä hän alkoi puhua kuuluvalla, kimakalla äänellä, joka oli\nvälttämätön näin myllyseurustelussa, liukuessaan jyväkasalla lähellä\nsitä nurkkaa, jossa Luke puuhasi.\n\n\"Etpä taida juuri lukea muuta kirjaa kuin Raamattua, Luke, vai mitä?\"\n\n\"En, neiti -- enkä paljon sitäkään\", sanoi Luke hyvin vilpittömästi.\n\"Minä en ole lukumiehiä, en tosiaan, neiti.\"\n\n\"Mutta jos lainaisin sinulle jonkin kirjani, Luke? Minulla on paljon\nhyviä kirjoja, joita olisi hauska lukea. Minulla on Pugin\nEuroopanmatka, jossa kerrotaan kaikenlaisista maailman ihmisistä, ja\njos et ymmärtäisi luettavaa, auttaisivat kuvat sinua. Niistä näkee,\nminkälaisia ihmiset ovat eri paikoissa, ja mitä he tekevät. Niissä on\nhollantilaisia, jotka ovat hyvin lihavia ja polttavat tupakkaa ja yksi\nistuu tynnyrillä.\"\n\n\"Ei, neiti, minulla on hyvin huono käsitys hollantilaisista. Niistä ei\nvarmasti kannata tietää juuri mitään.\"\n\n\"Mutta he ovat lähimmäisiämme, Luke, -- meidän pitäisi tietää jotain\nlähimmäisistämme.\"\n\n\"Eivät ne taida olla kovin läheisiä meille, neiti. Muistan tässä, mitä\nentinen isäntäni aina sanoi, ja hän oli lukenut ja viisas mies. Näin\nhän sanoi: 'Hollantilainen olen, jos milloinkaan kylvän vehnääni\nsuolaamatta sitä ensin', hän sanoi. Se merkitsee, että hollantilainen\non tomppeli, tai ainakin sinne päin. Ei, ei, minä en aio vaivata\npäätäni hollantilaisilla. Tomppeleita on kylliksi ja lurjuksia on\nkylliksi, eikä niitä ole tarvis hakea kirjoista.\"\n\n\"Oo\", sanoi Maggie vähän nolostuneena, kun Lukella oli näin\nodottamattoman varma mielipide hollantilaisista, \"ehkäpä pitäisit\nenemmän Elävästä Luonnosta. Siinä ei näes puhuta hollantilaisista, vaan\nelefanteista ja kenguruista ja villikissasta ja lentokaloista ja\nlinnusta, joka istuu pyrstöllään -- olen unohtanut sen nimen.\nTiedätkös, on seutuja, jotka ovat täynnä näitä eläimiä, hevosten ja\nlehmien asemesta. Etkö tahtoisi tietää niistä, Luke?\"\n\n\"En, neiti, minun tehtäväni on pitää lukua jyvistä ja jauhoista, enkä\nvoi ehtiä tietämään asioita, jotka eivät kuulu työhöni. Se juuri vie\nmiehen vähitellen hirteen, kun hän tietää kaiken paitsi sitä, mistä\nhänen on ansaittava leipänsä. Ja valheitahan niihin kirjoihin\nenimmäkseen on räntätty, niin ainakin niihin papereihin, joita kaduilla\nhuudetaan kaupaksi.\"\n\n\"Olet aivan kuin Tom veljeni, Luke\", sanoi Maggie, haluten kääntää\nkeskustelun miellyttävään suuntaan. \"Tom ei välitä kirjoista. Pidän\nTomista hirveän paljon, enemmän kuin kenestäkään muusta maailmassa. Kun\nhän kasvaa isoksi, tulee minusta hänen taloudenhoitajattarensa ja me\nasumme aina yhdessä. Voin sanoa hänelle kaiken, mitä hän ei tiedä.\nMutta minusta Tom on viisas, vaikkakaan hän ei pidä kirjoista. Hän\ntekee kauniita piiskansiimoja.\"\n\n\"Niin\", sanoi Luke, \"mutta nytpä hän kimmastuu, kun kaikki kanit ovat\nkuolleet.\"\n\n\"Kuolleet\", kiljaisi Maggie hypäten alas liukuvalta istuimeltaan. \"Voi\nkauheata, Luke, luppakorvakinko ja se täplikäs, jonka Tom osti\nviimeisillä rahoillaan?\"\n\n\"Kuolleita kuin myyrät\", sanoi Luke, verraten kaneja vainajiin, jotka\nriippuivat naulattuina tallinseinään.\n\n\"Voi hyvänen aika, Luke\", sanoi Maggie surkealla äänellä, isojen\nkyynelten vieriessä pitkin hänen poskiaan. \"Tom käski minun pitää\nhuolta niistä, ja minä unohdin. Voi, mitä nyt teen?\"\n\n\"Nähkääs, neiti, ne olivat siellä kaukana työkaluvajassa, eikä\nkenellekään ollut annettu asiaksi hoitaa niitä. Nuori herra taisi puhua\nHarrylle ruokkimisesta, mutta kyllähän Harryn tietää -- kelvottomin\nroikale näillä main. Ei muista muuta kuin oman vatsansa -- toivoisin,\nettä sitä kerrankin oikein nipistäisi.\"\n\n\"Oi, Luke, Tom uskoi, että varmasti muistaisin kanit joka päivä, mutta\nmiten saatoin, kun ne eivät tulleet mieleen? Voi, nyt hän on niin\nvihainen minulle, tiedän, että hän on, ja niin pahoillaan kaneista --\nja minäkin olen niin pahoillani. Voi, mitä pitää minun tehdä!\"\n\n\"Älkää surko, neiti\", rauhoitti Luke. \"Ne ovat arkoja olioita, ne\nluppakorvaiset kanit -- ne olisivat ehkä kuolleet, vaikka niitä olisi\nruokittukin. Metsän elävät eivät menesty kopeissa: kaikkivaltias Jumala\nei sitä salli. Hän loi kanien korvat taaksepäin ja on kapinallista\npanna ne riippumaan alaspäin kuin verikoiralla. Tom herra ymmärtää\nvasta olla ostamatta sellaisia. Älkää surko. Tahdotteko tulla mukaan\neukkoani katsomaan? Lähden aivan paikalla.\"\n\nTämä kutsu suuntasi miellyttävällä tavalla Maggien ajatukset pois hänen\nsurustaan, ja kyyneleet lakkasivat vähitellen vuotamasta hänen\ntepastellessaan Luken rinnalla tämän hauskalle mökille, joka omena- ja\npäärynäpuiden ympäröimänä, vieressä arvokas sikolätti, sijaitsi aivan\nRippien rannalla. Mrs Moggs, Luken vaimo, oli kieltämättä hauska\ntuttavuus. Hän kestitsi vierastansa siirappileivillä ja hänellä oli\nmonenlaisia taideteoksia. Maggie aivan unohti, että hänellä tänä aamuna\nolikaan mitään erikoista surun syytä, seisoessaan tuolilla huomattavan\nkuvasarjan edessä, joka esitti tuhlaajapoikaa sir Charles Grandisonin\npuvussa, paitsi ettei hänellä, kuten olisi saattanut odottaa hänen\nkehnon moraalinsa perusteella, ollut samaa aistia ja luonteen lujuutta\nkuin mainitulla oivalla herralla esiintyäkseen ilman valetukkaa. Mutta\nselittämätön paino, jonka kanien kuolema oli laskenut Maggien mieleen,\nsai hänet tuntemaan tavallista suurempaa osanottoa nuoren miehen\nelämänuraan, etenkin kun hän katseli kuvaa, jossa tämä nojasi puuta\nvastaan velton näköisenä, polvihousut napittamatta ja tekotukka\nkallellaan, sillävälin kun siat, jotka näyttivät olevan jotakin\nvierasta rotua, silminnähtävästi loukkasivat häntä hyväntuulisina\njuhliessaan perunankuorien ääressä.\n\n\"Olen hyvin iloinen, että hänen isänsä otti hänet luokseen, etkö\nsinäkin, Luke\", hän sanoi. \"Hän oli hyvin pahoillaan, muistathan, eikä\nenää tahtonut tehdä syntiä.\"\n\n\"No niin, neiti\", sanoi Luke, \"eipä hänestä enää taitanut tulla miestä,\nyrittipä isä mitä hyvänsä.\"\n\nTämä oli tuskallinen ajatus Maggielle, ja hän toivoi hartaasti,\netteivät nuoren miehen myöhemmät vaiheet olisi jääneet\nkirjoittamattomaksi sivuksi.\n\n(Neljäs luku: Tomia odotetaan kotiin.)\n\n                                 Suomentanut _Aune Tuomikoski_.\n\n\n\n\nALFRED TENNYSON.\n\n\nViktorian ajan komean proosan jälkeen on vihdoinkin annettava vuoro\nrunoudelle, joka tietoisena arvostaan kiistelee sen kanssa ylimmästä\nsijasta. Somersbyn pappilassa, Lincolnshiressä, kasvoi vuosisadan\nalussa runotaitoisen papin ympärillä suuri perhe, kaikkiaan kaksitoista\nlasta, joista kolmen kehtoon runotar oli käynyt tuomassa lahjansa.\nFrederick Tennyson (1807-98) hankki pitkän elämänsä aikana runoilijan\nlaakerit, Charles (1808-79) tuli tunnetuksi hienojen sonettien\nsepittäjänä, ja Alfred (1809-92) -- maailmankuuluna runoilijana.\nAlfred Tennyson, joka nuoruudesta saakka oli vakuutettu\nrunoilijakutsumuksestaan, jo lapsena harjoitellen säkeiden sepittelyä,\nsai alkeisopetuksen isältään, kävi Louthin koulua ja tuli 1827\nCambridgeen. Jo sitä ennen hän oli veljensä Charlesin kanssa,\navustajana myös veli Frederick, julkaissut _Kahden veljen runoja_\n(Poems by Two Brothers). Cambridgessä hän joutui henkisesti\njalostuneeseen ja kohottavaan samanikäisten seuraan (salaiseen\nyhdistykseen nimeltä \"Apostolit\"), ei välittänyt yliopiston ohjelman\nmukaisista luvuista, vaan kirjoitti runoja, mm. runoelmat _Rakastajan\ntarina_ (The Lover's Tale, julkaistu 1879), ja _Timbuktu_ (1829), jolla\nvoitti palkinnon. Seuraavana vuonna hän julkaisi ensimmäisen\nvarsinaisen runokokoelmansa _Runoja, etupäässä lyyrillisiä_ (Poems,\nchiefly Lyrical, 1830), joka sisältää muutamia kypsiä, hänen\ntuotannossaan säilyneitä, mutta enimmäkseen kehittymättömiä\nnuoruudenrunoja. Oltuaan ystävänsä Arthur Hallamin kanssa\nReinin-matkalla kesällä 1832 hän julkaisi saman vuoden jouluksi\n_Runoja_ (Poems), joukossa mm. Shalottin lady, Myllärin tytär_ (The\nMiller's Daughter), ja _Lootuksen syöjät_ (The Lotus Eaters).\nEnsinmainittu osoittaa, että Tennyson voisi olla sen soinnun\nensimmäinen antaja, jota esirafaelilainen koulu pian niin herkästi\nkaiutti; kokoelma sellaisenaan ilmaisee hänen nyt osuneen siihen kuuman\nunelman rajalla olevaan värihehkuiseen, romanttisen utuiseen,\naavistettuja intohimoja henkivään, Arthurin tarinoita muistuttavaan\nmaailmaan, jonka ennen häntä oli löytänyt Keats, ja jota hän nyt\ntulkitsee mitä harkituimmalla sana- ja säetaiteella, kuin arabeskeja\nkutoen. Arthur Hallamin äkillinen kuolema Wienissä 1833 oli\nTennysonille niin ankara isku, että hänen oli vaikea nousta sen\nalta. Kymmeneen vuoteen hän ei julkaissut mitään, vaan pyhitti\nrunoilijatyönsä ystävänsä muiston palvontaan, kirjoittaen laajan\nsikermän elegioja, siihenastisen runosatonsa hiomiseen, ja uusien\naarteiden etsimiseen siitä satumaailmasta, jonka \"sesam\" oli hänen\nvallassaan. 1842 hän sitten julkaisi kaksi osaa _Englantilaisia\nidyllejä ja muita runoja_ (English Idylls and other Poems), joissa hän\nhienon taiteellisena, hillittynä, runollisesti vihjailevana\nromantikkona avaa ovet ylimmän ja kauneimman kaipauksemme\nsurumieliseen utuvaltakuntaan. Tällä teoksellaan hän sijoitti\nrunoilijavaltaistuimensa sen lopulliselle korkeustasolle; hänen\nelämänsä on tämän jälkeen tyyntä suuruutta, jonka vaihteluna ovat vain\nhänen uudet teoksensa. 1847 hän julkaisi laajan runoelman _Ruhtinatar_\n(The Princess), jossa hän ihannoi naisen tehtävää. 1850 hän meni\navioliittoon Charles-veljensä vaimon sisaren kanssa, julkaisi elegiansa\nnimellä _In Memoriam_, ja nimitettiin hovirunoilijaksi, missä\nominaisuudessa kirjoitti 1852 Wellingtonin herttuan hautajaisoodin;\nhyvä näyte onnistuneesta ohjelmarunoudesta (Krimin sota) on myös 1854\nilmestynyt kuuluisa _Keveän brigaadin hyökkäys_ (The Charge of the\nLight Brigade). _Maud_ runoelmasta (1855) lausui vanha Landor, että\n\"runous ja filosofia ovat harvoin tätä ennen niin sydämellisesti\nsopineet yhteen\". 1859 hän julkaisi ensimmäisen sarjan _Kuninkaan\nidyllejä_ (The Idylls of the King), joissa hän mitä hienoimmalla sana-\nja säetaiteella, rauhallisesti ja yksinkertaisesti, romanttisin\nututunnelmin, elvyttää Arthurin tarinapiirin. Sarja, joka on omistettu\nkuningatar Viktorian puolison, ruhtinas Albertin muistolle, on\nohjelmarunoutta, täynnä Viktorian ajan hienoutta ja hyveellisyyttä,\nminkä vuoksi se on joskus merkitty runoilijan laskukauden aluksi.\n_Kuninkaan idyllit_ valmistuivat lopullisesti vasta 1872. Muista\nrunoelmista mainittakoon vielä _Enoch Arden_ ja _Pohjolan maanviljelijä\n(The Northern Farmer) 1864, _Locksley Hall_ 1886, _Demeter ja muita\nrunoja_ (D. and other Poems, sisältäen mm. tunnetun _Rajan yli_ --\nCrossing the Bar) 1889 ja _Oinonen kuolema_ (The Death of Oenone),\n1892. 1875-91 Tennyson julkaisi seitsemän näytelmää, joista neljä\nhistoriallista, saavuttamatta niillä menestystä. -- Tennyson oli\nulkonaiselta olemukseltaan jalo, komea, kotkanenä ja korkeaotsa; piti\npitkää tukkaa ja partaa, pukeutui huolimattomasti, tupakoi kovasti;\nkatsoi tutkivasti ruskeilla silmillään, hymyili surumielisen\nsatiirisesti; oli hiljainen ja rakasti yksinäisyyttä; oli\nystävyydessään uskollinen; luki runojaan kauniisti matalalla tummalla\näänellä. Nimitettiin pääriksi 1884. Hänen Aldworthissa oleva kotinsa\n(rakennettu 1868) tuli jo varhain ihailijain toivioretken päämaaliksi.\n-- Hän ei ollut kapinoitseva, hyökkäävä henki, vaan valloitti asemansa\nKeatsin aseella: kaiken maallisen yläpuolelle kohoavalla kauneudella.\nTätä tulkitessaan hän osoitti synnynnäistä mielikuvien ja ajatusten\nhienoa puhtautta (jolla on erikoinen merkityksensä Englannissa),\nharvinaista kielen kauneuden ja säveleellisyyden tajua, helähdyttäen\nkuuluville lumoavan romanttisia, vakavia, mutta samalla\nhellänhaaveellisia sointuja. 60 vuotta hän hallitsi Englannin runouden\nvaltakuntaa; väliin luultiin jonkun nuoren voiman ilmestyessä hänen\nvaltakautensa loppuvan, mutta ei: kun pamaus oli ohi ja ruudinsavu\nhaihtunut, nähtiin Tennysonin istuvan paikoillaan yhtä tyynenä kuin\nennenkin. Säilyykö hänen suuruutensa tulevienkin aikain varrella, on\ntietämätöntä, mutta vaikea on kuvitella ihmisiä, joihin eivät tehoaisi\nTennysonin laulujen surumielisesti kaikuvat kertosäkeet, hänen\nlemmenvalitustensa kaihoisa musiikki, hänen elegioidensa riutuva murhe,\nja iltakellojensa rauhanhelke. Hänet haudattiin Westminster Abbeyhin.\n\n\n\nMYLLÄRIN TYTÄR.\n\n(Välilaulu.)\n\n\n    Niin kallis, kallis mulle\n        on kaunis tytär myllärin;\n    jos hänen korvassansa\n        timantti olisin,\n    hiuslaineen alla koskettaa\n    ma saisin kaulaa valkeaa.\n\n    Jos ympärillä varren\n        niin hennon, hennon oisin vyö,\n    niin kuulla saisin, kuinka\n        mua vasten sydän lyö:\n    ja kiertyin yhä tiukemmin\n    sen hädän, rauhan tuntisin.\n\n    Jos kaulaketju oisin\n        ma tuoksuvalla povellaan,\n    niin huokaillen tai naurain\n        hän sais mun aaltoomaan;\n    niin kevyt oisin, ettei vois\n    mua yöksikään hän ottaa pois.\n\n\n\nLOOTUKSEN SYÖJÄT.\n\n\n    \"Vain rohkeutta!\" huus hän näyttäin maata,\n    \"vie meidät rantaan hyöky aallokon.\"\n    He ennen iltaa lähestyivät maata,\n    miss' iltapäivä ainainen kai on.\n    Kuin huokuu unissansa rauhaton,\n    niin huokui ilma raukeasti mailla.\n    Ja laaksoon, valaisemaan kuutamon,\n    vuort' alas vaipui puro sauhun lailla,\n    pysähtyi, vaipui taas kuin määränpäätä vailla.\n\n    Maa purojen! Yks sauhun lailla noista\n    utuisin harsoin kuohui alaspäin,\n    ja toinen valon, varjon sokkeloista\n    syöks alle vaahtovaippain hyrskyväin.\n    Päin merta vyöryi virta kimmeltäin;\n    etäällä illan ruskotusta kohti\n    nous kolme vuorta ikihangin, jäin;\n    ja tuuhein latvoin, jolla kaste hohti,\n    myös tumma pinjapuu päin taivaanrantaa tohti.\n\n    Lumottu päivänlasku lännen puolla\n    jäi rusottamaan; kautta rotkojen\n    ylänkö kellertävä siinsi tuolla\n    ja palmurinne, laakso alla sen\n    ja niitty verhoama kukkien:\n    maa niissä kaikki samanlaisna säilyi!\n    Luo purren saapui syöjät lootuksen\n    niin tummin kasvoin, joilla rusko häilyi,\n    ja silmät lempeät niin suruisina päilyi.\n\n    Tuon velhoyrtin oksia he toivat,\n    ja hedelmän tai kukan loistokkaan\n    jok' ainoalle auliisti he soivat.\n    Ken maistoi niistä, hänen korvissaan\n    etäällä hyrskyt rantaan vieraan maan\n    kuin surren löi; jos liikkui jonkun huuli,\n    soi ääni vaisu niinkuin alta maan;\n    ei nukkunut hän niinkuin vieras luuli,\n    ja soiton suloisen hän sydämestään kuuli.\n\n    He keltahietikolle istuutuivat,\n    ja heitä saartoi aurinko ja kuu.\n    Maa isäin väikkyi -- kun he uneksuivat, --\n    ja vaimo, lapset, orjat, kaikki muu,\n    mut raskaalt' yhä tuntui airopuu\n    ja vaahtokentät murheen syövereiltä.\n    \"Pois emme palaa\", virkkoi vieno suu:\n    muut lauloivat: \"Jäi kotisaari meiltä\n    taa merten, levähtää jo saamme harhateillä.\"\n\n                 Kuoro.\n\n    I\n\n    Soi täällä soitto, lankee lempeämmin\n    kuin ruusunterät helmaan nurmikon\n    tai tyyniin vesiin aamukaste lämmin\n    välissä graniittisen holviston;\n    ja hellemmin se sieluun koskettaa\n    kuin raskas luomi silmää raukeaa;\n    se soitto unen myös tuo taivaast' autuaast:\n    Ja puhki vilvoittavan sammalen\n    muratti täällä nousee maasta,\n    ja virrass' itkee parvi lumpeitten,\n    unikko louhikkoon pään painaa nuokkuen.\n\n    II\n\n    Miks meille valittu on raskain tie,\n    miks epätoivoon meidät tuska vie,\n    kun luodut muut niit' ilman elää saivat?\n    Miks osa muita ylväämpien lie\n    näin yksin kestää rasitukset, vaivat\n    ja vaikeroida allapäin\n    surusta suruun viskeltyinä näin:\n    ei siipiänsä lepuuttaa,\n    ei vaellusta päättää saa,\n    ei tuta otsallaan ees virvoittavaa unta,\n    ei kuulla kuinka sisimmässä soi:\n    \"Ei iloa, vaan rauhaa, oi!\"\n    Miks yksin raadamme, kun lepää luomakunta?\n\n    III\n\n    Oi näätkö metsikössä lehden?\n    kun poimunsa se avaa terää tehden,\n    ja tuulten keinuttaissa oksaa puun\n    se viherjöi ja kasvaa, huoletoin.\n    Se kylpee hehkuss' aamunkoin,\n    yön kasteessa ja kimmelteessä kuun,\n    ja syksyllä se keltaiseksi käyden\n    kautt' ilman liitää multaan kaivattuun.\n    Oi näätkö suvipäivin paisuneen\n    täyskypsän omenan ja mettä täyden?\n    Syysyöhön putoaa se hiljaiseen.\n    Ja lyhykäisen elämänsä myötä\n    myös kukka kasvaa, nostaa kruunupään,\n    tuleentuu, kuihtuu tekemättä työtä,\n    maan multaan juurtuin hedelmöittävään.\n\n    IV\n\n    Niin vihamielinen on tumma sinitaivas,\n    mi kattaa meren tummansinervän.\n    On kuolo päätös elämän; ah, vaivas\n    vain saaliis onko päivilt' elämän?\n    Mut mitä meistä. Aika vierii pois,\n    ja huulemme on kohta vaienneet.\n    Mut mitä meistä. Pysyvää mik' ois?\n    Pois meiltä riistetty on kaikki, joista\n    jää synkän menneisyyden sirpaleet.\n    Mink' ilon paheen kanssa taisteloista\n    me saamme? Aalloill' onko rauhaa,\n    kun iäti ne nousten, vaipuin pauhaa?\n    Levossa kaikki kypsyy ennenkuin\n    taas kuihtuu hautaan kallistuin:\n    suo meidän pitkään levätä tai kuolla,\n    suo tumma kuolema tai uni varjonpuolla.\n\n    V\n\n    Suloista puron lauluun jäädä ois\n    ja silmin puoliks ummistetuin olla\n    kuin uneen vaipuneena nurmikolla.\n    Niin ihanasti sielu unelmois\n    kuin ambranhohde, joka myrhapuulla\n    värehtii eikä mieli pois;\n    sais ystävänsä kuiskailua kuulla\n    ja lootuksia syödä näin\n    ja katsella kun kareet kellertäin\n    niin haurain kaartein vierivät päin rantaa;\n    sais sielunsa ja sydämensä antaa\n    syleilyyn surumielen lempeän;\n    sais uneksia vaiheist' elämän\n    parissa monen lapsuusystävän,\n    niin monen, siirtyneen jo vainajaksi:\n    on vaskiuurnassa vain tuhkaa pivo, kaksi.\n\n    VI\n\n    Me muistaa voimme aviomme armaan\n    ja rakkaan vaimon viime syleilyt\n    ja kuumat kyynelet; nyt kaikk' on toisin varmaan.\n    on kotiliesi varmaan kylmennyt.\n    Perintö poikain on: näin outo matkamies\n    kuin aave saapuis kemuihin kenties.\n    Tai ovat saaren korskat ruhtinaat\n    meilt' anastaneet linnat sekä maat,\n    ja lauluin runoilija heille kuvaa\n    nyt Troijan kymmenvuotiskahakkaa\n    ja urotöitämme kuin jotain unhoittuvaa.\n    Hajooko sekasortoon saarimaa?\n    Se mikä särkyi, silleen jäädä saa.\n    On työläs jumalia lepyttää\n    ja palauttaa järjestystä jälleen.\n    Siell' onkin sekasorto tälleen\n    pahempi kuolemaa: on vaivaa, hyörinää,\n    ja murhe seuraa murheen kintereillä,\n    ja sieltä löytävät vain tuskain lähteen\n    sydämet uupuneet jo sotateillä\n    ja silmät tuijottaneet johtotähteen.\n\n    VII\n\n    Mut kukkavuoteella ois suloisinta\n    lepäillä kehdoss' ilman lempeän\n    pään päällä tumma taivaanpinta\n    ja onnentäyteisenä rinta,\n    ja nähdä verkkaan virran vierivän\n    ylitse purppuraisten rinteitten,\n    ja kuulla kutsut kaiun kasteisen\n    lävitse köynnöstiheikön ja luolain,\n    ja katsella kun vesin vihrein, vuolain\n    vuo virran kuohuu, syöksyy alitse\n    akantusseppeleitten jumalaisten!\n    Suloista tuijottaa ois kauas merelle\n    ja kuulla suhinaa vain pinjain huojuvaisten.\n\n    VIII\n\n    Lootus kasvaa paljaan kummun alla,\n    lootus kukkii virtain rantamalla,\n    ja tuuli vieno henkii suvisäin\n    kautt' onkaloitten, lehtokäytäväin,\n    ja yli nummen tuoksuvan vie pölyt kukkain kellerväin.\n    Olemme kyllin seikkailleet ja sinne tänne sinkoilleet\n    ja kuohuiss' aallon ärjyvän vain soutaneet ja huovanneet\n    miss' ikenistään suihkun syöks tuo hirviö ja velloi veet.\n    Nyt vannokaamme, että ainiaan\n    asumme kukkuloilla lootusmaan\n    kuin parvi jumalten ja unohtain pois ihmissuvun kokonaan.\n    Vain nektaria juo ja lepää jumalat,\n    kun alhoiss' alla salamoi, ja pilviripset kietovat\n    nuo taivaanlinnat kultaiset, maailman kirkkaan saartamat.\n    Hymyillen allaan näkevät he nälän, ruton, ahdingon,\n    maanjäristykset, taistelut, maan hävitetyn, aution\n    ja laivat, jotka uppoaa, ja kädet, jotka ristiss' on.\n    He kuuntelevat hymyillen ja suloisesti heistä soi\n    se vanha murheen valitus, kun ihmiskunta vaikeroi,\n    se laulu, joka tyhjään soi, vaikk' ylväät sanat olla voi:\n    se laulu suvun kiusatun, jot' ahtain rajoin kytkee maa,\n    ja joka kylvää siemenen ja sadon niukan vaivoin saa\n    ja vehnän, rypäleet ja öljyn kokoaa;\n    kunis nääntyy pois, ja helvettiin -- niin luullaan -- heitetään\n    yks tuskiin iankaikkisiin, ja toinen pääsee lepäämään\n    Elysiumin laaksoihin ja kukkasille painaa pään.\n    Ah, varmaan uni armaampi kuin vaiva on, ja ranta lie\n    parempi kuin on syöverit ja airo joka voimat vie.\n    Levätkää, merimiehet, oi! jo päättyi, veljet, raskas tie.\n\n\n\nODYSSEUS.\n\n\n    On turhaa toimetonna kuninkaana\n    mun elää väliss' autioitten vuorten,\n    kun tyyni lies ja vaimo iäkäs\n    mua kytkevät, kun säädän sekä jaan\n    lait kesyttömän heimon, joka nukkuu,\n    syö, kerää aittaan, muttei tunne mua.\n    En lepää vielä; aion vaeltaa\n    ja juoda sakkaan saakka elämän;\n    jo paljon nautin, paljon kärsin yksin\n    ja niitten kanssa, joita rakastin,\n    niin rannalla kuin merelläkin, missä\n    kiis pohjamyrsky läpi pilvilaumain\n    ja velloi aaltoja. Sain nimen kuulun:\n    näät kulkeissani sydän nälkäisenä\n    sain paljon nähdä; tunnen kaupungit,\n    maat, valtiot ja ilmastot ja tavat,\n    ja arvoa mä nautin kaikkialla;\n    ja Troijan kentillä join sodan hurmaa,\n    kun vertaisteni kanssa taistelin.\n    Oon osa jokaisesta, jonka näin;\n    mut kaikki mennyt on kuin holvikaari:\n    sen kautta siintää tuntematon maa,\n    maailma, jonka näköpiiri haihtuu\n    ain etäämmäksi kulkeissani eespäin.\n    Niin raskasta on jouten olla ruostuin\n    sen sijaan että käytettynä säihkyis --\n    ikäänkuin eläis se ken hengittää!\n    Vaikk' elämän vois elämällä jatkaa,\n    se lyhyt ois; ja jäljellä on mulla\n    vain vähän yhdestä. Mut joka hetki,\n    mi pelastettiin ikuisuuden yöstä,\n    tuo jotain uutta voittonaan; ois kurjaa,\n    jos vielä päivänkierron viipyisin,\n    jos kytkisin tään hengen harmenneen,\n    mi kaipaa palavasti tiedon perään,\n    kun lailla tähden viittoilee se vaipuin\n    taa ihmismietteen äärimmäisen rajan.\n\n    Mut mull' on poika, nuori Telemakhos,\n    hän perii saaren sekä valtikan.\n    Hän järkevästi täydentää voi työni\n    ja vähitellen lempein säädöksin\n    tään karskin vuoriheimon kesyttää\n    sen johtain hyödyn, hyvän palvelukseen.\n    Hän hellänä ja täysin nuhteetonna\n    käy horjumatta velvoituksen tietä,\n    ja kotijumalien palvonnasta\n    hän huolehtii, kun olen lähtenyt.\n    Hän tekee työnsä, minä omat työni.\n\n    On laiva satamassa; purjeet paisuu,\n    ja himmeänä siintää meren selkä.\n    Te merimiehet, jotka kanssani\n    olette ponnistelleet, miettineet\n    ja tervehtineet yhtä raisuin mielin\n    niin päivänpaistetta kuin ukkossäätä\n    ain otsin kirkkain, vapain sydämin --\n    me vanhat olemme; mut kunniansa\n    ja toimensa on vanhuudellakin.\n    Vie kaiken kuolema; mut sitä ennen\n    työ jokin tehtäköön, työ jalo, ylväs\n    ja arvoinen myös miesten, jotka kerta\n    jumalten kanssa ovat taistelleet.\n    Veet, vuoret kietoo valon kimmellys:\n    jo väistynyt on pitkä päivä; verkkaan\n    kuu nousee; monin äänin syvyys huokaa.\n    Oi tulkaa veikot, myöhäistä ei liene\n    maailmaa uutta käydä etsimään.\n    Siis vesille ja vedoin tahdikkain\n    taas pyörteet kohisevat viiltäkää!\n    Taa päivänlaskun suuntaan sinne, missä\n    on kaikki lännen tähdet kylpeneet;\n    niin purjehdin mä kuolemaani asti.\n    Kenties me kurimukseen vaivumme\n    tai saavutamme Onnellisten Saaret\n    ja näämme siellä suuren Akilleen.\n    Jäi paljon taa, mut paljon vartoo vielä:\n    jo haihtui meistä voima, joka ammoin\n    maat, taivaat myllersi; mut vähät siitä!\n    On meitä karaistunut urhojoukko,\n    jo heikontama kohtalon ja ajan,\n    mut kannustama tahdon, joka etsii\n    ja pyrkii kauas eikä hellitä.\n\n\n\nLYÖ, MURRU, LYÖ.\n\n\n    Lyö, murru, lyö,\n        oi meri, harmaata paatta päin!\n    Oi että kieli sen haastaa vois,\n        mikä painaa mun sydäntäin!\n\n    Kalapoika on onnekas, oi,\n        kisaparvessa siskosten!\n    Meripoika on autuas, ah,\n        kun soutaa hän laulellen!\n\n    Ohi kummun, päin satamaa,\n        niin uljaat alukset ui.\n    Käsi kosketti, haipui pois,\n        soi ääni ja vaimentui.\n\n    Lyö, murru, lyö,\n        oi meri, kalliolouhuihin!\n    Lumo vieno päivän jo sammuneen\n        ei palaja takaisin.\n\n\n\nKEVYEN PRIKAATIN HYÖKKÄYS.\n\n\n    1\n\n    Virstan tien, virstan tien,\n    virstan eteenpäin\n    suoraan Kuoleman Laaksoon\n        ratsasti kuussataa.\n    \"Eespäin! Kevyt Prikaati!\n    Tykkejä kohti!\" hän vaati;\n    suoraan Kuoleman Laaksoon\n        ratsasti kuussataa.\n\n    2\n\n    \"Eespäin! Kevyt Prikaati!\"\n    Säikkyikö ykskään mies?\n    Ei, vaikka jokainen ties:\n    heidät erehdys vaati\n        käymään kuoleman rataa:\n    heistä se yhtä lie,\n    heille on määrätty tie,\n    vaikka se hengen vie;\n    suoraan Kuoleman Laaksoon\n        ratsasti kuussataa.\n\n    3\n\n    Heidän on pakko kuolla:\n    tykkejä tääll' on ja tuolla,\n    patteri joka puolla\n        ampuu ja lataa.\n    Sauhuun ja pauhinaan\n    peittyissä järkkyvän maan,\n    rohkeina kuoleman kitaan,\n    hornan kattilaan,\n        ratsasti kuussataa.\n\n    4\n\n    Säilänsuut säkenöivät,\n    maahan he kaikki löivät,\n    jotka heit' ympäröivät;\n    armeija horjui, kun\n        alkoi iskuja sataa:\n    halki he syöksyivät sauhun\n    mykistäin patterin pauhun:\n    kasakat ja ryssät\n    väistyivät vallassa kauhun\n        miekkojen raivoista rataa.\n    Takaisin ratsut vei\n    hyökkääjät, mutta ei\n        heit' ollut kuuttasataa.\n\n    5\n\n    Urhona sai moni kuolla:\n    patteri täällä ja tuolla,\n    patteri joka puolla\n        ampuu ja lataa.\n    Sauhuun ja pauhinaan\n    peittyissä järkkyvän maan\n    saapuivat kidasta hornan\n    urhot taisteltuaan,\n    vihityt kuolemaan,\n    saapuivat jäljelle jääneet,\n        mutta ei kuuttasataa.\n\n    Työ oli katoomaton!\n    Maailma muistava on\n        heidän maineensa rataa.\n    Kunniakas oli työ!\n    Peitä ei unhon yö\n        uljasta kuuttasataa!\n\n            Kaikki suomentanut _Yrjö Jylhä_.\n\n\n\nMAUD.\n\n\n    Maud, luokseni puistoon käy;\n    yön, lepakon mustan jo näin\n    pois lentävän; puistoon käy,\n    mä portille yksin jäin.\n    Lemu kuusamain, ruusujen leyhyttäy\n    kuin myskinä ympärilläin.\n\n    Sill' aamu jo hengähtää,\n    ja planeetta Rakkauden\n    käy taivaan vuoteelle, keskeen jää\n    sen keltanarsissien;\n    luo auringon, armaansa häviää\n    se valohon riutuen.\n\n    Koko yöksi ruusut vain\n    jäi huilujen kuunteluun,\n    all' ikkunan tahdissa tanssijain\n    sous oksa jasmiinipuun,\n    siks kunnes lintusen havahtain\n    tuli hiljaista, laskeissa kuun.\n\n    \"Vain yksi on\", liljalle haastelin,\n    \"kenen kanssa hän riemuita voi.\n    Hän on uupunut tanssiin ja leikkihin,\n    hänet jospa jo jättäis he, oi.\"\n    Kuun laskeissa puolet jo lähtikin,\n    ja puolet, kun nousi koi.\n    Nyt hiekalla äänin hiljentyvin\n    kumu pyörän viimeisen soi.\n\n    Puhun ruusulle: \"Kuluu kiirehtäin\n    yö juominkien humuhun.\n    Oi huokaatko, nuori ystäväin,\n    vuoks erään, jok' ei ole sun?\n    Hän on iäti\", ruusulle vannoin ma näin,\n    \"vain mun, vain iäti mun\".\n\n    Ja ruusun sielun ma veriini sain,\n    kun hallista soi sävelvuo;\n    puron solinaa kauan kuulostain\n    jäin puutarhajärven luo;\n    alas metsään, joka on meidän vain,\n    läpi niityn virtaili tuo.\n\n    Miss' astunut ylitse niittymaan\n    olet suloisin askelin,\n    luo maaliskuun tuuli huoatessaan\n    joka jäljestä orvokin\n    alas notkoihin, joissa sun kohdata saan.\n    Paratiisin laaksoihin.\n\n    Ei maitokukkasta pudonnut\n    akasian yhtäkään,\n    oli lumme vedessä uupunut\n    ja neilikka niityllään;\n    koko yön vain ruusu on valvonut\n    lupauksesi tietäessään;\n    joka ruusu ja lilja on huokaillut\n    vuoks sinun ja aamun tään.\n\n    Ylin ruusu sa tarhassa neitojen,\n    tule, juhla jo loppunut on!\n    Tule säihkyssä satiinin, helmien,\n    ylin liljani verraton!\n    Suo säteillä ylitse kukkasten\n    hiuskruunus kuin auringon!\n\n    Kipuyrtin kyynele kimmeltelee\n    ja holvihin putoaa.\n    \"Elos, kohtalosi jo lähenee!\"\n    punaruusu nyt huudahtaa.\n    Mut ruusu valkea huokaisee:\n    \"Hän luoksesi myöhään saa.\"\n    Kukonkannus kuiskien kuuntelee\n    ja liljakin odottaa.\n\n    Hän saapuu! käynti jos armahan\n    miten leijuen liidättäis,\n    sydän alle multien, hautahan\n    sen kuulis ja sykähtäis;\n    satavuotisunesta kuoleman\n    kun tomuni heräjäis,\n    se liikkuis ja hehkussa purppuran\n    hänen jalkainsa juureen jäis.\n\n                     (XII laulu.)\n                 Suomentanut _Elina Vaara_.\n\n\n\n\nROBERT BROWNING JA ELIZABETH BARRETT BROWNING.\n\n\nTennysonin hunajainen, värikäs, kuuman unettava, autereinen,\nenglantilainen runous sai vastapainokseen Robert Browningin\nkosmopoliittisen, vaikeatajuisen älyllisyyden, sielullisen erittelyn,\njoka hänen ihailijainsa mielestä hakee vertojaan Shakespearesta saakka,\nvaikka hän ei varsinaisesti harrastakaan luonteiden tutkimista draaman\npuitteissa, vaan erikoistuu niiden ilmentämiseen etupäässä\nyksinpuheluissa, sieluntunnustuksissa. Robert Browning (1812-89) oli\nvarakkaan lontoolaisen pankkivirkamiehen poika, jonka suvussa on oltu\ntoteavinaan juutalaista ja jossa varmasti oli skottilaista,\nkreolilaista, saksalaista (äiti oli saksalainen) ja englantilaista\nverta. Hän oli ruskeatukkainen, germaanisesti rusoposkinen ja\nsinisilmäinen, vilkas sekä lapsena että vanhuksena, rakenteeltaan ja\nolemukseltaan tukeva ja luotettava kuin hyvinvoipa kauppaneuvos,\nhienosti pukeutuva terve mies, joka ojensi ystävilleen avomielisesti\nmolemmat kätensä. Eräät seikat, mm. se, että hän kävi suutelemassa\nkynnystä, jonka yli oli vienyt vaimovainajansa vihille, viittaavat\nsiihen, että hänessä oli annos teatterimaista tunteellisuutta. Hän oli\nrunoilijana varhaiskypsä, ihaillen Byronia ja varsinkin siihen aikaan\naivan tuntemattomia Shelleytä ja Keatsia, sairasti edellisen\naiheuttaman ateismin nuoruustaudin, oli jonkin aikaa kasvissyöjä, --\nvalmistui yleensä kutsumukseensa tällaisten varsinkin runoilijain\nelämässä tavallisten kehitysetappien kautta. Saatuaan alkusivistyksen\netupäässä yksityisopetuksen avulla ja opiskeltuaan kreikkaa Lontoon\nyliopistossa hän antautui elämään vain kulttuuri-ihmisenä, toivoen\nkerran luovansa pysyväarvoista runoutta. Sivistystään hän täydensi\nmatkustelemalla, oleskellen mm. 1833-34 Venäjällä, sekä paljon\nItaliassa, johon oli erikoisesti kiintynyt. Runoelmat _Pauline_ (1833),\n_Paracelsus_ (1835) ja perin hämärä _Sordello_ (1840), jota lukiessaan\nkirjailija Douglas Jerrold luuli tulleensa idiootiksi, koska ei voinut\nhuomata siinä mitään järjellistä ajatusta, sekä näytelmä _Strafford_\nhankkivat hänelle hiukan mainetta -- Dickensin kriitikko, ystävä ja\nelämäkerran kirjoittaja, Viktorian kauden tri Johnson, John Forster mm.\nhuomasi hänet kiittäen --, mutta ensimmäisen varsinaisen voittonsa --\nja senkin hyvin rajoitetussa piirissä -- hän saavutti 1841\naloittamallaan sarjalla _Kelloja ja granaattiomenia_ (Bells and\nPomegranates), johon tuli kuulumaan kahdeksan eri osaa ja joka\nvalmistui 1846. Ensi osaan sisältyy draamallinen runoelma _Pippa menee\nohi_ (Pippa passes), josta Browningin runous ilmenee lyyrillisimmillään\nja onnistuneimmillaan. Felippa eli Pippa on pieni italialainen\nsilkinkehrääjätär, joka liittää yhteen sarjan kohtauksia esiintymällä\nniissä kaikissa ja antamalla niille tosi runollista sisältöä\nviattomalla, helisevällä linnunlaulullaan ja aurinkoisella\nolemuksellaan, joka vaikuttavasti asettuu häntä ympäröivän syyllisen ja\nsynkän maailman vastakohdaksi. Palattuaan Italiasta 1845 Browning\nmieltyi runoilijatar Elizabeth Barrettin runoihin, pääsi lopulta\nhänen tuttavuuteensa, rakastui tähän hentoon, keuhkotautiseen,\ngasellisilmäiseen ja tummakiharaiseen naiseen, kirjoitti ja sai\n1845-46 sikermän lemmenkirjeitä, joiden ihanteellisuuteen ei ole mitään\nlisäämistä, meni salaa (sillä Elizabethin isä oli jyrkästi kieltänyt\ntyttärensä ajattelemasta avoliittoa) naimisiin hänen kanssaan (1846) ja\nvei hänet viikkoa myöhemmin isän tietämättä pois kotoa suoraan\nItaliaan, jossa, enimmäkseen Firenzessä, he sitten asuivat -- lyhyitä\nkotimaassa käyntejä lukuunottamatta -- Elizabethin kuolemaan saakka\n1861. Tätä tekoa ei hra Barrett (jota tässä suhteessa tuskin voi pitää\nnormaalina) milloinkaan antanut anteeksi, palauttaen tyttärensä kirjeet\navaamattomina. 1848 Browning julkaisi uuden painoksen _Kelloista ja\ngranaattiomenista_, lisäten siihen uusia runoja. Ensi kerran hänen ei\nnyt itsensä tarvinnut maksaa painatuskustannuksia. Hänen seuraavasta\ntuotannostaan mainittakoon _Miehiä ja naisia_ (Men and Women, 1855),\n51 kohtalon ja sielun maalausta, joissa hän esim. saattaa kuvitella,\nminkälaisena Lazarus sielullisesti eli ja oli kuolleista heräämisensä\njälkeen. Vaikkakin helppotajuisempia, runoilijan ajatusten nopea\nsiirtyminen asiasta toiseen, mielikuvien pursuava runsaus, vaatii\nkuitenkin lukijalta jännittynyttä, väsyttävää tarkkaavaisuutta.\nBrowningin suursaavutus on 12 osaa sisältävä runoelma _Sormus ja kirja_\n(The Ring and the Book, 1868-69), jonka aiheena on vanha italialainen\nFranceschinin murhajuttu: aviomies palkkaa rosvot surmaamaan nuoren\nvaimonsa ja tämän kasvatusvanhemmat. Siitä, miten tämä tapahtuma\nvaikuttaa ympäristöön, syntyy sarja syviä, inhimillisesti tosia sielun-\nja luonteenkuvia. Vasta tällä teoksellaan Browning sai aikalaisensa\nyleisemmin vakuutetuiksi siitä, että hän oli todellinen runoilija,\nminkä jälkeen hänelle osoitettiin suurta huomaavaisuutta ja\nkunnioitusta, mm. perustamalla erikoisia Browning-seuroja. Robert\nBrowning kuoli Venetsiassa, mutta haudattiin Westminster Abbeyhin. --\nHänen puolisonsa Elizabeth Barrett Moulton Barrett (1806-61) oli\netevälahjainen, varhaiskypsä runoilijakyky, joka oli saanut\nperusteellisen klassillisen sivistyksen, mm. laajat tiedot\nkreikankielessä. Selkävian vuoksi hän joutui 15 vanhana pitkiksi\najoiksi vuoteeseen, tullen senkin vuoksi kuluttaneeksi aikaansa\ntavallista enemmän lukemiseen. Perheen muutettua Lontooseen 1835\nhänessä rupesi ilmenemään keuhkovian oireita. Ensimmäiset runonsa hän\noli julkaissut jo 1826, Aiskhyloksen _Prometheus_-käännöksen 1835, ja\njatkoi nyt tuotantoansa mm. kokoelmalla _Serafim ja muita runoja_ (The\nSeraphim and Other Poems, 1838) ja suurta huomiota herättäneellä\n_Lasten valituksella_ (The Cry of the Children, 1841), josta\nteollisuuden pienten uhrien itku järkyttävästi kuuluu. 1844 hän\njulkaisi _Runoja_ kaksi osaa, saavuttaen yleistä tunnustusta.\nAvioliiton jälkeen, Italian suotuisassa ilmastossa, hänen terveytensä\naluksi huomattavasti vahvistui. Hänen tuotannostaan tältä ajalta on\nmainittava _Portugalittaren sonetteja_ (The Sonnets from the\nPortuguese, 1850), _Casa Guidin ikkunat_ (C. G. Windows, 1851), ja\nomaelämäkerrallinen runoelma _Aurora Leigh_ (1856). Hänen nauttimalleen\nmaineelle kuvaavana kerrottakoon, että eräissä piireissä kannatettiin\nhänen nimittämistään hovirunoilijaksi Wordsworthin jälkeen,\nhuomaavaisuuden osoitukseksi kuningatarta kohtaan. Hän kuoli äkkiä ja\non haudattu Firenzeen. Syvä tunteen voima ja naisellinen hienous\nyhtyneinä selkeään muototaitoon on vakiinnuttanut hänen mainettansa mm.\nlemmensonettien sepittäjänä. Mahdollista on, että hänen suruisen\nviehättävä elämäntarinansa ja hänen runoutensa hieno yleistajuisuus\npitää hänen mainettansa hengissä vielä silloinkin, kun hänen miehensä\nrunous on vaikeatajuisuutensa vuoksi vaipunut vain harvojen\nomaisuudeksi, ehkäpä unohduksiin.\n\n\n\nROBERT BROWNING:\n\n\nKEVÄT.\n\n    Kevät kukkea,\n    aamu ihana,\n    kello seitsemän,\n    kaste kaunista;\n\n    leivo lennossa,\n    mato oksalla,\n    Luojan lempeän\n    kaikki lapsia!\n\n       Suomentanut _Elina Vaara_.\n\n\nHAMELNIN PILLIPIIPARI.\n\n    I\n\n    Hameln on kaupunki Saksassa\n    ihan kuulun Hampurin tienoilla;\n    sen ympärille on rakettu muuri,\n    jota Weser-virta, syvä ja suuri,\n    etelän puolelta loiskuttaa;\n    niin kaunista paikkaa et nähdä saa.\n    Mut aikoihin, joista nyt kerron tarun\n    (jo kuudettasataa vuotta on siitä)\n    oli kaupunki vallassa itkun ja parun,\n    joka karmii vieläkin selkäpiitä.\n\n    II\n\n    Rotat!\n    Niist' oli vaiva vasta!\n    Ne kissoja tappoi, ne koiria söi,\n    ne purivat kehdossa pikkulasta,\n    ne liemen latkivat kattilasta,\n    ne ruokakaapeissa elämöi,\n    ne veivät leivät ja juustonpalat,\n    ne ryösti pytyistä suolakalat,\n    ne auki mursivat sylttipurkit,\n    ne pesikseen käyttivät talviturkit\n    ja riistivät naisilta puheenvuoron:\n             ei uskois ikinä,\n             mikä vingunta, vikinä\n    nous ilmoille kiljuissa rottien kuoron.\n\n    III\n\n    Mut raatihuoneelle viimein juoksi\n    väki kaupungin huutaen vimmoissansa:\n    \"Pormestarilt' apua vartoo kansa;\n    ja raatimiehiltä -- senkö vuoksi\n    me ostimme, hukaten kansan rahat,\n    nuo viitat ja reunoihin kärpännahat,\n    että sallitte meille sen tuhannen pahat!\n    Teit' ikä jo painaa ja ihramahat,\n    ei kaupungin menestys liikuta teitä!\n    Ylös, herrat! Päätänne vaivatkaatte,\n    vaikk' oiskin se niinkuin pölkky mätä,\n    ja miettikää, mikä auttais meitä,\n    tai tottavie! te potkut saatte!\"\n    Pormestari keralla raadin tätä\n    suu ammolla kuunteli, mielessä hätä.\n\n    IV\n\n    Ovensa raati nyt sulki\n    ja mietti tunnin, kunnes julki\n    pormestari huus: \"Myyn kaapuni pois!\n    oi etten koskaan sit' ottanut ois'\n    On helppo käskeä miettimään --\n    olen raapinut kohta kaljuksi pään\n    ja miettinyt, mutta sen turhaksi nään.\n    Se rotanloukku, se pyydys tuokaa!\"\n    Mut annas olla kun siinä hän huokaa,\n    niin ovelle hiljaa koputetaan.\n    \"Varjele!\" huus hän. \"Mitä se on?\"\n    (Ylen paksu on hän, istuissaan\n    siin' ympäröimänä neuvoston.)\n    \"Joku raapaisi kai vain jalallaan.\n    Kun rotista luiskahduksenkin kuulen\n    sydänhalvauksen jo saavani luulen!\"\n\n    V\n\n    \"Sisään!\" huusi hän rohkeasti:\n    ovest' astui olento kummallinen!\n    Oli hänellä kaapu maahan asti\n    osaks punainen, osaksi keltainen.\n    Hän oli laiha ja pitkä mies,\n    sinisilmät hehkuivat niinkuin lies,\n    hän varmaan paljon näki ja ties;\n    oli hiukset vaaleat, iho tumma,\n    ei parta verhonnut poskia, suuta,\n    mut huulilla värehti hymy kumma;\n    ei miehen syntyä, sukupuuta\n    tai ikää arvata voinut kukaan\n    tuon oudon asun ja ilmeen mukaan.\n    Mut eräs huudahti: \"Tottamaarin\n    pasuunan ääni mun isäni vaarin\n    tuo hautaholvista, liinoilta paarin!\"\n\n    VI\n\n    Luo neuvospöydän hän astui ja laati\n    näin sanansa taitavat: \"Arvoisa raati!\n    On hallussani salainen valta\n    kaikk' eläimet lumota auringon alta:\n    niin merestä, maalta kuin taivahalta\n    mua seuraa ne, minne ikinä lähden.\n    Erittäinkin käytän outoa hurmaa,\n    kun on kyseessä eläimet, joiden tähden\n    saa ihmiset kärsiä tuhoa, turmaa:\n    kyykäärmeet, myyrät ja hyönteisten suku.\n    Mua pillipiipariks sanoo kansa.\"\n    Ja hän sormeili nauhaa kaulallansa,\n    punakeltaista, kuin oli myöskin puku;\n    ja huilu riippui narussa hällä.\n    (Ja kun se kosketti laihaa kättä,\n    niin näytti siltä, kuin viipymättä\n    hän soittaa olisi halunnut tällä.)\n    \"Vaikk' olenkin kulkuri kurja\", hän sanoi,\n    \"tataarien kaani mult' apua anoi,\n    kun sääskipilvi valtavan suuri\n    maan hukuttanut kai muuten ois,\n    ja Nizamist' Aasian puolla juuri\n    minä hirmulepakot ajoin pois:\n    minä säälin teidän pulaanne pahaa,\n    rotat surmaan, käyttäen kummaa taikaa,\n    jos maksatte tuhannen kultarahaa.\"\n    \"Tuhat? Kymmenen tuhatta!\" yhtä aikaa\n    pormestarin, raadin ääni kaikaa.\n\n    VII\n\n    Ja kulkuri kadulle asettuin\n    loi katseensa pilliin hymysuin\n    kuin muistellen, minkä voiman salas\n    tuo pilli, jolla hän soittaa halas;\n    ja tuntien taitonsa mainiosti\n    hän huulillensa nyt pillin nosti.\n    Sinivihreinä säihkyivät silmät syvät.\n    kuin liekkiin viskaisit suolajyvät;\n    kun piipahutti hän kerran ja kaksi,\n    kuin kohu armeijan kaukaa kaikui\n    ja kohina paisui pauhinaksi\n    ja se ukkosenjylynä viimein raikui;\n    syöks esiin nyt rottia hirveät luvut,\n    tuli suuret ja pienet, vahvat ja heikot.\n    tuli ruskeat, mustat ja harmaapuvut,\n    tuli nuoret veitikat, vanhat peikot,\n    isät, äidit, siskokullat ja veikot,\n    sedät, serkut ja kaukaisemmatkin suvut.\n    tuli hienoviikset ja paksuhännät,\n    hoikkasääret ja lyhyenlännät --\n    ne soittajan jäljissä innoin juoksi,\n    kun pillin sävelet kiehtoen soivat,\n    ne kadulta kadulle karkeloivat,\n    kunis matkan katkaisi mahtava vuoksi.\n    ja Weser-virta ne kaikki nieli!\n    Eräs sentään, joll' oli Caesarin mieli,\n    ui yli ja rannalle noustuaan\n    (niin aikakirjoissa mainitaan),\n    kun saavutti vihdoin rottien maan,\n    näin kertoi: \"Kun piipahti pillin ääni,\n    niin soinnut ja tuoksut huumasi pääni;\n    kuin kypsät omenat, rypäleet\n    ois painimessa musertuneet,\n    kuin sylttipurkkeja murrettu ois,\n    voipytyistä lyöty vanteet pois,\n    ovet ruokakaappien aukaistu\n    ja pulloista korkit laukaistu\n    ja traaniöljy virrannut maahan;\n    oli kuin olis kuiskannut ääni hellä\n    (ei harpun kieliä helskytellä\n    niin kauniisti): 'Nyt, rotat, riemuitkaahan!\n    On maailma ruokakammio -- suokaa\n    nyt herkkujen maistua, vieraita tuokaa!\n    Saa haistaa ja maistaa, nyt syökää ja juokaa.\n    on suurusta, päivä- ja iltaruokaa.'\n    Ja kun sokerikakku ruskea, suuri\n    kuin aurinko loisti eessäni juuri\n    ja houkutti: 'Minua pure ja murra!'\n    -- Sain henkeni menoa aalloissa surra.\"\n\n    VIII\n\n    Olis pitänyt nähdä sun Hamelnin kansa:\n    he kelloja soittivat innoissansa,\n    että kirkontorni se huojui ihan.\n    Pormestari huusi: \"Nyt seipäitä myötä,\n    sohikaa nurkat jokaisen pihan!\n    Saa rakennusmestari, nikkari työtä.\n    Niin, paljon on tehneet rotat jo pahaa,\n    niist' älköön jälkeä jääkö tälleen!\"\n    Mut torille pillipiipari jälleen\n    käy lausuen: \"Tuhannen kultarahaa!\"\n\n    IX\n\n    Vai tuhat kultarahaa hän vaati!\n    Pormestari suuttui kuin myös raati.\n    Pian taasen he hiukan juhlia voivat:\n    kas silloin maistuvat viinit oivat,\n    ja puolet jos tuosta rahasta käyttää,\n    voi reininviinillä sammiot täyttää.\n    Saisko nyt summan sellaisen\n    maankiertäjä kirjavakaapuinen!\n    Pormestari viittas rantaa kohti:\n    \"Työs täytit, se virran äyräälle johti.\n    Näin rottien syöksyvän syliin veen,\n    mikä kuoli, ei herää se uudelleen;\n    nyt, ystävä, suoritan sulle laskun:\n    saat juomarahoja kerrakseen,\n    jää jotakin vielä pohjalle taskun,\n    -- kai ymmärrät leikiksi taannoisen kaskun.\n    Tuhat kultarahaa! Viiskymmentä riittää!\n    Kun senkin saat, voit nöyrästi kiittää.\"\n\n    X\n\n    Pillipiipari hurjana huus:\n    \"Pila pois! Mua vartoo tehtävä uus!\n    Näät päivälliseksi ehtiä aion\n    taas Bagdadiin, miss' einettä haukkaan,\n    pääkokki on luvannut keiton maukkaan,\n    kaliifin keittiöstä kun taion\n    ma skorpioonit tarkkaan pois:\n    hänen kanssaan en maksusta riidellä vois;\n    mut palkasta nyt jos äyrikin puuttuu,\n    jos pillipiipari teihin suuttuu,\n    niin vannon, ett' ääni pillin muuttuu.\"\n\n    XI\n\n    \"Häh?\" kuului vastaus pormestarin,\n    \"mua tohditko verrata kokkeihin,\n    sinä tilkkumekkoinen, kurja konna,\n    joka pilliäs luritat toimetonna?\n    Mua pilkkaat, mies! Siis käyntiin palkeet.\n    ja puhalla pilliis, niin että halkeet!\"\n\n    XII\n\n    Ja pillipiipari uudestaan\n    lähti katua vaeltamaan.\n    Ja ruokopilliinsä hienoon, pitkään\n    hän puhalsi kolmasti (sävelet mitkään\n    niin lempeästi ei ole soineet,\n    niin lumota, kiehtoa koskaan voineet):\n    kuin tuulen tohina kuului jo kohina,\n    lopuks ihmisten iloinen tungos ja sohina,\n    avojalkojen laputus, puukengän koputus,\n    kätösten taputus, huuto ja hoputus,\n    ja niinkuin kanat jyvien perään\n    taloista vyörähti yhteen kerään,\n    täyttäen kadulla käytävät, ojat,\n    nyt kaikki kaupungin tytöt ja pojat.\n    Niin karkeloiden ja naurain lapset\n    kirkassilmäiset, hulmuhapset\n    ja helmihampaiset kadulle juoksi\n    suloisen, kiehtovan soiton vuoksi.\n\n    XIII\n\n    Pormestari ja neuvoskunta\n    kai näkevänsä nyt luuli unta,\n    he jäykistyivät kuin pölkyiks ikään,\n    ei heit' ois siirtänyt mahti mikään,\n    ja sanat kurkussa tekivät tenää.\n    He hämmästellen vain nähdä voivat,\n    kuink' eespäin lapset ne karkeloivat.\n    Mut tuskin hengähtääkään enää\n    pormestari ja raati tohti,\n    kun pillipiipari matkan johti\n    pääkadulta Weserin rantaa kohti!\n    Mut etelästä hän suunnan muunsi;\n    päin länttä, päin Koppelbergin vuorta,\n    joka ylväänä suoraan edessä puunsi,\n    hän johdatti saattoansa nuorta.\n    Ja silloinkos riemu syntyi vasta:\n    \"Ei ylitse pääse hän huipusta tuosta!\n    Hänen täytyy lakata lurittamasta,\n    ja takaisin voivat lapsemme juosta!\"\n    Mut, kas, kun he vuorelle ehtivät juuri --\n    kuin onkalo ammottavainen, suuri\n    sen seinään aukeni portti heti,\n    pillipiipari sisälle kulki\n    ja lapset kaikki hän mukaansa veti\n    -- sen jälkeen porttinsa vuori sulki.\n    Sanoinko kaikki? Ei! Oli yksi,\n    eräs rampa ei ehtinyt toisten mukaan,\n    ja vaikkei uskoa vois ehkä kukaan,\n    hän tunsi itsensä hyljätyksi\n    ja kertoili vuosia jälkeenpäin:\n    \"Tääll' ollut on kolkkoa jälkeen sen.\n    kun leikkikumppaneistani jäin!\n    Sitä murehdin alati, että en\n    nää ihmeitä, joita näkevät muut;\n    näät lupashan pillipiipari,\n    ett' ihanan maan hän näyttäisi,\n    veet loiskii siellä ja hedelmöi puut,\n    on kukkien loisto sanomaton,\n    ja kaikki uutta ja outoa on:\n    kuin riikinkukot on varpuset siellä,\n    sen seudun koiria kilpatiellä\n    ei meidän hirvemme voittaa vois,\n    on mehiläisiltä piikit pois,\n    ja hevoset kiitävät kotkan siivin:\n    mut juuri kun olin varma aivan,\n    pian että jättäisin vamman ja vaivan,\n    niin soitto lakkasi -- hiljaa hiivin\n    pois kummun juurelta, jonne jäin\n    minä seisomaan ihan yksinäin,\n    yhä rampana onnuin, en saanut juosta,\n    en tiedä mitään seudusta tuosta!\"\n\n    XIV\n\n    Voi surkeutta Hamelnin!\n    Tuli mieleen monenkin porvarin\n    pyhän kirjan muistutus: Kameelin\n    on neulansilmästä helpompi päästä\n    kuin rikkaan astua taivaaseen!\n    Pormestari ei vaivoja säästä\n    tuon pillipiiparin löytääkseen;\n    miest' etsii jo lähetit kaikkialta,\n    ja heille on annettu vapaa valta\n    luvata kultaa ja hopeaa\n    niin paljon kuin soittaja halajaa,\n    kun lapset hän kotiin vain johdattaa.\n    Mut kun he turhiksi näkivät vaivat,\n    kun lähetit tyhjinä palata saivat,\n    pormestari ynnä korkea raati\n    lain muotoon tarinan synkän laati,\n    rivit viimeiset muistan siitä, en muuta;\n    \"... niin ettei syntyisi turmio uus\n    kuin kahdeskolmatta heinäkuuta\n    tuhat kolmesataa seitsemänkymmentäkuus.\"\n    Ja ettei se paikka unohtua vois,\n    jota pitkin lapset pakeni pois,\n    he Pillipiiparin kaduks sen risti --\n    ken sillä kadulla tanssiksi pisti\n    tai povestansa ken pillin veti,\n    hänet erotettiin virasta heti;\n    sen varrelta kapakat pois piti siirtää,\n    ei loukata saanut sen rauhaa mikään;\n    ja jotta säilyisi iästä ikään\n    tää tapaus synkkä, he antoivat piirtää\n    sen luolan kohdalle patsaaseen,\n    ja suuresta kirkonikkunasta\n    voit lukea tarinan kulkijasta,\n    joka lumosi lapset soitollansa.\n    Mut olinpa jotakin unohtaa --\n    on kaukana Transsylvanian maa,\n    siell' asuu merkillinen kansa,\n    muist' eroo se tavoilta, vaatteiltansa,\n    ja sen kieli on lisäksi omituinen;\n    ja naapurit tietää, että muitten\n    nous vuoren alta tuo kumma suku,\n    syvältä mannun uumenista;\n    näät sinne heitä on tarinan mukaan\n    jo ammoin johdettu suuri luku\n    Saksasta, Hamelnin kaupungista --\n    mut kuinka ja miksi, ei muista kukaan.\n\n    XV\n\n    Niin sinä kuin minäkin, päätös vakaa\n    nyt tehkäämme kumpikin omasta takaa:\n    jos pillipiiparilt' apua saamme,\n    mitä luvanneet oomme, se maksakaamme!\n\n\nTAPAUS RANSKALAISSODASSA.\n\n    Sai Regensburgin kohtalon\n    se päivä ratkaista,\n    ja herramme Napoleon\n    hän seisoi kummulla\n    käsvarsin ristiin lukituin,\n    pään painain eteenpäin\n    ja kulmat rypyss', ikäänkuin\n    hän vuorta kantais näin.\n\n    Hän ehkä mietti: \"Tuta saan:\n    nyt vihamies mun lyö;\n    marsalkka Lannes jo saarretaan,\n    ja kohta saapuu yö.\"\n    Mut halki sauhun, pauhinan\n    syöks esiin ratsumies\n    luo kummun, jolla seisovan\n    hän keisarinsa ties.\n\n    Nuor poika maahan lennättäy\n    nyt katsein riemukkain;\n    hän ratsun harjaan kiinni käy\n    suun tiukkaan pusertain,\n    niin ettei verta huulilleen\n    sais pisaraakaan hän;\n    -- kun tarkkaan katsot, hurmeeseen\n    näät rinnan peittyvän.\n\n    Hän huusi: \"Jumalan armosta\n    on voitto keisarin!\n    Marsalkka vartoo torilla,\n    ja yllä kaupungin\n    jo kotkalippu tuuless' ui;\n    tää käs' sen sinne löi.\"\n    Päämiehen katse kirkastui\n    ja mietteet säkenöi.\n\n    Mut äkin silmä valtiaan\n    taas synkkä on kuin yö,\n    kuin kotka katsois poikastaan,\n    min viime hetki lyö.\n    \"Oot haavoittunut, poika!\" -- \"En!\"\n    hän vastas ylpeään,\n    \"vaan kuollut, Sire\", ja hymyillen\n    hän kaatui verissään.\n\n           Molemmat suomentanut _Yrjö Jylhä_.\n\n\nOLET RAKASTAVA.\n\n    Viel' lempes verkkaan versoo! -- siksi\n    vain vartoa mun pitää:\n    tuo kimppu suven kukkasiksi\n    sai huhtikuulla itää.\n\n    Nyt sydäntäyden kylvän: tuo\n    se sadon, jota et\n    sa poimi, lempeäs et suo,\n    mut kenties mieltynet!\n\n    Ja lemmen haudan orvokkiin\n    sa vihdoin katsahdat:\n    pois pyyhkii tuskan, kuolon niin\n    sun katsees -- rakastat!\n\n                  Suomentanut _Elina Vaara_.\n\n\n\nELIZABETH BARRETT BROWNING.\n\n\nLOHTU.\n\n    Suo, Vapahtaja, äänes suloisen\n    minulle hallelujaa julistaa,\n    ma muuten eksyn enkä auttavaa\n    Sun kättäs löydä yössä syntien.\n    Kuin Maria käyn jalkais juurehen!\n    Vaan vaikk' en tuo ma narduspisaraa,\n    suo, että kyyneleeni vuotaa saa\n    sen lailla, sanoja kun Rakkauden\n    soi jumal-äänes, jotta kadotan\n    ma tunnon kadottamisesta: niin\n    kuin lapsi, jonka laululintu sois\n    tien metsään löytää, mutta armahan\n    sylissä äidin lemmenlaulelmiin\n    sulosti nukkuu itkustansa pois.\n\n\nVAAN SILLOIN RASTAAT LAUKES LAULAMAAN.\n\n    Vaan silloin rastaat laukes laulamaan:\n    värisi valtimoni, värjyi nuoret\n    jalavan lehdet. Nostain sormeani\n    ma käännyin muistuttaen hälle, että\n    kuink' ikään maailmalle käyneekään,\n    tääll' yhä rastaat laulais. Kirkastui\n    hält' otsa silloin -- kärsivällisesti\n    hän surumielisenä kuunteli,\n    kun vuolassanaisesti hurmiossa\n    ylistin ympäristön ihanuutta\n    tavalla runoilijain: taivaita\n    ja pilviä ja ketoja ja rauhaa\n    tien-ohen onnellisten orvokeitten\n    ja esikoita, joill' on kuormat kultaa;\n    rivejä pensasaitain, joihin lehmät\n    pään, sarvet, märehtivän turvan tunkee\n    ja joita saarnet oksin hipoo; aidat\n    täynn' ovat lintuja ja hyttysiä\n    ja valkoisia perhosia, joita\n    laill' elävien kielonkukkien\n    suvinen tuuli tuudittelee hiljaa.\n    Ma näytin hälle kukkulat ja laaksot\n    ja metsät hunnuiss' usvan hopeaisen\n    ja kartanot ja karjamajat pienet\n    kupeilla kukkulain ja karjat, jotka\n    söi kasteisilla laaksolaitumilla.\n    Savusi takat metsätöllien,\n    ja niiden kasvimaitten tuoksu yhtyi\n    hedelmätarhain lemuun. \"Katso!\" lausuin.\n    \"Läsn' eikö ole Herra päällä maan?\n    Miks sysäisimme syrjään Hänet täältä?\n    Ken sanoo, ettei köyhät, halvat saa\n    kuin köyhyyttä ja puutett' osakseen!\n    Oi katso!\" Heinikkoon ma hypähdin,\n    löin kättä kahta, kauniiks kaiken näin.\n\n             Molemmat suomentanut _Toivo Lyy_.\n\n\n\nMATTHEW ARNOLD.\n\n\nTennysonin ja Browningin jälkeen, väliasteena ennenkuin tullaan\nesirafaelilaisiin on mainittava runoilija ja kriitikko Matthew Arnold\n(1822-88) itsenäinen henki, joka ilmeisesti kieltäytyy unohtumasta.\nKuuluisan koulu- ja historian miehen Thomas Arnoldin poikana Oxfordin\nstipendiaattina, nuoresta saakka runouden sepittäjänä, ulkonaiselta\nolemukseltaan tavallista kookkaampana ja jonkin verran komentavana hän\nherätti huomiota jo yliopistossa ollessaan. 1848 ilmestyi hänen\nrunokokoelmansa _Eksynyt juhlija, ja muita runoja_ (The Strayed\nReveller, and other Poems), jonka tekijä pian peruutti kaupasta, vaikka\nse sisältääkin paljon hänen kauneintansa, mm. tunnetun, merenrannan\naalto- ja myrskylumoa sisältävän _Hylätyn merenhaltijan_ (The Forsaken\nMerman). _Empedokles Etnalla_ (1852) nimisen kokoelman tekijä myös\nkatumoissaan peruutti kaupasta; kuitenkin on mm. nuoren harpunsoittajan\nCallicleen säkeissä viehättävää kauneutta. 1853 hän julkaisi kokoelman\nvanhoja ja uusia _Runoja_ (Poems), nyt saavuttaen laajempaa huomiota ja\ntunnustusta; esipuheessa hän selvittelee käsityksiään runouden\nperiaatteista; sisällyksestä on huomattavin _Mustalaisoppinut_ (The\nScholar-Gipsy). Toinen sarja _Runoja_ ilmestyi 1855, kolmas, _Uusia\nrunoja_ (New Poems) 1867. Tähän Arnoldin runotuotanto rajoittuukin.\nOltuaan lordi Landsdownen yksityissihteerinä hän pääsi 1851 koulujen\nylitarkastajaksi, toimi 1857-67 Oxfordissa runouden professorina ja\njulkaisi 1861-73 joukon erilaatuisia ja -arvoisia kirjallis- ja\nuskonnolliskriittisiä teoksia, joissa hän Goethen, Wordsworthin ja\nSénancourin oppilaana pyrkii puhdistamaan uskoa taikauskosta,\nsaarnaamaan suvaitsevaa järkevyyttä, sotimaan englantilaisten\nrajoittunutta omahyväisyyttä vastaan -- yleensä kaivautumaan totuuden\npohjavesiin, tarkoituksena aikansa sivistyksen puhdistaminen ja\nparantaminen. Niiden asiatietoa pidetään heikompana kuin niiden\nsattuvaa, usein humoristista sanontaa. Lyyrikkona hän on pohjasävyltään\nmelankoolikko, huoaten joskus, varsinkin pienissä sirpaleissa,\nvaikuttavan syvältä.\n\n\n\nHYLÄTTY MERENHALTIA.\n\n\n    Tulkaa, lapseni, tulkaa jo pois,\n        syvälle, kauas pois!\n    Tuulet huokuvat kallioon;\n    kutsut veljien kuullut oon;\n    alhaalla vartoo merilevävuode;\n    merelle virtaa suolainen luode;\n    orhit valkoiset pystypäin\n    peuhaavat pärskyen, temmeltäin.\n    Tulkaa, lapseni, käsikkäin.\n        Tännepäin, tännepäin.\n\n    Kerran vieläkin kutsukaa\n    äitiänne, te pienoiset,\n        että hän saa\n    kuulla ääntänne haikeaa:\n        \"Margaret! Margaret!\"\n    Äidin korville kallis on\n    ääni lapsen armaan.\n    Lasten huhuilu lohduton\n    hellyttää hänet varmaan.\n\n    Vielä kerran kun kutsu soi,\n        tulkaa, oi!\n    \"Äiti, emme me jäädä voi!\"\n    Vaahdoss' on orhit valkoiset.\n        Margaret! Margaret!\n    Tulkaa, lapseni, jääköön maa.\n        Vaietkaa.\n    Luokaa katseenne viimeinen\n    seiniin kaupungin valkoisen;\n    nähkää takana heleän sannan\n    harmaa kirkko tuulisen rannan.\n        Sitten pois.\n    Koko päivän jos kutsuis, se turhaa ois.\n        Pois tulkaa jo, pois!\n\n    Eilenkö, rakkaat lapseni, oi,\n    lahdelta kellojen helke soi\n    luoliin, joissa kotimme on?\n        Eilenkö kuulimme sen?\n    Kun soi läpi hyrskivän aallokon\n    sävel kaukainen hopeakellojen\n    luoliimme syviin, joissa on\n    hiekkaa pohjalla holviston;\n    joissa vyöryvät vilppaat veet;\n    joissa tuulet on nukkuneet;\n    joissa hohde himmeä päilyy;\n    joissa ruohot virrassa häilyy;\n    joita kiertävät merten pedot\n    laidunmainaan liejuiset kedot;\n    joissa merikäärme leikitsee,\n    suolanhohteessa lekottelee\n    kunnes suomut on kirkkaat, kuivat:\n    joiden ohitse valaat uivat\n    maailman ympäri yhtenään\n    ummistamatta silmiään?\n        Milloin aalto ne soinnut toi?\n        Eilenkö, lapseni, kellot soi?\n        Rakkaat lapseni, eilenkö hän\n        lähti luotamme maihin mennen?\n        Valtamerten sydämess' ennen\n        meidän luonamme viihtyi hän\n        valtaistuin kultainen allaan,\n        nuorin lapsista helmustallaan.\n    Hän, kimmelhius, suki suortuviaan,\n    kun kellot helkähti rannalta maan.\n    Läpi vihreän meren hän katseensa loi\n    ja huokas: \"Se kutsu mullekin soi!\n    Tänä päivänä heimoni rukoilemaan\n    käy rannalle kirkkoonsa harmajaan.\n    Maan päällä on pääsiäinen -- mut voi!\n    kadotettu sun luonas on sieluni, Ahti.\"\n    \"Mene, rakkaani\", vastasin, \"tyyni on lahti;\n    mene rannalle kirkkoon ja lue rukoukset.\n    Kun palajat luoliimme, auki on ukset.\"\n        Hän hymyili, nous läpi aallokon.\n        Eilenkö, lapset, se ollut on?\n\n        Kauanko, lapset, näin olemme yksin?\n    \"Meri nousee jo paisuvin tyrskähdyksin\",\n    minä virkoin, \"ja lapset on murheissaan.\n    Rukoukset pitkät on päällä maan.\n    Mut tulkaa!\" ma virkoin; ja särkän laitaa\n    merivuokkojen yli me nousimme niin\n    läpi hyökyjen rantaan ja kaupunkiin.\n    Kivikatua kuljimme kuollutta, kaitaa\n    luo kirkon pienen ja harmajan,\n    yli tuulisen kummun kohoavan.\n    Rukousten sorinan kirkosta kuulin,\n    kun viimassa seisoimme värjyvin huulin.\n    Ja päältä paasien sammaltuvain\n    läpi lyijypuitteisten ikkunain\n    hänen pilarin juuressa istuvan näimme.\n           \"Margaret, tule! niin yksin me jäimme\",\n           minä virkoin, \"rakkaani, varromme sua.\n           Meri riehuu; ja pienoiset vaikeroi.\"\n        Hänen silmänsä, ah, eivät nähneet mua,\n        pyhä kirja ne puoleensa kammitsoi.\n        Ovi auennut ei; papin rukous soi.\n           Pois, lapseni, tulkaa jo pois!\n           Älkää kutsuko, turhaa se ois.\n\n           Pois, alas pois.\n           Meren luolia päin.\n        Hän rukkia polkee ja laulaa maissa\n           unelmiss' onnekkaissa.\n           Kuulkaa, hän laulaa näin:\n        \"Oi riemua, oi! Niin suuri on\n           oi elämä, rikkautesi!\n        On siunattu kirkkaus auringon,\n        ja messut ja virret ja vihkivesi,\n        häly kaupungin, lapsonen leikeissään\n           ja hyrinä rukkini tään!\"\n        Sydän riemua täynnänsä laulaa hän\n           kunis aivan huomaamattaan\n        kädestään laskee hän värttinän\n        ja vaiti on humina rattaan.\n        Hän hiipii ikkunan luo,\n        meren henkeä vaieten juo\n        ja hän katseensa liukua antaa\n        meren selkää ja hiekkaista rantaa.\n        Niin tuijottamaan hän jää,\n    surun kyynel silmästä vierähtää\n    ja rinnasta nousee huokaus,\n        syvä, raskas huokaus.\n    Merenneidon silmät on oudot ja jäiset\n    ja kutrit kultana kimmeltäväiset.\n\n        Mut tulkaa, lapseni, tulkaa\n        mua viihdyttämään.\n        Ulos merelle virtaa jo luode.\n        valot kaupungin nään.\n        Kun vihuri ovea tempoo,\n        hän heräävä on;\n        hän kuulee myrskyn meurun,\n        kohut aallokon.\n        Me tuijotamme, kun yllä\n        käy myllerrys veen,\n        vain helmiluolamme seinään\n        merenpihkaiseen.\n        Ja me laulamme: \"Tänne saapui\n        laps ihana maan,\n        mut uskotonna hän hylkäs\n        meren valtiaan.\"\n\n        Mut yöllä, kun rannikolta\n        vesi laskeutuu,\n        kun tuulet lauhasti huokuu,\n        kun kirkas on kuu;\n        kun kanervankukkain tuoksun\n        yön henkäys tuo;\n        kun kallio hiekkaan varjot\n        niin lempeät luo;\n        päin nousemme mykkää rantaa\n        läpi päilyvän veen,\n        yli kirkkaan meriheinäsärkän\n        yöks paljastuneen.\n        Ja hiekkakumpareilta\n        alas kaupunkiin,\n        joka valkein muurein nukkuu,\n        me katsomme niin,\n        ja kirkkoon rinteellä kummun --\n        kunis syvyyttä päin\n        taas palaamme sieltä tänne\n        ja laulamme näin:\n        \"On siellä rakkaimpamme,\n        laps säälitön maan.\n        Iankaikkisesti hän hylkäs\n        meren valtiaan.\"\n\n              Suomentanut _Yrjö Jylhä_.\n\n\n\n\nDANTE GABRIEL ROSSETTI.\n\n\nMuuttumattomana jatkuva ja vallitseva Tennysonin suunta, jota\njäljentäjät vielä imellyttivät ja vesittivät, asetti nuoremmat,\nluonnonlain mukaisesti kapinalliset runoilijapolvet usein kovalle\nkoetukselle. Vuosisadan keskivaiheilla toiminut ns. \"spasmodinen\", so.\nvoimakas mutta lyhytikäinen virtaus, johon kuului joukko ilmestyessään\nsuuren menestyksen saavuttaneita, mutta pian unohtuneita runoteoksia\n(Philip James Baileyn Faust-runoelma _Festus_, 1839, lienee\naloittaja) ja jonka arvo ja merkitys on toistaiseksi tutkimatta ja\nmäärittelemättä, on ilmaus pyrkimyksestä vapautumaan Tennysonin\nkauneushypnoosista ja valtaamaan runoudelle uusia mielikuvituksen,\ntunteen ja älyn alueita. Yksilöllisemmän, pysyväarvoisemman tuloksen\nsaavuttaa tämä nuoren polven pyrkimys päästä toteuttamaan omaa itseään\nns. esirafaelilaisen koulun tuotannossa, joka käsittää runouden,\nmaalaus- ja graafillisen taiteen, jopa yleisen taidekäsityksen\nuudistumisen, olematta kuitenkaan kapinaa Tennysonia vastaan, vaan\noikeammin hänen suuntansa laajentumista ja rikastumista. Sen\nsynty on asiallisimmin johdettavissa D.G. Rossettin nuoresta\nhurmautumisesta isänsä kotimaan, Italian, ja nimenomaan sen keskiajan\nesirafaelilaiseen, naivin vilpittömään taiteeseen, johon romantiikan\n-- Keatsin, Shelleyn ja Tennysonin -- runous oli omiaan hänen kuumaa\nkauneudenkaipuutaan ohjaamaan. -- Charles Gabriel Dante Rossetti\n(1828-82) syntyi Lontoossa, mutta oli kolmelta neljäsosalta\nitalialainen, hänen äidinäitinsä kun vain oli englantilainen. Isä oli\nLontoon yliopiston italiankielen professori, tunnettu Danten tutkija\nGabriele Rossetti, maanpakolainen isänmaanystävä, äiti Frances\nPolidori, Byronin lääkärin sisar. Suoritettuaan koulunkäyntinsä nuori\nRossetti meni 18-vuotiaana Kuninkaallisen Akatemian taidekouluun, jossa\nsai ystävikseen esirafaelilaisina maalareina kuuluisat William Holman\nHuntin ja John Everett Millaisin, synnynnäisenä innostajana ja\njohtajana pian lumoten heidät aatteillaan ja taide-unelmillaan.\nMillaisin luona 1848 hän tutustui kuvateokseen, joka esitti Pisan Campo\nSanton freskoja, ja tästä ystävykset johtuivat perustamaan nimenomaan\nerikoisen esirafaelilaisen ryhmän, yhdessä ajaakseen taide-aatteitaan.\n1849 alkoi heidän lyhytikäinen aikakauslehtensä _Siemen_ (The Germ)\nilmestyä; samana vuonna julkaisi John Ruskin teoksensa _Arkkitehtuurin\nseitsemän lamppua_, joka sytyttävillä sanoillaan huomattavasti vaikutti\nheidän mielikuvamaailmansa laajenemiseen. Mainittuna vuonna Rossetti\nasetti näytteille uuden suunnan mukaisen taulunsa _Neitsyt Maarian\nlapsuus_. Runomuodossa hän oli tulkinnut kauneusnäkyjänsä jo paljoa\naikaisemmin: runo _Autuas neitsyt_ (The Blessed Damozel) ja kertomus\n_Käsi ja sielu_ (Hand and Soul), jotka ilmestyivät Germ-lehdessä, ovat\nkirjoitetut jo 1847. Työskennellen ahkerasti sekä runoilijana että\nmaalarina hän julkaisi 1861 käännöskokoelman _Italian varhaisia\nrunoilijoita_ (The Early Italian Poets) ja valmisteli omaa\nkokoelmaansa, kun hänen vaimonsa, ylimaallisesta kauneudestaan kuulu\nElizabeth Eleanor Siddal, vähemmän kuin kahden vuoden avioliiton\njälkeen (1862) kuoli (sairauden vuoksi nautitun liian suuren\nopium-annoksen johdosta), jättäen hänet syvään suruun. Runonsa, joista\nhän oli useat omistanut vaimolleen, Rossetti hautasi tämän mukana.\nSeitsemän vuoden kuluttua hän kuitenkin antoi avata vaimonsa haudan ja\nherätti runonsa kuolleista; ne ilmestyivät 1870 nimellä _Runoja_\n(Poems), ja muodostavat esirafaelilaisen suunnan huippukohdan. Ne ovat\nherkkiä, tunteellisia, samalla aistillisia ja hartaita selityksiä hänen\ntauluilleen, täynnä kuumanraukeata intohimoa, näky- ja värikauneutta,\ntunnelmaa, jonka lumoissa ainakin ulkomaalainen unohtaa Tennysonin\nmelkein ja Browningin aivan kokonaan. Seuraavana vuonna erään\nepäonnistuneen runoilijan Robert Buchananin _Contemporary Reviewssa_\nsalanimellä julkaisema kateellisen ilkeä arvostelu, _Lihallinen\nrunokoulu_ (The Fleshly School of Poetry) ja muutkin ennen ja jälkeen\nesiintyneet hyökkäykset vaikuttivat Rossettiin masentavasti. Hän\nvastasi artikkelilla _Varkain hiipivä arvostelukoulu_ (The Stealthy\nSchool of Criticism, 1871), osoittaen hillitysti ja vakavasti moitteet\nlihallisuudesta ja aistillisuudesta perusteettomiksi, mikäli hänen\nrunonsa tahdotaan käsittää oikein. 1874 hän julkaisi toisen\nkäännössarjan _Dante ja hänen piirinsä_ (D. and his Circle), ja 1881\n_Ballaadeja ja sonetteja_ (Ballads and Sonnets), johon sisältyy hänen\nkuuluisa sonettisarjansa _Elämän talo_ (The House of Life). Eläytyen\nmenneisyyden ja nykyisten asioiden tunnelmaan hän raskasmielisesti,\nhellästi, tulkiten sekä sielullista että aistillista kauneutta, samalla\nsekä romantikkona että nykyhetken realistina, kauhuballaadien ja\nsielullisesti syvien sonettien seppona, välittää tämän tunnelman\nlukijalle, osoittaen kielenkäytössäkin mestaruutta, joka ehkä oli\njonkin verran teroittunut Edward FitzGeraldin koulussa, lukiessa tämän\nOmar Khajjamin Rubajjat-teoksen käännöstä (1859). Rossetti vaikutti\nympäristöönsä lumoavasti kauniilla sekä ulkonaisella että\nhenkisellä olemuksellaan, terävällä älyllään, innostuksellaan ja\nkeskustelutaidollaan. Hän ei milloinkaan rakastanut suurempaa seuraa,\nollen vanhempana melkein erakko, ja oli välinpitämätön taloudellisista\nseikoista. Kärsien unettomuudesta hän käytti kloraalia yhä lisääntyvin\nannoksin, murtaen siten terveytensä ja vaipuen ennenaikaiseen hautaan.\n1800-luvun runouden pitkä taipale leimahtaa valoisaksi hänen nimensä ja\ntyönsä kohdalla.\n\n\n\nAUTUAS NEITSYT.\n\n\n    Taivaan kultakaiteeseen\n        nojas autuas neitsyt hiljaa;\n    oli silmät syvät kuin tummat veet,\n        ja hiusten keltaista viljaa\n    koristi tähteä seitsemän,\n        kädet hoivas kolmea liljaa.\n\n    Hänen väljää vaippaansa kirjaillut\n        ei loisto kukkasten,\n    sen ainokainen kaunistus\n        oli ruusu valkoinen:\n    hänen ahkeruutensa palkaksi\n        soi Neitsyt Maaria sen.\n\n    Hän Luojan kuorossa mielestään\n        oli tuskin päivääkään;\n    yhä säilyi outo ihmetys\n        hänen tyynissä silmissään;\n    ne, jotka hän jätti, laskivat\n        vuoskymmeneks päivän tään.\n\n    (Ja _eräälle_ on se ikuisuus.\n        ... Nyt juuri tuta sain,\n    kuin puoleeni taipuin kutreillaan\n        hän huuhtois kasvojain.\n    Ah, ei: jo suvi kuollut on,\n        syyslehdet lentävät vain.)\n\n    Hän vallituksella seisoi noin\n        Jumalan kartanon;\n    se on päällä rotkon, mist' aukeaa\n        koko avaruus suunnaton;\n    niin ylhäällä on se, että hän\n        näki tuskin auringon.\n\n    Yli taivaan eetterivirtojen\n        se kaartui niinkuin silta.\n    Valoaallot alhaalla läikkyivät\n        jok'ainut aamu ja ilta.\n    Kuin hyttysen ääni surina Maan\n        soi ilmoilta alimmilta.\n\n    Ihan vierellä sielut rakastavain\n        löys toisensa sylikkäin:\n    nimet uudet, puhtaat ja autuaat\n        he väristen kertas näin;\n    kuin ohuet liekit sielut nous\n        Jumalan istuinta päin.\n\n    Hän partaalle vaiti kumartui,\n        valoaalloilla katse ui;\n    hänen povensa alla varmaankin\n        kovin kaide kuumentui,\n    ja raukeina liljat valkoiset\n        käden taipeessa uneksui.\n\n    Ajan sykkeen ilmoja järkyttävän\n        hän kaltaalta nähdä voi\n    läpi maalimain. Alas pyörteisiin\n        syvän, tyynen katseen hän loi.\n    Ja hän puhui, ja ääni suloinen\n        kuin sfäärien soitto soi.\n\n    Jo päivä sammui; syvyyksiin\n        nous häilyen kehrä kuun\n    kuin hahtuvainen: ja silloin hän\n        avas ihanaisen suun:\n    sävel soi kuin laulu tähtien\n        soi yöhön lumottuun.\n\n    (Ah autuuttani! Kuulinhan\n        ma laulussa lintujen\n    sun suloisen äänes! Ja helkähdys\n        sydänpäivän kellojen\n    alas tähtitarhasta vierellein\n        sinut toi, minä tunsin sen!)\n\n    \"Hänet luokseni toivon,\n        hän toivoo myös\",\n    hän lauloi taivaassaan.\n        \"Tääll' enkö rukoillut? -- Eikö hän\n    myös rukoillut päällä maan?\n        Oi Herra, kuule pyyntömme tää!\n    Miks tuskaa kantaa saan?\n\n    Kun saapuu hän valkeissa vaatteissaan\n        ja sädekehän kimmelteessä,\n    hänet kirkastukseen kädestä vien,\n        ja niinkuin virran veessä\n    valoaaltojen helmaan laskeutuin\n        me kylvemme Jumalan eessä.\n\n    Me käymme eteen verhotun,\n        pyhimmän alttarin;\n    sen lamppuja alati häilyttää\n        ihmiset rukouksin:\n    kas lailla pilvien sulaa noin\n        rukouksemme taivaihin.\n\n    Varjossa himmeän elämänpuun\n        me kahden lepäämme, oi!\n    Sen lehvissä kyyhkyn valkean\n        useinkin nähdä voi,\n    ja lehdet, joihin sen siivet lyö,\n        Luojansa nimeä soi.\n\n    Ja itse silloin varjossa puun\n        ma tahdon opettaa\n    hänelle sävelet autuaat:\n        ja jokaista laulelmaa\n    hän seuraa äänin hillityin,\n        niist' uutta tietoa saa.\"\n\n    (Me kahden, me kahden, sanoit, ah!\n        Mut kauan on siitä, kun\n    me olimme yksi. Suokohan\n        Jumala yhtyä mun\n    iäksi sinuun? -- Rakkaus vain\n        mua liittää sieluusi sun.)\n\n    \"Me käymme lehtoon\", hän sanoi näin,\n        \"miss' on Neitsyt Maaria\n    kera piikasten, joiden nimet soi\n        kuin sävel: Cesiilia,\n    Margareeta, Magdaleena,\n        Gertrud, Ilosaaria.\n\n    He kehässä istuvat seppelpäin\n        ja liinoihin hohtaviin\n    he kultaommelta neulovat:\n        saa kastemekkonsa niin\n    ne jotka tuskin syntyivät,\n        kun pois jo kutsuttiin.\n\n    Hän ehkä pelkää ja hämmentyy:\n        hänen puoleensa taipuen\n    minä rakkautemme kertoa voin\n        ja yhtään säiky en:\n    suo puhua Äitimme armas mun\n        mua hellästi kuunnellen.\n\n    Hän itse meidät kädestä vie\n        luo taivasten valtiaan,\n    jonk' eessä sielut polvistuu\n        sädekehä hiuksillaan:\n    ja harpuin, lauluin enkelit\n        käy vastaan vieraitaan.\n\n    Ja Vapahtajaltamme rukoilen\n        siell' armoa vain sen verran,\n    tääll' että saisimme rakastaa\n        kuin päällä maankin kerran,\n    mun kanssani että elää sais\n        hän iäti eessä Herran.\"\n\n    Hän katsoi, kuunteli, puhui taas\n        -- ei murhe, ikävyys\n    sanoista soinut --: \"Kun saapuu hän!\"\n        Ylt'ympäri äärettömyys\n    veti enkelparvia kirkkauteen:\n        hän hymys, ja silmät pyys.\n\n    (Hänen hymynsä näin). Mut korkeuksiin\n        katos parvet enkelten:\n    alas vaipui hän siiloin, painautuin\n        yli kaiteen kultaisen,\n    ja kasvot käsiinsä kätkien\n        hän itki. (Mä kuulin sen.)\n\n                Suomentanut _Yrjö Jylhää_.\n\n\n\n\nCHRISTINA ROSSETTI.\n\n\nRunottaren lahjat Rossettin perheelle olivat hyvin runsaat: Dante\nGabrielin sisar Christina Georgina (1330-94) oli syvä ja itsenäinen\nrunoilijahenki, jota ei ole unohdettava, jos esim. mrs Barrett Browning\nmainitaan, ja veli _William Mikael Rossetti_ (1829-1919), _Germin_\ntoimittaja 1850, oli huomattu kriitikko, joka on kirjoittanut mm.\nKeatsin elämäkerran, ja paljon esirafaelilaisesta koulusta. Christina\nRossetti kuului maan hiljaisiin, eläen yksinäisyydessä äitinsä kanssa\nja raviten sieluaan hartaalla uskonnollisuudella ja runoudella, jonka\nsepittämisen hän aloitti jo lapsena, julkaisten ensimmäiset säkeensä 11\nvanhana. Vaikka hän onkin sopivin mainita veljensä rinnalla ja vaikka\nhän kirjoitti _Germiin_ (nimimerkki Ellen Alleyn), ei hän silti\noikeastaan kuulu esirafaelilaisiin, vaan on omaan sieluunsa katsova,\nitsenäinen runoilija. Hänen isoisänsä Gaetano Polidori painatti hänen\nrunokokoelmansa (Verses) 1847; sen jälkeen hän julkaisi: _Tonttujen\nmarkkinat ja muita runoja_ (The Goblin Market and other Poems, 1862),\nsatukuvitelma tontuista, jotka myyvät lumottuja hedelmiä; _Ruhtinaan\nretki ja muita runoja_ (The Prince's Progress and other Poems, 1866),\nkuvaus niistä viettelyksistä ja seikkailuista, joita satuprinssi saa\nkokea etsiessään morsiantaan; _Kuvaelmakulkue ja muita runoja_ (A\nPageant and other Poems, 1881); ja _Säkeitä_ (Verses, 1893); kuoleman\njälkeen ilmestyi _Uusia runoja_ (New Poems, 1896). Hänen saturunoillaan\non vertauskuvallinen, uskontoon, sielun pelastukseen kohdistuva\nmerkitys. Syvä alakuloisuus hengähtää hänen lyriikastaan, josta\nnäytteeksi otettakoon tähän Swinburnen ylistämä _Kun olen kuollut_\n(Passing away):\n\n\n\nKUN OLEN KUOLLUT, ARMAS --\n\n\n    Kun olen kuollut, armas,\n        suruvirttä et laulaa saa,\n    et hautaani sypresseillä\n        tai ruusuilla kaunistaa:\n    suo kummulla nuoren nurmen\n        suven kasteessa virvoittua:\n    ja jos tahdot, unhoita minut,\n        ja jos tahdot, muistele mua.\n\n    En silloin sadetta tunne,\n        en silloin varjoja nää,\n    en kuule kun satakielen\n        sävel tuskainen helkähtää.\n    Kun uneksin, kun mua saartaa\n        iankaikkisen hämärän maa,\n    kenties minä muistaa saatan\n        ja kenties unhoittaa.\n\n              Suomentanut _Yrjö Jylhä_.\n\n\n\n\nWILLIAM MORRIS.\n\n\nVielä suurempaa taiteellisuuden monipuolisuutta kuin Rossetti, joka\nkuitenkin loi itselleen pysyvän nimen sekä runoilijana että maalarina,\nosoittaa hänen ystävänsä William Morris (1834-96), keskiajan kauneuden\nsyvällinen palvoja ja romantiikan hienoimpien taidehaaveiden ymmärtäjä,\nmutta samalla myös käytännön mies, joka kykenee muuttamaan haaveensa\njokapäiväisen elämän kauniiksi ja kasvattavaksi todellisuudeksi.\nValmistuttuaan arkkitehdiksi hän työskenteli aluksi taidemaalarina,\njoutui oxfordilaisen liikkeen, Carlylen herättävän kirjailijatoiminnan,\nRuskinin taidefilosofian, erikoisesti _Venetsian kivien_, Tennysonin ja\nBrowningin hienoimman runouden herkistämään tunnepiiriin, joka suggeroi\nhänet janoamaan keskiajan kauneutta ja siinä tarkoituksessa lukemaan\nmm, Maloryn _Arthur-tarinoita_ ja Walter Scottin kautta tutuiksi\ntulleita _Froissartin kronikoita_. Kun Rossettin _Autuas neitsyt_ ja\nkertomus _Käsi ja sielu_ sitten sattuivat hänen käteensä, vaikuttaen\nkuin ilmestys juuri hänen haaveilemastaan maailmasta, ja kun niiden\ntekijän persoonallinenkin voima osoittautui yhtä hurmaavaksi, oli\nMorrisista pian tullut esirafaelilaisen koulukunnan uskollisin,\nsyvällisin ja monipuolisin jäsen, jonka työ ulottuu runouden,\nmaalauksen, kirjojen taiteellisen painatuksen ja koristelun, värjäys-\nja kutomateollisuuden, yleensä koristelutaiteen alalle. Käytännön\nmiehenä hän -- jokseenkin samoin kuin Suomen suuri taiteilijaromantikko\nAkseli Gallen-Kallela -- itse kokeili ja tutki kaikki mainitut alat,\nmm. perustaen kuuluisan Kelmscott-kirjapainon ja koristeluliikkeen\nMorris, Marshall, Falkner ja Co., osakkaina taiteilijat Rossetti,\nBurne-Jones ym. Syventymättä Morrisin tähän työhön lausuttakoon vain,\nettä sillä on ollut herättävä merkitys koko sivistyneessä maailmassa,\njoka siitä alkaen on ruvennut ymmärtämään, että teollisuuskin voi olla\ntaidetta ja että taide voidaan saattaa yleiseksi elämän kaunistajaksi.\nOltuaan perustamassa aikakauslehteä _Oxford and Cambridge Magazine_,\njossa julkaisi runoja, kertomuksia ja tutkielmia, hän sepitti\nesirafaelilaisessa hengessä Rossettille omistetun runokokoelman\n_Gueneveren puolustus ja muita runoja_ (Defence of G. and other Poems,\n1858), jossa on kolme aihepiiriä: Arthurin tarinat, Froissartin\nkronikat, ja vapaat satumaan runot -- so. _Shalottin ladyn\nunelmatunnelma_, voimakkaan realistiset ja draamallisen intohimoiset\nkeskiajan kuvat, ja hienot vapaat ballaadit. Kokoelmalle kohautettiin\nolkapäitä; siitä puhuttiin \"erikoisuutena, joka osoittaa, kuinka kauas\nharhaan taiteen sumumaata kohti asenteilu voi johtaa vakavan miehen\".\n1867 ilmestyi runokokoelma _Jasonin elämä ja kuolema_ (The Life and\nDeath of Jason), joka parisointuisina säkeinä nopeasti kiitää\nkaunisvärisen ja koristellun maailman läpi, mahtavana keskushenkilönä\nMedeia, kauneuden, rakkauden ja majesteettisuuden kuva. 1868-70\nilmestyi _Maallinen paratiisi_ (The Earthly Paradise), 12 klassillista\nja 12 keskiaikaista legendaa, jotka on sovitettu Chaucerin tyyliseen\nkehykseen, 12 kuukausilaulun muodostaman seppeleen sisään, ja joiden\ninnoittajana Morrisin rakastama ja hänen sittemmin uudelleen kauniisti\npainamansa Chaucer muutenkin on ollut. Keskiajan runomitoin kirjoitettu\n_Rakkaus on kylliksi_ (Love is Enough) ilmestyi 1875. Samana vuonna hän\njulkaisi uuden Vergiliuksen _Aeneidi_-käännöksen. Tämän jälkeen,\nIslantiin tehtyjen matkojen johdosta, hänen mielikuvituksensa innoittuu\nmuinaisislantilaisten tarinoiden jylhästä kauneudesta, aivan kuin\nvuosisataa aikaisemmin Thomas Grayn, ja hän valmistaa niistä arvokkaat\nkäännökset: _Kolme pohjolan lemmentarinaa_ (Three Northern Love\nStories) ja _Sigurd Volsung_ (1876). Hänen _Odysseus_-käännöksensä\nilmestyi 1887. Tyydytettyään mielensä tällä alalla hän aloitti 1889\nproosakertomusten sarjan teoksella _Wolfingin huone_ (The House of the\nW.), kirjoittaen niitä kaikkiaan seitsemän, joista kaksi julkaistiin\nvasta hänen kuolemansa jälkeen. Omintakeisella, arkaistisella sanojen\nja lauseparsien käytöllä hän pyrki luomaan niihin hänelle välttämätöntä\nvanhanaikaisen kauneuden ilmapiiriä, välittämättä sovinnaiseen\nsanomalehtikieleen tottuneen yleisön vastalauseista. Laaja kirjallinen\ntoiminta aiheutui hänen ihanteellis-sosialistisista mielipiteistään.\nWilliam Morris on käsitettävä Englannin romantiikan huippuvoimaksi,\njoka vertojaan etsivän lahjakkaasti ja tulosrikkaasti, voittavalla\nruno- ja käytännöllisellä kyvyllä, monipuolisemmin kuin kukaan muu,\ntoteutti ihanteitansa. Ilman häntä esirafaelilainen suunta olisi jäänyt\nvaille sitä oikeutuksen perustelua, mitä toteutuminen käytännöllisessä,\nelävässä elämässä merkitsee.\n\n\n\nSUVIAAMUN SARASTUS.\n\n\n    Yks rukous lausu vain läpi huultes suljettujen;\n    yks ajatus mulle vain suo ylhäin tähtien puolla.\n    Jo väistyy suvinen yö, ja aamu himertää tuolla\n    yli haavanlehtien, lävitse pilvien,\n    niin vaiti, nöyrinä päivää odottavain --\n    niin vaiti, harmaina, vaikka taivaan kulta\n    läpi niitten virtaa pian kera auringon.\n    Etäällä, missä tähkiä versoo multa,\n    rivi jyhkeä jalavien täynn' odotusta on;\n    havahtuu tuuli viileä, rauhaton;\n    verentummat on ruusut; valoa, taivaan tulta\n    hämyn pitkän rukoilevat ne aivan hiljaa\n    talon ympärillä, keskellä nuorta viljaa.\n    Yks sana mulle lausu vain yli viljan,\n    yli keltakutrisen, hennon viljan.\n\n\n\nLEMMITTYNI YLISTYS.\n\n\n    On otsa lemmittyni norsunluuta\n    ja nenä suora, poski kaartaa suuta\n    niin surumielisesti kuopallaan.\n            _Beata mea Domina!_\n\n    Ja otsa, jonka varjostin ja suoja\n    on suortuvat, niin kaartuu niinkuin Luoja\n    mua varten luonut on sen armossaan.\n            _Beata mea Domina!_\n\n    Ei pitkä ole lemmittyni tukka,\n    ei kauniin keltainen kuin kedon kukka,\n    mut sakea ja oudon kihara.\n            _Beata mea Domina!_\n\n    Ja kasvot kalventaa sen laine tumma\n    ja tuuhea, mut eloton ja kumma,\n    kuin takonut sen olis Jumala\n            -- _Beata mea Domina!_ --\n\n    metallin oudon säikeistä sen tehden\n    kuin yrtin ihmeellisen, tuhatlehden\n    ylt'ympäri mun lemmittyni pään.\n            _Beata mea Domina!_\n\n    Niin vitkaan luomet silmäterän peittää,\n    ja siinä, minne ripset varjon heittää,\n    levähtäis huuleni niin mielellään.\n            _Beata mea Domina!_\n\n    Etäällä silmät toisistaan on nostain\n    kuin vanhan muiston sydämestä jostain,\n    kuin murehtien jotain kaivattua.\n            _Beata mea Domina!_\n\n    Ne suuret ovat, kauniit sekä hyvät\n    mut täältä kauaks usein etääntyvät\n    odottain jotakin, mut eivät mua.\n            _Beata mea Domina!_\n\n    Ain ihmettelen, ripset pitkät aivan\n    ne silmiin säteileviin tuoko vaivan,\n    sill' aina näyttää niinkuin kyyneleet\n            -- _Beata mea Domina!_ --\n\n    sumentais piilostansa tienoon, missä\n    ne alaluomen all' on väijyksissä --\n    mun vuokseni, ah, jospa kumpuis veet!\n            _Beata mea Domina!_\n\n    On huulet kaartuvat ja miettiväiset\n    ja suudeltaviks luodut, täyteläiset --\n    mua pyörryttää kun niitä katson vain.\n            _Beata mea Domina!_\n\n    Nyt huulet tyytymättömät hän sulkee:\n    niin verkkaan suloist' aikaa kohti kulkee\n    näät hetket: (rukoile mun puolestain!)\n            -- _Beata mea Domina!_ --\n\n    ei, rauhaas jää! näät kenpä tietää voi sen;\n    mut ainakin tään tiedän seikan toisen:\n    hän huulens' avannut on kaivaten,\n            -- _Beata mea Domina!_ --\n\n    ja nopsat ollen, intohimoisetkin\n    ne lennoss' ottaa lemmen kaikin hetkin,\n    niin että pyörryttää kun näänkin sen.\n            _Beata mea Domina!_\n\n    Niin! leuka pyöreä on huulten alla\n    niin siro, että synti olis vallan\n    jos raukeutt' en tuntis nähdessäin\n            -- _Beata mea Domina!_ --\n\n    Jumalan työt; niin tarkkaan, monin huolin\n    sen viivat piirteli hän kaikin puolin\n    mua varten muovaten nuo kasvot näin.\n            _Beata mea Domina!_\n\n    Mut kuinka kuvaisinkaan kaulaa sorjaa\n    ja kuinka vartta keinuvaa ja norjaa:\n    kuin peitsi ritarin se on tai puu,\n            -- _Beata mea Domina!_ --\n\n    puu nuori, joka huojuu alla tuulen;\n    tai kuinka kättä, joka kerran, luulen,\n    mua kohden suloisesti ojentuu?\n            _Beata mea Dominoi_\n\n    Jumala armahtakoon! kiittämättä\n    jos jättäisin sen, kuinka pitkin kättä\n    ja rannetta käy suonet hiipien\n            -- _Beata mea Domina!_ --\n\n    ja häipyin kämmeneen niin hentoon, soukkaan.\n    Suo anteeks, armas, korvias jos loukkaan\n    sua heikoll' äänelläni kiusaten.\n            _Beata mea Domina!_\n\n    Ja kaikki miehet vartes häämöttäissä,\n    sen vannon sulle säkeissäni näissä,\n    miss' ikänänsä liikutkin ja näyt\n            -- _Beata mea Domina!_ --\n\n    sun etees polvistuvat autuaina;\n    mua huimaa, henkeäni salpaa aina\n    kun viehkein liikkein ohitseni käyt.\n            _Beata mea Domina!_\n\n                 Molemmat suomentanut _Yrjö Jylhä_.\n\n\n\n\nALGERNON CHARLES SWINBURNE.\n\n\nSe porvarillisten siveellisyys- ja sopivaisuuskäsitteiden rauha,\nsulkeutuminen omaan \"loistavaan eristäytyneisyyteen\", joka on\nluonteenomaista Englannille 1800-luvun jälkipuoliskolla, nostattaa\nsilloin tällöin vastaansa yksilöllistä kapinanhenkeä, joka puhaltaa\nvihurina veden tyynellä pinnalla, ainakin vähäksi aikaa meuroen sen\nsekaisin, ehkäpä jättäen muistonsa aikakirjoihin. Sellainen vihuri oli\nAlgernon Charles Swinburne (1837-1909), rajun radikalismin, lemmen\nkuluttavan palon, meren valtavuuden sanakaunis, musiikkisointuinen,\nkarkeloivin runomitoin ryntäävä laulaja, uusi tähdenlento. Hän oli\nylimysperheen lapsi, Wight-saaren ja Etonin koulun kasvatti, jo\nulkonaisesti erikoinen: ruumis hento ja pieni, mutta pää harvinaisen\niso, tukka tuuhea ja tiilenpunainen. Synnynnäinen arvokkuus kuitenkin\nvarjeli häntä joutumasta toverien kiusanteon kohteeksi. Oli hyvä\njuoksija, uimari, ja myöhemmällä iällä ratsastaja. Opiskeli Oxfordissa\nkreikkaa, latinaa, italiaa ja ranskaa, Sophoklesta, Aiskhylosta,\nSapphoa, Catullusta -- Hugota, Elisabethin ajan kirjallisuutta,\nLandoria, Shelleytä ym., mutta lähti sieltä 1860 suorittamatta\ntutkintoa. Samana vuonna hän julkaisi kaksi Shakespearen tyylistä\nnäytelmää nimeltä _Kuningatar äiti_ (The Queen Mother) ja _Rosamund_,\njotka kuitenkin syntyivät kuolleina. 1861 hän oleskeli Italiassa,\ntutustuen Landoriin, jonka helleenisyyttä -- ehkä varsinkin helleenistä\nsensualisuutta -- oli ruvennut ihailemaan. Jo 1859 hän oli muuttanut\nLontooseen, jossa jatkoi Oxfordin vuosina alkanutta \"elämän\ntutkimista\", huolimatta kaatuvantaudin kohtauksista, liittyi\nesirafaelilaiseen veljeskuntaan, ollen jonkin aikaa Rossettin ja George\nMeredithin asuintoverina, tutki Hugota ja Baudelaire'ia, ja sepitteli\nrunoja. Näiden nuoruusmerkkien alla suoritettuun tuotantoon kuuluvat\nhänen antiikinmallinen byronilais-shelleyläinen lyyrillinen\nkohtalotragediansa _Atalanta Calydonissa_ (1865), jonka sointuvista\nkuorolauluista kaikuu kauniin, mutta julman Afroditen ylistys;\nmurhenäytelmänsä _Chastelard_ (1865), joka on ensimmäinen osa Maria\nStuartia kuvaavasta trilogiasta (toinen, _Bothwell_, 1874, ja kolmas,\n_Mary Stuart_, 1881), ja _Runoja ja ballaadeja_ (Poems and Ballads,\n1866), joka putosi kuin soihtu tulenarkaan aineeseen. Nämä runot\novat suurimmaksi osaksi retoorisella sanataiteella ilmaistua\ntunnestautumista Sapphon, Baudelaire'in ja Sade'in erotiikkaan, heidän\n-- ja ehkä omankin -- harhautuneen, itsekidutukseen päätyvän\nsairaalloisen lemmen narkoottista jälkielämystä. Ne aiheuttivat\nmoitteita, ja Swinhurnen kiivaan puolustuksen _Huomautuksia runoista ja\narvosteluista_ (Notes on Poems and Reviews, 1866). Ballaadisarjaansa\nhän jatkoi myöhemmin (1878 ja 1889) samalla nimellä, mutta terveemmässä\nhengessä. Tutustuminen italialaiseen vapaustaistelijaan ja\ntasavaltalaiseen Giuseppe Mazziniin, jota jo nuorena oli ihaillut,\ntekee Swinburnesta sorrettujen kansallisuuksien Tyrtaioksen, radikaalin\ntasavaltalaisen. Hänen täten alkaneeseen vapaustuotantoonsa kuuluvat\nmm. _Italian laulu_ (A Song of Italy, 1867), ja _Lauluja ennen auringon\nnousua_ (Songs before Sunrise, 1871), joka on kapinallinen,\nvallankumouksellinen hymnikokoelma. Tähän mennessä Swinburne oli siis\nlaulanut rakkauden ikuisesti viettelevästä, mutta tuhoavasta voimasta,\nnautintojen omasta rangaistuksesta, ja vapaudesta; näihin kahteen\npääsäveleeseensä hän tämän jälkeen lisää vielä kolmannen: meren, ja\nniin ovat hänen soittimessaan kaikki hänen pää-aiheensa. Hänen\ntuotantonsa tämän jälkeen on niin laaja, käsittäen runouden lisäksi\nmyös useita näytelmiä, kriitillisiä esseitä ja kirjallishistoriallisia\ntutkielmia, ettei sitä voi tässä kokonaisuudessaan luetella.\nVain seuraavat mainittakoon: aiskhylolainen murhenäytelmä\n_Erechtheus_ (1876); _Kevään lauluja_ (Songs of the Springtides) ja\n_Laulututkielmia_ (Studies in Song), molemmat 1880; sankarikupletein\nkirjoitettu Arthur-tarina _Tristram of Lyonesse_ (1882), johon\nsisältyvä Tristramin uinnin kuvaus johtaa mieleen Beowulfin valtavan\nulappatunnelman; _Keskikesän lomapäivä_ (A Midsummer Holiday, 1884),\njoka sisältää muutamia hänen parhaista meriballaadeistaan; ym.\n1890-luvulla, Englannin imperialismin suurena vuosikymmenenä, hän jo\nsaattoi innostua isänmaansa maailmanvalta-aatteista. Yksimielisiä\nollaan siitä, että Swinburne on osoittautunut runomitan mestariksi,\nettä hän on poljennollaan ja sanallisella sointutaituruudellaan luonut\njotakin, jolla on musiikkiarvoa, sanallis-äänellistä sointia, ja että\nhän on sanoillaan ja kuvillaan vielä antanut runoillensa hehkuvia\nvärejä, kuten Morris granaattiomenillaan esirafaelilaisille\nkoristekankailleen. Jo tätä sanataidetta varten tarvitaan suuri\nrunoilija. Tulevaisuus osoittaa, missä määrin Swinburne on ansainnut\ntämän korkean mainesanan myös tuotteidensa aatesisällyksellä, joka\njoskus tuntuu hajautuvan pois vauhdikkaiden runosävelien runsauteen.\n-- Swinburnen terveys murtui 1879, jolloin esirafaelilaisten\nhistorioitsija, kriitikko Theodore Watts-Dunton otti hänet hoiviinsa.\nYstävykset asuivat sen jälkeen Lontoon läheisyydessä, Putneyssa,\nkolmekymmentä vuotta. -- _Itylus_ oli Pandaruksen tyttären Aidonin\npoika, jonka hänen äitinsä erehdyksestä surmasi, koettaessaan\nkateudessaan surmata sisarensa Nioben lasta. Zeus muutti hänet\nsatakieleksi, joka nyt alla olevassa runossa valittaa murhettaan.\n\n\n\nITYLUS.\n\n\n    Pääsky, mun siskoni pääskynen oi,\n      kuink' olla sielusi voi kevät-sees?\n        Tuhat syksy jo suvea surmasi, hyys.\n    Mitä kevääss' on, jota seurata voi?\n      Mitä laulettavaa se loi sydämees?\n        Mitä aiot tehdä, kun tullut on syys?\n\n    Oi pääsky, mun siro siskoni, oi,\n      miks suven mentyä kaihosi maa\n        on mailla etelän lämpöisen?\n    Sua eikö muinainen murhe voi\n      suus lauluna sielläkin ahdistaa?\n        Mua ennen unhoititko sa sen?\n\n    Siskoni, siskoni pääskynen oi,\n      on pitkä luo suven, auringon ties.\n        Mut yöss' yli kuilujen, kumpujen vyön\n    mun rintani riutumus lauluna soi:\n      ruskean ruumiin ja suun sulon lies\n        ruokkii liekillä sydäntä yön.\n\n    Niin satakieli ma teen suviyöt,\n      oi pääsky, siskoni muuttuva, oi,\n        suviyöt, suvi kunnes kuihtunut on,\n    ylläni Yöttären helmet ja vyöt.\n      Laula! ja lennä, niin kauan kuin voi,\n        kera villien lintujen aurinkohon!\n\n    Siskoni, mun kevyt siskoni oi,\n      miten voi sun sielusi surunsa suistaa,\n        vaikk' onkin nyt suven juhlakuu?\n    Sill' ennen en sua seurata voi\n      kuin elämä unohtaa, kuolema muistaa,\n        kuin sinä muistat, mult' unohtuu.\n\n    Pääsky, mun laulava siskoni oi,\n      miten voit sinä laueta laulelohon?\n        Sinä sydämes, muistosi murskaatko alles?\n    Suvi, herrasi, sulosti valtikoi,\n      sirojalkainen kevät, sulhosi, on:\n        mut, ah, mitä sanot sa rakastajalles?\n\n    Oi pääsky, kiitävä siskoni, oi,\n      meri ahmasi mun, mua vilu puistaa:\n        on sydämeni kuin kulomaa.\n    Mut lähtis sa et -- mun ois määränä Koi,\n      jos unohtaa voisin ja voisit muistaa,\n        jos voisit muistaa ja ma unohtaa.\n\n    Oi armas kulkijasiskoni, oi,\n      ero sydänten erottaa meitä: niin\n        kevyt kuin puun lehti sulla on tuo;\n    mut mun meren hautoihin haparoi,\n      ah, sinne, miss' Itylus surmattiin,\n        luo Dauliin, Traakian rannikon luo.\n\n    Oi pääsky, nopsa mun siskoni, oi,\n      sinä kauan laulele! sult' anon rukka.\n        Katot kasteess' onhan ja ikkunapuu?\n    Oli seitti, ah, jota seurata voi,\n      oli hengetön ruumis ja kasvot kuin kukka:\n        minä muistaa voinko, jos sult' unohtuu?\n\n    Oi sisko, sisko, sun sylisi lasta!\n      Sen pieniä käsiä, jalkoja oi!\n        \"Kuka muistaa mun, kuka unohtaa?\"\n    veri itkee sen yhä tuonelasta.\n      Suven pääsky, sen unohdit -- mut ma en voi:\n        ennen kaikkeus, Maa katoaa!\n\n\n\nLAULU.\n\n\n    Pää vaipui Rakkauden\n    okaille ruusujen;\n    veet vieri silmien,\n    puna poiss' oli huulien.\n\n    Suru, pelko, pilkka vaan\n    häll' oli vartionaan,\n    Maa kunnes riemuissaan\n    heräs aamuun aukenevaan.\n\n    Ja Päivä myös Ilon toi,\n    ja se suuta Lemmelle soi,\n    ja konsa kohosi koi,\n    yön haamut pois haparoi.\n\n    Helokatseen Lempi jo loi,\n    puna huulia purppuroi:\n    suru yöllä vallita voi,\n    tuo taas ilon aamun koi!\n\n\n\nENNEN PÄIVÄNKOITTOA.\n\n\n    Kunp' aina elää voisi,\n    maa aina vihannoisi,\n    niin silloin ikuist' oisi\n        kaks ihmett' ihanaa,\n    kaks: ilo, hauras kukka,\n    ja lempi, perho rukka;\n    nyt ilon perii hukka\n        ja lempi raukeaa.\n\n    Vain aamuun illansuusta,\n    vain suveen kevätkuusta,\n    kun mahla tiukkuu puusta,\n        se, lempi, leikitsee;\n    niin lyhyt on sen lento\n    kuin tuulen henkäys hento:\n    suu suudeltu kuin vento\n        pois kääntyy, kylmenee.\n\n    Mut anneist' elon lempi\n    on suurin: suloisempi\n    on sylinannin hempi\n        kuin mikään synti muu:\n    syleillä, nauraa, laulaa\n    ja kietoin valkokaulaa\n    punoa vaahtopaulaa\n        mi vitkaan unhoittuu!\n\n    Ah, askareista parhain\n    se synti maass' on harhain,\n    niin armas, että varhain\n        se tehdä kannattaa:\n    kun, sulohuulet, teitä\n    nälästä nääntyneitä,\n    levotta värisseitä\n        ravita, viihtää saa;\n\n    kun on kuin kuolis varmaan\n    varassa valkoparmaan\n    ja kätten käädyn armaan\n        ja leukas ihanan;\n    en häpeästä tiedä,\n    ja hyve? -- sen voi viedä,\n    ja synti? -- sekö siedä\n        ei hurmaa suudelman!...\n\n    kun sielu syttyy, palaa,\n    tult' auvo suoniin valaa\n    ja taju sammuu salaa\n        ja suu on sanaton\n    ja huokailutkin haipuu\n    ja käsivarret vaipuu\n    ja Riemun linnun Kaipuu\n        sois pyytää verkkohon.\n\n    Vaikk' yöllä sydämemme\n    löys lemmen, vieraaksemme\n    jäi soihduitta se: emme\n        sit' yhtään häirinneet.\n    Syyt' itkeä ois kellä\n    tai nauraa, ihmetellä?\n    Jää salaan! hehku hellä:\n        saat rauhan, niin jos teet!\n\n    Kun kertoo kiurun kieli,\n    ett' ilmain puuntaa pieli,\n    yö kuiskii sukkamieli:\n        \"Viel', Aamu, lepoon jää!\"\n    Ja lailla haamun harmaan\n    se painaa tumman parmaan\n    päin valkovartta armaan\n        ja tätä pidättää;\n\n    vaan ynseästi yön tää\n    pois poveltansa työntää\n    ja tuskin suuta myöntää\n        ja itsens' irroittaa;\n    sen pilvihiusten kulta\n    jo päilyy päivän tulta;\n    vaan lemmen peittää multa\n        jo ennen suudelmaa.\n\n    Niin on, on ollut aina:\n    on lempi hetken laina;\n    se povellesi paina\n        niin ettei kukaan nää:\n    kyll' yhteist' on sen kaipuu,\n    vaan nähdess' into vaipuu:\n    niin nopsaan lempi haipuu.\n        Vaan kaunis muisto jää!\n\n\n\nLAPSEN NAURU.\n\n\n    Soikaa, taivaan kellot, oi! --\n    lintukuoro, ilakoi! --\n    suihkulähde, läiky, soi! --\n    tuuli, kaikki huminoi\n        soinnut suven armaan! --\n    armaammat kuin alla kuun\n    sävel harpun, linnun suun,\n    aamunkoissa humu puun,\n    kun se vastaa kuiskailuun\n        lähteen läikkyparmaan --\n\n    silti ään' on verraton,\n    jot' ei ilman inehmon\n    korva tiedä, mikä on\n    armaint' alla auringon,\n        taivastaikaisinta;\n    pehmyt, sees on sävel sen\n    äänen valosyntyisen,\n    aamun ruusuauteren\n    mailta soi se: lapsonen\n        nauraa riemurinta!\n\n    Juhlakellot kutsuaan\n    niin ei helky, niin ei maan\n    muu soi riemu rikkainkaan,\n    kuin sen suun, mi koittamaan\n        Koin saa kultahapsen.\n    Vain jos hippiäinen ois\n    satakieli -- kuulla vois\n    jotain, joka puoliks sois\n    niin, niin armaast' ilakois\n        kuin soi nauru lapsen!\n\n              Kaikki suomentanut _Toivo Lyy_.\n\n\n\n\nGEORGE MEREDITH.\n\n\nSwinburnen jälkeen on sopivin mainita hänen ystävänsä,\nromaanikirjailija ja runoilija George Meredith (1828-1909), joka myös\nkuului esirafaelilaiseen piiriin, asuenkin 1862-63 Rossettin talossa\n(16, Cheyne Walk.) Hän oli sotilasräätälin poika Portsmouthista\n(salasi itse syntyperänsä), suvusta, jossa on todettu kelttiläistä\nverta, menetti 5-vuotiaana äitinsä, näyttää viettäneen ikävän ja\nonnettoman lapsuuden, varhain vierautuen isästään, joka 1849 muutti\nEtelä-Afrikkaan, kokonaan kadoten poikansa elämästä. Pojan\nkoulutuksesta on kuitenkin pidetty huolta: mm. hän oli 1842-44\nböömiläisten veljien koulussa Neuwichissa. 1846 hän meni asianajajan\noppiin, mutta ei tuntenutkaan halua lakimieheksi, vaan ryhtyi\nkirjoittamaan sanomalehtiin ja sepittämään runoja. Hänen ensimmäinen\nrunokokoelmansa (Poems), joka mm. sisältää eloon jääneen _Laakson\nlempi_ (The Love in the Valley) nimisen runon, ilmestyi 1851. Hänen\nensimmäinen proosateoksensa on itämaiseen tarinatyyliin kirjoitettu\n_Shagpatin parranajo_ (The Shaving of Shagpat, 1856), minkä jälkeen\nseurasivat romaanit _Rikhard Feverelin koettelemus_ (The Ordeal\nof R. F., 1859) ja _Evan Harrington_ (1861), runokokoelma _Nykyaikainen\nrakkaus ja runoja tien varrelta_ (Modern Love, and Poems of the English\nRoadside, 1862), _Emilia Englannissa_ (1864, myöhemmin julkaistu\nnimellä _Sandru Belloni_) ja _Rhoda Flemming_ (1865). Meredithin\nyksityiselämä oli näinä vuosina vaivojen ja puutteen alaista, vaikka\nhänellä olikin pieni perintö tukenaan. Avoliitto, jonka hän oli\nsolminut 1849, purkautui 1858. Hänen lukijakuntansa oli vielä näihin\nsaakka hyvin rajoitettu -- vasta Swinburnen arvostelu _Spectatorissa_\nhänen _Nykyaikaisesta rakkaudestaan_ opetti laajemman piirin\nymmärtämään häntä. 1866 hän oli _Morning Postin_ sotakirjeenvaihtajana\nItaliassa, tuli näihin aikoihin Chapman & Hallin kirjalliseksi\nneuvonantajaksi, ja 1867 _Fortnightly Reviewn_ toimittajaksi. 1867\nilmestyi _Vittoria_, 1871 _Harry Richmond_, 1875 _Beauchampin ura_ (B's\nCareer) ja 1879 _Egoisti_. Mutta vasta seuraavat romaanit:\n_Traagilliset komediantit_ (The Tragic Comedians, 1881, aiheena Ferd.\nLassalle ja hänen kuolemansa) ja _Tienhaarojen Diana_ (Diana of the\nCrossways, 1885, aiheena mrs Norton, toinen Viktorian ajan alkupuolen\nkolmesta kuuluisasta sulottaresta, Richard Brinsley Sheridanin\npojantyttäristä), saavuttivat suuremman yleisömenestyksen. Tähän\ntuotantokauteen kuuluvat runoteokset _Runoa ja lyriikkaa maan ilosta_\n(Poems and Lyrics of the Joy of Earth, 1883), _Ballaadeja ja runoja\ntraagillisesta elämästä_ (Ballads and Poems of Tragic Life, 1887), ja\n_Maan luento_ (A Reading of Earth, 1888). Luettelematta enempää hänen\ntuotantoaan, jota hän jatkoi vielä usealla romaanilla ja runoteoksella,\nmainittakoon sen laadusta seuraavat piirteet: pyrkien lausumaan syvät\najatukset tiivistetyn lyhyesti ja aforistisesti. käyttäen harvinaisia\nsanoja ja äkillisen ongelmallisia käänteitä, hänen tarkoituksensa jää\nusein epäselväksi, mikä karkoittaa lukijat hänen kirjojensa äärestä;\nhänen romaaniensa voimana on sielullinen, etupäässä hänen oman aikansa\nnaisluonteiden, heidän älynsä, intohimojensa ja persoonallisuutensa\nmyötämielinen kuvaus, minkä kautta hän tulee naisen uudenaikaisen\nvapautumisen apostoliksi, taiteilijana kuitenkin välttyen tämän\ntarkoituksellisesta esittämisestä; läpikäyvänä piirteenä tämän rinnalla\non pyrkimys osoittamaan, kuinka itsekkyys tuottaa onnettomuutta.\nPohjaltaan tämä, samoin kuin hänen runoilijauskonsa, on ilmausta\nyleisestä evolutio-opin hyväksymisestä; hänen filosofiansa ei tunnusta\npersoonallisen kuolemattomuuden kaipuuta, valitsee ajan taistelussa\nkieltävän puolen. Huomattava on hänen luonnonrakkautensa, johon nähden\nhän hyväksyy Wordsworthin, mutta vaatii evolutionistina, että myös\nihmisten joukosta on etsittävä samaa sielun ylenemistä kuin luonnosta.\n-- 1864 Meredith meni uusiin naimisiin, osti 1867 asunnon Surreysta, ja\nvietti siitä alkaen runollista maaseudun elämää, tehden mm. pitkiä\nkävelymatkoja. Isänsä kohtalon hän sai kokea sikäli, että hänen\npoikansa ensimmäisestä avioliitosta vähitellen vierautui hänestä\nkokonaan. George Meredith on Browningin ja Eliotin älyllisen linjan\nkannattaja, hiljainen, syvään edistyksen uskoon pyrkivä, optimistinen\nrunoilijayksilö, jonka piiri voi tuskin milloinkaan tulla valittuja\nihailijoita laajemmaksi.\n\n\n\nKOHTAUS.\n\n\nHe uskovat, että enkelit ovat askarrelleet heidän ympärillään kehdosta\nlähtien. Taivaalliset sotajoukot ovat ansion mukaan ponnistelleet\nsaattaakseen heidät yhteen. Ja oi voittoa, oi ihmettä, ponnistuksen ja\nvaivan ylenmääräisten vaikeuksien jälkeen ovat taivaan enkeliparvet\nonnistuneet.\n\n\"Tässä me kaksi istumme, jotka olemme ylhäällä määrätyt yhteen.\"\n\nSoita huiluasi, rakkaus, soita näille armaille viattomille olennoille.\n\nVäriloisto on himmennyt ylemmältä taivaanlaelta. Lännessä vetäytyy\nloitommalle uponneen tulen meri, ja tähdet ponnahtavat näkyviin ja\nvärisevät ja peräytyvät pois kaartaen kulkevan kuun tieltä, joka\npudottaa hopeaisen pilviviitan hartioiltaan ja, jalka hongan latvain\ntasalla, vartioi taivasta.\n\n\"Lucy, etkö koskaan uneksinut minun tapaamisestani?\"\n\n\"Oi, Richard, uneksin, sillä muistin sinut.\"\n\n\"Lucy, ja rukoilitko, että kohtaisimme?\"\n\n\"Rukoilin.\"\n\nYhtä nuorena kuin katsellessaan paratiisin rakastavaisia vaeltaa kaunis\nKuolematon eteenpäin. Sen näkyessä ei ole yö, vaan verhottu päivä.\nToinen puoli taivaanlakea on kokonaan punerruksen peitossa. Ei ole\npimeä, ei ole päivä, vaan näiden kahden häät.\n\n\"Minun omani, minun omani ikuisesti. Sinä olet pyhästi lupautunut\nminulle. Kuiskaa se.\"\n\nMies kuulee kuiskauksen suloisena musiikkina.\n\n\"Ja sinä olet minun?\"\n\nLempeä valonsäde tunkeutuu tiheään sananjalkapensaikkoon sen havupuun\nalle, jossa he istuvat, ja vastauksen saa mies lukea tytön silmistä: ne\nkääntyvät hetkiseksi häneen päin, viivähtävät ujosti hänen silmiensä\nsyvyyksissä ja kääntyvät sitten alas maahan, sillä tytön silmien kautta\nhänen sielunsa on alastomana miehen nähtävänä.\n\n\"Lucy, morsiameni, elämäni.\"\n\nYökehrääjä hyrisee tummaa yksitoikkoista säveltään männyn oksalla.\nLempeä valonsäde liikehtii heidän vaiheillaan ja kuuntelee heidän\nsydämiään. Heidän huulensa ovat suljetut.\n\nAnna olla, Rakkaus, soittosi kotvan hiljaa. Puhaltaisitpa kuinka\ntahansa, et voi ilmaista heidän ensimmäistä suudelmaansa, et mitään sen\nsuloudesta etkä mitään sen pyhyydestä. Pyhältä Cecilialla, joka istuu\nylhäällä paratiisin hopeisten urkupiippujen ääressä ja painaltaa\nsormillaan kaikkia niitä kieliä, joista Rakkaus on vain yksi, voit\nkuulla sen.\n\n                            (Richard Feverelin koettelemus.)\n                             Suomentanut _Aino Tuomikoski_.\n\n\n\nVALA.\n\n\n\"Valako?\" sanoi nainen ja liikutti huuliaan muistaakseen, mitä oli\nvoinut sanoa ja unohtaa. \"Minkä vuoksi? Mikä vala?\"\n\n\"Että olet uskollinen niin elämässä kuin kuolemassa. Kuiskaa se.\"\n\n\"Willoughby, olen uskollinen alttarin ääressä vannomalleni valalle.\"\n\n\"Minulle. Minulle.\"\n\n\"Se on sinulle.\"\n\n\"Minun sielulleni. Mitään taivasta ei voi olla minulle -- en näe\nmitään, vain kidutusta, ellet anna minulle sanaasi, Clara. Luotan\nsiihen. Uskon siihen sokeasti. Luottamukseni sinuun on ehdoton.\"\n\n\"Meidän käsityksemme maailmasta ovat vastakkaiset, Willoughby.\"\n\n\"Suostu, taivu pyyntööni, vanno se. Sano 'kuoleman tuolle puolen'.\nKuiskaa se. En pyydä mitään muuta. Naisten mielestä miehen hauta\nlopettaa velvoituksen, katkaisee siteen, päästää heidät vapaiksi. He\nmenevät naimisiin lihan kanssa -- hyi. Minä taas vaadin sinulta\nylevyyttä, kuoleman tuolle puolen ulottuvaa uskollisuuden ylimaallista\nylevyyttä. 'Hänen leskensä' -- sanokoot ihmiset niin. Pyhimys\nleskeydessään.\"\n\n\"Alttarin ääressä vannomani valan täytyy riittää.\"\n\n\"Etkö suostu, Clara?\"\n\n\"Olen lupautunut sinulle.\"\n\n\"Eikö yhtä sanaa? Ainutta lupausta? Mutta sinähän rakastat minua?\"\n\n\"Olen antanut sinulle parhaan vakuuden, mitä olen voinut.\"\n\n\"Ajattele, kuinka ehdottomasti luotan sinuun.\"\n\n\"Toivon, ettei luottamuksesi petä.\"\n\n\"Voisin polvistua edessäsi, palvoa sinua, jos suostuisit, Clara.\"\n\n\"Polvistu taivaan edessä, älä minun, Willoughby. Olen... Soisin, että\nkykenisin kertomaan sinulle, mitä olen. Voin olla hetkellinen: en tunne\nitseäni. Ajattele, kysy itseltäsi, olenko todella se henkilö, joka\nsinun pitäisi naida. Vaimollasi pitäisi olla suuret hengen ja sielun\nlahjat. Suostun kuulemaan, ettei minulla ole niitä, ja tyydyn\ntuomioon.\"\n\n\"Sinulla on, sinulla on ne!\" huudahti Willoughby. \"Kun opit tietämään\nparemmin, mikä maailma on, niin ymmärrät levottomuuteni. Eläessäni\nminulla on voimia suojella sinua siltä, vainajana olen avuton -- siinä\nkaikki. Olisit puettu rautapanssariin, karaistu teräksenlujaksi,\nhaavoittumaton, jos suostuisit... Koeta kuitenkin ymmärtää minun\nmieltäni, ajatella kanssani, tuntea kanssani. Kun olet kerran\nkäsittänyt, kuinka väkevä on minun kaltaiseni miehen rakkaus, ei sinun\ntarvitse kysellä. Se on ero ylevän ja arkisen välillä, se erottaa\nrakkauden ihanteen laumojen avioista. Antakaamme sen asian olla, onhan\nminulla ainakin sinun kätesi. Niin kauan kuin elän, on minulla sinun\nkätesi. Eikö minun pitäisi olla tyytyväinen? Niin olenkin. Näen vain\nkauemmaksi kuin useimmat ihmiset ja tunnen syvemmin.\"\n\n                                              (Egoisti)\n                                    Suomentanut _Aino Tuomikoski_.\n\n\n\n\nSAMUEL BUTLER.\n\n\nSamuel Butler (1835-1902) oli papinpoika Nottinghamista, kävi koulun\nShrewsburyssa ja tuli 1854 Cambridgeen, jossa aloitti matematiikalla,\nmutta lopetti klassikoilla, aikoen papiksi, koska se ura oli perheessä\ntraditiona. Luopuen kuitenkin siitä hän ajatteli taidemaalarin\nammattia, mutta jätti perheen vastustuksen vuoksi senkin ja muutti 1859\nUuteen Seelantiin, jossa toimi lammasfarmarina viisi vuotta. Sielläkin\nhän pyrki seuraamaan aikaansa, mm. tutustuen 1859 ilmestyneeseen\n_Lajien syntyyn_, joka aikaansai hänen ajattelussaan perinpohjaisen\nmuutoksen.  Hän kirjoitti tällöin mm. eriskummallisen kehitysopillisen\nkuvitelman _Darwin koneiden joukossa_ (Darwin Among the Machines,\n1862), jonka mukaan koneet kerran saavat ajattelun lahjat ja tulevat\nihmisen herroiksi. Kirjoitus voidaan myös käsittää kuvaukseksi siitä\norjuudesta, johon työväen ennen arveltiin suurteollisuuden, koneiden,\npalveluksessa joutuvan. Palattuaan 1864 Englantiin Butler asettui\nLontooseen, vaatimattomiin oloihin, ruveten säästöjensä varassa elämään\nharrastuksiansa, filosofiaansa, kirjailijatyötänsä varten, ja asuen\nsamassa paikassa (15, Clifford's Inn) kuolemaansa saakka. Hän yritteli\nsäveltäjänä ja piti taidefilosofiaa (kuvaamataiteita) varsinaisena\nalanaan, ollen muka kirjailijana vain harrastelija, mutta ei silti\nvoinut olla kirjoittamatta. Alussa mainitut koneiden kehittymisaatteet\nhän kasvattaa kokonaiseksi utopiateokseksi nimeltä _Missäänei_ (Erewhon\n= nowhere = ei missään, 1872). Missäänei-maan asukkaat ovat\nhuomanneet, mihin koneet olivat kehittymässä, ja ovat hävittäneet ne:\ntaskukellonkin pitäminen rangaistaan kuolemalla. Toiselta puolen he\novat todenneet varallisuuden tavattoman merkityksen ja kehoittavat\npyrkimään tähän asemaan mm. vapauttamalla veroista jokaisen, jolla on\nyli 20.000 punnan vuositulot. Missäänein asukkaat ovat muuten\ntyypillisiä Butlerin kansalaisia: _nice people_ \"mukavia ihmisiä\",\nterveitä, hyvännäköisiä, järkeviä, hyväluontoisia, toimeentulevia,\nvälttäen kaikessa liikaa jyrkkyyttä ja solutellen elämäänsä\nrauhantietä, lukemattomien kompromissien kautta. Sairaus oli rikos\nyhteiskuntaa vastaan ja oli rangaistava; rikollista oli myös olla\nonneton. Teos (jonka Meredith hylkäsi) saavutti menestystä. Butler\njulkaisi siihen 1901 jatkon _Uudelleen Missääneihin_ (Erewhon\nRevisited), kertoen siinä, kuinka ensi osan sankari Higgs, joka oli\npaennut ilmapallolla, toteaa palatessaan tulleensa \"ylösnousemuksensa\"\nperusteella uuden uskonnon keskushenkilöksi. Tässä esiintyvän\nsatiirisen, kieltävän ajatuspohjan Butler oli aikaisemmin esittänyt\nromaanissaan _Kaunis satama_ (The Fair Haven, 1873), joka käsitettiin\nrienaukseksi ja herätti paljon pahennusta. Suututettuaan täten\nuskonnolliset piirit Butler usutti vastaansa myös darwinilaiset,\nsyyttämällä heidän paaviansa, Charles Darwinia, ei ainoastaan huonosta\ntieteestä, vaan myös epärehellisyydestä, koska ei ollut antanut täyttä\ntunnustusta edeltäjilleen, mm. omalle isoisälleen Erasmus Darwinille.\nOman kehitysfilosofiansa Butler esitti teoksissa _Elämä ja tottumus_\n(Life and Habit, 1877), _Vanha ja uusi kehitys_ (Evolution Old and New,\n1879), _Tiedoton muisti_ (Unconscious Memory, 1880) ja _Onni vai\nviekkaus_ (Luck or Cunning, 1887). Elollinen käy kyllä Darwinin\nosoittamaa kehityksen uraa, mutta ei vain mekaanisesti, ulkoisten\nolosuhteiden määräämää kujaa myöten, vaan myös vitaalisesti, entisten\nelollispolvien perinnöksi jättämän, itsetiedottoman, takatajuisen\nmuistin ja sen vaikuttaman toimintahalun ohjaamana. Täten elollinen\nelää jälkipolven henkisessäkin rakenteessa. Italiankuvaus _Alppeja ja\npyhäkköjä_ (Alps and Sanctuaries, 1881) on vakavan miehen \"tunteellinen\nmatka\" ihailemaansa maahan. Suorasanaiset _Iliadin_ ja _Odysseian_\nkäännökset ja _Odysseyn kirjoittajatar_ (The Authoress of Odyssey,\n1897, on muka Nausikaa) osoittavat hänen luonteensa humoristista\npuolta. Hänen kuolemansa jälkeen julkaistiin hänen omaelämäkerrallinen\nromaaninsa _Kaiken maailman tie_ (The Way of all Flesh, 1903), jonka\nhän oli kirjoittanut 1872-84. Siinä hän esittää filosofiaansa\nviktorialaisen elämän kuvassa: toisaalla perinnöllisyys, so.\nitsetiedoton muisti liitossa toimintahalun kanssa, sitä vastassa\nulkonaiset olosuhteet, väärä kasvatus. Dickensin tyyppitaiteen\nvaikutuksen alaisena tästä kuvasta on syntynyt mieleenjäävä tutkielma\nviktorialaisen elämän puutteista. -- Butlerilla ei ollut _Kauniin\nsataman_ jälkeen juuri ollenkaan lukijoita, mutta hänen kuolemansa\njälkeen on hänen maineensa erikoisena, itsenäisenä ajattelijana\nruvennut huomattavasti elpymään, varsinkin sitten, kun hänen\n_Muistikirjansa_ (Notebooks) julkaistiin (1912). Hän on kiintoisa näyte\nsiitä, mihin muotoihin kehitysoppi saattoi pukeutua hakeutuessaan\ntaidekirjallisuuteen.\n\n\n\nMISSÄÄNEIN ASUKKAIDEN MIELIPITEITÄ.\n\n\nNäin minulle selitettiin. Että tässä maassa, jos joku sairastuu, tai\nkäy jollakin tavalla pahoinvoivaksi, tai ruumiillisesti raihnaiseksi,\nennenkuin on täyttänyt seitsemänkymmentä vuotta, häntä kuulustelee ja\nasian tutkii hänen maanmiestensä valitsema lautakunta, ja jos hänet\nhavaitaan syylliseksi, seurauksena on yleinen halveksiminen, ja hän saa\nenemmän tai vähemmän ankaran rangaistuksen. Sairaudet jakautuvat\nrikoksiin ja rikkomuksiin, aivan kuin lakia ja määräyksiä loukkaavat\nteot meillä. Vakavasta sairaudesta rangaistaan varsin ankarasti, kun\ntaas näön tai kuulon heikentymisestä, jos asianomainen on täyttänyt\nkuusikymmentä vuotta, eikä ole aikaisemmin sairastanut, tuomitaan vain\nsakkoihin, jotka on varojen puutteessa sovitettava vankeudella. Mutta\njos joku väärentää shekin, tai sytyttää talonsa palamaan, tai ryöstää\nväkivallalla jotakin toiselta henkilöltä, tai tekee jonkin muun teon,\njotka ovat rikoksia meidän maassamme, hänet viedään sairaalaan, jossa\nhäntä hoidetaan mitä huolellisimmin, ja kulut suoritetaan yleisistä\nvaroista, tai, jos hän on varakas ja hyvässä asemassa, hän tiedoittaa\nkaikille ystävillensä saaneensa vaikean paheellisuuden kohtauksen,\naivan kuin meillä on sairastuessamme tapana tehdä, ja ystävät tulevat\nkatsomaan häntä kaikkea sydämellisyyttä osoittaen ja tiedustelevat\nkiinnostuneesti, miten kaikki tapahtui, minkälaisina oireet ensin\nilmestyivät, ja niin edespäin, -- kysymyksiä, joihin hän vastaa täysin\navomielisesti, sillä vaikka huono käyttäytyminen onkin aivan yhtä\nvalitettavaa kuin sairaus meillä, eli ilmiö, joka ehdottomasti viittaa\nsiihen, että asianomaisessa henkilössä on jotakin vakavasti vinossa,\nniin sen ei kuitenkaan katsota johtuvan ennen hänen syntymistään tai\njälkeenpäin sattuneista vastoinkäymisistä.\n\nKummallisinta on kuitenkin se, että vaikka he pitävätkin siveellisiä\npuutteellisuuksia asianomaista joko luonteen tai ympäristön vuoksi\nkohdanneina vastoinkäymisinä, he eivät tahdo kuulla puhuttavankaan\nvastoinkäymisistä tapauksissa, jotka Englannissa herättävät vain\nmyötätuntoa ja osanottoa. Kaikenlainen huono onni, vieläpä sekin, että\nsaa kokea huonoa kohtelua toisten taholta, ovat yhteiskunnallisia\nrikoksia, koska sellaisesta kuuleminen on kiusallista. Jos siis joku\nmenettää omaisuutensa tai rakkaan ystävän, josta hän on ollut suuresti\nriippuvainen, niin siitä tuskin rangaistaan vähemmän ankarasti kuin\nsairastumisesta.\n\nKuten olen jo sanonut, katsotaan tapauksiin, jotka meillä ovat\nrikoksia, mutta Erewhoniassa tekoja, joista ei rangaista\noikeudellisesti, kuitenkin sisältyvän sellaista, joka vaatii\nparannusta. Sitä varten onkin olemassa kokonainen ammattikunta tai\nsääty, jonka jäseniä hengen ja luonteen ominaisuuksien tuntemiseen\nkasvatettuja ja opetettuja miehiä, sanotaan ojentajiksi, minun\nosaamatta sen sattuvammin kääntää alkukielen vastaavaa sanaa, joka\nkirjaimellisesti merkitsee: \"Hän-joka-oikaisee-kieroon-vääntyneen\".\nNäiden miesten toiminta on jotakuinkin samanlaista kuin lääkärien\ntyöskentely Englannissa, ja he ottavat joka käynnistään maksun, joka\nsuoritetaan kuin salakähmää, mutta silti kaikkien tieten. Heihin\nsuhtaudutaan yhtä avomielisesti ja yhtä auliin kuuliaisesti kuin meillä\nomiin tohtoreihimme -- toisin sanoen, yleensä riittävän luottavaisesti\n-- koska kaikki ymmärtävät, olipa hoitomenetelmä kuinka tuskallinen\nhyvänsä, että mahdollisimman pikainen parantuminen on vain heidän oma\netunsa ja ettei heihin katsota karsaasti, kuten kävisi, jos he olisivat\nruumiillisesti jotenkin epäkunnossa.\n\nSanoessani, ettei heihin katsota karsaasti, en tarkoita, etteikö\nerewhonialaiselle koituisi minkäänlaisia ikävyyksiä tavallisessa\njokapäiväisessä elämässä, tehtyään, sanokaamme, esimerkiksi\nväärennyksen. Ystävät hylkäävät hänet, koska hän on vähemmän\nmiellyttävä kumppani, aivan samoin kuin me pysymme ulohtaalla\nsellaisten seurasta, jotka ovat köyhiä ja vaivaisia. Kukaan\nerewhonialainen, jolla on vähänkään itsekunnioitusta, ei pidä\nystävyyssuhteita solmittaessa yhdenvertaisenaan ketään, joka on häntä\nvähemmän onnellinen syntyperän, terveyden, varallisuuden, ulkonäön\nmiellyttävyyden, kyvykkyyden, tai minkä hyvänsä muun ominaisuuden\nsuhteen. Se, että tämmöinen onnen suosikki tuntee vastenmielisyyttä,\njopa inhoakin toista kohtaan, jolla taas on huono onni, tai ainakin\nniitä kohtaan, joille huomataan tapahtuneen vakavampi ja harvinaisempi\nvastoinkäyminen, ei ole vain luonnollista, vaan yhteisen elämän\nkannalta toivottavaakin, olipa kysymys ihmisistä tai eläimistä.\n\nSe, etteivät mainitunlaiset teot eivätkä muutkaan niihin verrattavat\nilmiöt ole erewhonialaisten mielestä rikollisia, kuten ruumiilliset\nsairaudet, ei kuitenkaan estä heistä omahyväisempiä karttamasta\nystävää, joka on esimerkiksi ryöstänyt pankin, kunnes hän on\ntäydellisesti toipunut kohtauksestaan; mutta sen se estää, ettei heidän\nmieleensäkään johdu kohdella rikollisia halveksivasti, aivan kuin\nsanoen: \"Sinuna olisin paljon parempi mies kuin sinä\", mikä taas on\naivan paikallaan, kun on kysymys ruumiillisesta sairaudesta.\nRuumiillisen raihnaisuuden salaamiseksi he viekastelevat ja\nteeskentelevät ja keksivät jos minkälaisia keinoja aivan\nloppumattomiin, mutta suhtautuvat täysin avomielisesti\npahimmanlaatuisiinkin henkisiin sairauksiin, jos sellaisia sattuisi\nesiintymään, mikä on kuitenkin, sanottakoon se heidän kunniakseen,\nverraten harvinaista. Heidän keskuudessaan on tosin joitakin,\nsanoisinko, sielullisesti sairaalloisia henkilöitä, jotka tekevät\nitsensä mitä suurimmassa määrässä naurettaviksi hermostuneella\nolettamisellaan, että he ovat turmeltuneita, vaikka ovatkin\ntodellisuudessa aina varsin siedettäviä ihmisiä, mutta tämä on\npoikkeuksellista. Yleensä he suhtautuvat siveelliseen hyvinvointiinsa\nyhtä huolekkaasti tai yhtä välinpitämättömästi kuin me ruumiilliseen\nterveyteemme.\n\nMeidän tavallisia tervehtimissanojamme, kuten: \"Kuinka voitte?\" ynnä\nmuita, pidetään hyviä tapoja törkeästi loukkaavina, eivätkä\nhienostuneemmat luokat suvaitse sellaistakaan huomautusta, että joku on\nterveen näköinen, mikä on meillä niin yleinen kohteliaisuus.\nTervehtiessään toisiaan he sanovat: \"Toivottavasti olette ollut hyvä\ntänä aamuna\", tai: \"Toivon teidän jo toipuneen äreydestä, jota\nsairastitte, kun viimeksi näin teidät\"; ja ellei puhuteltu ole ollut\nhyvä, tai jos hän on vieläkin pahantuulinen, hän sanoo sen heti\npeittelemättä, toisen lausuessa asianmukaiset surkuttelunsa. Ojentajat\novat menneet alallaan niin pitkälle, että he ovat ottaneet olettavasta\nkielestä (jota opetetaan Järjettömyyden yliopistossa) nimet kaikille\nhenkisten sairauksien tunnetuille muodoille ja luokitelleet ne oman\njärjestelmänsä mukaisesti, joka, vaikka en kyennytkään ymmärtämään\nsitä, näytti hyvin soveltuvan käytäntöön, koska he, potilaan tarinan\nkuultuaan, osaavat heti sanoa, mikä häntä vaivaa, samalla kuin heidän\ntottuneisuutensa pitkien nimien käyttöön vain vahvistaa asianomaisen\nluottamusta siihen, että he ovat hänen tapauksestaan täysin selvillä.\n\nLukijan ei ole vaikeata uskoa, että sairauteen kohdistuvia lakeja usein\nkierrettiin turvautumalla johonkin yleisen hyväksymisen saavuttaneeseen\ntekosyyhyn, josta kaikki ymmärsivät, mistä oikeastaan oli kysymys,\nkenenkään kuitenkaan ilmaisematta sitä vähimmälläkään tavalla, sillä\npienintäkin vihjausta sinnepäin pidettiin hyvää tapaa suuresti\nloukkaavana. Niinpä kerrankin, oltuani Nosniborien luona päivän tai\npari, eräs hieno rouva, joita kävi lukuisasti minua tervehtimässä,\npyysi anteeksi, että hänen miehensä lähetti vain käyntikortin, koska\nhän oli aamulla mennessään kauppatorin poikki tullut varastaneeksi\nsukkaparin. Minua oli varoitettu näyttämästä hämmästyneeltä, olipa\ntilanne minkälainen hyvänsä, niin että minä vain toin julki\nmyötätuntoni ja sanoin, että olin itse, vaikka olin ollut\npääkaupungissa vasta niin lyhyen ajan, töin tuskin välttynyt\nvarastamasta eräässä paikassa näkemääni vaateharjaa, ja että vaikka\nolinkin onnistunut voittamaan kiusauksen, minua oli ruvennut vakavasti\npeloittamaan, että nähdessäni jonkin erityisesti mielenkiintoisen\nesineen saattaisin itseni ojentajien käsiin.\n\nRouva Nosnibor, joka oli kuullut kaikki, ylisteli minua vieraan\npoistuttua. Mikään ei olisi, hän sanoi, voinut olla sen kohteliaampaa\nErewhonian etiketin mukaan. Sitten hän selitti sukkaparin varastamisen,\ntai (jokapäiväisemmässä kielessä) \"sukkien saamisen\" merkitsevän, että\nasianomainen henkilö oli lievästi pahoinvoipa. Kaikesta tästä\nhuolimatta he käsittävät täydellisesti, että se, josta he käyttävät\nnimitystä \"hyvä vointi\", on ilon ja tyydytyksen tärkeä tekijä. He\nihailevat henkistä terveyttä ja pitävät ihmisistä, jotka voivat siinä\nsuhteessa hyvin, ja tekevät kaiken voitavansa (sekin on velvollisuus)\nsen hoitamiseksi ja edistämiseksi. Avioliiton solmiminen henkilön\nkanssa, jonka sukua pidetään epäterveenä, on heistä äärimmäisen\nvastenmielistä. Tehtyään jotakin vakavasti häpeällistä tai katalaa he\nlähettävät heti hakemaan ojentajaa -- usein jo silloin, kun heistä\ntuntuu, että he ovat tekemäisillään jotakin sellaista, ja vaikka\nojentajan määräämät menetelmät ovat välistä hyvin tuskallisia, niihin\nkun voi sisältyä viikkomääriä kestävä täydellisesti eristetyksi\ntuleminen ja muutamissa tapauksissa mitä julmin ruumiillinen kidutus,\nniin en ole kertaakaan nähnyt järkevän erewhonialaisen kieltäytyvän\ntekemästä, mitä ojentaja on määrännyt, enempää kuin järkevä\nenglantilainenkaan kieltäytyy alistumasta leikkaukseen, jonka hänen\nlääkärinsä sanoo olevan välttämätön, olipa se kuinka peloittava\nhyvänsä.\n\nEnglannissa me emme karta uskomasta lääkärillemme kaikkea, mikä meitä\nvaivaa, vain pelosta, että hän tekisi meille pahaa. Hän saa\npahoinpidellä meitä mielin määrin, meidän mukisematta vastaan, koska\nkukaan ei katso meihin karsaasti sen tähden, että olemme sattuneet\nsairastumaan, ja koska tiedämme lääkärin koettavan parastaan saadakseen\nmeidät terveiksi jälleen, ja että hän ymmärtää asian paremmin kuin me;\nmutta jos meitä kohdeltaisiin samoin kuin erewhonialaisia heidän\nruvetessaan sairastelemaan, niin me salaisimme visusti kaikki\nsairautemme; niihin suhtauduttaisiin aivan samalla tavalla kuin\nsiveellisiin ja sielullisiin sairauksiin, -- me uskottelisimme mitä\ntaidokkaimmin olevamme terveitä, kunnes asia tulisi ilmi, ja yksikin\nvain rangaistukseksi annettu ruoskintaerä olisi meistä paljoa\nkatkerampi koettelemus, kuin jonkin jäsenemme katkaiseminen, jos tämä\ntehtäisiin ystävällisesti ja hienotunteisesti, vaikuttimena vain halu\nauttaa meitä, lääkärin ollessa omasta puolestaan samalla täysin\ntietoinen siitä, että kaikki tämä olisi aivan hyvin voinut kohdata\nhäntä itseäänkin. Niinpä erewhonialaiset maistavat ruoskaa kerran\nviikossa ja elävät vedellä ja leivällä kaksi ja kolmekin kuukautta\nkerrallaan, milloin hyvänsä ojentaja suosittelee sitä.\n\nEn otaksu menetelmän, joka oli määrätty isännälleni, hänen\nkavallettuaan erään luottavaisen lesken koko omaisuuden, tuottaneen\nhänelle suurempia kärsimyksiä, kuin mihin meikäläinen auliisti alistuu\nenglantilaisen lääkärin käsissä. Ja kuitenkin sen täytyi olla hänelle\nraskas ajankohta. Kuulemani äänet todistivat menetelmän aiheuttavan\nviiltävää kipua, hänen kuitenkaan tahtomatta kertaakaan vapautua siitä.\nHän oli aivan varma, että se teki hänelle hyvää, ja luulen hänen olleen\noikeassa. En usko hänen enää milloinkaan kavaltavan rahoja. Voihan niin\nkäydä -- mutta kestää hyvin kauan, ennenkuin se uusiintuu.\n\nOllessani vankilassa ja sitten matkalla olin jo suureksi osaksi päässyt\nperille edelläkerrotuista asioista; mutta kaikki näytti yhä vieläkin\nkäsittämättömän oudolta, ja minua ahdisti alituisesti pelko, että\ntekisin jotakin sopimatonta, kun en kyennyt näkemään asioita\nympäristöni näkökannalta; mutta oltuani joitakin viikkoja Nosniborien\nluona kaikki alkoi vähitellen selvetä, varsinkin sitten kun minulle oli\nkerrottu isäntääni kohdanneesta sairaudesta, jonka kulun hän selosti\nminulle usean kerran alusta loppuun saakka.\n\nHän oli, kuten ymmärsin, toiminut monet vuodet arvopaperipörssin\njäsenenä ja koonnut suunnattoman omaisuuden, ylittämättä rajoja, joita\nyleensä pidetään laillisina, tai tekemättä mitään, joka ei olisi ollut\nliiketoimintana sallittua, mutta lopulta hän oli useassa eri\ntilaisuudessa huomannut, että hänen alkoi tehdä mieli ansaita rahaa\nvilpillisillä keinoilla, ja olikin todellisuudessa hoitanut pari kolme\nasiaa tavalla, joka aiheutti varsin ilkeän tunteen. Mutta\nonnettomuudekseen hän ei ollut kiinnittänyt asiaan sen suurempaa\nhuomiota, vaan oli karkoittanut sen mielestään, kunnes lopuksi esiintyi\nasianhaaroja, jotka antoivat hänelle tilaisuuden ja saivat hänet\ntekemään varsin suuren kavalluksen -- hän selosti nekin, ja ne olivat\nmahdollisimman raskauttavia, mutta niiden yksityiskohtainen\nluetteleminen on tässä tarpeetonta; -- hän käytti tilaisuutta hyväkseen\nja oivalsi samassa, kun se jo oli liian myöhäistä, että hänessä täytyi\nolla jotakin vakavasti hullusti. Laiminlyönti oli mennyt liian\npitkälle.\n\nHän ajoi heti kotiin, ilmoitti asian vaimolleen ja tyttärilleen\nmahdollisimman hellävaroin, ja lähetti hakemaan erästä valtakunnan\nkuuluisinta ojentajaa neuvotteluun perheojentajan kanssa, sillä tapaus\noli ilmeisesti vakava. Ojentajan tultua hän kertoi tarinansa ja lausui\npelkäävänsä, että hänen terveytensä oli ainiaaksi murtunut.\n\n                                                 (Erewhon.)\n                                        Suomentanut _O. Juurikoski_.\n\n\n\n\nTHOMAS HARDY.\n\n\nVastapainoksi Meredithin luottavaiselle optimismille, uskolle siihen,\nettä ihminen oli kerran kehittyvä riittävän korkealle asteelle\nvoidakseen itse määrätä kohtalostaan, esittää Thomas Hardy\nfatalistisen, pessimistisen maailmankäsityksen. Hän oli syntyisin\n(1840-1923) pienestä maakylästä Dorchesterin läheisyydestä, perin\nvaatimattomista oloista (isä oli kylän rakennusmestari), ja oli siis\nitse niitä samoja maalaisia, joiden ulkonaisia ja sielullisia puolia\nhän niin asiantuntevasti kuvaa. Vielä vanhana hän joskus istui heidän\nseurassaan kylän ravintolassa, piippu suussa kuunnellen heidän\njahkailuaan. Kotiseudullaan hän tuli näkemään, kuinka uusi aika, mm.\nrautatiet, muuttivat maaseudun elämää, kuinka vanha Englanti tapoineen\nvähitellen hävisi. Koko tämä maaseudun entinen elämä ja luonto näkyy\nhänen kuvaustensa taustasta. 16-vuotiaana Hardy lähetettiin\nDorchesteriin oppiin arkkitehti Hicksin luo, joka oli erikoistunut\nkirkonrakennusalalle; 21-vuotiaana hän meni Lontooseen jatkamaan\nopintojaan siiloin maineessa olevan goottilaissuuntaisen arkkitehdin\nArthur Bloomfieldin koulussa. Ahkeran ammattiopiskelun rinnalla Hardy\nmyös täydensi sivistystään perehtymällä kirjallisuuteen ja kiinteästi\ntarkkaamalla kehitysopin esiintymisen näinä vuosina alkuunpanemaa\ntaistelua vanhan ja uuden maailmankatsomuksen välillä. Itselleen Hardy\nomisti siitä kielteisen kannan. Kiintyen yhä enemmän kirjallisuuteen\nhän rupesi epäilemään sopivaisuuttaan rakennusalalle, ja muutti 1867\nmaaseudulle, Weymouthiin, jossa rakennustyön ohella kirjoitti\nsatiirisen romaanin _Köyhä mies ja hieno nainen_ (The Poor Man and the\nLady). Tätä hän tarjosi Chapman & Hallin kustannusliikkeelle, jonka\nkirjallisena neuvonantajana silloin toimi Meredith. Tämä hylkäsi\nkirjan, mutta kutsui tekijän luokseen ja neuvoi häntä aloittamaan\nkirjailijauransa -- kunnollisella sensatioromaanilla! Hardy teki työtä\nkäskettyä, niin haluton kuin hän siihen olikin, ja kirjoitti Wilkie\nCollinsin tyyliin romaanin _Epätoivoisin keinoin_ (Desperate Remedies,\n1871), jossa ei ole paljoa hänen varsinaisia pääominaisuuksiaan. Mutta\nalku oli tehty. Seuraavana vuonna (1872) ilmestynyt _Vihreiden lehvien\nalla_ (Under the Greenwood Tree) toi jo kirjallisuuteen sen Wessexin,\njoka ei vielä tuntenut kansakoulua eikä rautatietä. _Sininen silmäpari_\n(A Pair of Blue Eyes, 1873, suomennettu) saavutti juonensa vuoksi\nmenestystä, mutta Hardyn ensimmäinen varsinaisesti ratkaiseva kirja oli\n_Kaukana väkijoukosta_ (Far from the Madding Crowd, 1874), Gabriel\nOakin ja Bathsheban lemmentarina, kuteina maalaiselämän pienempiä\ntragedioja ja komedioja. Samana vuonna Hardy meni naimisiin ja muutti\ntakaisin rakkaaseen Dorsetshireensä, jossa sitten asui kuolemaansa\nsaakka. Näissä teoksissa hän esiintyy vielä idyllikkona, mutta\nromaanissa _Paluu synnyinseudulle_ (The Return of the Native, 1878) hän\njo yhdistää tausta-idylliinsä traagilliset kohtalot, alusta saakka\nviitoittaen päähenkilöidensä tiet onnettomuutta kohti, ja lyöden Egdon\nHeathin kuvauksessa tumman kohtalosoinnun, joka väreilee\npohjasäestyksenä loppuun saakka. Hänen mielessään on tällöin\nkreikkalainen murhenäytelmä, halu osoittaa, että todellisuudessa,\nsyrjäisimmissäkin paikoissa, suoritetaan Sophokleen vertaisia\nkohtalodraamoja. Rakenteeltaan tätä romaania pidetään kaikin puolin\nsopusuhtaisena, todellakin arkkitehdin luomana. Sivuuttaen kolme\nheikompaa väliteosta saavutaan _Casterbridgen pormestariin_ (1886),\njonka päähenkilö Henchard on muovailtu ja kehitetty johdonmukaisesti,\nsäälimättömästi, suurella voimalla; hänen keskitetty katkeruutensa\nilmenee harvinaisen jyrkästi hänen lyhytsanaisesta testamentistaan.\nTässä romaanissa on taustana pieni kaupunki. Maaseudun vaatimattomiin\nihmisiin Hardy palaa taas seuraavassa romaanissaan _Metsäseutulaiset_\n(The Woodlanders, 1887), joka on vähemmän katkera kuin edellinen,\ntaustansa ja lemmentarinansa puolesta surumielisen viehättävä. Hardyn\nsuurimpana saavutuksena pidetään romaania _Tessin tarina_ (Tess of the\nD'Urbervilles, 1891, suomennettu), joka on kyllä jonkin verran\nmelodramaattinen, mutta josta kirjailijan tuntema, inhimillisen ja\njumalallisen vääryyden aiheuttama sieluntuska ja pyhä suuttumus syvästi\nja vaikuttavasti ilmenee. Seuraavassa romaanissa _Jude_ (Jude the\nObscure, 1895) hänen pessimismiinsä julmuus särkee taiteellisuuden.\nHänen viimeinen romaaninsa _Paljon rakastettu_ (The Well Beloved, 1897)\non kirjoitettu aikaisemmin. Hardyn maine näyttää jäävän näiden hänen\nparhaiden Wessex-romaaniensa varaan, joista on huomautettu, että niiden\nvaatimattomilla maalaisihmisillä, ollen älyllisesti kehittymättömiä ja\nmuutenkin heikosti varustautuneita elämäntaisteluun, on hyvin vähän\nedellytyksiä kamppailuun vihamielistä kohtaloa vastaan. He ovat tässä\nsuhteessa säälittäviä, mikä ei ole eduksi taiteellisuudelle. Hardyn\nkirjailijatyön tuloksista on vielä mainittava neljä novellikokoelmaa,\njotka eivät kuitenkaan kuulu hänen parhaaseen tuotantoonsa\n(_Ylhäisiä naisia_ -- A group of Noble Dames, 1891, suomennettu),\nkuusi lyyrillistä kokoelmaa, ja kolmiosainen jättiläisnäytelmä\n_Hallitsijasuvut_ (The Dynasts, 1904-08), joka käsittelee Napoleonin\naikoja ja sisältää yhdeksäntoista näytöstä ja 130 kohtausta. Siinäkin\nhän järjestelee ihmisensä \"perusenergian\" tahdottomiksi\nvälikappaleiksi. Hardy on pessimisti, mutta myötämielinen ihmisiänsä\nkohtaan. Viktorian ajan suuren romaanikauden viimeisenä edustajana hän\nnautti maassansa yleistä kunnioitusta.\n\n\n\nKAUKANA VÄKIJOUKOSTA.\n\nVaikka tämä romaani, ensimmäinen viidestä suuresta Wessexin\nkuvauksesta, ei kohoakaan samoihin traagillisiin korkeuksiin kuin\nmuutamat sitä seuranneet, eivät nämä voita sitä luonteiden ja\nympäristön kuvauksessa. Useimmat sen henkilöt ovat maanviljelijöitä ja\nheidän palvelijoitaan, ja taustana on sellaisia maalaisaskarteluja kuin\nhampaiden peseminen, mehiläishoito, auman kattaminen, pyörökiikussa\nleijaaminen tai omenaviinin nauttiminen elonkorjuujuhlassa.\n\nTärkeimmät romaanin henkilöt Bathsheba Everdene, nuori ja viehättävä\ntilanomistajatar, hänen lammaspaimenensa Gabriel Oak -- jota kuvataan\nseuraavaan tapaan: \"Kun Gabriel Oak hymyili, hänen suupielensä\nlevisivät aivan lähelle hänen korviaan, hänen silmänsä kapenivat\npelkiksi raoiksi ja niiden ympärille ilmestyi joka suuntaan lähteviä\nviiruja, jotka ulottuivat hänen kasvoilleen kuin säteet summittaisessa,\nnousevaa aurinkoa esittävässä luonnoksessa\" --, maanviljelijä Boldwood,\nsynkkä ja itseään kiduttava mies, vaarallinen ja epäluotettava kuin\ntulivuori, ja lopuksi kersantti Troy, korea sotilas, iloinen ja\nhuoleton rahvaan elämän sankari. Kaikki nämä kolme miestä ovat\nrakastuneet Bathshebaan.\n\nBathsheba puolestaan suosii nokkelaa ja miellyttävää kersanttia, mutta\nlähettää hurjan vallattomuuden puuskassa Boldwoodille Valentininpäivän\nlemmenkirjeen, jonka mottona ovat sanat \"Rakasta minua\". Boldwoodin\nsydämen tulivuori leimahtaa tuleen. Hän lähtee Bathsheban luo,\ntunnustaa rakkautensa -- ja huomaa, että koko juttu on tavallista\nnuoren naisen pilaa. Puolittain järjiltään hän lähtee tämän luota\nvannoen kostavansa kilpailijalleen Troylle, joka sitä paitsi on\nhakkaillut huvikseen Fanny Robinia, nuorta tyttöä, Boldwoodin suojattia\nja Bathsheban palvelijaa. Kersantti on poissa Bathissa. Bathsheba\nmatkustaa sinne varoittamaan häntä uhkaavasta vaarasta, molemmat\npalaavat yhdessä, ja nyt seuraavassa jännittävässä kohtauksessa\nmolemmat kilpailijat taas tapaavat.\n\n\nSamana iltana hämärissä Gabriel nojaili Cogganin puutarhan veräjään\nluoden ympäristöön yleissilmäyksen vielä ennen levolle menoaan.\n\nJonkinlaiset ajopelit lähenivät hiljalleen pitkin ruohoista kujannetta.\nSiitä kantautuivat hänen korviinsa kahden puhelevan naisen äänet. Ne\nolivat luonnollisia eivätkä lainkaan vaimennettuja. Oak käsitti ne heti\nBathsheban ja Liddyn ääniksi.\n\nAjopelit tulivat kohdalle ja loittonivat ohitse. Ne olivat neiti\nEverdenen kääsit, eikä niissä istunut muita kuin Liddy ja hänen\nemäntänsä. Liddy kyseli Bathin kaupungista, ja hänen puhetoverinsa\nvastaili huolettomasti ja välinpitämättömästi. Sekä Bathsheba että\nhevonen näyttivät väsyneiltä.\n\nKaikista muista Bathsheban mietteistä vei voiton se tavattoman ihana\nhuojennuksen tunne, että sai taas olla täällä turvassa ja terveenä,\neikä Oak voinut muuta kuin nauttia täysin siemauksin tästä näystä.\nKaikki huolestuttavat tiedot olivat unohtuneet.\n\nOak viivyskeli yhä paikallaan, kunnes ei enää ollut mitään eroa itäisen\nja läntisen taivaan välillä, ja arat jänikset alkoivat rohkeasti\nloikkia tummuvien kumpujen ympärillä. Gabriel lienee ollut siinä vielä\npuolisen tuntia, kun tumma hahmo lähestyi hitaasti. \"Hyvää iltaa,\nGabriel\", sanoi ohikulkija.\n\nSe oli Boldwood. \"Hyvää iltaa, herra\", sanoi Gabriel. Boldwood hävisi,\nja Oak meni pian tämän jälkeen nukkumaan. Maanviljelijä Boldwood jatkoi\nmatkaansa neiti Everdenen taloa kohti. Hän saapui sen kohdalle ja\nlähestyessään sisäänkäytävää näki valoa oleiluhuoneesta. Kaihdinta ei\nollut laskettu, ja huoneessa oli Bathsheba, joka tarkasteli joitakin\npapereita ja kirjeitä. Hän seisoi selin Boldwoodiin. Tämä meni ovelle,\nkoputti ja odotti lihakset jännityksessä ja otsa kuumana.\n\nBoldwood ei ollut käynyt oman puutarhansa ulkopuolella sen jälkeen, kun\noli tavannut Bathsheban Yalburyn tiellä. Äänettömänä ja yksinäisenä hän\noli jäänyt alakuloisesti miettimään naisen menettelytapoja, ja\npäätellyt koko sukupuolen olennaisiksi piirteiksi ne satunnaiset\nominaisuudet, jotka oli huomannut ainoassa tuntemassaan naisessa.\nVähitellen hänessä oli päässyt vallalle lempeämpi mieliala, ja juuri\ntämän takia hän oli tänä iltana lähtenyt liikkeelle. Hän oli tullut\npuolustelemaan itseään ja pyytämään anteeksi Bathshebalta, tuntien\nrajuutensa vuoksi jotakin häpeän kaltaista, sillä hän oli vast'ikään\nsaanut tietää Bathsheban palanneen -- vain Liddyn luokse tekemältään\nvierailulta, niinkuin Boldwood luuli, sillä hän ei tietänyt mitään\nsyrjähypystä Bathiin.\n\nHän kysyi neiti Everdeneä. Liddyn käytös oli kummallista, mutta\nBoldwood ei huomannut sitä. Liddy meni sisään jättäen hänet siihen, ja\ntytön ollessa poissa vedettiin Bathsheban huoneen akkunankaihdin alas.\nBoldwood uumoili pahaa tästä merkistä. Liddy palasi.\n\n\"Emäntäni ei voi ottaa vastaan teitä, herra\", hän sanoi. Boldwood lähti\nheti ulos veräjästä. Hän ei siis ollut saanut anteeksi -- se oli nyt\nkaiken summa. Hän oli nähnyt Bathsheban, joka oli hänelle samalla ilo\nja kidutus, siinä huoneessa, jossa hän itse oli saanut käydä hänen\nluonaan erikoisen suosittuna vieraana vain vähän aikaisemmin samana\nkesänä, ja nyt Bathsheba ei ollut suostunut päästämään häntä sinne.\n\nBoldwood ei kiiruhtanut kotiin. Kello oli vähintäänkin kymmenen, kun\nhän kävellessään tahallaan Weatherburyn alapuolen kautta kuuli\npostivaunujen saapuvan kylään. Ne välittivät liikennettä erääseen\npohjoispuolella olevaan kylään, ja niiden ajaja oli niiden omistaja,\nmuuan Weatherburyn mies, jonka talon oven eteen ne nyt pysähtyivät.\nEtureunan yläsyrjään kiinnitetty lamppu valaisi tulipunaista ja\nkullanhohtoista olentoa, joka astui ensimmäisenä alas vaunuista.\n\n\"Kas vain!\" tuumi Boldwood itsekseen. \"Tullut siis taas katsomaan\nBathshebaa!\"\n\nTroy meni postivaunujen omistajan taloon, jossa hän oli majaillut\nedelliselläkin kerralla käydessään kotiseudulla. Boldwoodin mielessä\nkypsyi äkkiä päätös. Hän riensi kotiin. Kymmenen minuutin kuluttua hän\npalasi ja oli menevinään ajurin luokse tervehtimään Troyta. Hänen\nlähestyessään taloa joku avasi oven ja tuli ulos. Hän kuuli tämän\nhenkilön sanovan sisällä oleville hyvää yötä, ja ääni oli Troyn. Tämä\ntuntui kummalliselta, kun Troy oli juuri saapunut. Boldwood riensi\nkuitenkin hänen luokseen. Troylla näytti olevan matkalaukku kädessään\n-- ikäänkuin hän olisi aikonut matkustaa pois jo samana yönä.\n\nTroy kääntyi ylös mäkeä ja joudutti askeleitaan. Boldwood siirtyi\nlähemmäksi.\n\n\"Kersantti Troy?\"\n\n\"Aivan oikein -- olen kersantti Troy.\"\n\n\"Varmaan juuri saapunut maalta?\"\n\n\"Tulin juuri Bathista.\"\n\n\"Olen William Boldwood.\"\n\n\"Vai niin.\"\n\nNäiden sanojen äänenpaino riitti täysin viemään Boldwoodin suoraan\nasiaan.\n\n\"Haluan hiukan puhella kanssanne\", hän sanoi.\n\n\"Mistä?\"\n\n\"Siitä naisesta, joka asuu suoraan tuolla -- ja toisesta naisesta,,\njota olette kohdellut huonosti.\"\n\n\"Olettepa ihmeen julkea\", virkkoi Troy lähtien kävelemään.\n\n\"Kuulkaapas nyt\", sanoi Boldwood astuen hänen eteensä, \"ihmetelkää tai\nei, teidän on nyt keskusteltava kanssani.\"\n\nTroy kuuli Boldwoodin äänen tylyn päättäväisyyden, katseli hänen\nrotevaa vartaloaan ja sitten hänen kädessään olevaa paksua keppiä. Hän\nmuisti, että kello oli kymmenen. Tuntui tosiaankin kannattavan olla\nkohtelias Boldwoodille.\n\n\"Hyvä on, kuuntelen mielihyvin\", sanoi Troy laskien matkareppunsa\nmaahan, \"mutta puhukaa hiljaa, sillä joku saattaa kuunnella meitä salaa\ntuolla maatalossa.\"\n\n\"No niin -- tiedän teistä aika paljon -- myös Fanny Robinin\nkiintymyksen teihin. Saatanpa sitä paitsi sanoa olevani Gabriel Oakia\nlukuunottamatta koko kylän ainoa henkilö, joka tietää sen. Teidän\npitäisi mennä hänen kanssaan naimisiin.\"\n\n\"Niin kai pitäisikin. Sitä itsekin haluaisin, mutta en voi.\"\n\"Miksi ette?\"\n\nTroy oli sanomaisillaan jotakin, mutta hillitsi sitten kielensä ja\nvirkkoi: \"Olen liian köyhä\". Hänen äänensä oli muuttunut. Aikaisemmin\nsiinä oli ollut sävy \"menkää hiiteen\". Nyt se oli veijarin ääni.\n\nBoldwoodin mielentila ei ollut tällä hetkellä tarpeeksi tarkkaavainen,\njotta hän olisi huomannut äänensävyjä. Hän jatkoi: \"Puhun muitta\nmutkitta aivan suoraan, ja saatte uskoa, etten halua ollenkaan puuttua\nsellaisiin kysymyksiin kuin mikä on oikein ja mikä väärin, enkä naisen\nkunniaan ja häpeään, enkä myös ilmaista mielipiteitä käytöksestänne.\nAion tehdä kanssanne pelkän asiallisen kaupan.\"\n\n\"Käsitän\", virkkoi Troy. \"Mitähän, jos istuutuisimme tähän.\" Suoraan\nvastapäätä pensasaidan juurella oli vanha puunrunko, ja he istahtivat\nsille.\n\n\"Olin kihloissa neiti Everdenen kanssa\", sanoi Boldwood, \"mutta te\ntulitte ja --\"\n\n\"Ette kihloissa\", virkkoi Troy.\n\n\"Melkein kihloissa.\"\n\n\"Ellen minä olisi ilmestynyt väliin, hän olisi voinut mennä kihloihin\nkanssanne.\"\n\n\"Hiiteen 'voinut'!\"\n\n\"No, mennyt sitten.\"\n\n\"Ellette te olisi tullut, olisi minut varmasti -- niin, _varmasti_ --\nhyväksytty tähän mennessä. Ellette olisi nähnyt häntä, olisitte voinut\nmennä naimisiin Fannyn kanssa. No niin, neiti Everdenen ja teidän\nasemanne välillä on liian suuri ero, jotta tämä hakkailunne voisi\nkoskaan hyödyttää teitä niin paljon, että pääsisitte naimisiin hänen\nkanssaan. En siis pyydä teiltä mitään muuta kuin ettette enää kiusaa\nhäntä. Menkää naimisiin Fannyn kanssa. Järjestän niin, että se\nkannattaa.\"\n\n\"Millä tavoin?\"\n\n\"Maksan teille nyt hyvin, määrään rahasumman Fannylle ja pidän huolta\nsiitä, ettette joudu vastakaan kärsimään köyhyyttä. Puhun asian\nsuoraan. Bathsheba leikkii vain kanssanne, olette hänelle liian köyhä,\nniinkuin sanoin. Lakatkaa siis tuhlaamasta aikaanne tuollaisen\nloistavan liiton tavoitteluun, jota ette voi koskaan solmia, ja\nruvetkaa ajattelemaan järkevää ja oikeudenmukaista avioliittoa, jonka\nsaatatte päätökseen jo huomenna. Tarttukaa nyt matkareppuunne, tehkää\ntäyskäännös ja lähtekää Weatherbysta heti tänä yönä, niin saatte\nviisikymmentä puntaa. Fanny saa viisikymmentä kyetäkseen valmistumaan\nvihkiäisiä varten, kun ensin olette sanonut minulle, missä hän asuu, ja\nhääpäivänä hänelle maksetaan heti paikalla viisisataa puntaa.\"\n\nTätä tarjousta esittäessään Boldwood ilmaisi äänellään liiankin\nselvästi käsittävänsä asemansa, tarkoitustensa ja menettelytapansa\nheikkouden. Hänen käytöksensä oli lysähtänyt kokonaan entisten aikojen\nlujan ja arvokkaan Boldwoodin tyylistä, ja vain muutamia kuukausia\nsitten hän olisi tuominnut lapsellisen tyhmäksi sellaisen suunnitelman,\njota nyt koetti toteuttaa. Rakastuneessa voimme todeta suuren voiman,\njoka häneltä puuttuu tavallisissa oloissa, mutta rakastumattomassa on\nsellaista näköalojen avaruutta, jota turhaan etsimme rakastuneesta.\nMissä on paljon kiihkoa, täytyy olla jonkin verran ahtautta, ja vaikka\nrakkaus merkitseekin tunne-elämän voimistumista, rajoittaa se\nkäsityskykyä. Boldwood oli poikkeuksellisen sopiva esimerkki tästä: hän\nei tiennyt mitään Fanny Robinin oloista eikä hänen asuinpaikastaankaan,\nei mitään Troyn mahdollisuuksista, mutta sittenkin hän puhui, niinkuin\npuhui.\n\n\"Minä pidän Fannystä enemmän\", sanoi Troy, \"ja jos neiti Everdene ei\nole minun ulottuvillani, niinkuin sanotte, niin menettelenhän\nehdottomasti viisaammin, kun otan vastaan rahanne ja menen naimisiin\nFannyn kanssa. Mutta hän on vain palvelijatar.\"\n\n\"Mitä sillä on väliä -- suostutteko järjestelyyni?\"\n\n\"Suostun.\"\n\n\"Hyvä!\" virkkoi Boldwood reippaammalla äänellä. \"Voi, Troy, jos pidätte\nFannystä enemmän, niin miksi sitten tulitte tänne ja häiritsitte minun\nonneani?\"\n\n\"Nyt rakastan Fannyä enemmän\", sanoi Troy. \"Mutta Bathsh -- neiti\nEverdene sytytti minut ja työnsi Fannyn joksikin ajaksi syrjään. Nyt se\non ohi.\"\n\n\"Miksi se olisi niin pian ohi? Ja miksi sitten tulitte tänne taas?\"\n\n\"Siihen on painavia syitä. Viisikymmentä puntaa paikalla, niinkö\nsanoitte?\"\n\n\"Aivan niin\", sanoi Boldwood, \"ja tässä ne ovat -- viisikymmentä\nkultarahaa.\" Hän ojensi Troylle pienen käärön.\n\n\"Teillä on kaikki valmiina -- näyttää siltä, että uskoitte minun\nottavan ne vastaan\", sanoi kersantti ottaen käärön.\n\n\"Arvelin teidän tekevän niin\", virkkoi Boldwood.\n\n\"Teillä on vain minun sanani takeena siitä, että tämä suunnitelma\ntoteutuu, kun taas minulla on joka tapauksessa viisikymmentä puntaa.\"\n\n\"Olin ajatellut sitä ja harkinnut niin, että ellen voikaan vedota\nkunniaanne, voin luottaa teidän, teidän -- no niin, sanokaamme\nnokkeluuteenne -- ettette tahdo menettää odotettavissa olevaa\nviittäsataa puntaa ja samalla joutua veriviholliseksi sellaisen miehen\nkanssa, joka haluaa olla teidän kanssanne erikoisen ystävällisissä\nväleissä.\"\n\n\"Malttakaahan, kuulkaa\", sanoi Troy kuiskaten.\n\nJuuri heidän kohdaltaan tieltä kuului kevyttä sipsutusta.\n\n\"Tottavie -- se on hän\", jatkoi Troy. \"Minun täytyy mennä tapaamaan\nhäntä.\"\n\n\"Häntä -- ketä?\"\n\n\"Bathshebaa.\"\n\n\"Bathshebaa -- onko hän yksin ulkona tähän aikaan yöstä?\" sanoi\nBoldwood ihmeissään ja hätkähtäen. \"Miksi teidän täytyy tavata häntä?\"\n\n\"Hän odotti minua tänä iltana -- heitän hänelle jäähyväiset teidän\ntoivomuksenne mukaan.\"\n\n\"En käsitä, että se olisi välttämätöntä.\"\n\n\"Siitä ei voi olla mitään haittaa -- hän harhailee varmasti minua\netsiskellen, ellen näyttäydy. Saatte kuulla kaikki, mitä sanon hänelle.\nSe auttaa teitä hakkailussanne, kun minä olen poissa.\"\n\n\"Äänensävynne on ivallinen.\"\n\n\"Voi, ei. Ja muistakaa myös, että ellei hän tiedä, mitä minusta on\ntullut, hän kuvittelee minusta enemmän kuin jos sanon hänelle suoraan,\nettä olen tullut hylkäämään hänet.\"\n\n\"Rajoitatteko sananne tähän yhteen ainoaan kohtaan? -- Kuulenko joka\nsanan, mitä lausutte?\"\n\n\"Joka ainoan sanan. Istukaa nyt tässä hiljaa ja pitäkää silmällä\nreppuani sekä pankaa merkille mitä kuulette.\"\n\nKevyet askeleet tulivat lähemmäksi pysähtyen silloin tällöin, ikäänkuin\nkävelijä olisi kuulostanut ääntä. Troy vihelsi kaksoissävelen pehmeällä\nhuilumaisella äänellä.\n\n\"Sovittu merkki, vai?\" kuiskasi Boldwood rauhattomasti.\n\n\"Lupasitte olla vaiti\", sanoi Troy.\n\n\"Lupaan vieläkin.\"\n\nTroy siirtyi edemmäksi.\n\n\"Frank rakas, sielläkö olet?\" Ääni oli Bathsheban.\n\n\"Voi Jumala!\" sanoi Boldwood.\n\n\"Niin\", vastasi Troy kysyjälle.\n\n\"Kuinka myöhään tuletkaan\", jatkoi Bathsheba hellästi. \"Tulitko\npostivaunuissa? Kuuntelin tarkoin ja kuulin pyörien kolinan kylään\nasti, mutta siitä on jo kotvan aikaa, ja olin melkein lakannut\nodottamasta sinua, Frank.\"\n\n\"Olinhan varmasti luvannut tulla\", sanoi Frank. \"Tiesithän, että\ntulisin?\"\n\n\"Niin, arvasinhan sinun tulevan\", sanoi Bathsheba leikkisästi, \"ja nyt,\nFrank, on kaikki niin hyvin! Tänä iltana ei koko talossa ole yhtään\nsielua paitsi minua. Olen toimittanut heidät kaikki pois, joten kukaan\nei koko maailmassa tiedä sinun käynnistäsi lemmenretkellä. Liddy tahtoi\nmennä isoisänsä luokse kertomaan hänelle lomapäivistään, ja minä\nsanoin, että hän voisi viipyä siellä huomiseen asti -- jolloin sinä\ntaas olet poissa.\"\n\n\"Oivallista\", sanoi Troy. \"Mutta, hyvänen aika, minunhan on paras mennä\nnoutamaan matkalaukkuani, sillä tohvelini ja harjani ja kampani ovat\nsiinä. Jos juokset kotiin sillä välin kun noudan sen, lupaan olla\narkihuoneessasi kymmenessä minuutissa.\"\n\n\"Hyvä on.\" Bathsheba kääntyi ja sipsutteli taas ylös mäen rinnettä.\n\nTämän vuoropuhelun aikana värähtelivät Boldwoodin tiukasti suljetut\nhuulet hermostuneesti, ja hänen kasvonsa alkoivat tuntua tahmeilta ja\nkosteilta. Sitten hän asteli Troyn luokse. Troy kääntyi häneen päin ja\notti matkalaukun.\n\n\"Sanonko hänelle, että olen tullut hylkäämään hänet enkä voi mennä\nnaimisiin hänen kanssaan?\" kysyi kersantti pilkallisesti.\n\n\"Ei, ei, malttakaahan hiukan. Minulla on vielä sanomista teille --\nsanomista teille!\" virkkoi Boldwood käheästi kuiskaten.\n\n\"Nythän näette, millaisessa pulassa olen\", sanoi Troy. \"Ehkäpä olen\nhuono mies -- mielitekojeni uhri -- joka joudun tekemään sellaista,\nmikä minun pitäisi jättää tekemättä. En voi kuitenkaan mennä naimisiin\nheidän molempien kanssa. Ja minulla on kaksikin syytä valita Fanny.\nEnsinnäkin pidän hänestä ylipäänsä enemmän, ja toiseksi te olette\njärjestänyt niin, että se kannattaa.\"\n\nSamassa Boldwood hyökkäsi hänen kimppuunsa ja tarttui häntä niskasta.\nTroy tunsi Boldwoodin otteen hiljalleen tiukkenevan. Tämä liike oli\nkerrassaan odottamaton.\n\n\"Hetkinen\", huohotti Troy, \"te vahingoitatte naista, jota rakastatte.\"\n\n\"Kuinka niin, mitä tarkoitatte?\" kysyi maanviljelijä.\n\n\"Antakaa minun hengähtää\", virkkoi Troy.\n\nBoldwood hellitti kätensä sanoen: \"Kautta taivaan, minun tekee mieleni\nsurmata teidät!\"\n\n\"Ja saattaa hänet turmioon.\"\n\n\"Pelastaa hänet!\"\n\n\"Voi, kuinka hänet sitten voi pelastaa, ellen minä nai häntä?\"\n\nBoldwood voihkaisi. Hän päästi vastahakoisesti sotilaan käsistään ja\nsinkosi hänet pensasaitaa vastaan. \"Piru vie, te kidutatte minua!\" hän\nsanoi.\n\nTroy kimposi kuin pallo ja oli hyökkäämäisillään vastustajansa kimppuun,\nmutta hillitsikin mielensä ja sanoi huolettomasti:\n\n\"Minun ei kannata mitellä voimiani teidän kanssanne. Tämä on tosiaan\nraakamainen tapa haastaa riitaa. Eroan pian armeijasta saman asian\nvuoksi. Kun nyt olette saanut selville, millaiset Bathsheban ja minun\nvälini ovat, tekisitte erehdyksen surmatessanne minut, eikö niin?\"\n\n\"Olisi erehdys surmata teidät\", toisti Boldwood ikäänkuin\nvaistomaisesti ja pää kumarassa.\n\n\"Paremmin voisitte surmata itsenne.\"\n\n\"Paljoa paremmin.\"\n\n\"Olen iloinen, että käsitätte sen.\"\n\n\"Troy, ottakaa hänet vaimoksenne älkääkä menetelkö sen mukaan, mitä\näsken juuri järjestin. Vaihtoehto on kauhea, mutta ottakaa Bathsheba,\nluovun hänestä! Hänen täytyy rakastaa teitä, koska hän on antanut\nsielunsa ja ruumiinsa teille niin täydellisesti kuin hän todella on\nantanut. Naisparka -- sellainen sinä olet, Bathsheba!\"\n\n\"Entäs Fanny?\"\n\n\"Bathsheba on varakas nainen\", jatkoi Boldwood hermostuneen\nlevottomasti, \"hänestä tulee, Troy, teille hyvä vaimo, ja hän on\ntosiaan sen arvoinen, että teidän kannattaa jouduttaa avioliittoanne\nhänen kanssaan!\"\n\n\"Mutta hänellä on oma tahtonsa -- voisipa sanoa luontonsa, ja minä\njoudun olemaan pelkkä orja hänen rinnallaan. Voisin kohdella aivan\nmieleni mukaan köyhää Fanny Robinia.\"\n\n\"Troy\", sanoi Boldwood rukoilevasti, \"teen mitä tahansa puolestanne,\nkun vain ette hylkää häntä. Älkää toki hylätkö häntä, Troy!\"\n\n\"Kumpaa? Fanny parkaa?\"\n\n\"Ei, Bathsheba Everdeneä. Rakastakaa häntä! Rakastakaa häntä hellästi!\nKuinka saisin teidät ymmärtämään, miten edullista teidän on sitoa hänet\nitseenne heti paikalla?\"\n\n\"En halua sitoa häntä itseeni enää millään uudella tavalla.\"\n\nBoldwoodin käsivarsi liikahti taas nytkähtäen Troyta kohti. Hän\nhillitsi vaistomaisen mielitekonsa, ja hänen vartalonsa lysähti\nkumaraan kuin tuskan painamana.\n\nTroy jatkoi:\n\n\"Pian ostan itseni eroon sotaväestä, ja sitten --\"\n\n\"Mutta minä haluan, että joudutatte avioliittoa! Se on parempi teille\nkummallekin. Rakastatte toisianne, ja teidän täytyy sallia minun auttaa\nteitä tämän asian järjestämisessä.\"\n\n\"Kuinka?\"\n\n\"No, määräämällä ne viisisataa Bathsheballe Fannyn sijasta, jotta\nvoitte mennä naimisiin paikalla. Ei, hän ei huolisi niitä minulta.\nMaksan ne teille heti hääpäivänä.\"\n\nTroy oli sisimmässään hyvin ällistynyt Boldwoodin hurjasta kiihkosta.\nHän virkkoi huolettomasti: \"Ja saanko minä nyt sitten mitään?\"\n\n\"Saatte, jos haluatte. Minulla ei kuitenkaan ole paljoa lisärahaa\nmukanani. En odottanut tätä, mutta saatte kaikki, mitä minulla on.\"\n\nBoldwood, joka muistutti enemmän unissakävijää kuin hereillään olevaa,\nveti esiin suuren hamppukankaisen pussin, jota hän käytti kukkaronaan,\nja tutki sen sisällön.\n\n\"Minulla on vielä yksikolmatta puntaa mukanani\", hän sanoi. \"Kaksi\nseteliä ja yksi kultaraha. Mutta ennenkuin eroan teistä, minun täytyy\nsaada allekirjoitus erääseen paperiin --\"\n\n\"Maksakaa minulle rahat, niin sitten lähdemme suoraa päätä hänen\nvierashuoneeseensa ja teemme millaisen sopimuksen vain haluatte, jotta\nvarmasti tiedätte minun mukautuvan toiveisiinne. Hän ei kuitenkaan saa\ntietää mitään tästä käteisrahajutusta.\"\n\n\"Ei mitään, ei mitään\", virkkoi Boldwood hätäisesti. \"Tässä on summa,\nja jos tulette kotiini, kirjoitamme sopimuksen lopusta ja ehdot myös.\"\n\n\"Ensin käymme hänen luonaan.\"\n\n\"Mutta miksi? Tulkaa minun kanssani tänä iltana ja lähtekää huomenna\nminun mukanani tuomarin luokse.\"\n\n\"Hänen kanssaan täytyy kuitenkin ensin neuvotella, joka tapauksessa on\nhänelle ilmoitettava asiasta.\"\n\n\"Hyvä on, lähdetään.\"\n\nHe nousivat rinnettä ylös Bathsheban taloon. Heidän seisoessaan\nulko-oven edessä Troy sanoi: \"Odottakaa tässä hetkinen.\" Hän avasi oven\nja pujahti sisään jättäen oven raolleen.\n\nBoldwood odotti. Parin minuutin kuluttua ilmestyi käytävään valoa.\nSilloin Boldwood näki, että varaketju oli kiinnitetty oviaukkoon. Troy\nilmestyi näkyviin sisäpuolella, makuuhuoneen kynttilä kädessä.\n\n\"Mitä, luulitteko minun murtautuvan sisään?\" sanoi Boldwood\nhalveksivasti.\n\n\"En toki, minulla on vain tapana järjestää asiat varmalle kannalle.\nOlkaa hyvä ja lukekaa tämä nyt heti. Minä näytän kynttilällä valoa.\"\n\nTroy ojensi taivutetun sanomalehden oven ja pielen välisestä aukosta ja\npiti kynttilää lähellä. \"Tuo tuossa\", hän sanoi pannen sormensa erään\nrivin kohdalle.\n\nBoldwood katsoi ja luki:\n\n    \"Vihittyjä. T.k. 7 p. vihki St. Ambrosen kirkossa, Bathissa,\n    Pastori, Fil. Maisteri I. Mincing Francis Troyn, herra Edward\n    Troy vainajan, Lääketieteen Tohtorin, ainoan pojan, 11:nnen\n    Kaartin Ratsuväenosaston Kersantin Weatherburysta, ja herra\n    John Everdene vainajan ainoan elossa olevan tyttären Bathsheban\n    Casterbridgestä.\"\n\n\"Tätä voi sanoa Vahvan ja Heikon kohtaukseksi, vai mitä, Boldwood?\"\nkysyi Troy. Matala ivallinen naurunhörähdys seurasi hänen sanojaan.\n\nPaperi putosi Boldwoodin käsistä. Troy jatkoi:\n\n\"Viisikymmentä puntaa mennäkseni naimisiin Fannyn kanssa. Hyvä.\nYksikolmatta puntaa, jotta en menisi naimisiin Fannyn, vaan Bathsheban\nkanssa. Hyvä. Loppukohtaus: jo Bathsheban aviomies. Kas niin, Boldwood,\nolette joutunut sellaisen naurettavan kohtalon uhriksi, joka uhkaa aina\nmiehen ja vaimon väleihin sekaantuvaa. Ja vielä muuan sana. Vaikka\nolenkin huono mies, en ole sellainen lurjus, että tekisin naisen\navioliiton tai kurjuuden kaupittelun ja myynnin kohteeksi! Fanny on\nkauan sitten hylännyt minut. En tiedä, missä hän on. Olen etsinyt häntä\nkaikkialta. Vielä muuan sana. Väitätte rakastavanne Bathshebaa, mutta\nmitä joutavimman näennäisen syyn perusteella uskotte heti hänen\nhäpeäänsä. Hiiteen semmoinen rakkaus! Kun nyt olen opettanut teille\nläksynne, ottakaa rahanne takaisin.\"\n\n\"En tahdo, en tahdo!\" sanoi Boldwood sähähtäen.\n\n\"Minä en huoli niistä missään tapauksessa\", sanoi Troy\nylenkatseellisesti. Hän kietaisi kullan seteleihin ja heitti koko kasan\ntielle.\n\nBoldwood ravisti hänelle nyrkkiään. \"Sinä lemmon hirtehinen! Sinä musta\nhurtta! Mutta minä rankaisen sinua vielä, pane se mieleesi, minä\nrankaisen sinua vielä!\"\n\nUusi naurunpuuska. Sitten Troy veti oven kiinni ja lukitsi sen.\n\nKoko sen yön olisi Boldwoodin tumman hahmon saattanut nähdä kävelemässä\nWeatherburyn kukkuloilla ja laaksoissa, kuin Akheronin Murheellisten\nKetojen onnettoman Varjon.\n\n                                  Suomentanut _Aino Tuomikoski_.\n\n\n\n\nROBERT LOUIS STEVENSON.\n\n\nSiirryttäessä esirafaelilaisesta koulukunnasta Stevensoniin ja\nKiplingiin, tuntuu hiukan siltä kuin astuisi himmeävaloisesta\nsuitsutukselta ja sielun mysteerioilta tuoksuvasta keskiaikaisesta\nkappelista raikkaaseen ulkoilmaan, jossa, sekä maalla että merellä,\nmenneisyydessä ja nykyisyydessä, kotona ja salamyhkäisissä kaukomaissa,\nreippaat, romanttiset, suggestiiviset seikkailut odottavat. Tämän\nkirjallisuuden, jolla on Englannissa syvät juuret aina Mandevillen\nmatkakirjasta, Elisabethin ajan eksoottisesta romantiikasta ja Robinson\nCrusoesta saakka, ja jota Yhdysvalloissa 1800-luvulla edustivat\nmeriromaaneillaan Fenimore Cooper ja Herman Melville, aloitti tässä\nuusimmassa vaiheessaan Englannissa Robert Louis Stevenson (1850-94).\nSyntyneenä vanhasta edinburghilaisesta insinöörisuvusta, joka oli\nkunnostautunut varsinkin majakkain rakentajana, hänkin aikoi ensin\nsamalle alalle, mutta häätyi heikon terveyden vuoksi luopumaan\ninsinöörin uralta. Sen jälkeen hän opiskeli lakimieheksi, valmistuen\n1875, mutta jätti tämänkin alan, antautuen kokonaan kirjalliseen\ntyöhön, jota oli jo paljon harrastanut, julkaisten sepitelmiään\n_Edinburgh University Magazinessa_ ym. Hänen ensimmäinen painettu\nteoksensa on kuvaus 1876 Belgiassa tehdystä kanoottiretkestä nimeltä\n_Sisämaan matka_ (An Inland Voyage, 1878). Tällöin hän oli jo joutunut\njohtavien kirjailijapiirien tuttavuuteen ja oleskellut paljon\nParisissa, kosmopoliittisissa taiteilijapiireissä. Viimemainittuna\nvuonna hän rupesi julkaisemaan _Uusia Arabian öitä_ (New Arabian\nNights), fantastisia, vaikuttavia jännityskertomuksia (_Itsemurhaajain\nkerho, Rajahin timantti_ ym.); seuraavana vuonna (1879) ilmestyi\n_Retkiä aasilla Sevennien halki_ (Travels with a Donkey through the\nCevennes). Samana vuonna hän matkusti Kaliforniaan, kosimaan erästä mrs\nOsbournea, johon oli Parisissa tutustunut. Hän suoritti matkan heikosta\nterveydestä huolimatta siirtolaisluokassa, kertoen kokemuksiaan\nmyöhemmin (1892) julkaistussa teoksessaan _Tasankojen poikki_ (Across\nthe Plains). Köyhyydessä vietetty talvi 1879-80 pani hänet lujille,\nmutta mentyään naimisiin ja palattuaan Eurooppaan (1880) hän rupesi\nhuomaamaan onnenpyörän kääntyneen. Vain terveys kieltäytyi\nkohentumasta: Stevenson sairasti nuoruudesta saakka keuhkotautia, joka\nei milloinkaan parantunut. Huolimatta siitä, ettei hän jaksanut\ntyöskennellä enempää kuin pari kolme tuntia päivässä, hänen tuotantonsa\non näinä vuosina hämmästyttävän runsas: Davosissa vietetyn talven\njälkeen julkaistu esseekokoelma _Neidoille ja pojille_ (Virginibus\nPuerisque, 1881); mestarillinen merirosvoromaani _Aarresaari_ (The\nTreasure Island, 1882, suomennettu), joka tiivistetyssä muodossa\nsisältää kaiken romantiikan, mitä merirosvouteen on aikain kuluessa\nliittynyt; _Lisää uusia Arabian öitä_ (More New Arabian Nights, 1883)\nym. Näissä kirjoissa ei ole huomattavampia naishenkilöltä; Meredithin\ntuotannon opettamana Stevenson nyt valmisti romaanin _Ruhtinas Otto_\n(Prince Otto, 1885), jossa hän koetti poistaa tätä puutetta. Kirja\njoutui kuitenkin toisen vähää ennen ilmestyneen teoksen, _Lapsen\nrunopuutarhan_ (Child's Garden of Verse), varjoon, jolla Stevenson\nantoi huomattavan lisän lapsen sielunelämän tuntemiseen. Seuraavana\nvuonna (1886) ilmestyi kaikkien kauhukertomusten kruunu, realistinen\nallegoria ihmisen pahasta ja hyvästä olemuksesta, _Tri Jekyllin ja mr\nHyden outo tapaus_ (The Strange Case of Dr J. and Mr. H., suomennettu),\ntodellinen \"slaageri\", alallaan klassillinen. Sivuuttaen hänen\nnäytelmätuotantonsa, joka ei menestynyt, mainittakoon sitten hänen\nsamana vuonna ilmestynyt romaaninsa _Ryöstölapsi_ (Kidnapped,\nsuomennettu), jossa hän löysi parhaan alansa, 1700-luvun Skotlannin\nromantiikan. Tähän sarjaan on luettava Stevensonin seuraavat romaanit:\n_Ballantraen nuori herra_ (The Master of Ballantrae, 1889,\nsuomennettu), vaikuttavalla snggestiivisuudella kirjoitettu synkkä\ntarina leppymättömästä veljesvihasta, _Catriona_ (1893, suomennettu),\nja kesken jäänyt _Hermistonin pato_ (Weir of H., 1897). 1887 Stevenson\nlähti hakemaan terveyttä Amerikan ilmastosta, Adirondacin vuorilta,\npalaamatta enää milloinkaan Eurooppaan. Samana vuonna hän julkaisi\nrunokokoelman _Alakasvullisuutta_ (Underwoods), ja novellikokoelman\n_Iloisia miehiä_ (The Merry Men). 1888 ilmestynyt _Musta nuoli_ (The\nBlack Arrow, suomennettu), historiallinen seikkailuromaani ruusujen\nsotien ajoilta, osoittaa, ettei Stevenson hallinnut muita aikakausia\nniin hyvin kuin 1700-lukua, eikä tuntenut niitä kohtaan samaa\nkiinnostusta. Mainittuna vuonna hän lähti purjehdusretkelle\nhaaveittensa ulapoille, Tyynelle valtamerelle, asettuen kahden vuoden\nkuluttua asumaan Samoa-ryhmään kuuluvalle Upolun saarelle. Täällä hän\nkuoli äkkiä 1894 ja haudattiin saaren korkeimmalle huipulle,\nrakastamansa valtameren kasvojen eteen. Stevenson oli täysiverinen\nromantikko, osaten antaa kaikelle, mitä käsitteli, tämänlaatuista\nhohdetta. Mutta hänen käsittelytapansa oli tarkoin asiallinen,\nrealistinen, välttäen romanttista tunnelmoimista ja sanamaalailua, sekä\npitkiä, raskaita kuvauksia. Skotlantilainen käytännönmies ohjaa hänen\nkynäänsä, estäen sitä eksymästä hämäryyteen. Mutta tästä ehkä johtuu,\nettei Stevenson juuri saa aikaan runollisia tunnelmia, että hänen\ntuotannossaan on kauttaaltaan hiukan arkipäiväinen kajo.\n\n\n\nYLÄMAILLA.\n\n\n    Ylämaille aatokseni johtaa,\n    missä vanhustenkin posket hohtaa,\n    missä neitoin katse\n                 tyyni on;\n    siellä ylhä rauha tenhoo mielen,\n        siellä laulu ihanimman kielen\n              helkähtää ja haipuu\n                 laaksohon.\n\n    Oi ett' astua sais vielä kerta\n    pitkin punakummun kukkamerta,\n    kuulla kuinka lintuin\n                 laulu soi,\n    nähdä kuinka taivas tummuu illoin,\n        valot laaksokylän syttyy silloin,\n            kuinka tähdet taivaan\n                 kipunoi.\n\n    Oi ett' uneksua, valvoa sais siellä,\n    käyskennellä raikkahalla miellä\n    hiljaisuuden hurmaa\n                 vavahtain;\n    siellä nurmen yllä, päällä pääni\n        kohisee vain ikuisuuden ääni:\n            tuulet, virrat -- elo,\n                 kuolo vain.\n\n                    Suomentanut _Yrjö Jylhä_.\n\n\n\nBALLANTRAEN NUORI HERRA.\n\n\n_Ballantraen nuori herra_ on Stevensonin ehkä etevin teos. Se on mitä\nsuurimmassa määrin järkyttävä, täynnä voimakasta intohimoa ja nerokasta\njännitystä, ja lisäksi Stevenson osoittaa siinä suurta kykyä taitavana\nluonteiden esittelijänä. James, Ballantraen nuori herra, koetti aina\nnäyttää, miten viisas ja turmeltunut hän oli, miten suurta\nkansansuosiota hän nautti, miten kuninkaallinen luonne hänellä oli ja\nmillainen onnettomuuksien marttyyri hänestä kuitenkin tuli, miten\nsuuresti hänen turhamaisuuttaan loukkasivat kolahdukset, joita hän ei\nmyöntänyt ansainneensa. Sitä paitsi hän oli ahne, petollinen ja\nitsekäs, niin vakuuttunut omasta ylemmyydestään, ettei hän tunnustanut\nmitään lakeja, inhimillisiä enempää kuin jumalallisiakaan, ei mitään\nmuuta oikeutta kuin omat halunsa. Hänen veljensä Henry taas oli juro ja\nvakava, sai aina osakseen väärää arvostelua, oli kykenemätön\nherättämään rakkautta ja kesti vastoinkäymiset rohkeasti. Luontainen\nihmisystävällisyyden puute oli riistänyt häneltä kaiken onnen.\nKertomuksen tapahtumien kulku on seuraava:\n\nVuonna 1745 oleskeli Durrisdeerin kartanossa neljä henkilöä: vanha\nlordi, hänen vanhin poikansa James, Ballantraen nuori herra (master),\ntämän nuorempi veli, Henry, sekä orpo tyttö Alison Graeme, jota\nrikkautensa takia oli suunniteltu Jamesin puolisoksi. Kun tuli tieto\nKaarle-prinssin maihinnoususta, päätti lordi monen muun tavoin, että\ntoisen pojista oli liityttävä prinssin kannattajiin, toisen pysyessä\nkotona hyvissä väleissä Hannoverin suvun kanssa. Molempien nuorukaisten\nteki mieli lähteä, arpa ratkaisi asian ja James miehineen lähti matkaan\nvälittämättä rakastettunsa kyynelistä. Cullodenin taistelun jälkeen\npalvelija palasi ilmoittaen olevansa ainoa Durrisdeerin talosta\nlähteneistä eloon jäänyt. Myöhemmin Henryä syytettiin maanpetoksesta ja\nAlison meni säälistä naimisiin hänen kanssaan. James ei kuitenkaan\nollut kaatunut, vaan oli karannut merelle ja saapui monien seikkailujen\njälkeen Parisiin, josta lähetti ystävänsä Durrisdeeriin pyytämään\nHenryltä rahaa. Henry antoi vuosittain suuria summia mainitsematta\nmitään isälleen ja vaimolleen. Kerran kirje, jossa James vaati rahaa,\njoutui hukkaan; silloin hän saapui henkilökohtaisesti noutamaan rahoja,\nmuka uhmaten vaaroja, jotka häntä jakobiinilaisena uhkasivat. Kävi\nkuitenkin ilmi, että hänestä oli tullut valtiollinen vakooja, joten\nmikään vaara ei häntä uhannut. Kun ei tämäkään sammuttanut Alisonin\ntunteita, joutuivat veljekset hänen takiaan kaksintaisteluun. Esitämme\ntässä tämän kohtauksen. Kaksintaistelu tapahtuu perheneuvottelun\njälkeen, jossa Henry ilmoitti isälleen, että James oli urkkija. James\njäi tantereelle, kuten luultiin, kuolleena ja hänen ruumiinsa hävisi.\n\n\nSamana iltana, jolloin selostamamme keskustelu tapahtui, master lähti\nulos. Hän viipyi poissa miltei koko seuraavan päivän, tuon kohtalokkaan\n27:nnen; mutta emme tulleet tiedustelleeksi, minne hän meni tai mitä\nhän teki ennenkuin vasta seuraavana päivänä. Jos olisimme tehneet sen\ntai saaneet sattumalta asian tietoomme, olisi kaikki ehkä muuttunut.\nMutta koska toimimme tietämättömyydestä ja meitä on sen mukaisesti\narvosteltava, kerron nämä tapahtumat sellaisina kuin ne tapahtumisensa\nhetkellä näimme, ja jätän kaiken, mikä sittemmin paljastui,\nkerrottavaksi paljastumisensa hetkellä. Olen nimittäin nyt tullut\nerääseen kertomukseni synkimpään kohtaan ja minun on pyydettävä lukijaa\nmyötätuntoisesti suhtautumaan herraani.\n\nMrs Henry poistui hyvin varhain, kuten hänen nykyisin oli tapana.\nOlimme viime aikoina ruvenneet kuluttamaan iltojamme korttipelin\nääressä: uusi todistus siitä, että vieraamme rupesi kovasti\nkyllästymään Durrisdeerin elämään. Emme olleet pelanneet kauaa, kun\nvanha lordi nousi paikaltaan tulen äärestä, poistuen sanaakaan\nsanomatta mennäkseen levolle. Ne kolme, jotka näin jäivät yksin, eivät\nosoittaneet keskinäistä rakkautta, eivät edes kohteliaisuuttakaan;\nyksikään meistä ei toisten takia olisi hetkeksikään jäänyt tänne, mutta\nvanhasta tottumuksesta ja koska kortit juuri oli jaettu, jatkoimme\npeliä. Minun on mainittava, että istuimme myöhäiseen, ja vaikka mylord\noli poistunut tavallista aikaisemmin, oli kello jo yli kaksitoista ja\npalvelijat aikaa sitten menneet levolle. Vielä on mainittava, että\nvaikka en koskaan ollut nähnyt masteria vähääkään päihtyneenä, hän oli\njuonut runsaasti ollen ehkä (vaikk'ei sitä hänestä huomannut) hieman\nkiihottuneessa mielentilassa.\n\nOli miten oli, niin nyt tapahtui muutos, jollaiset hänessä olivat\nsangen tavallisia. Niin pian kuin ovi sulkeutui mylordin jälkeen,\nmaster vähääkään muuttamatta ääntään rupesi tavallisen, kohteliaan\npuheen asemesta syytämään solvauksia.\n\n-- Sinun vuorosi, Henry hyvä, hän juuri oli sanonut, ja jatkoi nyt: on\nkerrassaan merkillistä, että niinkin vähäpätöisessä asiassa kuin\nkorttipelissä paljastat kömpelyytesi. Pelaat kuten moukka tai kapakassa\nistuva merimies. Sama hitaus, sama pikkumainen saituus, _cette lenteur\nd'hébété qui me fait rager_: ihmeellistä, että minulla on tuollainen\nveli. Tuo pelitoverimmekin osoittaa jonkin verran vilkkautta, kun hänen\npanoksensa on vaarassa, mutta en todellakaan löydä sanoja\nkuvaillakseni, miten ikävä on pelata sinun kanssasi.\n\nMr Henry katseli yhä korttejaan aivan kuin harkiten tarkkaan, miten\npelata, mutta hänen ajatuksensa olivat muualla.\n\n-- Hyvä Jumala, eikö tästä koskaan tule sen valmiimpaa? huudahti\nmaster. _Quel lourdeau!_ Mutta miksi häiritsen sinua ranskalaisin\nlausein -- on turha tuhlata niitä sinunlaiseesi tyhmyriin! _Lourdeau_,\nrakas veljeni, merkitsee meidän kielellämme moukkaa, tolvanaa, hölmöä:\nolentoa vailla sulavuutta, vilkkautta, älyn terävyyttä, tyyten vailla\nmiellyttämisen lahjaa, vailla luonteen loistoa, sellaista olentoa,\njonka voit nähdä, jos tahdot, kurkistamalla peiliin. Sanon tämän vain\nomaksi hyödyksesi, vakuutan sen, ja sitä paitsi Rampa-Varvas (hän\nvilkaisi minuun ja pidätti haukotuksen), kuuluu huvituksiini tässä\nkauhistuttavan ikävässä paikassa sinun ja herrasi paistaminen tulessa\nkuin paahtaisin kastanjoita. Tuotat minulle suurta huvia, sillä\nhuomaan, että haukkumanimesi (joka todella on törkeä) aina saa sinut\nvääntelehtimään. Mutta tuo toinen vekkuli, joka ilmeisesti on\nnukahtanut korttiensa ääreen, tuottaa minulle toisinaan enemmän\nvastusta. Etkö huomaa, rakas Henry, miten sopiva on nimitys, jonka\njuuri selitin? Mainitsen esimerkin! Huolimatta kaikista hyvistä\nominaisuuksistasi, jotka ilomielin tunnustan, en koskaan ole tuntenut\nnaista, joka ei olisi asettanut minua sinun edellesi -- enkä liioin,\nhän jatkoi hivelevän harkitusti, en todellakaan -- tiedä ketään, joka\nei jatkuvasti pitäisi minua parempana.\n\nMr Henry pani korttinsa pöydälle. Hän nousi hitaasti seisomaan yhä sen\nnäköisenä kuin olisi vajonnut syviin mietteisiin. \"Senkin pelkuri\", hän\nsanoi hiljaa, ikäänkuin itsekseen. Ja sitten hän lainkaan kiirehtimättä\nlöi masteria vasten suuta, mutta ei erikoisen kovasti.\n\nMaster hypähti pystyyn hahmoltaan aivan muuttuneena. En ikinä ollut\nnähnyt häntä niin kauniina. \"Sinä löit!\" hän huusi. \"En siedä edes\nkaikkivaltiaan Jumalan lyövän minua!\"\n\n-- Hillitse äänesi, virkkoi mr Henry. Tahdotko, että isäni taas tulee\npuolustamaan sinua?\n\n-- Hyvät herrat, hyvät herrat, sanoin minä koettaen asettua heidän\nväliinsä.\n\nMaster tarttui minua olkapäähän, piti minua käsivarren etäisyydellä ja\nsanoi puhuen edelleenkin veljelleen: Käsitätkö, mitä tämä merkitsee?\n\n-- Se oli elämäni harkituin teko, vastaa mr Henry.\n\n-- Verta, tämä vaatii verta, sanoo master.\n\n-- Jumala suokoon sinun veresi vuotaa, virkkoi mr Henry; hän astui\nseinän viereen ja otti siellä riippuvien paljaiden miekkojen joukosta\nkaksi. Pitäen kiinni terästä hän ojensi ne masterille.\n\n-- Mackeller saa valvoa, että taistelemme rehellisesti, sanoi mr Henry.\nSe kyllä lienee tarpeen.\n\n-- Sinun ei tarvitse loukata minua enempää, vastasi master ottaen\nvalikoimatta toisen miekan. Olen vihannut sinua koko ikäni.\n\n-- Isäni meni vasta äskettäin levolle, huomautti mr Henry. Meidän on\nmentävä jonnekin rakennuksen ulkopuolelle.\n\n-- Pitkässä pensaikossa on erittäin sopiva paikka, virkkoi master.\n\n-- Hyvät herrat, lausuin, hävetkää molemmat! Aiotteko te, saman äidin\npojat, turmella elämän, jonka häneltä saitte?\n\n-- Juuri niin, Mackeller, virkkoi mr Henry samaan täysin rauhalliseen\ntapaan, joka hänen käytöksestään koko ajan oli ilmennyt.\n\n-- Sen minä aion estää, sanoin.\n\nJa nyt seuraa kohtaus, joka luo tahran kunniaani. Sanat olivat tuskin\npäässeet suustani, kun master kosketti miekkansa terällä rintaani; näin\nvalon välähtävän pitkin sen terää, kohotin käteni ja vaivuin polvilleni\nhänen eteensä. -- Ei, ei, huusin kuin lapsi.\n\n-- Hänestä ei ole sen suurempaa haittaa, virkkoi master. Onpa hyvä,\nettä talossa on yksi pelkurikin.\n\n-- Tarvitsemme valoa, huomautti mr Henry aivan kuin mitään keskeytystä\nei olisi tapahtunutkaan.\n\n-- Tämä tutisija voi tuoda pari kynttilää, sanoi master.\n\nHäpeäkseni minun on tunnustettava olleeni yhä siinä määrin paljaan\nmiekan välkkeen sokaisema, että tarjouduin tuomaan lyhdyn.\n\n-- Emme tarvitse ly-ly-lyhtyä, sanoo master minua pilkaten. Ulkona ei\ntunnu tuulen henkäystäkään. Kas niin, ylös vain, ota kaksi kynttilää ja\nastu edellä. Minä kuljen ihan takanasi tämän kera -- puhuessaan hän\nantoi säilän säihkyä.\n\nTartuin kynttilöihin ja kuljin heidän edellään. Antaisin vaikka käteni,\njos ne askeleet olisivat peruutettavissa. Mutta pelkuri on\nparhaimmillaankin vain orja ja vielä kulkiessani hampaani löivät\nloukkua. Master oli ollut oikeassa: tuulen henkäystäkään ei tuntunut,\ntyyni, kova pakkanen oli kahlehtinut ilman ja meidän astuessamme\nkynttilöiden valossa pimeys kaartui kattona päämme päällä. Sanaakaan ei\nlausuttu, mitään muuta ääntä ei kuulunut kuin askeltemme narske\njäätyneellä polulla. Yön kylmyys valui ylitseni kuin sangollinen vettä;\nvärisin kulkiessani muustakin kuin pelosta, mutta seuralaiseni, jotka\nkuten minäkin olivat paljain päin ja tulivat lämpimästä hallista, eivät\nnäyttäneet edes huomaavan lämmön vaihdosta.\n\n-- Tässä on paikka, virkkoi master. Aseta kynttilät maahan.\n\nTein kuten hän käski ja liekit paloivat kohtisuorina, yhtä vakavasti\nhärmäisten puiden keskellä kuin huoneessa. Näin molempien veljesten\nasettuvan paikoilleen.\n\n-- Valo hieman häikäisee silmiäni, sanoi master.\n\n-- Suon sinulle kaikki mahdolliset edut, vastasi mr Henry vaihtaen\npaikkaa, sillä luulen, että kohta kuolet. Hänen sanojensa sävy oli\nlähinnä surullinen, vaikka ääni samalla kalskahti.\n\n-- Henry Durie, lausui master, pari sanaa, ennenkuin aloitan. Olet\nmiekkailija, osaat käytellä florettia, mutta et tiedä, miltä tuntuu\npidellä oikeata miekkaa! Ja siksi tiedän sinun kaatuvan. Huomaa nyt,\nmiten luja asemani on! Jos sinä kaadut, muutan minä tästä maasta sinne,\nmissä rahani jo ovat ennen minua. Jos minä kaadun, niin millin joudut?\nIsäni, vaimosi -- joka rakastaa minua, kuten hyvin tiedät --\nlapsesikin, joka pitää enemmän minusta kuin sinusta, -- miten he\nkostavatkaan kuolemani! Oletko ajatellut sitä, Henry hyvä? Hän katsoi\nveljeänsä hymyillen ja tervehti sitten häntä miekallaan.\n\nMr Henry ei vastannut sanaakaan, tervehti vain hänkin ja miekat\nkalskahtivat yhteen.\n\nEn ole mikään miekkailun tuntija, pääni oli sitä paitsi aivan sekaisin\nkylmästä, pelosta ja kauhusta, mutta näytti siltä, kuin mr Henry alusta\nalkaen olisi ollut voitolla ahdistaen vastustajaansa keskitetyn ja\nhehkuvan raivokkaasti. Hän tunkeutui yhä lähemmäksi toista, kunnes\nmaster yhtäkkiä hypähti taaksepäin kiroten katkonaisesti; luulen, että\ntuo liike sai valon taas sattumaan hänen silmiinsä. He kävivät jälleen\ntoistensa kimppuun, mutta nyt lähempänä toisiaan: mr Henry hyökkäsi\nrajummin, kun taas masterin itseluottamus epäilemättä horjui. Aivan\nilmeisesti hän nyt huomasi olevansa hukassa ja tunsi pelon kylmän\nkosketuksen, sillä muuten hän ei ikinä olisi yrittänyt tuota petollista\npistoa. En voi sanoa nähneeni sitä, tottumaton silmäni ei ollut kyllin\nnopea erottaakseen yksityiskohtia, mutta näytti siltä, että hän\nvasemmalla kädellään tarttui veljensä miekkaan, mikä ei ole luvallista.\nVarmaa on, että mr Henry pelasti henkensä vain hypähtämällä syrjään, ja\nyhtä varmaa, että pistettyään tyhjää ilmaa master horjahti toiselle\npolvelleen ja ennenkuin hän ehti liikahtaa, miekka oli lävistänyt hänen\nruumiinsa.\n\nMinulta pääsi puoleksi tukahdutettu huuto -- juoksin paikalle, mutta\nruumis virui jo maassa, vääntelehti hetkisen kuin poljettu käärme, ja\njäi sitten liikkumattomaksi.\n\n-- Katso hänen vasenta kättään, sanoi mr Henry.\n\n-- Se on kauttaaltaan veressä, vastasin.\n\n-- Sisäpuoleltako? hän kysyi.\n\n-- Kämmen on haavoittunut, vastasin.\n\n-- Niin arvelinkin, hän sanoi kääntyen meihin selin.\n\nAukaisin miehen vaatteet. Hänen sydämensä ei sykkinyt, se oli aivan\nliikkumaton.\n\n-- Jumala antakoon meille anteeksi, mr Henry! sanoin. Hän on kuollut.\n\n-- Kuollut? hän kertasi hieman tylsästi ja jatkoi sitten kovemmalla\näänellä: Kuollut? Kuollut? hän sanoi ja heitti äkkiä verisen miekkansa\nmaahan.\n\n-- Mitä meidän on tehtävä? kysyin. Tointukaa, herra. Nyt on jo liian\nmyöhäistä; tointukaa.\n\nHän kääntyi ja tuijotti minuun. Voi, Mackeller! hän sanoi kätkien\nkasvot käsiinsä.\n\nNykäisin häntä takista. Jumalan tähden, kaikkien meidän tähtemme, olkaa\ntoki rohkeampi! sanoin. Mitä meidän on tehtävä?\n\nHän kohotti kasvonsa, joilla näkyi sama tylsä tuijotus. Tehtävä? hän\nkysyi. Samassa hänen katseensa osui ruumiiseen ja hän huusi \"Voi!\"\nkohottaen kätensä otsalleen aivan kuin nyt vasta olisi muistanut. Ja\nkääntyen poispäin hän lähti omituisesti hoiperrellen juoksemaan\nDurrisdeerin rakennusta kohti.\n\n                                Suomentanut _Aune Brotherus_.\n\n\n\n\nRUDYARD KIPLING.\n\n\nStevensonin jälkeen ilmestyy luontevasti näkyviin Rudyard Kipling,\nhänkin kaukaisten maiden ja merien romantikko, vieläpä enemmänkin:\nEnglannin maailmanvallan laulaja, joka runoilijana edustaa samaa\naatetta kuin joku Cecil Rhodes siirtomaapoliitikkona. Kipling on\nsyntynyt Bombayssa 1865 sivistyneessä, taiteellisessa, uskonnollisessa\nkodissa: isä oli taidekoulun professori, Indian kulttuurin innostunut\ntutkija, äiti ja sisar sepittelivät säkeitä; he olivat wesleylaisia.\nTällaisissa anglo-indialaisissa kodeissa on Englannin ylemmyys,\nbrittiläisen imperialismin aate, yhtä selvä ja luonnollinen asia kuin\nilma. Kuuden vuoden vanhana Kipling -- joka silloin osasi hindunkieltä\n-- lähetettiin Englantiin kouluun. 17-vuotiaana hän palasi Indiaan,\nLahoreen, jonka museon johtajana hänen isänsä nyt oli, ja aloitti\nuransa sanomalehtimiehenä, ensin Lahoren _Siviili- ja sotilaslehden_\n(Civil and Military Gazette) repotterina ja sitten, 1887-89,\nAllahabadin Pioneerin toimittajana. Tutustuttuaan perinpohjin mm.\nEnglannin armeijaan, sen miehistöön, elämään ja toimintaan, sekä Indian\nkansoihin ja oloihin, hänen jo koulussa ilmenneet runoilijalahjansa\nkehittyivät julkaisuasteelle: _Osastolauluja_ (Departmental Ditties)\nilmestyi 1886, jona vuonna voi sanoa hänen kirjailijauransa alkaneen.\nNovellituotantonsa Kipling aloitti 1888 julkaisten silloin kaikkiaan\nseitsemän nidettä angloindialaisia kertomuksia, ensimmäiseksi kokoelman\n_Koruttomia tarinoita kukkuloilta_ (Plain Tales from the Hills). Ne\nilmestyivät perin vaatimattomassa asussa Indian rautatiekirjakaupan\nnovellisarjassa, mutta saivat (Indiassa) hyvän vastaanoton. Jo niillä\nhän osoitti olevansa lyhyen kertomuksen mestari. _Pioneerin_\nkirjeenvaihtajana Kipling matkusti 1889 Japanin ja San Franciscon\nkautta Englantiin, hankkimaan indialaiskirjallisuudelleen kustantajaa,\nmikä vaikeuksien jälkeen lopuksi onnistuikin. _Ballaadi idästä ja\nlännestä_ (A Ballad of East and West), jonka _Macmillan's Magazine_\njulkaisi 1890, avasi englantilaisten silmät näkemään uuden raikkaan\nkirjallisen kyvyn ilmestyneen tuulettamaan Lontoon salonkeja Oscar\nWilden, Aubrey Beardsleyn ym. dekadenttien ummehtuneesta erotiikasta ja\nsisällyksettömästä, vällöttävästä kaskuilusta. Saavutettuaan\ntunnustuksen lyhyen kertomuksen mestarina -- hän on kirjoittanut niitä\nyli kolmesataa (kuuluisin ja paras _Rikki Tikki Tavi_, tarina urheasta\nfaraorotasta) --. Kipling nyt julkaisi romaanit _Valon kadottua_ (The\nLight that Failed, 1890, suomennettu) ja _Naulahka_ (1891-92,\nyhteistyössä lankonsa W.W. Balestierin kanssa), kuitenkaan\nonnistumatta. Mutta uusi runokokoelma _Parakkiballaadeja_ (Barrack Room\nBallads, 1892) saavutti heti yleisen, suuren menestyksen, jonka sitten\nkruunasi maailmankuulu _Indian viidakoissa_ (2 osaa The Jungle Book,\n1894, toinen: The Second Jungle Book, 1895, molemmat suomennettu). Se\non verrattomalla huumorilla ja Indian aarniometsäromantilkalla\nkerrottu tarinasarja susien kasvatiksi joutuneesta ihmislapsesta\nMowglista, \"sammakosta\", sekä hänen henkilöllistetyistä\neläinystävistään. Tällä teoksella Kipling avasi eläinten maailman ja\neksoottisen luonnon taidekirjallisuudelle -- uuden alan, jota on\nsittemmin ahkerasti viljelty. Harva jälkeentulleista on kuitenkaan\nkohonnut runoudeksi niin kieltämättömässä määrässä kuin _Indian\nviidakoissa_. 1892-97 Kipling asui Yhdysvalloissa, vaimonsa Caroline\nBalestierin kotona, mutta muutti sitten Englantiin, Sussexiin, jossa on\nsen jälkeen asunut. Hänen tuotantonsa on jatkunut runsaana ja\nmonipuolisena, käsittäen lyhyitä ja pitkiä kertomuksia sekä runoutta,\nmutta vaikka sellaiset kirjat kuin _Stalky & Co_ (1899), kertomus hänen\nkouluajoistaan, ja ennen muita _Kim_ (1901, suomennettu), tarina \"koko\nmaailman pikku ystävästä\", indialaistuneesta irlantilaispojasta, joka\non valloittanut koko sivistyneen maailman, runokokoelmat _Seitsemän\nmerta_ (The Seven Seas, 1896) ja _Viisi kansakuntaa_ (The Five Nations,\n1903, ym.), ovatkin korkeatasoista kirjallisuutta, lienee Kipling\nkuitenkin ollut taiteensa huipulla _Viidakkokirjansa_ vuosina eli\nollessaan kolmissakymmenissä. Silloin jo olivat hänen sekä\nrajoituksensa että vahvat puolensa selvät, pysyen myös sellaisina: hän\npalvoo englantilaista kulttuuria ja voimaa, eritoten sen ilmentyessä\nmaailmanvaltaa rakentavina ominaisuuksina: tottelevaisuutena\nesimiehiä kohtaan, alistumisena oman edun uhalla valtakunnallisiin\ntarkoitusperiin, hyvin järjestettyinä sotilaallisina retkikuntina\nvaarallisille rajaseuduille, hajoittavana ja hallitsevana tahtona\n\"alempien\" rotujen keskuudessa. Englantilaisen maailman hienompaa,\ntällaisten asiain yläpuolella olevaa sielunelämää hän ei joko osaa\ntai ei välitä kuvata. Näiltä puolilta hän siis on 1890-luvun\nimperialistisen hengen, \"lordi Kitchenerin\", edustaja. Mutta kieltää ei\nsovi, että hän usein kuvaa Indian alkuasukkaita, sekä ylhäisiä että\nalhaisia, mutta varsinkin viimemainittuja, ei vain kulttuuri-ihmisen\nuteliaisuudella, vaan myös inhimillisen lämpimän sydämen osanotolla.\nSieltä hän joskus löytää sitä hienompaa sielullisuuttakin, jota hänen\nvalkoisilta upseereiltaan ja naisiltaan ehkä puuttuu. Rudyard Kiplingin\nisänmaa ei ole Englanti, vaan valtameriä reunustava Brittiläinen\nimperiumi. Sen suuruudessa ja kehittymisessä hän on todennut\nsivistyksen, oikeuden ja vapauden voiton, ja sen eepikkona valloittanut\nrunoilijamaineensa. 1907 hänelle annettiin Nobel-palkinto.\n\n\n\nBALLAADI IDÄSTÄ JA LÄNNESTÄ.\n\n\n    Itä on itä ja länsi on länsi -- ei kohtaa ne toisiaan,\n    kunis edessä Herran tuomion on taivas kohtaava maan;\n    mut ei ole itää, länttäkään, rajaviivoja, heimoja ei,\n    miss' ankara luonto vastakkain kaks uljasta miestä vei.\n\n    Kemal on lähtenyt miehineen ulos saaliin ajohon\n    ja on ryöstänyt everstin raudikon, jok' everstin ylpeys on;\n    hän on tallin ovesta vienyt sen rajamailla päivän ja yön,\n    ulos arolle nopsaan ratsastain heti tehtyänsä työn.\n    Mut everstin nuori poika näin huus partiojoukolleen:\n    \"Kuka teistä mulle sanoa voi, miss' on hän saaliineen?\"\n    Ylös ressaldarin poika nous, näin puhui Mohammed Khan:\n    \"Jos tunnette aamu-usvan tien, hänet löydätte lennostaan.\n    Hämyn tullen hän ryöstää Abazain, Bonairiss' aamulla on,\n    tien varrella vielä on Fort Bukloh, -- jos ylitse tasangon\n    te voitte sinne ratsastaa kuin tuuli viuhahtain,\n    hänen tiensä suljette, ennenkuin hän on solassa Jagain.\n    Mut jos hän solaan päässyt on, paras silloin pyörtää pois:\n    Kemal on vuorten valtias, tuho siellä periä vois.\n    Ylt'ympäri kallionlohkareet ja pensaikko piirittää,\n    hanan naksauksen kuulette, mut ette ketään nää.\"\n    -- Mut everstin poika selkään nous jo mustan juoksijan:\n    suu rautaa, teräst' on sääret sen ja luonto saatanan.\n    Pian saavutettu on Fort Bukloh, hänet syömään pyydetään --\n    rajarosvon jäljillä kauan ei vain joudeta viipymään;\n    pian tasangolle lensi taas hän ratsua kannustain,\n    kunis isänsä raudikon huomas hän solan suussa, luona Jagain:\n    aron ylitse ruskea tamma kiis ja Kemal seljässä sen.\n    Heti pistoolinsa tempas hän ja rosvoa tähdäten\n    hän ampui kerran, kaksikin, mut turhaan, senhän ties.\n    \"Kuin soturi ammut!\" Kemal huus, \"mut oletko ratsumies!\"\n    He poikki vuorten syöksyivät kuin myrsky aromaan,\n    kuin kaksi hirveä jäljekkäin kiis ratsut nopeaan,\n    lens musta tempoin suitsiaan ja raskaasti huohottain,\n    mut raudikko leikki kuolaimin kuin tyttönen hansikkain.\n    Okapensaat ja kallionlohkareet heit' arolla ympäröi;\n    ei ketään hän nähnyt, vaikk' useinkin teräs korvan juuressa löi.\n    Kuun paisteessa, koitteess' auringon kiis ratsut ylitse maan,\n    kuin hirvi toinen ja toinen taas kuin sonni haavoissaan.\n    Puron uomaan musta lyyhistyi kuin ammuttu siihen ois,\n    mut Kemal ympäri pyörtäen pojan auttoi alta pois,\n    hänen kourastansa pistoolin löi maahan virkahtain:\n    \"Näin kauan henkes säilytit mun armostani vain.\n    Kakskymmentä virstaa taaksepäin joka kalliopaaden ja puun\n    saat uskoa varjoonsa kätkeneen sua uhkaavan pyssynsuun.\n    Jos ohjaskäteni noussut ois, jok' alhaalla pysynyt on,\n    nyt shakaaliparvi nälkäinen sais juhlanautinnon;\n    jos olisin rintaan painanut pään, jonk' ylhäällä pitänyt oon,\n    niin haaskalinnut läkähtyis nyt liikaan ravintoon.\"\n    Hänt' everstin poika pilkkas vain: \"Hyvin petojes syödä suo,\n    mut mieti, mitä maksamaan tulis sulle atria tuo.\n    Tuhat miestä saapuis perimään mun luitani täältä pois;\n    kenties ei juhlaa shakaalien rajarosvo maksaa vois.\n    He laihoissanne ruokkia hyvin voisivat ratsujaan\n    ja tulella hävittäisivät he kylänne tasalle maan.\n    Jos hinta on sulle mieluinen, niin veljilles atria suo,\n    olet koira ja sukua shakaalin -- sukus ulvoen kutsu luo!\n    Ja jos hinta sinusta kallis on, niin suo mun ottaa taas\n    isäni ratsu ja mennä pois yli vuorten jättäin maas!\"\n    Mut Kemal lausui puristain hänen kättään tuokion:\n    \"Puhe koirista pois, kun kohdannut susi harmaan suden on.\n    Kirottu olen, jos milloinkaan sua vastaan käydä voin;\n    mikä sodanjumala pilkkaamaan sinut kuolemaa sai noin?\"\n    Virkahti everstin poika vain: \"Perin heimoni veren kenties:\n    ota ratsu lahjaks isältäni -- nyt on sen seljässä mies!\"\n    Tuli ratsu everstin pojan luo, häntä hyväillen turvallaan,\n    sitä katsoi Kemal, kunnes näin hän lausui paikaltaan:\n    \"Me olemme miehiä kumpikin, siit' epäilystä ei lie,\n    mut sinua tyttö rakastaa, olet nuorempi, siis se vie:\n    se päitset myötäjäisikseen saa turkoosihohteiset,\n    satulan kullalla kirjaillun ja hopeajalustimet.\"\n    Mut everstin poika lausui näin, käsi piipussa pistoolin:\n    \"Vihamiehen kädestä toisen löit, ota veljeltäs toinenkin!\"\n    \"Lahja lahjasta\", vastuu soi -- \"sen isälles velkaa oon,\n    hän lähetti poikansa luokseni, sua poikani seuratkoon!\"\n    Hän vihelsi -- rinnettä harjanteen hänen poikansa ylväin päin\n    tuli luo kuin kauris astellen, kuin peitsi välkehtäin.\n    \"Tää päämies\", Kemal virkkoi näin, \"on herras ja valtiaas,\n    hänen rinnallansa ratsastat nyt jättäin oman maas.\n    Kunis kuolema teidät erottaa, tai sanani takaisin saat,\n    kautt' elämäs häntä suojaten hänen kohtalonsa jaat.\n    Mies Valkoisen Kuningattaren olet iäti uskollinen,\n    isäs valtaa vastaan taistelet rajarauhaa suojaten.\n    Olet oiva ja peloton ratsumies, tulet arvossa ylenemään,\n    ja ressaldar olet silloin, kun isäs rosvona hirtetään.\"\n    He silmästä silmään katsoneet ovat suoraan toisiaan,\n    he valan vannoin yhtyneet ovat veljesatriaan,\n    he nimeen suuren Jumalan, tulen kautta ja teräksen\n    veriveljeyttä vannoneet ovat toistaan syleillen.\n    -- Everstin poika satulaan nous isänsä raudikon,\n    ja seljässä mustan juoksijan taas Kemalin poika on;\n    pian saavutettu on Fort Bukloh, mut vuorten poika kun näin\n    tuli vartioon, niin välkkyin lens kakskymmentä säilää päin.\n    \"Seis miehet!\" everstin poika huus, löi tulta silmäin lies,\n    \"oli rosvo hän vielä viime yön, nyt on hän meidän mies!\"\n\n    Itä on itä ja länsi on länsi -- ei kohtaa ne toisiaan,\n    kunis edessä Herran tuomion on taivas kohtaava maan;\n    mut ei ole itää, länttäkään, rajaviivoja, heimoja ei,\n    miss' ankara luonto vastakkain kaks uljasta miestä vei.\n\n                               Suomentanut _Yrjö Jylhä_.\n\n\n\nRIKKI-TIKKI-TAVI.\n\n\n    Aukolla, josta Ryppynahka kulki,\n    Punasilmä häneltä tien nyt sulki.\n    Siinä hän huutaa haastettansa:\n    \"Ylös, Nag, tanssiin kuoleman kanssa!\"\n\n    Silmästä silmään, päätä kohti vain,\n          (Tähtää hyvin, Nag!)\n    loppuu, kun hengiltä sinut sain;\n          (Sinulle parhaaksi, Nag!)\n    takaisin isken, saat iskuni parhaan --\n          (Lähde jo tiehesi, Nag!)\n    Haa! Kuoleman kupu, jo iskit harhaan!\n          (Olet mennyttä, Nag!)\n\nTämä on kertomus siitä suuresta sodasta, jota Rikki-tikki-tavi kävi\nyksin ja omin voimin erään ison huvilan kylpyhuoneissa Segowleen\npiirikunnassa. Darzee, ompelijakerttu, auttoi häntä, ja Chuohundra,\ntesmanirotta, joka ei milloinkaan juokse keskelle lattiaa, vaan aina\nhiipii seinänvierustaa, antoi hänelle tietoja; mutta Rikki-tikki-tavi\nse itse taistelun suoritti.\n\nSe oli mungo, turkilta ja hännältä lähinnä pienen kissan näköinen,\nmutta pää ja tavat aivan kuin kärpällä. Silmät ja aina liikkuvan kuonon\npää olivat punaiset; se kykeni raapimaan itseään mistä kohdasta hyvänsä\njoka käpälällä, sekä etu- että takajaloilla, milloin mitenkin halusi;\nhäntänsä se saattoi pörhistää niin paksuksi, että se näytti\npulloharjalta, ja hyppiessään korkeassa ruohikossa sen sotahuutona oli:\n\"Rikk-tikk-likki-tikki-tshk!\"\n\nEräänä päivänä kesäinen tulvavesi huuhtaisi sen maakuopasta, jossa se\noli asunut isänsä ja äitinsä kanssa, ja niin se ajelehti potkien ja\ntukehtumaisillaan, pitkin tieojaa. Se kohtasi pienen uiskentelevan\nruohomättään, johon se tarrautui kiinni ja jonka varassa se pysytteli\npinnalla, kunnes menetti tajuntansa. Tullessaan tuntoihinsa se makasi\nkuumassa auringonpaisteessa keskellä puutarhakäytävää, varsin kurjassa\nkunnossa, ja kuuli pienen pojan sanovan: \"Täällä on kuollut mungo. Nyt\nleikimme hautajaisia.\"\n\n\"Ei\", sanoi hänen äitinsä; \"viekäämme se sisään ja kuivatkaamme se.\nEhkäpä se ei olekaan aivan kuollut.\"\n\nHe veivät sen huvilaan, ja iso mies otti sen etusormensa ja peukalonsa\nväliin ja sanoi, ettei se ollut kuollut, vaan melkein tukehtunut;\nsitten he käärivät sen pumpuliin ja lämmittivät sitä, ja se avasi\nsilmänsä ja aivasti.\n\n\"Älkää nyt peloittako sitä, niin saamme nähdä, mitä se tekee\", sanoi\niso mies (hän oli englantilainen ja oli juuri muuttanut huvilaan). On\nmaailman vaikein asia pelästyttää mungo, sillä se on kuonosta\nhännänpäähän saakka uteliaisuutta täynnä. Mungojen koko suvun\ntunnuslauseena on: \"Juokse ja ota selvää!\" Ja Rikki-tikki oli tosi\nmungo. Se nuuski pumpulia ja totesi, ettei se kelvannut syötäväksi,\njuoksi pitkin pöytää, istahti ja pani turkkinsa kuntoon, raapi itseään\nja hypähti pikku pojan olkapäälle.\n\n\"Älä pelkää, Teddy\", sanoi isä. \"Tällä tavalla se hieroo ystävyyttä.\"\n\n\"Hui! Se kutittaa minua leuan alta\", sanoi Teddy.\n\nRikki-tikki kurkisti pojan kaulan ja kauluksen väliin, nuuski hänen\nkorvaansa ja laskeusi lattialle, johon istahti hieromaan kuonoaan.\n\n\"Ihme ja kumma\", sanoi Teddyn äiti, \"tuoko olisi villieläin! Varmaankin\nse on noin kesy siksi, että olemme olleet ystävällisiä sille.\"\n\n\"Kaikki mungot ovat tuommoisia\", selitti hänen miehensä. \"Ellei Teddy\nnostele sitä hännästä eikä koeta sulkea sitä häkkiin, se juoksee kaiket\npäivät ympäriinsä talossa. Antakaa sille jotakin syötävää.\"\n\nHe antoivat sille pienen palan raakaa lihaa. Rikki-tikin mielestä se\noli verrattoman hyvää, ja syötyään kaikki se meni vilpolaan, istahti\nauringonpaisteeseen ja pörhötti turkkinsa, jotta se kuivuisi juurta\nmyöten. Sitten olo tuntuikin paremmalta.\n\n\"Tässä talossa on enemmänkin tutkimista\", se tuumi itsekseen, \"kuin\nkaikki omaiseni saavat nähdä koko elinaikanaan. Tänne minä jään ja otan\nselvän kaikesta.\"\n\nSe juoksi koko päivän kaikkialla. Se oli vähällä hukkua kylpyammeisiin,\npisti kuononsa kirjoituspöydän mustepulloon ja poltti sen ison miehen\nsikariin kavutessaan hänen syliinsä nähdäkseen, minkälaista\nkirjoittaminen oli. Pimeän tultua se juoksi Teddyn huoneeseen\nkatsomaan, miten öljylamppu sytytettiin, ja kun Teddy meni levolle,\nniin Rikki-tikkikin kiipesi vuoteeseen, mutta se oli levoton toveri,\nsillä senhän piti, niin kauan kuin yötä kesti, havahtua tarkkailemaan\njokaista äännähdystä ja ottaa selvä, mikä sen aiheutti.\n\nTeddyn isä ja äiti tulivat viimeksi ennen levolle menoaan katsomaan\npoikaansa, ja silloin Rikki-tikki istui valveilla pieluksella. \"Tuo ei\nmiellytä minua\", sanoi Teddyn äiti; \"se voisi puraista lasta.\" \"Sitä se\nei tee\", vastasi isä. \"Tuo pikku eläin suojelee Teddyä paremmin kuin\nverikoira. Jos tänne nyt tulisi käärme --\"\n\nMutta Teddyn äiti ei tahtonut ajatella mitään niin hirveätä.\n\nVarhain seuraavana aamuna Rikki-tikki tuli vilpolaan aamiaiselle,\nratsastaen Teddyn olkapäällä, ja sille annettiin banaania ja keitettyä\nmunaa; se istui vuorotellen kaikkien sylissä, sillä jokainen hyvin\nkasvatettu mungo toivoo kerran pääsevänsä kotimungoksi, saadakseen\njuoksennella oikeissa huoneissa, ja Rikki-tikin emo (joka tavallisesti\nasusti kenraalin talossa Segowleessa) oli huolellisesti neuvonut\nRikkiä, miten piti käyttäytyä, jos jolloinkin joutuisi valkoisten\nihmisten pariin.\n\nSitten Rikki-tikki meni puutarhaan katsomaan, mitä nähtävää siellä oli.\nPuutarha oli suuri, vain puolittain viljelty, ja siellä kasvoi\nhuvimajojen korkuisia ruusupensaita, sitruuna- ja appelsiinipuita,\nbambuvesakoita ja korkeita heinätiheikköjä. Rikki-tikki nuoli huuliaan.\n\"Täälläpä kelpaa metsästää\", hän sanoi ja pörhisti häntänsä pulloharjan\nvahvuiseksi sitä ajatellessaan, ja samoili sitten juosten ja\nhypähdellen joka taholla puutarhassa, nuuski siellä ja nuuski täällä,\nkunnes kuuli sangen surullisia ääniä eräästä orjantappurapensaasta.\n\nSiellä olivat Darzee, ompelijakerttu, ja hänen vaimonsa. Ne olivat\nrakentaneet kauniin pesän sovittamalla kaksi isoa lehteä vastakkain ja\nompelemalla reunat kuiduilla yhteen, minkä jälkeen ontelo oli täytetty\npumpulilla ja untuvilla. Pesä keinui edestakaisin niiden istuessa\nitkemässä sen reunalla.\n\n\"Mikä hätänä?\" tiedusteli Rikki-tikki.\n\n\"Olemme niin suruissamme\", vastasi Darzee. \"Pikku poikasemme putosi\neilen pesästä, ja Nag söi sen.\"\n\n\"Hm!\" sanoi Rikki-tikki, \"sepä kovin ikävää -- mutta minä olen vieras\ntäällä. Kuka on Nag?\"\n\nDarzee ja vaimonsa kyykistyivät pesäänsä, vastaamatta mitään sillä\ntiheästä heinikosta pensaan juurelta kuului hiljainen sähähdys --\nhirveä, jäätävä ääni, joka sai Rikki-tikin ponnahtamaan kokonaista\nkaksi askelta taaksepäin. Heinikosta nousi tuuma tuumalta Nagin, suuren\nmustan silmälasikäärmeen, pää ja leveä kaulakupu. Nag oli puolitoista\nmetriä pitkä kielestä pyrstöön. Nostettuaan päänsä niin korkealle, että\nruumiista oli kolmasosa maasta koholla, se pysähtyi ja rupesi keinumaan\nkuin korkeavartinen voikukka tuulessa ja katsoi Rikki-tikkiin ilkeillä\nkäärmeensilmillään, joiden katse ei muutu milloinkaan, mitä hyvänsä\nkäärme ajatteleekin.\n\n\"Kuka on Nag?\" se toisti. \"_Minä_ olen Nag. Suuri jumala Brahma pani\nmerkkinsä meidän koko kansaamme, kun ensimmäinen silmälasikäärme\nlevitti kupunsa suojellakseen Brahmaa auringolta hänen nukkuessaan.\nKatso ja pelkää!\"\n\nSe levitti kaulakupunsa entistä laajemmaksi, ja Rikki-tikki näki sen\nniskapuolella silmälasimerkin, joka on aivan hakasen silmukan näköinen.\nHän pelästyi ensin; mutta mungon on mahdotonta tuntea pelkoa tuokiota\nkauempaa, ja vaikka Rikki-tikki ei ollut konsanaan aikaisemmin tavannut\nelävää silmälasikäärmettä, niin emo oli syöttänyt sille kuolleita\nkäärmeitä, ja se tiesi, että jokaisen täysikasvuisen mungon\nelämäntehtävä oli pyydystää ja syödä käärmeitä. Nag tiesi sen myös, ja\nsen kylmään sydämeen hiipi pelko.\n\n\"No niin\", virkkoi Rikki-tikki, ja sen häntä alkoi jälleen pörhistyä,\n\"olitpa merkitty tai et, mutta onko mielestäsi oikein syödä pieniä\nlinnunpoikasia pesästään?\"\n\nNag ajatteli omia asioitaan ja piti valppaasti silmällä pienintäkin\nruohon heilahdusta Rikki-tikin takana. Se tiesi, että mungojen\nasettuminen puutarhaan merkitsisi ennemmin tai myöhemmin kuolemaa sille\nja sen perheelle, ja nyt sen tarkoitus oli saada Rikki-tikki unohtamaan\nvalppautensa. Se painui matalammaksi ja pani päänsä kallelleen.\n\n\"Keskustelkaamme hiukan\", se sanoi. \"Sinähän syöt munia. Miksi minä en\nsöisi lintuja?\"\n\n\"Katso taaksesi! Katso taaksesi!\" lauloi Darzee.\n\nRikki-tikki oli niin viisas, ettei haaskannut aikaa katsomiseen. Se\nponnahti ylös ilmaan niin korkealle kuin kykeni, ja aivan sen alitse\nsuhahti Nagainan, Nagin kiukkuisen puolison pää. Se oli hiipinyt\nRikki-tikin taakse tämän jutellessa, tehdäkseen lopun hänestä; ja\nRikki-tikki kuuli sen ilkeän sähähdyksen, kun isku meni harhaan.\nRikki-tikki putosi melkein sen selkään, ja jos se olisi ollut vanha\nmungo. niin se olisi älynnyt, että käärmeen niska oli nyt murskattava\nyhdellä puremalla; mutta se pelkäsi käärmeen hirveätä pyrstöiskua, joka\non nopea kuin piiskan sivallus. Se kyllä puraisi, mutta ei tyllin\nsyvään, ja kavahti sitten pois pieksävän pyrstön ulottuvilta, jättäen\nhaavoittuneen ja raivoavan Nagainan siihen.\n\n\"Ilkeä, ilkeä Darzee!\" sanoi Nag, sujahtaen niin korkealle kuin pääsi\norjantappurapensaassa keinuvaa pesää kohti; mutta Darzee oli rakentanut\nsen niin korkealle, että se oli käärmeiltä turvassa, ja se vain heilui\nhiljaa edestakaisin.\n\nRikki-tikki tunsi silmäinsä käyvän punaisiksi ja kuumiksi (kun mungon\nsilmät käyvät punaisiksi, niin se on vihainen), ja se istahti häntänsä\nja takajalkojensa varaan kuin pieni kenguru, katseli ympärilleen ja\ntiuski äkäisesti. Mutta Nag ja Nagaina olivat hävinneet heinikkoon.\nIskettyään harhaan käärme ei sano milloinkaan mitään eikä anna\npienintäkään vihjausta siitä, mitä sillä on mielessä. Rikki-tikki ei\nvälittänyt lähteä niiden jälkeen, sillä se ei ollut varma, kykenisikö\nse suoriutumaan kahdesta käärmeestä yhtä aikaa, vaan siirtyi huvilan\nläheisyyteen hiekkakäytävälle ja istahti miettimään. Tämä oli vakava\nasia.\n\nVanhoissa luonnonhistoriaa käsittelevissä kirjoissa sanotaan, että jos\nmungo haavoittuu käärmeen kanssa tapellessaan tämän puremasta, niin se\nkiiruhtaa syömään erästä yrttiä, joka heti parantaa sen. Se ei ole\ntotta. Voitto johtuu yksinomaan jalkojen ja silmien nopeudesta --\nkäärmeen syöksy ja mungon hyppy -- ja kun kenenkään silmä ei voi\nseurata iskevän käärmeen päätä, niin se tekee asian paljon\nihmeellisemmäksi kuin mikään taikayrtti. Rikki-tikki tiesi olevansa\nnuori mungo, mikä sai sen sitä suuremmalla mielihyvällä ajattelemaan,\nettä se oli kyennyt väistämään takaapäin suunnatun iskun. Se antoi\nsille itseluottamusta, ja kun Teddy tuli juosten käytävää pitkin, niin\nRikki-tikki oli valmis vastaanottamaan hyväilyjä.\n\nMutta samassa kun Teddy pysähtyi ja kumartui, hiekka liikahti. ja hento\nääni lausui: \"Varo! Minä olen kuolema!\" Se oli Karait, himmeänruskea\npikku käärme, joka mieluimmin makaa teiden tomussa. Sen purema on yhtä\nvaarallinen kuin silmälasikäärmeen. Mutta se on niin pieni, ettei\nkukaan muista sitä, ja siten se on ihmisille vielä vaarallisempi.\n\nRikki-tikin silmät kävivät punaisiksi, ja se tanssi Karaitin luo\nomituisesti huojuen ja hypähdellen puoleen ja toiseen, mikä kaikki on\nsen suvulle ominaista. Tämä liike näyttää hullunkuriselta, mutta se on\nruumiin tasapainon ja joustavuuden kannalta niin hyvin harkittu, että\nsiten hyökkäävä mungo voi salamannopeasti hypätä mihin suuntaan\ntahansa. Ja kun on tapeltava käärmeen kanssa, niin se on suuri etu.\nJospa Rikki-tikki olisi edes tietänyt antautuvana nyt leikkiin, joka\noli paljoa vaarallisempi kuin tappelu Napin kanssa, sillä Karait on\nniin pieni ja nopsaliikkeinen, että ellei Rikki saisi purtua sitä\nniskaan ihan pään taakse, niin Karaitin vastaisku osuisi joko kuonoon\ntai silmään. Mutta Rikki ei tiennyt sitä: sen silmät olivat aivan\npunaiset ja se huojui edestakaisin, etsien kohtaa, johon olisi hyvä\niskeä. Karait hyökkäsi. Rikki hypähti syrjään ja koetti samassa iskeä\nhampaansa Karaitiin, mutta ilkeä, pieni, harmaa pää suhahti ohi aivan\nhänen olkapäänsä vieritse, niin että Rikin täytyi loikata Karaitin yli,\ntämän pää koko ajan kintereillään.\n\nTeddy huusi huvilaan päin: \"Voi, tulkaa tänne! Mungo tappaa käärmettä!\"\nJa Rikki-tikki kuuli Teddyn äidin kirkaisevan. Isä riensi keppi kädessä\nulos, mutta hänen saapuessaan paikalle Karait oli hyökännyt\ntoistamiseen, tällä kertaa liian pitkälle, ja Rikki-tikki oli tehnyt\nhyppynsä ja pudonnut käärmeen selkään ja painaen sen pään lujasti\netukäpäliensä väliin purrut niskan poikki. Tämä purema herpaisi\nKaraitin, ja Rikki-tikki aikoi juuri ruveta syömään sitä hännästä\nalkaen sukunsa pöytätapojen mukaisesti, kun se samassa muisti, että\nvahva ateria tekee mungon hitaaksi, ja että sen piti olla kevyt ja\njäntevä, jos tahtoi voimansa ja nopeutensa pysyvän ehtymättöminä.\n\nSe meni ottamaan tomukylpyä risiinipensaan alle, ja Teddyn isä löi\nkepillään kuollutta Karaitia. \"Mitähän tuokin hyödyttää?\" ajatteli\nRikki-tikki; \"minähän jo tein lopun siitä.\" Sitten Teddyn äiti nosti\nmungon syliinsä, hyväili sitä ja sanoi itkien, että se oli pelastanut\nTeddyn kuolemasta, ja isä lisäsi, että sallimus oli lähettänyt mungon\nheille, ja Teddy itse katsoi heihin suurin säikähtynein silmin.\nRikki-tikkiä kaikki tämä hälinä, josta se ei tietystikään ymmärtänyt\nmitään, vain huvitti. Teddyn äiti olisi yhtä hyvin voinut taputella ja\nhyväillä Teddyä sen tähden, että tämä leikki hiekassa. Rikki oli\nloistavan hyvällä päällä.\n\nHypellessään illalla aterian aikana pöydällä viinilasien keskellä se\nolisi voinut vaikkapa kolme kertaa täyttää vatsansa moninaisilla\nherkuilla, mutta se muisti Nagin ja Nagainan, ja vaikka Teddyn äidin\nhyväilyt ja taputtelut olivatkin erittäin mieluisia ja Teddyn\nolkapäällä ratsastaminen mitä hupaisinta, niin sen silmät kävivät tämän\ntästä punaisiksi ja se kajahdutti monta kertaa pitkän sotahuutonsa:\n\"Rikk-tikk-likki-tikki-tshk!\"\n\nTeddy otti sen mukaansa vuoteeseen ja tahtoi välttämättä, että\nRikki-tikki nukkuisi pää hänen leukansa alla. Rikki-tikki oli liian\nhyvin kasvatettu purrakseen tai kynsiäkseen, mutta heti kun Teddy oli\nnukahtanut, se lähti tutkimusretkelle ja kohtasi pimeässä Chuchundran,\ntesmanirotan, joka hiipi pitkin seinänvierustaa. Chuchundra on pieni\npelkuri raukka. Se vikisee ja itkee yökaudet ja koettaa rohkaista\nmieltänsä juostakseen keskelle lattiaa, mutta niin pitkälle se ei\nkoskaan pääse.\n\n\"Älä tapa minua\", se pyysi melkein itkien. \"Rikki-tikki, älä tapa\nminua.\"\n\n\"Luuletko sinä, että käärmeentappaja surmaa tesmanirottia?\" kysyi\nRikki-tikki närkästyneesti.\n\n\"Ne, jotka tappavat käärmeitä, joutuvat itse käärmeiden tapettaviksi\",\nlausui Chuchundra vieläkin surkeammalla äänellä. \"Ja mistä minä tiedän,\netteikö Nag jonakin pimeänä yönä voisi luulla minua sinuksi?\"\n\n\"Sitä sinun ei tarvitse pelätä\", vastasi Rikki-tikki. \"Nag asuu\npuutarhassa, jonne sinä et uskalla mennä.\"\n\n\"Serkkuni Chua, rotta, kertoi minulle --\" aloitti Chuchundra, mutta\nvaikeni samassa.\n\n\"Kertoi mitä?\"\n\n\"Sshhh! Nag on joka paikassa, Rikki-tikki. Sinun olisi pitänyt\npuhutella Chuaa puutarhassa.\"\n\n\"Mutta sitä en tehnyt -- ja sen tähden sinun täytyy kertoa minulle\nkaikki. Sukkelaan, Chuchundra, tai minä puren sinua!\"\n\nChuchundra istahti ja itki niin, että kyyneleet tipahtelivat viiksistä.\n\"Minä olen viheliäinen raukka\", se nyyhkytti. \"En tohdi koskaan juosta\nkeskelle lattiaa. Hhss! En uskalla sanoa mitään. Etkö _kuule_,\nRikki-tikki?\"\n\nRikki-tikki kuunteli. Talo oli aivan äänetön, mutta se oli erottavinaan\nhiljaista rahinaa -- ei sen kovempaa kuin mikä syntyy ampiaisen\ntepastellessa ikkunaruutua pitkin -- käärmeen suomusten kuivaa rahinaa\nkivijalkaa vastaan.\n\n\"Nag tai Nagaina\", päätteli Rikki-tikki itsekseen, \"ja se hiipii\nparhaillaan kylpyhuoneen viemäriin. Olet oikeassa, Chuchundra, minun\nolisi pitänyt puhutella Chuaa.\"\n\nSe hiipi Teddyn kylpyhuoneeseen, mutta siellä ei näkynyt mitään, ja\nsitten Teddyn äidin kylpyhuoneeseen. Sileäksi rapatun seinän juuresta\noli irroitettu tiilikivi, jotta kylpyvesi pääsisi juoksemaan ulos, ja\nkun Rikki-tikki hiipi lattiaan muurattuun uraan, jonka kohdalle\nkylpyamme oli sijoitettu, se kuuli Nagin ja Nagainan kuiskaillen\nkeskustelevan ulkopuolella.\n\n\"Kun talossa ei enää ole ihmisiä\", sanoi Nagaina miehelleen, \"niin\n_hänkin_ lähtee tiehensä, ja silloin me saamme puutarhan jälleen\nhaltuumme. Hiivi hiljaa sisään ja muista, että puret ensiksi sitä isoa\nmiestä, joka tappoi Karaitin. Tule sitten kertomaan minulle, niin\nkäymme yhdessä Rikki-tikin kimppuun.\"\n\n\"Mutta oletko varma, että meillä on hyötyä tästä ihmisten\ntappamisesta?\" kysyi Nag.\n\n\"Paljonkin hyötyä! Oliko puutarhassa ainoatakaan mungoa silloin, kun\nhuvilassa ei ollut ihmisiä? Niin kauan kuin huvila pysyy tyhjänä, me\nolemme puutarhan kuningas ja kuningatar; ja muista, että niin pian kuin\nmeloonimaahan peitetyt munamme hautuvat valmiiksi (mikä voi tapahtua jo\nhuomispäivänä), lapsemme tarvitsevat liikunta-alaa ja rauhaa.\"\n\n\"Sitä en tullut ajatelleeksi\", myönsi Nag. \"Minän menen, mutta\nRikki-tikin ahdistaminen ei ole sen jälkeen enää tarpeellista. Minä\ntapan ison miehen ja hänen vaimonsa, ja lapsenkin, jos voin, ja tulen\nhiljaa pois. Silloin huvila jää autioksi, ja Rikki-tikki lähtee\nmatkoihinsa.\"\n\nRikki-tikin koko ruumis vapisi raivosta ja kiukusta hänen\nkuunnellessaan heidän keskusteluaan, ja sitten Nagin pää työntyi sisään\naukosta ja sen puolentoista metrin pituinen kylmä ruumis seurasi\njäljessä. Kiukustaan huolimatta Rikki-tikki säikähti nähdessään, kuinka\nkookas hänen vihollisensa todellakin oli. Nag veti ruumiinsa kiemuraan,\nkohotti päätään ja katseli pimeätä kylpyhuonetta, ja Rikki näki sen\nsilmien kiiltävän.\n\n\"Jos tapan sen tässä, niin Nagaina kuulee, mutta jos käyn sen kimppuun\nkeskellä lattiaa, niin sen asema on edullisempi. Mikähän tässä olisi\nparasta?\" mietti Rikki-tikki-tavi.\n\nNag keinui puoleen ja toiseen, ja sitten Rikki-tikki kuuli sen juovan\nsuurimmasta vesiastiasta, jolla kylpyamme tavallisesti täytettiin.\n\"Hyvää oli\", sanoi käärme. \"Isolla miehellä oli keppi, kun Karait\ntapettiin. Tuo keppi voi olla hänellä vieläkin, mutta tullessaan\naamulla kylpemään hänellä ei ole keppiä. Minäpä odotan tässä, kunnes\nhän tulee. Nagaina -- kuuletko? Minä odotan täällä, kunnes päivä\nvalkenee.\"\n\nUlkoa ei kuulunut vastausta, ja siitä Rikki-tikki päätteli Nagainan\npoistuneen. Nag painautui alas ja vyyhtesi ruumiinsa kiemura kiemuralta\nvesiastian ympärille, ja Rikki-tikki seisoi hiljaa kuin kuolema. Tunnin\nkuluttua se alkoi hiipiä askel askeleelta vesiastiaa kohti. Nag nukkui,\nja Rikki-tikki katseli sen leveätä niskaa, miettien, mihin kohtaan\nolisi parasta iskeytyä kiinni. \"Ellen onnistu murskaamaan sen niskaa\nensimmäisellä hypyllä, niin se kykenee vielä tappelemaan\", tuumi Rikki;\n\"ja jos niin käy, että se tappelee, niin -- voi sinua, Rikki!\" Hän\nkatseli niskan paksuutta kaulakuvun alapuolelta, mutta se oli hänelle\nliian tukeva; ja puraisu lähemmäksi pyrstöä vain saisi Nagin raivoon.\n\n\"Päähän sitä on iskettävä\", hän päätteli lopuksi; \"päähän kaulakuvun\njuureen; ja iskettyäni siihen hampaani minun on myös pysyttävä kiinni.\"\n\nSitten hän hyppäsi. Nagin pää ei ollut aivan vesiastian kannassa\nkiinni, vaan hiukan ulompana, suunnilleen keskeltä kuperan laidan\nkohdalla, ja pureutuessaan kiinni Rikki-tikki ponnisti selkänsä astian\nsisäänpäin kaltevaa kylkeä vastaan jaksaakseen painaa käärmeen pään\nalas. Näin se voitti aikaa noin sekunnin, joka käytettiin asian hyväksi\nviimeistä mahdollisuutta myöten. Sitten sitä heiteltiin sinne ja tänne,\nniinkuin koira ravistaa rottaa -- edestakaisin lattialla, ylös ja alas\nja ympäriinsä suurissa kaarissa; mutta sen silmät punoittivat, eikä se\nhellittänyt otettaan, vaikka käärme piiskasi lattiaa kuin viuhuva\nruoska, paiskeli tinakauhat, saippuakupit ja kynsiharjat sikinsokin ja\njymisytti kylpyammeen tinattua kylkeä. Pitäessään kiinni Rikki-tikki\npuri hampaansa yhä lujemmin yhteen, varmana siitä, että käärme\npieksäisi hänet hengiltä, ja sukunsa kunnian vuoksi se tahtoi, että se\nlöydettäisiin hampaat yhteenpurtuina. Sen päätä huimasi, ja ruumis\ntuntui kipeältä ja palasiksi hakatulta, kun aivan sen sivulta kuului\nkuin ukkosen jyrähdys. Kuuma tuulenpuuska nujersi sen tainnoksiin\nlattialle, ja punainen tulenkieleke kärvensi sen turkkia. Iso mies oli\nherännyt meluun ja oli tyhjentänyt haulikkonsa molemmat piiput Nagiin,\njuuri kaulakuvun alapuolelle.\n\nRikki-tikki piti edelleen kiinni, silmät ummessa, sillä nyt se uskoi\naivan varmasti olevansa kuollut; mutta käärmeen pää ei hievahtanutkaan\nenää, ja iso mies nosti sen ylös, sanoen: \"Mungo on taaskin ollut\nliikkeellä, Alice; nyt se pikku veitikka on pelastanut meidän\nhenkemme.\" Sitten Teddyn äiti tuli sisään ja katseli Nagin jäännöksiä,\nja Rikki-tikki laahautui Teddyn makuuhuoneeseen ja vietti loppuyön\ntutkiskelemalla itseään varovaisesti, oliko hän todellakin repeytynyt\nneljäänkymmeneen kappaleeseen, kuten itse luuli.\n\nAamulla se oli aivan kankea, mutta hyvin tyytyväinen\naikaansaannoksiinsa. \"Nyt minun on selvitettävä välini Nagainan kanssa,\nja se on pahempi kuin viisi Nagia, enkähän sitä paitsi tiedä, milloin\nnuo munat, joista se puhui, ovat kylliksi hautuneet. Tässä on kiire!\nMinun täytyy mennä puhuttelemaan Darzeeta\", se päätti.\n\nJäämättä odottamaan aamiaista Rikki-tikki kiiruhti orjantappurapensaan\nluo, jossa Darzee lauloi voittolaulua heleimmällä äänellään. Uutinen\nNagin kuolemasta oli levinnyt kaikkialle puutarhaan, sillä siivooja oli\nheittänyt ruumiin rikkaläjälle.\n\n\"Voi sinua, senkin typerä höyhentöyhtö!\" sanoi Rikki-tikki vihaisesti.\n\"Onko nyt laulun aika?\"\n\n\"Nag on kuollut -- kuollut -- kuollut!\" lauloi Darzee. \"Urhoollinen\nRikki-tikki tarttui sitä päähän ja piti kiinni. Iso mies otti\npaukkukeppinsä, ja Nag katkesi kahtia! Se ei syö pienokaisiani enää\nmilloinkaan.\"\n\n\"Kaikki tuo on kyllä totta; mutta missä on Nagaina?\" sanoi Rikki-tikki,\ntähyillen varovasti ympärilleen.\n\n\"Nagaina meni kylpyhuoneen viemärin suulle ja kutsui Nagia\", jatkoi\nDarzee; \"ja Nag tuli ulos kepin nenässä -- siivooja otti sen kepin\nnenään ja heitti sen rikkaläjälle. Laulakaamme suuren, punasilmäisen\nRikki-tikin kunniaksi!\" ja Darzee veti henkeä ja lauloi.\n\n\"Jos ylettyisin pesääsi, niin heittäisin kaikki lapsesi maahan!\" uhkasi\nRikki-tikki. \"Sinä et tiedä, milloin mikin asia on ajallaan\ntoimitettava. Sinä olet turvassa pesässäsi, mutta täällä alhaalla minä\nkäyn sotaa. Ole nyt vaiti hetkinen, Darzee.\"\n\n\"Suuren, ihanan Rikki-tikin tähden minä keskeytän lauluni\", vastasi\nDarzee. \"Mistä on kysymys, oi hirveän Nagin tappaja?\"\n\n\"Kysyn kolmannen kerran: missä on Nagaina?\"\n\n\"Rikkaläjällä tallien luona Nagia suremassa. Suuri on Rikki-tikki,\nvalkohammas!\"\n\n\"Anna sinä minun valkoisten hammasteni olla! Oletko sattunut kuulemaan,\nmissä hän pitää muniaan?\"\n\n\"Meloonimaassa, seinän viereisessä päässä, johon aurinko paahtaa\nmelkein koko päivän. Sinne se peitti ne kolme viikkoa sitten.\"\n\n\"Eikä sinun mieleesi ole kertaakaan johtunut ilmoittaa siitä minulle?\nSanoitko seinän viereisessä päässä?\"\n\n\"Ethän vain aio syödä sen munia, Rikki-tikki?\"\n\n\"En nyt aivan syödä; en. Kuulehan, Darzee, jos sinulla on hituinenkaan\njärkeä, niin lennä tallien luo ja teeskentele, että olet taittanut\nsiipesi, ja anna Nagainan ajaa sinut tänne pensaaseen. Minun täytyy\nkäväistä meloonimaassa, ja jos nyt menisin, niin se näkisi minut.\"\n\nDarzee oli pikku hupakko, jonka päähän ei koskaan mahtunut enempää kuin\nyksi ajatus kerrallaan; ja juuri sen tähden, että se tiesi Nagainan\nlasten syntyvän munista samalla tavalla kuin omiensakin, niiden\ntappaminen tuntui siitä ensin rumalta. Mutta sen vaimo oli järkevä\nlintu, joka tiesi silmälasikäärmeen munien merkitsevän sitä, että\npuutarhaan saataisiin pian myös nuoria silmälasikäärmeitä; ja niin se\nlensi pesästään ja jätti Darzeen lämmittämään pienokaisia ja jatkamaan\nlauluaan Nagin kuolemasta. Darzee oli muutamissa suhteissa jotakuinkin\nsamanlainen kuin miehet yleensä.\n\nSen vaimo hyppeli Nagainan edessä rikkaläjän reunalla ja valitti: \"Voi,\nsiipeni on poikki! Huvilan poika heitti minua kivellä ja taittoi sen.\"\nJa se hypähteli entistä surkeammin.\n\nNagaina nosti päätään ja sähisi. \"Sinä varoitit Rikki-tikkiä, kun aioin\ntappaa sen. Oletpa totisesti raajarikkona ollen valinnut huonon\npaikan.\" Ja se läheni Darzeen vaimoa rikkaläjän yli soluen.\n\n\"Poika taittoi siipeni kivellä!\" vaikeroi Darzeen vaimo.\n\n\"Hyvä! Sinua ehkä lohduttaa tieto, että sinun kuoltuasi selvitän välini\npojan kanssa. Mieheni viruu nyt rikkaläjällä, mutta ennen iltaa\nhuvilankin poika makaa hyvin hiljaa. Mitä hyödyttää pyrkiä pakoon?\nTavoitanhan sinut kuitenkin. Pikku hupsu, katso minuun!\"\n\nDarzeen vaimo tiesi kuitenkin sen verran, ettei sitä pitänyt\nmilloinkaan tehdä, koska lintu, joka katsoo käärmettä silmiin, pelästyy\nniin suunniltaan, ettei kykene liikahtamaan paikaltaan. Darzeen vaimo\nhyppeli eteenpäin tietä pitkin ja piipitti surkeasti, nousematta\nkuitenkaan kertaakaan siivilleen, ja Nagaina joudutti kulkuaan.\n\nRikki-tikki kuuli niiden menevän tallien polkua ja kiiruhti\nmeloonimaahan seinän viereen. Siellä oli, meloonien taakse\nlevitettyihin lämpöisiin olkiin taitavasti kätkettyinä,\nkaksikymmentäviisi jaavalaisen kananmunan kokoista munaa, joissa oli\nkuorena valkeahko nahka.\n\n\"Enpä tullut päivääkään liian aikaisin\", sanoi Rikki-tikki\nkatsellessaan munia ja nähdessään käärmeen poikasten kiemurtelevan\nnahan sisäpuolella; se tiesi, että jokainen niistä kykenisi tappamaan\nihmisen tai mungon heti kuoresta päästyään. Hän puraisi munien yläpäät\nrikki mahdollisimman nopeasti, katsoen tarkkaan, että pikku käärmeet\ntuhoutuivat, ja pöyhi oljet monta kertaa, ollakseen varma, että kaikki\nmunat olivat löytyneet. Lopulta oli vain kolme munaa jäljellä, ja\nRikki-tikki oli niin mielissään, ettei voinut olla naurahtamatta. Mutta\nsamassa se kuuli Darzeen vaimon huutavan:\n\n\"Rikki-tikki, minä vein Nagainan taloon päin, ja se meni vilpolaan, ja\n-- voi, tule pian -- se aikoo tappaa jonkun!\"\n\nRikki-tikki murskasi kaksi munaa ja kierähti takaperin pois\nmeloonimaasta, kolmas muna suussa, ja kiisi vilpolaan niin nopeasti\nkuin jalat kantoivat. Teddy ja hänen äitinsä ja isänsä istuivat siellä\naamiaispöydässä; mutta Rikki-tikki huomasi, etteivät he syöneet mitään.\nHe istuivat äänettöminä ja liikkumattomina kuin kivikuvat, ja heidän\nkasvonsa olivat aivan valkoiset. Nagaina oli kiemurassa matolla Teddyn\ntuolin vieressä, niin lähellä pojan paljaita sääriä, että se saattoi\nmukavasti ylettyä niihin, ja se keinui edestakaisin, laulaen\nvoittolaulua.\n\n\"Nagin tappajan, ison miehen poika\", se sähisi, \"istu hiljaa! En ole\nvielä valmis. Odota hetkinen. Olkaa aivan hiljaa, kaikki kolme! Jos\nliikahdatte, minä isken, ja ellette liikukaan, isken sittenkin. Teitä\nhulluja ihmisiä, jotka tapoitte Nagini!\"\n\nTeddy tuijotti isäänsä, joka ei voinut muuta kuin kuiskata: \"Istu\nhiljaa, Teddy. Älä hievahdakaan. Istu hiljaa.\"\n\nSilloin Rikki-tikki saapui ja huudahti: \"Käänny ympäri, Nagaina, käänny\nja tappele!\"\n\n\"Kaikki ajallaan\", vastasi Nagaina, taakseen katsomatta. \"Hetkisen\nkuluttua minä selvitän välini sinunkin kanssasi. Katsopas ystäviäsi,\nRikki-tikki. He istuvat mykkinä ja kalpeina; he pelkäävät. He eivät\ntohdi liikahtaakaan, ja jos tulet askeleenkaan lähemmäksi, niin isken.\"\n\n\"Oletko nähnyt muniasi?\" sanoi Rikki-tikki; \"siellä meloonimaassa\nseinän vieressä? Mene katsomaan, Nagaina.\"\n\nSuuri käärme kääntyi puolittain ympäri ja näki munan kuistin\npermannolla. \"Ah, anna se minulle\", se pyysi.\n\nRikki-tikki pani käpälänsä munan kummallekin puolelle, ja sen silmät\nhehkuivat veripunaisina. \"Mitä maksetaan käärmeenmunasta? Mitä nuoresta\nsilmälasikäärmeestä? Nuoresta kuningascobrasta? Sukunsa viimeisestä --\nihan viimeisestä jäsenestä? Kaikki muut ovat jo muurahaisten ruokana\nmeloonimaassa.\"\n\nNagaina pyörähti kokonaan ympäri, unohtaen munan takia kaiken muun, ja\nRikki-tikki näki Teddyn isän ojentavan suuren kätensä tarttuvan poikaa\nolkapäähän ja kiskaisevan hänet pienen pöydän ja teekuppien yli pois\nNagainan ulottuvilta.\n\n\"Petyit! Petyit! Petyit! Rikk-tshikk-tshk!\" riemuitsi Rikki-tikki.\n\"Poika on turvassa, ja minä -- minä -- minä se viime yönä iskin kiinni\nNagin kaulakupuun kylpyhuoneessa!\" Ja sitten Rikki alkoi hyppiä\ntasajalkaa, kaikki neljä jalkaa yhdessä ja pää melkein kiinni\nlattiassa. \"Se viskoi minua sinne ja tänne, mutta ei saanut minua\nirtautumaan. Se oli jo kuollut, ennenkuin iso mies jyrähdytti sen\npoikki. Minä tapoin sen. Rikki-tikki-tshk-tshk! Tule jo, Nagaina. Käy\ntappeluun kanssani. Leskeytesi ei tule kestämään kauan.\"\n\nNagaina huomasi, että se oli menettänyt tilaisuutensa käydä Teddyn\nkimppuun, ja että muna oli Rikki-tikin käpälien välissä. \"Anna muna\nminulle, Rikki-tikki. Anna minulle viimeinen munani, niin lähden\ntäältä, enkä tule milloinkaan takaisin\", se sanoi painaen kaulakupunsa\nalas.\n\n\"Aivan niin, sinä lähdet täältä, etkä tule milloinkaan takaisin, sillä\nsinä menet rikkaläjälle Nagin luo. Taistele, leski! Iso mies meni\nhakemaan pyssyään! Taistele!\"\n\nRikki-tikki hyppi joka taholla Nagainan ympärillä, pysytellen juuri ja\njuuri poissa sen iskun ulottuvilta, ja sen pienet silmät hehkuivat kuin\nhiilet. Nagaina vetäytyi kokoon ja singahti häntä kohti. Rikki-tikki\nhyppäsi korkealle ilmaan ja samalla taaksepäin. Nagaina iski uudelleen\nja yhä uudelleen, ja sen pää jysähti joka kerta vilpolan mattoon, minkä\njälkeen se taas kiertyi kokoon kuin kellon jousi. Rikki-tikki tanssi\nkehässä sen ympärillä, koettaen päästä sen taakse, ja Nagaina kieppui\nkoko ajan ympäri, pitääkseen sitä edessään, ja pyrstön kahina mattoa\nvastaan oli aivan samanlaista kuin tuulen lennättäessä kuivia lehtiä\nmaata pitkin.\n\nRikki-tikki oli unohtanut munan. Se oli kuistin permannolla, ja Nagaina\nhivuttautui yhä lähemmäksi, kunnes se, Rikki-tikin hiukan hengähtäessä,\nkaappasi munan äkkiä suuhunsa, pyörähti portaita kohti ja kiisi kuin\nnuoli alas tielle, Rikki-tikki tuulena jäljessä. Kun silmälasikäärme\nlähtee pakoon, henkeään peläten, niin se näyttää piiskansiimalta, joka\nviuhahtelee pitkin hevosen selkää. Rikki-tikki tiesi, että hänen täytyi\ntavoittaa se, sillä muuten koko surkeus alkaisi uudelleen. Nagaina\nsuuntasi kulkunsa suoraan orjantappurapensaan luona kasvavaa pitkää\nheinikkoa kohti, ja juostessaan Rikki-tikki kuuli Darzeen vielä\nlaulavan hupsua voittolauluaan. Mutta Darzeen vaimo oli viisaampi. Se\nlensi pesästään Nagainaa vastaan ja räpytteli siipiään sen pään\nkohdalla. Jos Darzee olisi tullut auttamaan, niin he ehkä olisivat\nsaaneet sen kääntymään; mutta Nagaina painoi vain kaulakupunsa alas ja\njatkoi matkaansa. Sen kulku oli kuitenkin hidastunut sen verran, että\nRikki-tikki tavoitti sitä, ja juuri kun Nagaina sujahti rotanreikään,\njossa se ja Nag olivat asuneet, Rikki-tikki iski hampaansa sen pyrstöön\nja seurasi mukana -- ja vain harva mungo, olipa kuinka vanha ja viisas\nhyvänsä, välittää mennä silmälasikäärmeen jäljessä sen pesään. Reikä\noli aivan pimeä, eikä Rikki-tikillä ollut aavistustakaan, milloin reikä\nlaajenisi sen verran, että Nagaina pääsisi kääntymään ja iskemään. Hän\npiti tiukasti kiinni ja harasi kaikin voimin vastaan, tarrautuen\njaloillaan lämpöiseen, kosteaan multaan.\n\nReiän suulla kasvava heinikko lakkasi vähitellen huojumasta, ja Darzee\nsanoi: \"Rikki-tikki on mennyttä! Nyt saamme laulaa hänelle\nkuolinlaulun. Urhoollinen Rikki-tikki on kuollut! Sillä varmasti\nNagaina tappaa hänet maan alla.\"\n\nDarzee alkoi laulaa hyvin surullista laulua, jonka se samalla\nsepittikin, mutta sen päästessä laulunsa kaikista liikuttavimpaan\nkohtaan, heinikko alkoi jälleen liikahdella, ja Rikki-tikki raahautui\nhitaasti ja hätäilemättä, jäsen jäseneltä ja viiksiään nuollen, ylös\nreiästä, yltä päältä ryvettyneenä liejuiseen multaan. Se ravisti hiukan\nturkkiaan ja aivasti. \"Kaikki valmista\", se virkkoi. \"Tuosta reiästä\nleski ei tule enää milloinkaan ulos.\" Ja punamuurahaiset, jotka asuvat\nruohonkorsien juurella, kuulivat sen sanat ja menivät toinen toisensa\njälkeen alas katsomaan, oliko se puhunut totta.\n\nRikki-tikki kyyristyi ruohikkoon ja nukahti siihen -- ja nukkui ja\nnukkui myöhäiseen iltapäivään saakka, sillä se oli tehnyt raskaan\npäivätyön.\n\n\"Nyt\", sanoi se herätessään, \"menen takaisin huvilaan. Kerro kaikki\nvaskisepälle, Darzee, niin se kyllä ilmoittaa koko puutarhalle, että\nNagaina on kuollut.\"\n\nVaskiseppä on lintu, jonka ääni on aivan samanlainen kuin löisi\npienellä vasaralla vaskikattilan kylkeen; se on Indian puutarhojen\njulkinen kuuluttaja, ja se ilmoittaa kaikki uutiset kaikille, jotka\nvälittävät kuunnella. Ja juuri siitä johtuukin, että sillä on sellainen\nääni. Mennessään polkua myöten huvilaa kohti Rikki-tikki kuuli sen\nkaiuttavan kuin päivällispäristin: \"Huomio! Huomio! Ding-dong-tok! Nag\non kuollut -- dong! Nagaina on kuollut! Ding-dong-tok!\" Tämä uutinen\nsai puutarhan kaikki linnut laulamaan ja kaikki sammakot kurnuttamaan;\nsillä Nag ja Nagaina söivät sammakoita yhtä mielellään kuin lintujakin.\n\nKun Rikki-tikki pysähtyi portaitten eteen, niin Teddy ja Teddyn äiti\n(hän oli vieläkin hyvin kalpea, sillä hän oli pyörtynyt) ja Teddyn isä\ntulivat hänen luokseen ja melkein itkivät hyväillessään häntä; ja sinä\niltana Rikki-tikki söi kaikki, mitä sille annettiin, kunnes ei jaksanut\nenempää, ja meni nukkumaan ratsastaen Teddyn olkapäällä. Ja siinä se\nnukkui vielä silloinkin, kun Teddyn äiti myöhään yöllä kävi heitä\nkatsomassa.\n\n\"Se pelasti meidät ja Teddyn\", hän sanoi miehelleen. \"Ajattele, se\npelasti meidät kaikki!\"\n\nRikki-tikki säpsähti hereille, sillä kaikki mungot nukkuvat herkästi.\n\n\"Tekö siinä olette\", se sanoi. \"Mikä teillä nyt on hätänä? Kaikki\nsilmälasikäärmeet ovat kuolleet; ja elleivät ole, niin minähän olen\ntäällä.\"\n\nRikki-tikillä oli täysi oikeus olla ylpeä teoistaan; mutta se ei tullut\nsentään liian ylpeäksi; se hoiti puutarhan niin hyvästi kuin mungon\npitääkin -- hampailla iskien, hyppien, juosten ja purren, kunnes\nseudulla ei ollut ainoatakaan silmälasikäärmettä, joka olisi rohjennut\nnäyttää päätään sen muurien sisäpuolella.\n\n\nDARZEEN LAULU.\n\n(Laulettu Rikki-tikki-tavin kunniaksi.)\n\n          Laulan ja neulon vain; --\n              kaks mulla riemua on --\n          äänen niin heleän sain,\n              upean tein asunnon --\n    ylle ja alle sävelrihmat kehrään -- ja ompelen myös asunnon.\n\n          Laulaos pojilles taas,\n              oi emo, heitä jo huoli!\n          Vainoojan sankari kaas,\n              puutarhan kauhu jo kuoli.\n    Vaaraton on peto ruusuihin piillyt -- jo luolaansa hirviö kuoli!\n\n          Ken meidät pelasti, ken?\n              Kerro, jos tunnet kenties!\n          Rikki tehnyt on sen,\n              urhea metsämies,\n    Rikki-tikki-tikki, norsunluuhammas ja tulisilmä metsämies.\n\n          Sankarin työ oli tää!\n              Satakielen livertelyllä,\n          linnut, hänt' ylistäkää!\n              Ei, minä teen sen kyllä.\n    Kiitetty olkoon pullohäntä Rikki! -- kuulkaat te alla ja yllä!\n\n(Tässä Rikki-tikki keskeytti laulajan, ja laulun loppuosa on\nunohtunut.)\n\n    Kertomuksen suomentanut _O. Juurikoski_, loppulaulun _Yrjö Jylhä_.\n\n\n\n\nJOSEPH CONRAD.\n\n\nFeodor Josef Konrad Korzeniowski (1857-1924) oli syntynyt Puolan\nUkrainassa, sivistyneessä ja varakkaassa kodissa. 1862 perhe\nkarkoitettiin kapinan johdosta Vologdaan. Äidin siellä kuoltua Josef\npalasi Puolaan, ruveten valmistumaan kotiopettajan johdolla Krakovan\nyliopistoon. Vastustamaton halu merelle sai hänet kuitenkin lopettamaan\nlukunsa juuri ylioppilastutkinnon aattona ja rupeamaan merimieheksi\n(1874). Tällöin hän oli jo saavuttanut kohtuullisen pohjasivistyksen,\nosaten mm. ranskaa, jonka taidon täydensi lähtemällä merimiesuralleen\nMarseillesta. Vasta 1878 hän saapui ensi kerran Englantiin, taitamatta\nvielä silloin huomattavammin kieltä, jonka mestariksi oli muutamassa\nvuodessa tuleva. 1884 hän suoritti siellä merikapteenin tutkinnon,\ntullen samana vuonna Englannin kansalaiseksi, purjehti vielä kymmenen\nvuotta, ja asettui sitten, terveyssyistä, maihin, Kentiin, jossa asui\nkuolemaansa saakka. 20-vuotisen merimiesuransa jälkeen, 1895, hän\njulkaisi ensimmäisen teoksensa nimeltä _Almayerin hulluus_ (A:s Folly),\njota oli jo merillä ollessaan kirjoitellut. Tästä teoksesta alkoi\nlaaja romaanituotanto, joka on ulkonaiselta aihealueeltaan,\ntapahtumapaikoiltaan, täysin romanttista, näyttämöinä kun ovat\netupäässä eksoottiset maat ja meret, mutta joka on syvimmältä\nsisällöltään hienoa ja terävää sielunkuvausta, ihmisen sielullista\ntaistelua häntä eri tiloissa ympäröiviä vihamielisiä luonnon- ja muita\nvoimia vastaan. Ihmisen elämä on tragedia, jonka aiheuttaa se, että\nmeidän täytyy elää yksin ja tuntea itsemme yksinäisiksi muiden ihmisten\nkeskuudessa oman pahuutemme vuoksi. Hänen romaaneistansa, joita on\nkaikkiaan 14, mainittakoon ensimmäiseen tuotantokauteen kuuluvat\n_Saarien hylkiö_ (An Outcast of the Islands, 1896), _Narkissoksen\nneekeri_ (The Nigger of the Narcissus, 1898, suomennettu) ja _Lordi\nJim_ (1900, suomennettu), viimemainitussa tapahtumana korkeasta\nvakuutetun, mutta merikelvottoman singaporelaisen pyhiinvaeltajalaivan\njättö kuljetettaviensa ja oman onnensa nojaan, ja kertomatienä se,\nkuinka nämä jännittävät tapahtumat kuvastuvat kapteeni Marlow'n mieleen\nja miltä lordi Jim näyttää siitä peilikuvasta katsottuna; sitten\n_Nostromo_ (1903), värikäs kuvaus kuvitellusta etelä-amerikkalaisesta\nvaltiosta hopeakaivoksineen ja vallankumouksineen, jonka ihmisten\nelämän -- sielun -- hopeanhimo vähitellen myrkyttää, _Salainen agentti_\n(The Secret Agent, 1907), _Lännen silmien alla_ (Under Western Eyes,\n1911), ja _Sattuma_ (Chance, 1914), jota pidetään hänen\nkertomataiteensa korkeimpana saavutuksena. Lisäksi Conrad on julkaissut\n6 novellikokoelmaa, esseitä ja muistelmia. Hänen kertomistapansa on\nrealistinen, ja hänen sielullisessa uteliaisuudessaan ja jo\nensimmäisessä romaanissaan ilmenevässä halussansa kuvata vaikeuksiin\ntai viettelyksiin joutuvan ihmisen vähitellen tapahtuvaa henkistä\nmätänemistä ja luhistumista on jotakin slaavilaiseen kirjallisuuteen\nvivahtavaa, todennäköisesti opittua Dostojevskilta. Conrad ei ole\nsiis romantikko siinä mielessä kuin Stevenson ja Kipling, vaan\nkosmopoliitti, realisti, liikkuen syvemmällä ja kuuluen sielullisesti\nsamaan sukuun kun Browning, Meredith ja Hardy. Kaksi todella\nromanttista asiaa kuitenkin oli Conradin elämässä, joita hän ei\nitsekään ymmärtänyt: ensiksi, miten hänestä, puolalaisesta maaseudun\npojasta, tuli merimies, ja toiseksi, miten hänestä vielä tuli\nenglantilainen kirjailija.\n\n\n\nLAGUUNI.\n\n\nValkoinen mies, joka nojasi molemmilla kyynärpäillään purren perään\nkyhätyn kajuutan kattoon, sanoi peränpitäjälle --\n\n\"Me yövymme Arsatin majalle. On jo myöhä.\"\n\nMalaiji vain murahti, irroittamatta katsettaan joesta, jota hän koko\najan kiinteästi tarkkaili. Valkoinen mies painoi leukansa ristiin\npanemiensa käsivarsien varaan ja katsoi purren perässä porehtivaan\nvanaveteen. Joen kimmeltävän uoman kohdalla, joka häipyi etäisyyteen\nmetsien reunustamana häikäisevänä aukeamana, pilvetön aurinko heloitti\nmatalalta veden yli, jonka pinta hehkui sileänä kuin metallivyö. Metsä,\ntumma ja synkkä, seisoi liikkumattomana ja äänettömänä leveän virran\nkummallakin puolella. Suurten, korkeuteen kohoavien puiden juurella\nrungottomat pensaspalmut nousivat rannan liejusta mahtavina ja raskaina\nlehtiviuhkoina, jotka kuin paikalleen jähmettyneinä varjostivat kostean\nruskeita pyörteitä. Illan tyyni ilma näytti loihdullaan tuudittaneen\njokaisen puun, joka lehden ja oksan, jokaisen kiemurtelevan köynnöksen\nja pienten kukkien jokaisen terälehdenkin täydelliseen ja lopulliseen\nliikkumattomuuteen. Joella välähtelivät vain purren melat; kahdeksan\nsoutajan käsissä ne heilahtivat ylös ja taas painuivat veteen yhtäaikaa\nloiskahtaen, peränpitäjän melan siirtyessä säännöllisin väliajoin\näkillisellä tempauksella joko oikeaan tai vasempaan, piirtäen joka\nkerta välähtävän puoliympyrän ilmaan. Vesi solisi sekavina pyörteinä\nkummallakin sivulla. Ja valkoisen miehen pursi, joka liukui\nmyötävirtaan itse synnyttämänsä ja pian kuulumattomiin häipyvän melun\nsaattamana, näytti nyt saapuneen maahan, jossa ei ollut liikunnosta\npienintäkään muistoa jäljellä.\n\nKääntyen selin laskevaan aurinkoon valkoinen mies silmäili jokisuun\nautiota, avaraa ulappaa. Ylempänä joki teki mutkia, eteni kuin\nepäröiden ja arkaillen, mutta matkansa viimeisen penikulman se virtasi,\nkuin meren rannattoman ulapan vastustamattomasti puoleensavetämänä,\nsuoraan sen syliin, suoraan itään -- itään, joka on sekä valon että\npimeyden kehto. Jossakin perän takana kiiri vettä pitkin linnun\ntoistuva huuto, itkevä, heikko valitus, joka häipyi kaikki kattavaan\nsyvään äänettömyyteen, ennenkuin ehti toiselle rannalle.\n\nPeränpitäjä painoi melansa virtaan ja ponnisti vastaan käsivarret\njännittyneinä. Vesi solisi äänekkäästi, ja leveän virran pitkä ja suora\naukeama näytti äkkiä pyörähtävän ympäri, metsät vilahtivat ohi laveana\nkaarena, ja laskevan auringon viistot säteet osuivat purteen sivulta\nkoko hehkullaan, luoden miehistä pitkät ja epäsäännölliset varjokuvat\nvirran väräjävään kimallukseen. Valkoinen mies kääntyi ja katsoi keulan\neteen. Pursi kulki nyt kohtisuorasti virran poikki, kokkaan leikattu\nlohikäärmeen pää suunnattuna rantaa reunustavassa pensaikossa näkyvää\naukkoa kohti. Se liukui aukosta sisään, kahisutti tiellä riippuvia\noksia ja hävisi joelta kuin notkea ja matelijamainen eläin, joka\nrientää pesälleen metsien helmaan.\n\nPuron kapea uoma oli kuin oja: mutkikas ja uskomattoman syvä; täynnä\ntummaa hämärää ohuena juovana siintävän taivaan alla, joka oli\nkuulakkaan kirkas. Korkeuteen kohoavat jättiläismäiset puut peittyivät\nnäkyvistä kukkien kaunistaman köynnösverkon taakse. Siellä täällä näkyi\nlähellä veden kiiltävän mustaa pintaa matalien rantaa reunustavien\nsaniaisten keskeltä suuren puun vääntynyt juuri, mustana ja\nsalaperäisenä, koukistuneena ja liikkumattomana, kiinni takertuneen\nkäärmeen kaltaisena. Soutajien lyhyesti lausumat sanat kaikuivat\nselvinä puron uomalla, jonka kummallakin puolella metsä seisoi tiheänä,\nsynkkänä muurina. Puiden välissä vaani pimeys, se hiipi yhä lähemmäksi\nsekasortoisten köynnösvyyhtien läpi ja eriskummallisten,\nliikkumattomien lehtien takaa; salaperäinen ja voittamaton pimeys;\nläpitunkemattomien metsien väkevätuoksuinen ja myrkyllinen yö.\n\nMiehet sauvoivat, puron käytyä matalammaksi. Sen uoma laajeni ja\navartui laveaksi, liikkumattomana päilyväksi laguuniksi. Metsä karttoi\nsen soisia rantoja, jättäen heleän vihreätä kaislikkoa kasvavan\nrantakaistaleen kehystämään veden pintaan kuvastuvan taivaan sineä.\nKorkealla ajelehti punertava pilvenhattara, jonka kuvajaisen viehkeä\nruso hehkui syvällä lootuksien hopeisten kukkien ja uivien lehtien\nalla. Korkeiden paalujen varaan kyhätty pienoinen mökki näkyi tummana\ntoista rantaa vasten. Sen vieressä seisoi, kuin taustalla vaanivasta\nmetsästä tulleina, kaksi solakkaa palmua, hiukan kallistuen ränstyneen\nkaton yli, korkealle kohoavien latvojen alakuloisesti riippuvissa\nlehdissä surumielisen hellyyden ja säälivän osanoton tuntu.\n\nPeränpitäjä heilautti melaansa mökkiä kohti ja sanoi: \"Arsat on kotona.\nNäen hänen kanoottinsa paalujen välissä.\"\n\nPurren laitamilla työskentelevät miehet, jotka sauvoivat selin kokkaan,\nsilmäilivät olkansa yli paikkaa, johon päivän matka oli päättyvä. He\nolisivat paljon mieluummin yöpyneet jonnekin muualle, kuin tähän\nkummallisen näköiseen laguuniin, jossa sanottiin kummittelevan. He\neivät sitä paitsi pitäneet Arsatista, koska hän oli muukalainen, ja\nkoska se, joka korjaa rappeutuneen majan ja asettuu siihen asumaan,\nantaa sillä tavalla ymmärtää, ettei hän pelkää henkiä, jotka\nkummittelevat ihmisten hylkäämissä paikoissa. Sellainen mies voi\nmuuttaa kohtalon kulun katseilla tai sanoilla, kun taas sattumalta\npaikalle osuneen kulkijan on hyvin vaikea lepyttää näitä henkiä, jotka\nhaluavat saattaa hänet pahaa tahtovan herransa kiroihin. Valkoiset\nmiehet eivät välitä sellaisesta, koska he ovat uskottomia ja liitossa\nPahuuden isän kanssa, joka vie heidät vahingoittumattomina maailmassa\nvaanivien näkymättömien vaarojen halki. Uskovaisten varoituksiin\nhe vastaavat omilla epäuskoisilla viisauksillaan eivätkä ole\ntietääkseenkään. Eikä siinä auta mikään. Näin he ajattelivat\nheittäytyessään koko painollaan sauvoimien varaan. Iso pursi liukui\neteenpäin nopeasti ja äänettömästi Arsatin mökkiä kohti, kunnes se,\nsauvoimien pudotessa kolisten purren pohjalle ja miesten murahtaessa\nkuuluvasti: \"Allah olkoon kiitetty!\" hiljaa kolahtaen pysähtyi mökkiä\nkannattaviin paaluihin.\n\nMiehet huusivat ylöspäin katsoen kimakasti: \"Arsat! Oi, Arsat!\" Ketään\nei näkynyt. Valkoinen mies alkoi kavuta kömpelöitä tikkaita myöten\nmökin edessä olevalle bambusillalle. Peränpitäjä lausui murjottaen: \"Me\nkeitämme illallisen purressa ja nukumme vesillä.\"\n\n\"Peitteet ja kori tänne\", valkoinen mies käski lyhyesti.\n\nHän polvistui sillan reunalle ottamaan vastaan tavaroitaan. Sitten\npursi loittoni rannasta, ja noustessaan seisomaan valkoinen mies näki\nedessään Arsatin, joka oli ilmestynyt mökkinsä matalasta ovesta.\nVoimakkaan näköinen nuori mies, jolla oli leveä rinta ja lihaksiset\nkäsivarret. Hänellä ei ollut yllään muuta kuin lannevaatteensa. Pää oli\npaljas. Suuret, pehmeät silmät katsoivat kiihkeästi valkoiseen mieheen,\nmutta ääni oli levollinen, kun hän kysyi, sanomatta sanaakaan\ntervehdykseksi --\n\n\"Onko sinulla mitään lääkettä, Tuan?\"\n\n\"Ei\", vieras vastasi hiukan kummastuneesti. \"Ei ole. Onko luonasi joku\nsairaana?\"\n\n\"Tule ja katso\", sanoi Arsat, ääni yhtä tyynenä kuin äskenkin, ja meni\näkkiä kääntyen pienestä oviaukosta sisään mökkiin. Valkoinen mies laski\ntavaransa sillalle ja seurasi jäljessä.\n\nHämyisessä huoneessa hänen katseensa osui naiseen, joka lepäsi\nselällään hambuvuoteella, peitteenä leveä kaistale punaista\npuuvillakangasta. Hän lepäsi hiljaa, aivan kuin kuolleena, mutta\nsuaret, laajentuneet silmät kiilsivät hämärässä ja tuijottivat\nrävähtämättä ja näkemättöminä hentoihin katto-orsiin. Hän oli korkeassa\nkuumeessa ja ilmeisesti tajuton. Posket olivat painuneet hiukan\nkuopalle, huulet olivat raollaan, ja nuorille kasvoille oli jähmettynyt\nomituinen ja muuttumaton ilme -- keskittynyt ja miettivä -- joka on\ntajuttomuuden tilaan vaipuneelle, kuolemaa tekevälle ihmiselle\nominainen. Miehet katselivat häntä vaieten.\n\n\"Onko hän jo ollut kauan sairaana?\" kysyi valkoinen mies hetkisen\nkuluttua.\n\n\"En ole nukkunut viiteen yöhön\", vastasi malaiji hitaasti. \"Ensin hän\nkuuli ääniä, jotka kutsuivat häntä ulos, ja koetti kaikin voimin\nriistäytyä irti, kun pitelin häntä kiinni. Mutta sen jälkeen kun\naurinko tänään nousi, hän ei kuule mitään -- hän ei kuule minua. Eikä\nhän näe mitään. Hän ei näe minua -- minua!\"\n\nHän oli hetkisen vaiti ja kysyi sitten hiljaa --\n\n\"Tuan, kuoleeko hän?\"\n\n\"Pelkään niin käyvän\", vastasi valkoinen mies surullisesti. Hän oli\ntutustunut Arsatiin vuosia sitten kaukaisessa maassa sodan ja vaaran\naikana, jolloin ei ylenkatsota kenenkään ystävyyttä. Ja sen jälkeen kun\nhänen malaijiystävänsä oli odottamatta ilmestynyt asumaan laguunin\nrannalla olevaan mökkiin tuntemattoman naisen keralla, hän oli yöpynyt\nmonta kertaa heidän luokseen matkoillaan jokea ylös ja alas. Hän piti\ntästä miehestä, joka oli sanalleen uskollinen ja taisteli pelottomasti\nvalkoisen ystävänsä vierellä. Hän piti Arsatista -- ei ehkä niin paljoa\nkuin mies pitää lempikoirastaan -- mutta ainakin sen verran, että hän\noli valmis auttamaan kysymyksiä tekemättä, ja että hän silloin tällöin\nomien puuhiensa lomassa epämääräisesti ja ylimalkaisesti ajatteli\nheitä, jotka elivät kahden täällä metsien kätkössä, pelättyinä ja oman\nonnensa nojassa -- yksinäistä miestä ja naista, jolla oli pitkät\nhiukset, avoimet kasvot ja riemuitsevat silmät.\n\nAstuessaan ulos mökistä valkoinen mies näki laskevan auringon taivaalle\nluoman, valtavan ruskon himmenevän ja sammuvan pois yön nopeasti\nkasvavien, äänettömästi hiipivien varjojen tieltä, jotka nousivat kuin\nmusta ja hieno sumu puiden latvojen yläpuolelle ja levisivät taivaalle,\nsammuttaen purjehtivien pilvien palon ja mailleen menevän päivän\nhiipuvan hehkun. Samassa syttyivät kaikki tähdet maata verhoavan synkän\npimeyden yläpuolella, ja suuren laguunin tyyni pinta muuttui äkkiä\nniiden kuvastinkuvaksi. Oli kuin soikea kaistale yöllistä taivasta\nolisi heitetty alas erämaan lohduttomaan ja läpitunkemattomaan yöhön.\nValkoinen mies söi illallisensa korista, keräsi sitten sillalta\njoitakin kalikoita ja teki pienen tulen, ei lämmitelläkseen, vaan savun\ntakia, jotta moskiitot antaisivat hänen olla rauhassa. Hän kietoutui\nhuopaansa, nojasi selkänsä mökin kaislaseinään ja jäi siihen istumaan,\npoltellen mietteliäästi.\n\nArsat tuli ovesta äänettömin askelin ja kyyristyi tulen ääreen.\nValkoinen mies liikautti suoriksi ojentamiaan jalkoja.\n\n\"Hän hengittää vielä\", virkkoi Arsat matalalla äänellä kuin odotettuun\nkysymykseen vastaten. \"Hän hengittää ja on kuuma kuin tuli. Hän ei\npuhu; hän ei kuule -- on vain kuuma!\"\n\nHän vaikeni ja kysyi sitten hiljaa ja soinnuttomasti --\n\n\"Tuan... kuoleeko hän?\"\n\nValkoinen mies kohautti olkapäitään ja sanoi verkalleen ja epäröiden --\n\n\"Jos se on hänen kohtalonsa.\"\n\n\"Ei, Tuan\", huomautti Arsat tyynesti. \"Vaan jos se on minun kohtaloni.\nMinä kuulen, näen, odotan. Minä muistan... Tuan, muistatko entisiä\naikoja? Muistatko veljeäni?\"\n\n\"Muistan\", myönsi valkoinen mies. Malaiji nousi äkkiä ja meni sisään.\nValkoinen mies, joka jäi istumaan paikalleen, kuuli hänen puhuvan\nmökissä. Arsat sanoi: \"Kuule minua! Puhu!\" Näitä sanoja seurasi syvä\nhiljaisuus. \"Oi, Diamelen!\" parahti hän äkkiä. Sitten kuului raskas\nhuokaus. Arsat tuli ulos ja lyyhistyi entiselle paikalleen.\n\nHe istuivat äänettöminä tulen ääressä. Sisältä ei kuulunut\nrisahdustakaan eikä muualtakaan heidän lähettyviltään, mutta kaukaa\nlaguunilta miesten äänet kantautuivat vettä pitkin selvinä,\nvaihtelevina katkelmina. Purren keulaan viritetyn tulen punertava valo\nloisti himmeästi etäältä. Sitten se hävisi. Äänet vaikenivat. Maa ja\nvesi nukkuivat näkymättöminä, liikkumattomina ja mykkinä. Oli kuin\nmaailmaan ei olisi jäänyt mitään muuta kuin tuikkivat tähdet yön\nmustaan hiljaisuuteen turhaan valvomaan.\n\nValkoinen mies tuijotti suoraan eteensä pimeyteen. Kuoleman pelko ja\nvaikutusvoima, sen herättämä mielenkiinto ja ihmeellisyys -- kuolema,\njoka vaani lähellä järkähtämättömänä ja näkymättömänä, tyynnytti hänen\nrotunsa levottomuuden ja nostatti mieleen mitä hämmentävimpiä ja\nomakohtaisimpia ajatuksia. Aina tarjolla oleva epäluulo, että meitä\nuhkaa jokin paha, tämä kalvava tunne, joka väijyy sydämessämme,\nsuuntautui häntä ympäröivään hiljaisuuteen -- syvään ja\nrisahduksettomaan äänettömyyteen, ja sai sen näyttämään petolliselta\nja ilkeämieliseltä, epäoikeutettua väkivaltaa suojaavalta,\nvälinpitämättömältä ja läpitunkemattomalta naamiolta. Tämän hänen\nolemustaan myllertävän voimakkaan hämmingin hetkellä tähtitaivaan\nlevossa nukkuva maailma muuttui epäinhimillisen kiistan pimentolaksi,\nhirveiden ja ihanien, inhoittavien ja ylevien henkiolentojen\ntaistelutantereeksi, jossa oli käynnissä raivoisa ottelu avuttomien\nsydäntemme omistamisesta; tyydyttämättömien toiveiden ja haihtumattoman\npelon rauhattomaksi ja salaperäiseksi maaksi.\n\nYöstä kuului valittavaa, hiljaista muminaa, ahdistavaa ja\nepätodellista, aivan kuin ympäröivien metsien suuri yksinäisyys olisi\nkoettanut kuiskata hänelle korvaan äärettömän ja ylhäisen\nvälinpitämättömyytensä viisautta. Empiviä ja epämääräisiä ääniä väreili\nhänen ympärillään, ne muodostuivat hitaasti sanoiksi, ja sulautuivat\nlopulta pehmeänä muminana jatkuviksi yksitoikkoisiksi lauseiksi. Hän\nliikahti kuin unesta heräävä ja muutti hiukan asentoaan. Arsat, joka\nistui liikkumattomana ja varjomaisena tähtien alla, puhui matalalla,\nunelmoivalla äänellä --\n\n\"... sillä mihin me vieritämme murheemme taakan, ellemme ystävämme\nsydämeen? Miehen on puhuttava sodasta ja rakkaudesta. Sinä, Tuan,\ntiedät, mitä sota on, ja sinä olet nähnyt minun vaaran hetkellä etsivän\nkuolemaa yhtä kiihkeästi kuin toiset etsivät elämää! Kirjoitettu sana\nvoi hävitä; valhe voi tulla kirjaan merkityksi; mutta minkä silmä on\nnähnyt, se on totta ja pysyy mielessä!\"\n\n\"Minä muistan\", sanoi valkoinen mies hiljaa. Arsat jatkoi levollisesti\nja surullisesti --\n\n\"Sen tähden puhun sinulle rakkaudesta. Puhun yöhön. Puhun, ennenkuin\nsekä yö että rakkaus ovat menneet -- ja päivän silmä näkee suruni ja\nhäpeäni, mustuneet kasvoni, tuhkaksi palaneen sydämeni.\"\n\nHuokaus, lyhyt ja heikko, oli melkeinpä huomaamattoman tauon ainoa\nmerkki, ja sitten sanat tulivat pysähtymättömänä virtana, hänen\ntekemättä pienintäkään liikettä, ainoatakaan elettä.\n\n\"Sitten kun sodan ja hädän aika päättyi, ja sinä lähdit maastani\najamaan omia pyyteitäsi, joita me, saarien miehet, emme ymmärrä,\nminusta ja veljestäni tuli jälleen, kuten olimme aikaisemminkin olleet,\nhallitsijan aseenkantajia. Me olimme, kuten tiedät, ylhäistä sukua,\njoka kuului hallitsevaan heimoon, ja kaikkia muita ansioituneemmat\npitämään oikealla olkapäällämme vallan tunnusmerkkiä. Ja nyt hyvien\npäivien aikana Si Dendring oli meitä kohtaan yhtä suosiollinen kuin me\nolimme olleet surun ja murheen aikana uskolliset ja rohkeat hänen\npuolestaan. Maassa oli rauha. Hirvenkaadon ja kukkotappelujen aika;\njoutavien puheiden ja turhan lavertelun aika miesten kesken, joiden\nvatsa on täysi ja aseet ruosteiset. Mutta kylväjä näki ilman pelkoa\nriisin kasvavan, ja kauppiaat tulivat ja menivät, lähtivät laihoina ja\npalasivat lihavina rauhan joelle. He toivat uutisiakin. Valhetta ja\ntotta sekaisin, niin ettei tietänyt, milloin oli syytä iloita, milloin\nsurra. Heiltä kuulimme sinustakin. He olivat tavanneet sinut milloin\nsiellä milloin täällä. Ja se ilahdutti minua, sillä nuo toimen ajat\nolivat aina mielessäni, ja minä muistelin sinua aina, Tuan, kunnes tuli\naika, jolloin silmäni eivät enää kääntyneet katsomaan menneisyyteen,\nnähtyään hänet, joka nyt tekee kuolemaa tuolla -- sisällä.\"\n\nHän pysähtyi ja huudahti tuskallisesti kuiskaten: \"Oi, Mara bahia! Voi,\nkovaa kohtaloa!\" ja jatkoi sitten hiukan kuuluvammin.\n\n\"Maailmassa ei ole pahempaa vihamiestä eikä parempaa ystävää kuin oma\nveli, Tuan, sillä veli tuntee veljensä, ja täydellinen tuntemus on\nvoimallinen etu sekä hyvässä että pahassa. Minä rakastin veljeäni. Minä\nmenin hänen luokseen ja kerroin, etten voinut nähdä muuta kuin yhdet\nkasvot, en kuulla muuta kuin yhden äänen. Hän sanoi minulle: 'Avaa\nsydämesi, niin että hän voi nähdä, mitä siellä on -- ja odota.\nKärsivällisyys on viisautta. Inchi Midah voi kuolla, tai hallitsijamme\nvoi lakata pelkäämästä tuota naista!'... Minä odotin!... Sinähän\nmuistat hänet, joka piti huntua, Tuan, ja kuinka hallitsijamme pelkäsi\nhänen älyään ja kiivauttaan. Ja jos hän halusi saada tämän palvelijansa\nomakseen, niin mitäpä saatoin tehdä? Mutta minä ruokin sydämeni nälkää\nlyhyillä katseilla ja salaa lausutuilla sanoilla. Päivällä minä\nkuljeskelin uimarantaan vievällä polulla, ja kun aurinko oli painunut\nmetsän taakse, minä hiivin naisten pihaa ympäröivän jasmiiniaidan\nsuojaan. Kenenkään näkemättä me puhuimme toisillemme kukkien tuoksun\nhalki, lehtiverhon ja pitkien heinien takaa, jotka seisoivat\nliikkumattomina huultemme edessä, sillä niin suuri oli varovaisuutemme\nja niin heikko suuren kaipauksemme ääni. Aika kului nopeasti... ja\nnaisten kesken alettiin kuiskailla -- ja vihamiehemme olivat varuillaan\n-- veljeni oli synkkä, ja minä aloin ajatella tappamista ja\näkkikuolemaa... Me olemme kansa, jonka miehet ottavat, mitä haluavat --\nsamoin kuin te valkoiset. Miehelle koittaa kerran aika, jolloin hän\nunohtaa uskollisuuden ja kunnioituksen. Hallitsijoille on annettu valta\nja voima, mutta rakkaus, voima ja rohkeus on annettu kaikille\nihmisille. Veljeni sanoi:\n\n\"'Ota hänet heidän keskeltään. Me kaksi olemme kuin yksi.' Ja minä\nvastasin: 'Tapahtukoon se pian, sillä aurinko, joka ei paista hänen\npäällensä, ei lämmitä minuakaan.' Hetkemme tuli, kun hallitsija ja\nkaikki ylimykset lähtivät virran suulle tuulastamaan. Veneitä oli\nsadoittain, ja rannan ja metsän välissä olevalle valkealle hiekalle\npystytettiin lehtimajoja rajahin väelle. Keitintulien savu leijaili\nilmassa kuin sininen iltausva, ja iloisia ääniä helisi kaikkialla.\nSillä aikaa kun veneitä pantiin kuntoon kalastusta varten, veljeni tuli\nluokseni ja sanoi: 'Tänä iltana!' Minä tarkastin aseeni, ja kanoottimme\nasettui aikanaan paikalleen soihduilla varustettujen veneiden kehään.\nKeskusta oli kirkkaasti valaistu, mutta ulkopuolella oli pilkkopimeätä.\nKun miehet alkoivat kiljua, ja kiihko teki heidät aivan kuin hulluiksi,\nme livahdimme tiehemme. Soihtumme sammui veteen, ja me meloimme\ntakaisin rannalle, jossa ei näkynyt muuta valoa kuin himmeästi hehkuva\nkekäle siellä täällä. Majojen vaiheilta kuului orjatyttöjen puhelua.\nSitten löysimme hiljaisen ja yksinäisen paikan. Odotimme siinä. Hän\ntuli. Juosten rantaa pitkin nopeasti ja jälkiä jättämättä, kuin lehti,\njota tuuli kiidättää ulapalle. Veljeni sanoi synkästi: 'Mene ja ota\nhänet; kanna hänet kanoottiimme.' Minä nostin hänet syliini. Hän\nhuohotti. Hänen sydämensä sykki rintaani vasten. Minä sanoin: 'Nyt vien\nsinut pois täältä. Sinä noudatit sydämeni kutsua, ja minun käsivarteni\nnostavat sinut kanoottiini vastoin hallitsijan tahtoa!' 'Se on oikein',\nlausui veljeni. 'Olemme miehiä, jotka otamme, mitä haluamme, ja\npystymme pitämään puolemme. Meidän olisi pitänyt ottaa hänet päivällä.'\n'Lähtekäämme', sanoin minä, sillä saatuani hänet kanoottiini minä aloin\najatella hallitsijamme monia miehiä. 'Niin, lähtekäämme', virkkoi\nveljeni. 'Nyt olemme henkipattoja, ja kanoottimme on kotimme -- ja meri\nturvamme.' Hänen toinen jalkansa nojasi vielä rantaan, ja minä pyysin\nhäntä kiiruhtamaan, sillä muistin sydämen sykinnän rintaani vasten ja\najattelin, ettei kaksi miestä voi pitää puoliaan sataa vastaan.\nKanootti irtautui, ja me meloimme myötävirtaan lähellä rantaa; ja\nsivuuttaessamme puron, jonka kohdalla tuulastus oli käynnissä, kiljunta\noli lakannut, mutta puhelu oli yhtä äänekästä kuin keskipäivällä\nlentelevien hyönteisten surina. Veneet ajelehtivat virralla toisiinsa\ntakertuneina soihtujen punertavassa valossa mustan savuverhon alla; ja\nmiehet juttelivat kalastuksestaan. Miehet, jotka kerskuivat,\nylistelivät ja hurrasivat -- miehet, jotka olivat olleet aamulla\nystäviämme, mutta jotka olivat jo sinä iltana vihollisiamme. Meloimme\nnopeasti ohi. Meillä ei ollut enää ystäviä synnyinmaassamme. Hän istui\nkeskellä kanoottia kasvot peitettyinä; yhtä äänettömänä kuin nytkin;\nyhtä näkemättömänä kuin nytkin -- eikä eroaminen siitä, minkä nyt jätin\ntaakseni, surettanut minua lainkaan, kun kuulin hänen hengittävän\nlähelläni -- kuten voin kuulla nytkin.\"\n\nHän vaikeni, kuunteli korva kohti oviaukkoa, pudisti sitten päätään ja\njatkoi:\n\n\"Veljeni tahtoi huutaa haastehuudon -- vain kerran -- ilmoittaakseen,\nettä olimme vapaina syntyneitä saalistajia, jotka luotimme käsivartemme\nvoimaan ja aavaan mereen. Ja taaskin minä pyysin häntä olemaan hiljaa\nrakkautemme nimessä. Enkö minä kuullut hänen hengittävän lähelläni? Ja\nminä tiesin, ettei meidän tarvitsisi kauan odottaa takaa-ajoa. Veljeni\nrakasti minua. Hän painoi melansa veteen, eikä sen tiestä kuulunut\npienintäkään loiskahdusta. Hän sanoi vain: 'Sinussa on nyt vain puoli\nmiestä -- toinen puolesi on tuossa naisessa. Voin odottaa. Sitten kun\nolet jälleen koko mies, sinä palaat kanssani tänne ja huudat\nhaastehuudon. Olemme saman äidin poikia.' Minä en vastannut. Kaikki\nvoimani ja koko rohkeuteni olivat käsissäni, jotka puristivat melan\nvartta, sillä minä ikävöin päästä lemmittyni kanssa turvalliseen\npaikkaan, jossa miesten kiukku ja naisten pilkka eivät saavuttaisi\nmeitä. Rakkauteni oli niin suuri, että uskoin sen kykenevän opastamaan\nmeidät maahan, jossa kuolemaa ei tunnettaisi, jos vain minun onnistuisi\npäästä pois Inchi Midahin raivon ja hallitsijamme miekan ulottuvilta.\nMe meloimme nopeasti, hengittäen hampaittemme välistä. Melat painuivat\nsyvälle tyyneen veteen. Virta jäi taaksemme; me kiidätimme kanoottimme\nsärkkien välisiin kirkkaisiin väyliin. Mustat kalliot sivuutettiin,\nniin myös hiekkarannat, joiden vierellä meri kuiskaten puhelee maalle;\nja valkean hiekan hohde vilahti aina näkyviin kanoottimme takana, niin\nnopeasti se kiisi veden yli. Me emme puhuneet. Vain kerran minä sanoin:\n'Nuku, Diamelen, sillä pian tulet tarvitsemaan kaikki voimasi.' Minä\nkuulin hänen äänensä sulouden, mutta en kääntänyt kertaakaan päätäni.\nAurinko nousi, ja me meloimme yhä. Hiki tipahteli kasvoistani kuin sade\npilvestä. Me lensimme eteenpäin valoon ja helteeseen. En katsahtanut\nkertaakaan taakseni, mutta minä tiesin veljeni silmien katsovan\ntakanani vääjäämättä eteensä, sillä kanootti kulki suoraan kuin\nbushmanin nuoli. Veljeäni parempaa melojaa ja peränpitäjää ei ole\ntoista. Samalla kanootilla olimme yhdessä voittaneet monessa\nkilpailussa. Mutta me emme olleet milloinkaan ponnistaneet voimiamme\nniin äärimmilleen kuin silloin -- silloin, kun meloimme viimeisen\nkerran yhdessä! Koko maassa ei ollut urhoollisempaa ja vahvempaa miestä\nkuin veljeni. Minä en voinut uhrata voimistani sen vertaa, että olisin\nkääntänyt päätäni ja katsahtanut häneen, mutta hetki hetkeltä kuulin\nhänen hengityksensä tihenevän takanani. Hän ei virkkanut vieläkään\nmitään. Aurinko oli korkealla. Sen paahde poltti selkääni kuin tulen\nliekki. Kylkiluuni olivat murtumaisillaan, enkä saanut enää riittävästi\nilmaa keuhkoihini. Ja sitten tunsin, että minun täytyi huudahtaa,\nennenkuin menehtyisin: 'Levätkäämme!'... 'Hyvä!' hän vastasi, ja hänen\näänensä oli luja ja tyyni. Hän oli vahva. Hän oli urhoollinen. Hän ei\ntiennyt, mitä pelko ja uupumus ovat... hän... veljeni!\"\n\nHumina, täyteläinen ja vieno; humina, lavea ja etäinen; lepattavista\nlehdistä ja huojuvista oksista lähtevä, nousi metsien tiheiköistä,\nkiiruhti liikkumattomana tuijottavan laguunin poikki, ja paalujen\njuurella kimalteleva vesi alkoi äkkiä liplattaa niiden limaista pintaa\nvastaan. Lämmin tuulahdus sipaisi miesten kasvoja ja jatkoi matkaansa\nalakuloisesti humisten -- lyhyt, äänekäs hengähdys, joka oli kuin\nnukkuvan maan levoton huokaus.\n\nArsat jatkoi yksitoikkoisella, matalalla äänellä:\n\n\"Me kiidätimme kanoottimme pienen lahden valkoiselle rannalle, jonka\nlähellä pitkä maakaistale näytti sulkevan tiemme; metsäinen niemi, joka\nulottui kauas mereen. Veljeni tunsi paikan. Niemen toisella puolella\nlaski mereen joki, ja niemen poikki meni kapea polku viidakon halki. Me\nteimme tulen ja keitimme riisiä. Sitten paneuduimme nukkumaan pehmeälle\nhiekalle kanootin varjoon, ja hän jäi vartioimaan. Tuskin olin ehtinyt\nsulkea silmäni, kun kuulin hänen huudahtavan pelästyneesti. Me\nhypähdimme ylös. Aurinko oli jo sivuuttanut puolipäivän korkeuden, ja\nnäkyviimme ilmestyi lahden suuhun suuri sotakanootti, täynnä melojia.\nTunsimme sen heti; se oli rajahimme kanootteja. Miehet tähystelivät\nrannoille ja huomasivat meidät. Tunsin sydämeni herpaantuvan\nrinnassani. Diamelen istui hiekalla ja peitti kasvonsa. Meren puoli oli\nsuljettu. Veljeni nauroi. Hänellä oli mukanaan pyssy, jonka annoit\nhänelle, Tuan, ennenkuin lähdit luotamme, mutta vain kourallinen\nruutia. Hän sanoi minulle nopeasti: 'Juokse hänen kanssaan polkua\npitkin. Minä pidän heidät loitolla, sillä heillä ei ole ampuma-aseita,\nja maihin nouseminen miehen edessä, jolla on pyssy, merkitsee kuolemaa.\nRiennä pois hänen kanssaan. Tuon metsän toisella puolella on kalastajan\nmökki -- ja kanootti. Kun olen ampunut ruutini loppuun, kiiruhdan\njälkeenne. Minä olen hyvä juoksija, ja ennenkuin he pääsevät maihin, me\nolemme päässeet kyllin kauas. Minä pidän puoliani niin kauan kuin voin,\nsillä hän on vain nainen -- joka ei kykene juoksemaan eikä\ntaistelemaan, mutta jonka hennoissa käsissä sydämesi nyt on.' Hän\nkyyristyi kanootin suojaan. Vainoojamme lähenivät. Veljeni ampui --\nkerran -- toisen kerran -- ja gong-gongin kumina taukosi. Ennenkuin\nkuulin veljeni ampuvan kolmannen laukauksen, näin edessäni viettävän\nrannan, näin jälleen vettä, leveän virran suun. Me juoksimme\nheinikkoisen aukeaman poikki. Me kiiruhdimme rantaan. Silmäni\nhuomasivat matalan mökin ja rannan mutaan vedetyn kanootin. Takanani\nammuttiin vielä kerran. Minä ajattelin: 'Tuo oli viimeinen panos.' Me\nsyöksyimme alas kanootin luo; mies tuli juosten mökistä, mutta minä\nkarkasin hänen kimppuunsa, ja me kaaduimme mutaan. Sitten nousin, ja\nhän makasi liikkumattomana jaloissani. En tiedä, tapoinko hänet vai en.\nMinä ja Diamelen survaisimme kanootin vesille. Minä kuulin huutoja\ntakaani ja näin veljeni juoksevan aukean poikki. Monta miestä tuli\nhänen jäljessään. Minä sieppasin lemmittyni syliini ja laskin hänet\nkanoottiin ja hyppäsin hänen viereensä. Katsoessani sitten taakseni\nnäin veljeni kompastuneen. Hän nousi jälleen, mutta miehet olivat\nruvenneet saartamaan häntä. Hän huusi: 'Minä tulen!' Miehet olivat jo\naivan lähellä häntä. Minä katsoin. Paljon miehiä. Sitten katsoin\nlemmittyyni. Tuan, minä työnsin kanootin irti rannasta! Työnsin sen\nsyvälle vedelle. Hän oli polvillaan ja katsoi minuun, ja minä sanoin:\n'Ota melasi', ja samalla painoin omani veteen. Tuan, kuulin veljeni\nhuutavan. Kuulin hänen huutavan minua kahdesti nimeltä; ja sitten\nkuulin miesten kiljuvan: 'Iske! Tapa!' Enkä katsonut kertaakaan\ntaakseni. Vielä kerran kuulin hänen huutavan nimeäni kovasti\nkirkaisten, aivan kuin hänen henkensä olisi poistunut äänen keralla --\nenkä silloinkaan katsonut taakseni. Oman nimeni hän huusi! Hän --\nveljeni! Hän huusi kolme kertaa -- enkähän minä pelännyt omaa henkeäni.\nEikö hän ollut luonani kanootissa? Ja enkö löytäisi hänen kanssaan\nmaata, jossa kuolema on unohdettu -- jossa kuolemaa ei tunneta?\"\n\nValkoinen mies kohottautui istumaan. Arsat nousi ja seisoi tummana,\nmykkänä hahmona sammuvaksi hiillokseksi rauenneen tulen ääressä.\nLaguunin ylle oli hiipinyt matalalla ajelehtiva usva, joka vähitellen\npyyhki pois tähtien kimaltelevat kuvat. Ja maa peittyi laajenevaan,\nvalkoiseen sumuverhoon; se eteni kylmänä ja kosteana pimeään metsään,\nkieppui äänettöminä pyörteinä puiden runkojen ympärillä ja lainehti\nmökin sillan tasalla kuin levoton meri, jonka tuntemattomilla aalloilla\nsilta näytti ajelehtivan. Vain puiden latvat piirtyivät etäällä\ntaivasta vastaan, synkkinä ja tylyinä -- petollisena, armottomana ja\nmustana rantana.\n\nArsatin ääni kajahti korkeana syvässä hiljaisuudessa.\n\n\"Minä toin hänet tänne! Hän on minun! Saadakseni hänet omakseni olisin\ntaistellut koko ihmiskuntaa vastaan. Hän oli minun -- ja --\"\n\nSanat kantautuivat pois autioon ympäristöön. Hän vaikeni ja näytti\nseuraavan niiden häipymistä kuulumattomiin -- saavuttamattomaan\netäisyyteen, peruuttamisen mahdollisuuksien ulkopuolelle. Sitten hän\nlausui hiljaa --\n\n\"Tuan, minä rakastin veljeäni.\"\n\nTuulen hengähdys pani hänet värisemään. Korkealla hänen päänsä päällä,\nkorkealla äänettömän sumumeren yläpuolella palmujen riippuvat lehdet\nkahisivat toisiaan vastaan alakuloisesti ja uupuneesti. Valkoinen mies\noikoi jalkojaan. Leuka oli painunut rintaa vastaan, ja hän virkkoi\nhiljaa ja surullisesti, nostamatta päätään --\n\n\"Me rakastamme kaikki veljiämme.\"\n\nArsat kuiskasi rajusti ja melkein huudahtaen --\n\n\"Mitä minä siitä välitin, kuka kuoli? Minä tahdoin päästä rauhaan\nomassa sydämessäni.\"\n\nHän näytti kuulevan liikahduksen mökistä -- hän kuunteli -- ja pujahti\nsitten äänettömästi sisään. Valkoinen mies nousi. Tuuli alkoi herätä\nsilloin tällöin toistuvina henkäyksinä. Tähdet olivat vaalenneet, kuin\nvajonneet kauas äärettömän avaruuden kylmiin syvyyksiin. Ensimmäisiä\nvärisyttävän viileitä tuulahduksia seurasi täydellinen tyven ja ehdoton\nhiljaisuus. Metsän mustana kumpuilevan ääriviivan takaa singahti\nkullanhohteinen valopatsas taivaalle ja laajeni puoliympyräksi\nitäiselle taivaanrannalle. Aurinko oli noussut. Sumu keveni, repeytyi\nleijaileviksi hattaroiksi ja haihtui ilmaan ohuina, kiiltävinä\nharsoina; ja huntunsa riisunut laguuni lepäsi kiiltävänä ja mustana\nympäröivän metsän synkässä varjossa. Valkoinen kotka liiteli sen\nkohdalla rauhallisesti kaarrellen, kohosi auringon kirkkaaseen valoon\nja näkyi hetkisen hohtavan välkkyvänä, nousi sitten korkeammalle ja\nmuuttui vähitellen tummaksi, liikkumattomaksi pisteeksi, ennenkuin\nhävisi avaruuden sineen, kuin jättäen maan ainiaaksi. Valkoinen mies,\njoka seisoi oviaukon edessä katsellen taivaalle, kuuli mökistä sekavien\nsanojen katkonaista muminaa, joka päättyi äänekkääseen parahdukseen.\nSamassa Arsat hoippui ulos, väristen ja kädet ojennettuina. Katse oli\ntuijottava, ja hän seisoi hetkisen kuin kivettyneenä. Sitten hän\nsanoi --\n\n\"Hän ei ole enää kuuma.\"\n\nHänen edessään auringon reuna kohosi näkyviin puiden latvojen takaa ja\nnousi yhä korkeammalle. Tuuli voimistui; laguunille levisi häikäisevä\nkirkkaus, joka sädehti veden karehtivassa pinnassa. Metsä erottautui\naamun yhä selvemmiksi keskittyvistä varjoista, muuttui todelliseksi,\naivan kuin se olisi ruvennut pyrkimään lähemmäksi -- pysähtyäkseen\näkkiä kahisevien lehtien, nuokkuvien oksien ja huojuvien latvojen\nsyvään ja täyteläiseen huminaan. Säälimättömässä auringonpaisteessa\ntiedottoman elämän kuiskaus kävi voimakkaammaksi, puhuen äänellä, jota\nei käsittänyt, tämän inhimillisen surun ja tuskan ympärillä, joka oli\nhetkeksi mykistynyt toivottomaan synkkyyteensä. Arsatin katse vaelsi\nhitaasti paikasta toiseen ja kohdistui sitten nousevaan aurinkoon.\n\n\"Minä en näe mitään\", hän lausui itsekseen.\n\n\"Eihän siellä olekaan mitään\", valkoinen mies vastasi, mennen sillan\nreunalle ja heilauttaen kättään purtta kohti. Laguunilta kuului heikko\nhuuto, ja pursi alkoi liukua henkien ystävän asuntoa kohti.\n\n\"Jos tahdot tulla mukaani, niin odotan koko aamupäivän\", ehdotti\nvalkoinen mies, katsellen laguunille.\n\n\"Ei, Tuan\", vastasi Arsat hiljaa. \"Tässä majassa en enää syö enkä nuku,\nmutta ensin minun täytyy nähdä tieni. Nyt en näe mitään -- en mitään!\nMaailmassa ei ole enää valoa eikä rauhaa; maailmassa on nyt vain\nkuolema -- kuolema monelle. Me olimme saman äidin poikia -- ja minä\njätin hänet vihollisten keskelle; mutta nyt minä palaan sinne.\"\n\nHän henkäisi syvään ja jatkoi uneksivasti --\n\n\"Pian minä näen jälleen niin selvästi, että osaan iskeä -- tappaa.\nMutta hän on kuollut, ja... nyt... vain pimeys.\"\n\nHän heitti kätensä levälleen, antoi niiden vaipua alas, ja seisoi\nsitten hievahtamatta liikkumattomin kasvoin, jäykistyneet silmät\naurinkoon tuijottaen. Valkoinen mies laskeutui purteensa. Sauvovat\nmiehet liikkuivat reippaina purren laitamilla ja katselivat olkansa yli\nuuvuttavan matkan alkutaivalta. Korkealla perässä, pää kiedottuna\nvalkoiseen, repaleiseen huiviin, peränpitäjä istui jurona ja\näänettömänä, antaen melansa viiltää vettä. Valkoinen mies nojasi\nmolemmilla kyynärpäillään pienen kajuutan heinillä peitettyyn kattoon\nja katsoi purren perässä poreilevaan ja sädehtivään vanaveteen.\nEnnenkuin pursi kiisi laguunilta puroon, hän nosti silmänsä. Arsat ei\nollut liikahtanut paikaltaan. Auringon kaikki paljastavassa paisteessa\nhän seisoi siellä yksinäisenä ja orpona, katsoen pilvettömän päivän\nkirkkauden halki pettymyksien ja harhakuvien maailman pimeyteen.\n\n                    (Levottomuuden tarinoita -- Tales of Unrest.)\n                              Suomentanut _O. Juurikoski_.\n\n\n\n\nGEORGE GISSING.\n\n\nKäsitys Englannin kirjallisuudesta 1880--90-luvuilla jäisi\nvaillinaiseksi, jos sivuutettaisiin George Gissing (1857-1903), köyhien\nelämää kuvaava ja heidän keskuudessaan asunut, kohtaloiltaan\ntraagillinen ja syvimmältä luonteeltaan ylimyksellinen naturalisti. Hän\noli syntyisin Wakefieldista, opiskeli Owen's Collegessa,\nManchesterissa, ja kunnostautui opinnoissaan, kunnes nämä äkkiä\nkatkesivat hänen joutuessaan kiinni varkaudesta. Eroottisesti\nvarhaiskypsänä hän oli takertunut huonomaineisen naisen pauloihin,\nmennyt hänen kanssaan naimisiin ja varasti hänen ylläpitämisekseen rahaa\ntovereiltaan. Tultuaan erotetuksi hän matkusti Yhdysvaltoihin, jossa\nelätti itseään tilapäisellä novellituotannolla, kiertävänä\nvalokuvaajana, kaasutyöläisenä jne. Koti-ikävän kutsumana hän palasi\ntakaisin, ensin Saksaan, opiskellen Jenan yliopistossa jonkin aikaa, ja\nsitten Lontooseen. Täällä hän köyhyyden vuoksi joutui elämään mitä\nvaatimattomimmissa oloissa, ylläpitäen juoppoa vaimoaan tämän kuolemaan\nsaakka ja kärsien olosuhteistaan. Gissing oli oikeastaan luotu\nhuolettomissa oloissa eläväksi tiedemieheksi -- hänen mielityötänsä oli\nantiikin kielten, kreikan runomittojen tutkiminen -- ja hän harjoitti\nkirjailijatyötänsä haluttomasti, välttämättömyyden pakosta. Hänen\ntoinenkin avioliittonsa -- myös sivistymättömän naisen kanssa -- oli\nonneton ja päättyi eroon; vasta kolmas liitto -- sivistyneen\nranskattaren kanssa -- tuotti hänelle onnea. Sitä kesti vain muutamia\nvuosia, joiden kuluessa keuhkotauti saattoi työnsä loppuun. --\nGissingin tuotanto käsittää 22 nimeä, niistä kaikki muut\nkaunokirjallisia paitsi 1898 ilmestynyt _Kriitillinen tutkielma\nCharles Dickensistä_ (Ch. D.: A Critical Study) ja 1901 ilmestynyt\nmatkakuvaus _Jonian meren rannoilla_ (By the Ionien Sea). Se alkoi\nproletääriromaaneilla _Työläisiä aamun sarastuksessa_ (Workers in the\nDawn, 1880), _Demos_ (1886), _Alamaailma_ (The Nether World, 1889) ym.,\nja saavutti taiteellisen huippunsa kirjailijaproletäärisellä\nomaelämäkertateoksella _Uusi Grub Street_ (1891), joka on vaikuttava,\nmutta samalla tuskallinen ja masentava kuva menestystä saavuttamattoman\nkirjailijan elämästä. Gissing kuvaa erehtymättömän oikein ja\nasiallisesti, naturalistisesti, mutta ei jaksa, koska oikeastaan\nhalveksii ympäristöään, tunnestautua siihen, eläytyä siihen\ninhimillisellä myötätunnolla; tästä johtuu hänen romaaniensa usein\narkipäiväinen, masentava harmaus. Vailla siveellistä voimaa hän jää\njälkeen Zolasta, jonka rinnakkais- ja kaikuilmiönä häntä voi pitää.\n\nTähän otettu lyhyt näyte on romaanista _Uusi Grub Street_ (IV:stä\nluvusta) ja kuvaa kirjailija Reardonin alakuloista mielentilaa, kun hän\nhuomaa kirjallisen luomisvoimansa ehtyneen eikä voi pakottautua\nala-arvoiseen tuotantoon. Hän keskustelee vaimonsa kanssa:\n\n\n\nUUSI GRUB STREET.\n\n\n\"Pelkään, ettei minusta ole enää mihinkään. Minusta tuntuu, että\nkirjoittaminen saa nyt olla.\"\n\n\"Älä hupsuttele, kultaseni. Mikä sinua estäisi kirjoittamasta?\"\n\n\"Voihan olla, etten ole juuri nyt oikein vireessä. Mutta minut on\nvähitellen alkanut vallata hirveä pelko. Tahtoni näyttää pahasti\nherpaantuneen. Minä en pysty näkemään tietäni missään asiassa loppuun\nsaakka; jos mieleeni nousee aihe, joka näyttää hyvältä, niin se on\nmenettänyt kaiken mehunsa, ennenkuin pääsen niin pitkälle, että siitä\nvoisi tehdä jotakin. Viime kuukausina olen sen tähden saanut siirtyä\naiheesta toiseen ja tullut siten panneeksi alulle kymmenkunnan eri\nkirjaa; jokaisesta uudesta yrityksestä en ole kehdannut edes puhuakaan\nsinulle. Kirjoitettuani parikymmentä sivua minulla ei ole enää mitään\nsanomista. Aihe ehtyy niin kuivaksi ja ikäväksi etten _voi_ jatkaa sen\nkehittämistä -- _en voi!_ Sormeni kieltäytyvät pitelemästä kynää.\nPelkkää kirjoitusta olen kyllä pannut paperille yhteensä niin paljon,\nettä siitä saisi kolme hyvää nidosta; mutta minä olen hävittänyt\nkaikki.\"\n\n\"Ja vain sen tähden, että tunnollisuutesi on aivan sairaalloista. Mikä\npakko sinun oli hävittää valmiita töitäsi, jotka olivat aivan kyllin\nhyviä kelvatakseen markkinoille.\"\n\n\"Älä käytä tuota sanaa, Amy. Minä vihaan sitä!\"\n\n\"Siihen sinulla ei ole varaa\", vastasi Amy lujasti asiallisella\näänellä. \"Ennen oli toisin, mutta nyt sinun _on pakko_ kirjoittaa\nmenekkiä varten. Olethan itsekin myöntänyt sen.\"\n\nReardon oli vaiti.\n\n\"Kuinka pitkällä olet?\" kuulusteli Amy. \"Paljonko olet saanut\nvalmiiksi?\"\n\n\"Kaksi lukua kertomuksesta, jonka jatkamiseen en pysty. Sen kolme osaa\nhäämöttää edessäni rannattomana erämaana. Mahdotonta päästä sen poikki.\nAihe on typerän keinotekoinen, enkä saa siihen mahtumaan ainoatakaan\ntodellista ihmistä.\"\n\nHän kääntyi poispäin, kasvoilla syvä toivottomuus.\n\n\"Taiteeseen on suhtauduttava käytännöllisesti kuin kauppaan, ainakin\nmeidän päivinämme\", selitti Amy. \"Tämä on kaupan aikakausi. Ja jos\njoku, jolla ei ole varaa elää omintakeisesti, kieltäytyy noudattamasta\naikansa vaatimuksia, niin onhan selvää, että seurauksena on romahdus ja\nkurjuus. Olen aivan varma, että sinä kirjoittaisit oikein hyvin, ja\nkirjoja, jotka menisivät kaupaksi, jos vain voisit päästä siihen, että\nnäkisit asiat todellisemmassa ja käytännöllisemmässä valossa. Niinhän\nherra Milvainkin aina sanoo, kuten tiedät.\"\n\n\"Milvainin luonteenlaatu on aivan erilainen kuin minun. Hän on\nluonnostaan iloinen ja toiveikas, minä taas hänen vastakohtansa. Mitä\nsinä ja hän sanotte, on totta, mutta asiassa on onnettominta se, etten\nyksinkertaisesti _kykene_ siihen. Minä en ole mikään peräänantamaton\ntaiteellinen pedantti; päinvastoin tahdon mielelläni koettaa\naikaansaada jotakin, jolla on menekkiä; olisihan kieltäytyminen\nnykyoloissa järjetöntä; mutta kyky ei tottele tahtoa. Kaikki yritykseni\novat tuloksettomia; yhä selvemmäksi käypä mahdollisuus, että voin\njoutua rahattomaksi, vaikuttanee jo sinänsä ehkäisevästi; minua\npeloittaa. Nämä tosiasiat ahdistavat minua hirveästi, ja niiden\npuristuksessa mielikuvitukseni ei kykene aikaansaamaan mitään\npysyväistä. Eriteltyäni jonkin aiheen mielessäni selväksi loppuun\nsaakka se muuttuu äkkiä niin inhoittavan arkipäiväiseksi, että työn\njatkaminen käy mahdottomaksi.\"\n\nHän kääntyi ja tarttui Amyn käteen.\n\n\"Jospa sinä osoittaisit enemmän myötätuntoa minua kohtaan, rakkaani.\nSekin on näet osaltaan syynä tähän huonoon vireeseeni. Sinä olet minun\nkaikki kaikessa. Hellyys sinun puoleltasi on elämän henkäys minulle.\nÄlä kiellä sitä minulta.\"\n\n\"Mutta enhän ole sitä tehnytkään.\"\n\n\"Puhetapasi on alkanut muuttua varsin kylmäksi. Ja minä ymmärrän sen\njohtuvan pettymyksestä. Jo se, että yllytät minua kirjoittamaan\njotakin, joka menee hyvin kaupaksi, ilmaisee katkeraa pettymystä.\nJokainen, joka olisi kaksi vuotta sitten puhunut minulle sillä tavalla,\nolisi saanut sinulta varsin närkästyneen ja halveksivan silmäyksen.\nSinä olit ylpeä minusta sen tähden, etteivät kirjani olleet aivan\ntavallisia, ja etten kirjoittanut milloinkaan riviäkään etsiäkseni\nsuuren yleisön suosiota. Nyt se on ohi. Jospa tietäisit, kuinka\nkauheata on nähdä sinun menettäneen luottamuksesi minuun!\"\n\n\"Niin, mutta en ole vielä menettänyt sitä -- kokonaan\", vastasi Amy\nmiettivästi. \"Tiedän vallan hyvin, että kirjoittaisit paremmin kuin\nkonsanaan, jos sinulla olisi paljon rahaa.\"\n\n\"Noista sanoistasi kiitän sinua tuhatkertaisesti, rakkaani.\"\n\n\"Mutta näetkös, meillä ei ole rahaa, eikä sanottavasti toivoa sen\nsaamisestakaan. Tuo vanha kuivunut setä ei anna mitään _meille_; olen\nsiitä liiankin varma. Minun tekee usein mieli mennä hänen luokseen ja\npolvillani rukoilla häntä muistamaan meitä testamentissaan.\" Amya\nnauratti. \"Arvaan sen olevan mahdotonta, ja tuskinpa siitä olisi mitään\nhyötyäkään, mutta omasta puolestani olisin valmis siihen, jos vain\ntietäisin siten saavamme rahaa.\"\n\nReardon ei virkkanut mitään.\n\n\"Raha ei ollut minusta niin tärkeä asia, kun menimme naimisiin\", jatkoi\nAmy. \"Sen puutetta en ollut joutunut milloinkaan vakavasti tuntemaan,\nkuten tiedät. Ajattelin -- sen tunnustamisessa ei ole mitään pahaa --\nettä sinusta varmasti tulisi jolloinkin rikas, mutta vaikkapa olisin\ntiennyt, että tulet saamaan vain mainetta, niin olisin ottanut sinut\nsittenkin.\"\n\nReardon kääntyi huoaten poispäin.\n\n\"Mitä on maine? Jos se on ansaittua, niin sen perustana olevan\ntunnustuksen alkuperäisiä antajia on vain joitakin kymmeniä, kun taas\nne lukemattomat ylistäjät, joita sitten ilmestyy, eivät olisi muuten\nkonsanaan huomanneet koko asiaa, jota he kiittävät. Tämä on suuren\nneron osa. Kuinka naurettavan järjetöntä siis onkaan, että minunlaiseni\nkeskinkertainen kyky ponnistelee vain siinä toivossa että saisin kuulla\npuolenkymmenen ihmisen sanovan minun olevan 'keskitasoa korkeammalla!'\nVoiko hupsumpaa turhamaisuutta enää ajatella? Vuoden kuluttua sen\njälkeen kun olen julkaissut viimeisen kirjani, minut jo unohdetaan\nkäytännöllisessä elämässä, ja kymmenen vuoden kuluttua minut on\nunohdettu yhtä täydellisesti kuin tämän vuosisadan alkupuolella eläneet\nnovellistit, joiden nimistäkään ei ole enää tietoa. Niin narrimaista!\"\n\nAmy katsahti häneen paheksuvasti, mutta ei sanonut mitään.\n\n\"Ja kuitenkin asia on niin\", Reardon jatkoi, \"ettei tunnollinen\nkirjailija tietystikään koeta aikaansaada sellaista, joka poikkeaa\ntavallisesta, vain maineen takia. Sen estää tahallisen epärehellisyyden\npelko -- jota useimmat nykyajan kirjailijat eivät näytä milloinkaan\ntuntevan. 'Kyllin hyvä markkinoille'; siinä kaikki, ja se tyydyttää\nheitä. Ja ehkäpä he ovat oikeassa. Minä en voi liioin väittää enkä\nvaatia ketään uskomaan, että minun elämäni olisi täydellisten\nihanteiden noudattamista; myönnän, että kaikki on suhteellista. Mitään\nsellaista kuin hyvä tai huono ei ole olemassa, kun mennään niiden\nlopulliseen merkitykseen. Ehkäpä olen järjettömyyteen saakka\nepäjohdonmukainen, kun koetan kirjoittaessani päästä mahdollisimman\nhyvään tulokseen -- vaikka tiedän, etten kykene aikaansaamaan mitään\nensiluokkaista. Tämä ei ole ivaa, Amy; puhun vakavasti. Voihan aivan\nhyvin olla, että olen itse aivan samanlainen houkka kuin ne, joita\npilkkaan heidän siveellisen ja uskonnollisen taikauskonsa takia. Tämä\ntapani on sekin taikauskoa. Kuinka hyvin voinkaan kuvitella, mitä\nsuosittu novellisti vastaisi, jos hän kuulisi minun puhuvan\nhalveksivasti kirjoistaan. 'Hyvä ammattiveli', hän sanoisi,\n'luuletteko, etten tiedä kirjojeni olevan roskaa? Tiedän sen aivan yhtä\nhyvin kuin tekin. Mutta minä haluan elää mukavasti. Minulla on kaunis\nkoti ja vaimo ja lapsia, jotka ovat onnellisia ja minulle siitä\nkiitollisia. Jos te tahdotte mieluummin asua ullakolla ja, mikä vielä\npahempi, tehdä vaimonne ja lapsenne kohtalotovereiksenne, niin sehän on\nteidän asianne.' Ja hän olisi täysin oikeassa.\" -- -- --\n\n\"Minkä perusteella otaksuisit hänen kirjojensa olevan roskaa?\"\nhuomautti Amy. \"Hyvää työtä seuraa menestys -- silloin tällöin.\n\n\"Minä tarkoitan tavallista menestystä, joka ei milloinkaan johdu\nkirjallisista ansioista. Ja jos puhun katkerasti, niin siihen on\nsyynä oma kykenemättömyyteni, josta kärsin. Minusta ei ole enää\nkirjailijaksi, tyttöparkani, eikä minun ole helppoa suhtautua\nmyötätuntoisesti sellaisten miesten menestykseen, joiden ansiot ovat\nsen saamiseen paljoa pienemmät kuin minun olivat aikana, jolloin vielä\nkykenin tekemään työtä.\"\n\n\"Jos nyt olet kerta kaikkiaan asettunut sille kannalle, ettei sinusta\nenää ole kirjailijaksi, niin onhan luonnollista, että lopulta käykin\nsiten. Mutta minä olen varma, ettei todellisuudessa ole mitään syytä,\njonka vuoksi et onnistuisi saamaan toimeentuloasi kynälläsi. Salli\nminun antaa sinulle neuvo: pyyhkäise sivulle kaikki jyrkät mielipiteesi\nsiitä, mikä ansaitsee tulla otetuksi huomioon ja mikä ei, ja tee\nniinkuin olen sanonut. Kolmiosaisen kirjan kirjoittaminen on sinulle\nmahdotonta; kirjoita siis lyhyt kertomus, sellainen, joita nyt\nsuositaan. Herra Milvain sanoo aina, että pitkät kertomukset ovat\neläneet aikansa ja että tulevaisuudessa kirjoitetaan vain shillingin\nkirjoja. Miksi et koettaisi? Varaa viikko jännittävän ja huomiota\nherättävän juonen keksimiseen ja rakentamiseen ja kaksi viikkoa\nkirjoittamiseen. Tee se valmiiksi niin hyvissä ajoin, että se ilmestyy\nkauppaan heti myyntikauden alussa lokakuussa. Nimeäsi sinun ei tarvitse\npanna näkyviin, ellet tahdo; sellaista kirjallisuutta lukeva yleisö\ntuskin kiinnittää siihen mitään huomiota. Suhtaudu koko juttuun\nkylmästi kuin liikeasiaan ainakin, kuten herra Milvain sanoo, ja saatpa\nnähdä, että rahaa tulee.\"\n\nReardon katsoi häneen. Ilme oli kiusaantunut ja neuvoton.\n\n\"Sinä et saa unohtaa, Amy, että tuollaisten kertomusten kirjoittaminen\non taito, johon moni ei pysty. Juuri juonen keksiminen on minusta\nkaikista vaikeinta.\"\n\n\"Mutta juonihan saa olla niin yksinkertainen kuin vain haluat, kunhan\nse vain jaksaa temmata sellaisia sepustuksia ahmivan lukijan mukaansa.\nAjattelehan 'Onttoa patsasta'! Voiko sen typerämpää ajatellakaan? Ja\nkuitenkin sitä myydään tuhansittain.\"\n\n\"Luulenpa, etten kykene pakottautumaan sellaiseen\", sanoi Reardon\nhiljaa.\n\n                                  Suomentanut _O. Juurikoski_.\n\n\n\n\nH. G. WELLS.\n\n\nHerbert George Wells (s. 1866) Gissingin ainoita kirjailijaystäviä\nja ymmärtäjiä, ilmestyy näkyviin samalta yhteiskunnalliselta\nilmansuunnalta kuin hän, mutta korkeammalta ja samalla paljon\nlaajemmalta tasolta. Wells on henkilö, joka edustaa vuosisatansa\nkiintoisinten kysymysten polttopistettä: luonnon- ja\nyhteiskuntatieteen, maailmanhistorian, Spenceriläisen evolutio-\najattelun, aikansa kaikki aatteelliset viitteet hän tunkee\nhenkensä ahjoon, koettaen sulattaa niistä viisastenkiveä, jonka\nkosketuksella voisi muuttaa lyijyn kullaksi. Wellsin isä oli pieni\nsekatavarankauppias Bromleyssä, Lontoon esikaupungissa, ja siinä ohella\nammatillinen kriketinpelaaja; äiti oli vaatimattoman ravintoloitsijan\ntytär, ent. talousapulainen. Kun kauppa ei menestynyt, ryhtyi\näiti myös ansaitsemaan, päästen (1878) erään aatelisperheen\ntaloudenhoitajattareksi Petersfieldiin, Herbertin ollessa 12-vuotias,\neli iässä, jolloin säätyerotukset jo huomataan. Tällöin mieleen\npainunutta yhteiskunnallista rakennelmaa, jonka huippuna on aatelinen\ntilanomistaja, Wells kuvaa romaanissansa _Tono Bungay_ (1909). 13\nvanhana hänet otettiin koulusta ja pantiin ensin apteekkarin ja sitten\nkangaskauppiaan oppiin. Näitä vuosiansa Wells kuvaa romaaneissaan\n_Kipps_ (1905) ja _Mr. Pollyn historia_ (1910). Tyytymättä asemaansa\nWells pyrki hankkimaan tietoja kaikin mahdollisin keinoin, päästen\n16-vuotiaana Midhurstin kouluun samalla sekä oppilaaksi että\napuopettajaksi. Opintojaan hän jatkoi _Kuninkaallisessa\nluonnontieteiden opistossa_ (Royal College of Science). Nämä ajat\nkuvastuvat hänen romaanissaan _Rakkaus ja Mrs. Lewisham_ (1900). Tämän\njälkeen Wells opiskeli Lontoon yliopistossa vertailevaa anatomiaa,\ntoimi kuuluisan darwinistin Th. H. Huxleyn lahoratorio-apulaisena, ja\nsuoritti luonnontieteilijätutkintonsa (B. Sc.) \"ensi luokan kunnialla\"\n(1888). Nämä asiat kuvastuvat Oswaldin historiasta, romaanista _Joan ja\nPeter_ (1918). Muutaman vuoden hän toimi koulunopettajana ja yliopiston\napulaisena, ja kaikki näytti viittaavan lupaavaan tiedemiehen uraan,\nkun halu koettaa kaunokirjallisessa muodossa tulkita uudenaikaista\nluonnontiedettä sai voiton ja hänestä tuli kirjailija. Hänen\nensimmäinen kaunokirjallinen teoksensa _Aikakone_ (The Time Machine)\nilmestyi 1895. Täten alkaneista luonnontieteen ja hurjan\nmielikuvituksen rajattomista seikkailuista (kaikkiaan 9 romaania),\njoilla hän muuten saavutti alusta alkaen hyvän yleisömenestyksen (ja\njoista useimmat on suomennettukin), hän vähitellen siirtyi omaan\naikaansa, yhteiskunnalliseen romaaniin (_Kipps_, 1905, ym.), jotka ovat\nsyytöksiä nykyistä yhteiskuntajärjestystä vastaan. Parannus on\naikaansaatavissa eräänlaisen rakentavan sosialismin (_Uusia\nmaailmoja vanhojen sijaan_ -- New Worlds for Old, essee, 1908), so.\ntieteellisesti toimivan kehityksen kautta, jonka eteenpäin viejänä on\noleva ihmiskunnan henkinen ylimystö ja sen kasvattama yhteinen hyvä\ntahto. Tämän kysymyksen selvittelyyn Wells on omistanut parikin\nromaaniansa, nim. _Uusi Macchiavelli_ (The New M., 1911) ja\n_Suurenmoinen tutkimus_ (The Research Magnificent, 1915). Kääntyessään\nhistorian alalle ja suorittaessaan siitä yleisesityksen (_Historian\nääriviivat_ -- The Outline of History, 1921, suomennettu) hänen\nkatseensa on samalla kohdistunut tulevaisuuteen, koettaen entisyyden\nperusteella päästä selville, mikä on oleva tiemme eteenpäin. Wellsin\ntuotanto on harvinaisen laaja: tähän mennessä yli kolmekymmentä\nromaania ja parisenkymmentä tietokirjaa, ja jatkuu edelleen\nvoimakkaana. Hänen tyylinsä on hiukan levotonta ja kiirehtivää,\nvuorosanat omituisesti katkonaisia, kuin nykäyksittäin tulevia.\nWellsilla on huomattavat taidekirjailijan lahjat, ja hän on osannut\nlaajentaa romaanin alueen käsittämään vuosisatamme tieteen saavutuksia.\nSikäli hänellä on täysin perustellusti Englannin -- ja Euroopankin --\nkirjallisessa maailmassa tunnustettu, näkyvä asema. Mutta ymmärrettävää\non, ettei tieteellisen ja yhteiskunnallisen propagandan harjoittaminen\naina sovellu yhteen taiteen kanssa, että Wells juuri sillä on\nkahlehtinut useat romaaneistaan ajan muuttuviin ja katoaviin ilmiöihin.\n\n\n\nTÄHTI.\n\n\nUuden vuoden ensimmäisenä päivänä julkaisi melkein yhteen aikaan kolme\ntähtitornia sen tiedon, että Neptunuksen, kaukaisimman aurinkoa\nkiertävän planeetin, liikunnossa oli todettavissa suurta häiriötä. Eräs\nkuuluisa tähtientutkija oli jo joulukuussa huomauttanut, että sen\nnopeus näytti vähentyvän. Tämä tieto oli tuskin omiaan herättämään\nmielenkiintoa maailmassa, jonka asukkaista suurin osa tuskin tiesikään\nNeptunus-kiertotähden olemassaolosta. Eikä tuon häirityn kiertotähden\nseuduilla myöhemmin huomattu kaukainen, heikko valopilkkukaan\naiheuttanut erikoisen suurta kiihtymystä. Tiedemiehet kuitenkin pitivät\nasiaa hyvinkin merkillisenä jo ennen, kuin saatiin selville, että uusi\ntulokas nopeasti suureni ja kirkastui, että sen liikunto kokonaan\npoikkesi kiertotähtien tavallisesta liikunnosta ja että Neptunuksen ja\nsen seuralaisen häiriintyminen kulussaan oli aivan ennenkuulumatonta.\n\nTuskin kukaan tieteeseen perehtymätön voi käsittää sitä ehdotonta\neristyneisyyttä, jossa aurinkokuntamme on. Pistemäisine kierto- ja\nkäsittämättömine pyrstötähtineen, ympärillään planetoiditomua, aurinko\npyörii tyhjässä äärettömyydessä, jota mielikuvitus tuskin kykenee\nkäsittämään. Neptunuksen radan ulkopuolella on tyhjää avaruutta niin\npitkälle kuin inhimillinen huomiokyky on voinut tunkea, kylmää,\nvalotonta, äänetöntä, mustaa tyhjyyttä, ulottuen kaksikymmentä\nmiljoonaa kertaa miljoonan penikulman etäisyyteen. Vähintään niin\npitkästi täytyy näet ajatella olevan lähimpään tähteen. Ja\nlukuunottamatta muutamia ohuinta tulenliekkiäkin hatarampia\npyrstötähtiä ei mikään, sen mukaan kuin ihmisjärki on saanut selville,\nole koskaan kulkenut sen kuilun yli, ennenkuin kahdennenkymmenennen\nvuosisadan alussa tuo outo vaeltaja huomattiin. Suunnaton ainejoukko se\noli, iso, raskas, rynnäten odottamatta esiin taivaan mustasta\nsalaperäisyydestä auringon sädepiiriin. Seuraavana päivänä sen hyvällä\ntähtiputkella erotti jo selvästi lähellä Leo-tähdikön Regulusta; se\nnäkyi pienenä pisteenä, jonka halkaisijaa tuskin voi määritellä. Vähän\najan perästä sen näki jo teatterikiikarilla.\n\nUuden vuoden kolmantena päivänä koko maapallon sanomalehdet ensi kerran\ntekivät lukijoilleen selvää tämän taivasten tavattoman ilmiön\ntodellisesta merkityksestä. \"Planeettien yhteentörmäys\" oli otsakkeena\nerään Lontoon lehden kirjoituksessa, jossa kerrottiin muutaman\ntähtitieteilijän lausuneen, että tämä merkillinen uusi planeetti\nluultavasti törmäisi yhteen Neptunuksen kanssa. Johtavien kirjoittajat\nsyventyivät asiaan laajasti. Ja niinpä maapallon useimmissa\npääkaupungeissa tammikuun 3 p:nä odotettiin, vaikka turhaan, jotakin\nilmiötä taivaalla; sitä mukaa kuin yö seurasi auringonlaskua ympäri\nmaapallon, tuhannet ihmiset kohottivat katseensa taivaalle ja näkivät\nsiellä -- vanhat tutut tähdet aivan samanlaisina kuin aina.\n\nKunnes Lontoossa valkeni päivä, Polluks painui mailleen ja tuikkivat\ntähtöset vaalenivat. Se oli talvinen päivännousu, jolloin kalpea valo\nikäänkuin siivilän läpi hitaasti valuu maan päälle, ja kaasuliekit ja\nkynttilät tuijottivat keltaisina ikkunoista, osoittaen ihmisten jo\nolevan jalkeilla. Mutta haukotteleva poliisi näki tämän uuden ilmiön,\nsitä jäivät töllistelemään torilla touhuavat ihmisjoukot, aikaiseen\ntyöhönsä kiiruhtavat työmiehet, maidonajajat, sanomalehtien myyjät,\nkotiinsa väsyneinä ja kalpeina palaavat hurjastelijat, kodittomat\nkuljeksijat, vahtipaikoillaan seisovat sotamiehet; ja maaseudulla sen\nnäkivät pelloilleen menevät maamiehet, kotiinsa luikkivat sala-ampujat;\nkaikkialla unenhorroksista heräävän maan ja meren yllä, jossa\nmerimiehet odottivat päivää, se oli nähtävissä: tuo suuri, valkea\ntähti, joka oli äkkiä ilmestynyt läntiselle taivaalle! Kirkkaampi se\noli kuin mikään taivaamme tähti, kirkkaampi kuin iltatähti\nloistavimmillaan. Vielä tuntikauden auringonnousunkin jälkeen se hehkui\nvalkeana ja suurena, ei vain tuikkivana valopilkkuna, vaan pienenä,\npyöreänä, kirkkaasti loistavana kiekkona. Ja siellä, minne tiede ei\nollut vielä tunkeutunut, ihmiset tuijottivat siihen kauhuissaan\npuhellen sodista ja ruttotaudeista, joita tuollaiset taivaan tuliset\nmerkit ennustivat. Urheat buurit, tummat hottentotit, Kultarannan\nneekerit, ranskalaiset, espanjalaiset, portugalilaiset, seisoivat\nnousevan auringon lämpimässä katsellen tuon eriskummallisen uuden\ntähden laskua.\n\nJa sadoissa tähtitorneissa oli vallinnut hillitty kiihtymys, joka oli\nollut vähällä puhjeta huudoksi, kun nuo kaksi kaukaista planeettia\nolivat syöksyneet yhteen, ja sitten oli syntynyt hyörinää ja kiirettä\nasetettaessa kuntoon valokuvauskoneita ja spektroskooppeja ja\nkaikenlaisia apuneuvoja, jotta saataisiin ikuistetuksi tuo\nennenkuulumaton, hämmästyttävä tapaus, maailman hävitys. Sillä maailma\nse oli, meidän maailmamme sisarplaneetti ja monta vertaa sitä suurempi,\njoka niin äkkiä oli löytänyt liekehtivän hautansa. Neptunus se oli,\njohon tuo avaruuksista tullut outo planeetti oli suoraan iskenet, ja\nyhteentörmäyksestä syntynyt kuumuus oli silmänräpäyksessä muuttanut\nmolemmat jykevät pallot yhdeksi ainoaksi, suunnattoman suureksi\nvalkohehkuiseksi ainejoukoksi. Maan ympäri kulki tuo suuri, valkea\ntähti sinä päivänä, pari tuntia ennen päivännousua, himmeten vasta\npainuessaan länteen ja auringon noustua sen yläpuolelle. Kaikkialla\nsitä ihmiset ihmettelivät, mutta enimmän kaikista merimiehet, tähtien\nainaiset tarkkaajat, jotka kaukana merellä eivät tienneet mitään sen\ntulosta ja näkivät sen nyt nousevan kuin pienen kuun taivaankupua\nkohti, loistavan heidän päänsä päällä ja yön loppuessa vaipuvan\nlänteen.\n\nKun se seuraavan kerran nousi Euroopan näkyviin, olivat vuorten\nrinteet, huoneiden katot, aukeat paikat täynnä katsojaparvia, kaikki\ntuijottaen itään ja odottaen suuren uuden tähden nousua. Se nousi\nvalkohehkuisena, ja ne, jotka olivat edellisenä yönä nähneet sen\nsyntyvän, huudahtivat nyt: \"Se on suurempi! Se on kirkkaampi!\" Ja\ntodellakin: länteen painuva täysi neljänneskuu oli kyllä paljoa\nsuurempi kuin se, mutta sittenkin tuskin niin kirkas kuin tuo outo,\nuusi pieni tähtikiekko.\n\n\"Se on kirkkaampi!\" huusi kaduilla parveileva ihmisjoukko. Mutta\nhämärissä tähtitorneissa tähystäjät pidättivät hengitystänsä ja\ntuijottivat toisiinsa. \"Se on lähempänä!\" he sanoivat. \"Lähempänä!\" Ja\nsanat \"se on lähempänä\" kulkivat suusta suuhun, ja puhelinlangat\nkiidättivät ne edelleen, ja tuhansissa kaupungeissa latojat latoivat:\n\"Se on lähempänä\". Toimistoissa kirjoittavat miehet heittivät kynän\nkädestään hämmästyen omia johtopäätöksiään, tuhannet olennot älysivät\näkkiä, mikä tavaton mahdollisuus piili sanoissa \"se on lähempänä\". Ne\nlensivät pitkin vilkastuvia katuja, kaikuivat maakylien huurteisilla\nteillä, ja miehet, jotka olivat lukeneet ne sähkölennätinkoneiden\npaperikaistaleista, seisoivat kellertävän valon valaisemissa\novikäytävissä ja huusivat uutisen ohikulkijoille. \"Se on lähempänä!\"\nPunaposkiset ja loistavasti puetut kauniit naiset kuulivat kerrottavan\nsiitä tanssin lomassa ja olivat olevinaan hienostuneen ymmärtäväisiä:\n\"Lähempänä! Todellakin.\" Sepä omituista! Miten hirveän taitavia täytyy\nolla niiden, jotka ottavat selkoa tällaisista asioista!\n\nYksinäiset kulkurit mutisivat noita sanoja itsekseen, omaksi\nlohdutuksekseen, vaeltaessaan talvisessa yössä ja katsellessaan\ntaivaalle. \"Hyvä, että se lähestyy, sillä onhan yö yhtä kylmä kuin\nihmisten armeliaisuus. Mutta eipä tuo silti tunnu minua lämmittävän,\nvaikka olisikin lähempänä. Samantekevää!\"\n\n\"Mitä merkitsevät minulle uudet tähdet?\" huokasi itkevä, vainajansa\nvuoteen viereen polvistunut vaimo.\n\nTutkintojansa valmistelemaan aikaisin noussut koulupoika mietiskeli\nitsekseen tätä uutta pulmaa, tuon suuren, valkean tähden ilmestymistä,\njoka laajana ja kirkkaana loisti hänen huoneeseensa, pakkasen ikkunaan\nmuovailemien huurrekukkasten lomitse. \"Keskipakoinen keskihakuinen\",\nhän päätteli poski käden varassa. \"Jos kiertotähden pysähdyttää,\nriistää siltä keskipakoisvoiman, niin mitä tapahtuu? Keskihakuisvoima\njää, ja se syöksyy aurinkoon! Ja tämä --!\"\n\n\"Joudummekohan me sen tielle? Mitenkähän --\"\n\nSen päivän valo häipyi yöhön kuin edellistenkin ja myöhäisempien\nhetkien mukana ilmestyi taas tuo kummallinen tähti. Ja nyt se oli niin\nkirkas, että vahanvärinen kuu näytti muuttuneen itsensä haamuksi\nriippuessaan taivaanrannalla tavattoman suurena pallona. Eräässä\nEtelä-Afrikan kaupungissa oli kuuluisa mies mennyt naimisiin ja\nkaduilla oli juhlavalaistus, kun hänen piti tuoda nuori vaimonsa\nkotiin. \"Taivaallakin on juhlavalaistus!\" huomautti imartelija.\nKauriinkääntöpiirin kohdalla kyyristyi kaksi rakastunutta neekeriä\nvillipedoista ja pahoista hengistä huolimatta ruohoviidakkoon, missä\ntulikärpäset kisailivat. \"Tuolla on meidän tähtemme\", he kuiskasivat,\nja heistä tuntui sen leppeä, kirkas valo niin omituisen tyynnyttävältä.\n\nMatematiikan professori istui huoneessaan ja siirsi paperinsa syrjään.\nHän oli suorittanut laskunsa loppuun. Pienessä valkoisessa lasipullossa\noli vielä vähän jäljellä rohdosta, joka oli pitänyt häntä valveilla ja\ntyökykyisenä neljä pitkää yötä. Joka päivä hän oli yhtä tyynenä ja\nteräväjärkisenä, yhtä ankarana kuin ennenkin pitänyt luentonsa\noppilailleen ja palannut heti tärkeiden laskujensa ääreen. Hänen\nkasvonsa olivat totiset, vähän rasittuneen ja kärsivän näköiset\nlääkkein ylläpidetystä toimeliaisuudesta. Hetkisen hän istui\najatuksiinsa vaipuneena. Sitten hän meni ikkunan ääreen ja verho kohosi\nkahahtaen. Puolitiessä taivaankantta, kattojen, savupiippujen ja\ntornien yläpuolella, kiilui tähti.\n\nHän katseli sitä kuin tuijottaen urheata vastustajaa suoraan silmiin\n\"Voit surmata minut\", hän puhkesi hetken vaiettuaan puhumaan. \"Mutta\nsinä -- ja koko kaikkeus sitä paitsi -- sisällyt vähäpätöisiin\naivoihini. Osia en vaihtaisi. En nytkään.\"\n\nHän vilkaisi pieneen pulloonsa. \"Unta en vieläkään tarvitse\", hän\nsanoi. Seuraavana päivänä täsmälleen kello 12 hän astui luentosaliinsa,\nasetti tapansa mukaan hattunsa pöydän päähän ja valitsi huolellisesti\nsuuren liitupalan. Ylioppilailla oli tapana leikillään väittää, ettei\nhän voinut luennoida pyörittelemättä liitupalaa sormissaan; kerran hän\noli joutunut suunniltaan, kun he olivat piilottaneet hänen\nleikkikalunsa. Hän asettui paikalleen ja silmäili harmaiden\nkulmakarvojensa alitse häntä toinen toistaan ylempänä ympäröiviä nuoria\nkasvorivejä ja alkoi puhua vanhaan tuttuun, oppineeseen tapaansa. \"On\nesiintynyt seikkoja -- seikkoja, joille en mahda mitään\", hän puhui\nharvakseen, \"jotka estävät minua lopettamasta suunnittelemaani kurssia.\nNäyttää siltä, hyvät herrat, sanoakseni asian selvästi ja lyhyesti,\nkuin -- olisimme eläneet turhaan.\"\n\nYlioppilaat silmäilivät toisiaan. Olivatko he kuulleet oikein?\nMielisairas? Silmät suurina, ivallisesti hymyillen, ylioppilaat\nistuivat; vain yksi tai pari suuntasi jännittyneenä katseensa hänen\ntyyniin, harmaahapsisiin kasvoihinsa. \"Tulee olemaan kiintoisaa\", hän\njatkoi, \"käyttää tämä luento niiden laskujeni selvittelemiseen, niin\ntarkoin kuin kykenen selittämään ne teille, jotka ovat johtaneet minut\ntähän käsitykseen. Olettakaamme --\"\n\nHän kääntyi tauluun päin miettien tapansa mukaan selittävää kuviota.\n\"Mitä se puhui 'turhaan elämisestä'?\" kuiskasi muuan ylioppilaista\ntoverilleen. \"Kuuntele\", vastasi tämä nyökäten luennoitsijaan päin.\n\nJa kohta he alkoivat käsittää.\n\nSinä yönä tähti nousi myöhemmin, sillä sen oma liikunto itään oli\nkuljettanut sen Leon yli Virgoa kohti, ja sen valo oli niin väkevä,\nettä koko taivas valkeni sen noustessa ja kaikki muut tähdet himmenivät\nnäkymättömiin, paitsi Jupiter, joka kiilui melkein keskellä taivasta,\nCapella, Aldebaran, Sirius ja Otavan viittatähdet. Se oli hyvin\nvalkoinen ja kaunis. Monessa paikassa huomattiin sen ympärillä heikko\nvalorengas. Se oli huomattavasti entistään suurempi; kuuman ilmanalan\nvaloataittavalla taivaalla se näytti melkein kuun neljänneksen\nkokoiselta. Härmää oli vielä maassa Englannissa, mutta kaikki oli yhtä\nvaloisaa kuin keskikesän kuutamossa. Tähden kylmässä, kirkkaassa\nvalossa saattoi lukea tavallista tekstiä ja kaupungeissa lamput\npaloivat keltaisina ja voimattomina.\n\nJa kaikkialla maailmassa olivat ihmiset sinä yönä valveilla ja kautta\nkoko kristikunnan kuului maaseuduilta kumeaa huminaa, läpitunkevaa kuin\nmehiläisten surina kanervikossa, ja kaupungeissa tämä kumea humina\nkasvoi pauhuksi. Se oli miljoonien kellojen soittoa, joka varoitti\nihmisiä enempää nukkumasta, enempää tekemästä syntiä, ja kehoitti heitä\nsen sijaan kerääntymään kirkkoihin ja rukoilemaan. Ja yhä suurempana,\nvaloisampana sikäli kuin maapallo pyöri edelleen rataansa ja yö kului,\nloisti ylhäällä häikäisevä tähti.\n\nJa kadut ja talot kaikissa kaupungeissa oli valaistu, satamissa\nloistivat kirkkaat tulet, ja jokainen ylävämmälle paikalle johtava tie\noli pitkin yötä valaistu ja mustanaan ihmisiä. Ja kaikilla\nsivistysmaita ympäröivillä merillä pyrkivät partaitaan myöten ihmisiä\nja eläimiä täynnä olevat laivat höyryn ja purjeiden avulla kohti\nvaltamerta ja pohjoista. Sillä matematiikan professorin varoitus oli jo\nsähkötetty ympäri maailmaa ja käännetty sadoille kielille. Uusi\nkiertotähti ja Neptunus, yhdistyneinä raivoisaan syleilyyn, kiisivät\nhurjaa vauhtia yhä nopeammin ja nopeammin, aurinkoa kohti. Nyt jo tuo\nhirvittävä ainejoukko taivalsi satoja penikulmia sekunnissa ja joka\nsekunti sen huimaava nopeus yhä kiihtyi. Kiitäessään sitä suuntaansa se\nkumminkin sivuuttaisi maapallon satojen miljoonien penikulmien päästä\neikä luultavasti vaikuttaisi siihen ollenkaan. Mutta lähellä sen rataa,\njossa toistaiseksi vain vähäpätöinen poikkeus oli huomattavissa, pyöri\nmahtava Jupiter ja sen kuut, kiertäen aurinkoa. Joka hetki kasvoi\nkasvamistaan tuon raivoisan tähden ja suurimman kiertotähtemme välinen\nvetovoima. Ja seuraus tästä vetovoimasta? Jupiterin alkuperäisen radan\ntäytyi ehdottomasti muuttua hyvin soikeaksi ja palavan tähden taas\nvetovoiman pakottamana syrjäytyä radaltaan, kulkea kaaressa ja\ntörmätä ehkä maapalloon, tai ainakin kulkea hyvin läheltä sitä.\n\"Maanjäristyksiä, tulivuoren purkauksia, rajuilmoja, hyökylaineita,\ntulvia ja lämpömäärän lakkaamatonta nousemista arvaamattomaan määrään\"\n-- sellaista matematiikan professori ennusti.\n\nJa tuolla ylhäällä, ikäänkuin vahvistaakseen hänen sanansa, loisti\nlähestyvän tuomion tähti yksinäisenä, kylmänä, kalpeana.\n\nMonesta, joka sinä yönä tähysti sitä, kunnes silmiä alkoi pakottaa, se\nnäytti huomattavasti lähestyvän. Ja sinä yönä sääkin muuttui pakkanen,\njoka oli pitänyt kahleissaan Keski-Eurooppaa, Ranskaa ja Englantia,\nlieventyi suojasääksi.\n\nMutta vaikka olenkin puhunut ihmisistä, jotka viettivät koko yön\nrukoillen, nousivat laivoihinsa ja pakenivat vuoriseutuihin, ei silti\npidä luulla, että koko maailma oli tähden takia peloissaan. Tosiasia\non, että lukuunottamatta puheluja joutilaina hetkinä ja yön loistoa\nyhdeksällä ihmisellä kymmenestä oli vielä huomio kokonaan kohdistunut\ntavallisiin toimiin. Kaikissa kaupungeissa avattiin ja suljettiin\nmyymälät, jotakuta aniharvaa lukuunottamatta, täsmälleen entiseen\naikaansa, lääkärit ja hautausurakoitsijat hoitivat toimiaan, työläiset\nkerääntyivät tehtaisiinsa, sotilaat harjoittelivat, koululapset lukivat\nläksyjään, rakastuneet hakivat toisiaan, varkaat väijyivät ja pötkivät\npakoon, poliitikot suunnittelivat apajiaan. Sanomalehtien painokoneet\njyrisivät yöt läpeensä, ja moni pappi piti pyhän rakennuksensa ovet\nkiinni, koska katsoi muuten auttavansa tuon hänen mielestään\njärjettömän pelon leviämistä. Sanomalehdet huomauttivat vuoden 1000\nantamasta opetuksesta -- silloinkin odotettiin maailman loppua.\n\nTämä ei ollut mikään tähti -- kaasua vain -- komeetti; ja vaikka se\nolisikin tähti, se ei mitenkään voisi iskeä maahan. Sellaista ei ollut\nennenkään tapahtunut. \"Terve järki\" ei tiennyt pelosta mitään, ivaili,\nlasketteli kokkapuheita ja oli taipuvainen ahdistelemaan niitä, jotka\nitsepäisesti pelkäsivät. Sinä iltana, kello seitsemän ja viisitoista\nGreenwichin ajan mukaan, tähden piti olla Jupiteria lähimmillään.\nSilloin maailma oli näkevä, minkä käänteen asia saisi. Matematiikan\nprofessorin hirveätä varoitusta moni piti vain nerokkaasti keksittynä\nitsensä mainostamisena. Tervejärkiset ihmiset menivät lopulta,\ntodisteluista vähän ärtyneinä, makuulle, siten osoittaen, mikä oli\nheidän muuttumaton vakaumuksensa. Ja kyllästyneinä uuteen ilmiöön\nraakalaiset ja villitkin ryhtyivät öisiin toimiinsa, ja niin jätti paha\nmaailma, muutamia siellä täällä ulvovia koiria lukuunottamatta, tähden\noman onnensa nojaan.\n\nKun sitten Euroopan valtioiden tähystelijät lopulta näkivät tähden\nnousevan, tosin tunnin myöhästyneenä, mutta ei suurempana kuin\nedellisenäkään iltana, oli vielä riittävästi ihmisjoukkoja valveilla\nnauraakseen mestarimatemaatikolle -- kun vaara muka oli ohi.\n\nMutta siihen nauru loppui. Tähti alkoi kasvaa -- kasvoi taukoamatta\ntunti tunnilta, joka hetki, kohosi korkeammalle ja kirkastui\nkirkastumistaan, kunnes muutti yön uudeksi päiväksi. Jos se olisi\nkiitänyt maata kohti suoraan eikä kaaressa, jos sen nopeus ei olisi\nJupiterin vaikutuksesta vähentynyt, se olisi sivuuttanut maan yhdessä\npäivässä. Nyt siihen kului viisi. Ilmestyessään seuraavana iltana\nenglantilaisille se oli kasvanut kuun kolmanneksen kokoiseksi, ja\nsuojasää oli taattu. Amerikassa se nousi melkein täysikuun kokoisena,\nmutta oli häikäisevän kirkas ja kuuma; polttava tuulenleyhkä puhalsi\nnyt sen noustessa ja vaikutusvoiman lisääntyessä. Virginiassa,\nBrasiliassa ja Lawrencen laakson seuduilla se tuontuostakin pilkisti\nesiin ukkospilviröykkiöiden lomista ja punasinervät salamat\nleimahtelivat ja rakeita satoi ennenkuulumattomasti. Manitobassa lumi\nsuli ja syntyi tuhotulvia. Maapallon kaikilla vuorilla alkoivat lumi ja\njää sinä yönä sulaa ja kaikki ylängöiltä juoksevat joet virtailivat\ntulvien ja sameina, eikä kauan kestänyt, kun jo niiden yläjuoksuilla\nalkoi näkyä sekaisin puita ja eläinten ja ihmisten ruumiita. Ne\npaisuivat paisumistaan, aavemaisen juhlallisina, ja tulvivat lopulta\nyli äyräittensä ajaen edellään pakenevia rantojensa asukkaita.\n\nJa Argentinan rannikolla ja Etelä-Atlantilla vuoksi nousi korkeammalle\nkuin miesmuistiin, ja myrskyt ajoivat monessakin paikoin hyökyaaltoja\npenikulmien päähän sisämaahan, hukuttaen kokonaisia kaupunkeja. Ja niin\ntavattomaksi kohosi kuumuus yöllä, että auringon noustessa tuntui kuin\nolisi päästy varjoon. Maanjäristykset alkoivat ja kävivät yhä\nrajummiksi, kunnes koko Amerikassa, napapiiristä Kap Horniin asti,\nvuorten rinteet rupesivat sortumaan, maa halkeilemaan, ja talot ja\nmuurit hajoamaan soraläjiksi. Cotopaxin koko toinen puoli vajosi\nkauheassa mylläkässä kasaan ja ulos syöksyi niin valtava, nopea ja\nnotkea laavavirta, että se ennätti meren rantaan yhdessä ainoassa\npäivässä.\n\nSitten tähti kulki Tyynen meren poikki, jäljessään kuuliaiseksi\nseuraajaksi muuttunut valju kuu, ja kiidättäen perässään hirmumyrskyä\nkuin laahustinta. Sen jäljessä vyöryvä, yhä kasvava hyökylaine syöksyi\nvaahtoisana ja ahnaana eteensattuvien saarien yli, huuhtoen ne\npuhtaiksi ihmisistä. Kunnes tuo laine lopulta -- häikäisevien\nsalamoiden leimahdellessa ja tulikuumien puuskien raivotessa, nopsana\nja hirveänä, viidenkymmenen jalan korkuisena, nälkäisesti mylvivänä\nvesimuurina -- saavutti Aasian pitkän rannikon ja ryntäsi sisämaahan\nKiinan lakeuksille. Hetkiseksi tähti, joka nyt oli kuumempi, suurempi\nja kirkkaampi kuin aurinko, valaisi säälimättömän häikäisevästi tätä\nlaajaa ja väestörikasta maata, sen kaupunkeja ja kyliä pyhättöineen ja\npuineen, sen teitä ja avaroita viljapeltoja, sen miljoonia asukkaita,\njotka levon aikaa muistamatta, lamauttavan pelästyksen valtaamina,\ntuijottivat tulena palavalle taivaalle. Ja sitten alkoi, ensin matalana\nja sitten voimakkaampana, kuulua lähestyvän vesimuurin kohina.\nTällainen oli miljoonien ihmisten kohtalo sinä yönä: paon\nmahdollisuutta ei minnekään, jäsenet kuumuudesta hervottomina, hengitys\nkiivasta ja vaivalloista, ja hyökyaalto kuin muuri nopeana ja\nvaahtoisena kintereillä. Ja sitten kuolema.\n\nKiinassa tähden valo oli hehkuvan valkoista, mutta Japanin ja Jaavan ja\nItä-Aasian kaikkien saarten kohdalla tähti näytti samealta, punaiselta\ntulipallolta; tämä johtui niistä savu-, tuhka- ja kaasumääristä, joita\ntulivuoret syöksivät aivan kuin tähteä tervehtiäkseen. Ylhäällä oli\nlaavaa, kuumia kaasuja ja tuhkaa, alhaalla riehuva tulva, ja koko maa\nrytisi ja ryskyi järistyksien repimänä. Jo sulivat Tibetin ja\nHimalaijan ikilumet ja valuivat vaahtoisina virtoina lukemattomia\nvähitellen yhtyviä uomia myöten alas Birman ja Hindustanin tasangoille.\nIndian taajojen aarniometsien latvat olivat tuhansista kohdista\nilmiliekissä, mutta alhaalla, puunrunkojen ympärillä, heijastuivat\nveripunaiset tulenliekit nopeasti kiitävästä tummasta tulvavirrasta. Ja\nsäikähdyksestä älyttöminä miehet ja naiset pakenivat laumoittain kohti\nihmisten viimeistä toivoa -- aavaa merta.\n\nYhä suuremmaksi kasvoi tähti, suuremmaksi, kuumemmaksi ja\nkirkkaammaksi, vieläpä nyt hirmuisen nopeasti. Kuuman ilmanalan meret\nkadottivat fosforiloisteensa ja pyörteisiä höyrypilviä kuin\nhaamuseppeleitä nousi mustista, alati levottomina lainehtivista\naalloista, jotka heittelivät myrskyn valtaan joutuneita laivoja.\n\nJa sitten tapahtui ihme. Niistä, jotka Euroopassa odottivat tähden\nnousua, näytti siltä kuin maapallo olisi lakannut pyörimästä. Turhaan\nnäet odotettiin sen nousua tuhansilla avoimilla paikoilla ylä- ja\nalamaissa, jonne oli riennetty tulvaa, sortuvia taloja ja repeileviä\nvuorenrinteitä pakoon. Tunti tunnin perästä kului kamalassa\nepätietoisuudessa eikä tähti noussut. Sen sijaan nähtiin taas vanhat\ntähtisikermät, jotka oli luultu menetetyn ainaiseksi. Englannissa ilma\noli kuuma ja sää kirkas, vaikka maa yhä vapisi, mutta kuuman ilmanalan\nmaissa loistivat Sirius, Capella ja Aldebaran höyrypilvien läpi. Ja kun\nsuuri tähti viimeinkin nousi melkein kymmenen tuntia myöhästyneenä,\nnousi aurinko heti perästä, ja keskellä sen valkeata sydäntä näkyi\ntumma kiekko.\n\nAasian kohdalla tähden kulku oli alkanut hidastua ja Indian kohdalla\nsen valo oli yhtäkkiä himmentynyt. Koko Indian tasanko Indusvirran\nsuusta Gangeksen laskupaikoille saakka muuttui sinä yönä kimmeltäväksi,\nmatalaksi ulapaksi, josta kohosi temppelejä ja palatseja, valleja ja\nvuoria mustanaan ihmisiä. Jokaisen minareetin huipussa riippui\nrypäleenä ihmisiä, jotka toinen toisensa jälkeen putoilivat kuumuuden\nja kauhun vaivuttamina sameaan veteen. Koko maa kuului valittavan, ja\nyhtäkkiä tuo epätoivon ahjo peittyi varjoon, kylmä tuulenhenkäys kävi\nsen yli ja taivaalle muodostui pilviä. Katsoessaan puolisokeina ylös\nihmiset näkivät mustan kiekon vaeltavan tähden ohi. Se oli kuu, joka\noli joutunut tähden ja maan väliin. Ja juuri kun ihmiset kiittivät\nJumalaa tästä helpotuksesta, nousi idästä aurinko oudostuttavan,\nselittämättömän nopeasti. Ja sitten tähti, aurinko ja kuu kiisivät\nyhdessä taivaan yli.\n\nTästä johtui, että tähti ja aurinko ilmestyivät eurooppalaisille niin\nperäkkäin, rientäen alussa hillitöntä vauhtia eteenpäin, mutta sitten\nhitaammin, kunnes ne lopulta yhtyivät keskitaivaalla yhdeksi ainoaksi\nliekkipalloksi. Kuu ei enää varjostanut tähteä, vaan hävisi kokonaan\nnäkyvistä taivaan häikäisevään hohteeseen. Ja vaikka eloonjääneistä\nuseimmat katselivat ilmiöitä sellaisessa tylsässä, tajuttomassa\nmielentilassa, johon nälkä, väsymys, kuumuus ja epätoivo saattavat\nihmisen, oli vielä niitä, jotka kykenivät käsittämään, mitä oli\ntapahtunut. Tähti ja maa olivat olleet toisiaan lähimpänä, pyörineet\ntoistensa ympäri, ja tähti oli mennyt ohi. Se oli nyt poistumassa\nsuorittaessaan yhä nopeammin hurjaa loppumatkaansa aurinkoon.\n\nJa sitten alkoi muodostua pilviä, peittäen taivaan näyt; ukkonen jyrisi\nja salamat leimusivat ympäri koko maapallon. Kaikkialla satoi vettä\nniin rajusti, ettei sellaista ollut milloinkaan nähty, ja missä\ntulivuoret kohottivat kuumuudesta hehkuvia huippujaan pilviä kohti\nsiellä virtasi alas liejua. Kaikkialla vesi kiiruhti pois maalta\njättäen jälkeensä mudan peittämiä raunioita. Kuin meren rannikolla\nmyrskyn jälkeen virui maanpinnalla hujanhajan kaikenlaisia tulvan\nkuljettelemia esineitä, ihmisten ja eläinten ruumiita. Monta päivää\nvirtaili vettä pois mailta huuhtoen mukaansa peltojen mullan, puut ja\ntalot, ja muodostellen suunnattomia vallituksia ja kaivaen suuria\nkanavia. Ne olivat kolkkoja päiviä nämä, jotka seurasivat tähteä ja\nkuumuutta. Ja koko ajan, vieläpä viikko- ja kuukausimääriä niiden\njälkeenkin, jatkui maanjäristyksiä.\n\nMutta tähti oli mennyt, ja nälän pakottamina, vähitellen saavuttaen\nrohkeutensa, ihmiset alkoivat hiipiä takaisin hävitettyihin\nkaupunkeihinsa, hautaantuneille viljasäiliöillensä ja lionneille\npelloillensa. Ne harvat laivat, jotka olivat päässeet pakoon sen ajan\nmyrskyjen käsistä, tulivat pahoin runneltuina ja varovaisesti tietään\ntutkien uusien viittojen ja karien välitse ennen niin tuttuihin\nsatamiin. Ja myrskyn lakattua ihmiset huomasivat, että päivät olivat\nkaikkialla käyneet lämpimämmiksi kuin ennen, että aurinko oli suurempi,\nja että kuu, joka nyt oli pienentynyt kolmannekseksi entisestään,\ntarvitsi vaihtuakseen kahdeksankymmentä päivää.\n\nMutta siitä uudesta veljeydestä, jota pian ilmeni ihmisten kesken,\nlakien, kirjojen ja koneiden pelastumisesta, niistä kummallisista\nmuutoksista, joita oli tapahtunut Islannissa, Grönlannissa ja Baffinin\nlahden rannikoilla, joiden merenkulkijat totesivat olevan niin\nviheriöitseviä ja ihania, etteivät he olleet silmiään uskoa, tämä\ntarina ei kerro. Eikä myöskään ihmiskunnan siirtymisestä -- nyt kun maa\noli lämpimämpi -- kauemmaksi pohjoiseen ja etelään napoja kohti. Tämä\nkertomus käsittelee vain tuon tähden ilmestymistä ja kulkua maan ohi.\n\nMarsin tähtientutkijat -- Marsissa näet on tähtientutkijoita, vaikka\nkokolailla erilaisia kuin meillä -- seurasivat luonnollisesti syvästi\nkiinnostuneina näitä tapauksia. He arvostelivat niitä tietysti omalta\nnäkökannaltaan. \"Ottaen huomioon sen projektiilin aine- ja lämpömäärän,\njoka aurinkokuntamme kautta syöksyi aurinkoon\", kirjoitti eräs, \"on\nhämmästyttävää, että se tuotti niin vähän vaurioita Maalle, jonka se\nsivuutti verraten läheltä. Kaikki mannermaiden tunnetut rajaviivat ja\nmerien pinta-alat ovat pysyneet entisellään; ainoa muutos näyttää\nolevan vain molempia napoja ympäröivien vaaleampien alojen -- joiden\noletetaan olevan jäätynyttä vettä -- pieneneminen.\" Tämä arvostelu\nosoittaa, miten vähäpätöiseltä kamalinkin ihmiskuntaa kohdannut\nonnettomuus näyttää muutamien miljoonien penikulmien päästä.\n\n    (_Kertomuksia avaruudesta ja ajasta_ -- Tales of Space and Time.)\n                                          Suomentanut _O. E. Lampén_.\n\n\n\n\nJOHN GALSWORTHY.\n\n\nTunnetuimpia Englannin nykyisistä kirjailijoista on John Galsworthy,\njoskin rajoitetummassa ja valikoitsevammassa piirissä kuin\ndemokraattinen agitaattori Wells. Hän on syntyisin (1867) varakkaista\noloista, Surreystä, Coombesta, joka on nyt Lontoon esikaupunki, kävi\nkoulunsa Harrow'ssa ja suoritti tutkintonsa Oxfordissa, valmistuen\nlakimieheksi 1890. Tällä alalla hän ei kuitenkaan toiminut, vaan käytti\naikaansa matkustamiseen tutustuen eräällä matkallaan silloin vielä\nmerikapteenina toimivaan Conradiin, jota kehoitti ryhtymään\nkirjailijaksi) ja kirjallisuuden tutkimiseen. Hänen kirjailijoitaan\nolivat tähän aikaan Dickens, Turgenjev, Tolstoi, Maupassant ja France.\nRomaanituotantonsa (_Jocelyn_) hän aloitti 1898, mutta hänen kolmea\nensimmäistä teostaan on pidettävä harjoitelmina. Ensimmäisen\nratkaisevan voittonsa hän saavutti romaanillaan _Varakas mies_\n(The Man of Property, 1906), jonka päähenkilö Soames Forsyte on\nkeskiluokan ennakkoluulojen, rajoitusten ja hyveiden edustaja,\nkykenemätön rakastamaan epäitsekkäästi, mutta sitä kehittyneempi\nomistamisenvaistoltaan. Samat piirteet ovat ylipäätänsä kuvaavia\nForsyten perheen muillekin jäsenille. Luonteet on kuvattu varmalla\nkädellä; kertomusten henki on satiirinen. Forsyten perheen historiaa\nhän jatkoi novelleilla _Erään Forsyten intiaanikesä_ (Indian Summer of\na Forsyte, 1917) ja _Herääminen_ (The Awakening, 1920) sekä romaaneilla\n_Pulassa_ (In Chancery, 1920) ja _Vuokrattavana_ (To Let, 1921), jotka\nhän yhdisti _Forsytein taruksi_ (The Forsyte Saga, 1922). Tätä\nperhehistoriaa hän jatkoi vielä romaaneilla _Valkoinen apina_ (The\nWhite Monkey, 1924), _Hopealusikka_ (The Silver Spoon, 1926),\n_Joutsenlaulu_ (The Swan Song, 1928) ja _Forsytein muutoksesta_ (On\nForsyte Change, 1930) sekä novelleilla _Hiljaista kosintaa_ (Silent\nWooing, 1925) ja _Ohimenijöitä_ (Passerby, 1927). _Forsytein taru_ on\nsuomennettu. Galsworthyn tuotannosta tämä laaja sarja on kuitenkin vain\nosa: lisäksi tulee muita romaaneja, esseitä ja novellikokoelmia (niiden\njoukossa _Viisi tarinaa_ (Five Tales, 1918), johon kuuluu tähän\nlyhennettynä näytteeksi otettu _Omenapuu_ (The Apple Tree), ja lähes\nparikymmentä näytelmää, joilla Galsworthy on saavuttanut huomattavan\nnimen myös näytelmäkirjailijana. Hän ei niissäkään tartu kynään turhan\ntähden: romaanissa _Herraskartano_ (The Country House, 1907) hän\nsuuntaa satiirinsa maaseudun epä-älykästä ja ahdasta, traditioneista\nriippuvaa elämänkäsitystä vastaan, \"joka uskoo isään, isoisään ja tämän\nisään, maatilan luojiin ja ylläpitäjiin; itseensä, poikaansa ja\npoikansapoikaan\"; _Veljeskunnassa_ (Fraternity, 1909) hän ampuu\nnuolensa Lontoon taiteilija- ja hyväntekeväisyyspiireihin; ja\n_Freelandin veljeksissä_ (The Freelands, 1915) yhteiskunnallisen aseman\neroavaisuuksiin, asettaen vastakkain rikkaan säätyläisen mukavan, ja\nköyhän työmiehen vaivalloisen elämän. Romaanissa _Tumma kukka_ (The\nDark Flower, 1913, suomennettu) hän kuvaa romanttisen intohimon voimaa.\nSodanjälkeistä aikaa, nuoren tytön uhrautuvaa sisarenrakkautta ja\nnuoria yleensä, kuvaa romaani _Tyttö odottaa_ (The Maid in Waiting,\nsuomennettu 1932). -- Galsworthin näytelmätuotanto alkoi 1906\n(_Hopealipas_ -- The Silver Box) rikkauden ja köyhyyden\nvastakohtaisuuden ja siitä johtuvien erilaisten seurauksien\ntoteamisella. Samaan vastakohtaisuuteen, so. pääoman ja työn\nristiriitaan, perustuu myös näytelmä _Riita_ (The Strife, 1909), josta\nGalsworthyn myötätunto työväenasiaa kohtaan hyvin ilmenee. _Oikeus_\n(The Justice, 1910) on vastalause avioerolakien köyhille tuottamia\nhankaluuksia ja vankilaolojen epäkohtia vastaan. Selostamatta hänen\ntuotantoaan tämän enempää todettakoon, että Galsworthy on vakavasti\ntotuuteen pyrkivä, peloton satiirikko, joka ei salaa oman\nyhteiskuntaluokkansa vikoja eikä myötämielisyyttänsä kovaosaisia\nkohtaan. Tämän yhteiskuntakritiikkinsä hän esittää puhtaasti\ntaiteilijana, so. hänellä ei ole, päinvastoin kun Wellsilla, mitään\nkäytännöllistä ohjelmaa epäkohtien parantamiseksi. Kun ihmiskunta vain\nensin toteaa epäkohdat, seuraa niiden korjautuminen itsestään. Suurena\netupuolena hänellä on erittäin elävä ja herkkä luonnontaju, joka väliin\nkohoaa mitä hienoimmaksi runoudeksi. Sai Nobel-palkinnon 1932.\nGalsworthy kuoli tammikuun 31 p:nä 1933.\n\n\n\nOMENAPUU.\n\n\nOmenapuu, josta oheinen näyte on otettu, on Galsworthyn hienoimpia,\ntunnelmallisimpia, herkimpiä kertomuksia. Frank Ashurst joutuu\nhopeahääpäivänään, ollessaan vaimonsa kanssa autoretkellä, sille\npaikalle, jossa viisikolmatta vuotta aikaisemmin oli tutustunut nuoreen\nmaalaistyttöön, Meganiin. Siinä levätessään hän mielessään muistelee\nkoko tuon lyhyen lemmentarinan, lähtee muistojensa pakottamana käymään\nMeganin kotona ja saa siellä kuulla, että heidän levähdyspaikassaan,\nteiden risteyksessä, oleva hauta on -- Meganin. Tähän tarinaan\nkirjailija on kutonut sykähdyttävän määrän nuoren tytön heräämisen\nihanaa kauneutta, keväisen luonnon runoutta, elämän traagillisuutta.\n\n\nAshurst vietti seuraavan viikon samoilemalla lähiseudussa,\nvakuuttautuakseen jalkansa paranemisesta. Kevät oli tänä vuonna hänelle\nilmestys. Kuin humaltuneena hän saattoi seistä ja katsoa pyökin\nmyöhästyneitä punavalkeita silmuja, kun se ojenteli oksiaan taivaan\naurinkoista sineä kohti, tai harvojen skotlanninkuusten runkoja ja\noksia, jotka loistivat ruskeilta voimakkaassa valossa, tai, toisin\najoin, nummea ja myrskyn vääntämiä lehtikuusia, jotka näyttivät niin\neloisilta, kun tuuli puhalsi niiden nuoren vihreyden läpi, mikä\nlevittäytyi ruosteenväristen runkojen ylle. Tai hän makasi maassa\ntarkastellen nurmikon orvokkiryhmiä, sananjalkojen keskellä, sormeillen\nvaaleanpunaisia, läpinäkyviä nuppuja, käkien kukkuessa, rastaiden\nräkättäessä, ja leivosten antaessa lauluhelmiensä putoilla korkealta\npilvistä. Tämä kevät oli toisenlainen kuin kaikki edelliset, sillä\nkevät oli myös hänen sisässään eikä vain hänen ulkopuolellaan.\nPäiväsaikaan hän tuskin näki perheen jäseniä, ja kun Megan toi hänen\nateriansa, hänellä näytti aina olevan niin paljon askartelemista\ntalossa tai pihalla, ettei hän voinut viipyä kauempaa eikä jäädä\npuhumaan Ashurstin kanssa. Mutta silloin Ashurst istahti keittiön\nikkunapenkille, poltteli piippuaan ja puheli ontuvan Jimin tai rouva\nNarracomben kanssa, tytön istuessa ompeleensa ääressä tai liikkuessa\nhuoneessa illallisen tähteitä korjaten. Ja toisinaan hän oli\nhavaitsevinaan, tuntein, jotka toivat mieleen kehräävän kissan, että\nMeganin silmät -- nuo kasteenharmaat silmät -- suuntautuivat häneen\nviipyvin, lempein katsein, omituisesti mairitellen häntä.\n\nSunnuntai-iltana, viikkoa myöhemmin, kun hän makasi hedelmäpuutarhassa\nkuunnellen mustarastaita ja sepitellen rakkausrunoja, hän kuuli veräjän\nkäyvän ja näki tytön tulevan juosten puiden lomitse, perässään\nkintereillä punaposkinen, levollinen Joe. Noin parinkymmenen jalan\npäässä hänestä loppui takaa-ajo, ja he seisoivat vastakkain,\nhuomaamatta vierasta. Poika lähestyi tyttöä, joka teki torjuvia\nliikkeitä. Ashurst saattoi nähdä Meganin kiihtyneet, suuttumusta\nilmaisevat kasvot. Hän näki myös nuorukaisen kiihkon -- kuka olisi\nuskonut, että tuo punaposkinen veitikka olisi voinut näyttää noin\nkiihtyneeltä? Hämmennyksissään siitä, mitä sai nähdä. Ashurst hypähti\nseisomaan. Tulijat huomasivat nyt hänet. Megan antoi käsivarsiensa\nvaipua ja pujahti puun taakse. Poika päästi vihaisen murinan, juoksi\nmuurin luo, kapusi sen yli ja katosi. Ashurst astui hitaasti tytön luo.\nMegan seisoi liikkumatta, purren huuliaan. Hän oli hyvin kaunis. Hänen\nhieno, tumma tukkansa hulmuili hänen kasvojensa ympärillä. Hänen\nsilmänsä olivat luodut alaspäin.\n\n\"Pyydän anteeksi\", sanoi Ashurst.\n\nTyttö loi häneen yhden ainoan katseen selkoselälleen auenneista\nsilmistään. Sitten hän veti syvään henkeä ja kääntyi lähtemään. Ashurst\nseurasi hänen perässään.\n\n\"Megan!\"\n\nMutta tyttö jatkoi menoaan. Nuorukainen tarttui hänen käsivarteensa ja\nkäänsi hänet lempeästi puoleensa.\n\n\"Pysähtykää ja puhukaa kanssani!\"\n\n\"Miksi pyydätte minulta anteeksi? Teillä ei ole syytä siihen.\"\n\n\"Hyvä, siis Joelta.\"\n\n\"Kuinka hän rohkenee ahdistaa minua?\"\n\n\"Rakastunut teihin, arvatenkin.\"\n\nTyttö polki maata.\n\nAshurst naurahti. \"Tahtoisitteko, että halkaisisin hänen kallonsa?\"\n\nTyttö huudahti äkkiä intohimoisesti:\n\n\"Te nauratte minulle -- te nauratte meille!\"\n\nAshurst tarttui hänen käsiinsä, mutta tyttö perääntyi, kunnes\nomenapuiden ruusunpunaiset kukkatertut ympäröivät hänen pienet\nkiihtyneet kasvonsa ja hajalleen menneen tumman tukkansa. Ashurst nosti\nhänen kätensä huulilleen. Hän tunsi tekevänsä ritarillisesti ja aivan\ntoisin kuin tuo moukkamainen Joe, koskettaessaan vain keveästi\nhuulillaan tuota pientä, karheaa kättä. Tyttö pysähtyi ja tuntui\nvärisevän. Suloinen lämpö tulvahti Ashurstin läpi kiireestä\nkantapäähän. Tuo solakka tyttö, niin yksinkertainen, niin hieno ja\nkaunis, näytti siis pitävän hänen huultensa kosketuksesta. Ja antautuen\nhetken mielihalulle hän pisti käsivartensa tytön vyötäisille ja painoi\nhänet vastaansa sekä suuteli häntä otsalle. Mutta silloin nuorukainen\nsäikähti. Tyttö kävi kalpeaksi, sulki silmänsä, niin että hänen pitkät,\ntummat ripsensä painuivat hänen poskeaan vastaan, ja hänen kätensä\nriippuivat liikkumattomina hänen sivuillaan. Tytön rinnan kosketus\nvärisytti nuorukaista. \"Megan!\" hän kuiskasi ja päästi tytön\nsyleilystään. Syvässä hiljaisuudessa kuului mustarastaan laulu. Silloin\ntyttö tarttui hänen käteensä, painoi sen poskeaan, sydäntään, huuliaan\nvastaan, suuteli sitä intohimoisesti, pakeni omenapuiden sammaleisten\nrunkojen lomitse ja hävisi näkyvistä.\n\nAshurst istuutui vanhalle, vääntyneelle puunrungolle, joka kasvoi\nmiltei pitkin maanpintaa, ja tuijotti jyskyttävin valtimoin ja pää\nsekavana kukkasiin, jotka äsken olivat ympäröineet tytön päätä, noihin\nvaaleanpunaisiin umpuihin, joiden joukossa oli yksi puhjennut, valkea\ntähti. Mitä hän oli tehnyt? Kuinka hän oli antanut kauneuden, säälin --\nvaiko vain kevään? -- lumota itsensä? Hän tunsi kuitenkin olevansa\nsanomattoman onnellinen -- onnellinen ja voitollinen, silloinkin kun\nhänen ruumiinsa värisi ja hänen mieleensä iski levottomuus. Tämä oli\nalkua -- alkua mihin? Hyttyset purivat häntä, hyönteinen oli lentää\nsuoraan hänen suuhunsa ja koko kevät hänen ympärillään näytti tulevan\nyhä elävämmäksi ja ihastuttavammaksi. Hän kuuli käen ja mustarastaan\näänen, näki vinot päivänsäteet, omenankukat, jotka olivat seppelöineet\ntytön pään. -- Ashurst nousi vanhalta puunrungolta ja poistui\npuutarhasta; hän tunsi tarvitsevansa avaria näköaloja, avoimen taivaan,\nselvitelläkseen uusia tunteitaan. Hän ohjasi askeleensa nummelle, ja\nlehdon saarnipuusta lensi harakka ilmoittamaan hänen tulostaan.\n\nOnko miestä -- minkä ikäinen hän lieneekään, alkaen viisivuotiaista --,\njoka voisi sanoa, ettei ole milloinkaan ollut rakastunut? Ashurst oli\nrakastanut pieniä tovereitaan tanssikoulussa, kotiopettajatartaan,\ntyttöjä koululoman aikana. Hän ei ehkä ollut koskaan ollut aivan vailla\npientä rakastumista, omistaen aina jollekin enemmän tai vähemmän\netäisen ihailunsa. Mutta tämä oli jotakin muuta eikä ollenkaan etäistä.\nTämä oli kokonaan uusi tunne, peloittavan suloinen, joka samalla antoi\naavistuksen kypsyneestä miehuudesta. Pitää kädessään sellaista villiä\nkukkaa, saada viedä se huulilleen, ja tuntea sen värisevän onnesta\nniitä vastaan! Mikä hurma ja mikä huoli! Mitä onkaan tuolle kukalle\ntehtävä, mitä on sanottava tytölle ensi kerralla? Pojan ensi hyväily\noli ollut kylmä, osaaottava, mutta seuraava ei olisi muodostuva\nsamanlaiseksi, nyt kun hän tiesi tytön polttavasta pienestä suudelmasta\nja siitä, että tyttö oli vienyt hänen kätensä sydämelleen, Meganin\nrakastavan häntä. Jotkut luonteet kovenevat rakkaudesta, jota heille\ntuhlataan, toiset -- Ashurst kuului niihin -- hurmaantuvat, lämpenevät\nja käyvät lempeiksi kokiessaan rakkauden ihmeen.\n\nJa kallioiden keskellä kulkiessaan hän tunsi itsessään toiselta puolen\nhalua saada kokonaan antautua kevään täyttymykselle itsessään, toiselta\npuolen epämääräistä, mutta varsin todellista levottomuutta. Toisin\nsilmänräpäyksin hän tunsi yksinomaan ylpeyttä siitä, että oli voinut\nsaavuttaa tuon kauniin, luottavan, kastesilmäisen olennon rakkauden.\nToisin hetkin hän ajatteli, pakottaen itsensä vakavaksi: \"Kas niin,\npoikaseni! Katso, mitä teet! Sinun tulee tietää, mihin se johtaa.\"\n\nHämärä lankesi maille hänen huomaamattaan, heittäen verhonsa\njuhlallisten, assyrialaismuotoisten kallioröykkiöiden yli. Ja luonnon\nääni sanoi: \"Tämä on sinulle uusi maailma.\" Kuin ihmisestä, joka nousee\nneljän aikana aamulla lähteäkseen vaeltamaan kesäaamuun, missä eläimet,\nlinnut ja puut katsovat häntä oudosti ja ihmetellen, samoin tuntui\nhänestä kuin kaikki olisi tullut uudeksi. -- -- --\n\nHän jäi kallioiden keskelle useammaksi tunniksi, siksi kunnes ilma kävi\nkoleaksi, minkä jälkeen hän alkoi laskeutua laaksoon kivien ja\nkanervain yli, saapui maantielle ja siitä kujatielle, ja kulki niityn\nohi hedelmäpuutarhaan. Siellä hän sytytti tulitikun ja katsoi kelloaan.\nKohta kaksitoista. Puutarhassa oli pimeää ja hiljaista, aivan\ntoisenlaista kuin auringonlaskun aikaan ja lintujen laulaessa kuusi\ntuntia sitten.\n\nKuu! Hän saattoi juuri nähdä sen mäen yli: se oli punainen, miltei\npyöreä -- ihmeellinen kuu! Ja kääntyen hän lähti kulkemaan kujatietä,\njoka tuoksui yölle, lehmänlannalle ja nuorille lehville.\n\nKarjapihassa hän näki eläimet tummana, yhtenäisenä joukkona, josta\npistivät esiin sarvien epäselvät päät, ikäänkuin taivaalta kärjelleen\npudonneet kuunsirpit. Hän avasi varovaisesti talon veräjän. Kaikki oli\npimeää. Hiljentäen askeleitaan hän tuli ulko-ovelle ja painautuen\nmarjakuusta vastaan katsoi Meganin ikkunaan. Se oli auki. Nukkuiko hän\nvai oliko valveilla, levottomana -- huolissaanko hänen viipymisestään?\nPöllö huusi hänen siinä seisoessaan ja tähystellessään, ja sen ääni\ntuntui täyttävän koko yön -- niin hiljaista oli kaikkialla,\nlukuunottamatta puron koskaan vaikenematonta solinaa. Käet päivin ja\nnyt pöllöt -- kuinka ihmeellisesti ne tulkitsivatkaan hänen omaa\nlevotonta hurmaansa. Ja äkkiä hän näki tytön ikkunassa tähystämässä.\nAshurst astui askeleen marjakuusen juurelta ja kuiskasi: \"Megan!\" Tyttö\nperäytyi, katosi, ilmestyi uudelleen ikkunaan ja nojautui siitä ulos.\nAshurst hiipi lähemmäksi, nojasi vihreäksi maalattuun tuoliin ja\npidätteli hengitystään. Tytön kasvojen ja riippuvien käsivarsien\nmuodostamat vaaleat läikät eivät liikahtaneet; poika nosti tuolin\nlähemmäksi ja nousi seisomaan sille. Ojentamalla käsivartensa hän\nulottui parhaaksi tytön käteen. Siinä oli iso ulko-oven avain; poika\ntarttui kuumaan käteen, joka piteli kylmää avainta. Ashurst saattoi\njuuri nähdä hänen kasvonsa ja välähdyksen hänen hampaistaan huulten\nlomasta sekä hänen epäjärjestyksessä olevan tukkansa. Hän oli täysin\npuettu -- tyttö parka oli varmaan valvonut hänen tähtensä. \"Kaunis\nMegan!\" Tytön kuumat, karheat sormet tarttuivat pojan käteen, hänen\nkasvoillaan oli omituinen, avuton ilme. Kunpa olisi voinut koskettaa\nniitä, edes kädellä! Pöllö huusi, orjanruusun tuoksu tunkeutui\nAshurstin sieraimiin. Toinen pihakoirista päästi haukunnan, tytön ote\nraukeni, tyttö katosi. \"Hyvää yötä, Megan!\"\n\n\"Hyvää yötä, herra!\" Tyttö oli poissa. Huokaisten Ashurst laskeutui\nmaahan ja istuutuen tuolille riisui kengät. Ei ollut mitään muuta\ntehtävänä kuin mennä levolle. Kuitenkin hän jäi istumaan vielä pitkäksi\naikaa, jalat kylminä märästä kasteesta, muistellen hurmaantuneena tytön\navutonta, hymyilevää ilmettä, hänen kuumien sormiensa lujaa otetta\nniiden työntäessä kylmän avaimen hänen käteensä. -- -- --\n\nAamiaisen jälkeen alkoi häntä ahdistaa kaipaus saada nähdä Megan ja se\nkasvoi hetki hetkeltä samoin kuin pelko siitä, että tytölle oli sanottu\njotakin, joka oli pilannut kaikki. Epäilyksiä oli omiaan herättämään jo\nse, ettei tyttö vielä ollut näyttäytynyt, eikä ollut sallinut hänen\nnähdä vilahdustakaan itsestään. Ja rakkausruno, jota Ashurst oli eilen\nniin suurella hartaudella sepitellyt omenapuun alla, näytti hänestä nyt\nniin surkealta, että hän repi sen rikki ja sytytti sillä piippunsa.\nMitä olikaan hän tiennyt rakkaudesta, ennenkuin Megan oli tarttunut\nhänen käteensä ja suudellut sitä? Ja nyt -- mitä tiesikään hän nyt?\nMutta kirjoittaa siitä -- se tuntui hänestä perin typerältä. Hän meni\nmakuuhuoneeseensa noutamaan jotakin kirjaa, ja hänen sydämensä alkoi\njyskyttää kovasti, sillä tyttö oli huoneessa, siistimässä hänen\nvuodettaan. Ashurst seisoi ovella tyttöä tarkaten ja näki riemuisin\nmielin, miten Megan kumartui ja suuteli hänen päänalaistansa, juuri sen\nsyvennyksen kohdalta, jonka hänen päänsä oli yön aikaan siihen tehnyt.\nKuinka voisi antaa tytön tietää, että hän oli nähnyt tämän kauniin\ntunteiden ilmaisun? Mutta jos tyttö kuulisi hänen hiipivän pois, olisi\nasia vielä pahempi. Tyttö piti tyynyä käsissään, ikäänkuin epäröiden,\nhävittäisikö siitä pään painaman syvennyksen, laski sen sitten\nvuoteeseen ja kääntyi.\n\n\"Megan!\"\n\nTyttö nosti kätensä poskilleen, mutta hänen silmänsä näyttivät katsovan\nsuoraan nuorukaisen silmiin. Ashurst ei milloinkaan ennen ollut nähnyt\nniin kauniina sitä syvyyttä, puhtautta ja liikuttavaa luottavaisuutta,\njoka loisti tytön kasteenhohtoisista silmistä, ja sammalteli:\n\n\"Teitte kiltisti, kun valvoitte viime yönä ja odotitte.\"\n\nTyttö ei sanonut mitään ja poika puhui edelleen hämmennyksissään:\n\n\"Samoilin nummella, oli niin kaunis ilta -- olen tullut noutamaan\nkirjaa.\"\n\nMutta suudelma, jonka Ashurst oli nähnyt tytön painavan päänalaiseen,\nantoi hänelle äkillisen rohkeuden, ja hän astui tytön viereen.\nKoskettaen tytön silmiä huulillaan Ashurst ajatteli omituisen\nmielenliikutuksen vallassa: \"Nyt olen tehnyt sen! Eilinen oli ikäänkuin\nyllätys, mutta nyt, nyt olen tehnyt sen!\" Tyttö antoi otsansa levätä\npojan suuta vastaan, joka liukui pitkin hänen kasvojaan, kunnes löysi\nhänen suunsa. Tämä ensimmäinen, todellinen rakkaudensuudelma --\nihmeellinen, omituinen, vielä miltei viaton --, kumpaa sydäntä se\nenemmän hämmensi?\n\n\"Tule suuren omenapuun alle illalla, kun muut ovat menneet levolle!\nMegan -- lupaathan?\"\n\nTyttö kuiskasi: \"Lupaan\".\n\nSen jälkeen Ashurst, pelästyen tytön kalpeista kasvoista, pelästyen\nkaikesta, irroitti otteensa tytöstä ja kiiruhti portaita alas. Niin,\nnyt hän oli tehnyt sen! Vastaanottanut hänen rakkautensa ja tunnustanut\nomansa. -- -- --\n\nMitkä olivat hänen tarkoituksensa -- kuten sanotaan -- tähän\nhelläsydämiseen tyttöön nähden? Tämä ajatus vaivasi häntä, kun hän\nkulki kedon poikki, jossa voikukat loistivat, jossa punaisia vasikoita\nkulki laitumella ja jonka yllä pääskyset leijailivat korkeudessa. Niin,\ntammet olivat ehtineet ennen saarnia ja olivat jo keltaisenruskeita...\nJokainen puu oli omassa erikoisessa kehityskaudessaan ja häipyvässä\nvaiheessaan. Käet ja tuhannet muut linnut lauloivat, pieni joki\nkimmelsi. Antiikin ihmiset uskoivat kultaiseen aikakauteen, Hesperian\npuistoihin!... Mehiläiskuningatar istuutui hänen hihalleen. Jokainen\nmehiläiskuningatar, joka surmattiin, merkitsi kahtatuhatta mehiläistä\nvähemmän rosvoamaan niitä kukkasia, joista tulisi kehittymään puutarhan\nomenia. Mutta voiko kukaan, jonka sydän oli täynnä rakkautta, surmata\nmitään sellaisena päivänä kuin tämä? Ashurst meni kedolle, jossa nuori\nsonni kulki laitumella. Ashurstin mielestä se muistutti Joesta, mutta\nnuori sonni ei kiinnittänyt mitään huomiota vieraaseensa. Kenties se\noli hiukan huumaantunut linnunlaulusta ja lyhyiden sääriensä alla\nolevasta laidunmaan kultaisesta loistosta. Ashurst sai kulkea rauhassa\nkedon poikki jokitöyräälle, missä oli terävä kallionkieli. Sen kohdalla\noli maa sinikellojen peitossa, ja noin tusina villejä omenapuita oli\nsiellä täydessä kukassa. Ashurst heittäytyi pitkäkseen ruohoon.\nVoikukkien ja tammien kultaisen loiston jälkeen vaikutti tämä ilmava\nkauneus kallionkielekkeen suojassa häneen ihmeen tavoin. Mikään ei\nluonnossa ollut samanlaista kuin eilen, paitsi veden solina ja käen\nkukunta. Hän makasi siinä kauan, tarkastellen, kuinka auringonpyörä\nliikkui, kunnes omenapuut heittivät varjonsa sinikelloihin. Muutamat\nvillit mehiläiset olivat hänen ainoa seuransa. Hän tunsi huimausta\najatellessaan aamuista suudelmaa ja tulevaa kohtausta omenapuun alla.\nSellaisella paikalla kuin tämä eli varmaankin fauneja ja dryaadeja.\nNymfit, jotka olivat valkeita kuin villin omenapuun kukat, olivat\npiilossa näiden puiden takana. Pystykorvaiset faunit, ruskeat kuin\nkuivat kämmekkäät, lymyilivät niitä.\n\nKäet kukkuivat vielä, kun hän heräsi. Kuului veden solina, mutta\naurinko oli kadonnut kallion taakse, rinne oli varjoinen, ja muutamia\nkaniineja oli kömpinyt esiin. \"Tänä iltana!\" hän ajatteli. Niinkuin\nkaikki nousi maasta ja kehittyi kuin pehmeän, näkymättömän käden\nvaikutuksesta, olivat hänen sydämensä ja aistinsa kehittyneet. Hän\nnousi ja taittoi oksan villistä omenapuusta. Sen ummut muistuttivat\nMegania -- ne olivat hienosti muovailtuja kuin näkinkuoret,\nruusunpunaisia, villejä, tuoreita ja liikuttavia. Hän pisti oksan\nnapinreikään. Ja kevään käynti hänen sielussaan ilmaisihen voitollisena\nhuokauksena. Mutta kaniinit kiitivät tiehensä.\n\nKello oli lähes yksitoista sinä iltana, kun Ashurst pani pois\ntaskukokoisen \"Odysseiansa\", jota hän puolen tunnin ajan oli pitänyt\nkädessään sitä kuitenkaan lukematta, ja hiipi pihamaan poikki\nhedelmäpuutarhaan. Kullanhohteinen kuu oli juuri noussut kukkulan\nyläpuolelle, ja kurkisti kuin loistava, valvova henki saarnipuun\nmelkein paljaiden oksien muodostaman ristikon takaa. Omenapuiden\nvarjossa oli vielä pimeää, ja Ashurst pysähtyi tutkimaan, mihin\nsuuntaan hänen oli kuljettava, tunnustellen maata jaloillaan. Tumma\nryhmä aivan hänen takanaan liikahti kumeasti röhkien: kolme suurta\nsikaa asettui vierekkäin lepoon muurin juurelle. Ashurst kuunteli. Oli\naivan tyyntä, mutta joen soliseva, hiljainen nauru oli kaksin verroin\nvoimakkaampi kuin päivällä. Lintu, hän ei tiennyt mikä, lausui\n\"piip-piippinsä\" säännöllisesti ja yksikantaan. Hän kuuli kaukaa\nruisrääkän äänen. Yksinäinen pöllö huusi. Ashurst astui pari askelta ja\npysähtyi taaskin, tuntien päänsä ympärillä hämyistä valkeutta.\nTummissa, liikkumattomissa puissa oli lukematon joukko nuppuja ja\nkukkia vironnut pehmeinä ja epämääräisinä elämään vaisussa kuunvalossa.\nAshurstilla oli omituinen tunne siitä, että hänellä oli seuraa,\nikäänkuin miljoonittain valkeita perhosia tai henkiä olisi asettunut\ntumman taivaan ja vielä tummemman maan väliin, avaten ja sulkien\nsiipiään hänen silmiensä korkeudella. Tässä lumoavassa kauneudessa hän\nmelkein unohti, miksi hän oli tullut puutarhaan. Se värisevä loisto,\njohon päivä oli pukenut luonnon, ei ollut hävinnyt yön tullen, vaan oli\nainoastaan saanut tämän uuden muodon. Hän kulki runkojen ja oksien\nlomitse, joita verhosi tuo elävä valkeus, ja pääsi vihdoin suuren\nomenapuun juurelle. Hän ei voinut erehtyä siitä edes pimeässä, se oli\nlähes kaksinverroin korkeampi kuin toiset ja myös leveämpi, ja levitti\noksansa kauas. Sen tiheiden oksien alla hän uudelleen pysähtyi ja\nkuunteli. Kuuluivat taas samat äänet kuin äsken -- myös unisten sikojen\nheikko röhkinä. Hän laski kätensä paksulle, miltei lämpimälle\npuunrungolle, jonka karhea, sammaleinen pinta tuoksahti heikosti\nturpeelle hänen sitä koskettaessaan. Tulisikohan tyttö, niin,\nmahtaisikohan hän tulla? Ja väriseväin, aavemaisten, kuun lumoamien\npuiden keskellä hän alkoi epäillä kaikkea. Kaikki oli täällä\nyliluonnollista ja epätodellista maisille rakastaville. Tämä seutu sopi\nvain jumalille ja jumalattarille, fauneille ja nymfeille -- ei hänelle\nja nuorelle maalaistytölle. Eikö hän melkein tuntisi kevennyksen\ntunnetta, jollei tyttö tulisi. Mutta kaiken aikaa hän kuunteli. Ja\nyhtämittaa jatkoi tuntematon lintu \"piip-piippiänsä\", ja hän kuuli\nkirkkaan solinan pieneltä joelta, jonne kuu heitti katseitansa ristikon\ntakaa puuvankilastaan. Hänen silmiensä korkeudella olevat kukat\nnäyttivät tulevan yhä elävämmiksi joka hetki, näyttivät salaperäisellä,\nvalkealla kauneudellaan yhä enemmän muuttuvan osaksi hänen omaa\njännittynyttä odotustaan. Hän katkaisi pienen oksan -- kolme kukkaa.\nPyhäin häväistystä poimia hedelmäpuiden kukkasia -- pehmeitä, pyhiä,\nnuoria kukkasia -- ja heittää ne pois. Samassa hän kuuli veräjän\nkäyvän; siat liikahtivat taaskin röhkien; ja nojautuen puunrunkoon.\nAshurst painoi kätensä sen sammaleisiin sivuihin ja pidätti\nhengitystään. Tuntui kuin tyttö olisi ollut henki, joka leijui puiden\nlomitse -- niin vähän ääntä hän herätti. Samassa Ashurst näki hänet\naivan lähellään -- näki hänen tumman hahmonsa kuin osana pienestä\npuusta, hänen valkeat kasvonsa kuin osana sen kukkasista. Tyttö oli\naivan hiljaa ja katsoi häntä kohti. Ashurst kuiskasi: \"Megan!\" ja\nojensi kätensä. Tyttö syöksähti eteenpäin, suoraan nuorukaisen\nsyliin. Kun tytön sydän löi hänen omaansa vastaan, tunsi Ashurst\nritarillisuuden ja intohimon tunteiden voimakasta kuohua. Koska tyttö\nei ollut hänen maailmastaan, koska hän oli niin yksinkertainen, nuori\nja ajattelematon, voimakas tunteissaan ja avuton, ei Ashurst tuntenut\nvoivansa muuta kuin esiintyä hänen suojelijanaan. Mutta koska tyttö oli\nyksinkertaista luontoa ja kauneutta, osa tästä kevätyöstä samalla\ntavalla kuin kukkaset, kuinka saattoi hän, Ashurst, olla ottamatta\nkaikkea, mitä tyttö tahtoi hänelle antaa -- kuinka saattoi hän olla\npäästämättä täyteen kukoistukseen kevättä omassa ja tytön sydämessä? Ja\nnäiden kahden tunteen raatelemana hän painoi tytön lujasti rintaansa\nvastaan ja suuteli hänen hiuksiaan. Kuinka kauan he seisoivat siinä\nsanaakaan vaihtamatta, sitä hän ei tiennyt. Joen solina jatkui, pöllöt\nhuutelivat edelleen, kuu kiipesi korkeammalle ja muuttui valkeammaksi.\nKukat heidän ympärillään ja yläpuolellaan tulivat yhä loistavammiksi\nelävässä kauneudessaan. Heidän huulensa olivat etsineet toisiaan ja he\nvaikenivat. Jos he olisivat puhuneet, olisi kaikki samassa hetkessä\nmuuttunut epätodelliseksi. Keväällä ei ole mitään sanoja, vain solinaa\nja kuiskauksia. Keväällä on puhkeavissa kukkasissaan ja lehdissään,\npurojensa juoksussa, valoissa, uupumattomassa etsinnässään paljon\nenemmän kuin sanoja. Ja toisinaan kevät muuttuu eläväksi, kuin jokin\nsalaperäinen olento se käärii käsivartensa rakastavien ympärille,\nkoskettaen heitä taikasormellaan, niin että he seisten suu suuta vasten\nunohtavat kaiken muun paitsi suudelman. Kun tytön sydän löi hänen\nsydäntään vastaan, huulet vapisivat hänen huuliaan vastaan, ei Ashurst\ntuntenut muuta kuin sekoittamatonta onnentunnetta -- kohtalo oli\nmäärännyt tytön häntä varten, rakkaus ei antanut pettää itseään. Mutta\nkun heidän huulensa erkanivat ja he vetivät henkeään, alkoi ristiriita\nkohta. Intohimo oli nyt voimakkaampi, ja nuorukainen huokaisi:\n\n\"Ah, Megan, miksi tulitkaan'\"\n\nTyttö katsoi häneen loukkautuneena, hämillään.\n\n\"Tehän pyysitte minua tulemaan, herra.\"\n\n\"Älä sano minua herraksi, sinä kaunis rakastettuni.\"\n\n\"Miksi sanon sitten teitä?\"\n\n\"Frankiksi.\"\n\n\"En osaa. En voi!\"\n\n\"Mutta rakastathan minua, eikö totta?\"\n\n\"En voi olla rakastamatta teitä. Tahdon aina olla teidän luonanne --\nsiinä kaikki.\"\n\n\"Kaikki?\"\n\nNiin hiljaa, että nuorukainen tuskin kuuli sitä, tyttö kuiskasi:\n\n\"Kuolen, jos en saa olla teidän luonanne!\"\n\nAshurst veti syvään henkeä.\n\n\"Tule siis ja ole minun luonani!\"\n\n\"Ah!\"\n\nTytön huudahdukseen sisältyvän hurmion juovuttamana Ashurst jatkoi\nkuiskaten:\n\n\"Lähtekäämme Lontooseen. Tahdon näyttää sinulle maailmaa! Ja minä pidän\nhuolta sinusta, Megan, sen lupaan. Enkä ole milloinkaan kova sinulle.\"\n\n\"Olla teidän kanssanne -- muuta en tahdo.\"\n\nPoika silitti tytön hiuksia ja kuiskasi edelleen: \"Huomenna lähden\nTorquayhin hankkimaan rahaa ja sinulle joitakin pukuja, jotka eivät\nherätä huomiota, ja sitten karkaamme. Ja kun tulemme Lontooseen, ehkä\npiankin, menemme naimisiin, jos rakastat minua kyllin.\"\n\nAshurst tunsi tytön hiusten vapisevan hänen pudistaessaan päätänsä.\n\n\"Ah. sitä en voi! Tahdon vain olla teidän luonanne.\"\n\nOman ritarillisuutensa huumaamana Ashurst jatkoi kuiskaten:\n\n\"En ole kyllin hyvä sinulle! Sano, Megan, milloin aloit rakastaa\nminua?\"\n\n\"Kun näin teidät tiellä ja te katsoitte minuun. Jo ensi iltana rakastin\nteitä. Mutta en koskaan uskonut, että te välittäisitte minusta.\"\n\nTyttö laskeutui äkkiä polvilleen ja koetti suudella nuorukaisen\njalkoja.\n\nKauhu värisytti Ashurstin ruumista, hän kohotti tytön väkisin maasta ja\npiti hänestä kiinni. Hän oli liian kiihtynyt voidakseen puhua.\n\nTyttö kuiskasi:\n\n\"Miksi ette sallinut minun tehdä sitä?\"\n\n\"Minun asiani on suudella sinun jalkojasi!\"\n\nMeganin hymy toi kyyneleet Ashurstin silmiin. Hänen kuun valaisemilla\nkasvoillaan, jotka olivat niin lähellä nuorukaista, hänen avointen\nhuuliensa heikossa punassa oli omenankukkien eloisaa ja samalla\nylimaallista kauneutta.\n\nSamassa aukenivat hänen silmänsä, ja hän tuijotti tuskallisesti\nnuorukaisen ohi. Hän riistäytyi Ashurstin syleilystä ja kuiskasi:\n\n\"Katso!\"\n\nAshurst ei nähnyt muuta kuin kiiltävän vedenkalvon, heikosti\nkullanväriset keltakiulukat, hohtavat pyökit ja kauempana kummun laajan\npinnan, jota kuu valaisi. Takaansa hän kuuli tytön jäätävän\nkuiskauksen: \"Mustalaiskummitus!\"\n\n\"Missä?\"\n\n\"Tuolla -- kiven luona -- puiden alla!\"\n\nKiihtyneenä Ashurst hyppäsi puron yli ja juoksi pyökkipuiden ryhmää\nkohti. Kuutamon taikaleikkiä! Ei mitään näkyvissä. Hän juoksi\nedestakaisin kivilohkareiden ja orapihlajain välitse, itsekseen\npuhellen ja kiroillen, pelästyneenä, kompastuen ja haparoiden.\nJoutavaa! Tyhmää! Ja hän palasi omenapuun luo. Mutta tyttö oli poissa.\nPoika kuuli kahinaa, veräjän käynnin, sikojen äännähdyksen. Tytön\nsijasta vain vanha omenapuu! Hän pani käsivartensa sen ympärille. Mikä\nsijainen tytön pehmeälle ruumiille! Karhea sammal hänen poskeaan\nvastaan -- mikä vastakohta tytön pehmeälle poskelle! Vain metsäinen\ntuoksu oli sama. Ja hänen päänsä päällä ja hänen ympärillään näyttivät\nkukat, elävämpinä ja kirkkaampina kuin milloinkaan ennen, hehkuvan ja\nhengittävän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUkko katsahti Ashurstia silmiin. Ja Ashurst, jonka parran peittämät\nhuulet vapisivat, mutisi: \"Niinkö?\"\n\n\"Oli kevät juuri näihin aikoihin tai hiukan myöhemmin -- kukkimisaika\n-- ja meillä oli yksi noista yliopistoherroista asumassa täällä talossa\n-- kunnon poika, mutta hiukan koppava. Pidin hänestä paljon, enkä\nmilloinkaan havainnut, että hänen ja tytön välillä olisi ollut mitään,\nmutta minun uskoni on, että hän pani tytön pään pyörälle.\"\n\nUkko otti piipun suustaan, sylkäisi ja jatkoi:\n\n\"Nuoriherra lähti pois aivan äkkiä eräänä päivänä eikä tullut enää\ntakaisin. Niillä on hänen selkäreppunsa ja muita pikkutavaroita talossa\ntallella vielä tänä päivänä. Omituista minusta on, ettei hän koskaan\nlähettänyt niitä noutamaan. Hänen nimensä oli Ashes tai jotakin\nsentapaista.\"\n\n\"Niinkö\", sanoi Ashurst vielä kerran. Ukko kostutti kielellään\nhuuliaan.\n\n\"Tyttö ei koskaan kertonut mitään, mutta siitä päivästä lähtien,\njolloin nuorukainen katosi, hän näytti kuin sekapäiseltä. En ole\nmilloinkaan elämässäni nähnyt ihmisen muuttuvan niin, en milloinkaan.\nTalossa oli toinen mies, Joe Biddaford oli hänen nimensä, ja hän piti\npaljon tytöstä. Arvaan, että hänellä oli tapana vaivata tyttöä\nlemmentunteillaan. Tyttö alkoi jo näyttää aivan hurjalta. Joskus\niltaisin, kun tulin kotiin vasikoita paimentamasta, näin hänen seisovan\nhedelmäpuutarhassa suuren omenapuun alla, tuijottaen suoraan eteensä!\n'En tiedä, mikä sinua vaivaa', oli minulla tapana ajatella, 'mutta\nsäälittävän näköiseksi olet muuttunut'.\"\n\nVanhus sytytti uudelleen piippunsa ja katsoi sitä mietteissään.\n\"Niinkö?\" sanoi Ashurst.\n\n\"Muistan, että eräänä päivänä sanoin hänelle: 'Mikä sinua vaivaa.\nMegan?' -- hänen nimensä oli Megan David, kotoisin Walesista niinkuin\nhänen tätinsäkin, vanha rouva Narracombe. 'Sinä suret jotakin', minä\nsanoin. 'En', hän sanoi ja kaksi kyyneltä vierähti pitkin hänen\nposkeaan. 'Sinähän itket -- mikä sinun on?' minä sanoin. Hän pani\nkätensä sydämelleen. 'Tekee kipeää', hän sanoi, 'mutta kipu on pian\nparaneva. Mutta jos jotakin tapahtuisi, haluaisin tulla haudatuksi\ntämän omenapuun alle.' Minä naurahdin: 'Mitä sinulle voisi tapahtua?\nÄlä ole tyhmä.' 'Ei', hän sanoi, 'en aio olla tyhmä!' No, minähän\ntiesin, kuinka kummallisia tytöt voivat olla, enkä ajatellut asiaa\nenempää, kunnes kaksi päivää myöhemmin, kello kuusi illalla, kun\nsaavuin paimenesta, näin jotakin tummaa purossa, lähellä omenapuuta.\nSanoin itselleni: se on varmaan sika. Kummallinen paikka sialle! Ja\nminä menin lähelle ja näin, mitä se oli.\"\n\nVanhus vaikeni. Hänen ylöspäin kääntyneissä silmissään oli kirkas,\nkärsivä katse.\n\n\"Se oli tyttö, pienessä vedenpatoutumassa, joka oli muodostunut\nkallionkielekkeen juurelle -- samassa paikassa, missä olin nähnyt\nnuoren herran jonkin kerran kylpevän. Hänen kasvonsa olivat veteen\npäin. Kiven juurella, juuri hänen päänsä kohdalla, oli kimppu\nulpukoita. Ja kun sain nähdä hänen kasvonsa, olivat ne kauniit --\nrauhalliset kuin lapsen kasvot -- ihmeen kauniit. Lääkäri sanoi: 'Tyttö\nei olisi voinut hukuttautua tuohon vesilätäkköön, jollei hän olisi\nollut hurmiotilassa!' Niin, hänen kasvoistaan päättäen hän oli ollut\njuuri sellaisessa tilassa. Minun täytyi itkeä -- niin kaunis hän oli.\nOli jo kesäkuu, mutta hän oli jostakin löytänyt omenankukkia, jotka hän\noli pistänyt hiuksiinsa. Siksi uskon, että hän oli hurmaantuneessa\ntilassa, koska oli voinut mennä niin iloisena kuolemaan. Lammikossahan\nei ollut enempää kuin puolitoista jalkaa vettä. Kerroin, mitä hän oli\nsanonut halustaan tulla haudatuksi omenapuun alle. Mutta he eivät\npitäneet siitä, niin uskon. Se olisi näyttänyt liian paljon siltä, kuin\nhän olisi suunnitellut tekoaan. Ja niin he hautasivat hänet tänne ylös.\nSilloinen pappimme oli hyvin tarkka kaikissa tällaisissa asioissa.\"\n\nTaaskin vanhus silitti kämmenellään turvetta, millä istui.\n\n\"On omituista\", hän lisäsi, \"mitä tytöt voivat tehdä ollessaan\nrakastuneita. Hänellä oli rakastava sydän. Arvaan, että se oli\nmurskattu. Mutta me emme milloinkaan _tietäneet_ mitään.\"\n\nVanhus katsahti ylös, ikäänkuin odottaen tunnustusta kertomuksensa\njohdosta, mutta Ashurst oli kulkenut hänen ohitsensa, aivan kuin häntä\nei olisi ollutkaan.\n\nKukkulan harjalla, sen paikan takana, jonne aamiainen oli katettu,\nAshurst heittäytyi pitkälleen, kasvot maata vasten. Niin oli siis hänen\nhyveensä saanut palkkansa ja Kypron jumalatar, rakkauden jumalatar,\nkostanut! Ja Ashurstin kyyneltyvien silmien eteen nousivat Meganin\nkasvot, omenankukilla koristettujen, tummien, märkien hiusten\nympäröiminä. Mikä oli väärää siinä mitä tein? hän ajatteli. Mitä minä\n_tein_? Mutta hän ei voinut vastata. Kevät leimahtavine intohimoineen,\nsen kukat ja laulu --- kevät hänen ja Meganin sydämessä! Oliko se vain\nrakkaus, joka oli vaatinut uhrin? Kreikkalainen oli oikeassa --\n\"Hippolytoksen\" sanat pitävät paikkansa vielä tänä päivänä!\n\n    Niin hullu Rakkauden sydän on\n    ja kullankimaltavat siivet sen.\n    Se minne kevään tuopi päälle maan,\n    sen taikamahdin alle kaikki taipuu.\n    Ja kaikki, mik' on nuorta, vapaata,\n    niin metsässä kuin joissa, vuorilla,\n    kaikk' kaikki, mikä maasta tullut on\n    tai päivän heitellessä hengittää,\n    ja kesken ihmisten ja kuninkaiden\n    sun mahtis, Kyprolainen, suurin on.\n\nVanhat kreikkalaiset olivat oikeassa. Megan! Pikku Megan parka, joka\nastui kerran tuon kukkulan rinnettä! Megan vanhan omenapuun alla,\nodottaen ja tuijottaen eteensä. Megan kuolleena kauneuden leima\notsallaan!\n\nKuului ääni:\n\n\"Kas sielläkö olet? Katsohan tänne.\"\n\nAshurst nousi, otti vaimonsa harjoitelman ja tarkasti sitä sanaa\nsanomatta.\n\n\"Onko etuala onnistunut, Frank?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Mutta siitä puuttuu jotakin, eikö totta?\"\n\nAshurst nyökkäsi myöntäen. Puuttuu? Omenapuu, laulu, kulta!\n\n\n\n\nJ. M. BARRIE.\n\n\nJames Matthew Barrie, Englannin yleisesti suosituin, viehättävästi\nromanttinen ja vaarattomasti satiirinen näytelmäkirjailija, on\nskotlantilainen, syntynyt 1860 Kirriemuirin pienessä kaupungissa, jonka\non nimellä \"Thrums\" tehnyt kuuluisaksi kotiseutukuvauksissaan.\nSuoritettuaan tutkintonsa (M.A.) Edinburghin yliopistossa 1882 hän\nantautui sanomalehtimieheksi, ohella kuitenkin harjoitellen\nkirjailijaksi. Hänen ensimmäinen julkaistu teoksensa _Parempi että\nolisi kuollut_ (Better Dead, 1887) vastaa onnistumisen puolesta\nnimeänsä, mutta _Vanhojen valojen idyllejä_ (Auld Licht Idylls, 1888,\n\"vanhat valot\" ovat skotlantilaisten seurakuntain uskonnollisesti\nvanhoillisimpia jäseniä) saavutti jo menestystä. Sillä Barrie liittyi\nvuosisadan alussa alkaneeseen \"kailyard\", \"kaalitarha\"-kouluun,\nskotlantilaisiin kotiseudun kuvaajiin, mutta romanttisempana kuin he.\nSuunta jatkui useissa romaaneissa, joista huomattavimpina mainittakoon\n_Pikku pappi_ (The Little Minister, 1891) ja _Margaret Ogilvy_ (1896),\nkuvaus kirjailijan äidistä, jonka elämänkokemus ja kertomukset olivat\nolleet laajasti hänen siihenastisen tuotantonsa sisältönä. Yriteltyään\nuseampia kertoja näytelmillä Barrie lopuksi onnistui ratkaisevasti\n_Professorin lemmentarinalla_ (The Professor's Love-Story, 1894) ja\n_Pikku papilla_ (1897), jotka molemmat ovat iloisesti, lämmittävästi\nromanttisia. _Ihailtava Crichton_ (The Admirable Cr., 1902) on sitten\nse näytelmä, jossa Barrie ensi kerran onnistui yhdistämään romantiikan,\nhuumorin, ja taustalla väreilevän satiirisen ajatuspohjan, mikä tämän\njälkeen muodostaa hänen näytelmiensä erikoisen ilmapiirin. Hänen\nlaajasta tuotannostaan -- kaikkiaan 26 näytelmää -- mainittakoon vielä\nMitä _Joka nainen tietää_ (What Every Woman Knows, 1908) ja _Rakas\nBrutus_ (Dear Br., 1917) ym. Suomeksikin on käännetty Barrien\nlastenkirja _Pekka poikanen_ (Peter Pan, alkuaan näytelmä, 1904). Mikä\nBarrien arvoksi ajan varrella jäänee, on tietämätöntä, mutta se voidaan\nsanoa, että aikalaisilleen hän on tuottanut hiljaisen, viihdyttävän\nnautinnon hetkiä.\n\n\n\nPIKKU PASTORI.\n\n\nEi ollut moitteen sijaa siinä vakavuudessa, jolla pikku pastori\nsuoritti hengellistä työtään. Mutta voi! Kuinka vähällä se kaikki\nolikaan joutua tuhon omaksi sen mustalaisnaisen vuoksi, joka tuli\nThrumsiin -- siitä syntyi romaani, joka horjutti vanhojen valojen\nkirkon perusteita.\n\nSe tapahtui seuraavasti. Thrumsin kankurit olivat kiihkeän\nuskonnollisia, hyvin riippumattomia ja niin pienipalkkaisia, että\nnipinnapin tulivat toimeen, ja tämän vuoksi he nousivat kiukuissaan\nkapinaan. Thrumsin kankurien oli nähty eräänä sumuisena päivänä\nharjoittelevan sotatemppuja kukkulalla heinähankoja ojennellen. Ja sen\ntähden sotilaat uhkasivat marssia Thrumsiin. Kaupungin arvohenkilöt\nkerääntyivät torille odottamaan sotilaiden tuloa, sillä tusinan verran\nmiehiä piti vangittaman, Mustalaisnainen oli aikaansaanut hälytyksen.\nKuka hän oli?\n\nGavin (pikku pastori) koetti voimiensa mukaan estää Thrumsin miehiä\nryhtymästä väkivaltaan, mutta turhaan. Mustalainen, \"julkea nainen\",\nyllytti, kiihoitti, johti miehiä vastarintaan, sillä hän yksin tiesi\nvihollisen suunnitelmista. Yleensä uskottiin, että mustalainen heitti\nensimmäisen kiven. Kankurit joutuivat pian saarroksiin kahden\nsotilasjoukon väliin, jotka ajoivat heitä edellään, minkä jälkeen\nuseimmat heistä saatiin vangiksi.\n\nMustalaisnainen pidätettiin, mutta tämä kaunis olento oli myös nokkela.\nKapteeni sai kokea, kuinka mieletöntä oli katsella lumoavan naisen\nihmeellisiin silmiin. Hän pääsi karkuun. Mihin uusiin vaaroihin\nmustalaistyttö ja Gavin joutuivat kello 3 aamulla, selviää seuraavasta.\n\n\nVasta kolmen lyönnillä Gavin palasi kotiin päin sääret raskaina kuin\nkyntäjällä ja silmät kapinoiden valvomista vastaan. Koettaen lohduttaa\nalakuloisia miehiään, joiden rohkeus oli murskattu kallioseinää\nvastaan, hän oli käynyt yhtä monessa talossa kuin poliisitkin. Häntä\nvastaan tuli usein sotilaita, jotka marssivat sivukujia ja joiden oli\nvaikea uskoa, että hän oli yhä vain sama mies kuin ennenkin. He\nkertoivat jälkeenpäin, että Thrumsille oli tunnusomaista sen naisten\njulmuus ja sen pikku pastorien lukuisuus.\n\nAamu oli purevan kylmä ja kadut olivat autiot, sillä ihmisten oli\nkäsketty pysyä sisällä. Kulkiessaan Roodsin poikki Gavin näki\npunatakkeja vilahtelevan. Taempana olevalta kujalta hän kuuli torven\ntoitotusta. Pankkiirin pihalta kuuluva meteli ilmaisi uuden pidätyksen\nolevan tekeillä. Koulun kujan päässä kaksi poliisia, joista toinen oli\nWearyworld, pysäytti pastorin väläyttämällä lyhtyä.\n\n\"Emme uskalla päästää teitä ohitse, herra pastori\", sanoi Tilliedrum,\n\"katsastamatta teitä hieman. Sellainen on käsky.\"\n\n\"Vannon täten\", virkkoi Wearyworld mahtipontisesti, \"ettei tämä ole\nmustalainen. Todistaa Peter Spens, poliisi, rahvaan nimellä Wearyworld.\nHerra Dishart, voitte jatkaa matkaa, ellette odota hiukan ja anna\nmeille neuvoa.\"\n\n\"Ette siis ole löytänyt mustalaista?\" kysyi Gavin.\n\n\"Emme\", sanoi toinen poliisi, \"mutta me tiedämme, että hän on äänen\nkuuluvilla tästä paikasta, ja ettei hän voi livahtaa pakoon.\"\n\n\"Mitä kuolevainen voi tehdä\", virkkoi Wearyworld, \"sen me teemme,\nteemme enemmänkin, mutta hän on vanha noita ja voi löytää piilon\nmerkillisistä paikoista. Herra Dishart, sanon virkani puolesta, että\ntämä mustalainen muistuttaa peloittavasti nuuskalusikkaani. Tiedän\npanneeni lusikan uuninkorvalle enkä kuolemaksenikaan löydä sitä\nkokonaiseen tuntiin. Ja sittenkin tiedän koko ajan sen varmasti olevan\nsiinä. Tämä on kerrassa salaperäinen maailma, ja naiset ovat sen\nkamalimpia asukkaita, vaikea kuvitellakaan, kuinka kamalia.\"\n\n\"Tämä nainen ainakin on ansainnut rangaistuksensa\", virkkoi Gavin\ntiukasti, \"hän kiihoitti kansaa kapinaan.\"\n\n\"Niin teki\", myönsi Wearyworld, joka nautti täysin siemauksin seurasta,\n\"koettipa hän temppujaan minuunkin, niin että ne, jotka eivät tunne\nasiaa paremmin, luulevat hänen panneen minunkin pääni pyörälle. Mutta\nhän on aika huiskale. Kun sanoo asian halki, niin hän on aika huiskale,\nja mitä siihen tulee, että hän on taskuvaras, niin olette itse sanonut,\nherra Dishart, että me olemme kaikki hurjan turmeltuneita. Mutta\nelämämme onkin niin tukalaa. Oletteko koskaan pannut merkille, että\ntaimenet syövät parhaiten pyhäpäivinä? Jumalan luomat houkuttelevat\nkunnon ihmisiä kiusaukseen.\"\n\n\"Lähdetään jo\", huudahti Tilliedrum kärsimättömästi.\n\n\"Tulenhan minä, mutta minun täytyy ensin antaa herra Dishartille lupa\njatkaa matkaa. Oletteko kuullut, herra Dishart\", kuiskasi Wearyworld,\n\"että mustalainen koetti virittää ansojaan kapteenille ja tuomarille?\nSanon virkani puolesta, ettei hän ole parempi kuin paistettu sipuli:\njättää kuoren sormiin, jos tarttuu siihen lujasti, ja luiskahtaa itse\npois näkyvistä. Herra Dishart, voitte jatkaa matkaa.\"\n\nPoliisi kääntyi koulun kujalle, ja Gavin, joka oli jo kuullut\nliioiteltuja kertomuksia siitä, millä tavoin tuo kumma nainen oli\npäässyt pakoon raatihuoneesta, jatkoi matkaansa köyhien vuokrakasarmia\nkohti. Hän käveli talojen pimeässä varjossa, vaikka tien toisella\npuolen näkyikin aamun kajoa.\n\nPuhuessaan mustalaisnaisesta pikku pastori oli ikäänkuin pukenut ylleen\nmustan muodon, mutta vaikka hän nyt pudistikin vihaisesti päätään\njokaiselle tähän naiseen kohdistuvalle ajatukselle, välkkyi hänen\nsilmissään Windyghoulissa sattunut kohtaus. Välistä hän aikoessaan\nnäyttää tuimalta vain huokaisi ja huokaistuaan ravisti itseään. Hän oli\nepämiellyttävän selvästi tietoinen siitä, että hänen oikea kätensä oli\nheittänyt multakokkareen. Totisesti, tyttö oli häpeämätön, ja olisi\nilon päivä Thrumsille, jolloin hänet nähtäisiin siellä viimeistä\nkertaa. Pastori toivoi, että poliisien onnistuisi --. Silloin\nkuutamossa hän oli nähnyt itse viattomuuden ja hilpeyden tanssivan.\nPelkkä nainen ei voisi olla sellainen. Kuinka sulava --! Ja tyttö oli\nilkkunut hänelle. Hän, Thrumsin vanhojen valojen pastori, oli joutunut\ntuollaisen ketaleen vuoksi naurunalaiseksi seurakuntalaistensa\nsilmissä. Tyttö ei pitänyt mitään pyhänä. Hän ei tietänyt eroa itsensä\nja pastorin välillä, jonka velvollisuus oli saarnata ja hänen vain\nkuunnella. Se nainen ansaitsi joutua --. Ja millaisen katseen hän oli\nväläyttänyt taakseen tanssiessaan ja laulaessaan! Se oli suloinen, niin\nkaihoisa; puhtauden henkäys oli vaientanut hänet. Puhtauden! Kuka oli\nsaanut hänet heittämään sen multakokkareen? Hän ei enää tahtonut\najatella tyttöä. Hänhän tiesi jo tarpeeksi hyvin, mikä ihminen hän oli.\nHän karkoittaisi mustalaisnaisen ajatuksistaan. Olikohan sillä sormus\nsormessaan?\n\nViidenkymmenen metrin päässä edessään Gavin näki tien päättyvän\nsotilasseinään. Sotamiehet olivat hänen ja pappilan välissä, ja hän oli\nyhä vielä pimeässä. Ei mitään muuta ääntä kuuluvissa kuin hänen omien\naskeltensa kaiku. Mutta oliko se kaiku? Hän pysähtyi ja kääntyi äkkiä\nkatsomaan taakseen. Nyt hän ei kuullut mitään eikä nähnyt mitään. Mutta\neikö tuolla takana varjossa seisonut ihmisolento liikahtamatta?\n\nHän käveli eteenpäin ja kuuli taas ääntä. Taas hän katsahti taakseen,\nmutta nyt pysähtymättä. Äskeinen olento seurasi häntä. Hän seisahtui.\nSamoin toinenkin. Hän kääntyi ympäri, mutta olento ei liikahtanut. Se\noli tuo mustalaisnainen!\n\nGavin tunsi hänet kujan pimeydessäkin, tunsi siinä pitkässä\nviitassakin, joka nyt peitti naisen jalkoihin asti, tunsi hänen päätään\nverhoavasta hilkasta huolimatta. Nainen näytti ihan paremmalta\nihmiseltä, mutta Gavin tunsi hänet.\n\nHän ei mennyt lähemmäksi tyttöä eikä vetäytynyt loitommalle. Eikö tuo\nonneton voinut nähdä kävelevänsä suoraan sotilaiden syliin? Mutta\nvarmaankin hänet oli hätyytetty pois kaikista piilopaikoistaan.\nHetkisen Gavin tunsi sisimmässään halua varoittaa häntä. Mutta sitä\nkesti vain hetken. Samassa jo äkillinen kauhu valtasi hänet. Tyttö\nhiipi häntä kohti niin pehmeästi, ettei Gavin ollut edes nähnyt hänen\nlähtevän liikkeelle. Naisella oli joitakin aikeita! Gavin kääntyi pois.\nHän käveli niin nopeasti, että todistajat olisivat sanoneet hänen\njuosseen.\n\nOlen jo maininnut, että sotilaat seisoivat hämärässä. Gavin oli melkein\npäässyt heidän luokseen, kun pieni käsi kosketti hänen käsivarttaan.\n\n\"Seis\", huudahti kersantti kuullessaan jonkun lähestyvän, ja silloin\nGavin astui pois pimeästä mustalaistyttö käsikynkässään. \"Tekö se\nolette, herra Dishart\", virkkoi kersantti, \"ja rouvanne?\"\n\n\"Minä --\", sanoi Gavin.\n\nNainen nipisti hänen käsivarttaan.\n\n\"Niin\", vastasi tyttö hienolla englantilaisella äänenpainolla, joka\npani Gavinin tuijottamaan häneen, \"mutta olen tosiaan pahoillani, että\nuskalsin lähteä kaduille tänä iltana. Luulin voivani lohduttaa joitakin\nnoita onnettomia ihmisiä, kapteeni, mutta vähänpä sain aikaan,\nsurullisen vähän.\"\n\n\"Tämä ei ole sopiva paikka hienolle naiselle, hyvä rouva, mutta\nmiehenne on --. Sanoitteko jotakin, herra Dishart?\"\n\n\"Sanoin, minun täytyy san... --\"\n\n\"Rakkaani\", sanoi mustalainen, \"olen aivan samaa mieltä, joten meidän\nei tarvitse pidättää kapteenia.\"\n\n\"Olen vain kersantti, hyvä rouva.\"\n\n\"Tosiaanko!\" virkkoi mustalaisnainen kohauttaen kauniita\nkulmakarvojaan. \"Ja kuinka kauan viivytte Thrumsissa, kersantti?\"\n\n\"Vain muutamia tunteja, rouva Dishart. Ellei se mustalaistyttö olisi\ntuottanut meille niin paljon vaivaa, olisimme voineet jo lähteä.\"\n\n\"Niin aivan, toivon, että saatte hänet kiinni, kersantti.\"\n\n\"Kersantti\", sanoi Gavin jyrkästi, \"minun täytyy --\"\n\n\"Sinun täytyy tosiaan, rakkaani\", sanoi mustalainen, \"sillä olet\nsurkean väsynyt. Hyvää yötä, kersantti.\"\n\n\"Mutta --\", huusi Gavin.\n\n\"Tule, kultani\", sanoi mustalainen ja talutti hölmistyneen pastorin\nsotamiesten välitse ja pappilan tielle.\n\nSotilaitten jäätyä kauemmaksi Gavin heitti tytön käsivarren ja\npysähtyen paikalleen pui nyrkkiä hänen kasvojensa edessä.\n\n\"Te -- te -- nainen!\" hän sanoi.\n\nTämä oli luullakseni viimeinen kerta, jolloin hän puhutteli\nmustalaistyttöä naiseksi.\n\nMutta tyttö taputti iloisesti käsiään.\n\n\"Se oli oivallista!\" hän huudahti.\n\n\"Se oli rikollista!\" vastasi Gavin. \"Ja minä olen pappi!\"\n\n\"Minkä sille voi\", huomautti mustalaistyttö, joka sääli sydämestään\nkaikkia pappeja.\n\n\"Ei, en voinut sille mitään\", sanoi Gavin käsittäen hänen\ntarkoituksensa väärin. \"Minua ei voi moittia mistään.\"\n\n\"Tarkoitin, etten voi mitään sille, että olette pappi. Olette voinut\nauttaa minua pelastumaan, ja minä kiitän teitä lämpimästi.\"\n\n\"Älkää juljetko kiittää minua. Kiellän teitä sanomasta, että minä\npelastin teidät. Tein parhaani luovuttaakseni teidät viranomaisten\nhaltuun.\"\n\n\"Miksi ette sitten luovuttanut minua?\"\n\nGavin äsähti.\n\n\"Eihän teidän tarvinnut sanoa muuta kuin: 'tässä on se henkilö, jota\netsitte', jatkoi säälimätön mustalainen. Enhän minä pitänyt kättäni\nteidän suunne päällä. Miksi että sanonut sitä?\"\n\n\"Heretkää!\" sanoi Gavin surkeana.\n\n\"Varmaankin se johtui siitä\", virkkoi mustalainen, \"että todella\nhalusitte auttaa minua?\"\n\n\"Sitten se tapahtui vastoin tuntoani\", sanoi Gavin.\n\n\"Se on minusta hauskaa\", sanoi tyttö. \"Herra Dishart, luulenpa, että\npidätte minusta yhtäkaikki?\"\n\n\"Voiko mies pitää naisesta vastoin tahtoaan?\" vastasi Gavin.\n\n\"Voi tietenkin\", sanoi mustalainen tietävästi. \"Ja se on kaikkein\nmiellyttävintä naiselle.\"\n\nNähdessään kuinka kiihdyksissä Gavin oli, hän alkoi tuntea sääliä ja\nvirkkoi mairittelevalla äänellä:\n\n\"Se on kaikki ohitse, eikä kukaan tiedä mitään.\"\n\nPastorin kasvoilla kuvastui kiihkeä viha, mutta hän ei virkkanut\nsanaakaan, sillä tytön piirteet olivat muuttuneet hänen äänensä\nkeralla, ja rohkeasta naisesta oli tullut lapsi.\n\n\"Olen kovin pahoillani\", hän sanoi ikäänkuin pastori olisi tavannut\nhänet hilloa varastamasta. Hilkka oli pudonnut harteille, ja hän\nkatseli rukoillen Gavinia. Hän näytti siltä, kuin olisi kokonaan ollut\ntoisen armoilla.\n\nGavin tunsi sisimmässään kovan sanatulvan, mutta siitä ei pursunnut\nesiin muuta kuin:\n\n\"En ymmärrä teitä!\"\n\n\"Ettehän ole enää vihainen minulle?\" kysyi tyttö rukoilevasti.\n\n\"Vihainenko!\" huudahti Gavin täynnä sellaisen henkilön pyhää raivoa,\njolta kysytään ystävällisesti hänen jalkaansa poikki leikattaessa,\ntekeekö kipeää.\n\n\"Tiedän, että olette\", huoahti tyttö, ja hänen huokauksensa merkitsi,\nettä miehet ovat kummallisia.\n\n\"Ettekö kunnioita lakia ja järjestystä?\" kysyi Gavin.\n\n\"En paljon\", vastasi tyttö rehellisesti.\n\nGavin katseli tietä pitkin siihen suuntaan, jossa yhä vielä näkyi\npunatakkeja, ja hänen kasvonsa muuttuivat koviksi. Tyttö luki hänen\najatuksensa.\n\n\"Ei\", hän sanoi muuttuen taas naiseksi, \"vieläkään ei ole liian\nmyöhäistä. Miksi ette huuda heille?\"\n\nTytön ryhti oli kuningattaren, mutta jäykkyyttä hänessä ei ollut. He\nolisivat saattaneet olla rakastavainen pari, ja tyttö heistä se, joka\noli joutunut kärsimään vääryyttä. Hän katseli taas ujosti Gavinia ja\nmuuttui kauniiksi uudella tavalla. Hänen silmistään ilmeni, että\npastori oli hyvin julma, ja että hän vain pidätteli kyyneleitään siksi,\nkunnes tämä olisi poissa. Hänen ilmettään vaarallisempi oli hänen\nkäytöksensä, joka antoi Gavinille oikeuden tehdä hänet onnettomaksi; se\nsalli Gavinin väittää häntä vastaan; se ei vähimmälläkään tavalla\nvihjannut siihen suuntaan, että vaikka Gavin raivosi häntä kohtaan,\nhänen olisi ollut pysyttävä loitolla; se nimitti Gavinia äksyilijäksi,\nmutta ei lopettanut jyrkästi keskustelua.\n\nMies tuntee äkillistä riemun väristystä (ehkä minun ei kuitenkaan\npitäisi sanoa tätä) joka kerta, kun kaunis nainen sallii hänen nuhdella\nitseään, ellei tämä nainen ole hänen vaimonsa.\n\n\"En ymmärrä teitä\", toisti Gavin heikosti, ja mustalaistyttö taivutti\npäänsä tämän peloittavan syytöksen kuullessaan.\n\n\"Vain muutamia tunteja sitten\", jatkoi Gavin, \"te olitte\nmustalaistyttö, jolla oli yllään eriskummallinen puku, avojalkainen\ntyttö --\"\n\nMustalaistytön paljaat jalat pistivät äkkiä vallattomasti näkyviin\nviitan alta ja vetäytyivät sitten taas piiloon.\n\n\"Puhuitte niin leveästi\", moitti pastori jonkin verran hämmentyneenä\ntästä näystä, \"kuin mikä Thrumsin nainen tahansa, ja nyt olette\nheittänyt viitan hartioillenne ja äkkiä muuttunut hienoksi naiseksi.\nKuka olette?\"\n\n\"Ehkäpä viitta on tenhonnut minut\", sanoi tyttö. Hän sujautti sen pois\nhartioiltaan. \"Kas, kas mokomaa!\" hän sanoi ikäänkuin hämmästyneenä,\n\"viittapa sen juuri näkyy vaikuttaneenkin, sillä nyt olen taas pelkkä\noppimaton tytön heilakka. Kylläpä vaatteet, totta vie, saavat aikaan\nsuuren muutoksen naisessa!\"\n\nTämä oli selvää kevytmielisyyttä, ja Gavin etääntyi halveksien hänestä.\n\n\"Jollette tahdo kertoa minulle, kuka olette\", sanoi Gavin katsahtaen\ntaakseen olkapäänsä ylitse, \"niin sanokaa edes, mistä saitte viitan.\"\n\n\"Ei mitään jaarituksia\", vastasi tyttö viitta käsivarrellaan. \"Teidän\non ehdottomasti paras olla kyselemättä sitä asiaa, herra Dishart\", hän\nlisäsi heittäen viitan taas hartioilleen.\n\nTyttö seurasi hänen jäljessään aikoen pyrkiä pakoon pappilan\npohjoispuolisten ketojen poikki.\n\n\"Hyvästi\", sanoi mustalainen ojentaen kätensä, \"ellette aio ilmiantaa\nminua.\"\n\n\"En minä ole poliisi\", sanoi Gavin, mutta ei halunnut tarttua tytön\nkäteen.\n\n\"Totta kai me sitten eroamme ystävinä?\" sanoi tyttö lempeästi.\n\n\"Emme\", vastasi Gavin. \"Toivon, etten enää koskaan näe kasvojanne.\"\n\n\"En voi sille mitään, etteivät kasvoni miellytä teitä\", sanoi\nmustalaistyttö arvokkaasti. Sitten hän lisäsi vähemmän arvokkaasti:\n\"Omillakin kasvoillanne on multatahra, pikku pastori, se jäi siitä\nkokkareesta, jolla heititte kapteenia.\"\n\nLausuttuaan nämä sanat erojaisiksi tyttö sipsutteli hänen ohitseen,\neikä Gavin sallinut katseensa seurata häntä. Hänen mieltään ei nyt\npahoittanut multatahra kasvoissa eikä edes käsi, joka oli heittänyt\nkokkareen. Se oli sana \"pikku\". Vaikka ei edes Margaret käsittänyt\nsitä, oli Gavin kärsinyt lyhyydestään koko ikänsä. Oli ollut aikoja,\njolloin hän oli koettanut torjua tätä kalvavaa ajatusta mielestään.\nPoikavuosinaan hän oli etsinyt parannusta antamalla isompien\ntovereitten venyttää itseään. Pitkien miesten seurassa hän oli aina\nitsetietoinen. Saarnatuolista hän katseli synkästi seurakuntalaisiaan\nkysyessään heiltä, kuka luuli tosissaan voivansa lisätä kyynärän\npituuteensa. Seisoessaan takan matolla hän piti usein kantapäitään\ntuliristikolla. Makuuhuoneessaan hän on seisonut jakkaralla ja\nkatsellut itseään kuvastimesta. Kerran hän kiinnitti korkeat kannat\nkenkiinsä häveten pyytää Hendry Munnia tekemään sitä hänen puolestaan,\nmutta tämä epärehellisyys pani hänet häpeämään, ja hän repi ne pois.\nSenpä vuoksi mustalaistyttö oli pistänyt neulalla hänen ylpeyttään, ja\nhän käveli synkkänä pappilaan.\n\nMargaret oli akkunassaan odottaen näkevänsä hänet, ja Gavin huomasi\näitinsä, vaikka tämä ei nähnyt poikaansa. Gavin siirtyi keskelle tietä\nheiluttaakseen kättään hänelle, kun äkkiä jonkinlainen heikkous saikin\nhänet sen sijaan katselemaan kedoille päin. Mustalaistyttö näki hänet\nja nyökkäsi kiitokseksi siitä harrastuksesta, jota Gavin tunsi häntä\nkohtaan, mutta pastori rypisti otsaansa ja oli tarkastelevinaan\ntaivaanlakea. Samassa hän huomasi tytön juoksevan takaisin hänen\nluokseen.\n\n\"Kedon toisessa päässä on sotamiehiä\", huudahti tyttö. \"En voi päästä\npakoon sen kautta.\"\n\n\"Ei ole mitään muuta tietä\", virkkoi Gavin.\n\n\"Ettekö auttaisi minua taas?\" pyysi tyttö hartaasti. Hänen ei olisi\npitänyt sanoa \"taas\". Gavin pudisti päätään, mutta veti tytön\nlähemmäksi pappilan aitaa, sillä hänen äitinsä oli yhä vielä näkyvissä.\n\n\"Miksi teette näin?\" kysyi tyttö nopeasti ja katseli ympärilleen\nnähdäkseen, ajettiinko häntä takaa. \"Ahaa, nyt ymmärrän\", hän sanoi\nsamalla, kun hänen katseensa osui akkunassa olevaan naiseen.\n\n\"Hän on äitini\", sanoi Gavin, vaikka hänen ei olisi tarvinnut selittää\nmitään, ellei halunnut mustalaisen tietävän, ettei hän ollut\nnaimisissa.\n\n\"Vain äitinne?\"\n\n\"Vain! Sallikaa minun sanoa teille, että hän kenties kärsii enemmän\nkuin te tämäniltaisesta käytöksestänne!\"\n\n\"Kuinka se on mahdollista?\"\n\n\"Jos joudutte kiinni, eikö silloin tule ilmi, että minä autoin teitä\npakenemaan?\"\n\n\"Mutta tehän sanoitte, ettette auttanut.\"\n\n\"Kyllä minä avustin teitä\", myönsi Gavin. \"Hyvä Jumala! Mitä\nsanoisivatkaan seurakuntalaiseni, jos he tietäisivät, että olen antanut\nteidän päästä pakoon -- vaimonani?\"\n\nHän löi kädellään otsaansa, ja tytössä oli sen verran säädyllisyyttä,\nettä hän punastui.\n\n\"En pelkää ihmisten tuomiota\", virkkoi Gavin katkerasti, \"vaan\nomaatuntoani. Ei, se ei ole totta. Pelkään ilmitulemista, mutta äitini\nvuoksi. Ajatelkaa häntä, hän on onnellinen, koska hän uskoo minut\nhyväksi ja vilpittömäksi. Hänellä on ollut koettelemuksia, joista\nteillä ei ole tietoakaan, ja kun minä nyt vihdoin näytin voivani tehdä\njotakin hänen hyväkseen, niin te tuhoatte hänen onnensa. Teillä on\nhänen elämänsä käsissänne.\"\n\nMustalaistyttö kääntyi selin häneen, ja hänen toinen jalkansa koputteli\närtyisästi kuivaa maata. Sitten hän tapansa mukaan hetken lapsena loi\nvälähtelevän ja vihaisen katseen Gaviniin ja lähti nopeasti kävelemään.\n\n\"Minne menette?\" huusi Gavin.\n\n\"Menen antautumaan. Teidän ei tarvitse olla peloissanne, minä pelastan\nteidät pulasta.\"\n\nHänen äänensä ei värähtänytkään, ja hän puhui taakseen katsahtamatta.\n\n\"Seis!\" huusi Gavin, mutta tyttö ei pysähtynyt ennenkuin toinen\nkosketti kädellään hänen olkapäätään.\n\n\"Mitä haluatte?\" kysyi tyttö.\n\n\"Miksi --\" kuiskasi Gavin pyörällä päästään, \"miksi -- miksi ette\npiiloudu pappilan puutarhaan? -- Kukaan ei etsi teitä sieltä.\"\n\nMustalaistytön silmissä oli nyt vilpittömiä kyyneleitä.\n\n\"Te olette hyvä mies\", hän sanoi, \"pidän teistä.\"\n\n\"Älkää sanoko niin\", huudahti Gavin kauhistuneena. \"Puutarhassa on\nkesäpenkki.\"\n\nSitten hän kiiruhti pois tytön luota ja riensi pappilaan edes\nkatsahtamatta taakseen nähdäkseen, noudattiko tyttö hänen neuvoaan.\nPäästyään seinien sisäpuolelle hän paiskasi oven kiinni.\n\n                           (_Pikku pappi_ -- The Little Minister.)\n                                Suomentanut _Aino Tuomikoski_.\n\n\n\n\nOSCAR WILDE.\n\n\nEsirafaelilainen koulu oli suuressa määrässä myös ulkonaisen kauneuden\npalvoja, viljellen erikoisella nautinnolla silloin uutta ja loistoisaa\nväriasteikkoa, henkilöidensä tutkitusti ilmehikästä asenteilua,\nsanojensa maalaavaa tehoa. Sitä lähellä ollut kuuluisa amerikkalainen\ntaiteilija Whistler tahtoi irroittaa värit luonnon yhteydestä ja\nsommitella niiden omaan voimaan perustuvat sinfoniat. Swinburnen sana-\nja runomittamusiikki osoittaa myös herkistymistä taiteen\nilmaisumuotoihin päin, samalla kuin esirafaelilaisen koulun todellinen\nvoima, sen puhdas sielullinen hartaus, häipyy pois. Siveellisen\nkauneuden sijaan astuu salaperäinen, romanttinen, viettelevä synnin\nkauneus, muotojen, värien, tunnelmien valheleikki, kannattajinaan\ntarkoitukseton älykeikailu ja hienostunut, sairaalloinen aistillisuus:\nsyntyy Oscar Wilden ja hänen ryhmänsä edustama yliesteettinen\ndekadenttisuunta, joka ei ole muuta kuin aistinautintojen tulkitsemista\nterävin äly- ja esteettisesti ylihioutunein keinoin. Älyniekka\nSheridan, keikarit Disraeli ja Bulwer-Lytton ovat ikäänkuin yhtyneet ja\nsyntyneet uudelleen Oscar Wildena, joka hienona dandynä hetkeksi hurmaa\nrikkauden ja nautintojen väsyttämät Lontoon salongit, mutta luhistuu\nlopuksi traagillisesti oman harhautuneen viettielämänsä uhrina. Oscar\nO'Flahertie Wilde (1856-1900) oli kotoisin Irlannista, sekä lääkärinä\nettä muinaistutkijana tunnetun sir William Wilden nuorempi poika (äiti\nJane Elgee oli kirjailijatar), sai yliopistokasvatuksensa Dublinissa ja\nOxfordissa, jossa jo omistautui ylihienon esteettisyyden palvontaan, ja\njulkaisi esikoisteoksensa _Runoja_ (Poems) 1881. Siinä on kaikusäveliä\nvuosisadan useimmilta huomattavammilta runoilijoilta, tunnelmia\nRossettista ja esirafaelilaisesta katolisuudesta Swinburneen ja\nBaudelaire'iin saakka, impressionistisen maalaussuunnan muuttamista\nsanataiteeksi, vaikutusta Whistlerin värisinfonioista. Tämä\nimpressionistinen suunta, vaikutelmien ilmaiseminen sekä\naistimuksellisesti: värinä, valona ja kaikuna, että sielullisesti:\ntunnelmana, on vallitsevana hänen runoissaan _Hempukkakoti_ (The\nHarlot's House, 1885), _Keltainen sinfonia_ (A Symphony in Yellow,\n1889) ym. 1882 hän teki matkan Yhdysvaltoihin, jossa John Ruskinin\nja Walter Paterin oppilaana esitelmöitsi \"Englannin taiteen\nrenessanssista\". 1884 hän meni naimisiin Constance Mary Lloydin kanssa.\nRokokooromanttinen satukokoelma _Onnellinen prinssi ja muita tarinoita_\n(The Happy Prince and other stories, suomennettu) ilmestyi 1888, ja\n1890 romaani _Dorian Grayn muotokuva_ (The Picture of Dorian Gray,\nsuomennettu), jossa aistillisuus, rikollisuus, älyleikittely ja taide\nyhtyvät loistavanväriseksi, sairaalloiseksi, yliluonnollisen\nkammottavaksi ja samalla varoittavaksi lontoolaisen\nylimystörappeutuneisuuden elämänkuvaksi. Teoksen kyynillistä elämän ja\ntaiteen filosofiaa, jota siinä lausuilee hirtehisen älykkäästi lordi\nHenry Wotton, Wilde esitti tähän aikaan erikoisissa kirjoitelmissakin\n(_Kynä, lyijykynä ja myrkky_ -- Pen, Pencil and Poison, 1887, _Valheen\nrappio_ -- The Decay of Lying, ja _Arvostelija taiteilijana_ -- The\nCritic as Artist, 1890, _Aikomuksia_ -- Intentions, 1891, ym.). Toinen\nsatukokoelma _Granaattiomenain talo_ (The House of Pomegranates)\nilmestyi 1891. Seuraavana vuonna Wilde aloitti kuuluisat älykomediansa:\n_Lady Windermeren viuhka_ (L. W's Fan, 1892), esitetty suomeksi),\n_Vähäpätöinen nainen_ (A Woman of No Importance, 1893),\n_Ihanneaviomies_ (An Ideal Husband) ja _Tosissaanolon tärkeys_ (The\nImportance of being Earnest, molemmat 1895), joissa kannattavana\nvoimana on oikeastaan lordi Wottonin kaltaisten elähtäneiden ylimysten\nensi kuulemalta terävältä tuntuva, mutta itsessään syvemmästä\naatesisällyksestä aivan tyhjä dialogi, ja joihin naisosat tuovat niiden\nainoan tosielämästä kertovan puolen. 1893 Wilde julkaisi (ranskaksi)\nyksinäytöksisen, joka säikeessään villiä, outoa intohimoa väreilevän\nyö- ja kuutamomaalauksen _Salome_ (esitetty suomeksi) ja 1897\nranskalaiseen symbolistiseen suuntaan kirjoitetun runoelman _Sphinx_.\nTällävälin oli hänen elämänsä suuri luhistuminen jo tapahtunut:\n1895 hänet tuomitaan homoseksuaalirikoksesta kahdeksi vuodeksi\nkuritushuoneeseen. Sieltä hän pääsee toukokuussa 1897, pakenee\nRanskaan, asuu Parisissa Sebastian Melmothin nimellä, ystävänä\nDreyfus-jutusta tunnettu majuri Esterhazy, kykenemättömänä hankkimaan\nitselleen sovitusta tai hyvitystä, kääntyy katoliseen uskoon, ja kuolee\n1900. Vankilassa kirjoitettu tunnustus, ja katumuskirjoitus _De\nProfundis_ (julkaistu 1905) ja sieltä päästyä sepitetty järkyttävä\n_Ballaadi Readingin vankilasta_ (The Ballad of Reading Gaol, 1898)\nosoittavat kuitenkin hänessä tapahtuneen suuren muutoksen ja hänen\nrunoilijakykynsä pysyneen heikentymättömänä. Estetiikalleen hän oli\nedelleen uskollinen: _De Profundis_ kirjoituksen esipuheessa hän sanoo:\n\"Taiteilijalle ilmaisumuoto on korkein ja ainoa elämänmuoto. Ilmaisun\nkautta me elämme.\" Wilden \"kaunosieluisuus\" rajoittui Englannissa\nsuhteellisesti pieneen piiriin. Mannermaalla se on vaikuttanut\nlumoavasti varsinkin nuoriin taideintoilijoihin, jotka ovat herkkiä\nvärikylläiselle, hehkuvan koristeelliselle, intohimoiselle\nromantiikalle.\n\n\n\nBALLAADI READINGIN VANKILASTA.\n\n\nI\n\nBALLAADI READINGIN VANKILASTA.\n\n\n    I\n\n    Veren-, viininpunaista takkiaan\n    hän ei kantanut kera vyön --\n    mutta verta ja viiniä käsissään\n    hänet tavattiin jälkeen työn\n    luota rakkaansa, jonka vuoteeseen\n    hän murhas helmassa yön --.\n\n    Nyt harmaissa vanginvaatteissaan\n    hänet linnan pihalla näin,\n    kävi krikettilakki päässään hän\n    niin huoleti mielestäin,\n    mutta koskaan en nähnyt kenenkään\n    niin janoovan päivää päin.\n\n    Ei koskaan katse kohonnut lie\n    niin himoiten päivää kohti,\n    päin sinistä viirua, taivaaksi\n    jota vangit sanoa tohti,\n    jota vasten purjeet auringon\n    ja hopeapilvet hohti.\n\n    Minä toista kehää laahustin\n    myös harteilla tuskan ies\n    ja mietin: mitähän rikkonut\n    olet sinäkin, Herra ties!\n    Joku silloin takaa kuiskasi:\n    \"Pian hirressä riippuu mies\".\n\n    Kies auta! Muurit ees ja taas\n    mun silmissäni läikkyi,\n    kuin teräslakki liekehtäin\n    nyt taivas yllä väikkyi,\n    ja omat tuskat katkerat\n    pois sielustani säikkyi.\n\n    Nyt tiesin, miksi kulkeissaan\n    mies ain on rauhaton,\n    miks silmin kuumeisin ikävöi\n    hän puoleen auringon:\n    mies rakkaansa on surmannut,\n    siks itse hän kuoleva on.\n\n    Sillä rakkaimpansa surmaa mies\n    jok' ainoa päällä maan,\n    joku sanoin kavalin tekee sen,\n    joku myrkkyä katseessaan,\n    sen pelkuri tekee suudelmin,\n    mies uljas miekallaan.\n\n    Joku surmaa aikaan nuoruuden,\n    joku vanhuutensa harmaan,\n    joku surmaa himosta suunniltaan\n    kädet kiertäin kaulaan armaan --\n    mut kivuttomimman kuoleman\n    suo kirkas puukko varmaan.\n\n    Joku raivossa liian rakkauden,\n    joku, jonk' ei rakkaus riitä,\n    joku itkien murhan suorittaa,\n    joku heltymättä siitä:\n    niin rakkaansa surmaa joka mies,\n    mut ei jokainen kuole siitä.\n\n    Sillä pyövelin käsiin henkeään\n    ei jokainen silti heitä,\n    ei nuora kuristu kurkkuhun,\n    ei liina kasvoja peitä,\n    jalat eivät lävitse lattian\n    pois suistu tyhjyyden teitä.\n\n    Öin päivin vieressä jokaisen\n    mies vait ei vartioi,\n    niin tarkaten, kun rukoilee\n    hän taikka vaikeroi,\n    ett' ilman kättä pyövelin\n    ei vanki kuolla voi.\n\n    Ei kauhuissansa jokainen\n    yön hälvetessä nää,\n    miten sheriffi synkkäkatseinen\n    sekä pappi harmaapää\n    ja kuvernööri mustissaan\n    hänet unessa yllättää.\n\n    Ei kuolinpukua ylleen hän\n    vedä kiireesti ja vaivoin,\n    kun lääkäri häntä tarkastaa\n    niin kylmin silmin ja aivoin,\n    ja kellon vieno tikitys soi\n    kuin vasaraniskut raivoin.\n\n    Hän ei tunne janoa kurkussaan,\n    joka niinkuin hiekka palaa,\n    siks kunnes pyöveli kintaineen\n    myös sisälle hiipii salaa\n    ja kuristain kolmella hihnallaan\n    janon sammuttaa jo halaa.\n\n    Hän ei kuule kuinka rukoillen\n    joku hautalukuja tavaa,\n    eikä nää, -- kun tuskin elääkään,\n    vaikka vielä silmänsä avaa --\n    hän omaa mustaa kirstuaan,\n    jo ruumista odottavaa.\n\n    Ei nää hän kautta ristikon,\n    miten päivä sarastaa,\n    ei rukoile huulin turtunein\n    pois tuskaa polttavaa,\n    ei väristen tunne poskellaan\n    hän Kaifaansuudelmaa.\n\n\n    II\n\n    Kuus viikkoa kaartin ratsumies\n    kävi vanginpuvussa näin,\n    oli krikettilakki päässään hän\n    niin huoleton mielestäin,\n    mutta koskaan en nähnyt kenenkään\n    niin janoovan päivää päin.\n\n    Ei kohoa katse milloinkaan\n    niin himoiten päivää kohti,\n    päin sinistä viirua, taivaaksi\n    jota vangit sanoa tohti,\n    jonk' ohitse pilvenhattarain\n    tie hopeanhimmeä johti.\n\n    Hän ei käsiä väännellyt kuin muut,\n    joit' ohjas usko parhain\n    epätoivon syvyydestäkin\n    yhä puoleen toivon harhain:\n    vain ilmaa ja säteitä auringon\n    hän hengitti aamuvarhain.\n\n    Hänen tuskiansa ilmaissut\n    ei kyynel, ei ilme mikään:\n    hän ilmaa joi kuin lieventäis\n    se tuskaa hetkeksikään,\n    suin janoisin säteitä auringon\n    hän joi kuin viiniä ikään.\n\n    Ja meiltä toisilta unohtui,\n    kun katselimme tätä,\n    omat synnit mieltä raastavat,\n    oman sielun piina ja hätä,\n    ja jokainen katsoi ihmeissään\n    vain miestä hirtettävätä.\n\n    Niin outoa nähdä olikin\n    hänen käyntinsä huoleton,\n    niin outoa nähdä, kun ikävöi\n    hän puoleen auringon;\n    eik' uskonut ois, että sama mies\n    pian hirsipuussa on.\n\n           *   *   *\n\n    Niin kaunis puu on tammi, kun\n    se keväällä viheriöi:\n    mutta hirveä puu on hirsipuu,\n    sen juuret toukka söi;\n    kun kuolemaan mies tuomitaan,\n    se silloin hedelmöi.\n\n    Yhä ylemmäs vain halu kuolevain\n    päin taivaanpieltä ois:\n    mut kaipuussaan ken noustakaan\n    ylös hirttolavalle vois,\n    läpi silmukan vielä silmäten\n    päin taivasta kauas pois.\n\n    Niin ihana, oi! kun viulut soi,\n    on karkelo kevään mailla,\n    sävel huilun tai sävel luutun sai\n    myös tanssihin huolta vailla:\n    mut ei suloista lie, kun tuulet vie\n    jalat tanhuun lastujen lailla.\n\n           *   *   *\n\n    Kun näimme hänet päivittäin\n    niin mielet painuivat lamaan,\n    ja jokainen mietti, voisko hän\n    myös joutua paikkaan samaan.\n    Kuka tietää, vaikka oma tie\n    veis helvetin pätsiin hamaan?\n\n    Mut erään kerran tullut ei\n    mies joukkoon toisien.\n    Oli silloin eteen tuomarein\n    hänet viety, mä tiesin sen,\n    ja sen jälkeen päällä ihanan maan\n    minä häntä tavannut en.\n\n    Me olimme niinkuin myrskyss' on\n    kaks kadotuksen laivaa,\n    jotka vaihtamatta sanaakaan\n    ohi toisensa tietä raivaa:\n    emme tavanneet aikaan pyhän yön\n    vaan keskellä päivän vaivaa.\n\n    Samat muurit meitä saarsivat,\n    salas meidät äänetön hauta:\n    kaks miestä ihmisten hylkäämää,\n    joit' enää taivas ei auta:\n    ja palkaksi kummankin syntien\n    oli taottu kahlerauta.\n\n\n    III\n\n    Kovat seinät ja muurit korkeat\n    niin armotta syliinsä sulki,\n    ja kautta rautaisen ristikon\n    kohos tuskanhuokaus julki;\n    mut miestä vartijat ympäröi,\n    jos istui hän taikka kulki.\n\n    He vartioivat päivin, öin\n    nyt miestä teilattavaa,\n    niin tarkaten, kun itkee hän\n    tai rukousta tavaa,\n    ett' ei hän surmais itseään\n    ja välttäis hirttolavaa.\n\n    On kuvernööri ankara\n    ja luja puolesta lain,\n    taas lääkärin mielestä kuolema\n    on luonnon vaatimus vain,\n    ja kahdesti päivässä pappi käy\n    hänen luonaan lohduttain.\n\n    Kaks piippua polttaa päivin hän,\n    kaks kannua olutta juo,\n    hän on tyyni, eikä sielussaan\n    hän pelolle sijaa suo;\n    hän sanoo vain, että pyöveli\n    ilon suuren kohta tuo.\n\n    Mutta miks hän on niin kummallinen,\n    ei kukaan kysyä saata:\n    sillä vartijanvirkaan ryhtyneen\n    on pakko itsensä taata,\n    hänen täytyy kasvonsa jähmettää\n    ja puhumasta laata.\n\n    Jos lohdutella tahtoiskin\n    ja tuntis liikutusta,\n    mitä siellä, kolossa murhaajain,\n    olis apua huokailusta?\n    Ei sanaa löytyis, josta sais\n    viel' armon sielu musta.\n\n           *   *   *\n\n    Yhä eteenpäin teit' ympyräin\n    jonot kiersivät alinomaa.\n    Sama loputon tie vain eespäin vie\n    tätä kaartia saatanan omaa;\n    päin ajelluin ja särkevin luin\n    se olikin tanhua somaa!\n\n    Me tervaköyttä revimme\n    käsin vertynein ja kipein,\n    ovet, seinät, lattiat puhtaiksi\n    piti hangata harjoin ja lipein,\n    joka nurkan ja ristikon pestäkseen\n    sai heilua ottein ripein.\n\n    Me kiviä mursimme ahkeraan\n    ja väänsimme vintilöitä,\n    me veisasimme virsiä,\n    me teimme myllyssä töitä;\n    mut kauhu luona jokaisen\n    pian vietti pitkiä öitä.\n\n    Se hiipi koppiin jokaisen\n    ja uhkas kitaansa niellä.\n    Osan unhoitimme jo katkeran\n    joka vartos erästä siellä --\n    mut kerran, pihalta palaten,\n    avohaudan näimme tiellä.\n\n    Maan kita keltaisna ammottain\n    oli nälässä lihan ja luun,\n    maan multa verta huutaen\n    avas kuivan, janoisen suun;\n    nyt tiesimme, että aamull' on\n    joku saaliina hirsipuun.\n\n    Sen illan sielua jokaisen\n    raju kuolemankammo riipi.\n    Yön hämärtäessä hirttomies\n    siellä säkkeinensä hiipi.\n    Ja yöksi ylle vankilan\n    levis hirveä, musta siipi.\n\n           *   *   *\n\n    Sinä yönä tyhjät käytävät\n    niin kauhistavasti eli,\n    kun pitkin seiniä, lattiaa\n    kävi kummitusten peli,\n    ja kasvot liidunvalkeat\n    läpi ristikon kurkisteli.\n\n    Hän nukkui niinkuin uneksinut\n    ois suven nurmikoista,\n    ja vartijat häntä katsoissaan\n    ei tajuta voineet moista,\n    miks hirttohetken läheisyys\n    ei häneltä unta poista.\n\n    Mut unta ei saa, ken itkisi,\n    jos riittäis kyyneleitä.\n    Niin kammottava pimeys\n    piti valveilla ryöväreitä,\n    ja toisen miehen rikkomus\n    myös viilsi kaikkia meitä.\n\n           *   *   *\n\n    Niin, hirveätä tuntea\n    on yllään toisen syy!\n    Käy synnintunto sydämeen\n    kuin myrkkyhampain kyy,\n    kuin lyijypisarat polttavat\n    nyt poskille jähmettyy.\n\n    Ja vartijat kautta luukkujen\n    kun koppeihin katseen loivat,\n    nyt nähdä saivat väristen\n    miten rukoillen vaikeroivat\n    samat miehet, jotka ennemmin\n    rukouksille ilkamoivat.\n\n    Kuin arkun äärelle polvistuin\n    me valvoimme aamuun asti,\n    sysimusta vaippa sydänyön\n    lepäs yllä raskahasti,\n    ja tuskan etikka katkera\n    se huuliamme kasti.\n\n           *   *   *\n\n    Kukon laulu soi, mut aamunkoi\n    ei koskaan nousevan näy;\n    yön varjot vain yli rukoilijain\n    käsin ahnain kyyristäy,\n    pahat henget nää nyt piirittää\n    ja noitatanssiin käy.\n\n    Kovin maltiton sen tahti on,\n    kovin kiihkeä sen lento;\n    käy pilkaksi kuun ne kisailuun,\n    joka kaarre on siro ja hento,\n    ei lepoa suo, vaan kauhun tuo\n    tää joukko julma ja vento.\n\n    Nyt käsikkäin ne ryntää päin\n    taas etähämmäs liukuin,\n    nyt askelin taas tulisin\n    kuin tahtiin rummun ja tiukuin;\n    kuin tuuli hiekall' aavikon\n    ne karkeloivat siukuin.\n\n    Nyt kaavuissaan ne tepastamaan\n    käy nostain jalkaterää:\n    jono haamujen niin tanhuten\n    ohi viistää yhtäperää;\n    nyt laulu soi ja vaikeroi,\n    niin että kuolleet herää.\n\n    \"Uhuu\", ne huus, \"maa suuri on,\n    mut kahleet armottomat!\n    On arvanheitto hupaisaa,\n    on arpanappulat somat,\n    mut synnin kanssa pelaten\n    pian ollaan turmion omat.\"\n\n    Mut hulmahtain ei ilma vain\n    noin ollut aiheena pelon,\n    sillä joka mies sai, Herra Kies!\n    pian kauhuksensa selon,\n    että lihaa ja luuta ne olivat,\n    oli hirviöt saaneet elon.\n\n    Yhä kiihtyen kisa haamujen\n    niin taukoomatta kesti;\n    ne syöksi päin meit' ärsyttäin\n    ja hymyten kummallisesti,\n    ne ympäröi ja kauhuin löi,\n    unen uupuneilta esti.\n\n    Jo heräs tuuli voihkien,\n    vaikk' yhä pimeys peitti;\n    varis aavistusta tulvillaan\n    yön musta lukinseitti,\n    ja jokainen puoleen ikkunan\n    epätoivoisen katseen heitti.\n\n    Niin takana kosteiden muurien\n    valittain tuuli heräs;\n    mut aika liikkui hiljalleen\n    kuin kylmä, uhkaava teräs.\n    Oi ulvova tuuli! mitkä syyt\n    tään taakan harteille keräs?\n\n    Mut vasten valkoista seinämää\n    näin vihdoin himmeän valon,\n    sen keskellä mustan ristikon\n    näin merkkinä päivänsalon,\n    nyt tiesin jossakin roihuavan\n    verenpunaisen auringonpalon.\n\n    Jo kuudelta sellit siivottiin,\n    oli hiljaista tunnin päästä,\n    kävi viuhe viimojen kuitenkin\n    kuin muurit ois olleet jäästä;\n    niin kuoleman herra sisään käy\n    eik' uhriansa hän säästä.\n\n    Lumivalkeella ratsulla tullut ei\n    hän purppuraviitta yllä:\n    vain hirttolava ja köysi näät\n    oli hälle tarpeeksi kyllä,\n    mut pimeän portit aukaisee\n    hän yhdellä nykäisyllä.\n\n    Oli niinkuin yössä tarponeet\n    me olisimme suota:\n    ei tuskaansa näytä yksikään,\n    ei rukouksiin luota,\n    on kuollut toivo jokaisen,\n    ei kukaan mitään vuota.\n\n    On julma ihmisten oikeus,\n    se kulkee suorinta rataa,\n    se vahvat murskaa, heikot lyö,\n    sen jäljistä verta sataa,\n    niin luonnoton isänmurhaaja\n    yli kaiken säälittä mataa!\n\n    Me varroimme kahdeksanlyöntiä,\n    janon polttaissa kieltä ja kaulaa:\n    kun kello kahdeksan kertaa lyö,\n    se kuolinvirttä laulaa,\n    sinä hetkenä kohtalo käsissään\n    kiristää hirttopaulaa.\n\n    Me vartosimme kahdeksaa,\n    oli siitä ainoa huoli;\n    kuin kivettynyt oli joka mies,\n    joka kuiskaus alkuunsa kuoli,\n    mut sydän jokaisen rinnassa löi\n    kuin rumpua mielipuoli.\n\n    Mut äkkiä linnankello löi\n    kuin lauennut olis jousi,\n    sen ääni viiltäin, vihloen\n    kautt' avaruuden sousi,\n    epätoivon turha valitus\n    myös alta muurien nousi.\n\n    Kuin unessa selvään nähdä voi\n    pedot hirvittävän tarun,\n    niin näimme hirren mustuneen\n    ja siinä rasvatun narun\n    ja kuulimme sanat viimeiset\n    ja vihlovan tuskanparun.\n\n    Hänen kärsimyksensä hirmuisen,\n    joka pusertui huutohon,\n    koin kauhuna omassa sielussain,\n    olin melkein tiedoton --\n    ken elää monta elämää,\n    hänen monesti kuoltava on.\n\n\n    IV\n\n    Ei hirttopäivänä milloinkaan\n    ole jumalanpalvelusta;\n    sydän kappalaisen sairas on,\n    hänen mielensä liian musta,\n    ja silmät painaa puoleen maan\n    hän salaten liikutusta.\n\n    Niin istuimme, kunnes kello soi\n    vähän ennen päivällistä,\n    kilis käytävällä avaimet,\n    ovet aukes telkimistä,\n    ja rautaportaita laskeutuin\n    ulos pääsimme helvetistä.\n\n    Ulos Jumalan ilmaan kirkkaaseen\n    taas astuimme jäljekkäin,\n    mut tuhkanharmaiksi muuttuneen\n    ma jokaisen kasvot näin,\n    ja katseet murheensynkeät\n    nous janoten päivää päin.\n\n    Maan puoleen päänsä painaen\n    moni tuntui tietävän,\n    ett' itse paremmin ansainnut\n    olis kuoleman hirveän:\n    he surmanneet oli kuolleen,\n    vaan elävän olennon hän.\n\n    Ken synnintyönsä uudistaa,\n    luut nostaa mullan alta\n    ja käärinliinat saastaiset\n    pois riisuu vainajalta,\n    -- mut turhaan arvet vuotavat,\n    on turhaa väkivalta.\n\n           *   *   *\n\n    Kuin sirkusklovnit puvuissaan\n    ja merkein kummallisin,\n    me laahustimme ympyrää,\n    joka teistä on kaikkein pisin;\n    me kiersimme vaieten ympyrää,\n    oli mykkä jokaisen sisin.\n\n    Me vaiti kiersimme ympyrää,\n    yön kauhut jokainen muisti,\n    se muisto mielet paatuneet\n    yli tyhjyyden partaan suisti,\n    oli sielut tuskasta turtuneet,\n    ja kauhu mieliä puisti.\n\n           *   *   *\n\n    Yhä vartijat eestaas kulkivat\n    kuin paimenet lauman myötä,\n    pyhäpukua uutta he kantoivat\n    ja kirkassolkista vyötä,\n    mut päättäen kalkista anturain\n    oli heillä ollut jo työtä.\n\n    Sen paikan, jossa haudan näin,\n    vain tumma läiskä nyt näytti,\n    maan nielun äsken ammottavan\n    nyt sora ja multa täytti;\n    myös palavaa kalkkia siellä näin:\n    sitä mies nyt verhona käytti.\n\n    Ei moista viittaa konsanaan\n    maan päällä ykskään halaa:\n    hänet poveen vankilan pihamaan\n    maa kylmä syvälle salaa,\n    hän lepää kahleet jaloissaan,\n    hänen viittansa tulessa palaa!\n\n    Niin palava kalkki vitkalleen\n    syö hänestä luut ja lihan,\n    se vuoroin lihaa ja luuta syö,\n    kunis kaikki on lopussa ihan,\n    mut sydäntä kaikkein kauimmin\n    se polttaa vallassa vihan.\n\n           *   *   *\n\n    Ei kolmeen vuoteen viheriöi\n    maa, jonka he paljaaksi puivat,\n    niin kauan lähteet kirotun maan\n    on hedelmättömät, kuivat;\n    maan syyttävän silmän nähdä voi\n    vain pilvet ylhäällä uivat.\n\n    Niin luullaan, että kukkaset\n    ei kestä murhaajan unta.\n    Se on valhe! Luoja lempeä on\n    ja kaunis on luomakunta;\n    yli haudan tahtois siroittaa\n    vain ruusut verta ja lunta.\n\n    Punaruusut suusta puhkeaa\n    ja valkoiset sydämestä;\n    hänen laillaan kenties monikaan\n    ei Luojan katsetta kestä,\n    kenties voi Kristus armossaan\n    hänet synnistä puhtaaksi pestä.\n\n    Ei punaruusut, ei valkeat\n    kuki siellä kostein juurin;\n    kivenliuskat harmaat kasvavat\n    vain takana linnanmuurin:\n    ne siellä kukkivat lohduttain,\n    kun epätoivo on suurin.\n\n    Terälehdet ruusujen hehkuvain\n    ei peitä mustaa santaa,\n    sitä paikkaa, joka meillekin\n    tään todistuksen antaa:\n    Hän, Kristus, eestä kaikkien\n    sai ristinpuuta kantaa.\n\n    Mut vaikkei nytkään siivistään\n    maan tomua voi hän laasta,\n    ja vaikkei kahleet jaloissaan\n    voi sielu nousta maasta,\n    vaan itkee, siks että yllä on\n    maan siunaamattoman saasta,\n\n    niin rauhass' on mies onneton,\n    ei tunne hän tuskia, joita\n    me kärsimme aina hulluuteen,\n    pelonväristys hänt' ei voita;\n    sillä maassa, jonne pääsi hän,\n    ei kuu eikä päivä koita.\n\n    Kuin elukka hirressä kuoli mies,\n    jota Jumala armahtakoon!\n    Ei messuja saanut hän sielulleen,\n    joka pyrki ruumista pakoon,\n    ei kellot soineet silloin kun\n    hänet lyötiin mullan rakoon.\n\n    Hänen ruumiinsa paljaaksi riisutun\n    he kärpästen ruuaksi jätti,\n    hänen lasittuneita silmiään\n    he kilvan ilkkui ja sätti,\n    ja rähisten, naurain kerättiin\n    hänen yltään jokainen rätti.\n\n    Ei pappi haudalla rukoile --\n    hän säikkyy saastaista verta;\n    ei ristinmerkkiä oppaaksi saa\n    mies keskellä kuolemanmerta,\n    vaikk' on hän niitä, joiden vuoks\n    myös Kristus kuoli kerta.\n\n    Näin hyvä on; pois pääsi hän,\n    on hällä rauhaa ja seestä,\n    ja toisten kurjain kyynelet\n    nyt vuotaa vainaan eestä,\n    ne vuotaa säälinmaljasta\n    jo ammoin särkyneestä.\n\n\n    V\n\n    En tiennyt, onko oikeat\n    vai väärät ihmisten lait,\n    vain että muurit vahvat on,\n    sen tunnustimme vait,\n    myös että päivä olla voi\n    kuin vuosi pisin kait.\n\n    Tään tiesin vain: laki jokainen,\n    jonka miehelle sääti mies,\n    ens veljenmurhan jälkehen,\n    kun leimahti vihanlies,\n    jyvät olkien mukana hyljäten\n    vain akanat säästää ties.\n\n    Sen tiesin myös -- ja jokainen\n    vois tietää tuskien hinnan:\n    että häpeästä muurit on\n    jok' ikisen vankilinnan,\n    ja Kristus kärsis nähdessään\n    näin silvotuks veljeinsä rinnan.\n\n    He kahlein kytkevät ihanan kuun,\n    sokoks auringon tehden hyvän;\n    niin tarkoin myös he salaavat\n    tämän helvetinkuilun syvän,\n    ett' ei nää Poika Ihmisen\n    alas mitään kätkeytyvän.\n\n    Joka konnantyö kuin myrkky syö\n    ja puhtaimmankin likaa,\n    hyvän tähteetkin siellä miehest' on\n    pois ruoskittu tuotapikaa;\n    ken tuskien portista sisään käy\n    ei vältä sielunsa vikaa.\n\n    Yöt päivät siellä itkee laps\n    näläntuskain hiuduttamana,\n    vain ruoska heikoille lohdun suo,\n    ja vanhoille pilkkasana,\n    moni hulluksi tullen raivoaa\n    suupielessä hirveä mana.\n\n    Ylen ahdas sekä tunkkainen\n    oli jokainen vankikoppi,\n    vain saastaa huokui ja kuolemaa\n    jok' ainoa nurkka ja soppi;\n    ja sen koneen hyvettä murskaamaan\n    oli keksinyt ihmisten oppi.\n\n    Vesi suolantahmea, saastainen\n    meni vaivoin kurkusta alas,\n    oli karvas ja liidunsekainen\n    jok' ainoa leipäpalas,\n    pois kaikoten unetar pitkin öin\n    myös tuskaa lisätä halas.\n\n    Vähät välitti kukaan, vaikka ois\n    hän syönyt ja juonut tuhkaa,\n    näät varmasti vaikka vitkalleen\n    yö jokainen loppuas uhkaa:\n    kivi jokainen päivin kantamas\n    öin lisää rinnalles ruhkaa.\n\n    Oli jokaisen sielu synkeä\n    kuin musta, samea lampi,\n    repi jokainen köyttä pätsissään\n    ja kädessä kieppui kampi,\n    mut kellojen ääntäkin hiljaisuus\n    oli paljon kammottavampi.\n\n    Siell' ihmisääni milloinkaan\n    ei lempeästi soi:\n    vain silmät säälimättömät\n    oven takana vartioi,\n    ja vitkaan sielun ruumiineen\n    niin raiskaa ruoste, koi.\n\n    Niin hyljättynä, yksinään\n    mies raudoissa lahoten hajoo;\n    joku raivoo, joku itkee vain,\n    joku tylsyyteen taas vajoo,\n    mut kivenkin sydän murtuu, jos\n    hyvä Jumala siihen kajoo.\n\n    Sydän jokainen, joka murtunut\n    on kauhuissa vankilan,\n    lipas särkynyt on, joka Herralle\n    tuo aarteensa kimaltavan\n    ja täyttää tuoksuin suloisin\n    talon spitaalin saastuttaman.\n\n    Ah, autuas, kenen sydän näin\n    hänet armon lähteille vie;\n    ei muuten syntisen pelastus\n    myös mahdollista lie:\n    vain kautta särjetyn sydämen\n    käy Vapahtajamme tie.\n\n           *   *   *\n\n    Nyt purppurakurkuin paisunein\n    ja jäykin silmin hän makaa\n    ja vartoo Häntä, ken hyvyyttään\n    vain nöyrtyneille jakaa,\n    ken ryövärin vei taivaaseen\n    ja hällekin armon takaa.\n\n    Punaviittainen tuomari hälle soi\n    noin kolmen viikon verran\n    viel' aikaa, jotta sovittais\n    hän syntinsä edessä Herran\n    ja huuhtois veren kädestään,\n    joka puukkoa puristi kerran.\n\n    Niin huuhteli verikyynelin\n    hän kättä, mi pusersi veistä:\n    vain verestä veri puhdistuu\n    ja kuumista kyyneleistä;\n    nyt paasi, jonka tahras Kain,\n    voi Kristuksen merkkinä seistä.\n\n\n    VI\n\n    Pihassa Readingin vankilan\n    on nimetön, hyljätty hauta,\n    on siihen kuopattu kurja mies,\n    joka tapettiin niinkuin nauta,\n    hänen ruumistansa liekit syö\n    ja nilkkoja kahlerauta.\n\n    Kunis kerran päivä saapunut\n    on Herran tuomion,\n    hän lepää, eikä haudallaan\n    soi valitus lohduton:\n    hän rakkaimpansa surmas näät,\n    siks itsekin kuollut on.\n\n    Sillä rakkaansa surmaa joka mies,\n    jok'ainoa päällä maan,\n    joku sanoin kavalin tekee sen,\n    joku myrkkyä katseessaan,\n    sen pelkuri tekee suudelmin,\n    mies uljas miekallaan!\n\n                 Suomentanut _Yrjö Jylhä_.\n\n\n\n\nGEORGE BERNARD SHAW.\n\n\nKukaan kirjailija ei synny orpona, ja niinpä on etsittävä isä George\nBernard Shaw'llekin. Se on ilmeisesti Samuel Butler: Shaw'n halveksiva\nasenne ei vain uskonnollista vaan myös tieteellistä oikeaoppisuutta\nkohtaan, hänen käsityksensä terveydestä avioliittoonmenon ensimmäisenä\nedellytyksenä, vanhempien arvovallan vähäksyminen, halu lausua\najatuksensa kärjekkäinä mietelminä -- epigrammeina ja paradokseina --\nja kyky kirjoittaa terävästi ja hyvin varsinkin epämiellyttävistä\nnäkökannoista -- kaikessa tässä on Butler Shaw'n edeltäjä. Lisätkäämme\ntähän vielä Shaw'n englantilais-irlantilainen syntyperä, \"vakava ja\npysyvä käsitys rahan merkityksestä\", kuten hän itse on sanonut,\nhäikäilemättömyys jalossa itsensä tunnetuksi tekemisen taidossa, sarja\ntaloudellisiin tosiasioihin pyrkiviä utilitaristis-sosialistisia\naatteita, erikoinen usko siihen, että juuri hänellä on \"normaali\nsilmä\", jolla hän toteaa kaikessa vallitsevat syvimmät siveelliset\nlait, häivähdys Wagneria ja Ibseniä, ja synnynnäisesti repivä,\nbolshevistinen luonteenlaatu, niin saamme jonkinmoisen kuvan tämän\nmaailmankuulun älyniekan henkisestä rakenteesta. Shaw on syntyisin\n(1856) Dublinista, protestanttisesta perheestä, ollen siis yksi niistä\nmonista englantilais-irlantilaisista (Swift, Steele, Sterne, Goldsmith,\nSheridan, Moore, Wilde ym.), jotka ovat rikastuttaneet Englannin\nkulttuuria. Vaillinaisen koulunkäynnin jälkeen hän tuli 15-vuotiaana\nkonttorialalle, aloittaen sen ohessa hajanaisella lukemisella\n\"kasvatuksensa\". Äitinsä harjoittaessa musiikkia hän perehtyi musiikin\nteoriaan, opettelematta kuitenkaan käytännölliseksi musiikkimieheksi.\nMetodistien pitkissä jumalanpalveluksissa jo lapsena syntynyt\nvastenmielisyys uskontoa kohtaan ilmeni varhain, mm. hyökkäyksenä\nherätyssaarnaajia Moodya ja Sankeyta vastaan. 20-vuotiaana (1876) hän\nmuutti äitinsä kanssa Lontooseen, eläen siellä ensimmäiset yhdeksän\nvuotta hänen turvissaan, lukien, sivistäen itseään, ollen jäsenenä\nradikaalisissa ja sosialistisissa yhdistyksissä, ja kirjoitellen\nepäkypsiä romaaneja, joista neljä pääsi ilmestymäänkin. Tuloksena hänen\nitsekasvatuksestaan oli se, että hän on etevä harrastelija hyvin\nmonilla aloilla, järkkymättömällä itsevarmuudella väittäen osuvansa\nytimeen niillä kaikilla. Tästä oli seurauksena, että hän menestyi\nerinomaisesti sanomalehtimiehenä: 1885-98 hän työskenteli eri lehdissä\nkatsauksien kirjoittajana, taide-, musiikki-, ja teatteriarvostelijana.\nViimemainitussa ominaisuudessaan hän teki parhaansa siistiäkseen\nLontoon näyttämöt kaikesta sentimentaalisuudesta, jopa\nShakespearestakin, ja raivatakseen tietä Ibsenin dramatiikalle. Hänen\nkirjoitelmansa näytelmätaiteesta kootut ja julkaistut nimellä\n_Mielipiteitä ja esseitä draamasta_ -- Dramatic Opinions and Essays,\n1906), sekä tutkielmat _Ibsenin olemus_ (The Quintessence of Ibsen,\n1891) ja _Täydellinen wagnerilainen_ (The Perfect Wagnerite, 1898) ovat\nmuistoja Shaw'n tältä kaudelta. Tällä välin hän oli kuulunut erittäin\ntoimeliaana jäsenenä sosialistiseen Fabian-seuraan, käyden läpi eri\nradikaalisuusasteet ja järkiytyen vähitellen kannalle, jonka\nsosialistisuus ei ole ollut enää myöhemmin täsmällisesti\nmääriteltävissä. Viime näytteensä tässä suhteessa on Shaw antanut\nsosialisteja ivaavassa _Omenakärryt_ (The Apple Cart) nimisessä\nnäytelmässään ja bolshevismia ihailevissa lausunnoissaan\n(Venäjänmatkalla 1931). Kun sitten J.T. Grein perusti Lontooseen ns.\nRiippumattoman teatterin ja tarvitsi sen mukaisia näytelmiä, muuttui\nShaw kriitikosta kirjailijaksi: hänen ensimmäinen näytelmänsä _Lesken\ntalot_ (The Widower's Houses, esitetty 1892) on kirjoitettu sitä\nvarten; sen sisältönä on vanha totuus: pecunia non olet -- raha ei\nhaise. Seuraava oli yhtä vähäpätöinen: _Ihailija_ (The Philanderer,\nkirjoitettu 1893), Ibsen-palvonnan satiirinen esitys. Vasta kolmas,\nprostitutiota käsittelevä yhteiskuntasatiiri _Mrs. Warrenin ammatti_\n(Mrs. W's Profession, kirjoitettu 1894, esitetty mm. Suomessa) tuotti\nrohkeudellaan ja siksi, että sensori kielsi sen esittämisen, Shaw'lle\nsuurempaa mainetta. Sovinnaisesta sotilasuljuudesta pilaa tekevä _Aseet\nja mies_ (Arms and the Man, 1894), ensin New Yorkissa ja sitten muualla\nhyvän vastaanoton saanut, siellä aviollisen onnen opastukseksi\nkäsitetty, mutta varsinaiselta tarkoitukseltaan hämärä _Candida_\n(esitetty 1897), ja huvittava _Ei sitä voi koskaan tietää_ (You Never\nCan Tell, esitetty 1900) aloittivat sitten sarjan, joka on kasvanut\nharvinaisen laajaksi ja hankkinut tekijälleen yhä lisääntyvää mainetta,\nkuitenkin jättäen hänen syvimmät tarkoituksensa aina hiukan hämäriksi.\nTunnettuja niistä ovat _Caesar ja Cleopatra_ (1899), _Ihminen ja\nyli-ihminen_ (Man and Superman, 1903), jossa Shaw esittää uutta\nfilosofiaansa \"elämänvoimasta\", ihmisrodun jalostamisesta\nsiitosvalinnan kautta, butlermaisesti köyhyyden rikollisuutta esittävä\n_Majuri Barbara_ (1905), äärimmäistä avioerovapautta saarnaava\n_Naimisiin_ (Getting Married, 1908), _Fannyn ensimmäinen näytelmä_ (F's\nFirst Play, 1911), _Pygmalion_ (1913) ym. Niissä kaikissa Shaw on\nvähemmän taiteilija kuin älykäs, paradoksaalinen dialogisti,\nälykeikari, Wilden sukuinen dandy, jonka päätehtäväksi näyttää tulleen\nällistyttää kuulijansa. Mutta kun kokemus osoittaa, että \"kasku katoo,\ntaide jää\", on Shaw'n kirjailijatyön pysyväisyys ainakin toistaiseksi\nepävarma. Se pieni näytelmä, joka on otettu tähän näytteeksi, esittää\nShaw'n hauskimmillaan. Tällaisia pieniä näytelmiä hän on julkaissut\nuseita. Sai 1925 Nobel-palkinnon.\n\n\n\nSOTILAS O'FLAHERTY.\n\n\nVärväyslentokirjanen.\n\nIrlantilaisen maatalon oven edustalla puistossa. Kaunis päivä kesällä\n1915. Valkoiseksi maalattu vilpola, ovi päädyssä ja julkisivussa\nikkuna, ulottuu lähelle ajokäytävää. Vilpola on itää kohti, ovi\npohjoispuolella. Etelän puolella on puu, jossa laulaa rastas. Ikkunan\nalla puutarhasohva ja sen kummallakin puolella rautainen tuoli.\n\nKauempaa kuuluu Englannin kansallislaulun neljä viimeistä tahtia,\nkolmen hurraahuudon seuraamina. Sitten soittokunta aloittaa tunnetun\nsotilaslaulun \"On pitkä tie Tipperary'in\", joka vähitellen häipyy\nkuulumattomiin.\n\nViktoria-ristin saanut sotilas O'Flaherty tulee verkalleen etelästäpäin\najokäytävää pitkin ja lysähtää väsyneesti sohvalle istumaan. Rastas\nääntelee hätääntyneenä ja lentää pois. Taampaa kuuluu kavioiden\nkopinaa.\n\nHERRASMIEHEN ÄÄNI. Tim! Hei! Tim! (Hänen kuullaan laskeutuvan\nsatulasta.)\n\nTYÖMIEHEN ÄÄNI. Täällä, teidän armonne.\n\nHERRASMIEHEN ÄÄNI. Vie hevonen talliin, ole hyvä.\n\nTYÖMIEHEN AANI. Heti, teidän armonne. No, mitäs' konstailet? tule nyt\nvain! Kas niin. (Hevonen talutetaan pois.)\n\nKenraali sir Pearce Madigan, vanhahko aatelismies, tulee näkyviin\ninnostuksesta säteillen. O'Flaherty nousee ja kohentautuu asentoon.\n\nSIR PEARCE. Ei ei, O'FIaherty, tuo ei tule nyt kysymykseen. Olettehan\nlomalla. Muistakaa, että vaikka olenkin neljäkymmentä vuotta palvellut\nkenraali, niin tuo pikku ristinne antaa teille korkeamman arvon kunnian\nluetteloissa kuin mihin olen itse oikeutettu.\n\nO'FLAHERTY (ryhdin veltostuessa). Kiitän teitä, sir Pearce, mutta en\ntahtonut kenenkään luulevan, että herra, jonka maalla olen syntynyt ja\nkasvanut, sallisi minunlaiseni tavallisen sotilaan istua ilman lupaa\nhänen läsnä ollessaan.\n\nSIR PEARCE. Te ette ole tavallinen sotilas, O'Flaherty; olette sangen\nharvinainen sotilas, ja minä olen ylpeä saadessani pitää teitä\nvieraanani tänään.\n\nO'FLAHERTY. Ymmärrän, sir. Rekryyttien oton takia te joudutte sangen\npaljon tekemisiin meikäläisten kanssa ja sietämään kaikenlaista. Kaikki\nsäätyläiset antavat minulle kättä ja sanovat olevansa ylpeitä\ntuntiessaan minut, juuri niinkuin kuningaskin sanoi pistäessään tämän\nristin rintaani. Ja niin totta kuin seison tässä, sir, kuningatar sanoi\nsitten: \"Te olette, kuulemma, syntynyt kenraali Madiganin maatilalla\",\nhän sanoi \"ja kenraali on itse kertonut minulle teidän olleen aina\nkelpo nuorukainen.\" \"Anteeksi, rouva\", vastasin hänelle, \"jos kenraali\ntietäisi, kuinka monta kaniinia ja lohta olen siepannut häneltä ja\nkuinka monesti olen varkain lypsänyt hänen lehmiään, niin olisin hänen\nmielestään hienoin otus, minkä hän on konsanaan lähettänyt\nsalametsästyksestä piirikunnan vankilaan.\"\n\nSIR PEARCE (nauraen). Suon ne kaikki teille mielihyvällä, poikaseni.\nNyt te (hän painaa O'Flahertyn takaisin sohvaan) käytte istumaan ja\nnautitte lomastanne (samalla hän itse istuutuu vilpolan ovetonta päätyä\nlähinnä olevalle rautatuolille).\n\nO'FLAHERTY. Lomasta? Ja vielä mitä! Antaisin viisi shillinkiä, jos\nolisin jälleen juoksuhaudoissa levossa ja rauhassa. Minulla ei ollut\naavistustakaan, mitä kova työ oikeastaan on, ennenkuin rupesin\nrekryyttien värvääjäksi. Siinä urakassa minun täytyy seisoa päivät\npäästään, ja puristaa käsiä, ja pitää puheita, ja -- mikä vielä\npahempaa -- kuunnella niitä, ja hurrata kuninkaalle ja isänmaalle, ja\ntehdä kunniaa lipulle, kunnes olen aivan kankea, ja kuunnella Jumala\nvarjelkoon kuningasta ja Tipperarya, ja koettaa saada silmäni\nnäyttämään kosteilta kuin mikäkin kuvakirjan ukko, eikä nukkumisesta\nole puhettakaan. Sanon teille rehellisesti, sir Pearce, etten ollut\nkertaakaan kuullut Tipperaryn säveltä, ennenkuin tulin kotiin\nFlanderista. Mutta nyt olen jo saanut siitä niin tarpeekseni, että kun\ntoissa yönä pikku pojan nalliainen löi minulle kadulla asennon ja alkoi\nviattomuudessaan viheltää sitä, minä, Herra nähköön, annoin hänelle\nympäri korvia.\n\nSIR PEARCE (tyynnytellen). Aivan, aivan, niinhän se tahtoo olla. Tiedän\nsen hyvin. Sellaiseen kyllästyy; olen itsekin ollut monta kertaa\nparaateissa väsynyt kuin koira. Mutta, onhan asialla mieluinenkin\npuolensa. Onhan hän kuitenkin kaikitenkin meidän kuninkaamme, ja maa\nmeidän omamme, eikö niin?\n\nO'FLAHERTY. Teistä, sir, jolla on täällä maatila, tämä maa tuntunee\nkuin omalta. Mutta minä en ole ikinä omistanut siitä kapanalaakaan. Ja\nmitä kuninkaaseen tulee, Jumala häntä auttakoon, niin äitini olisi\nnylkenyt nahan selästäni, jos olisin konsanaan suostunut hyväksymään\nkuninkaaksi muita kuin Parnellin.\n\nSIR PEARCE (nousten, tuskallisesti hämmästyneenä). Äitinne! Mitä te\nhulluttelette, O'FIaherty? Hänhän on mitä uskollisin ja kuuliaisin\nnainen! Aina uskollinen ja kuuliainen. Joka kerta, kun kuninkaallisessa\nperheessä on sairautta, hän tiedustelee aina minut kohdatessaan\npotilaan vointia yhtä kiihkeästi ja huolestuneesti kuin jos olisi\nkysymys teistä, hänen ainoasta pojastaan.\n\nO'FLAHERTY. Niin, hän on äitini, eikähän minun sovi moittia häntä.\nMutta en valehtele sanaakaan kertoessani teille, että äitimuori on\nsuurin teeskentelijä täältä Monasterboicen kirkolle saakka. Hän on\nvarmasti ja on aina ollut hurjin feinari ja kapinallinen, joka on\nkonsanaan opettanut minunlaisiani viattomia poikaparkoja rukoilemaan\nilloin ja aamuin, että Pyhä Patrik pyyhkäisisi kaikki englantilaiset\npois Irlannista kuin käärmeet. Tämän kaiken kuuleminen minun suustani\nehkä hämmästyttää teitä, sir Pearce?\n\nSIR PEARCE (voimatta seisoa hiljaa, astuu pari askelta poispäin).\nHämmästyttää! Olen enemmän kuin hämmästynyt, O'FIaherty. Olen aivan\ntyrmistynyt. (Kääntyy ja katsoo O'Flaherty'in.) Lasketteko --\nlasketteko leikkiä?\n\nO'FLAHERTY. Jos olisitte kasvanut äitini huomassa, sir, niin\ntietäisitte, ettei hänen kanssaan leikitellä. Mitä sanoin teille, on\ntotta enkä olisi puhunut teille siitä mitään, jos vain tietäisin, miten\npelastuisin pinteestä, johon joudun, kun äiti tulee tänne tänään\nkatsomaan, miltä hänen poikansa näyttää kaikessa kunniassaan, hänen\noltuaan koko ajan siinä uskossa, että taistelen Englantia vastaan.\n\nSIR PEARCE. Tarkoitatteko sanoneenne hänelle niin hirvittävän valheen,\nettä taistelette Saksan armeijassa?\n\nOTLAHERTY. En ole milloinkaan sanonut hänelle sanaakaan, joka ei olisi\nollut totta ja vain totta. Sanoin meneväni taistelemaan ranskalaisten\nja venäläisten puolesta. Ja onko ranskalaisten ja venäläisten koskaan\nkuultu tehneen englantilaisille mitään muuta kuin taistelleen näitä\nvastaan? Niin on asia, sir. Muori poloinen ihan suuteli minua ja\ntoimitteli sitten askareitaan, laulellen särkyneellä äänellään, että\nranskalainen laivoillaan tänne heti ilmaantuu, Orania kukistuu, sanoo\nShan Van Vocht.\n\nSIR PEARCE (istuutuu jälleen, mielenliikutuksesta uuvuksissa). Sitä en\nolisi koskaan uskonut. En koskaan. Mitä arvelette tapahtuvan, kun hän\nhuomaa, miten asia todellisuudessa on?\n\nO'FLAHERTY. Hän ei saa huomata mitään. Ei sillä, että hän melkein\nottaisi minut hengiltä, niin suuri ja urhoollinen kuin olenkin, mutta\nminä pidän hänestä, enkä voi tuottaa hänelle surua, joka murtaisi hänen\nsydämensä. Teistä ehkä tuntuu kummalliselta, sir, että mies pitää\näidistään, mutta vaikka hän on piessyt minua pienestä pitäen siihen\nsaakka, ettei hän enää kyennyt saamaan minua kiinni, pidän hänestä,\nenkä häpeä sitä. Ja eikö hän sitä paitsi voittanut minulle ristiä?\n\nSIR PEARCE. Äitinne! Kuinka niin?\n\nO'FLAHERTY. Kasvattamalla minut pelkäämään enemmän karkuun lähtemistä\nkuin antautumista tappeluun. Olin luonnostani arka, ja kun toiset pojat\nkiusasivat minua, juoksin pois ja itkeä pillitin. Mutta hän nosti\nO'Flahertyjen veren häpäisemisestä sellaisen metakan, että olisin\nennemmin tapellut vaikka itse pirun kanssa kuin mennyt hänen eteensä\nlähdettyäni käpälämäkeen. Siten minulle selvisi, että tappeleminen oli\nhelpompaa kuin miltä se näytti, ja että toiset pelkäsivät minua aivan\nyhtä paljon kuin minä heitä, ja että he, jos vain jaksoin heilua kyllin\nkauan, vähitellen menettivät sisunsa ja lopettivat. Sillä tavalla\nminusta tuli niin rohkea. Sanon teille, sir Pearce, että jos äiti olisi\nkasvattanut Saksan armeijan, niin kaiseri söisi tänään päivällistä\nBuckingham-palatsissa, ja Yrjö-kuningas kiilloittaisi hänen saappaitaan\nkeittiössä.\n\nSIR PEARCE. Minä en pidä tästä, O'Flaherty. Tämä äitinne pettäminen ei\nvoi enää jatkua, senhän ymmärrätte. Se ei ole oikein.\n\nO'FLAHERTY. Ei voi jatkua, niinkö? Sittenpä tiedätte varsin vähän, sir,\nmitä pojan rakkaus voi. Oletteko koskaan huomannut, kuinka hyvä minä\nolen valehtelemaan?\n\nSIR PEARCE. Niin, rekryyttien värväyksessä mies tempautuu mukaan.\nPuhunhan itsekin silloin tällöin hiukan liioitellen. Mutta senhän\nteemme kuninkaan ja isänmaan hyväksi. Kuitenkin minusta tuntuu,\ntarkoitukseni ei ole loukata teitä, että kuvaustanne taistelusta, jossa\nottelitte aivan yksin kaiseria ja kahtatoista Preussin kaartin\njättiläistä vastaan, pitäisi hiukan supistaa. En pyydä teitä jättämään\nsitä kokonaan pois, enhän toki, sillä se on epäilemättä sangen pidetty,\nmutta sittenkin, totuus on totuus. Ettekö usko sen houkuttelevan\nriveihin melkeinpä yhtä paljon rekryyttejä, vaikkapa vähentäisittekin\nkaartilaisten lukumäärän kuuteen?\n\nO'FLAHERTY. Te ette ole niin tottunut valehtelija kuin minä, sir.\nÄitini koulussa opin sen taidon käytännössä perinpohjin. Pelastaakseni\nselkänahkani, kun olin nuori ja ajattelematon, ja päästäkseni\npahoittamasta hänen mieltään, kun olin kyllin vanha ymmärtämään häntä,\nolen syntymästäni saakka tuskin kahta kertaa vuodessa puhunut hänelle\ntotta. Tahtoisitteko minun nyt tekevän täyskäännöksen hänen suhteensa\nja puhuvan asiat niinkuin ne ovat, nyt, kun hän toivoo saavansa hiukan\nnauttia levosta ja rauhasta vanhoilla päivillään?\n\nSIR PEARCE (omatunto hiukan rauhattomana). Niin, sehän on tietysti\nteidän oma asianne, O'Flaherty, jonka kanssa minulla ei ole mitään\ntekemistä. Mutta eikö olisi sentään parasta puhua siitä isä\nQuinlanille?\n\nO'FLAHERTY. Isä Quinlanille! Tiedättekö, mitä isä Quinlan sanoi minulle\njuuri tänä aamuna?\n\nSIR PEARCE. Olette siis jo nähnyt hänet! Niinkö? No mitä hän sanoi?\n\nO'FLAHERTY. Hän sanoi: \"Tiedäthän, eikö niin\", hän sanoi, \"että sinun\nvelvollisuutesi on pyhän kirkon kuuliaisena poikana rakastaa\nvihollisiasi?\" -- \"Tiedän, että sotilaana minun pitää tappaa heidät\",\nvastasin siihen. -- \"Se on oikein, Dinny\", hän sanoi, \"aivan oikein.\nMutta tapettuasi heidät\", hän jatkoi, \"sinä voit tehdä heille suuren\npalveluksen osoittamalla rakastavasi heitä\", hän sanoi; \"ja sinun\nvelvollisuutesi on luettaa messu tappamiesi saksalaisten sielujen\npuolesta, joita sanot olevan satoja, sillä monet heistä olivat\nbaijerilaisia ja hyviä katolilaisia.\" Niin hän sanoi. -- \"Pitääkö minun\nluettaa messuja saksalaisten puolesta ja vielä maksaa ne?\" minä kysyin.\n\"Ne saa Englannin kuningas maksaa\", minä sanoin, \"sillä hänen\nriitansahan tämä on, eikä minun.\"\n\nSIR PEARCE (lämpimästi). Se on jokaisen kunniallisen miehen ja\nuskollisen isänmaanystävän riita, O'Flaherty. Äitinne on näkevä sen\nyhtä selvästi kuin minäkin. Onhan hän järkevä ja hyvää tarkoittava\nnainen, joka kyllä kykenee ymmärtämään, kuka sodassa on oikeassa ja\nkuka väärässä. Miksi ette voi selittää hänelle, minkä tähden tätä sotaa\nkäydään?\n\nO'FLAHERTY. Kuinka hemmetin tavalla minä tietäisin, minkä tähden sitä\nkäydään?\n\nSIR PEARCE (nousten ja tuijottaen häneen). Mitä! Mitä te sanotte,\nO'Flaherty? Te istutte siinä, rinnassanne Viktoria-risti, jonka olette\nsaanut, Jumala tiesi, kuinka monen saksalaisen tappamisesta, ja sanotte\nminulle, ettette tiedä, minkä tähden tapoitte heidät!\n\nO'FLAHERTY. Pyydän anteeksi, sir Pearce, mutta mitään sellaista en\nsanonut. Tiedän vallan hyvin, miksi tapoin heidät. Tapoin heidät, koska\npelkäsin, että he muuten tappaisivat minut.\n\nSIR PEARCE (istuutuu jälleen, kasvoilla kärsivä ilme). Niin. niin,\ntietysti, mutta eikö teillä ole mitään tietoa sodan syistä? Sen\nmerkityksestä? Niiden arvojen suuruudesta -- voisin melkein sanoa -- ja\ntahdonkin sanoa -- niistä pyhistä oikeuksista, joiden puolesta\ntaistelemme? Ettekö lue sanomalehtiä?\n\nO'FLAHERTY. Luen milloin satun saamaan sellaisen käsiini.\nSanomalehtipojat eivät juuri tule juoksuhautoihin iltalehtiä\nhuutelemaan. Mutta niissä sanotaan, sir Pearce, ettemme konsanaan\nkykene antamaan saksalaisille selkään, ennenkuin Horatio Bottomleystä\ntehdään Englannin ylimaaherra. Onkohan se totta, sir?\n\nSIR PEARCE. Mitä joutavia! Englannissa ei ole mitään ylimaaherraa;\nkuningas on sen ylimaaherra. Tuolla lauseella tarkoitetaan vain\nisänmaanrakkautta, eikä mitään muuta. Merkitseekö isänmaanrakkaus\nmitään teille?\n\nO'FLAHERTY. Minulle sen merkitys on toisenlainen kuin teille, sir.\nTeille se merkitsee Englantia ja Englannin kuningasta. Minulle ja\nmuille meikäläisille se taas merkitsee sitä, että puhumme\nenglantilaisista aivan samalla tavalla kuin englantilaiset sanomalehdet\npuhuvat saksalaisista. Ja mitä hyötyä meillä on ollut siitä täällä\nIrlannissa? Se on pitänyt minut tietämättömänä kaikesta, koska äitini,\njoka kannatti sitä sydämestään ja sielustaan, tahtoi minun tekevän\nsamoin. Sen tähden Irlanti on pysynyt köyhänä, sillä sen sijaan, että\nolisimme koettaneet tulla paremmiksi, me katsoimme olevamme oivallisia\nisänmaanystäviä puhuessamme pahaa englantilaisista, jotka olivat yhtä\nköyhiä kuin me ja ehkä yhtä hyviä ihmisiä tuin me. Tappamani\nsaksalaiset olivat tiedoiltaan minua etevämpiä; ja mitä hyötyä minulla\nnyt on siitä, että tapoin heidät? Onko siitä kenelläkään mitään hyötyä?\n\nSIR PEARCE (kääntyen närkästyneesti poispäin). Olen pahoillani, ettei\ntämä hirveä sota -- suurin, mitä on milloinkaan ollut -- ole antanut\nteille sen parempaa opetusta, O'Flaherty.\n\nO'FLAHERTY (säilyttäen arvokkuutensa). En tiedä, onko se suuri vai\npieni sota, sir. Isä Quinlanin uusi kirkko on suuri; sen keskellä\nolevan vanhan pienen kappelin voisi ottaa kokonaan pois, kenenkään\nhuomaamatta tai kaipaamatta sitä, mutta äitini sanoo, että tuossa\nvanhassa kappelissa oli enemmän totista jumalisuutta. Ja sota on\nosoittanut minulle, että hän ehkä on oikeassa.\n\nSIR PEARCE (murahtaa synkästi).\n\nO'FLAHERTY (kunnioittavasti, mutta itsepintaisesti). Ja erään toisenkin\nasian se on osoittanut minulle, sir, ja se koskee sekä teitä että\nminua, jos nyt olen sen verran rohkea, että sanon sen teille.\n\nSIR PEARCE (vielä synkkänä). Toivottavasti se ei ole sellaista, jota\nteidän ei pitäisi sanoa minulle, O'Flaherty.\n\nO'FLAHERTY. Tarkoitan, että istuessani tässä tällä tavalla minä myös\nvoin puhua kanssanne syöttämättä teille valheita; ja sitä teille ei ole\naikaisemmin koko pitkän elämänne aikana kertaakaan tapahtunut, kun\nolette tavannut vuokramiehiänne tai heidän lapsiaan. Osoitan teille\nsiten vihdoinkin vilpitöntä kunnioitusta, sir. Mutta ehkäpä teistä\nolisi mieluisempaa, jos käyttäytyisin kuten ennenkin ja valehtelisin\nteille entiseen tapaani. Eiväthän nuo pojatkaan, Jumala heitä\narmahtakoon, tahdo minun puhuvan totta, vaan kuuntelevat paljoa\nhalukkaammin, kuinka minä tappelin kaiserin kanssa, jota en ole, senhän\ntietää koko maailma, kertaakaan nähnytkään. Mutta minä en voi enää\netuilla teidän kustannuksellanne, kuten ennen tein; en, vaikka\nnäyttäisikin, etten suhtaudu teihin kyllin kunnioittavasti ja että tämä\nristi on noussut minulle päähän.\n\nSIR PEARCE (liikutettuna). Ei suinkaan, O'Flaherty, ei suinkaan.\n\nO'FLAHERTY. Tämä risti ei totisesti merkitse mitään minulle, joka en\nedes tarvitse siihen kuuluvaa pientä eläkettäkään! Ettekö luule minun\ntietävän, että siellä on satoja yhtä urhoollisia miehiä kuin minä,\njotka eivät koskaan saa muuta kiitosta urhoollisuudestaan kuin\nkirouksia kersantilta ja haukkumisia niiden tekemistä virheistä, joiden\npitäisi olla heitä viisaampia? Olen oppinut enemmän kuin otaksuitte,\nsir, sillä kuinkapa teidän kaltaisenne ylhäinen herra voisi tietää,\nmikä tietämätön ja itserakas hölmö minä olin lähtiessäni täältä\nsotilaana avaraan maailmaan. Mitä hyötyä on silloin kaikesta\nvalehtelemisesta, ja teeskentelystä, ja petkutuksesta, ja koko\npuuhasta, kun valkenee päivä, jolloin toverinne tapetaan viereenne\njuoksuhautaan, teidän edes katsahtamatta häneen, ennenkuin kompastutte\nhänen ruumiiseensa, silloinkin vain noituen paarimiehiä, että miksi\nhelvetissä ruumista ei korjata pois tieltä? Miksi lukisin lehtiä\nnielläkseni niiden keksimiä valheita, jotka olivat sen verran ovelia,\nettä jäivät itse kotiin ja lähettivät minut tappelemaan heidänkin\npuolestaan? Älkää sanoko minulle eikä kenellekään sotilaalle, että tämä\nsota on hyvä ja oikea asia. Mikään sota ei ole oikeutettu, eikä sitä\nsellaiseksi saada kaikilla isä Quinlanin siunaamilla vihkivesilläkään.\nNiin juuri, sir! Nyt te tiedätte, miten Viktoria-ristin saanut\nO'Flaherty ajattelee, ja niin ollen enemmän kuin ne, jotka tietävät\nvain, mitä hän on tehnyt.\n\nSIR PEARCE (hyväntahtoisesti ja kääntyen jälleen häneen päin). Tekonne\noli kuitenkin urhoollinen ja miehekäs.\n\nO'FLAHERTY. Jumala sen tietää, oliko vai ei, ja paremmin kuin te tai\nminä, kenraali. Toivottavasti hän ei kuitenkaan pane minua siitä liian\nkovalle.\n\nSIR PEARCE (myötätuntoisesti). Aivan niin; sattuuhan meille jokaiselle,\nettä mieli tahtoo välistä synkistyä, varsinkin kun väsymys alkaa\npäästä voitolle. Olemme ehkä liiaksi rasittaneet teitä näillä\nvärväyskokouksilla, mutta nythän voimme levätä loppupäivän, ja huomenna\non sunnuntai. Olen itsekin niin uupunut, ettei enemmästä väliä. (Katsoo\nkelloonsa.) Teen aika. Missähän äitinne viipyy?\n\nO'FLAHERTY. Kyllä eukko nyt on ylpeä, kun hän saa juoda teetä samassa\npöydässä teidän kanssanne, eikä keittiössä. Pukeutuessaan hienoimpaan\nasuunsa hän jo myöhästyy, ja sitten hän pysähtyy joka ovelle näyttämään\nitseään ja kertomaan, mihin hän on menossa, ja kylvää siten koko\nkyläkunnan vihaa ja kateutta täyteen. Mutta hänen ei pitäisi antaa\nteidän odottaa, sir.\n\nSIR PEARCE. Siitä ei väliä. Onhan luonnollista, että tämmöinen\ntilaisuus virittää hänet juhlatunnelmaan. Vaimoni on, ikävä kyllä,\nLontoossa; hän olisi ilolla toivottanut äitinne tervetulleeksi.\n\nO'FLAHERTY. Niin olisi, sir, tiedän sen. Hän oli aina hyvä ja\nystävällinen köyhille. Ja mitäpä hänen armonsa olisikaan tiennyt meidän\npahuudestamme; hän suhtautui meihin kuin jonkinlaiseen näytelmään. Hän\noli englantilainen, ja se selittää kaikki. Muuttaessaan meidän\nkeskuuteemme hänelle kävi aivan samoin kuin minulle joutuessani\nensimmäisen kerran tekemisiin pataanien ja senegalilaisten kanssa.\nMinun oli, en tiedä, minkä tähden, aivan mahdotonta ajatella, että he\nvoisivat olla valehtelijoita, ja varkaita, ja parjaajia, ja juoppoja,\naivan kuin me itse tai muut kristityt. Hänen armollaan ei ollut\naavistustakaan, mitä kaikkea hänen selkänsä takana tapahtui. Ja mistäpä\nhän olisi sen tiennyt? Ollessani pikku poika hän antoi minulle kerran\npennyn rahan, ensimmäisen, joka oli omani; ja sinä iltana minä rukoilin\nhänen kääntymisensä puolesta samalla kuin äitini saneli minulle\nrukousta, että te kääntyisitte; ja --\n\nSIR PEARCE (karahtaen punaiseksi). Tarkoitatteko, että äitinne pani\nteidät rukoilemaan minun kääntymiseni puolesta?\n\nO'FLAHERTY. Pani varmasti, sillä imetettyään itse teidän omaa\npoikaanne ja ruokittuaan samalla sisartani pullosta hän ei tahtonut\nteidänlaisenne hyvän ja ylhäisen miehen joutuvan helvettiin. Juuri\nniinkuin sanoin, sir. Hän varasti teiltä, ja hän valehteli teille, ja\nsamalla hän toivotti teille kaikkea Jumalan siunausta myydessään teille\nomat hanhenne, kolme kappaletta, joiden olitte luullut joutuneen ketun\nsuuhun heti sen jälkeen kun lopetitte niiden lihottamisen; ja kuitenkin\nte olitte hänelle koko ajan yhtä rakas kuin hänen oma lihansa ja\nverensä. Hän on usein sanonut vielä näkevänsä sen päivän, jolloin te,\nsir, kunnon katolilaisena johdatte voittoisaa armeijaa Englantia\nvastaan, kaulassanne Malachin kultainen ketju, jonka hän voitti noilta\nkopeilta tunkeilijoilta. Äidilläni on lennokas mielikuvitus ja\nrunollinen mieli, se on varmaa.\n\nSIR PEARCE (aivan tyhmistyneenä). Tätä en voi todellakaan uskoa,\nO'Flaherty. Olisin voinut vannoa, että äitinne on mitä rehellisin\nnainen.\n\nO'FLAHERTY. Niinkuin hän onkin, sir. Itse rehellisyys.\n\nSIR PEARCE. Onko mielestänne rehellistä varastaa hanhiani?\n\nO'FLAHERTY. Hän ei varastanut niitä, sir. Minä ne puhalsin.\n\nSIR PEARCE. Ja mikä perhana sai teidät varastamaan ne?\n\nO'FLAHERTY. Niitä tarvittiin, sir. Maksaaksemme vuokramme ja\nhankkiaksemme teille rahaa me saimme monen monta kertaa myydä omat\nhanhemme. Miksi emme siis olisi myyneet teidän hanhianne ollessamme\nitse rahan tarpeessa?\n\nSIR PEARCE. No totta totisesti!\n\nO'FLAHERTY (vaatimattomasti). Sitä vartenhan tässä on oltu, että\nhyötyisimme toisistamme mahdollisimman paljon: te meistä, ja me teistä.\nJumala meille molemmille anteeksi antakoon!\n\nSIR PEARCE. Sota näyttää todellakin panneen teidät hiukan pyörälle,\nO'Flaherty.\n\nO'FLAHERTY. Se pani minut ajattelemaan, enkähän minä ole tottunut\nsellaiseen. Se on aivan kuin englantilaisten isänmaallisuus. Heille ei\npälkähtänyt päähänkään olla isänmaallisia, ennenkuin sota puhkesi; nyt\ntämä isänmaallisuus on vallannut heidät niin äkkiä ja tehnyt heidät\nniin kaistapäisiksi, että he juoksevat sinne tänne kuin säikähtyneet\nkananpojat ja jaarittelevat kaikenlaista hölynpölyä. Mutta sen he taas,\nJumalan kiitos, unohtavat, kun sota on ohi. He alkavat jo nyt kyllästyä\nsiihen.\n\nSIR PEARCE. Ei, ei; se on ihmeellisesti jalostanut meitä kaikkia.\nMaailma ei palaudu enää koskaan entiselleen, O'Flaherty. Ei tämmöisen\nsodan jälkeen.\n\nO'FLAHERTY. Samaa sanovat kaikki, sir. Omasta puolestani en huomaa\nsuurtakaan erotusta. Pelkoa ja kiihtymystä kaikkialla, mutta kun se\ntasaantuu ja menee ohi, niin ihmiset palaavat takaisin luonnolliseen\npahuuteensa ja ovat samanlaisia kuin ennenkin. He ovat kuin\nsyöpäläisiä, joita on silloin tällöin tuhottava.\n\nSIR PEARCE (nousten ja siirtyen päättävästi sohvan taakse). Kaiken\nkuulemani johdosta sanon teille kursailematta, O'Flaherty, että\nkieltäydyn jyrkästi sekaantumasta pienimpäänkään yritykseen pettää\näitiänne. Ja minä paheksun syvästi hänen kantaansa Englantia kohtaan,\nvarsinkin tämmöisenä hetkenä. Vaikkapa teidän selostuksenne äitinne\npoliittisista mielipiteistä olisikin täysin totuudenmukainen, niin\npitäisihän hänen kiitollisuutensa Gladstonea kohtaan minun\nymmärtääkseni parantaa hänet moisista loukkaavista ennakkoluuloista.\n\nO'FLAHERTY (olkansa yli). Hän sanoo, että Gladstone oli irlantilainen,\nsir. Minkä tähden hän olisi muuten nähnyt niin paljo vaivaa Irlannin\ntakia?\n\nSIR PEARCE. Sellaista typeryyttä! Uskooko hän, että Asquit on myös\nirlantilainen?\n\nO'FLAHERTY. Äidin käsityksen mukaan Home Rulen syntyminen ei ole\nlainkaan hänen ansiotaan. Äiti sanoo, että Redmon pakotti hänet\ntekemään sen. Hän kertoi teidän sanoneen niin.\n\nSIR PEARCE (nolostuen). Niin, se on totta, mutta olisiko kukaan voinut\nkuvitella, että hän käsittäisi minut niin naurettavasti väärin. (Hän\nsiirtyy sohvan päähän O'Flahertyn vasemmalle puolelle.) Kyllä minä\nselitän hänelle kaikki juurtajaksain, kun hän tulee. Hänen\ntyperyyksiään en aio sietää.\n\nO'FLAHERTY. Se on aivan turhaa, sir. Hän sanoo kaikkien englantilaisten\nkenraalien olevan irlantilaisia. Hän sanoo kaikkien Englannin\nrunoilijoiden ja suurmiesten olleen irlantilaisia. Hän väittää,\netteivät englantilaiset pystyneet lukemaan omia kirjojaankaan,\nennenkuin oppivat sen taidon meiltä. Hän sanoo, että me olemme\nIsraelin kadonneet heimot ja Jumalan valittu kansa. Hän sanoo, että\nVenus-jumalatar, joka syntyi meren vaahdosta, nousi maihin Killineyn\nlahdessa Bray Headin kärjessä. Hän sanoo, että Moses rakensi seitsemän\nkirkkoamme ja että Latsarus haudattiin Glasneviniin.\n\nSIR PEARCE. Lorua! Mistä hän sen tietää? Oletteko kysynyt häneltä?\n\nO'FLAHERTY. Monestikin, sir.\n\nSIR PEARCE. Ja mitä hän sanoi?\n\nO'FLAHERTY. Hän kysyi vuorostaan, mistä minä tiesin, ettei asia ollut\nniin, ja heläytti minua korvalle.\n\nSIR PEARCE. Mutta ettekö ole milloinkaan puhunut hänelle kenestäkään\nkuuluisasta englantilaisesta ja tiedustellut hänen mielipidettään?\n\nO'FLAHERTY. Minun tiedossani ei ole ketään muita kuin Shakespeare, ja\nhänen äiti sanoo syntyneen Corkissa.\n\nSIR PEARCE (väsyneesti). Olkoon! En jaksa enää! (Hän lysähtää\nlähimmälle tuolille.) Akkahan on aivan -- no niin, samantekevää.\n\nO'FLAHERTY (myötätuntoisesti). Niin juuri, sir; hän on typerä ja\nitsepäinen, siitä ei ole epäilystäkään. Aivan kuin englantilaiset,\njotka luulevat, ettei maailmassa ole ketään heidän kaltaisiaan. Ja\nsaksalaiset ovat samanlaisia, vaikka heidän, jotka ovat sivistyneitä ja\noppineita, pitäisi osata ajatella järkevämmin. Maailmaan ei saada\nmilloinkaan rauhaa, ennenkuin isänmaallisuus kitketään ihmisistä\ntyystin pois.\n\nSIR PEARCE. Mutta olemmehan --\n\nO'FLAHERTY. Sshhh, sir! Jumalan tähden; hän tulee nyt.\n\nKenraali kimmahtaa pystyyn. Rouva O'Flaherty saapuu ja pysähtyy miesten\nväliin. Hän on siististi ja huolellisesti puettu, yllään vanhanaikainen\nkansallispuku, musta saali ja musta silkkimyssy, jonka etureunaa\nkoristaa leveä rypytetty röyhelö.\n\nO'FLAHERTY (nousten arkaillen). Hyvää iltaa, äiti.\n\nROUVA O'FLAHERTY (ankarasti). Sinä pidät suusi kiinni ja katselet\nkiltisti sivusta niin kauan kuin minä tervehdin hänen armoaan. (Sir\nPearcelle sydämellisesti.) Kuinka teidän armonne jaksaa? Ja kuinka\nvoivat armollinen rouva ja nuoret neidit? Ah, kuinka meitä\nilahduttaakaan nähdä teidän armoanne täällä taas ja että teidän armonne\nnäyttää reippaalta kuin terveys itse.\n\nSIR PEARCE (koettaen olla mahdollisimman miellyttävä). Paljon\nkiitoksia, rouva O'Flaherty. Olemme, kuten näette, palauttaneet\npoikanne teille terveenä ja hyvissä voimissa. Toivon teidän olevan\nylpeä hänestä.\n\nROUVA O'FLAHERTY. Niinkuin olenkin, teidän armonne. Hän on urhoollinen\npoika, ja miksi ei olisi, kun on kasvanut teidän armonne maatilalla ja\nsaanut koko ajan katsoa teihin, joka olette hienoin sotilas koko\nIrlannissa. Tule ja suutele vanhaa äitiäsi, Dinny rakkaani. (O'Flaherty\ntekee niin, tyhmän ja avuttoman näköisenä.) Hän on minun poikakultani.\nJa etkös vain olekin jo ryvettänyt uutta hienoa vormuasi syödessäsi\nmunia ja juodessasi portteria. (Hän ottaa nenäliinansa, sylkäisee\nsiihen ja hieroo takin etumusta.) Senkin hutilus, joka et koskaan opi\nihmistapoja! Kas niin! Nyt sitä ei näy enää, mutta khaki onkin aivan\ntoisenlaista kuin entiset punaiset takit, joissa näkyi ihan kaikki,\nmitä niille sattui tipahtamaan. (Sir Pearcelle.) Minulle kerrottiin\nkylässä, että armollinen rouva jää Lontooseen ja että neiti Agnes menee\nnaimisiin hienon aatelismiehen kanssa. Ah, kuinka onnellinen isä teidän\narmonne onkaan! Muuten surullinen uutinen monelle nuorelle herralle\ntäällä meidän kulmallamme. Melkein kaikki ovat olleet siinä uskossa,\nettä hän ottaa nuoren herra Lawlessin --\n\nSIR PEARCE. Mitä! Tuon -- tuon tyhjäntoimittajan!\n\nROUVA O'FLAHERTY (hilpeästi). Teidän armonne löytää aina juuri oikean\nsanan! Hän on todellakin suuri tyhjäntoimittaja. Ah kun ajattelen,\nkuinka monta monituista kertaa olenkaan sanonut, että neiti Agnesista\ntulee kerran minun armollinen rouvani, kuten hänen äitinsä nyt on! Enkö\nolekin, Dinny?\n\nSIR PEARCE. Teillä on nyt varmaan, rouva O'Flaherty, paljon\nkahdenkeskistä puhuttavaa Dennisille, niin että menen katsomaan, onko\ntee pöydässä.\n\nROUVA O'FLAHERTY. Miksi teidän armonne suotta vaivautuisi? Voinhan\nviedä pojan pihan puolelle.\n\nSIR PEARCE. Eihän siitä ole mitään vaivaa, ei suinkaan. Ja hän on jo\nliian iso poika pihalle vietäväksi. Hän on osoittanut olevansa mies,\njolle kuuluu kunniapaikka. Eikö niin? (Hän menee sisään.)\n\nROUVA O'FLAHERTY. Niin on, teidän armonne. Jumala siunatkoon teidän\narmoanne! (Kenraalin poistuttua äänen kuulumattomiin hän pyörähtää\nuhkaavasti poikansa eteen, ilme ja koko olemus äkkiä aivan muuttuneina\n-- irlantilaisille ominaisella tavalla, joka vaikuttaa vähemmän\nnotkeisiin kansallisuuksiin yllättävästi ja hermostuttavasti -- ja\nhuudahtaa.) Ja mitä sinä tarkoitit, senkin korvennettu porsas ja\nvalehtelija, sanomalla minulle, että menit taistelemaan Englantia\nvastaan? Luulitko minua niin hölmöksi, etten pääsisi perille asiasta,\nkun kaikki lehdetkin kertovat, kuinka sinä annoit kättä Englannin\nkuninkaalle Buckingham-palatsissa?\n\nO'FLAHERTY. Minä en antanut kättä hänelle, vaan hän minulle. Kuinka\nolisin voinut kääntää selkäni hänelle hänen omassa talossaan, kun hänen\nvaimonsakin oli siinä näkemässä? Ja paiskata kaiken osoitetun\nystävällisyyden hänelle takaisin päin silmiä, kun sekä minulla että\nteillä on hänen rahaansa taskussamme?\n\nROUVA O'FLAHERTY. Että sinä saatoit tarttua tyrannin käteen, joka\npunoittaa Irlannin verestä --\n\nO'FLAHERTY. Olkaa nyt jo vaiti, äiti; hän ei ole puoleksikaan niin\nsuuri tyranni kuin te, Jumala häntä auttakoon. Hänen kätensä oli\npuhtaampi kuin minun, joka ehkä punoittaa hänen sukulaistensa verestä.\n\nROUVA O'FLAHERTY (uhkaavasti). Noinko sinä puhut äidillesi, kunnoton?\n\nO'FLAHERTY (lujasti). Niin juuri, ellette osaa puhua ihmisiksi. Minua,\npoika parkaa, ovat kiittäneet kuninkaat ja kuningattaret, ja maani\nylhäisimmät henkilöt ovat puristaneet kättäni maailman pääkaupungeissa,\nja kun sitten tulen kotiin, niin oma äitini ei tee muuta kuin haukkuu\nja solvaa minua! On sekin kaunista! Mutta minä tappelen kenen puolesta\nitse tahdon, ja lyön kättä kenelle kuninkaalle kulloinkin tahdon; ja\nellei oma poikanne kelpaa teille, niin menkää etsimään toista.\n\nROUVA O'FLAHERTY. Belgialaisetko ne ovat sinut noin häpeämättömäksi\nopettaneet?\n\nO'FLAHERTY. Belgialaiset ovat hyviä ihmisiä; ja ranskalaisten pitäisi\nkohdella heitä ystävällisemmin, varsinkin kun saksalaiset murhasivat\nheistä melkein puolet.\n\nROUVA O'FLAHERTY. Hyviä ihmisiä! Hyviä ihmisiä! Tänne he tulivat\nollessaan haavoittuneita, koska tämä on katolilainen maa, ja sitten he\nmenivät protestanttiseen kirkkoon, koska se ei maksanut mitään. Eivätkä\ntoiset heistä mene konsanaan minkään kirkon lähellekään. Semmoisia sinä\nsanot hyviksi ihmisiksi!\n\nO'FLAHERTY. Te taidatte tuntea nämä valtiolliset asiat ihan\nperinpohjin, eikö niin? Te tunnette belgialaiset ja muut muukalaiset ja\nkoko maailman, jossa elätte, ihan pilkulleen, Jumala minua armahtakoon!\n\nROUVA O'FLAHERTY. Ja miksi en tuntisi paremmin kuin sinä? Enkö minä ole\nsinun äitisi?\n\nO'FLAHERTY. Olette kyllä, mutta kuinka te voitte tietää sellaisesta,\njota ette ole koskaan nähnyt edes sen vertaa kuin minä joka kaivauduin\nkuudeksi kuukaudeksi Euroopan mantereeseen ja peityin kolme kertaa sen\nmultaan kranaattien räjähdellessä pääni päällä? Minä tiedän, mitä\npuhun, uskokaa se nyt kerralla. Minulla on omat syyni, joiden takia\nlähdin mukaan tähän suureen pyykinpesuun. Minua olisi hävettänyt jäädä\nkotiin ja olla tappelematta, kun kaikki muut tappelevat.\n\nROUVA O'FLAHERTY. Jos tahdoit tapella, niin miksi et voinut tapella\nSaksan armeijassa?\n\nO'FLAHERTY. Koska saksalainen saa vain pennyn päivärahaa.\n\nROUVA O'FLAKERTY. Miksi et sitten mennyt Ranskan armeijaan?\n\nO'FLAHERTY. Siellä annetaan vain puoli pennyä päivässä.\n\nROUVA O'FLAHERTY (nolostuneena). Sepä lienee oikeata roskajoukkoa,\nDinny.\n\nO'FLAHERTY (ivallisesti). Teidän mielestänne minun olisi kai pitänyt\nmennä Turkin väkeen, ja palvella Mahomettia, pakanaa, joka pani\nmaissinjyvän korvaansa ja oli saavinaan sanoman taivaasta, kun\nkyyhkynen tuli ja sieppasi sen nokkaansa. Menin sinne, mistä teille\nmaksetaan suurin eläke, mutta pienenpä kiitoksen sain siitä.\n\nROUVA O'FLAHERTY. Eläke! Kyllä vain! Tiedätkö, mitä ne varastelevat\nlurjukset minulle tekivät? Ne tulivat luokseni ja kysyivät: \"Oliko\nteidän poikanne kova syömään?\" -- \"Olipa niinkin\", sanoin minä;\n\"kymmenen shillinkiä viikossa ei tahtonut riittää hänen muonaansa.\"\nAjattelin, näet, että kuta suuremman summan sanon, sitä enemmän saan\nheiltä. -- \"Kymmenen\", he sanoivat; \"siis kymmenen shillinkiä viikossa\npois teille tulevasta eläkkeestä, koska teillä on nyt sen verran\npienemmät menot, kun kuningas pitää huolen hänestä.\" -- \"Niinkö!\"\nsanoin minä; \"sittenpä otaksun, että jos minulla olisi kuusi poikaa,\nniin te riistäisitte minulta kolme puntaa ja muokkaisitte asian sen\nnäköiseksi, että minun pitäisi antaa rahaa teille, eikä teidän\nminulle.\" -- \"On tämäkin koko farssi\", he sanoivat.\n\nO'FLAHERTY. Mikä?\n\nROUVA O'FLAHERTY. Farssi! Niin juuri hän sanoi. Minä sanoin siihen:\n\"Arvaan teidän tarkoittavan fariseusta, sir; mutta pitäkää kurjat\nrahanne, joita kuninkaanne tinkii vanhalta ja turvattomalta leskeltä,\nja muistakaa, että hyvä Jumala vielä rankaisee Englantia tästä, sillä\non kuolemansynti sortaa köyhää\", ja minä vetäisin oven kiinni hänen\nnenänsä edestä.\n\nO'FLAHERTY (vimmastuneena). Otetaanko eläkkeestänne kymmenen shillinkiä\nsiitä hyvästä, että olen sotaväessä?\n\nROUVA O'FLAHERTY (lohduttavasti). Ei, kultaseni; vain puoli kruunua. Ja\nminä pidin suuni kiinni, koska olen saanut vanhuuden eläkkeen, vaikka\nhe tietävät aivan hyvin, että olen vasta kuusikymmentäkaksi. Siten saan\nheiltä enemmän, vaikka luovutankin tuon puoli kruunua viikossa.\n\nO'FLAHERTY. Omituinen tapa hoitaa asioita. Jos teille olisi sanottu\nsuoraan ja peittelemättä, mitä tulette saamaan, niin olisitte tyytynyt\nsiihen ilman muuta; mutta niinhän on aina ollut, että jos on\nkaksikymmentä mahdollisuutta sanoa totuus ja vain yksi mahdollisuus\nvalehdella, niin hallitus keksii sen aina. Valehteleminen on\nhallituksilla verissä.\n\nTeresa Driscoll, sisäkkö, tulee vilpolasta.\n\nTERESA. Tee juodaan ylhäällä ruokasalissa, niin että menkää sinne,\nrouva O'Flaherty.\n\nROUVA O'FLAHERTY. Varaa minulle keittiöön oikein hyvä annos kunnollista\nmustaa teetä, jonka juon sitten päälle. Tuosta ruokasalin vetisestä\nteestä saan vain ilmaa, jos jätän sen vatsaani happanemaan. (Hän menee\nsisään, jättäen nuoret kahdenkesken.)\n\nO'FLAHERTY. Sinäkö se olet, Tessie? Kuinka voit?\n\nTERESA. Hyvin, kiitos vain. Entä sinä?\n\nO'FLAHERTY. Oikein hyvin, Jumalan kiitos. (Hän ottaa taskustaan\nkultaisen ketjun.) Katsohan, mitä olen tuonut sinulle, Tessie.\n\nTERESA (pelästyneesti). En tiedä, tohdinko koskea siihen, Denny. Oletko\nottanut sen joltakin kaatuneelta?\n\nO'FLAHERTY. En. Otin sen ihan elävältä ihmiseltä, joka oli sitä paitsi\nhyvin kiitollinen minulle saadessaan jäädä henkiin ja joutuessaan\nvangiksi, joiden elämä on vain lepoa ja rauhaa, minun jäädessäni\ntappelemaan henkeni kaupalla.\n\nTERESA (ottaen ketjun). Luuletko sen olevan oikeata kultaa, Denny?\n\nO'FLAHERTY. Ainakin saksalaista kultaa.\n\nTERESA. Mutta saksalainen hopea ei ole oikeata, Denny.\n\nO'FLAHERTY (synkistyen). Mitään sen parempaa saksalainen ei kyennyt\nantamaan minulle.\n\nTERESA. Veisinkö sen kultasepälle ensi torstaipäivänä ja kysyisin\nhäneltä?\n\nO'FLAHERTY (murjottaen). Vie vaikka hornaan, jos mielesi tekee.\n\nTERESA. Älä nyt siitä suutu. Minä vain ajattelin, että olisihan se hyvä\ntietää. Olisipa todellakin kaunista komeilla kultaketjulla, jonka\nsitten huomattaisiin olevankin vain messinkiä!\n\nO'FLAHERTY. Minun mielestäni voisit sentään sanoa kiitoksia.\n\nTERESA. Niinkö? Minun mielestäni sinäkin olisit voinut sanoa minulle\nhiukan enemmän kuin \"Sinäkö se olet?\" Sen vähempää et voi sanoa\npostinkantajallekaan.\n\nO'FLAHERTY (otsa kirkastuen). Siinäkö vika onkin? Tule sitten ja ota\nmessingin maku pois suustani. (Hän ottaa tyttöä olkapäistä ja suutelee\nhäntä.)\n\nTeresa, joka ei menetä irlantilaista arvokkuuttaan, vastaanottaa\nsuudelman yhtä harkiten kuin viinintuntija juo lasin hyvää viiniä, ja\nistuutuu O'Flahertyn kanssa sohvaan.\n\nTERESA (O'Flahertyn puristaessa häntä vyötäisiltä). Jumalan kiitos,\nettei pappi ole tässä meitä näkemässä.\n\nO'FLAHERTY. Ranskassa ei papeista välitetä rahtuakaan.\n\nTERESA. Miten kuningatar oli puettu, Denny, kun hän puhui kanssasi\npalatsissa?\n\nO'FLAHERTY. Hänellä oli hattu, mutta ilman nauhoja. Ja rinnan kohdalla\noli paljon koruompeluksia. Ja vyötärys oli siinä, missä se tavallisesti\non, eikä siinä, mihin ne toiset hienot naiset olivat sen kuroneet. Ja\nkorviin oli nipistetty pienet rintaneulan tapaiset, mutta muuten\nhänellä ei ollut puoleksikaan niin paljon jalokiviä eikä muitakaan\nkoruja kuin rouva Sullivanilla, jolla on panttilainausliike\nDrumpoguessa. Ja tukkansa hän kampaa alas otsalle kuin jonkinlaiseksi\nreunukseksi. Ja hänen kulmakarvansa näyttivät irlantilaisilta. Eikä hän\ntiennyt, mitä sanoa minulle, naisparka! Enkä minäkään tiennyt, mitä\nsanoa hänelle, Jumala minua auttakoon!\n\nTERESA. Nythän sinulle annetaan eläke ristin saatuasi, eikö niin,\nDenny?\n\nO'FLAHERTY. Kolme ja puoli pennyä päivässä.\n\nTERESA. Se ei ole paljon.\n\nO'FLAHERTY. Loput otan kunniassa.\n\nTERESA. Ja jos haavoitut, niin sinullehan maksetaan siitäkin eläke, vai\nkuinka?\n\nO'FLAHERTY. Kyllä, Jumalan kiitos.\n\nTERESA. Sinähän lähdet takaisin sotaan, eikö niin, Denny?\n\nO'FLAHERTY. Minun täytyy. Minut ammutaan karkurina, ellen mene. Ja jos\nmenen, voin taas joutua saksalaisten maalitauluksi, niin että näiden\nkahden mahdollisuuden välissä minä olen nyt kauniisti kiikissä.\n\nROUVA O'FLAHERTY (huutaen sisältä). Tessie! Tessie kiltti!\n\nTERESA (irroittautuen O'Flahertyn käsistä ja nousten). Minua tarvitaan\nteepöydässä. Sinä siis saat eläkkeen joka tapauksessa, Denny,\nhaavoitutpa tai et, eikö niin?\n\nROUVA O'FLAHERTY. Tule, lapsi, tule!\n\nTERESA (kärsimättömästi). Kyllä minä tulen. (Hän koettaa hymyillä\nDennylle, mikä ei kuitenkaan oikein onnistu, ja kiiruhtaa sisään.)\n\nO'FLAHERTY (itsekseen). Ja jos minä saan hommatuksi itselleni eläkkeen,\nniin siitä sinä et tuhlaa tottavie pennyäkään!\n\nROUVA O'FLAHERTY (tullen vilpolasta). Häpeäisit nyt vähän, Denny, kun\nviivytät tyttöä tuolla tavalla, että kaikki myöhästyy. Siten hän voi\njoutua ikävyyksiin sinun takiasi.\n\nO'FLAHERTY. Ja minulle on aivan samantekevää, joutuuko hän ikävyyksiin\nvai ei! Minun käy sääliksi miestä, jonka tuo tyttö saattaa ikävyyksiin.\nSillä hän joutuu itse vielä pahempaan pinteeseen.\n\nROUVA O'FLAHERTY. Mitä sinä puhut? Aiotko jättää tytön, jolla on\nrahojakin kymmenen puntaa?\n\nO'FLAHERTY. Hän pitäköön rahansa. Vaikka hänellä olisi tuhansia ja\nmiljoonia, en koskisi häneen pihdeilläkään.\n\nROUVA O'FLAHERTY. Oh, hyi häpeä, Dinny! Kuinka voit puhua tuolla\ntavalla hyvästä ja kunnollisesta tytöstä, joka on sitä paitsi syntyisin\nDriscoll?\n\nO'FLAHERTY. Ja miksi en puhuisi? Hän ei kärky mitään muuta kuin saada\nminut lähtemään takaisin rintamalle haavoittumaan, jotta pääsisi\nleventelemään minun eläkkeelläni, mokomakin haaska!\n\nROUVA O'FLAHERTY. Mitä kummaa sinulle on oikeastaan tapahtunut,\nlapsikulta?\n\nO'FLAHERTY. Silmäni ovat auenneet, ja minä olen ymmärtäväiseksi tullut,\nja sydämeni on täyttynyt tuskalla, pelolla ja ahdistuksella. Minua on\npidetty narrina ja vedetty huulesta koko elinaikani. Minä uskoin, että\ntuo ahne heiskale tuolla sisällä oli kävelevä enkeli; mutta jos minä\njoskus otan akan, niin sen pitää olla ranskalainen.\n\nROUVA O'FLAHERTY (kiivaasti). Sitä ei tule tapahtumaan, äläkä julkea\nsanoa minulle tuota toista kertaa.\n\nO'FLAHERTY. Etteikö tule? Sepähän nähdään! Olenhan jo ollut melkein\nnaimisissa parin semmoisen kanssa.\n\nROUVA O'FLAHERTY. Voi hyvä Jumala sentään, mihin kaikkeen pahuuteen\nsinä lienetkään eksynyt siellä, senkin roikale!\n\nO'FLAHERTY. Toinen noista ranskattarista kykenisi laittamaan teille\nkahdesti päivässä ja joka päivä sellaisen aterian, ettei sir Pearcekaan\nsaisi sen veroista mistään, ei kerjäämälläkään, vaikka kulkisi koko\nIrlannin ristiin rastiin. Minä otan ranskalaisen akan, sen sanon; ja\nkun rupean maanviljelijäksi, niin minulla pitää olla ranskalaismallinen\ntalo, jonka pellot ovat yhtä suuret kuin koko Eurooppa ja niin leveät,\nettei teidän pikkuinen peltotilkkunne, vaikkapa niitä olisi kymmenen,\nriitä edes yhden ojan täytteeksi.\n\nROUVA O'FLAHERTY (vimmoissaan). Sitten saat etsiä itsellesi\nranskalaisen äidinkin, sillä nyt olen saanut sinusta tarpeekseni.\n\nO'FLAHERTY. Jos jätän pois luonnollisen kiintymykseni teihin, niin\ntappio ei ole suurensuuri, sillä te olette vain tyhmä ja tietämätön\nvanha maalaisvaimo, joka puhutte Irlannistakin kuin paras pappi, vaikka\nette ole konsanaan astunut jalallanne sen maatilkun ulkopuolelle, jossa\nolette syntynyt!\n\nROUVA O'FLAHERTY (horjuu sohvan luo ja lysähtää istumaan, näyttäen\nolevan murtumaisillaan). Dinny kultaseni, minkä tähden kohtelet minua\ntällä tavalla? Mitä sinulle on tapahtunut?\n\nO'FLAHERTY, (synkästi). Mitä on tapahtunut meille jokaiselle? Sen\ntahtoisin tietää. Mitä on tapahtunut teille, jota ajattelin enimmän\nkoko maailmassa ja jota kunnioitin? Mitä on tapahtunut sir Pearcelle,\njoka oli mielestäni suuri kenraali, mutta joka ei pystyisi, kuten nyt\nolen huomannut, komentamaan armeijaa sen paremmin kuin vanha kana? Mitä\non tapahtunut Tessielle, johon olin vuosi sitten ihan hullaantunut,\nmutta josta en huolisi nyt, vaikka saisin koko Irlannin kaupan päälle?\nMaailma ja sen koko järjestys sortuu raunioiksi ympärilläni, ja sitten\nte vielä kysytte, mitä minulle on tapahtunut!\n\nROUVA O'FLAHERTY (voimatta enää hillitä tuskaansa). Voi minua, voi!\nPoikani on kääntynyt minua vastaan! Voi minua! Voi! Voi!\n\nSIR PEARCE (tullen juoksujalkaa ulos). Mitä tämä helvetillinen meteli\non? Mitä ihmettä on tapahtunut?\n\nO'FLAHERTY. Hiljaa, äiti! Sshhh! Ettekö näe hänen armoaan?\n\nROUVA O'FLAHERTY. Voi, sir, minä olen aivan masentunut ja maahan lyöty.\nVoi, puhukaa te Dinnylle, sir; sydämeni aivan vapisee hänen tähtensä.\nHän tahtoo naida ranskalaisen, ja lähteä pois täältä, ja tulla\nmuukalaiseksi, ja hylätä vanhan äitinsä, ja pettää maansa. Hän on\ntullut hulluksi tykkien jyrinästä, ja saksalaisten tappamisesta, ja\nheidän tapettavanaan olemisesta, paha nekin periköön! Poikani on\nriistetty minulta ja käännetty minua vastaan; ja kuka minusta huolen\npitää vanhoilla päivilläni kaiken sen jälkeen, mitä olen tehnyt hänen\nhyväkseen, voi, voi!\n\nO'FLAHERTY. Olkaa nyt jo vaiti, äiti. Kuka teidät hylkää? Minä otan\nteidät mukaani. Sittenhän on kaikki hyvin, eikö niin?\n\nROUVA O'FLAHERTY. Minut viedään vieraaseen maahan pakanain ja villien\nkeskelle, ja minä kun en ymmärrä sanaakaan heidän kielestään, eivätkä\nhe minun.\n\nO'FLAHERTY. Sehän on vain hyvä. Luulevat vielä teidän puhuvan\njärkevästi.\n\nROUVA O'FLAHERTY. Minun olisi siis kuoltava poissa Irlannista, niinkö?\nJa enkelit eivät löytäisi minua tullessaan hakemaan minua, niinkö?\n\nO'FLAHERTY. Ja tahtoisitteko te minun jäävän Irlantiin, jossa minua on\nvain peijattu ja petetty ja pidetty kaikesta tietämättömänä, ja\nheittävän henkeni maassa, jossa piru itsekään ei huolisi minua edes\nlahjaksi, pyhistä enkeleistä puhumattakaan? Te voitte tulla tai jäädä.\nTe voitte kulkea omaa vanhaa tietänne tai seurata minua. Mutta tähän\npaikkaan minä en jää näiden kelvottomien hunsvottien joukkoon, jotka\neivät tee konsanaan mitään, vaan makaavat ja odottavat ruohon kasvavan.\nEivät sittenkään, vaikka sir Horace Plunkett väsymättä ja lakkaamatta\nneuvoo heitä, kuinka he voisivat saada maan yhtä hyvään kuntoon kuin\nranskalaiset ja belgialaiset.\n\nSIR PEARCE. Siinä hän on aivan oikeassa, rouva O'Flaherty; aivan\noikeassa.\n\nROUVA O'FLAHERTY. Suokoon Jumala, että sotaa kestäisi vielä oikein\nkauan, sir, ja että minä saisin kuolla ennen sen päättymistä, ja\nennenkuin eläke, joka minulla on Dinnyn poissa ollessa, lakkaa.\n\nO'FLAHERTY. Kaikki muu on teille samantekevää! Siitä saakka kun sota\nalkoi, me miehet olemme vain lypsylehmiä naisille, joille silloin\nmyönnettiin kaiken maailman eläkkeet, kutti parahiksi niille, jotka\ntämänkin lystin maksavat!\n\nTERESA (tullen kuistilta ja pysähtyen kenraalin ja rouva O'Flahertyn\nväliin). Hanna lähetti minut sanomaan teille, sir, että tee menee\npilalle ja kakku jäähtyy kelvottomaksi, ellette tule kaikki heti\nsisään.\n\nROUVA O'FLAHERTY (murtuen jälleen). Ah, Tessie kultaseni, mitä sinä\nolet sanonut Dinnylle? Mitä? Voi! Voi --\n\nSIR PEARCE (menettäen malttinsa). Sitä ei ruveta tässä selvittelemään.\nTessien paikka on nyt sisällä.\n\nO'FLAHERTY. Juuri niin, sir; ajakaa ne sisään.\n\nTERESA. En ole sanonut hänelle sanaakaan. Hän --\n\nSIR PEARCE. Suu kiinni nyt, ja laittautukaa sisään tehtäviänne\nhoitamaan.\n\nTERESA. Mutta saanenhan sanoa teidän armollenne, etten ole sanonut\nhänelle sanaakaan. Hän vain antoi minulle kauniin kaulaketjun. Tässä se\non, ja kuten teidän armonne itse näkee, minä puhun totta.\n\nSIR PEARCE. Mitä tämä merkitsee, O'Flaherty? Oletko ryöstänyt sen\njoltakin kaatuneelta upseerilta?\n\nO'FLAHERTY. En, sir. Varastin sen omistajan omalla luvalla.\n\nROUVA O'FLAHERTY. Eikö teidän armonne tahtoisi sanoa hänelle, että\nhänen äitinsä on lähinnä oikeutettu saamaan sen? Mitä tuommoinen nuori\nja kokematon tyttö tekee kultaisella kaulaketjulla?\n\nTERESA (myrkyllisesti). Minulla on ainakin kaula, johon sen panen, eikä\nvain ryppyjä.\n\nTämän onnettoman huomautuksen kuullessaan rouva O'Flaherty kimpoaa\nseisaalleen, ja nyt seuraa tyrmistyttävä suuttumuksen sanamyrsky.\nKenraalin estelyt ja käskyt ja O'Flahertyn vaatimukset ja uhkaukset\novat vain kuin öljyä tuleen. Hetkisen kuluttua he kaikki puhuvat yhtä\naikaa ja yhä äänekkäämmin.\n\nROUVA O'FLAHERTY (yksin). Senkin häpeämätön hieho, kuinka uskallat\nsanoa minulle sellaista? (Teresa sinkauttaa nimittelyt kiivaasti\ntakaisin; miehet tulevat väliin; yksinpuhelu laajenee kvartetiksi,\nnousee fortissimoon.) Tekisipä totisesti mieleni antaa sinua korville\nja opettaa sinulle ihmistapoja. Häpeä, kelvoton, ja huomaa, kenelle\nsinä puhut! En voi todellakaan ymmärtää, mitä hyvä Jumala mahtoi\najatella luodessaan tuollaisen kuin sinä, ja älköön sitä minulle\nsynniksi luettako! Varo, etten näe tämän jälkeen sinun pyörittelevän\nlampaansilmiäsi poikaani varten. Maailmassa ei ole vielä ollut\nainoatakaan O'Flahertyä, joka olisi siinä määrässä häpäissyt itsensä,\nettä olisi alentunut pitämään yhtä jonkun viheliäisen Driscollin\nkanssa; ja jos pistät nokkasi lähellekään mökkiäni, paiskaan sinut\nojaan ja pieksän paitasi tyhjäksi, muista se!\n\nTERESA. Tekö tässä haukutte minua jos minkälaisilla nimillä, senkin\navosuinen, pahanilkinen ja laiskuuteenne piintynyt vanha noita ja\nvalehtelija? En tahdo saastuttaa kieltäni sanomalla, mikä te oikeastaan\nolette, ja kertomalla sir Pearcelle, mitä teistä kylällä puhutaan. Te\nja teidän O'Flahertynne! Tietäkää se, ettei Driscolleista yksikään\nkonsanaan alentuisi niin paljoa, että hänen nähtäisiin vapaaehtoisesti\npuhuvan teidän kanssanne! Pitäkää poikanne, mokomakin ruma ja kulmikas\nkuvatus, joka on sentään vain tavallinen sotilas; ja Jumala varjelkoon\nsitä tyttöä, joka hänet kerran saa! Välimme ovat nyt selvät, rouva\nO'Flaherty, ja kissa repiköön teidän ruman naamanne!\n\nSIR PEARCE. Hiljaa! Tessie, ettekö kuullut, että käskin teidän mennä\nsisään? Rouva O'Flaherty! (Kovemmin.) Rouva O'Flaherty!! Kuulkaa nyt\nhetkinen! (Vimmastuneesti.) Ettekö kuule, että puhun teille, nainen?\nOletteko te ihmisiä, vai villipetoja? Hiljaa paikalla; kuuletteko?\n(Kiljuen.) Totteletteko minua, vai ette? Häpeämätöntä! Julkeata! Näin\nkäy, kun on hiukankin tuttavallinen teitä kohtaan. O'Flaherty, ajakaa\nheidät sisään. Pois täältä, koko riivatun joukko!\n\nO'FLAHERTY _(naisille)_. Lopettakaa nyt; tuo ei käy laatuun. Siivolla\nmolemmat! Olkaa vaiti, äiti, tai muuten teidän on vielä paha olla.\n(Teresalle.) Sopiiko nyt kiltin nuoren tytön puhua tuolla tavalla?\n(Epätoivoisesti.) Herran tähden, lopettakaa jo! Suu kiinni, kumpikin!\nEikö teillä ole mitään kunniantuntoa itseänne ja parempianne kohtaan?\n(Päättävästi.) Nyt tämä saa riittää; kuuletteko? Piru teidät periköön!\nSisään nyt molemmat heti paikalla, ja repikää sitten keittiössä silmät\ntoistenne päästä, jos mielenne tekee! Sisään heti!\n\nMolemmat miehet käyvät käsiksi naisiin ja työntävät heidät, naisten yhä\nhaukkuessa toisiaan, sisään vilpolan ovesta, jonka sir Pearce paiskaa\nlukkoon heidän jälkeensä. Ulkona vallitsee jälleen kesäisen iltapäivän\ntaivaallinen rauha. He istuutuvat aivan hengästyneinä, eikä pitkään\naikaan puhuta mitään. Sir Pearce istuu rantatuolilla ja O'Flaherty\nsohvalla. Rastas alkaa laulaa suloisesti. O'Flaherty kuuntelee ja\nkatsahtaa puuhun; hänen kiusaantuneille kasvoilleen leviää hymy. Sir\nPearce huokaisee syvään, ottaa piippunsa ja alkaa täyttää sitä.\n\nO'FLAHERTY (haaveellisesti). Mikä tyytymätön elukka ihminen onkaan,\nsir! Siitä on vain kuukausi, kun makailin keskellä maaseudun rauhaa\nulkona rintamalla. Linnut liversivät, jostakin kaukaa kuului kuin\nlehmänkellon kalahtelua, shrapnellit tupsahtelivat valkeina hattaroina\ntaivaalla, kuulat vinkuivat, ja silloin tällöin kuului kiljahdus, kun\njohonkin meistä osui; mutta uskottepa tai ette, sir, tuo melu muka\nvaivasi minua, ja hartain toivoni oli, että saisin vielä kerran viettää\nrauhallisen hetken kotona. Nuo kaksi ovat nyt antaneet minulle hyvän\nopetuksen. Kun tänä aamuna kerroin pojille, pitäen kuninkaan ja\nvaltakunnan puolta toisten mukana, kuinka ikävä minun oli rintamalle ja\nkuinka mielelläni olisin heti lähtenyt sinne takaisin, niin minä\nvalehtelin, sir, kuten hyvin tiedätte. Nyt voin sanoa samat sanat\nhyvällä omallatunnolla. Toiset pitävät sodan melskeestä, toiset\nkotielämästä. Olen koetellut molempia, sir, ja tästä lähtien olen\nlujasti sitä mieltä, että kyllä sota sentään voiton vie. Minä olen,\nnähkääs, aina ollut luonnostani hiljainen ja rauhaa rakastava.\n\nSIR PEARCE. Näin meidän kesken sanoen, O'Flaherty, kuin sotilas\nsotilaalle (O'Flaherty tekee kunniaa, kuitenkaan asentoon nousematta),\nluuletteko, että olisimme saaneet ainoatakaan armeijaa kokoon ilman\nkutsuntaa ja pakko-ottoa, jos kotielämä olisi niin onnellista kuin\nsanotaan?\n\nO'FLAHERTY. Teidän ja minun ja tämän seinän kesken sanoen, sir Pearce,\nminä olen sitä mieltä, että sitä parempi kuta vähemmän puhumme siitä,\nkunnes sota on ohi.\n\nHän iskee silmää kenraalille. Kenraali raapaisee tulta. Rastas laulaa.\nKauempana räkättää närhi. Keskustelu taukoaa.\n\n                               Suomentanut _O. Juurikoski_.\n\n\n\n\nWILLIAM BUTLER YEATS.\n\n\nNs. \"irlantilainen liike\", joka rupesi herättämään huomiota 1890-\nluvulla, on käsitettävä jo vanhemman iriläisfolklorelaisen harrastuksen\nja työn jatkoksi ja kohoamiseksi taiteen piiriin, sekä englantilaisessa\nsielussa ikivanhana uinuneen kelttiläisen, salamyhkäisyyksiä uneksivan\nja utuisille kuvitelmilleen ilmaisua hakevan hengen toiminnaksi tämän\nfolkloren aineksilla. Näiden mystillisyys on vielä lisääntynyt sen\nkautta, että liikkeen johtavat runoilijat ovat samalla olleet\nteosofeja, jotka pyrkivät näkemään kansanrunoudessa \"alkuhengen\"\nsalaperäistä innoitusta ja heijastusta. -- Liikkeen johtava runoilija\nWilliam Butler Yeats on syntynyt Sandymountissa, Dublinin lähellä,\n1865, taidemaalarin poikana. Vanhemmat muuttivat Lontooseen hänen\nollessaan pieni, mutta suurimman osan nuoruudestaan hän silti asui\nIrlannissa, Sligossa, äidinisänsä luona, jossa jo varhain tutustui\nirlantilaiseen kansantietoon. Isä koetti kasvattaa hänestä maalaria,\nmutta itse hän teki itsestään runoilijan. Hänen kehitykseensä ovat\nvaikuttaneet: varhainen kiintyminen iriläiseen kansanrunouteen ja\nkulttuuriin, joihin hän tutustui sekä kansan keskuudessa että\npainetuista lähteistä; innostuminen William Blaken näkyrunouteen ja\nesirafaelilaisten unelmakauneuteen; ja perehtyminen teosofien ja\nruusuristiläisten mystiikkaan. Julkaistuaan runojaan Irlannin\naikakauslehdissä hän sepitti ensimmäisen teoksensa, näytelmärunoelman\n_Mosada_ (1886). Seuraavana vuonna hän muutti Lontooseen toimien siellä\nsanomalehtimiehenä ja julkaisten (1888-90) useita irlantilaisia runo-,\nsatu- ja kertomuskokoelmia (mm. Carletonin kertomuksia). 1889 ilmestyi\n_Oisinin vaellukset_ (The Wanderings of Oisin), runosarja, jossa Yeats\n-- tosin vielä Spenserin, Shelleyn, Morrisin ja Rossettin vaikutuksen\nalaisena -- tulkitsee mystiikkaansa nykyaikaisin taiderunon keinoin\niriläisen mytologian verhossa. Löytäen pian kokonaan oman tiensä tässä\nutuisen kauneuden maailmassa Yeats on sitten julkaissut sarjan\nrunokokoelmia (_Runoja_ -- Poems, 1895; _Kaisloja tuulessa_ -- The Wind\namong the Reeds, 1899; _Runoja_ -- Poems, 1906; _Coolen villit\njoutsenet_ -- The Wild Swans at Coole, 1917; ym.), joille uusi ja outo\naihepiiri, elpynyt usko salaiseen elämään, joka etsii ilmaisunsa\nrunoudessa, antaa erikoista tuoreutta, tekijän vilpitön luottamus\nIrlannin vapauteen ja tulevaisuuteen välittömyyttä ja vakuuttavaa\nsävyä, ja hänen maailmasta eroon pyrkivä filosofiansa rauhoittavaa,\nviihdyttävää tuntua. Lyriikka on kuitenkin pienempi puoli hänen\ntuotannostaan, joka vielä sisältää toistakymmentä Irlannin kansallisen\nnäyttämön luomista ja ylläpitämistä varten kirjoitettua näytelmää,\nkaikki tulkiten Yeatsin uskoa ympärillämme vallitseviin\nyliluonnollisiin voimiin (ensimmäinen _Kreivitär Cathleen_, 1892;\nsitten: _Sydämen kaihon maa_ -- The Land of Heart's Desire, 1894;\n_Varjoisat vedet_ -- The Shadowy Waters, 1900; _Deirdre_ 1907; ym.),\nsekä joukon esseitä ja muita proosasepitelmiä (ensimmäinen\nohjelmakirjoituksen luontoinen _Kelttiläinen hämärä_ -- The Celtic\nTwilight, 1893, seuraavat mm.: _Salainen ruusu_ -- The Secret Rose ja\n_Lain taulut_ -- The Tables of the Law, molemmat 1897, joissa hän\nselittää filosofiaansa). Kaikella tällä työllään Yeats on valloittanut\nkirjallisuudelle uusia runoalueita, joissa vallitsevat uudet kauniit\ntunnelma-arvot, ja on kohottanut paljaastaan folkloristisen kokoomis-\nja julkaisutoiminnan hienon taiteen lähtökohdaksi, josta Irlannin\nkulttuuri saa omaa kansallista erikoisväritystään. 1923 hänelle\nannettiin Nobel-palkinto.\n\n\n\nLUMISIIVEKSI KAIHOA, KALLIS...\n\n\n    Oi oisinpa kanssasi, kallis, lumisiipinen soutaja veen!\n    Ma katsoa lentoa tähden en jaksa sen sammumiseen:\n    ja rannalta himmeän taivaan sinitähdeltä sieluuni sain\n    surun suuren ja kalvavan, kallis, min viihtävi Kuolema vain.\n\n    Ikiriutumus ruusun ja liljan terälehdiltä huokua voi;\n    älä niitä sä kaihoa, kallis, älä tähtien lentoja, oi,\n    sinitähteä, hiipuin mi välkkyi, yökaste kun helmitti maan:\n    -- lumisiiveksi kaihoa, kallis, meren vaahtohon valkeaan!\n\n    Kuvin kummin mun mieltäni kiehtoo tuhat saarta ja Tuonelan yö,\n    miss' Aika meit' enää ei muista ja Murhe meit' enää ei lyö;\n    pian häipyisi lilja ja ruusu, tulet tähtien välkkehineen,\n    jos oisin ma kanssasi, kallis, lumisiipi vain vaahdossa veen!\n\n\n\nMAAILMAN RUUSU.\n\n\n    Ah, kauneus katoaa laill' unelman!\n    Rusosta näitten huulten, murheisten\n    siit' ett' on ohi aika ihmeiden,\n    nous Troija hautaliekeiss' ilmahan\n    ja kuoli lapset sen.\n\n    Me kuihdumme kanss' ahertavan Maan:\n    niin ihmissielut häipyy, häviää\n    kuin vaahto, kons' on talven myrskysää;\n    ja tähdet sammuu, taivaan raivon vaan\n    all' elää kasvot nää.\n\n    Yön arkkienkelit: teit' ennen, oi,\n    kun sydänt' ei viel' ollut murtuvaa,\n    ikuisen istuimen luon' auvoisaa\n    kaikk' aikaa vietti; maan Hän kukkaan loi\n    naisjalan vaeltaa.\n\n\n\nKUN OLET VANHA.\n\n\n    Kun olet vanha, harmaa, väsynyt\n    ja lieden luona nuokut, lue tää\n    taas kirja: tähtikatseest' unta nää,\n    jok' on sun silmistäsi säteillyt:\n\n    niin monet tenhos ilo sydämes,\n    ja totuus, vilppi palvoi kauneuttas;\n    vaan pyhiinvaeltajan-sieluas\n    yks lempi vain ja murheit' ilmeittes.\n\n    Ja kumarrut päin liettä hehkuvaa\n    ja mietit, miten lempi lensi pois,\n    nous vuorille, kuin ne sen koti ois,\n    ja piili pian tähtitarhain taa.\n\n\n\nISLE OF INNISFREEN JÄRVI.\n\n\n    Ma pois nyt tahdon mennä, luo mennä Innisfreen,\n    ja savi-risu-töllin sen rantaan rakentaa,\n    ja paputarhan perkaan ja ypö-yksin niin\n    mehiläisteni kuuntelen surinaa.\n\n    Ja siell' on mulla rauha: kas, rauha pisaroi\n    aamun autereesta, kun sirkkuset sille laulelee;\n    siell' yö on kimmel-kirkas ja päilyy päivän koi,\n    ja illoin varpuset pyrisee.\n\n    Ma pois nyt tahdon mennä, sill' aina nään sen\n    ja kuulen, kuinka laineet lyö rantaan solisten:\n    jos seison ajotiellä tai jalkatietä käyn,\n    sen kuulen pohjaan sydämen.\n\n\n\nCOOLEN VILLIJOUTSENET.\n\n\n    Syysloistossaan puut metsän puuntaa,\n    tiet kuivas lokakuu,\n    hämyssä aamun tyven taivas\n    veen kuultoon kuvastuu;\n    veen pintaa joutsenten nään piirtävän:\n    viiskymment' yhdeksän...\n\n    Tää yhdeksästoist' on nyt syksy,\n    kun niitä lasken näin;\n    en kunnoll' ehtinyt ma loppuun,\n    kun korkeutta päin\n    yht'äkkiä tie, laajoin kierroksin,\n    nous siivin viuhuvin.\n\n    Ja kun nyt nään nuo ylväät linnut,\n    on mulla murhe vain.\n    Kaikk' on niin toisin nyt kuin silloin,\n    kun ensi kerran sain\n    ma kuulla, kuinka lailla kellojen\n    soi siivet joutsenten.\n\n    Kanss' armaan armas uupumatta\n    ui virtaa viileää\n    tai ilmain merta: ikä niilt' ei\n    voi verta jäähdyttää;\n    niit' into lemmen, lennon ohjaa vaan,\n    tie kunne kulkikaan!\n\n    Vaan salamyhkäisinä soutaa\n    nyt sorjat linnut nuo;\n    mihinkä kaislikkoon ne lentää\n    ja minkä rannan luo,\n    kun kerran herätessäni ma nään:\n    ne jätti rannan tään?\n\n\n\nSYDÄMEN KAIHON MAA.\n\n\n              Sa riudut, ruusu, oi!\n\n                        _William Blake_.\n\nHenkilöt: MAURTEEN BRUIN\n          BRIDGET BRUIN\n          SHAWN BRUIN\n          MARY BRUIN\n          ISÄ HART\n          KEIJUKAISLAPSI\n\nNäyttämö: Huone, jossa on matto lattialla, keskellä syvää oikealla\nolevaa komeroa. Komerossa penkkejä ja pöytä, ja ristiinnaulitunkuva\nseinällä. Komero on täynnä lieden tulen hehkua. Avonainen ovi on\nvastapäätä katsomoa vasemmalla, ja vasemmalla siitä on penkki. Ovesta\nnäkyy, metsä. On ilta, mutta kuu tai myöhäinen auringonlasku kimaltelee\npuiden lomitse ja vie katseen kauas epätodelliseen, salaperäiseen\nmaailmaan.\n\nMAURTEEN BRUIN, SHAWN BRUIN ja BRIDGET BRUIN istuvat komerossa pöydän\nääressä, lieden luona. He ovat puetut jonkin etäisen ajan pukuihin, ja\nheidän lähellään istuu vanha pappi, ISÄ HART. Hän voi olla puettu kuin\nmunkki. Pöydällä on ruokaa ja juomaa. MARY BRUIN seisoo ovella lukien\nkirjaa. Kun hän kohottaa katseensa, hän näkee ovesta metsään.\n\nBRIDGET.\n\n    Kun käskin hänen illallista varten\n    ma padat pestä, vinnilt' etsi vanhan\n    hän kirjan ja siit' asti siihen kurkkii.\n    Hän kuuroiks meidät huokailis ja voihkis,\n    jos työn ois pakko, kuin on muilla, mulla,\n    koit' ennen nousta, pestä, parsia,\n    tai teidän tavallanne, isä Hart,\n    yöt kaiket myrskyss' yksin ratsastaa\n    ja käydä ehtoollista jakamassa.\n\nSHAWN.\n\n    Sa liikaa moitit, äiti.\n\nBRIDGET.\n\n                            Hänet nait\n    ja puollat häntä, suuttuvan kun pelkäät.\n\nMAURTEEN (isä Hartille).\n\n    On oikein, että nuori nuorta puoltaa.\n    Ne väliin kinaa, vaimoni ja tyttö,\n    ja nyt tää kirjaan liiaks syventyi!\n    Vaan älkää häntä kovin moittiko.\n\nISÄ HART.\n\n    On nuorten sydän yhtä kesytön\n    kuin lintujen, siks kunnes tulee lapset.\n\nBRIDGET.\n\n    Hän karjaa hoitais ei, ei lypsäis lehmää,\n    ei kattais pöytää, liinaa levittäis.\n\nSHAWN.\n\n    Kunp', äiti --\n\nMAURTEEN.\n\n                   Shawn, on pullo puolityhjä;\n    mene ja nouda paras, mit' on meillä.\n\nISÄ HART.\n\n    Nään ensi kertaa kirjan hänellä.\n    Se mikähän lie?\n\nMAURTEEN (Shawnille).\n\n                    Mitä odotat?\n    Äläkä hölskytä, kun avaat korkin;\n    jaloa viiniä on varjeltava.\n            SHAWN (menee.) (Papille:)\n    Ei tyttöä sois moittia hän. Kirja\n    on vinnill' ollut puoli vuosisataa,\n    isäni kertoi, että vaarini\n    sen kirjoitti ja tappoi hiehon, jotta\n    sais siihen kannet. Niukan hyödyn tuotti\n    se kirja hälle, sillä talo täyttyi\n    sen tähden kiertävistä soittajista\n    ja lauluntekijöistä ja jos mistä.\n    Mik' ihme siin' on, tyttö, kirjassa,\n    kun täytyy jättää ruoat jäähtymään?\n    Jos isäni kanss' oisin lukenut\n    ja kirjoittanut kirjoja, ei varmaan\n    jäis Shawnille ja sulle sukantäydet,\n    kun kuolen, keltaisia guineoita.\n\nISÄ HART.\n\n    Ei sovi täyttää päätään tyhmin haavein.\n    Mitä sä luet?\n\nMARY.\n\n                  Miten prinsessa\n    Edane, kaunis tytär Irlannin\n    kuninkaan, kuuli kerran, Valpurin\n    kun oli ilta kuin nyt, laulun vienon\n    ja seuras sitä puolivalvehilla\n    ja saapui keijukaisten maahan, jossa\n    ei kukaan tule vanhaks, hurskahaksi,\n    ei kukaan tule vanhaks, viisahaksi,\n    ei kukaan tule vanhaks, katkeraksi.\n    Ja siellä yhä elää, karkeloi\n    hän metsän kasteisessa katvehessa.\n\nMAURTEEN.\n\n    Te vieroittakaa tyttö kirjasta.\n    Moist' isoisä juuri houraili,\n    vaan hevost' osannut ei arvostella,\n    ja hölmöin nulkki saattoi häntä pettää.\n    Te neuvokaa --\n\nISÄ HART.\n\n                   Pois pane kirja, laps.\n    Kas, kadotettu enkeli se vain\n    Edanen hurmas lumolaulullaan.\n    Mont' olen, tyttöseni, kaltaistas\n    ma nähnyt rauhatonta, kaipaavaa,\n    vaan vuodet vierivät, ja muitten lailla\n    he iloisina vaali lapsiaan\n    ja kirnun ääress' ahkeroi ja juorus\n    yöjuhlista ja kihlatuista.\n\nMAURTEEN.\n\n                                Totta.\n    Vaan nuor' on liian hän sit' ymmärtääkseen.\n\nBRIDGET.\n\n    Ja kyllin vanha tietääksensä, että\n    on väärin laiskotella.\n\nMAURTEEN.\n\n                           Hänt' en moiti:\n    hän kaipaa poikaani, kun töiss' on tää,\n    ja se ja kai tään kelpo eukon kieli\n    ne karkoittavat hänet unelmiinsa\n    kuin lapset peiton alle pimeys.\n\nBRIDGET.\n\n    Ei hievahtais hän, jos ma vaiti oisin.\n\nMAURTEEN.\n\n    Ehk' onkin luonnollista uneksia\n    hyvistä ihmisistä iltana\n    näin Valpurin. Vaan sano, tyttö, onko\n    sull' oksaa pyhän orapihlajan,\n    joit' ovenpieleen ripustivat naiset,\n    jott' onnea ne tuottais talolle?\n    Myös Vappu-illan hämärissä viedä\n    voi varas morsiamen vastanaidun,\n    tai sitten lieden ääress' eukot haastaa\n    valeita varsin!\n\nISÄ HART.\n\n                    Totta voi se olla.\n    Niit' emme tunne voimia me, jotka\n    Jumala hengille on hornan suonut\n    ties mistä salatuista syistä. (Marylle:) Oikein\n    sa teit. On oikein, että kunniassa\n    pidämme vanhat, viattomat tavat.\n\n(MARY BRUIN on ottanut orapihlajan oksan penkiltä ja ripustanut sen\nnaulaan pihtipieleen. Oudosti, ehkä keijukaisvihreään puettu tyttönen\ntulee metsästä ja ottaa oksan.)\n\nMARY.\n\n    Sen ehdin tuskin naulaan ripustaa,\n    kun tuulest' esiin lapsi lehahti\n    ja otti oksan, sitä hyväillen.\n\nISÄ HART.\n\n    Se kenen lapsi lie?\n\nMAURTEEN.\n\n                        Ei kenenkään.\n    Sill' usein tyttö jonkun uneksii\n    ohitse menneen, kun lens' ilmanhenkäys.\n\nMARY.\n\n    Ne orapihlajan vei pyhän oksan,\n    ne ei suo taloon tähän onnea;\n    vaan silti iloitsen, ett' olin niille\n    ma ystävällinen, sill' eikös myös\n    ne ole Jumalamme lapsia?\n\nISÄ HART.\n\n    Laps, paholaisen on ne sikiöitä,\n    ja niill' on valta Ajan loppuun asti,\n    Jumala jolloin sotii niitä vastaan\n    ja murskaa ne.\n\nMÄRY.\n\n                   Hän varmaan hymyilee,\n    isä, ja avaa suuren ovensa.\n\nISÄ HART.\n\n    Kirotut enkelit kun oven sen\n    vain näkisi, ne ikimykiks suistuis;\n    ja kun ne kolkuttavat ovillemme,\n    se, joka seuraa niitä, saman käydä\n    saa kautta kauhun.\n\n(Ohut, vanha käsivarsi ojentuu pihtipielen takaa ja naputtaa ja\nviittoo. Se näkyy selvästi hopeaisessa valaistuksessa. MARY BRUIN menee\novelle ja seisoo siinä hetkisen. MAURTEEN BRUIN täyttää touhukkaasti\nISÄ HARTIN lautasta. BRIDGET BRUIN istuu lieden ääressä.)\n\nMARY (tullen pöydän ääreen):\n\n                       Tuolla ulkona\n    on joku, joka viittoo minulle\n    ja nosti kättään, kuin ois kuppi siinä\n    sill' ollut, sekä joi, niin että ehkä\n    on jano sillä.\n\n(Ottaa maitoa pöydältä ja vie ovelle.)\n\nISÄ HART.\n\n                  Ehk' on se se laps,\n    jok' ollut sinusta ei lapsi lainkaan.\n\nBRIDGET.\n\n     Ma pelkään.\n\nISÄ HART.\n\n                 Kaiken pahan torjuu Risti\n    talosta pois, niin kauan kuin se tuolla\n    on riippumassa.\n\nMAURTEEN.\n\n                    Tule, tyttöseni,\n    käy viereeni ja jätä harmit, haaveet.\n    sill' eloniltaani sun valaisevan\n    niin tahtoisin kuin turvetulen armaan;\n    ja kuoltuani rikkain näillä mailla\n    sinusta tulee, sillä, tyttäreni,\n    täys sukka keltaisia guineoita\n    on mulla kätkössä, jonk' yksin tiedän.\n\nBRIDGET.\n\n    Ain' olet sieväin kasvojen sa narri,\n    ja minun täytyy säästää, nälkää nähdä,\n    jott' ois jos jonkinmoiset silkkinauhat\n    vaan päässä pojan vaimolla.\n\nMAURTEEN.\n\n                                Sa älä\n    ain' ole tyly; hän on hyvä tyttö!\n    Meill' oivaa maat' on sata eekkeriä,\n    ja tulen ääress' yhdess' istutaan.\n    Tää isä, pastori, on ystäväni,\n    ma katson sua, katson poikaani,\n    ja hänen lautasens' on asetettu\n    sun lautasesi viereen -- ja kas tuossa\n    hän tuleekin ja tuo sen ainoan,\n    mit' oltiin vailla, hyvää viiniä.\n                   (Shawn tulee sisään.)\n    Kohenna tulta, lisää turvett' uutta,\n    jott' oikein leimuaa. Kun katselee,\n    tulesta miten savu tupruaa,\n    ja sydämess' on tyytymys ja viisaus,\n    se parast' elämäss' on.\n\n(MARY ottaa kappaleen turvetta tulesta ja menee ulos. SHAWN seuraa\nhäntä ja kohtaa hänet hänen palatessaan.)\n\nSHAWN.\n\n                             Mikä vetää\n    sinua ulos kylmyyteen ja metsään?\n    Lomassa puitten runkojen on rusko,\n    jok' aivan värisyttää.\n\nBRIDGET.\n\n                           Maitoa\n    ja tulta vuoden onnettomimpana\n    yön' olet antanut ja tuonut turman\n    niin taloon, kuten hyvin tiedät. Ennen\n    kuin menit naimisiin, sa olit laiska\n    ja hieno, kuljit silkkinauhat päässä;\n    ja nyt -- ei, isä, puhun puhtaaks suuni --\n    ei miehen vaimoks ole kelvollinen\n    hän kenenkään --\n\nSHAWN\n\n                     Vait, äiti!\n\nMAURTEEN.\n\n                                 Liian pahoin\n    sa puhut.\n\nMARY.\n\n              Mitä minä välitän,\n    vaikk' olen antanutkin tämän talon,\n    joss' aina kuulen kieltä katkeraa,\n    nyt keijukaisten valtaan!\n\nBRIDGET.\n\n                              Tiedät kyllä,\n    ett' ihmisiä niitä hyviä\n    nimellä sillä kuka mainitsee\n    tai yleensä niist' ylen paljon haastaa,\n    se taloon saattaa pahaa kaikenlaista.\n\nMARY.\n\n    Te tulkaa, keijukaiset, typerästä\n    talosta tästä minut ottakaa!\n    Mun suokaa saada vapaus kadotettu\n    ja työtä tehdä milloin haluan\n    ja laiskotella milloin haluan!\n    Pois minut tästä tulkaa maailmasta\n    te tyhmäst' ottamaan, oi keijukaiset!\n    Oi, tuulen olkapäillä ratsastaa\n    ma tahdon kanssanne ja karkeloida\n    kuin tulenliekki vuorten huipuilla.\n\nISÄ HART.\n\n    Et saata ymmärtää sa sanojas.\n\nMARW.\n\n    Isä, ma neljään kieleen täällä kyllyin:\n    yks niist' on liian viisas, taitava,\n    yks niist' on liian vakava ja hurskas,\n    yks niist' on itse aikaa katkerampi,\n    yks niist' on hyvä, mutta aivan liian\n    täynn' unettavaa rakkautta, liian,\n    ah, unettavaa rakkautta ja\n    mun kahlitsemistani.\n\n(SHAWN taluttaa hänet rahille vasemmalle puolelle ovea.)\n\nSHAWN.\n\n                         Ällös moiti\n    minua; usein makaan valvehilla\n    ja mietin, miten kaikki murheiseksi\n    saa viisaan pääsi. Kuink' on kaunis se,\n    sun kalvas otsas alla kukkean\n    hiuspilven! Istu tänne vierelleni --\n    nuo ovat liian vanhoja, ja heiltä\n    on aivan unohtunut oma nuoruus.\n\nMARY.\n\n    Oi, sinä olet suuri ovenpieli\n    ja minä oksa orapihlajan,\n    ja jos vain voisin, ovenpieless' ois\n    mun riiputtava siksi, kunnes tuonut\n    ma oisin taloon tähän hyvän onnen.\n\n(Aikoo kietoa käsivartensa SHAWNin ympäri, mutta katsoo arasti pappiin\nja antaa käsiensä vaipua.)\n\nISÄ HART.\n\n    Mun tyttäreni, käteen häntä tartu,\n    sill' yksin rakkaudesta meidät sitoo\n    Jumala itseensä ja kotilieteen,\n    jok' estää meitä rappeutumasta\n    ja eksymästä Hänen rauhastaan\n    pois mieltä villitsevään vapauteen\n    ja hämmentävään valoon.\n\nSHAWN.\n\n                            Maailma\n    jos oisi omani, sen kaiken saisit,\n    et yksin rauhaa kotiliesien,\n    vaan myöskin hämmentävän valon kaiken\n    ja vapauden, jos vaan sen haluaisit.\n\nMARY.\n\n    Maailman käsissäni murskaisin,\n    ja sinä hymyellen katsoisit.\n\nSHAWN.\n\n    Ja sitten tulesta ja kasteesta\n    Maan uuden muovaisin, joss' yhden yhtä\n    ei katkeraa tai liian viisast' oisi\n    ja vanhaa, sulle väärin tekemässä,\n    ja taivaan lumoavan hiljaisuuden\n    ma kokoaisin ja sen kynttilät\n    sun yksinäisten kasvojesi eteen.\n\nMARY.\n\n    Sun silmäs ainoat on kynttilät,\n    ma joita kaipaan.\n\nSHAWN.\n\n                      Kerran auringon\n    säteessä karkeloiva kärpänen\n    tai tuulen henki aamun herätessä\n    sun rintas täytti unelmilla, joita\n    ei kukaan toinen tuntenut. Vaan nyt\n    on sakramentti, jot' ei purkaa saata,\n    sun sydämesi, ennen ylpeän\n    ja kylmän, liittänyt mun sydämeeni,\n    jok' ain' on lämmin. Aurinko ja kuu\n    ne sammuu, taivas kiertyy käärylle,\n    vaan sinun sielus lumivalkoinen\n    mun sieluani seuraa.\n\n(Metsästä kuuluu laulava ääni.)\n\nMAURTEEN.\n\n                         Joku laulaa.\n    Kas, sehän on vain laps. Se laulaa, kuulkaa:\n    \"Niin sydän orpo se kuihtuu pois\".\n    Kyll' outo lauluks lapsen, vaan se laulaa\n    niin suloisesti. Kuulkaa, kuulkaa!\n\n(Menee ovelle.)\n\nMARY.\n\n                                       Oi,\n    minusta kiinni pidelkää, kosk' olen\n    tän' iltana ma pahaa puhunut!\n\nÄÄNI.\n\n    Käy tuulonen porteilta, Päivä, sun kois,\n    käy sydämeen orpoon ja kaihoavaan,\n    ja sydän orpo se kuihtuu pois,\n    kun karkeloi keijut kaukaisen maan,\n    jalat maidonvalkeat tanhuavat,\n    kädet maidonvalkeat tahtia lyö,\n    soi tuuli ja maasta se tuo tarinat,\n    joss' on vanhakin kaunis ja viisaankin työ\n    vain riemuita -- keijut sen kuulla voi!\n    Vaan on kuin Coolaneyn kaislat sois:\n    \"Kun tuulonen laulaa ja soi, ilakoi,\n    niin sydän orpo se kuihtuu pois!\"\n\nMAURTEEN.\n\n    Kun olen onnellinen, samaa soisin\n    myös kaikille, siks sisään lapsen noudan.\n                (Tuo sisään keijukaislapsen.)\n    Voi metsään eksyä, ja siell' on kylmä,\n    vaan tänne olet tervetullut.\n\nLAPSI.\n\n                                 Tänne\n    kyll' olen tervetullut. Tääll' on eräs,\n    jonk' aika pois on mennä, pois, pois, pois.\n\nMAURTEEN.\n\n    Oi, kuink' on kummalliset puheet sillä.\n    Sun onko kylmä?\n\nLAPSI.\n\n                    Vierees kyykistyn,\n    sill' olen juossut kaukaa, kaukaa tänne\n    ma tänä yönä.\n\nBRIDGET.\n\n                  Näytät sievältä.\n\nMAURTEEN.\n\n    On hiukses märkinä.\n\nBRIDGET.\n\n                        Ma lämmitän\n    sun jalkojas, ne ovat kylmät.\n\n(Ottaa lapselta kengät jalasta.)\n\nMAURTEEN.\n\n                                     Varmaan\n    sa saavut kaukaa, kaukaa, sillä koskaan\n    en kauniit' ole nähnyt kasvojas;\n    liet totta väsynyt ja nälkäinen,\n    kas, täss' on hiukan leipää, viiniä.\n\nLAPSI.\n\n    On viini karvasta, vaan, vanha äiti,\n    sull' eikö ole mitään makeata\n    minulle?\n\nBRIDGET.\n\n             Mull' on hiven hunajaa.\n\n(Menee viereiseen huoneeseen.)\n\nMAURTEEN.\n\n    Jop' osaat hyvitellä. Äiti ennen\n    sun tuloas ol' ihan nyreissään.\n\n(BRIDGET palaa tuoden hunajaa ja täyttää kipon maidolla.)\n\nBRIDGET.\n\n    Se hienon kodin laps on; valkeat\n    sen kädet näättekö ja sievät vaatteet.\n    Toin sulle vähän nuorta maitoa,\n    vaan varro, jotta hiukan lämmitän\n    sit' ensin liedellä, sill' eihän toki\n    se mikä sopii meille köyhille\n    kai kelpaa sulle ylhäissyntyiselle.\n\nLAPSI.\n\n    Koit' ennen nouset, lieden virität,\n    ja sormes verille on pakko raataa\n    sun, vanha äiti. Nuoret nukkuu, unta\n    ne näkee, haaveilee, vaan sinun pakko\n    on työtä tehdä sormes verille,\n    sen tähden ett' on sydämesi vanha.\n\nBRIDGET.\n\n    On nuoret laiskoja.\n\nLAPSI.\n\n                        Sun muistitietos\n    on tehnyt viisaaks sinut, vanha taatto.\n    On nuorten pakko huokailla ja nähdä\n    unia, mutta sinä olet viisas,\n    sen tähden ett' on sydämesi vanha,\n\n(BRIDGET antaa hänelle lisää leipää ja hunajaa.)\n\nMAURTEEN.\n\n    Ken uskois, että moinen nuori tyttö\n    niin antaa arvon vanhan viisaudelle.\n\nLAPSI.\n\n    Ei enää, äiti.\n\nMAURTEEN.\n\n                   Eipä ollut se\n    suupala suuri! Maito valmist' on.\n              (Ojentaa sen lapselle.)\n    jop' oli pieni kulaus!\n\nLAPSI.\n\n                           Pane kengät\n    minulle jalkaan, äiti. Tahtoisin\n    nyt syötyäni hiukan tanssia.\n    Coolaney-järven kaislat tanssivat,\n    ja tahdon tanssia, siks kunnes kaislat\n    ja valkolaineet itsens' uneen tanssii.\n\n(BRIDGET panee kengät jalkaan lapselle, ja tämä on aloittamaisillaan\ntanssin, mutta havaitsee ristiinnaulitunkuvan ja pelästyy ja peittää\nsilmänsä.)\n\n    Mik' on tuo mustan ristin ruma kuva?\n\nISÄ HART.\n\n    Et sanais tuhmuutta sa tajua!\n    On pyhä Isämme se.\n\nLAPSI.\n\n                       Pane pois!\n\nMAURTEEN.\n\n    Se pahoin oisi.\n\nBRIDGET.\n\n                    Pyhäinhäväistystä\n    se oisi!\n\nLAPSI.\n\n             Piinattu, ah, olento!\n    Pois, pois se!\n\nBRIDGET.\n\n                   Lapsen vanhemmille tarpeen\n    ois nuhde.\n\nISÄ HART.\n\n               Jumalan on Pojan kuva\n    se.\n\nLAPSI (hyvitellen häntä).\n\n        Pane pois se, pane pois!\n\nMAURTEEN.\n\n                                 Ei, ei.\n\nISÄ HART.\n\n    Niin nuori koska olet ja kuin lintu,\n    min säikkymään saa lepattava lehti,\n    sen otan pois.\n\nLAPSI.\n\n                   Pois, pane pois se, pois!\n    Se kätke silmältä ja sielulta!\n\n(ISÄ HART ottaa ristiinnaulitunkuvan seinältä ja lähtee viemään sitä\nsisähuoneeseen.)\n\nISÄ HART.\n\n    Kosk' olet tullut tähän piirikuntaan,\n    sua pyhään uskoomme ma opastan,\n    ja oivall' älylläs sen pian opit.\n                             (Muille:)\n    Me hellätunteisia olkaamme\n    nupulla oleville olennoille;\n    ei Luoja viittonut päin Golgataa,\n    kun aamutähdet lauloi ensi kerran.\n\n(Vie ristiinnaulitunkuvan sisähuoneeseen.)\n\nLAPSI.\n\n    Tää paikka tasainen on, nyt ma tanssin!\n                                  (Laulaa:)\n    \"Käy tuulonen porteilta, Päivä, sun kois,\n    käy sydämeen orpoon ja kaihoavaan,\n    ja sydän orpo se kuihtuu pois.\"\n\n(Tanssii.)\n\nMARY (Shawnille:)\n\n    Juur' ikään, kun hän lähestyi, ma kuulin\n    myös muitten pienten jalkain askeleita\n    ja vienon soiton soivan tuulessa:\n    säesti huilut näkymättömät\n    niin hänen jalanliikkeitään.\n\nSHAWN.\n\n                                 En kuullut\n    ma muuta kuin vain hänen askeleensa.\n\nMARY.\n\n    Ne kuulen taas, ah, jumalattomat\n    on voimat talossa nyt tanssimassa!\n\nMAURTEEN.\n\n    Tulehan tänne, ja jos lupaat olla\n    pyhiä asioita herjaamatta,\n    saat jotain.\n\nLAPSI.\n\n                 Tuo se tänne, vanha taatto.\n\nMAURTEEN.\n\n    Kas, täss' on sulle silkkinauhoja,\n    jotk' ostin poikani ma vaimolle,\n    kun kävin kaupungissa -- vaan hän sallii\n    ne antaa sulle, jotta sitoisit\n    tuon tuulen tuivertaman villin tukkas;\n\nLAPSI.\n\n    Mua rakastatko, sano.\n\nMAURTEEN.\n\n                          Kyllä toki!\n    sua rakastan.\n\nLAPSI.\n\n                  Ah, mutta tätä liettä\n    sa rakastat. Siis mua rakastatko?\n\nISÄ HART.\n\n    Kun Kaikkivaltias niin paljon suonut\n    on omaa ajatonta nuoruuttaan\n    osaksi yhden luomans' olennon,\n    sen katsominen rakastamist' on jo.\n\nLAPSI.\n\n    Vaan Häntähän sa rakastat?\n\nBRIDGET.\n\n                               Se rienaa.\n\nLAPSI.\n\n    Ja rakastatko mua sinäkin?\n\nMARY.\n\n    En tiedä.\n\nLAPSI.\n\n              Nuorta miestä rakastat.\n    Mut mull' ois valta tuulen olkapäillä\n    sun suoda ratsastaa ja karkeloida\n    kuin tulenliekki vuorten huipuilla.\n\nMARY.\n\n    Meit', Enkelien Kuningatar, auta\n    ja, hyvät pyhimykset, suojatkaa!\n    Nyt jotain kauheata tapahtuu.\n    Pois äsken otti orapihlajan\n    hän pyhän oksan.\n\nISÄ HART.\n\n                     Tyhmää lörpötystä\n    te lapsen säikähdätte. Muuta vielä\n    ei osaa. Kuinka vanha olet, lapsi?\n\nLAPSI.\n\n    Kun talvi nukkuu luonnoss', ohenee\n    minulta hiukset, jalat herpaantuu.\n    Kun lehdet herää, kantaa äitini\n    mua kultaisilla käsivarsillaan;\n    ma pian naiseks soristaudun ja\n    veden ja metsän hengen nain, vaan ken\n    sen tietäis, milloin ensi kerran synnyin?\n    Ma olen, luulen, paljon vanhempi\n    kuin uroskotka, joka olennoista\n    kuun all' on vanhin.\n\nISÄ HART.\n\n                         Oi, hän keijukaisten\n    on kansaa.\n\nLAPSI.\n\n               Joku kutsui, airueni\n    siks maitoa ja tulta pyytämään\n    ma lähetin; kun kuului uusi kutsu,\n    ma tulin itse.\n\n(MUUT paitsi SHAWN ja MARY BRUIN menevät papin taakse suojaan.)\n\nSHAWN (nousten).\n\n                   Vaikka olet tehnyt\n    muut kaikki kuuliaisiks itsellesi,\n    mun katseeni ei ole lumoissas\n    enk' ole toivotusta lausunut\n    tai lahjaa sulle suonut moista, joka\n    sois sulle vallan. Pois sun karkoitan.\n\nISÄ HART.\n\n    Ei, minä tahdon häntä vastustaa.\n\nLAPSI.\n\n    Sen tähden että ristiinnaulitun\n    sa poistit kuvan, niin on suuri voima\n    minulla, ettei kukaan kulkea\n    voi minun tahdottani läpi siitä,\n    miss' olen tanssinut tai sormenpäätä\n    ma kääntänyt.\n\n(SHAWN koettaa lähestyä lasta, mutta ei voi.)\n\nMAURTEEN.\n\n                  Te kaikki katsokaa!\n    Hänt' estää jokin -- kas, te näättehän,\n    miten hän liikuttelee käsiään\n    kuin kihnais niitä lasiseinää vastaan!\n\nISÄ HART.\n\n    Ma tahdon yksin seistä mahtavan\n    tään hengen eessä; älkää pelätkö,\n    sill' Isä kanssamme on sekä Hän,\n    mi kuoli ristillä ja kuollehista\n    nous ylös kolmantena päivänä.\n\n(LAPSI polvistuu rahille MARYN viereen ja kietoo kätensä hänen\nympärilleen.)\n\n    Avukses enkelit ja pyhimykset\n    sa huuda, tytär.\n\nLAPSI.\n\n                     Tulla mukaani\n    sun täytyy, vastanaitu morsian,\n    niin iloisemman joukon nähdä saat\n    ja sydämen saat nähdä kaihon maan,\n    joss' ole kauneudell' ei kuihtumusta\n    ja kuolemall' ei ylösnousemusta,\n    vaan ilo viisautt' on ja Ajan kulku\n    ikuista laulua. Sua suutelen,\n    ja maailma pois haipuu.\n\nSHAWN.\n\n                            Horroksesta\n    jo herää -- avaa silmäs, kuuntele.\n\nISÄ HART.\n\n    Nyt nähdä hänen täytyy sekä kuulla,\n    sill' ainoastaan sielu valinnallaan\n    voi hänet pelastaa. Käy tänne, tytär,\n    mun seiso vieressäni; ajattele\n    taloa tätä, velvoituksias\n    sen piirissä.\n\nLAPSI.\n\n                  Seis, seuraa minua,\n    sa vastanaitu morsian. Jos häntä\n    sa kuulet, tulet muiden kaltaiseksi,\n    saat lapsia ja keität, kirnuat,\n    ja voi ja siipikarja, munat aina\n    on kielelläs ja kiistanaiheenas,\n    ja vihdoin vanhana ja katkerana\n    väristen hautaas horjut.\n\nISÄ HART.\n\n                             Minä sulle\n    tien näytän, tytär, taivaaseen.\n\nLAPSI.\n\n                                    Vaan minä\n    vien sinut, vastanaitu morsian,\n    sydämen kaihon maahan, sinne, missä\n    ei kukaan tule vanhaks, hurskahaksi,\n    ei kukaan tule vanhaks, viisahaksi,\n    ei kukaan tule vanhaks, katkeraksi,\n    ja miss' ei kiltit kielet kahlitse;\n    sill' ajatukset ne vain meitä ohjaa,\n    jotk' ailahtava hetki herättää.\n\nISÄ HART.\n\n    Nimessä rakkaass' Ainokaisen sen,\n    mi ristiinnaulittiin, ma sua pyydän:\n    käy luokseni nyt, Mary Bruin.\n\nLAPSI.\n\n                                  Hänet\n    nimessä hänen oman sydämensä\n    vien minä.\n\nISÄ HART.\n\n               Koska Ristiinnaulitun\n    vein kuvan pois, en mitään ole minä,\n    en mitään mahda minä. Noudan tänne\n    sen jälleen.\n\nMAURTEEN (takertuu häneen).\n\n                 Ei.\n\nBRIDGET.\n\n                     Meit' älkää jättäkö!\n\nISÄ HART.\n\n    Oi, antakaa mun mennä ennenkuin\n    on myöhäistä. Mun syntinihän se\n    tään kaiken yksin aiheuttaa.\n\n(Laulua ulkona.)\n\nLAPSI.\n\n                                 Ne laulaa:\n    \"Sa tule, vastanaitu morsian,\n    luo metsäin, vetten, hämyyn kalpeaan!\"\n\nMARY.\n\n    Ma tulen kanssas.\n\nISÄ HART.\n\n                      Hän on kadotettu.\n    ah!\n\nLAPSI.\n\n    Mutta kaikki kuolollinen toivo,\n    jok' on sun taakkanas, pois heitä, sillä\n    me, jotka tuulen teitä ratsastamme\n    ja kirmailemme yli aaltojen\n    ja karkeloimme vuorten huipuilla,\n    olemme monin kerroin kevyemmät\n    kuin kastehelmet viiriss' aamun koin.\n\nMARY.\n\n    Oi ota minut myötäs!\n\nSHAWN.\n\n                         Rakastettu,\n    en päästä sua. Mull' on enemmän\n    kuin sanat, joilla pitää sua kiinni:\n    nää vahvat käsivarret. Niistä saa\n    ei kaikki keijukaisten sotalaumat\n    pois sua.\n\nMARY.\n\n              Rakkaat kasvot! rakas ääni!\n\nLAPSI.\n\n    Sa tule, vastanaitu morsian.\n\nMARY.\n\n    Sun maatas aina rakastin -- vaan -- silti\n\nLAPSI.\n\n    Sa tule, lintu pieni, valkea.\n\nMARY.\n\n    Se kutsuu mua!\n\nLAPSI.\n\n                   Tule, lintu pieni.\n\n(Etäisiä tanssivia olentoja ilmaantuu metsään.)\n\nMARY.\n\n    Ma kuulen laulua ja tanssia.\n\nSHAWN.\n\n    Jää luokseni!\n\nMARY.\n\n    Ma luulen, että jäädä\n    ma tahtoisin -- vaan -- silti --\n\nLAPSI.\n\n                                     Tule lintu\n    sa pieni, kultatöyhtöinen.\n\nMARY (aivan hiljaa).\n\n                               Vaan -- silti\n\nLAPSI.\n\n    Sa tule, lintu pieni, hopeajalka!\n\n(MARY BRUIN kuolee, ja LAPSI poistuu.)\n\nSHAWN.\n\n    Hän kuollut on!\n\nBRIDGET.\n\n                    Se jätä harhakuva;\n    poiss' ovat sielu sekä ruumis. Sinä\n    syleilet lehtikasaa tahi vaimos\n    kuvaksi muuttunutta saarnipuuta.\n\nISÄ HART.\n\n    Niin vievät pahat henget saaliinsa,\n    kädestä miltei Jumalan, ja valta\n    vaan niiden karttuu päivä päivältä,\n    ja miehet sekä vaimot jättävät\n    tiet vanhat, ylpeys kun kolkuttaa\n    ohuilla rystysillään sydämelle.\n\n(Ulkona on tanssivia olentoja, ja ehkä myös valkea lintu, ja monet\näänet laulavat:)\n\n    \"Käy tuulonen porteilta, Päivä, sun kois,\n    käy sydämeen orpoon ja kaihoavaan,\n    ja sydän orpo se kuihtuu pois.\"\n\n                     Kaikki suomentanut _Toivo Lyy_.\n\n\n\n\nJOHN MILLINGTON SYNGE.\n\n\nYeatsin runous on kauttaaltaan niin unelmaromanttista, ettei se siedä\ntodellista elämää, vaan särkyy sen kosketuksesta. Irlantilaisen\nliikkeen näytelmäkirjailija ja irlantilais-englantilaisen kansankielen,\n\"hibernian\", kohottaja kirjallisuuden välineeksi, John Millington Synge\n(1871-1909), suhtautui tehtäväänsä toisin: hänen tuotannossaan yhtyvät\nvilli irlantilainen maaperä ja sen yllä auertava eriskummallinen\nunelmamaailma, naturalismi ja romantiikka. Synge oli asianajajan poika\nDublinin läheisyydestä, suoritti sen yliopistossa B.A:n tutkinnon 1892,\ntutki musiikkia Saksassa ja kirjallisuutta Parisissa, ja matkusti 1899\nYeatsin kehoituksesta Aranin saarille, Irlannin länsirannikolle,\ntutkimaan kansan uskomuksia ja kieltä, muodostamaan omaa kansallista\ntyyliä. Tuloksena oli, paitsi kuvausta _Aran-saaret_ (1907),\nperehtyminen saarien kansan sielunelämään ja sen tulkitseminen sarjassa\nomaperäisiä, samalla naturalistisia ja romanttisia, draamallisesti\nvoimakkaita näytelmiä, joilla on Irlannin kansallisessa\nnäytelmäkirjallisuudessa perustava merkitys, ratkaisevampi kuin Yeatsin\nlyyrillisillä tunnelmadraamoilla. Lotin _Islannin kalastajasta_\n(Pecheur d'Islande)_ muistuttava yksinäytöksinen _Meren uhreja_ (Riders\nto the Sea, 1904), kuva köyhästä kalastajakansasta, joka taistelee\nvihamielistä merta vastaan; _Laakson varjossa_ (In the Shadow of the\nGlen, 1904); _Pyhimysten lähde_ (The Well of the Saints, 1907), jonka\ninhoittava sokea kerjäläispariskunta mieluummin jää sokeaksi kuin\nnäkeväksi tullen sulkee tien sisäiseen näkymaailmaansa; _Länsimaailman\nleikkikalu_ (The Playboy of the Western World, 1907); _Tinarin häät_\n(The Tinker's Wedding, 1907); ja kesken jäänyt _Deirdre of the Sorrows\n(1910) -- kaikki ne kuvaavat irlantilaista talonpoikaa sellaisena, mikä\nhän todella on, miten hän tuntee, ajattelee ja puhuu, vieläpä hänen\nomalla kielellänsä, joka on ranskalaisesti kouluutuneella maulla\nkohotettu kauttaaltaan kauniille tasolle. Vaikka irlantilainen rahvas\nei tästä kuvastansa pitänytkään, merkitsevät Syngen näytelmät kuitenkin\ntoistaiseksi irlantilaisen draaman huippusaavutusta.\n\n\n\nMEREN UHREJA.\n\n\nHenkilöt:\n\nMAURYA, vanha vaimo.\nHARTLEY, hänen poikansa.\nCATHLEEN, hänen tyttärensä.\nNORA, nuorempi tytär.\nMIEHIÄ ja NAISIA.\n\nTapahtumapaikka -- Saari Irlannin länsirannikolla.\n\nTupakeittiö, seinillä verkkoja ja öljyvaatteita ja seinää vasten\nnojallaan muutamia uusia lautoja; rukki jne. Cathleen, noin\nkahdenkymmenenvuotias tyttö, taputtelee pannuun leipomaansa leipää ja\nsiirtää sen liedessä olevaan paistinpataan, samalla kohentaen tulta.\nPyyhkii sitten kätensä, ottaa rukin ja rupeaa kehräämään. Nora, nuori\ntyttö, kurkistaa sisään ovesta.\n\nNORA (hiljaa). Missä äiti on?\n\nCATHLEEN. Hän meni lepäämään, Jumalan kiitos, ja sanoi koettavansa\nhiukan nukkua.\n\n(Nora tulee hiljaa sisään ja ottaa saalinsa alta mytyn.)\n\nCATHLEEN (kehräten reippaasti). Mitä siinä on?\n\nNORA. Nuori pastorimme toi sen. Siinä on paita ja sukka, jotka on\nriisuttu eräältä hukkuneelta Donegalissa.\n\n(Cathleen pysäyttää rukin äkkiä ja kumartuu lähemmäksi.)\n\nNORA. Meidän täytyy katsoa, ovatko ne Michaelin, ennenkuin äiti tulee,\nmennäkseen jälleen rannalle tähystelemään.\n\nCATHLEEN. Kuinka ne voisivat olla Michaelin, Nora? Miten hän olisi\nvoinut joutua niin kauas pohjoiseen?\n\nNORA. Nuori pastori sanoi niiden näyttävän tutuilta. \"Jos ne ovat\nMichaelin\", hän sanoi, \"niin kertokaa äidillenne, että hänet haudattiin\nsiunattuun maahan Jumalan armosta; mutta elleivät ne ole hänen, niin\nälkää sanoko hänelle niistä sanaakaan, koska hän muuten itkee ja suree\nitsensä kuoliaaksi.\"\n\n(Tuulenpuuska paiskaa auki oven, jonka Nora oli jättänyt raolleen.)\n\nCATHLEEN (katsoen huolestuneesti ulos). Kysyitkö häneltä, aikooko hän\nestellä Bartleytä lähtemästä tänään viemään hevosia Galwayn\nmarkkinoille?\n\nNORA. \"Hänen matkaansa en tahdo estää\", hän sanoi; \"mutta älkää olko\nsiitä huolissanne. Äitinne rukoilee puoliyöhön saakka, eikä\nkaikkivaltias Jumala tahdo hyljätä häntä ja ottaa pois hänen ainoata\nturvaansa.\"\n\nCATHLEEN. Lyökö meri korkealle Valkoisten kallioiden luona?\n\nNORA. Lyö kyllä, Jumala meitä auttakoon. Lännen puolella on raju\naallokko, joka vain pahenee tällä tuulella nousuveden aikana. (Hän\nmenee pöydän luo mytty kädessään.) Avaanko sen nyt?\n\nCATHLEEN. Äiti voi herätä ja tulla tänne, ennenkuin olemme valmiit.\n(Tulee pöydän ääreen.) Siihen menee aikaa, ja voihan olla, että\nmolemmat itkemme.\n\nNORA (menee sisäovelle ja kuuntelee). Nyt hän kääntyi vuoteella. Tuossa\npaikassa hän on täällä.\n\nCATHLEEN. Anna minulle portaat, niin panen mytyn uunille. Silloin hän\nei huomaa mitään, ja ehkäpä hän nousuveden tullessa menee rantaan\ntähystämään, näkyisikö Michael ajautuvan tänne idästäpäin.\n\n(He nostavat portaat uunin kuvetta vastaan; Cathleen nousee pari\naskelta ja kätkee mytyn uunille. Maurya tulee sisähuoneesta.)\n\nMAURYA (katsoen Cathleeniin ja puhuen nurkuvalla ja valittavalla\näänellä). Eikö turvetta ole tarpeeksi täksi päiväksi ja illaksi?\n\nCATHLEEN. Minulla on juuri leipä paistumassa (pudottelee turvetta), ja\nBartleyn pitää saada se, jos hän lähtee Connemaraan nousuveden tultua.\n\n(Nora korjaa turvemöhkäleet lattialta ja asettelee ne paistinpadan\nympärille.)\n\nMAURYA (istuutuen tuolille tulen ääreen). Hän ei mene tänä päivänä,\ntuulen noustessa sekä etelästä että lännestä. Hän ei lähde mihinkään,\nsillä nuori pastori ei päästä häntä.\n\nNORA. Pastori ei estä häntä; ja sitä paitsi kuulin Eamon Simonin ja\nStephen Pheetyn ja Colum Shawnin sanovan, että hän lähtee sinne.\n\nMAURYA. Missä hän on?\n\nNORA. Hän meni tiedustelemaan, mahtaisiko tällä viikolla vielä mennä\nmuita laivoja, mutta minä luulen hänen tulevan pian takaisin, sillä\nnousuvesi lähenee jo niemen kärkeä, ja tämä laiva luovii tänne idästä.\n\nCATHLEEN. Kuulen jonkun tulevan isojen kivien kohdalla.\n\nNORA (katsoen ulos). Siinä hän tuleekin, ja hänellä on kiire.\n\nBARTLEY (tulee sisään ja katsoo ympärilleen. Hän puhuu surumielisesti\nja hiljaa). Missä se palanen on, Cathleen, joka jäi siitä Connemarasta\nostetusta uudesta köydestä?\n\nCATHLEEN (laskeutuen portailta). Anna se hänelle, Nora; se on tuolla\nlautojen vieressä naulassa. Nostin sen aamulla sinne, kun se\nmustajalkainen porsas pureskeli sitä.\n\nNORA (ojentaen köyden veljelleen). Tämäkö se on, Bartley?\n\nMAURYA. Olisi parempi antaa köyden riippua naulassaan lautojen\nvieressä, Bartley. (Bartley ottaa köyden.) Sanon sinulle, että sitä\ntarvitaan täällä, sillä jos Michael ajautuu rantaan huomenna tai\nylihuomenna tai minä päivänä hyvänsä tällä viikolla, niin hänelle\nkaivetaan Jumalan armosta syvä hauta.\n\nBARTLEY (alkaen solmia köyttä). Minulla ei ole sellaisia päitsiä että\nvoisin ratsastaa tammalla, ja tässä on jo kiire. Muita laivoja ei mene\npariin viikkoon, ja alhaalla sanottiin, että näillä markkinoilla\nmaksetaan hevosista hyvästi.\n\nMAURYA. Alhaalla ei säästetä myöskään kovia sanoja, jos ruumis ajautuu\nrantaan, eikä täällä ole ketään, joka pystyisi tekemään sille arkkua.\nJa minä kun ostin niin kalliilla hinnalla hienoimmat valkoiset laudat,\nmitä Connemarasta saa. (Hän kääntyy katsomaan lautoja.)\n\nBARTLEY. Kuinka se voisi enää ajautua rantaan, kun olemme jo\ntähystelleet sitä yhdeksän päivää, ja tuuli on ollut koko ajan lännestä\nja etelästä?\n\nMAURYA. Ellei sitä löydetä, niin se johtuu siitä, että meri on\nnousemassa. Ja kuun vieressä oleva tähti tietää, että se nousee jo tänä\niltana. Jos sinulla on sata hevosta, vaikkapa tuhat hevosta, niin voiko\ntuhannenkaan hevosen hinta korvata poikaa kodissa, jossa on vain yksi\npoika?\n\nBARTLEY (valmistaen päitsiä, Cathleenille). Mene joka päivä alas\nkatsomaan, etteivät lampaat hypi rukiiseen, ja jos teurastaja sattuisi\ntulemaan tänne, niin voit myydä hänelle sen mustajalkaisen porsaan, jos\nsaat kunnollisen hinnan.\n\nMAURYA. Kuinka tuommoinen kuin hän kykenisi saamaan hyvää hintaa\nporsaasta?\n\nBARTLEY (Cathleenille). Jos tuuli pysyy lännessä koko loppukuun, niin\nkerää Noran kanssa vielä yksi suovallinen leviä lipeätuhkaa varten.\nTästä lähtien meillä on kova edessä, kun talossa on vain yksi mies\ntöitä tekemässä.\n\nMAURYA. Sitten vasta me saamme kovimman kokea, kun sinä hukut, kuten\nkaikki toisetkin. Miten minä, hautaan katsova vanhus, ja tytöt sitten\ntulemme toimeen?\n\n(Bartley laskee päitset pöydälle, riisuu takkinsa ja ottaa ylleen\ntoisen, uudemman, joka on tehty samasta kankaasta.)\n\nBARTLEY (Noralle). Joko se lähestyy aallonmurtajaa?\n\nNORA (katsoen ulos). Se kaartaa juuri niemen kärjen ympäri ja höllentää\npurjeita.\n\nBARTLEY (ottaen kukkaronsa ja piippunsa). Minulla on puoli tuntia aikaa\nehtiäkseni laivaan, ja te näette minut taas kahden päivän, tai kolmen\npäivän, tai ehkä vasta neljän päivän kuluttua, jos tuuli tekee kiusaa.\n\nMAURYA (kääntyen tuleen päin ja peittäen päänsä saalillaan). Kuinka voi\nmies olla niin julma ja tunteeton, ettei ole kuulevinaankaan vanhan\näitinsä puheita, kun tämä estelee häntä lähtemästä tuonne meren\nvietäväksi?\n\nCATHLEEN. Merellähän nuoret miehet elämänsä elävät, ja kukapa\nkuuntelisi vanhusta, joka aina hokee samaa asiaa?\n\nBARTLEY (ottaen päitset). Minun täytyy nyt mennä sukkelaan. Ratsastan\npunaisella tammalla, ja harmaa poni saa juosta jäljessä... Jumala\nsiunatkoon teitä.\n\n(Hän poistuu.)\n\nMAURYA (parahtaa itkuun, Bartleyn ollessa kynnyksellä menossa). Sinne\nhän meni, Jumala meitä armahtakoon, emmekä me näe häntä enää. Hän meni,\nja kun ilta pimenee tänään yöksi, minulla ei ole enää yhtään poikaa.\n\nCATHLEEN. Miksi ette antanut hänelle siunaustanne, kun hän katsoi\novella taakseen? Eikö meillä kaikilla ole jo kyllin surua ilman\nsitäkin, että päästitte hänet menemään tylyjen sanojen saattelemana ja\nettä nyt ennustatte sellaista onnettomuutta?\n\n(Maurya ottaa hiilipihdit ja alkaa umpimähkään kohentaa tulta,\nkatsomatta taakseen.)\n\nNORA (kääntyen häneen päin). Te vedätte turpeen pois leivän ympäriltä.\n\nCATHLEEN (parahtaen). Jumalan poika meille anteeksi antakoon, mehän\nunohdimme hänen leipänsä. (Hän kiiruhtaa lieden ääreen.)\n\nNORA. Ja jos se on palanut pilalle, niin hän saa olla ilman ruokaa\npimeään saakka, oltuaan syömättä auringon noususta asti.\n\nCATHLEEN (ottaen leivän pannusta). Tietysti se on palanut. Eihän kukaan\nosaa ajatella järkevästi talossa, jossa vanha vaimo on herkeämättä\näänessä. (Maurya huojuttaa itseään tuolillaan.)\n\nCATHLEEN (leikaten leivästä palan ja käärien sen vaatteeseen\nMauryalle). Menkää nyt alas lähteelle ja antakaa tämä hänelle, kun hän\nmenee siitä ohi. Siten te näette hänet, ja kaikki tylyt puheet\nunohtuvat, koska voitte tehdä hänen mielensä hyväksi sanomalla: \"Olkoon\nmatkasi onnellinen!\"\n\nMAURYA (ottaen leivän). Ehdinkö sinne yhtä pian kuin hän?\n\nCATHLEEN. Kyllä, jos kiiruhdatte.\n\nMAURYA (nousten epävarmasti). Käveleminen on minulle niin vaivalloista.\n\nCATHLEEN (katsoen häneen huolestuneesti). Ojenna hänelle keppi, Nora,\nettei hän kompastu polulla oleviin kiviin.\n\nNORA. Mikä keppi?\n\nCATHLEEN. Se, jonka Michael toi Connemarasta.\n\nMAURYA (ottaen kepin, jonka Nora antaa hänelle). Suuressa maailmassa\nvanhat ihmiset jättävät tavaransa pojilleen ja lapsilleen, mutta täällä\nmeillä nuoret miehet jättävät tavaransa vanhuksille.\n\n(Hän menee hitaasti ulos. Nora siirtyy portaitten ääreen.)\n\nCATHLEEN. Odota, Nora, hän voi kääntyä takaisin. Hän on niin murheen\nmurtama, ettei tiedä, mitä hän milloinkin tekee. Jumala häntä\nauttakoon.\n\nNORA. Onko hän jo kiertänyt pensaan?\n\nCATHLEEN (katsoen ulos). Nyt häntä ei näy enää. Heitä mytty sukkelaan\nalas, sillä Jumala tiesi, milloin hän jo palaa.\n\nNORA (ottaen mytyn uunilta). Nuori pastori sanoi kulkevansa huomenna\ntästä ohi, niin että mehän voimme mennä ilmoittamaan hänelle, ovatko\nvaatteet Michaelin, kuten varmasti uskon.\n\nCATHLEEN (ottaen mytyn). Kertoiko hän, miten ne löydettiin?\n\nNORA (laskeutuen portailla). \"Kaksi miestä oli soutanut maihin\nviskylastia\", hän kertoi, \"ennen kukonlaulua, ja toisen airo oli\nkolahtanut ruumiiseen heidän soutaessaan mustien kallioiden ohi, jotka\novat pohjoisessa.\"\n\nCATHLEEN (koettaen avata myttyä). Anna minulle veitsi, Nora, sillä\nnauhat ovat kiristyneet suolaisessa vedessä, ja tämän umpisolmun\navaamiseen menee muuten viikko.\n\nNORA (ojentaen hänelle veitsen). Minä olen kuullut, että Donegaliin on\npitkä matka.\n\nCATHLEEN (katkaisten nauhan). Niin on. Täällä kävi hiljattain eräs\nkaupustelija -- tämä veitsi ostettiin häneltä -- joka sanoi, että jos\nlähtee kävelemään noiden kallioiden luota, niin menee seitsemän päivää,\nennenkuin on Donegalissa.\n\nNORA. Entä ajautumalla meren mukana? Kuinka kauan se kestäisi?\n\nCathleen avaa mytyn ja vetää näkyviin osan paitaa ja sukan. Molemmat\ntarkastavat niitä kiihkeästi.\n\nCATHLEEN (hiljaa). Jumala olkoon meille armollinen, mutta onhan varsin\nvaikeata varmasti sanoa, ovatko nämä hänen, vai eivät!\n\nNORA. Minä otan naulasta hänen toisen paitansa, niin katsomme, ovatko\nne samaa kangasta. (Hän kääntelee vaatteita, jotka riippuvat nurkassa.)\nSe ei ole täällä, Cathleen. Missähän se mahtaa olla?\n\nCATHLEEN. Rartley taisi ottaa sen tänä aamuna, sillä hänen omansa oli\naivan suolan jäykistämä. (Viitaten nurkkaan.) Tuolla on hihan kappale,\njoka on samaa kangasta. Tuo se tänne. (Nora antaa sen hänelle, ja he\nvertailevat kankaan laatua.)\n\nCATHLEEN. Ne ovat samaa kangasta, Nora, mutta sitähän on pakoittain\nGalwayn myymälöissä. Onhan moni muukin, eikä vain Michael, voinut\nteettää siitä paitoja.\n\nNORA (joka on ottanut sukan käteensä ja laskenut silmät, itkien). Ne\novat Michaelin, Cathleen, ne ovat Michaelin, Jumala olkoon hänen\nsielulleen armollinen! Mitä sanoo äiti saadessaan kuulla kaiken tämän,\nja kun Bartley on poissa?\n\nCATHLEEN (ottaen sukan). Tämähän on aivan tavallinen sukka.\n\nNORA. Se kuuluu kolmanteen pariin, jotka itse kudoin. Panin siihen\nkuusikymmentä silmää, joista pudotin neljä.\n\nCATHLEEN (laskee silmät). Niitä on juuri sen verran. (Itkien.) Ah,\nNora, kuinka katkeraa onkaan ajatella, että hän ajautui sillä tavalla\nniin kauas pohjoiseen, saattajina ja itkijöinä vain meren linnut!\n\nNORA (kääntyen puolittain ympäri ja ojentaen kätensä vaatteita kohti).\nEikö ole surkeata, ettei miehestä, joka oli niin vankka soutaja ja\ntaitava kalastaja, ole nyt muuta jäljellä kuin vanhan paidan kappale ja\nvillasukka?\n\nCATHLEEN (hetkisen kuluttua). Joko äiti tulee, Nora? Kuulen jotakin\nliikettä polulta.\n\nNORA (katsoen ulos). Hän se on, Cathleen. Hän on pian ovella.\n\nCATHLEEN. Korjaa nämä tavarat pois, ennenkuin hän tulee sisään. Ehkäpä\nhänen on nyt parempi olla annettuaan siunauksensa Bartleylle, emmekä\nmekään ilmaise kuulleemme mitään, ennenkuin Bartley on kotona jälleen.\n\nNORA (auttaen Cathleenia sitomaan myttyä kiinni). Panemme sen tuonne\nuunin soppeen.\n\n(He työntävät mytyn uunin sopessa olevaan koloon. Cathleen menee\ntakaisin rukin ääreen.)\n\nNORA. Huomanneeko hän minun itkeneen?\n\nCATHLEEN. Asetu selin oveen sillä tavalla, ettei valo osu kasvoihisi.\n\n(Nora istuutuu uunin soppeen, selin oveen. Maurya tulee sisään hyvin\nhitaasti, menee lattian poikki, katsahtamatta tyttöihin, ja vaipuu\ntakan toisella puolella olevalle tuolilleen. Vaatteeseen kääritty\nleivänpala on vielä hänen kädessään. Tytöt katsovat toisiinsa, ja Nora\nosoittaa kääröä.)\n\nCATHLEEN (kehrättyään hetkisen). Te ette antanutkaan hänelle\nleivänpalaa, joka hänen piti saada?\n\n(Maurya alkaa itkeä hiljaa, kääntymättä ympäri.)\n\nCATHLEEN. Näittekö hänen ratsastavan alas rantaan? (Maurya itkee.)\n\nCATHLEEN (hiukan kärsimättömästi). Eikö ole parempi, Jumala teille\nanteeksi antakoon, vastata minulle ja kertoa, mitä te näitte, kuin\nitkeä ja valittaa sellaista, jolle ei enää mitään mahda? Näittekö\nBartleytä, sanokaa?\n\nMAURYA (heikolla äänellä). Sydämeni on murtunut tästä päivästä\nainiaaksi.\n\nCATHLEEN (kuten ennen). Näittekö Bartleytä?\n\nMAURYA. Olen nähnyt jotakin hirveätä.\n\nCATHLEEN (nousee rukin äärestä ja katsoo ulos). Jumala teitä auttakoon,\ntuollahan Bartley juuri menee niemen poikki tammalla ratsastaen, harmaa\nponi jäljessään.\n\nMAURYA (säpsähtää, niin että saali solahtaa hänen päästään, jättäen\nvalkoiset, hajalle irtautuneet hapset paljaiksi. Säikähtyneesti).\nHarmaa poni jäljessään...\n\nCATHLEEN (tullen takan luo). Mitä te sillä tarkoitatte?\n\nMAURYA (puhuen hyvin hitaasti). Olen nähnyt sellaista, ettei kukaan ole\nnähnyt sen hirveämpää sitten kuin Bride Dara näki sen kuolleen miehen,\njolla oli lapsi sylissään.\n\nCATHLEEN ja NORA. A-aah!\n\n(He kyyristyvät vanhuksen eteen lieden ääreen.)\n\nNORA. Kertokaa, mitä näitte.\n\nMAURYA. Minä menin lähteelle ja seisoin siinä lukien itsekseni\nrukousta. Silloin näin Bartleyn tulevan punaisella tammalla ratsastaen,\nja harmaa poni seurasi jäljessä (hän nostaa kätensä kuin tahtoen päästä\nnäkemästä jotakin). Jumalan poika varjelkoon meitä, Nora!\n\nCATHLEEN. Mitä te näitte?\n\nMAURYA. Michaelin.\n\nCATHLEEN (hellästi). Ei, äiti. Michaelia ette voinut nähdä, sillä hänen\nruumiinsa on löydetty kaukaa pohjoisesta, ja hänet on Jumalan armosta\nhaudattu siunattuun maahan.\n\nMAURYA (hiukan kiivaasti). Minä näin hänet juuri tänä päivänä, ja hän\nratsasti ja ajoi laukkaa. Bartley tuli ensin punaisella tammalla, ja\nminä yritin sanoa: \"Olkoon matkasi onnellinen\", mutta jokin sai sanat\ntakertumaan kurkkuuni. Hän ajoi nopeasti ohitseni ja sanoi: \"Jumalan\nsiunausta teille\", minun kykenemättä sanomaan mitään. Sitten itkin ja\nkun taas katsahdin ylös, näin harmaan ponin ja Michaelin sen selässä --\nhänellä oli hienot vaatteet ja uudet kengät.\n\nCATHLEEN (alkaa itkeä). Tästä lähtien meillä ei ole enää mitään turvaa.\nEi mitään turvaa.\n\nNORA. Eikö nuori pastori sanonut, ettei kaikkivaltias Jumala tahdo\nhyljätä äitiä eikä ottaa pois hänen ainoata turvaansa?\n\nMAURYA (hiljaa, mutta selvästi). Mitäpä hänenlaisensa merestä\ntietäisi... Bartley ei tule enää takaisin, niin että kutsukaa Eamon\ntänne ja pyytäkää häntä tekemään minulle hyvä arkku noista valkoisista\nlaudoista, sillä minä en jaksa elää enää. Minulla on ollut mies ja\nmieheni isä ja kuusi poikaa tässä talossa -- kuusi reipasta miestä,\nvaikka synnytinkin heidät suurella kivulla ja tuskalla heidän\ntullessaan tähän maailmaan -- ja toiset heistä löydettiin ja toiset\njäivät sinne, ja niin he ovat nyt kaikki poissa... Stephen ja Shaw\nhukkuivat siinä suuressa myrskyssä, ja heidät löydettiin Gregoryn\nlahdesta Golden Mouthin luota ja kannettiin samalla laudalla sisään\ntuosta ovesta...\n\n(Hän vaikenee, ja tytöt säpsähtävät aivan kuin kuullen jotakin ovesta,\njoka on raollaan heidän takanaan.)\n\nNORA (kuiskaten). Kuulitko, Cathleen? Kuulitko jotakin ääntä\nkoillisesta päin?\n\nCATHLEEN (kuiskaten). Joku huutaa rannassa.\n\nMAURYA (jatkaa kuulematta mitään). Ja sinne jäi Sheamus ja hänen isänsä\nja tämänkin isä eräänä pimeänä yönä, eikä heistä näkynyt jälkeäkään,\nkun aurinko nousi. Sitten hukkui Pat, suistui mereen veneen kaatuessa.\nMinä istuin täällä, hoidellen Bartleytä, joka oli aivan pieni ja lepäsi\npolvillani, kun näin kaksi naista, kolme naista, neljä naista, jotka\nastuivat sisään ja tekivät ristinmerkin, sanomatta mitään. Silloin\nkatsoin ulos, ja heidän jäljessään tuli miehiä, jotka kantoivat jotakin\npunaisen purjeen puolikkaassa, Ja siitä tippui vettä -- sinä päivänä\noli kaunis pouta, Nora -- ja kiviin jäi märkä juova kynnykselle\nsaakka...\n\n(Hän vaikenee jälleen, kädet ojennettuina ovea kohti. Se aukenee\nhiljaa, ja vanhoja vaimoja alkaa tulla sisään. He tekevät kynnyksellä\nristinmerkin ja polvistuvat näyttämön etualalle, punaiset hameet pään\nyli vedettyinä.)\n\nMAURYA (kuin unessa Cathleenille). Onko se Pat vai Michael? Vai mitä\ntämä on?\n\nCATHLEEN. Michael on jo löydetty kaukaa pohjoisesta, ja kun hänet on\nlöydetty sieltä, niin miten hän voisi nyt olla täällä?\n\nMAURYA. Mereen on jäänyt ajelehtimaan niin paljon nuoria miehiä,\netteiväthän ne, jotka löysivät hänet, voi tietää, oliko se Michael, vai\njoku toinen, sillä kun mies on meressä yhdeksän vuorokautta ja ilma\nkoko ajan tuulinen, niin hänen äitinsäkin on vaikea tuntea häntä.\n\nCATHLEEN. Se oli Michael, Jumala olkoon hänelle armollinen, sillä ne\nsiellä pohjoisessa ovat toimittaneet meille joitakin hänen\nvaatekappaleitaan.\n\n(Hän kumartuu ja antaa sitten Michaelille kuuluneet vaatteet Mauryalle,\njoka nousee hitaasti seisaalleen ja ottaa ne käsiinsä. Nora katsoo\nulos.)\n\nNORA. Tuolla tulee miehiä, jotka kantavat jotakin välissään, ja siitä\ntippuu vettä, jättäen märän juovan kiville.\n\nCATHLEEN (kuiskaten naisille, jotka ovat tulleet sisään). Onko se\nBartley?\n\nERAS NAISISTA. Niin on, Jumala hänen sielunsa korjatkoon.\n\n(Kaksi nuorehkoa naista tulee sisään ja vetää pöydän keskelle lattiaa.\nMiehet tuovat Bartleyn ruumiin, joka lepää laudalla, peittona purjeen\npalanen, ja laskevat hänet pöydälle.)\n\nCATHLEEN (sillä aikaa naisille). Millä tavalla hän hukkui?\n\nERAS NAISISTA. Harmaa poni kompastui ja tyrkkäsi hänet mereen\nValkoisten kallioiden luona, ja kova rantahyöky kiskaisi hänet\nmukaansa.\n\n(Maurya on polvistunut pöydän yläpäähän. Naiset itkevät hiljaa ja\nhuojuttavat hitaasti yläruumistaan. Cathleen ja Nora polvistuvat pöydän\ntoiseen päähän. Miehet polvistuvat ovensuuhun.)\n\nMAURYA (nostaen päätään ja puhuen aivan kuin saapuvilla ei olisi\nketään). Nyt he ovat kaikki poissa, eikä meri voi enää tehdä minulle\nmitään... Nyt minulla ei ole enää mitään syytä valvoa itkien ja\nrukoillen, kun tuuli ulvoo etelästä ja rantahyöky pauhaa idässä, pauhaa\nlännessä, ja aallot lyövät jymisten yhteen. Minulla ei ole enää mitään\nsyytä lähteä pimeinä iltoina hakemaan vihkivettä, eikä minua enää\nliikuta toisten naisten itku, olipa meri minkä näköinen hyvänsä.\n(Noralle.) Anna minulle vihkivesi tuolta laudakolta; sitä on vielä\ntilkka jäljellä. (Nora antaa kulhon hänelle.)\n\nMAURYA (laskee Michaelin vaatteet Bartleyn jaloille ja pirskoittaa\nvihkivettä hänen päällensä). En tee tätä sen tähden, etten olisi\nrukoillut kaikkivaltiasta Jumalaa puolestasi, Bartley. En sen tähden,\netten olisi rukoillut illoin pimeään saakka, kunnes en enää tiennyt,\nmitä sanoisin; vaan siksi, että suuri lepo alkaa nyt minullekin, kuten\non jo aika. Nyt siirryn suureen lepoon minäkin ja saan pitkät yöt\nnukkuakseni, jos meillä on vain hitunenkaan kosteita jauhoja\nsyödäksemme ja ehkäpä jokunen löyhkäävä kala.\n\n(Hän polvistuu jälleen, tehden ristinmerkin, ja alkaa kuiskaten lukea\nrukousta.)\n\nCATHLEEN (eräälle vanhalle miehelle). Ehkäpä te ja Eamon rupeatte\ntekemään arkkua, kun aurinko nousee. Meillä on hyviä valkoisia lautoja,\njotka äiti itse osti, Jumala häntä auttakoon, ajatellen, että Michael\nlöytyisi, ja minulla on tuore leipä, jonka voitte syödä\ntyöskennellessänne.\n\nVANHA MIES (katsoen lautoihin). Onko täällä nauloja?\n\nCATHLEEN. Ei ole, Colum; niitä emme tulleet ajatelleeksi.\n\nTOINEN MIES. Kummallista, ettei hän muistanut nauloja, vaikka on jo\nnähnyt tehtävän niin monta arkkua.\n\nCATHLEEN. Hän käy vanhaksi, ja suru on murtanut hänet.\n\n(Maurya nousee jälleen hitaasti, levittää Michaelin vaatekappaleet\nruumiin viereen ja pirskoittaa vihkiveden jäännöksen niiden päälle.)\n\nNORA (kuiskaten Cathleenille). Hän on nyt kokonaan rauhoittunut, mutta\nsinä päivänä, jolloin Michael hukkui, hänen itkunsa kuului täältä\nlähteelle saakka. Olisiko kukaan voinut ajatella, että hän piti enemmän\nMichaelista?\n\nCATHLEEN (hitaasti ja selvästi). Vanha vaimo väsyy pian kaikkeen, ja\neikö hän ole jo valittanut ja itkenyt yhdeksän päivää ja täyttänyt koko\ntaloa surullaan?\n\nMAURYA (laskee tyhjän kulhon kumolleen pöydälle ja panee kätensä\nristiin Bartleyn jaloille). Nyt he ovat kaikki yhdessä, ja loppu on\ntullut. Olkoon kaikkivaltias Jumala armollinen Bartleyn sielulle, ja\nMichaelin sielulle, ja Sheamuksen ja Patin, ja Stephenin ja Shawnin\nsieluille (painaen päänsä alas); ja armahtakoon Hän minunkin sieluani,\nNora, ja kaikkia, jotka tässä maailmassa vielä elossa ovat.\n\n(Hän vaikenee. Naisten itku kuuluu hiukan äänekkäämmin ja hiljenee\njälleen.)\n\nMAURYA (jatkaen). Michael on haudattu kaukana pohjoisessa\nkaikkivaltiaan Jumalan armosta siunattuun maahan. Ja Bartley saa hienon\narkun noista valkoisista laudoista ja syvän haudan. Mitä voisimmekaan\nenempää toivoa? Eihän kukaan voi elää iankaikkisesti, ja siihen meidän\non tyydyttävä.\n\n(Hän polvistuu jälleen, ja väliverho sulkeutuu hitaasti.)\n\n                                       Suomentanut _O. Juurikoski_.\n\n\n\n\nJOHN MASEFIELD.\n\n\nSiitä runoilijapolvesta, joka 1900-luvun parina alkukymmenenä piti\nenglantilaisessa maailmassa runouden lippua liehumassa, mainittakoon\ntässä vain John Masefield, ei siksi, että hän olisi lukuisista\nrunoilijaveljistänsä, samanikäisistä ja nuoremmista, ehdottomasti\netevin, vaan siksi, että hänen runoilijanimensä on joka tapauksessa\nkotimaassaan vakiintunut, virallisestikin tunnustettu: onhan hän\nEnglannin nykyinen hovirunoilija. Masefieldin matka tähän asemaan on\nromanttinen tarina. Hän syntyi Ledburyssa, Herefordshiressä, 1874,\nlakimiehen poikana, joutui varhain orvoksi, sai taipumattoman ja\nseikkailunhaluisen luonteensa vuoksi lähteä 14-vuotiaana merelle,\npalveli maston etupuolella lähes kolme vuotta, purjehtien kaikilla\nmerillä, ja jätti laivansa New Yorkissa keväällä 1895, omaisuutena\nmerimiehenkirstu ja 5 dollaria. Yhdysvalloissa hän oleskeli kaksi\nvuotta, eläen tavallisena työmiehenä. Tänä aikana hänen lukuhalunsa\nheräsi ja hän tutustui Englannin klassilliseen kirjallisuuteen aina\nrenessanssista alkaen. Seurauksena oli vastustamaton halu kirjoittaa\nrunoja. 1897 Masefield palasi Lontooseen, tutustui Syngeen, ja sorvaili\nniitä runojansa, jotka muodostavat hänen esikoiskokoelmansa _Suolaveden\nballaadeja_ (Salt Water Ballads, 1902); siihen sisältyy mm. hänen\nhuomiota herättänyt runonsa _Lasteja_ (Cargoes), menneisyyden\nromantiikan ja nykyisyyden harmauden lyhyt, vaikuttava rinnastus. Hän\npääsi W. B. Yeatsin tuttavuuteen, hyötyen siitä runoilijana. Toinen\nkokoelma _Ballaadeja_ ilmestyi 1903, kolmas kokoelma _Ballaadeja ja\nrunoja_ 1910. Jo ensi kokoelmassaan Masefield ilmoitti olevansa\n\"taistelija maan tomun ja tuhkan\", so. syvien rivien, pohjakerroksen,\npuolesta. Draamallisessa runoelmassaan _Iankaikkinen armo_ (The\nEverlasting Mercy, 1911) hän kertoo juopporentun tarinan, hänen\nheräämisensä ja kääntymisensä. _Syrjäkadun leski_ (The Widow in Bye\nStreet, 1912) kuvaa, kuinka leski Gurney menettää järkensä sen jälkeen,\nkun hänen poikansa on hirtetty. Masefieldin kootut runot ilmestyivät\n1923. Hän on julkaissut myös useita romaaneja, mm. lastenkertomuksen\n_Keskiyön kansaa_ (The Midnight Folk, 1928, suomennettu), jonka\nviehättävä saturomantiikka ja hienot välirunot todistavat korkeasta\nlahjakkuudesta ja taiteellisuudesta. -- Hovirunoilijaksi hänet\nvalittiin Robert Bridgesin jälkeen 1930 -- toimenpide, joka sisältää\nhänelle tunnustuksen runoilijana, mutta on samalla hovin kohteliaisuus\nsyviä rivejä kohtaan.\n\n\n\nLASTEJA.\n\n\n    Viissoutu Niniven ui Ophirista kaukaa\n    aurinkoisen Palestiinan satamaan;\n    viiniä ja norsunluuta,\n    santeli- ja seetripuuta\n    sekä riikinkukkoja on lastinaan.\n\n    Karavelli Espanjan se Isthmuksesta soutaa\n    kautta palmurantain päivänpaahtamain,\n    lastinansa timantteja,\n    smaragdeja, topaaseja,\n    kaneelia sekä kultaa kirstuittain.\n\n    Brittiläinen sauhunharmaa lastilaiva kyntää\n    Kanaalissa merta kylmän maaliskuun,\n    lastinansa kivihiiltä,\n    lyijyä ja muuritiiltä\n    sekä kiskorautaa lisäks polttopuun.\n\n                        Suomentanut _Yrjö Jylhä_.\n\n\n\n\n\n\nYHDYSVALLAT\n\n\n\n\nBENJAMIN FRANKLIN.\n\n\nTyynimielinen, valistunut ja tiedonhaluinen amerikkalainen porvari\nBenjamin Franklin (1706-90), joka miellyttävästi edustaa Amerikan\nkorkeimpia saavutuksia 1700-luvulla, oli syntyisin Uuden Englannin\npuritaanisesta keskuksesta, Bostonista, jossa hänen isänsä oli\nsaippuankeittäjänä, mutta muutti sieltä 17-vuotiaana Philadelphiaan,\nhiukan vapaampaan ilmapiiriin. Veli omisti kirjapainon, johon Benjamin\njoutui 13-vuotiaana oppilaaksi. Monien valheiden jälkeen, joiden aikana\nhän työskenteli New Yorkissa, Lontoossa ja Philadelphiassa,\nuupumattomasti opiskellen tiedon kaikkia aloja, hän lopuksi (1728)\npääsi oman, hyvin menestyvän kirjapainon omistajaksi viimemainittuun\nkaupunkiin. Kirjapainoonsa hän liitti kirjakaupan ja\nkustannustoiminnan, ruveten julkaisemaan mm. sanomalehteä (_The\nGazette_), aikakauslehteä (_Uutteran miehen papereita_ -- The Busybody\nPapers, joka oli Addisonin Spectatorin jäljittelyä), ja kalenteria\n(_Köyhän Rikhardin allakka_ -- Poor Richard's Almanac), jotka hän\nkirjoitti suurimmaksi osaksi itse ja jotka tulivat tavattoman\nsuosituiksi. Se valistunut, selväjärkinen ja viisaasti opettava henki,\njoka on näiden julkaisujen leimana, vaikutti huomattavasti Amerikan\nsilloisen kansan kasvatukseen. Yhä jatkaen opintojansa,\nerikoisesti filosofiaa, kieliä ja luonnontieteitä (keksien 1752\nukkosenjohdattimen), Franklin monella tavalla levitti tiedonhalua\nympäristöönsä, tullen, lyhyesti sanottuna, maansa valistuneen\nkansansivistystyön ja tieteenkin perustajaksi. Yhteiskunnalliseen\ntoimintaan Franklin otti osaa vuodesta 1736 alkaen, tehden paljon\nhyödyllisiä aloitteita. 1747 hänet valittiin Pennsylvanian eduskuntaan\nja 1757 hän matkusti valtionsa edustajaksi Lontooseen, jossa viipyi\n1762:teen saakka, jolloin palasi kotimaahan, nimitettynä\npääpostimestariksi. 1764-75 Franklin jälleen oleskeli Lontoossa,\npalaten viimemainittuna vuonna kotiin, koska oli joutunut isänmaansa\nitsenäisyyskysymysten vuoksi erimielisyyteen hallituksen kanssa ja\ntullut erotetuksi pääpostimestarin virasta. Tämän jälkeen Franklin\naloitti historiasta tunnetun toimintansa Yhdysvaltain vapauden hyväksi,\noleskellen lähettiläänä Parisissa 1776-85, ja allekirjoittaen siellä\nmaansa puolesta rauhansopimuksen 1783. Lopullisesti kotimaahan\npalattuaan Franklin hoiti useita huomattavia luottamustoimia; hänen\nviimeisiä yleishyödyllisiä aloitteitaan oli kongressille osoitettu\nanomus orjuuden lakkauttamisesta. Hänen kirjoituksistaan useimmat\nkäsittelevät käytännöllisiä ja opettavaisia asioita; erikoinen, sekä\nkirjalliselta arvoltaan että sisällykseltään kiintoisa on hänen oma\nelämäkertansa (_The Autobiography_), joka ulottuu vuoteen 1757 saakka.\n\n\n\nBENJAMIN FRANKLININ ENSIMMÄINEN SANOMALEHTIKIRJOITUS;\nHÄNEN PAKONSA NEW YORKIIN.\n\n\nVeljeni ystävien joukossa oli muutamia älykkäitä miehiä, jotka\nhuvikseen kirjoittelivat sanomalehteen pieniä artikkeleita ja siten\nhankkivat sille mainetta ja kartuttivat tilaajamäärää: nämä miehet\nkävivät usein luonamme. Kuunnellessani heidän keskustelujansa ja\nkuvauksiansa siitä, miten suosiollisesti heidän kirjoituksensa oli\notettu vastaan, minussa heräsi halu yrittää itse kuten he. Mutta kun\nolin vielä poikanen ja epäilin veljeni kieltäytyvän painattamasta\nlehteensä mitään, jonka tietäisi minun laatimakseni, koetti vääristää\nkäsialaani ja kirjoittaen nimettömän kirjoituksen pisti sen illalla\nkirjapainon oven alle. Sieltä se löydettiin seuraavana aamuna ja\nveljeni näytti sen kirjoittaville ystävilleen, kun nämä tapansa mukaan\ntulivat hänen luokseen. He lukivat sen, keskustelivat sen johdosta\nläsnäollessani, ja sain erinomaiseksi ilokseni kuulla heidän hyväksyvän\nsen, ja että he arvaillessaan kirjoituksen tekijää mainitsivat vain\nsellaisia henkilöitä, joilla oli keskuudessamme jossakin määrin\noppineen ja nerokkaan miehen maine. Otaksun nyt, että minulla oli\njokseenkin hyvä onni tuomareihini nähden, mutta etteivät he olleetkaan\nniin perin hyviä kuin silloin luulin.\n\nTämä tapaus kuitenkin rohkaisi minua kirjoittamaan vielä useita\nkirjoituksia, jotka toimitin painoon samaa tietä kuin ensimmäisen, ja\njotka samoin hyväksyttiin. Pidin salaisuuden omanani siksi kunnes\nvähäinen tietovarastoni oli tyhjentynyt, ja vasta sitten ilmaisin\nitseni, jolloin veljeni tuttavat alkoivat osoittaa minua kohtaan hiukan\nsuurempaa kunnioitusta, vieläpä tavalla, joka ei miellyttänyt veljeäni,\nkoska hän ajatteli -- eikä kenties ilman syytä -- että tulisin siitä\nturhamaiseksi. Ehkä tämä oli yhtenä syynä niihin erimielisyyksiin,\njoita näihin aikoihin alkoi ilmaantua välillemme. Vaikka hän oli\nveljeni, hän piti itseään isäntänä ja minua oppipoikana, ja vaati siis\nminulta samoja palveluksia kuin toisiltakin: mielestäni hän alensi\nminua eräillä vaatimuksillaan liiaksi, minun odottaessani häneltä\nveljenä suurempaa lempeyttä. Riitaisuuksistamme tehtiin usein selkoa\nisälleni, ja kuvittelen joko olleeni yleensä oikeassa tai osanneeni\nparemmin puhua puolestani, sillä isäni oli enimmäkseen minun\npuolellani. Mutta veljeni oli hyvin kiivas ja oli usein pieksänyt\nminua, mikä kovasti karvasteli mieltäni. Oppiaikani tuntui minusta\ntavattoman ikävältä, minkä vuoksi mietin lakkaamatta keinoa\nlyhentääkseni sitä. Lopulta siihen tarjoutuikin tilaisuus hyvin\nodottamattomalla tavalla.\n\nEdustajakamari loukkaantui eräästä lehdessä julkaistusta valtiollisesta\nkirjoituksesta, jonka aiheen olen unohtanut. Veljeni vangittiin,\nasetettiin syytteeseen ja puhemiehen vaatimuksesta tuomittiin\nkuukaudeksi vankeuteen, luultavasti sen tähden, ettei hän suostunut\nilmaisemaan kirjoittajan nimeä. Minutkin vangittiin ja vietiin\nkuulusteltavaksi neuvoston eteen, mutta vaikka he eivät saaneetkaan\nminua ilmaisemaan mitään, antoivat he kuitenkin minulle varoituksen ja\npäästivät sitten vapaaksi, kenties arvellen, että minä oppipoikana olin\nvelvollinen säilyttämään isäntäni salaisuuden.\n\nSillä aikaa kun veljeni oli vankilassa, mikä seikka minua keskinäisistä\nriitaisuuksistamme huolimatta melkoisesti suututti, toimitin minä\nlehteä, ja käyttäen tilaisuutta hyväkseni rohkenin antaa\nhallitsijoillemme muutamia letkauksia, jotka suuresti ilahduttivat\nveljeäni, kun taas muut suhtautuivat minuun epäillen, pitäen minua\nnuorena nerona, jolla oli taipumusta moitteisiin ja satiiriin. Veljeni\nvapauttamista seurasi edustajakamarin määräys (hyvin omituinen), että\n\"_James Franklin ei saa enää julkaista sanomalehteä The New England\nCourant_\".\n\nTämän vuoksi hänen ystävänsä kokoontuivat kirjapainoomme\nneuvottelemaan, mitä tällaisten olosuhteiden vallitessa oli tehtävä.\nJotkut ehdottivat, että määräystä olisi kierrettävä muuttamalla lehden\nnimi, mutta veljeni pelkäsi siitä johtuvan ikävyyksiä; lopuksi\nkeksittiin parempi keino, päätettiin nimittäin julkaista lehteä siitä\nlähtien Benjamin Franklinin nimellä. Välttääkseen moitteita\nedustajakamarin puolelta siitä, että hän jatkoi lehden julkaisemista\noppilaansa nimessä, minulle annettiin takaisin oppilassopimukseni,\njonka selkäpuolelle kirjoitettiin todistus, että olin täysin vapaa,\njotta tarvittaessa voisin näyttää sitä; mutta voidakseen edelleen\nhyötyä minusta hän vaati minua allekirjoittamaan jäljellä olevasta\noppiajastani uuden sopimuksen, jonka piti jäädä salaisuudeksemme. Se\noli perin hatara suunnitelma, mutta se toimeenpantiin heti, ja lehti\nilmestyi siis muutamia kuukausia minun nimessäni.\n\nLopuksi syntyi taas eripuraisuutta veljeni ja minun välillemme, ja minä\npäätin vaatia vapauttani otaksuen, ettei hän uskaltaisi näyttää uutta\nsopimusta. En menetellyt oikein käyttäessäni hyväkseni tätä etua, ja\nniinpä myönnänkin, että se oli elämäni ensimmäisiä painovirheitä.\nMutta menettelyni epärehellisyys ei arveluttanut minua vähääkään\nmuistellessani niitä iskuja, joita veljeni oli kiivastuksissaan aivan\nliian usein minulle antanut, vaikka hän muuten ei ollutkaan mikään\nilkeä ihminen. Ja kenties minäkin olin liian nenäkäs ja härnäävä. Kun\nveljeni sai tietää, että olin päättänyt lähteä hänen luotaan, hän\npiti huolta siitä, etten saanut työtä kaupungin mistään muusta\nkirjapainosta, käymällä sitä varten joka mestarin puheilla, ja nämä\nkieltäytyivätkin ottamasta minua työhön. Ajattelin silloin lähteä New\nYorkiin, joka oli lähin kaupunki, missä oli kirjapaino. Tunsin halua\npäästä pois Bostonista muistaessani, että olin jo joutunut epäilyksen\nalaiseksi hallitsevan puolueen silmissä. Ja edustajakamarin\nmielivaltainen menettely veljeni asiassa saattoi minut epäilemään, että\njäädessäni kaupunkiin voisin pian joutua ikävyyksiin. Sen lisäksi liian\nrohkeat väittelyni uskonnollisista kysymyksistä olivat aiheuttaneet\nsen, että säädylliset ihmiset olivat kauhuissaan ruvenneet pitämään\nminua uskottomana tai jumalankieltäjänä. Olin siis päättänyt matkustaa,\nmutta kun isäni tällä kertaa oli veljeni puolella, pelkäsin että jos\nyrittäisin lähteä julkisesti, minut voitaisiin estää. Ystäväni Collins\notti sen vuoksi hiukan toimiakseen puolestani. Hän sopi erään\nnewyorkilaisen aluksen kapteenin kanssa siitä, että tämä ottaisi minut\nmukaansa, uskotellen hänelle, että minä olin eräs hänen nuori\ntuttavansa, joka oli joutunut tekemään muutaman ilkeän tytön raskaaksi\nja jonka tytön ystävät pakottaisivat menemään naimisiin hänen kanssaan,\nminkä vuoksi en voinut näyttäytyä enkä matkustaa julkisesti. Niin möin\nmuutamia kirjojani saadakseni vähän rahaa, menin salaa alukseen, ja kun\nmeillä oli suotuisa tuuli, totesin kolmen päivän kuluttua olevani New\nYorkissa, lähes 300 penikulman päässä kotoani, ollen silloin vasta\nseitsemäntoista vuoden ikäinen, ilman minkäänlaisia suosituksia tai\ntietoa ainoastakaan ihmisestä paikkakunnalla, ja taskussani vain\nmitätön summa rahaa.\n\n                                         (Oma elämäkerta.)\n                                     Suomentanut _Aarne Ylermi_.\n\n\n\n\nWASHINGTON IRVING.\n\n\nYhdysvaltain taidekirjallisuuden perustajain piiristä kohosi\njo varhain Euroopan näkyville Washington Irving (1783-1859),\nmaansa ja aikakautensa huomattava kulttuuriedustaja. Hän oli\nskotlantilaislähtöisen kauppiaan poika New Yorkista, sai hajanaisen\nopillisen kasvatuksen tarkoituksena valmistua lakimieheksi ja joutui\nperinnöllisen keuhkotaudin uhkaamana jo 1804 Eurooppaan, Italiaan,\nviipyen täällä kaksi vuotta ja laskien perustuksen sille taide- ja\nkulttuuri-innostukselle, josta sitten oli koko elämänsä ajan tunnettu.\nPalattuaan New Yorkiin 1806 hän aloitti kirjailijatyönsä, jonka\nensimmäinen huomattava saavutus on humoristinen _New Yorkin historia,\nkirjoittanut Dietrich Knickerbocker_ (1809). Siinä hän kertoilee\nlystikkäästi, siteeksi totta joukossa, paikkakunnan ensimmäisistä\nhollantilaisista uudisasukkaista. Se on Yhdysvaltain ensimmäisiä\nklassillisia teoksia. Toimittuaan veljiensä kanssa kahdeksan vuotta\nliikemiehenä ja luovuttuaan huonon menestyksen vuoksi tältä alalta\nIrving matkusti 1815 uudelleen Eurooppaan, jääden sinne nyt 17 vuodeksi\nja aluksi ylläpitäen itseään vain kirjailijatyöllä. _Piirrelmäkirja_\n(The Sketch Book, 1819-20) saavutti hyvän menestyksen molemmin puolin\nAtlanttia, sisältäen mm. sellaiset klassilliset palaset kuin _Rip Van\nWinkle_ ja _Unisen luolan legenda_ (The Legend of Sleepy Hollow). 1822\nilmestyi _Bracebridge Hall_, 1824 _Matkustajan tarinoita_ (Tales of a\nTraveller), jotka hän kirjoitti Parisissa. 1826 Yhdysvaltain\nMadridin-lähettiläs Everett kutsui hänet luokseen avustamaan\nColumbustutkimuksissa ja siitä alkoi se perehtyminen Espanjan\nhistoriaan ja kulttuuriin, josta Irving on tullut erikoisesti\nkuuluisaksi. Teoksillaan _Columhuksen elämäkerta_ (The Life of C.,\n1828), _Granadan valloitus_ (The Conquest of Gr., 1829), _Alhambra_\n(1832, suomennettu) ym. Irving avasi Espanjan romantiikan aarreaitan,\ntäydentäen Southeyn ym. romantikkojen alkuunpaneman työn. Kotimaahan\nIrving palasi 1832, jatkaen siellä kirjailijatyötänsä. Hänen\nteoksistaan mainittakoon vielä: _Legendoja Espanjan valloituksesta_\n(Legends of the Conquest of Spain, 1835), _Mohammed ja hänen\nseuraajansa_ (Mahomet and His Successors, 1850), _Goldsmithin elämä_\n(The Life of G., 1846) ja _Washingtonin elämä_ (The Life of W.,\n1855-59) ym. 1842-46 hän toimi Yhdysvaltain lähettiläänä Espanjassa. --\nWashington Irvingin varhaisemmissa teoksissa, varsinkin _Alhambrassa_,\non huomiokyvyn terävyyttä, ajatusmaailman runollisuutta, ja esitystavan\nraikasta, tuoretta taiteellisuutta, joka tekee hänen tuotteensa\nerittäin miellyttäviksi. Niistä ilmenee kaunista ritarillisuutta naisia\nja lämmintä rakkautta lapsia kohtaan; niiden tekijähän olikin kaunis,\nritarillinen, lapsirakas mies, jonka seuraan kaikki parhaat piirit\npyrkivät ja joka on jättänyt harvinaisen eheän muiston.\n\n\n\nRIP VAN WINKLE.\n\n\n\nRip Van Winkle oli pienen kylän kiltti asukas, jota suosivat kaikki\nmuut paitsi hänen vaimonsa. Tällä oli valittamisen syytä: Rip oli\nhyvyydestään huolimatta auttamattoman laiska. Hän teki mitä muuta\ntahansa kuin kunnollista työtä. Metsiä kävellessään hän kerran nukahti\nlumouneen, joutui omituiseen seuraan ja heräsi vasta seuraavana aamuna,\nlähtien kotiin.\n\nLähestyessään kylää hän tapasi joukon ihmisiä, mutta ei ketään tuttua,\nmikä ihmetytti häntä jonkin verran, sillä hän oli luullut olevansa\ntuttu jokaisen kanssa tässä ympäristössä. Näiden pukukin oli\nerikuosinen kuin se, johon hän oli tottunut. He tuijottivat häneen\nkaikki samanlaisin kummastuksen ilmein, joka kerran katsoessaan\nsivellen samalla tavalla leukaansa. Tämän eleen alituinen uusiutuminen\nsai Ripin vaistomaisesti menettelemään samoin, jolloin hän ihmeekseen\nhuomasi, että hänen partansa oli kasvanut jalan pituiseksi!\n\nNyt hän saapui kylän alueelle. Joukko vieraita lapsia juoksi hänen\nkintereillään kirkuen ja osoitellen hänen harmaata partaansa.\nKoiratkin, joista hän ei tuntenut ainoatakaan vanhaksi tutuksi,\nhaukkuivat häntä, kun hän kulki ohitse. Kyläkin oli muuttunut: se oli\nsuurempi ja väkirikkaampi. Siellä oli rivittäin taloja, joita hän ei\nollut koskaan ennen nähnyt, ja sellaiset taas, jotka olivat olleet\nhänen tuttuja oleskelupaikkojaan, olivat hävinneet. Outoja nimiä oli\novilla, outoja kasvoja akkunoissa -- kaikki oli outoa. Outoja\naavistuksia heräsi hänen mielessään. Hän alkoi epäillä, eivätkö sekä\nhän että häntä ympäröivä maailma olleet noiduttuja. Tämä oli kuitenkin\nhänen syntymäkylänsä, josta hän oli lähtenyt vasta eilispäivänä. Tuolla\nolivat Catskillin vuoret -- tuolla virtasi hopeinen Hudson jonkin\nmatkan päässä -- siellä oli joka kukkula ja laakso täsmälleen\nsamanlaisena kuin ne olivat aina olleet. Rip oli surkeasti ymmällä.\n\"Tuo eilisiltainen pullo\", hän tuumi, \"on pannut pää parkani pahasti\npyörälle!\"\n\nHänen oli hieman vaikea löytää tietä omaan taloonsa, jota hän lähestyi\näänettömän kauhun vallassa odottaen joka hetki kuulevansa emäntä Van\nWinklen kimeän äänen. Hän huomasi talon rappeutuneen -- katto oli\nluhistunut, akkunat olivat säpäleinä ja ovet irti saranoiltaan.\nNälkiintynyt koira, joka oli Hukan näköinen, hiiviskeli talon\nympärillä. Rip huusi sitä nimeltä, mutta rakki murisi, näytti\nhampaitaan ja meni ohitse. Tämä oli todella epäystävällinen ele.\n\"Oma koiranikin\", huokasi Rip parka, \"on unohtanut minut!\"\n\nHän meni sisälle taloon, jonka emäntä Van Winkle oli -- totta puhuen --\naina pitänyt siistissä kunnossa. Se oli tyhjä, hylätty ja ilmeisestikin\nasukkaiden jättämä. Tämä autiuden tunne oli voimakkaampi kuin koko\nhänen aviollinen pelkonsa -- hän huusi ääneen vaimoaan ja lapsiaan --\nyksinäisissä huoneissa hänen äänensä kaikui jonkin aikaa, ja sitten oli\ntaas kaikki hiljaa.\n\nSilloin hän kiiruhti pois ja riensi vanhaan oleskelupaikkaansa, kylän\nravintolaan -- mutta sekin oli kadonnut. Sen tilalla oli suuri hatara\npuurakennus, jossa oli isot ammottavat akkunat, niistä muutamat\nrikkinäisiä ja vanhoilla hatuilla ja alushameilla paikattuja, ja oven\nyläpuolelle oli maalattu: \"Uniooni-Hotelli, omistaja Jonathan\nDoolittle\". Sen suuren puun sijalle, joka oli varjostanut entisen\nhollantilaisen ravintolan rauhallista pikku pihaa, oli nyt pystytetty\nkorkea paljas paalu, jonka huipussa oli jotakin punaisen yömyssyn\nnäköistä, ja siitä liehui lippu, jossa oli merkillisenä sekasotkuna\ntähtiä ja juovia -- kaikki tämä oli outoa ja käsittämätöntä. Hän tunsi\nkuitenkin ilmoituskilvessä kuningas Yrjön tulipunaiset kasvot, joiden\nalla hän oli polttanut niin monta rauhallista piipullista, mutta nekin\nolivat kummallisesti muuttuneet. Punaisen takin sijalla oli sinisen\nkellertävä, kädessä oli valtikan sijalla miekka, päätä koristi\nkolmikulmainen hattu ja alapuolelle oli maalattu suurin kirjaimin:\n\"Kenraali Washington\".\n\nOven lähettyvillä oli vanhaan tapaan joukko ihmisiä, mutta ei ketään,\njonka Rip olisi muistanut. Ihmisten luonnekin näytti muuttuneen. Siinä\noli touhukas, hätäilevä, riitainen sävy entisen hitauden ja uneliaan\ntyyneyden sijalla. Hän etsi katseellaan turhaan viisasta Nicholas\nVedderiä, jolla oli leveät kasvot, kaksoisleuka ja kaunis pitkä piippu,\nja joka ei ilmaissut ajatuksiaan joutavilla sanoilla, vaan tupakan\nsavupilvillä, tai Van Brummeria, opettajaa, joka selosteli vähin erin\nvanhan sanomalehden sisällystä. Näiden sijasta muuan laiha, kiukkuisen\nnäköinen mies, jonka taskut olivat täynnä ilmoituslehtisiä, puhua\npaasasi kiivaasti kansalaisoikeuksista -- vaaleista -- kongressin\njäsenistä -- vapaudesta -- Bunker Hillistä -- vuoden 1776:n sankareista\n-- ja monesta muusta asiasta, jotka olivat Baabelin sekoitusta\nhämmentyneelle Van Winklelle.\n\nNähdessään Ripin, jolla oli pitkä, harmahtava parta, ruosteinen\ntuliluikku, kummallinen vaateparsi ja lauma naisia ja lapsia\nkintereillään, kapakan politikoitsijat kiinnittivät häneen pian\nhuomionsa. Puheenpitäjä meni touhukkaana hänen luokseen, veti hänet\nhieman syrjään ja kysyi, kumpaa puolta hän äänestää. Rip tuijotti\ntylsänä ja typeränä. Muuan toinen, lyhyt, mutta touhukas pikku mies\nveti häntä käsivarresta ja varpailleen nousten kuiskasi hänen\nkorvaansa: \"Oletteko federaali vai demokraatti?\" Rip oli niin ymmällä,\nettei käsittänyt kysymystä. Silloin muuan ovelan ja tärkeän näköinen\nvanha herrasmies, jolla oli jäykkä kolmikolkka hattu, raivasi itselleen\ntien lauman lävitse työnnellen edessään kyynärpäillään ihmisiä oikealle\nja vasemmalle ja pysähtyen Van Winklen eteen toinen käsi puuskassa ja\ntoisella nojaten keppiinsä, terävät silmät ja kulmikas hattu tunkien\nikäänkuin toisen sieluun asti, kysyi tiukalla äänellä, \"mikä toi hänet\nvaalipaikalle pyssy olalla ja ihmisjoukko kintereillään, ja aikoiko hän\nsaada aikaan levottomuuksia kylässä?\"\n\n\"Voi hyvät herrat\", huudahti Rip aika lailla alakuloisena, \"minä olen\nsiivo mies parka, syntyjäni tältä paikkakunnalta, ja kuninkaan\nuskollinen alammainen, Jumala häntä siunatkoon!\"\n\nKolmikolkkahattuisen itsetietoisen miehen oli kovin vaikea palauttaa\njärjestystä, ja omaksuttuaan kymmenkertaisen ankaruuden ilmeen\nkasvoilleen hän kysyi taas tuntemattomalta rikolliselta, minkä vuoksi\nhän oli tullut tänne ja ketä hän etsi. Mies parka vakuutteli nöyrästi,\nettei hän tarkoittanut mitään pahaa, vaan oli ainoastaan tullut\ntapailemaan muutamia naapureitaan, jotka ennen usein istuskelivat tässä\nravintolassa.\n\n\"No niin -- keitä he ovat? Sanokaa heidän nimensä.\"\n\nRip tuumi hetkisen ja kysyi: \"Missä on Nicholas Vedder?\"\n\nSeurasi hetkisen hiljaisuus, jonka jälkeen muuan vanha mies vastasi\nohuella piipittävällä äänellä: \"Nicholas Vedder? Hänhän on ollut\nvainaja jo kahdeksantoista vuotta! Kirkkomaalla oli ennen puinen\nhautamerkki, jossa oli kaikki häntä koskevat tiedot, mutta sekin on\nlahonnut ja hävinnyt.\"\n\n\"Missä on Brom Dutcher?\"\n\n\"Voi, hän lähti sotaväkeen sodan alussa. Jotkut sanovat hänen saaneen\nsurmansa Stony Pointin rynnäkössä -- toiset sanovat hänen hukkuneen\nAnthonyn kärjen edustalla. En tiedä varmaan -- hän ei ole koskaan\npalannut.\"\n\n\"Missä on Van Brummel, opettaja?\"\n\n\"Hänkin lähti sotaan, hänestä tuli suuri sotakenraali, ja nyt hän on\nkongressin jäsen.\"\n\nRipin mieli masentui kokonaan hänen kuullessaan näistä surullisista\nmuutoksista kotonaan ja ystäviensä parissa ja huomatessaan näin\nolevansa yksin maailmassa. Jokainen vastaus hämmästytti häntä sitä\npaitsi tavattoman pitkien ajanjaksojen ja sellaisten asioiden tähden,\njoita hän ei voinut ymmärtää: sota -- kongressi -- Stony Point -- hän\nei uskaltanut kysellä enää mitään muita ystäviään, vaan huudahti\nepätoivoisesti: \"Eikö kukaan täällä tunne Rip Van Winklea?\"\n\n\"Voi, Rip Van Winkleäkö!\" huudahti pari kolme joukosta. \"Totta kai,\ntuollahan Rip Van Winkle seisoo puuhun nojaten.\"\n\nRip katsahti sinne ja näki oman täsmällisen kaksoisolentonsa sellaisena\nkuin hän itse oli ollut lähtiessään vuoristoon, ilmeisesti yhtä\nlaiskana ja varmasti yhtä repaleisena kuin hän itse oli ollut. Mies\nparka oli nyt täysin pyörällä päästään. Hän epäili oman olemuksensa\ntodenperäisyyttä ja sitä, oliko hän hän itse vai joku toinen mies.\nTämän hämmennyksen keskellä kysyi kolmikolkkahattuinen mies, kuka hän\noli ja mikä hänen nimensä oli.\n\n\"Jumala sen tietäköön\", Winkle huudahti perinpohjin ymmällään, \"minä en\nole minä itse -- olen joku muu -- tuolla olen minä -- ei -- se on joku\ntoinen, joka on anastanut minun olemukseni -- olin oma itseni\neilisiltana, mutta vaivuin uneen vuorella, ja siellä vaihdettiin\npyssyni, ja kaikki on muuttunutta, ja minä olen muuttunut, enkä voi\nsanoa, mikä minun nimeni on tai kuka olen!\"\n\nYmpärillä seisojat alkoivat nyt katsella toisiaan, nyökkäillä, iskeä\nmerkitsevästi silmää ja naputella etusormellaan otsaansa. Kuului myös\nkuiskauksia siihen suuntaan, että pyssy olisi otettava talteen ja ukko\nestettävä tekemästä mitään vahinkoa, minkä pelkän vihjauksenkin\nkuullessaan kulmikashattuinen tärkeä mies vetäytyi melkoisen kiireesti\nloitommaksi. Tässä arveluttavassa vaiheessa muuan virkeän ja\nmiellyttävän näköinen nainen tunkeutui joukon lävitse vilkaistakseen\nhänkin harmaapartaista miestä. Hänellä oli sylissään palleroinen lapsi,\njoka rupesi peloissaan itkemään nähdessään vieraan. \"Vaiti, Rip\", sanoi\nnainen, \"vaiti, sinä pikku hupsu, vanhus ei tee sinulle pahaa.\" Lapsen\nnimi, äidin olemus, hänen äänensä sävy, kaikki herätti eloon muistojen\nsarjan vanhuksen mielessä.\n\n\"Mikä teidän nimenne on, hyvä rouva?\" hän kysyi.\n\n\"Judith Gardenier.\"\n\n\"Ja isänne nimi?\"\n\n\"Voi mies parka, hänen nimensä oli Rip Van Winkle, mutta jo\nkaksikymmentä vuotta sitten hän lähti kotoa pyssyineen, eikä hänestä\nole sen koommin kuultu -- hänen koiransa palasi kotiin ilman häntä,\nmutta kukaan ei tiedä kertoa, ampuiko hän itsensä vai intiaanitko hänet\nveivät. Minä olin silloin vain pikku tyttö.\"\n\nRipillä oli enää vain yksi kysymys tehtävänä, mutta sen hän esitti\nsopertavalla äänellä:\n\n\"Missä äitinne on?\"\n\nVoi, hänkin oli kuollut, mutta vasta äskettäin: häneltä ratkesi\nverisuoni, kun hän kiivastui kerran äkkiä eräälle uusenglantilaiselle\nkulkukauppiaalle.\n\nTässä uutisessa oli edes pisara lohdutusta. Kelpo mies ei voinut enää\nhillitä mieltään. Hän syleili tytärtään ja tämän miestä. \"Minä olen\nisäsi!\" hän huudahti. \"Ennen muinoin nuori Rip Van Winkle -- nyt vanha\nRip Van Winkle! Eikö kukaan tunne Rip Van Winkle raukkaa?\"\n\nKaikki seisoivat ällistyneinä, kunnes muuan vanha nainen, joka tulla\nkompuroi ihmisjoukosta, kohotti käden otsalleen ja tuijottaen sen\nalitse hetkisen vieraan kasvoja huudahti: \"Tosiaankin, tämä on Rip Van\nWinkle -- se on hän itse. Tervetuloa taas kotiin, vanha naapuri. Mutta\nmissä sinä oikein olet ollut nämä kaksikymmentä pitkää vuotta?\"\n\nRipin tarina oli pian kerrottu, sillä kaikki kaksikymmentä vuotta\nolivat olleet hänelle yhteensä kuin vain yksi ainoa yö. Naapurit\ntuijottivat häneen sitä kuunnellessaan; muutamien nähtiin\niskevän silmää toisilleen ja pullistavan kielellä poskeaan, ja\nkolmikolkkahattuinen tärkeä mies, joka oli hälinän tyynnyttyä palannut\ntaistelukentälle, painoi alas suupielensä ja pudisti päätään -- minkä\njälkeen seurasi yleinen päänpudistelu koko koollaolevassa joukossa.\nPäätettiin kuitenkin asettua samalle kannalle kuin vanha Peter\nVanderdonk, jonka nähtiin verkalleen lähestyvän tietä. Hän oli\nsamannimisen historioitsijan jälkeläinen, jonka esi-isä oli\nkirjoittanut erään sen maakunnan aikaisimpia historioita. Peter oli\nkylän vanhin asukas ja hyvin selvillä kaikista ympäristön ihmeellisistä\ntapauksista ja perintätiedoista. Hän muisti Ripin heti ja vahvisti\nhänen kertomuksensa oikeaksi erittäin tyydyttävällä tavalla. Hän\nvakuutti läsnäolijoille varmaksi tosiasiaksi, jonka oli jälkipolvelle\nsäilyttänyt hänen esi-isänsä, historioitsija, että nimittäin Catskillin\nvuorilla oli aina oleskellut kummallisia olentoja. Että suuri Hendrick\nHudson, joen ja koko seudun ensimmäinen löytäjä, aivan varmasti piti\nsiellä jonkinlaisia valvojaisia aina kahdenkymmenen vuoden kuluttua\n\"Puolikuun\"-miehistöineen, sillä hänen sallittiin tällä tavoin käydä\njälleen katsomassa entistä toiminta-aluettaan ja vartioida sitä jokea\nja suurta kaupunkia, jotka olivat saaneet nimensä hänen mukaansa. Että\nhänen isänsä oli kerran nähnyt heidät vanhoissa hollantilaisissa\npuvuissa pelaamassa keilaa eräässä vuorenluolassa; sekä että hän itse\noli kuullut eräänä sunnuntai-iltana heidän pallojensa kolinan kuin\nkaukaisen ukkosenjyrinän.\n\nKatkaistakseen pitkän tarinan lyhyeen läsnäolijat hajaantuivat ja\npalasivat tärkeämpiin vaalihuoliin. Ripin tytär vei hänet kotiinsa.\nHänellä oli sievä, hyvässä kunnossa oleva talo ja aviomiehenä muuan\nroteva, reipas maanviljelijä, jonka Rip muisti erääksi niistä\npoikaviikareista, joilla oli ollut tapana kiipeillä hänen selkäänsä.\nRipin poika ja perillinen taas, joka oli hänen kaksoisolionsa ja joka\noli nähty nojailemassa puuta vastaan, oli saanut työpaikan samalla\nmaatilalla, mutta hänessä ilmeni perinnäistä haluttomuutta huolehtia\nmistään muusta kuin omista asioistaan.\n\nRip rupesi taas kävelemään vanhoilla kävelypaikoillaan ja noudattamaan\nentisiä tapojaan. Pian hän löysi monta entistä tuttavaansa, vaikka\nkaikki olivatkin aika lailla ajanhampaan kalvamia. Hän solmi mielellään\nystävyyssuhteita nousevankin sukupolven kanssa, jonka keskuudessa hän\npian tuli erittäin suosituksi.\n\nKun ei hänellä ollut mitään tekemistä kotona ja koska hän oli päässyt\nsiihen onnelliseen ikään, jolloin ihminen voi rankaisematta olla\njoutilaana, hän otti taas haltuunsa entisen paikkansa ravintolan\novipenkillä, ja häntä kunnioitettiin kylän patriarkkana ja\n\"sodanedellisten aikojen\" historian tuntijana.\n\n                                   Suomentanut _Aino Tuomikoski_.\n\n\n\n\nJAMES FENIMORE COOPER.\n\n\nYhdysvaltain kirjallisuus osoittaa alkuaikoinaan harvinaista\nelinvoimaa, kuin kuvastaen koskemattoman pohjan rehevää\nhedelmällisyyttä. Se on tuskin päässyt alkamaan, kun se jo tuottaa\nrunsaan sadon: James Fenimore Cooperin lahjan koko maailman\nkirjallisuudelle, valloittaen sille uuden maanosan, aihepiirin ja\nrunoudenkin. -- Cooper syntyi Burlingtonissa, New Jerseyssä, 1789,\nmutta joutui 1790:stä alkaen kasvamaan Otsego-järven rannalla New\nYorkin valtiossa, seudulla, joka silloin oli suuren, tuntemattoman\nindiaanialueen rajalla, ja jossa hän herkimpinä vastaanottovuosinaan\nsiis painoi mieleensä päteviä kuvia todellisista oikeista intiaaneista\nja trappereista. Yalen yliopistosta, johon hän tuli 13 vanhana, hänet\nerotettiin 1805, koska oli hoitanut lukunsa huonosti ja kieltäytynyt\nalistumasta yliopiston kuriin. 1806 hän meni merelle tavallisena\nmerimiehenä, siirtyi 1808 Yhdysvaltain laivastoon, jossa kohosi\nluutnantin arvoon, ja erosi meripalveluksesta 1811, jolloin meni\navioliittoon New Yorkin piispan De Lanceyn sisaren kanssa. Kymmenisen\nvuotta hän nyt eli maanviljelijänä. Tähän saakka hän ei ollut\nosoittanut mitään kirjailijaharrastuksia, joten hänen nyt tapahtunut\nantautumisensa kirjailijaksi oli jonkin verran odottamatonta. Cooperin\nensimmäinen romaani _Varovaisuus_ (The Precaution, 1819) epäonnistui.\nNiiden 32 romaanin joukossa, jotka seurasivat, oli useita, joiden\ntäytyy sanoa myös epäonnistuneen, mutta enemmistö sellaisia, jotka ovat\nliittäneet tekijänsä nimen maailmankirjallisuuteen. Hänen tuotannossaan\nvoi erottaa kaksi aihealuetta: meren ja metsän. Cooperin meriromaanit,\njoista tunnetuimmat ovat _Luotsi_ (The Pilot, 1823) ja _Kaksi\namiraalia_ (The Two Admirals, 1842), ovat jääneet hänen metsä- eli\nindiaaniromaaniensa varjoon, joilla hän on luonut yleismaailmallisen\nmaineensa. Näistä ovat tunnetuimpia _Vakooja_ (The Spy, 1821,\nsuomennettu), aihe Yhdysvaltain vapaussodasta, ja ns. Nahkasukka-sarja\neli _Tienraivaajat_ (The Pioneers, 1823), _Viimeinen mohikaani_ (The\nLast of the Mohicans, 1826, suomennettu), _Ruohoaavikko_ (The Prairie,\n1826), _Opas_ (The Pathfinder, 1840), _Hirventappaja_ (The Deerslayer,\n1841, suomennettu) ym., joilla hän toi kirjallisuuteen Uuden Maailman\nmetsien, järvien, ruohoaavikoiden ja alkuasukkaiden romantiikan, sekä\nvielä enemmän: joukon tyyppejä, jotka hyvin pian muuttuivat\nklassillisiksi. Heistä on paras ja tunnetuin metsästäjä Nathanael\nBumppo, jota indiaanit kunnioittavat \"Oppaan\", \"Haukansilmän\",\n\"Hirventappajan\" ym. nimillä, ja hänen indiaaniystävänsä Chingachgook.\nNämä molemmat edustavat rotunsa parhaita ominaisuuksia. --\nLoppuelämänsä Cooper asui vanhalla kotitilallaan Otsego-järven\nrannalla, joutuen pitkällisiin oikeusjuttuihin naapuriensa ja\nsanomalehtien kanssa. Henkilönä hän näyttää olleen omalaatuisensa,\njonkin verran äreä ja torjuva.\n\n\n\nHIRVENTAPPAJA.\n\n\nHämmästyksen huudahdus pääsi Hirventappajan huulilta, kun hän järven\nrannalle tultuaan katsahti maisemaan, joka niin odottamatta avautui\nhänen eteensä. Niemekkeen tasalla päilyi laaja vedenpinta, niin tyyni\nja kuulakas, että se muistutti puhdasta vuori-ilmaa, joka on puristunut\nkukkulain ja metsän muodostaman rykelmän väliin. Sen pituus oli\nkymmenkunta mailia, kun sitä vastoin leveys oli epätasainen, sillä\nniemen kohdalla se oli noin pari mailia, mutta etelämpänä vain puolet\nsiitä. Pohjoispuolella eli lähempänä järveä rajoitti sitä yksinäinen\nvuori, ja maa vietti itään ja länteen, lisäten kaartelevan rannan\nviehätystä. Kuitenkin seutu ylipäätänsä oli vuorinen: n. yhdeksän\nkymmenesosaa järven ympäristöstä oli korkeita vaaroja. Ranta oli kyllä\nverraten matala, mutta loitompana pyrki sekin kohoamaan.\n\nMutta maiseman vaikuttavin ominaisuus oli sen juhlallinen yksinäisyys\nja suloinen rauha. Joka taholla, mihin silmä kääntyikin, tapasi se vain\njärven kuvastinkirkkaan pinnan, taivaan kuultavan kannen ja uhkean\nmetsän. Ihmiskäsi ei ollut vielä rumentanut eikä turmellut ainoatakaan\nosaa tästä alkuperäisestä maisemasta, joka lepäsi siinä paahtavassa\nauringonvalossa ihanan uhkuvana, suurenmoisena salomaan luonnon kuvana,\nja jolle antoi leppoisuutta keskikesän sulotuoksuinen ilma ja kauniisti\nkaartuva aava ulappa.\n\n-- Tämä on suurenmoista, aivan mieltäylentävää on sitä katsella!\nhuudahti Hirventappaja, kun hän seisoi siinä pyssyynsä nojaten ja\nkatseli oikealle ja vasemmalle, pohjoiseen ja etelään. -- Ei puuta\nkoskettu, vaan kaikki siinä järjestyksessä kuin Herra on ne asettanut\nelämään ja kuolemaan tarkoitustensa ja lakiensa mukaan.\n\nTuntia myöhemmin oli taulu melkoisesti muuttunut. Tyynenä ja\nkuvastinkirkkaana lepäsi vielä järvi, mutta kesäillan vienoa hämyä oli\nseurannut myöhäisen hetken pimeys, ja metsien musta rykelmä uinui yön\nhiljaisesta levosta nauttien. Metsistä ei kuulunut minkäänlaista ääntä,\nlaulua tai huutoa. Vuorilta katsottuna soutajat näyttivät olevan ihanan\nlammen syleilyssä, juhlallisessa hiljaisuudessa. Ei kuulunut muuta\nääntä kuin airojen säännöllinen veto.\n\nHirventappaja hätkähti ääntä, joka samalla kertaa hämmästytti ja\nhuolestutti häntä. Kuikan valitushuuto kuului järven vastakkaiselta\npuolelta, otaksuttavasti jonkin matkan päästä joen laskupaikasta. Ei\nvoinut erehtyä tämän vesilinnun kaikerruksesta, tutusta kaikille, jotka\ntuntevat Amerikan järvien äänet. Kimeä, äänekäs, kova ja venytetty\nhuuto tuntui varoittavalta. Öisin tällainen huuto on varsin tavallinen,\nmutta silti poikkeus erämaan lintumaailmassa, mistä syystä Hurry käytti\nsitä merkinantonaan. Molemmilla seikkailijoilla oli ollut riittävästi\naikaa matkata maata myöten niemestä, johon he olivat astuneet maihin,\npaikkaan, mistä huuto oli kuulunut, mutta toisaalta ei voinut olettaa\nheidän ottaneen tuota kulkusuuntaa. Jos leiri olisi ollut autio, he\nolisivat varmasti kutsuneet Hirventappajan rannalle, ja jos siinä taas\noli ihmisiä, ei ollut riittävää syytä kiertää sitä näin kaukaa\nveneeseen päästäkseen. Jos hän tottelisi merkinantoa ja antaisi\nviekoitella itsensä pois maihinnousupaikalta, joutuisivat ihmishenget,\njotka olivat hänestä riippuvaisia, auttamattomasti turmioon -- ja jos\nhän taas ei noudattaisi kutsua, mikä hyvinkin saattoi merkitä täyttä\ntotta, olisivat seuraukset ainakin yhtä tuhoisat, vaikka toisesta\nsyystä. Hän oli kahden vaiheilla toivoen, että tämä luonnollinen tai\njäljitetty ääni pian uusiutuisi. Hän ei siinä pettynytkään. Muutaman\nminuutin kuluttua uudistui sama kimeä, varoittava huuto tullen samalta\npuolen järveä. Tällä hetkellä hän kuunteli valppaana, eivätkä hänen\naistimensa pettäneet. Vaikka hän oli kuullut ihmeteltävän hyvin\nmatkittavan tätä lintua, eikä itsekään ollut huonoimpia tässä\nsuhteessa, hän tunsi mielihyvää Hurryn taidosta osata näin hyvin ja\nerehdyttävästi matkia luonnonääniä. Hän päätti siitä syystä olla\nvälittämättä kutsusta ja odottaa sitä vähemmän täydellisessä muodossa\nja lähempää.\n\nHirventappaja oli tuskin tehnyt tämän päätöksen, kun yön syvän\nhiljaisuuden ja yksinäisyyden rikkoi niin vavahduttava huuto, että se\ntuossa tuokiossa karkoitti kuikan surumielisen kaikerruksen muiston\nkuulijan mielestä. Se oli tuskanhuuto, jonka oli päästänyt joko\nnaisihminen tai nuori poika, jolla ei vielä ollut miehen ääntä. Tästä\nparahduksesta ei voinut erehtyä. Sydäntä särkevä kauhu, kenties\nviiltävä tuska, kajahti äänestä, ja kipu, joka sen oli synnyttänyt, oli\nyhtä äkillinen kuin kauhea. Nuori mies iski aironsa veteen --\ntehdäkseen, ei tiennyt mitä, soutaakseen, ei tiennyt minne. Muutamat\nharvat minuutit tekivät kuitenkin lopun tästä epäröimisestä. Oksien\nryskettä, risujen ritinää ja askelten ääniä kuului selvästi, ja ne\ntuntuivat lähenevän järveä, vaikka vinosti rantaa kohden käyvään\nsuuntaan ja hieman pohjoisempaan siitä paikasta, missä Hirventappajan\noli käsketty pysytellä. Pitäen ääniä oppaanaan hän alkoi soutaa minkä\nennätti välittämättä siitä, että kanootti kenties huomattaisiin. Ei\naikaakaan, kun kokka jysähti rantaan. Penger sillä kohdalla oli\njokseenkin korkea ja äkkijyrkkä. Ihmisiä nähtävästi pyrki pensaitten\nläpi tämän törmän laelle rannansuuntaa seuraten, aivan niinkuin\npakenevat etsisivät sopivaa laskeutumispaikkaa. Juuri tällä hetkellä\nleimahti tuli viidestä tai kuudesta pyssystä. Vastapäiset vuoret\nvastasivat terävästi, kumajava kaiku kiiri yli tienoon ja samassa\nkuului yksi tai kaksi tuommoista parahdusta, mikä pääsee\nurhoollisimmankin miehen huulilta, kun äkillinen tuska ja kauhu tempaa\nhänet valtoihinsa...\n\nTätä sielun ja ruumiin herpoutumista ei kuitenkaan saattanut kestää\nkauan miehessä, joka henkisesti ja ruumiillisesti oli niin lujatekoinen\nkuin Hirventappaja. Pistäen aironsa veteen hän käänsi kanootin ja alkoi\nverkalleen lipua keskelle järveä. Kun hän luuli saavuttaneensa niemen,\njoka oli samalla suunnalla kuin tuuliajolle työnnetty kanootti, hän\nkääntyi pohjoista kohti päästen keveän tuulen alapuolelle. Kun hän oli\nsoutanut neljännesmailin, tuli tumma esine näkyviin järvellä hiukan\noikealla, ja kohta hän oli sitonut kateissa olleen saaliinsa oman\nveneensä perään. Hirventappaja tarkasti nyt taivasta, tuulen suuntaa ja\nmolempien kanoottien asemaa. Huomaamatta kuitenkaan mitään, mikä olisi\nsaanut hänet muuttamaan suunnitelmansa, hän paneutui pitkäkseen ja\nvalmistausi nukahtamaan muutamia tunteja saadakseen voimia huomispäivän\nponnistuksia varten.\n\nHirventappaja saattoi vaarallisissakin tilanteissa nukkua raskaasti ja\nsyvään, mutta nyt kesti hiukan aikaa, ennenkuin hän vaipui horteeseen.\nPuolitajuissaan hän muisteli kaikkea sitä, mitä oli tapahtunut;\nvalvovan unennäkijän tavoin hän näki yön tapahtumat silmäinsä edessä.\nÄkkiä hän hypähti pystyyn valppaana, sillä hän oli kuulevinaan Hurryn\nmerkinannon, joka kutsui häntä rantaan. Sitten oli taas hiljaista kuin\nhaudassa. Kanootit ajelehtivat hitaasti pohjoista kohti, miettivät\ntähdet kimaltelivat lempeästi hänen päänsä päällä, ja metsien\nreunustama vesi lepäsi vuorten välissä rauhallisena ja surumielisenä,\nniinkuin tuulet eivät olisi sitä koskaan tuivertaneet ja keskipäivän\naurinko valaissut sen pintaa. Vielä kerran kuikka päästi äänekkään\nkaikerruksensa aivan järven laidassa, ja tämä seikka paljasti äskeisen\nhälytyksen salaisuuden. Hirventappaja kohensi kovaa päänalaistansa,\nheittäytyi pitkäkseen kanootin pohjalle ja nukahti.\n\n                              (Hirventappaja -- The Deerslayer.)\n\n\n\n\nRALPH WALDO EMERSON.\n\n\nYhdysvaltain kirjallisuuden kultaisen aikakauden syvin ja suurin\nhenki on Ralph Waldo Emerson, jalo persoonallisuus, ihmiskunnan\ntotuudenetsijäin rivistön kaunistus. Syntyneenä 1803 Bostonissa, Mass.,\nunitaarisen papin poikana, yhtenä kuudesta sisaruksesta, ja\nmenetettyään varhain isänsä hän joutui kasvamaan köyhissä oloissa,\nmutta sivistyshaluisen ja tarmokkaan äidin sekä tädin turvissa. 1817\nEmerson tuli Harvardin yliopistoon, ja yritti sieltä päästyään toimia\nopettajana, mutta viihtymättä tällä alalla alkoi 1823 lukea papiksi,\nvalmistuen 1826 ja saaden 1829 hyvän toimen kotikaupungissaan. 1832 hän\nkuitenkin epäilyksiensä johdosta luopui tästä virastaan, ja vähitellen\nmyös kokonaan papin alalta. Samana vuonna hänen vaimonsa kuoli\nkeuhkotautiin, johon myös sairastuivat kaksi hänen veljeään ja hän\nitsekin. Tällöin hän lähti terveysmatkalle Eurooppaan, käyden Välimeren\nmaissa, Ranskassa ja Englannissa, ja voittaen uhkaavan taudin.\nEnglannissa hän tutustui mm. Coleridgeen, Wordsworthiin, Landoriin ja\nCarlyleen, käyden tervehtimässä viimemainittua Craigenputtonissa ja\naloittaen hänen kanssaan elinaikaisen kirjeenvaihdon (1834-72),\nsielunheimolaisuuden ja ystävyyden. Kaikkien heidän elämänymmärryksensä\noli Emersonin mielestä uskonnollisessa suhteessa puutteellinen.\nPalattuaan kotiin Emerson rupesi esiintymään julkisena luennoitsijana,\nasettuen 1834 asumaan esi-isiensä kotiseudulle, Concordin rauhalliseen\nkylään Bostonin lähelle. Hänen luentojensa aiheisto oli hyvin laaja,\nmutta niiden keskeisenä aatteena oli ihanneihmisen, ylisielun,\nolemuksen määritteleminen ja esittäminen. 1836 hän julkaisi pienen\nfilosofisen kirjan nimeltä _Luonto_ (Nature), joka sisältää hänen\najattelunsa ytimen, so. yrityksen käsittää luonnossa ja ihmisessä\nvaikuttava ja ilmenevä henki ilmaukseksi kaikkialla läsnä olevasta\nJumalasta, jonka ihminen vastaanottaa intuition, sisäisen näkemyksen,\nvoimalla. _Amerikkalainen oppinut_ (The American Scholar, 1837)\non toinen kirja (julkaistu luento), jossa Emerson selittää\nperusajatuksiaan, tällä kertaa kohdistaen ne kiitokseksi totuuden\netsijöille, ennakkoluulottomille oppineille, jotka toimivat maailman\nsilmänä ja sydämenä. \"Valjastakaa vaununne tähteen\", oli hänen\nydinlauseitansa. Vaikka hänen kirjoillaan, jotka olivat tavalliselle\nyleisölle kaviaaria, ei ollutkaan menekkiä, hän tuli kuuluisaksi\nmatkustavana luennoitsijana, hankkien tästä toimeentulonsa. Hänen\nolonsa Concordissa oli filosofin kaunista elämää viisaudenjumalattaren\npalveluksessa. Hänen aatteidensa aloittama on transcendentalismin\nnimellä tunnettu amerikkalainen henkinen vapausliike, jonka\naikakauskirjan (_The Dial_, 1840-44) huomattavimpia avustajia hän oli.\n1847 Emerson kävi toisen kerran Englannissa, pitäen siellä luentosarjan\nnimeltä _Edustavia miehiä_ (Representative Men, 1850). Muistoja samalta\nmatkalta sisältää teos _Piirteitä Englannista_ (English Traits, 1856).\n1857 James Russell Lowell perusti aikakauskirjan _The Atlantic\nMonthly_, jonka avustajiin Emerson liittyi, julkaisten siinä useita\nparhaita runojansa. Samoihin aikoihin Bostonin sivistyselämän\nkannattajat perustivat ns. \"Lauantaikerhon\", jossa Emerson kävi\nsäännöllisesti vuoteen 1874 saakka. Viimemainittuna vuonna hän oli\nDisraelin vastaehdokkaana Glasgow'n yliopiston lordirehtorin toimeen,\nmitä hän piti suurena kunnianosoituksena. 1867:n jälkeen hän ei enää\nkirjoittanut, vaan viettäen kauniin elämän illan poistui elävien\njoukosta 1882. Hänen kootut teoksensa sisältävät 11 osaa. Kirjailijana\nEmerson pyrki sisällyttämään lauseisiinsa intuitiivisesti välähtänyttä\ntotuutta, sorvaten ne ikäänkuin helmiksi lankaan eli siis vähemmän\najatellen niiden loogillista yhteyttä. Jo varhain hän otti ohjeekseen:\n\"Koetan nähdä mitä suinkin voin, ja kertoa näkemäni.\" Tämä on\nkäsitettävä sielullisesti: koko elämänsä ajan Emerson katsoi omaan\nsieluunsa etsien sitä. jota hän piti Jumalan ohjaavana ilmoituksena\nihmiselle tämän tiellä ylöspäin.\n\n\n\nYLISIELU.\n\n\n    \"Vaan sieluja, joiss' sama elämä kuin häness' ilmenee,\n    hän rakastaa kuin itseään, kuin silmäteräänsä. Niit' ei\n    hän hylkää. Niiden kuolemaa pian seurais kuolo itse\n    Jumalan. Ne elää siunattuina ainian.\"\n\n                                             _Henry More_.\n\nOn ero elämän eri hetkien välillä niiden merkitykseen nähden.\nKunniallisuutemme ilmenee hetkittäin, pahat ominaisuutemme\nvakinaisesti. Noissa lyhyissä hetkissä on kuitenkin sellaista\nselvyyttä, että se pakottaa meidät pitämään niitä tärkeämpinä kuin\nkaikkia muita kokemuksiamme. Tästä syystä on se todistus, joka on aina\nvalmis vähäksymään niitä, nimittäin vetoaminen kokemukseen, ikuisesti\npätemätön ja tyhjänpäiväinen. Voimakkaampi toivo tuhoaa epätoivon. Me\nmyönnämme vastaväittäjän olevan oikeassa menneisyyteen nähden, ja\nkuitenkin toivomme. Hänen täytyy selittää tämä toivo. Myönnämme, että\ninhimillinen elämä on alhaista, mutta kuinka saimme selville, että se\non alhaista? Mikä on syynä tuohon rauhattomuuteemme, tuohon vanhaan\ntyytymättömyyteen? Mitä on tuo yleinen puutteellisuuden ja\ntietämättömyyden tunto, ellei hieno viittaus, jolla suuri sielu esittää\nvaatimuksensa? Miksi ihmisistä tuntuu siltä, ettei ihmisen\nluonnonhistoriaa ole koskaan kirjoitettu, vaan että hän aina jättää\ntaakseen sen, mitä hänestä on sanottu, että mennyt muuttuu vanhaksi\nja metafyysilliset teokset tulevat arvottomiksi? Kuuden tuhannen\nvuoden historia ei ole tutkinut sielun kammioita ja säilöjä. Sen\nkoetutkimuksissa on viimeiseen analyysiin aina jäänyt aukko, jota se ei\nole voinut selvittää. Ihminen on virta, jonka alkulähde on kätkössä.\nOlemuksemme virtaa meihin alinomaa, emme tiedä mistä. Kaikkein\ntäsmällisinkään arviolaskujen tekijä ei ole niin tarkka, ettei jokin\nlaskematon seikka voisi kumota niitä jo seuraavana hetkenä. Minun on\npakko joka hetki tunnustaa tapausten johtuvan korkeammasta alkuperästä\nkuin siitä tahdosta, jota sanon omakseni.\n\nAjatusten laita on samoin kuin tapaustenkin. Katsellessani sitä\nvirtaavaa jokea, joka minulle näkymättömistä lähteistä vuodattaa minuun\nyhden kauden ajan vetensä, huomaankin olevani eläkkeennauttija -- en\nole tuon yläilmoista tulevan veden syy, vaan sen hämmästynyt katselija;\nhuomaan toivovani ja katsovani ylöspäin, asettuvani vastaanottavaan\nasentoon, mutta näyt lähtevät jostakin vieraasta voimasta.\n\nKaikkien entisyyden ja nykyisyyden erhetysten ylin arvostelija ja\ntulevien tapausten ainoa ennustaja on se suuri luonto, jossa me\nlepäämme niinkuin maa lepää ilmakehän pehmeillä käsivarsilla; se\nYkseys, se Ylisielu, johon jokaisen ihmisen yksityisolemus sisältyy ja\njossa se yhtyy samaksi kaikkien muiden kanssa; se yhteinen sydän, jota\nkaikki vilpitön keskustelu palvoen kunnioittaa, johon kaikki oikea\ntoiminta alistuu; se ylivoimainen todellisuus, joka vaimentaa\npakostakin meidän juonemme ja lahjamme ja pakottaa jokaisen esiintymään\nsinä mikä hän todella on, ja puhumaan luonteensa eikä kielensä\nmukaisesti; joka lakkaamatta pyrkii vaikuttamaan ajatukseemme ja\nkäteemme ja muuttumaan viisaudeksi ja hyveellisyydeksi ja voimaksi ja\nkauneudeksi. Me elämme jaksoina, kappaleina, osina, hiukkasina. Mutta\nkaiken aikaa ihmisessä on kokonaisuuden sielu, viisas äänettömyys,\nkaikkikäsittävä kauneus, jonka kanssa jokainen osa ja hiukkanen on\nsamalla lailla sukua, ikuinen Ykseys. Ja tuo syvä voima, jossa me\nolemme ja elämme ja jonka autuus on meidän kaikkien saavutettavissa, ei\nole ainoastaan itseriittävä ja täydellinen joka hetki, vaan näkeminen\nja nähty esine, näkijä ja näytelmä, alus ja kohde samalla kertaa.\nNäemme maailman kappaleittain, aurinkona, kuuna, eläimenä, puuna, mutta\nse kokonaisuus, josta nämä ovat näkyviä osia, on sielu. Vain tuon\nViisauden näkimillä voidaan lukea aikakausien horoskooppi, ja vain\npalaamalla takaisin parempiin ajatuksiimme, mukautumalla siihen\nennustuksen henkeen, joka on synnynnäinen jokaisessa ihmisessä, voimme\ntietää, mitä se sanoo. Jokaisen ihmisen sanojen, joka puhuu sen elämän\nsuulla, täytyy kuulua tyhjänpäiväisiltä sellaisten korvissa, jotka\neivät omasta puolestaan elä samoissa ajatuksissa. En uskalla puhua sen\npuolesta. Sanani eivät pysty kuvaamaan sen ylevää sisällystä, ne\ntulevat kuivina ja elottomina. Vain se itse voi innoittaa kenet tahtoo,\nja kas, niiden ihmisten puhe on lyyrillistä ja suloista ja kaikkeen\nkoskettavaa niinkuin kiihtyvä tuuli. Toivon kuitenkin, vaikka vain\nepäpyhin sanoin, jollen osaa käyttää pyhiä sanoja, saavani osoittaa\ntämän jumaluuden taivaan, ja kertoa, mitä eritteitä olen koonnut\nKorkeimman Lain ylimaallisesta koruttomuudesta ja voimasta.\n\nJos tarkastelemme mitä tapahtuu keskustelussa, unelmissa,\ntunnonvaivoissa, intohimon, hämmästyksen hetkinä, unien opetuksissa,\njoissa usein näemme itsemme naamioituina -- hullunkuristen valepukujen\nvain suurentaessa ja lisätessä todellista ainesta ja pakottaessa meidät\nkiinnittämään siihen erikoista huomiota -- silloin saamme panna\nmerkille monta seikkaa, jotka avartavat ja valaisevat luonnon\nsalaisuuden tuntemusta. Kaikki yhteisesti osoittaa, ettei sielu ole\nihmisessä elin, vaan että se elähdyttää ja pitää toiminnassa kaikkia\nelimiä. Se ei ole toiminto niinkuin muistin, laskennan, vertailun kyky\n-- vaan käyttää näitä käsinä ja jalkoina; se ei ole kyky, vaan valo; se\nei ole äly eikä tahto, vaan älyn ja tahdon herra; se on olemuksemme\nlaaja tausta, jossa nuo kaikki yhtyvät -- se on rajattomuus, jota ei\nomisteta ja jota ei voida omistaa. Sisältä päin tai takaa loistaa valo\nmeidän kauttamme asioihin ja panee meidät käsittämään, ettemme ole\nmitään, vaan että tuo valo on kaikki. Ihminen on sen pyhäkön julkisivu,\njonka sisällä kaikki viisaus ja kaikki hyvä asustaa. Mitä me yleensä\nnimitämme ihmiseksi -- syöväksi, juovaksi, askartelevaksi, laskevaksi\nihmiseksi -- ei sellaisena kuin me hänet tunnemme esiinny edukseen,\nvaan huonossa valossa. Häntä emme kunnioita, mutta sielu, jonka elin\nhän on, saisi meidän polvemme notkistumaan, jos hän antaisi sen ilmetä\nteoissaan. Kun se tulee ilmoille, hänen älynsä tietä, se on neroa; kun\nse henkii hänen tahtonsa kautta, se on hyvettä; kun se virtaa hänen\nmyötätuntonsa tietä, se on rakkautta. Ja älyn sokeus alkaa, kun ihminen\npyrkii olemaan jotakin omasta voimastaan. Tahdon heikkous alkaa, kun\nyksilö tahtoisi olla jotakin omastatakaa. Kaikki uudistukset pyrkivät\nkukin kohdaltaan varaamaan suurelle sielulle tien toteutua meidän\nkauttamme, toisin sanoen taivuttamaan meitä tottelemiseen.\n\nTämän puhtaan luonnon jokainen ihminen saa jolloinkin tuta ja käsittää.\nKieli ei voi maalata sitä väreillään. Se on liian ylevää. Se on\nmäärittelemätön, mittaamaton, mutta me tiedämme, että se tunkeutuu\nmeidän lävitsemme ja sulkee meidät sisäänsä. Tiedämme, että kaikki\nhenkinen sisältyy ihmiseen. Viisas sananparsi sanoo: \"Jumala tulee\ntervehtimään meitä kelloa soittamatta\", mikä merkitsee, että samoin\nkuin ei ole varjostinta eikä kattoa päämme ja rajattomien taivaitten\nvälillä, ei ole sielussa, aitausta eikä seinää, jonka kohdalla ihminen,\nseuraus, lakkaa, ja Jumala, syy, alkaa. Seinät on otettu pois. Me\nolemme avoimet toisaalta henkisen luonnon syvyyksille, kaikille Jumalan\npuhutteluille. Oikeuden me näemme ja tunnemme, Rakkauden, Vapauden,\nVoiman. Näiden luonnonavujen yläpuolelle ei kukaan ihminen ole koskaan\npäässyt, vaan ne kohoavat aina meitä korkeammalle ja eniten sinä\nhetkenä, jolloin itsekkyytemme houkuttelee meitä haavoittamaan niitä.\n\nTämän luonnon ylemmyys, josta puhumme, ilmaiseikse riippumattomuutena\nniistä rajoituksista, jotka ovat meidän ympärillämme joka taholla.\nSielu ympäröi kaiken olevaisen. Niinkuin olen sanonut, se puhuu kaikkea\nkokemusta vastaan. Samoin se pyyhkäisee olemattomiin ajan ja paikan.\nAistien vaikutus on useimmissa ihmisissä vallannut mielen siinä määrin,\nettä ajan ja paikan rajoitukset ovat ruvenneet näyttämään lujilta,\ntodellisilta ja ylipääsemättömiltä, ja että keveä puhuminen näistä\nrajoista on tässä maailmassa järjettömyyden merkki. Aika ja paikka ovat\nkuitenkin vain sielun voiman käänteisiä vastineita. Ihminen pystyy\nkumoamaan molemmat. Henki ilvehtii ajan kanssa:\n\n\"Se voi keskittää ikuisuuden yhteen hetkeen tai venyttää hetken\nikuisuudeksi.\"\n\n                                      Suomentanut _Aino Tuomikoski_.\n\n\n\n\nHENRY DAVID THOREAU.\n\n\nLuonnontutkija, kirjailija ja runoilija Henry David Thoreau syntyi 1817\nConcordin kylässä, Mass., ranskalaisperäisestä käsityöläissuvusta; isä\noli lyijykynäntekijä. Henry antautui lukualalle, tuli 1833 Harvardin\nyliopistoon ja kunnostautui siellä kreikassa ja latinassa sekä\nEnglannin vanhojen runoilijoiden tuntemisessa, mutta ei varsinaisen\ntutkinto-ohjelman aineissa. Luonnontieteet kuuluivat erikoisesti hänen\nharrastuspiiriinsä, olipa hän etevä orientalistikin; hän on myös\nensimmäisiä, jotka ovat tutkineet indiaanien oloja ja kieliä\ntieteellisessä tarkoituksessa. Lopetettuaan yliopistolukunsa 1837 hän\ntoimi pari vuotta Concordin koulun opettajana, jättäen sitten kaikki\nvarsinaiset toimet, askarrellakseen vain luonnontieteellisissä,\nrunollisissa ja filosofisissa harrastuksissaan. Välttämättömän\nelantonsa hän hankki ruumiillisella työllä, ollen kätevä monellakin\nalalla. 1837 hän alkoi pitää päiväkirjaa, joka oli 1860 paisunut 30:ksi\nvolyymiksi; siinä hän koetti tulkita niin tarkoin ja sattuvasti kuin\nsuinkin kaiken, mitä päivän kuluessa oli huomannut. 1845 hän julkaisi\nkuvauksen _Viikko Concord- ja Merrimacvirroilla_ (A Week on the Concord\nand Merrimac Rivers). 1841-43 hän asui Emersonin luona, kirjoitellen\n_Dialiin_ ja toimien transcendentaalisen liikkeen hyväksi, jonka\nihanteet oli ottanut omikseen. Oltuaan 1843 opettajana New Yorkissa\nThoreau ryhtyi Concordiin palattuaan viettämään läheisessä Walden\nPondissa mitä ankarinta Diogeneen elämää, aloittaen sen ilman mitään\nvarustuksia, vain lainaamalla kirveen. Tämän yli kaksi vuotta kestäneen\nluonnonelämän aikana hän kirjoitti teokset _Viikko Concordissa_ (A Week\non the Concord, 1849) ja _Walden eli elämää metsissä_ (Walden: or Life\nin the Woods, 1854). Hänen kuolemansa jälkeen julkaistiin mm. _Mainen\nmetsät_ (The Maine Woods, 1864) ja _Cape Cod_ (1865), jonka\nviimemainitun paikan meidän aikanamme Joseph Lincoln on vaatimattomalla\nrunoudella Amerikan kirjallisuuteen liittänyt. 1841 Thoreau kieltäytyi\nmaksamasta veroa valtiolle, koska tämä kävi sotaa ja sieti orjuutta;\nhän joutui tämän vuoksi vankeuteen. \"Henry, miksi olet täällä?\" kysyi\nhäntä tapaamaan tullut Emerson; \"Miksi sinä _et_ ole täällä?\" kysyi\nvastaukseksi Thoreau. Kiihkeänä orjuuden vastustajana Thoreau toimi\nvoimakkaasti orjien vapauttamisen hyväksi, mutta kuoli 1862, ennen\norjasodan päättymistä. Hän oli harras, runollinen luonnon elämän\nhavainnoitsija, runoilija ja naturalisti, yksilöllinen kuvauksissaan ja\nelämässänsä tinkimätön totuuden etsijä, jonka proosa ja runot kuuluvat\nYhdysvaltain klassilliseen kirjallisuuteen.\n\n\n\nTALONTEKO.\n\n\nMaaliskuun lopussa 1845 lainasin kirveen ja lähdin Waldenin lammikon\nseuduilla oleviin metsiin, joiden välittömään läheisyyteen aioin\nrakentaa taloni, ja rupesin kaatamaan rakennuspuiksi muutamia korkeita,\nsolakoita, vielä nuoria mäntyjä. On vaikea aloittaa lainaamatta, mutta\nehkäpä se on kaikkein jaloin tapa sallia lähimmäistensä tuntea\nmielenkiintoa toisen yritystä kohtaan. Hellittäessään kirveen kädestään\nsen omistaja sanoi sitä silmäteräksensä, mutta minä palautin sen\ntakaisin terävämpänä kuin se oli saadessani. Työskentelypaikkani oli\nviehättävä mäenrinne. Siellä kasvoi kaikkialla mäntyjä, joiden lomitse\nnäki lammikolle ja pienelle avonaiselle, mäntyjä ja pähkinäpuita\nversovalle metsäaukiolle. Lammikon jää ei ollut vielä sulanut, vaikka\nsiinä näkyi avopaikkoja, mutta se oli läpeensä mustunutta ja haurasta.\nSen päivän kuluessa, jolloin aloitin työskentelyni täällä, heitteli\nväliin vähän lunta, mutta tullessani kotimatkalla metsästä rantatielle\nlevisi sula keltainen hiekkapenger eteeni hohtaen kauas kirkkaassa\nilmassa; raiteet kiilsivät kevätauringossa, kuulin leivosen ja\nvästäräkin ja muiden lintujen jo tulleen aloittamaan kanssamme uutta\nvuotta. Ne olivat herttaisia kevätpäiviä, jolloin ihmisen\ntyytymättömyyden talvi alkoi sulaa samoin kuin maakin, ja turtunut\nelämä rupesi heräämään. Eräänä päivänä, jolloin kirveeni oli irronnut\nvarrestaan ja olin kaatanut vihreän pähkinäpuun kiilaksi, iskenyt\nkivellä varren kirveeseen ja pannut sen likoamaan lätäkköön, jotta puu\nturpoaisi, näin juovikkaan käärmeen luikertavan veteen. Se viipyi siinä\nilmeisesti täysin rauhallisena koko sen ajan, minkä olin saapuvilla eli\nyli neljännestunnin, kenties siksi, ettei se ollut vielä kunnolleen\nselvinnyt horrostilastaan. Minusta tuntui, että ihmiset pysyvät\nsamantapaisesta syystä nykyisessä alhaisessa ja alkuperäisessä\ntilassaan, että jos he tuntisivat alkukevään elähdyttävän vaikutuksen,\nhe pakostakin nousisivat korkeampaan ja henkevämpään elämään. Olin\naikaisemmin kylmänharmaina aamuina nähnyt polullani käärmeitä, joiden\nruumis oli vielä turtunut ja jäykkä, odottelemassa aurinkoa. Huhtikuun\n1 päivänä satoi, ja se sulatti jään, ja aamupuolella päivää, joka oli\nhyvin usvainen, kuulin yksinäisen harhautuneen hanhen räpyttelevän\nlammikossa ja kaakattavan kuin eksynyt tai kuin usvan henki.\n\nNiin kaadoin vielä muutamina päivinä mäntyjä ja hakkasin rakennuspuita\nsekä myös tukipölkkyjä ja orsia, kaikki pikkukirveelläni, eikä minulla\nollut mielessäni montakaan syvää tai ilmaisemisen arvoista ajatusta;\nlaulelin vain itsekseni:\n\n    \"Niin kaikki sanoo paljon tietävänsä,\n    vaan kas, he leijaavat vain siivillänsä --\n    taiteillaan ja tieteillään\n    ja mitä niihin lisätään.\n    Vain tuuli, joka puhaltaa,\n    on kaikki, mitä kenkään tietää saa.\"\n\n                                             (Walden.)\n                                  Suomentanut _Aino Tuomikoski_.\n\n\n\n\nNATHANIEL HAWTHORNE.\n\n\nKirjallisuuden historia kohtelee huomattavalla kunnioituksella\nNathaniel Hawthornea, pohjoisamerikkalaista kirjailijaa, jonka\ntuotannossa erikoisesti kuvastuu puritaanisen elämän joskus aiheuttama\nmasennuksentunne ja vaipuminen harkitsemaan pahuuden, melkeinpä joskus\npersoonallisen pahan olemusta. Hawthorne syntyi Salemissa, Mass., 1804\nmerikapteenin poikana, perien äidiltään taipumuksen ankaraan\nerakkomaisuuteen, josta oli koko elämänsä ajan tunnettu. Hajanaisen\nkoulunkäynnin ja yliopistoajan jälkeen (Bowdoin Collegessa, toverina\nmm. Longfellow) Hawthorne palasi 1825 äitinsä ja sisarensa luo\nSalemiin, eläen siellä yli kymmenen vuotta mitä suurimmassa\nyksinäisyydessä, erillään omaisistaankin. Kirjallisen harjoittelunsa\nhän aloitti jo varhain; hänen ensimmäinen julkaistu tuotteensa on\nromaani _Fanshaw_ (1828, ilman tekijän nimeä). Hajanaista\nnovellituotantoa jatkui tämän jälkeen, kirjoittajan saavuttamatta\nniistä sanottavampaa mainetta tai ansiota, hän kun julkaisi ne ilman\nnimeänsä. Eräs ystävä lopuksi kokosi hänen novellinsa ja niin pääsi\nilmestymään _Kahdesti kerrotut tarinat_ (Twice-Told Tales, 1837, toinen\nsarja 1842). Näin alkanut novellituotanto jatkui sitten kokoelmilla\n_Sammalia vanhasta talosta_ (Mosses from an Old Manse, 1846) ja\n_Lumikuva sekä muita kertomuksia_ (The Snow Image and Other Tales,\n1851). Tällä välin hänen elämässään oli tapahtunut tärkeitä muutoksia:\nhän sai 1839 toimen Bostonin tullikamarissa, joutuen kuitenkin eroamaan\nsiitä jo 1841, vastapuolueen päästyä vaaleissa voitolle. Tällöin hän\nliittyi ns. Brook Farmin kommunistiseen yhteiskuntaan, josta\nkyllästyneenä pian erosi. Mentyään naimisiin 1842 hän perusti kodin\nConcordin kuuluisaan kylään, Emersonin naapuruuteen. 1846 hänet\nnimitettiin Salemin tullikamarin tarkastajaksi, mutta erotettiin\nennenpitkää tästä toimesta taas välillä muuttuneiden poliittisten\nolosuhteiden vuoksi. Tästä oli seurauksena lamassa olleen tuotantokyvyn\nelpyminen: hän kirjoitti nyt kuuluisimman teoksensa _Tulipunainen\nkirjain_ (The Scarlet Letter, 1850), joka on maailmankirjallisuuden\nalakuloisimpia teoksia, mutta jonka suuri taiteellinen arvo ei ole\nkiellettävissä. Sitä seurasivat myös huomattavat teokset, romaanit\n_Seitsenpäätyinen talo_ (The House of Seven Gables) ja _Blithedalen\nromaani_ (The Blithedale Romance, molemmat 1852), joista viimemainittu\nperustuu Brook Farmista saatuihin vaikutelmiin, kuvaten Zenobian\nnimellä Margaret Fulleria, transcendentalistien aatenaista. 1853\nHawthorne muutti pois Concordista, Amerikastakin, saatuaan pääkonsulin\ntoimen Liverpoolissa, jossa nyt asui 1857 saakka, muuttaen silloin\nterveydellisistä syistä Roomaan. Täällä hän asui kaksi vuotta\nkirjoittaen toisen kuuluisan romaaninsa _Marmorifauni_ (The Marble\nFaun, julkaistu Englannissa nimellä _Muuttuminen_ -- The\nTransformation, 1860). Viimemainittuna vuonna hän palasi\nYhdysvaltoihin, jossa kuoli 1864. -- Hawthorne on romantikko, jonka\naihepiiri tavallisesti joltakin kohdalta rajoittuu näkymättömään,\nyliluonnolliseen. Vaisu, hiljainen huumori valaisee joskus hänen\nkirjojensa alakuloisia sivuja, joissa yksinäinen sielu usein vaipuu\npahan olemuksen tutkistelemiseen.\n\n\n\nTULIPUNAINEN KIRJAIN.\n\n\n_Tulipunaisessa kirjaimessa_ Hawthorne kuvailee rehellisesti ja\nliioittelematta puritaanien henkeä, joka sai heidät samalla kuin he\nvaativat vapautta itselleen vainoamaan toisin ajattelevia. Kertomuksen\nmolemmat päähenkilöt olivat rikkoneet siveyden lakia; nainen kärsi\nrangaistuksensa julkisesti, mies välillisesti ja salaa. Kertomuksessa\nei lainkaan selosteta, miten Arthur Dimmesdalen rakkaus Hesteriin sai\nalkunsa ja miten se kehittyi, siinä kuvataan vain myöhemmän\nmurhenäytelmän kulku.\n\nEnsimmäinen kohtaus tapahtuu Bostonin torilla. Vankilan oven\nlennähtäessä auki Hester Prynne astui esiin kuin auringon paisteeseen\nliukuva musta varjo. Hän kantoi käsivarrellaan noin kolmen kuukauden\nikäistä lasta, joka räpytteli silmiään päivänvalolle, sillä sen elämä\noli tähän saakka kulunut vankityrmän harmaassa hämärässä. Hester\nPrynnen puvun rintamukseen oli ommeltu tulipunainen A-kirjain -- häpeän\nmerkki (A = Adultery = aviorikos). Kapea tie avautui katsojien parveen\nja Hester kulki torin poikki eräänlaisen häpeälavan luo ja nousi sille\nkärsimään miltei epäinhimillisen julmaa tuomiotaan, julkista\nhäpeäpaalurangaistusta.\n\n\nLava, jolla häpeäpaalu oli, muodostui Hester Prynnelle näköalapaikaksi,\njosta hän näki koko kulkemansa tien onnellisesta lapsuudestaan saakka.\nOnnettoman ylhäisestä paikastaan hän näki jälleen Vanhassa Englannissa\nolevan synnyinkylänsä ja kotitalonsa: rappeutuneen, harmaakivisen\nrakennuksen, joka näytti köyhältä, mutta jonka portin yläpuolella oli\nvielä puolikulunut vaakunakilpi vanhan aateluuden merkkinä. Hän näki\nisänsä kasvot, hänen paljaan päälakensa ja kunnianarvoisan, valkoisen\nparran, joka ulottui vanhankuosiselle, Elisabethin aikaiselle\nröyhelölle. Hän näki myös äitinsä kasvot, joille hänen muistissaan aina\nkuvastui huolekas ja tarkkaavainen rakkaus ja jotka äidin kuolemankin\njälkeen usein olivat lempeän nuhtelevina ja pidättävinä ilmestyneet\ntyttären tielle.\n\nHän näki omat kasvonsa, jotka hehkuivat tyttömäistä kauneutta,\nkirkastaen himmeän kuvastimen, josta hän oli tottunut katsomaan omaa\nkuvaansa. Hän näki siinä toisetkin kasvot, vanhan miehen kalpeat,\nlaihat, oppinutta muistuttavat kasvot sumeine silmineen, jotka lampun\nvalo oli pilannut auttaessaan niitä monien paksujen kirjojen\ntutkimisessa. Noissa samoissa himmeissä silmissä oli kuitenkin\nomituinen, läpitunkeva voima, kun niiden omistaja halusi tutkia\nihmissielua. Tämä lukuhuoneen ja luostarin asukas oli, ja Hester\nPrynnen naisellinen mielikuvitus loi hänestä tarkan kuvan, hieman\nepämuodostunut, vasemman olkapään ollessa oikeata vähän ylempänä.\nSitten Hester näki muistojen taulukokoelmassa mannermaan kaupungin\nmutkikkaat ja ahtaat kadut, suuret, harmaat talot, valtavat, ikivanhat,\nrakennustavaltaan kummalliset katedraalit ja julkiset rakennukset.\nTäällä uusi elämä oli odottanut häntä yhä tuon epämuodostuneen oppineen\nyhteydessä: uusi elämä, joka kuitenkin imi ravintonsa ajan kuluttamasta\nperustasta, kuten sortuvalla muurilla kasvava vihreä sammalmätäs.\n\nNäiden vaihtuvien kuvien paikalle palasi vihdoin puritaanisen\nsiirtokunnan yksinkertainen tori, jolle kaupungin kaikki asukkaat\nolivat kerääntyneet suunnaten ankaran katseensa Hester Prynneen --\nniin, juuri häneen -- joka seisoi häpeäpaalun vieressä lapsi\nkäsivarrellaan ja tulipunainen, kultalangoin omituisesti kirjottu\nA-kirjain rinnassaan!\n\nSaattoiko tämä olla totta? Hän puristi lasta niin kovasti rintaansa\nvastaan, että lapsi parkaisi. Hän suuntasi katseensa alas punaiseen\nkirjaimeen, koskettipa sitä sormellaankin vakuuttautuakseen siitä, että\nlapsi ja häpeä todella olivat olemassa. Niin! -- ne olivat todelliset\n-- kaikki muu oli häipynyt!\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn kulunut vuosia. Uudessa Englannissa vietettiin uuden kuvernöörin\nnimityksen johdosta ilon päivää, oikeata juhlapäivää. Hester oli pikku\nPearlinsa kera torilla. Pastori Dimmesdale kulki virkakunnan ja\nporvariston kanssa juhlakulkueessa sotilassoittokunnan soittaessa.\nKunnianarvoisan pastori Dimmesdalen, kaikkein oppineimman ja\nhurskaimman sananselittäjän, oli pidettävä juhlasaarna. Hän oli kirkon\nsiunattu palvelija! Ja tulipunaisen kirjaimen nainen oli myös torilla.\n\nKaunopuheinen ääni, joka meren mahtavien aaltojen tavoin oli kohottanut\nkuulijoiden sielut korkealle, vaikeni vihdoin. Vallitsi hetken\nhiljaisuus, syvä kuin oraakkelin lausunnon jälkeen. Sitten kuului\nmuminaa ja puoleksi vaimennettua hälinää, aivan kuin kuulijat,\nvapautuneina taikavoimasta, joka oli siirtänyt heidät toisen hengen\nilmapiiriin, olisivat palaamassa entiselleen, kunnioituksen ja\nihmetyksen vielä painaessa heitä...\n\nUlkona heidän ihastuksensa purkautui sanoiksi. Kadut ja tori aivan\nkaikuivat laidasta toiseen papin ylistyksestä. Hänen kuulijansa eivät\nvoineet rauhoittua, ennenkuin saivat sanotuksi toisilleen, minkä\njokainen tiesi paremmin kuin osasi ilmaista tai kuulla. Heidän yhteisen\ntodistuksensa mukaisesti kukaan ei koskaan ollut puhunut niin\nviisaasti, niin ylevästi ja hurskashenkisesti kuin tämänpäiväinen\npuhuja, eikä innoitus milloinkaan ollut huokunut selvempänä kenenkään\nkuolevaisen huulilta. Sen vaikutus oli silmin havaittavissa, nähtiin\nmiten se laskeutui häneen, valtasi hänet ja jatkuvasti ylensi hänet\nedessäolevan kirjoitetun puheen puitteista täyttäen hänet ajatuksin,\njotka varmasti olivat yhtä ihmeellisiä hänelle itselleen kuin\nkuulijoillekin. Aiheena hänellä ilmeisesti oli ollut jumaluuden ja\ninhimillisen yhteiskunnan keskinäinen yhteys erikoisesti silmälläpitäen\nUutta Englantia, jota tänne erämaahan parhaillaan perustettiin. Ja\nhänen lähestyessään loppua valtasi hänet ikäänkuin profeetallinen henki\npakottaen hänet päämääräänsä yhtä voimallisesti kuin Israelin vanhat\nprofeetat pakotettiin, vain sillä erotuksella, että kun juutalaiset\ntietäjät olivat ennustaneet kansalleen tuomiota ja häviötä, hänen\ntehtävänään oli ennustaa tälle uudestaan Jumalan huomaan kerätylle\nkansalle suuria ja loistavia vaiheita. Mutta kaikessa, koko puheessa,\noli ollut erikoinen, syvä, surullinen pohjaväre johtuen liikutuksesta,\njota ei voitu tulkita muuksi kuin sellaisen miehen luonnolliseksi\nalakuloisuudeksi, jonka pian oli erottava elämästä. -- Niin; heidän\nrakas pappinsa -- joka puolestaan rakasti heitä kaikkia niin, ettei\nvoinut lähteä taivaaseenkaan huokaamatta -- aavisti ennenaikaisen\nkuoleman lähestyvän ja oli pian jättävä heidät kyyneliin! Ajatus hänen\nmaallisen elämänsä lyhytaikaisuudesta tehosti lopullisesti vaikutusta,\njonka saarnaaja oli aikaansaanut; oli aivan kuin enkeli matkallaan\ntaivaaseen olisi silmänräpäyksen ajan ravistanut loistavia siipiään\nkansanjoukon yläpuolella -- ollen samalla kertaa sekä varjoa että\nkirkkautta -- ja varistanut heidän päälleen suuren määrän kultaisia\ntotuuksia.\n\nNäin kunnianarvoisalle pastori Dimmesdalelle tapahtui -- kuten\nuseimmille erisäätyisille ihmisille, vaikka he tavallisesti huomaavat\nsen vasta pitkän ajan kuluttua -- että hän oli saapunut elämänsä\nkohtaan, joka oli loistavampi ja voitontäyteisempi kuin mikään\nedellinen tai jälkeenpäin tuleva. Hän seisoi tällä hetkellä sen\netevyyden ylväimmässä korkeudessa, johon hengen lahjat, rikkaat tiedot,\nvoimallinen kaunopuheisuus ja puhtaimman hurskauden maine saattoivat\nkorottaa papin Uuden Englannin ensi aikoina, jolloin tämän ammatin\nluonne jo itsessään oli korkea jalusta. Tällainen oli papin asema, kun\nhän juhlasaarnansa päätyttyä nojasi päänsä saarnatuolin reunaan. Hester\nPrynne seisoi tällä välin häpeälavan vieressä tulipunaisen kirjaimen\nyhä hehkuessa hänen rinnassaan!\n\nNyt soiton sävelet taas kaikuivat ja kuului sotilasosaston tahdikas\nastunta sen marssiessa ulos kirkon ovesta. Juhlakulkue oli nyt\njohdettava raatihuoneeseen, jossa päivän juhlamenojen päättäjäisiksi\noli vietettävä suuret pidot.\n\nKunnioitettavien ja mahtavien isien kulkueen nähtiin siis vielä kerran\nliikkuvan pitkin leveätä tietä kansanjoukon keskitse, joka\nkunnioittavasti väistyi kummallekin puolelle kuvernöörin ja raadin\njäsenien, vanhojen ja viisaiden miesten, pyhien pappien ja kaikkien\nylhäisten ja mainehikkaiden saapuessa sen keskelle. Kun kulkue\nkokonaisuudessaan oli tullut torille, tervehti sitä riemuhuuto. Vaikka\ntämä epäilemättä saikin lisää voimaa ja valtavuutta lapsellisesta\nuskollisuudesta, jota tämä aikakausi tunsi esivaltaansa kohtaan, oli se\nensi sijassa vastustamaton ilmaus siitä innostuksesta, jonka tuo ylevä\nkaunopuheisuuden vuo oli kuulijoissa sytyttänyt kaikuen yhä vieläkin\nheidän korvissaan. Jokainen tunsi itsessään saman vaistomaisen halun\nhavaiten sen samassa hengenvedossa naapurissaankin. Kirkossa se töin\ntuskin oli ollut hillittävissä; paljaan taivaan alla se raikui kohti\nkorkeuksia... Tällainen huuto ei koskaan ennen ollut kohonnut Uuden\nEnglannin maan kamaralta! Koskaan ennen ei Uuden Englannin maan\nkamaralla ollut seisonut miestä, jota hänen kuolevaiset veljensä\nolisivat kunnioittaneet siinä määrin kuin tätä saarnaajaa!\n\nMiten hänen siis kävi? Eivätkö sädekehän kirkkaat hiukkaset säteilleet\nilmassa hänen päänsä ympärillä? Hänhän oli niin hengen keventämä, niin\npalvovien ihailijoiden jumaloima, että saattoivatko hänen askeleensa\nkulkueessa todella koskettaa maan tomuun?\n\nSotilashenkilöiden ja kaupungin isien jonon astuessa eteenpäin kaikkien\nkatseet suuntautuivat siihen kohtaan, jossa pastorin nähtiin kulkevan\nheidän joukossaan. Huuto vaimeni muminaksi sikäli kuin ihmisryhmä\ntoisensa jälkeen näki hänet vilahdukselta. Miten kalpealta ja heikolta\nhän näyttikään keskellä riemuvoittoaan! Tahdonvoima -- tai paremmin\nsanoen innostus, joka oli tukenut häntä, kunnes hän sai täytetyksi\npyhän tehtävän, joka toi muassaan oman taivaallisen voimansa -- oli\nhäipynyt suoritettuaan niin tunnollisesti tehtävänsä. Hehku, jonka he\njuuri äsken olivat nähneet hänen poskillaan, oli häipynyt kuten liekki,\njoka auttamattomasti sammuu tummuvaan tuhkaan. Hänen kasvonsa näyttivät\ntuskin elävän miehen kasvoilta, niin kuolonkalpeat ne olivat: elävä\nihminen saattoi tuskin hoiperrella tietään noin hervottomasti, ja\nkuitenkin hän hoiperteli eikä kaatunut!\n\nEräs hänen virkaveljensä -- kunnianarvoisa John Wilson -- joka huomasi,\nmihin tilaan pastori Dimmesdale jäi älyn ja tunteen aallon\nrauhoituttua, tuli nopeasti tarjoamaan apuaan. Vavisten, mutta\npäättävästi pastori torjui vanhuksen käsivarren. Hän jatkoi yhä\nkulkuaan, mikäli tätä liikettä voidaan siksi nimittää, sillä se\nmuistutti pikemminkin lapsen horjuvaa yritystä sen nähdessä äidin\nojennetut käsivarret, jotka houkuttelevat sitä astumaan eteenpäin. Ja\nnyt hän lopulta miltei huomaamattomin askelin oli edennyt tutun ja\nsäiden tummentaman häpeälavan luo, jolla Hester Prynne kauan sitten,\nhetkenä, jonka koko tuo synkkä ajanjakso erotti nykyisyydestä, oli\nkestänyt maailman häpäisevän tuijotuksen. Siellä Hester seisoi pitäen\npikku Pearlia kädestä! Ja tuossa oli tulipunainen kirjain hänen\nrinnassaan! Pappi pysähtyi tähän, vaikka soittokunta yhä soitti komeata\nja iloista marssia, jonka tahdissa kulkue astui. Soitto kehoitti häntä\nastumaan eteenpäin -- juhlaan! -- mutta tähän hän pysähtyi.\n\nBellingham oli viime hetkinä pitänyt pastoria levottomasti silmällä.\nHän jätti nyt oman paikkansa kulkueessa ja lähestyi auttaakseen, sillä\nhän päätteli pastori Dimmesdalen ulkonäöstä hänen ehdottomasti\nkaatuvan. Mutta viimemainitun kasvojen ilmeessä oli jotakin, joka\nvaroitti virkamiestä, vaikkei hän muuten ollut altis noudattamaan niitä\nepämääräisiä viittauksia, jotka kulkeutuvat miehestä toiseen.\nKansanjoukko katseli tätä kunnioittaen ja ihmeissään. Tämä maallinen\nheikkous oli ihmisten mielestä vain uusi ilmaus pastorin taivaallisesta\nvoimasta, eikä näin pyhälle henkilölle suinkaan olisi tapahtunut liian\nsuurta ihmettä, vaikka hän heidän nähtensä olisi kohonnut maasta ja\ntullen yhä epäselvemmäksi ja kirkkaammaksi vihdoin hävinnyt taivaan\nvaloon!\n\nHän kääntyi häpeälavaan päin ja ojensi käsivartensa. -- Hester, hän\nsanoi, tule tänne! Tule, pikku Pearl! Hän loi heihin aavemaisen\nkatseen, mutta siinä oli samalla jotakin hellää ja omituisesti\nvoitonriemuista. Lapsi kiiti hänen luokseen sille ominaisin,\nlintumaisin liikkein, ja kiersi käsivartensa hänen polviensa ympärille.\nHester Prynne lähestyi myös -- hitaasti, aivan kuin voittamattoman\nkohtalon pakottamana ja vastoin omaa voimakasta tahtoaan -- mutta\npysähtyi vähän matkan päähän hänestä. Tällä hetkellä vanha Roger\nChillingworth tunkeutui ihmisjoukon läpi -- tai ehkä hän nousi jostakin\nmaan uumenista, sillä niin synkän, järkyttyneen ja ilkeän näköinen hän\noli -- sieppaamaan uhriansa, ennenkuin tämä ennättäisi toteuttaa\naikomustansa! Olkoon miten tahansa, vanhus ryntäsi eteenpäin ja tarttui\npapin käsivarteen.\n\n-- Odota, hullu! mitä aiot? hän kuiskasi. Viittaa tuota naista\npoistumaan! Työnnä lapsi menemään! Kaikki muuttuu hyväksi. Älä turmele\nmainettasi, älä sorru häpeään! Voin vielä pelastaa sinut! Tahdotko\nhäpäistä pyhän ammattisi?\n\n-- Haa, kiusaaja! Tulet liian myöhään! vastasi pappi kohdaten hänen\nkatseensa kauhistuen mutta lujana. Voimasi ei ole enää sama kuin ennen!\nJumalan avulla pääsen nyt sinua pakoon!\n\nHän ojensi uudelleen kätensä naista kohden, jonka rinnassa oli\ntulipunainen kirjain.\n\n-- Hester Prynne, hän huusi liikuttavan palavasti. Hänen nimessään,\njoka on kauhistuttava ja armahtavainen, joka tällä viime hetkellä antaa\nminulle voimaa tekemään sen, minkä -- aiheuttaen siten itselleni\nraskaan synnin ja katkeraa tuskaa -- jätin tekemättä seitsemän vuotta\nsitten, tule nyt tänne ja tue minua voimallasi! Voimallasi, Hester;\nmutta anna sen noudattaa tahtoa, jonka Jumala on minulle suonut! Tämä\nonneton ja erheellinen vanhus vastustaa sitä kaikin voimin! -- kaikin\nomin voiminsa ja paholaisen voimin! Tule, Hester -- tule! Auta minua\nnousemaan tuonne häpeälavalle!\n\nIhmisjoukossa vallitsi täydellinen sekasorto. Ylhäiset ja\nkorkea-arvoiset miehet, jotka seisoivat aivan papin vieressä, olivat\nniin hämmästyksen lyömät ja niin ymmällään näkemänsä johdosta --\nkykenemättömät käsittämään lähinnä tarjolla olevaa selitystä tai\nkeksimään muutakaan -- että he äänettöminä ja toimettomina jäivät\nkatsomaan tuomiota, jonka kaitselmus näytti aikovan toimeenpanna. He\nnäkivät papin Hesterin olkapäähän nojaten ja hänen käsivartensa\ntukemana lähestyvän häpeälavaa ja nousevan sille johtavia portaita\nhänen kätensä yhä puristaessa synnissä syntyneen lapsen pientä kättä.\nVanha Roger Chillingworth seurasi heitä aivan kuin kuuluisi hän\nläheisesti siihen rikoksen ja surun murhenäytelmään, jonka\nnäyttelijöitä he kaikki olivat olleet ja jonka viimeisessä näytöksessä\nhänellä näin ollen oli täysi oikeus olla läsnä.\n\n-- Vaikka olisit etsinyt kautta koko maan piirin, hän virkkoi luoden\npappiin synkän katseen, et olisi löytänyt niin salattua paikkaa --\nkorkeata enempää kuin matalaakaan, että olisit voinut paeta minua --\nlukuunottamatta tätä häpeälavaa!\n\n-- Kiitos olkoon Hänen, joka johdatti minut tänne! vastasi pappi.\n\nKuitenkin hän vapisi ja kääntyi Hesterin puoleen silmissään epäilyksen\nja pelon ilme, joka näkyi sitä selvemmin, kun heikko hymy väreili hänen\nhuulillaan.\n\n-- Eikö tämä ole parempi, hän mutisi, kuin se, mistä uneksimme\nmetsässä?\n\n-- En tiedä! En tiedä! vastasi Hester nopeasti. Parempiko? On, jos\nsaamme molemmat kuolla ja pikku Pearl meidän kanssamme!\n\n-- Sinulle ja Pearlille käyköön niinkuin Jumala suo, virkkoi pappi; ja\nJumala on laupias! Anna minun nyt täyttää tahto, jonka Hän on minulle\nkirkastanut. Sillä, Hester, olen kuoleva mies. Anna siis minun\nkiiruhtaa kantamaan häpeäni!\n\nOsittain Hester Prynnen tukemana ja pitäen pikku Pearlin kättä omassaan\nkunnianarvoisa pastori Dimmesdale kääntyi arvokkaan ja kunnioitettavan\nesivallan puoleen, hurskaiden pappien puoleen, jotka olivat hänen\nveljiään, kansan puoleen, jonka suuri sydän oli suunnattoman kauhun\nvallassa, mutta kuitenkin tulvillaan kyyneleistä osanottoa tietäen,\nettä jokin syvä elämänkohtalo -- joka, joskin täynnä syntiä, oli\nsamalla täynnä tuskaa ja katumusta -- nyt paljastettiin sen nähtäväksi.\nAurinko, joka vast'ikään oli sivuuttanut puolipäivän korkeuden, loi\nvalonsa pappiin saattaen hänen olemuksensa erottumaan tarkasti hänen\nluopuessaan kaikesta maallisesta ja asettaessaan rikoksensa iäisen\noikeuden tuomittavaksi.\n\n-- Uuden Englannin kansa! hän huusi äänellä, joka kiiri heidän ylitseen\nkorkeana, juhlallisena ja majesteetillisena -- vaikka siinä koko\najan kuului värinää ja toisinaan ikäänkuin pohjattoman syvästä\nomantunnontuskasta ja kärsimyksestä esiinpuristuvaa itkua -- te, jotka\nolette rakastaneet minua! -- te, jotka olette pitäneet minua pyhänä! --\ntässä näette minut, suuren syntisen! Vihdoin! -- vihdoin! -- seison\npaikalla, jossa minun olisi tullut seistä seitsemän vuotta sitten,\ntässä, tämän naisen vieressä, jonka käsivarsi enemmän kuin vähäiset\nvoimat, joiden avulla olen laahautunut tänne, estää minua tänä kauheana\nhetkenä matelemasta kasvoillani! Katsokaa Hesterin kantamaa\ntulipunaista kirjainta! Olette kaikki kauhistuneet sitä! Minne ikinä\nhän meni -- missä ikinä hän onnettomine kuormineen toivoi saavansa\nlevon -- siellä se on luonut hänen ympärilleen kammon ja hirveän\nvastenmielisyyden kolkkoa hehkua. Mutta keskuudessanne oli eräs, jonka\nsynnin ja häpeän poltinmerkkiä te ette kauhistuneet!\n\nTässä kohden näytti siltä, kuin papin täytyisi jättää salaisuutensa\nloppuosa paljastamatta. Mutta hän kukisti ruumiillisen heikkoutensa\n-- ja vielä enemmän sydämen arkuuden -- joka taisteli hänen kanssaan\nvallasta. Hän torjui kaiken avun ja astui kiivaasti askeleen naisen ja\nlapsen eteen.\n\n-- Se oli hänessä! hän jatkoi eräänlaisen kiivauden vallassa; niin\nlujasti hän oli päättänyt sanoa kaiken. -- Jumalan silmä näki sen!\nEnkelit osoittivat sitä alituisesti! Paholainenkin tunsi sen hyvin ja\nkalvoi sitä alituisesti palavan sormensa kosketuksella! Mutta hän\nsalasi sen viekkaasti ihmisiltä ja kulki keskuudessanne pyhimyksen\nnäköisenä, murheellisena, koska hänen, puhtaan, täytyi olla synnin\nmaailmassa! -- ja surullisena, koska hän kaipasi taivaallisia\nsukulaisiaan! Nyt, kuolinhetkellään, hän seisoo edessänne. Hän pyytää\nteitä jälleen katsomaan Hesterin tulipunaista kirjainta! Hän ilmoittaa\nteille, että koko salaperäisessä kauheudessaan se on vain varjo siitä,\nmitä hän kantaa omassa rinnassaan, ja että tämäkin, hänen oma, punainen\npoltinmerkkinsä, on pelkkä heijastus siitä, mikä on syövyttänyt hänen\nsydämensä sisintä! Onko täällä ketään, joka epäilee Jumalan syntisestä\nlangettamaa tuomiota? Katsokaa! Katsokaa sen kauhistuttavaa\ntodistuskappaletta!\n\nSuonenvedon kaltaisin liikkein hän raastoi papilliset vaatteensa\nrinnaltaan. Se oli paljastettu! Mutta olisi loukkaavaa kuvailla tätä\npaljastusta. Kauhun lamauttaman joukon katseet olivat hetken aikaa\nkohdistuneet tuohon kaameaan ihmeeseen, papin seisoessa voitonriemun\nhohde kasvoillaan, ikäänkuin se, joka mitä suurimman tuskan\nratkaisevana hetkenä on saavuttanut voiton. Sitten hän vaipui lavalle.\nHester kohotti hänet puolittain ylös tukien hänen päätään rintaansa\nvastaan. Vanha Roger Chillingworth polvistui hänen viereensä tyhjä,\ntylsä ilme kasvoillaan, joista elämä näytti paenneen.\n\n-- Olet päässyt minua pakoon! hän hoki moneen kertaan. Olet päässyt\nminua pakoon!\n\n-- Jumala antakoon sinulle anteeksi! sanoi pappi. Sinäkin olet tehnyt\npaljon syntiä!\n\nHän siirsi sammuvan katseensa vanhasta miehestä suunnaten sen naiseen\nja lapseen...\n\n-- Hester, lausui pappi, hyvästi!\n\n-- Emmekö vielä tapaa? kuiskasi Hester painaen kasvonsa lähelle hänen\nkasvojaan. Emmekö saa yhdessä elää iäistä elämäämme? Varmaan, varmaan\nolemme kaikella tällä tuskalla lunastaneet toisemme vapaiksi! Sinä\nkatsot noilla kirkkailla, kuolevilla silmilläsi kauas iäisyyteen! Kerro\nminulle, mitä näet!\n\n-- Vaiti, Hester -- vaiti! virkkoi pappi pelokkaan juhlallisesti. Laki,\njota rikoimme! -- synti, joka tässä on niin kauhealla tavalla\npaljastettu! -- anna vain näiden asioiden täyttää ajatuksesi!... Jumala\n-- Hän on osoittanut armoaan minun kärsimyksissäni antamalla tämän\npalavan tuskan kannettavaksi rinnassani! Lähettämällä tuon synkän ja\nhirvittävän vanhuksen pitämään kidutusta aina hehkuvan kuumana!\nTuomalla minut tänne kärsimään voitollisen häpeäkuoleman kansan edessä!\nJos yksikin näistä tuskista olisi puuttunut, olisin ollut iäksi\nkadotettu! Ylistetty olkoon Hänen nimensä! Tapahtukoon Hänen tahtonsa!\nHyvästi!\n\nTämä viimeinen sana tuli papin kuolinhenkäyksen kera. Kansanjoukosta,\njoka tähän saakka oli seisonut äänettömänä, puhkesi outo, syvä ääni,\nilmaisten kauhua ja ihmetystä, joille ei vielä ollut muuta ilmennystä\nkuin tuo mumina, joka raskaasti vyöryen seurasi eronnutta henkeä.\n\n                       (Tulipunainen kirjain -- The Scarlet Letter.)\n                                Suomentanut _Aune Brotherus_.\n\n\n\n\nHERMAN MELVILLE.\n\n\nErikoisen aseman Amerikan ja Euroopankin kirjallisuudessa valloitti\nitselleen Herman Melville (1819-91), Tyynen valtameren eksotiikan\nlöytäjä ja ensimmäinen huomattava edustaja. Hän oli syntyisin New\nYorkista. Koulusta päästyään hän lähti 1836 merille, josta palasi\nseuraavana vuonna ryhtyen toimimaan opettajana. Kolmen vuoden kuluttua,\n1841, hän lähti merille uudestaan, tällä kertaa valaanpyytäjälaivalla\nTyynelle valtamerelle. Nukahivassa, Marquesas-saarilla, hän karkasi\ntoverinsa kanssa 1842 ja joutui Typeelaakson ihmissyöjäin vangiksi.\nNeljän kuukauden kuluttua australialainen valaanpyytäjä pelasti heidät.\nPalveltuaan merimiehenä tässäkin laivassa ja oltuaan jonkin aikaa\nkonttoristina Honolulussa Melville palasi 1844 kotimaahan. Hänen\nulkonaisista elämänvaiheistaan tämän jälkeen mainittakoon vain, että\nhän kävi Euroopassa 1849 ja 1856, toimi luennoitsijana ja parikymmentä\nvuotta New Yorkin tullipiirin tarkastajana. Kirjailijauransa hän\naloitti heti meriltä kotiuduttuaan kuvauksilla _Typee_ (1846), jossa\nhän kertoo seikkailuistaan Marquesas-saarilla, ja _Omoo_ (1847), joka\non sen jatkoa. Näiden jälkeen seurasi 12 muuta romaania, joista\nerikoisesti kuuluisaksi tuli _Moby Dick, eli valas_ (M. D., or the\nWhale, 1851), todellinen suuri meriseikkailu kaikkia aikoja varten.\nTuotannollaan Melville valloitti kirjallisuudelle Tyynen valtameren\neksoottisen, väririkkaan maailman ja rajattoman mahtavuuden. Hän oli\nmyös aikoinaan onnistuneena pidetty runoilija, joka erikoisesti\ninnostui laulamaan sisällissodan sankariteoista.\n\n\n\n\"TOWN-HO'N\" TARINASTA.\n\n\nPerämies Radney on aiheetta kohdellut huonosti matruusi Steelkiltiä,\njoka oli taipumattomasti pitänyt puoliaan ja uhannut surmata Radneyn.\nSeuraavassa kerrotaan, kuinka kohtalo ratkaisi heidän riitansa.\n\n\n\"Parisen vuotta ennen ensimmäistä tutkintoani sattuivat ne tapaukset,\njotka aion kertoa teille, hyvät herrat. Silloin risteili\nnantucketilainen valaanpyyntialus 'Town-Ho' täällä Tyynellä\nvaltamerellä, ei kovinkaan monen päivämatkan päässä itään tämän hyvän\nKultaisen Majatalon räystäistä. Se oli jossakin päiväntasaajan\npohjoispuolella. Eräänä aamuna huomattiin tavallisen päiväpumppauksen\njälkeen että sillä oli lastiruumassa vettä tavallista enemmän. Luultiin\nmiekkakalan pistäneen siihen, hyvät herrat. Mutta kun kapteenilla oli\njokin merkillinen syy luulla, että häntä odotti harvinainen onni niillä\nleveysasteilla, ja hän oli sen vuoksi hyvin vastahakoinen lähtemään\nsieltä, ja kun ei vuotoa silloin ensinkään pidetty vaarallisena,\njoskaan sen paikkaa ei tosin voitu löytää, vaikka lastiruuma\ntarkastettiin niin alas kuin mahdollista ilman ollessa verraten\nmyrskyinen, niin alus risteili ulapalla yhä edelleen ja merimiehet\npumppasivat vettä tarmokkaasti ja lyhyin väliajoin. Onni ei kuitenkaan\nparantunut. Kului vielä monta päivää, eikä vuotokohta ainoastaan jäänyt\nlöytämättä vaan se suurenikin tuntuvasti, jopa siinä määrin, että\nkapteeni, joka alkoi nyt jonkin verran pelätä, nosti kaikki purjeet ja\nkäski ohjaamaan lähimpään satamaan, jotta laivan runko siellä\nsaataisiin nostetuksi ja korjatuksi.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Seuraavana aamuna, juuri päivänkoiton ja auringonnousun välillä\nmiesten pestessä laivankansia, muuan typerä Teneriffan mies joka\npumppasi vettä päärustissa, huudahti yht'äkkiä: 'Tuolla se keinuu!\nTuolla se keinuu! Jeesus! Millainen valas!' Se oli kuuluisa hirmuvalas.\n\n\"No niin, hyvät herrat, huomatessaan sitten äkkiä valkovaahtoisen\nvalaan lähes viidenkymmenen metrin päässä aluksesta oli Teneriffan mies\n-- muistamatta miehistön keskeistä sopimusta -- hetken kiihtymyksessä\nvaistomaisesti ja tahtomattaan koroittanut äänensä hirviön nähdessään,\nvaikka se olikin vähän aikaa ennemmin nähty kolmesta mastonhuipusta.\nKaikki joutuivat nyt hurjan kiihkon valtaan 'Valkoinen valas --\nvalkoinen valas!' huusivat kapteeni, perämiehet ja keihäsmiehet, jotka\npeloittavista huhuista huolimatta halusivat kaikki kiihkeästi saada\npyydystetyksi niin kuuluisan ja kallisarvoisen otuksen. Juro miehistö\nkatseli karsaasti ja kiroili suunnattoman valkovaahtoisen hahmon\nkaameaa kauneutta sen välähdellessä ja kimmeltäessä taivaanrannalta\nvaakasuoraan paistavan auringon valossa kuin elävä opaali sinisessä\naamumeressä. Hyvät herrat, outo kohtalokkuus on painanut leimansa\nkaikkien näiden tapausten kulkuun ikäänkuin ne olisi suorastaan\nhahmoiteltu ennen, kuin itse maailma kartoitettiin. Niskoitellut\nmerimies Steelkilt oli kipparin keulamiehenä; valaan lähettyville\npäästyä hänen velvollisuutensa oli istua lähellä kipparia samalla kuin\nRadneyn oli seisottava keihäs ojossa ja kiristettävä tai höllennettävä\nköyttä komentosanojen mukaan. Kun kaikki neljä venettä laskettiin\nvesille, pääsi kipparin vene sitä paitsi ensimmäiseksi, eikä kukaan\nhihkunut rajummin ilosta kuin Steelkilt soutaessaan. Jäntevän soudun\njälkeen heidän harppuunanheittäjänsä sai isketyksi kiinni, ja Radney\njuoksi keihäs kädessä keulaan. Hän näytti olevan raju mies veneessä, ja\nkäski nyt tiukasti laskemaan itsensä valaan selän korkeimmalle\nkohdalle. Alttiina tottelemaan keulamies vipusi häntä yhä ylemmäksi\nsokaisevan kuohun lävitse, jossa kaksi valkeutta sekaantui yhteen,\nkunnes yhtäkkiä vene ikäänkuin törmäsi vedenalaiseen hylkyyn, kallistui\npahasti ja keikautti seisovan kipparin laidan yli. Samassa kun hän\nputosi valaan liukkaalle selälle, nousi vene pystyyn ja sinkoutui\nsyrjään aallokossa, jolloin Radney paiskautui mereen valaan toiselle\nsivulle. Hän lensi kuohun lävitse ja näkyi hetken aikaa hämärästi sen\nharson takaa, koettaen hurjasti siirtyä pois valashirviön silmistä.\nMutta tämä kääntyä kohahti äkkiä pyörteessä ympäri, sieppasi uimarin\nleukoihinsa, ponnahti korkealle pystyyn, vajosi taas päistikkaa veteen\nja painui sinne.\n\n\"Tällä välin oli Lakeman, veneen pohjan karahtaessa ensimmäistä kertaa\nkiinni, päästänyt köyden höllemmälle perääntyäkseen loitommalle\npyörteestä, ja tyynesti katsellen seisonut ajatuksiinsa vaipuneena.\nMutta veneen äkillinen, kamala tempaus alaspäin sai hänet nopeasti\nviemään veitsensä köyteen. Hän katkaisi sen ja valas oli vapaa. Jonkin\nmatkan päässä hirviö kuitenkin taas nousi näkyviin mukanaan joitakin\nRadneyn punaisen villapaidan riekaleita tarttuneina hampaisiin, jotka\nolivat tuhonneet hänet. Kaikki neljä venettä lähtivät taas ajamaan\notusta, mutta valas vältti ne taitavasti ja katosi vihdoin kokonaan.\"\n\n                                         (Moby Dick, 54:s l.)\n                                     Suomentanut _Aino Tuomikoski_.\n\n\n\n\nEDGAR ALLAN POE.\n\n\nYhdysvaltain taidekirjallisuuden luojista on kohonnut\nyleismaailmalliseen kuuluisuuteen Edgar Allan Poe (1809-19), runoilija,\nkauhukertomusten sepittäjä ja sielullisen erittelyn mestari, johon\nkirjallisuudentutkijain huomio on erikoisen kiinteästi kohdistunut. --\nRunoilijan isä David Poe oli irlantilaista sukua, ammatiltaan\nnäyttelijä, samoin kuin äitikin. He kuolivat molemmat keuhkotautiin\n1811, jättäen poikansa aivan turvattomaks. Hänet otti kuitenkin\nottopojakseen varakas richmondilainen liikemies, mr Allan, antaen\nhänelle mitä parhaan kasvatuksen. 1815-20 Allanit asuivat Englannissa,\njossa Poe aloitti koulunkäyntinsä, jatkaen sitä Amerikkaan\npalattuaan Virginian ja Charlottesvillen yliopistoissa. Erikoisesti\nhänen mainitaan kunnostautuneen latinan- ja ranskankielessä.\nYliopistoaikanaan hän kuitenkin jo harhautui huonoon elämään, mm.\nvelkautuen pelissä, minkä vuoksi sai lopettaa lukunsa. Työskenneltyään\njonkin aikaa kasvatusisänsä konttorissa hän karkasi ja värväytyi\nsotilaaksi, mikä johti siihen, että kärsivällinen kasvatusisä lopuksi\ntoimitti hänet West Pointin sota-akatemiaan. Täälläkin Poe osoitti\nsuurta, mm. matemaattista lahjakkuutta, mutta oli elämäntavoissaan\nedelleen hillitön ja erotettiin 1831. Nyt ei mr Allan, joka oli tällä\nvälin mennyt uusiin naimisiin, tahtonut häntä enempää tukea, ja niin\nPoe jäi oman pelastusrenkaansa, kirjailijatyönsä, varaan. Tämän uransa\nhän oli aloittanut jo 1827 kokoelmalla _Tamerlan ja muita runoja_\n(Tamerlan and Other Poems, 1829 uusi painos). 1833 hän sai 100 dollarin\npalkinnon novelli- ja runokilpailussa. Hän hankki nyt toimeentulonsa\nkirjoittelemalla sanoma- ja aikakauslehtiin runojansa ja\nkertomuksiansa. _Arthur Gordon Pymin tarina_ (The Narrative of A. G.\nP., keskenjäänyt, suomennettu), eräänlainen proosalaajennus ja\nhaaksirikkokuvitelma Coleridgen _Vanhan merimiehen kertomuksesta_,\nilmestyi 1838. Seuraavana vuonna Poe pääsi _Gentleman's Magazinen_\ntoimittajaksi, julkaisten siinä sarjan _Arabeski- ja groteskitarinoita_\n(Tales of Arabesque and Grotesque). 1845 hän julkaisi kuuluisan runonsa\n_Korppi_ (The Raven). Poe oli mennyt 1836 naimisiin serkkunsa Virginia\nClemmin kanssa, joka kärsivällisesti koetti hoitaa ja ylläpitää häntä\nhänen säännöttömistä elintavoistaan huolimatta. Puolison poismeno 1847\noli Poelle niin ankara isku, ettei hän siitä enää toipunut. Vaipuen yhä\nsyvemmälle alkoholin suomaan unohdukseen hän kuoli 1849 Baltimoren\nsairaalassa aivokuumeeseen. Poen kuuluisuus oli hänen omana aikanaan\nvarsin rajoitettu, ja onkin noussut nykyiselleen eurooppalaisen,\nnimenomaan ranskalaisen kritiikin ansiosta. Samoihin aikailun kuin se\nteki kuuluisaksi saksalaisen kauhukirjailijan E.T.A. Hoffmannin, se\nryhtyi tutkimaan ja julkaisemaan myös Poe'ta, jonka nerous sittemmin\nteki syvän vaikutuksen mm. Charles Beaudelaire'iin. Vakuuttavasti on\ntodettu, että Poe on saattanut lopulliseen täydellisyyteensä sen\nkauhusuggestiivisen kertomuslinjan, jopa sen useimmat tärkeimmät\naiheet, jonka pani alulle jo 1700-luvun romantiikka, ja että hän tässä\nosoittautui harvinaisen nerokkaaksi ja teräväksi sielunelämän\ntuntijaksi, kohottaen tämän alan aineellisten kauhumaalausten tasolta\nkorkeaan suggestiivisuuteen ja hienoon taiteellisuuteen, ja mm.\naloittaen juuri sen salapoliisikertomuksen lajin, jonka Conan Doyle\nsittemmin teki kuuluisaksi. Runoilijana hän on syväaatteinen,\nsurumielinen pessimisti, jonka tuotannossa on keskeisenä kuoleman ja\nkatoavaisuuden ajatus. Mutta lisäksi hänellä on harvinainen\nrunomusikaalinen korva, jonka tyydyttämiseksi hän järjestää ja\nsoinnuttaa säkeensä ja sanansa oudon kauniiksi helkkeeksi. Huolimatta\nesim. Hoffmannilta ja muiltakin edeltäjiltään saamistaan vaikutelmista\nPoe on alkuperäinen ja itsenäinen runoilijanero, Amerikan\nkirjallisuuden kultaisen ajan todellinen klassikko, jonka kohtalolta ei\nvoi kieltää traagillisen ylevyyden vivahdusta, ja joka on ollut\nensimmäisiä Amerikan kulttuurivelan maksajia Euroopalle. Suuri\nrunoilija -- onneton ihminen: tämä määritelmä sopii hyvin Edgar Allan\nPoe'hon, niin kuin moneen muuhun maailmankirjallisuuden suureen nimeen.\n\n\n\nLIGEIA.\n\n\n    Eikä tahto kuole. Kukapa tuntee tahdon ja sen salaperäisen voiman?\n    Sillä itse Jumala on vain suuri tahto, joka lujuudellaan ja\n    voimallaan hallitsee kaikkea. Ainoastaan tahtonsa heikkouden\n    vuoksi ihmisen täytyy alistua kuolemaan.\n\n                                               _Joseph Glanvill_.\n\nEn kuolemaksenikaan voi muistaa, miten, milloin tai tarkalleen edes\nmissä ensin tutustuin lady Ligeiaan. Pitkiä vuosia on kulunut siitä, ja\nmonet kärsimykset ovat heikontaneet muistini. Taikka kenties en _nyt_\nvoi muistaa näitä seikkoja, koska toden sanoakseni rakastettuni luonne,\nhänen tavaton oppineisuutensa, hänen erikoinen, mutta leppeä\nkauneutensa, ja hänen matalan, sointuvan äänensä lumoava sulo\ntunkeutuivat sydämeeni niin hitaasti ja varkain, etten aluksi huomannut\nniitä. Luulen kuitenkin, että tapasin hänet ensimmäisen kerran ja\nsitten hyvin usein eräässä suuressa, vanhassa, rappeutuneessa\nkaupungissa Reinin varrella. Olen varmasti kuullut hänen puhuvan\nsuvustaan. Epäilemättä se oli ikivanha. Ligeia! Ligeia! Syventyneenä\ntutkimuksiin, jotka enemmän kuin mikään muu ovat omiaan tekemään minut\nvälinpitämättömäksi ulkomaailman vaikutelmille, ei minulla ole muuta\nkuin tuo suloinen sana -- Ligeia -- jolla voin silmieni eteen saada\nkuvan hänestä, jota ei enää ole. Ja nyt, tätä kirjoittaessani, mieleeni\nvälähtää, että _en milloinkaan ole tietänyt hänen sukunimeään_ --\nhänen, joka oli ystäväni ja kihlattuni ja josta tuli minun\ntutkimustoverini ja vihdoin aviopuolisoni. Oliko se Ligeian pilaa, vai\ntodistus rakkauteni voimasta, etten koskaan kysynyt häneltä sitä, vai\noliko se pikemmin minun oikkuni -- romanttinen uhri intohimoisen\nkiintymyksen alttarille? Muistan koko asian vain hämärästi -- onko\nsitten ihmeellistä, etteivät siihen liittyvät sivuseikat tule lainkaan\nmieleeni? Ja, totisesti, jos se henki, jota nimitetään _romantiikaksi_,\n-- jos se, epäjumalia palvelevan Egyptin riutunut ja usvasiipinen\n_Astophet_, milloinkaan on leijaillut onnettomin entein syntyneen\navioliiton yllä, niin se leijaili meidän avioliittomme yllä.\n\nOn kuitenkin eräs suloinen kohta, missä muistini ei minua petä. Se oli\nLigeian _ulkomuoto_. Hän oli pitkä, hiukan hento ja loppuaikoina\nlaihakin. Minun olisi turha yrittää kuvata hänen esiintymisensä\nmajesteettisuutta ja rauhallista vaivattomuutta ja hänen jalannousunsa\nkäsittämätöntä keveyttä ja pehmeyttä. Hän tuli ja meni kuin varjo. En\nmilloinkaan huomannut hänen tuloaan työhuoneeseeni, ennenkuin kuulin\nhänen suloisen, matalan äänensä, kun hän laski marmorivalkean kätensä\nolkapäälleni. Kasvojen kauneudessa ei kukaan neito milloinkaan ole\nvoinut kilpailla hänen kanssaan. Hän oli kuin opiumi-unen näky, ilmava\nja tenhoava harhakuva, ja kuitenkaan eivät hänen piirteensä olleet sitä\nsäännöllistä tyyppiä, jota meidät klassillisten veistosten mukaan on\nväärin opetettu palvomaan kauneimpana. \"Täydellistä kauneutta\nei ole\", sanoo Bacon, Verulamin lordi, puhuessaan kauneuden eri\nilmenemismuodoista, \"piirteiden suhteellisuudessa olematta jotakin\noutoa.\" Mutta vaikka näin, etteivät Ligeian piirteet olleet\nklassillisen säännölliset, vaikka käsitin, että hänen kauneutensa\ntodellakin oli sellaista, että siinä oli paljon \"outoa\", olen turhaan\nkoettanut keksiä, mikä siinä oli säännötöntä, ja määritellä, mistä\n\"outouden\" vaikutelma johtui. Katselin hänen ylevän ja kalpean otsansa\nmuotoa -- se oli virheetön; miten heikko tämä sana sentään onkaan niin\njumalaiseen majesteettisuuteen sovitettuna! Hipiä kilpaili puhtaimman\nnorsunluun kanssa, ja runsas, korpinmusta, säihkyvä ja tietysti kihara\ntukka oli todella ainutlaatuinen. Katselin nenän ylhäisiä viivoja, ja\nvain viehättävissä heprealaisissa mitaleissa olen nähnyt yhtä suurta\ntäydellisyyttä; siinä oli sama pehmeä kaarros ja samat vapaudenjanoiset\nsieraimet. Katselin hienosti piirtynyttä suuta. Se oli totisesti kaiken\ntaivaallisen ihanuuden riemuvoitto: lyhyen ylähuulen jalo kaarros,\nalahuulen pehmeä, hekumallinen uinahdus, kujeelliset hymykuopat,\nhampaiden kiilto ja hymy, niin loistava, että se oli melkein\ntuskallinen. Tarkastelin leuan muotoa -- ja havaitsin siinäkin\nkreikkalaisen pehmeyden ja majesteettisuuden, täyteläisyyden ja\nhenkevyyden -- sen viivan, jonka Apollo-jumala itse eräässä unessa\nnäytti Kleomeneelle, ateenattaren pojalle. Ja sitten katsoin Ligeian\nsuuriin silmiin.\n\nSilmien kauneudelle ei antiikin taideteoksissa ole lainkaan esikuvia.\nSaattaa sen vuoksi olla, että näissä minun rakastettuni silmissä piili\nse salaisuus, josta Verulamin lordi puhuu. Minun täytyy uskoa, että ne\nolivat paljon suuremmat kuin meidän rotumme silmät tavallisesti. Ne\nolivat säihkyvämmät säihkyvintäkin Nourjahadin laakson gasellinsilmää.\nJa kuitenkin vain joskus -- kiihkeän mielenliikutuksen hetkinä -- tämä\ntuli Ligeialla näkyviin. Ja sellaisina hetkinä hänen kauneutensa --\nainakin minun kiihtyneessä mielikuvituksessani -- tuntui ylimaalliselta\ntai turkkilaisten tarunomaisten hourien yliluonnolliselta kauneudelta.\nSilmäkehät olivat loistavan mustat, ja niitä reunustivat pitkät\nsysimustat silmäripset. Hiukan säännöttömät kulmakarvat olivat\nsamanväriset. Se, mikä näissä silmissä oli \"outoa\", ei kuitenkaan\njohtunut enempää niiden muodosta kuin väristäkään, vaan oli varmasti\nperäisin niiden _ilmeestä_. Ah, mikä merkityksetön sana, jonka tyhjän\nkaiun taakse me kätkemme tietämättömyytemme sielun ja hengen\nmaailmasta! Ligeian silmien ilme! Miten monet pitkät tunnit olen\npohtinut sitä! Kokonaisen pitkän kesäyön olen yrittänyt luodata sitä.\nMikähän kuilu, syvempi kuin Demokritoksen kaivo, piili minun\nrakastettuni silmäterissä? Mitä se _oli_? Tunsin kiihkeätä halua saada\ntietää sen. Nuo silmät -- ah, nuo suuret, säteilevät, jumalaiset\nsilmät! Minulle ne muuttuivat Ledan tähtien kaksoisiksi, ja minusta\ntuli niitä tutkiessani mitä hartain astrologi.\n\nSielutieteen monien käsittämättömien kysymysten joukossa ei ole\nainoatakaan viehättävämpää kuin se tapaus -- jota luullakseni ei\nkirjoissa ole milloinkaan mainittu -- että yrittäessämme palauttaa\nmieleemme jotakin kauan sitten unohdettua olemme _aivan\nmuistamaisillamme_ sen emmekä kuitenkaan kykene muistamaan sitä. Kuinka\nmonta kertaa olenkaan kiihkeästi tarkastaessani Ligeian silmiä luullut\nolevani löytämäisilläni täydellisen selityksen niiden ilmeeseen -- olen\ntuntenut, että selitys lähestyi -- mutta ei vielä tullut -- ja yhtäkkiä\nse oli taas kokonaan poissa. Ja (merkillinen, kaikkein merkillisin\nmysteeri!) jokapäiväisimmissäkin seikoissa saatoin havaita sellaista,\nmikä muistutti tuota ilmettä. Tarkoitan näet, että siitä ajasta\nlähtien, jolloin Ligeian kauneus oli vallannut mieleni, jossa se asusti\nalituisesti kuin pyhäinjäännöslippaassa, saattoi useiden esineiden ja\nilmiöiden näkeminen aiheuttaa minussa samantapaisen tunnon kuin se,\njonka koin katsoessani hänen suuriin, säihkyviin silmiinsä. En\nkuitenkaan voinut määritellä tai eritellä tai edes selvästi punnita\ntätä tunnetta. Saatoin kokea sen nähdessäni nuoren viiniköynnöksen tai\nperhosen tai sudenkorennon tai virtaavan veden. Olen kokenut sen\nnähdessäni valtameren tai tähdenlennon. Olen tuntenut sen hyvin\nvanhojen ihmisten katseissa. Taivaalla on tähti tai kaksi (ennenkaikkea\neräs kuudennen suuruusluokan tahti lähellä Lyyran sikermän suurta\ntähteä), jotka ovat herättäneet minussa saman tunnon, kun olen\ntarkastanut niitä kaukoputkella. Ja tämä tunto on yllättänyt minut\nkuunnellessani eräitä kielisoittimia ja lukiessani muutamia harvoja\nkohtia kirjoista. Lukemattomien muiden joukosta tahdon vain mainita\neräästä Joseph Glanvillin kirjasta kohdan, joka (ehkä omituisuutensa\nvuoksi -- kuka tietää?) aina aiheutti tuon tunnon: \"Eikä tahto kuole.\nKukapa tuntee tahdon ja sen salaperäisen voiman? Sillä itse Jumala on\nvain suuri tahto joka lujuudellaan ja voimallaan hallitsee kaikkea.\nAinoastaan tahtonsa heikkouden vuoksi ihmisen täytyy alistua\nkuolemaan.\"\n\nMonien vuosien kokemukset ja mietiskely ovat opettaneet minut\ntodellakin löytämään kaukaisen yhteyden näiden englantilaisen filosofin\nsanojen ja eräiden Ligeian ominaisuuksien välillä. Hänen ajatustensa,\nsanojensa ja tekojensa _kiinteys_ oli kenties seuraus tai ainakin\nmerkki valtavasta tahdonvoimasta, joka meidän pitkän yhteiselämämme\naikana ei kuitenkaan ilmennyt muulla tavoin. Kaikista naisista, mitä\nmilloinkaan olen tuntenut, oli hän, tämä ulkonaisesti niin tyyni ja\narvokas Ligeia, mitä suurimmassa määrässä ankarien intohimojen uhri. Ja\nnäistä intohimoista saatoin saada käsityksen paitsi hänen ihmeellisten\nsilmiensä ilmeestä -- noiden silmien, jotka samalla kertaa hurmasivat\nja peloittivat minua -- hänen hyvin matalan äänensä melkein\nmaagillisesta soinnusta ja siitä ylpeästä tarmosta (kaksinkertaisesti\nvaikuttavasta, kun se oli vastakohtana hänen tavalliselle\npuhetavalleen), mikä piili niissä hillittömissä sanoissa, joita hän\ntoisinaan lausui.\n\nOlen maininnut Ligeian oppineisuudesta: se oli valtava -- en ole\nmilloinkaan tavannut sellaista naista. Hän tunsi perusteellisesti\nklassilliset kielet, ja sikäli kuin minä puutteellisine taitoineni\nsaatoin arvostella, hän ei milloinkaan tehnyt virheitä nykyaikaisissa\neurooppalaisissa kielissä. Niin, havaitsin hänen olevan yhtä hyvin\nperillä kaikista yliopiston vaikeimmista ja sen vuoksi suurimmassa\narvossa pidetyistä tieteistä. Kuinka syvälle onkaan tämä hänen\nominaisuutensa tähän päivään asti syöpynyt muistiini! Sanoin, etten\nmilloinkaan ole tuntenut niin oppinutta naista kuin hän, mutta missä\nhengittää se mies, joka yhtä menestyksellisesti olisi tutkinut _kaikki_\nfilosofian, fysiikan ja matematiikan laajat alat? En silloin käsittänyt\nyhtä selvästi kuin nyt, että Ligeian tiedot yksinkertaisesti olivat\njättiläismäiset, hämmästyttävät, mutta kuitenkin käsitin hänen\nylivoimaisuutensa siksi hyvin, että antauduin lapsellisen\nluottavaisesti hänen opastettavakseen halki sen metafyysillisen\ntutkimuksen sekavan maailman, jota avioliittomme aikaisempina vuosina\näärimmäisen innokkaasti harrastin. Miten voitonriemuisena -- miten\nihastuneena -- millaisen kuolemattoman toivon täyttämänä _tunsin_, kun\nhän kumartui kanssani tutkimaan vain vähän etsittyjä -- mutta vähemmän\ntunnettuja -- asioita, että ihanat näköalat hitaasti avautuivat\nminulle, että niistä lähti pitkiä, loistavia ja aivan astumattomia\nteitä, jotka lupasivat johtaa minua niin korkeata ja jumalaisen\nkallisarvoista viisautta kohti, että sen täytyi olla kiellettyä! Miten\nrajaton täytyi siis minun suruni olla, kun muutaman vuoden kuluttua\nnäin loistavien toiveitteni kohottavan siipensä ja pakenevan luotani!\nIlman Ligeiaa olin vain pimeässä haparoiva lapsi. Pelkkä hänen\nläsnäolonsa, pelkkä hänen äänensä saattoi valaista minulle kirkkaasti\ntranscendentalismin monet mysteeriot, joihin syvennyimme. Vailla hänen\nsäteilevien silmiensä valoa kävivät leimuavat ja kultaiset kirjaimet\nhämärämmiksi kuin yö. Ja nyt alkoivat nämä silmät yhä harvemmin\nvalaista sivuja, joita tutkin. Ligeia tuli sairaaksi. Nuo tummat silmät\npaloivat liiaksi -- liian voimakkaasti loistaen, valkeat sormet kävivät\nvahamaisen läpikuultaviksi, ja siniset suonet jalolla otsalla paisuivat\nja laskivat jokaisella heikoimmallakin hengenvedolla. Näin että hänen\ntäytyi kuolla -- ja minä kamppailin epätoivoisesti synkän Azraelin\nkanssa. Ja hellän vaimoni kamppailu hänen kanssaan oli hämmästyksekseni\nvielä tarmokkaampaa kuin minun. Hänen voimakkaassa luonteessaan oli\nollut paljon sellaista, mikä oli saanut minut uskomaan, että hän\nkohtaisi kuoleman pelotta, mutta niin ei käynyt. Sanat eivät kykene\nedes likimäärin kuvaamaan sitä raivoisaa vastarintaa, jota hän teki\nVarjolle. Minä voihkin tuskasta tätä murheellista näytelmää\nkatsellessani. Olisin tahtonut lohduttaa ja tyynnyttää häntä, mutta\nkiihkeässä halussaan elää -- elää -- _vain_ elää, hän äärimmäisenä\ntyperyytenä halveksi kaikkea lohdutusta ja tyynnyttelyä. Eikä hän\nkuitenkaan ennen viimeistä epätoivoista kamppailua kadottanut arvokasta\nkäytöstään. Hänen äänensä kävi yhä lempeämmäksi -- yhä matalammaksi --\nmutta en halua viipyä näiden tyynesti lausuttujen sanojen rajussa\nsisällössä. Aivojani huimasi kuullessani näitä arveluita ja\ntoivomuksia, jollaisia ei vielä kukaan kuolevainen ollut lausunut.\n\nHänen rakkauttaan en olisi milloinkaan epäillyt, ja helppo olisi ollut\nnähdä, että hänen kaltaisensa rinnassa rakkaus olisi herättänyt aivan\nepätavallisen intohimon. Mutta vasta kuoleman tullen tajusin täydelleen\nhänen kiintymyksensä väkevyyden. Tuntikausia hän kädestäni kiinni\npitäen saattoi purkaa tulvivaa sydäntään, jonka kaikkinielevä rakkaus\nkohosi aivan epäjumaloinniksi. Miten olin ansainnut sellaisten\ntunnustusten autuuden? -- Miten olin ansainnut sen kirouksen, että\nrakastettuni riistettiin minulta noiden tunnustusten hetkellä? Mutta en\nkestä puhua enempää tästä. Tahdon vain sanoa, että Ligeian naisellista\nväkevämmässä antautumisessa rakkauteen -- voi, niin ansaitsemattomasti\nlahjoitettuun! -- minä huomasin ainoan syyn hänen kaipuuseensa, hänen\nraivokkaan vakavaan haluunsa pysyä kiinni elämässä, joka nyt niin\nnopeasti läheni loppuaan. Tätä villiä kaipuuta -- tätä hänen rajua\nkiihkoaan saada elää -- vain _elää_ -- en kykene kuvaamaan -- minulla\nei ole ilmaisukeinoja sen selittämiseen.\n\nKahdentoista aikaan samana yönä, jona hän kuoli, hän viittasi minut\nkäskevästi vuoteensa ääreen ja pyysi minua lukemaan eräät säkeistöt,\njotka hän vain muutamaa päivää aikaisemmin oli kirjoittanut. Minä\ntottelin. Ne olivat tällaiset:\n\n    Kas! näyttämöllä juhlitaan,\n    on vuotten murheet poissa!\n    Taas enkelparvi hunnuissaan\n    on katsomon aitioissa\n    ja näkee lävitse kyynelten,\n    miten vaihtuu toiveet ja surut,\n    ja säveltä outoa huokuen\n    soi sfäärien urut.\n\n    Isän Jumalan näköiset nuket vain\n    mumisten kuiskivat siellä\n    ja kiitävät eestaas kiiruhtain\n    toinen toisensa tiellä.\n    Niit' ohjaa hahmo muodoton,\n    joka kulissit vaihtaa salaa,\n    ja mustista kondoorinsiivistään\n    alas tuskaa se valaa.\n\n    Kovin sekava draama! -- milloinkaan\n    ei unohtaa voida tätä!\n    Iankaikkisesti tuskassaan\n    väki kiertää ympyrätä;\n    mut aina alkuun palaten\n    on aaveenajo turhaa.\n    On draama pelkkää kauhua\n    ja hulluutta ja murhaa!\n\n    Mut katso! kesken näytelmää\n    joku hirviö esiin mataa!\n    Verenkarvaisena se liekehtää\n    ja sen suusta myrkkyä sataa!\n    Kaikk' ahmien, musertain hampaissaan\n    pian näyttämön tyhjäks se pyyhkii;\n    mut verta ihmisen nähdessään\n    vavisten seraafit nyyhkii.\n\n    Valot sammuvat -- myrskynä yllättäin\n    pimeys näyttämön peittää\n    ja verhoks sydänten väriseväin\n    sysimustan viittansa heittää --\n    mut enkelit todistaa kalveten:\n    on julma kuoleman sato,\n    se oli murhenäytelmä \"Ihminen\"\n    ja sen sankari: Voittaja Mato.\n\n\"Oi Jumala!\" Ligeia melkein kirkaisi hypähtäen pystyyn ja ojentaen\nkätensä kouristuksenomaisesti korkeutta kohden, kun olin lukenut nuo\nviimeiset rivit -- \"oi Jumala! Oi Taivaallinen Isä, pitääkö tämän olla\njärkähtämättömästi näin? Eikö voittajaa kerran voiteta? Emmekö me ole\nosia Sinusta? Kuka, kuka tuntee tahdon salaisuudet, kun se on\nväkevimmillään? Ihmisen ei tarvitse antautua enkeleille _eikä\nkuolemallekaan kokonaan_ muun kuin voimattoman tahtonsa heikkouden\nvuoksi.\"\n\nJa kuin menehtyneenä mielenliikutuksesta hän antoi valkeiden\nkäsivarsiensa vaipua ja palasi hitaasti kuolinvuoteelleen. Ja kun hän\nhuokasi viimeisen kerran, liikkuivat hänen huulensa hiljaa. Kumarruin\nhänen puoleensa ja erotin -- taas Glanvillin loppusanat: \"_Ainoastaan\ntahtonsa heikkouden vuoksi ihmisen täytyy alistua kuolemaan_.\"\n\nHän kuoli, ja minä olin niin murtunut surustani, etten enää voinut\nkestää kotini yksinäisyyttä tuossa hämärässä, rappeutuneessa\nkaupungissa Reinin varrella. Minulla ei ollut puutetta siitä, mitä\nmaailma nimittää rikkaudeksi. Ligeia oli myötäjäisinään tuonut enemmän,\npaljon enemmän kuin tavallisesti lankeaa kuolevaisen osaksi. Muutamien\nkuukausien rasittavien ja päämäärättömien matkojen jälkeen ostin sen\nvuoksi vanhan luostarin tai linnan, jonka nimeä en halua mainita,\neräästä Englannin koskemattomimmasta ja autioimmasta seudusta ja\nkorjautin ja laitatin sen asuttavaan kuntoon. Rakennuksen synkkä ja\nautio suurenmoisuus, jylhät ympäristöt ja ne monet surulliset muistot,\njotka niihin liittyivät, sopivat hyvin siihen epätoivoon ja\nalakuloisuuteen, joka oli ajanut minut etsimään tätä yksinäistä ja\nsyrjäistä seutua. Vaikka jätin linnan muurivihreän peittämät ulkoseinät\nmelkein koskematta, ryhdyin lapsellisen innokkaasti ja kenties heikosti\ntoivoen lievitystä suruuni luomaan sen sisäpuolelle todella\nkuninkaallista loistoa. Minulla oli jo lapsuudessani taipumuksia\ntällaisiin hullutuksiin, ja nyt tämä taipumus heräsi jälleen surun\nmukana. Ah, tiedän kyllä, miten paljon todellista mielenvikaisuutta\nsaattoi vainuta kaikista noista upeista ja haaveellisista verhoista,\njuhlallisista egyptiläisistä veistoksista, eriskummallisista\nhuonekaluista ja kullalla kirjailluista matoista. Sillä minä olin\njoutunut oopiumin orjaksi, ja minun uneni olivat vaikuttaneet\naskareisiini ja tapoihini. Mutta en tahdo viipyä näissä\njärjettömyyksissä. Tahdon kertoa vain yhdestä huoneesta, ikuisesti\nkirotusta, johon minä eräänä mielenhäiriön hetkenä johdatin\nmorsiamenani ja unohtumattoman Ligeian seuraajana Tremainen\nkultakutrisen ja sinisilmäisen ladyn, Rowena Trevanionin.\n\nVoin vielä tällä hetkellä selvästi nähdä tämän morsiushuoneen jokaisen\nyksityiskohdan. Missä olivat morsiamen ylhäisen perheen sielut, kun he\nkullanhimosta sallivat rakkaan tyttärensä ja tahrattoman neidon astua\n_sellaiseen_ morsiushuoneeseen? Tämä huone, joka sijaitsi korkeassa\ntornissa, oli muodoltaan viisikulmainen ja hyvin iso. Koko viisikulmion\neteläisen seinän täytti huoneen ainoa ikkuna, yksi ainoa valtava ruutu\nvenetsialaista peililasia, -- yksi ainoa, tummaksi väritetty, niin että\nauringon ja kuun säteet huoneeseen tunkeutuessaan loivat kaikkiin\nsiellä oleviin esineisiin aavemaisen hohteen. Tämän ikkunan yläosan\npäällä riippui verkkona mahtava viiniköynnös, joka kapusi pitkin tornin\npaksuja muureja. Korkea holvattu katto oli koristettu tummalla\ntammipaneelilla, johon oli leikattu ihmeellisimpiä ja\neriskummallisimpia kuvioita, mitä goottilainen tai druidilainen\npuunleikkaustaide milloinkaan oli keksinyt. Tämän kattoholvin\nkorkeimmasta pisteestä riippui pitkärenkaisessa kultaketjussa samasta\nmetallista valmistettu valtava, saraseeninen suitsutusastia, johon\nleikatuista rei'istä tunkeutui monivärisiä käärmemäisiä valonsäteitä.\n\nMuutamia leposohvia ja korkeita, kullasta tehtyjä itämaisia\nkynttilänjalkoja oli sijoitettu eri paikkoihin, ja sitten siellä oli\nvuode, morsiusvuode, matala, indialainen sänky veistellystä ebenpuusta\nja sen yläpuolella upea vuodekatos. Huoneen jokaisessa nurkassa oli\nmustasta graniitista tehty jättiläismäinen, kuninkaallinen sarkofagi\nLuksorin kuningashaudoista. Mutta haaveellisinta huoneen sisustuksessa\noli se, miten se oli verhottu. Suhdattoman korkeilla seinillä riippui\nkatosta lattiaan runsain laskoksin raskaasta ja paksusta kankaasta\ntehtyjä verhoja, ja samaa kangasta oli myöskin mattona lattialla,\npäällyksenä leposohvissa ja peittona ebenpuuvuoteessa sekä\nvuodekatoksena sen yläpuolella ja vihdoin myös verhoina, jotka osaksi\npeittivät ikkunan. Tämä kangas oli kudottu oikeista kultalangoista, sen\nkoko pintaa peitti sommitelma, joka muodosti jalan mittaisia\narabeskeja. Mutta nämä kuviot näyttivät arabeskeiltä vain määrätystä\nkulmasta katsoen. Ne oli kudottu sillä tavoin, että ne eri suunnilta\nkatsottuina näyttivät erimuotoisilta. Kun astui huoneeseen, näyttivät\nne muodottomilta pedoilta, mutta vähitellen liikkuessaan vierailija\nhavaitsi, että häntä ympäröivät lukemattomat hahmot, jotka kuuluvat\nvanhojen normannien taikauskoon tai ilmestyvät munkkien rikollisissa\nunissa. Tämän sommitelman aavemaista vaikutusta korosti vielä voimakas\nveto, joka kävi pitkin seiniä verhojen takana ja sai nämä kammottavan\nrauhattomasti liikkumaan.\n\nSellaisessa ympäristössä, sellaisessa morsiushuoneessa minä vietin\nepäpyhän kuherruskuukauteni lady Tremainen kanssa, vietin ilman\nerikoista levottomuutta. En voinut olla huomaamatta, että vaimoni\npelkäsi minun väkivaltaisen oikullista luonnettani, että hän vältteli\nminua ja rakasti minua varsin vähän, mutta tästä olin pikemminkin\ntyytyväinen kuin tyytymätön. Tunsin häntä kohtaan vihaa, joka oli\nparemmin paholaisen kuin ihmisen arvoista. Alati ajatukseni palasi (ah,\nmiten väkevästi kaivaten!) Ligeiaan, rakkaaseen, jaloon, ihanaan,\nhautaan laskettuun Ligeiaan. Minä hekumoin hänen puhtautensa, hänen\nlahjakkuutensa, hänen ylevän mielenlaatunsa ja hänen intohimoisen,\njumaloivan rakkautensa muistoissa. Ja nyt minun sieluni paloi liekkinä,\njoka oli vieläkin voimakkaampi kuin hänen. Oopiumiuneni kiihtymyksessä\n(sillä minä olin yhä tämän myrkyn orjana) minulla oli usein tapana yön\nhiljaisuudessa tai syrjäisissä vuorenrotkoissa päiväsaikaan huutaa\nhänen nimeään, niinkuin raju kiihkoni, totinen intohimoni ja hivuttava\nkaipaukseni olisi voinut kutsua hänet takaisin niille poluille, jotka\nhän -- ah, ikuisiksiko? -- ajoiksi oli jättänyt.\n\nAvioliittomme toisen kuukauden alussa kohtasi lady Rowenaa äkillinen\nsairaus, josta hän vain hitaasti parantui. Kuume teki hänen yönsä\nlevottomiksi, ja epämääräisessä horrostilassaan hän sanoi\ntornihuoneessa kuuluvan ääniä ja liikettä, joiden minun täytyi katsoa\nsyntyneen sairaalloisesta kuvittelusta -- tai ehkä huoneen fantastisen\nsisustuksen vaikutuksesta. Vähitellen hän alkoi toipua ja vihdoin\nparani. Mutta pian sen jälkeen hän taas sai uuden ja ankaramman\nsairauskohtauksen, ja tästä kohtauksesta hänen muutenkin heikko\nruumiinsa ei koskaan täydelleen tervehtynyt. Hänen sairautensa sai\ntämän jälleen levottomuutta herättävän luonteen, varsinkin alituisten\nuusintojensa vuoksi, jotka uhmasivat hänen lääkäriensä ponnistuksia.\nKun sairaus oli saanut hänet siinä määrin valtaansa, ettei ilmeisesti\nmikään ihmistaito tuntunut voivan parantaa häntä, havaitsin hänessä\nkasvavaa hermostunutta ärtyisyyttä ja säikkyväisyyttä, joka edistyi\nrinnan sairauden kanssa. Hän puhui taas ja entistä useammin äänistä, --\nnoista hiljaisista äänistä ja merkillisistä liikkeistä seinäverhojen\ntakana, joihin hän jo aikaisemmin oli viitannut.\n\nEräänä iltana lähellä syyskuun loppua hän kohdisti tavallista\npainokkaammin huomioni tähän epämiellyttävään seikkaan. Hän oli juuri\nherännyt levottomasta unesta, ja olin puoliksi huolissani, puoliksi\nepämääräistä kauhua tuntien tarkannut hänen riutuneiden kasvojensa\nilmettä. Istuin indialaisella leposohvalla hänen ebenpuuvuoteensa\nvieressä. Hän nousi istumaan ja puhui hiljaa, vakavasti kuiskaten\näänistä, joita hän kuuli _juuri silloin_, mutta joita minä en voinut\nkuulla -- ja liikkeistä, joita hän näki, mutta joita minä en kyennyt\nhavaitsemaan. Tuulenhenki kahisi seinäverhojen takana, ja minä tahdoin\nnäyttää hänelle (minun täytyi tunnustaa, etten itsekään oikein uskonut\nsiihen), että nämä merkilliset aaltoliikkeet ja nämä seinäverhojen\nkuvioiden muutokset johtuivat yksinomaan vedosta. Mutta\nkuolemankalpeus, joka laskeutui hänen kasvoilleen, osoitti, että\nyritykseni rauhoittaa hänet olivat olleet turhat. Hän näytti olevan\npyörtymäisillään, eikä ketään palvelijaa ollut saapuvilla. Muistin\nsilloin, että minulla oli pullo mietoa viiniä, jota lääkäri oli\nmäärännyt hänelle, ja kiiruhdin suoraan lattian poikki hakemaan sitä.\nMutta kun tulin suitsutusastiasta lankeavan valon kohdalle, herätti\nkaksi eriskummallista ilmiötä huomiotani. Tunsin, että jotakin\nkäsinkosketeltavaa vaikkakin näkymätöntä liukui ohitseni, ja\nkultaisella matolla, keskellä suitsutusastiasta tulvivaa valoa, oli\nvarjo -- heikko, tuskin huomattava häivähdys -- olisi voinut sanoa sitä\nvarjon varjoksi. Mutta olin päihtyneenä vahvasta oopiumiannoksesta,\nenkä välittänyt näkemästäni, enkä myöskään maininnut siitä lady\nRowenalle. Kun olin löytänyt viinin, menin takaisin lattian poikki,\nkaadoin pikariin ja asetin sen sairaan huulille. Hän oli nyt hiukan\ntoipunut ja otti itse pikarin, kun taas minä katse häneen kiinnitettynä\nvaivuin leposohvalle. Ja nyt havaitsin selvästi hiljaisia askeleita\nlattiamatolla lähellä vuodetta, ja hetkistä myöhemmin, juuri kun Rowena\nvei pikarin huulilleen, näin -- tai kenties uneksin näkeväni kahden tai\nkolmen suuren, kirkkaan, verenpunaisen pisaran putoavan ikäänkuin\nnäkymättömästä lähteestä pikariin. Jos minä näin tämän -- niin ei\nainakaan Rowena. Hän joi viinin epäröimättä, ja minä vältin puhumasta\nasiasta, joka tarkemmin ajatellen oli selvästi ollut vain vilkkaan\nmielikuvituksen tuote, mielikuvituksen, jota vielä oopiumi, sairaan\nladyn kuvittelut ja myöhäinen aika olivat kiihoittaneet.\n\nMutta en kuitenkaan voi kieltää enkä salata, että vaimoni sairaudessa\nheti punaisten pisaroitten putoamisen jälkeen nopeasti tapahtui käänne\npahempaan päin; niin, kolmantena yönä sen jälkeen pukivat palvelijat\nhänet käärinliinoihin, ja neljäntenä yönä istuin yksinäni kuolleen\nkanssa samassa eriskummallisessa huoneessa, joka niin vähän aikaa\nsitten oli ottanut hänet vastaan morsiamenani. Oopiumihumalan villit\nuninäyt liihoittelivat kuin varjot ohitseni. Levottomin katsein\ntarkkailin huoneen nurkissa olevia sarkofageja, seinäverhojen\nvaihtelevia kuvioita ja suitsutusastian lepattavia monivärisiä\nliekkejä. Palauttaessani muistiini, mitä edellisinä öinä oli\ntapahtunut, osui katseeni siihen paikkaan lattiaa suoraan\nsuitsutusastian alla, missä olin nähnyt tuon heikon varjon. Se ei\nkuitenkaan nyt ollut siinä, ja hengittäen vapaammin suuntasin katseeni\nvuoteella makaavaan jäykkään, kalpeaan hahmoon. Sitten ryöpsähti\nmieleeni tuhansia muistoja Ligeiasta, ja tunsin jälleen väkevästi koko\nsen kaipauksen sanomattoman tuskan, jonka olin kokenut, kun näin\n_hänen_ lepäävän samalla tavoin verhottuna. Yö kului hitaasti, ja rinta\ntäynnä katkeria ajatuksia ainoasta, verrattomasta rakkaudestani istuin\ntuijottaen lady Rowenan ruumiiseen.\n\nEhkä puolenyön tienoissa, tai kenties aikaisemmin tai myöhemmin, sillä\nen välittänyt ajasta, minut äkkiä herätti unelmistani heikko,\nhiljainen, mutta kuitenkin selvästi kuuluva huokaus. _Tunsin_, että se\ntuli ebenpuuvuoteelta -- kuolleen vuoteelta. Kuuntelin, taikauskoisen\nkauhun jäykistämänä -- mutta ääni ei toistunut. Jännitin silmäni\näärimmilleen todetakseni kuolleessa ruumiissa jotakin liikettä, mutta\nen voinut havaita pienintäkään merkkiä sellaisesta. Kuitenkaan en ollut\nvoinut erehtyä. Olin aivan varmasti kuullut tuon äänen, niin heikko\nkuin se olikin, ja mielenkiintoni oli herännyt. Päättäväisesti ja\nitsepintaisesti tarkkasin ruumista. Kului monta minuuttia, ennenkuin\nsattui mitään, mikä saattoi helpottaa mysteerion ratkaisemista. Vihdoin\nnäin, että äärimmäisen heikko, tuskin huomattava värinhäive oli\nlevinnyt hänen poskilleen ja silmäluomien sisäänpainuneisiin pieniin\nsuoniin. Jonkinlaisen kuvaamattoman tuskan ja kauhun valtaamana, jolle\nihmiskielellä ei ole tarpeeksi voimakasta ilmaisua, tunsin jäsenteni\njähmettyvän ja sydämeni taukoavan lyömästä. Mutta vihdoin sai\nvelvollisuudentunto minut jälleen järkiini. En enää voinut epäilläkään,\nettä olimme pitäneet liikaa kiirettä ja että lady Rowena vielä eli. Oli\nvälttämätöntä tehdä jotakin heti, mutta torni sijaitsi aivan erillään\nsiitä osasta linnaa, missä palveluskunta asui -- ketään ei ollut\nlähellä -- enkä voinut kutsua ketään jättämättä huonetta useiksi\nminuuteiksi -- ja sitä en uskaltanut tehdä. Sen vuoksi rupesin yksin\npalauttamaan vielä heikosti lepattavaa elämää. Ennenpitkää kuitenkin\nnäin, että oli tapahtunut käänne. Väri katosi poskilta ja\nsilmäluomista, jättäen jälkeensä kalpeuden, joka oli valkeampi kuin\nmarmori; huulet kävivät kahta vertaa jäykemmiksi ja aavemaisemmiksi;\nkaamea kylmyys levisi nopeasti yli koko ruumiin, ja tavallinen\nhirvittävä kuolemankankeus seurasi kohta. Väristen heittäydyin takaisin\nsamalle leposohvalle, josta näin säikähtyneenä olin ponnahtanut\npystyyn, ja vaivuin jälleen intohimoisesti unelmoimaan Ligeiasta.\n\nNäin kului tunti, kunnes (oliko se todellakin mahdollista?) vielä\nkerran kuulin heikon äänen vuoteen suunnalta. Kuuntelin -- äärimmäisen\nkauhun vallassa. Ääni kuului uudelleen -- se oli huokaus. Syöksyin\nkuolleen luo ja näin -- näin aivan selvästi hänen huuliensa värähtävän.\nSeuraavassa silmänräpäyksessä ne jälleen jäykistyivät, paljastaen\nkirkkaan rivin helmenvalkeita hampaita. Hämmästys taisteli vielä\nrinnassani kauhun kanssa, joka tähän asti oli ollut siellä\nyksinvaltias. Tunsin, että näköni himmeni ja että järkeni horjui, ja\nvain rajulla tahdonponnistuksella minun onnistui hillitä itseäni sen\nverran, että saatoin ryhtyä niihin toimenpiteisiin, joita velvollisuus\nvaati. Nyt näkyi heikko värinhäive kuolleen otsalla, poskilla ja\nkaulassa; havaittava lämpö levisi hänen ruumiiseensa ja sydämen\nkohdalla saattoi tuntea muutamia heikkoja sykähdyksiä. Lady _eli_, ja\nkaksinkertaisen innokkaasti ryhdyin palauttamaan häntä tajuihinsa.\nHankasin ja haudoin hänen ohimoitaan ja käsiään ja koettelin kaikkia\nkeinoja, joita kokemus ja kohtalaiset lääketieteelliset tietoni minulle\nsuosittelivat. Mutta turhaan. Äkkiä väri väistyi hänen kasvoiltaan,\nvaltimo taukosi, huulet saivat jälleen kuoleman ilmeen, ja seuraavassa\nsilmänräpäyksessä uhosi koko ruumiista se jäinen kylmyys, se taipumaton\njäykkyys ja kaikki ne kaameat erikoisseikat, jotka ovat ominaisia\nuseita päiviä haudassa maanneelle vainajalle.\n\nJa jälleen vaivuin unelmoimaan Ligeiasta -- ja jälleen (onko\nihmeellistä, että vapisen vielä tätä kirjoittaessani?) -- _jälleen_\nsaapui korviini heikko huokaus eebenpuisen vuoteen vaiheilta. Mutta\nmiksi pitäisi minun viipyä kaikissa tuon hirvittävän yön tapahtumien\nyksityiskohdissa? Onko minun kuvattava, kuinka kerran toisensa\njälkeen, aina aamun kalpeaan sarastukseen asti näin tuon kaamean\nhenkiinheräämisen uudistuvan; kuinka potilas jokaisen uusinnan jälkeen\nnäytti yhä auttamattomammin kuolleelta; miten jokainen tuollainen\nkuolinkamppailu muistutti taistelua näkymätöntä vihollista vastaan ja\nmiten sitä seurasi jokin omituinen muutos kuolleen ilmeessä ja\nulkonäössä? Ei, minä tahdon rientää nopeasti loppuun.\n\nSuuri osa tätä hirvittävää yötä oli kulunut, ja hän, joka oli ollut\nkuollut, taas jälleen liikahti -- ja tällä kertaa selvemmin kuin sitä\nennen, vaikka nousten kuolemasta, joka näytti toivottomammalta kuin\nmikään muu. Olin luopunut kaikesta kamppailusta ja liikkumisestakin ja\njäin makaamaan leposohvalle, avuttomana uhrina voimakkaiden\nmielenliikutusten pyörteessä, joista äärimmäinen kauhu ehkä oli\nvähimmän pelättävä, vähimmän jäytävä. Kuollut liikahti, niinkuin\nsanottu, ja tällä kertaa voimakkaammin kuin aikaisemmin. Elämän väri\nsyttyi hänen kasvoilleen -- jäsenet ojentuivat -- ja ellen olisi nähnyt\ntiukasti suljettuja silmäluomia ja käärinliinoja, olisin voinut luulla,\nettä Rowena oli kokonaan kirvoittanut kuoleman kahleet. Mutta vaikka en\nrohjennut uskoa tätä, en kuitenkaan enää voinut epäillä, kun tuo\nkäärinliinoihin puettu hahmo nousi vuoteesta ja kulki silmät ummessa ja\nhorjuvin askelin, unissakävijän tavoin, keskelle huonetta.\n\nEn vavissut -- en liikahtanut -- sillä sanomattomien ajatusten myrsky,\njonka tämän hahmon ulkonäkö, ryhti ja liikkeet olivat herättäneet,\nsyöksyi aivojeni läpi ja sai koko ruumiini kivettymään. Makasin\nhievahtamatta -- mutta tuijotin jäykästi tuohon eriskummalliseen\nilmestykseen. Ajatukseni olivat mielettömänä sekamelskana --\ntalttumattomassa kapinassa. Seisoiko minun edessäni todellakin _elävä_\nRowena? Vai oliko se _ollenkaan_ Rowena -- Tremainen kultakutrinen,\nsinisilmäinen lady Rowena Trevanion? Minkä tähden, _minkä tähden_ minun\npitäisi epäillä sitä? Liinat oli tiukasti kääritty hänen suulleen --\nmutta minkä tähden se ei olisi lady Tremainen suu? Ja posket -- niillä\nhehkuivat elämän ruusut -- niin, nämä kauniit posket olivat varmasti\nlady Tremainen. Ja leuka rakkaudenkuoppineen -- eikö se ollut hänen? --\n_mutta oliko hän siis sairautensa aikana kasvanut pitemmäksi?_ Mikähän\nselittämätön hulluus iski minuun tuon ajatuksen mukana? Loikkaus, ja\nminä seisoin hänen edessään! Peräytyen hiukan minun kosketustani hän\npudotti päästään ne kammottavat liinat, jotka sitä olivat peittäneet,\nja nyt virtasi huoneen säihkyvään valaistukseen suunnaton määrä pitkää,\nvaltoimenaan valuvaa tukkaa: _se oli mustempi kuin keskiyön siivet!_ Ja\nnyt tuo kookas hahmo, joka seisoi minun edessäni, avasi hitaasti\n_silmänsä_. \"Nyt\", huudahdin ääneen, \"en enää -- en enää voi erehtyä --\nnämä syvät, mustat, säihkyvät silmät -- ne ovat minun kadotetun\nrakkaani -- lady -- _lady Ligeian_!\"\n\n                                       Suomentanut _Yrjö Kivimies_.\n                                       Runon suomentanut _Yrjö Jylhä_.\n\n\n\nKUMMITUSPALATSI.\n\n\n    1\n\n    Nous kerran linna ylväin\n    yli vehmaan laaksomaan,\n    kohos pilviin tornein, pylväin,\n    hyvät enkelit vierainaan.\n    Oli Ajatus kuningas seudun --\n    ja siivet seraafien\n    ei koskaan ennen havisseet\n    yli loiston sellaisen.\n\n    2\n\n    Yli torninpartahitten\n    liput keltaiset tuulessa ui.\n    (Tämä kaikki kauan sitten,\n    jo ammoin tapahtui.)\n    Ja ylitse muurin harmaan\n    kun lauhat tuulet soi,\n    niin kukkain tuoksun armaan\n    ne sylissänsä toi.\n\n    3\n\n    Näki kulkijat laaksotiellä\n    läpi kirkkaitten ikkunain,\n    miten luutun soidessa siellä\n    kävi henget liihoittain.\n    Ja valtaistuimellaan\n    siell' istui kuningas.\n    Oli suuren valtansa mukaan\n    hän uljas, loistelias.\n\n    4\n\n    Ovi linnan säihkyi, väikkyi\n    vain helmin ja rubiinein,\n    ja ovesta kaiut läikkyi\n    niin ihanin sävelein.\n    Niin kimaltaen ja liitäin\n    ne lauloivat kunniaa\n    ylen viisaan kuninkaansa,\n    jota kuuli kansa ja maa.\n\n    5\n\n    Mut murheet kohtas maata\n    surunmustina raivossaan.\n    (Ah, surkaa -- tuhost' ei saata\n    maa herätä milloinkaan!)\n    Ja kauniin linnan loisto,\n    joka kerran on häikäissyt,\n    nyt muinaisaikain takaa on\n    vain tarina himmennyt.\n\n    6\n\n    Kautt' ikkunain nyt tiellä\n    saa nähdä kulkijat:\n    epäsointujen tahtiin siellä\n    pahat henget liikkuvat,\n    läpi harmaan oven ryntää\n    nyt haamuja virtanaan,\n    ja se hirveä lauma nauraa\n    -- mut ei hymyile milloinkaan.\n\n            (Kertomuksesta Usherin huoneen häviö.)\n\n\n\nANNABEL LEE.\n\n\n    Meren äärellä, maassa kuninkaan,\n    monet vuodet sitten tunnettiin\n    eräs neito -- ja viel' ehkä muistetaan\n    nimi kauniin Annabel Leen.\n    Hän eli vain miettien rakkauttaan,\n    ja ma häntä rakastin niin.\n\n    Minä lapsi olin ja laps oli hän\n    -- meren äärellä, maassa kuninkaan!\n    mut rakkauttakin enemmän\n    oli rakkaus minun ja Annabel Leen.\n    Ja joukossa taivaan enkelten\n    sitä meiltä kadehdittiin.\n\n    Ja sen vuoksi tapahtui kerran niin\n    -- meren äärellä, maassa kuninkaan --\n    että pilvet hyydytti tuulillaan\n    minult' ihanan Annabel Leen.\n    Hänen sukunsa jalosyntyinen\n    hänet riisti minulta sulkien\n    hänet hautakammion uumeniin\n    -- meren äärellä, maassa kuninkaan.\n\n    Oli onni pienempi enkelten\n    ja he meitä kadehtivat --\n    ja sen vuoksi (niinkuin tunnetaan,\n    meren äärellä, maassa kuninkaan)\n    tuli tuuli pilvistä jäätäen niin\n    ja surmaten armaan Annabel Leen.\n\n    Väkevämpi rakkaus meidän on\n    kuin rakkaus meitä vanhempain,\n    kuin meitä paljon viisaampain.\n    Ei enkelit taivaan holviston,\n    ei meren demoonit irroittaa\n    mun sielustani sielua\n    voi ihanan Annabel Leen.\n\n    Kuun paisteess' ain näen rinnallain\n    uniss' ihanan Annabel Leen;\n    yön tähdet kun nään myös silmät nään\n    ain ihanan Annabel Leen.\n    Yöt uinut näin mua viihdyttäin\n    rakas, armas morsian vierelläin --\n    meren luo tulen kammioon,\n    meren partaalla haudassas oon.\n\n\n\nUNTA UNESSA.\n\n\n    Otsalles saat suudelman,\n    jäähyväisen ainoan!\n    Totta puhuit, tunnustan,\n    että elinaikanain\n    unta olen nähnyt vain.\n    Keltä toivo haihtui pois,\n    turha hänen tietää ois\n    sammuiko se päivän myötä\n    vaiko kesken sydänyötä.\n    Kaikki, minkä tuta sain,\n    unta unessa on vain.\n\n    Seison äärellä hyrskyjen,\n    partaalla meren vimmaisen,\n    kyynelsilmin pusertain\n    kultajyviä kourassain.\n    Mutta turhaan! saaliiks veen\n    sormistani syvyyteen\n    tippuvat ne hiljalleen.\n    Jumala! enkö sitten kättä\n    pusertaa voi hellittämättä?\n    Jumalani! enkö niistä\n    syöveriltä yhtään riistä?\n    Unta uness' onko vain\n    _kaikki_, minkä nähdä sain?\n\n           Kaikki suomentanut _Yrjö Jylhä_.\n\n\n\n\nOLIVER WENDELL HOLMES.\n\n\nLääkäri, humoristi, runoilija Oliver Wendell Holmes (1809-94), jonka\nnimi nousee ylipääsemättömänä lukijan eteen hänen retkeillessään\nYhdysvaltain 1800-luvun kirjallisuudessa, syntyi Cambridgessä, Mass.,\npapin poikana. 16 vanhana hän tuli Harvardin yliopistoon, suoritti\nsiellä tutkintonsa 1829, ja aikoi ensin lakimieheksi, mutta muuttikin\nlääkärin alalle. Opiskeltuaan mm. pari vuotta Parisissa ja\nmatkusteltuaan muuallakin Euroopassa, hän palasi Cambridgeen, ruveten\ntoimimaan lääkärinä ensin siellä ja sitten Bostonissa. 1838 hänet\nnimitettiin fysiologian ja anatomian professoriksi Dartmouthin\nyliopistoon ja 1847 Harvardiin samanlaiseen toimeen, jota hoiti 1882\nsaakka. Hänen toimintansa anatomian opettajana on kuitenkin vähemmän\ntunnettu puoli hänen elämänurastansa; tunnetumpi on hänen työnsä\nkirjailijana, Bostonin Lauantaiseuran jäsenenä, jonka koti oli\nsivistyselämän parhaiden voimien kohtauspaikkana. Kun aikakauskirja\n_The Atlantic Monthly_ perustettiin 1857, tuli Holmes, joka oli siihen\nmennessä tullut tunnetuksi esseiden kirjoittajana ja runoilijana\n(ensimmäinen runokokoelma 1836, joukossa mm. tunnettu runo vanhuksesta:\n_Viimeinen lehti_ -- The Last Leaf), sen \"kronikoitsijaksi\". Silloin\nhän kirjoitti ne kolme teosta, jotka ovat tuoneet hänen nimensä\nkirjallisuuden historiaan, nim. _Aamiaispöydän itsevaltias_ (The\nAutocrat of the Breakfast Table. 1851), _Professori_ (1858-59) ja\n_Runoilija aamiaispöydässä_ (1872). Harvoin ovat aikakauslehden\nkirjoitukset herättäneet niin suurta huomiota kuin varsinkin\nensimmäinen sarja näistä; niistä ilmeni mitä terävin psykologinen\nsilmä, laaja tietomäärä, lämmin inhimillisyys, hieno huumori ja terävä\näly, ja oli niillä suuri vaikutus sivistyneistön mielipiteiden\nmuodostumiseen. Joukossa on paljon hienoa runoutta. Holmes oli innokas\norjien vapauttamisen ystävä ja kirjoitti huomattavimmat runonsa\nsisällissodan aikana. Hänenkin elämäntyönsä on osoituksena Yhdysvaltain\nkirjallisuuden kultaisen aikakauden voimasta ja korkeista ihanteista.\n\n\n\nVIIMEINEN KÄVELYRETKENI OPETTAJATTAREN KANSSA.\n\n\nEn osaa täsmälleen sanoa, kuinka monta kävelyretkeä hän ja minä olimme\ntehneet yhdessä ennen tätä. Huomasin, että joka-aamuinen liikkuminen\nulkoilmassa vaikutti edullisesti hänen terveyteensä. Kaksi miellyttävää\nkuoppasta, joiden kohdat juuri hiukan näkyivät hänen tullessaan,\nvärähtelivät varjoa luoden hänen nuortuneilla poskillaan, kun hän\nhymyili nyökätessään minulle hyvänhuomenen koulutalon portailta.\n\nPelkäänpä, että minä hoidin suurimman osan keskustelusta. Joka\ntapauksessa on niin, että jos minun olisi koetettava selostaa kaikki,\nmitä sanoin meidän puolenkymmenen ensimmäisen kävelyretkemme aikana,\nniin saisinpa -- pahoin pelkään -- kustantaja-ystäviltäni hienon\nvihjauksen, että erikoinen nidos omalla vastuullani olisi oikea keino\nesittää ne asiat yleisölle.\n\nPuheltiin kirjoista ja kasvatuksesta. Hänen velvollisuutensa oli tietää\nniistä jotakin, ja luonnollisesti hän tiesikin. Kenties minä olin\njonkin verran oppineempi kuin hän, mutta mielestäni ero hänen ja minun\nlukemiseni välillä oli sittenkin sama kuin miehen ja naisen\nmenettelyssä heidän pölyyttäessään kirjastoa. Mies läpsäyttelee sieltä\ntäältä höyhenhuiskulla, nainen ryhtyy työhön rauhallisesti pyyhinriepu\nkädessä. Hän ei liehdo ilmaan puoltakaan pölymäärää eikä täytä sillä\nsilmiään ja suutaan, vaan käsittelee kaikki nurkat ja panee yhtä paljon\nhuomiota lehtiin kuin kansiin. Kirjat ovat ajatuksien negatiivikuvia,\nja mitä herkempi mieli, joka ottaa kuvat vastaan, sitä tarkemmin\njäljentyvät hienoimmatkin piirteet. Nainen (oikeanlajinen), joka lukee\nkirjan miehen jälkeen, seuraa häntä kuin Rut Boasin elonleikkaajia, ja\nhänen jälkipoimintansa on usein hienointa vehnää.\n\nLähimmäksi toisiamme me kuitenkin tulimme puhellessamme Elämästä.\nLuulin tietäväni siitä jotakin -- voivani puhua tai kirjoittaa siitä\nasiallista.\n\nTämän sulana läikkyvän maallisen olemuksemme -- \"elämän\" --\nomaksuminen, niin kuin sieni imee vettä -- uppoaminen ja painuminen sen\ntosi-ilmiöihin niinkuin vuodan huokoset täyttyvät sen liotessa\nseitsemän vuotta parkkiammeessa -- sen jokaisen aallon ottaminen kiinni\nniinkuin myllynratas pyöriessään virrassa, joka juoksee kourun lävitse\nrattaansiipiin -- kiemurtelu mitä rajuimmin vavahduksin ja laantuminen\nkaikkein hervottomimpaan velttouteen tuossa elämän hengityssairaudessa,\njoka pitää erinäisiä tärkeitä aineenosasia rauhattomina muutamien\nkymmenien vuosien ajan -- taisteleminen kaikkia sen paholaisia vastaan\nja kaikkien sen houre-enkelien syleileminen -- ja tämän kaiken\ntulkitseminen juuri sinä hetkenä, jolloin tulikuumat intohimot ovat\njäähtyneet kirsikanpunaisiksi, jonkin inhimillisen kielen, minkä\nhyvänsä, jääkylmillä sanoilla -- se on samaa kuin kuuntelisi monista\nkatkelmista kokoonpantua sävellystä, jossa on sekä vauhtia että\nkiihkoa. Kaiken tämän luulin olevan vallassani ja kuuluvan alaani.\n\nOpettajatarkin oli kokenut elämää. Silloin tällöin joutuu kohtaamaan\nsielun, joka on suurempi kuin kaikki se elävä kuvaelma, joka kulkee sen\nohitse. Samoin kuin hoikkasorminen kalpea tähtientutkija istuu\ntyöhuoneessaan silmät syvällä päässä ja punnitsee Uranusta ja\nNeptunusta ikäänkuin vaa'assa, on vienoja hentoja naisia, jotka ovat\npunninneet kaikki, mitä tämä kiertotähtielämä voi tarjota, pitäen sitä\nkuin korua hentojen käsiensä kämmenillä. Tässä oli yksi heistä. Onni\noli hylännyt hänet, suru oli ristinyt hänet omakseen; hänellä oli\nedessään yksitoikkoinen työ ja melkein ystävättömän kaupunkielämän\nyksinäisyys. Katsellessani hänen tyyniä kasvojaan näin niille kuitenkin\njälleen ilmestyvän hilpeyttä, joka oli usein ailahtelevaa, kun hän\nalkoi tuntea mielenkiintoa niitä eri aiheita kohtaan, joista puhelimme,\nja niitä paikkoja kohtaan, joissa kävimme. Silloin näin, että nuo\nsilmät ja huulet ja jokainen vivahteleva piirre olivat luodut rakkautta\nvarten -- toistaiseksi aavistamatta suloista tehtäväänsä ja mukautuen\nVelvollisuuden kylmiin ilmeisiin sillä luontaisella sulolla, joka ei\nollut tarkoitettu palkinnoksi sen vähemmästä kuin Suuresta Intohimosta.\n\nEn koskaan lausunut opettajattarelle yhtään ainoaa rakkauden sanaa\nnäiden miellyttävien kävelyjen aikana. Minusta tuntui siltä, että\npuhelimme kaikesta muusta paitsi rakkaudesta tuona erikoisena aamuna.\nMinussa omalta kohdaltani oli ehkä hiukan enemmän ujoutta ja epäröintiä\nkuin mitä yleensä olen osoittanut täysihoitolamme asukkaiden parissa.\nPidinpä itseäni suorastaan aamiaispöydän valtiaana, mutta en voinut\nhallita itseäni juuri silloin niin hyvin kuin tavallisesti. Tosiasiassa\nolin varannut itselleni matkalipun erääseen höyrylaivaan, jonka oli\nmäärä lähteä Liverpooliin puolenpäivän ajoissa -- sillä ehdolla\nkuitenkin, ettei minun olisi pakko lunastaa sitä, jos sattuisi\nseikkoja, jotka estäisivät minua pääsemästä. Opettajatar ei tietenkään\nvielä aavistanut kaikesta tästä mitään.\n\nKävelimme kylän yhteismaalla. Kylän kävelytie eli lehtokuja haaraantuu\neri kujiksi, jotka johtavat siitä moneen suuntaan. Yksi niistä vie\netelään päin, koko puistoalueen halki. Nimitimme sitä pitkäksi poluksi\nja pidimme siitä paljon.\n\nTunsin suurta heikkoutta (vaikka olinkin kohtalaisen vahva kestämään\nrasituksia) tullessamme sinä aamuna tämän polun päähän. Luulen\nkoettaneeni puhua parikin kertaa saamatta kuitenkaan ääntäni selvästi\nkuuluville. Vihdoin sain sanoiksi kysymyksen: \"Lähdettekö kanssani\nkävelemään pitkää polkua?\" -- \"Lähden\", sanoi opettajatar, \"hyvin\nmielelläni\". -- \"Ajatelkaa ennenkuin vastaatte\", sanoin, \"jos lähdette\nnyt kävelemään kanssani pitkää polkua, tulkitsen sen niin, ettemme enää\neroakaan.\" -- Opettajatar peräytyi äkillisellä liikkeellä kuin olisi\nnuoli osunut häneen.\n\nMuuan istuimena käytetty pitkä graniittilohkare oli aivan lähellä --\nsama, jonka voi vieläkin nähdä gingkopuun vieressä. \"Istukaa tänne,\nolkaa hyvä\", sanoin. \"Ei, ei\", hän vastasi lempeästi, \"tahdon kävellä\npitkän polun kanssanne.\"\n\nSe vanha herra, joka istuu vastapäätä pöydässä, tapasi meidät\nkävelemässä käsitysten pitkän polun keskivaiheilla ja sanoi hyvin\nmiellyttävästi: \"Hyvää huomenta, ystäväkullat.\"\n\n(Aamiaispöydän itsevaltias -- The Autocrat of the Breakfast Table.)\n\n                                Suomentanut _Aino Tuomikoski_.\n\n\n\n\nHARRIET BEECHER-STOWE.\n\n\nHarriet Beecher-Stowe, _Tuomo sedän tuvan_ (Uncle Tom's Cabin)\nkirjoittajatar, syntyi Litchfieldissä, Connect., 1811. Hänen isänsä oli\npappi, tunnettu saarnaaja Lyman Beecher, joka kutsuttiin 1826 Bostoniin\ntaistelemaan siellä transcendentaalisen liikkeen yhteydessä\nvoimakkaasti leviävää unitaarista kristinopin suuntaa vastaan.\n12 vanhana hän jo pohti niin vaikeita asioita kuin sielun\nkuolemattomuutta, itkien Byronin kuoltua hänen muka kadotetun sielunsa\nvuoksi. Kun isä muutti 1832 Bostonista Cincinnatiin, Ohioon, oli\nHarriet jo yksilöllisesti tietoinen, kehittynyt nainen. Cincinnatissa\nhän asui 18 vuotta isänsä kodin hoitajana, opettajana, v:sta 1836\nisänsä apulaisen Calvin E. Stowen puolisona, väliin sairauden ja\nhuolien ahdistamana, kuuden lapsen äitinä. Kirjailijattaren uran hän\naloitti 1343 julkaisemalla kertomuskokoelman, joka ei saavuttanut\nmenestystä. 1850 hän muutti Brunswickiin, Maineen, jonne, Bowdoinin\nyliopistoon, hänen miehensä oli nimitetty professoriksi. Muuttopuuhien\naikana syntyi hänen seitsemäs lapsensa, jota hoitaessaan, keskellä\nkaikkia niitä tehtäviä ja huolia, joita varattoman suuren perheen\näidillä on runsaasti, hän veljensä, tunnetun saarnaajan ja orjuuden\nvastustajan Henry Ward Beecherin kehoituksesta ryhtyi kirjoittamaan\nteosta orjuutta vastaan niiden kokemusten perusteella, joita oli saanut\nOhiossa asuessaan. Näin valmistui 1851-52 _Tuomo sedän tupa_, ilmestyen\nensin aikakauslehdessä _The National Era_, jota orjuutta vastustavat\npiirit julkaisivat Washingtonissa, ja sitten vasta kirjana.\nAloittaessaan julkaisemisen ei kirjailijattarella ollut valmiina\njatkoa, vaan hän kirjoitti sitä numero numerolta sikäli kuin ura\nmielessä selveni. Tunnettua myös on, ettei kirjailijatar ollut ennen\ntätä veljensä aiheuttamaa heräämistä erikoisemmin harrastunut orjien\nvapauttamisasiaan, vaan että tämä tapahtui varsinaisimmin työn\nkestäessä. Mitään taiteellista suunnitelmaa ei liioin ollut, vaan hän\nkirjoitti niinkuin muisti ja silmissään näki tosiasioiden olevan. Tämä\nkoitui tässä kipeässä asiassa juuri kirjan suurimmaksi ansioksi: se\nnosti mätähaavan koko maailman näkyviin ja aiheutti orjien\nvapauttamissodan. Teos lienee _Raamatun_ jälkeen maailman laajimmalle\nlevinneitä. Päästyään rahahuolista Beecher-Stowe ryhtyi jatkamaan\nkirjailijana, julkaisten useita romaaneja; huolimatta suuremmasta\ntaiteellisuudestaan ne kuitenkin ovat unohtuneet. Tunnettu on hänen\nharkitsematon osuutensa Byronin syyllisyyttä koskevan kiistan\nheräämiseen (kirjoitus v:lta 1869), jolla ruohottuneet haudat revittiin\nuudelleen auki vain maailman häväistysjanon tyydyttämiseksi. -- Harriet\nBeeeher-Stowe kuoli 1896.\n\n\n\nTUOMO SEDÄN TUPA.\n\n\nOrjamyymälä.\n\nOrjamyymälä! Ehkäpä monellakin lukijalla on hirvittäviä käsityksiä\nsellaisesta paikasta. He kuvittelevat jotakin iljettävää, pimeää pesää,\njohon ei valo pääse pilkistämään. Lapsekas ystäväni! Nykyaikaiset\nihmiset ovat keksineet keinon tehdä syntiä taitavasti ja kauniisti,\njotta ei loukattaisi kunnioittavan yleisön silmiä eikä aistia.\nIhmistavara on hyvässä hinnassa markkinoilla, ja on siis hyvin\nruokittu, hyvin hoidettu, siivottu ja tarkastettu, että se kauppaan\ntullessa olisi lihavuuttaan päilyvä, voimakas ja välkähtelevä.\nOrjamyymälä New-Orleansissa on ulkonaiselta siisteydeltä hyvin muiden\ntalojen vertainen, ja joka päivä näkee siellä jonkinlaisen katoksen\nalla pitkin sivuseinää riviin asetettuina miehiä ja naisia, ikäänkuin\neräänlaiseksi näytteeksi siitä, mitä tavaraa talossa on myytävänä.\n\nSitten teitä pyydetään kohteliaasti astumaan sisään ja tarkastamaan, ja\ntapaatte joukoittain miehiä, vaimoja, veljiä, sisaria, isiä, äitejä ja\npieniä lapsia, jotka \"myydään joko yksitellen tahi joukoissa, ostajan\nmielen mukaisesti\", ja tuo kuolematon sielu, joka kerran ostettiin\nJumalan pojan verellä ja tuskalla maan vavistessa, kallioiden\nhaljetessa ja hautain auetessa, tuo sielu voi tulla myydyksi, vuokralle\nannetuksi ja pantatuksi, vaihdetuksi mausteisiin tahi muuhun\nkauppatavaraan, miten kaupat ja ostajan mieli kulloinkin vaativat.\n\nPari kolme päivää Marian ja Ofelian välisen keskustelun perästä Tuomo\nja Aadolf sekä noin puoli tusinaa St. Claren maatilan orjia jätettiin\nherra Skeggsin, ----kadun varrella olevan orjamyymälän hoitajan\nhuostaan odottamaan seuraavana päivänä pidettävää huutokauppaa.\n\nTuomolla oli mukanansa melkoisen suuri arkku vaatteita, samoin kuin\nuseimmilla muillakin. Heidät pantiin yöksi pitkään huoneeseen, jossa\noli paljon muita ihmisiä, kaiken ikäisiä, kokoisia ja värisiä, jotka\nsilloin tällöin rehahtivat ajattelemattomasti nauramaan.\n\n\"Kas niin, kas niin, se on oikein! Niin vain pojat, aivan niin\", sanoi\nherra Skeggs, myymälän hoitaja. \"Minun väkeni on niin iloista. Vai\nkuinka, Sambo?\" hän lisäsi osoittaen sanansa lihavalle neekerille, joka\nkarkeilla kujeillaan sai aikaan ne naurunpuuskaukset, mitkä Tuomo oli\nkuullut..\n\nOn ymmärrettävää, ettei Tuomolla ollut nyt halua yhtyä näihin\nilveilyihin. Sen vuoksi hän sijoitti arkkunsa niin kauas kuin\nmahdollista tuosta rähisevästä joukosta, istui sen kannelle ja nojasi\nkasvonsa seinään.\n\nIhmiskauppain tekijät koettavat kaikin tavoin ponnistella saadaksensa\npidetyksi tavaransa iloisella tuulella, jotta he siten pääsisivät\najattelemasta tointansa sekä orjat vähemmin tuntisivat tilaansa. Koko\nse kohtelu, jonka alaisena orja on siitä saakka, kun hänet myydään\nmarkkinoilla pohjoisessa, siihen asti. kun hän tulee etelään, on omiaan\ntekemään hänet niin karaistuksi, ajattelemattomaksi ja töykeäksi kuin\nmahdollista. Orjanostaja kokoaa laumansa Virginiassa tahi Kentuckyssä,\nkuljettaa sen johonkin soveliaaseen, terveelliseen paikkaan -- useinkin\njohonkin kylpylaitokseen --, missä heitä lihotetaan. Täällä heitä\nsyötetään päiväkaudet, ja kun muutamat mielivät suremaan, niin heille\nsoitetaan alituiseen, ja joka päivä heillä on tanssit... Ken sitten ei\nhalua pysyä iloisena, kenen sydämessä vaimo, lapsi, koti ovat niin\nvaltavina, ettei hän voi ilveillä, hänet leimataan uppiniskaiseksi ja\nvaaralliseksi, ja hän joutuu kaiken sen ilkeyden uhriksi, jota\npahansisuinen, kokonaan vastuuton ja karaistu mies voi osoittaa.\nAlituisesti vaaditaan orjilta reippautta, vilkkautta ja iloista näköä,\nvarsinkin ostajien heitä tarkastaessa, ja siihen kehoittaa heitä myös\ntoivo, että siten saisivat hyvän isännän, sekä pelko, että joutuvat\nomistajansa rääkättäväksi, jollei hän saa heitä myydyksi. -- -- --\n\nLukija halunnee luoda silmäyksen myös naisten puolelle. Eri asennoissa\nmakaa täällä lattialla suuri joukko kaiken värisiä ihmisiä, pikimustan\nebenpuun värisistä alkaen valkoihoisiin asti, ja kaiken ikäisiä,\nlapsista vanhuksiin saakka, nyt jo sikeässä unessa. Tuossa on kaunis,\nvaaleaverinen tyttö, noin kymmenvuotias, jonka äiti myytiin eilen ja\njoka tänä iltana, kun ei kukaan huomannut häntä, itki itsensä uneen.\nTuossa on ikäkulu neekerivaimo, jonka ohkaiset käsivarret ja karkeat\nsormet todistavat hänen aikoinansa raataneen kovasti; nyt hänet myydään\nhylkytavarana siihen hintaan, minkä joku sattuu hänestä tarjoamaan. Ja\nvielä neljä-, viisikymmentä muuta makaa sikinsokin lattialla pää\nkäärittynä huiveihin tahi muihin vaatteisiin. Mutta nurkassa erillään\nmuista istuu kaksi naista, jotka enemmän kuin muut vetävät huomiota\npuoleensa. Toinen heistä on hyvin puettu mulattinainen, neljän ja\nviidenkymmenen välillä, jolla on lempeä katse ja hieno, miellyttävä\nilme. Hänellä on päässään korkea, ensi luokan madras-vaatteesta tehty\nturbaani, ja hänen pukunsa on sievästi laitettu ja hyvää ainetta,\nosoittaen, että hänet on huolellinen käsi varustanut. Hänen rinnallaan\non, koettaen likistäytyä ihan hänen viereensä, noin viidentoista\nvuotias tyttö -- hänen tyttärensä. Hän on kvarteroni, sen näkee hänen\nvaaleasta ihostansa, vaikka hänet yhtä selvästi havaitsee äitinsä\nnäköiseksi. Hänellä on samanlaiset lempeät, tummat silmät, silmäripset\nvain pitemmät, ja hänen paksu tukkansa on kauniin ruskea. Hän on myös\nerittäin sievästi puettu, eivätkä hänen valkeat, hienot kätensä näytä\nolleen paljon raatamistöiden kanssa tekemisissä. Kumpikin myydään\nhuomenna yhdessä St. Claren palvelijain kanssa. Ja se herra, jonka\nomaisuutta he ovat ja jolle rahat heistä on lähetettävä, on erään\nkristillisen seurakunnan jäsen New-Yorkista. Hän ottaa vastaan rahat,\nmenee sitten nauttimaan Herransa ja seurakuntansa pyhää ehtoollista,\neikä ajattele sen enempää koko asiaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Haluan, että huomiseksi kampaat hiuksesi taaksepäin sileiksi\", sanoi\nSanna.\n\n\"Miksi niin, äiti? Enhän sitten ole läheskään niin kaunis?\"\n\n\"Niin, mutta käyt siten paremmin kaupaksi.\"\n\n\"En ymmärrä, miksi niin?\" sanoi tytär.\n\n\"Kunnioitettavat perheet ostaisivat mieluummin sinut, jos näytät\nyksinkertaiselta ja sievältä, kuin jos huomaavat sinun haluavan\nkoreilla. Tunnen heidän ajatuksensa paremmin kuin sinä\", vastasi Sanna.\n\n\"No sitten, äiti, teen, niinkuin tahdot.\"\n\n\"Niin, ja kuules, Emmi, jollemme näkisikään enää toisiamme huomisen\nperästä, -- jos minut satuttaisiin myymään jollekin maatilalle ja sinut\njonnekin muualle -- niin muista aina, kuinka sinua on kasvatettu, ja\nmitä kaikkea rouva opetti sinulle. Ota Raamattu ja virsikirja mukaasi,\nja jos olet uskollinen Herrallesi, niin hän on oleva sinulle\nuskollinen.\"\n\nNiin puhuu tuo ihmisparka suuressa surussansa, sillä hän tietää, että\nhuomenna voi vaikka kuinka halpamielinen ja raaka, vaikka kuinka\njumalaton ja kiittämätön mies, jos hänellä vain sattuu olemaan\ntarpeeksi rahaa, päästä hänen tyttärensä omistajaksi, saada valtaansa\nsekä ruumiin että sielun. Ja kuinka voi lapsi sitten pysyä uskollisena?\nHän ajattelee kaikkea tätä, kun hän istuu tuossa lapsi sylissään, ja\ntoivoo, ettei tämä olisi kaunis ja viehättävä. Hänestä tuntuu melkein\nraskaalta ajatella, kuinka puhtaasti ja hurskaasti lasta oli\nkasvatettu, kuinka yli keskinkertaisen ja tavallisen. Mutta hänellä ei\nole mitään muuta turvaa kuin rukous, ja monta sellaista rukousta\nJumalan puoleen on lähtenyt näistä samoista kauniista, hyvin\nvarustetuista, arvokkaista orjavankiloista -- rukousta, joita Jumala ei\nole unohtanut, niinkuin vastainen päivä on vielä osoittava. Sillä\nkirjoitettu on: \"Joka pahentaa yhden näistä pienemmistä, parempi hänen\nolisi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa, ja hänet\nupotettaisiin meren syvyyteen.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nLoisteliaassa kupukattoisessa holvissa kävelee marmorilattialla\nedestakaisin kaikkiin kansallisuuksiin kuuluvia herroja. Keskellä\nolevan avoimen paikan kullakin puolella oli pieniä lavoja eli\nkorokkeita huutajia ja huutokaupan pitäjiä varten. Kahdella tällaisella\nlavalla, vastakkaisilla puolilla aukeamaa, oli nyt komeita, puheliaita\nherroja, jotka puhuen sekaisin ranskaa ja englantia koettivat saada\nkorotetuiksi asiantuntijain heidän tavaroistansa tarjoamia hintoja.\nKolmas lava toisella puolella oli vielä tyhjänä, mutta sen ympärillä\noli jo joukko odottamassa myynnin alkamista. Ja tässä joukossa tunnemme\nSt. Claren palvelijat -- Tuomon, Aadolfin ja muut, ja samassa joukossa\nmyöskin Sanna ja Emmi odottavat vuoroansa pelokkaina ja alakuloisina.\nKaikenlaisia katselijoita kiertelee edestakaisin tuon joukon ympärillä\nostoaikeissa tahi ilman sellaisia, miten kukin, tunnustellen,\ntarkastellen ja huomautellen sekä ulkonäöstä että muusta yhtä vapaasti\nkuin tallirengit tekevät muistutuksiansa hevosista.\n\nTuomo oli huolellisesti tarkastellut hänen ympärillään tunkeilevien\nihmisten kasvoja, voisiko hän ehkä tavata yhtään, jota olisi halunnut\nherraksensa. Ja jos te, hyvä herra, olette koskaan ollut siinä\nasemassa, että teidän on ollut valittava parista sadasta hengestä, ketä\nte haluaisitte kutsua täysivaltaiseksi herraksenne ja omistajaksenne,\nniin ehkäpä tulisitte samaan huomioon kuin Tuomokin, että niitä on\nsangen harvoja, joille mielellään haluaisi antaa tuon vallan. Tuomo\nnäki yllin kyllin miehiä, suuria, jykeviä ja häikäilemättömiä miehiä,\npieniä, kuivakiskoisia ja kimakkaäänisiä miehiä, pitkiä, honteloita ja\nkarkean näköisiä, ja kaikenlaisia halpamielisiä ja raakoja miehiä,\njotka kokoavat lähimmäisiänsä aivan kuin lastuja, viskaten heitä\nmilloin tuleen, milloin roskasäiliöön, kuinka kulloinkin sopii. Ketään\nSt. Claren näköistä hän ei nähnyt.\n\nVähää ennen kuin myynti alkoi, eräs lyhyt, harteva, jäntevä mies, jolla\noli kirjava, edestä melkoisesti auki oleva paita ja kuluneet ja\nlikaiset housut, raivasi kyynärpäillään tietä väkijoukon läpi, niinkuin\nainakin mies, jolla on kiireellisiä asioita. Tultuaan orjain luo mies\nrupesi järjestänsä tarkastelemaan heitä. Kohta ensi silmäyksellä, kun\nTuomo näki tulijan, hän tunsi mielessänsä vastustamatonta ja\nkiivasta inhoa, joka kasvoi sen mukaan kuin mies läheni. Hän oli\nsilminnähtävästi jättiläinen voimiltaan, vaikka olikin lyhyt\nvarreltaan. Pyöreä, pallomainen pää, suuret, vaaleanharmaat silmät,\ntuuheat, punervat silmäripset, pysty, karkea, päivän paahtama tukka,\nkaikki nämä seikat ilmaisivat pahaa. Leveä, ruma suu oli niin täynnä\ntupakkaa, ettei pysynyt kiinni, ja tämän tästä hän ruiskautti\nvoimakkaasti sylkeä ympärilleen. Kädet olivat tavattoman isot,\nkarvaiset, ahavoituneet, pisamaiset ja sangen likaiset, sormissa pitkät\nkynnet, nekin hyvin rumassa kunnossa. Tämä mies ryhtyi nyt varsin\nvapaasti tarkastelemaan myytäviä henkilöitä. Hän tarttui Tuomon\nleukaan, avasi hänen suunsa, katsoi hampaat, käski tämän vetää hihansa\nylös, että hän saisi nähdä lihakset, käänteli häntä ympäri, pani\nhyppäämään ja juoksemaan, jotta saisi nähdä hänen sääriensä voiman.\n\n\"Missä olet kasvatettu?\" hän kysäisi sitten lyhyesti, kun oli\nlopettanut tarkastuksensa.\n\n\"Kentuckyssä, herra\", vastasi Tuomo, silmäten ympärilleen, ikäänkuin\nolisi odottanut vastausta.\n\n\"Mitä olet tehnyt?\"\n\n\"Olen hoitanut herrani maatilaa\", vastasi Tuomo.\n\n\"Todelta kuuluu\", vastasi toinen lyhyeen, jatkaen matkaansa. Hän viipyi\nhetkisen Aadolfin edessä, sylkäisi siinä suullisen tupakkamehuansa\nhänen kiilloitetuille saappaillensa ja halveksivasti murahtaen jatkoi\ntaasen matkaansa. Sitten hän seisahtui Sannan ja Emmin kohdalle. Siinä\nhän ojensi järeän, likaisen kätensä, ja veti tytön luoksensa. Hän\ntunnusteli niskaa, rintoja, koetti käsivarsia, katsoi suuhun, ja\ntöytäisi sitten hänet äitinsä viereen; tämä oli sillä välin tuskan ilme\nkasvoillaan seurannut inhoittavan vieraan jokaista liikettä.\n\nTyttö säikähti ja rupesi itkemään.\n\n\"Pidä suusi kiinni, letukka\", sanoi kaupanvälittäjä. \"Täällä ei saa\nitkeä tillittää, -- myynti alkaa nyt.\"\n\nJa todella myynti alkoikin.\n\nAadolf lyötiin hyvästä hinnasta sille nuorelle miehelle, joka oli\nedeltäpäin ilmaissut aikeensa ostaa hänet, ja muut St. Claren\npalvelijat joutuivat eri paikkoihin.\n\n\"No, lavalle nyt sinä, poika, kuulehan\", sanoi huutokaupanpitäjä\nTuomolle.\n\nTuomo nousi ylös silmäten muutamia kertoja levottomasti ympärillensä.\nKaikki tuntui hänestä sekaantuvan epäselväksi yhteiseksi hälinäksi,\nvälittäjän kova ääni, kun hän englannin ja ranskan kielellä ilmoitti\ntavaran hyviä ominaisuuksia, vilkkaat huudot, milloin englannin milloin\nranskan kielellä, ja melkein samassa tuli ratkaiseva vasaranlyönti ja\nhuutokaupanpitäjän selvällä äänellä lausuma 'dollaria', kun hän\nilmoitti hinnan, ja niin oli Tuomosta päästy. Hän oli saanut herran.\n\nHänet töytäistiin pois lavalta, äskeinen lyhyt, pyöreäpäinen mies\ntarttui kovasti häntä olkapäähän, tuuppasi hänet hiukan syrjään ja\nsanoi karkeasti: \"Pysy nyt siinä!\"\n\nTuomo tuskin käsitti, mitä hänen ympärillään tapahtui. Mutta\nhuutokauppa jatkui yhä -- siinä puhuttiin kaikenlaista, tehtiin\ntarjouksia sekä englanniksi että ranskaksi. Vasara putoaa jälleen ja --\nSanna on nyt myyty. Hän astuu alas lavalta, astuu eteenpäin, katsoo\nkaihoisasti taaksensa, missä hänen tyttärensä ojentaa käsiänsä häntä\nkohden. Tuskaisesti hän silmää mieheen, joka on nyt ostanut hänet ja\njoka on kunnioitettavan näköinen, keski-ikäinen, hyväntahtoinen ilme\nkasvoillaan.\n\n\"Voi, herra, ostakaa minun tyttärenikin!\"\n\n\"Mieleni tekee kyllä tehdä se, mutta pelkään, etten voi\", vastasi herra\nilmeisen osanottavaisesti katsellen, kun tyttö nousi lavalle ja katsoi\nympärilleen säikähtyneenä ja ujona.\n\nVeri syöksähti Emmin äsken kalpeille poskille, hänen silmiinsä nousi\nkuumeentapainen tuli, ja äiti näki suruksensa, että hänen tyttärensä\nnyt oli kauniimpi kuin koskaan ennen. Huutokaupanpitäjä havaitsee\nedullisen asemansa ja laskettelee hyvillä mielin ranskaa ja englantia\nsekaisin ja tarjoukset nousevat nopeasti.\n\n\"Minä koetan, minkä suinkin voin\", sanoi hyväntahtoisen näköinen herra\ntunkeutuen esiin ja liittyen tarjoojiin. Muutamassa silmänräpäyksessä\nhe ovat menneet yli hänen varainsa. Hän vaikenee, huutokaupanpitäjä\nlämpenee, mutta tarjoojat harvenevat. Kilpailu jatkuu nyt erään vanhan\nylimyksen ja tuon äskeisen pyöreäpäisen tuttavamme välillä. Ylimys\ntarjoaa jonkin kerran, silmäten ylenkatseellisesti kilpailijaansa.\nMutta pyöreäpäinen on voimakkaampi, sekä itsepäisempi että kukkaroltaan\nparemmin varustettu, eikä riitaa kestä kuin vähän aikaa. Vasara putoaa,\nhän on saanut tytön sekä ruumiin että sielun, jollei Jumala tule\nonnettoman turvaksi.\n\nEmmin isäntä on herra Legree, jolla on pumpuliviljelys Red Riverin\n(Punaisen virran) varrella. Hänet työnnetään samaan paikkaan, missä\novat Tuomo ja kaksi muuta miestä, ja hän itkee mennessään.\n\nTuo hyväntahtoinen herra on suruissaan. Mutta sellaista tapahtuu\njoka päivä. Aina näkee tytärten ja äitien itkevän tällaisissa\nmyyntipaikoissa, aina. Ei sitä voi auttaa jne. Ja hän kävelee oman\nsaaliinsa kanssa pois toiselle taholle.\n\nParin päivän perästä kristityn kauppahuoneen B. & C:on asianajaja\nlähettää rahat perille. Vekselin selkään, jonka he täten saivat, sopisi\nkirjoittaa seuraavat sen suuren tilintekijän sanat, jonka edessä\nheidänkin on kerran selko tehtävä asioistaan: \"Sillä se, joka kostaa\nverenvikoja, muistaa heitä, eikä unohda köyhäin parkumista.\"\n\n                                       Suomentanut _Niilo Liakka_.\n\n\n\n\nWILLIAM CULLEN BRYANT.\n\n\nYhdysvaltain runouden patriarkka William Cullen Bryant syntyi 1794\nCummingtonissa, Mass., lääkärin poikana, hyvästä, kunnioitetusta\nuusenglantilaisesta Mayflower-suvusta. Opetettuna ihailemaan 1700-luvun\nklassillista, etenkin Popen runoutta, hän jo 13-vuotiaana sepitteli\nsäkeitä viimemainitun tyyliin. Opintonsa hän suoritti suurimmaksi\nosaksi kotona. Hänen ensimmäinen huomiota herättänyt runonsa on\nsilosäkein sepitetty, 1817 _North American Review'ssa_ julkaistu\n_Hautausuhri_ (Thanatopsis), joka liittyy eurooppalaiseen\nkuolonrunouteen ja arvokkaasti aloittaa Yhdysvaltain taiderunouden.\nValmistuttuaan lakimieheksi hän asettui ensin Great Barringtoniin ja\n1825 New Yorkiin, ryhtyen tällöin _New York Review'n_ toimittajaksi ja\nvuoden kuluttua _Evening Postin_ apu- ja v:sta 1829 päätoimittajaksi.\nBryant vaikutti paljon Yhdysvaltain sanomalehdistön sivistykselliseen\nkohoamiseen. Hän oli orjuuden vastustaja. Runoilijatyötänsä hän jatkoi\njulkaisemalla yksityisiä runoja, jotka pian painuivat kaikkien mieleen.\n1832 ne ilmestyivät ensi kertaa kokoelmana, jonka Washington Irving\ntoimitti julkaistuksi myös Englannissa, missä se saavutti hyvän\nmenestyksen. Keski-iällä Bryant vaikeni, antautuen kokonaan\nsanomalehdelleen ja politiikalle, mutta vanhuksena hänelle koitti\nrunouden intiaanikesä, yhtä kaunis ja lämmin kuin nuoruudessa. Hänen\nrunottarensa on hellä ja siro, useimmiten surunvoittoisesti\nmiettiväinen, yksinäisyyttä, metsän hiljaisuutta, luontoa ja vapautta\nrakastava. Tunnetuimpia hänen runoistaan ovat esim. _Vesilinnulle_\n(Lines to a Water-fowl), _Puronen_ (The Rivulet), _Länsituuli_ (The\nWest Wind), _Kukkien kuolema_ (The Death of the Flowers), jossa tuntuu\nJames Thomsonin _Vuodenaikojen_ (The Seasons, 1726-30) vaikutusta, ym.\nTäydellä syyllä voi Bryantia pitää Yhdysvaltain ensimmäisenä\ntaiderunoilijana. Hän kuoli 1878.\n\n\n\nKUKKIEN KUOLEMA.\n\n\n    Taas saapui aika ankea, tuo vuoden kolkoin kuu,\n    tuul' ulvoo, lehdon verhot vie, ja niityt kellastuu.\n    Ja maassa mullaks muuttuvat taas lehdet kuollehet,\n    ne kahisevat, tanssivat, pois säikkyy jänöset;\n    läks peukaloinen, kerttu pois, ja närhi viidakon,\n    vain päivät pitkät äänessä puunlatvain varis on.\n\n    Miss' on nyt kukat kaunihit, jotk' äsken maasta nous,\n    helossa hymys siskoineen ja tuulen tuoksuss' sous?\n    Voi, hautaan vaipui hempeä tuo kansa kukkien,\n    pois vuotehilleen vienoille, sen näimme kaihoten.\n    Ja sade kylmä marraskuun se valuu, valuu vaan,\n    ei kaunoja voi nostattaa povelta mustan maan.\n\n                 (Säkeitä samannimisestä pitemmästä runosta.)\n\n\n\n\nJOHN GREENLEAF WHITTIER.\n\n\n\"Kveekarirunoilija\" John Greenleaf Whittier (1807-92) oli köyhän\nmaanviljelijän poika Haverhillistä, Mass., työskennellen samoin kuin\nRobert Burns kotinsa viljelystöissä, mutta osaten ohella hankkia\nitselleen edes jonkinmoisen tietopuolisen kasvatuksen. Jo varhain hän\ninnostui Burnsin runouden ja elämäkerran johdosta yrittämään säkeiden\nsepittelyä, lähettäen niitä aikakaus- ja sanomalehtiin. Vähitellen hän\njoutui kokonaan sanomalehdistön ja politiikan palvelukseen, ottaen\nintohimoisesti osaa taisteluun orjuutta vastaan, mm. ikuistamalla sen\nmelkein jokaisen huomattavamman vaiheen ja tapahtuman runolla. 1840 hän\nasettui syntymäpaikkansa lähellä olevaan Amesburyn kylään, jossa asui\nkuolemaansa saakka, omistautuen aatteilleen ja runoudelleen. Hänen\nlyriikkansa, jossa on paljon kuvailevaa ja opettavaa ainesta, liikkuu\nsuurelta osalta orjuuskysymyksen piirissä (_Orjalaivat_ -- The\nSlave-Ships; Ichabod), on uskonnollista (_Virteni_ -- My Psalm;\n_Iankaikkinen hyvyys_ -- The Eternal Goodness; _Mestarimme_ -- Our\nMaster), ja luonnonhenkistäkin (_Unelma kesästä_ -- A Dream of Summer).\nKuuluisiksi ovat tulleet paimenrunolliset _Maud Mutter_ (1854),\n_Avojalka poika_ (The Barefoot Boy), ja _Mehiläiset_ (Telling the Bees,\n1860). Koti-idylli _Lumen vankina_ (Snow-Bound, 1866) on hänen paras\nteoksensa, jossa hän elävästi ja hienosti kuvaa lapsuuskotiansa\nja Amerikan talvea. Suuren menestyksen saavuttivat hänen\nballaadikokoelmansa _Teltta rantamalla_ (The Tent on the Beach, 1867)\nja _Uuden Englannin ballaadeja_ (1870). Amerikkalaiset pitävät\nWhittieria varhaisrunoilijoistaan \"kansallisimpana\".\n\n\n\nVIRTENI.\n\n\n    Kiis vuodet, mutta sure en:\n    taas hymyy huhtikuu\n    iloa läpi kyynelten,\n    ja sydän nuorentuu.\n\n    Läntinen laulaa, puro soi\n    taas riemuäänellään;\n    avata auringolle voi\n    nyt sielu sisintään.\n\n    En enää toivoin, peljäten\n    ma katso eteen, taa:\n    mä kiitollisna käytän sen,\n    min hetki lahjaks saa.\n\n    Kyynelin kylvin peltoain,\n    sain lustesadon vain;\n    mannansa Luoja lahjoittain\n    mua tuki huolissain.\n\n    Pois heitän matkasauvan mä,\n    pois airot raskaat jää;\n    enkeli, jota etsit sä,\n    ovellas tervehtää.\n\n    Ei kevättuuli tuoreeks' luo\n    mun kypsää kylvöäin;\n    ei pysy kevään kukka tuo\n    kauniina syksysäin;\n\n    mut silti kaino kaunokki\n    taivohon tähyilee,\n    ja rannan kukka kuvalleen\n    kainosti iloitsee.\n\n    On metsän puku purppura,\n    ja tuuli vieno soi,\n    on taivas kullankuulakka,\n    rauhassa unelmoi.\n\n    Mut silti isken sanoin, töin\n    pahuuden joukkohon,\n    mä syksyn kukin seppelöin\n    tapparan taistohon.\n\n    Mut lyöjän käsi oppikoon:\n    myös rauhaa rakenna!\n    onnella toisten hankkikoon\n    hän parhaan palkkansa.\n\n    On Luojan tahto viisaampi,\n    jos antoi, otti hän:\n    paremmin tietää tarpeeni\n    kuin rukous pyytäjän.\n\n    Vaikk' erhetyin, niin siunaus\n    mun seuras kulkuain;\n    kun lankesin, niin kuritus\n    mun tielle nosti vain.\n\n    Ja Kaitselmuksen rakkauden\n    tajusin selvemmin,\n    silitin erheet sydämen\n    ikuisuustunnelmin.\n\n    On kuolo kolkko rotkotie,\n    sen päässä kirkkaus;\n    sen kautta kaikkein matka vie,\n    Jumalan johdatus.\n\n    Koetusajat, murheet vain\n    nyt muiston ruskon saa;\n    kuin vaarat menneet kulkijain\n    ne kaukaa kajastaa.\n\n    Ja sekasoinnut elon vuon\n    ne virreks ehjenee,\n    tuhannet erheet taiston tuon\n    soinnuiksi somenee.\n\n    Ja illan varjot lankeaa,\n    tuul' leikkii läntinen;\n    sydämen ukset aukeaa\n    ja auvo täyttää sen.\n\n\n\n\nJAMES RUSSELL LOWELL.\n\n\nSäkenöivä älyniekka, viehättävä humoristi, terävä kriitikko ja\ntaiteellinen esseisti, oppinut kirjallisuuden tuntija, intohimoinen\nisänmaanystävä -- aina ja kaikessa runoilija -- sellainen oli James\nRussell Lowell, Yhdysvaltain kirjallisuuden kultaisen aikakauden\nlahjakas _all round_ kyky. Hän syntyi Cambridgessä, Mass.,\nlempeydestään ja sielunsa sivistyksestä tunnetun unitaarisen papin\npoikana, sai kasvatuksensa Harvardissa ja valmistui lakimieheksi, mutta\nantautuikin runottarien palvelukseen. Varhain alkanut runollinen\nvuolaus kuvastuu nuoruuskokoelmista vuosilta 1811 ja 1843. Kolmas\nrunokokoelma ilmestyi 1848, samana vuonna kuin kirjailijasatiiri\n_Satu kriitikoille_ (A Fable for Critics), poliittinen satiiri\n_Biglow-paperit_ (The Biglow Papers), jossa hän ruoskii Yhdysvaltain\nMeksikon-politiikkaa, ja runoelma _Sir Launfalin näky_ (The Vision of\nSir Launfal), joka sisältää mm. kauniin talvi- ja kesäkuvan, saman\nluonnonkauneusmaailman, johon hän myöhemmin palasi runoelmassaan\n_Raitojen varjossa_ (Under the Willows, 1869). Hänen luonnonilonsa oli\nyhtä suurta kuin Keatsin, jonka runouden siimeksessä Lowell usein\nviipyi. _Biglow-paperien_ erikoinen tunnus oli niiden jenkkimurre, joka\nnyt ensi kerran ilmestyi Amerikan kirjallisuuteen. 1855 Lowell\nnimitettiin Longfellow'n jälkeen kirjallisuuden professoriksi\nHarvardiin; hänen luentonsa Englannin runoudesta tulivat kuuluisiksi ja\novat parhailta osiltaan säilyneet sarjassa _Kirjojeni joukossa_\n(Among my Books, 1870 ja 1876). Huomattava tapaus Yhdysvaltain\nsivistyselämässä oli aikakauslehden _The Atlantic Monthly_ perustaminen\n1857, jonka päätoimittajaksi Lowell tuli, kooten ympärilleen\nvapaamielisen sivistyneistön parhaimmiston. Hänen tämänjälkeisestä\nkirjallisesta tuotannostaan mainittakoon mm. kaksi uutta sarjaa\n_Biglow-papereita_, joissa nyt orjuuden vastustaminen on tärkeimpänä\naiheena, ja useita kansallisten merkkitapausten johdosta syntyneitä\noodeja, esim. _Harvardin Muisto-oodi_ (Commemoration Ode, 1865). 1877\nLowell nimitettiin lähettilääksi Espanjaan; 1880-85 hän oli\nlähettiläänä Englannissa. Kriitikkona ja runoilijana hänellä on\nYhdysvaltain kirjallisuuden aloittajamiesten joukossa varma ja\nhuomattava sijansa.\n\n\n\nKESÄKUU.\n\n\n    Valio valtijatar metsäin, kaunokenttäin,\n    Ja kulkijatar, lehvistöjen kukka,\n    Uus-Englannin oot helmi, kesäkuu!\n    Sä yllätät, vaikk' kuinka varrotaan,\n    ja hämmästytät, kauan vaanit sa,\n    oot hiipivinäs pois, taas veikeästi\n    käyt luo ja lauhan pilven piilosta\n    sa kukkatulvaan kylvät kaiken maan.\n    Oli viikko sitten varpunenkin lintu\n    ja tintti, joka aidan harmajan\n    seipäältä toiselle lens' tiukuttain,\n    ol' ihan lauluniekan mainehessa!\n    Vaan nyt, oi ihme! Päivyt säihkyy, hurmaa,\n    ja lännen leyhkän sulohuilu soittaa\n    utuista pilvilaumaa paimentain.\n    Veet, metsät, ilmat kilvan iloitsee.\n    On kiuru tullut; ajan armahan\n    väreilee sielu sävelvuosta sen,\n    kun hurmautuin se laulaa: \"Eläköön\n    tää kallis kukkain kuu; oi kesäkuu!\"\n\n                (Kokoelmasta Raitojen varjossa.)\n\n\n\n\nHENRY WADSWORTH LONGFELLOW.\n\n\nKuuluisin Yhdysvaltain kirjallisuuden kultaisen ajan runoilijoista sekä\nkoti- että ulkomailla on Henry Wadsworth Longfellow (1807-82), lempeä\nja puhdas rauhanhenki, joka valloittaa laakerinsa ei kapinalla, vaan\nyleisimpien, yhteisimpien surumielisten tunteidemme hellällä,\nunelmoivalla soittelulla. Hän oli lakimiehen poika, kotoisin Portlandin\npienestä kaupungista, Mainesta, jossa hänen lapsuudessaan tanssi oli\nrangaistuksen uhalla kielletty. 1821 hän tuli Bowdoinin yliopistoon,\njonka uusien kielten professoriksi hänet nimitettiin heti, kun oli\nsuorittanut tutkintonsa. Valmistautuakseen tähän tehtävään Longfellow\nmatkusti kolmeksi vuodeksi Ranskaan, Espanjaan ja Italiaan, palaten\nkotiin 1829. Tämän matkan tuloksena oli sarja käännöksiä ja matkakirja\n_Toivioretki meren taakse_ (Outre Mer: a Pilgrimage beyond the Sea,\n1833). Nuoruudenrunoissaan hänellä oli ollut esikuvana Bryant; näissä\nmatkamuistelmissa hän on Irvingin lumoissa; vuosina 1826-37 hän ei\njulkaissut ainoatakaan alkuperäistä runoa, ollen kokonaan vaipuneena\nEuroopan kirjallisuuden opiskeluun. Kun hänet 1835 kutsuttiin uusien\nkielten professoriksi Harvardin yliopistoon, hän matkusti toisen kerran\nEurooppaan, päätyen siellä syvään murheeseen ja sielunjärkytykseen sen\njohdosta, että hänen vaimonsa kuoli (Amsterdamissa) marraskuussa 1835.\nSuru avasi hänen runonsa lähteen. Tulkittuaan ensin matkavaikutelmansa\n_Hyperion_-kuvauksessa (1839), jossa tuntuu Saksan romantiikan,\nnimenomaan Richterin vaikutusta, ja joka lemmen ja kuolonsurunsa vuoksi\nliikutti sydämiä, hän julkaisi samana vuonna ensimmäisen todella\nmerkittävän teoksensa, pienen runokokoelman _Yön ääniä_ (Voices of the\nNight). Se sisältää mm, hänen kuuluisat runonsa _Hymni yölle_ (Hymn to\nthe Night), _Elämän virsi_ (A Psalm of Life) ja _Excelsior_, ja oli\nvakavalla, opettavaisella, hellän surumielisellä säveleellään aivan\nerikoisesti omiaan tulkitsemaan Uuden Englannin yleisintä,\nkyynelherahtavaa liikutusta. Longfellow'n asema maansa suosituimpana\nrunoilijana oli tällä saavutuksella taattu. Sitä varmisti seuraava\nteos: _Ballaadeja ja muita runoja_ (Ballads and other Poems, 1841),\njoka sisälsi mm. tunnetut runot _Hesperuksen hylky_ (The Wreck of H.)\nja _Kyläseppä_ (The Village Blacksmith). 1842 hän julkaisi _Runoja\norjuudesta_ (Poems on Slavery), jotka oli kirjoittanut paluumatkalla\nEuroopasta, saatuaan tässä asiassa herätyksen Charles Dickensiltä.\n_Bryggen kellotapuli ja muita runoja_ (The Belfry of Bruges and other\nPoems, 1846) osoittaa heikentymätöntä runoilijan voimaa, joka kohoaa\nkorkeimmalleen kuusimittasäkein sommitellussa kertovassa runoelmassa\n_Evangeline_ (1847), kylä- ja lemmen-idyllissä, jonka kotoinen ja\nkoruton, Hermannista ja Dorotheasta sekä Wakefieldin pienestä\npappilasta muistuttava kauneus ja traagillisuus valloitti mitä\nlaajimmat piirit aina Englantia ja Eurooppaa myöten. Sivuuttaen\nepäonnistuneen romaanin _Kavanagh_ (1849) mainitsemme edelleen\nrunokokoelman _Rannikolta ja kotilieden äärestä_ (The Seaside and the\nFireside, 1850, joukossa huomattava _Laivanrakentaminen_ -- The\nBuilding of the Ship), ja draamallisen runoelman _Kultainen legenda_\n(The Golden Legend, 1851), ensimmäisen osan trilogiasta, jonka jatkoksi\ntulivat _Uuden Englannin murhenäytelmiä_ (The New England Tragedies,\n1868) ja _Jumalainen murhenäytelmä_ (The Divine Tragedy, 1871). 1854\nLongfellow luopui professorin virasta, omistautuen kokonaan\nkirjallisuudelle. Seuraavana vuonna ilmestyi _Laulu Hiawathasta_ (The\nSong of Hiawatha), _Kalevalan_ runomitalla ja vaikutuksen alaisena\nsepitetty legendamainen, kertova indiaani-idylli, ja 1858 _Miles\nStandishin kosinta_ (The Courtship of M. S.), kirkasvärinen\nkuusimittarunoelma toivioretkeläisten, Mayflowerin tuomien\nuudisasukkaiden ajoilta. Tämä luettelo sisältää tärkeimmän, mihin\nLongfellow'n runoilijanimi perustuu. 1861 häntä kohtasi järkyttävä\nonnettomuus, hänen vaimonsa kun joutui valkeanvaaran uhriksi;\nmuutamassa päivässä nuorekkaana säilynyt runoilija muuttui\nvalkotukkaiseksi vanhukseksi. Hänen tuotantonsa, joka jatkui runsaana\ntämänkin jälkeen ja jossa on huomattavana osana käännöstyö (mm. _Divina\nCommedia_), osoittaa herkkyyttä vieraille vaikutuksille, muodon käytön\nsuurta helppoutta ja kykyä vedota kaikilla lähinnä oleviin\ninhimillisiin tunteisiin. Kun hän yhdisti tähän opettavaisen hengen,\njoka usein löysi onnistuneen aforistisen muodon, ja kun hänen\naihepiirinsä aina pysyi mitä vaikeimman sopivaisuuden rajoissa, kaiken\nkapinallisuuden ja epäilyksien ulkopuolella, voi ymmärtää, miksi\nhänestä on tullut Amerikan puritaanisen maailman mielirunoilija. Silti\nhäneltä ei tule eikä voi kieltää suurta, kaunista runollista\nherkkyyttä. Hän oli jalo, ihanteellinen, puhdas mies; kuoli kansansa\nrakastamana 1882.\n\n\n\nHIAWATHA-RUNOELMAN JOHDANTO.\n\n\n    Jos tahdot tarujen näiden,\n    kummallisten kertomusten\n    arvaella alkujuurta,\n    kysellä kotiperiä,\n    jotka tuoksuvat tutusti\n    suviniittyjen sulolta,\n    metsäsaunojen savulta\n    virtavetten vieremillä,\n    -- kuulla, mistä kummat kaiut,\n    virret viehkeät, väkevät\n    kuni ukkosen kumina\n    valtavina vyöryävät,\n    kohta kertoisin sinulle\n    mistä tarkkasin tarinat:\n    Pohjan väljiltä vesiltä,\n    synkiltä sydänsaloilta,\n    ojibwain, dacotain mailta,\n    nummimailta mahtavilta,\n    valtavista vuoristoista,\n    laajoilta lakeuksilta,\n    suurimmilta suonseliltä,\n    kurjen, laklan laitumilta;\n    Nawadahan taikasoiton\n    soman nää on soinnuttamat.\n\n    Jos sa kuulija kysyisit,\n    tarkoin tahtoisit tajuta,\n    mistä suuri soittoniekka,\n    Nawadaha tenhokieli\n    villit virtensä tapasi,\n    kohta vastaten sanoisin:\n\n    Metsälintujen pesistä,\n    majavain salamajoista,\n    puhvelin jalanjäliltä,\n    kotkan korkeista pesistä.\n    Siellä sankassa salossa,\n    rimpisoilla aukeoilla\n    sinikurjet, villihanhet,\n    hyypät, huuhkajat huhusi,\n    villit virtensä viritti,\n    laulut laajat huutelivat.\n\n    Jospa vieläkin kysyisit,\n    tuota tarkoin tiedustaisit:\n    Kenpä oli Nawadaha,\n    mikä ihme miehiänsä?\n    Noinpa virkkaisin visusti,\n    tarinoisin tiettäväksi:\n    Tawasenthan notkelmassa,\n    rauhan laaksossa somassa,\n    virran viehkeän ohella\n    asuskeli Nawadaha.\n    Siell' on seudussa somassa\n    intiaaneilla kylänsä,\n    pellot kiertäen kyleä,\n    niityt vierellä vihannat,\n    takalolla metsä taaja,\n    salo soittava sivulla,\n    kesin keinuin vihreänä,\n    talvin huurteisna humisten.\n    Vesiväylät verrattomat\n    löytäisit ne laaksomailta\n    kevättulvain hyökyessä,\n    kesäleppäin liekkuessa,\n    syksyusmain sauhutessa,\n    talvin tummana vetenä.\n    Tuolla laulaja eleli\n    Tawasenthan notkelmassa,\n    viidakossa vihreässä,\n    salossa sanattomassa.\n\n    Siellä hän virret vieritteli,\n    Hiawathasta hyreksi,\n    soman syntymän saneli,\n    kertoi kaunihin elämän,\n    kuin tuo paastosi, rukoili,\n    kuinka kärsi, työskenteli\n    kansanheimonsa hyväksi,\n    onneksi, edistykseksi.\n\n    Sä kuin luontoa rakastat:\n    kukkanurmien heloa,\n    varjoa vakavan metsän,\n    suvituulien suloa,\n    lehdon lehvän heiluntoa,\n    lumituiskun tuiverrusta\n    talvisilla tanterilla,\n    kuohuja vihaisen virran\n    kautta honkakankahien,\n    jylhintä ukonjymyä\n    kaukovuorten kaikuessa,\n    niinpä kuullos kaskut hurjat,\n    Hiawatha-laulelmata!\n\n    Sinä ystävä ylevä\n    muinaisien muisteloiden,\n    kansan kaunisten runojen,\n    vienosti värähtävien,\n    kuni henkien hyminä,\n    luonnotarten laulelema\n    satusaarien salasta,\n    kuullos ääntä intiaanin,\n    Hiawatha-laulelmata!\n\n    Inehmo ihannemieli,\n    sydän, sielu saastumaton,\n    joka luotat luojahasi,\n    luojan luontoa rakastat,\n    sielun voimille syville\n    annat arvonsa ikuisen,\n    joka luotat luojahasi,\n    annat arvonsa ikuisen,\n    myönnät villinkin veressä,\n    poljetuimmankin povessa\n    kaihoa katoomatonta\n    puolehen pyhän, ylevän,\n    joskin heikosti tajuten\n    haparoitsevat hämyssä,\n    kättä luojan koskettaen\n    saavat tiellensä tukea,\n    askelillensa apua,\n    vahvistusta voimillensa,\n    kuullos kertomus koruton.\n    Hiawatha-laulelmamme.\n\n    Matkustanet maisemia,\n    pensastojen peittämiä,\n    missä pihlajat pyhäiset\n    punamarjoin peittelevät\n    allensa kivisen aidan,\n    kuljet kumpujen ylitse,\n    poljet paatta sammaleista,\n    kussa kirjoitus kulunut,\n    kömpelösti kaavaeltu\n    kertovi koruttomasti\n    vaipuneesta vainajasta.\n    Lause, vaikka vaillinainen,\n    sydäntuskat tulkitsevi,\n    toki toivolla puhuvi,\n    tunnokkaasti tulkitsevi\n    vaiheista elon eletyn,\n    tositoiveista paremman;\n    viivy hetkinen, lukeos\n    tämä kömpelö tarina,\n    Hiawatha-laulelmamme.\n\n       Suomentanut _A. E. Ollilainen_.\n\n\n\nHYMNI YÖLLE.\n\n\n    Ma kuulin kuinka pylvästöissään yö\n    vaelsi helmat kahisten.\n    Näin kuinka taivaallinen sädevyö\n    valaisi liepeet sen.\n\n    Yön tenhon tunsin, kun se kietoi maan,\n    sen hellään lumoukseen jäin;\n    yön tunsin ylevän ja kuulakkaan\n    kuin armaan lähelläin.\n\n    Ja ilon, murheen soinnut kuulla sain,\n    suloiset, kirkkaat sävelet;\n    yön holveissa ne soivat tuudittain\n    kuin runot muinaiset.\n\n    Ja sielun pohjaan rauhaa vilpoisaa\n    join lähtehistä sydänyön;\n    siell' ikirauhan lähde kumpuaa\n    syvistä hetteist' yön.\n\n    Yö pyhä! sulta opin kärsimään\n    mit' ennen kärsi ihminen!\n    Viet sormes suulle murheen itsekkään --\n    jo tyyntyy itku sen.\n\n    Ja rauhaa! rauhaa! anon, huokaan näin.\n    Mun ylitseni siipes lyö,\n    sä kaivattuni, kallein ystäväin,\n    oi kaikkein rakkain yö!\n\n\n\nENKELTEN JALANJÄLJET.\n\n\n    Aurinko kun mailleen vaipuu,\n    ääniin yön kun heräjää\n    sielu, jossa syttyy kaipuu\n    kuulla yötä lempeää;\n\n    lampunliekin häilähtäissä\n    varjojen nään seinälläin\n    niinkuin haamuparven häissä\n    karkeloivan käsikkäin.\n\n    Silloin suojaan kammioni\n    käyvät hahmot vainajain,\n    uskollisna saapuu moni\n    kallis vieras ovestain.\n\n    Saapuu hän, niin uljas, nuori,\n    joka ylväin unelmin\n    kerran jaloon taistoon suori\n    mutta sortui aikaisin.\n\n    Hahmot hurskaat lähestyvät,\n    kärsineet myös paljon kait!\n    Kätensä niin valjut, hyvät\n    ristivät he aivan vait.\n\n    Kauneimmaksi tunnen heistä\n    nuoruuteni morsion.\n    Kirkkain taivaan enkeleistä\n    mulle rakkain ollut on.\n\n    Verkkaan liukuu, ääntä vailla\n    airut taivaan mua päin,\n    sormillansa kuulakkailla\n    tarttuu hiljaa kädestäin.\n\n    Istuin viereeni hän yhä\n    katseen hellän minuun luo:\n    tähdentuike tyyni, pyhä\n    saman tenhon mieleen tuo.\n\n    Huulet huokuin rakkautta,\n    lausumatta sanaa ees\n    hiljaa nuhtelee mua, mutta\n    sitten siunaa henki sees.\n\n    Yö vaikk' usein tuskan tuokin,\n    rauhan saan taas, onneton,\n    muistaissani kuinka nuokin\n    eläneet ja kuolleet on!\n\n\n\nILTATÄHTI.\n\n\n    Hiekkasärkän ylitse nään\n    tähden ihanan nousseen juuri;\n    iltaan valjuun ja hämärtyvään\n    hohtaa sen lyhty himmeä, suuri.\n\n    Kauas tumman ulapan taa\n    tähti yksinäinen ja hellä\n    juovan kultaisen linkoaa\n    loistain tyynellä lempeydellä.\n\n    Chrysaor nousee helmasta veen\n    alkaen säihkyvän, ylvään lennon,\n    jättäen armaan Callirhoen,\n    iäti väriseväisen ja hennon.\n\n    Kun sen säilästä säihkyvöin\n    kimmel ylitse ulapan lähti,\n    hurmaantuneena mietin öin:\n    onko se Jumala, onko se tähti?\n\n\n\nHESPERUKSEN HAAKSIRIKKO.\n\n\n    Oli talvi, kun kuunari Hesperus\n    yli purjehti aavan veen;\n    ja pienen tyttönsä laivuri\n    oli ottanut seurakseen.\n\n    Sini ruiskukan häll' oli silmissään\n    ja poski kuin aamunkoi,\n    povi valkea niinkuin puhjenneet\n    terät ruusujen olla voi.\n\n    Ja laivuri piippu hampaissaan\n    oli ruorissa yksinään,\n    tähys kuinka sauhua tuulispäät\n    vei länteen ja taas etelään.\n\n    Tuli siihen harmennut merimies,\n    merell' Espanjan risteillyt;\n    \"Paras etsiä suojaa poukaman;\n    minä myrskyä pelkään nyt.\n\n    Kehä kultainen lcuull' oli viime yön,\n    tänä yönä ei paista kuu!\"\n    Savu ryöhys piipusta laivurin,\n    ivanaurussa värehti suu.\n\n    Yhä kylmemmin vihuri vinkui vain,\n    yhä koveni koillinen;\n    lumi sinkos viuhuen aallokkoon,\n    vesi ryöppysi vaahdoten.\n\n    Rajumyrsky nous, yli laivan löi --\n    ja pystyyn syöksähtäin\n    alus paikalleen kuni ratsu jäi\n    taas rynnäten eteenpäin.\n\n    \"Tule tänne, tänne! mun tyttärein,\n    älä pelkää, vapise noin!\n    Meren myrskyt villeimmät mylvikööt,\n    minä niistä selvitä voin.\"\n\n    Hän kietoi vaippaansa tyttösen,\n    meren viimassa värisevän;\n    palan köyttä puomista leikaten\n    tytön mastoon kiinnitti hän.\n\n    \"Isä! Kuulen kun kirkonkellot soi;\n    oi virka, mitä se lie?\"\n    \"Sumukello rantalouhuissa soi --\n    taas aavalle kääntyi tie.\n\n    \"Isä! Kuulen tykkien ammuntaa;\n    oi virka, mitä se lie?\n    \"Joku laiva on hätään joutunut,\n    meri raivopäinen sen vie!\"\n\n    \"Isä! Kaukaa valon nään siintävän;\n    oi virka, mitä se on?\"\n    Mut isä ei vastannut sanaakaan:\n    hän jäät' oli, tunnoton.\n\n    Kädet tiukasti ruorissa seisoi hän\n    ylös silmäten taivaaseen.\n    Pyryn halki loimunsa lyhty loi\n    hänen jäykille silmilleen.\n\n    Tytär kätensä risti rukoillen;\n    hädän hetkellä muisti hän,\n    miten Kristus merellä Galilean\n    veden tyynnytti ärjyvän.\n\n    Läpi synkän, kaamean sydänyön,\n    läpi viuhuvan lumen ja veen\n    päin riuttaa ohjaton laiva kiis\n    laill' aaveen pillastuneen.\n\n    Välill' aina viimojen vonkuvain\n    soi pauhu ääreltä maan,\n    kohu hyrskivän veen joka louhuun nous\n    kivet huuhtoen kuohuillaan.\n\n    Karit vaanivat keulaa kuunarin,\n    joka haaksihylkynä ui;\n    jääpuikkoina kainolta hyökyihin\n    sen miehistö huuhtoutui.\n\n    Kuin halki valkeitten hahtuvain\n    alus vaahdossa keinuen sous,\n    kunis paadet puhki sen kylkien\n    häränsarvien lailla nous.\n\n    Jään peittämät mastot purjeineen\n    alas syöksyivät vongahtain;\n    lasipurkin laill' alus pirstoutui --\n    hohoo! meri ulvoi vain.\n\n    Nous aamu, ja rannalta aution maan\n    kalamiehistä muuan löys\n    tytön kauniin kyljessä mastopuun,\n    hänen uumillaan oli köys.\n\n    Oli vaahto povelle jäätynyt\n    ja silmiin kyyneleet;\n    meriruohon ruskean lailla ui\n    hiussuortuvat auenneet.\n\n    Niin hukkui kuunari Hesperus\n    lumituiskuun ja aallokkoon!\n    Meit' osasta moisen kuoleman\n    isä Jumala varjelkoon!\n\n          Kaikki runot suomentanut _Yrjö Jylhä_.\n\n\n\n\nWALT WHITMAN.\n\n\nLongfellow kuuluu runoilijatyyppiin, jonka asema ja merkitys ajassa ja\ntaiteessa on suhteellisen helposti vanhoin taatuin mittapuin\nmääriteltävissä ja luodattavissa. Mutta sellaisen runoilijan kuin Walt\nWhitmanin merkityksestä ei näytä mahdolliselta päästä yksimielisyyteen:\nhänessä asunut radikaalinen erikoishenki on kapinallinen runoilijan\nkuohuakin, jakaen edelleen siihen tutustujat puolesta tai vastaan. --\nWalt Whitmsn. \"hyvä harmaa runoilija\" -- \"The Good Gray Poet\", syntyi\nmaanviljelijän poikana Huntingtonissa, Long Islandissa, New Yorkissa.\nHänen ollessaan vielä pieni perhe muutti Brooklyniin, jossa Walt kävi\nkoulua. 11 vanhana hänet pantiin kirjanpainajan oppiin. Nelisen vuotta\nmyöhemmin hän toimi opettajana ja kirjoitteli sanomalehtiin; 1839-40\nhän jo toimitti omaa lehteä. Huntingtonissa, syntymäkylässään. 1842 hän\njulkaisi epäonnistuneen romaanin, joutuen sen jälkeen kymmenkunnaksi\nvuodeksi kirjallisen ja muunkin tilapäistyön varaan, \"tutkien elämää\"\nmilloin kotiseutunsa yksinäisyydessä, milloin maailmankaupungin\nvilinässä, kaikkialla, missä vain ihminen paljasti syvimmän itsensä.\nRakennustöillä hän lienee ansainnut jonkin verran omaisuutta. 1848 hän\noleskeli New Orleansissa. Tänä pitkänä ajanjaksona kypsyi se runous,\njosta 1855 ilmestyi 12 sirpaletta nimellä _Ruohon lehtiä_ (Leaves of\nGrass). Emerson tervehti sitä \"eriskummallisimpana älyn ja viisauden\nnäytteenä mitä Amerikka on vielä aikaansaanut\", löytäen siitä\n\"verrattomia asioita verrattomasti sanottuina\". Toisaalla kirja herätti\ninhoa ja moitetta, mikä aiheutui pääasiallisesti sen seksuaalisesta\nsisällyksestä (_Adamin lapset_ -- The Children of Adam), ja naurua,\njohtuen sen ennennäkemättömistä vapaista säkeistä, jotka eivät\nollenkaan mahtuneet siihenastiseen käsitykseen runouden ulkonaisista\nlaeista. Seuraavissa painoksissa runojen lukumäärä kasvoi; nykyisen\nlaajuutensa se saavutti vasta 1892:n painoksessa; mitään erikoisempaa\nmenekkiä ei teoksella ole Amerikassa milloinkaan ollut. 1862 Whitman\nmuutti Washingtoniin, työskennellen siellä sotilassairaalassa\nvapaaehtoisena sairaanhoitajana uhrautuvaisesti kolmisen vuotta ja\nkäyttäen hyväntekeväisyyteen kaikki, mitä omisti. Tästä ajasta hän\nkertoo runoissaan _Rummun pärähdyksiä_ (Drum-Taps, 1865). Saatuaan\ntoimen valtion palveluksessa ja tultuaan erotetuksi siitä \"siveettömän\nkirjan julkaisijana\" (hänen esimiehensä, ent. metodistipappi, löysi\nhänen pulpetistaan Ruohon lehtien uuden painoksen), hän joutui yleisen\nhuomion esineeksi sen kautta, että toimittaja W. D. O'Connor julkaisi\nhänestä loistavan puolustuksen nimeltä Hyvä harmaa runoilija (1866).\nWhitman sai uuden toimen, jota hoiti 1873 saakka. Loppuikänsä hän asui\nCamdenissa New Jerseyssä, komeana, harmaana erakkona, johdonmukaisesti\nkieltäytyen poistamasta tuotannostaan mitään, mitä viranomaiset tai\nkustantajat sopivaisuuden tai \"sovinnaisuuden\" nimessä joskus pyysivät.\nHän kuoli 1892. -- Samoin kuin Poe, myös Whitman löydettiin Euroopassa,\njossa mm. kriitikko J. A. Symonds, runoilijat Rossetti, Swinburne ym.\ntekivät hänet tunnetuksi. Whitman todennäköisesti turvautui vapaaseen\nrunomuotoon siksi, ettei kyennyt muuten riittävästi ilmaisemaan\najatuksiaan ja kaaosmaisia mielikuviaan; hän on ilmeisesti ollut\nseksuaalisesti sekaluontoinen (osasto Calamus), luontaisesti\nristiriidassa sen kanssa, mikä ilmenee elämän tavallisina peruslakeina;\nlisäksi hän on ollut sielullinen \"asenteilija\", joka väkisinkin hakee\noman erikoispaikkansa kaikkialla. Tämän perusteella häntä voisi sanoa\nloistavaksi dekadentti-ilmiöksi, joka tuotantonsa toisin osin on\npäässyt pysyviin tuloksiin. Mutta kun hänen viralliset ihailijansa\nesittävät hänet uuden taiteen ja siveyden apostolina, loppuu\nmahdollisuus päästä hänen arvioinnissaan yksimielisyyteen. Euroopassa\n-- Suomessakin -- Whitmanin runous on saanut palvojakseen kirjallisten\ndekadenttien kerman, ne, joiden täytyy tyydyttää runollisen ravintonsa\nkaipuu erikoismakuisilla, väkevillä huumausaineilla. Whitmania voidaan\n\"laittomuudessaan\" pitää myös bolshevistisen runouden perustajana.\n\n\n\nKIRJE LEIRILTÄ.\n\n\n    \"Tule vainiolta, isä, täällä on kirje Peteltä;\n    tule portaille, äiti -- pojaltasi on tullut kirje.\"\n\n    Katso: on syksy.\n    Katso, miten puut, vihreät ja punaiset ja keltaiset\n    huokuvat viileyttä Ohion kyliin, kun tuuli tuutii lehtiä,\n    omenat kypsyvät tarhoissa ja rypälet säleiköllä.\n    (Tunnetko köynnösten rypälten tuoksun?\n    Tunnetko, miten tuoksuu tattaripelto, jossa mehiläiset surisivat\n                                                             äsken?)\n    Korkealla kaiken yllä -- taivas, niin tyyni,\n    niin läpikuultava sateen jälkeen, ihmeellisin pilvin;\n    ja taivaan alla on myös kaikki tyyntä, elävää ja kaunista --\n                                              ja farmi kukoistaa.\n\n    Vainioilla kasvaa kaikki hyvin;\n    mutta tule vainiolta nyt, isä -- tule, tyttäresi huutaa sinua;\n    ja tule ovelle, äiti -- tule suoraa tietä suurelle ulko-ovelle.\n\n    Äiti, hän rientää minkä ehtii -- jalat vapisevat -- se tietää\n                                                            pahaa,\n    hänellä ei ole aikaa silittää hiuksia tai kohentaa myssyä.\n\n    Kiiruhda, avaa kirje.\n    Voi, se ei olekaan poikamme käsialaa, vaikka hänen nimensä on alla,\n    voi, vieras käsi kirjoittaa rakkaan poikamme puolesta -- oi sinä\n                                              haavoitettu äidinsydän!\n\n    Kaikki pyörii hänen silmissään -- mustat läikät tanssivat -- hän\n                                      käsittää vain tärkeimmät sanat,\n    katkonaisia lauseita. -- \"Osunut rintaan, ratsuväenhyökkäys, makaa\n                                                           sairaalassa,\n    tällä haavaa heikkona, mutta paranee pian.\"\n\n    Oi, nyt näen vain tämän yhden hahmon\n    koko hymyilevässä ja rikkaassa Ohiossa, sen kaikissa kaupungeissa\n                                                           ja kylissä;\n    kuolemankalpeus kasvoilla, kuolemanväsymys aivoissa, heikkoudesta\n                                                      kaatumaisillaan\n    nojaa hän pihtipieleen.\n\n    \"Älä sure niin, rakas äiti\" (tuskin täysikasvuinen tytär nyyhkyttää\n                                                            nämä sanat;\n    pikkusiskotkin tulevat, vaiti ja hyljättyinä).\n    \"Katso, rakas äiti, kirjehän sanoo, että Pete paranee pian.\"\n\n    Ei, poika raukka, hän ei enää koskaan parane (ehkä ei hänen\n            tarvitsekaan parantua, vakaan ja uskollisen sielun).\n    Kun he seisovat kotona oven luona, hän on jo kuollut, ainoa poika\n                                                          on kuollut.\n\n    Mutta äidin tarvitsee parantua,\n    heikon olennon, pian mustiin puetun;\n    päivällä hän ei koske ruokaan -- yöllä hän koettaa nukkua, herää\n                                                              usein,\n    herää yösydännä ja itkee, ikävöi, syvällä ikävällä,\n    oi, saisipa hän mennä, eikä kukaan huomaisi sitä --\n    lähteä elämästä hiljaisuuteen ja mennä pois\n    seuraamaan, etsimään, olemaan rakastetun kuolleen poikansa luona.\n\n                                (Drum Taps -- Rummun pärähdyksiä.)\n                                     Suomentanut _Uuno Kailas_.\n\n\n\n\nMARK TWAIN.\n\n\nSamuel Langhorne Clemens, kirjailijanimeltään \"Mark Twain\", syntyi\nFloridassa, Missourissa, 1835. Käytyään kirjanpainajan opin ja\ntyöskenneltyään mm. luotsina Mississippi-virralla, hän onnistui\npääsemään \"latomosta toimituksen puolelle\", so. sanomalehtimieheksi San\nFranciscoon. Hänen ensimmäinen teoksensa _Calaveran piirikunnan\nkuuluisa hyppäävä sammakko ym. luonnoksia_ (The Celebrated Jumping Frog\nof Caleveras County, and Other Sketches) ilmestyi 1867, (nimikertomus\noli julkaistu jo 1865), aloittaen sen nauramattomalla ilmeellä\nkerrottujen naurattavien ja mahdottomien asioiden tyylin, joka on\ntullut tunnetuksi erikois-amerikkalaisena huumorina. Tämän jälkeen\ntehdyn Euroopan-matkan tuloksena ilmestyi 1869 _Viattomia ulkomailla_\n(Innocents Abroad, suomeksi nimeltä _Jenkkejä maailmalla_), saavuttaen\nsuuren menestyksen ja pysyvästi luoden hänen kirjailijamaineensa. Hänen\nseuraavasta laajasta tuotannostaan mainittakoon tässä suomitut\npoikainkirjat _Tom Sawyerin seikkailut_ (The Adventures of Tom Sawyer,\n1876, suomennettu) ja _Huckleberry Finnin seikkailut_ (The Adventures\nof Huckleberry Finn, 1885, suomennettu), jotka ilmeisesti ovat hänen\narvokkaimmat ja kestävimmät teoksensa; _Kulkuri ulkomailla_ (A Tramp\nAbroad, 1880), _Elämää Mississipillä_ (Life on the Mississippi, 1883),\n_Itsepäinen Wilson _(Pudd'nhead Wilson, 1894) ym. Ollen osakkaana\nhuonosti hoidetussa kustannusliikkeessä hän joutui kärsimään suuria\nvahinkoja, mutta onnistui suoriutumaan vaikeuksistaan ja vastuistaan\nvaroilla, joita ulkomaille saakka ulotettu luentomatka (1895-96)\ntuotti. Mark Twain kuoli 1910. Kuten sanottu, hän ei milloinkaan itse\nlievennä piirteitään ulkonaiseen nauruun, vaan juuri pysymällä vakavana\nluo erikoisen vastakohdan äänilajinsa ja aiheensa välille; hän on\nkuitenkin elämää kokenut, viisas sielu, joka silti itsetykönänsä\nhymyilee ihmisten heikkouksille, itselleen ja muille, anteeksi pyytäen,\nymmärtävässä tarkoituksessa; tästä hänen huumorinsa saavuttaa\ninhimillisyyttä, joskus syvyyttäkin. Amerikkalaisena itseoppineena\nnousukkaana hän tietenkin tiesi varmasti sanoa, mikä muka oli Euroopan\nperinteissä ja uskomuksissa naurettavaa ja hylättävää, ja ilmoitti\njoskus rohkeasti tämän käsityksensä esim. teoksissaan _Jenkki\nArthur-kuninkaan hovissa_ (A Yankee at the Court of King Arthur) ja\n_Johanna d'Arc_ (suomennettu), saavuttamatta kuitenkaan huumorinsa\ntälle lajille sivistyneiden hyväksymistä. Yhdysvalloissa pidetään Mark\nTwainia suurmiehenä, sopivana asetettavaksi Lincolnin rinnalle.\nEurooppalaisen mielestä Twainin huumori usein jää osumatta maaliinsa,\nollen rahvaanomaista ja pinnallista; taiteesta ei hänen kohdallaan\nvoine paljoa puhua; hänen tuotannostaan on suurin osa jo nyt unohtunut.\nHän toi Yhdysvaltain kirjallisuuteen kaukaisen lännen maailman.\n\n\n\nCALAVERAN PIIRIKUNNAN KUULUISA HYPPÄÄVÄ SAMMAKKO.\n\n\nNoudattaen erään ystäväni pyyntöä, joka kirjoitti minulle idästä, kävin\nhyväluontoisen, kielevän, vanhan Simon Wheelerin luona ja kysyin\nystäväni ystävää Leonidas W. Smileytä, niinkuin minua oli pyydetty, ja\ntässä nyt selostan tuloksen. Mielessäni epäilen, että Leonidas W.\nSmiley on myytti; ettei ystäväni ole koskaan tuntenut sellaista\nhenkilöä; että hän vain arveli, minun kysyessäni häntä ukko\nWheelerilta, tämän rupeavan muistelemaan inhoittavaa Jim Smileytään ja\nkäyvän käsiksi asiaan ja kiduttavan minut kuoliaaksi tarinoimalla\nhänestä nääntymykseen asti, mikä olisi yhtä pitkäveteistä ja\nikävystyttävää kuin minulle hyödytöntä. Jos se oli tarkoitus, onnistui\nasia.\n\nTapasin Simon Wheelerin veltosti ja mukavasti torkkumassa ränstyneen\nkapakan uunin ääressä Angelin rappeutuneessa kaivosleirissä ja\nhuomasin, että hän oli lihava ja kaljupäinen sekä että hänen\nrauhallisilla kasvoillaan oli valloittavan lempeyden ja koruttomuuden\nilme. Hän virkistyi horroksistaan ja tervehti minua. Kerroin hänelle\nmuutaman ystäväni antaneen tehtäväkseni kysellä eräitä seikkoja hänen\npoikavuosiensa rakkaasta toverista, jonka nimi oli _Leonidas_ W. Smiley\n-- _pastori Leonidas_ W. Smiley, nuori evankeelinen pappi, jonka hän\noli kuullut yhteen aikaan asuneen Angelin alueella. Lisäsin, että jos\nherra Wheeler voisi kertoa minulle jotakin pastori Leonidas W.\nSmileystä, olisin hänelle erittäin kiitollinen.\n\nSimon Wheeler työnsi minut nurkkaan ja sulki minut sinne saarroksiin\ntuolillaan sekä istuutui sitten ja purki kuin kerältä vyyhdeten sen\nyksitoikkoisen kertomuksen, joka tässä seuraa. Hän ei kertaakaan\nhymyillyt, ei kertaakaan rypistänyt otsaansa eikä kertaakaan muuttanut\nääntään siitä lempeän vuolaasta sävellajista, johon oli virittänyt\nalkulauseensa, ei kertaakaan ilmaissut vähintäkään haltioitumisen\noiretta, vaan koko tämän loputtoman kertomuksen lävitse kulki\nvaikuttavan vakavuuden ja vilpittömyyden suoni, joka osoitti minulle\nselvästi, että puhumattakaan siitä että hänen mielestään tässä\ntarinassa olisi ollut mitään naurettavaa tai hullunkurista, hän\npäinvastoin piti sitä vakavan tärkeänä ja ihaili sen kahta sankaria\nylimaallisen nerokkaina ja ovelina miehinä. Annoin hänen jutella\ntarinansa omalla tavallaan, kertaakaan keskeyttämättä.\n\n\"Pastori Leonidas W., hm, pastori Le --. No niin, täällä oli kerran\nmuuan mies, jonka nimi oli _Jim_ Smiley, talvella '49 -- tai ehkäpä\nkeväällä '50 -- en muista tarkoin, olipa nyt kuinka tahansa, vaikka sen\nnojalla arvelen jommankumman aikamäärän olevan oikean, kun muistan,\nettei iso myllynkouru ollut valmis hänen ensin tullessaan tälle\nalueelle, mutta hän oli joka tapauksessa peräti merkillinen mies, sillä\nhän oli aina valmis lyömään vetoa mistä tahansa, mitä vain eteen\nsattui, jos hän vain sai jonkun toisen lyömään vetoa päinvastaisen\nmahdollisuuden puolesta, ja ellei hän onnistunut tässä, hän vaihtoi\npuolia. Mikä vaihtoehto tahansa, joka soveltui toiselle, soveltui\nhänelle -- saadessaan vain lyödyksi vetoa hän oli tyytyväinen. Hänellä\noli sitä paitsi hyvä onnikin, harvinaisen hyvä; melkein aina hän\nselviytyi voittajana. Ei voinut olla ainoaakaan asiaa, josta tämä\nukkeli ei olisi tarjoutunut lyömään vetoa ja asettumaan kummalle\npuolelle tahansa, niinkuin juuri mainitsin. Jos oli kilpa-ajot,\ntavattiin hänet terhakkana seisomassa rinta kaidetta vastaan radan\npäässä, jos oli koiratappelu, hän löi vetoa siitä, jos oli\nkissatappelu, hän löi vetoa siitä, jos oli kananpoikain tappelu, hän\nlöi vetoa siitä, ja vaikka vain kaksi lintua istui aidalla, hän löi\nvetoa, kumpi lähtisi lentoon ensin, tai jos oli ulkoilmakokous, hän oli\nsäännöllisesti saapuvilla lyömässä vetoa pastori Walkerin puolesta,\njoka oli hänen mielipiteensä mukaan paras puhuja näillä tienoin,\nniinkuin olikin, ja sitä paitsi vielä hyvä mies. Näkipä hän vaikka vain\n_lutikan_ lähtevän minne tahansa, niin hän tarjoutui lyömään kanssanne\nvetoa siitä, kuinka kauan sen kestäisi kulkea sinne -- minne hyvänsä se\nvain oli matkalla, ja jos suostuitte hänen tarjoukseensa, hän seurasi\nsitä vaikka Meksikkoon, saadakseen selville, minne se oli menossa ja\nkuinka kauan se viipyisi matkalla. Monen monet pojat täällä ovat\nnähneet tuon Smileyn ja voivat kertoa teille hänestä. Niin vain asia\noli, ettei _hänen_ mielestään ollut eroa millään -- hän löi vetoa\n_mistä tahansa_ -- se oli kumma mies. Pastori Walkerin vaimo oli kerran\npahasti sairaana hyvän aikaa, ja näytti siltä kuin ei häntä olisi voitu\npelastaa, mutta eräänä päivänä, kun Walker tuli sisään, Smiley nousi\nseisaalleen ja kysyi, kuinka rouva voi, ja pastori sanoi, että hän oli\ntuntuvasti parempi -- kiitos Herralle hänen rajattomasta armostaan --\nsekä että hän toipuu niin nopeasti, että hän Kohtalon siunauksen turvin\nvielä kohentuu, jolloin Smiley sanoi ennenkuin ennätti ajatellakaan:\n'Tuohon käteen, lyön vetoa kaksi ja puoli dollaria, että hän yhtäkaikki\njää paranematta'.\n\n\"Sinä vuonna Smileyllä oli tamma -- pojat sanoivat sitä viidentoista\nminuutin virkuksi, mutta se oli tietenkin vain leikkipuhetta, sillä\nonhan selvää, että tamma oli nopeampi, ja hän voitti tavallisesti rahaa\nsillä hevosella, vaikka se oli niin hidas ja vaikka sitä aina vaivasi\nhengenahdistus tai pahantuulisuus tai rintatauti tai jokin muu\nsellainen. Miehillä oli tapana antaa sille parin-kolmensadan metrin\netumatka ja sitten sivuuttaa se taipaleella, mutta aina kilpa-ajon\nlopulla se kiihtyi ja hurjistui ja juoksi loikkien ja jalat harassa ja\nheitellen sääriään aisan yli välistä ilmaan ja välistä jommallekummalle\npuolen aisoihin, potkien ilmaan yhä enemmän pölyä ja pitäen yhä\nhurjempaa meteliä yskimisellään, huokunallaan ja läähätyksellään -- ja\n_aina_ se pääsi maaliin juuri päänmitan ennen toisia niin täpärästi,\nettä tapauksen juuri voi merkitä kirjoihin.\n\n\"Ja hänellä oli pieni koiranpentu, jota päältä katsoen ei olisi luullut\nsentinkään arvoiseksi eikä kelvolliseksi muuhun kuin vetelehtimiseen ja\nnäyttämään säädylliseltä, mutta samalla vaanimaan varastamisen\ntilaisuutta. Mutta niin pian kuin siitä oli lyöty vetoa, se oli eri\nkoira. Sen alaleuka pisti esiin kuin höyrylaivan keulakatto. Koirat\nsaattoivat hyökätä sen kimppuun ja purra sitä ja paiskata sen\nhartioittensa ylitse pari kolme kertaa, mutta Andrew Jackson -- se oli\nrakin nimi -- Andrew Jackson ei koskaan ilmaissut mitään muuta kuin\nettä se oli tyytyväinen ja ettei se ollut muuta odottanutkaan -- ja\nvedonlyöntejä kaksinkertaistettiin kaiken aikaa yhä toiselta puolelta,\nkunnes panokset oli korotettu äärimmilleen. Silloin se yhtäkkiä tarrasi\ntoisen koiran takareiden taipeeseen ja tarttui siihen kiinni -- ei\npurrut, ymmärrättehän, vaan ainoastaan tarttui kiinni ja riippui siinä,\nkunnes loppumerkki annettiin, vaikka siihen olisi kulunut kokonainen\nvuosi. Smiley voitti aina rakillaan, kunnes hän lopulta varustausi\ntappeluun sellaista koiraa vastaan, jolla ei ollut ensinkään\ntakajalkoja, sillä ne olivat menneet poikki pyöräsahassa, ja kun juttua\noli jatkunut tarpeeksi kauan, vedonlyönti kohonnut korkeimpaan\npanokseen, ja rakki koettanut siepata toisesta kiinni mieliotteellaan,\nse samassa huomasi, kuinka sitä oli vedetty nenästä ja kuinka toinen\nkoira oli ikäänkuin livahtanut lävestä, ja se näytti yllättyneeltä ja\nsitten melko nolautuneelta eikä enää koettanut päästä voitolle, ja niin\nse hellitti saatuaan pahan kolauksen. Se loi Smileyhin katseen, joka\nikäänkuin ilmaisi, että sen sydän oli murtunut ja että se oli hänen\nvikansa, kun hän oli päästänyt vastatappelijaksi koiran, jolla ei ollut\nollenkaan takajalkoja, joihin olisi voinut karata kiinni, mikä oli sen\nitsensä tärkein turvakeino tappelussa, ja sitten se liikkasi pois\njonkin matkan päähän ja paneutui pitkäkseen ja kuoli. Se oli hyvä\npentu, se sama Andrew Jackson, ja olisi luonut hyvän nimen itselleen,\njos olisi elänyt, sillä siinä oli oikeaa ainesta ja siinä oli neroa --\nminä tiedän sen, sillä pennulla ei ollut mitään mahdollisuutta puhua,\neikä ole oikein järkeenkäypää, että koira saattoi otella sellaisen\ntappelun kuin se otteli niissä olosuhteissa, ellei sillä olisi ollut\ntaipumuksia. Tunnen aina mieleni surulliseksi ajatellessani sen\nviimeistä ottelua ja sitä käännettä, jonka tämä lopuksi sai.\n\n\"No niin, sinä vuonna Smileyllä oli rottakoiria ja kukonpoikia ja\nuroskissoja ja kaikkea muuta sellaista, kunnes kukaan ei enää saanut\nrauhaa eikä voinut esittää hänelle mitään asiaa, josta hän ei olisi\ntarjoutunut lyömään vetoa. Hän otti eräänä päivänä kiinni sammakon ja\nvei sen kotiinsa ja sanoi suunnittelevansa sen kasvattamista, eikä\ntehnyt sitten kolmeen kuukauteen mitään muuta kuin istui takapihallaan\nja opetti sammakkoa hyppäämään. Ja totisesti hän opettikin sen. Hänellä\noli tapana antaa sille pieni näpsäys takaa, ja samassa nähtiin sammakon\nkiepahtavan ilmassa kuin munkkileivos -- tekevän kuperkeikan tai\nkenties parikin, jos se vain sai hyvän alkulähdön, ja putoavan maahan\nkäpälilleen moitteettomasti kuin kissa. Hän opetti sen vielä ottamaan\nkiinni kärpäsiä, kehittäen sen niin taitavaksi, että se sai siepatuksi\nkärpäsen joka kerta sellaisen nähdessään. Smiley sanoi, ettei sammakko\ntarvitse mitään muuta kuin kasvatusta kyetäkseen tekemään melkein mitä\ntahansa -- ja minä uskon häntä. No niin, olen nähnyt hänen asettavan\nDaniel Websterin tähän lattialle ja huutavan: 'Kärpäsiä, Daniel,\nkärpäsiä!' ja silmänräpäystä nopeammin se hyppäsi suoraan ylös ja\nsieppasi kärpäsen tuolta pöydältä, pudota tupsahti taas lattialle yhtä\nturvallisesti kuin multakokkare, ja rupesi raaputtamaan takajalalla\nkorvallistaan niin välinpitämättömästi kuin ei sillä olisi ollut\naavistustakaan, että se oli tehnyt mitään muuta kuin mihin sammakko\nmikä tahansa olisi kyennyt. Koskaan ei ole nähty niin vaatimatonta ja\nvilpitöntä sammakkoa kuin se, vaikka se olikin niin lahjakas. Ja kun\noli hypättävä suoraan ja mutkatta tasaista pintaa, se saattoi edetä\nyhdellä ainoalla loikkauksella pitemmän matkan kuin yksikään toinen sen\nsukuun kuuluva eläin. Tasaisella pinnalla loikkaaminen oli nähkääs sen\nvahvoja puolia, ja kun tosi tuli eteen, saattoi Smiley tuhlata siihen\nrahaa niin kauan kuin hänellä oli kolikkoakaan. Smiley oli kaamean\nylpeä sammakostaan, ja kyllä hänen kannattikin, sillä sellaiset miehet,\njotka olivat matkustelleet ja olleet kaikkialla, sanoivat sen vievän\nvoiton mistä sammakosta tahansa, minkä he olivat nähneet.\n\n\"No niin, Smiley piti elukkaa pienessä ristikkolaatikossa, ja hänellä\noli tapana tuoda se välistä kaupungille lyödäkseen siitä vetoa. Eräänä\npäivänä muuan mies -- hän oli muukalainen näillä tienoin -- tulee\nSmileytä vastaan tämän kävellessä laatikkoineen ja sanoo:\n\n\"'Mitä kummaa teillä onkaan tuossa laatikossa?'\n\n\"Ja Smiley sanoo näköjään aivan välinpitämättömästi: 'Voisihan siellä\nolla papukaija tai ehkäpä kanarialintu, mutta eipäs ole -- on vain\nsammakko.'\n\n\"Mies ottaa sen ja katselee sitä tarkoin ja kääntelee sitä puolelle ja\ntoiselle ja sanoo: 'Hm -- niinpä on. No, mihinkäs se kelpaa?'\n\n\"Silloin Smiley sanoo huolettomasti ja välinpitämättömästi: 'Se kelpaa\nmainiosti yhteen asiaan, luulen ma -- se voi loikata pitemmältä kuin\nyksikään sammakko Calaveran piirikunnassa'.\n\n\"Mies ottaa taas laatikon käteensä, katselee sammakkoa pitkään ja\nharkiten, antaa sen takaisin Smileylle ja sanoo hyvin tyynesti: 'En näe\ntuossa sammakossa mitään, minkä vuoksi se olisi etevämpi kuin muutkaan\nsammakot'.\n\n\"'Ehkäpä ette', sanoo Smiley. 'Ehkäpä ymmärrätte sammakoita, ehkäpä\nette. Ehkäpä teillä on kokemusta, ja ehkäpä ette ole vain jonkinlainen\nharrastelija, ehkäpä. Joka tapauksessa minulla on oma mielipiteeni, ja\nminä lyön vetoa neljäkymmentä dollaria, että se voi ottaa pitemmän\nloikan kuin yksikään sammakko Calaveran piirikunnassa.'\n\n\"Vieras mies harkitsee asiaa hetkisen ja sanoo sitten jonkin verran\nalakuloisesti: 'No niin, minä olen vain muukalainen täällä, eikä\nminulla ole sammakkoa, mutta jos minulla olisi sellainen, löisin vetoa\nkanssanne.'\n\n\"Silloin Smiley sanoo: 'Se on oikein -- se on oikein -- jos pidätte\nlaatikkoani hetkisen, lähden noutamaan teille sammakon'. Ja niin mies\notti laatikon, kaivoi neljäkymmentä dollaria Smileyn rahojen viereen ja\nistuutui odottamaan.\n\n\"Siinä hän sitten istui hyvän aikaa tuumien tuumimistaan ja otti sitten\nlaatikosta sammakon ja puristi sen suun auki ja otti teelusikan ja\nahtoi sen sillä täyteen hauleja -- täytti sen aivan leukaan asti -- ja\nlaski sen maahan. Smiley taas meni rämeelle saakka ja kävellä\ntallusteli mudassa pitkän aikaa, ja sai lopuksi kiinni sammakon ja toi\nsen mukanaan ja antoi sen sille miehelle ja sanoi:\n\n\"'Kas niin, jos olette valmis, pankaa se Danielin viereen etukäpälät\ntäsmälleen tasan Danielin etukäpäläin kanssa, niin minä annan\nlähtökäskyn.' Sitten hän sanoo: 'Yksi -- kaksi -- kolme -- hei!' -- ja\nhän ja se toinen mies näpäyttivät sammakoita takaa, ja uusi sammakko\nloikkasi reippaasti, mutta Daniel nykäisi kerran ja kohautti\nolkapäitään -- näin -- niinkuin ranskalainen, mutta siitä ei ollut\nmitään hyötyä -- se ei voinut hievahtaakaan; se pysyi paikallaan\nlujasti kuin kirkko eikä se voinut liikahtaa sen paremmin kuin jos\nolisi ollut ankkuroitu. Smiley oli aika lailla ihmeissään ja\nkiukuissaankin, mutta hänellä ei tietenkään ollut aavistustakaan siitä,\nmikä oli vikana.\n\n\"Mies otti rahat ja lähti pois, ja mennessään ulos ovesta ikäänkuin\nviittasi peukalollaan olkapäänsä ylitse -- näin -- Danieliin päin, ja\nsanoi hyvin harkitsevasti: 'No niin', hän sanoi, 'minä en näe tuossa\nsammakossa mitään ominaisuuksia, jotka olisivat parempia kuin millä\nmuulla sammakolla tahansa.'\n\n\"Smiley seisoi ja raapi päätään ja katseli alas Danieliin pitkän aikaa,\nja sanoi vihdoin: 'En ymmärrä, mikä kumma teki tuon sammakon\nkykenemättömäksi -- eiköhän siinä sittenkin vain liene jotakin hullusti\n-- se näyttää jollakin tavoin liian säkkimäiseltä'. Ja hän tarttuu\nDanielia niskanystyröihin ja nostaa sen ylös ja virkkaa: 'Minua saa\nsanoa vaikka kissaksi, ellei se paina viittä naulaa!' ja kääntää sen\npäälleen ja valuttaa sen suusta pari kourallista hauleja. Ja silloin\nhän huomasi, kuinka asiat olivat, ja tuli aivan vimmoihinsa -- hän\nlaski sammakon lattialle ja lähti ajamaan takaa sitä vierasta, mutta ei\nsaanut koskaan miestä kiinni. Ja --\"\n\n(Tässä Simon Wheeler kuuli huudettavan nimeään pihalta ja nousi\nkatsomaan, mikä oli hätänä.) Mutta kääntyen minuun päin hän\npoistuessaan virkkoi: \"Istukaa vain paikallenne, vieras, ja levätkää\nmukavasti -- minä en viivy poissa kuin hetkisen.\"\n\nEn luvalla sanoen kuitenkaan ollut sitä mieltä, että tämän yritteliään\nkulkuri Jim Smileyn tarinan jatkaminen olisi voinut antaa minulle\npaljoakaan tietoja pastori Leonidas W. Smileystä, ja siitä syystä\nlähdin pois.\n\nOvella tapasin seuranhaluisen Wheelerin, joka palasi sisään, ja hän\ntarttui napinläpeeni sekä aloitti:\n\n\"No niin, sinä vuonna Smileyllä oli keltainen silmäpuoli lehmä, jolla\nei ollut häntää, vaan ainoastaan lyhyt tynkä kuin banaani, ja --\"\n\nKun ei minulla kuitenkaan ollut aikaa eikä haluakaan kuulla tuosta\nvajavaisesta lehmästä, sanoin jäähyväiset.\n\n                                  Suomentanut _Aino Tuomikoski_.\n\n\n\n\nFRANCIS BRET HARTE.\n\n\nEurooppalaisina epäröimme, kun meiltä vaaditaan selvää kantaa Mark\nTwainiin nähden, mutta emme juuri silloin, kun meidän on ilmaistava\nkäsityksemme Francis Bret Hartesta: hänet tunnustamme mielellämme\nhienoksi humoristiksi ja taiteilijaksi eurooppalaisten mittojen mukaan.\nTämä toinen ja todella varsinainen suuren lännen kirjailija syntyi\nAlbanyssa, New Yorkissa, 1839, sivistyneestä perheestä. 15-vuotiaana\norpona hän muutti äitinsä kanssa Kaliforniaan, jossa joutui toimimaan\nopettajana, kullankaivajana ja latojana, päästen viimemainitun ammatin\nansiosta sanomalehtien yhteyteen ja toimituksen puolelle. 1857 hän tuli\n_Kultainen aika_ (Golden Era) nimisen fransiskolaisen lehden\npalvelukseen, julkaisten siinä ensimmäiset humoristiset lastunsa\nkullankaivajien elämästä. Hän otti osaa indiaanisotiin ja\nsisällissotaan, ja toimi 1864-70 Yhdysvaltain rahapajan sihteerinä San\nFranciscossa, avustaen samaan aikaan uutta aikakauslehteä nimeltä _The\nCalifornian_, johon myös Mark Twain kirjoitteli. Paitsi lastuja suuren\nlännen seikkailuelämästä hän kirjoitti näihin lehtiin eräänlaisia\nhumoristisia tiivistyksiä -- _Condensed Novels_ -- kuuluisista\nkertomuksista. 1868 hän perusti aikakauslehden _The Overland Monthly_,\njulkaisten siinä useita niistä kertomuksista, jotka tulivat tunnetuiksi\nEuroopassakin. Ensimmäinen niistä oli _Kiljulan leirin onnenlapsi_ (The\nLuck of Roaring Camp), joka hienon kyynillisen, humoristisen sävynsä ja\nujostelemattoman, mutta silti sivistyneen realisminsa ynnä pohjalla\nlämmittävän, leirin kirjavan ihmisaineksen kuvauksessa ilmenevän\nihanteellisen ihmisrakkauden vuoksi kohosi itsenäiseksi huomattavaksi\nsaavutukseksi. Tämä tyyli ja tällaiset kertomukset, joissa Harte\nmonipuolisesti, mestarin kaivertimella, samalla realistisesti ja\nihanteellisesti, kuvasi suuren lännen kullankaivajia, pelaajia ja\nseikkailijoita, aina löytäen heidän sielustaan inhimillisyyden\nkultahiekkaa ja lieventäen elämän karkeutta hienon huumorin\nrusotuksella, muodostavat hänen kirjallisen maineensa perustuksen. Hän\nkuului _The Atlantic Monthlyn_ avustajiin, työskenteli 1870-78 New\nYorkissa, 1878-80 Yhdysvaltain konsulina Crefeldissä, Saksassa,\n1889-85 samassa ominaisuudessa Glasgow'ssa, minkä jälkeen asui\nLontoossa kuolemaansa saakka 1902. Hän oli Amerikan kaukaisen lännen,\nmutta silti kaikkien ihmissydänten kirjailija.\n\n\n\nKILJULAN LEIRIN ONNENLAPSI.\n\n\nEräässä kullankaivajien leirissä syntyi v. 1850 poika, jonka äiti --\nleirin ainoa nainen -- kuoli samana päivänä ja jonka isästä ei ollut\ntietoa. Monenlaisista sekalaisista ja enimmäkseen rikollisistakin\naineksista muodostunut asujaimisto otti pienokaisen hellään hoivaansa\nja uskoi hänet lähinnä Stumpy nimisen miehen hoitoon. Tämä alkoi\nruokkia lasta leirissä olevan aasintamman maidolla ja vaalia häntä\nparhaan taitonsa mukaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa niin alkoi elämä uudistua Kiljulan leirissä. Melkein huomaamatta\ntapahtui muutos siirtokunnassa. \"Onnen Tommylle\" -- eli \"Onnille\",\nniinkuin häntä useimmiten nimitettiin -- määrätty koju osoitti\nensimmäiseksi parantumisen merkkejä. Se pidettiin äärimmäisen\nhuolellisesti puhtaana ja valkaistuna. Sitten se laudoitettiin,\nverhottiin ja paperoitiin. Ruusupuinen kehto, joka oli tuotu muulin\nvetämillä rattailla kahdeksankymmenen mailin matkan takaa, oli Stumpyn\nsanoja käyttääksemme \"tavallaan surmannut muut huonekalut\". Siksipä\nkojun kuntoonpano tuli välttämättömäksi. Ne miehet, joilla oli tapana\npoikkeilla aikansa kuluksi sisään Stumpyn luokse katsomaan, kuinka\n'Onni' menestyi, näyttivät antavan arvoa tälle muutokselle, ja\nitsepuolustukseksi alkoi kilpaileva uudistalo \"Tuttien maustekauppa\"\nkunnostautua ja hankki sinne maton ja kuvastimia. Viimemainitut olivat\nomiaan vaikuttamaan Kiljulan leirin ulkoasuun aikaansaamalla siisteyttä\nhenkilökohtaisen puhtauden alalla. Stumpy taas vaati jonkinlaista\npuhtaustakuuta niiltä, jotka tavoittelivat kunniaa ja etuoikeutta saada\npitää Onnia sylissään. Oli julma nöyryytys Kentuckille -- hän oli\nreheväluonteisen ja rajaseudun elämään tottuneen miehen\nhuolettomuudella alkanut pitää kaikkia vaatekappaleita toisena\nnahkanaan, joka samoin kuin käärmeenkin irtautui ruumiista vain\nloppuunkulumalla --, kun häneltä evättiin tämä etu joistakin\nvarovaisuussyistä. Sellainen kuitenkin oli tämän uudistuksen hienostava\nvaikutus, että hän esiintyi sen jälkeen joka iltapäivä säännöllisesti\npuhtain paidoin ja kasvot vielä paistaen pesun jälkeen. Ei myöskään\nsiveellisiä ja yhteiskunnallisen terveyden lakeja laiminlyöty.\n\"Tommyä\", jonka otaksuttiin viettävän koko elämänsä alituisessa levon\ntavoittelussa, ei saanut häiritä metelillä. Sitä huutoa ja kirkunaa,\njoka oli antanut leirille sen epäedullisen nimen, ei suvaittu Stumpyn\nkuulomatkan ulottuvilla. Miehet keskustelivat kuiskaillen tai\npolttelivat vakavina kuin indiaanit. Sopimattomat puheet lakkasivat\näänettömästä sopimuksesta näillä pyhillä alueilla, ja kaikkialla\nleirissä hylättiin kansanomaisiksi tulleet voimasanat \"Lemmon onni!\" ja\n\"Hitonmoinen onni!\", koska niillä nyt oli uusi henkilökohtainen\nmerkitys. Laulumusiikkia ei kielletty, koska sillä otaksuttiin olevan\nviihdyttävä ja rauhoittava vaikutus, ja muuan laulu, jota lauloi Hänen\nMajesteettinsa australialaisista siirtokunnista kotoisin oleva\nenglantilaisen sotalaivan merimies, oli erittäin suosittu kehtolauluna.\nSe oli surullinen kertomus \"Arethusan\" sankariteoista ja esitettiin\nhillityllä mollisävelellä sekä päättyi joka säkeistön lopussa\npitkäveteiseen hiutuvaan loppukertoon \"_A-a-a-arethusa_\". Oli kauniin\nnäköistä, kun Jack piti Onnia sylissä ja heilui sivulta toiselle\nikäänkuin laivan keinumisen tahdissa ja hyräili tätä merilaulua. Joko\nJackin erikoisen heilahtelun vuoksi tai hänen laulunsa pituudesta\njohtuen -- siihen kuului yhdeksänkymmentä säkeistöä, ja se esitettiin\ntunnontarkasti ja huolellisesti aina haikeaan loppuun asti -- tällä\nkehtolaululla oli yleensä toivottu vaikutus. Sitä esitettäessä miehet\ntavallisesti makasivat pitkin pituuttaan puiden alla pehmeässä\nkesähämärässä poltellen piippua ja ahmien kaikin aistein sointuisia\nsäkeitä. Epämääräinen käsitys siitä, että tämä oli onnellista\nmaalaisidylliä, täytti kaikkien mielen. \"Tämänlaatuinen olotila\", sanoi\nkaupunkilaispoika Simmons nojaillen miettivästi kyynärpäitään vastaan,\n\"on taivaallista\". Se palautti hänen mieleensä Greenwichin ajan.\n\nPitkinä kesäpäivinä Onni tavallisesti kannettiin sen kaivoksen\nreunalle, josta Kiljulan leirin kultavaroja koottiin. Siellä hän\nsilloin makasi kuusen oksille levitetyllä huovalla miesten\ntyöskennellessä alhaalla ojissa. Lopuksi vielä yritettiin kömpelöllä\ntavalla koristaa tämä makuusija kukilla ja hyväntuoksuisilla pensailla,\nja tavallisesti joku toi hänelle kimpun kuusamia, atsaleoja tai Las\nMariposasin maalattuja kukkia. Miehet olivat äkkiä heränneet\nkäsittämään sen tosiasian, että oli kauneutta ja merkitystä näillä\npikku seikoilla, joita he olivat niin kauan polkeneet huolettomasti\njalkoihinsa. Välkkyvän kissankullan sirpale, kappale moniväristä\nkvartsia, vaalea piikivi poukaman pohjalla muuttui kauniiksi näin\nkirkastuneilla ja vahvistuneilla silmillä katseltuna, ja ne pantiin\nsäännöllisesti talteen Onnin varalle. Oli ihmeellistä, kuinka metsistä\nja kukkulanrinteiltä saatiin monta aarretta, jotka \"olivat sopivia\nTommylle.\" On syytä toivoa, että Tommy oli tyytyväinen saadessaan\nleikkiä sellaisilla leluilla, jollaisia ei yhdelläkään muulla lapsella\nollut ennen ollut muualla kuin satumaassa. Hän näytti olevan\nhäiriintymättömän onnellinen, vaikka hänessä olikin lapsenomaista\nvakavuutta ja hänen pyöreissä harmaissa silmissään mietteliäs ilme,\njoka välistä huolestutti Stumpya. Hän oli aina sopuisa ja rauhallinen,\nja sellaistakin kerrotaan, että hän kerran ryömittyään karsinansa\nulkopuolelle -- se oli hänen vuodettaan ympäröivä, kuusenoksista\nkyhätty aitaus -- putosi töyrään reunalta päälleen pehmeään maahan ja\njäi järkähtämättömän vakavana sojottamaan siihen asentoon sääret\nilmassa ainakin viideksi minuutiksi. Hän ei äännellyt ensinkään, kun\nhänet pelastettiin siitä. Minua epäilyttää kertoa monia muita\ntodistuksia hänen viisaudestaan, sillä ne perustuvat valitettavasti\npuolueellisten ystävien selostuksiin. Muutamissa niissä on suorastaan\ntaikauskoinen vivahdus. \"Kiipesin äyrästä ylös vast'ikään\", sanoi\nKentuck eräänä päivänä hengästyneenä ja kiihkoissaan, \"ja minut saa\nvaikka nylkeä, ellei hän parhaillaan puhellut harakan kanssa, joka\nistui hänen sylissään. Siinä ne istuivat aivan yhtä huolettomasti ja\ntuttavallisesti kuin mitkä ikään ja juttelivat nokitusten lähekkäin\nkuin kaksi kirsikanmarjaa.\" Olipa kuinka tahansa, konttailipa hän\nkuusen oksien ylitse tai loikoili mukavasti selällään tirkistellen\npuoleksi suljetuin silmin yläpuolellaan olevia lehtiä, joka tapauksessa\nhänelle linnut lauloivat, oravat pakisivat ja kukat heloittivat. Luonto\noli hänen hoitajansa ja leikkitoverinsa. Hänelle se päästi lehtien\nlomitse päivänpaisteen kultaiset nuolet, jotka osuivat juuri hänen\nkätensä ulottuville; se lähetti ilmassa leijailevat tuulenhenkäykset\nvierailemaan hänen luokseen ja tuomaan palsamisen tuoksun\nlaakerimetsästä ja pihkanhajuisista kumipuista; hänelle nyökkäilivät\nkorkeat honkapuut tuttavallisesti ja unisesti, mettiset surisivat ja\nvarikset vaakkuivat unista säestystä.\n\nSellainen oli Kiljulan leirin kultainen kesä. Ne olivat loistoaikoja,\nja onni oli heidän kerallaan. Valtaukset olivat olleet suunnattoman\nanteliaita. Leiri oli mustasukkainen eduistaan ja katseli\nepäluuloisesti vieraita. Vähimmälläkään tavalla ei rohkaistu seudulle\nmuuttamista, ja jotta eristyneisyys olisi täydellisempi, varasivat\nleiriläiset jo ennakolta omaan haltuunsa leiriä ympäröivän\nvuorenseinämän kahta puolta olevan maa-alueen. Tämä sekä maine\nerikoisen taitavasta revolverinkäytöstä piti Kiljulan leirin varamaan\nsuojattuna ja koskemattomana. Välitysmies -- heidän ainoa yhdistävä\nsiteensä ulkomaailman kanssa -- kertoi toisinaan ihmeellisiä juttuja\nleiristä. Hänellä oli tapana sanoa: \"Niillä on siellä Kiljulassaan\nkatu, joka veisi voiton mistä Punaisen Koiran kadusta tahansa. Niillä\non viiniköynnöksiä ja kukkia talojensa ympärillä, ja ne peseytyvät\nkahdesti päivässä. He ovat kuitenkin tavattoman tylyjä vieraille ja\npalvovat erästä orpolasta.\"\n\nLeirin vaurastumista seurasi lisäparannusten halu. Suunniteltiin\nhotellin rakentamista seuraavana keväänä ja yhden tai kahden\nsäädyllisen perheen kutsumista sinne asumaan Onnin vuoksi, jolle\narveltiin olevan hyötyä naisseurasta. Sen uhrauksen, jonka tämä\nmyönnytys toisen sukupuolen hyväksi maksoi näille miehille, voi panna\nvain heidän Tommyä kohtaan tuntemansa hellyyden tilille. Jotkut harvat\nasettuivat kuitenkin vastustavalle kannalle. Mutta päätöstä ei voitu\ntoteuttaa kolmeen kuukauteen, ja vähemmistö taipui säyseästi siinä\ntoivossa, että sattuisi jotakin, mikä ehkäisisi sen. Ja niin sattuikin.\n\nTalvi 1851 muistetaan kauan näiden kukkuloiden tienoilla. Lunta oli\npaksulti Sierran rinteillä, ja joka vuoristopoukama muuttui joeksi ja\njoki järveksi. Kaikki kuilut ja solat muuttuivat kohiseviksi\nputouksiksi, jotka virtasivat alas rinteitä temmaten mukaansa\njättipuita ja levittäen ryöppynsä ja kuljettamansa esineet pitkin\ntasankoa. Punaisen Koiran leiri oli ollut kahdesti veden alla, ja\nKiljulan leiri oli saanut varoituksia. \"Vesi on kuljettanut kultaa\nnoihin kuiluihin\", sanoi Stumpy. \"Sitä on ollut täällä ennen ja sitä\ntulee taas!\" Ja sinä yönä Pohjoispoukama äkkiä kohahti yli äyräittensä\nja pyyhkäisi näkymättömiin Kiljulan leirin kolmikulmaisen laakson.\n\nSiinä sekaannuksessa, jonka saivat aikaan kohiseva vesi, rusahtelevat\npuut sekä kaatuessaan ryskyvät puunrungot, ja pimeydessä, joka näytti\nvaluvan veden mukana ja pyyhkäisevän olemattomiin ihanan laakson, ei\nvoitu tehdä juuri mitään hajalleen joutuneen leirin pelastamiseksi.\nAamun koittaessa oli lähinnä joen äyrästä oleva Stumpyn koju poissa.\nAlempaa kuilusta toiset löysivät sen onnettoman omistajan ruumiin,\nmutta Kiljulan leirin ylpeys, toivo, ilo, Onni. oli kadoksissa. Etsijät\nolivat juuri paluumatkalla alakuloisin sydämin, kun rannalta kuuluva\nhuuto herätti heidän huomiotaan.\n\nSiellä oli joen alajuoksulta päin tuleva pelastusvene. Veneessä olijat\nsanoivat parin mailin päässä alempana ottaneensa hoiviinsa melkein\nhengettömäksi uupuneen miehen ja pikku lapsen. Tiesikö kukaan heistä,\nja kuuluivatko he tänne?\n\nYksi ainoa silmäys riitti osoittamaan, että siinä makasi Kentuok\njulmasti murskautuneena ja mustelmia täynnä, mutta yhä pitäen Kiljulan\nleirin onnenlasta sylissään. Kumartuessaan tämän epätasaisen parin\npuoleen he näkivät, että lapsi oli kylmä ja hengetön. \"Hän on kuollut\",\nsanoi yksi heistä. Kentuck avasi silmänsä. \"Kuollut?\" hän toisti\nheikosti. \"Niin, hyvä mies, ja sinäkin kuolet pian.\" Hymy valaisi\nviimeisiä henkäyksiään vetävän Kentuckin silmiä. \"Minä kuolen!\" hän\ntoisti. \"Onnenlapsi vie minut mukanaan. Sanokaa pojille, että olen nyt\nsaanut Onnen mukaani.\" Ja tämä vahva mies, joka puristi syliinsä hentoa\nlasta niinkuin hukkuvan miehen sanotaan tarttuvan oljenkorteen, ajautui\npois siihen varjoisaan jokeen, joka virtaa ikuisesti tuntematonta merta\nkohti.\n\n                                        (The Luck of Roaring Camp.)\n                                      Suomentanut _Aino Tuomikoski_.\n\n\n\n\nJACK LONDON.\n\n\n1900-luvun vaihteen jälkeen herätti huomiota Jack London, uusi\nkaukaisen lännen, valtameren, erä- ja kultamaiden voimakas,\nromanttisesti tunteva ja realistisesti kertova kyky. Hänen\nelämäntarinansa on kuin otettu hänen omista kirjoistaan. Jack London\nsyntyi San Franciscossa 1876 ja sai siellä koulutuksensa ja\nyliopistokasvatuksensa. Synnynnäinen seikkailumieli veti häntä\nmaailmalle: 17-vuotiaana hän lähti merille, palvellen tavallisena\nmatruusina maston etupuolella, ja hankkien siten jo nuorena sen\nmerikokemuksen, joka esiintyy esim. hänen romaanissaan _Merisusi_ (The\nSea Wolf) ja jota hän sittemmin omilla meriretkillään tarvitsi.\nKlondyken ensimmäinen kultarynnäkkö (1897) tempasi hänet mukaansa.\nSiellä saadut kokemukset tuottivat laajan sarjan kullan, lumen ja\nkaukaisen pohjolan romantiikkaa, alkuna kuuluisat teokset _Suden poika_\n(The Son of the Wolf, 1900) ja _Erämaan kutsu_ (The Call of the Wild,\n1903). Kalifornian, kaukaisen lännen, suurien erämaiden, luontoa ja\npetoja vastaan taistelevien ihmisen romantiikka tuli niiden kautta\njälleen suosituksi. Klondyke-seikkailun jälkeen London retkeili\nkulkurina Kanadan ja Yhdysvaltain halki, tutustuen perinpohjin\n\"tramppien\" maailmaan. Oltuaan 1904 kirjeenvaihtajana Venäjän--Japanin\nsodassa hän lähti 1906 purjehdusretkelle maapallon ympäri pienellä 50\njalan purrella, kadoten valtamerille pariksi vuodeksi. Sieltä\npalattuaan hän julkaisi romaanin _Martin Eden_ (1909), sarjan\n_Etelämeren tarinoita_ (South Sea Tales, 1912) ym. 1914 hän oli\nsotakirjeenvaihtajana Meksikossa. Hänen viimeinen teoksensa oli _Ison\ntalon pikku rouva_ (The Little Lady of the Big House, 1916).\nViimemainittuna vuonna hän kuoli. Jack London on huomattava\nkirjailijakyky kaikessa, missä voidaan saavuttaa jotakin voimakkaalla,\nselvällä ja mieleenpainuvalla kuvaustavalla; hänellä on myös melkoinen\nkyky eläytyä luontoon ja esittää sen eri tunnelmia. Mutta sielunelämän\nsyvemmät puolet jäävät häneltä luotaamatta, hänen laajat kuvauksensa\njärjestyvät vastahakoisesti taiteelliseen muotoon, ja hänen\naihemaailmansa, jossa alkuperäinen, fyysillinen voima ja väkevämmän\n\"oikeuden\" filosofia usein on etualalla, kieltäytyy enimmäkseen\nkohoamasta kirjallisuuden viljellymmälle, aatteellisesti, siveellisesti\nja taiteellisesti korkeammalle asteelle.\n\n\n\nHÄNEN ISIENSÄ JUMALA.\n\n(Loppukohtaus.)\n\n\n\"Hitto vieköön, Baptiste, en voi ajatellakaan sellaista. En hetkeäkään.\nMyönnän kyllä, että tämä mies on hupsu ja hyvin vähän hyödyksi\ntavallisessa elämänkulussa, mutta en voi kuitenkaan hylätä häntä,\nnäet.\"\n\nHay Stockard vaikeni koettaen pukea sanoiksi sydämensä\nsievistelemättömiä siveyskäsitteitä.\n\n\"Hän on häirinnyt minua, Baptiste, sekä ennen että nyt, ja tuottanut\nminulle kaikenlaista kiusaa, mutta etkö voi käsittää, että hän on omaa\nrotuani -- valkoinen -- ja -- no niin, en voisi ostaa omaa henkeäni\nhänen hengellään, vaikka hän olisi neekeri.\"\n\n\"Olkoon sitten\", virkkoi Baptiste Punainen. \"Olen antanut sinulle armoa\nja valinnanvapautta. Tulen pian pappeineni ja sotureineni ja joko\nsurmaan sinut, tai sinä kiellät jumalasi. Jätä pappi minun valtaani,\nniin pääset rauhassa lähtemään. Muuten vaelluksesi päättyy tähän.\nKansani on sinua vastaan pikku lapsia myöten. Juuri ovat lapset\nvarastaneet sinulta veneesi.\"\n\nHän viittasi alas joelle. Alastomat pojat olivat pujahtaneet veteen\nylempänä olevalta niemekkeeltä, päästäneet irti veneet ja sitten\ntyöntäneet ne virtaan. Uiskenneltuaan pyssynkantamattomiin he kapusivat\nveneisiin ja soutivat maihin.\n\n\"Anna minulle pappi, niin saat ne takaisin. Kuuletko! Puhu suoraan\najatuksesi, mutta hätiköimättä.\"\n\nStockard pudisti päätään. Hänen katseensa osui Teslinin maan naiseen,\njolla oli hänen poikansa povellaan, ja hän olisi epäröinyt, ellei hän\nolisi katsahtanut edessään oleviin miehiin.\n\n\"Minä en pelkää\", puhui Sturges Owen. \"Herra kantaa minua oikeassa\nkädessään, ja olen valmis yksin menemään uskottomain leiriin. Ei ole\nliian myöhäistä. Usko voi siirtää vuoria. Yhdennellätoista hetkellä\nsaatan voittaa hänen sielunsa vanhurskauden puolelle.\"\n\n\"Ei niin\", sanoi Stockard. \"Annoin hänelle sanani siitä, että hän voi\npuhua kanssamme kiusaantumatta. Ne ovat sodankäynnin sääntöjä, Bill,\nsodankäynnin sääntöjä. Hän on ollut rehellinen, antanut meille\nvaroituksen ynnä muuta sellaista, ja -- no niin, lempo soi, mies, en\nvoi syödä sanaani.\"\n\n\"Hän pitää omansa, sitä ei tarvitse pelätä.\"\n\n\"Älä epäilekään sitä, mutta minä en aio sallia puolirotuisen viedä\nminusta voittoa käytöksen rehtiydessä. Miksi emme tekisi, mitä hän\ntahtoo -- antakaamme hänelle lähetyssaarnaaja, niin asiasta tulee\nselvä!\"\n\n\"E-ei\", epäröi Bill neuvottomana.\n\n\"Puristaako kenkä, häh?\"\n\nBill punastui hiukan ja lopetti keskustelun. Baptiste Punainen odotti\nyhä lopullista ratkaisua.\n\nStockard meni hänen luokseen.\n\n\"Asia on nyt näin, Baptiste. Minä tulin kyläänne aikoen jatkaa matkaani\nylös Kojukukiin. En tarkoittanut mitään pahaa. Sydämeni oli puhdas\npahasta. Se on puhdas yhä vieläkin. Minua seurasi tämä pappi, niinkuin\nsinä nimität häntä. En tuonut häntä tänne. Hän olisi tullut aivan yhtä\nhyvin, vaikka minä en olisi ollutkaan täällä. Mutta kun hän nyt kerran\non täällä ja on minun kansaani, niin minun on oltava hänen puolellaan.\nJa sen aion tehdä. Eikä se muuten ole mitään lapsenleikkiä. Sinun\ntehtyäsi työsi on kyläsi äänetön ja tyhjä, väkesi tuhoutunut kuin\nnälänhädässä. Tosin mekin olemme poissa samoin kuin soturisikin --\"\n\n\"Mutta ne, jotka ovat jäljellä, saavat elää rauhassa, eikä vieraiden\njumalien sana ja vieraiden pappien kieli surise heidän korvissaan.\"\n\nMiehet kohauttivat olkapäitään ja kääntyivät pois puoliverisen\npalatessa omaan leiriinsä. Lähetyssaarnaaja huusi molemmat miehensä\nluokseen, ja he polvistuivat rukoilemaan. Stockard ja Bill kävivät\nkirveineen käsiksi muutamiin harvoihin pystyssä oleviin mäntyihin ja\nkaatoivat ne sopiviksi rintavarustuksiksi. Lapsi oli vaipunut uneen,\nminkä jälkeen vaimo pani sen turkiskasan päälle ja rupesi avustamaan\nleirin linnoittamisessa. Kolme sivustaa oli tällä tavoin suojattu,\nsillä takana oleva jyrkkä vieru ehkäisi hyökkäyksen siltä suunnalta.\nKun nämä varustelut oli saatu valmiiksi, hiipivät molemmat miehet\naukealle paikalle raivaten pois siellä täällä näkyvät pensaat.\nVastapuolueen leiristä kuului sotarumpujen pärinää ja noitien\näänenpitoa heidän kiihoittaessaan kansaa vihaan.\n\n\"Pahinta on se, että he tulevat monin äkkihyökkäyksin\", valitti Bill\nheidän kävellessään takaisin kirveet olkapäällä.\n\n\"Ja odottavat puoliyöhön, jolloin valo himmenee, ettei voida ampua.\"\n\n\"Siinä tapauksessa emme voi panna luoteja lentämään liian varhain.\"\n\nBill vaihtoi kirveen rihlapyssyyn ja tähtäsi huolellisesti. Muuan\nintiaanien poppamies, joka seisoi heimolaisiaan korkeammalla, erottui\nselvästi. Bill tähtäsi häneen.\n\n\"Kaikki kunnossa?\" hän kysyi.\n\nStockard avasi ammuslaatikon, sijoitti vaimon sellaiseen paikkaan,\njossa tämä voi ladata, ja antoi alkajaismerkin. Poppamies lysähti alas.\nOli hetkisen äänetöntä, sitten seurasi hurja kiljunta, ja äkkiä alkoi\nsataa luisia nuolia.\n\n\"Haluaisin mielelläni vilkaista sitä miekkosta\", huomautti Bill,\nladaten uudelleen pyssynsä. \"Voisinpa vaikka vannoa osuneeni hänen\nsilmiensä väliin.\"\n\n\"Ei tepsinyt.\" Stockard pudisti päätään synkästi. Baptiste oli\nilmeisesti saanut hillityksi sotaisimmat seuralaisensa, ja sen sijaan\nettä olisi jouduttanut hyökkäystä kirkkaassa päivänvalossa, laukaus oli\nsaanut aikaan kiireisen peräytymisen: indiaanit vetäytyivät pois\nkylästä, pyssynkantaman ulkopuolelle.\n\nKäännyttämisintonsa ollessa korkeimmillaan Sturges Owen olisi Jumalan\nkäden kannattamana uskaltanut mennä yksin uskottomain leiriin\nvarustautuneena yhtä hyvin ihmeeseen kuin marttyyriuteen, mutta tätä\nseuranneen odotusajan kestäessä laimeni vakaumuksen kiihko vähitellen\ninhimillisen heikkouden päästessä vallalle. Ruumiillinen pelko tuli\nhengellisen toivon sijalle, elämän rakkaus Jumalaan kohdistuvan\nrakkauden tilalle. Se ei ollut mikään uusi kokemus. Hän saattoi tuntea\nheikkoutensa pääsevän vallalle, ja hän tunsi sen vanhastaan. Hän oli\nkamppaillut sitä vastaan ja joutunut siinä tappiolle ennenkin. Hän\nmuisti, kuinka hän kerran toisten miesten vedellessä airoillaan kuin\nmielipuolet jäälauttojen edellä, kohisevassa ja hyrskyvässä virrassa,\noli vaaran hetkenä päästänyt airon käsistään ja rukoillut kiihkoisasti\nJumalalta sääliä. Ja oli muitakin kertoja. Niiden muistelu ei ollut\nmieluista. Se että hänen henkensä oli niin heikko ja hänen lihansa niin\nvahva, oli hänelle häpeällistä. Mutta elämänrakkaus, elämänrakkaus! Hän\nei voinut repäistä sitä irti itsestään. Sen vuoksi hänen hämärän\npeitossa olevat esi-isänsä olivat herkeämättä noudattaneet omaa\nelämänsuuntaansa, sen vuoksi hänen oli määrä noudattaa omaansa. Hänen\nrohkeutensa, jos sitä voi siksi sanoa, oli uskonkiihkon synnyttämää.\nStockardin ja Billin rohkeus oli uskollisuutta syvälle juurtuneita\nihanteita kohtaan. Ei niin, että elämänrakkaus olisi ollut vähäisempi,\nmutta perinnäinen roturakkaus oli enemmän! Ei niin, etteivät he olisi\npelänneet kuolla, mutta he olivat tarpeeksi urhoollisia ollakseen\nelämättä häpeän hinnalla.\n\nLähetyssaarnaaja nousi seisaalleen kallistuen tänä hetkenä uhrautumisen\npuolelle. Hän kulki puolittain ryömien rintavarustuksen ylitse\nmennäkseen toiseen leiriin, mutta lysähti maahan vapisevana ja\nvalittelevana röykkiönä. \"Kuinka henki vetääkään! Kuinka henki\nvetääkään! Kuka minä olen, että työntäisin syrjään Jumalan tuomiot?\nEnnen maailman luomista olivat kaikki asiat kirjoitetut elämänkirjaan.\nVoinko minä, maan matonen, pyyhkäistä siitä pois sivua tai ainoaakaan\nkohtaa? Niinkuin Jumala tahtoo, niin henki vaikuttakoon!\"\n\nBill kurkotti rintavarustuksen ylitse, nosti hänet pystyyn ja pudisti\nhäntä rajusti ja mitään sanomatta. Sitten hän pudotti käsistään\ntämän värisevän hermokimpun ja kohdisti huomionsa molempiin\nvastakääntyneisiin. Nämä eivät kuitenkaan näyttäneet paljoakaan\npelkäävän, vaan varustautuivat hilpeinä ja nokkelina torjumaan tulossa\nolevaa hyökkäystä.\n\nStockard, joka oli puhellut matalalla äänellä tesliniläisnaisen kanssa,\nkääntyi nyt lähetyssaarnaajaan päin.\n\n\"Toimita hänet tälle puolelle\", hän käski Billiä.\n\n\"No nyt\", hän määräsi, kun Sturges Owen oli sijoitettu hänen eteensä,\n\"vihi nyt meidät mieheksi ja vaimoksi ja tee se ripeästi.\" Sitten hän\nlisäsi anteeksi pyydellen Billille: \"Ei voi tietää, kuinka juttu\npäättyy, ja sen vuoksi vain arvelin, että minun on paras järjestää\nasiani kuntoon.\"\n\nVaimo totteli valkoisen herransa käskyä. Hänen omissa silmissään oli\nkoko toimitus tarkoitukseton. Hän oli oman käsityksensä mukaan\nStockardin vaimo, oli ollut siitä päivästä lähtien, jolloin he\nensimmäisen kerran olivat joutuneet yhteen. Vastakääntyneet toimivat\ntodistajina. Bill seisoi lähetyssaarnaajan tukena kuiskaten hänelle\nsanat, milloin hän sekaantui. Stockard pani vastaukset vaimon suuhun ja\nsitten, paremman puutteessa, muodosti peukalollaan ja etusormellaan\nvihkisormuksen hänen sormeensa, kun siihen kohtaan oli päästy.\n\n\"Suutele nuorikkoa!\" karjaisi Bill, ja Sturges Owen oli liian heikko\nollakseen tottelematta. \"Nyt on lapsi ristittävä!\"\n\n\"Niinkuin kaunis ja säädyllinen tapa vaatii\", selitti Bill. \"Keräilen\ntässä sopivia varusteita uutta matkanvaihetta varten\", selitti isä\nottaen pojan äidin sylistä. \"Jos vaimo ja tenava joutuvat tänä yönä\nkulkemaan rajavirran ylitse, ei haittaa mitään, vaikka he ovatkin\nvarustettuja mukautumaan siihen, mitä sattuu tarjolla olemaan. Meidän\nkesken sanoen, Bill, tämä on suunniteltu pitkällä tähtäimellä, mutta\neihän siinä mitään menetetä, vaikka se olisi turhaakin.\"\n\nKupillinen vettä käytettiin tähän tarkoitukseen, ja lapsi laskettiin\nsyrjään turvalliseen nurkkaukseen rintavarustuksen juurelle. Miehet\nkyhäsivät nuotion, ja ilta-ateria keitettiin.\n\nAurinko riensi kierroksellaan pohjoiseen ja vaipui lähemmäksi\ntaivaanrantaa. Taivas muuttui sillä suunnalla punaiseksi ja veren\nväriseksi. Varjot pitenivät, valo himmeni, ja metsän tummissa\npimennoissa vaikeni elämä hiljalleen. Joen villilinnutkin vaimensivat\nkäreä-äänisen kirskunansa ja esittivät öistä ilveilyä mennen muka\nnukkumaan. Vain alkuasukkaiden leirissä melu yltyi, sotarummut\npärisivät, ja äänet kiihtyivät esitettäessä hurjia kansanlauluja. Mutta\nauringon painuessa näkymättömiin he lopettivat metelöintinsä. Keskiyön\naina uudistuva hiljaisuus oli täydellinen. Stockard nousi polvilleen ja\ntuijotti tutkivasti pölkkyjen ylitse. Kerran lapsi valitteli kivuissaan\nja teki hänet levottomaksi. Äiti kumartui sen puoleen, mutta se vaipui\ntaas uneen. Äänettömyys oli ääretön, syvä. Silloin kultarintakertut\nyhtäkkiä puhkesivat laulamaan täysin kurkuin.\n\nYö oli mennyt.\n\nTummia olentoja tulvi virtanaan aukean kentän poikki. Nuolet vinkuivat\nja jousien jänteet lauloivat. Kumeakieliset rihlapyssyt lähettivät\nvastauksen. Keihäs ja voimakas heitto lävistivät tesliniläisnaisen\ntämän puuhaillessa lapsen ääressä. Harhaan lentänyt nuoli, joka sukelsi\npölkkyjen lomitse, pysähtyi lähetyssaarnaajan käsivarteen.\n\nRynnäkköä oli mahdoton saada pysäytetyksi. Välillä oleva alue oli\ntäynnä ruumiita, mutta muut syöksähtivät hyökyaaltona eteenpäin ja\npärskähtivät suojavarustusta vastaan ja sen ylitse kuin valtameren\naalto. Sturges Owen pakeni telttaan samaan aikaan kuin miehet\npyyhkäistiin kumoon maahan ja hautautuivat ihmistulvan alle. Hay\nStockard yksin pääsi nousemaan pinnalle ja paiskasi alkuasukassoturit\nsyrjään kuin nalkuttavat rakit. Hänen oli onnistunut siepata kirves\nkäteensä. Tumma käsi tarttui lasta paljaasta jalasta ja veti sen äidin\nalta. Käsivarren pituuden päässä sen hentoinen ruumis pyörähti ilmassa\nja murskautui kuoliaaksi pölkkyjä vastaan. Stockard halkaisi miehen\nleukaan asti ja rupesi raivaamaan tyhjäksi ympäristöään. Hurjistuneiden\nkasvojen muodostama kehä sulkeutui, ja häntä kohti alkoi sataa\nlenteleviä keihäitä ja luuväkäisiä nuolia. Aurinko ponnahti ilmoille,\nja taistelijat häilähtelivät edestakaisin tulipunervien varjojen\nkeskellä. Kahdesti indiaanit hyökkäsivät Stockardin kimppuun hänen\niskettyään kirveellään liian syvään, mutta kummallakin kerralla hän\npaiskasi heidät tieltään. He kaatuivat hänen jalkoihinsa, ja hän\ntallasi kuolleita ja kuolevia, ja tie oli verestä niljakas. Ja yhä vain\npäivä kirkastui ja kultarintakertut lauloivat. Sitten he vetäytyivät\nhänestä loitommaksi kunnioituksen sekaisen kauhun valtaamina, ja hän\nnojautui hengästyneenä kirvestään vastaan.\n\n\"Kautta sydänvereni!\" huusi Baptiste Punainen. \"Sinäpä vasta olet mies.\nKiellä jumalasi, niin saat vielä elää.\"\n\nStockard kieltäytyi vannoen, heikosti mutta luontevasti.\n\n\"Katsokaa! Nainen!\"\n\nSturges Owen oli tuotu puolirotuisen eteen.\n\nKäsivarteen ilmestynyttä naarmua lukuunottamatta hänessä ei ollut\nmitään vikaa, mutta hänen katseensa harhaili ylenmääräisen pelon\nvallassa. Hänen hämärtäviin silmiinsä osui pilkkaajan sankarillinen\nhahmo tämän nojautuessa uhmaavan näköisenä kirveeseensä kirjavana\nhaavoista ja nuolista, välinpitämättömänä, lannistumattomana, komeana.\nJa hän tunsi suurta kateutta miestä kohtaan, joka voi painua selkein\nmielin kuoleman tummille porteille. Varmasti oli Kristus, mutta ei hän,\nSturges Owen, muovailtu samalla lailla. Ja miksi ei hän? Hän tunsi\nhämärästi esi-isien kirouksen, sen hengen heikkouden, joka oli\nsiirtynyt häneen asti entisyydestä, ja hän tunsi vihaa luovaa voimaa\nkohtaan, kuvittelipa hän sitä sitten minkä vertauskuvan muotoiseksi\ntahansa, koska se oli muovaillut hänet, palvelijansa, niin heikoksi.\nVoimakkaammassakin ihmisessä tämä viha ja tämä olosuhteitten paino\nriittivät yllyttämään uskostaluopumiseen, ja Sturges Owenin oli\nmahdoton välttää sitä. Ihmisten vihaa peläten hän joutuisi uhmaamaan\nJumalan vihaa. Hänet oli kasvatettu palvelemaan Herraa vain, jotta\nhänet voitaisiin nujertaa maahan. Hänelle oli annettu usko ilman uskon\nvoimaa, hänelle oli annettu henki ilman hengen voimaa. Se ei ollut\noikeudenmukaista.\n\n\"Missä nyt on jumalasi?\" kysyi puolirotuinen.\n\n\"En tiedä.\" Hän seisoi suorana ja jäykkänä kuin lapsi, joka lukee ulkoa\nkatkismusta.\n\n\"Onko sinulla sitten jumalaa laisinkaan?\"\n\n\"Minulla on ollut.\"\n\n\"Entä nyt?\"\n\n\"Ei ole.\"\n\nHay Stockard pyyhkäisi veren silmistään ja nauroi. Lähetyssaarnaaja\nkatsahti häneen oudosti kuin unessa. Äärettömän kaukaisuuden tunne\nvaltasi hänet ikäänkuin suuren muuton tapahtuessa. Siinä, mitä oli\nsattunut ja mitä vielä sattuisi, ei hänellä ollut mitään osuutta. Hän\noli katselija -- välimatkan päässä, niin, välimatkan päässä. Baptisten\nsanat kuuluivat heikosti hänen korvissaan.\n\n\"Oikein hyvä. Katsokaa, että tämä mies pääsee vapaasti lähtemään, ja\nettei hänelle tapahdu mitään vahinkoa. Sallikaa hänen lähteä rauhassa.\nAntakaa hänelle vene ja evästä. Kääntäkää hänen veneensä keula\nvenäläisiin päin, jotta hän voi kertoa heidän papeilleen Baptiste\nPunaisesta, jonka maassa ei ole jumalaa.\"\n\nHe taluttivat hänet jyrkänteen reunalle, johon pysähtyivät katselemaan\nmurhenäytelmän loppua. Puolirotuinen kääntyi Hay Stockardiin päin.\n\n\"Ei ole jumalaa\", hän taas muistutti.\n\nMies nauroi vastaukseksi. Muuan nuori mies piteli sotakeihästä\ntasapainossa heiton varalta.\n\n\"Onko sinulla jumala?\"\n\n\"On, isieni jumala.\"\n\nMies korjasi keihään asentoa tarttuen siihen paremmin. Baptiste\nPunainen antoi merkin, ja keihäs kimmahti täyttä vauhtia hänen\nrintaansa. Sturges Owen näki norsunluisen kärjen pistävän esiin hänen\nselkänsä takaa, näki miehen horjahtavan nauraen ja katkaisevan varren\nkaatuessaan sen päälle. Sitten hän meni alas joenrantaan voidakseen\nlähteä viemään venäläisille tietoa Baptiste Punaisesta, jonka maassa ei\nollut jumalaa.\n\n                                      Suomentanut _Aino Tuomikoski_.\n\n\n\n\nEDGAR LEE MASTERS.\n\n\nEurooppalaisenkin kuuluisuuden saavuttanut satiirinen runoilija Edgar\nLee Masters on syntynyt Garnettissa, Kansasissa, 1869, lakimiehen\npoikana, asuen siellä 1880:een asti, jolloin perhe muutti Lewistowniin.\nIllinoisiin. Viimemainitulla seudulla runoilija on viettänyt\nvastaanottavaisimmat vuotensa, saaden siellä koulu- ja\nyliopistokasvatuksen. Kirjailijan uran hän aloitti amerikkalaiseen\ntapaan sanomalehtimiehenä ja sommitellen lyhyitä kertomuksia\naikakauslehtiin; samaan aikaan hän perehtyi graafilliseen alaan ja luki\nisänsä johdolla lakia. Lakimieheksi hän valmistui 1891. Oltuaan vuoden\nisänsä apulaisena hän perusti 1893 Chicagoon asianajotoimiston, jota\nhoiti 1920:een asti. Hänen ensimmäiset teoksensa olivat runoja\n(_Runokirja_ -- A Book of Verses, 1898), näytelmiä ja poliittisia\nesseitä, eivätkä herättäneet juuri mitään huomiota. Mutta 1915 hän\njulkaisi _Spoon-virran anthologian_ (The Spoon River Anthology),\nkokoelman vapain mitoin sepitettyjä runoja, jossa parisen sataa\nkeskilännen pienen kaupungin miestä ja naista, jotka jo vainajina\n\"nukkuvat kukkulalla\", ensi persoonassa ujostelematta kertovat elämänsä\ntoden, mikä se oikeastaan on ollut. Se ristiriita, mikä tästä syntyy\nvarsinaisen virallisen hautakirjoituksen ja totuuden välillä, saattaa\nelämän valheellisuuden räikeään valaistukseen. Teos on herättänyt\nsuurta huomiota Euroopassakin. (Spoon-joki on Lewistownin lähellä,\nkuuluu runoilijan lapsuusmuistoihin.) Sen jälkeen Lee Masters on\njulkaissut kirjan joka vuosi, eräinä kaksikin, mutta niistä ei ole\nsaapunut Eurooppaan samaa kiistämättömän menestyksen maininkia kuin\n_Spoon-virran anthologiasta_.\n\n\n\nMABEL OSBORNE.\n\n\n    Sinun punaiset kukkasi nuokkuvat\n            vihreiden lehtien kesken,\n    sinä kaunis geranium!\n    Mutta sinä et pyydä vettä:\n            et voi puhua!\n    Sinun ei tarvitse puhua --\n    sillä kaikki näkevät sinun\n            kuolevan janoon,\n    eikä kukaan kuitenkaan tule tuomaan vettä!\n    He kulkevat ohitsesi, sanovat:\n    \"tuo geranium tarvitsisi vettä.\"\n    Ja minä, jolla oli onnea jaettavaksi\n    ja joka ikävöin osaa toisten riemuun,\n    minä joka rakastin sinua, Spoon River,\n    ja kaipasin rakkauttasi,\n    minä menehdyin silmiesi edessä, Spoon River --\n    minä janosin, janosin,\n    mutta minä olin mykkä,\n    liian viaton ja ujo vaatimaan rakkautta sinulta,\n    joka näit ja tiesit, että minä menehdyin\n    niinkuin geranium,\n    jonka joku on istuttanut haudalleni\n    ja jättänyt kuolemaan vettä vailla.\n\n\n\nEDMUND POLLARD.\n\n\n    Minä toivon, että minä olisin upottanut maalliset käteni\n    syvälle kukkien palaviin teriin,\n    että minä olisin epäröimättä ottanut kaiken riemun!\n    Mitä ovat kukkien terälehdet muuta kuin estävä verho,\n    palavan sydämen vaippa!\n    Nuori vaeltaja, kaikki on sinun,\n    astu rohkeasti juhlasaliin,\n    älä hiipivin askelin äläkä epäröiden,\n    mahdatko olla tervetullut -- juhlat ovat juuri sinua varten!\n    Äläkä tyydy vähään, ja jos sinun on nälkä,\n    älä ujoin \"ei kiitoksin\" kieltäydy ottamasta lisää.\n    Jos sinun sielusi elää, anna sen saada\n    kukkurainen nautintonsa mitta!\n\n    Älä jätä parvekkeita, joille voit päästä,\n    nousemattomiksi,\n    älä jätä valkeita povia koskemattomiksi,\n    kultaisia hiuksia hyväilemättä,\n    suloisia maljoja tyhjentämättä,\n    maista kaikki sielun ja ruumiin humala!\n    Epäilemättä sinä kuolet, mutta kuolet taivaan sinessä\n    tyydytetty suusi pusertuneena\n    elämän kuningatarhuuliin.\n\n            Molemmat suomentanut _Uuno Kailas_.\n\n\n\n\nTHEODORE DREISER.\n\n\nViitaten johdantoon sivuutamme tilan puutteen vuoksi etelän kirjallisen\npiirin ja aiheiston, jättäen sen Harriet Beecher-Stowen edustuksen\nvaraan, ja myös keskilännen piirin varhaisemman realismin, antaaksemme\ntilaa viimemainitun nykyhetkiselle jatkoilmiölle, realismille\nsellaisena kuin sitä edustaa kuuluisa ryhmä Dreiser -- Anderson --\nLewis -- Mencken. Theodore Dreiser on syntynyt Terre Hautessa,\nIndianassa, 1871, vaatimattomissa oloissa, roomalaiskatolisen perheen\npoikana. Käytyään koulunsa hän meni 16-vuotiaana Chicagoon\nliikeapulaiseksi, toimien eri aloilla ja välillä parsien tietojansa,\ntarkoituksena päästä sanomalehtimieheksi. Tämän päämäärän hän saavutti\n1892. Työskennellen alallaan ja uupumatta sivistäen itseään (mm.\nHerbert Spencerin filosofialla) Dreiser ajan täytyttyä kirjoitti\nesikoisteoksensa _Sisar Carrie_ (Sister Carrie, 1900), joka kyllä\npainettiin, mutta jota kustantaja ei lähettänytkään kauppaan, se kun\nehdittiin jo tällä välin todeta amerikkalaisten käsityksen mukaan\nsopimattomaksi. Dreiserin seuraavat teokset _Jennie Gerhardt_, 1911;\n_Rahamies_ -- The Financier, 1912; _Nelikymmenvuotias kulkija_ -- A\nTraveller at Forty, 1913, omaelämäkerrallinen teos; _Titaani_ -- The\nTitan, 1914; _Nero_ -- The Genius, 1915, otettiin takavarikkoon; _Kirja\nitsestäni_ -- A Book About Myself, 1922; _Amerikkalainen murhenäytelmä_\n-- An American Tragedy, 1925 ovat herättäneet paljon väittelyä\nsaavuttaen sekä ystäviä että vihollisia. Kokonaan hyläten kaiken\nkeksityn \"juoni\"-kirjallisuuden Dreiser pyrkii kuvaamaan elämää\nsellaisena kuin se todellisuudessa on, ei kuitenkaan esim. Zolan tapaan\nulkoisen naturalistisesti luettelemalla oloja, esineitä ja asioita,\nvaan ikäänkuin leikkaamalla palan elämänmatkueesta ja syventymällä sen\nosanottajain sieluun, sinne, jossa olemuksemme syvimmät voimat\nhallitsevat ja jossa elämän alkuperäisin todellisuus asuu.\nPuolueettomasti Dreiser tahtoo paljastaa näkyviin nämä voimat,\nhylkäämättä mitään, millä on merkitystä elämässä, ja joutuu täten usein\nristiriitaan sovinnaisten käsitysten ja elämän yhteisten valheiden\nkanssa. Tämä hänen menettelytapansa ja elämän ottaminen taiteen\nkohteeksi ikäänkuin valikoimatta, yhtä kelvollisena joka paikasta, tämä\nsalaisinten vaikutinten armoton esiin kaivaminen, on tehnyt hänen\nkirjoistaan raskaita, hitaasti eteneviä, muodottomia ja yleensä\nilottomia, harmaita sielun kronikoita. Mutta niiden totuusarvo ja\ntehokkuus turhien ennakkoluulojen repimisessä on tunnustettava. Tuntien\nsukulaisuutta venäläiseen sielunkuvaukseen, etenkin Dostojevskiin,\nDreiser on tehnyt matkan Bolshevikiaan, josta saamiansa vaikutelmia hän\nkuvaa teoksessa _Dreiser Venäjää katsomassa_ (Dreiser Looks at Russia,\n1928). Hänen viime teoksensa ovat _Näytekokoelma naisia_ (A Gallery of\nWomen, 1929) ja _Aamuruskoa_ (Dawn, 1931), kuvaus omasta varhaisesta\nnuoruudesta. Se totuus, joka niin kauniina häämötti varhaisille\ntranscendentalisteille, katosi industrialismin ja standardisoitumisen,\nyleisen pintapuolisen samakaavaisuuden alle; Dreiserin kirjailijatyö on\nkäsitettävä muurahaisen yritykseksi kaivautua näkyviin tämän\nsamakaavaisuuden hiekan alta, joka uudistuneena puritaanisena ahtautena\nuhkaa tukahduttaa todella vapaan hengenelämän.\n\n\n\nNAIMISISSA.\n\n\nMusiikkimies Duer on nainut maaseudulla kasvaneen Marjorien, jonka on\nvaikea sopeutua miehensä taiteelliseen seurapiiriin. Hän ei voi\nhyväksyä sitä huoletonta ja kevyttä tapaa, jolla mies kohtelee\nnaistovereitaan, eikä osaa itse vapautua omasta jäykkyydestään. Tästä\nseuraa usein kohtauksia aviopuolisoiden kesken.\n\n\n\"Mikä minussa oikein on vikana, Duer? Miksi olen niin ikävystyttävä --\nniin mielenkiinnoton -- niin arvoton?\"\n\nMarjorien äänen sointi oli kiihkeän tunteikas ja avuton, ja siinä\nvärisi pidätetyn nyyhkytyksen vivahdus, mikä piirre oli tehonnut\nDueriin niin voimakkaasti kauan ennen heidän naimisiinmenoaan. Nyt hän\nliikahti hermostuneesti.\n\n\"Mitä nyt, mikä sinussa nyt on vikana, Margie?\" hän kysyi\nmyötätuntoisesti varmana siitä, että jonkinlainen uusi myrsky oli\nnousemassa. \"Mikä sinuun oikein on mennyt? Eihän sinua mikään vaivaa.\nMiksi kysyt? Kuka sellaista on sanonut?\"\n\n\"Voi, ei mitään, ei mitään -- ei kukaan! Jokainen! Kaikki!\" huudahti\nMarjorie teatterimaisesti ja purskahti itkuun. \"Näenhän, kuinka asia\non. Huomaan, mikä minussa on vikana. Voi, voi! Se johtuu siitä, luulen,\netten tiedä mitään. Se johtuu siitä, etten ole kelvollinen sinun\nkumppaniksesi. Se johtuu siitä, etten ole saanut sellaista kasvatusta\nkuin jotkut toiset. Se johtuu siitä, että olen ikävystyttävä! Voi,\nvoi!\" Ja sydäntäsärkevät nyyhkytykset, jotka vapisuttivat hänen\nvartaloaan päästä varpaisiin asti, seurasivat tätä mielenpurkausta ja\nsanatulvaa.\n\nDuer, jota aina liikutti vaimonsa synnynnäinen tunteenvoima ja sulo,\nmitä muita puutteita hänellä sitten olikin syytä hänessä valittaa,\ntuijotti eteensä ällistyneenä ja säälin, hämmästyksen, tuskan ja\nihmetyksen vallassa, sillä hän kuuli hyvin selvästi ja tarkkaan äänen\nkaiusta, mikä oli huolen syynä. Marjorie tunsi olevansa hylätty,\nsyrjäytetty, laiminlyöty, kurja, ja koska se oli enemmän tai vähemmän\ntotta, peloitti ja haavoitti se häntä. Hän alkoi, epäilemättä\nensimmäistä kertaa, tuntea elämän murhenäytelmää, sen epävarmuutta, sen\njärkyttävyyttä ja vääryyttä, niinkuin Duer oli niin usein tuntenut.\nTähän asti olivat Marjorien koti, sukulaiset ja ystävät enemmän tai\nvähemmän suojelleet häntä siltä, sillä hän oli syntyisin onnellisesta\nkodista, mutta nyt hän oli ulkona maailmalla ja erossa siitä kaikesta,\nja hänellä oli nyt ainoastaan miehensä. Tietysti hänet oli laiminlyöty.\nDuer muisti sen nyt. Se oli osittain hänen syynsä, osittain ympäröivien\nolosuhteiden syy. Mutta mitä hän saattoi tehdä sille nyt? Mitä sanoa?\nIhmisten asiat järjestyivät tässä maailmassa heidän omien taipumustensa\nmukaan. Ehkäpä hänen ei olisi pitänyt ollenkaan mennä naimisiin\nMarjorien kanssa, mutta kuinka hän nyt lohduttaisi vaimoaan tässä\npulmassa? Kuinka hän voisi sanoa jotakin, mikä huojentaisi hänen\nmieltään?\n\n\"Mutta Marjorie\", hän sanoi vakavasti, \"tiedäthän, ettei se ole totta!\nTiedäthän, ettet ole ikävystyttävä. Sinun tapasi ja makusi ja\nkäytöksesi ovat yhtä hyvät kuin kenen toisen tahansa. Kuka on\nvihjaillut, etteivät ne olisi? Mikä sinuun oikein on mennyt? Kuka on\nsanonut sinulle jotakin? Olenko minä tehnyt mitään? Jos olen, niin olen\npahoillani!\" Hänen omatuntonsa soimasi häntä siitä, että hän näin\npuhuessaan kuvaili väärin itsensä ja näkökantansa, mutta ystävällisyys,\nhyväntahtoisuus, hellyys, Marjorien laillinen oikeus hänen\nkiintymykseensä -- se oli nyt Duerin käsitys -- vaativat sitä.\n\n\"Ei, ei\", huudahti Marjorie katkonaisesti ja lakkaamatta itkemästä. \"Ei\nse ole sinun syysi. Ei se ole kenenkään syy. Sehän johtuu minusta --\njuuri minusta! Sehän minussa juuri on vikana. Olen ikävystyttävä,\nminulla ei ole hyvää aistia, en ole viehättävä. En ymmärrä mitään\nmusiikista enkä kirjoista enkä ihmisistä enkä mistään. Istun ja\nkuuntelen, mutta en tiedä, mitä on sanottava. Ihmiset puhelevat sinulle\n-- he suorastaan riippuvat sinun sanoistasi -- mutta heillä ei ole\nmitään sanottavaa minulle. He eivät voi puhella minulle, enkä minä voi\npuhella heille. Se johtuu siitä, että minä en tiedä mitään -- että\nminulla ei ole mitään sanottavaa! Voi minua! Voi minua!\" Ja hän takoi\nhentoja taiteellisia käsiään miehensä takin olkapäitä vastaan.\n\nDuer ei voinut kestää tätä myrskyä tuntematta sääliä vaimoaan kohtaan.\nHän puristi vaimonsa lujasti syliinsä suruissaan siitä, että tämän\ntäytyi kärsiä niin paljon. Mitä hänen oli tehtävä? Mitä hän voi tehdä?\nHän saattoi nähdä, kuinka asia oli. Marjorie oli loukkaantunut,\nMarjorie oli laiminlyöty. Vieraat eivät voineet nähdä hänessä sitä,\nmitä hän. Eikö elämä ollutkin järkyttävää? Vieraat eivät tietäneet,\nkuinka suloinen hän oli, kuinka uskollinen, kuinka iloinen saadessaan\ntehdä työtä miehensä hyväksi. Se ei tosiaankaan merkinnyt mitään\ntaidemaailmassa, sen hän tiesi, mutta sittenkin melkein tuntui siltä,\nkuin sen olisi pitänyt merkitä. Siellä täytyi jokaisen olla nokkela,\nsen Duer tiesi -- kaikki sen tiesivät. Eikä Marjorie ollut nokkela --\nei ainakaan heidän tavallaan. Hän ei osannut soittaa eikä laulaa eikä\nmaalata eikä keskustella loistavasti niinkuin he. Hän ei itse asiassa\ntiennyt, mitä musiikin, taiteen ja kirjallisuuden maailma teki. Hän oli\nvain hyvä, uskollinen, erinomainen emäntänä, mainio vaatteiden\npaikkaaja, taitava ostosten tekijä, säästäväinen, huomaavainen,\nalistuvainen, mutta --\n\nAjatellessaan tätä ja sitten Marjorien kuohahtelevaa tunteen syvyyttä,\njoka oli Duerista aina erittäin liikuttava piirre, hän käsitti tai\nluuli käsittävänsä, ettei yhdessäkään naisessa, joita hän oli tuntenut,\nollut koskaan ollut mitään aivan tällaista. Hän oli tuntenut monta\nnaista läheisesti. Hän oli seurustellut Charlotten ja Mildredin ja Neva\nBadgerin ja Volida Blackstonen sekä monien muiden kiintoisien,\nviehättävien nuorten naisten kanssa, joita hän oli tavannut milloin\nmissäkin, mutta hän uskotteli itselleen, ettei hän ollut koskaan nähnyt\nketään aivan Marjorien kaltaista. Tuollaista valtavaa tunteen\nkuohahtelua, jonka vallassa Marjorie nyt oli ja joka oli niin\nluonteenomaista hänelle, ei saanut nähdä muualla, arveli Duer. Hän oli\ntajunnut sen hyvin selvästi vieraillessaan Marjorien luona tämän isän\ntalossa Avondalessa. Voi niitä päiviä Marjorien kanssa Avondalessa!\nKuinka ihmeellisiä ne olivatkaan! Niitä suloisia iltoja! Kukat,\nkuutamo, tuoksut tulivat takaisin -- vihreät kedot, avara taivaanlaki.\nNiin, Marjorie oli voimakastunteinen. Hänessä sulautuivat yhteen kaikki\nnämä piirteet ja monta muuta.\n\nSe oli totta, ettei hän käsittänyt mitään taiteesta, ei mitään\nmusiikista -- ei mitään kirjoista valitsevassa mielessä, mutta hänessä\noli aitoa, suloista, syvää, surullista, eloisaa tunteellisuutta, joka\noli tehokkainta, mitä hän tiesi. Ehkäpä se ei ollut yhtä suurta kuin\nmuutamien näyttämön mestarien tai suurten säveltäjien ilmaisema -- hän\nei ollut aivan varma, niin vaateliasta on elämä -- mutta joka\ntapauksessa se oli tehokasta, draamallista, voimakasta. Mistä Marjorie\noli sen saanut? Kukaan todella arkipäiväinen olento ei voinut olla\nsellainen. Tässä täytyi olla jotakin ruohoaavikoiden yksinäisyydestä,\nkallioiden ja ketojen surullisesta kärsivällisyydestä, jotakin\nöisen maaseudun äänettömyydestä ja syrjäisyydestä, sirkkojen\ntarkoituksettomasta, yksitoikkoisesta, liikuttavasta sirkutuksesta,\nMarjorien isä astelemassa vakoa hämärässä ponnistelevien, työn\nuuvuttamien hevosten jäljessä, Marjorien veljet sitomassa vehnälyhteitä\nheinäkuun auringossa, vaon hajujen ja kedon tuoksujen alakuloisuutta\nhämärässä -- kaikista näistä oli jotakin Marjorien nyyhkytyksissä.\n\nSe tehosi Dueriin, niinkuin se olisi voinut hyvin tehota keneen\ntaiteilijaan tahansa. Duer käsitti tämän omalla tavallaan ja tajusi sen\nvoimakkaasti.\n\n\"Mutta Margie\", vakuutteli Duer uudelleen, \"et saa puhua noin! Olet\nparempi kuin sanot olevasi. Sanot, ettet ymmärrä mitään kirjoista tai\ntaiteesta tai musiikista. Mutta eihän se ole kaikki kaikessa. Onhan\nasioita, monia asioita, jotka ovat syvempiä kuin kaikki nuo. Tunteen\nvoima on jo itsessään suuri asia, rakkaani, jos vain tietäisit sen.\nSinulla on sitä. Sarah Bernhardtilla oli sitä, Clara Morrisilla oli\nsitä, mutta kenellä muulla? 'Kamelianaisessa', 'Sapphossa',\n'Carmenissa', 'Mademoiselle de Maupinissa' siitä on kirjoitettu, mutta\nse ei ole koskaan yleistä. Se on suurta. Minua miellyttää enemmän sinun\nsyvä tunteenkuohusi kuin kaikki nuo halvat taulut, laulut ja\nkeskustelut yhteensä. Sillä, rakkaani, etkö tiedä\", -- ja hän puristi\nMarjorien lähemmäksi itseään -- \"suuri taide perustuu suureen\ntunteenvoimaan. Ei ole mitään suurta taidetta olemassakaan ilman sitä.\nKäsitän sen musiikkimiehenä paremmin kuin kukaan muu. Sinulla ei ehkä\nole kykyä ilmaista itseäsi musiikissa tai kirjoissa tai tauluissa --\nsinähän soitat aivan tarpeeksi ihastuttavasti minulle -- mutta sinulla\non se ominaisuus, johon nämä seikat perustuvat: sinulla on kyky tuntea\nse. Älä kiusaa itseäsi näillä ajatuksilla, rakkaani. Minä näen sen ja\ntiedän, mitä olet, tiesipä sen sitten joku toinen tai ei. Älä ole\nhuolissasi minun vuokseni. Minun on oltava herttainen noille ihmisille.\nPidän heistä tavallaan, mutta sinua rakastan. Menin naimisiin sinun\nkanssasi -- eikö siinä ole todistusta tarpeeksi? Mitä muuta kaipaat?\nEtkö käsitä, pikku Margie? Etkö ymmärrä? Etkö nyt jo ala reipastua ja\nolla onnellinen? Sinulla on minut. Enkö minä ole kylliksi, rakkaani?\nEtkö voi olla onnellinen vain minun kanssani? Mitä muuta haluat? Sano\ntoki minulle.\"\n\n\"En mitään enää, kullanmuruni!\" jatkoi Marjorie nyyhkyttäen ja painuen\nlähemmäksi, \"en mitään muuta, jos voin saada sinut. Vain sinut! Mitään\nmuuta en halua -- vain sinut, sinut, sinut!\"\n\nMarjorie syleili häntä lujasti. Duer huoahti salaa. Hän ei uskonut\nvakavasti omia sanojaan, mutta mitäpä siitä? Mitä muuta hän voi tehdä,\nsanoa? hän kyseli itseltään. Hän oli naimisissa Marjorien kanssa.\nTavallaan hän rakasti vaimoaan -- tai tunsi ainakin voimakasta\nmyötätuntoa häntä kohtaan.\n\n\"Ja olenko minä voimakastunteinen?\" hän kyseli kuiskaten ja hyrisi\nDuerin syleiltyä häntä lujasti joitakin hetkiä. \"Eikö se merkitse\nmitään, vaikka en tiedäkään paljoa musiikista enkä kirjoista enkä\ntaiteesta? Ymmärränhän minä jotakin, enkö ymmärräkin, kultani? Enhän\nole täysin tietämätön, enhän?\"\n\n\"Et, et, rakkaani, mitä puheletkaan!\"\n\n\"Ja rakastatko minua aina, joko sitten tiedän mitään tai en,\nkullanmuruni?\" jatkoi Marjorie. \"Ja eikö haittaa mitään, vaikka\nosaankin vain keittää ja ommella ja tehdä ostoksia ja hoitaa\ntalouttasi? Ja pidätkö minusta, vaikka olenkin vain sievä enkä älykäs?\nOlenhan hiukan sievä, enkö olekin, rakkaani?\"\n\n\"Sinä olet suloinen\", kuiskasi Duer rauhoittaen. \"Olet kaunis! Kuuntele\nminua, kultani. Tahdon kertoa sinulle jotakin. Lakkaa nyt itkemästä ja\nkuivaa silmäsi, niin sanon sinulle jotakin kaunista. Muistatko, kuinka\nseisoimme eräänä iltana isäsi vainion päässä siellä lähellä\naitanveräjää ja näimme hänen tulevan polkua laulaen itsekseen ja ajaen\nsitä harmaata parivaljakkoaan suuri olkihattu takaraivolla ja hihat\nkäärittyinä kyynärpäiden yläpuolelle?\"\n\n\"Muistan\", sanoi Marjorie.\n\n\"Muistatko, kuinka ilma tuoksui ruusuilta ja kuusamalta ja niitetyltä\nheinältä -- ja voi, kaikkia niitä ihania iltatuoksuja, joita siellä\nmaalla on?\"\n\n\"Muistan\", vastasi Marjorie kiinnostuneena.\n\n\"Ja muistatko, kuinka herttaisesti sanoin lehmänkellojen kilisseen\nlaitumella, jossa juoksi puro?\"\n\n\"Ja kuinka tulikärpäset alkoivat kimmeltää puissa?\"\n\n\"Muistan.\"\n\n\"Ja sitä surullista, tummaa punaa lännen taivaalla, jonne aurinko oli\nlaskenut?\"\n\n\"Muistan, muistan\", sanoi Marjorie painaen poskeaan hänen kaulaansa.\n\n\"Kuuntele nyt minua, kultani: tuo veden virtaaminen vaaleiden kivien\nylitse siinä pikku joessa, ruohon versominen pehmeänä ja vihreänä\nrinteellä, lehmänkellojen kilinä, savun kiemurtelu äitisi savutorvesta,\nisäsi, joka oli kuin Raamatun päivien patriarkka kotiin palaamassa --\nkaikki -- kaikki lempeät äänet, kaikki suloiset tuoksut, kaikki\nlintujen viserrykset -- missä luulet sen kaiken nyt olevan?\"\n\n\"En tiedä\", vastasi Marjorie aavistaen jotakin kohteliasta.\n\n\"Ne ovat tässä\", sanoi Duer lempeästi vetäen Marjorien lähemmäksi ja\nhyväillen häntä. \"Ne ovat yhtyneet erääseen pikku ruumiiseen, joka on\ntässä sylissäni. Sinun äänesi, sinun tukkasi, silmäsi, sievä ruumiisi,\nailahtelevat mielialasi -- mistä luulet niiden tulevan? Luonnolla on\naina oma kemiansa. Se on välistä kuin apteekkari, joka sekoittelee eri\naineita. Se ottaa hiukan auringonlaskun, taivaanlaen, ketojen, veden,\nkukkien, unelmien, toiveiden, koruttomuuden ja kärsivällisyyden\nkauneutta ja luo tytön. Ja jotkut vanhemmat jossakin saavat hänet ja\nsitten he nimittävän hänet 'Marjorieksi' ja sitten he kasvattavat hänet\nherttaiseksi ja viattomaksi, ja sitten rohkea paha mies kuten Duer\ntulee ja ottaa hänet, ja sitten tyttö itkee, koska luulee, ettei mies\nnäe hänessä mitään hyvää. Eikö se olekin hullunkurista?\"\n\n\"Oo -- oi\", huudahti Marjorie sulaneena Duerin kauneudentajun tulessa,\nhänen sanontatapansa erikoisuuden ja sulouden, hänen kohteliaisuutensa\nsirouden ja sen tavan taivuttamana, jolla hän houkutteli hänet pois\nkuvitelmistaan.\n\n\"Voi, rakastan sinua, Duer kulta! Minä rakastan sinua, rakastan sinua,\nrakastan sinua! Voi, sinä olet ihmeellinen! Ethän koskaan lakkaa\nrakastamasta minua, ethän, kultani? Olethan aina uskollinen minulle,\netkö olekin, Duer? Ethän koskaan jätä minua, ethän? Olen aina pikku\nMargiesi, enkö olekin? Voi, rakkaani, olen niin onnellinen!\" Ja hän\npuristi Dueria yhä lujemmin.\n\n\"En, en\", ja \"Kyllä, kyllä\", vakuutteli Duer aina asianhaarojen mukaan,\ntuijottaen kärsivällisesti tuleen. Tämä ei ollut todellista intohimoa\nhänelle, ei todellista rakkautta missään merkityksessä; ei hän ainakaan\ntuntenut sitä sellaiseksi. Hän oli liian kylmän epäilevä luonteeltaan,\nelämältään ja rakkaudeltaan, vaikka olisi kuinka tuntenut\nmyötämielisyyttä ja vetoa Marjorieta kohtaan. Hän kyseli itseltään\njuuri nyt samalla, mikä oikein sai hänet puhumaan näin. Oliko se\nmyötätunto, kauneuden rakkaus, runollisen ilmaisutavan taito, tunteen\nherkkyys? -- ei varmaankaan mikään muu. Eikö juuri tämä vaikuttanut,\nettä häntä ylistettiin suureksi musiikkimieheksi? Niin hän uskoi.\nSaattoiko hän rehellisesti vakuuttaa rakastavansa Marjorieta? Ei, hän\noli varma siitä, ettei voinut, nyt kun hänellä oli Marjorie, ja kun hän\nnäki hänen vikansa samoin kuin omansakin -- omansa periaatteessa. Ei,\nhän piti Marjoriesta, tunsi sääliä häntä kohtaan, oli pahoillaan hänen\nvuokseen. Tämä Duerin kyky maalata kuva sävelin ja soitannollisin\nlausekkein, ottaa viimeinen heläjävä herkkyys irti pianon\nkoskettimista, oli tuon äskeisen kuvauksen pohjana. Marjoriesta se voi\nsinä hetkenä näyttää hyvinkin todelliselta, mutta hän -- Duer mietti\nsen kuvan totuutta, jonka Marjorie oli maalannut itsestään. Kaikki oli\n_niin_ -- jokainen Marjorien lausuma sana oli totta. Hän ei oikein\nsoveltunut näiden ihmisten pariin. Hän ei ymmärtänyt heitä, ei koskaan\nymmärtäisi. Duer aavisti, että hän saisi aina tyynnytellä ja\nviihdytellä Marjorieta, ja että tämä aina itkisi ja olisi kiusautunut.\n\n                                     Suomentanut _Aino Tuomikoski_.\n\n\n\n\nSHERWOOD ANDERSON.\n\n\nLäheisesti Dreiserin rinnalle liittyy Sherwood Anderson, myös elämän\nkovan koulun suorittanut, itseoppinut kirjailija. Hän on syntynyt\nCamdenissa, Ohiossa, 1876, tämän olematta kuitenkaan hänen erikoisempi\nkotipaikkansa, perhe kun oli alituiseen muuttavalla jalalla: kahta\nlasta (kahdeksasta) ei ehtinyt syntyä samassa paikassa. Pisimmän ajan\nSherwood tuli oleskelleeksi Clydessä, Ohiossa, jossa kävi vähäisen\nkoulunsa. 14-vuotiaana hän meni tehtaantyöhön, tuli 17-vuotiaana\nChicagoon, jossa ajelehti nelisen vuotta sekalaisissa töissä, meni\nKuban sotaan, ja päätyi sieltä palattuaan erinäisten vaiheiden jälkeen\nväritehtaan johtajaksi Elyriaan, Ohioon. Tällöin hän jo oli yritellyt\nkirjoittamista ja oli yhä enemmän kyllästynyt industrialismin\nilmapiiriin. Eräänä päivänä 1910 hän keskeytti sanelunsa\nkonekirjoittajattarelle, otti hattunsa ja meni hyvästiä sanomatta pois\nkonttorista, tehtaasta, perheensä luota, kaupungista, koko\nsiihenastisesta elämästään. Veljensä, taidemaalari Karl Andersonin\nkautta hän pääsi silloisen \"Chicagon ryhmän\" tuttavuuteen; sen\nkeskuksena oli juuri Dreiser. Hänen ensimmäinen teoksensa:\n_Kerskailevan McPhersonin poika_ (Windy Mc Pherson's Son, 1916) on\nalkuosalta hänen nuoruutensa historiaa, mutta muuttuu sitten\nkuvaukseksi sankarin noususta amerikkalaiseksi raha- ja trustimieheksi,\nmikä ei kuitenkaan sielullisesti häntä tyydytä. Sen totuudessa pysyvän\nsielullisen tarkkuuden vuoksi, jolla tekijä \"sisästä päin\" kuvaili\nnuoren McPhersonin heräämistä mm. seksuaalisessa suhteessa, teos sai\nmonta vuotta etsiä kustantajaa. Tämän jälkeen Anderson on julkaissut\nkirjan vuodessa (_Marssivia miehiä_ -- Marching Men, 1917;\n_Keski-Amerikan lauluja_ -- Mid-American Chants, 1918; _Winesburg,\nOhio_, 1919; _Hevosia ja miehiä_ -- Horses and Men, 1923;\n_Tarinoitsijan taru_ -- A Story Teller's Story, 1924 ym.). Kaikissa\nniissä on, voi sanoa, päähenkilönä totuudenetsijä, joka yhä uudelleen\ntoteaa virvatulien epäluotettavuuden ja hautoen sielussaan kaipausta\netsii ja retkeilee aatteiden tiheikössä, kirjailijan laajan, pehmeän,\nikäänkuin rajattoman sanonnan saattelemana. Amerikkalaisten\naineellisuus ja puritaaninen tekopyhyys ja ahdasmielisyys on hylättävä;\non tunnustettava vapaus ja totuus sekä elämässä että taiteessa,\nvapauduttava standardisoinnin yhdenmukaistuttavasta, persoonallisuuksia\nhävittävästä ikeestä. Tämä on lyhyesti sanottuna Andersonin julistuksen\nsisältö, joskin päähenkilö vielä tämänkin koettuaan ja sanottuaan jää\ntuijottelemaan päiväunien ja haaveidensa valtaan, jonnekin, jossa hän\naavistaa kaikista syvimmän totuuden asuvan. Hänen teoksensa ovat\nraskaita sielullisia asiakirjoja, vailla muodon kauneutta ja\nelämäniloa, mutta niiden vakava pyrkimys päästä kuuntelemaan sielun\nsyvimmät äänet, toteamaan tekojen pohjimmaiset vaikuttimet, herättää\nkunnioitusta.\n\n\n\nTARINOITSIJAN TARU.\n\n\nNykymaailmassa ilmenevät jotkin asiat mielikuvitusihmisille alunpitäen\ntäsmälleen määriteltyinä. Elämä jakautuu kahteen haaraan, ja huolimatta\nsiitä, kuinka kauan tai missä kukin elää, ne kumpikin riippuvat ja\nheiluvat aina vain tyhjässä ilmassa.\n\nKummalle näistä kahdesta elämästä, joita eletään samassa ruumiissa,\nsinä antaudut? Valinnan vapautta on nimittäin ainakin hiukan.\n\nToinen on mielikuvituselämää. Siinä liikutaan välistä säännöllisen\nsuunnitelman mukaan säännöllisten päivien tai ainakin säännöllisten\ntuntien lävitse. Mielikuvitusmaailmassa ei ole mitään sellaisia\nseikkoja kuin hyvää tai pahaa. Siinä ei ole mitään puritaaneja.\nPoroporvariuden kuivat sisarukset eivät tule sisään siitä ovesta. He\neivät voi hengittää mielikuvituselämässä. Puritaani, uudistaja, joka\nmoittii puritaaneja, kuivat älyihmiset, kaikki, jotka haluavat\nmuovailla elämän uudelleen jonkin ihmisaivoissa syntyneen tarkan\nsuunnitelman mukaan, kuolevat siinä keuhkotautiin. Heidän olisi paras\npysyä todellisuuden maailmassa ja käyttää tarmonsa trokarien\nahdistamiseen, uusien koneiden keksimiseen, ihmiskunnan auttamiseen\n-- parhaan kykynsä mukaan -- sen epäilemättä kiitettävässä\nkunnianhimossa singota kappale ilman läpi viidensadan mailin\ntuntinopeudella.\n\nMielikuvitusmaailmassa elämä jakautuu hitain liikkein ja monin\nastevivahduksin rumaan ja kauniiseen. Mikä on elämää, on kuolleen\nvastakohta. Onko sen huoneen ilma, jossa asumme, suloista\nsieraimillemme vai onko se väsymyksen myrkyttämää? Lopulta siitä täytyy\ntulla jompaakumpaa.\n\nKoko siveellisyys muuttuu siellä puhtaasti esteettiseksi asiaksi. Mikä\non kaunista, sen täytyy tuottaa esteettistä iloa; mikä on rumaa, sen\ntäytyy tuottaa esteettistä masennusta ja kärsimystä.\n\nTai sitten ihminen saattaa muuttua, niinkuin niin monet nuoremmat\namerikkalaiset, pelkäksi nokkelaksi elämäntaituriksi, joka ei tunne\nnöyryyttä elämän mahdollisuuksien edessä, on varma itsestään -- ja\nsaattaa pysyä sellaisena loppuun asti, sokeana, kuurona ja mykkänä,\ntuntematta ja näkemättä mitään. Monien ymmärrysihmistemme mielestä tämä\non mukavampi tie.\n\nMielikuvitusmaailmassa ei kukaan ole ruma, se on muistettava. Ihminen\non ruma vain todellisuudessa. Kas, siinäpä juuri on vaikeus.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMielikuvitusmaailmassa arvottomimmankin ihmisen teot pukeutuvat välistä\nkauneuden muotoihin. Hämäriä polkuja avautuu toisinaan sellaisen\nihmisen eteen, joka ei ole surmannut kauneuden mahdollisuuksia\nitsessään olemalla liian varma.\n\nKatselkaamme (mielikuvituksessamme) hetkinen amerikkalaista\nnuorukaista, joka kävelee yksin illalla amerikkalaisen kaupungin\nkatuja.\n\nAmerikkalaiset, varsinkin Keskilännen kaupungit parikymmentä vuotta\nsitten, eivät olleet rakennetut kauneuden vuoksi, eivät vakinaisesti\nasuttaviksi. Peloittava halu paeta, päästä ruumiillisesti pakoon, oli\nvarmaan vallannut isiemme aivot kuin sairaus. Kuinka he ahtoivatkaan\npienet ja suuret kaupungit pienelle alueelle. Miten järjetöntä! Sen\npojan, jonka olemme yhteisesti lähettäneet kävelemään illalla\ntuollaisen kaupungin katuja, täytyy pakostakin olla kauniimpi kuin\nkaikki ne kiireisesti rakennetut pikku- ja suurkaupungit, joissa hän\nsaattaa kulkea. Todellinen ruumiin ja hengen kypsymättömyys on\nkauniimpi kuin pelkkä väsynyt ruumiillinen kypsyys: sellaisten miesten\nja naisten ruumiillinen kypsyys, joilla ei ole mitään henkistä\nvastinetta itsessään, luhistuu pian fyysilliseksi ja rumaksi\nrappiotilaksi -- samoin kuin niin monien kaupunkiemme halvalla kyhätyt\nkehysrakennukset.\n\nKuvittelemamme nuorukainen kävelee hätäisesti kyhätyn pikkukaupungin\nkatuja koettaen uneksia unelmiaan, ja hänen täytyy pitkän aikaa yhä\nkävellä tällaisen rumuuden keskellä. Amerikan aineellisen elämän halpa,\nkiireellinen, ruma rakennelma jatkuu yhä entisellään. Vakinaisen\nasuinpaikan aate ei ole saanut meitä valtaansa. Mielikuvitustamme ei\nole vielä sytyttänyt rakkaus synnyinkamaraamme. Yhteisesti\nkuvittelemamme nuorukainen kävelee ohiolaisen pikkukaupungin katuja sen\njälkeen kun tehtaita on alkanut syntyä ja kiihkoliikemiesten aika on\ntullut. Kaupungin talot on kyhätty kokoon nopeasti, sinne on saapunut\nparvittain ihmisiä, joilla ei ollut lainkaan aikomusta jäädä sinne.\nHämmästyttävän suuri määrä heitä kuitenkin jää sinne, vaikka heillä ei\nollut aluksi ensinkään sitä aikomusta.\n\nKuinka hitaasti kaupungit kasvoivatkaan ennen tämän nuorukaisen aikoja.\nVanhemman sukupolven jäseniä saapui hitaasti Keskilänteen New Yorkin\nvaltiosta, Pennsylvaniasta, Uudesta Englannista -- minun omaan Ohiooni\nsuuri joukko Uudesta Englannista. He olivat tulleet vähin erin ja\nhitaasti, tuoden mukanaan piirteitä vanhoista tavoistaan,\nsananparsistaan, uskonnostaan, ennakkoluuloistaan. Nuoret farmarit\ntulivat ensin iloiten hedelmällisestä vapaasta maasta ja\nystävällisemmästä ilmanalasta -- vankkoja nuoria uroita, jotka\nsaapuivat suurin joukoin Uudesta Englannista jättäen sen pienet pellot\nja laihemman, kivisemmän maaperän vanhenevien ikäneitojen kotipaikaksi\n-- tuosta vanhain piikain sivistyksestä tuli sitten kuitenkin\namerikkalaisen kulttuurimme valtaistuin. Epäterve lihan pelko,\nylimaallisuuden vivahdus, alinomainen kurkottelu taivasta kohti. Maassa\njalkojen alla on vain pelkkää kammoa, köyhyyttä, vastoinkäymisiä. On\nkatsottava ylöspäin, aina ylöspäin.\n\nMihin sitten jäävät aistillinen rakkaus elämään ja ulkomaailmaan,\nsanoihin, jotka tuntuvat suloisilta kielellä, väreihin, naisihon\npehmeään kudokseen, miesruumiiden lihasten liikuntaan ja värähtelyyn?\n\nPelokas huudahdus -- \"se on syntiä!\"\n\nUudessa maassa oli tuona vanhempana aikana liian paljon miesmäisyyttä.\nPaksulti liejua pikkukaupungeissa, jotka oli rakennettu metsään\njoenvarsille tai postivaunuteiden ääreen. Parrakkaita, karkeakätisiä\nmiehiä kerääntyi kapakkoihin. Abe Lincoln osoitti miehuuttaan\nnostamalla ilmaan whiskytynnyrin ja juomalla tapinreiästä. Rajamaiden\nhurjimus, suurkaupunkiemme nykyaikaisen pyssysankarin isä, joka osoitti\nmiehuuttaan murhaamalla -- Blinky Morgan, Missourin Jesse James, Slade,\njonka alue ulottui Poikkimaan-valtatieltä Kaukaisen Lännen kulta- ja\nhopeaseuduille -- tällaisia olivat sen elämän sankarit.\n\nSivistys kehkeytyi kuitenkin verkalleen -- niinkuin kulttuurin aina\ntäytyy kehkeytyä -- työtätekevien käsien kautta.\n\nPikkukaupunkeihin saapui käsityöläisiä -- satulaseppä, kärryntekijä,\nvaununtekijä, seppä, räätäli, suutari, talojen ja ulkohuoneiden\nrakentaja.\n\nSamoin kuin kohtalo oli määrännyt Sladen ja Jamesin nykyajan rosvojen\nesi-isiksi, nämä käsityöläiset olivat tulevien sukupolvien taiteilijain\nisiä. Heidän sormissaan oli alku siihen rakkauteen pintoja kohtaan,\naistillinen alkurakkaus aineeseen, jonka puutteessa mitään todellista\nsivistystä ei koskaan voi syntyä.\n\nJa sitten humahti kuin suuri tulva sen kaiken ylitse tehtaiden,\nuudenaikaisen teollisuuden syntyminen.\n\nVauhtia, kiireistä työntekoa, halpoja autoja halvoille miehille,\nhalpoja tuoleja halpoihin taloihin, suurkaupunkien vuokrataloja\nkiiltävine kylpyhuoneenlattioineen, Ford, Kahdeskymmenes Vuosisata\nO.Y., maailmansota, jatsi, elokuvat.\n\nNykyajan amerikkalainen nuorukainen lähtee iltaisin liikkeelle\nkävelläkseen kaiken tämän keskellä. Uutta ja yhä hirveämpää\nhermojännitystä, kiirettä. Jotakin värisevää ilmassa kaikkien meidän\nympärillämme.\n\nPulma pysyy yhä vireillä. Jos meidän yhteisen nuorukaisemme on saatava\ntajuntaansa se elämän rakkaus -- joka nuoressa miehessä syntyy vain\nrakkaudesta ulkonaiseen, sellaiseen, minkä hän tuntee aistillisesti\nsormillaan -- on pulma hänen kohdaltaan se, että hänen on päästävä\nkaikkien nykyaikaisen elämän rosoista pintaa hajoittavien ilmiöiden\nkautta siihen vanhaan työtaidon rakkauteen, josta kulttuuri versoo.\n\n                    (Tarinoitsijan taru -- A Story Teller's Story.)\n                             Suomentanut _Aino Tuomikoski_.\n\n\n\n\nSINCLAIR LEWIS.\n\n\nPuheenvuoron saa nyt tämän keskilännen merkittävän ryhmän vuosiltaan\nnuorin, otteiltaan pintapuolisin, mutta maineeltaan laajimmin tunnettu\njäsen Sinclair Lewis, ensimmäinen Amerikan kirjailijoista, joka on\nsaanut Nobel-palkinnon. -- Lewis on syntynyt 1885 Sauk Centerissä,\nMinnesotassa, saanut sivistyksensä idässä, Yalen yliopistossa, jossa\nsuoritti B. A:n tutkinnon 1907, haaveillut Upton Sinclairin\nopetuslapsena, Helicon Hallin siirtokunnan jäsenenä, sosialistisen\nyhteiskunnan onnellisuudesta, ja tervehtyen siitä aloittanut\nkirjailijauransa sekalaisella sanomalehti- ja mainostyöllä. 1916:sta\nalkaen hän on kokonaan omistautunut kirjailijan alalle. Hänen\nensimmäiset teoksensa (_Wrenn-ystävämme_ -- Our Mr. Wrenn, 1914;\n_Haukan jälki_ -- The Trail of the Hawk, 1915; _Työ_ -- The Job, 1917;\n_Viattomat_ -- The Innocents, 1917; ja _Ulkoilmassa_ -- Free Air, 1919)\neivät vielä kuvasta hänen syvintä kirjailijaolemustaan, joka ilmenee\ntäysin kypsyneenä vasta _Pääkatu_ (The Main Street, 1920, suomennettu)\nnimisessä romaanissa. Tällä teoksella aloittamassaan sarjassa Lewis\nasettaa kuvastimen eri yhteiskuntapiirien: _Pääkadussa_ pienen\npreeriakaupungin, _Babbittissa_ (1922, suomennettu) keskilännen ison\nkaupungin liikemiesten, _Arrowsmithissä_ (1925) tieteellisten, _Elmer\nGantryssä_ (1927) uskonnollisten järjestöjen ja _Dodsworthissa_ (1929,\nsuomennettu) rahaylimystön naistyyppien eteen, terävällä ja\nsäälimättömällä totuudentunnolla, mutta samalla huolettoman iloisella,\nkaskuilevalla sävyllä puolueettomasti paljastaen heikkoudet.\nEurooppalaiseen muotokulttuuriin tottunut kaipaa hänen teoksissaan\nkiinteämpää rakennetta ja taiteellisempaa kohdetta; viimemainitussa\nsuhteessa hän on jäljessä esim. Galsworthysta. Ollen parhaassa\niässänsä, keskellä kiehuvaa tuotannon kiirettä, ja harvinaisen tarmokas\nhenkilö Lewis ei vielä ole saattanut tuotantoansa sen lopulliselle\nasteelle.\n\n\n\nBABBITT HERÄÄ JA NOUSEE.\n\n\nMaitovaunujen jyryä ja räminää.\n\nBabbitt ähkäisi, käänsi kylkeä, kamppaili pitääkseen unestaan kiinni.\nTalonmies paiskasi kellarikerroksen oven kiinni. Viereisellä pihalla\nhaukkui koira. Kun Babbitt juuri oli suloisesti kellumassa lämpimän\nhämärän aallolla, kulki sanomalehdenkantaja vihellellen ohi ja taitettu\nsanomalehti töpsähti eteisenovea vastaan. Babbitt heräsi äkkiä, ja\nhänen vatsalihaksensa kouristuivat säikähdyksestä. Kun jännitys\nlaukesi, kaiversi hänen korvaansa tuttu ja ärsyttävä ääni, joka syntyy,\nkun joku yrittää panna käyntiin fordiansa: put-prrt, put-prrt,\nput-prrt. Ollen itsekin moottorimies Babbitt ahersi näkymättömän\nkuljettajan mukana, odotti hänen kanssaan odottamistaan moottorin\nlähtöjytyä, kärsi hänen kanssaan, kun se lakkasi ja helvetillisen\nitsepintainen put-prrt alkoi uudelleen -- tuo soinnuton ääni, joka on\ntäynnä värisyttävää aamuvilua, joka saattaa ihmisen raivoon, mutta jota\nei missään pääse pakoon. Vasta kun moottorin alkava surina ilmaisi\nhänelle fordin päässeen käyntiin, jännitys laukesi. Hän loi silmäyksen\nmielipuunsa, jalavan, oksiin, jotka piirtyivät taivaan punervaan\npatinaan, ja hapuili jälleen unta kuin narkoottista nautintoainetta.\nHän, joka poikana oli ollut hyvin valmis uskomaan elämään, ei\nvälittänyt enää uuden päivän mahdollisista ja uskomattomista\nseikkailuista.\n\nHänen onnistui päästä todellisuutta pakoon, kunnes herätyskello soi\nkahtakymmentä yli seitsemän.\n\nSe oli suurtuotannoksi kasvaneen, laajaa reklaamia tekevän\nherätyskelloteollisuuden paras tuote ja oli siinä kaikki ajanmukaiset\nlisävehkeet, kuten katedraalikellonlyönti, toistuva herätys ja pimeässä\nhohtava kellotaulu. Babbitt tunsi ylpeyttä siitä, että hänet herätti\nniin hieno keksintö. Yhteiskunnallisesti se oli melkein yhtä\nkunnioitettavaa kuin kalliiden autorenkaiden ostaminen.\n\nNyt hän myönsi nyrpeästi, ettei enää auttanut viivytellä, mutta loikoi\nkuitenkin ajatellen inholla kiinteistökauppiaan orjantyötä, inhoten\nperhettänsä ja inhoten itseänsä siksi, että inhosi näitä. Edellisenä\niltana hän oli pelannut pokeria Vergil Gunchin luona puoliyöhön saakka,\nja sellaisten juhlien jälkeen hän oli ärtyisä ennen aamiaista. Se\njohtui ehkä kieltolakiaikakauden väkevästä kotipanoisesta oluesta ja\nniistä sikareista, joihin tämä olut häntä houkutteli; tai myös\nharmista, että oli pakko palata tuosta hienosti sivistyneestä, vapaasta\nmiesten maailmasta ahtaaseen piiriin, jossa oli vain naisia ja\npikakirjoittajia ja viittauksia, että hänen ei pitäisi polttaa niin\npaljon.\n\nAlkovin edessä olevasta makuuhuoneesta kuului hänen vaimonsa\ninhoittavan hilpeä ääni: \"On aika nousta, Georgie-poikaseni!\" ja sitä\nkorviakutittavaa, raaputtavaa kahinaa, joka syntyy, kun hiuksia\nkammataan karhealla harjalla.\n\nHän mörähti, ojensi pesun haalistamaan vaaleansiniseen pyjamaan puetut\npaksut säärensä peiton alta, istui vuoteen laidalle ja penkoi\nsormillaan pörröistä tukkaansa samalla kuin hänen palleroiset jalkansa\nvaistomaisesti hapuilivat tohveleita. Hän katsoi kaihomielisesti\nhuopapeittoa -- joka alituisesti muistutti vapautta ja sankaruutta. Hän\noli ostanut sen erästä urheilumatkaa varten, josta ei sentään tullut\nmitään. Se oli kuitenkin ihanan joutenolon, suurenmoisen kiroilun,\nmiehekkäiden flanellipaitojen tunnuskuva.\n\nHän nousi vaivalloisesti, ähkäisten kivun vihlauksista, joita tunsi\nsilmämuniensa takana. Vaikka hän pelkäsi kirvelyn uudistuvan, hän\nkatseli tirkistellen pihalle. Se ilahdutti häntä kuten aina; se oli\nZenithin menestyvän liikemiehen pulska piha, toisin sanoen, se oli\ntäydellinen ja teki hänetkin täydelliseksi. Hän katsoi poimupeltivajaa.\nKolmattasataaviidettäseitsemättä kertaa vuodessa hän ajatteli: \"Tuossa\npeltirähjässä ei ole tyyliä. Kyllä minun täytyy hankkia kunnollisesti\nrakennettu autovaja. Mutta se onkin, hitto vie, koko talossa ainoa,\nmikä ei ole tiptop.\" Siinä tuijotellessaan hän ajatteli rakennuttaa\nyhteisen autovajan Orionlaaksossa omistamaansa tonttialuetta varten.\nSitten hän veti henkeänsä ja oikoili. Seisoi kädet puuskassa.\nÄrtyisään, uniseen naamaan tuli tarmokas ilme. Hän näytti äkkiä\npystyvältä, pätevältä mieheltä, jolla oli kykyä suunnitella, hallita ja\nsaada aikaan.\n\nHänen aatteensa oli niin elinvoimainen, että se ikäänkuin ajoi hänet\nkankeansiistin hallin läpi, joka näytti siltä kuin sitä ei koskaan\nolisi käytetty, kylpyhuoneeseen.\n\nVaikka talo ei ollut suuri, oli siinä niinkuin kaikissa Floral\nHeightsin taloissa täysin kuninkaallinen porsliinista, kaakelista ja\nhopeanhohtoisesta metallista tehty kylpyhuone. Pyyhinliinapitimenä oli\nnikkelirenkaisiin pujotettu läpinäkyvä lasitanko. Kylpyamme oli kyllin\npitkä Preussin kaartilaiselle, ja seinään kiinnitetyn pesuvadin\nyläpuolella oli hämmästyttävä kokoelma hammasharjan, partahuiskun,\nsaippuan ja pesusienen pitimiä, ja lääkekaappi, kaikki niin kiiltäviä\nja nerokkaita, että ne olivat kuin sarja sähkökojeita. Babbitt, jonka\njumala oli Nykyajan Mukavuudet, ei ollut tyytyväinen. Kylpyhuoneen ilma\noli täynnä jonkin barbaarisen hammastahnan hajua. \"Verona on tietenkin\ntaas pitänyt oman päänsä! Sen sijaan, että käyttäisi Lilidolia,\nniinkuin olen sata kertaa hänelle sanonut, hän on taas mennyt\nhankkimaan jotakin hemmetillistä, haisevaa sotkua, joka tekee ihmisen\nihan kipeäksi!\"\n\nKylpymatto oli työnnetty kasaan ja lattia oli märkä. (Hänen tyttärensä\nVerona kylpi joskus aamuisin, ihan säännöttömästi, kuinka sattui.) Hän\nluiskahti matolla ja horjahti ammetta vastaan. Hän sanoi: \"P--le!\"\nRaivoisasti hän tempaisi partatahnaputken ja saippuoi naamaansa\nraivoisasti, heilutellen sotaisesti vaahtoista huiskua; raivoisasti hän\nkalttasi paksuja poskiansa patenttiveitsellä. Sänki ei tahtonut lähteä.\nTerä oli tylsä. Hän sanoi: \"P--le! S--lin p--le!\"\n\nHän kopeloi lääkekaapista uutta teräpakettia (ajatellen kuten tällöin\naina: \"Tulisi tietysti halvemmaksi ostaa hiomakone ja hioa veitset\nitse\"), ja löytäessään käärön kylpysuolapaketin takaa hän ajatteli\nsangen pahaa vaimostansa, joka oli pannut sen sinne, ja sangan hyvää\nitsestänsä, kun ei sanonut \"P--le!\" Mutta hän sanoi sen joka\ntapauksessa heti jälkeenpäin, koettaessaan märillä ja saippuaisilla\nsormilla irroittaa kiinnitarttunutta liukasta öljypaperia uuden terän\nympäriltä.\n\nJa sitten tuli usein harkittu, mutta aina ratkaisemattomaksi jäänyt\nongelma, mitä hän tekisi vanhalla terällä, joka saattoi olla\nvaarallinen hänen lastensa sormille. Kuten tavallista, hän nakkasi sen\nlääkekaapin päälle äänettömästi ajatellen, että hänen joskus täytyy\nottaa pois ne viisi- tai kuusikymmentä muuta terää, jotka niin ikään\noli nakattu sinne toistaiseksi. Hän päätti parranajonsa yhä\närtyneempänä, kärtyisyyttä kun lisäsi jomottava päänsärky ja vatsassa\ntuntuva tyhjyys. Kun hän oli valmis, pyöreä naama sileänä ja märkänä,\nsilmissä kirvelevää saippuavettä, hän ojensi kättänsä hapuillen\npyyhinliinaa. Perheen pyyhinliinat olivat märkiä, tahmaisia ja\ninhoittavia, kaikki tyynni märkiä, kuten hän huomasi temmatessaan ne\nsokeasti käteensä kaikki, oman kasvopyyhinliinansa, vaimonsa, Veronan,\nTedin, Tinkan ja ainoan kylpypyyhinliinan, jonka päärmeessä oli\nvaltavat nimikirjaimet. Silloin George F. Babbitt teki hirvittävän\nteon. Hän kuivasi kasvonsa vieraspyyhkeeseen! Se oli pieni\norvokkikuvioinen tilkku, joka aina riippui paikallaan osoittamassa,\nettä Babbittit kuuluivat Floral Heightsin hienoimpaan parhaimmistoon.\nKukaan ei ollut koskaan sitä käyttänyt. Kukaan vieras ei ollut koskaan\nuskaltanut. Vieraat käyttivät salassa lähimmän tavallisen pyyhkeen\nnurkkaa.\n\nHän oli aivan kimmastunut. \"S--li soikoon! Ne ottavat täällä kaikki\npyyhkeet, jok'ikisen tilkun, ja käyttävät niitä ja kastelevat\nlikomäriksi eivätkä jätä koskaan kuivaa minua varten -- minun tulee\ntietenkin saada huonoin! -- mitä minä muka tarvitsen, -- ja -- minä\nolen tässä hornan talossa ainoa, joka edes hiukan otan huomioon toisia\nja ajattelen, että joku muukin ehkä tahtoisi käyttää tätä hornan\nkylpyhuonetta minun jälkeeni, ja ajattelen -- -- --\"\n\nHän nakkasi nihkeät pyyhkeet kylpyammeeseen, tuntien kostonhalunsa\nsaavan tyydytystä kuullessaan niiden mäiskähtävän äänen; ja kesken\nkaikkea tuli hänen vaimonsa tyynesti ja hilpeästi sisään ja sanoi\ntyynesti ja hilpeästi: \"Mutta, Georgie-kulta, mitä sinä teet? Aiotko\npestä nuo pyyhinliinat! Ei sinun sentään tarvitse niitä pestä! Mutta,\nGeorgie, ethän vain ole mennyt käyttämään vieraspyyhettä?\" Tarina ei\ntiedä, kykenikö George F. Babbitt vastaamaan. Ensimmäistä kertaa\nviikkokausiin järkytti hänen vaimonsa häntä sen verran, että hän\nkatsahti häneen.\n\nEnsimmäinen, millä hän itsensä koristi, oli hihaton verkkopaita, jossa\nhän muistutti pientä kansalaisjuhlassa esiintyvää poikaa, joka\njuhlavasti astuu esiin jostakin vanhasta rievusta leikatussa\nairueasussaan. Hän ei koskaan pukenut yllensä verkkopaitaa kiittämättä\nEdistyksen Jumalaa, ettei hän käyttänyt pitkiä, vanhanaikaisia\nalusvaatteita niinkuin hänen appensa ja yhtiömiehensä Henry Thompson.\nToinen tehtävä oli hiusten kampaaminen taapäin. Se antoi hänelle uhkean\notsan, joka kaartui kahta tuumaa ylemmäksi entistä hiusrajaa. Mutta\nsuurimman ihmeen aikaansai sittenkin silmälasien sijoittaminen nenälle.\n\nSilmälasit ilmaisevat luonnetta -- vaateliaat, kilpikonnanluulla\nkehystetyt, vaatimattomat koulunopettajankakkulat, vanhan maamiehen\nhopeasankaiset rillit. Babbittin silmälaseissa oli suuret,\nympyriäisenpyöreät, reunattomat linssit parasta lasia. Ne nenällään hän\noli nykyaikainen liikemies, joka antoi käskyjä konttoriapulaisille,\najoi autoa, pelasi silloin tällöin golfia ja oli tieteellisesti\nsivistynyt asioitsija. Hänen päänsä ei enää tuntunut lainkaan\nlapsimaiselta, vaan tärkeältä, ja katse kiintyi hänen painavaan,\npyöreähköön nenäänsä, hänen suoraan suuhunsa ja paksuun, pitkään\nylähuuleensa, hänen tosin ehkä liian lihavaan, mutta kuitenkin\nvoimakkaaseen leukaansa; kunnioittavasti häntä katseli, kun hän otti\nyllensä muut Kunnon Kansalaisen univormuun kuuluvat pukimet.\n\nHarmaa puku oli hyvin leikattu, hyvin ommeltu ja ehdottomasti\nerikoisuuksista vapaa. Se oli normaalipuku. Valkoinen reunus pitkin\nliivinrinnustan syrjää antoi jonkinlaisen luotettavuuden ja\noppineisuuden sävyn. Jalkineina hänellä oli mustat nauhakengät, hyvät\nkengät, kunnialliset kengät, normaalikengät, erinomaisen\nepäpersoonalliset kengät. Ainoa koreileva oli hänen orvokinsininen\nkudottu kaulahuivinsa. Laajasti selitellessään asiaa mrs Babbittille\n(joka akrobaattiliikkein yritti kiinnittää puseroa selkäpuolelta hameen\nuumenreunustaan lukkoneulalla eikä kuullut sanaakaan hänen puheestaan)\nhän horjui orvokinsinisen ja erään tapettimaisen mestariteoksen\nvälillä, jossa oli kielettömiä, ruskeita harppuja palmujen välissä,\nkunnes valitsi orvokinsinisen ja pisti siihen koruneulan:\nopaalisilmäisen käärmeenpään.\n\nJännittävä tapaus oli ruskean puvun taskujen sisällyksen siirtäminen\nharmaaseen. Hän antoi näille esineille suuren arvon. Niillä oli yhtä\nsuuri henkinen merkitys kuin pesäpallolla tai Tasavaltalaisella\npuolueella. Niitä olivat täytekynä ja hopeakynä (josta aina puuttui\nlyijy), jotka kuuluivat oikeanpuoleiseen ylempään liivintaskuun. Niitä\nilman hän olisi tuntenut itsensä pukeutumattomaksi. Hänen\nkellonperissään kellui kultainen kynäveitsi, hopeainen\nsikarinkatkaisija, seitsemän avainta (kahdesta hän ei enää tiennyt,\nmihin ne kuuluivat) ja sattumalta oli niiden päässä vielä hyvä kello.\nVielä kellui ketjuista suuri, kellastunut hirvenhammas -- merkki, että\nhän oli Elk-Veljeskunnan jäsen. Mutta arvokkain kaikista oli hänen\nirtolehtinen taskukirjansa, tämä nykyaikainen välttämätön muistikirja,\njoka sisälsi hänen jo unohtamiensa ihmisten osoitteita, huolellisia\nmerkinnöitä postilähetyksistä, jotka olivat saapuneet määräpaikkaansa\nkuukausia sitten, postimerkkejä, joiden liima oli kulunut pois,\nleikkeleitä T. Cholmondeley Frinkin runoista ja niistä\nsanomalehtiartikkeleista, joista Babbitt ammensi mielipiteensä ja\nmonitavuiset sanansa, muistiinpanoja, ettei hän vain unohtaisi\ntoimittaa asioita, joita hän ei lainkaan aikonut toimittaa, ja\nsalaperäinen merkintä -- D.S.S.D.M.Y.P.D.F.\n\nMutta hänellä ei ollut savukekoteloa. Kukaan ei ollut tullut hänelle\nsellaista antaneeksi, joten hän ei ollut semmoiseen tottunut, ja\nihmisiä, joilla oli savukekotelo, hän piti naismaisina.\n\nLopuksi hän pisti Propaganda-kerhon napin takkinsa rinnustaipeen\nnapinläpeen. Suuren taiteen lyhytsanaisuutta käyttäen nappi ilmaisi\nvain kaksi sanaa: \"Propagandistit -- hei!\" Se sai Babbittin tuntemaan\nitsensä lojaaliksi ja tärkeäksi. Se liitti hänet yhteen Oikeamielisten\nkanssa, miesten, jotka olivat kunnollisia ja humaaneja ja\neteviä liikepiireissä. Se oli hänen Viktoria-ristinsä, hänen\nKunnialegioonan-merkkinsä, hänen Phi-Beta-Kappa-avaimensa.\n\n                                          (Babbitt.)\n                                  Suomentanut _Eino Voionmaa_.\n\n\n\n\nHENRY LOUIS MENCKEN.\n\n\nYhdysvaltain viime vuosikymmenien henkisestä elämästä ei voi saada\nasiallista käsitystä, jos unohtaa otsakkeessa mainitun nimen; siksi\ntehokkaasti on H. L. Mencken ottanut osaa taisteluun totuutta\nkahlehtivaa tekopyhää sovinnaisuutta vastaan -- onpa hän ollut siinä\ntaistelussa johtajan asemassa. -- Mencken on syntynyt Baltimoressa,\nMarylandissa, 1880. Hänen isoisänsä oli saksalainen, joka perusti\nBaltimoreen tupakkatehtaan. Tämän johtajana toimi sitten hänen poikansa\nja samalle alalle oli aiottu hänen pojanpoikansakin, joka kuitenkin\ntaipumustensa mukaisesti rupesi kirjailijaksi ja sanomalehtimieheksi.\nHänen uuras työnsä tällä alalla eri lehtien palveluksessa jääköön tässä\ntarkemmin erittelemättä. Yleisamerikkalaisen kuuluisuuden,\nsekä kannattajia että vihamiehiä, hän saavutti satiirisilla\nmietelmäsarjoillaan _Ennakkoluuloja_ (Prejudices, 5 osaa. 1920-27),\njoissa hän kärjekkäin ajatuksin ja sattuvin sanoin, yksilöllisesti\nradikaalisessa ja sosialismia jyrkästi vastustavassa hengessä,\nhyökkäili kaikkea sitä vastaan, mitä piti Amerikan elämässä\nvalheellisuutena ja tekopyhyytenä. Hengenheimolaisensa Robert Nathanin\nkanssa hän perusti 1924 aikakauskirjan _American Mercury_, jossa on\nedelleen työskennellyt terävin sanoin aatteidensa hyväksi. Hänen muu\nkirjallinen tuotantonsa, mm. runoja, poliittisia ja esteettisiä\ntutkielmia, jääköön tässä luettelematta. Kuten radikaalien historiasta\ntiedetään, he ovat useimmiten riemuitsevan varmoja kaikkien nuoliensa\noikeutuksesta ja välttämättömyydestä; aika sitten tavallisesti\nosoittaa, että toiset niistä ovat menneet maalin yli, toiset pudonneet\nmaahan jo ennen sitä, ja vain harvat siihen osuneet. Vaikka tämä pitää\npaikkansa Menckeniinkin nähden, on kuitenkin myönnettävä, että hänen\nnuolensa ovat sävähdyttäneet hereille lukemattomia, jotka muuten\nolisivat nukkuneet, ja vaikuttaneet virkistävästi ja puhdistavasti\nYhdysvaltain henkiseen elämään.\n\n\n\n\nIHMISTYYPPEJÄ.\n\n\n1. Liioittelija.\n\nOn ihmisiä, joiden silmät välttämättä suurentavat, joiden korvat\nvälttämättä kuulevat enemmän kuin soittajat soittavat, joiden\nmielikuvitus välttämättä tekee heidän viiden aistinsa välityksellä\nsaamansa uutiset kaksin-, kolminkertaisiksi. He ovat intoilijoita,\nuskojia, haaveksijoita. Bakteriologina sellainen ihminen selittäisi,\nettä märkimisbakteeri, _streptococcus pyogenes_, on bernhardilaiskoiran\nkokoinen, yhtä älykäs kuin Sokrates, kaunis kuin Beauvais'n\ntuomiokirkko ja yhtä kunnioitettava kuin Englannin Pankin johtaja.\n\n2. Epäilijä.\n\nKukaan mies ei konsanaan luota täydellisesti toiseen mieheen. Hän voi\nuskoa ehdottomasti johonkin aatteeseen, mutta ei kehenkään mieheen.\nKorkeimpaankin luottamukseen liittyy pieni epäluulon häive. -- puoleksi\nvaistomainen ja puoleksi ajatuksellinen tunne, että tuolla lurjuksella\n_voi_ sittenkin olla jotakin hampaankolossa. Ja tämä epäluulo on\nselvästi enemmän kuin oikeutettu, sillä kukaan ei ansaitse rajatonta\nluottamusta -- horjumattominkin pettää, jos kiusaus on kyllin suuri.\nMaailmassa onkin se vika, etteivät miehet ole tässä suhteessa liian\nepäluuloisia, vaan päinvastoin taipuvaisia olemaan liian luottavaisia\n-- että he yhä edelleen luottavat liian paljon toisiinsa, huolimatta\nkatkerista kokemuksista. Naiset ovat, niin ainakin uskon, siinä samoin\nkuin muissakin asioissa suhteellisesti vähemmän hempeämielisiä.\nAviovaimo ei konsanaan luota ehdottomasti mieheensä, eikä liioin\nkäyttäydy milloinkaan tavalla, joka osoittaisi hänen tekevän niin.\n\n3. Työntekijä.\n\nKaikkiin kansanvaltaisiin teorioihin, sekä sosialistisiin että\nporvarillisiin, sisältyy jonkinlaisena välttämättömänä pohjana käsite\ntyön arvokkuudesta. Jos siltä, jolla ei mitään ole, riistettäisiin\nharhaluulo, että hänen kärsimyksensä ovat jollakin tavalla kiitosta\nansaitsevia tai Jumalalle otollisia, hänelle tuskin jäisi tästä\nvähästäänkään muuta kuin tyhjyyttään nipistelevä vatsa. Mutta\nharhaluulo on harhaluulo, ja tämä on niistä pahimpia. Se syntyy, kun\ninnoituksella työskentelevän taiteilijan työnhalu ja koneen\ntuskastuttava orjanuurastaminen sekoitetaan toisiinsa. Niiden välinen\nero on mitä suurin. Vaikka taiteilija ei saisikaan työstään mitään\nkorvausta, hän työskentelisi edelleen siitä huolimatta; hänen\nansaitessaan jolloinkin jotakin tämä korvaus on todellisuudessa usein\nniin pieni, että hän melkein näkee nälkää. Mutta otaksutaanpa, ettei\nkaivostyöläinen saa maksua työstään: raataako hän edelleen siitä\nhuolimatta? Voiko kukaan kuvitella hänen vapaaehtoisesti alistuvan\npuutteeseen ja samalla kuitenkin tuntevan kiihkeätä halua louhia vielä,\nvaikka henki menisi, 200 tonnia hiiliä lisää?\n\n4. Lääkäri.\n\nTerveydenhoito-oppi on lääketieteen turmelemista hyveellisyydellä. On\nmahdotonta löytää terveydenhoidon harrastajaa, joka ei sekoita\nteoriaansa kaikesta siitä, mikä on terveellistä, teoriaan\nhyveellisyydestä, ja siten pilaa sitä. Koko terveydenhoitotiede\nmuodostuu siveysopilliseksi kehoitteluksi, ja, eri sukupuolten suhteen,\npidättyväisyyden lapselliseksi ja myöhästyneeksi saarnaamiseksi. Täten\nse lopuksi joutuu kohtisuorasti vastakkain todellisen lääketieteen\nkanssa. Lääketieteen päämääränä ei ole ihmisten tekeminen\nhyveellisiksi; sen tarkoitus on suojella heitä paheittensa seurauksilta\nja näiden hävittäminen. Oikea lääkäri ei saarnaa katumusta; hän tarjoaa\nsynninpäästöä.\n\n5. Tiedemies.\n\nArvo, jonka maailma antaa vaikuttimille, on usein aivan epäoikeutettu\nja väärään asiaan kohdistuva. Ottakaamme esimerkiksi nämä kaksi asiaa:\npelkkä tyydyttämätön uteliaisuus ja halu tehdä hyvää. Jälkimmäinen\nasetetaan edellistä paljoa korkeammalle, ja edellinen on kuitenkin se\ntekijä, jonka voimalla tieteelliset tutkijat, miehet, jotka ovat\nihmisrodun suurimpia, suorittavat työnsä. Mikä saa suuren patologin\ntäydellisesti syventymään työhönsä? Haluko parantaa tauti, pelastaa\nhenki? Ei suinkaan, ellei ehkä ajatuksena, joka liittyy asiaan toisella\nsijalla. Syventyneenä tehtäväänsä koko hengellään hän on liian älykäs\nkyetäkseen näkemään sellaisessa halussa mitään kiitettävää. Elämänsä\naikana saamistaan kokemuksista hän tietää, että tuloksista, joihin hän\npääsee, on aivan yhtä paljon vahinkoa kuin hyötyäkin, että jokaisen\nrehellisen miehen ympärillä on tuhat roistoa etuilemassa hänen\nansioillaan, ja että ihmiset, jotka parhaiten ansaitsevat tulla\npelastetuiksi, todennäköisesti pelastuvat viimeisimpinä. Kukaan itseään\nkunnioittava mies ei rupeaisi patologiksi, jos hänen pitäisi ottaa\nhuomioon kaikki tämä. Liikkeelle panevana voimana on todellisuudessa\nhänen sammumaton uteliaisuutensa -- hänen rajaton, melkein\nsairaalloinen halunsa tunkeutua tuntemattomaan, paljastaa salaisuus,\nsaada selville asioita, joita ei ole ennen tunnettu. Hänen\nvertauskuvakseen ei kelpaa orjia vapauttava ihmisystävä eikä laupias\nsamarialainenkaan, joka hoivaa apua tarvitsevaa, vaan koira, joka\nnuuskii tarmokkaasti eteensä ilmestyviä lukemattomia rotanreikiä. Ja\nkuitenkin hän on miesten suurimpia ja jaloimpia, seisoen koko\nihmissuvun eturivissä.\n\n6. Liikemies.\n\nAsia on todellakin siten, että terve vaisto asettaa liiketoiminnan\nmuiden ammattien alapuolelle, ja antaa liikemiehelle yhteiskunnallisen\nalemmuuden leiman, josta hän ei kykene vapautumaan, ei Amerikassakaan.\nJa liikemies alistuu tähän käsitykseen silloinkin, kun hän väittää sitä\nvastaan. Hän on ainoa, joka aina pyytelee anteeksi elinkeinoaan, joka\nsaavuttaessaan ponnistelujensa päämäärän, so. ansaitessaan hyvän joukon\nrahaa, aina koettaa selitellä, ettei se suinkaan ollut se päämäärä,\njohon hän oli tähdännyt.\n\n7. Kuningas.\n\nLuonnostaan ylhäinen ilme ja käytöstapa, taito esiintyä tärkeästi ja\npidättyvästi, lienevät suuriarvoisin lahja, minkä mies voi saada\nperinnöksi. Sillä on voimakas vaikutus useimpiin ihmisiin, jotka\nempimättä pitävät sitä todellisen ansiokkuuden merkkinä. Eihän heidän\nkunnioituksensa saavuttamiseksi tarvitse tehdä muuta kuin suhtautua\nheihin ylenkatseellisesti. Synnynnäisessä typeryydessään ja\npelkuruudessaan he turvautuvat keneen hyvänsä, joka tarjoutuu\njohtajaksi, ja johtajanominaisuuksien merkiksi he tunnustavat\nviivyttelemättä kaikki ulkonaisesta käytöksestä ilmenevät viitteet. Se,\nettä monarkismi pysyy hengissä aina vähän väliä toistuvasta\nkuolemastaan huolimatta, voidaan selittää vain tällä tavalla. Uskomus,\nettä monarkismi on tullut ylhäältäpäin kirouksena tavallisen kansan\nkärsittäväksi -- että monarkki sälyttää sen kansan kannettavaksi ilman\nsen suostumusta ja vastoin sen tahtoa, on, ainakin tasavalloissa,\nyleisesti suosittu. Tämä uskomus ei perustu tosiasioihin. Kuninkaita\neivät tee kuninkaat, vaan kansat. He edustavat näkyväisesti erästä\nkaikille tavallisille ihmisille, joita on kymmenen joukossa yhdeksän,\nominaista ja aina olemassa olevaa tarvetta, että pitää olla joku, jota\nkunnioitetaan, kumarretaan, seurataan ja totellaan.\n\nKuninkaan asema pysyy lujana niin kauan kuin hän pitää kiinni\nvallastaan ja pyrkii laajentamaan sitä, mutta alkaa horjua, jos hän\nryhtyy rajoittamaan sitä. Venäjän tsaarit istuivat täysin lujasti\nvaltaistuimellaan niin kauan kuin he hallitsivat Venäjää kuin\npahantekijäin kasvatuslaitosta, mutta sillä hetkellä, jolloin he\nalkoivat omaksua vapaamielisiä aatteita, vapauttamalla maaorjat ja\nantamalla maalle perustuslain, heidän tuomionsakin oli valmis. Kansa\nkäsitti tämmöisen myöntyväisyyden heikkouden merkiksi; se alkoi\nepäillä, etteivät tsaarit nähtävästi olleet sen kummempia kuin muutkaan\nihmiset. Se ryhmittyi toisten, tsaareja vastaan intoilevien johtajien\nympärille, jotka esiintyivät yhtä varmoina ja tärkeinä kuin tsaarit\nkonsanaan, ja nousi ajan tullen kapinaan. Sitten nämä johtajat, tai\nainakin pari kolme uhkarohkeinta, ryhtyivät hallitsemaan maata\ntarkalleen samoin kuin sitä oli hallittu monarkian kukoistuksen\npäivinä. He toisin sanoen keskittivät vallan omiin käsiinsä,\ntukahduttivat kaiken vastustelun, ja julistautuivat viisaudessa\nerehtymättömiksi. Historiassa heidänkin kukistumisensa alkaa päivänä,\njolloin he rupeavat lieventämään vaatimuksiaan. Sillä hetkellä, jolloin\nhe tunnustavat, vaikkapa vain antamalla tilaa johtopäätökselle, että\nhekin ovat vain ihmisiä, tavallinen kansa alkaa heti kääntyä heitä\nvastaan.\n\n                   (Valittuja ennakkoluuloja -- Selected Prejudices.)\n                                  Suomentanut _O. Juurikoski_.\n\n\n\n"]