[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fZPj58CSgrGEXV_aMcmYW53gBMO0R_gwmyj3uxRHrMVw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":12,"language":13,"yearPublished":14,"yearPublishedTranslation":7,"wordCount":15,"charCount":16,"usRestricted":17,"gutenbergId":7,"gutenbergSubjects":18,"gutenbergCategories":19,"gutenbergSummary":7,"gutenbergTranslators":20,"gutenbergDownloadCount":7,"aiDescription":21,"preamble":22,"content":23},2061,"Suomen luokkasota","Usea tekijä",null,"2061-halonen-a-toim-suomen-luokkasota","2061__Halonen_A._(toim.)__Suomen_luokkasota","tietokirja",[],[],"fi",1928,131891,979454,true,[],[],[],"Teos on kokoelma artikkeleita ja muistelmia vuoden 1918 Suomen sisällissodasta punaisten näkökulmasta. Kirjoittajat kuvaavat vallankumouksen tapahtumia eri rintamilla, hallinnon järjestämistä sekä sodan jälkeistä valkoista terroria ja vankileirejä.","A. Halosen toimittama 'Suomen luokkasota' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2061. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","SUOMEN LUOKKASOTA\n\nHistoriaa ja Muistelmia\n\n\nToimittanut: A. Halonen\n\n\n\n\n\nAmerikan Suom. Sos. Kustannusliikkeiden Liiton Kustantama\nPrinted in U.S.A.\nTyömies Society Print, Superior, Wis., 1928\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nLukijalle\nPohjolan raatajakansa. -- _Wm. Lahtinen_.\n\nTYÖVÄEN NOUSU JA TAISTELUT.\n\nPiirteitä Suomen työväenliikkeen kehityksestä sen varhaisemmilla\n   vuosilla. -- Otto Vilmi.\nTilanteen kehittyminen luokkasodaksi.\nHallinnan ja lainkäytön järjestely. -- Väinö Jokinen.\nUlkoasiain valtuutettuna vallankumoushallituksessa. -- Yrjö Sirola.\nVallankumousoikeudet Suomessa v. 1918. -- J. Letonmäki.\nMiten rautatieliikenne järjestettiin. -- Artturi Sivenius.\nYleiskuva Suomen luokkasodan aseellisesta taistelusta. -- A. Toivola.\nLäntisen rintaman taisteluista. -- Emil Stenhall. -- E. Korpi.\n   -- E. Hämäläinen.\nMuistelmia keskisen rintaman taisteluista. -- V. Koski. -- E. Leino.\n   -- \"Mukana ollut.\"\nPunaisen Tampereen menetys.\nLempäälän rintamalta. -- V. Koski.\nLahtarien ulkomainen apu.\nSaksalaisten hyökkäys Helsinkiin. -- V. Koski.\nKosketuksissa saksalaisten kanssa. -- E. Leino.\nMakelon linnoituksen vaiheet. -- E. Pervoi.\nLahden taistelusta. -- E. Stenhall.\nViimeisten joukkojen antaantuminen. -- E. Leino.\nLuokkasodan alkuvaiheet Karjalassa. -- N. H.\nKatsaus taisteluihin Karjalan rintamalla.\nMuistelmia Karjalan kamppailuista. -- Otto S--n.\nValkoisten panssarijunan tulisadetta vastaan. -- Neljännen\n   plutuunan poika.\nRintamapäällikkö tehtävissään. -- T. M--lo.\nPunaisen Viipurin menetys. -- Dolco.\nToimenpiteet Aunuksessa. -- T. M--lo.\nMuistelmia värväysmatkalta Karjalassa. -- N. H.\nPietarin suomalaisesta punakaartista. -- V. Turunen.\nPohjois-Hämeen punakaartista. -- Lauri Luoto.\nSotatoimet peräpohjolassa. -- Akseli Kauppinen.\nLuokkasodan tapahtumia Torniossa. -- O. Huttunen.\nValkoisen alueen \"metsäkaartilaiset.\" -- \"Metsäkaartilainen.\"\nPunaisten tiedustelutoiminnasta. -- A. R--n.\nLehtiä punakaartilaisen muistikirjasta. -- J. P.\nKokemuksia punaisten sairaalassa. -- Julius Kallio.\n\"Jyryn\" komppania. -- Amatööri.\nPoimintoja porvarilehdistä vuodelta 1918. -- Riku R.\nKatsaus Muurmanin Legioonaan.\nMuurmanin Legioonan parissa. -- Akseli Kauppinen.\nPako Venäjälle. -- Artturi Sivenius.\nMaatalouskysymys Suomen vallankumouksessa. -- Kalle Lepola.\nHiukan \"punakapinasta.\" -- Tuure Lehen.\nMitä Suomen työväenluokka on voittanut vallankumoustaistelunsa\n   kautta v. 1918. -- Kullervo Manner.\n\nVALKOINEN TERRORI.\n\nKatsaus valkoiseen terroriin.\nValkoinen terrori ja vankilat. -- J. Lehtosaari.\nTampereen vankileiri.\nTammisaaren kurjala.\nHelsingin vankileirit.\nRiihimäen vankileiri.\nHennala -- valkoinen vankilahelvetti. -- Riku Rouanne.\nViipurin vankileiri.\nMuistelma Turun leiriltä. -- Hannes Mäki.\nHämeenlinnan vankileiri.\nOikeuslaitos luokkakoston välikappaleena.\nKuolemaantuomitun kertomus. -- Y.\nVankien vienti pakkotyöhön Saksaan.\nTyöväen järjestötoiminnan vainoaminen.\nKuinka punakaartilaisia vangittiin ja tuomittiin. -- E. Korpi.\nMitä työläisnaiset saivat kokea. -- Työläisnainen.\nLehtiä punavangin päiväkirjasta. -- A. V. Alanne.\n\"Markkinahintoja\" vankileirillä.\nVoittajain mässäys. -- K. Kaatra.\nKokemuksia valkoisessa armeijassa. -- Entinen \"valkoinen.\"\n\nSUOMEN LUOKKASOTA JA AMERIKAN SUOMALAISET.\n\nSuomen luokkasodan vaikutus Amerikaan. -- Y. H.\nInterventionin kulissien takaa. -- S. Nuorteva.\nSuomen luokkasodan vaikutus Canadan suomalaisiin. -- A. T. Hill.\nMiljoonan markan avustus Suomen työväenliikkeelle. -- Henry Askeli.\nVelvollisuutemme Suomen työväenliikettä kohtaan. -- H. Puro.\nKunniaa kaatuneille sankareille.\nKaatuneita Amerikan suomalaisten sukulaisia.\n\n\n\n\nLUKIJALLE\n\nKymmenen pitkää vuotta on jo vierähtänyt ajasta, jolloin\nyhteiskunnallinen tilanne Suomessa kärjistyi siihen asteeseen, että\naseellista yhteenottoa työväenluokan ja kapitalistiluokan välillä ei\nenään voitu välttää. Luokkasuhteet olivat äärimmäisyyksiin\njännittyneet, sovitteluille ei ollut maaperää, ja porvaristo valmistui\nanastamaan kaiken vallan.\n\nKymmenen vuotta on kulunut siitä, jolloin Suomen työväenluokka nousi\nriiston ja sorron alaisesta asemastaan, vastaten porvariston\ntaisteluhaasteeseen julistamalla vallankumouksen. Tulevaisuudesta\ntoivorikkaana tarttui Suomen työmies kivääriin kukistaakseen yhä\nröyhkeämmäksi käyneen kapitalistiluokan. Menestys loi lujaa innostusta\nja työväenluokan vapaus kajastui jo taivaanrannalla. Uljaasti ja\nuhrauksia säästämättä ryhtyi Suomen työväenluokka historialliseen\ntehtäväänsä käsiksi kylminä tammikuun päivinä 1918, seuraten täten\nVenäjän suuren työväenluokan esimerkkiä. Vuosisataiset pääoman kahleet\nalkoivat murtua ja uuden yhteiskunnan kulmakiviä ryhdyttiin asettamaan.\n\nMutta vaikka alku näytti hyvältä, päättyi taistelu työväenluokan\nperinpohjaiseen häviöön. Vastaan tulivat kansainvälisen imperialismin\nväkevät voimat. Suomen työläiset eivät voineet niitä vastaan taistella\nvoitokkaasti, vaan sortuivat viimein Saksan militarismin rautakoron\nalle.\n\nKymmenen vuoden kuluttua palautuvat mieliin vuoden 1918 suuren\ninnostuksen ajat. Ne herättävät työläisjoukoissa ylpeyden ja\nitseluottamuksen tunnetta. Vaikka taistelu sillä kertaa päättyikin\ntappioon, oli työväenluokka kuitenkin näyttänyt voimansa. Se oli\nkyennyt muuttamaan osan Suomea punaiseksi ja osottautunut kyllin\nkypsäksi olemaan yhteiskunnan hallitsevana luokkana. Tappiosta\nhuolimatta oli Suomen luokkasota kehitystä eteenpäin vievä voima. Se on\nantanut työväenluokalle monta kallista opetusta, jotka tulevaisuudessa\non huomioonotettava.\n\nKymmenen vuoden kuluttua palautuvat mieliin myös ne verisen valkoisen\nterrorin synkät ajat, jotka tappiota seurasivat. Tuhansien murhattujen\nja vankileireillä tapettujen työläistovereidemme muisto viiltää\nsydäntämme. Suomen porvaristo paljasti itsensä kaikessa inhoittavassa\nolemuksessaan poikiessaan jalkoihinsa kaikki inhimillisyyden\nperiaatteet. Luokkasotaa seurannut valkoinen terrori säilyy historiassa\ntahraisena lehtenä, joka kertoo porvariston hillittömästä\nkostonraivosta.\n\nValkoinen terrori on myös estänyt totuuden tulemasta julki.\nTyöväenluokan ääni on tukahdutettu, mutta sitä äänekkäämmin on\nporvaristo ylistänyt \"suurta voittoaan.\" Valkoiset ovat julkaisseet\nlukemattomia teoksia, joissa annetaan mitä yksipuolisin kuva v. 1918\ntapahtumien kulusta, syistä ja seurauksista. Hävyttömällä sanatulvalla\novat he yrittäneet peittää omaa rikostaan.\n\nValkoisten jälessä tulevat vallankumouksen petturit,\nsosialidemokraattiset johtajat, sovinnon apostoleina esiintyen. He\nvalittavat \"virhettä\", jonka työväenluokka muka teki lähtiessään\nkumouksen tielle ottamatta huomioon sitä historiallista tosiasiaa, että\nse oli ainoa tie, jota myöten saatettiin kulkea. Ja vaikka\ntyöväenluokka ei ole vielä saanut puolestaan puhuakaan, kehottavat\nsosialidemokraattiset johtajat unohtamaan vuoden 1918 tapahtumat. Mutta\nniitä ei voida unohtaa, eikä työväenluokka saakaan niitä unohtaa. Ne\ntulee päinvastoin pitää mielessä ja ottaa niistä oppia tulevien\ntaisteluiden varalta. Siten vältytään uudistamasta niitä virheitä,\njoita tehtiin vuonna 1918, kun luokkasuhteet uudelleen kärjistyvät ja\ntyöväenluokka astuu kumouksen tielle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuomessa yhä edelleen raivoava terrorihallinto on tehnyt mahdottomaksi\njulkaista siellä huomatumpaa luokkasotaa koskevaa teosta, jossa asioita\nkäsiteltäisiin työväenluokan kannalta. Valkoinen valta ei vielä\nkymmenenkään vuoden kiduttua kestä totuutta! Tämän johdosta heräsi\nAmerikan suomalaisten työläisten keskuudessa halu kustantaa\njonkinlaista teosta luokkasodan 10-vuotismuistoksi. Tässä tarkotuksessa\nryhdyttiin jo toista vuotta sitten keräämään aineistoa erikoiseen\nSuomen Luokkasodan Arkistoon, josta on ollut arvaamaton apu tämän\nteoksen toimittamisessa. Homman alkuunpanijoina ja toteuttajina ovat\nolleet Amerikan Workers- (Kommunisti-) puolueen Suomalainen Toimisto,\nAmerikan Suomal. Sos. Kustannusliittoon kuuluvat lehtiliikkeet sekä\narkiston keräystä huolehtiva komitea.\n\nPyyntöihin luokkasotaa koskevien tietojen lähettämisestä vastattiin\nihailtavalla tavalla. Aikaansa ja vaivojaan säästämättä ovat\nluokkasodassa mukana olleet toverit kirjoittaneet kokemuksistaan. Monet\nkirjoitukset ovat olleet niin laajat, että niistä on vain osa saatu\ntämän teoksen puitteisiin, siitä huolimatta että sivumäärää\nhuomattavasti lisättiin alkuperäisestä suunnitelmasta. Useita\nkirjoituksia on tilanahtauden takia täytynyt siirtää arkistoon, josta\nniitä tulevaisuudessa tullaan käyttämään. Erittäin arvokkaan avun ovat\nantaneet monet Neuvostoliitossa ja Suomessa olevat toverit. Täten\nkokoontuneesta aineistosta on teoksemme, \"Suomen Luokkasota --\nHistoriaa ja Muistelmia\", syntynyt.\n\nTeoksessamme on pyritty antamaan mahdollisimman tyhjentävä kuva Suomen\nluokkasodan eri puolista. Puutteellisuuksia saattaa havaita, sillä\nmahdollisuuksia aivan täydellisen teoksen laatimiseen ei ole vielä\nolemassa. Suomessa eletään yhä edelleen valkoisen terrorin pinteissä ja\nmatkan etäisyys asettaa esteitä toimitustyölle Amerikassa. Vaikeudet\ntämänkin teoksen toimittamisessa eivät ole suinkaan olleet vähäiset, ja\nse on syntynyt vain monien tovereiden yhteisten ponnistelujen avulla.\nErikoisen maininnan ansaitsee tov. Yrjö Sirola, joka Neuvostoliitosta\nkäsin on monella tavalla avustanut toimitustyötä.\n\nErittäin tärkeätä on, että vallankumoustaisteluista jää mahdollisimman\ntäydelliset ja oikeat tiedot ja siksipä on Suomenkin vallankumousliike\ntullut jo järjestelmällisen tutkimustyön alaiseksi. Sentähden, ken\nhavaitsee tässä teoksessa virheellisyyksiä tai vaillinaisuuksia, tekee\ntälle tutkimustyölle palveluksen ilmoittamalla havainnoistaan\ntoimittajalle.\n\nWorcester, Mass., tammik. 30 p:nä 1928.\n\n                                                  A. H.\n\n\n\n\nPOHJOLAN RAATAJAKANSA\n\n\n    Tuolla pohjolassa, missä tuulet\n    jäiset tuiskaa, luonnonvoimat kylmät\n    jäätää maan ja vedet kahleillansa,\n    asuu kansa pien', mi vuosisadat\n    raudan raskasta on taistelua\n    olemassaolostansa käynyt\n    vuoroin ihmisvoimaa raakaa vastaan,\n    vuoroin luonnon tuiman tuulen kanssa.\n    Kärsimysten mittaa pohjatonta\n    vuosisadat pitää on se saanut\n    käsissänsä känsettynehissä,\n    silmät ne, mi uuden päivän koittoa\n    kohti kauan kohdistuneet ovat,\n    ovat kurjuuden ja kauhun kuvat\n    nähneet mustemmat kuin manan taivas.\n    Kärsiä se kansa pien' on saanut\n    enemmän kuin kenkään kansa toinen. --\n    Kansa tää on köyhälistö Suomen.\n\n    Vuosisadat ovat vierähtäneet\n    siitä ajasta, kun ammoin saapui\n    kylmään pohjolahan jäykkä kansa,\n    vapauttaan valtavaa se etsi,\n    sitä saavuttaakseen kaukaa, kaukaa,\n    Ural-vuorten takaa pohjan maille\n    saapui, ottaen kotipaikaksensa\n    pohjan kylmät, karut kivikunnaat,\n    nepä valitsi ja maansa raivas'\n    keskeen jään ja synkän korpimetsän.\n\n    Kertoa ei tiedä aikakirjat\n    kauanko se maalla isiensä\n    vapahana eli -- kunnes vieras valta\n    sinne saapui rautaritarein,\n    kansan lyöden miekoin verivirroin,\n    ottaen kuin koiran orjaksensa,\n    mukanaan toi kurjuuden ja sorron,\n    kahdenlaisia tek' kansastakin,\n    toisest valtiaan ja toisest orjan.\n\n    Vuosisadat näin nyt synkät vieri,\n    sorto jatkui, lisääntyivät yhä\n    päivät kurjuuden, ne jatkuu, jatkuu,\n    kunnes kerran loistaa toivon säde:\n    \"Ompi vapaa vieraast' sortajasta\n    maamme Suomi!\" kautta maan se kaikuu.\n    Riemu silloin kansan rinnan täytti.\n    -- Mutta vapaus, kuink' julkeutta,\n    konnuutta ja kurjaa kavaluutta\n    nimessäsi voivatkaan ne tehdä!\n\n    Etpä koittanutkaan vielä meille,\n    etpä tullut mökkiin salomaiden,\n    etpä tullut laitakaupungille.\n    Vapauden valtiaiden luokka\n    omaksensa sepä saikin vainen,\n    siitä osattomaks' orjat jäivät.\n\n    Mutta viha viilsi kansan rintaa,\n    sepä leimui, pääs' jo irrallensa\n    \"Olkoon oikeus\", jo jyskyi maassa,\n    \"me otamme sen, mik' meilt' on viety!\"\n    Pilvi sodan peitti pohjan taivaan,\n    alta sen jo loisti toivon tähti,\n    toivon tähti -- valo kumouksen.\n\n    Vavahti jo valtaluokka vankka,\n    vapisi jo sorto -- mutta hetken\n    pelastuksen tien se heti kohtas,\n    tuotti murhaveljet vieraat kaukaa\n    mustin' lippuinensa synnyinmaahan,\n    iski verihinsä köyhän kansan,\n    kansan kalliin, kärsineen jo nousseen,\n    sorti parhaat, pani sorakumpuun,\n    murhas', mylvi, pilkkas, raiskas, repi,\n    tappoi miekoin, tappoi nälkäkeinoin kurjin.\n    Kerskui vielä maailmalle, roistot:\n    \"läks' tapettihin orjain aate,\n    konsaan nouse ei se haudastansa!\"\n\n    Mutta eipäs kuollut köyhä kansa,\n    eikä kuollakaan sen suonut oisi\n    itse murhajoukkokaan, vaikk' aikoi,\n    sekä koetti voimin kaikin, kaikin\n    kuollettaakseen sorjan sukupuuttoon.\n    Kuoli kansaa, kaatui urhot tyynet,\n    vaiti vaipui nousseen kansan miehet\n    koirankuoppiin, santaan synnyinmaansa.\n\n    Tyynnä astui äiti pyssyn eteen,\n    tyynnä tytär kuoloon kylmään kulki,\n    vietiin taatot, vietiin äidit hautaan,\n    lapset parkui, kulki rinnall', itki,\n    saattain Golgatalle vanhempiaan.\n    Mutta kohta jälkeen kuolon kulun\n    näytti kuin ois noussut lyöty kansa\n    kuollehista, ylös haudoistansa.\n\n    Eikä kuollut myöskään orjain aate,\n    syttyi jälleen, sytti rinnat kansan,\n    nosti korkeimmalle lippuansa,\n    jonka alla ihmisyyden eestä\n    juuri orjat sortui tuhansittain.\n    Uudet voimat täytti moninverroin\n    kaatuneiden paikat urhoillansa.\n\n    Voitonvirttään aate soittaa siellä\n    haudoill' sankaritten suurten, sorjain,\n    järvein tuhansitten laineet laulaa\n    sulohymniänsä hymyilevää\n    pojille ja tyttärille Suomen.\n    Tuutii salon hongat huurrepäiset\n    käsin hellin sortuneita heitä,\n    jotka rauhankehdoss' hiljaa uinuu\n    sylissä maa-äidin onnellisna.\n    Itämeren aallot kuohupäiset\n    kertoo maille kaukaisille myöskin:\n\n    Katsokaatte maata sekä kansaa,\n    vapaudelle mi uhriks' antoi\n    enemmän kuin moni kansa toinen,\n    uljaimpansa, kalleimpansa antoi,\n    mutta palkaksensa saikin sorron,\n    sorron verisimmän kuin on missään.\n\n    Mutt' se nousi taaskin, eikä sorru,\n    taisteluun taas vie se joukkojansa,\n    \"Sorronyöstä nouskaa!\" ukon lailla\n    ääni marssivain soi armeijoiden.\n    Koht' on vapaa kallis pohjan kansa.\n\n                               Wm. Lahtinen.\n\n\n\n\n\n\nTyöväen nousu ja taistelut\n\n\n\n\nPiirteitä Suomen työväenliikkeen kehityksestä sen varhaisemmilla\nvuosilla\n\n\nEnsimäiset työväenyhdistykset -- Helsingin ja Vaasan -- perustettiin v.\n1884. Näiden yhdistysten perustajina olivat pääasiassa tehtailijat ja\ntyönjohtajat ja joku oppinutkin. Työväestö ei sanottavasti niiden\ntoimintaan osaa ottanut, tuskinpa alkuvuosina niitä tunsikaan. Ne\npysyivät kymmenkunta vuotta pääasiassa porvarismielisten harrastusten\ntyyssijoina. Ja niiden tarkoituksena olikin estää sosialistisen\nliikkeen syntyä Suomessa, \"varjella työläisiä joutumasta niiden\nliiallisuuksien uhreiksi, jotka useinkin ovat ulkomaalaisten työläisten\nvaatimusten tunnusmerkkeinä, mutta joiden esiintymisestä\" -- kuten\nHelsingin työväenyhdistyksen ensimäinen puheenjohtaja tehtailija von\nWright lausui -- \"meillä voi olla mitä ikävimmät seuraukset koko\nisänmaallemme ja joita meidän siitä syystä täytyy kaikella huolella\nvälttää.\"\n\nTyöväenliikkeen voi sanoa alkaneeksi 1892-93, aikana, jolloin maassa\nvallitsi ankara pulakausi. Työttömyys, työssäolevilla nälkärajalla\nolevat palkat, pitkä työpäivä synnyttivät tyytymättömyyttä työväestön\nkeskuudessa, jopa siinä määrin, että tammikuulla 1894 työttömät\nmarssivat Helsingin torin kauppahalliin, ottivat sieltä ruokatavaroita,\njättäen ne maksamatta. Tästä työläisen nälän ja muun kurjuuden\naiheuttamasta teosta nousi porvaristo lehdistöineen työväestöä vastaan\nvaahtoavaan raivoon. Porvaristo heilutti ankarasti lain miekkaa, uhkasi\ntyöläisiä rangaista mitä ankarimmin, syyttivät muka yllyttäjiä, jotka\nkiihoittivat työläisiä ajattelemattomiin tekoihin. Tämä tapaus ilmaisi\nluokkasuhteitten kärjistymistä ja luokkataistelun alkua.\n\nKun pulakausi alkaa olla ohitse v. 1895, paranee työläistenkin asema ja\nvilkastuu toiminta. Niinpä toiminnan konkreettisena ilmauksena on, että\n\"Työmies-lehti\" alkaa ilmestyä kerran viikossa maalisk, v. 1895. Lehti\nherättää ja innostaa työläisiä, ammattiyhdistyksissä alkaa toiminta\nvoimakkaasti virkistyä. Lehti ei omaksunut sosialidemokraattista kantaa\n-- sellaisena kun se jo ilmeni ulkomailla -- vaan se ajoi työpäivä- ja\npalkkakysymyksiä, puhui työväen suojeluslainsäädännöstä, ajoi \"työväen\nasiaa.\"\n\nV. 1896 kevättä Suomen työväenliikkeessä on sanottu \"suureksi\nlakkokevääksi\", sillä sanottuna aikana puhkesi kautta maan eri\nammattialoilla lakkoja.\n\nSamaan aikaan kun lakkotaisteluja käytiin, väiteltiin kiihkeästi\ntyöväenyhdistyksissä siitä, mille kannalle työväen tulee asettua\näänioikeuden laventamis- ja ääniasteikon alentamis- tai poistamis-\nkysymyksessä. Työväenluokan valveutumiseen vaikuttaa vielä Tampereella\npidetty työväenyhdistysten II:n edustajakokouksen päätökset. Siellä\nnäet pääsi voitolle n.s. \"jyrkempi\" suunta. Kokouksen osanottajain\npienellä enemmistöllä päätettiin luopua kannattamasta entistä\nvanhoillista, suomettarelaisuutta, ja omaksua nuorsuomalaisten hiukan\nvapaamielisempää suuntaa -- ääniasteikon poistamista -- edustava kanta.\n\nVähitellen työväenliike vakaantuu, tulee jo kehittyneemmän työväestön\nsydämen asiaksi. Yhä useammat alkavat käsittää, että kysymyksessä on\npitkä ja raskas työ koko yhteiskuntajärjestelmän muuttamiseksi.\nTyöväestön on päästävä yhteiskunnan asioista sanansa sanomaan ja\nmääräämään. Varsinainen kantajoukko onkin kasvanut jo niin, että\nryhdytään puuhaamaan \"Työmies-lehteä\" kaksi kertaa viikossa\nilmestyväksi. Toimenpide aijottiin toteuttaa v. 1898 alusta. Tämä ei\nkuitenkaan toteutunut sen vuoksi, että lupaa viranomaisilta ei saatu,\nsillä kolme suurkapitalistien edustajaa tekivät kumarrusmatkan\nsilloisen venäläisen kenraalikuvernöörin luo, ja vaikuttivat tähän\nVenäjän taantumuksellisten edustajaan, että kielto tapahtui. Kielto ei\nkuitenkaan estänyt lehden kokoa laajentamasta, sillä siihen oli\nennestään lupa. Niinpä \"Työmies\" v. 1898 alusta alkaa ilmestyä\n7-palstaisena. Sisältö myös lehdessä paranee. Edellisten vuosien\nkuluessa oli kasvanut työläisistä kynämiehiä, jotka jo kykenivät\nitsenäisesti ajattelemaan ja arvostelemaan yhteiskunnallisia asioita.\nNe kaikki kerääntyvät lehden ympärille.\n\nTyöväestö lehtensä avulla puhuu ja keskustelee. Näkee selvästi sen\najan kirjoituksista, että etsitään väylää väljemmille vesille.\nSosialidemokraattinen aatevirtaus sellaisena kuin se jo naapurimaissa\nilmenee, ei vielä selvästi kuvastu.\n\nTyöväenliikettä selvittävästä kirjallisuudesta oli myös näinä aikoina\nankara puute. Vieraita kieliä taitavilla oli kyllä mahdollisuus\ntutustua työväenliikettä koskeviin kysymyksiin, mutta suomenkieliset\nsaivat tyytyä siihen, mitä sanomalehdet julkaisivat. Ilmestyi kyllä\nvuosittain eri työväenyhdistysten toimittamina \"Työväen Kalenteri\".\nMutta niiden merkitys oli aivan vähäinen, sillä ne olivat yleensä\ntoimitetut porvarilliseen tapaan ja porvarillisessa hengessä. V. 1898\nkuluessa vasta ilmestyy ensimäiset suomenkieliset työväen asiaa\nkäsittelevät kirjaset.\n\nSuullista agitatsionia ei myöskään alkuaikoina harjoitettu. Ensimäinen\nagitatsionimatka suoritettiin työväenliikkeen nousuaikana vuosien\n1897-98 vaihteessa. Alkuvaikeudet voitettuna saavutti tämäkin ala\nsuuren merkityksen. Ensimäisten agitaattorien sanat olivat kuin\nkultaa työväelle. Ne lankesivat hyvään maahan. Tämän työn\nkautta kasvoi joukkojen luku, sanomalehtien levikki laajeni,\nagitatsionitilaisuuksissa myytiin runsaasti kirjallisuutta, samoin\nnäissä kerääntyi varoja työväenlehtien ja agitatsionikustannusten\nhyväksi. Kollektiivinen toiminta kehittyy ja vahvistuu.\n\nOman työväenpuolueen perustamisajatus alkoi myös kypsyä niinä aikoina,\nkun \"Työmies-lehti\" oli ehtinyt kylvöään tehdä. Niinpä jo Tampereella\nv. 1896 pidetylle kokoukselle esitettiin kysymys työväenpuolueen\nperustamisesta omalla ohjelmalla. Työväen valtuuskunta kuitenkin sen\nhylkäsi kokouksessa esille otettavien kysymysten joukosta.\n\nVoimakkaan sysäyksen työväenpuolueen synnylle antoivat v. 1898\ntapaukset. Syksyllä toimitettiin valtiopäivämiesvaalit. Ylimääräiset\nvaltiopäivät kutsui Venäjän tsaari \"antamaan lausuntoa\" uudesta\nasevelvollisuuslaista. Kun laki olisi tullut kaikkein läheisemmin ja\nraskaimmin koskemaan työväkeä, esittivät työläiset Helsingissä ja\nTampereella porvarispuolueille, että ne ottaisivat listoilleen työväen\nasettamia ehdokkaita. Kummassakin kaupungissa porvarisryhmät hylkäsivät\ntyöväen esitykset. Tästä oli seurauksena, että työväestö päätti tehdä\nvaalilakon. Heti kohosi porvarisryhmien sanomalehdistössä ankaroita\nsyytöksiä työväestön epäisänmaallisuudesta. Syytöksistä ja riidoista\noli seurauksena, että Helsingin työväestö eräässä yleisessä\nkokouksessaan päätti julistautua itsenäiseksi paikalliseksi työväen\npuolueeksi. Kun sitten kesällä v. 1899 oli III työväenyhdistysten\nedustajakokous Turussa, oli ajatus itsenäisestä työväenpuolueesta jo\nsiksi kypsynyt, että sen perustaminen muutamien porvarisherrain\näkäisestä ja uhkaavasta vastustuksesta huolimatta hyväksyttiin.\n\nTyöväenliikkeen nopea kasvaminen, sen yhä monipuolisemmaksi\nkehittyminen oli synnyttänyt kipeän jokapäiväisen sanomalehden kaipuun.\nSen tyydyttämistä vaadittiin. Luottaen työväen innostuksen voimaan ja\nuhraamiskyvyn kasvamiseen päätettiin \"Työmies-lehti\" laajentaa\nilmestyväksi joka arkipäivänä. Toiveet eivät kuitenkaan täyttyneet.\nOsakkeet eivät menneet kaupaksi. Tämän lisäksi jakaantuu työväen\nharrastus ja uhrautuminen, kun Turussa alkoi v. 1899 ilmestyä kerran\nviikossa \"Länsi-Suomen Työmies\" ja Tampereella kolme kertaa viikossa\nilmestyvä \"Kansan-lehti\". Samaan aikaan puuhasivat myös Kotkan ja\nViipurin seudun työläiset omaa äänenkannattajaa itselleen.\n\nPaitsi taloudellisia vaikeuksia oli työväestöllä ja \"Työmiehellä\"\nkestettävänä lisäksi v. 1899 alkupuolella ankara porvariston\nvainopuuskaus.\n\nSaman vainon seurauksista johtui myös, että \"Länsi-Suomen Työmies\"\ntäytyi siirtää Turusta painettavaksi Tampereella, sillä turkulaiset\nporvarilliset kirjapainot eivät ottaneet lehteä painettavakseen. Samoin\nkaikki muutkin siihen aikaan tehdyt lehti- ja julkaisuyritykset\nkiellettiin ja ilmestyville työväenlehdille kovennettiin\ntarkastusmääräyksiä.\n\nSyksymmällä, samana vuonna kun työnantajat hankkivat Työmiehelle\nkuukauden lakkautusmääräyksen, näytti lehden asema hyvin vaikealta,\nsillä työläisten voimat näyttivät nyt väsähtäneen. Taloudellinen tila\nkoko maassa oli huono ja sen seurauksena oli myöskin vaikea asema\ntyöläisillekin. Mutta lamaannus ei ollut kuitenkaan pitkäaikainen.\n\nKotimaisten kapitalistien räikeät riistomuodot tehtaissa ja\ntyöpaikoilla, järjestyneitten työläisten ahdistelut, lakkolaisten\nvangitsemiset ja lakkoa johtaneiden työläistovereiden syyttelyt\noikeusistuimissa. Kokoontumis- ja sanavapauden ankara vaino, venäläisen\nja kotimaisen virkavallan mielivaltainen ja inhoittava poliisi- ja\nurkkijakomento v. 1900 jälkeisenä aikana -- mutta varsinkin v. 1901\nViipurin puoluekokouksen jälkeen -- ei voinut olla vaikuttamatta\nkiihottavasti, ärsyttävästi ja herättävästi työväestöön.\n\nLakkoja ja taisteluita puhkesi venäläisen taantumuksellisen\nkenraalikuvernööri Bobrikovin vaikeimpinakin päivinä. Työläiset\ntaistelivat jo yhdistymisvapautensa puolesta rohkeasti ja sitkeästi,\nesim. v. 1903 Varkauden, Fiskarsin ja Pinjaisten tehtailla. Valtava\nlakko puhkesi Voikan paperitehtaalla v. 1904 työnjohtaja Smithin\nkäytöksen johdosta. Tämä Voikan työläisten lakko ei ainoastaan\nkuohuttanut työväkeä, vaan vaikutti myös herättävästi koko maan\ntyötätekeviin. Kiihtymys saattoi puhjeta joskus tekoihinkin.\nKärräiltiin pahimpia työläisten kiusaajia, pikkupomoja, työpaikoilta\npois. Äänioikeustaistelua käytiin sitkeästi. Nuori proletariaatti oli\nvoimakkaassa käymistilassa.\n\nSilloisen puoluejohdon sekä helsinkiläisten ja tamperelaisten\ntyöläisten välillä käytiin pitkällistä ja sisukasta riitaa\nammattijärjestön perustamiskysymyksestä. Ammattijärjestön perustamista\nvastustavat katsoivat, ettei sellaisen järjestön perustaminen ole\ntarpeellista, koska se vierottaisi laajat joukot pois poliittisesta\ntoiminnasta ja siten toiminnan arvelivat muuttuvan jokapäiväiseksi\nyksilöllistä etua tarkoittavaksi näpertelyksi. Sitäpaitsi tulisi kaksi\ntyöväen järjestöä johtoineen, toinen poliittisia ja toinen\ntaloudellisia asioita varten. Sen seurauksena on sitten se, että se\nhajoittaa työväen joukot eikä kokoa. Tämän riidan seurauksena kuitenkin\noli se, että se vaikutti elävöittävästi itse työväestöön. Varsinkin\nhelsinkiläisten suunta ammattijärjestön perustamisen puolesta sai\ntyöväenjoukkojen kannatuksen. Samoin ei ollut työväenliikkeen\nkehitykseen ja kasvuun merkityksetön Viipurissa v. 1901 pidetyn\nensimäisen puoluekokouksen monet kysymykset, kuten verotus-, työpäivä-,\nasunto- ja torppari y.m. tärkeät kysymykset päätöksineen. Tässä\nkokouksessa herätettiin jo kysymys puolueen nimen muuttamisesta Suomen\nSosialidemokraattiseksi Puolueeksi, mutta muutos toteutettiin vasta\npuolueen seuraavassa edustajakokouksessa Forssassa v. 1903, jossa\nkokouksessa myös puolueen periaatteellinen ja käytännöllinen ohjelma\nhyväksyttiin. On mainittava, että Forssan kokous pidettiin aikana,\njolloin valtiollinen sorto oli kehittynyt huippuunsa. Kokouksen\nkeskusteluista ja päätöksistä kuvastui selvä ja tinkimätön\ntaistelutahto. Forssan kokouksessa suoritettu keskustelu oli valistava\nja agiteeraava. Ohjelman periaatteellisen puolen takavarikoivat, mutta\nmyöhemmin, taantumuksen hiukan heikennyttyä, saatiin sekin työväestön\nkäsiin. Kokouksessa hyväksyttiin myös äänioikeusjulistus, jossa ilmeni\nvallankumouksellinen luokkataisteluhenki ja joka nostatti porvariston\nraivoon. Tässä julistuksessa sanottiin, m.m. seuraavaa:\n\n\"Suomen työväki, joka on kokonaan syrjäytetty valtiollisesta vallasta,\nei voi tunnustaa pyhiksi niitä lakeja, joita luokkaeduskunta sille\nlaatii, ja sentähden ei se myöskään voi tuntea mitään sitovia\nvelvollisuuksia niitä lakeja kohtaan, lukuunottamatta sitä\nvelvollisuutta, jonka ulkonainen pakko asettaa. Samasta syystä ei\ntyöväelle myöskään voida osoittaa minkäänlaisia sitovia\nkansalaisuusvelvollisuuksia, kun siltä on riistetty juuri se, mikä\ntekee ihmiset kansalaisiksi.\"\n\nJulistuksen tämä kohta selitettiin porvarilehdessä suorastaan\nanarkistiseksi. Villi raivo kohosi kaikissa porvarilehdissä julistuksen\njohdosta, samoinkuin siitä, että hyväksyttiin puolueen nimeksi Suomen\nSosialidemokraattinen Puolue sekä puolueen ohjelmajulistuksen johdosta.\nMyöhemmin otettiin lausunnosta monenkymmenentuhannen painos ja jaettiin\ntyöväestölle. Lausunnolla kiihoitettiin työläisiä vaatimaan\näänioikeusoloissa uudistusta. Forssan kokouksella on Suomen\ntyöväenliikkeen kehitykseen nähden huomattava historiallinen merkitys.\n\nVenäjällä oli valtiollinen tilanne Jaappanin sodan ja sisäisen\nvoimakkaan vallankumousliikkeen vaikutuksesta kehittynyt siihen\nasteeseen, ettei Suomessakaan valtiollista sortoa käynyt enempää\nkiristää, Suomessakin täytyi kenraalikuvernööri Bobrikovin tultua\nammutuksi Helsingissä v. 1904, hänen seuraajansa ruhtinas Obolenskin\nantaa perään siinä määrin, että saman vuoden syksynä saattoivat monet\nammattiliitot pitää edustajakokouksiaan, saatiin järjestää luento- ja\ny.m. kokoustilaisuuksia, samoinkuin painovapauttakin hiukan\nhellitettiin. Äänioikeustaistelu saa nyt uutta voimakasta vauhtia sen\nvuoksi, että hallitus oli päättänyt v. 1904 syksyllä toimittaa\nvaltiopäivämiesvaalit ja valmistanut ehdotuksen laiksi valtiollisesta\näänioikeudesta. Tämän johdosta Työmies-lehdessä esitettiin\nmielipiteitä, että olisi kutsuttava ylimääräinen puoluekokous\nHelsinkiin päättämään työväen suhteesta valtiopäivämiesvaaleihin.\nYlimääräinen puoluekokous pidettiinkin Helsingissä syysk. 25-28 p:nä\nv. 1904.\n\nTämän kokouksen päätösten seurauksena oli, että suomettarelainen ja\nnuorsuomalainen puolue -- joiden välillä tällöin vallitsi katkera riita\n-- ryhtyivät kilvan tavoittelemaan työväen kannatusta.\n\nNäiden porvaripuolueiden kilpailu johti siihen, että molemmat puolueet\nlupasivat kannattaa yleistä äänioikeutta.\n\nValtiopäiväin kokoonnuttua joulun edellä v. 1904 järjesti työväestö\nmielenosoitusretkiä äänioikeusuudistuksen johdosta. Valtavimman\nluonteen saa huhtik. 14 p. 1905 järjestetty mielenosoitus Senaatin\ntorilla Helsingissä. Kulkueen edellä kannettiin lippua, jossa oli\nKommunistisen Manifestin tunnuslause: \"Kaikkien maiden proletaarit\nyhtykää!\" Kulkueessa liehui punaisia lippuja, joissa nähtiin\ntunnuslauseita: \"Alas matelijat!\" \"Alas äänioikeuden vastustajat!\"\n\"Alas laki, joka riistää naisilta ihmisyyden!\" \"Alas äänioikeuden\nvastustajat!\" \"Kansan tahto on korkein laki!\" \"Alas luokkaedut!\" \"Pois\nlaittomat olot!\" Samoin kuin tunnuslauseissa, ilmeni myös\nmielenosoitusretkellä pidetyissä puheissa vallankumouksellinen\nluokkataistelun henki.\n\nMutta valtiolliset tapaukset Venäjällä kehittyivät nopeasti\nedelläviitattujen syiden vaikutuksesta. Vallankumouksen aallot\npärskyivät jo Suomeenkin. Syntyi marraskuun suurlakko v. 1905. Työväki\notti aloitteen tehtailla ja työmailla lähtiessään mukaan Venäjän\nköyhälistön suureen vapaustaisteluun, julistaen suurlakon 30 p:nä\nlokakuuta.\n\nSuurlakko muodostui täydelliseksi koko maata käsittäväksi lakoksi,\nkestäen marraskuun 6 p:ään saakka. Silloisen puoluejohdon yllätti\nsuurlakko. Se joutui eristetyksi toiminnan johdosta. Helsingin\ntyöväestö valitsi toimeenpanevan komitean, n.s. Kansalliskomitean, jota\nasiain ja tarpeiden vaatimusten mukaan täydennettiin. Miksikään\nneuvostoksi, sellaiseksi kuin Pietarissa ei tämä muodostunut, eikä sen\nmerkitystä tajuttukaan. Kaikessa tapauksessa ei se jäänyt ainoastaan\npääkaupunkia hallitsevaksi, vaan tuli siitä koko maan tärkeimpiä hetken\nkysymyksiä johtava elin. Ylioppilaitten, porvarillisten opettajain y.m.\njärjestöt ilmoittivat lähetystöjensä kautta tälle työväen elimelle\nryhtyvänsä lakkoon. Tällä tavalla ja tarmokkailla toimenpiteillä\nkaappasi proletariaatti häilyvän pikkuporvariston ja osan porvarillista\nsivistyneistöäkin mukaansa. Toisaalta oli porvarillisilla aineksilla\ntarkoituksena, ilmoittaessaan ryhtyvänsä kannattamaan työväestön\njulistamaa lakkoa, päästä suurlakon johtoon. Siinä porvaristo ei\nkuitenkaan onnistunut.\n\nSuomen kapitalismi, joka vielä eilen rääkkäsi työväkeä 10-14 tuntisilla\ntyöpäivillä, kielsi useilla työpaikoilla työstä eroittamisen uhalla\ntyöläisiä kuulumasta paikallisiin työväenyhdistyksiin, hyväksyi\nsantarmien läsnäolon työväen kokouksissa, kielsi vielä äsken paperin\nmyynnin työväen lehdelle, se porvaristo, joka hääti Työmiehen\ntoimituksen kadulle, sylki kaduilla työväen toimitsijain silmille,\nhätkähti nyt työväen rohkeasta ja valtavan yksimielisestä\nesiintymisestä. Kaikkein enimmän porvaristo oli peloissaan siitä, miten\nasiat kehittyvät Venäjällä.\n\nVenäjän vallankumouksellisen proletariaatin ja talonpoikaisten\nliikehtimisen painostamana julkaisi tsaari Nikolai manifestin Suomeakin\nvarten. Manifestissa -- saapui marraskuun 4 p:nä, mutta lakkakomitea\nantoi sen painattaa vasta 5 p:nä -- palautettiin porvaristolle vanhat\nvaltiosäännöt, pyyhittiin pois Bobrikovin aikana annetut tsaaristis-\nimperialistiset venäläistyttämismääräykset. Porvaristo tyydytettiin\ntäydellisesti. Niinpä perustuslaillisetkin heti näyttivät hampaitaan\ntyöväestölle. Menivätpä jo niin pitkälle, että lakon viimeisinä päivinä\nolivat valmiita käymään asevoimin työväestön kimppuun, kun työväestö ei\ntsaarin manifestin sisällön tunnetuksi tultua lopettanut lakkoa, vaan\njatkoi sitä edelleen. Ja sittemmin luokkavastakohdat yhä enemmän\nkärjistyivät ja selvenivät työväestölle.\n\nMarraskuun suurlakon kautta sai työväestö huomattavia helpoituksia\npuhe-, kokoontumis- ja painovapausoloihin, niin että nyt oli suurempi\nmahdollisuus järjestää ja valmistaa joukkoja ja vahvistaa järjestöjä.\nValtiollinen äänioikeus ja yksikamarinen eduskunta saatiin myös, mutta\nvasta jatkuvien ponnistusten kautta. Näiden saavutusten seurauksena\noli, että työväenliike vahvistui ja työväenluokan vaikutus\nvaltiollisessa elämässä kasvoi. Suurlakon kautta selveni, että\nesiintyköönpä porvaristo minkälaisella kauniilla ja kansanvaltaisella\ntunnuslauseella tahansa, on se kuitenkin työväen pahin ja julmin\nvihollinen, sekä että se on samanlainen kaikissa maissa ja on\nliittosuhteissa keskenään. Tästä sai Suomenkin työväestö voimakkaan\nläksyn laajentaa myöskin liittosuhdetta toisten maiden proletaarien\nkanssa.\n\nSamoin provariston yritykset käydä asevoimin työväestön kimppuun\nantoivat aiheen työväestölle suurlakon lopetettua säilyttää punaisen\nkaartinsa, muodostaa eri osastot koko maata käsittäväksi järjestöksi ja\nkeskitetyn johdon alaiseksi, opettaa joukkoja jonkun verran aseiden\nkäyttöön ja sotilaalliseen kurinalaisuuteen. Tässä ilmeni jo käsitys,\nettä porvaristoa ei voida kukistaa etuoikeutetuista asemistaan muuten\nkuin pakkokeinoilla. Punakaartin kuitenkin tsaarivalta, selviydyttyään\nv. 1905 ja 1906 vallankumousvoimista, hajoitti ollen siinä Suomen\nporvaristolla tietenkin osansa. Eikä Oulun puoluekokouskaan v. 1906\nasettunut niissä oloissa punakaartin olemassaoloa vaatimaan, se katsoi\nedullisemmaksi säilyttää julkisen puolueen ja sen toiminnan.\n\nTaistelua jatkaakseen porvaristoa vastaan pyrki nyt työväestö\ntoimintaansa järjestämään myöskin maan alle. Tosin ennen suurlakkoakin\nmaanalaista toimintaa yriteltiin. Syntyi pienempiä ryhmiä Helsingissä\nja muillakin paikkakunnilla, jotka pohtivat vallankumouksellisia\ntoimenpiteitä, ottivat osaa myös aktivistien ja venäläisten toimintaan.\nSuurlakon tapausten jälkeen tuntui tämän työalan tarpeellisuus entistä\nselvemmin. Heti suurlakon päätyttyä perustettiin Helsingissä\nSuurlakkokomitea. Siihen kuului 40 jäsentä ja oli se kokoonpantu\nammattiosastojen, nuoriso- ja työväen raittiusseurojen valitsemista\nedustajista. Sitäpaitsi komiteassa oli edustettuna työväen punakaarti\nja sos.-dem. puolueen johto. Se oli asiallisesti vallankumouksellinen\ntyöväen neuvosto ja kokoontui säännöllisesti kerran viikossa sekä\nusein, jännittävinä hetkinä, kaksikin kertaa. Kokouksessa tutustuttiin\nkoti- ja ulkomaiseen tilanteeseen, erittäinkin Venäjän tilanteeseen,\njossa edelleen jatkui vallankumouksen ja taantumuksen taistelu.\nEdelleen harkittiin rautateiden, lennätin y.m. valtionlaitosten\nvaltauskysymyksiä ja toiminnan järjestämistä niissä. Samoin 6 pienempää\nkomiteaa, jotka kokoontuivat säännöllisesti milloin missäkin kahvilassa\ntai yksityisen toverin asunnossa, harkitsivat ja valmistelivat\nkunnallisia laitoksia koskevia kysymyksiä, samoinkuin vallankumouksen\npropagandakysymyksiäkin.\n\nMaanalainen kirjapaino Helsingissä valmisti lentolehtisiä, venäjän-,\nviron- ja suomenkielisiä, joita levitettiin työväen sekä jalkaväen ja\nlinnoitusjoukkojen keskuuteen. Sotilasagitatsionia harjoitettiin myös\nsotilaitten järjestämissä tanssitilaisuuksissa, punakaartin y.m.\nkahviloissa, joissa sotilaittenkin oli mahdollisuus kokoontua,\nerinäiset ryhmät suorittivat myös kauppiaitten räjähdysainekellarien\npuhdistuksia sekä suurkapitalistien pankki- y.m. laitosten rahavarojen\nluovutuksia. Aineet annettiin pääasiassa Venäjän vallankumouksellisten\nkäytettäväksi, mutta osa jätettiin myös omia tarpeita varten.\nPakkoluovutuksista saadut varat, mikäli niissä oli mukana suomalaisia\ntyöläisiä, luovutettiin vallankumoustyötä avustavalle elimelle, joka\njohti tämän suuntaista toimintaa ja järjesti kutakin tehtävää varten\n10-miehisiä joukkoja. Rahoilla oli pääasiassa tarkoitus ostaa aseita ja\nmuita tarpeellisia taisteluvälineitä, joista yleensä oli suuri puute.\nAseita oli jossain määrin ympäri maan porvarien muodostamalla\nsalaisella taistelujärjestöllä, \"Voimaliitolla\", mutta ne eivät\ntietenkään suostuneet antamaan niitä työväen käsiin. Viaporin\nkapinapäivinä, jolloin aseitten saannista neuvoteltiin aktivistien\nkanssa, suostuivat ne antamaan vain kiväärin 10 miestä kohti ja senkin\nehdolla, että sitten taistelun päätyttyä ja tsaarivallan tultua\nkukistetuksi annetaan kiväärit heille takaisin. Pakkoluovutukset\nsynnyttivät ristiriitaisia arvosteluja työväen johtavissa piireissä,\nvarsinkin kun muutamat tähän toimintaan osaa ottaneet rappeutuivat sinä\nmäärin, että rupesivat varoja käyttämään omiin yksityisiin\ntarkoituksiinsa. Maltillisimmat ainekset eivät hyväksyneet toimintaa\nensinkään.\n\nMaanalaista toimintaa jatkui vielä ohi Viaporin kapinan, Viaporin\nkapinapäivinä -- heinäk. 30 päivän illasta elok. 4 päivään -- johti\nsuurlakkokomitean valitsema 15-henkinen komitea Helsingin asioita.\nKapteeni Kock'n heinäk. 31 p:nä julistama suurlakko onnistui vain\nosiksi. Sos.-dem. puoluetoimikunta kieltäytyi, asiain epäselvillä\nollessa Venäjällä, julistamasta suurlakkoa koko maassa, mutta hyväksyi\nsuurlakon Helsingissä. Kun kapina puhkesi -- tosin ennenaikojaan\nsuurprovokaattori Asevin toimenpiteiden johdosta -- tuli toimeenpanevan\nkomitean huoleksi pitää silmällä työpaikkoja, järjestää elintarve y.m.\nkysymyksiä, huolehtia agitatsionityöstä, avustaa, vaatettaa ja\nmajoittaa kapinallisia venäläisiä tovereita sekä pitää yhteyttä\npunakaartin esikunnan kanssa, joka joukkoineen oli majoittunut n.s.\nVesilinnan mäelle.\n\nViaporin kapinan aikuisiin asioihin viitattaessa, on mainittava\nensimäinen laukausten vaihto Suomen lahtarikaartilaisten kanssa\nHakaniemen torilla. Noin 200 miehinen lahtarijoukko lähti liikehtimään,\ntarkoituksella hyökätä punakaartin kimppuun. Punakaartilaiset asiasta\ntiedon saatuaan lähettivät 10-miehisen joukon lahtareita vastaan, se\navasi kivääritulen riviin asettuneita, ampumavalmiina olevia lahtareita\nvastaan. Lahtarijoukko heti pakeni suuressa epäjärjestyksessä, jättäen\nHakasalmen torille jonkun kaatuneen. Tämän seurauksena oli, että\nlahtarikaarti riisuttiin aseista.\n\nViaporin kapina päättyi tappiolla. Ensikerran kuitenkin oli vuotanut\nSuomen työläisten veri Venäjän vallankumouksen hyväksi ja Suomen\nproletariaatin vapautuksen puolesta. -- Suomen porvaristo taas\nuudelleen osoitti, miten se petti \"vapaustaistelunsa\" tsarismia\nvastaan. \"Voimaliittoon\" porvaristo kyllä koetti värvätä\ntyöläisiäkin, mutta ei antanut aseita työläisille, jolloin Venäjän\nvallankumoukselliset olivat taistelussa. Porvaristo odotti hetkeä, että\njos Venäjän vallankumoukselliset kukistavat tsarismin, ovat he heti\nvalmiina asevoimin kaappaamaan vallan käsiinsä. Sitävarten ne seisoivat\njo työväestöäkin vastassa aseet käsissään. Kaiken tämän lisäksi\nrankaisivat Suomen porvarit kapinassa mukana olleita työläisiä\nankarasti, tuomiten luokkaoikeuksissaan 80 työläistä 3 ja 5 vuoden,\njopa muutamia pitempiaikaisiinkin kuritushuonerangaistuksiin.\n\nViaporin kapinan jälkeen vallankumoustoiminta laantui. Kumouksellinen\ntilannekin meni ohi ja taantumuksen valta vahvistui vahvistumistaan.\nSuomen työväki rupesi valmistautumaan parlamenttivaaleihin ja muuhun\ntoimintaan. Kun maanalainen työ ei ehtinyt kasvaa järjestelmälliseksi\npuoluetoiminnaksi, kuten venäläisillä bolsheviikeilla, oli seurauksena,\nettä tämäkin tehtävä oli myöhemmin opittava, ja juuri venäläisiltä\nbolsheviikki-tovereilta.\n\nVuoden 1905 suurlakko antoi voimakkaan sysäyksen työväen heräämiselle\nja julkiselle toiminnalle. Suomen työväki oli suurlakon jälkeen\nvoimakkaassa kehityksen tilassa. Ei ainoastaan kaupunkien ja\ntehdasseutujen työväki, mutta myöskin maalaisköyhälistö oli liikkeellä.\nLakkoja oli kaikkialla. Niistä vetivät suurimman huomion puoleensa\nsuuret tukkityöläisten lakot perä-Pohjolassa, jonne lähetettiin\npoliisilaumat rauhottajiksi, vangittiin muutamia tukkilaisten eturivin\nmiehiä lakkokiihoittajina ja tuomittiin moniksi vuosiksi vankilaan.\nSamoin Evon metsätyöläisten lakkoliike Eklöfin tukkityömailla veti koko\nmaan työväen huomion puoleensa, sillä 61 työläistä tuomittiin 3\nkuukaudeksi vankilaan. Edelleen huomattuja olivat Tampereen tehdasten\nlakko, Helsingin metallimiesten sulkulakko sekä lukuisat torpparilakot,\njoista taas räikeimmin joutuivat kärsimään Laukon paroonin\nStanderskjöldin torpparit. Parooni kutsui Helsingistä suuren\nratsupoliisilauman häätämään lakkolaisia torpistaan. Nämä\n\"piiskanvinguttajat\" rikkoivat torpparien ikkunat ja ovet, hajottivat\nuunit, syytivät huonekalut pihoille ja kujille, hakkasivat\nratsupiiskoillaan vanhuksia ja lapsia. Tämä raakalaisteko kuohutti\ntavattomasti työväen mieliä.\n\nLakkoliikkeitten vaikutuksesta elpyi ammatillinen liike, lukuisia\nammattiosastoja perustettiin, vanhat liitot tointuivat toimimaan,\nuusia perustettiin. Ryhdytään myös luomaan eheyttä ja voimaa\nluokkataistelulle valmistamalla koko maata käsittävän ammattijärjestön\naikaansaamista, joka sitten huhtikuulla v. 1907 Tampereella pidetyssä\nkokouksessa toteutetaankin. Torpparit pitävät kokouksiaan kautta maan\nja edustajakokouksen Tampereella v. 1906, jossa oli koossa yli 400\nneuvottelijaa. Torpparikokouksessa valmistetaan ja hyväksytään laaja\nuudistussuunnitelma vaatimuksineen uudesta maanvuokralaista ja\nviljelyspakosta.\n\nVanhemman ajan työväen toiminnasta ja sen kehityksestä puhuttaessa on\nvielä erikoisesti mainittava Oulun puoluekokous v. 1906, joka muodostui\nkäännekohdaksi. Siitä alkoi parlamenttaarisen toiminnan ja yleensä\ntyöväenliikkeen uusi ajanjakso. Puoluekokous pidettiin aikana, jolloin\nvaltavat köyhälistön joukot olivat heränneet toimintaan, suuret joukko-\nja lakkoliikkeet jännittivät mieliä. Tässä kokouksessa luotiin\nsos.-dem. puolueen järjestömuoto kunnallis- ja vaalipiirijärjestöineen,\nlaadittiin vaaliohjelma, samoin hyväksyttiin menettelytapa, jota\nmyöhemmissä puoluekokouksissa täydennettiin ja terästettiinkin n.s.\nsiltasaarelaishengessä. Kokouksessa hyväksytty vaaliohjelma tähtäsi\nvain lähimpään yhteiskunnalliseen uudistustyöhön.\n\nTyö työväen järjestämiseksi ja valistamiseksi haaraantuu vielä monille\nmuille aloille. Niinpä perustetaan työläisnaisten ja nuorisojärjestöt,\nharrastetaan osuustoimintaa, urheilua, valistustoimintaa y.m.\nTyöläisnaiset olivat heränneet järjestettyyn yhteistoimintaan jo v.\n1900 vaiheilla, sillä mainittuna vuonna pidetään Helsingissä ensimäinen\ntyöläisnaisten edustajakokous. Palvelijatarliitto perustetaan v. 1902.\nSuurlakon päivinä palvelijattaret herättivät vaatimuksillaan\nherrasväen, tilanherrain ja rouvain keskuudessa kiukkua ja pelkoa.\nPalkolliset joissakin paikoissa jättivät ruoat keittämättä ja karjan\nruokkimatta. Suurlakon aikana vaativat palvelijattaret annettavaksi\nvapaapäivän viikossa, 8 päivää kesälomaa, ja jos työtä teetetään\nenemmän kuin 10 tuntia, on ylitunneista maksettava korvaus. Joissakin\ntapauksissa nämä vaatimukset hyväksyttiin, mutta myöhemmin\npalvelijattaret ne menettivät, eikä liitostakaan tullut elinvoimaista.\n\nOsuustoimintaliike syntyy 1900-luvulla. Osuuskauppaliikkeeseen ei\nalussa kiinnitetty työväestön taholta riittävää huomiota, sitä\npidettiin liikkeenä, joka koskettelee vain \"yhteiskunnan pintaa.\" Sen\narveltiin olevan tuomitun jäämään vähittäiskauppa-asteelle, eikä\nsemmoisenaan suuriakaan hyödyttävän työväenluokkaa. Sikäli kuin liike\nkasvoi ja voimistui, alettiin kuitenkin työväenkin taholta enemmän\nluomaan huomiota ja käsittämään, että osuuskauppaliikkeestä voi\nmuodostua tärkeä väline luokkataisteluliikkeelle. Osuuskauppaliike\nkasvoikin sitten vuosien kuluessa mahtavaksi taloudelliseksi\njärjestöksi. Kotkassa pidetyssä osuuskauppaväen edustajakokouksesta v.\n1913 tehty päätös määritteli suhdetta työväenliikkeeseen. Päätöksessä\nsanottiin, että osuuskauppaliikkeen on lähennyttävä enemmän kuin tähän\nasti työväestöä ja otettava huomioon sen vaatimukset. Lopulta kuitenkin\nmeni luokkasuhteitten kärjistyttyä osuustoimintajärjestö hajalle,\njoten Suomessa muodostui porvarillinen ja n.s. edistysmielinen\nosuuskauppajärjestö, viimeksimainittu joutuen nykyisten\nministerisosialistien johdettavaksi.\n\nV. 1900-luvulla nouseva työväenliike tempasi mukaansa nuorisoakin ensi\nalussa pääasiassa suuremmissa teollisuuskeskuksissa. Sen aikuiset\njärjestöt, joihin nuori väki oli kuulunut, nimittäin raittius- ja\nnuorisoseurat, eivät työläisnuorisoa tyydyttäneet. Alkavassa\ntyöväenliikkeessä löysi se vasta oikean paikkansa, johon todella tunsi\nkuuluvansa ja johon veti heräävä luokkavaisto. Alkuaikojen innostus\nsaattoi huomattavan suuret työläisnuorisojoukot työläisjärjestöjen\nyhteyteen ja toimimaan suurella hartaudella sekä iskeytymään\nitseopiskelutyöhön, johon siihen aikaan työväenyhdistysten puhuja- ja\nkeskusteluseurat antoivat oivan tilaisuuden. Näissä seuroissa sitten\npantiinkin alulle sosialidemokraattiset nuorisojärjestöt. Tiedettiin,\nettä ulkomailla on olemassa erikoisia sosialistisia nuorisojärjestöjä,\njoissa nuoret toimivat itsekasvatustyössä ja ovat ohjelmaansa ottaneet\nm.m. nuorisosuojeluskysymyksen. Tämä innostutti toimimaan samaan\nsuuntaan.\n\nTätä tietä syntyivät ensimäiset sosialistiset nuorisojärjestöt vuoden\n1905 alkupuolella. Ensimäiseksi perustettiin nuoriso-osasto\nTampereelle. Marraskuun suurlakko antoi vauhtia nuorisoliikkeellekin.\nPorvaristo, nähtyään valtavan nousun nuorisonkin keskuudessa, pani\ntyöväen keskuudessa siihen aikaan tunnetun \"kerjäläissaarnaajan\" Mikko\nPiiraisen perustamaan \"Suomen nuorison veljeysliiton\" kilpailijaksi\nsos.-dem. nuorisoliikkeelle. Hän aikoi luoda liitostaan yhdyssiteen\nopiskelevan nuorison ja työläisnuorison kesken. Liitto ei kuitenkaan\ntullut elinvoimaiseksi, se hävisi näyttämöltä sos.-dem. nuorisoliikkeen\nalettua v. 1906 järjestetyn toimintansa. Nuorisoliiton ja puolueen\nsuhde toisiinsa pysyi aina luokkasotaan saakka rikkomattomana. Liiton\njäsenluku oli yli 10 tuhatta ja nuorisolehden painomäärä kohosi 12\ntuhanteen. Nuorisoliikkeellä oli suuri merkitys kaiken aikaa\ntyöväenliikkeen kehitykseen.\n\nTyöväenliikkeen vaurastumista ja kehitystä valaistaksemme mainitsemme\nvielä, että esim. vuonna 1900 oli työväenyhdistyksiä 64 ja niissä\njäsenluku 9,446, mutta v. 1915 oli yhdistyksiä jo 1.528 ja niissä\njäseniä 51,821. Suurlakon jälkeisinä vuosina muodostui puolue ikäänkuin\nkansainvaelluksen valtatieksi, jossa liikkui paljon väkeä. Osa vaan\nvakiintui ja jäi puolueeseen. Esim. v. 1906 kohosi jäsenluku 85\ntuhanteen, mutta myöhempinä vuosina aina v. 1917 saakka pysytellen 50\ntuhannen ala- ja yläpuolella. Omia taloja oli työväellä v. 1900 vain 14\nmutta 1915 jo 911. Yhdistysten puhdas omaisuus oli v. 1900 285,098,\nmutta 1915 kohosi se jo 700,515 markkaan.\n\nPuoluelehdistö kasvoi myös nopeasti. V. 1905 oli vain viisi lehteä,\nmutta v. 1916 jo 21. Ensinmainittuna vuonna oli lehtien yhteinen\npainosmäärä 83,000, mutta v. 1916 174,000. Puoluelehdistön lisäksi oli\nmelkein jokaisella ammattiliitolla ja myös Ammattiliittojärjestöllä oma\näänenkannattajansa, jotka osaltaan huomattavalla tavalla vaikuttivat\ntyöväestön järjestäytymiseen ja tietoisuuden kohoamiseen.\n\nSuuriarvoinen oli lukuisissa työväenyhdistyksissä suoritettu valistus-\nja kasvatustyö. Yhdistyksillä oli omat kirjastonsa ja lukusalinsa,\nnäytelmäseurat, työväen teatterit, laulu- ja soittokunnat. Ruumiillisen\nkauneuden, terveyden ja reippauden sekä poliittisen tietoisuuden\nkasvatuksen hyväksi toimivat myös urheiluseurat. Tämä kaikki yhteensä\nvalistavine kokouksineen, oppikursseineen, luentoineen ja esitelmineen\noli suuriarvoista työväenluokan itsekasvatustyötä. Sos.dem. puolueen\ntyö, samalla kun se oli taistelua vallassaolevaa luokkaa vastaan, oli\nse valistustyötä työväenluokan hyväksi. Työväen laajat joukot tulivat\nkäsittämään vallitsevat yhteiskunnalliset epäkohdat, niiden\nolemassaolon todelliset syyt ja niiden poistamiseksi tarvittavat\nkeinot.\n\nTämän vuoksi oli työväestö v. 1917 vallankumoustapahtumiin, samoin kuin\nv. 1918 luokkasodan puhjettua valmis mukaan lähtemään. 80-tuhantinen\ntyöläisjoukko otti kiväärit känsäisiin käsiinsä tarkoituksella hävittää\nkapitalismin riisto- ja sortojärjestelmän. Puuttui kuitenkin vielä\nmonien suurten ja tärkeitten asiain syvempi tuntemus. Ei ymmärretty,\nmitä on ja mitä tarkoitti imperialismi, mikä merkitys v. 1914\npuhjenneella imperialistisella sodalla työväen vallankumoukselliseen\nluokkataisteluliikkeeseen nähden saattoi olla. Samoin ei käsitetty\nriittävällä tavalla Venäjän vallankumouksen merkitystä, eikä sitä, että\nse voi muuttua proletaariseksi vallankumoukseksi. Yhtenäisen, rautaisen\nkurin omaavan kommunistisen puolueen merkitystä ja olemassaolon\nvälttämättömyyttä ei myöskään tajuttu. Kun näiden tärkeiden tekijäin\ntuntemus puuttui, oli selvää, että Suomenkin työväen täytyi nämä oppia\nymmärtämään, tuntemaan ja omaksumaan kovien kokemusten kautta. Nyt jo\nsuuri osa Suomen työväestöstä on näistäkin seikoista selvillä. On\nolemassa Suomen työväen vallankumoustaistelun johtava Kommunistinen\nPuolue, vaikka tosin maanalaisena toimiva. Varmaa kuitenkin on, että\nSuomen Kommunistinen Puolue, Kommunistisen Internatsionaalen tukemana\nja ohjaamana, johtaa Suomenkin paljon kokeneen, kärsineen ja\ntaistelleen työväestön voittoon kapitalismin hirmujärjestelmästä.\n\nOtto Vilmi.\n\n\n\n\nTilanteen kehittyminen luokkasodaksi\n\n\n\nVenäjän maaliskuun vallankumouksen vaikutus.\n\n\nVenäjän tsaarivallan kukistuttua maaliskuussa 1917 tuulahti Suomellekin\nvapaampi aika. Riemu vihatun sortovallan kukistumisesta oli, varsinkin\ntyöväestön keskuudessa, rajaton. Nyt saivat tsaarivallan koron\nalla olleet työväenjärjestötkin toimintatilaisuuksia. Venäjän\nvallankumoukselliset soturit ojensivat veljenkättä Suomen työläisille.\nElettiin nousevan innostuksen vallassa.\n\nEduskunta, jossa oli pieni sosialistinen enemmistö, kutsuttiin koolle\nhuhtik. 4 p:nä. Työväen taloudellisia taisteluita puhkesi heti keväällä\nja kesällä ja melkein poikkeuksetta päättyivät ne työläisten voittoon.\nToiveiden toteutumisen kultainen aika näytti olevan käsillä.\nAmmattijärjestön jäsenmäärä, joka vuonna 1916 oli 42,000, paisui\nlyhyessä ajassa 160,000:een ja sos.-dem. puolueen jäsenmäärä kohosi\n150,000:een.\n\nMutta työväen kasvava valta alkoi pelottaa porvaristoa. Jonkinlaisen\nturvan se tosin näki Venäjän porvarillisessa väliaikaisessa\nhallituksessa, jonka kanssa se riensi suinpäin tekemään konikauppoja\nSuomen ja Venäjän välisistä suhteista. Porvariston pelko kasvoi sitäkin\nsuuremmaksi, kun järjestyksen ylläpito siirtyi poliisilta työväestöstä\nmuodostetulle miliisille. Mutta ovelasti osasi porvaristo suhtauntua\ntilanteeseen. Hiljallen ryhtyi se järjestämään omia luokkakaartejaan ja\nodotti sopivaa tilaisuutta uhkaavan työväenvallan nujertamiseksi.\n\nHuhtikuun alussa muodostettiin n.s. Tokoin senaatti, jossa oli 6\nsosialistia ja 6 porvaria. Sos.-dem. puolueessa kyllä vastustettiin\nsosialistien hallitukseen menoa ja vain niukalla enemmistöllä voitti\nhallitukseen menoa kannattava ryhmä. Kun eduskunnassa oli sosialistinen\nenemmistö ja senaatissa oli puolet sosialisteja, näytti siltä kuin\nkaikki edellytykset sosialistisen ohjelman toteuttamiseksi olisivat\nolleet olemassa. Mutta tehtävä ei ollut niinkään helppo. Eduskuntaa\nkoskevien lakien mukaan saattoi pienikin porvarillinen vähemmistö\njarruttaa jonkun lain hyväksymistä. Porvaristo käytti näitä asetuksia\nhyväkseen. Vain työväen pontevan esiintymisen vuoksi oli se pakoitettu\ntaipumaan erinäisten työväkeä koskevien lakien hyväksymiseen.\n\nKun alkoi käydä selville, että porvaristo ei tule niin vain suostumaan\ntyöväen tärkeisiin vaatimuksiin, vaan että se salaisesti järjesteli\nvaltansa tueksi aseellisia järjestöjä, joita työväestö kutsui\nlahtarikaarteiksi, ruvettiin työväen piireissäkin puhumaan punakaartin\nperustamisesta. Sos.-dem. puolueen suhde tuumaan oli aluksi\npidättyväinen. Asestumiselle annettiin kuitenkin hyväksyminen\nja perustettuja kaarteja alettiin kutsua vaatimattomasti\n\"järjestyskaarteiksi.\" Kyllin suurta huomiota ei kuitenkaan kiinnitetty\nkaartien kehittämiseksi työväen todelliseksi armeijaksi.\n\nSosialidemokraattien toiminta eduskunnassa tähtäsi mahdollisimman\nlaajaan kansanvaltaan. Työväen pontevan esiintymisen avulla saatiinkin\nhyväksytyksi uusi kunnallislaki, jossa varallisuuden perusteella\näänestäminen hylättiin ja sensijaan jokaiselle 20 vuotta täyttäneelle\nannettiin äänioikeus kunnallisvaaleissa. Taistelua 8-tunnin työpäivästä\nkäytiin myös tuloksellisesti. Kun Venäjän väliaikainen hallitus alkoi\nselvästi ajaa porvariston pyyteitä, ryhtyivät Suomen sosialistit\nvaatimaan Suomelle täyttä riippumattomuutta. Heinäkuun 18 p:nä\nhyväksyikin eduskunta n.s. valtalain, jonka kautta se julistautui\nkorkeimman vallan haltijaksi. Suomen porvarien pyynnöstä julisti\nVenäjän väliaikainen hallitus eduskunnan kuitenkin hajotetuksi ja\nmääräsi toimitettavaksi uudet vaalit. K. Manner, joka oli eduskunnan\npuhemiehenä, ei totellut hajoitusmääräystä, vaan kutsui eduskunnan\nkoolle. Eduskuntatalo oli silloin miehitetty kasakoilla. Toimenpide\nsynnytti työväen joukoissa suurta kuohuntaa ja suuttumusta.\nLakkoliikkeet yltyivät ja kun lisäksi vallitsi mitä huutavin\nelintarvepula, oli tilanne hyvin sekasortoinen. Eduskunta kokoontui\nkuitenkin hajoittamismääräyksistä huolimatta, mutta porvariston\nedustajat jäivät pois.\n\nVaikka eduskunnan hajoittamisen laittomuus käsitettiinkin, ryhdyttiin\nkuitenkin järjestämään uusia vaaleja. Työväen vaalimanifestissa\njulistettiin lokakuun 1 ja 2 p:ksi määrätyt vaalit\n\"vallankumousvaaleiksi.\" Työväen äänimäärä kohosi 370,000:sta\n450,000:ään, mutta siitä huolimatta ei se saanut enää enemmistöä\neduskuntaan. Työväen edustajamääräksi tuli 92 ja porvarien 108.\n\nUudessa eduskunnassa alkoi porvaristo esiintyä röyhkeänä. Ylin\nhallitusvalta aiottiin siirtää kolmihenkiselle valtionhoitokunnalle.\nKaikki työväen uudistusvaatimukset hylättiin. Se kärjisti\nluokkataistelua. Vallankumouksellinen mieliala kasvoi ja kun samaan\naikaan elintarvetilanne yhä paheni, alkoi työväestössä luottamus\nparlamenttiin horjua ja alettiin etsiä kumouksellisempaa tietä.\n\n\n\nMarraskuun suurlakko.\n\n\nUusien vaalien seurauksena muodosti Svinhufvud puhtaasti porvarillisen\nsenaatin, joka kaikin tavoin valmistui antamaan iskua kapitalistista\njärjestelmää uhkaavalle työväestölle. Kaikessa hiljaisuudessa\nperustettuja lahtarikaarteja järjestettiin yhä rohkeammin ja aseita\nalettiin kuljettaa salateitse maahan Ruotsista ja Saksasta.\n[Lahtareille oli jo kesällä ja syksyllä tuotu aseita ulkomailta.\nPommeja ja käsikranaatteja myös valmistettiin salaisesti Helsingissä ja\nViipurissa. Tammikuun 28 p:nä oli helsinkiläisillä \"tehtailijoilla\"\nvalmiina 2,500 voimakasta käsikranaattia, joita ei kuitenkaan ennätetty\nlähettää maaseudulle. Pohjanmaalle oli jatkuvasti tuotu aseita ja\nsittemmin ostettiin ja ryöstettiin lisää venäläiseltä sotaväeltä.]\n\nMarraskuun 7 p:nä alkoi Venäjällä proletaarinen vallankumous ja valta\nsiirtyi työväenluokalle. Suomenkin työväen eteen nousi silloin kysymys,\nseuratako esimerkkiä ja lähteäkö yhteiskunnallisen vallankumouksen\ntielle. Joukoissa ilmeisesti oli halua noudattaa Venäjän suurta\nkumouskutsua, mutta päättäväistä toimintaa puuttui. Eduskunnassa\nesittivät työväen edustajat \"Me vaadimme\" ohjelman, jossa lausuttiin\njulki työväen tärkeimmät vaatimukset. Se hylättiin. Kiihtymys kasvoi ja\nmarraskuun 15 p:nä se puhkesi julki suurlakkona. Lakon johtoon\nasetettiin vallankumouksellinen keskusneuvosto, johon Ammattijärjestö,\nsos.-dem. puolueen johto ja sos.-dem. eduskuntaryhmä nimittivät\nedustajansa.\n\nSuurlakko oli loistava näytös työväenluokan voimasta. Työväestö olisi\nhelposti voinut ottaa kaiken vallan käsiinsä. Kaikki pyörät seisoivat.\nPunakaartit olivat kaikkialla tilanteen herrana. Lahtarikaartit\npysyivät piilossa. Hyvä järjestys vallitsi. Porvaristo älysi vaaran.\nSe riensi tekemään joitakin myönnytyksiä. Luovuttiin yrityksestä\nsiirtää korkein valta 3-henkiselle valtionhoitajakunnalle ja\nelintarvekysymyksessä, kunnallislakien ja 8-tunnin työaikalain\ntoteuttamisessa annettiin kauniita lupauksia. Kun lakon jatkaminen\nilmeisesti olisi kärjistänyt huutavaa elintarvehätää, päätettiin se\n4 päivän jälkeen lopettaa.\n\nVallankumouksellisen taistelun tieltä peräännyttiin ja työväen\narveltiin rauhallisin keinoin pääsevän vaatimustensa perille. Päätös on\njälkeenpäin selitetty historialliseksi virheeksi. Ratkaiseva askel\nolisi ollut otettava silloin, kun porvaristo oli vielä heikko.\nPorvaristo käytti hyväkseen työväen epäröintiä. Se nosti nyt\niskulauseen \"Luja järestysvalta!\" Se oli haaste työväenluokalle. \"Luja\njärjestysvalta\" merkitsi lujempaa kapitalistista diktatuuria.\n\nTyöväki oli marraskuun lakon jälkeen antanut vallan luisua käsistään.\nPorvaristo alkoi sitä käyttää työväkeä vastaan. Aseellisia kaarteja\nilmestyi varsinkin Pohjanmaalle. Talonpoikia narrattiin kaarteihin\nselittämällä, että kysymyksessä on taistelu Suomen itsenäisyydestä ja\nvenäläisten joukkojen poisajaminen. Tämä valheellinen propaganda\nmenestyikin siitä huolimatta, että neuvostohallitus oli joulukuun 18\np:nä tekemän päätöksensä ja tammik. 2 p:nä antaman dekreettinsä\nperusteella julistanut Suomen itsenäiseksi ja ryhtynyt samanaikaisesti\nsiirtämään venäläisiä sotilaita Suomesta takaisin Venäjälle.\n\nMutta varuilla oltiin työväenkin taholla. Nähtiin selvästi,\nettä ajauduttiin ratkaisevaan yhteenottoon porvariston kanssa.\nEtelä-Suomessa ryhdyttiin järjestämään punakaarteja entistä\ntehokkaammin.\n\n\n\nLuokkasodan puhkeaminen.\n\n\nTammikuun loppupäivillä alkoi jo selvästi näkyä, että aseellista\nyhteenottoa porvariston ja työväestön välillä ei voida välttää.\nPorvaristo oli saanut järjestettyä asioitaan niin pitkälle, että se\nuskalsi ryhtyä ratkaiseviin toimenpiteisiin. Lahtarit ovat itse\njälkeenpäin julkaisemissaan kirjoissa suoraan tunnustaneet, että he\nalottivat vuoden 1918 luokkasodan. [Senaatti oli kuitenkin vähällä\nmyöhästyttää taisteluiden alkamista juuri hetkellä, jolloin Mannerheim\njo oli järjestänyt näyttämön valmiiksi luokkasodalle. Tammikuun\nloppupäivinä lähetti senaatti M:lle sähkösanoman, jossa ilmoitetaan\nvenäläisen aluekomitean tiedottaneen, ettei venäläinen sotaväki tule\nsekaantumaan suomalaisten riitoihin. Jos tiedotus olisi tullut\njulkiseksi, olisi talonpoikia, jotka luulivat värväytyvänsä\ntaistelemaan venäläisiä vastaan, ollut vaikea saada mukaan. Mannerheim\noli pannut sähkösanoman taskuunsa eikä antanut sen enää vaikuttaa\nsuunnitelmiin luokkasodan alottamisesta. (Kts. \"Suomen Vapaussota\" II\ns. 35.)]\n\nJälestäpäin on saatu tietää, että senaatti oli jo tammik. 16 p:nä\npäättänyt alottaa kansalaissodan. Saksan yleisesikunnan kanssa oli jo\npitkän aikaa käyty neuvotteluja ja viimein saatu varmat takeet, että\nSaksa tulee lähettämään apujoukkojaan. Samoin oli järjestetty Saksassa\nsotakoulussa olleiden noin 2,000 suomalaisen jääkärin kotiinpaluu.\n\nVaroja \"vapaussotaa\" varten olivat porvarit ryhtyneet keräämään jo\nvarhain. Jo lokakuun 3 p:ksi oli Helsingin pörssiklubille kutsuttu\nkokous, johon otti osaa maan tunnetuimpia porhoja. Kokouksessa\nluovutettiin varustelua varten 9 milj. markkaa, joka summa\nluonnollisesti on jälkeenpäin maksettu \"lahjoittajille\" takaisin (Kts.\n\"Suomen Vapaussota\" I s. 296.) Tammik. 27 p:nä luovutti senaatti\nMannerheimin käytettäväksi 13 milj. markkaa.\n\nValkoisen armeijan ylipäälliköstä oli myös jo aikaisin ollut\nneuvotteluja. Toiminnassa ollut sotilaskomitea oli siksi nimittänyt\nVenäjän armeijassa palvelleen Claes Charpentierin, mutta hän ei\nnähtävästi ollut kyllin \"pätevä.\" Hänen tilalleen valittiinkin Venäjän\narmeijassa palvellut kenraali Carl Gustav Mannerheim. Jo tammikuun 11\np:nä oli Mannerheim ottanut ylipäällikkyyden vastaan ja nimitys\nvahvistettiin hetkistä myöhemmin. Mannerheim ryhtyi heti laatimaan\nsotasuunnitelmaa ja järjestämään Pohjanmaalla muodostettuja\nlahtarijoukkoja sotaiseen esiintymiseen.\n\nToimettomina ei oltu punaistenkaan puolella. Nopea esiintyminen ja\npäättäväisyys tosin puuttui. Monasti annettiin kalliiden ensi hetkien\nkulua toimettomuudessa. Se oli epäkohta, joka tuotti arvaamattomia\nvahinkoja. Helsingissä kokoontui tammikuun 26 p:nä lisätty\npuoluetoimikunta kello 5 ajoissa ent. kenraalikuvernöörin talolle,\n\"Smolnaan.\" Kokouksessa oli tilanne jo selvä. Lyhyen keskustelun\njälkeen päätettiin vastata porvariston antamaan taisteluhaasteeseen\njulistamalla vallankumous.\n\nKaikkialla alkoi nyt kuumeista touhua. Tammikuun 27 p:nä kohotettiin\nHelsingin työväentalon torniin punainen lyhty osottamaan, että työväki\nnousee valtaan. Lahtarit tunsivat Helsingissä ja Etelä-Suomessa yleensä\nheikkoutensa eivätkä sanottavasti uskaltaneet julkiseen esiintymiseen.\nSensijaan jatkoivat he pääkaupungissa salaista toimintaansa ja\nryhtyivät saboteeraamaan.\n\nPunakaarti sai tuota pikaa pääkaupungin haltuunsa. Vallotettiin\nhallitusrakennukset ja virastot. Porvarilliset virkailijat olivat\npötkineet tiehensä. Senaatti oli siirtynyt Vaasaan, josta tuli\nvalkoisen Suomen \"pääkaupunki.\"\n\nTyöläiset astuivat kaikkialla saboteeraajien tilalle ja ihmeteltävän\nhyvin saatiin hallinto- ja tuotantolaitokset käyntiin. Rautatieliikenne\nkyettiin järjestämään moitteettomaan kuntoon, samoin yksityiset\nteollisuuslaitokset, jotka otettiin työväestön haltuun, pantiin\nkäyntiin ja tuotanto jatkui entiseen tapaan, jopa paremminkin kuin\nennen. Pankit otettiin myös takavarikkoon. Näin oli työväki\nEtelä-Suomessa osottanut, että se on kyllin kypsä asettumaan\nyhteiskunnan johtoon ja järjestämään tuotantoelämän työväenluokan edun\nmukaisesti.\n\nPakoon pötkineen porvarillisen hallituksen tilalle perustettiin työväen\noma hallitus. Työväen toimeenpaneva komitea asetti hallitusasioita\nhoitamaan Kansanvaltuuskunnan, joka yleisissä kokouksissa myöhemmin\nhyväksyttiin. Hallitukseen tuli sos.-dem. puolueen tunnetuimpia\njohtohenkilöitä ja punakaartin luottamusmiehiä. Se oli tavallaan\nkokoomushallitus oikeisto- ja vasemmistososialisteista.\nKansanvaltuuskunnan kokoonpano oli seuraava: puheenjohtaja K. Manner,\nulkoasiain valtuutettu Yrjö Sirola, sisäasiain Eero Haapalainen ja\nAdolf Taimi, oikeusasiain Lauri Letonmäki ja Antti Kiviranta,\nvalistusasiain O.V. Kuusinen, raha-asiain Jalo Kohonen, työasiain J.\nLumivuokko, maatalousasiain Evert Eloranta, elintarveasiain O. Tokoi,\nliikenneasiani Konst. Lindqvist ja postiasiain Emil Elo. Tämän ohella\nasetettiin Työväen Pääneuvosto ylimmäksi vallanhaltijaksi. Siihen\nvalitsi sos.-dem. puolueneuvosto 10 jäsentä, ammattiliitot 10,\npunakaarti 10 ja Helsingin paikallisjärjestö 5 jäsentä, yhteensä 35\njäsentä. Lääneihin ja kuntiin asettivat sos.-dem. järjestöt\nvaltuuskuntia y.m. toimitsijoita. Rautatiehallinto jätettiin\nrautatieneuvostolle, vankilat vankilaneuvostolle j.n.e.\n\nTyöväenluokka oli siis lähtenyt proletaarisen vallankumouksen tielle ja\nluonut työväenluokan hallintoelimet. Päämäärästä ei oltu varsin\ntietoisia. Käytettiin pikkuporvarillisia tunnussanoja. Selitettiin\npyrittävän kansanvaltaan, laadittiin kansanvaltaisia ohjelmia, jotka\nluvattiin toteuttaa, kunhan porvariston hyökkäys sadaan torjuttua.\n\nMutta porvariston voimia ei osattu arvioida niin suuriksi kuin mitä ne\ntodellisuudessa olivat. Kyllin suurta huomiota ei annettu työväenluokan\naseellisen voiman kehittämiseen. Puuttui myös kykyjä, jotka olisivat\nosanneet luoda aseisiin tottumattomasta työläisjoukosta todellisen\ntaistelukuntoisen armeijan. Aseistakin oli aluksi puute, mutta\nsittemmin saatiin niitä Venäjältä. Lyhyessä ajassa luotiin kuitenkin\npunakaartista 75,000 miestä käsittävä puna-armeija, joka lähetettiin\nlaajentamaan työväenvaltaa. Mutta porvaristo oli saanut järjestettyä\nlahtarikaartinsa, sillä oli taidokasta sotilaallista johtoa, se sai\nlakkaamatta apua ulkomailta ja se kykeni torjumaan punakaartin\netenemisen etelästä pohjoiseen. Sensijaan lahtarijoukot itse alottivat\ntunkeutumisensa etelään. Punakaartit taistelivat urhoollisesti vastaan\nja niin muodostuivat rintamat, joilla käytiin veristä luokkasotaa\nkymmenen viikkoa, kunnes saksalaisten joukkojen saapuminen lopullisesti\nratkaisi taistelun. Punakaarti lyötiin ja työväenvalta kukistettiin.\n\n\n\nHallinnan ja lainkäytön järjestely\n\nKirj. Väinö Jokinen.\n\n\nMainitessamme tämän artikkelin kirjoittajan tov. Väinö Jokisen nimen,\nemme voi olla kajoamatta tapaukseen, jossa tämä ansiokas Suomen\ntyöväenluokan taistelija uhrasi henkensä, koska tuo tapaus tavallaan\nliittyy Suomen luokkasotaan. Tarkotamme katalaa verityötä, joka tehtiin\nPietarin suomalaisen kommunistisen kollektiivin kokouksessa, n.s.\nKuusisen klubilla.\n\nOn ymmärrettävää, että hävityn vallankumouksen jälkeen alkaa\npakolaisten keskuudessa raskaat ajat. Masentunut mieliala on omiaan\nsynnyttämään riitaa ja eripuraisuutta, etsitään virheitä, syytöksiä\nsingautellaan ja kokemattomimmissa ja vallankumouksellisen liikkeen\nluonnetta tuntemattomissa pääsevät usein alhaiset vaistot tunkeutumaan\nesiin. Näin oli laita Neuvosto-Venäjälle paenneiden suomalaisten\npakolaistenkin keskuudessa vuoden 1918 jälkeen. Suomen lahtarit\nkäyttivät tilannetta hyväkseen, lähettäen joukkoon provokaattoreja\nyllyttämään \"oppositsionia\", jota oli syntynyt pakolaiselämässä\nmuodostetun suomalaisen kommunistipuolueen johtoa kohtaan. Suomen\nlahtarivallalle oli tärkeää saada tukahdetuksi nuori suomalainen\nkommunistiliike alkuunsa. Sentähden vaaniskelivat ohranan agentit\nympärillä. Osittain Suomen lahtareita onni suosikin. Pakolaisten omasta\njoukosta nousi miehiä, jotka antaantuivat lahtarien katalien aikeiden\nvälikappaleiksi.\n\nElokuun 31 p:nä 1920 puhkesi myyräntyö kukkaansa. Rauhalliseen\nkokoukseen kokoontuneita tovereita kohtasi hirvittävä kohtalo.\nKahdeksan henkeä murhattiin kylmäverisesti ja yhdeksää muuta\nhaavoitettiin. Surmansa saivat seuraavat Suomen Kommunistipuolueen\nKeskuskomitean jäsenet, toverit: Jukka Rahja, Väinö Jokinen, Tuomas\nHyrskymurto, Liisa Savolainen, Jukka Viitasaari, Konsta Lindqvist,\nFeodor Kettunen ja Venäjän Kommunistipuolueen jäsen J.V. Sainio. Tämä\nvastavallankumouksellinen veriteko on suureksi osaksi luettava Suomen\nohranan ansioksi. Se oli onnistunut lähettämään agenttejaan, jotka\nsaivat kommunistien riviin eksyneitä noskelaisia ja joitakin\nhourupäisiä kouhottelijoita puolelleen.\n\nTässä yhteydessä voidaan painaa mieliin Kommunistisen Internatsionalen\ntapahtuman johdosta antamassa julistuksessa lausuttu opetus:\n\"Työläiset! Proletaarit! Kavahtakaa porvaristoa! Toverit! Varokaa sen\nsalajuonia! Sillä on vielä paljo myrkkyä. Sillä on vielä paljon\npalkkasotureita, kuiskailijoita, parjaajia, murhapolttajia...\nVallankumous ei tarvitse provokaattoreja eikä heikkomielisiä\nidiootteja, jotka 'hyvin aikomuksin' kavaltavat vallankumouksen.\nProletaarinen vallankumous tarvitsee itsetietoisia tovereita, jotka\neivät takerru mihinkään porvariston onkeen, jotka käsittävät kurinpidon\nei leikkikaluna, vaan ankaran, suuren ja julman pääomaa vastaan\nkäytävän työväen taistelun elämän lakina.\" -- Toim.\n\nJulistuksessa, joka Kansanvaltuuskunnan jäsenten allekirjoittamana\nvallankumousliikkeen puhjetessa esitettiin, oli maan\nvaltiopäiväjärjestyksen uudistamiseksi seuraava ohjelma: \"Meidän\nmielestämme on nyt Suomessa pyrittävä rohkein, harkituin ottein\nmuuttamaan koko valtiojärjestystä. Virkavalta on nyt niin murrettava,\nettei se voi enään myöhemminkään kansan herraksi päästä.\nTuomioistuinten itsevaltiudesta on tehtävä kerta kaikkiaan loppu. Koko\nvaltiosääntö on perustettava taatusti työväen etujen mukaisen\nkansanvallan pohjalle.\"\n\nKansanvaltuuskunnan työtä tämän ohjelman toteuttamiseksi, mikäli se\nkoski vallankumouksenaikaista hallinnon ja lainkäytön järjestelyä,\nmistä seuraavassa aijomme muutamia piirteitä esittää, auttoi\nmelkoisesti se seikka, että melkein kaikki virastot jo heti\nvallankumousliikkeen alettua ja loputkin, hyvin harvoja yksityisiä\nvirkamiehiä lukuunottamatta, ainakin jo helmikuun puoliväliin mennessä\nvanhassa kokoonpanossaan lakkauttivat toimintansa. Tämän vuoksi ei\nollut edes tilaisuutta tehdä toivotonta yritystä vanhan, suurelta\nosalta vielä tsaarivallan aikaisen virkakoneiston käyttämiseksi\nvallankumousliikkeen palvelukseen, vaan oli päinvastoin suoranainen\npakko ryhtyä luomaan kokonaan uutta. Käytettävissä olevien\ntoimintavoimien niukkuus taas puolestaan pakotti uuden luomisessa\ntyytymään vain siihen, mikä oli suorastaan välttämätöntä. Näissä\nolosuhteissa järjestyivät vallankumousliikkeen aikainen hallinto ja\nlainkäyttö.\n\nTammikuun 28 p:nä annetussa Työväen Toimeenpanevan komitean\njulistuksessa tehdyn ehdotuksen mukaisesti tuli maan\nvallankumoushallituksena toimimaan Suomen Kansanvaltuuskunta. Tämän\ntoimintaa valvomaan ja sen kanssa yhdessä hallitusasioita hoitamaan oli\nmaan työväen keskusjärjestöt ja Punanen Kaarti yhteisesti asettanut\nTyöväen Pääneuvoston. Kun Pääneuvosto helmikuun 14 p:nä alotti\ntoimintansa, muodostui työnjako sellaiseksi, että päätösvaltaa\nlainlaadinta-asioissa käyttivät Pääneuvosto ja sen valvonnan alaisena\nKansanvaltuuskunta yhdessä, mutta että päätösten täytäntöönpano ja\npääasiassa yleensäkin varsinainen hallinto olivat Kansanvaltuuskunnan\ntehtävänä. Vallankumousajan ylimmäksi hallintoelimeksi muodostui täten\nKansanvaltuuskunta sekä hallintotehtäviltään, että työnjaoltaan tuli se\npääasiassa vastaamaan entistä senaattia. Kansanvaltuuskunta jakautui\ntehtäviään varten seuraaviin jaostoihin:\n\nKanslia, jonka esimiehenä oli Kansanvaltuuskunnan puheenjohtaja,\nulkoasiain osasto, sisäasiain osasto, oikeusasiain osasto,\nvalistusasiain osasto, raha-asiain osasto, työasiain osasto, posti- ja\ntiedotusasiain osasto, sekä prokuraattorin osasto, joiden kunkin\nesimiehenä oli kansanvaltuutettu, lukuunottamatta sisäasiain ja\noikeusasiain osastoja, joissa kumassakin toimi kaksi\nkansanvaltuutettua.\n\nJo helmikuun 4 p:nä lausui sos.-dem. puolueneuvosto, että sisäasiain\nkulku ja maan siviilihallinto yleensä oli erotettava sotilaallista\nlaatua olevain asiain hoitamisesta. Tämä lausunto aiheutui pääosaltaan\nepäilemättä sisäpoliittisista näkökohdista. Mutta ennen pitkää\nosottautui suorastaan työnjaonkin ja toiminnan tarkoituksenmukaisuuden\nkannalta erehdykseksi, että yhdistettiin sekä vallankumoussodan johto,\nettä yleensä sota-asioista huolehtiminen jo itsestäänkin laajaan\nsisäasiain hoitoon. Oli liian vähän huomiota kiinnitetty\nvallankumoustaistelun johtoon ja tämän taistelun tarpeista\nhuolehtimiseen. Liian monialaiseksi osottautui myöskin se työ, minkä\ntyö-asiain osasto oli saanut hoitaakseen. Pääasiassa nämä seikat\naiheuttivat, että Pääneuvosto maaliskuun 8 p:nä tekemällään päätöksellä\nuudelleen järjesteli työnjaon kansanvaltuuskunnassa ja melkoisesti\nlisäsi sen työvoimia. Mainitulla päätöksellä sisäasiain osastosta\nmuodostettiin kaksi osastoa, sisäasiain osasto ja sota-asiain osasto.\nPosti- ja tiedotusasiat yhdistettiin liikenneasiain osaston\nhoidettavaksi ja tämän osaston asioista sen sijaan siirrettiin sopivia\naloja työasiain osastolle. Työasiain osaston rinnalle perustettiin\nerikoinen sosialiasiain osasto.\n\nKansanvaltuuskunnassa tuli täten, lukuunottamatta puheenjohtajan\nvalvonnan alaisena toimivaa kansliaa, olemaan 12 osastoa. Työnjaon\nnäiden eri osastojen kesken sunnitteli pääneuvosto niiltä osilta, joita\nedellä mainitut muutokset koskivat, sellaiseksi, että eri neuvostoille\nkuuluisivat pääasiassa seuraavat hallinnon alat:\n\nTyöasiain osastolle: teollisuus, kauppa, valtion rakennustoiminta sekä\nvaltion vesivoimat ja niiden yhteydessä olevien laitosten rakentaminen;\n\nLiikenneasiain osastolle: maa- ja meriliikenne sekä posti, lennätin ja\npuhelinlaitokset;\n\nSosialiasiain osastolle: työväen suojelus, työnvälitys, työriitain\nsovittaminen, vakuutustoiminta ja työväen asuntokysymykset;\n\nSisäasiain osastolle: läänin ja kuntain hallinto, järjestyksen pito --\nmikäli sotatoimet eivät vaadi erikoisia toimenpiteitä, jolloin niistä\nhuolehtii sota-asiain osasto -- sanomalehdistö ja kirjapainot sekä\nyleensä terveydenhoidon asiat;\n\nSota-asiain osastolle: sodankäynti ja sotilashallinto sekä niiden\nvälittömässä yhteydessä olevat asiat.\n\nMuiden osastojen toimiala osittain jo selviää niiden nimestä, osittain\noli sama kuin entisen senaatin vastaavan osaston.\n\nKansanvaltuutettujen lukumäärää lisättiin niin, että paitsi niiden\nkansanvaltuuskunnan osastojen esimiehillä olevia kansanvaltuutettuja,\nsota-asiain osastossa, oikeusasiain osastossa, raha-asiain osastossa,\nliikenneasiain osastossa, sosialiasiain osastossa ja sisä-asiain\nosastossa tuli olemaan kaksi kansanvaltuutettua kussakin.\n\nMaaliskuun lopulla edeltä selostettua työnjakoa koetettiin vielä\nkehittää sikäli, että sotilasasiain hallinto ja sotatoimien ylijohto,\njotka siihen asti olivat olleet yksissä käsissä, erotettiin toisistaan,\nniin että hallinto tuli olemaan kansanvaltuuskunnan sota-asiain osaston\nalainen, mutta sotatoimien ylijohto kuulumaan Punasen Kaartin\nylipäällystölle, joka sitä varten muodostettiin kolmimiehiseksi\nylipäällikkökunnaksi.\n\nSaadakseen jonkinlaisen käsityksen Kansanvaltuuskunnan osastojen\ntoiminnasta on ehkä valaisevaa tutustua työalaltaan laajimpaan niistä,\nTyöasiain osastoon, jonka velvollisuudeksi muun lisäksi tuli myöskin\nvalvoa, että tehtaat ja työpajat olivat tarpeellisessa laajuudessa\nkäynnissä, joissa työt työnantajain sabotaasein vuoksi vallankumouksen\nalettua pysähtyivät kokonaan.\n\nHelmikuun alkupuolella Kansanvaltuuskunnan Tiedonantaja lehdessä olleen\nselostuksen mukaan oli Työasiain osaston työ järjestetty siten, että\nosastoa hoiti Työasiain kansanvaltuutettu ja hänen johdollaan kaksi\nsihteeriä ja kanslian johtaja. Osaston asiat olivat jaetut viiteen\npääryhmään, nimittäin kauppaa, teollisuutta, meriasiain, yleisten\ntöiden sekä työväen suojeluksen ja vakuutuksen hoitoa varten. Kullakin\nryhmällä oli erikoinen valvoja, joka huolehti alaansa kuuluvien\nosastojen toiminnan yhtenäisyydestä, suunnitteli uusia alotteita, teki\nesityksiä uusien osastojen perustamisesta tai entisten uudelleen\njärjestämisestä sekä esitti alansa jaostojen esitykset työasiain\nosastolle. Helmikuun keskivaiheilla mainitaan osastossa seuraavat\neri jaostot: kauppa-asiain valvoja, yleisten töiden valvoja,\nmeriasiain valvoja, metalliteollisuuden valvoja, paperi- ja\npuumassateollisuusjaosto, puku- ja kenkäteollisuusjaosto, sekalaisten\ntöiden jaosto, sosialiasian jaosto. Maaliskuun keskivaiheilla\nmuodostettiin yllämainittu yleisten töiden jaosto, valtion töiden\nneuvostoksi, jonka toimialaan kuuluivat kaikki valtion yleiset työt,\nkuten uusien rautateiden rakentaminen, satamain, kanavain, ja yleisten\nrakennusten rakennus ja korjaustyöt, minkä lisäksi neuvoston oli\nkäsiteltävä kaikki ne komiteain anomukset, jotka tarkoittivat apu- tai\nlainarahan saantia valtiolta töiden järjestämiseksi. Työasiain osaston\nalaisena toimi myöskin työnvälityskeskustoimisto, kaikkien kunnallisten\ntyönvälitystoimistojen yhteydessä. -- Tehdaslaitosten ja\nteollisuusyritysten käynnissä pitämisessä oli työasiain osastolle\navuksi tarkoitettu eri työpaikoilla jonkin seudun samalla työalalla ja\nvihdoin kullakin seudulla yhteisesti toimiviksi suunnitellut\ntehdaskomiteat, teollisuusneuvostot ja paikallisneuvostot.\n\nErikoiset hallinnon alat olivat aikaisemmin keskitetyt senaatin\ntoimituskuntien alaisina toimiviin keskusosastoihin. Näistä\nKansanvaltuuskunta 6 p. helmikuuta antamallaan määräyksellä\nsuoranaisesti lakkautti vuosikymmenet häikäilemättömänä sortovirastona\ntoimineen painoasiain ylihallituksen, mikä siihen asti onnellisesti oli\nsuoriutunut kaikissa valtiollisten suuntien vahteluissa. Toimimaan\njärjestettyjen keskusosastojen johtoon yleensä asetettiin neuvostot,\njoko Kansanvaltuuskunan väliaikaisesti nimittämät, tai kuten\nkaikkiinkin nähden oli tarkoituksena asia myöhemmin järjestää,\nvastaavan alan työläisten valitsemat. Siten asetettiin\nrautatieneuvosto, metsäneuvosta ja maatalousneuvosto. Useiden vähemmän\nmerkityksellisten osastojen toimintaa valvomaan nimitti\nKansanvaltuuskunta kuhunkin erityisen valvojan, komissaarin.\n\nKaikilla hallinnon monilla aloilla pyrittiin luomaan järjestystä, joka,\nvastakohtana vanhalle virkavaltaiselle, vastasi niitä vaatimuksia, mitä\ntyöväestö on oikeutettu asettamaan.\n\nPerinpohjaisemman uudesti muodostelun alaiseksi joutui maan suurin\nkeskusvirasto, rautatiehallitus, mikä häikäilemättömänä ja\nnäännyttävänä virkavaltana oli vuosikymmenen raskaasti painanut\ntuhatlukuista rautateiden työläisjoukkoa. Sen tilalle asetettiin jo\nhelmikuun 2 päivänä rautatien neuvosto ja sille asiain järjestämisessä\nja toiminnan valvomisessa avuksi paikallisia ja matkustavia\nkomissaareja. Tarkemmin järjestettiin rautateiden hallinto helmikuun 6\np:nä annetulla Kansanvaltuuskunnan laatimalla asetuksella. Se asetti\nrautateiden hallinnon työväen, lähinnä rautateiden oman henkilökunnan\nvalitsemien neuvostojen hoidettavaksi. Vanha vihattu rautateillä\nnoudatettu rangaistusohjesääntö kumottiin ja muutenkin viitoiteltiin\ntälläkin alalla hallinnolle uusi laki.\n\nTärkeimpiä keskuselimiä oli myöskin elintarvehallitus, joka maaliskuun\nloppupuolella perustettiin aikaansaadakseen elintarvealalla\nyhtenäisyyden mitä oli häirinnyt se, että Punaisen Kaartin\nmuonitusasiaa myöskin, mitä elintarpeiden hankintaan tuli, oli\nhoidettu erillään muusta elintarvehallinnosta, oman erikoisen\nelimensä Kansanvaltuuskunnan Intendenttilaitoksen välityksellä.\nElintarvehallitus toimi Kansanvaltuuskunnan elintarveosaston alaisena\nja oli sen käsiin keskitetty kaikki elintarpeiden hankintaa ja jakelua\nkoskevat asiat. Sama merkitys selitettiin toimeenpantavaksi myöskin\nkunnissa, missä tuli yksinomaan elintarvelautakunnilla olemaan\noikeus hankkia ja takavarikoida viljaa ja muita elintarpeita;\npunakaartilaisten asiana oli ainoastaan antaa tarvittavaa apua.\nElintarveasiain tilaa ja elintarvekysymyksen järjestämiseksi annettujen\nmääräysten noudattamista valvomaan oli kuhunkin kuntaan asetettava\nerikoinen komissaaria, jonka tuli olla läheisessä vuorovaikutuksessa\nlääninsä elintarvelautakunnan kanssa.\n\nTutustuttuamme täten valtion hallinnon tärkeimpiin aloihin sellaisina\nkuin ne vallankumousaikana olivat, tarkastamme lyhyesti paikallisen\nitsehallinnon järjestelyä läänien ja kuntien piirissä. Tätä asiaa oli\nalustavasti järjestetty sisäasiain valtuutetun jo toisena päivänä\nhelmikuuta antamalla, oikeastaan ohjeitten luontoisella määräyksellä.\nSen mukaan tuli työväen sos. dem. kunnallisjärjestö kussakin kunnassa\nja asianomainen sos. dem. piirijärjestö kussakin läänissä olemaan\nporvaristolta siirtyneen vallan hallitsija. Tarkemmin, ja osittain\nuusille perusteille järjesteltiin asiat Kansanvaltuuskunnan 4 p:nä\nhelmikuuta antamalla lailla sisähallinnon väliaikaisesta\njärjestämisestä ja sisäasiain osaston samana päivänä antamalla\nmääräyksellä mainitun lain käytäntöön panosta. Näiden säännösten mukaan\nlakkautettiin kuvernöörin, kruununvoudin, poliisimestarin, nimismiehen\nja kaupunginvoudin virat. Lääninhallintoa hoitamaan oli asetettava\nlääninvaltuuskunta, siten, että läänin pääkaupungin kunnallisjärjestö\nvalitsi siihen kaksi jäsentä. Läänin sos. dem. piiritoimikunta tai, jos\nniitä on useampia, ne yhdessä kaksi jäsentä. Viidentenä jäsenenä\nlääninvaltuuskunnassa oli oleva Kansanvaltuuskunnan määräämä läänin\nesimies. Lääninvaltuuskunnan asiana oli oleva ottaa ja erottaa läänin\nvirastojen toimihenkilöt. Niitä tehtäviä suorittamaan, jotka olivat\nkuuluneet kruununvoudeille ja nimismiehille, oli kuhunkin\nmaalaiskuntaan asetettava järjestyksenvalvoja ja tarpeellinen määrä\njärjestysmiehiä. Järjestyksenvalvojan valitseminen oli oleva sos. dem.\nkunnallisjärjestön asiana, tai ellei sellaista kunnassa ollut, läänin\nvaltuuskunnan asiana sen jälkeen, kun kunnan työväenjärjestö, tai ellei\nsellaistakaan kunnassa ollut, kuntakokous oli esittänyt ehdokkaansa.\nJärjestysmiesten valitseminen oli oleva kunnallisjärjestön tai missä\nsellaista ei ole, järjestyksenvalvojan asiana. Kaupunkeihin oli\nvastaavaan tapaan asetettava erityinen järjestystoimikunta\njärjestysasioista huolehtimaan. Maaliskuun lopulla annettu laki\njärjestyksenpidosta muutti näitä määräyksiä sikäli, että\njärjestyksenpito myöskin maaseudulla oli lähinnä oleva erikoisen\njärjestyslautakunnan asiana, jonka valtuusto on valitseva.\nJarjestyspäällikön asettaminen oli oleva järjestyslautakunnan\ntehtävänä.\n\nMitä kunnalliseen itsehallintoon kokonaisuudessaan tulee, oli sen\njärjestely eri seuduilla varsin kirjava. Kunnallisen itsehallinnon\nelimenä oli kussakin kunnassa joko sos.-dem. työväenjärjestö, missä se\npuolueasioissakin päätti, tai sen valitsema kunnanvaltuusto, sekä\nniiden asettamat ja alaiset kunnalliset lautakunnat ja toimihenkilöt.\nMutta monissa kunnissa suvaittiin varsin pitkälle myöskin entistä\nkunnallisvaltaa.\n\nVallankumouksen saavutusten turvaamiselle mitä tärkeintä oli\noikeudenkäytön järjestely. Ensimäisiä lakeja, mitä Kansanvaltuuskunta\nantoi, olikin laki vallankumousoikeuksien järjestämisestä.\n\nVallankumousoikeuksista annetun lain mukaan oli sellaisia asioita\nkäsittelemään, jotka sisälsivät rikoksen vallankumousliikettä ja uutta\njärjestystä vastaan taikka muun rikoksen, kuhunkin kuntaan asetettava\n(siksi, kunnes oikeuslaitos kansanvaltaisesti uudistetaan) erityinen\ntuomioistuin, vallankumousoikeus. Jäsenet vallankumousoikeuteen oli\nasetettava kunnan järjestyneen työväen toimesta, joko välittömästi\nyleisessä kokouksessa tai kunnallisen edustuslaitoksen kautta, missä\nsellainen oli. Tarpeen vaatiessa voitiin oikeuteen asettaa useampia eri\nosastoja. Vallankumousoikeuteen oli kuuluva puheenjohtaja sekä\nvähintäin 4 jäsentä, joiksi oli valittava rehelliseksi ja\noikeamielisiksi tunnettuja työväen luottamusta nauttivia henkilöitä.\nLisäksi oli kussakin oikeudessa oleva yleinen syyttäjä. Muutosta\nvallankumousoikeuden päätöksiin sai hakea vallankumouksellisessa\nylioikeudessa, jos tuomittu rangaistus oli laissa tarkemmin\nmääriteltyjä määriä suurempi. Kaikistakin tuomioista oli\nvallankumousoikeuksien kuitenkin lähetettävä selostus ylioikeudelle,\njoka voi kumota tai muuttaa päätöksen, vaikka siitä ei oltukaan\nvalitettu. Vallankumoukselliseen ylioikeuteen, joka oli toimiva\nHelsingissä oli Työväen Pääneuvoston nimitettävä puheenjohtaja ja 10\njäsentä. Tuomionsa oli vallankumousoikeuksien perusteltava\nluotettaviksi katsomiinsa todistuksiin ja tosiasioihin, otettava\nhuomioon rikoksen tehneen luonnon laatu sekä ne olot, joissa rikos oli\ntapahtunut, samoin kuin muutkin asiaan vaikuttavat seikat; samalla oli\nhuomiota kiinnitettävä myöskin siihen, missä määrin rikos loukkasi\ntyötätekevän kansan etuja ja vallankumouksen menestystä. Tuomio voitiin\njulistaa ehdolliseksi, kuten oikeuksien muutenkin oli tuomioillaan\nkoetettava estää ja vähentää rikollisuutta. Maalisk. 13 p. annetulla\nlailla laajennettiin vallankumousoikeuksien tuomiovaltaa niin, että ne\nsen jälkeen voivat ottaa käsiteltäväkseen muitakin oikeusasioita kuin\nrikosjuttuja. Tarpeen vaatiessa voitiin vallankumousoikeuteen asettaa\nerityinen siviiliasiain osasto, jollainen oli järjestettävä myöskin\nvallankumoukselliseen ylioikeuteen. -- Punasessa Kaartissa palvelevat\nhenkilöt olivat tekemistään kurinpitorikoksistaan ja palveluksessa\ntekemistään rikoksista ohjesääntöjen kurinpidon, toverioikeuden tai\nsotaoikeuden tuomiovallan alaisia. Siitä erikseen annettujen säännösten\nmukaan. Huhtikuun alkupäivinä määräsi Kansanvaltuuskunta että,\nsotatoimien alueella Punasen Kaartin sota- ja kenttäoikeudet\nolivat oikeutetut tutkimaan ja tuomitsemaan virkamiesten ja\nvastavallankumouksellisten rikoksia vallankumoustaistelua vastaan.\n\nTällainen oli lyhyin piirtein esitettynä hallinnon ja lainkäytön\njärjestely Suomen vallankumouksen aikana talven ja kevään vaihteessa v.\n1918.\n\n\n\n\nUlkoasiain valtuutettuna vallankumous-hallituksessa\n\nMUISTELMIA JA MIETTEITÄ.\n\n\nOlin joutunut työväenliikkeessä ulkomaalaisten kanssa tekemisiin. V.\n1906, kun olin puoluesihteerinä, olin käynyt Kansainvälisen\nSosialistitoimiston kokouksessa Brysselissä ja joutunut olemaan sen,\nsekä muiden maiden puolueiden kanssa kirjevaihdossa. Olin saanut\nvastaanottaa ulkomaalaisia tovereita, jotka olivat käynnillä Suomessa.\nJa 1910-13 olin ollut Amerikassa, sekä kesällä 1917 Tukholmassa\nedustamassa puoluetta kansainvälisissä konferensseissa -- ensin\nhollantilais-ruotsalaisen komitean mukana, kun puolueemme oli\nvielä vanhaaperua Toisen Internationalen puolueita, ja sitten\nzimmervaldilaisten sakissa, kun puolue kesällä 1917 liittyi\nZimmervald-Internationaleen.\n\nNäistä seikoista kai johtui, että kun tammikuun lopulla 1918 jouduttiin\nottamaan valta ja oli asetettava vallankumoushallitus, minut pantiin\nsen ulkoasiain valtuutetuksi -- sivumennen sanoen hyvin vastoin\ntahtoani. Vastahakoisuus johtui siitä, että oli varsin hämärä käsitys\nsiitä, mitä sellaisessa asemassa piti ja voi tehdä. -- Pieni\nkansainvälisen politiikan kokemus kyllä oli: V. 1905 olin ollut\nTampereen suurlakkokomitean jäsenenä. Eräänä kauniina päivänä pysäytti\nminut kadulla herrasmies ja sanoi: Näen merkistänne, että kuulutte\nkaupungin hallitukseen (minulla oli punainen marsalkan olkanauha), Olen\nEnglannin konsuli. Taloni ovella on valtakunnan vaakuna, ja huomautan\nteille, että Britannian hallitus ei koskaan anna anteeksi loukkauksia\nsen alamaisia vastaan. -- Selvisin pian ällistyksestäni (kumousaikana\noppii nopeasti) ja sanoin: tulkaa huomenna kello 2 suurlakkokomiteaan,\nniin saatte tarpeelliset paperit. -- Ja paperit laadittiin, sekä\njulistettiin Raastuvan parvekkeelta kokoontuneelle kansalle, että\njättäisivät ulkovaltain alamaiset rauhaan. -- Jota kehotusta kaikki\nkuuliaisesti noudattivatkin.\n\nV. 1918 oli tilanne Helsingissä hieman toinen. Käynnissä oli suursota,\nja ulko-asiain valtuutetun ymmärsin jollain tavoin joutuvan tekemisiin\nsuurten kansainvälisten kysymysten kanssa. Siihen asti saadusta\nmarxilaisesta alkeisopista tiesin myös, että politiikka yleensä, ja\nerikoisesti ulkopolitiikka, riippuu voimasuhteista. Ja mitä siihen\ntulee, sen ymmärsi ilman muuta, olimme me heikommalla puolella. Ei\nvoitu laskea pistimiä, noita ulkopolitiikan tärkeimpiä tekijöitä,\nsadoissa tuhansissa -- ja ilman sitä tuntui \"ulkopolitiikka\"\nlapsenleikiltä. Tosin oli meillä turvana Suomenlahden vankka jää, ja\nvaikka syksyllä oli ollut kutakuinkin varmaa puhetta saksalaisten\nmaahan tulosta, niin ajateltiin, että niiden on nyt lykättävä ne\nparempiin ilmoihin. [Saksalaisten tulo lienee ollut syksyllä lähellä\ntoteutumistaan, mutta lykkäsi sen silloin Lokakuun vallankumous ja sitä\nseurannut Brestin rauhanneuvottelu, ehkä myös muiden rintamain\nvaatimukset.] Ruotsin puolelta ei ollut vaaraa odotettavissa, arvelin,\nsillä sieltä juuri tulevana tiesin, että Ruotsin kansan mielestä olivat\nkaukana Kaarle XII:n tapaiset seikkailut. Ja mitä tuli itäiseen\nnaapuriin, niin oli sieltä Suomen kansan ikivihollinen, tsarismi, vuosi\nsitten kukistettu. Samaa tietä oli syksyllä mennyt Kerenskin\nporvarisvalta, ja tilalle tullut neuvostovalta oli hyvien tovereitten\nkäsissä.\n\nMutta vaikka ei ollut välitöntä maahankarkauksen vaaraa, niin oli\nkuitenkin sellainen tunto, että heikkoja tässä ollaan suurvaltain\nedessä, jotka maailman politiikassa miljona-armeijainsa avulla\nisännöivät. Oli myös jonkunlainen tunto siitä, että Neuvosto-Venäjä ei\nole nyt varsin vahva. Tov. Trotski kyllä paraikaa saksalaisten\nkenraalien päitten yli Brestistä käsin puhui maailman työväelle rauhan\nasiaa, mutta Puna-Armeijaa ei vielä ollut -- se perustettiin vasta\nsamana päivänä, jolloin punalyhty Helsingin työväentalon tornista käsin\nkutsui kaartin aseisiin.\n\n\n\nAlkutoimet.\n\n\nEnsi tehtävä ei ollut niin vaikea. Oli ilmoitettava muiden maiden\nproletariaatille, mitä oli tapahtunut. Olihan sitä ennenkin lähetetty\nkirjeitä toveripuolueille. Se fraseologia oli tuttu. Ja niin syntyi\nensin kirjelmä Zimmervald-Intertionalelle. Sitä ei kyllä lähetettykään\n\"hallituksen\", vaan Puoluetoimikunnan nimessä. Ja ensimäisten\njulistustensa joukossa (tammik. 30 p.) oli puolueen asettama\nToimeenpaneva Komitea selittänyt suhtautumista ulkomaalaisiin. -- Mutta\nkun nyt kerran oli julistettu uusi hallitus, piti siitä myös\nvirallisesti tiedotettaman muille \"valloille\". Ja se oli tehtävä\nvierailla kielillä. -- Meillä oli kyllä yksi vieraita kieliä taitava\ntoveri, Karl H. Viik, mutta hän oli äänestänyt vallanottoa vastaan.\nTosin hänet nimitettiin ulko-asiain osaston sihteeriksi, mutta ei hän\nsiihen virkaan ruvennut. Joitakin pikku töitä teki, käänteli kielille\njonkun asiakirjan, mutta ei edes palkkaansa huolinut; sanoi vain:\n\"takasinhan se on kuitenkin maksettava.\" -- Todellisuudessa ei käynyt\njuuri niin yksinkertaisesti, vaan täytyi hänen tappion jälkeen\npiileskellä kuukausia, ennen kuin uskalsi tulla esille piilopaikastaan,\nvaikka oli ystäviä aktivistien joukossa ja niille pian tuli tunnetuksi\nhänen katumuksensa. [Viik on muuten tyypillinen esimerkki siitä,\nkuinka entisestä radikaalista voi tulla vallankumouksellisen liikkeen\nluopio. Hän oli tehnyt huomattavia palveluksia venäläisille\nvallankumouksellisille sekä edustanut Suomessa ja Ruotsissa\nzimmervaldilaista kantaa. Nyt on hän noskepuolueen sihteeri ja vastaa\nsen ruokottomuuksista, vaikkakin vähin.]\n\nKielivaikeuksista pelasti minut sattuma -- jos nyt voi sattumaksi sanoa\nsitä, että kumous tuo esille voimia, jotka siihen asti ovat olleet\nsalassa. Tuli näet luokseni sarkapukuun puettu vaatimaton mies ja\nsanoi: Nuo teidän vieraskieliset julistuksenne ovat huonoa kieltä, niin\nettä enkö saisi auttaa? -- Kukas te olette? -- Nimeni on Ivar Lassy ja\nosaan vähän kieliä. (Kävi selville, että hän oli Helsingin yliopistossa\nväitellyt filosofian tohtoriksi ja osasi kieliä: ranskaa, saksaa,\nenglantia, venäjää, persiaa y.m.; oma kielensä ruotsi ja puhui hyvin\nsuomea.) -- Apunsa oli tervetullut ja sai hän heti kirjottaa\nsuurvalloille niiden omalla kielellä, että Suomessa on hallitus\nkukistunut ja uusi asetettu tilalle ja toivotaan hyvien välien jatkuvan\nedelleen j.n.e. -- Ne kirjotettiin, vietiin konsuleille ja sähkötettiin\npäämaihin -- lienevätkö saaneet, en tiedä, ainakin unohtivat vastata.\n\nHelsingissä olevat konsulit vastasivat. Ranskan konsuli ilmoitti\nsaaneensa tiedon, jopa lausui kohteliaasti, että \"en epäile etteikö,\nkuten tekin toivotte, suhteet meidän välillämme jatkuisi vilpittöminä\nja ystävällisinä.\" -- Mitä siihen vilpittömyyteen tulee, emme siihen\nerikoisesti luottaneet, mutta tuntui hyvältä saada niin ystävällinen\nvastaus. Englannin konsuli oli koko joukon varovampi sanonnassaan.\nIlmoitti saaneensa tiedon hallitusvaihdoksesta, jonka oli saattanut\nhallitukselleen ja \"odotan saavani ohjeet ryhtyäkseni suhteisiin\nkanssanne tarkotuksella valvoa Britannian etuja tässä maassa.\" -- Muut\nkonsulit ilmoittivat, kirjallisesti tai suullisesti, saaneensa tiedon\nja asettuivat yhteyteen kanssani tarkotuksella valvoa \"alamaistensa\"\netuja -- ja vähän muussakin tarkotuksessa, josta puhumme myöhemmin.\n\nNeuvosto-Venäjän hallitukselle lähetetty ilmoitus ei ollut yhtä kuivan\nvirallinen; siinä ilmoitettiin että \"valta on julistettu otetuksi\ntyöväenluokan käsiin\", ja samalla lähetettiin tervehdys Venäjän\nproletariaatille ja lausuttiin sydämellinen toivomus, \"että vankka\nsolidarisuus vallitsisi Venäjän ja Suomen työläisten kesken taistelussa\nkapitalismin kukistamiseksi.\" -- Vastauksesta ja muusta yhteydestä\nmyöhemmin.\n\nNyt oli sitten järjestettävä virasto. Se ei ollut niin ihan\nyksinkertaista, sillä siihen työhön vaadittiin vähän muutakin kuin\nhyvää tahtoa ja proletaarista mieltä. Viik kyllä teki satunnaisia\npikkutöitä ja Lassy käänteli asiakirjoja, mutta pysyi hänkin toimessaan\nkirjakaupan apulaisena (siirtyi sitten Helsingin ulkopuolelle\nhuvilamailleen, jossa otti osaa punakaartin ja vallankumousvallan\ntoimintaan ja sai palkakseen vankilan; vapaaksi päästyään toisenkin\ntuomion sekä siirtyi neuvostomaalle, jossa nyt on Karjalan puoluekoulun\njohtajana).\n\nRuotsia taitavaksi apulaiseksi sain tov. Alfred Vitbackan -- joka\nkaatui Viipurissa taistelumme loppupäivinä. Ja tämän toi avuksi\n\"sattuma\" -- sanon näin alleviivatakseni, että ei ollut tietoista\njärjestöä, vallankumouksellista puoluetta, joka olisi tarvittavat\nhenkilöt hakenut ja paikoilleen asettanut. Tuli luokseni vaatimaton\nnuorukainen, joka kysyi olisiko työtä. Ylioppilas, työväenlehden\ntoimituksessa työskennellyt. Kun minulla oli vissi tappion tunne alusta\nlähtien (hyvin huono merkki kumouksessa), en halunnut ketään narrata\nniin epävarmaan yritykseen. Kerroin siksi hänelle muutamin piirtein\nParisin Kommuunin lopun ja kysyin, onko hän ajatellut sitä\nmahdollisuutta. Hän vastasi: Olen pari päivää kävellyt Helsingin katuja\nsitä ajatellen, mutta tulin kumminkin; ei kai sitä siinä vielä olla? --\nEi olla vielä, myönsin, mutta voidaan tulla. -- Hän jäi taloon ja oli\nparhaana apulaisenani koko kumouksen ajan.\n\nLisäksi oli vaimoni jonkinlaisena vieraiden vastaanottajana ja kai joku\nasioita juoksemassa. Väliin punakaartilainen vartiomiehenä. Ja siinä se\nsitten olikin \"foreign office\" Suomen vallankumouksessa 1918. -- Toivon\nettä se ensi kerran varustetaan vähän paremmin, sillä sillä on koko\njoukon enemmän tehtävää kuin silloin tyhmässä vaatimattomuudessamma\nluulimme. -- Virastona oli pari huonetta senaatin talossa. Yöksi\nvedettiin pitkäksemme sohville ja aamulla käärittiin tyyny vilttiin ja\npistettiin sivulle.\n\nMaaliskuulla tein selostuksen toiminnastamme Työväen Pääneuvostossa,\njoka oli vallankumouksellinen parlamenttimme. Sen alkupuoli on\nkirjoitettu ja arvelen olevan asianmukaista sen tähän kopioida.\nJäsennys: 1. Ilmoitukset hallituksille. 2. Ulkomaalaisten suojeleminen.\n3. Ulkomainen omaisuus. 4. Passi-kysymyksiä. 5. Sekalaisia kysymyksiä\n(läpi rintaman meno y.m.). 6. Ahvenanmaan kysymys ja Ruotsi. 7. Saksan\npuuttuminen Suomen asioihin. 8. Paikkamme kansainvälisen köyhälistön\ntaisteluissa. Näennäisesti eristetyn, asiallisesti suuren armeijan\npieni etuvartio.\n\n\n\nSuomen Kansanvaltuuskunnan Ulkoasiain toiminnasta.\n\n\nNiin pian kuin vallankumoushallitus oli asetettu, ilmoitettiin niiden\nmaiden hallituksille, jotka jo olivat tunnustaneet Suomen\nriippumattomuuden, että maassamme on vallankumouksen kautta kukistunut\nhallitus, joka saattoi maan kansalaissodan kauhuihin, ja on maan\npelastamiseksi joutumasta anarkiaan, hallitusta hoitamaan asetettu\nSuomen Kansanvaltuuskunta, jonka toimia valvoo Työväen Pääneuvosto.\nTärkeimmille niistä valloista, jotka eivät vielä olleet tunnustaneet\nSuomen riippumattomuutta, lähetettiin myös ilmoitus tapahtuneesta\nvallankumouksesta ja pyydettiin samalla tunnustusta maamme\nitsenäisyydelle. Täällä oleville konsuleille tehtiin myös samanlainen\nilmoitus.\n\nKansankomisaarien Neuvostolle tehdyn ilmoituksen mukana lähetettiin\ntuon Venäjän työläisten, sotilasten ja talonpoikain hallituksen kautta\nSuomen työtä tekevän kansan tervehdys Venäjän vallankumoukselliselle\nköyhälistölle sekä lausuttiin toivomus, että vankka solidarisuus\nvallitsisi Venäjän ja Suomen työläisten kesken taistelussa sortoa ja\nriistoa vastaan. Venäjän kansankomisarien neuvoston puolesta vastattiin\ntervehdykseen ja on ystävällinen vuorovaikutus vallinnut molempien\ntyöläishallitusten kesken, jota todistaa m.m. 1 p. maaliskuuta\nallekirjotettu sopimus välienselvittelystä Suomen ja Venäjän kesken.\nVenäjää on Suomessa edustanut ensin Helsingissä sijaitseva aluekomitea\nja sittemmin poliittisena edustajana toveri Smilga.\n\nSuomen Ministerivaltiosihteeristö on muodostettu Suomen Valtuuskunnaksi\nPietarissa ja kuuluu siihen Suomen Kansanvaltuuskunnan valtuuttamain\nvaltiollisten ja kauppa- y.m. asiain edustajain lisäksi Pietarin\nSuomalaisen Työväen Neuvoston valitsema. Viraston, samoin kuin sen\nyhteydessä toimivan Suomen Passiviraston ent. virkamiesten jätettyä\npaikkansa on toimet väliaikaisesti täytetty uudestaan ja samalla\nryhdytty virastoja uusimaan olojen vaatimalle kannalle. Suomen\nKansanvaltuutettujen edustajana ovat toimineet toverit V. Pukka [Nuori\nmies, joka 1918 esiintyi \"Suomen Tasavallan Edustajana\", väliin\n\"lähettiläänä\"; \"arvo\" kun nousi päähän. Hänestä tuli sitten v. 1920\ntapahtuneeseen kommunaarien murhaan johtaneen \"opposition\"\npääjohtajia.] ja H. Jalava, kolmas edustajaksi aiottu J. Rahja ollut\nsairaana. [Tov. Rahja haavoittui Kämärän taisteluissa luokkasodan\nalussa. Oli sitten Suomen Kommunistipuolueen perustajia ja sen\nKeskuskomitean jäsen. Sai surmansa imperialistien ja lahtarien kätyrin\nluodista 1920.]\n\nMitkään porvarilliset hallitukset eivät ole Suomen työväen hallitusta\nvirallisesti tunnustaneet. [Kansainvälisen oikeuden oppikirjassaan\nsanoo Liszt: \"Kumoukselliset voidaan, jos heillä on tosiasiassa\nhallussaan osa valtion aluetta ja se järjestetyn ballinnno alaisena, ja\njos he voivat pitää yllä säännöllisiä suhteita muiden valtioiden\nkanssa, tunnustaa sotaa käyväksi vallaksi. Tunnustaminen sitoo vain\ntunnustavaa valtiota; se velvoittaa ennen kaikkea puolueettomuuteen.\nMutta se velvoittaa myös tunnustuksen saanutta alistumaan\nkansainvälisen oikeuden säännöksiin.\"] Kuitenkin ovat niiden edustajat\nolleet asiallisissa suhteissa Kansanvaltuuskuntaan, etupäässä\nedustamainsa maiden kansalaisten etujen valvomiseksi. Amerikan\nlähettiläs Pietarissa on ottanut vastaan tov. O. Tokoin ja\nallekirjottaneen, ollen kysymyksessä elintarpeiden saanti Amerikasta\nSuomeen. Eräiden maiden konsulit ovat nimenomaan ilmoittaneet heidän\nedustamainsa maiden hallitusten olevan puolueettomia Suomen\nsisällissotaan nähden.\n\nTervehdyksiä on Suomen vallankumouksellinen työväki saanut vastaanottaa\ntoveripuolueilta ja Tukholmasta Kansainväliseltä Sosialistiselta\nKomisionilta, jonka kautta on lähetetty tervehdys kaikkien\nmaiden luokkataistelupuolueille. Varsinkin ovat venäläiset\ntoverit lukuisain edustajakokousten ja toimikuntain kautta\nveljellisesti tervehtineet meitä. Ruotsin vasemmistososialistisen\npuolueen, Norjan sos. dem. puolueen, Venäjän bolshevikkien ja\nvasemmistososialistivallankumouksellisten edustajat ovat olleet läsnä\nKansanvaltuuskunnan kokouksessa tervehdys- ja neuvottelutarkotuksella.\nMyös Ruotsin oikeistosos. dem. puolueen ja Ammattijärjestön edustajien\nkanssa on Kansanvaltuuskunta keskustellut Ruotsista lähetettäväksi\naiotuista sairaanhoito- ja apuretkikunnista.\n\nMyös tiedustelivat viimemainitut edustajat, yhdessä\nvasemmistososialistiseen puolueeseen lukeutuvan pormestari Lindhagenin\nkanssa, mitä mahdollisuuksia olisi välitystoiminnalla, jota Ruotsin\nsosialidemokraatit haluaisivat ryhtyä puuhaamaan, jolloin Ruotsin\nhallitusta olisi ajateltu välittäjäksi. Ruotsalaisille tovereille\nselitettiin tarkoin tämän taistelun synty ja luonne sekä osotettiin,\nettä Ruotsin hallituksella ei voitaisi, varsinkaan Ahvenanmaalla juuri\ntapahtuneen valtauksen vuoksi, katsoa olevan sitä puolueettomuuden\nauktoriteettia, jota edellyttäisi välitys, mistä työväenluokalle olisi\nedullisia tuloksia odotettavana.\n\nUlkomaalaisiin nähden noudatetaan, kuten tunnettua, yleensä\nsivistysmaissa sellaista menettelyä, että ne ovat henkilön\nloukkaamattomuuteen ja omaisuuteensa nähden erityisesti turvatut. Tämä\nperustuu osaksi eri valtioitten välisiin sopimuksiin, osaksi taas\nkansainvälisen oikeuden alalla vakiintuneisiin periaatteisiin, joiden\nnoudattamista valvoo asianomaisten hallitusten tarpeen tullen\nharjottama painostus, jopa uhkakin. Vallankumousaikoina ja\nsisällissodan raivotessa joutuvat väliin ulkomaalaiset omaisuuksineen\nasemaan, jossa niiden loukkaamisia ei voi välttää. Jos ulkomaalainen\nosuu asumaan tai tilapäisesti oleskelee likellä paikkaa, jossa on\ntaisteluita käynnissä, joutuu hän vaaraan. Jos ulkomaalainen asuu\ntalossa, jossa on vallattava puhelinasema tai asevarasto tms., niin\ntulee hänen kotirauhansa tahtomattakin häirityksi. Pahempi on\njos ulkomaalainen, luokka-asemansa takia tai muuten, antaa\nvastavallankumoukselliselle porvaristolle kannatusta, jopa apuakin\nmuodossa tai toisessa. Varsinkin voivat ulkomaalaiset liikemiehet monin\ntavoin, ostamalla tai nimiinsä ottamalla liikkeitä, taloja, maatiloja,\ntehtaita tai tavaravarastoja sekä sitten vaatimalla niille \"turvaa\"\npaljon vaikeuttaa työväen vallankumousta. Sellaista näyttää täälläkin\ntapahtuneen, vaikka asian laadun vuoksi on yksityistapauksia vaikea\ntoteen näyttää. Mutta perustellut epäluulotkin saattavat kansan\nkeskuudessa herättää nurjaa mielialaa ulkomaalaisia vastaan. Sen vuoksi\nonkin ulkomaalaisia erityisillä kehotuksilla pyydetty ottamaan\nhuomioon, että heille voidaan toimittaa kansainvälisen oikeuden\nedellyttämää turvaa vain sillä ehdolla, että ulkomaalaisetkin\nnoudattavat ehdotonta puolueettomuutta. Ulkolaisten ja konsulien tehtyä\nmuistutuksia ulkomaalaisten kohtelua koskevissa kysymyksissä on heti\nryhdytty toimenpiteisiin, tiedusteltu asian laitaa ja kun on saatu\nselvityksiä, ilmoitettu asianomaisille.\n\nUlkomaalaisten omaisuuteen nähden on maassamme vallitsevan\nsotatilan johdosta jouduttu neuvottelemaan seuraavalla tavalla:\nyksityisomaisuuteen on ehdottomasti kielletty koskemasta; väkijuomiin\nnähden on kuitenkin raittiuden valvojilla ollut täysi toimintavapaus;\nyleensä on toivottu ulkomaalaisten, kuten kaikkien tuotanto- y.m.\nliikelaitosten mahdollisimmassa määrin olevan käynnissä; mikäli\nulkomaalaisen liikemiehen omistama tai hänen nimissään oleva\ntavaravarasto tai muu omaisuus on ollut sotilaallisen välttämättömyyden\nedellyttämää tarvetta varten tarpeellinen, on se pakkotilattu,\ntietenkin korvausvelvollisuudella. Useat ulkomaalaiset ja heidän\nkonsulinsa ovatkin käsittäneet, että sotilaallisen välttämättömyyden\nvaatimuksiin on alistuttava, mutta toiset ovat tehneet vaikeuksia.\n\nKonsulien asema muodostuu tällaisissa oloissa perin ristiriitaiseksi.\nHe ovat kapitalististen hallitusten asettamia, etupäässä edustamansa\nmaan liikemiesten etujen valvojia, ja kun vallankumous yleensä saattaa\njonkinlaista häiriötä liike-elämään, suhtautuu liikemiesten edustaja\nsiihen tavallisesti kriitillisesti. Työväen kumousta katselevat\ndiplomaatti ja konsuli liikemiehen silmällä. He voivat kuitenkin\nsäilyttää jonkinlaisen puolueettomuuden, jos itsekin ovat\nulkomaalaisia. Mutta kun, kuten yleensä on tapana, konsulin ja\nvarakonsulin toimia (usein vain titteleitä) on annettu Suomenkin\nliikemiehille, on sellaisen miltei mahdoton samassa henkilössä olla\nsekä porvarillinen vastavallankumouksellinen että puolueeton konsuli.\nNiinpä ei tässä kohdin olekaan voitu kahnauksia välttää. Esim.\nViipurissa joutui konsuli pidätetyksi, koska hän kaupunginvaltuuston\nvarapuheenjohtajana oli ollut kutsumassa Karjalan suojeluskuntia\nViipuria vastaan, mikä tapaus, kuten tunnettua, oli mitä arveluttavin\nkansalaissodan puhkeamisen välitön aiheuttaja. Ruotsin konsuli\nLoviisassa oli kuulunut suojeluskunnan esikuntaan, mutta vapautettiin\nhänet antamansa selityksen perusteella, että oli luopunut siitä heti\nkun näytti syntyvän kansalaissota, jota ei ollut tahtonut, vaan johon\nnähden piti velvollisuutenaan osottaa puolueettomuutta. Eräästä\nkonsulaatista on tavattu carbon-papereita, jotka osottavat siellä\nmonistetun vastavallankumouksellisia tiedonantoja. Kun muutamia\nmuitakin tällaisia tapauksia oli ilmennyt, lähetti ulkoasiain osasto\nHelsingissä oleville pääkonsuleille kirjelmän, jossa osotti, kuinka\ntärkeätä ulkomaalaisten turvallisuuden takia on, että heidän etujaan\nvalvovat sellaiset konsulit, jotka todella kykenevät pysymään\npuolueettomina.\n\nMuita asioita, joissa konsulit ovat kääntyneet ulkoasiain osaston\npuoleen, on ollut konsulaattien toimivapauden rajat. On näet\nsotilaallisista syistä täytynyt supistaa puhelimen ja sähkölennättimen\nkäyttöä, joka on aiheuttanut... (Tähän katkeaa käsikirjotus); Asialla\nkävijöitä oli aikaisesta aamusta yöhön, ja puhelin soi yhtenään.\nPikakirjotusta ei juuri käytetty, niin että hukkaan menivät puheet ja\nselostukset, jotka olisivat olleet ensi käden vallankumousajan\nkuvauksia --- kuten ne ovat Venäjän vallankumouksen muistomerkkejä.\nJäsennysmuistiinpanoista näkyy, että olen selostanut seuraavia asioita:\nkonsulien vastalause Punasen Ristin merkin väärinkäyttämisestä, toinen\nväkivallanteoista; mieskohtaisia häiritsemisiä ja kotirauhan\nrikkomisia; kysymys liikkeenharjottamisen oikeudesta maassa; konsulien\nvalekaupat; ulkolaisten liike-edut; puolalainen pataljona Viipurissa\n(oli vastavallankumouksellinen ja sen asiamies vaati sille oikeutta\nmatkustaa Ruotsin kautta kotiin); kysymys juutalaisten oikeuksista\n(siitä keskustelu Poale-Zionin edustajan kanssa); yhteys ulkomaiden\nkanssa (posti ollut keskeytyksessä, sähköyhteys katkenneena);\nsuomalaisia pyrkinyt ulkomaille, vain poikkeustapauksessa päässeet jne.\n\nLukijaa on kai oudostuttanut ja huvittanut selostukseni \"virallinen\"\nsävy. Tarkotus oli julaista se lehdissä, jolloin se olisi luettu\nulkomailla; ja silloinhan riippuu siitä jonkun verran arvio, millainen\nse sikäläinen \"rosvohallitus\" on. Monet selostuksessa lyhyesti mainitut\nasiat vaatisivat pitemmän selostuksen, mutta se täytyy tilan puutteessa\njättää. Koskettelen joihinkin erikoiskysymyksiin. Viittaan myös\nkokoelmassa \"Suomen työväen tulikoe\" julkaistuun kirjotukseen \"Työväen\nvallankumous on kansainvälinen\", jossa selostelen näitä asioita.\n\n\n\nVarma ystävä.\n\n\nEi ollut pieni tasavaltamme yksin. Sen rinnalla oli suuri\nNeuvosto-Venäjä, ja on luonnollista, että mitä läheisin yhteistoiminta\nvallitsi molempien proletaarisen vallankumouksen maiden kesken\n(meidänkään vallankumoustamme ei voi luonnehtia muuksi kuin\nproletaariseksi, huolimatta siinä ilmenneistä puolinaisuuksista,\ndemokratisista harhoista y.m.) Paitsi alkupäivien virallisia\ntervehdyksiä oli useita koko- ja puolivirallisia tervehdyskäyntejä\nmolemmin puolin. Tammik. 30 p. kävi K.V:n luona Neuvosto-Venäjän posti-\nja telegrafikomissari Prosjan. Hän lausui tervehdyksessään, kuinka\n\"ilahuttavaa ja rohkaisevaa on, kun porvarisvallan ketjusta katkeaa\nrengas lisää.\" Ja lupasi hän kaikkea kannatusta taistelullemme. Helmik.\n15 päivänä kävin tov. Torniaisen kanssa Pietarissa ja pidin puheen\nNeuvostojen Keskuskomiteassa. Korostin sitä, kuinka neuvostohallitus\noli tunnustanut Suomen riippumattomuuden, vaikka silloin oli Suomessa\nporvarishallitus. \"Tapaukset ovat osottaneet, että olimme oikeassa.\nNiille jotka ovat epäilleet, että Suomen riippumattomuus vain johtaisi\neristäymiseen ja muihin natsionalistisiin pyrkimyksiin, voimme osottaa\nSuomen työväen vallankumoukseen, joka on meitä toisiimme vapailla\nsiteillä yhdistänyt.\" -- \"Suomen työväki tunsi itsenäisyyden itseään\nvelvoittavan. Se käsitti että sillä ei ole oikeutta sallia\nsotavoitoista juopuneen porvariston tehdä itsenäisyydestä itselleen\nrahamyllyä.\" Sitten totesin, että \"olemme saaneet arvokasta apua\nvenäläisiltä tovereilta.\"\n\nTämä on tarpeen panna merkille, sillä porvariston puolelta on\nerikoisesti yritetty ratsastaa sillä, että muka kumouksemme\ntarkotuksena oli saattaa Suomi jälleen Venäjän alaisuuteen, ja oli se\nmuka Venäjältä käsin määrättykin. Teoksessa \"Suomen Vapaussota\" (III,\nsivu 183) kerrotaan, kuinka muka eräs ruotsalainen kapteeni L. von\nStedingk on kertonut, että hän ollessaan helmikuulla v. 1918\nHelsingissä oli nähnyt kapinan johtajain asiapaperien joukossa erään\nsähkösanoman, jonka oli allekirjottanut Trotskij ja joka kuului\nseuraavasti: \"Toiminnan alkamisen hetki on tullut. Keskittäkää 15,000\npunakaartilaista Helsinkiin ja sen ympäristölle. Anastakaa valta.\nVangitkaa hallitus.\" -- Jo \"sähkösanoman\" muoto osottaa, että se on\nkeksintöä. Tov. Trotski tervehti meitä Brest-Litovskista Venäjän\nrauhanlähetystön puolesta seuraavalla sähkösanomalla: \"Me tervehdimme\nSuomen sankarillista työväenluokkaa, joka on temmannut valtiovallan\nporvariston käsistä. Tästedes on tämä nuori tasavalta valistuneine ja\njärjestyneine köyhälistöineen oleva esimerkiksi kelpaavana\nsosialistisen talouden koekenttänä. Viesti voitostanne sytyttää sydämet\nkaikissa maissa ja antaa uusia voimia taistelussa sotaa ja kapitalismia\nvastaan. -- Täällä Brest-Litovskissa taistellessamme keskusvaltain\nporvariston imperialistisia pyyteitä vastaan tunnemme vahvistuvamme\nteidän voitonviestistänne. -- Suomen työtätekevien joukkojen sitkeys ja\nkestävyys on parhaana takeena siitä, että te suoriudutte kaikista\nvaikeuksista ja johdatte kansanne sosialistisen kehityksen laajalle\npolulle. Köyhälistön yhteenkuuluvaisuuden uudet siteet yhdistävät nyt\nuuden Suomen vapaaseen Venäjään. Teillä ja meillä on yhteiset\nviholliset ja yhteiset ystävät, samat ihanteet ja sama tie. Sydämemme\nsykkii teidän sydämenne kanssa yhteen. Eläköön veljellinen\nsosialistinen Suomi!\"\n\nSiellä Helsingissä oli kyllä käymässä herra Stedingk; oli saanut\nedustajaltamme Tukholmassa, tov. A. Useniukselta, suosituksen. Kävi\njonkun kerran luonani. Luennoin hänelle kumouksemme syistä; selitin\ntorpparien riistämistä ja köyhän kansan tilaa sekä porvarien\nprovokatiota. -- \"Mutta kuitenkin\", huudahti hän, \"sivistyneen kansan\nryhmät toisiaan tuhoamassa!\" -- Huomautin hänelle, että kyllä niitä on\nsivistyneempiäkin maita, joissa on ollut kansalaissotia. Hän ymmärsi\nminun tarkottavan Parisin Kommuunia ja vaikeni. Teki sitten\nsuomalaisten porvarien kanssa valhekauppoja, otti nimiinsä niiden\nomaisuutta, ja lähtiessään kokosi taskuihinsa suuren joukon lahtarien\nkirjeitä. Kun tämän tiesimme, annoimme Poriin lähetetyille\nedustajillemme, A. Vitbackalle ja Hanna Malmille, määräyksen tarkastaa\nhänen laukkunsa ja taskunsa. Turhaan protesteerattuaan ennätti hän\ntyöntää postiaan ruotsalaisessa laivassa oleville ystävilleen ja tuli\nsitten ylpeästi tarkastettavaksi. -- Hänkin esimerkki siitä, kuinka\nulkolaiset käyttivät väärin heille osotettua kohteliaisuutta.\n\nKysymys siitä, oliko Venäjä valtiona ollut sodassa Suomen kanssa, tuli\nkansainvälisenä kysymyksenä esille rauhanneuvotteluissa Berlinissä\nNeuvosto-Venäjän ja valkoisen Suomen kesken. Lausunnossa, joka on\njulaistu \"Kumous\" lehdessä No. 7 (syysk. 7 p. 1918), kumottiin tuo\nväite venäläisen delegation puolesta. Valkoiset perustelivat väitettään\nsillä, että venäläisen sotaväen puolesta Suomessa oli luokkasotamme\nalussa julistettu sota valkokaarteja vastaan. Se on totta, mutta on\nmuistettava, että valkoiset hyökkäsivät näiden kimppuun siten alkaen\nsodan, joten niiden joukkojen oli puolustauduttava, jota muutamat\nyrittivätkin. Kuitenkaan eivät venäläiset joukot ottaneet sotaan osaa,\nmutta kyllä vapaaehtoisia sotilaita ja upseereita. Myös oli\nsairashoitomme palveluksessa venäläisiä lääkäreitä, joita lahtarit\nkiinnisaatuaan ampuivat -- osottaen siten, kuinka he kunnioittivat\nPunasen Ristin merkkiä, jonka merkitystä valkoiset lääkärit punaisessa\nSuomessa sekä heidän ystävänsä konsulit meille korostivat. --\nValkoisten puolella oli muuten runsaasti venäläisiä upseereita.\n\nMeidän kantamme tässä kysymyksessä tuli tulkituksi jo tammik. 30 p:n\n\"Tiedonantajassa\" (virallisessa lehdessämme). Siinä selostetaan kuinka\nvastavallankumouksellinen porvaristo levittää huhuja, että työväki muka\n\"ei tahtoisi säilyttää Suomen täyttä riippumattomuutta, vaan sitoisi\nsen sellaisiin suhteisiin Venäjään, joka riippumattomuuttamme\nrajottaisi.\" Tämä on pötyä. Porvaristo on kyllä saattanut Suomen\nitsenäisyyden vaaraan, kun ei ole noudattanut rehellisesti\npuolueettomuutta, josta elintarpeiden saanti on kärsinyt. Englannin\nedustaja onkin siitä huomauttanut. Vielä sanotaan lehdessä, että tov.\nManner ja Sirola ovat jo käyneet sotilasten aluekomiteassa\nneuvottelemassa välien selvittämisestä ja pian ryhdytään siinä\nsuhteessa toimenpiteisiin.\n\nVenäjän ja Suomen asiain selvittelykomitean asettamisesta on uutinen\nhelmik. 16 p. ja nimitettiin siihen Suomen puolesta Gylling, Valpas\n(joka kävi kai kerran kokouksessa, mutta ei ottanut sitten osaa),\nArjanne, Tokoi ja Kirves. Esityksessä, jonka perusteella se asetettiin,\nsanotaan sen tehtäväksi käsitellä seuraavat kysymykset:\n\n\"Suomen riippumattomuudelle ja puolueettomuudelle kansainvälisten\ntakeiden hankkiminen; Venäjän valtion Suomessa olevain maiden ja\nlaitosten Suomen omiksi saaminen; linnoitusten hävittäminen ja\nvenäläisen sotaväen Suomesta vieminen; valtiolainoista sopiminen;\nJäämeren rannalta sataman saaminen ja mahdollisesti tarpeelliseksi\nkäyvät rajajärjestelyt; Venäjän valtion Suomessa teettämien töiden\nselvittelyt.\" -- Kuten näkyy on tässä jälkiä utopistisesta\nsuhtautumisesta kysymykseen (\"kansainväliset takeet\"). Joka tapauksessa\nselvitteli komitea kysymyksiä ja sen töiden tuloksena allekirjotettiin\nmaalisk. 1 p. \"Sopimus Venäjän ja Suomen sosialististen tasavaltain\nvälillä.\" -- Neuvotteluissa oli ollut kysymys tasavaltamme nimestä ja\non se sopimuksessa \"Suomen Sosialistinen Työväentasavalta.\" Sitä ei\nHelsingissä pidetty oikein asiallisena, kun emme olleet vielä\njulistaneet valtaamme sosialistiseksi, jopa olimme esittäneet\ndemokraattisen Valtiosäännönkin, jota tekoa tov. O.V. Kuusinen\ntunnetussa itsekritiikissään on niin ankarasti arvostellut. (\"Suomen\ntyöväen tulikoe\", siv. 30-39.)\n\nTov. Leninillä oli siinä yhteydessä ollut tilaisuus arvostella niin\nvenäläisten kuin suomalaisten nationalistisia syrjäpyrinnöitä. Joka\ntapauksessa on sopimus merkittävä historiallinen asiakirja. Siitä näkyy\nkuinka työväen valtiovallat ilman diplomaattisia kierouksia ja etuiluja\nvoivat järjestää keskenäiset asiansa veljellisesti. Lahtarit ovat\nkoettaneet tulkita sopimuksen Suomelle epäedulliseksi ja sen\nallekirjottamisen maanpetolliseksi teoksi. Sillä metelillä ovat he vain\nkoettaneet hämätä sitä todellista maanpetosta, jonka heidän Sianpäänsä\nsamoihin aikoihin teki myydessään Suomen imperialistisen Saksan\nalusmaaksi. Jo silloin herättivät hänen tekemänsä myönnytykset pahaa\nverta valkoisenkin porvariston keskuudessa ja historia on vielä\npaljastava sitä julkeutta, millä Saksa -- tämä valkoisten \"jalomielinen\nauttaja ja pelastaja\" -- valvoi valtausetujaan Suomen kansan\nkustannuksella.\n\nOli meillä toinenkin ystävä ja naapuri -- Viron Työväen Kommuuni. Sen\nneuvostohallitus lähetti meille lämpimän tervehdyksensä: \"Viron\ntyöväki, joka marraskuussa kukisti porvarisvallan, ojentaa teille\nlahden toiselta puolelta toverillisesti kätensä. Eläköön työväen\ndiktatuuri. Eläköön kansainvälinen työväen neuvostotasavalta.\"\nAllekirjoittaneet: Anwelt, Kingisepp, Pöögelmann, Käspert, Elsa Lell,\nHeintuk, Sokolov, Magi, Päld. -- Virolaisten työläisten valta kukistui\naikeisemmin kuin meidän (25/11). Saksalaiset valtasivat maan ja me\nolimme tilaisuudessa ottamaan vastaan virolaiset toverit, jotka yli\nlahden pakenivat saksalaisten vallattua Tallinnan. Heillä oli meidän\nedellämme se etu, että heillä oli vallan johdossa jo bolshevistinen\npuolue. Sillä pohjalla on Viron köyhälistö senkin jälkeen\nsankarillisesti taistellut teurastajiaan vastaan tuossa pienessä\nimperialistien vasallimaassa. (Sivumennen kannattaa mainita, että\nvirolaiset toverit varustivat meille tuotavaksi aselaivan, jonka\nkuitenkin valkoisten kätyrit onnistuivat ostamaan ja oli se lähellä\nHelsinkiä kalliine lasteineen odottamassa valkoisia \"omistajiaan.\")\n\n\n\n\"Puolueeton\" Ruotsi.\n\n\nSodan aikana oli Ruotsin yleinen mielipide ympärysvaltain puolella,\nmutta militaristiset piirit sekä kuningas tahtoivat liittyä sotaan\nSaksan puolella. Suomalaiset aktivistit tekivät parhaansa auttaakseen\nviimemainittuja. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään ja pääsi Ruotsi\nSuomen kansalaissotaan asti kutakuinkin \"puolueettomana.\" Mutta nyt\nkiihtyivät vaatimukset. Helmik. 6 p:ltä on sähkösanoma, että 40\nsanomalehtimiestä on esittänyt ulkoministerille, että Ruotsi ottaisi\nosaa Suomen sisällissotaan valkoisten puolella. Ministeri vastasi, että\n\"hallitus katsoo tällä kertaa mahdottomaksi virallisen sekaantumisen.\"\nHelmik. 12 p. kerrottiin kuitenkin \"Tiedonantajassa\", että\nAhvenanmaalta on tullut lähetystö Tukholmaan ja että Ruotsi tulee\njollain tavalla sekaantumaan.\n\nHelmik. 21 päivätyssä kirjelmässä esittää Suomen Kansanvaltuuskunta\nvastalauseen Ruotsin edustajalle sen johdosta, että tämä helmik. 17 p.\non esittänyt armeijan ja laivaston aluekomitealle, että \"Suomessa ja\nAhvenanmaalla vielä olevat venäläiset joukot, niin pian kuin se voi\ntapahtua, kutsuttaisiin pois.\" Kirjelmässä selitetään, kuinka\nvenäläinen sotaväki ei loukkaa Suomen riippumattomuutta ja\nkuuluu sen poisvieminen hallitusten kesken käynnissä olevaan\nvälienselvittelyyn. -- Samalla huomautetaan Ruotsin edustajalle, että\nvastavallankumoukselliset saavat Ruotsista avustusta muodossa ja\ntoisessa, mikä ei osota, että Ruotsin hallitus pitäisi huolta\npuolueettomana pysymisestään. Helmik. 15 p. on Ahvenanmaalle saapunut\nruotsalaisia sota-aluksia, joista on noussut maihin ruotsalaisia\nsotilaita ja suomalaisia vastavallankumouksellisia.\n\nHelmik. 28 p. on lehdessä tieto Ruotsin ulkoministerin vastauksesta\nvälikysymykseen toisessa kamarissa. Sen mukaan \"ei ole tarkotuksena\nryhtyä aseelliseen esiintymiseen Suomessa niin kauan kuin Ruotsin\noikeudet ja edut eivät joudu alttiiksi loukkauksille.\" Hallitus ei anna\nlupaa aseellisten joukkojen muodostamiseen Suomeen lähetettäviksi,\nmutta yksityiset saavat luvan matkustaa. Myös on Ruotsin hallitus\ntaipuvainen tekemään alotteen \"rauhallisen sopimuksen aikaansaamisesta\nSuomen sisäisessä taistelussa\", mutta on Vaasan hallitus siitä\nkieltäytynyt. Edellä on selostettu, mitä Kansanvaltuuskunta asiassa\nvastasi. -- Ruotsista tuli valkoisia auttamaan \"musta brigaadi\", joksi\nsen ruotsalaiset toverit nimittävät.\n\nRuotsin puuttuminen Ahvenanmaan asioihin aiheutti niin punaisen kuin\nvalkoisenkin Suomen hallituksen puolelta vastalauseen. Kumpikin julisti\nsen asiattomaksi sekaantumiseksi Suomen asioihin ja kumpikin pani\nvastalauseen sitä vastaan, että maan hallitus oli jätetty ulkopuolelle.\nValkoisten sotahistoriassa (III, siv. 400-441) kerrotaan siitä\nkatkeralla sävyllä. Mannerheim oli käskenyt sinne tulleen valkoisen\njoukon puolustautumaan, ja pani sotaoikeuteen kapt. Fabritiuksen, joka\nruotsalaisten houkuttelemana lähti sieltä pois. Ahvenalaisten pyynnöstä\nRuotsi näet välitti siellä sovinnon, jonka mukaan valkoiset lähtivät\npois ja Ruotsi kuljettaa venäläisetkin pois -- paitsi mitä omaisuuden\nhoito edellyttää. Sopimuksen kautta estyi punakaarti myös suorittamasta\ntehtäväänsä siellä ja oli sen lähdettävä pois. Neuvostohallituksen\nedustaja Tukholmassa, tov. W. Worovski oli myös sopimusta tehtäessä\nläsnä ja hyväksyi hän sen pelastaakseen venäläisen sotaväen\n\"tarpeettomasta taistelusta\". \"Tiedonantajan\" mukaan ei meidän puolella\npidetty W:n selitystä tyydyttävänä ja olikin hän toiminut ominpäin. ---\nTämä ruotsalaisten \"humanitaarinen\" vallotusretki jäi pian varjoon, kun\nAhvenaan tulivat saksalaiset. Tässä lisättäköön vain, että Ruotsi\ntietysti tällä tekopyhällä tavalla ajoi omia etujaan. Se halusi saada\nAhvenanmaan ja yrittikin sitä tämän jälkeen käyttäen hyväkseen\nahvenalaisten oikeutettua pyrkimystä itsemääräämiseen. -- Kun asia\nmyöhemmin tuli Kansain Liitossa esille, osasi valkoinen Suomi antaa\nimperialisteille paremmat takeet -- kuten siitä jo nyt alkaa esiintyä\npaljastuksia -- niin että Kansain Liitto tuomitsi saaret sille. Nosket\novat tässä asiassa esittäneet v:n 1918 jälkeen surkeaa osaa: lupasivat\nensin suostua ahvenalaisten kansanäänestykseen -- 10 vuoden päästä,\nmutta peruuttivat senkin. Kommunistit O.V. Kuusinen, J. Lumivuokko, A.\nVallenius ym. julkaisivat 1920 Ruotsin lehdissä kirjelmän, jossa\ntunnustivat ahvenalaisten itsemäärääisoikeuden ja kehottivat näitä\nryhtymään itse toimiin sen toteuttamiseksi.\n\n\"Tiedonantajan\" ensimäisessä numerossa on allekirjoittaneen sähkösanoma\nRuotsin meriministerille, sos.dem. vapaaherra E. Palmstjernalle, jonka\nhuomiota kiinnitin siihen, että valkoiset saavat aseita Ruotsista ja\nkehotin toimimaan niin, ettei Ruotsi esiintyisi taantumuksen tukena\nSuomessa. Vastausta ei saatu, mutta myöhemmin selvisi, että tämä\n\"toveri\" oli sallinut ruotsalaisten sotalaivain saattaa läpi Ruotsin\nsaariston saksalaisia laivoja, jotka kulettivat aseita ja jääkäreitä\nVaasan hallitukselle. -- Näin esiintyivät ruotsalaiset sosdemit Suomen\ntyöväen teurastajien apureina.\n\nRuotsin edustajana Helsingissä oli hra W. Ahlström, joka kävi miltei\njoka päivä puheillani esittämässä muistutuksia. Hän vaati myös\nitselleen viipymätöntä pääsyä puheilleni \"ainoana diplomaattina\"\nkaupungissa. Oli näet charge d'affaires. Keskustelumme olivat\nulkonaisen kohteliaat, vaikka ei aina ihan ystävälliset. Kun tuli\ntunnetuksi, että hän oli ennen sodan alkua salasähkösanomilla auttanut\nSvinhufvudia aseistamispuuhissa, herätti se punakaartilaisissa pahaa\nverta, kuten luonnollista. Ja hän itsekin katsoi parhaaksi ilmoittaa,\nettä on kutsuttu pois. Sai passinsa ja lähti; tilalle jäi toinen, joka\noli tietenkin samanlainen. -- Ruotsin lähetystö teki lahtareille suuren\npalveluksen välittämällä Kirkkonummella saarroksissa olevain\nsuojeluskuntalaisten antautumisen sekä valvoi niiden kohtelua. Kun\nkonsulit pyysivät lisää tuollaisia valtuuksia, vastattiin heille tov.\nK. Mannerin allekirjottamalla kirjelmällä, jossa osotettiin millaista\non vankien kohtelu valkoisten puolella ja kysyttiin, mitä he ovat\nsiellä tehneet niiden kansainvälisten sopimuksien noudattamiseksi,\njoista he meille puhuvat. -- Sivumennen huomautettakoon, että jo\nkumouksemme alkupäivinä selostettiin Kansanvaltuuskunnan lehdessä\nkansainväliset säännökset vankien kohtelusta ja oli punakaarti saanut\nsiinä suhteessa selvät ohjeet. Kansalaissodan luonteesta johtuu, että\ntällaisia sääntöjä ei tarkalleen noudateta -- siinä toimivat joukot\novat aluksi vapaaehtoisia eivätkä tunne keskuksen antamain sääntöjen\nvelvoitusta samalla tavalla kuin säännöllisen armeijan sotilaat.\nValkoiset ovat pitäneet ympäri maailman ääntä niistä väkivallantöistä,\njoita eräät punakaartilaiset tekivät. Että sellaista tapahtui,\njohtui osaksi siitäkin syystä, että kaartilaiset nähdessään\nvallankumousoikeuksien laskevan vapaiksi heidän vangitsemiaan\nlahtareita, ottivat oikeuden omiin käsiinsä. Siis väärinkäsitetty\nlempeys keskuksen puolelta johti joissakin tapauksissa tarpeettomaan\nväkivaltaan rivimiesten puolelta; -- emme puhu mitään niistä teoista,\njoilla on ilmeisen hulikaaninen luonne ja joista punakaartiin\ntunkeutuneita heittiöitä rangaistiin, usein kuolemalla. Joka\ntapauksessa ovat punaisella puolella tapahtuneet väkivallanteot vain\npisara meressä verrattuna siihen mielettömään teurastukseen, jonka\nvalkoiset panivat toimeen, kostaen työväenliikkeen henkilöille,\nsellaisillekin, jotka eivät ottaneet osaa kumoukseen. Se herätti\npaheksumista ulkomaalaisten, jopa eräiden porvarillistenkin ainesten\ntaholta.\n\n\n\nSaksan sekaantuminen.\n\n\nYksi tuntuva virhe punaisen Suomen ulkopolitiikassa on merkittävä -- se\nettä ei pantu kyllin huomiota Brestin rauhanneuvotteluille, jotka\nolivat käynnissä, kun taistelumme alkoi. Tosin ne kyllä pian päättyivät\ntov. Trotskin kuuluisalla \"emme allekirjoita -- lopetamme sodan\"\ntempuilla, josta oli seurauksena, että ne ehdot, jotka kuitenkin oli\nallekirjoitettava, tulivat meihinkin nähden epäedullisemmat kuin\nolisivat olleet edelliset, (kts O.V. Kuusisen kirjotusta \"Kommunisti\",\nN:o 3, 1925). Mutta kuitenkin olisi pitänyt valppaammin seurata Saksan\ntoimia ja yrittää toimenpiteitä, jotka ehkä olisivat voineet sen tuloa\nehkäistä, tai viivyttää.\n\nEi voi sanoa, että olisimme olleet Saksan sekaantumisen vaaraa\nhuomaamatta; se oli yhtenä vaikuttimena niillä meistä, jotka\nmarraskuussa epäröivät ottaa valtaa. Sillä vedet olivat auki ja --\nkuten eräs Suomen porvarilehti kerskuu -- \"Suomenlahdella liehuvat\nsellaisen maan laivain liput, joka osaa pitää järjestystä\" (sitaatti\nmuistista). Osa punasista piti tätä vaaraa olemattomana; sanoivat: mitä\nne tänne tulisivat, onhan Saksa tunnustanut Suomen itsenäisyyden!\nTällainen johtui tietysti imperialismin puuttuvasta ymmärtämisestä.\nSuomi oli Saksalle sodan alusta asti ollut yksi mahdollinen toimialue,\nsieltä käsin kun voisi opereerata Pietaria vastaan. Myöhemmin kun\nMuurmannin rata oli valmistunut, kasvoi tietysti Saksan kiinnostus,\nmutta tilanne muilla rintamilla ei sallinut sen panna riittävää\nhuomiota tälle. Suomen aktivistit olivat väliin ihan epätoivoiset, kun\nei heidän suunnitelmansa täysin luonnistanut. Mutta kun sitten,\nlokakuun vallankumouksen jälkeen, Suomen suurporvaristo oli heittänyt\narpansa Saksan puolelle ja sen edustajat tarjosivat riittävät lunnaat,\nlähti Saksa Suomeen.\n\nMaalisk. alkupuolella saatiin siitä ensi tiedot. Helsingistä, punaisten\ntörkeän laiminlyönnin johdosta, oli Svinufvud päässyt karkaamaan --\nvieden mukanaan jäänmurtaja \"Tarmon\"; ja teki Berliinissä kaupat.\nHelmik. 21 p. (\"S. Vap. S.\" III siv. 443) muodostettiin keisarin\nkäskystä laivue, joka kolmena ryhmänä lähti Suomeen. Maalisk. 5 p.\nsaapui Westfalen Ahvenanmaalle. Tietysti vaikutti tieto saksalaisten\ntulosta lamauttavasti. Täysi työ oli jo puolustautumisessa upseerien\njohtamia valkoisia vastaan. Tunnettiin että taistelu harjaantuneita\nimperialistisen armeijan joukkoja vastaan kävisi ylivoimaiseksi. Tässä\noli kyllä jonkun verran liioittelua, sillä kuten punakaartilaiset\nsitten sanoivat: \"pystyy se luoti saksalaiseenkin\". Ja saksalaisten\npäällikkö, kreivi Goltz on itse kirjassaan myöntänyt, että punaset\npitivät monin paikoin puoliaan ihmeteltävällä vimmalla.\n\nKansanvaltuuskunta kyllä ryhtyi toimenpiteisiin. Sen edustajina kävivät\nlehtori G. Boldt, R. Österman ja Y. Laine Ahvenanmaalla. Niille oli\ntaattu loukkaamattomuus ja täytyi suomalaisten lahtarien tyytyä\nhammasten kiristyksellä osottamaan mieltään läheteille. Maalisk. 16 p.\nesittivät he asiansa saksalaisten päällikölle, joka selitti heidän\ntulleen \"Suomen hallituksen\" pyynnöstä ja olevan tehtävänsä pitää\njärjestystä Ahvenanmaalla. Politiikasta ei ruvennut keskustelemaan,\nmutta lupasi lähettää Kansanvaltuuskunnan tiedot hallitukselleen.\nHarkinnan jälkeen katsottiin, ettei tuollaisesta kirjeenvaihdosta olisi\nhyötyä.\n\nSaksalaisten maihinnousu Hangossa aiheutti sen, että\nKansanvaltuuskunnan oli siirryttävä Viipuriin, josta Punakaartin\nHelsingin päämaja huhtik. 4 p. joukoille tiedotti. Ja tähän oikeastaan\npäättyykin ulko-osastomme toiminta. Allekirjottanut joutui Pietariin\nSuomen komiteaan, koska ainoa \"ulko-asia\" nyt oli sieltä käsin avustus\nja evakuoimistoimet. -- Tosin heräsi ulkopoliittinen kysymys vielä\nKansanvaltuuskunnan viimeisen edellisessä istunnossa Pietarissa huhtik.\n27 p. siten että O. Tokoi joidenkin muiden kannattamana nosti\nkysymyksen, että olisi liityttävä ympärysvaltoihin. Tokoi olikin ollut\nenglantilaisten kanssa keskusteluissa ja oli pari viikkoa tätä\nennen Viipurissa tehnyt ympärysvaltoihin liittymisehdotuksen\nkansanvaltuutettujen ja punakaartin päälliköiden kokouksessa, mutta oli\nse hylätty. Nyt uudisti hän ehdotuksensa ja lähti seuraavana päivänä\nMoskovaan. Siellä sai hän komitealta, jolle valtuudet oli siirretty,\nluvan mennä etsimään Arkangelin puolesta sahalaitoksia, mihin\npakolaisia saataisiin töihin. Hän oli suunnitellut retken pujahtaakseen\nenglantilaisten puolelle, jotka pian sen jälkeen valtasivat Arkangelin\nja Muurmannin. Siten sai hän tilaisuuden ryhtyä provokatooriseen\ntyöhönsä Venäjän suurta vallankumousta vastaan. Muurmannin radan\nvarrella oli muodostunut suomalainen legiona, jota muodostaessa\nvastuunalaisia punaisia oli mukana, kun englantilaiset eivät silloin\nvielä esiintyneet vihollisina ja suostuivat avustamaan punakaartilaisia\nSuomen lahtareita vastaan. Legionaa ei koskaan saatu lähtemään\nNeuvosto-Venäjää vastaan, mikä on sille ikuiseksi kunniaksi. Samoin\nkuin on Tokoille ikuiseksi häpeäksi, että hän koetti houkutella\nsuomalaisia pois Neuvosto-Venäjältä sen vihollisten puolelle, jota\npetturillista menettelyä äskettäin ilmestyneessä O.V. Itkosen kirjassa\n\"Murmannin suomalainen legioona\" koetetaan esittää suurena\nvaltiomiestekona. Englantilaiset eivät vapauttaneet Suomen työläisiä\nvalkoisten ikeestä, vaikka he kyllä hyväksyivät suomalaiset, porvarit\nja sosdemit, vasalleikseen kun nämä siksi innolla tarjoutuivat. Sen\nsijaan on Tokoin parjaama Neuvostoliitto yhä kaikkien maailman\nsorrettujen vapausliikkeiden keskus ja tukikohta.\n\n\n\nYstäviä ja \"ystäviä\" länsimaissa.\n\n\nNiitä oli, vaikka ei vielä ollutkaan kommunistipuolueita eikä\nKommunistista Internationalea. Zimmervald-Internationalen\n\"Kansainvälinen Sosialistinen Komissioni\" Tukholmassa julkaisi helmik.\n6 p. julistuksen, jossa erikoisesti selostetaan Suomen työväen\ntaistelua. -- Ruotsin vas-sos-dem-puolueen edustajat Z. Höglund\n(myöhemmin kavaltaja) ja O. Grimlund sekä norjalainen Egede-Nissen\nolivat läsnä Kansanvaltuuskunnan istunnossa helmikuun alkuopuolella.\nRuotsalaiset toverit olivatkin uskollisimpia ystäviämme länsimaissa. Ne\njulkaisivat oikeita tietoja, paljastivat Ruotsin porvarien ja\nbrantingilaisten pelin Suomen työläisiä vastaan ja ottivat\nveljellisesti vastaan Ruotsiin tulleet pakolaiset. -- Samoin Norjan ja\nosaltaan Tanskan toverit.\n\nSaksassa puolustivat Suomen työväen asiaa riippumattomat ja\nspartakuslaiset. Valtiopäiväin valiokunnassa panivat vastalauseensa\nSuomen retkeä vastaan ja kesäk. 25 p. lausui Haase, että on mieltä\nmasentavaa, kun saksalaisia sotilaita on käytetty porvariston\nharvainvallan pelastamiseksi. Mutta aika tulee, jolloin Suomen työväki\nja talonpojat tekevät tiliä herrainsa kanssa, eikä silloin tule\nsaksalaiset joukot herrain avuksi. -- Eräät toverit ovat kertoneet,\nettä Saksassa oli ollut tekeillä aktiivisiakin toimenpiteitä Suomen\nretken ehkäisemiseksi ja kuului niillä olleen osittaista menestystäkin.\nEi ole kuitenkaan vielä onnistuttu saamaan asiasta lähempiä tietoja.\nJoku sotilas oli kieltäytynyt lähtemästä Suomeen ja rangaistukseksi\nsiirretty ulommille tulilinjoille.\n\nYhä laajempien piirien huomio kiintyi Suomen asiaan, kun tuli tietoja\nporvariston verisestä terrorista vierailla aseilla saadun voiton\njälkeen. Sveitsin työväenpuolueen kokous heinäk. 1918 lausui jyrkän\nvastalauseensa Suomen työväen veristä kuristamista vastaan. Sveitsin\ntyöväki kohottaa äänensä, sanotaan päätöslauselmassa, vieraiden\nsotilasvoimien sekaantumista vastaan riippumattoman maan\nyhteiskunnalliseen taisteluun, joukkomurhia ja vangitsemisia vastaan,\njotka tuhoavat Suomen työväenluokkaa.\n\nKyllä tiesimme, että meillä oli runsaasti ystäviä Amerikassa, vaikka\nemme onnistuneetkaan pääsemään yhteyteen niiden kanssa. Onnellinen\nsattuma antoi tilaisuuden pyytää tov. Nuortevaa edustajaksemme. Olimme\nTokoin kanssa Amerikan lähettilään Frances'in puheilla Pietarissa.\nTilaisuuden järjesti meille ev. Robbins. Puhuimme Amerikasta\nSkandinaviaan tulleista viljalasteista, joita pyysimme toimittamaan\nmeille eikä Saksan ystäville. Lähettiläs lupasikin -- vaikka ei siitä\nkystä tullut. -- Samalla matkalla tapasin amerikalaisia, jotka sanoivat\nvoivansa toimittaa perille sähkösanoman Nuortevalle, ja niin pääsi\nalkuun hänen hyödyllinen toimintansa, josta hän tässäkin teoksessa\nkertoo.\n\nElonmerkkinä Amerikasta on \"Tiedonantajassa\" maalisk. 21 p. oleva tov.\nJ.W. Ahlquistin, Canadan Suomalaisen Järjestön puolesta allekirjoittama\nsähkösanoma: \"Syvällä myötätunnolla olemme seuranneet teidän\nurhoollista taisteluanne. Toivoen teille lopullista voittoa, tahdomme\nauttaa teitä.\"\n\nOli siis todellisia ystäviä, mutta oli myös \"ystäviä\", s.o. susia\nlammasten vaatteissa. Voimme hyvin ymmärtää, että vallankumouksemme oli\nmurheellinen tosiasia Hj. Brantingille ja hänen luutnanteilleen.\nOlivathan he koettaneet omilleen uskotella, että vallankumous kuuluu jo\nmenneisyyteen. Ja nyt -- ihan lahden takana jo tapeltiin! Ja osotti\nRuotsin työväki ilmeistä sympatiaansa punaisille. Moisesta\n\"väärinkäsityksestä\" pitää tehdä loppu, päätteli Branting. Hän pani\nalulle välityshomman, josta on edellä puhuttu. Ja hän lähetti Suomeen\ns.d. puolueen toimikunnan ja valtiopäiväryhmän edustajina G. Mollerin\nsekä Ammattijärjestön puheenjohtajan Arvid Thorbergin. Niiden mukaan\npanemassaan kirjeessä lausuu hän mm. että \"Ruotsin työväenpuolueen\nkeskuudessa odotetaan, että Suomen sosialistinen työväenluokka ei\nasettuisi torjuvalle kannalle Suomelle tuhoavan sisällissodan\nselvittämistä kohtaan\". -- Kuten edellä olemme nähneet, hylkäsi\nlahtarihallitus ilman muuta tuollaisen esityksen. (Sovittelua hommasi\nmyös Suomessa Valpas ym. Kun siitä kysyttiin mieltämme, osotimme että\n\"sovinto\" tulisi työväen kannalta kysymykseen vain ehdoilla, joita\nlahtarit eivät hyväksy. Olemme edellä nähneet, millaisia ystäviä olivat\nnämä Ruotsin nosket. He olisivat kyllä välittäneet sovinnon -- ja\nvaatineet vastapalvelukseksi Ahvenanmaan Ruotsille. Sen voi sanoa\nheidän senjälkeisen politiikkansa perusteella.)\n\nRuotsalaisten sosdemien mukana tuli Suomeen myös Tukholman\npormestari Carl Lindhagen, tunnettu humanisti. Hän lähti matkalle\nvas-s.d.-puoluejohdon tahtoa vastaan; hallitus oli estänyt Z. Höglundin\ntulon. Ja päähuolena oli Lindhagenilla Pellinkiin paenneitten lahtarien\npelastaminen. Kävi niitä sieltä etsimässäkin, mutta ei liene löytänyt;\nolivat piiloutuneet tai lähteneet pyrkimään Viroon, johon joku lienee\npäässytkin. Suomen vallankumouksellisen proletariaatin taistelun\ntukemisesta ei tämäkään \"toveri\" välittänyt; hän onkin sittemmin\nhakeutunut takasin noskelan isänkotiin.\n\nSopii myös mainita, että me otimme tovereina vastaan myös erään\nvirolaisen delegation, jossa johtajana oli M. Martna. Hän oli ollut\nHelsingissä ja sitten \"Työmiehen\" kirjeenvaihtajana Sveitsissä.\nEsiintyi toverina ja lieneekin selostanut kumoustamme sympaattisesti\nulkomailla. Matkusti tovereineen länsimaille hankkimaan tunnustusta\n\"demokraattiselle tasavallalle\"; me tiedämme nyt, millainen siitä\ntasavallasta sitten tuli -- ja Martna yhä sen toimihenkilöitä. -- Me\nkehotimme heitä puhumaan asiastaan Venäjän Neuvostohallituksen kanssa.\nTämäkin juttu osottaa, kuinka epäselvät olivat vielä käsitykset\nkansainvälisen sosialismin eri ryhmien todellisesta sisällöstä.\n\nMutta pianpa niitä kylmät tosiasiat selventävät. Venäjällä sain käsiini\nSaksan noskelehden \"Vorwärtsin\" huhtik. 24 p. numeron. Siinä\nvalitetaan, että heidän \"täytyy sekaantua Suomen sisäiseen, suureksi\nosaksi punakaartin aiheuttamaan sekamelskaan\", mutta toivovat\nkuitenkin, että \"Suomi on vastaisuudessa elävä kanssamme pysyvässä\nrauhassa ja ystävyydessä!\" -- Tuon käsiin saatuani, toukokuun lopulla,\npurin sen johdosta tuntemani suuttumuksen kirjotukseen, jossa\nennustetaan, että \"ei ole sitä roistontyötä, missä saksalaiset\nhallitussosialistit eivät olisi mukana\". Me tiedämme nyt, että tämä on\ntäysin toteutunut.\n\n\n\nLopuksi.\n\n\nVielä on yhtä ja toista, mikä muistuu mieleen, kun sen aikuisia\npapereita selailee. Mutta tila ei salli enää niihin tarkemmin puuttua.\nMainitsen vain vielä niistä konsuleista, että joidenkin kanssa olisi\nollut hyvinkin tähdellisiä asioita. Esim. Amerikan konsulin Thornwell\nHaynes'in kanssa keskusteltiin Tampereen kenkätehtaiden käyntiin\nsaamisesta; niiden koneet kun olivat kenkätrustin omaisuutta.\nElintarvekysymys olisi aiheuttanut hyvinkin vakavia neuvotteluja, sillä\nnälkä uhkasi maata ja Siperiasta voitiin saada viljaa vain hitaasti;\npian olisi se tyyten katkennut, kun syntyi tsekkoslovakkien rintama. --\nViimemainituista muistuu mieleen, että kumouksemme loppuaikana oli\npuhetta niiden ottamisesta meidän rintamalle taistelemaan saksalaisia\nvastaan. Kuvitelkaapa millaiseksi olisi muodostunut kumoustilanne, jos\nne eivät olisikaan muodostaneet Uralin rintamaa, jonka sitten antoivat\nKoltshakille, vaan muodostaneet -- vaikka esim. Karjalan kannaksen\nrintaman Pietaria vastaan! -- Ei se mahdotonta olisi ollut, jos sinne\nolisivat päässeet. Täperällä saattaa usein olla suurten asiain kohtalo.\nSiksi vaaditaankin meiltä tarkkuutta pienissäkin asioissa.\n\nEräillä konsuleilla oli varsin vaatimattomia toivomuksia. Norjalainen\noli ystävällinen ukko, jonka toivomus oli olla rauhassa ja saada --\nvalkoista leipää. Eräs suomalainen konsuli kävi pyytämässä turvaa öisiä\nvieraita vastaan, jotka venäläisten matruusien puvussa, \"anarkisteina\"\nharjottivat pakkoluovutuksiaan -- ei vallankumouksen laskuun, mutta\nomaan tiliinsä. Kaikille konsuleille oli tullut ihmeellinen halu\nlähetellä kuriireja joka laivassa. Ja -- \"kuriireina\" oli tavallisesti\nSuomen porvarillisia, jotka siten yrittivät livistää Ruotsiin. Ja joku\npääsikin. Mutta pian täytyi ilmoittaa esim. Persian konsulille, herra\nLiliukselle, että Persialla ei mahda olla niin kovin kiireellisiä\nasioita länsimaiden kanssa.\n\nHuvittava -- ja opettava -- on juttu Ranskan konsulin asiamiehistä.\nMinulle oli eräänä iltana tullut syntinen halu nukkua kotonani yksi yö.\nMutta ei kulukaan pitkää aikaa, ennen kun on auto talon edustalla ja\nalaovelle kolkutetaan. Menin avaamaan. Punakaartilaisia. Sanovat että\non heti tultava heidän mukaansa, heillä kun on \"Ranskan konsuli\nsatimessa\". No mikäs -- lähdettävä oli. Ajettiin Vuorimiehenkadulle,\njossa oli Helsingin punakaartin tiedustelu-osasto. Sen kanssa ei oltu\noikein hyvissä väleissä, ne kun harjottivat omalaatuistaan \"porvarien\nverottamista.\" Ottivat kiinni herrasmiehiä -- jotka epäilemättä olivat\nvalkoisia -- ja sitten laskivat vapaaksi \"takuita vastaan\". -- Epäilin\nsiis, että oli jotain tämän tapaista. Mutta ei ollut aivan niin. Siellä\noli Ranskan konsuli ja kaksi \"liikemiestä\". Pojat olivat myyneet niille\nplatinana -- pussin haulia, ja syyttivät nyt niitä keinottelusta.\nKonsuli oli tuotu sinne, kun miehet selittivät ostelevansa platinaa\nRanskan hallituksen laskuun. Hän selitti nyt, että maassa on platinaa,\njota ympärysvallat ovat tuoneet tänne. Nyt uhkaavat ne joutua\nsaksalaisten käsiin ja siksi ostelee hän niitä pois hallituksensa\nlaskuun. Tietääkseni ei tällainen liikkeenharjotus ollut vielä\ndekreetillä kielletty, ja kun halusin olla Ranskan kanssa hyvissä\nväleissä, mietin mitä olisi tehtävä. -- Alkoi kuulustelu, mutta\nkun kaartilaiset yrittivät kuulustella pidätettyjä kovin\n\"kollektiivisesti\", kutsuin ne etuhuoneeseen, jossa sovimme, että vain\npuheenjohtaja kuulustelee ja muut esittävät kysymyksensä hänen\nkauttaan. Joka tapahtui täydessä järjestyksessä. Konsuli puhui\nenglanninkieltä ja sillä tultiin toimeen. Lopuksi sovittiin, että\nmiehet pääsevät vapaiksi, kun konsuli takaa, että tulevat\nvallankumousoikeuden eteen, joka asian ratkaisee. Sille myös\nluovutetaan rahat. Sopimus oli mennä rikki, kun kaartilaiset vaativat\nkonsulin takausta kirjallisesti ja hän taas kiivaasti selitti, että kun\nranskalainen antaa sanansa, niin sen pitää riittää. Pojat tyytyivät\ntulkintaani, että kun lupaus on annettu minun läsnäollessa, on se\nriittävä. Herrat olivat tyytyväiset, saivat seuraavana päivänä\npöytäkirjan ranskan kielellä. Alaoikeus kai ratkaisi jutun niitä\nvastaan, mutta ylioikeus niiden hyväksi. Mutta rahoja ei liene\nennätetty maksaa; lienevätkö valkoiset suorittaneet.\n\nVieraiden lähdettyä juttelimme poikien kanssa, miten ulkolaisiin on\nsuhtauduttava. He ymmärsivät sen jutun täydelleen. Mutta sitä eivät\ntahtoneet ymmärtää miksi heillä ei ole oikeutta ottaa pidätetyiltä\ntakuurahoja. Selittivät, että heidän laitoksensa ei tule hallitukselle\nmaksamaan mitään. Minä selitin heille, että he saavat hakea\npalkkarahansa ja kulunsa Kaartin päämajan kautta, yksityinen\n\"finansioiminen\" on kielletty. -- Suurin osa heistä lienee jäänyt\npakkoluovuttamine tavaroineen lahtarien käsiin. -- Tämä tapaus\nmuistutti elävästi, kuinka tärkeä on kumouksessa kurinalainen\nerikoiskomitea.\n\nKun ne konsulit niin ahkerasti kävivät kuriiripapereita hakemassa,\nheräsi minussakin halu lähettää kuriireja matkaan. (Oli virhe että en\npannut sitä alun alkaen ehdoksi heidän kuriiriensa matkaluville.) Mutta\neihän meidän kuriireja missään vastaanotettu. Toveri A. Vallenius\nyritti eri teitä, mutta tuli takasin. Eräs hollantilainen\nsikaaritehtailija, joka oli radikaali ja oli käynyt meillä jo sodan\naikana, sai minulta kuriiripaperit, mutta oli heittänyt ne mereen ennen\nRuotsin rantaa. Luin Ruotsin lehdistä sellaisen pilajutun \"Sirolan\nkuriirista\". -- Opetus: vallankumouhallitus voi saada vissiä etuja, kun\nosaa sovelluttaa periaatetta: palvelus palveluksesta.\n\nPassin hakijoista voisi vielä jutella. Niitä oli runsaasti. Oli\nulkolaisia ja suomalaisia. Sisä-asiain osasto kyllä ratkasi, kuka saa\nmaasta matkustaa, mutta paljon oli niitä meidänkin vaivoina. Ja\nannettiinhan niille lupia. Kuuluu joku Kerenskin ministerikin sitä\ntietä menneen, ehkä joku \"korkeampikin\". Epäilyttävä oli muuan\nsaksalainen, joka sanoi olevansa \"pasifisti\" ja pyrkivänsä länsimaille\n\"rauhan asiaa ajamaan\". Saattoi olla sotavanki, saattoi myös olla\nvastavallankumouksellinen; näytti \"säikähtäneeltä\". Hän ennusteli\nmeille, että Saksa sotataitonsa sääntöjen mukaan tulee \"rullaamaan\"\nmeidän rintamamme itää kohti. Ei käynyt juuri niin.\n\nMuuan norjalainen liikemies oli keinotellut itselleen pari miljoonaa\nruplaa ja pyrki niiden kanssa kotipuoleensa. Rahat pantiin konsulin\nläsnäollessa juhlallisesti Suomen Pankin holviin odottamaan lähempiä\nselvityksiä, mistä olivat kotoisin.\n\nKaikista näistä oli puuhaa, enimmän kuitenkin niistä jotka pyrkivät\nrintaman läpi. Joukko englantilaisia upseereja oli hankkinut\nMannerheimilta luvan mennä valkoisen Suomen kautta kotimaahansa, ja me\nlupasimme niille pääsyn. Mutta punakaarti ei ollut samaa mieltä. Kuten\nluonnollista tuottaa tuollainen sotatoimille haittaa. Mutta kyllä siitä\nyksi englantilainen lähetys meni. Toijalassa oli myös Ranskan\nlähettilään juna Venäjältä, mutta niille ei voitu järjestää läpikulkua.\nPalasivat Venäjälle, asettuivat Vologdaan ja tekivät paljon pahaa.\nParempi olisi ollut lähettää ne pois.\n\nJa tähän voin lopettaakin. Meidän kumouksemme ulkopoliittisista\nkokemuksista ei nyt enää ole paljoa hyötyä, kun on sen jälkeinen\nNeuvostoliiton rikas kokemus siltä alalta. -- Suurin opetus on,\nettä pieninkin maa voisi tehdä suuren kansainvälisen hyödyn\nvallankumoukselle, jos se kunnolla hoidetaan. Nyt sai Mannerheim\ntilaisuuden kehua, että hän on pysäyttänyt \"bolshevismin vallotusretken\nlänsimaille\". Se on totta, mutta -- ulkopolitiikkamme vika se ei\nsuurestikaan ollut, sillä se politiikka oli niin pientä.\n\n                                                  Yrjö Sirola.\n\nLeningrad, toukok. 15 p., 1927.\n\n\n\n\nVallankumousoikeudet Suomessa v. 1918\n\n\nMeidän työläisvaltiotamme vuodelta 1918 nimitetään väliin Suomen\nNeuvostotasavallaksi. Se ei ole täsmällinen nimitys. Voisi sanoa, että\nse oli työväenjärjestöjen tasavalta. Puolueeseen ja ammattiliittoihin\n-- joista meidän valtiojärjestömme suurin piirtein katsoen muodostui --\nkuului kyllä valtava määrä kaupunki- ja maalaistyöväkeä, vieläpä\ntorppareitakin. Mutta ne eivät olleet kumminkaan riittävän laajat\njärjestöt, voidakseen sulkea syliinsä kaikki työtätekevät joukot. Eikä\nniistä sitä paitsi muutenkaan ole sellaisinaan valtiotamuodostaviksi\njärjestöiksi. Puolueen muuttuminen valtiojärjestöksi ja sen häviäminen\npois luokan johtavana etujoukkoja, on taas piirre, jolla ei ole mitään\nyhteistä vallankumouksellisen marxilaisuuden kanssa.\n\nMeidän oikeuslaitoksemmekin muodostuivat tietenkin muun\nvaltiojärjestömme mukaisiksi: -- niistä tuli järjestyneen työväen\noikeuksia, eikä kansanoikeuksia kuten Neuvostoliitossa, missä\noikeuslaitoksenkin tarkoituksena on vetää kaikki työtätekevät joukot\nmukaan valtion hallintoon.\n\nVallankumousoikeuksia koskevan lain 2 §:n mukaan -- jonka lain Suomen\nKansanvaltuuskunta julkaisi helmik. 1 p:nä -- perustettiin\nvallankumousoikeudet seuraavalla tavalla: \"Jäsenten asettaminen niihin\nsekä yleisen syyttäjän määrääminen tapahtuu kunnan järjestyneen työväen\ntoimesta, joko välittömästi yhteisessä kokouksessa tai paikallisen\nedustajalaitoksen kautta, missä sellainen on.\" Edelleen sanotaan 3\n§:ssä: \"Vallankumousoikeuteen kuuluu puheenjohtaja sekä vähintäin 4\njäsentä, joiksi valitaan rehellisiksi ja oikeudellisiksi tunnettuja,\ntyöväen luottamusta nauttivia henkilöitä.\"\n\nVallankumousoikeudet siis valittiin lain mukaan valtiollisesti ja\nammatillisesti järjestyneitten työläisten kokoukissa, väliin sos.-dem.\npuolueen kunnallisjärjestön kokouksissa, Helsingissä Työväenjärjestöjen\neduskunnan kokouksessa, eräin paikoin kuitenkin yleisen\nvallankumouksessa valitun kunnallisneuvosten toimesta.\n\nMeidän vallankumouksemme ei kehittynyt loppuun saakka proletaarista\ndemokratiaa. Mutta sen sijaan liittyi siihen useita sosiali- ja\nporvaridemokratian tartuttamia heikkouksia. Marxilais-leniniläisen\nteoretisen selvyyden ja määrätietoisuuden puuttuessa sai toimintamme\nhaparoivan luonteen. Se vika oli oikeudenkäytössämmekin.\n\nVallankumousoikeutemme tehtävät suunnittelimme liian laajaksi:\nÄskenmainitun lain 1 §:ssä määritellään, vallankumousoikeuksien\ntarkoituksena olevan \"käsitellä asioita, jotka sisältävät rikoksen\nvallankumousliikettä ja kansan perustamaa uutta järjestystä vastaan,\ntaikka muun rikoksen\".\n\nTämän mukaan olivat oikeutemme tarkoitetut ensi kädessä\n\"vallankumoustribunaaleiksi\". Se selittää muuten niiden kiireellisen\nperustamisenkin: -- tuli saada aikaan luja proletaarinen järjestys sen\nsissisotatilanteen asemasta, mitä porvaristo yritti ylläpitää\ntyöväenvallan muodostuttuakin.\n\nTodellista vallankumoustribunaalia, joka Neuvostovallassa toimi\nkansanoikeuden rinnalla, ei vallankumousoikeudestamme, ikävä kyllä,\nkuitenkaan muodostunut. Se oli ja pysyi kansanoikeuden kaltaisena. Ne\nmuut tehtävät, mitä oikeuksillamme tuli poliittisten juttujen lisäksi,\nolivat yhtenä syynä niiden halpaantumiseen.\n\nNiiden käsiteltävinä oli alusta alkaen muutkin rikosjutut. Ja maalisk.\n13 p:nä annetulla asetuksella laajennettiin vallankumousoikeuksiemrne\ntoimialaa vielä siten, että niiden tuli ottaa ratkaistavakseen nekin,\nennen kihlakunnan- ja raastuvanoikeuksien toimialaan kuuluneet asiat,\njotka eivät niiden tehtäviin kuuluneet ensinmainitun lain mukaan. Tämä\nlaajennus johtui käytännön syistä, vallankumousoikeuksien tehtyä\nkyselyjä sanottujen asiain käsittelyjärjestyksestä. Samalla asetettiin\nmaalisk. 13 päivän lain kautta oikeuksiemme hoidettavaksi myös\nmaistraattien ja järjestysoikeuksien tuomioistuin ja ulosottoasiat. --\nNäin laajennettuja tehtäviä varten tuli vallankumousoikeuksien\nkuitenkin asettaa erityisiä osastoja.\n\nOliko tämän viimemainitun asetuksen antaminen virhe? Ilmeisesti se ei\nollut virhe. Sitä edellytti vallankumouksellisen käytännön tarve. Mutta\nvirhe oli siinä, että kun nähtiin, minkälaisiksi laitoksiksi --\nkansanoikeuksiksi -- vallankumousoikeutemme muodostuvat, ei niitten\nrinnalle luotu uutta, erikoista tuomioistuinta poliittisten juttujen\nkäsittelyä varten.\n\nKuten myöhemmin yksityiskohtaisemmasta kuvauksesta näemme,\nei vallankumousoikeuksistamme todellakaan ollut -- kuten ei\nNeuvosto-Venäjälläkään kansanoikeudesta -- poliittisten juttujen\nkäsittelijäksi. Viimeksimainitut vaativat aivan erikoislaatuisen,\nNeuvosto-Venäjän vallankumousiribunaalien ja erikoiskomiteoitten\nkaltaisen terävän ja joustavan järjestön.\n\nMeidän on käsiteltävä vallankumousoikeuttamme kansanoikeutena eikä\nvallankumoustribunaalina, jollaista laitosta meiltä itse asiassa\nkaikesta huolimatta puuttui. Sellaisena tarkastelkaamme sitä edelleen:\n\nTuomioperuste ja rangaistukset: Millä perusteella vallankumousoikeus\nlangettaa tuomionsa, siitä sisälsi 6:s § sen aivan oikean määritelmän,\nettä oikeus itse päättää, mitkä todisteet ja tosiseikat se katsoo\nriittäviksi tuomion perusteeksi, ottaen huomioon määrättyjä seikkoja,\n\"myöskin sen, missä määrin rikos loukkaa työtätekevän kansan etuja\nvallankumouksen menestyksestä\".\n\nRangaistuksiksi määritellään 7 §:ssä: \"varoitus, rahasakko, virasta\neroittaminen tahi omaisuuden tai vapauden menettäminen\" jne., niin\nmonta lajia rangaistuksia yhdellä kertaa kuin oikeus harkitsee\noikeaksi. -- \"Kuolemanrangaistusta tai kidutusta älköön rangaistuksena\nkäytettäkö.\" -- Tämä oli kuolemanrangaistukseen nähden joutavaa jopa\nvahingollistakin hempeyttä. Sillä kuitenkin tahdottiin torjua se\nhillitön provokatoorinen yllytys, jota porvaristo oli käyttänyt\nmobilisoidessaan joukkojansa -- etenkin talonpoikaisjoukkoja --\npunaisia vastaan, syyttäen meitä mitä kauheimmiksi julmureiksi ja\nmurhamiehiksi. Ja Buharin sanoo, että \"proletaarisen oikeuden käytäntö\nosoittaa suurta suvaitsevaisuutta vihollisiinsa nähden yhteiskunnan\nnousevissa luokissa, joilla on tulevaisuus, samalla kun nähdään suuri\noikeudenkäytön julmuus kuolevissa luokissa\". -- Nämä sanat sopivat\nhyvin niin meidän kuin muihinkin työväenvallankumouksiin.\n\nTuomaritoimeen nähden antoi oikeusasiain osasto ohjeita, joissa\nsanottiin m.m.: \"Tuomarin tulee olla inhimillinen mutta ei\nhempeämielinen... Älköön missään tapauksessa annettako oikeudenkäytön\nkompastua vanhojen turhantarkkojen muotojen ja kaavamaisuuksien\ntavoitteluun, vaan olkoon oikeus, kuten sen nimikin kuuluu,\nvallankumousoikeus, omantunnon ja kansan väärentämättömän\noikeustajunnan tarmokas tuomioistuin\".\n\nTuomio voitiin julistaa ehdolliseksi, kuten oikeuden oli muutenkin\nkoetettava tuomioillaan \"estää ja vähentää rikollisuutta\". Samalla\ntuli -- tuomarinohjeitten mukaan -- vallankumousoikeuden\n\"oikeamielisyydellään hankkia kansan luottamus ja kannatus\". --\nValitusoikeus oli vissinlaatuisissa asioissa ylioikeuteen, jonka\nTyöväen Pääneuvosto asetti.\n\nOikeustoimitsijoina oli kussakin oikeudessa yleinen syyttäjä sekä\nHelsingissä vallankumousprokuraattori -- viimemainittuun toimeen sattui\nkykenemätön, haluton ja luihu mensheviikki, herra Matti Turhia. --\nMuita toimitsijoita olivat järjestys- ja ulosottomiehet.\n\nJuttuja panivat vireille punaisen kaartin tiedusteluosastot,\nmiliisilaitokset, y.m. viranomaiset ja yksityiset kansalaisetkin.\n\nKoko oikeuslaitos ei sitonut kovinkaan paljoa vallankumouksellisiä\nvoimia. Kansanvaltuuskunnan oikeusasiain osastossa oli\nkansanvaltuutettujen lisäksi vain pari teknillistä henkilöä, edelleen\noli prokuraattorivirasto, oikeusasiain osastoon liitetty\nlainvalmistelukunta ja ylioikeus. Kaikissa näissä oikeusasiain osaston\nlaitoksissa henkilökuntaa yhteensä noin 25.\n\nMitä vankiloihin tulee, asetettiin niihin -- samoin kuritushuoneisiin\nja kasvatuslaitoksiin -- komisarien ohella, henkilökunnan valitsemia\nvankilaneuvostoja -- 3-jäsenisiä työpaikkakomiteoja. -- Tämä pyrkimys\nkomiteain ja neuvostojen kautta vetää mukaan asiainhoitoon itse\ntyöntekijät kaikilla eri aloilla, oli muuten vallankumouksessamme\nyleinen piirre, joka osoitti tarvetta laajentaa suppeahkoa\ntyöläisdemokratiaamme.\n\nVäärien porvarillisten luokkatuomioitten nojalla vankiloissa istuvia\ntyöväenluokan jäseniä ryhdyttiin vankilaneuvostojen y.m. antamien\nlausuntojen nojalla vapauttamaan; porvarioikeuksien tuomiot yleensä\nvähennettiin puoleen.\n\n\n\nVallankumousoikeuksien käytännöllisestä toiminnasta.\n\n\nVallankumousoikeudet toimivat useimmissa kunnissa noudattaen\noikeusasiain osaston antamia ohjeita. Vihatun porvarillisen oikeuden\ntilalle, joka pohjautui -- ja pohjautuu Suomessa edelleenkin -- aina\nvuoden 1734 lakiin saakka, ja missä sydämettömät porvaristuomarit\nja juristi-verenimijät porvarillisine raatimiehineen ja\nsuurtalonpoikaisine lautamiehineen olivat vuosisatoja istuneet\ntyöläisiä ja torppareita röyhkeästi sortamassa, -- sen tilalle tuli nyt\nkänsäkouraisten työläisten oma oikeus. Ja se työläisoikeus tuomitsi\ntyöläiskäsityksensä mukaan.\n\nMitenkä vallankumousoikeutemme käytännössä toimivat, siitä esitän\nseuraavassa pari kuvausta. Ensinnäkin Helsingin vallankumousoikeuden I\nosaston yleisen syyttäjän tov. R.A. Aarnion kuvauksen, jonka hän on\nantanut tätä kirjoitustani varten:\n\n\"Valkoisen lahtarivallan alaisessa osassa Suomea riehui Mannerheimin\nverinen terrori, aseettoman työväen teurastus, koko siellä olevan\ntyöväestön vankeus ja omaisuuden ryöstö. Punaisen rintaman sisäpuolella\ntaas provoseerasi porvaristo edesvastuutonta ainesta vehkeilemään\npunaisen hallituksen y.m. vallankumouselinten auktoriteetin\nja vallan kukistamiseksi. Oli välttämätöntä muodostaa nopeasti\nvallankumousoikeudet. Helsingissä valitsi kaupungin Työväenjärjestöjen\neduskunta -- järjestyneitten työläisten neuvosto --\nvallankumousoikeuden I osaston; myöhemmin valittiin lisää II ja III\nosasto.\n\nVallankumousoikeus toimi kansan syvien rivien oikeudentunnon ja\nsosialistisen käsityksen mukaan, osoittamatta armeliaisuutta, mutta\nhaluamatta myös kostoa. Vastuussa toiminnastaan oli oikeus\nvallankumouselimille, lähinnä Työväenjärjestöjen eduskunnalle.\n\nVala poistettiin uskonnollisuuteen perustuvana. Todistajien tuli\noikeuden edessä lausua: Omantuntoni mukaan vakuutan oikeuden edessä,\nettä puhun totta, ilman omaa etua tai toisen painostusta. -- Väärästä\ntodistuksesta seurasi vankeusrangaistus. Syytetyllä oli oikeus käyttää\npuolustusasiamiestä, ketä hyvänsä, paitsi ei sellaista, joka oli\nsilloin itse syytteenalaisena. Yleisellä syyttäjällä, syytetyllä tai\nhänen valtuutetullaan oli oikeus tuomioon tyytymättömänä vedota\nylioikeuteen.\n\nOikeus otti tarkoin huomioon, minkälaisissa oloissa syytetty oli\nrikoksen tehnyt, mitä kouluja hän oli käynyt, minkälainen oli hänen\ntaloudellinen ja yhteiskunnallinen asemansa, miten on syytetty saanut\nkootuksi rikkautensa, mistä johtuu ehkä hänen köyhyytensä jne. Ei\nainakaan Helsingin kaupungin Vallankumousoikeuden I osastolla kukaan\nmuu syytetyistä kuin 2 ammattivarasta valittaneet, että heitä olisi\npahoinpidelty tai pakoitettu tunnustuksiin kuulustelussa.\n\nVallankumousoikeus langetti tuomion ainoastaan jos syyte oli\ntodistettu. Korkein tuomio poliittisissa jutuissa oli 12 vuotta\nkuritushuonetta ja omaisuuden takavarikoiminen. Tehdaskapitalisteja,\nyksityisiä ja yhtiöitä vastaan käytettiin korkeimpana tuomiona koko\nteollisuuden kiinteän ja irtaimen omaisuuden menetystä valtiolle.\nTehtailijoihin, osakeyhtiöihin ja kartanonomistajiin kohdistuvat\nsyytteet käsitteli ja ratkaisi oikeus siinäkin tapauksessa, vakkei\nvastaaja, jolle haaste oli toimitettu, ollutkaan saapunut oikeuteen\nvastaamaan. Tämänluontoisista, omaisuuden menetystä koskevista\nsyytteistä julkaistiin haaste sanomalehdissä. Suurin osa näistä\nsuurkapitalisteista oli valkoisen rintaman takana; mitä oli punaisella\nalueella, olivat ne aktiivisia vastavallankumouksellisia. Yleensä koko\nporvaristo koetti saada teollisuuden ja liikenteen pysähtymään,\ntalouden rappiotilaan ja työväestön nälkäkuolemaan. Nämä porvariston\nhankkeet teki tyhjäksi kuitenkin vallankumousoikeus y.m.\nvallankumouselimet. Esim. suurimmassa osassa punaista Suomea oli raskas\nteollisuus käynnissä, vaikka kansalaissota riehui ympärillä.\n\nRikosoikeudellisiakin syytteitä oli paljon, mutta ne -- etupäässä\nvarkausjuttuja -- olivat perintöä ennen vallankumousta olleelta ajalta.\nSillä vallankumousajalla tapahtui Helsingissä rikoksia hämmästyttävän\nvähän, vaikka porvaristo koettikin provoseerata edesvastuutonta ainesta\nhäiriöihin. -- Siviiliasioita ehti oikeus käsitellä vain muutaman;\navioerojuttuja oli pari, jokunen avoliiton vahvistamistoimitus.\n\nTyöläisyleisöä oli oikeudenistuntoja runsaasti seuraamassa, ja osoitti\nse yleensä hyväksyvänsä tuomiot. Pikkuporvarillisissakin piireissä\nherätti vallankumousoikeus arvonantoa.\"\n\nEttä vallankumousoikeudet toimivat maaseuduilla heikommin, sitä\nosoittaa seuraava kuvaus Kotkan seudun vallankumousoikeuksista.\n\nNiitä perustettiin useimpiin kuntiin, toisiin vasta maaliskuun lopulla.\nNiissä oli usein, paitsi puheenjohtajaa, kirjuria ja yleistä syyttäjää,\nmyös yleinen puolustusasianajaja, lisäksi haastemiehet, joina kuitenkin\nuseimmin toimivat järjestyksenvalvojat.\n\nVarkaus-, ryöstö- yms. omaisuusrikosjuttuihin sovelluttivat oikeudet\ntavallisesti ehdonalaisuusperiaatetta; yleisiä naisia tuomittiin\ntyövankeuteen. Yleensä käsittelivät oikeudet maaseudulla --\nvallankumouksen viime viikkoinakin -- runsaasti kaikenlaisia\nomaisuusrikos- ja siviilijuttuja.\n\nTakavarikoitujen elintarpeitten myynnistä ja rajahintain ylittämisestä\ntuomittiin talonpoikia sakkoihin -- 100-500 mk. -- Salatut ja\nilmisaadut viljat tuomittiin menetetyksi. Elintarvekulassi pääsi 1,000\nmk sakolla.\n\nSuuret yhtiöt, kuten Hallan ja Karhulan, jotka eivät toteuttaneet\nKansanvaltuuskunnan päätöstä palkanmaksusta suurlakkoajalta, tuomittiin\npalkat maksamaan sekä lisäksi johtokunnan jäsenet ja johtajat 5,000\nmarkan sakkoon. Vertauksen vuoksi mainittakoon, että S. Osuuskauppain\nKeskuskunta Helsingissä tuomittiin samanlaisesta rikoksesta palkat\nmaksamaan sekä 20,000 mk sakkoa.\n\nHallayhtiön henkilökunta, joka teki saboteerauslakon, tuomittiin\ntoimista eroitetuksi ja häädettäväksi yhtiön huoneista. Samanlaisesta\nsaboteerauksesta tuomittiin Helsingissä parikymmentä postivirkailijaa\nvuodeksi vankeuteen. Kotkassa tuomittiin saboteeraavat opettajat\neroitetuksi toimistaan.\n\nEräässä tapauksessa -- Iitissä -- tuomittiin talollinen työläismurhan\navustamisesta y.m. vastavallankumouksellisesta toiminnasta 1,000 mk.\nsakkoon. Miehikkälässä jätettiin vastavallankumouksellisesta\ntoiminnasta syytetty talonpoika \"ehdonalaiseen vapauteen\", johon\nsamassa vallankumousoikeudessa jätettiin myös eräs talonpoika, joka\nosoittautui valkokaartin tiedoittajaksi ja avustajaksi. Anjalan papin\npoika jätettiin vastavallankumouksellisena \"paikallisen valvonnan\nalaiseksi\".\n\nUseissa paikoin tuomittiin paenneiden talonpoikain talot menetetyiksi\nvaltiolle. Viipurin maalaiskunnassa tuomittiin kaksi toimittajaa\nvankeuteen sodan loppuun saakka sekä 1,000 mk sakkoon lahtarien\naktiivisesta avustamisesta. Samoin vankeusrangaistukseen ja 3,000 mk\nsakkoon eräs maisteri syyllisenä \"kauheaan veljesveren vuodattamiseen\".\nKotkassa tuomittiin samoin vangiksi sodan ajaksi eräs talonpoika ja\nkamreeri.\n\nYlläolevat kuvaukset antavat käsityksen vallankumousoikeuksien\ntoiminnasta. Yleensä antoivat ne maaseudulla lievempiä tuomioita\nkuin kaupungeissa. Talonpoikia kohtaan oli Kotkan seutujen\nvallankumousoikeuksissa havaittavissa varsin lieviä tuomioita.\nMainittakoon muuten tässä yhteydessä, että talonpoikia ja\npienviljelijöitä otti Kyminlaaksossa osaa punakaartiin ensi aluksi\ntuskin ollenkaan; mutta vallankumouksen loppupuolella havaittiin muutos\nniiden alkaessa vähitellen liittyä punakaartiin.\n\n\n\nVallankmnousoikeutemme verrattuna Neuvostovallan oikeuksiin.\n\n\nVoidaksemme saada perusteellisen käsityksen vallankumousoikeuksiemme\nhyvistä ja huonoista puolista, ja saada oppia vastaisen varalle, on\nmeillä syytä verrata niitä Neuvostovallan senaikaisiin oikeuselimiin.\n\nKun meillä Suomessa yritettiin saada kaksi kärpästä yhdellä\niskulla -- yhdistettynä vallankumousoikeudessa kansanoikeus ja\nvallankumoustribunaali --, niin toimivat Neuvostovallassa kummatkin\nproletaarisen oikeuden alat erikseen.\n\nVallankumoustribunaaleja perustettiin tammikuusta 1918 aikain, yksi\nkuhunkin lääniin. Kansanoikeuksille jäivät kriminaali- y.m.\nei-poliittiset rikokset, mutta vallankumoustribunaalit yhdessä\nerikoisosastojen kanssa käsittelivät vastakumouksellisten,\nspekulanttien, suurten virkarikollisten y.m.s. asiat.\nVallankumoustribunaaleissa oli yhtenä jäsenenä läänin erikoiskomitean\nkollegion jäsen, toisen jäsenen ja puheenjohtajan nimitti läänin\ntoimeenpaneva komitea. Rangaistusmäärää ei oltu rajoitettu, tuomiot\nolivat lopulliset.\n\nTämän ohella oli vallankumouksellisia sotatribunaaleja, jotka\ntuomitsivat myös siviiliväkeä sotatilaan julistetulla alueella.\nEdelleen oli muitakin erikoistribunaaleja.\n\nErikoiskomiteat perustettiin 1918 taistelemaan vastakumouksellisia,\nkeinottelijoita ja virkarikollisia vastaan, ja oli niillä omat\naseelliset joukko-osastonsa.\n\nKorkeinta rangaistusmäärää, ampumista, ruvettiin käyttämään\nluokkataistelun kiihtyessä kevättalvella 1918 ja langettivat näitä\ntuomioita erikoiskomiteat ja vallankumoustribunaalit. Oikeus tuomita\nkuolemaan poistettiin näiltä laitoksilta tammikuussa 1920.\n\nKansanoikeuksia alettiin joukkojen itsensä toimesta perustaa\nlokakuun vallankumouksen tapahduttua jo ennen mitään dekreettiä\nporvarisdemokratisen oikeuslaitoksen hajoittamisesta, joka julkaistiin\njoulukuulla 1917. Puheessaan huhtik. 29 p:nä 1918 lausui tov. Lenin,\nettä kansanoikeudet olivat silloin vielä tavattoman heikot. \"Tuntuu\nsiltä, ettei vielä ole lopullisesti murrettu sitä suurtilallista ja\nporvariston orjuuden ajalta perittyä kansan käsitystä, että oikeus on\njotain virallista, käsittämätöntä. Ei ole riittävästi tietoisuutta\nsiitä, että oikeus on elin nimenomaan koko köyhälistön vetämiseksi\nvaltion hallintoon (sillä oikeustoiminta on yksi valtion hallinnon\ntehtävistä), että oikeus on proletariaatin ja köyhimmän talonpoikaisten\nvallan elin, -- että oikeus on kuriin kasvattamisen keino.\"\n\nTässä Leninin lausunnossa ilmenevät määritelmät ovat kansanoikeuden\nperusperiaatteet. Kansantuomarit nimittää läänin toimeenpaneva komitea,\njoka vahvistaa kansanlautamiestenkin luettelon, jonka laativat\nammattiliitot, kyläneuvostot y.m. joukkojärjestot. Kukin lautamies\nvapautuu otettuaan osaa kuuteen oikeusistuntoon; hänellä on samat\noikeudet kuin tuomarilla. -- Löytyy vielä läänin- ja ylioikeudet sekä\nprokuraattorivirasto.\n\nKansanoikeuden on tuomitessaan otettava huomioon syytetyn\nyhteiskunnallinen asema, sivistyneisyys j.n.e. Se on -- lain\nasettamissa rajoissa -- vapaa määräämään rangaistuksen sosialistisen\noikeuskäsitykensä mukaan. Kaikessa oikeudenkäytössä on sen palveltava\ntyötätekevien joukkojen etuja.\n\nMuodollisten todistusten sitomatta on se oikeutettu itse määrittelemään\ntodistukseksi riittävät asiat. Valaa ei käytetä. Koko oikeuslaitos\ntähtää rikollisten kasvattamiseen yhteiskunnalle hyödyllisiksi\nkansalaisiksi, ja käyttää se myös ehdonalaisia tuomioita.\n\nJos nyt vertaamme tässä vain lyhyesti selostettuun Neuvostovallan\noikeuslaitokseen meidän vallankumousoikeuksiamme, huomaamme\nhelposti yhtäläisyydet ja eroavaisuudet. Niihin yleisiin\noikeudenkäyttöperiaatteisiin nähden, mihin vallankumousoikeutemme\nnojasi, ei se suurestikaan eronnut Neuvostovallan kansanoikeudesta. Se\noli yhtä tietoisesti luokkaoikeus, eikä pyrkinytkään vetoamaan\nporvarillisen demokratian yhdenvertaisuus- y.m. aatteisiin. Samalla\nlailla sekin nojasi tuomarien työläiskäsitykseen muodollisten\ntodisteitten asemasta. Ei-poliittisiin rikollisiin nähden oli\ntietoisesti esillä kasvatusnäkökohdat, j.n.e.\n\nMiksei oikeutemme pyrkinyt koko työväen ja pienviljelijäin joukon\nvetämiseen valtion oikeusalallakin ilmenevään hallintoon, siitä olen\nalempana maininnut.\n\nLuomalla sellaisen oikeuden, mikä vallankumousoikeutemme itse asiassa\noli, täyden vastakohdan porvarilliselle oikeudelle, osoitti Suomen\nproletariaatti tähdänneensä syvään yhteiskunnalliseen kumoukseen,\nvaikkakaan sillä ei ollut vielä silloin vallankumouksellisen\nmarxilaisuuden ja leninismin kirkkaita majakoita tietä näyttämässä.\n\nEroavaisuutena Neuvostovallan senaikaisiin oloihin nähden oli, että\nmeillä sama oikeus käsitteli poliittiset ja ei-poliittiset jutut. Kun\nniitä ei eroitettu eri osastoille, edelleen kun oikeuksissamme vallitsi\nsosialidemokratiasta peritty hempeys ja kun vallankumousoikeuksiemme\nrinnalla ei ollut päättäväisiä vallankumouksellisia erikoisosastoja,\nniin tulos oli, että oikeutemme saivat asioita kätensä täyteen ja\nhajaantuivat. Erikoisosastoina yrittivät meillä toimia punaisen kaartin\ntiedusteluosastot. Mutta ollen asetetut sotilaallisia tehtäviä varten,\nomaamatta keskitystä y.m. syistä eivät ne pystyneet puhdistamaan\nselkäpuolta riittävässä määrässä. Kun tämä tuli selväksi, perusti\nKansanvaltuuskunta oman tiedusteluosastonsa. Mutta sitä ei kehitetty\nsellaiseksi voimakkaaksi laitokseksi omine osallisine voimineen j.n.e.\n-- kuin Neuvostovallan erikoisosastot olivat.\n\nVallankumousoikeutemme kyllä tehtaita ja maatiloja takavarikoimalla ja\nyleensä joukkojen omaa luomistyötä ilmaisten sekä järjestystä\nrakentaen, auttoi puolestaan vallankumouksen asiaa. Mutta toiselta\npuolen sen lievät tuomiot, väliin vastavallankumouksellisista\ntihutöistäkin antavat sakkopäätökset, herättivät tyytymättömyyttä\npunaisen kaartin jyrkemmissä aineksissa. Ja lahtarit kävivät yhä\nröyhkeimmiksi.\n\nVallankumousoikeuksien liian lievien tuomioitten johdosta\nantoikin Kansanvaltuuskunta maalis- ja huhtikuun vaihteessa\njulistuksen, jossa sanotaan: Koska porvaristo pyrkii yhä enemmän\nvastavallankumoukselliseen vehkeilyyn, ovat Punaisen kaartin sota- ja\nkenttäoikeudet sotatoimien alueella oikeutetut tutkimaan ja\ntuomitsemaan virkamiesten y.m. vastavallankumouksellisten ainesten\nsaboteeraus- y.m. rikokset vallankumoustaistelua vastaan. \"Missä taasen\nvallankumousoikeudet tuomitsevat tällaisia rikoksia, on niiden\nkiihtyvän taistelutilanteen johdosta rikosta käsitellessä, tuomioissa\nja tuomioiden täytäntöönpanossa noudatettava sotaoikeuden mukaista\nnopeutta ja ankaruutta.\"\n\nVallankumousoikeuksia ei kuitenkaan saatu kehitettyä\nvallankumoustribunaaleiksi; ne pysyivät alusta aikain loppuun saakka\nkansanoikeuksina.\n\nLoppupäätelmänä on todettava, että meidän vallankumousoikeutemme\npuutteistaan ja heikkouksistaan huolimatta edusti uutta yhteiskuntaa.\nProletariatin diktatuurin aines ilmeni siinä selvästi: sillä oli\navoimesti luokkaluonne. Suomen vallankumouksellinen proletariaatti\ntulee käyttämään hyväkseen sen antamaa kokemusta. Vallankumouksellisen\nkansanoikeuden rinnalle, johon saa esimerkin omasta\nvallankumouksestamme 1918, on asetettava vallankumoustribunaali ja\nerikoisosasto, joista taas saa esimerkin Neuvostovallasta 1918-19. Ensi\nkerralla, kun vallankumouksen ratsut ravaavat Suomen niemellä, tullaan\nlahtareita tuomitsemaan eri paikassa kuin \"yhteisen kansan jäseniä.\"\nSellainen etuoikeus tuleekin sitten olemaan porvariston viimeinen\netuoikeus.\n\nPetroskoissa, toukokuulla 1927.\n\n                                                 L. Letonmäki.\n\n\n\n\nMiten rautatieliikenne järjestettiin\n\nHIUKAN LUOKKASODAN ALKAMISESTA.\n\n\n(Artturi Siveniuksen laajemmista käsikirjoituksista\n\"Pakolais-muistelmia Neuvosto-Venäjältä.\")\n\nJulkisuudessa on ollut usein kysymys siitä, olisiko Suomen luokkasota\n1918 voitu välttää. Olisiko ollut minkäänlaista mahdollisuutta\nkompromissiin ennen sen alkua? Ja ennen kaikkea, oliko kenelläkään edes\nhalua sellaiseen?\n\nSikäli kuin yksilö omalta kohdaltaan voi asiaa arvioida sen tuntemuksen\nperusteella, minkä tilanteesta voi saada, täytyy sanoa, että sitä ei\nvoitu välttää. Viha oli niin voimakas kaikkialla, että sen tunsi\njokainen jo ilmassa. Syyn ja seurausten lahjomaton laki loi tilanteen\nsellaiseksi, että se oli kiertämätön. Ne tuhannet ja sadat tuhannet,\njotka aikoinaan olivat vääryyttä kärsineet, kilometritehtaan pakkasissa\nkurjistuneet, tahtoivat koetella kerran voimiaan vihollisensa kanssa ja\nsitä tietä luoda itselleen tinkimättömän elämänpohjan, jolla seisoa ja\njolle rakentaa. Ei ollut kysymys lainkaan maksimista, vaan minimi\ntahdottiin kylläkin saada vahvalle perustalle. Tämä siitä syystä, että\ntyöväki vainusi jäävänsä kokonaan osattomaksi niistä voitoista, mitä se\nluokkatietoisena oli ollut mukana hankkimassa itsenäisyystaistelussa,\nvaikkakaan se ei siinä saanut niin suurta marttyyrikunniaa kuin porvari\nKrestyn matkoillaan. Mutta se tiesi kuitenkin saman asian puolesta\ntehneensä paljon työtä, samalla kun se kärsi nälkää, vaikkakin\ntsaarivalta, taktillisista syistä, antoi sen olla vähän höllemmissä\nohjaksissa.\n\nSammumaton oli porvariston viha työväenluokkaa kohtaan eikä\nkestänytkään kauan, ennenkuin se tuotiin julki. Ja se oli enemmän kuin\nkukaan osasi aavistaa. Työväestöstä piti sittenkin aivan toden teolla\ntulla paariasluokka, jolla olisi vain velvollisuuksia eikä mitään\noikeuksia.\n\nRehellinen työläisvaisto tunsi tämän ja sielussaan työväestö aavisti\nporvariston aseiden hankinnasta ja \"palokuntien\" perustamisesta sekä\nSaksan jääkäriliikkeestä saavansa hirttonuoran, joten se sankoin\nparvin, omasta alotteestaan, keräytyi maaseuduilta liikekeskuksiin,\nvaatien itselleen aseita, puolustautuakseen porvareita vastaan, joilla\noli aseita ainakin hyvin alkuun päästäkseen.\n\nJos yhteentörmäys olisi ollut vältettävissä, niin olisivathan sitä\nvastaan silloin nousseet nekin, jotka nyt suuriäänisesti saarnaavat\nsitä tyhmyyttä, joka nousussa tehtiin, kun hävittiin. Mutta hekin\nnähtävästi huomasivat tilanteen kehittyneisyyden ja vaikenivat, kun\npelkäsivät vastarinnalla saattavansa itsensä päätä lyhemmäksi. Vasta\nnyt, kun perästäpelaajien ammattia on harjoitettu, viritetään syy\ntoisten, muka \"kommunistien\" hartioille, joiden olisi pitänyt nousta\nkansaa hillitsemään samaan aikaan, kun nykyiset parjaajat piileksivät\npuukellareissa.\n\nRehellinen ja kunnioitettava oli Eetu Salin vainaja, joka astui\n\"Kansanvaltuuskunnan Tiedonantajan\" palvelukseen, sanoen, ettei hän voi\njättää luokkaansa, jonka kanssa on niin kauan taistellut, ei\nsilloinkaan, vaikka se hänen läksyjensä mukaan tekisi \"tyhmyyksiä.\"\nJohtoon asettuneet henkilöt yrittivät tehdä minkä taisivat, vaikka\njohtajan suuriarvoista taitoa ei olisi ollutkaan.\n\nYleisestihän oltiin kompromissin kannalla kaiken aikaa. Maassa oli\ntuskin yhtään tietoista kommunistia. On suotta puhua siitä, että\nperiaatteellisesti täysin selvä ohjelma olisi työväestöllä ollut\nluokkasodassa ajettavanaan. Mutta porvareilla se sensijaan oli.\nLuokkasota tuli kuin tuulispää, niin että ani harvat kerkesivät mitään\nedes ajatella, vielä vähemmin varustautua.\n\nKuka sitten alkoi luokkasodan; Nykyinen sosialidemokraattinen puolue\nväittää, että sen alkoi työväki. Mutta porvarien historiat taasen\nkertovat, että luokkasodan aloite oli porvarien käsissä. \"Suomen\nVapaussota\" näet kertoo aivan avoimesti silloisen senaatin päätökset\nkenraali Mannerheimin ottamisesta ylimmäksi päälliköksi ja määrärahojen\nluovuttamisesta hänen käytettäväkseen. Lähtiessään Pietarista oli tämä\nkenraali itsekin antanut ymmärtää, mikä hänen Suomeen matkustamisensa\nperimmäisenä tarkotuksena oli. Tähän käsitykseen on virallisten\nasiakirjojen perusteella tultava. Täta todistaa parhaiten sekin seikka,\nettei ainoatakaan virkamiestä, ainakaan pääkaupungissa, potkittu pois\ntuoliltaan, vaan lähtivät he itse joko piiloon \"maalaisserkkujensa\" luo\ntai rintamalle, valkoisten puolelle. Heitä oikein kaivattiinkin\nhoitamaan entisiä tehtäviään, mutta ne kassat, jotka jo aikoja ennen\noli varattu korkeamman virkamiehistön eläkkeitä varten, nehän ne\nhoukuttelivat herroja \"lomalle.\" Rintamalta saivat he tietenkin lisää,\nsikäli kuin osasivat \"veivata.\"\n\nKorkein virkamiehistö oli siis jo aikoja ennen varannut varoja ei\nainoastaan toimivaa armeijaa, vaan myös taistelun aikana elätettäviä\nvirkamiehiä varten. Maaseudulla ja pikkukaupungeissa sitävastoin lienee\nsattunut tapauksia, että joku vallesmannin nappula ja poliisikomisarius\nheitettiin ulos virkahuoneistaan. Kun selviä ohjeita ei ollut, niin on\nluonnollista, että menettely kullakin paikkakunnalla oli sen mukaista,\nmiten vihatuksi kukin virkamies oli itsensä ansioittanut.\n\n\n\nRautatielaitos työväen hallussa.\n\n\nTällaisen käsityksen saa luokkasodan alkamisesta tavallinen rivimies,\njoka yhtäkkiä temmataan -- kuten niin monia toisiakin -- johtamaan\nvirastoa, josta herrat olivat lähteneet. Tämän kirjoittaja, joka vanhan\nammattinsa perusteella sai määräyksen ruveta järjestämään\nrautatieasioita, lähtikin toveriseurassa helmikuun 1 p:nä katsomaan\noliko rautätiehallituksessa ketään, kun kukaan \"tirehtööri\" ei enää\nsuvainnut vastata puhelimeen. Kun saavuttiin paikalle, tavattiin vain\nmuutamia vahtimestareita, ja joitakin naisia, kai kolmisen kappaletta.\nKun viimemainitut selittivät myös haluavansa mieluummin lähteä pois\nkuin jatkaa työskentelyä, niin saivat he vapaasti mennä. Vahtimestarit\neivät sanoneet itseänsä irti toimestaan. Kun sitten alettiin paikkoja\ntarkastella, niin huomattiin kaikki olevan paikoillaan, mutta kaikki\nlaatikot ja kaapit olivat lukittuina, joten niitä oli avattava\ntiirikoilla tai murtamalla. Kun entisistä haltijoista ei monikaan\nilmoituksista huolimatta tuonut avaimia, oli tämä toimenpide\nvälttämätön, sillä toiminta täytyi alottaa entisten sääntöjen mukaan,\nentisiä lomakkeita ja osaksi leimasimiakin käyttäen, ennenkuin asioiden\njärjestyttyä uusille uomille, kerittiin siinäkin suhteessa ryhtyä\ntoimenpiteisiin.\n\nItsestään on selvää, että virkakoneistoa täytyi saada kokoon. Senvuoksi\npantiin sanomalehtiin sitä tarkoittava ilmoitus. Hakemuspapereita\ntulikin runsaasti, mutta hakijat olivat yleensä nuoria, kokemattomia ja\nniukoilla koulutiedoilla varustettuja. Herrat virkamiehet, jotka\ntietenkin lukivat ilmoitukset myöskin, lähettivät paikanhakuun muutamia\nvähäjärkisiä, narrattavia, vanhoja palvelijoitaan, jotka tällaisen ajan\nhengessä lienevät menettäneet lopunkin tolkkunsa. Samalla kun tällainen\nmenettely todisti sivistyneen luokan moraalittomuutta, oli se törkeää\npilaa noita onnettomia kohtaan, jotka kuitenkin olivat herroille\nvälttämättömiä orjia, sillä kukapa heitä olisi ruokkinut, siivonnut ja\nvaatettanut, jolleivät nämä olisi sitä tehneet.\n\nPulmasta kuitenkin selvittiin, kun ensin saatiin eri tehtäväryhmityksiä\nvarten vastuunalaiset päälliköt. Nämä pitivät taasen kunnia-asianaan\nsaada osastonsa niin mallikelpoiseen kuntoon kuin suinkin ja niinpä\npyörät kaiken kiusallakin vain pyörivät. Sähköttäjistä oli suurin puute\nyli koko linjan. Mutta onni oli tässä onnettomuudessa kuitenkin se,\netteivät ne kaikki alussa lakkoilleetkaan. Meille jäi aikaa kouluuttaa\nuusia. Koulu pantiin heti alulle, kun opettajavoimat vain oli saatu\nkerättyä kokoon. Muutaman viikon kuluttua sieltä alkoikin tulla\nsähköttäjiä, joten meillä oli jo linjalle lähettää voimaa lopulta\nriittävästi\n\nKun sitten keskusvirastossa oli noin 250 henkilöä toimessa, niin olivat\nsilloin muut toimistot käynnissä, paitsi kontrolli- ja tilastotoimisto,\njoiden järjestelystä ei oltu edes suuntaviivojakaan vedetty.\nKontrollipuolessa ei ollut kyllä ajatustakaan tehdä muutoksia, mutta\ntilastokonttoriin nähden olisi kai saattanut tulla kyseeseen melko\nhuomattavat järjestelyt.\n\nKaikkien osastojen päämiehet ja apulaiset tekivät tuona kolmen\nkuukauden aikana hurjasti työtä. Ei kukaan valittanut työtaakkansa\nsuuruutta, vaikka työpäivä ei koskaan rajoittunut kymmeneen tuntiin,\nvaan oli säännöllisesti kuusitoistatuntinen ja joskus, kun asiat\nvaativat, valvottiin koko yö. Laitoksen neuvostoon saattoi päivätyön\njälkeen soittaa milloin tahansa, sillä puhelin kytkettiin yöksi aina\npuheenjohtajan sängyn vieressä olevaan koneeseen. Yleisöä otettiin\nvastaan yhdeksän tuntia päivässä ja kävijöitä oli runsaasti. Enimmällä\nosalla oli kirkas ilonkyynel silmänurkassaan, kun astuivat onnitellen\nhuoneeseen. Ulkomaalaiset lähetystöt, jotka läpikulkumatkallaan\npoikkesivat asioillaan, olivat myöskin tyytyväisiä kohteluun ja\nsanoivat avoimesti, että Suomen vallankumoukselliset ovat kaikkialla\nolleet kunnon miehiä, ystävällisiä, rehellisiä ja kohteliaita. Suuri\nällistys kohtasi myös Ruotsin sosialidemokraatteja, kun he Pietarin\nmatkalla eivät saaneetkaan annetuksi juomarahaa heidän kapineitaan\nkantaneelle ja vaunuun sijoittuneelle rautatiepalvelijalle. Tämä oli\nkieltääntynyt ottamasta juomarahaa, selittäen itsellään olevan\nlaitoksesta kuukausipalkan ja se oli näiden ruotsalaisten\nsosialidemokraattien mielestä niin suuri kumma, etta he utelivat miehen\npersoonaa ja palkkaa. Kun heitä saattamaan määrätty junamies sitten\nselitti, että tuo kantaja oli rautatieneuvoston puheenjohtaja ja että\nhänellä on sama palkka kuin konduktöörilläkin, niin ei hämmästys\nsuinkaan pienentynyt, vaan johti se nöyrään anteeksipyyntöön.\n\nHarvinaisen paljon asiakkaita liikkui ainakin rautatieneuvostossa.\nNiiden joukossa kuitenkin havaittiin tikusta tehdyllä asialla\nesiintyviä uteliaita urkkijoita sekä salahankkeita hautovia\naktivisteja. Yksi piirre näillä kaikilla oli yhteinen -- se nimittäin,\nettä heidän esiintymisensä paljasti heidät perinpohjin. Yksi ainoa,\neräs virolainen lennätinrevisori sai petoksella itselleen luottamuksen\nja kerkesi Turussa ja Toijalassa sotkea jonkun verran johtoja, kunnes\ntamperelaiset hänet keksivät ja antoivat miliisin huostaan.\n\nPuhelinlaitos oli kuitenkin murheenlapsi kaiken aikaa. Siihen lienee\nollut sivujohto, joten puheluja varmasti kuunneltiin, jopa\nkatkottiinkin. Vikaa ei lopullisesti löydetty, kun sen etsimisellekään\nei niin suurta painoa pantu.\n\nItsestään on selvä, että kaikkien vastuunalaisimpien toimitsijain\ntyötaakka oli tällä ajalla raskas. Useita eronpyyntöjäkin se jo\nsenvuoksi aiheutti. Mutta eiväthän ne johtaneet mihinkään tulokseen,\nsillä aika oli yleensä kaikkialla vaikea, joten jokaisen oli vain\ntyydyttävä. Siksipä tämänkin kirjoittajan erohakemus hylättiin\nKansanvaltuuskunnassa.\n\nHelsingin asema oli Suomen asemista tärkein. Se sai kantaa, kuten\nluonnollista, liikenteen raskaimman taakan. Ja hyvin se tehtävänsä\ntäyttikin. Ei yhtään valitusta tullut miltään taholta. Veturimiehet\ntäyttivät erinomaisesti velvollisuutensa, samoin konepaja. Ainoat,\njotka hiukan juonittelivat, olivat konduktöörit. Niiltä oli kerran\npunakaarti juonut maidon eivätkä konduktöörit senvuoksi saaneetkaan\nRiihimäeltä ostaa tavanmukaista tilkkaansa. Silloin nämä herrat tulivat\nsuuttuneina neuvostoon. He pitivät maidosta niin kovaa ääntä, että\nvarmasti heidät olisi entinen tirehtööri heittänyt ulos. Mutta nyt he\nsaivat vapaasti purkaa sisunsa ja poistuivat vihdoin tyytyväisinä\nkätellen ja tuskinpa heidän maitojuttunsa lienee siitä viisastunut. Ei\nsiihen ainakaan neuvoston taholta voitu sekavan tilanteen takia\npuuttua, vaikkapa olisi haluttanutkin.\n\nToinen rytäkkä sattui tilin myöhästymisen takia, kun ei saatu pankista\nrahaa aikanaan. Helsingin aseman palveluskunta tuli kassaan sakilla\nmeluamaan. Kun kuitenkin melun nostajat vietiin yksityiskohtaiseen\nkeskusteluun, niin meluhaluisia ei ollut enää yhtään ja\nsuurisuisimmatkin uskoivat, ettei rahaa huutamalla saa, ellei kerran\npankki ole asiaa voinut järjestää.\n\nYrittivät entiset virkamiehetkin vähän takana päin mutista siitä, ettei\nheille annettu rautatien elintarvekortteja. Mutta he ymmärsivät\nkuitenkin, ettei heillä siihen ollut oikeutta, kun he olivat\nlaittomalla tavalla, ilman mitään irtisanomista, jättäneet karkulaisen\ntavalla paikkansa. Tämä \"mutina\" jäikin siis omiin nahkoihinsa,\nsamoinkuin heidän \"häätönsäkin.\" Neuvosto ei luultavasti heihin nähden\nolisi mitään häätöpäätöksiä tehnytkään, ellei se olisi saanut osakseen\nteräväpäisiä kysymyksiä siitä minkä verran rautatielaitos sai vuokraa\nentisiltä virkamiehiltä, jotka vielä asuivat ja lämmittelivät rautatien\ntaloissa. Heistä liekin osa kerinnyt muuttamaan ennenkuin Helsinki tuli\nuhatuksi, mutta lienee joitakin jäänyt odottamaan sitä, mikä sitten\ntulikin, nimittäin punaisten kukistumista Helsingin kuuluisassa\nvaltauksessa.\n\n\n\n\nYleiskuva Suomen luokkasodan aseellisesta taistelusta\n\n\nSuomen luokkasodan aseellisista voimista ja taisteluista ovat lahtarit\nkirjoittaneet kymmenittäin suurempia ja pienempiä teoksia.\n(Kirjoituksessa esiintyvät lahtareiden sotavoimia koskevat numerotiedot\non koottu näistä teoksista.) Niissä he kertovat miten heidän\nvuosikymmenien aikana Suomen vapauttamiseksi suorittamansa työ Saksan\nimperialismin y.m. avulla saatiin kiteytymään sellaiseksi sotavoimaksi,\njoka avoimessa rintamataistelussa kykeni voittamaan. Toiseksi he\nerikoisesti alleviivaavat sen miten he melkeinpä tyhjin käsin joutuivat\ntaistelemaan aina ylivoimaista ja hyvän sotajohdon omaavaa vihollista\nvastaan. Kolmanneksi heidän kirjoituksissaan pyritään peittämään\n\"isänmaan venäläisistä vapautumisen\" varjoon se terävä luokkataistelu,\njota proletaari ja köyhä talonpoika kävivät elinehtojensa puolesta. On\nluonnollista, että tällainen historiallisten tosiseikkojen kiero esitys\nei voi johtaa muuhun kuin historian väärennykseen.\n\nMe luokkasotaan osallistuneet punikit olemme vähän kirjoittaneet\nluokkasotamme valmistuksesta, sen ensi päivistä ja varsinaisista\nrintamataisteluista. Vallankumoussodan teoriassa ja käytännössä nuo\nkaksi ensimäistä tekijää ja niistä vississä historiallisessa\ntilanteessa varsinkin toinen muodostavat sen kohdan, jonka oikein\nymmärtämisestä riippuu koko luokkasodan ratkaisu. Ne ovat kapinan\ntaidon avaimia ja niiden tutkiminen siinä mielessä, että selvitetään se\nmitä tehtiin ja mitä ei tehty, on yksi tämän päivän tehtävistämme.\nAineistoa tälle tutkimiselle antaa luokkasodan historia sillä --\n\"kansalaissotain kokemukset eivät ole työväelle pelkkää historiallista\nluettavaa, vaan myös arvokasta oppia vastaisen varalta\" (Sirola).\n\nTältä näkökannalta on Suomen Kommunistipuoluekin järjestänyt ja\nohjannut Suomen luokkasodan tutkimustyötä. Tätä työtä vaikeuttaa\nsuuressa määrin se, että käytettävänä oleva aineisto on sangen\nrajoitettu ja siitä johtuu, että useat kysymykset jäävät toistaiseksi\navoimiksi ja työn tulokset ilmaantuvat hitaasti. Tässä kirjoituksessa\nesitetään kollektiivisen työmme tuloksista se osa, joka koskee Suomen\nluokkasodan rintamataisteluiden yleistä kulkua. Toivomme, että asian\ntärkeys ja työssämme mahdollisesti löytyvät virheet nostavat Suomen\nluokkasodan kysymykset päiväjärjestykseen ja että se antaa tovereidemme\nverestetyt tiedot jatkuvan tutkimuksen käytettäviksi.\n\n\n\nLahtarien sotavalmistukset ja lahtariarmeija.\n\n\nSuomen porvariston vapauspyrkimykset, jotka luokkataistelun\nkärjistyminen vissillä aikakaudella muutti lahtareiden\nsotavalmistukseksi ja sodaksi Suomen työtätekevää kansaa vastaan,\nalkavat jo XIX vuosisadan ensi puoliskolla. Näissä sotavalmistuksissa,\nniiden monista muodoista huolimatta, voidaan eroittaa kaksi suuntaa ja\nkaksi aikakautta. Ensimäistä niistä voidaan kutsua propagandan\naikakaudeksi. Siihen sisältyy Suomen itsenäisyysasian ajaminen\nulkomaiden porvariston keskuudessa lentokirjasten ja lähetystöjen\navulla. Toisen aikakauden kuvaavana piirteenä on, että tsaarin\nhallituksen politiikka ja Suomen porvariston erilaiset taloudelliset\nedut ja täyden vallan himo lyö kiilaa heidän väliinsä. Sen tuloksena\non, että XX v:n alussa vapausliikkeen historia merkitsee passivistien\nja aktivistien toiminnan (kolmannen, edellistä vastustavan ryhmän\nmuodostavat ne porvarikerrokset, joita taloudelliset edut liittivät\ntsaarin kannattajiksi). Passivistit jatkoivat edeltäjiensä\npropagandistien työtä, mutta nyt agitatio-muodossa. Eri maiden\nsanomalehtiin ilmestyy Suomen asiaa koskevia kirjoituksia ja jotkut\nvaltiomiehet joutuvat punnitsemaan Suomen porvaristolle mahdollisesti\nannettavan avun taloudellista kannattavaisuutta. Aktivistit sen ohessa\npuuhaavat aseellisen taistelun hommissa. Venäjän-Japanin sodan ja\nv. 1905 vallankumouksen aikana heillä oli kiinteä yhteys ja\ntoimintasuunnitelmat venäläisten sosialivallankumouksellisten kanssa\nyhtäältä ja toisaalta heillä oli yhteys japanilaisten kanssa. Kaiken\ntämän tarkoituksena oli hankkia aseita Suomeen, mahdollisesti kapinoida\nja vaikeuttaa tsaarin sodankäyntiä.\n\nMaailmansodan aikana herää aktivisteissa ajatus, että vapautumisen\nvoi ehkä saavuttaa hankkimalla vierasta aseellista voimaa. He\nsuunnittelivat suomalaisten sotilaskasvatuksen järjestämistä.\nTämänlaisen kiinteän ehdotuksen tekivätkin Ruotsin hallitukselle.\nVastaus oli kielteinen. He yrittivät uudelleen Tanskassa ja tulos oli\ntaaskin kielteinen. Vasta tammik. 1915 he onnistuivat saamaan Saksan\nhallituksen suostumuksen suomalaisen jääkäripataljoonan perustamisesta\nSaksaan. Tämän suostumuksen maksoivat he ryhtymällä Saksan\nyleisesikunnan vakoilijoiksi Suomessa. He kehuvat itse, että heidän\nvakoilukoneistonsa oli niin hyvä, että ei yksikään sotalaiva tai\n-joukko lähtenyt Suomesta niin, että sitä ei olisi Saksan yleisesikunta\ntietänyt. Tämän työn ohella he myös järjestivät koneiston jääkärien\nvärväystä ja heidän salakuljetustaan varten. Saattaisi otaksua, että\nnyt jolloin Suomen porvariston isänmaanrakkaus oli myynyt maansa\nkeskusvaltioiden imperialismille heidän suhteet entente-valtioihin\nolisi katkaistu. Niin ei kuitenkaan ole asia. Aktivistit tekevät työtä\nSaksassa ja passivistit laativat vv. 1914-16 kolme eri itsenäisyysasiaa\nkoskevaa ohjelmaa. Näitä ohjelmia sitte lahtarilähetystöt tilanteen\nmukaan esittivät käydessään Englannissa ja Amerikassa vapausasiaa\najamassa. Tämän lisäksi he osallistuivat \"Venäjän vierasheimoisten\nliiton\", \"ihmisyyden ja oikeuden etevimmälle esitaistelijalle\"\npresidentti Wilsonille lähettämään sähkösanoman. Se sisälsi\n\"vetoomuksen sivistyneeseen maailmaan\" ja \"avun\" sekä suojeluksen\nhuudon.\n\nSiis monipuolista hommaa. Siinä on meillekin jotain oppimista. Mutta\nhypätkäämme kronoloogisten tapausten ja niiden sisällön yli sekä\nkiteyttäkäämme ne tulokset, joita tästä työstä oli: 1) liike sai,\nhintaan katsomatta, kiinteän tukikohdan -- Saksan. 2) Suomeen\nmuodostettavan armeijan upseerikysymys tulee jääkärikouluutuksen\nyhteydessä ratkaistuksi, 3) olosuhteet pakoittavat luomaan\nmonipuolisten tehtävien vaatimuksia vastaavan koneiston, 4) pitkä\nsalaisen työn aikakausi kasvatti käytettäväksi joukon henkilöitä, jotka\nolivat tottuneita joustavuutta vaativaan organisatiotyöhön, 5)\nennakolta porvarillisen vapausliikkeen hyväksi suoritettu työ muuttui,\nluokkataistelun kärjistyessä lahtareiden ennakkovalmisteluksi\nkansalaissotaa varten. On luonnollista, etta näistä seikoista koitui\nlahtareille suunnaton hyöty punaisten selkäpuolen vakoilussa,\nsuojeluskuntain muodostamisessa, aseiden piiloittamisessa ja\njakamisessa, maassa löytyvän upseeriston luetteloimisessa ja\nkäyttämisessä sekä lahtariarmeijan mobilisoimisessa.\n\nLahtarien julkaisemissa luokkasotaa koskevissa teoksissa lukijan huomio\nkiintyy m.m. siihen, että niissä erikoisesti alleviivataan sitä, kuinka\nheillä oli suunnaton upseeriston ja aseiden puute. On kyllä\nkieltämätöntä, että näitä kahta seikkaa ei koskaan ole sodassa liikaa,\nja totta on myös se, että joillakin paikkakunnilla suojeluskunnat\nalussa joutuivat toimimaan huonosti varustettuina, mutta suuremman\nkunnian saavuttamiseksi liikkeelle laskettua valetta on se, kun\nlahtarit tämän tilanteen yleistävät. Sen voi numeroilla osoittaa.\n\na) _Lahtariupseeristo_. Sota-akademiassa opiskelleita, kaartissa tai\ntsaarin armeijassa palvelleita kenraali-arvolla varustettuja upseereita\nlahtareiden käytettävänä oli 11; entisiä Suomen kadettikoulun oppilaita\noli 480; jääkäreiden joukossa oli 403 upseeriarvolla olevaa miestä;\njääkärialiupseereita oli 724; Vöyrin sotakoulusta lahtarit päästivät\n1/IV 1918 mennessä 118 aliupseeria. Näiden lisäksi saapui eri maista\neri arvoisia upseereita lahtareiden käytettäväksi. Niinpä esim.\nRuotsista tuli 27 aktiiviupseeria, Saksasta ja Norjasta 4 kummastakin,\nTanskasta ja Venäjältä tuli myös upseereita, -- niiden lukumäärä ei ole\nselvillä. Käytettävänä olleen upseeriston yleislukumääräksi saamme\nnäinollen n. 1771 miestä.\n\n_Lahtariarmeijan aseistus_. Lahtarit hankkivat aseita monesta eri\nmaasta ja monella eri tavalla. Niiden määräpaikkoihinsa lähettäminen\ntapahtui pitkän aikaa salaa ja pienissä erissä. Myöhemmin olosuhteiden\nmuuttuessa lähetys tapahtui vapaasti ja suurissa erissä. Heidän\nkäytettävänään olleiden aseiden yleismäärän saantia vaikeuttaa se, että\ntiedot niistä ovat perin ripotellut ja luonnollista on, että vaan osa\nkäytettävänä olleiden aseiden määrästä ilmoitetaan. Seuraavassa\ntaulukossa numeroita lahtareiden aseiden hankintatyön tuloksista:\n\n                                 Kiväärin  Kone-   Käsi-   Tykistöä:\n  Aseet saatu            Kivää-  patroo-   kivää- pommeja  Tykkejä\n                         reitä   neja      reitä               Ammuksia\n\n  Saksal. aseläh. X/17   7,000   1,000,000 30       5,000\n  Venäl. ryöstetyitä     7,880   1,143,000 10              12    1,420\n  Saksal. aselähet.(1)  70,000  21,500,000 70              16(3) 9,400\n  Saksal. aselähet.(1)  70,000  60,000,000 180(2) 500,000  16(3) 8,000\n\n  Yhteensä             154,880  83,643,000 290    505,000  44   18,820\n\n  (1) Saksassa olleen suomalaisen majurin Mannerheimille 27/2\nlähettämän\n      tiedon mukaan.\n\n  (2) Sekä niihin 10,800,000 saksalaista konekivääripatruunaa.\n\n  (3) Niiden joukossa 16 haupitsia ja 8 miinanheittäjää.\n\nTaulukossa esitetyn viimeistä edellisen aselähetyksen mukana oli vielä\n360 pistoolia ja niille 60,000 patrunaa; 30,000 patruunalaukkua, 33\nkenttäkeittiötä, 30,000 sapöörilapiota, 500 pientä sapöörityökalua, 1\nsanitettivarustus, 40 kenttäpuhelinta, 12 valonheittäjää, 1 langaton\nlennätin ja 2 vastaanottoasemaa.\n\nTaulukon kolme ensimäistä asemäärää toteaa meille, että helmikuun\nloppuun mennessä lahtareiden käytettävänä oli mm. 84,880 kivääriä ja\n26,643,000 patruunaa. Rintamilla olevan lahtariarmeijan suuruus oli\nsamaan aikaan 10,000 miestä, helmik. mobilisointi antoi heille 33,200\nmiestä (oletamme että nämä olivat mainittuna aikana aseistetut), siis\nyhteensä 43,200 miestä. Suoritamme yksinkertaisen laskuesimerkin:\n84,880 - 43,200 = 41,680 kivääriä jäi jälelle, patroonia jäi 11,904,800\nkpl. ja lahtarit kertovat, miten he jakoivat eri seuduille näitä\nylijäämiä ja miten tuo kiväärimäärä teki mahdolliseksi jo helmikuun\nloppupuoliskolla Seinäjoen, Kuopion ja Sortavalan asevarikon\nmuodostamisen.\n\nYlläolevat varustemäärät muodostavat kuitenkin vain osan siitä mitä\nlahtareilla todellisuudessa oli. Heidän tiedoistaan käy ilmi, joskin\nilman lukumäärää, että he saivat sotatarpeita Ruotsista; saksalaiset\n(lukuunottamatta esitettyjä) lähettivät heille niitä vedenalaisilla\nveneillä; he ostivat sotatarpeita venäläisiltä lahtariupseereilta ja\nheidän onnistui ryöstää huomattava osa Suomessa olevaa Venäjän valtion\nsotatarveomaisuutta (m.m. raskaan tykistön he muodostivat venäläisiltä\nryöstetyistä 6\" ja 42\" tykeistä.)\n\n\n\nLahtariarmeija.\n\n\na) _Jalkaväki_. Lahtariarmeijan runko muodostui niistä palokunnista,\nurheiluseuroista, poliisikouluista, suojeluskunnista, joita he\nmuodostivat jo siitä saakka kun saksalaiset tarttuivat armeijan\nluomiseen. V. 1917 lopulla nämä joukot alkavat selvemmin kiteytyä.\nNiitä myös keskitetään. Lahtariarmeijan perustamishistoriassa meillä on\nvapaaehtoisuus-perusteen aika.\n\nLahtareiden värväysyritykset ja vapaaehtoisen armeijan ensimäiset\nliikkeet -- kiitos sen vastustuksen, jota työtätekevä väestö koko\nhommalle osoitti -- opetti lahtareille, että vapaaehtoisuus ei heille\narmeijaa anna. Ja helmikuun 15 p:nä he antoivat julistuksen\npakollisesta asevelvollisuudesta. Suunnitelmiin sisältyi kolmen\njääkäriprikaadin muodostaminen, à 3 rykmenttiä. Tämän käskyn\ntoimeenpano kohtasi ankaraa vastarintaa työläisten ja Karjalan köyhäin\ntalonpoikain keskuudessa. Lahtareiden täytyi luopua suunnitelmasta ja\nensi aluksi tyytyä vain kolmeen rykmenttiin, joissa komppaniain vahvuus\nnousi 625 mieheen (yht. 16,875 miestä). Rintama-armeijan suuruuden he\nitse mainitsevat olleen:\n\n    Helmikuun lopulla                   10,000 miestä\n    Tampereen liikkeen aikana           24,000\n    Huhtikuun alussa                    36,000\n    Sodan loppuaikana koko armeija noin 70,000\n\nb) _Ratsuväki_. Helmikuun lopulla lahtareilla oli opetettuna 514\ntaistelukuntoista rakuunaa ja niillä 17 upseeria ja 37 aliupseeria\n(rakuunoiden varusteet oli venäläisiltä ryöstetty.)\n\nc) _Tykistö_. Tampereen valloituksen aikana lahtareiden käytettävänä\noli 32 patteria, à 2 tykkiä; Tampereen valloituksen jälkeen lukumäärä\nnousi 8 patteristoon, joissa yhteensä oli 100 eri kaliberista\ntykistöasetta.\n\nd) _Ilmailuvoimat_. Ruotsin porvaristo lahjoitti 8 lentokonetta\n                    Saksasta lahtarit saivat     3\n                    Venäläiset lahtarit möivät   4\n                    Yhteensä                    15 lentokonetta\n\nRuotsista tuli 11 lentäjää; Saksasta 2; venäläisiä 4 ja Tanskasta 1\nlentäjä.\n\n_Vieras apu_. Saksan imperialismin suomalaisille lahtareille osoittama\napu ei rajoittunut yksinomaan jääkäreiden kasvatukseen ja aseiden\nlähetykseen. Siihen sisältyy vielä von der Goltzin Hangossa maihin\nnousseen retkikunnan ja Brandensteinin Loviisassa maihin nousseen\napuretkikunnan varustaminen ja lähettäminen. Saksalaiset\nsotilasjohtajat laativat myös ne organisatioperusteet, joilla Suomen\narmeija luotiin.\n\nArmeijaa johtavan koneiston eri osien rakentajien ja toimitsijoiden\nkouluttajina käytettiin myös ulkomaalaisia sotilasspesialisteja, niinpä\nesim. armeijan päämajan operatio-osastojen päällikköinä olivat\nruotsalaiset esikunta-upseerit, topografisen (kartoitus) osaston työn\njärjestivät ruotsalaiset, tykistökoulun johto ja opetus oli\nruotsalaisten käsissä. Saksan sotajohdon ja lahtareiden sotajohdon\nvälistä yhteyttä ja toimintaa ohjasi saksalainen yhteysupseeri j.n.e.\n\nRuotsin porvaristo toimi erittäin innokkaasti lahtareiden auttamisessa.\nSen käytännöllisinä tuloksina oli, että Ruotsin pankit lainasivat rahaa\n\"Suomen lailliselle hallitukselle\" m.m. vapaaehtoisten värväystä varten\n(suunnitelmiin sisältyi 25 upseerin, 200 aliupseerin, 50 tykkimiehen ja\n50 konekiväärimiehen värväys). Edelleen -- ruotsalainen porvaristo\nvarusti ja ylläpiti 511 miestä käsittävän, lahtareita aktiivisesti\nauttamaan lähetetyn \"mustan brigadin.\" Neljä \"Punaisen Ristin\" osastoa\nja yksi eläinlääkäriosasto toimi lahtareiden puolella täysin\nvarustettuna Ruotsin porvariston varoilla. Myöskin Norjan porvaristo\nosallistui luokkasotaamme lähettämällä lahtareiden avuksi kaksi\n\"Punaisen Ristin\" osastoa ja Tanskan porvaristo lähettämällä yhden\nosaston.\n\nTehdessämme yhteenvedon lahtareiden sotavalmistuksista, armeijasta ja\nsen varusteista täytyy meidän yhtäältä todeta, että heidän\npitkäaikaisesta valmistuksestaan ja ulkomaalaisten antamasta avusta\njohtuu, että heillä näissä seikoissa vallitsi tyydyttävä tilanne, ja\ntoisaalta -- se että suojeluskunnat joissakin paikoissa ensipäivinä\njoutuivat liikkumaan huonosti aseistettuina, ei johdu -- kun otamme\nvihollisen voimat ja taidon huomioon -- aseiden puutteesta, vaan siitä,\nettä heidän koneistonsa ei aina alkuaikoina sisäisten ristiriitojen\nvielä repimänä kyennyt toimimaan kyllin nopeasti ja tarmokkaasti.\n\n\n\nPunaisten sotavalmistukset ja punakaarti.\n\n\nJos lahtareiden sotavalmistus oli pitkäaikaista ja monipuolista, niin\nsamaa ei voida sanoa meidän sotavalmistuksestamme. Tällaisen asiantilan\njuuret ovat Suomen työväenliikkeessä. Se ei suinkaan merkitse sitä,\nettä Suomen työväenluokka ei olisi käynyt luokkataistelua, että sillä\ntaistelulla ei olisi ollut päämäärää. Ei, ei se sitä ole. Suomen\ntyöväenluokka kävi taistelua ja sillä taistelulla oli päämäärä, mutta\nvirhe on siinä, että sitä päämäärää pyrittiin saavuttamaan pelkästään\nrauhallisen toiminnan muodoilla. Lyhyesti sanoen: Suomen työväenluokka\nei kasvattanut itseään aseellista taistelua ja proletariaatin\ndiktatuuria varten. Näin ollen on luonnollista, että kun luokkataistelu\nkärjistyi siihen pisteeseen, että se pakoitti tarttumaan kivääriin,\nniin siihen jouduttiin ilman sitä valmistusta ja valmeutta, jota\naseellinen taistelu vaatii. Tällainen tilanne löi leimansa kaikkeen ja\nniinpä myös punakaartin organisatioon, joka tästä syystä muodostui\nhyvin monipiirteiseksi. Niinpä kun kesällä v. 1917 lahtareiden\nsuojeluskuntahomma yhä kiihtyi, se johti siihen, että eri seuduilla\nmaata työväki ryhtyi perustamaan järjestyskaarteja. Vasta marraskuun\ntapausten painostuksesta valitaan järjestyskaarteille Keskustoimikunta.\nSe oli kuitenkin voimaton tehtäväänsä, m.m. siitä syystä, että itse\nkaartilaisten keskuudessa vallitsi erimielisyyttä kaartin ja puolueen\nkeskinäisestä suhteesta. Vaikka joulukuussa pidetty järjestyskaartien\nkokous Tampereella tunnustikin puolueen määräämisvallan kaartiin\nnähden, niin ei se vielä merkinyt kaartin järjestörakenteen\nyhtenäistyttämistä. Vasta luokkasodan aattona tammikuussa puolue\njulistaa kaartin aseelliseksi voimakseen ja kehoittaa muodostamaan 100\nmiestä käsittäviä komppanioita.\n\nKaikista näistä seikoista ja siitä että meidän luokkasotaa koskeva\narkistomme jäi lahtareille, johtuu että punakaartista, sen suuruudesta,\nvarusteista ja yksityiskohtaisemmasta toiminnasta meillä on sangen\nvähän tarkistettuja tietoja. Useat toverit ovat näitä seikkoja\ntutkineet ja esim. tov. Lehen on tutkimuksissaan tullut seuraavaan\njohtopäätökseen: \"-- Punakaartilaisten lukumäärä nousi kansalaissodan\nalkuun mennessä noin 20,000-25,000 mieheen, mutta taisteluvoimana oli\npunakaartien merkitys vähäinen, sillä niiltä puuttui pari kaikkein\ntärkeintä seikkaa, joita taistelussa tarvitaan, ensinnäkin puuttui\naseita ja toiseksi puuttui melkein täydellisesti alkeellisinkin\nsotilaskoulutus.\"\n\nTov. _Manner_ oli jo v. 1919 tekemissään luokkasotaa koskevissa\nyhteenvedoissa ja opetuksissa tullut punakaartia koskevissa seikoissa\nseuraaviin tuloksiin: -- \"Porvaristo kuvitteli jo silloin (tammikuussa\n1918) ja on myöhemmin väittänyt, että punaisilla tammikuun lopulla\nolisi ollut 15,000 miestä aseissa. Se ei valitettavasti pidä\npaikkaansa.\"\n\nEdelleen, kaartin myöhempää kehitystä tov. Manner kuvaa seuraavasti: --\n-- -- \"Jatkettiin, minkä ehdittiin ja osattiin Punaisen kaartin\ntaistelukuntoon saattamista. Kaikkiaan noin 70,000 miestä kuului siihen\nluokkasodan aikana\"-- -- --\n\nLahtarit ilmoittavat punakaartin runsaudesta seuraavia numeroita:\n\n                                                           Miestä\n    Helsingissä oli maalisk. lopulla 4 rykment. 2 patalj.   7,920\n    Uudellamaalla Keravan rykmentti ym.                     1,760\n    Turussa 12-2-18, myöhemmin Turussa ainakin 3 rykm       5,280\n    Turun piirissa                                          3,630\n    Porissa sodan alussa                                      749\n    Porin piirissä                                          3,221\n    Kotkan piirissä jo 31-1-18 (?) puhuttiin Kotkan prikaadista\n      ja lienee siihen kuulunut Kotkan ja Kymin teht. rykm. 3,520\n    Tampereella sodan puhjetessa                            2,000\n    Hämeen piirissä oli maalisk. alkup. ainakin 1 1/2 rykm. 2,640\n    Viipurin piirissä                                       8,090\n    Lahden piirissä                                         3,723\n    Miehiä yhteensä                                        42,533\n\nLahtareiden lopullinen yhteenveto kuuluu: \"Punakaartilaisten lukumäärä\nsodan aikana kohosi todennäköisimmin yli 100,000 miehen\".\n\nMutta kysymyshän ei ole yksinomaan numeroista, vaan siitä missä\nmäärin punakaarti vastasi vallankumoussodan sille asettamia\ntaistelukuntoisuusvaatimuksia. Näihin vaatimuksiin sisältyy että\nkapinaryhmillä, punakaarteilla ja vallankumousarmeijalla täytyy olla\nsotilasvalmistuksen saanut päällikkökunta, niillä täytyy olla aseita ja\ntaitoa käyttää niitä, niiden täytyy tietää, että vallankumoussodan\nmenestys riippuu ensipäivien alotteesta ja yhtämittaisesta\nsäälimättömästä hyökkäyksestä ja vihollisen tuhoamisesta. Niiden täytyy\ntietää, että siihen sisältyy yhtä säälimätön apua odottamaton\nvihollisen selkäpuolella käyty sissisota. Ne eivät missään tilanteessa\nsaa unohtaa, että ilman tiedustelua, suojelusta ja toiminnan yhteyttä\nne muodostavat lauman, joka ei pysty sille asettamia tehtäviä\nsuorittamaan. Näiden seikkojen tietäminen johtaa siihen, että ne\njoukot eivät odota järjestystä ja organisatiota ylhäältä, vaan ne\nluovat tilannetta vastaavat ja kaavoista vapaat, päämäärän\nsaavuttamisvaatimusten mukaiset kimmoisat toiminta- ja\norganisatiomuodot, niiden jokaisen yksilön täytyy olla tietoisen,\nvallankumouskurin läpitunkeman, sillä ilman kuria oleva joukko tekee\nmitä se tahtoo, eikä sitä mikä sen tehtäväksi on asetettu. Ja lopuksi\nniiden täytyy tietää, että jokaisessa tilanteessa oikealla tavalla\nsuoritettu poliittinen työ helpoittaa ylläolevien vaatimusten\nsuoritusta, uusien terveiden voimien mukaansa tempaamista, omien\njoukkojen varustamista ja selkäpuolen vahvistamista sekä vihollisen\nselkäpuolen hajotusta. Näitä vaatimuksia punakaarti ei tietysti, jo\nesittämiemme syiden vuoksi, kyennyt täyttämään. Olisi kuitenkin väärin\notaksua, että me emme pyrkineet asemaamme parantamaan ylläolevia\nvaatimuksia silmälläpitäen. Niinpä esim. sodankäyntimme kipeintä\nkysymystä, päällikkökysymystä, pyrittiin ratkaisemaan perustamalla\nkonekiväärikursseja, tykistökursseja ja jalkaväkikursseja.\nSuunnitelmiin sisältyi vielä insinööri-, lento- ja ratsuväkikurssien\nperustaminen.\n\nAseellisen joukon täytyy olla taistelukykyinen. Jotta se olisi sitä,\ntäytyy sillä olla vastaava organisatio, ja kun sillä on se, niin se ei\nenää ole joukko tai kaarti, vaan vallankumousarmeija. Punakaartimme\nluomistyö tähtäsi myös tähän päämäärään ja todisteena meillä siitä on\nseuraava tätä seikkaa koskeva historiallinen asiakirja: (Kopioitu\nalkuperäisestä Suomen Kommunistisen Puolueen luokkasodan 1918\narkistossa olevasta asiakirjasta.)\n\n\n\"Asetus\"\n\nsotajoukkojen kenttähallinnasta sodan aikana\n\n\"1) Tällä asetuksella sotajoukkojen kenttähallinnasta sodan aikana\nmääritellään: joukkojen hallintajärjestys, jotka on määrätty\nsotilastehtäviä varten, niiden selkäpuolen rakenne sekä myöskin\nvelvollisuudet ja oikeudet sekä järjestöjen toimeenpaneva aparaatti\nkenttähallinnossa.\n\n2) Meri- ja aseellisten joukkojen järjestely, jotka ovat määrätyt\nsotilastehtäviä varten, määritellään sitä vastaavilla\nmerilainsäädöksillä.\n\n3) Maavoimat, jotka on määrätty sotatehtäviä varten, muodostavat\nkorkeimpia sotilasyhdistelmiä -- armeijoita, joihin kuuluu kaksi tai\nuseampia divisioita. Armeijoilla on numerojärjestys tahi nimi.\n\n4) Jokaisen armeijan johto uskotaan armeijan komentajalle.\n\n5) Korkein johto kaikilla maa- sekä merivoimilla, jotka on määrätty\nsotilastehtäviin, uskotaan ylikomentajalle; tähän kuuluu myös esikunta.\nSamallaisia esikuntia järjestetään myöskin armeijan ja divisionan\nkomentajille.\n\n6) Armeijoitten ja divisioitten suhteet määritellään vastaavasti\nylikomentajien, tai armeijan komentajien taholta.\n\n7) Joukkojen jaottelun armeijoitten kesken, armeijoitten\ntaistelutehtävät, sekä samoin selkäpuolen päärakenteen suorittaa\nylikomentajan esikunta.\"\n\n\n\"Ylikomentajan esikunta\"\n\n\"8) Ylikomentajan esikunta palvelee seuraavia tarkoituksia:\n\n    1) Joukkojen keräyksen ylläpitäminen ja tiedonantojen valmistus,\n       jotka ovat välttämättömiä ylikomentajalle sotaliikkeiden\n       johtamisessa.\n\n    2) Hänen antamiensa ohjeiden valmistaminen operatiiviliikkeitä\n       varten.\n\n    3) Rautatieverkon ohjaaminen sotanäyttämöllä.\n\n    4) Hänen määräyksiensä lähettäminen tarkoituksenmukaisesti.\n\n9) Ylikomentajan esikunta on kokoonpantu seuraavista hallinnoista:\n\n    1) Operatiivinen,\n    2) organisationi,\n    3) sotilaskulkutiet ja\n    4. meriasiat.\"\n\nAsetuksen ensimäisessä johtavassa osassa vedetään siis yleisiä\nsotahallinnollisia rajoja strategisten taisteluyksiköiden ja koko\narmeijan johdolle. Asetuksen seuraavat kohdat käsittävät ensimäisessä\nosassa esitettyjen elimien rakennetta, eri osastojen ja esikuntien\npäälliköiden tehtäviä. Asetus päättyy seuraaviin kohtiin:\n\n\"87) Divisioitten lukumäärä armeijassa määritellään rintaman komentajan\ntaholta.\n\n88) Divisia on kokoonpantu kolmesta rykmentistä, I divisiona (3\npatteria) tykistöä, insinöörikomppania, sairaala, sitomisosasto ja\nkuormasto.\n\n89) Asetukset rykmentin ja patterin hallinnosta tullaan julkaisemaan\nerikseen.\"\n\nTällaisia oli siis tällä alalla suunnitelmissa. Miten tämä suunnitelma\nvastasi niitä vaatimuksia, jotka luokkasodan taistelutilanne\npunakaartin organisatiolle asetti ja mitä meillä käytännössä oli, siitä\nmuutamia näkökohtia alempana.\n\n_Aseistus_. Siitä asemäärästä, mikä meidän käytettävissä oli\nluokkasodan ensipäivinä, voidaan lausua vain arveluja, sillä tarkkoja\ntietoja siitä ei ole. Piirteenä ensiaikojen asehankinnoille on, että\nniitä osteltiin pienissä erissä. Näitä pikkueriä sijoiteltiin sitten\npääasiallisesti Viipuriin, Kymiin, Kuopioon, Helsinkiin ja\nTampereelle. Merkittävä on, että sellaiset Suomen oloissa huomattavat\nteollisuuspaikat kuin Värttilä, Varkaus, Oulu, Pietarsaari ym. jäivät\nilman aseita, ja siinä meillä on yksi niistä syistä, jotka aiheuttivat\nsen, että nämä paikat niin helpolla joutuivat lahtareiden mielivallan\nalle. Myöhempänä aikana s.o. silloin kun kansalaissotaa jo käytiin, oli\naseita ja ammuksia riittävästi.\n\n_Venäläisten tovereitten osanotto luokkasotaamme_. Tässä kysymyksessä\nmeidän on eroitettava seuraavat kaksi osaa: 1) Venäläisen punakaartin\nmuodostamiskysymys Suomeen sijoitetusta venäläisestä sotaväestä. Tämä\njäi kuitenkin aivan organisatioasteelleen sen vuoksi, että Brestin\nrauhansopimus pakoitti Neuvostohallituksen kutsumaan kaikki Suomessa\nolevat sotavoimat kotimaahan. 2) Yksityiset venäläiset toverit\nvapaaehtoisina Suomen luokkasodassa. Ne venäläiset toverit, jotka tällä\ntavalla osallistuivat luokkasotaamme, tunsivat ja tiesivät, että\ntyöväenluokan taistelulla ei ole \"isänmaata\", vaan se on kansainvälistä\ntaistelua. Sen taistelun sankarit ovat nimettömiä ja niin on\nvenäläisten tovereittemmekin osuus. Siellä missä heitä oli, olivat he\ntavallisemmin tykkimiehinä tai kuularuiskupäällikköinä. He olivat\nreippaudellaan ja rohkeudellaan esimerkkeinä meille. Meidän historiamme\non aina kunnioituksella heistä puhuva ja heidän osuuttaan tutkiva.\n\nTämän yhteydessä herää ehdottomasti kysymys: miksi emme toimineet\nsiten, että olisimme saaneet heitä esikuntiin johtamaan punakaartimme\ntaistelua, kun meillä ei kerran itsellämme ollut siihen kykeneviä\nsotilaskasvatusta saaneita henkilöitä? Kyllä siihen suuntaan toimittiin\nja muutamia yksilöitä meillä sillä linjalla olikin. Asiassa oli\nkuitenkin vaikeasti voitettavia vastuksia. Yksi ja tärkein niistä oli\nse, että meillä ei ollut mitään takeita entisten venäläisten\nupseereiden luotettavaisuudesta, ja heidän kontrolloimisensa tuotti\nsuuria vaikeuksia ensinnäkin kielivaikeuksien vuoksi ja sen vuoksi,\nettä emme olleet sota-asiasta perillä. Toinen vastuksia synnyttävä\nseikka oli se, että emme olleet täysin vapautuneet kansallisista\nennakkoluuloista venäläisiä kohtaan yleensä. Tätä seikkaa hyvin\nselvästi kuvaa seuraava raportti: [S.K.P:n arkisto. Tiedotusosaston\npäiväkirjasta maaliskuulla.]\n\n-- -- -- \"ilmoitti: Yleisesikunta on lähettänyt esikuntiimme venäläisiä\nupseereita, jotka vaativat sikäläisiltä toimihenkilöiltä kaiken vallan\nsekoittacn järjestelmällisen työn\" -- -- --. (Kursiveeraus\nkirjoittajan). Asianomainen esikunta oli käsitellyt niitä\ntoimenpiteitä, joihin se katsoi tarpeelliseksi ryhtyä ja sen päätös oli\nseuraava: -- -- -- \"ei hyväksyä tällaisia lähetyksiä. Ellei\nyleisesikunta kutsu niitä pois, niin ne karkoitetaan seurauksista\nhuolimatta\" -- -- -- (kursiveeraus kirj.).\n\nOpetuksena tämä raportti sanoo meille vakavana sen, että kansallisen\nahdasmielisyyden voittaminen kysyy pitkäaikaista ja järjestelmällistä\nitsemme kasvattamista kansainvälisen solidaarisuuden ymmärtämiseksi.\n\n\n\nNaiset punakaartissa ja niiden osallistuminen taisteluihin.\n\n\nTyöläis- ja työtätekevän talonpoikaisnaisen asema oli Suomessakin\nvielä, valloitetuista demokraattisista oikeuksista huolimatta, sama\nkuin missä muussa kapitalistimaassa tahansa. Suomen lainsäädäntö\nsiunasi naisten kotiorjuuden. Tuo järjestelmä sitoi koko eliniäkseen\nnaiset pienen kotitalouden hoitoon, sen hermostuttavaan ja\ntylsistyttävään, taloudellisten huolien raskauttamaan ja mitättömän\nvähän näkyviä tuloksia antavaan, päivällä ja yöllä, pyhänä ja arkena,\nvuodesta vuoteen yhdessä nurkassa ja kuolettavassa yksitoikkoisuudessa\nsekä liiankin usein sairaana, nälässä ja rääsyissä suoritettavaan\ntyöhön. Myöskin tätä tilannetta vastaan nousi suomalainen työmies.\nMutta heidän ei tarvinnut nousta yksin. sillä sisaret ja tulevat vaimot\nsekä äidit tunsivat taistelun omakseen. He kiirehtivät apuun. Ensiavun\nsiskoina, itseään säästämättä he taistelukentillä lievensivät\ntaistelutovereittensa tuskia. Moni heistä joutui hengellään maksamaan\nuhrautuvaisuutensa, sillä lahtarin kuula ei kunnioittanut heidänkään\ntyötänsä.\n\nVieläkin lujemmin ja tarmokkaammin he kävivät taisteluun käsiksi.\nMuistakaamme vaan, miten punakaartimme naiskomppaniat kunnostautuivat\ntaisteluissa. Kyminlaakson naisjoukot panivaj saksalaiset perääntymään,\nkun ne yrittivät Kausalaan. Uudenkylän taisteluissa Lahdesta tulleet\nnaisosastot taistelivat rinnan miesten kanssa ja pakoon ajamamme\nsaksalaiset sotilaat repivät kaatuneiden siskojemme vaatteita\nvarmistuakseen siitä, että ne todellakin ovat naisia. Kuinka tietoista\nja sisukasta olikaan Tampereen naiskomppanian ja muiden työläisnaisten\ntaistelut Tammelan kaupunginosassa. Tarmoa ja pelkäämättömyyttä\nkysyivät nekin terroriluontoiset lahtarihurttien \"autuaaksitekemiset\",\njoita he luokkasodan jälkeisenä aikana järjestivät. Helsingin\nvalloituksen aikana Borgströmin tupakkatehtaan tytöt antautuivat vasta\nsaksalaisen tykkitulen raatelemina ja Sörnäisten paljon kärsineet äidit\njakoivat Vesilinnan kallionkolojen tarjoamat ampumakuopat miestensä\nkanssa taistellen saksalaista rautakorkoa vastaan.\n\nYlläolevasta selviää, että suomalainen työläis- ja työtätekevä\ntalonpoikaisnainen on siten osallistunut luokkasotaamme, että ei\ntarvitse lähemmin selittää sen merkitystä. Teoillaan ja taisteluillaan\nhe ovat kirjoittaneet punakaartin historian kunniakkaimman sivun. Se\nsivu on ollut ja on edelleenkin oleva esimerkkinä siitä, kuinka\nkapitalistisessa yhteiskunnassa heikon merkillä leimattu, sen\nyhteiskunnan sorretuin jäsen -- nainen, kykenee täydellä voimalla\nottamaan osaa siihen, historiallisen kehityksen välttämättömäksi\ntekemään taisteluun, joka on oleva lähtökohtana sen yhteiskunnan\nrakentamiselle, jossa naisellakin on vapaat kehittymismahdollisuudet\nomaavan yhteiskuntajäsenen täydet oikeudet ja velvollisuudet. Naisten\ntaisteluarmeijan etujoukossa tuleva historia kunnioittaa suomalaista\nnaista yhtä paljon kuin se halveksii lahtareita siitä raakuudesta ja\neläimellisyydestä, jolla he voitetuita naistaistelutovereitamme\nkohtelivat, se tekee sen sitäkin suuremmaksi syystä, että tuo\nsiskojemme taistelutarmo ei ole kuollut, vaan se elää ja voimistuu\ntulevaisuutta varten.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTehdessämme lyhyen yhteenvedon luokkasotamme aseellisista voimista, on\nmeidän merkittävä lahtareiden ylivoima. Tällainen tilanne oli\nluonnollinenkin, sillä meidän on otettava huomioon, että lahtarit\nolivat vallassaolevan luokan asemassa. Tästä johtuu että heidän\nkäytettävänään oli valtiokoneisto ja varat. Näiden seikkojen seuraukset\nilmenivät kahdella pääsuunnalla: a) lahtareilla oli tilaisuus hankkia\nlaajassa mitassa ulkomaalaista apua, b) kotimaassa heillä oli vapaat\nkädet sodankäynnin ennakkovalmistuksessa. Lahtariarmeijan luomisessa\nnämä seikat kiteytyvät niihin tuloksiin, joista edellä esitimme\npiirteitä.\n\nAivan toisin oli asia työväenluokalla. On selvää, että vuosikausien\nvalmistuksesta emme voi puhua. Mutta jos otamme vaikkapa v. 1917\nloppupuoliskolla suoritetut valmistusyritykset, niin näemme että niitä\nvastusti yhtäältä venäläinen valtaan noussut porvaristo ja toisaalta\nsuomalaiset lahtarit. Tässä tilanteessa me yrityksinemme olimme kainoja\nlahtareiden ollessa häikäilemättömiä. Kun me lopultakin heräsimme\ntoimimaan, parantamaan punakaartiamme, niin tapaukset kehittyivät siksi\nnopeaan, että emme ehtineet suunnitelmiamme toteuttaa. Oppiessamme\nlahtareista häikäilemättömyyden olemme ottaneet aimo askeleen asiamme\nhyväksi.\n\n\n\nSotasuunnitelmat ja taisteluiden yleinen kulku.\n\n\na) _Lahtarit_. Sotatoimiensa tukialueeksi lahtarit valitsivat,\nottamalla yhteiskuntapoliittiset tekijät huomioon, Pohjanmaan. He\ntiesivät, että sen alueen vankka talonpoikaisto on heidän parhain\ntukensa, ja toisaalta he katsoivat edullisemmaksi saada välimatkaa\nvenäläisistä ja etelän teollisuuspaikoista. Tähän valintaan on myös\nvaikuttanut se, että XX:n vuosis. sodankäyntitapa edellytti yleensä\nsäännöllisiä rintamia ja asemasotaa. Ne taasen puolestaan edellyttivät\nperusteellista valmistusta, sillä ilman sitä ei olisi kyetty\nalistamaan vihollista hyökkääjän tahdon alle. Näitä kaavoja lahtarit\nsotavalmistuksissaan noudattivat. Niiden ensimäisenä asteena oli se,\nettä ne keskittivät rautatiekalustoa ja elintarpeita Pohjanmaalle.\nSinne keskitettiin myös huomattavat aselähetykset ja suojeluskuntien\nkiteyttäminen oli siellä myös vapaampaa. Edelleen -- lahtareiden\nensimäisiin aktiivisiin sotasuunnitelmiin sisältyi Pohjois-Suomeen\nsijoitettujen venäläisten armeijaosastojen aseistariisuminen. Tätä\nsuoritettaessa heiltä meni tammikuu. Epätarkkojen laskelmien mukaan oli\nPohjois-Suomeen sijoitettu kaikkiaan noin 20,450 venäläistä sotilasta.\nKuinka suuri määrä näistä joutui lahtareiden vangiksi ja kuinka paljon\nheidän onnistui ryöstää näiden joukkojen varusteita, ei ole tarkasti\ntiedossa. Näiden operatioiden tuloksena oli, että tulevan rintaman\nselkäpuoli tuli puhdistetuksi lahtareille epävarmoista aineksista.\n\nLahtareiden alkuperäiset rintamasuunnitelmat menivät sodan alussa\nsekaisin. He kertovat, että rintama tuli sinne, mihin sitä ei oltu\nsuunniteltu. Tämä tilanne vei vanhat sotilaskasvatuksen saaneet\nkenraalitkin tolalta. He kertovat, että Kankaanpäällä olleet joukot\nolivat valmiit perääntymään Kauhajoelle; Haapamäeltä käskettiin jättää\nVilppula ja siirtyä Kolhoon; Mäntyharjun kirkonkylä ja asema oli\nhermostuneisuuden vallassa jätetty ja Karjalassa valmistauduttiin\nperääntymään Vuoksen taakse. Lahtareiden tilanne oli lyhyesti sanoen\nsellainen, että pienempikin puristus pitkin rintamaa olisi saanut\nheidät siirtymään pohjoiseen ja luovuttamaan Haapamäen.\n\nHuomiota tuossa lahtareiden rintamatilanteessa herättää se, että he\nolivat valmiina perääntymään pitkin rintamalinjaa. Se johtuu osittain\nsiitä sotilaskasvatuksesta, jonka porvariarmeijoiden upseeristo oli\nsaanut. Siihen sisältyi, että rintama ja taistelujoukot oletettiin\nyhtenäiseksi linjaksi. Ensimäisen puolustuslinjan takana edellytettiin\ntoinen, kolmas ja neljäskin. Joukkojen sijotus ja liikkeet määrättiin\ntarkkojen kaavojen mukaan ylhäältä alas. Jos jostain syystä tuo\nkoneisto ei voinut kyllin tarkkaan näitä seikkoja määrätä, niin\nalempana syntyi sellainen paniikki, että katsotaan välttämättömäksi\nsiirtyä heti toiselle tahi kolmannelle linjalle. Juuri tämänlaista\ntilannetta lahtareiden keskuudessa todistivat nämä hätätiedonannot.\nTällaisen sodankäyntitavan heikkona puolena on, että se riistää\nalotekyvyn alemmilta päälliköiltä ja koko sodankäynti perustuu ylempää\ntulleiden yksityiskohtaisten käskyjen täyttämiseen. Tähän tilanteeseen\nlahtarit pyrkivät. Ja päämajan antama päiväkäsky N:o 75 sisältää\nensimäiset yleiset askeleet tähän suuntaan. Siinä määritellään\nsota- ja kotialueen raja pohjoisessa kulkevaksi linjaksi\nKristiina-Peräseinäjoki-Pieksämäki-Savolinna-Sortavala. Tämän alueen\neteläpuolinen osa muodosti sota-alueen. Lahtareiden hallussa ollut\nalue jaettiin neljään operatiivialueeseen. Ensimäinen niistä on\nSatakunnan ryhmä. Se käsitti alueen Pohjanlahdesta itään linjalla\nAlavuus-Näsijärven länsipuoli. Toisena rintamaosana oli Hämeen\nryhmä, joka ulottui edellisen rajasta Päijänteen länsirantaan.\nKolmantena: Savon ryhmä, se ulottui viimemainitusta rajasta linjalle\nSavonlinna-Lappeenranta. Neljäntenä Karjalan ryhmä, joka käsitti\njälelle jääneen alueen aina rajalle asti. Armeijan päämaja asettui\nSeinäjoelle. Sieltä armeijan ylipäällikkö välittömästi johti Satakunnan\nja Hämeen ryhmien sotaliikkeitä. Savon ryhmän esikunta oli sijoitettu\nMikkeliin ja Karjalan ryhmän esikunta oli Antreassa.\n\nJokaisen operatiivialueen päällikkö sai päämajasta toimintakäskyt.\nSatakunnan ryhmään päällikön saamassa ohjeessa käskettiin m.m. -- \"että\nsamaan aikaan kun eversti Wetzer tulisi liikehtimään Tamperetta vastaan\nkoillisesta ja idästä (vaalea nuoli kartassa Tampereesta oikealle)\nhyökättäisiin asemia vastaan Tampereen länsi- ja lounaispuolelta, joko\ntehden syvästi saartavan liikkeen Toijalaa kohti tai ilman sitä.\"\n\nSavon ryhmän rintamaosan asiat järjestyivät helmikuun puolivälissä.\nRyhmän ensimäisenä tehtävänä oli vallata Varkaus. Ylipäällikön ohjeessa\nkäskettiin Kalkkisen, Heinolan kirkonkylän, Jäniskylän, Varpaisen ja\nRistiinan linjaa lujasti vartioimaan, sekä katkaisemaan kaiken\nliikenteen etelään. Varkauden valtauksen jälkeen kenraalimajuri Toll\nmääritteli ryhmälle m.m. seuraavat tehtävät: \"Savon ryhmän tulee estää\njoukkojen siirtoja Lahden, Kouvolan ja Lemin seuduilta. Sysmän\nrintama-alueella on tiedustelua suoritettava Lahden seudulla olevan\nvihollisjoukon suuruuden selvittämiseksi. Voimakkailla tiedusteluilla,\nyöllisillä hyökkäyksillä ja yrityksillä vihollisen yhteyksiä\nvastaan on sidottava rintamalla olevia vihollisen taisteluvoimia. --\nMäntyharjun rintama-alueella on käytettävinä olevilla voimilla\nvihollinen karkoitettava Voikoskelta. Tiedustelua on suoritettava\nJaalan-Selänpään-Tuohikotin linjalta. Suomenniemen rintama-alueella on\ntakaisin vallattava Savitaipale. Tiedustelua Kaitjärveä-Lappeenrantaa\nkohti.\"\n\nKarjalan ryhmän lahtarit sotasuunnitelmiensa pääajatuksesta johtuen\njättivät heikompaan tilanteeseen, kuin mitä toiset rintamaosat olivat.\nSiellä vallinneesta tilanteesta puhuu ylipäällikölle lähetetty\nsähkösanoma: \"Ylivoimaisen vihollisen painostuksesta on etuvartioasema\nKavantsaarella jätetty, asema Hannilassa on todennäköisesti myös\njätettävä. Vihollinen moninkertaisesti ylivoimainen mieslukuun ja\naseistukseen nähden. Vasen siipi etenee keskustaa vastaan. Tilanne\nuhkaavampi kuin koskaan ennen, jollei pikaista ja tehokasta apua\nsaada.\"\n\nYlläolevan mukaisia tiedonantoja voisimme esittää kaikilta toisiltakin\nrintamaosilta, mutta tyytykäämme lyhyeen lahtareiden sisäistä ja\nrintamatilannettava kuvaavien asioiden seuraavaan keskitykseen: 1) Se\nettä lahtarit eivät omanneet kimmoista liikuntasotataitoa, aiheutti\nheille epämääräisen rintamatilanteen luokkasodan alussa. 2) Armeijain\nosittainen epäluotettavuus ja alussa ilmennyt suuri kurittomuus\nvaikeutti alkutoimenpiteitä. 3) Ristiriidat hallituksen ja ylipäällikön\nvälillä yhtäältä ja jääkäreiden sekä ylipäällikön välillä toisaalta\npakottivat lahtarit sanomaan: \"-- jos ei tapahdu korjausta kenraali\nMannerheimin toimenpiteissä, saattaa se johtaa ilmi-kapinan\nsyttymiseen.\" 4) Asemasotakauden aikana lahtareiden sodankäynti tuli\nmenestykselliseksi osittain senkin vuoksi, että he olivat sellaiseen\nsodankäyntiin oppineita.\n\nb) _Punaisten sotasuunnitelmat_. Meidän sotasuunnitelmissamme on\neroitettava kolme osaa: 1) ne joita paikalliset punakaartin elimet\noma-alotteisesti tekivät paikallisia tarpeita varten. 2) Yleisesikunnan\nkoko sotatoimintaa silmälläpitäen laaditut suunnitelmat ja niistä\njohtuvat joukoille annetut ohjeet ja käskyt ja 3) ne suunnitelmat,\nohjeet ja käskyt joita paikalliset esikunnat laativat ja antoivat\nyleisesikunan käskyjen perusteella.\n\nMikäli kysymys on ensimäistä kohtaa koskevista asioista, niin niissä on\ntietysti vallinnut hyvin monipuoliset menettelytavat. Toveri Järvimäki\nkertoo toimialueellaan saamistaan kokemuksista tässä asiassa m.m.\nseuraavaa: -- -- -- \"Lahdessa pidettiin Hennalan kasarmilla kaartin,\nammattiosastojen ja puolueyhdistysten _yleinen_ kokous, jossa\npäätettiin ottaa valta työväestön käsiin ja heti miehittää kaikki\ntärkeät paikat Lahdessa ja sen ympäristössä. Valittiin n.s.\nyleisesikunta, joka samana yönä kokouksessaan Lahden työväentalolla\nvalitsi keskuudestaan seuraavat organit: rintamaesikunnan, muonitus- ja\nvaatetusjaoston, jonka tehtäväksi jäi myös takavarikoiminen, sekä\npaikallis-esikunnat.\" [Nämä toimenpiteet eivät koskaan olleet\noma-alotteisia, sillä Helsingissä käyneet edustajat olivat saaneet\nnäissä asioissa yleisiä evästyksiä, yksityiskohdat sensijaan ovat\nkokonaan oma-alotteisia.]\n\nSuunnilleen samalla tavalla on ehkä toimittu toisillakin paikkakunnilla\nennen yleisesikunnan muodostamista. Keskitettyyn ja suunnitelmalliseen\ntoimintaan pyrkivä yleisesikunnan kaartin joukoille antama, toista\nkohtaa koskeva, ohjepäiväkäsky sisältää seuraavaa: [Kopioin\nlahtarilähteestä edellyttäen, että alkuperäinen muoto on säilytetty.]\n\n\n    \"Helsinki 27 p. tammikuuta 1918. Päiväkäsky Suomen Punaisen\n    Kaartin Piiriesikunnalle ja Rykmentille. (Salainen.)\n\n    Suomen Punaisen Kaartin Yleisesikunta ilmoittaa, että se on\n    muodostunut Toimeenpanevan Komitean määräyksen mukaisesti\n    Työväenjärjestyskaartista ja Punaisesta Kaartista, joiden\n    esikunnat ovat yhtyneet kuten aikaisemmin sanomalehdissä\n    ilmoitettu.\n\n    Toimeenpaneva Komitea on antanut Yleisesikunnalle seuraavat\n    määräykset: \"Työväenkaartit tulee panna liikekannalle tammikuun\n    26 p:nä klo 12 yöllä ja on se loppuun suoritettava kolmen päivän\n    kuluessa. Erikoisessa teille annettavassa luettelossa mainittavat\n    henkilöt vangitaan ja kuljetetaan teidän määräämäänne paikkaan,\n    jossa teidän on vastattava vangittujen turvallisuudesta sekä\n    kunnollisesta kohtelusta. Kaartien omaa, niin hyvin sotilaallista\n    kuin muuta kaartin tarvetta varten on teillä oikeus määrätä\n    takavarikoitavaksi erinäisiä varastoja, josta teidän on\n    annettava tarkka ilmoitus Toimeenpanevalle komitealle, mainiten\n    siinä takavarikoitujen tavaroiden laatu ja paljous. Määräyksen\n    saatuanne vallataan nimitettyjen komissarioidemme läsnäollessa\n    senaatti, yliopisto, läänienhallitukset, ylihallitukset\n    ja pankit. Yleisesikunta on oikeutettu oman harkintansa\n    mukaan ottamaan haltuunsa sen sotilaallisille tarkoituksille\n    välttämättömät rakennukset ja paikat sekä kulkulaitokset että\n    puhelimet.\n\n    Väkijuomavarastot tuhotaan tavattaessa. Ryöstöt ovat asevoimin\n    viipymättä tukahutettava. Ulkovaltojen alamaiset ja niiden\n    edustajat turvataan henkeen ja omaisuuteen nähden kaikelta\n    väkivallalta.\"\n\n    \"Tähän nähden Yleisesikunta määrää:\n\n    Kaikki Työväen Punaiset Kaartit eri piireissä ovat asetettava\n    liikekannalle ja koottava sellaisiin paikkoihin, missä ne ovat\n    välttämättömiä lahtarikaartien liikehtimisen vuoksi ja missä ne\n    paraiten voidaan asestaan. Piirien keskukset, rautatiesolmut\n    y.m. ovat sellaisia sopivia paikkoja. Jokaisen kaartilaisen\n    on koetettava ottaa mukaansa niin paljon kuin mahdollista\n    vaatteita, ainakin 2 kk. oleskelua varten muualla, sekä lisäksi\n    sellaisia tarpeita kuten kirves, lapio, sidetarpeita, puukko,\n    kantolaukku sekä ruokaa jos mahdollista muutamien päivien\n    varalta. Piiriesikuntien samoinkuin rykmenttienkin esikuntineen\n    on suunniteltava ja täytäntöön pantava elintarpeiden ja aseiden\n    takavarikoiminen. Tämän seikan ei kuitenkaan ole annettava estää\n    nopeita sotaliikkeitä, jos ne ovat tarpeellisia.\" [Päiväkäskyssä\n    annetaan tämän jälkeen yksityiskohtaisempia ohjeita\n    takavarikoimisesta ja kasarmipaikkojen haltuunottamisesta.]\n\n    Porvarilliset virkahenkilöt samoinkuin sellaiset henkilöt,\n    jotka tiedetään olevan työväcstölle erikoisen vihamielisiä, on\n    vangittava ja siinä suhteessa meneteltävä Toimeenpanevan Komitean\n    määräyksen mukaisesti. Valtion ja kunnallisten laitosten hoitoon\n    on työväen järjestön astuttava. Porvarillinen sanomalehdistö\n    lakkautettava. [Tämän jälkeen toistuu ryöstöjen estämistä\n    koskeva ohje, edelleen, miliisilaitos siirtyy kaartin riveihin\n    ja kehoitetaan noudattamaan Toimeenpanevan komitean antamia\n    määräyksiä.]\n\n    Ylipäänsä huomautetaan, että kaikissa esiintymisissä on\n    noudatettava päättäiväisyyttä ja varmuutta sekä kylmäverisyyttä,\n    mutta samalla, varsinkin tarkastuksissa ja vangitsemisissa,\n    noudatettava päättäväisyyden ohella _kohteliaisuutta_\n    (kursiveeraus kirjoittajan). Vankien ja haavotettujen\n    rääkkääminen ei saa tulla kysymykseenkään. Mitä puhtaasti\n    sotilaalliseen toimintaan tulee, Yleisesikunta määrää, että\n    Piiriesikuntien on tarkalleen valvottava sotaliikkeiden kulkua\n    ja kehitystä piirissään. On koetettava järjestää muonitus- ja\n    vaatetuskysymys mahdollisimman hyvin. Esikunnan on saatava tarkka\n    paikallistuntemus sekä järjestettävä vakoilu.\" [Tämän jälkeen\n    kiinnitetään ylläolevassa mielessä huomio rautateihin y.m.\n    sellaisiin seikkoihin, joilla voi olla merkitystä \"hyökätessä tai\n    perääntyessä\".]\n\n    \"Sellaiset joukot, jotka ovat esteenä joukkojen nopealle\n    liikehtimiselle, ovat poistettavat. _Asemasodassa_ (kurs. kirj.)\n    kuitenkin voidaan käyttää aseettomia linnoitus ym. sellaisissa\n    ammattitöissä.\" [Tämän jälkeen seuraa kohtia, jotka antavat,\n    sotilaskieltä käyttäen, kenttäpalvelusohjesäännön luontoisia\n    määräyksiä siitä miten marssisuojelus, hyökkäys ja tuli on\n    järjestettävä.]\n\n    \"Piiriesikunnat velvoitetaan tämän tuojan, Yleisesikunnan\n    lähetin mukaan antamaan mahdollisimman tarkka selvyys piirissä\n    sijaitsevista joukko-osastoista, niiden lukumäärästä,\n    asemapaikoista ja päälliköistä.\n\n    Ilmoitetaan, että Helsingissä alkoi aktiivinen toiminta t.k. 27\n    p:nä klo 11 i.p.\n\n    Ryhtykää toimintaan ja heti.\"\n\n                                       Punaisen Kaartin esikunta.\n                                          Helsinki. (Sinetti)\n                                            _Ylipäällikkö_:\n                                               Varmentaa:\n\nTehdessämme johtopäätelmiä juuri esitetystä historiallisesta\nasiakirjasta täytyy meidän lähteä niistä kolmesta tukikohdasta, joihin\njokainen vallankumous perustuu, niistä vaatimuksista joita silloin\nvallinnut tilanne asetti ja siitä mitä siinä tilanteessa tehtiin.\nEnsimäinen näistä tukikohdista sisältää: _toimenpiteet vallan\nvaltaamista varten_. Tätä varten me tässä määräsimme a) Korkeimman\nsotajohdon, b) aseellisten voimien liikekannallepanon, c) toimenpiteitä\nvihollisen vaarattomaksi tekemiseksi, d) väkijuomavarastot\nhävitettäviksi ja e) toimenpiteet huligaanien kurissa pitämiseksi.\nToinen tukikohta on _vallan otto_. Siihen me sisällytimme a)\nkorkeimpien hallituskukkuloiden valtaamisen (puuttuu posti- ja\nlennätinlaitos).\n\nKolmantena kohtana kuuluu _toimenpiteet vallan käsissä pitämistä\nvarten_. Tätä varten löydämme seuraavat toimenpiteet, a)\nporvarisanomalehdistön lakkauttaminen, b) aseellisten voimien\nluettelointia ja varustamista koskevia toimenpiteitä, c) pehmeitä ja\nepämääräisessä muodossa annettuja sotatoimia koskevia yleisiä\nmääräyksiä, d) yksityiskohtaisempia, joukkojen sisäistä järjestystä ja\ntoimintaa koskevia toimenpiteitä. [Esitettyjä kohtia ei saa ymmärtää\ntoisistaan erillään olevina itsenäisinä tekijöinä, vaan kiinteänä\nvallankumouksen muodostavana yhtenäisyytenä. Se jaotellaan näin\nsenvuoksi, että sen monipuolisuudesta voitaisiin eroittaa sen tuhannet\neri puolet ja täyttää niiden asettamat vaatimukset.] --- Tämän lisäksi\nulkomaalaisiin suhtautumisesta annetut ohjeet.\n\nEsittämämme asiakirja ei ole ensimäinen vallanottoamme koskeva määräys\n(ennen tätä oli Toimeenpanevan komitean määräyksiä). Molemmat\ntäydentävät toistaan. Vaikka näin on, täytyy meidän kuitenkin esille\ntuoda tämän määräyksen virheitä. Ne ovat ennen kaikkea siinä, että ei\nalleviivata sitä ratkaisevaa merkitystä, mikä aseellisen toiminnan\nensipäivillä on vallankumouksessa, siinä ei korosteta alotekykyä, joka\nalistaa vihollisen meidän tahtomme alle ja siinä ei käsketä nopeaan,\nratkaisevaan ja säälimättömään vihollisen tuhoamiseen. On luonnollista,\nettä nämä puutteet, tämän päiväkäskyn antama henki vaikuttivat\npunakaartiin pidättävästi, enemmän tai vähemmän ne hämärryttivät\nkäsitystä siitä, mitä aseelliseen luokkataisteluun sen tärkeimmällä\nhetkellä sisältyy.\n\nSiirtykäämme kuitenkin edelleen tarkastamaan niitä toimenpiteitä, joita\ntämä päiväkäsky aiheutti. Otamme taaskin tov. Järvimäen kokemukset. Hän\nkertoo: \"Ensimäisen operatiivisen määräyksen saa Lahden ja Kouvolan\nrintamaesikunnat 30 p. tamniik. SPKYE:ltä. Se koski selkäpuolen\npuhdistusta. Tässä kiinteästi mainittiin kunkin joukon suuruus,\nmarssisuunta, liikkeellelähtö ja yhtymisaika sekä -paikka, olipa otettu\nreservikin huomioon, määrätty sen marssisuunta ja pysähdyspaikka kuin\nmyös jokaiselle joukolle annettu päätehtävä.\"\n\nTähän suuntaan on toiminta nähtävästi muillakin alueilla kehittynyt.\nMitä tulee Yleisesikunnan taholta suoritettuun sotatoimien keskitettyyn\njohtoon, niin siitä ei meillä maaliskuun alkupäiviin saakka ole mitään\nyhtäjaksoista ainehistoa. Että sota-asiat tällä ajalla olivat kiinteän\nhuomion esineenä, sitä todistaa m.m. tov. Ali Aaltosen laatima\nsotasuunnitelma. Missä sitä käsiteltiin ja mitä toimenpiteitä se\nmahdollisesti aiheutti, se on tulevan historian selvitettävä.\nSamaa on sanottava venäläisen punakaartin ja sen päälliköiden\nja meidän kaartimme ja sen johdon välisistä yhteisen toiminnan\njärjestämisyrityksistä. Ainoa minkä nyt voimme sanoa on, että niitä\nyrityksiä oli, joskin tapausten kehitys aiheutti sen, että käytännössä\nei tätä yhteistoimintaa ollut.\n\nMitä tulee punakaartin maaliskuun alkuun saakka suorittamiin\nkäytännöllisiin sotatoimioperatioihin, niin niillä, koska ne olivat\nenemmän tai vähemmän itsenäisesti suoritettuja, oli sangen monipuoliset\nmuodot. Taisteluiden asettamista vaatimuksista ja sotilaskasvatuksen\nsaaneiden päälliköiden puutteesta johtui, että kaarti toi itselleen\nkollektiivisia taistelujen johtoelimiä. Punakaartilaiset valitsivat\nparhaimpia tovereitaan johtoon sanoen: perustakaa esikunta ja johtakaa,\nyhdessä sen voitte tehdä paremmin kuin yksin. Näin ja tästä syystä\nsyntyi se laaja esikuntaverkko, joka punakaartillamme sodan aikana oli.\nJos koettaa asettaa niitä johonkin systeemiin, niin se rikkoutuu, sillä\npaikallisesikunnista, paikallisen punakaartin päällikkökunnan\nesikunnista, piiriesikunnista, rintaman Yleisesikunnasta ja joistakin\njoidenkin piiriesikuntien rintamalle lähettämäin joukko-osastojen\npiiriesikuntain haaraosastojen toimintaa ei saa sopimaan yleisesikunnan\nalaisiksi keskitetyn sotajohdon elimiksi. Kaikkien näiden elimien ilman\nsuunnitelmaa ja keskitettyä johtoa tai hyvin heikolla keskitetyllä\njohdolla suoritetun työn tuloksena oli kuitenkin, että lahtarit\npakenivat Etelä-Suomesta, että he eivät uskaltaneet julkisesti esiintyä\nmeidän selkäpuolellamme, että rintama maaliskuun alkuun mennessä\nasettuu linjalle: Merikarvia-Kankaanpää-Ikaalinen-Orivesi-Kuhmoinen-\nSysmä-Mäntyharju-Savitaipale-Imatra-Antrea ja pitkin Vuoksen linjaa\nLaatokalle saakka. (Katso karttaa. Mitä mainittuihin paikkoihin tulee,\nniin niitä ei saa ymmärtää kirjaimellisesti, sillä kaavallisessa\nkartassa esim. rintama Sysmässä merkitsee, että se on ollut ehkä ei\njuuri Sysmässä, mutta yleensä Sysmän alueella.) Sotilaskasvatusta\nsaamaton suomalainen työmies-punakaartilainen ja hänen toverinsa\nsahatyömies-maalari-vaskiseppä-päällikkönsä hyvin usein antoivat\nselkään everstien ja kenraalien johtamalle armeijalle.\n\nHelmi-maaliskuun vaihteessa tapahtuu kaartin johdossa kuitenkin\nhuomattavia parannuksia. Ne johtuvat siitä, että yleisesikunnan\npalvelukseen ylipäällikön apulaiseksi saadaan kiinnitetyksi aikaisemmin\nTampereella toiminut venäläinen eversti Svetshnikov. Hän kertoo\ntilanteesta ottaessaan toimen vastaan m.m. seuraavaa:\n\n--- -- -- \"Etenkin oli huomio vakavasti kiinnitettävä kahteen seikkaan:\n1) uhkaavaan tilanteeseen Viipurissa ja 2) täydelliseen strategisten\nreservien puutteeseen, vaikka näitä joukkoja olisi tarvittu sekä\naktiivista että passiivista toimintaa varten kansalaissodan\nedellyttämissä puitteissa.\" [Seuraa lyhyt esitys lahtareiden\nesiintymisistä Hannilassa, Kämärässä ja Galitsinassa.]\n\n-- -- -- \"Keski-Suomessa olivat valkoiset jo maaliskuun 20 päivän\ntienoilla edenneet aina Mäntyharjulle asti, joka oli ollut meidän\nhallussamme maaliskuun alussa.\"\n\n-- -- -- \"Tästä kaikesta tein sen johtopäätöksen, että valkoiset\nsaatuaan haltuunsa Haapamäen aseman ja turvattuaan sen eteläpuolta\nvaltaamalla Vilppulan aseman, alkavat etenemisen rautatielinjaa pitkin\nPieksämäelle. Samalla he kokoaisivat tien varrelta uusia joukkoja\nasevelvollisuuslain nojalla ja painuisivat Mikkelin kautta etelään,\nniin että Helsinki-Viipurin rata tulisi uhatuksi ja punaisten joukkojen\npäähuomio kääntyisi pois valkoisten varsinaisesta päämäärästä.\"\n\n-- -- -- \"Tämä kävi selville jo yksistään siitä, etteivät valkoiset\ntoimineet erikoisen tarmokkaasti tällä alueella. Aktiivinen toiminta\nKarjalan alueella viittasi taas siihen, että valkoisten tarkotuksena\noli katkaista kulkuyhteys nimenomaan siellä.\" [Pyydän lukijaa\nvertaamaan näitä Svetshnikovin johtopäätelmiä aikaisemmin esittämiini\nlahtareiden suunnitelmiin. Vertailu antaa pienen kuvan siitä missä\nmäärin sodassa voidaan oikein arvioida vihollisen suunnitelmia.]\n\nYlläolevien tietojen perusteella laadittiin sitten yleisesikunnassa\nseuraava sotasuunnitelma, joka sitten 3-III-18 klo 12 päiväkäskyn\nmuodossa lähetettiin asianomaisiin paikkoihin.\n\n\n    \"Salainen\".\n\n    \"1) Valkoisten päävoimat on ryhmittyneet linjalle\n    Vaasa-Seinäjoki-Haapamäki-Jyväskylä-Mikkeli-Sortavala-Antrea,\n    samalla kun etelään on sijoitettu vahvoja kärkijoukkoja, ja\n    sitäpaitsi on kautta koko Suomen pienempiä pesäpaikkoja, joissa\n    kapina puhkeaa ilmi tuon tuostakin.\n\n    Etenkin innokkaasti valkokaarti toimii Heinola-Mäntyharjun\n    alueella ja Antreassa. Tästä voi päättää, että heidän\n    tarkoituksenaan on vallata rautatielinja, joka yhdistää Suomen\n    Pietariin ja eroittaa toisistaan länsi- ja itä-Suomen sotavoimat.\n\n    2) Käsken kaikkia Suomessa olevia sotajoukkoja valmistautumaan\n    3-9 päivänä maaliskuuta hyökkäykseen ja ryhtymään 10 päivänä\n    maaliskuuta ratkaisevaan toimintaan, niin että valkokaartilaiset\n    saataisiin hajotetuiksi ja vallatuksi Vaasa-Sortavalan\n    rautatielinja, ensi sijalla Haapamäen ja Pieksämäen välinen osa\n    siitä.\n\n    3) Hyökkäystä varten joukot jaetaan seuraavalla tavalla:\n\n    A) Länsi-Suomi.\n\n       Joukkojen päällikkönä on toveri Salmela. Apulaisina toveri\n       Wasstein ja toveri Bulatslj.\n\n       Esikunta Tampereella.\n\n       Alueen, johon kuuluvat Turun, Porin ja Hämeenlinnan piirien\n       joukot, eroittaa keskialueesta Päijänne (se on keski-Suomen\n       alueella).\n\n       Alueen joukkojen tehtävänä on ensi sijalla Haapamäen aseman\n       valloittaminen.\n\n    B) Keski-Suomi.\n\n       Joukkojen komentajana toveri Hasu. Apulaisena toveri Roine.\n       Esikunta Kouvolassa.\n\n       Alueen rajana idässä linja Savonlinna-Lappeenranta-Simola\n       (aina itä-Suomeen saakka).\n\n       Joukkojen tehtävänä valloittaa Mikkeli ja sitten Pieksämäki.\n\n    C) Itä-Suomi.\n\n       Joukkojen komentajana toveri Backman. Apulaisena toveri\n       Vladimirov.\n\n       Esikunta Viipurissa.\n\n       Joukkojen tehtävänä turvata Suomen Pietarin välinen\n       rautatielinja ja samalla, jos valkoiset siirtävät joukkojaan\n       toiselle rintamalle, toimia aktiivisesti ja valloittaa Imatra\n       ja Antrea sekä tilaisuuden sattuessa myöskin Saimaan ja\n       Laatokan välinen kannas Imatra-Hiitolan rintamalla.\n\n    D) Strateginen reservi.\n\n       Riihimäen reservin päällikkönä toveri Grundqvist.\n\n       Helsingin alue.\n\n       Reservit on keskitettävä tärkeimpiin kohtiin linjalla\n       Hämeenlinna-Riihimäki ja Porvooseen ja määräämisvalta kuuluu\n       ylimmälle johdolle.\"\n\n[Tämän jälkeen päiväkäskyssä seuraa yleisiä tiedusteluja, yhteyttä,\nreserviä, tiedonantoja ja joukkojen -- sekä asestustiedonantoja\nkoskevia lyhyitä pykäliä, jotka tässä yhteydessä eivät mieltämme\nkiinnitä.]\n\n(Kartalla nämä alueet ovat merkitty latinalaisella N. I, II, III.\nEsikunnat ovat merkityt pienellä lipulla ja reservi ympyriäisellä\ntäplällä.)\n\nTämä yleisesikunnan antama päiväkäsky merkitsi sotasuunnitelman\nperusteella toimitettavaa kaartin joukkojen strategista ryhmitystä ja\nsuunnitelmanmukaista kunkin ryhmän määräaikana aloittamaa\nhyökkäystehtävän suoritusta. Suunnitelmassa oleva tärkein yleinen\noperatiopäämäärä (Haapamäen valtaus) on ehdottomasti oikea. Samaa on\nsotateorian näkökannalta sanottava niistä organisatorikäskyistä, joita\npäiväkäsky sisältää. Mutta missä määrin tämä käsky vastasi\nluokkasotatilannetta Suomessa v. 1918, siitä muutamia ajatuksia\nloppulauseessa.\n\n\n\nTaistelniden yleinen kulku saksalaistcn tuloon saakka.\n\n\nLänsi-Suomen sota-alueella asetettiin siis pohjoisella rintamalla\nolevien joukkojen tehtäväksi vallata Haapamäki. Tämän tehtävän\npohjoisen rintaman sotajohto päätti suorittaa antamalla vasemmalla\nsiivellä sivustaiskun Virroille ja oikealla siivellä sivustaiskun\nLänkipohjan suunnalta pohjoiseen. Sivustojen työntäessä vihollista\nedellään oli määränä antaa pääisku keskeltä. Muistamme kuitenkin, että\nlahtareiden jo helmikuussa laatimiin suunnitelmiin sisältyi koillisesta\nja idästä Tamperetta vastaan kohdistuva isku ja samanaikainen hyökkäys\nTamperetta vastaan länsi- ja lounaispuolelta. Kun nyt Virroille\nhyökkäävät punakaartilaisjoukot kohtaavat viimemainittua tehtävää\nsuorittavan \"mustan brigadin\" (ruotsinmaalaiset lahtarijoukot) Kurun\nsuunnalla, niin meidän joukkomme perääntyvät ilman taistelua. Oikealla\nsiivellä (Länkipohjan suunnalla) viivytellään hyökkäystä ja lahtarit\netenevät päästen hetkeksi Orivedelle. Edelleen lahtarit työntyvät\netelään ja katkasevat radan Tampereen eteläpuolelta. Pohjoisessa olevat\njoukot vetäytyvät taistellen ja ilman taistelua Korkeakoskelle, josta\nne sitten luonnonvoimaisesti painuvat Tampereelle. Samanaikaisesti\ntaistellaan Porin suunnalla lujasti ja lahtareiden onnistuu katkaista\nTampereen yhteys länteen. Kaikesta tästä oli seurauksena, että\nTampereen saarto kehittyi 23-24-25 p:nä maaliskuuta täydelliseksi.\nTampereella hukkaantuneiden joukkojen mielialaa kuvaa parhaiten se,\nettä Tampereen kaupungin puolustus oli parhaiten järjestetty kaikista\nluokkasotamme kaupunkitaisteluista. Puolustuslinjat oli järjestetty\nkaupungin ulkopuolelle, esikaupunkiin ja kaupungin sisään. Puolustajat\nkestivät huhtikuun 6 p:ään saakka, -- Tampereen oli pakko antautua.\nAinoastaan pieni ryhmä, 500-600 miestä murtautui kaupungin\nlänsipuolelta (Herttulasta Mouhijärvelle ja sieltä Narvaan) ulos ja\nliittyi myöhemmin Lempäälässä taisteleviin joukkoihin. Lännempänä,\nPorin suunnalla, meikäläiset myös hiukan perääntyivät Porin kuitenkin\njäädessä meidän käsiin.\n\n_Keski-Suomi_. Näimme jo edellä miten keskisen rintaman selkäpuoli tuli\npuhdistetuksi. Rintamataisteluista omaamme m.m. seuraavia tietoja:\n-- -- -- \"18 p:nä helmikuuta lähetettiin Helsingistä Lahteen määräys\nvallata Heinolan kaupunki. Joukkoja oli noin 3,000 miestä. Joukot\nlähtevät 19 p:nä kolmessa kolonnassa kohti Heinolaa. Rintama asettuu\nluonnonvoimaisesti. -- 20 p:n seuduilla lahtarit liikehtivät. 28 p.\nhelmikuuta lahtareita tulee huomattavasti aikomuksella vallata Heinola.\nHeinola joutuu saarrokseen. Lahti lähettää apua. Kouvola laatii\ntaistelusuunnitelmat sekä oikean että vasemman siiven taisteluita\nvarten. Heinolan ensimäiset taistelut päättyvät lahtarien tappioon.\nHeinolassa saatu voitto innostaa. Heinolassa laaditaan suunitelma uutta\nhyökkäystä varten pohjoiseen (Lusiin). Lusista saatiin siellä olevat\nviljavarastot n. 50,000 kg siirretyksi Heinolaan. Heinolan katastroofi\nlöi lahtarit niin, että heillä ei ollut joukkoja Lusissa...\n\n\"Heinolan toinen taistelu on maaliskuun 15 p:nä. Joukot haluaa lomalle.\nSe estetään aseiden käytön uhalla... Taistelut olivat ankarat ja\nkestivät ne 19 1/2 tuntia. Moraali oli hiton hyvä. Lahtarit\nperääntyivät. He varustivat Heinolan pohjoispuolen. Vaikka taistelut\nonnistuivat hyvin, niin provoseeraus pääsi valtaan. Joukot vaativat\nrintamaesikuntaa vastuuseen siitä, etta se yritti myydä Heinolan 40,000\nmk. ja että se oli jakanut viinaa juovuttaakseen joukot...\n\nRintamalinja jäi seuraavaksi: Padasjoki-Heinola kirkonkylä-Voikoski-\nSavitaipale.\" [Kopioin arkistossa löytyvästä luokkasodan tutkimiskerhon\npöytäkirjasta.]\n\nKeskisen rintaman alueeseen kuuluvalla Mikkelin suunnalla taistelut\nkehittyivät seuraavasti: [Kopioin arkistossa löytyvästä tov. -- -- --\nkirjoituksesta.]\n\n\"1:nen päivä helmikuuta lähetettiin ensimäiset joukot kohti Mikkeliä ja\nne pääsivät esteettömästi aina Hillosen salmeen, jossa kohtasivat\nlahtarien santasäkkipanssarijunan. Siellä oli ensimäinen laukausten\nvaihto ja ensimäinen uhri. Tästä jatkettiin matkaa Voikoskelle, jossa\ntaas vähän kahistettiin ja eteenpäin Mouhuun. Samoin mitätön kahina.\nKumminkin olimme siinä 4 päivää, antaen lahtareille hyvää aikaa\nvarustautua.\n\nVarhain 7 päivän aamuna läksi junamme liikkeelle kohti Mäntyharjua...\nMäntyharjun asemalla kulkee rata läpi leikkauksen ja kummallakin\npuolella on venäläisten kaivauttamat juoksuhaudat (maailmansodan aikana\neri seuduilla maata kaivettujen puolustusvyöhykkeiden osia. -- A. T.).\nNiihin lahtarit olivat sijoittuneet ja junan tullessa leikkaukseen\nsaimme vastaamme tulen. Panssarijuna avasi tulen ja miehet syöksyivät\nrataojaan, josta avasivat kivääritulen jo pakenevien lahtarien jälkeen.\nSinne hangelle näkyivät uupuneen useimmat ja tie Mäntyharjuun oli\nvapaa. Illalla jatkui taistelu vielä Kiepin sillan luona, kestäen aina\npimeän tuloon saakka.\n\n-- -- -- Viikko lojuttiin ja annettiin parin lahtarin härnätä. Joka yö\npanssarijuna hälyytti miehet ketjuun poistuen taaskin.\n\n-- -- -- Kolmessa päivässä oli Kiepin silta korjattu ja odotimme\neteenpäinmenoa, mutta johdossa oli käänne. Lahtelaiset tahtoivat johtaa\nja punakaartin päällystö ei antanut ja siinä sitä kinattiin.\n\n14 p:vän aamuna alkoi taistelu Mäntyharjun kirkolla. Samaan aikaan\nselkäpuolella eräs lahtarisakki särki rataa 32 eri kohdasta ja\niltapäivällä he tekivät hyökkäyksen Kiepin sunnalta, kestäen taistelut\npimeän tuloon saakka. Emme menettäneet yhtään kaatunutta, mutta\njoitakin haavottui. Lahtarit perääntyivät ja samoin teimme mekin.\n\nLähetessämme Mouhua tuli vastaamme Kouvolasta lähtenyt apujoukko. Sekin\nkääntyi takaisin. Vasta Mouhussa pysähdyttiin.\n\nLättiläiset sanoivat hyvästi ja lähtivät pois panssarijunineen. Tästä\nmeidän moraalimme laski huomattavasti...\n\nToiminta Mouhulla rajoittui johonkin tiedusteluretkeen Jäniskylään ja\nTurkkiin. Lahtarit tekivät pari epäonnistunutta hyökkäystä, jotka\ntorjuttiin. -- Yleensä puhuttiin, että Varkaudesta ja Kuopiosta joukot\novat jo tulossa Pieksämäelle saakka ja kun he ennättävät Mikkeliin ei\nmeidän tarvitsekaan tapella ja vuodattaa turhaan verta.\"\n\nTämän jälkeen seuraa yksityiskohtaisempia kuvauksia taisteluista, joita\nnäillä seuduilla käytiin. Siitä mitä opetuksia ja tuloksia ne antoivat\nkertojamme esittää seuraavaa:\n\n-- -- -- \"Kun näin oltiin saatu jo niin monta katkeraa kokemusta ja\nnäytettä lahtarien aktiivisuudesta, heräsi luonnollisesti kysymys\nrintaman muodostamisesta, että saataisiin sivustat ja selkäpuoli\nturvattua. Kun vielä saapui lisävoimia, alettiin niitä sijottaa\nkummallekin sivustalle. Lahtarit eivät kyllä tykänneet, panivat vielä\nvastaankin, mutta se ei nyt auttanut. Näin sijoitettiin joukkoja\nTurkin, Nuolniemen ja Nurmaan kyliin, joten muodostui todella oikea\nrintama. Aukkoja siihen jäi paljonkin, mutta ei nyt enää ollut ainakaan\nselkäpuoli vaarassa. Näin muodostui rintama Heinolasta Jaalan kirkon,\nNurmaan-Leppäniemen kautta Voikoskelle ja edelleen Turkki-Savitaipale\naina Saimaaseen saakka. Suurin aukko oli Turkin ja Savitaipaleen\nvälillä.\"\n\n_Itä-Suomi_. Itäisen rintaman kehitys alkaa lahtareiden 22/1\nsuunnittelemasta Viipurin valtaamisesta. Nämä suunnitelmat menivät\nniiden viekkaudesta huolimatta sekaisin. Se johtui venäläisten\npäättävästä esiintymisestä. Lahtarit olivat pakoitetut siirtymään\nVenäjän saareen, jossa he olivat 26 p. tammik. Sieltä he yrittivät\npuhkaista itselleen tietä Säiniön kautta Vuokselle, mutta\nepäonnistuivat punakaartin vastustuksen vuoksi. Toinen yritys Kämärästä\nja siellä taistelu Rahjan asejunan kanssa onnistuu heille siinä määrin,\nettä he pääsivät Antreaan. Tätä kantajoukkoa vastaan keskittyykin\nitäisen rintaman alkutoimenpiteet. Heinjärvellä, Valkjärvellä ja\nRaudussa on hiljaista. Me rajoitumme Viipuri-Pietari välisen radan\nvartiointiin ja asemien suojelukseen siitä huolimatta, että meillä jo\nhelmikuun alkupäivinä oli joukkoryhmityksiä Kivennavalla. Meidän\ntoimintaamme täällä kuvaa se, että me Raudun taisteluiden ensivaiheiden\naikana ajamme lahtarit pakoon Kiviniemen suunnalle. Me tyydyimme\nsiihen, emme ajaneet heitä takaa ja annoimme heille aikaa uuteen\nkeskitykseen silloin kun he sanovat, että heillä \"oli jo lupa perääntyä\nVuoksen taakse, mutta sitä ei tarvinnut panna toimeen koska punaiset\neivät hyökänneet.\" Tampereen valtauksen jälkeen lahtarijoukkojen\nkeskitys suuntautuu itäiselle rintamalle ja toiminnan painopiste\nsiirtyy sinne. Huhtikuun ensi päivään mennessä itäinen rintama on\nsijoittunut alueille: Antrea-Heinjoki-Valkjärvi ja Rautu.\n\nLopettakaamme kuitenkin rintamien yleiskatsaus tähän ja muistakaamme,\nettä Tampereen vallotuksen jälkeen koko luokkasodan rintama oli\nasettunut seuraaville alueille: Noormarkku-Kauvatsa-Lempäälä-Pälkäne-\nTuulos-Heinola kk.-Voikoski-Savitaipale-Imatra-Antrea-Heinjoki-\nValkjärvi-Rautu. (Kartalla toinen yhtäjaksoinen viiva.) Tämän jälkeen\nsiirrymme katsomaan mitä tapahtui meidän rintamiemme selkäpuolella.\n\n\n\nSaksalaisen maihinnousujonkkueen tulo ja operatiot.\n\n\nSuomen porvarillisen vapausliikkeen näkökannalta on meille\nmielenkiintoista tutustua 16 p. syyskuuta 1914 Preussin\nlähettiläshotellissa, Saksan entisen Parisissa olleen lähettilään luona\npidettyyn Venäjää koskevaan neuvotteluun. Näin senvuoksi että siihen\nneuvotteluun otti osaa eräs suomalainen emävalkoinen. Hänen\nesittämiensä mielipiteiden yleisestä sisällöstä lahtarit kertovat\nseuraavaa: -- -- -- \"Jos onnistuttaisiin se kukistamaan (Venäjä --\nA.T.) tulisi sen alueesta erottaa ja muodostaa joukko valtioita Saksan\nsuojaksi. Semmoisina luetteli Castrén itsenäisen Puolan, kohtuullisissa\nrajoissa, Liettuan, Valko-Venäjän, Itämeren maakunnat ja itsenäisen\nSuomen. Hän ei pitänyt mahdollisena Itämeren maakuntien jakoa eri\nkansallisuuksien mukaan, koska sikäläinen saksankielinen yläluokka oli\nsitä vastustanut, ja sen jäseniä oli huomattavassa asemassa\nBerliinissä. Ehkäpä voitaisiin Balticumista tehdä Saksan liittovalta,\nkun muut puskurivaltiot taas tulisi tehdä itsenäisiksi. Ukrainaa ei\nCastrén katsonut kypsyneeksi itsenäisen valtion asemaan. _Saksan etuja\nitsenäiseksi tehdystä Suomesta perusteltiin erittäin tarkoin monelta\neri näkökannalta_.\" (Kursiv, kirj.)\n\nNäin voittoa toivova Saksan imperialismi keräsi itselleen ainehistoa.\nSuomalainen saksalaisystävällinen porvariston osa oli sen nöyränä\npalvelijana, toivoen muruja herran pöydältä. Samaan aikaan tilanne\nkehittyy ja kärjistyy. Venäjän työtätekevät luokat kyllästyvät sodan\ntuottamaan kurjuuteen. Vuonna 1917 ne tuhoavat venäläisen sota- ja\nfeodali-imperialismin rakentaman mädän hallituskoneiston. Sen\ntuhoutuessa Suomen porvaristo menetti sen isännän, jolta se pyysi ja\nsai apua silloin kun työväki tai köyhä talonpoika tiukemmin vaati\nitselleen olojensa parannusta. Täloudellisesti tuon isännän\nkukistaminen merkitsi sotatarvetilausten vähenemistä, työttömyyttä ja\nnälkää. Ne puolestaan pakoittivat suomalaisen työmiehen ja perheen\näidin kadulle. Tästä suomalainen lahtari ei vielä pahasti säikähtänyt,\nsillä hänen selkänsä takana oli valtaan noussut venäläinen porvari ja\nsiltä oli apua kyllä tiedossa. Mutta historian pyörä pyöri kuitenkin\nnopeasti. Sekin turva petti... sillä venäläinen työmies ja sotamiehen\ntakissa oleva talonpoika lähetti porvarinsa sinne mihin se oli\ntsaarinkin lähettänyt. Lahtarimme joutuivat punnitsemaan tilannetta ja\nVenäjään nähden he tulivat seuraavaan tulokseen: -- -- -- \"Mutta niin\nkauan kuin Saksa hätyytti Pietaria Itämeren maakunnista käsin, ei ollut\nluultavaa, että tänne riittäisi suuria joukko-osastoja ja jos Venäjä\ntekisi Saksan kanssa rauhan, oli otaksuttavampaa, että sotaan\nkyllästyminen oli jo päässyt vaikuttamaan venäläisiin tarpeeksi asti.\nMitään kestävää avustusta heiltä tuskin oli odotettavissakaan\" -- -- --\nOmassa maassa vallitsevan tilanteen arvioinnin tuloksia kuvaa seuraava\neräässä Saksan yleisesikunnan poliittisella osastolla pidetyssä\nkokouksessa suomalaisen lahtarin päästämä seuraava hätähuuto: \"Sata\nvuotta on Suomi kärsinyt Venäjän vallanalaisuudessa. Nyt se tahtoo\npäästä vapaaksi ja niin on tapahtuva. Yksinään se ei voi vapautua.\nKernaimmin toivotaan Saksan apua. Mutta jos sitä ei saada, pyydetään\nsitä Ranskalta, Englannilta, Kiinalta, Japanilta tahi miltä vallalta\ntahansa. Auttaja lienee saatavissa.\" [Kokouksen aikaa lahtarit eivät\nmerkitse, mutta seuraten heidän asioiden käsittelyään tulee tulokseen,\nettä kokous on ollut jouluk. 1917 tai v. 1918 alussa.]\n\nMuistakaamme, että Neuvosto-Venäjä oli tunnustanut Suomen\nitsenäisyyden. Ei siis enää voinut olla puhettakaan mistään\n\"vapautuksesta\". Johtopäätöksiä saattaa olla vain yksi ja se on:\nlahtarit tunsivat, että he eivät pysty kukistamaan voimansa tuntevaa\nSuomen työväenluokkaa ja he hakivat teurastajan muualta.\n\nTällainen historiallinen prosessi meillä siis oli yhtäältä. Toisaalta\nSaksa. Saksalle oli sangen tärkeätä vapautua yhdestä vihollisestaan,\nvoidakseen suuremmalla voimalla rynnätä jälelle jääneiden kimppuun.\nTästä syystä oli Saksan imperialismille Venäjän proletaarinen\nvallankumous edullinen, sillä se poisti vihollisen riveistä n. 30 %\nelävää voimaa. Neuvosto-Venäjä teki välirauhan Saksan kanssa joulukuun\n5 p:nä 1917. Tämän jälkeen alkoivat varsinaiset rauhanneuvottelut.\nNeuvosto-Venäjän täysivaltainen edustaja niissä oli Trotski. Rauhan\nehdot, jotka Saksan taholta esitettiin, olivat suhteellisen helpot.\nTov. Trotski ei kuitenkaan ymmärtänyt tilannetta. Hän ei käsittänyt\nettä venäläisen työläisen ja talonpojan täytyi saada lepohetki. Se oli\ntarpeen siksi, että voitaisiin järjestäytyä uusien vihollisten varalle.\nKun Trotski ei näitä seikkoja käsittänyt, niin hän ei alistunut\nsaamiinsa ohjeisiin eikä kirjoittanut rauhansopimuksen alle. Hänen\ntunnuslauseensa olivat \"Ei sotaa eikä rauhaa, saksalainen ei voi\nhyökätä. Me voimme julistaa sodan päättyneeksi.\" Hän perusteli tätä\nkantaansa m.m. sillä, että Saksassa vallitsee siinä määrin\nvallanknmouksellinen tilanne, että Saksa ei kykene omassa maassa\npuhkeavan vallankumouksen pelosta hyökkäämään. Tästä tov. Trotskin\nteosta tov. Kuusinen on lausunut seuraavaa: \"Saksan hallituksen\nsilloiset rauhan ehdot olivat ei ainoastaan Neuvosto-Venäjälle, vaan\nmyöskin Suomen työläishallitukselle suotuisammat kuin myöhemmin saneltu\nrauha. Ennen tov. Trotskin viimeistä matkaa Brest-Litovskiin (tammikuun\nlopulla) vakuutti tov. Lenin vakuuttamalla, että niin kuin saksalaiset\nesittävät rauhanehtonsa on ne allekirjoitettava. Jos rauha olisi\nsilloin Neuvosto-Venäjän ja Saksan välillä allekirjoitettu, niin ei\nSaksan hallitus, kaiken todennäköisyyden mukaan, olisi marssittanut\njoukkoja Suomeen. Tämä käy ilmi muutamista saksalaisten\nsotapäälliköiden sodan jälkeen julkaistuista muistelmista. Mutta tov.\nTrotski hylkäsi (10 p. helmikuuta) saksalaisten tarjoamat rauhan\nehdot. Kului kallis kuukausi ilman rauhaa ja sen kuukauden aikana\nNeuvosto-Venäjä menetti saksalaisille Räävelin ja muita kaupunkeja. Ja\nme Suomessa saimme saksalaiset maihinnousujoukot rintamamme selkään.\"\n[Kommunisti s. 116, vk. 1925.]\n\nYlläolevasta tulemme johtopäätökseen 1) että suomalaisten lahtareiden\naikaisemmin noudattama tyrkytyspolitiikka ja myöhempi hätärummun pärinä\nvalmisti Saksan avunantoa. 2) Saksa lähetti joukkonsa Suomeen\ntarkoituksella painostaa Venäjä rauhaan sekä samalla hakea Suomesta\nehkäpä hetkellistä ja vähäistä, mutta kuitenkin taloudellista hyötyä.\n\nNämä seikat todellistuvat helmikuun 22 p:nä 1918. Silloin Saksan\nkeisari antaa käskyn Itämeren divisionan muodostamisesta. Siitä ja sen\noperatiosta alempana.\n\na) _Meurerin laivue ja sen suorittama tehtävä_. Ennen kuin välittömästi\nkäymme käsittelemään saksalaisten liikkeitä on meidän mainittava\nmuutama sana alkutapahtumista Ahvenanmaalla. Tämän saaristoalueen\nvalkaisemista varten kerääntyi Uuteenkaupunkiin helmikuun alkupävinä\nsuojeluskuntajoukko-osastoja Turusta, Naantalista, Vehmaalta,\nTaivalsalolta ym. Neljän komppanian suuruinen joukko lähti 7 p:nä\nhelmikuuta Ahvenanmaalle tarkoituksella alistaa se \"laillisen\nhallituksen\" alaiseksi. Suunnitelmiin sisältyi venäläisen varusväen\n(n. 900 miestä, toiset tiedot n. 2,000 miestä) likvideeraus ja\nlinnoitusten haltuunotto. Paikallinen väestö oli kuitenkin asioista eri\nmieltä. Ja tammikuussa he lähettävät lähetystön ja adressin Ruotsiin.\nTarkoituksena oli saada Ahvenanmaa liitetyksi Ruotsiin.\n\nMitä tulee Ahvenanmaalla olleen punakaartin suuruuteen ja sen\nsijoituspaikkoihin, ei siitä ole varmoja tietoja. Muutamia pienempiä\npunakaartilaisryhmiä siellä lienee kuitenkin ollut, koskapa Turun\npunakaarti lähetti jäänsärkijä Murtajalla heille apumiehistöä.\n\nUudestakaupungista tulleiden lahtarijoukkojen toiminnan keskeytti\nkuitenkin se, että Ruotsin hallitus lähetti 13 p:nä helmikuuta\nAhvenanmaalle muutamia laivoja ja sotaväkeä. He toimivat\nrauhanvälittäjinä venäläisten ja suomalaisten lahtarien välillä.\nRuotsalaiset asettivat päämääräkseen poistaa suomalaiset lahtarit\nAhvenanmaalta. Tehtävässään he onnistuivat niin hyvin, että helmikuun\n22 pnä Uudenkaupungin retkikunta riisutaan aseista Eckerössä (osa\naseista joutui ruotsalaisille, osa annettiin venäläisille ja osa jäi\npaikkakunnalle) ja 23 pnä tuo joukko on matkalla Pohjois-Suomeen.\nRuotsalaiset jäivät tilanteen herroiksi. [Lahtarien sotahistorioissa\nAhvenanmaan kysymys muodostaa \"mustan sivun.\" He kertovat\nkatkeruudella siitä \"oikeusloukkauksesta\" jota he joutuivat\nruotsalaisten taholta kärsimään. He viittaavat omiin ristiriitoihinsa\nAhvenanmaa-kysymyksessä, sotaylioikeuden tuomioista Ahvenanmaa-\nkysymyksessä y.m. jota tämän yhteydessä ei ole tilaisuus esilletuoda.]\n\nTätä herruutta ei kuitenkaan kestänyt kauan. Saksalaiset tulivat ja\nlopettivat sen. He nimittäin tarvitsivat laivastolleen tukikohtaa,\nsillä alkuperäiseen avustussuunnitelmaan sisältyi saksalaisten\njoukkojen maihinlasku jossain Pohjanlahden rannikolla. Tämän\nsuunnitelman perilleviemistä varten lähti Danzigin satamasta 28 p.\nhelmikuuta 1918 amiraali Meurerin johtama laivue. Siihen sisältyi 9\ntaistelualusta (niistä kaksi linjalaivaa) ja 19 erilaista apulaivaa,\n1100 miestä erilaisia maajoukkoja (ilman tykistöä) ja 3 lentokonetta.\nTämä laivue saapui Eckeröhön maaliskuun 5 p:nä. (Kartalla on Meurerin\nlaivueen tukikohta merkitty Eckerön luona olevalla linjalaivalla. Hänen\njoukkojensa suorittamat liikkeet nuoliviivoilla. Punaisten\nperääntymissuunta on merkitty Turkuun kohdistetulla nuoliviivalla.)\nEnsitehtäväkseen saksalaiset ottivat yhteyden ruotsalaisten kanssa ja\nkaikessa sovinnossa he jakoivat Ahvenanmaan saariston keskenään.\nTilanne siellä oli nyt siis seuraava: ruotsalaisilla oli\nvaikutusalueensa, saksalaisilla samoin, venäläisellä varusväellä\nsamoin, punakaartilla samoin ja tämän lisäksi Uudenkaupungin\nretkikunnasta eronneet paikalliset lahtarit muodostivat oman joukkonsa.\nHe eivät kylläkään kyenneet saamaan itselleen vaikutusaluetta, vaan\nolivat he saksalaisten käskyjen alaisina. Saksalaiset ryhtyivät\nnopeasti puhdistustyöhön. Ensimäiset liikkeet koskivat venäläisiä. He\nvaltasivat miehillä ja aseilla lastatut laivat ja lahtaritietojen\nmukaan vangit lähetettiin Libauhun. Tämän jälkeen seurasi Ahvenanmaan\nlinnakkeiden saariston ja erillisten saarilinnoitusten valloitus.\nVaikeissa olosuhteissa ja ilman tukikohtia punakaarti perääntyi\ntaistellen Turkuun ja näin ollen tuli Ahvenanmaa eroitetuksi meidän\nvaikutuksemme piiristä. Samalla saksalaiset selvittävät itselleen sen,\nettä maihinnousu Pohjanlahden rannikolla ei siihen vuodenaikaan ollut\nmahdollista. Etelärannikon länsikärjen seutuvilla suoritetut\ntutkimukset sen sijaan osoittivat heille, että siellä maihinnousu\nsaattoi tapahtua. Näiden tietojen perusteella muutettiinkin\nalkuperäistä suunnitelmaa siten, että saksalaisen Itämeren divisionan\nvon der Goltzin komennossa oleva osa päätettiin laskea maihin Hangon\nseuduilla.\n\n_Von der Goltzin maihinnousujoukkue ja operatiot_. Tämän joukon\nlähettäminen ei ollut mikään yksinkertainen asia. Sille täytyi asettaa\nyleinen päämäärä, laatia suunnitelma ja antaa sen mukaisia tehtäviä\nvarten yleisiä ohjeita. Itämerellä ja Suomenlahdella oli liikkuminen,\njää- ja miinaesteiden vuoksi, vaikeata ja senvuoksi oli sen matka\nvalmistettava huolella. Tätä tehtävää suorittamaan lähettivät\nsaksalaiset erikoiset miinanetsijälaivueet.\n\nKun eri lähteistä tutkii tälle joukolle laaditun toimintasuunnitelman\neri vaiheita, niin siellä ilmenee: 1) että saksalaisille annettiin\nliioiteltuja tietoja meidän voimistamme ja lisäksi alleviivattiin sitä\nettä me muka \"saamme jatkuvia lisävoimia Pietarista\", 2) osa\nlahtareista alleviivasi sitä, että saksalaisten toiminnan täytyi\nmuodostua yhtenäiseksi heidän suorittamansa Tampereen hyökkäysliikkeen\nkanssa, 3) osa heistä selvitti saksalaisille, että heitä tarvitaan\nvasta sitten jos omat operatiot punaisten tuhoamiseksi epäonnistuvat,\n4) ensimäinen saksalaisten toimintasuunnitelma sisälsi Riihimäen\nvaltauksen ja siitä edelleen menestyksen kehittämisen tilanteen mukaan,\n5) Helsingissä ylläpidetyn \"terrorin\" pelästyttämät lahtarit saivat\nsaksalaisille lähettämillään hätähuudoilla aikaan sen, että\nalkuperäinen toimintasuunnitelma muutettiin Helsingin\nvalloitussuunnitelmaksi, 6) saksalaisen maihinnousujoukon ja\nlahtariarmeijan keskitetty toiminta ei päässyt toteutumaan sen vuoksi,\nettä von der Goltzin kunnia ei sallinut hänen asettuvan suomalaisten\nlahtarien komennettavaksi.\n\nMaaliskuun 31 pnä 1918 Itämeren divisionan osasto lähtee 9,000 miestä,\n18 tykkiä, 10 miinanheittäjää, 97 raskasta ja 68 kevyttä konekivääriä\nkäsittävänä joukkona Saksasta. HHallinnolliselta kokoonpanoltaan\ndivisionaa voidaan nimittää erikoisdivisionaksi, sillä se oli\nmuodostettu silmälläpitäen niitä maastosuhteita, joissa sen tuli\ntoimia. Divisionaan liittyi m.m. 400 punaisesta Suomesta karannutta\nlahtaria. Sen toimintasuunnitelmaan sisältyi iskun antaminen punaisen\nSuomen selkään. Tämän täyttämiseksi sen tuli nousta maihin Hangossa ja\nryhtyä sieltä toteuttamaan tämän suunnitelman asettamaa erinäistä\npäämäärää, s.o. Helsingin valtausta. Maihinnousu tapahtui määräpaikassa\n3 p. huhtikuuta. Ensimäisiin toimenpiteisiin sisältyi kaupungissa\nlöytyvien huomattavimpain tukikohtain valtaus. Sivustasuojuksen\ntehtäväksi annettiin -- käyttämällä paikallisia suojeluskuntia apuna --\npuhdistaa saaristo, Salon kauppala ja Turku punaisista. Kaukotiedustelu\nsai tehtäväkseen Hyvinkään radan rikkomisen ja välitön tiedustelu\nlikvideerasi lähistöllä mahdollisesti löytyvät punaiset. Näiden\ntoimintojen aikana pääjoukko nousi maihin ja valmisti itsensä toimintaa\nvarten.\n\nHangossa olleet punaiset joukot upottivat satamaan joitakin\nhöyrylaivoja ja evakuoivat rautatien liikkuvan kaluston. Joukot\nperääntyivät Hangosta ilman taistelua. Tammisaaressa oli hiukan\nlaukausten vaihtoa, mutta senkin saksalaiset valloittivat jo 4 pnä\nhuhtikuuta. Rautatiesillat jäävät ehjinä saksalaisten haltuun. Näillä\npaikkakunnilla löytyviä punaisia joukkoja oli kuitenkin keskitetty ja\nedelleen keskitettiin Pojo-Karja-Fagervik-rintamalinjalle. Karjalta\nnämä joukot etenivät pitkin Karjan rataa. Ne pääsivät Raaseporiin\nsaakka. Siinä ne kohtasivat saksalaisten kaukotiedustelijat ja rintama\nmuodostui siihen. Taistelut olivat ankarat. [Saksalaisten arvioiden\nmukaan oli meidän joukkojemme suuruus ainakin 8,000 miestä; lahtarit\narvelevat n. 4,000. Näihin taisteluihin osallistuneena arvelen, että\npaikallisia punakaartin joukkoja oli n. 1,300-1,500 miestä ja niiden\nlisäksi \"Kokon komppania\" sekä kaksi panssarijunaa.] Ne eivät\nkuitenkaan olleet pitkäaikaiset, sillä saksalaiset valmistivat\ntykistötulen avulla iskua meidän vasempaan siipeemme. Heidän\ntarkoituksensa oli katkaista meidän paluutiemme (erikoisella tarmolla\nhe yrittivät tykistön avulla katkaista Karja-Helsinki ja Karja-Hyvinkää\nratoja siinä kuitenkaan onnistumatta). Meidän täytyi perääntyä\nylivoiman edessä, sillä tapahtumat kehittyivät niin nopeasti, ettei\nmeidän luonnonvoimaisesti tapahtuva joukkojen keskitys ennättänyt\nvahvistaa tämän seudun puolustusjoukkoja. Toisena syynä oli kieltämättä\nse, että osa täällä olleista joukoista oli saksalaispelon läpitunkema.\nHeidän moraalinsa \"ne ovat saksalaisia, emme voi niille mitään\"\nvaikutti sen, että Karjan ratapihalla saksalaisten pommittaessa Karjaa\nluonnonvoimaisesti syntynyt kokous vaati perääntymistä. Huhtikuun 6\np:vän iltana viimeiset joukkomme jättivät Karjan.\n\nKarjan valtauksen jälkeen saksalaiset jatkoivat tehtävänsä suoritusta\nliikkuen pääjoukollaan Karja-Helsinki rataa myöten Helsinkiä kohti.\nHeidän sivustasuojeluksensa hyökkäsi pitkin Karja-Hyvinkää rataa. Tämän\nradan suuntaan perääntyneet punaiset joukot asettuivat ensin asemiin\nSvartön aseman luona. Siitä peräännyttiin Lohjalle. Sielläkään ei\nvastustuksemme pitänyt vaikka käytettävissämme oli venäläisten\naikaisemmin kaivetut varustukset. Peräännyimme edelleen Nummelaan ja\nrintama jäikin siihen toistaiseksi. (Katso saksalaisten liikehtimistä\nkartasta.)\n\nHelsinkiä kohti perääntyneet joukot jatkavat matkaansa nähtävästi\nKirkkonummi-Kilo-Alberga varustuksille saakka, jossa ne sitten\nosallistuivat Helsingin puolustustaisteluihin.\n\nHelsinki -- Suomen vallankumouksen keskus, oli nyt vaarassa. Nousi\nkysymys sen puolustuksen järjestämisestä. Tätä tarkoitusta varten\nKansanvaltuuskunnan T.K. piti kekouksen 3 p. huhtikuuta. Siinä\npäätettiin m.m. etta Helsingin puolustusta ja hallintoa varten on\nmuodostettava diktatuurihallitus. [Siihen kuuluisi: 1) paikallinen\nesikunta, 2) piiriesikuntien edustus, 3) työväenjärjestöjen\ntoimeenpaneva komitea, 4) etelärintaman päällikkö ja 5) kaupungin\npäällikkö.] Huhtikuun 6 pnä Kansanvaltuuskunta päättää toteuttaa\nHelsingin evakuoinnin tarkemmin laaditun suunnitelman mukaan. Helsinki\nsai hiukan toisenlaisen ulkonäön, sillä kaikki työt lakkautettiin 5 pnä\nja samalla annettiin julistus yleisestä työvelvollisuudesta.\nMobilisoitu työvoima piti joutua kaartin käytettäväksi. Huhtikuun 9 pnä\nantaa Kansanvaltuuskunnan sota-asiainosasto aivan yleisluontoisen\nmääräyksen Helsingissä olevalle Kaartin päällystölle kaupungin\npuolustamisesta \"niin kauan kun se on mahdollista\". Tällaisia yrityksiä\nmeillä siis oli johtavien elimien taholta ja toisaalta meillä oli\npiiri- ja paikallisesikuntia ja kaartilaisia, jotka käsittivät\nevakuoimismääräyksen \"häpeällisenä tekona\", jota ei voida toimeenpanna\nellei kuunnella mitä toiset sanovat. Eräiden pettureiden johtama suunta\noli kuitenkin paljon vaarallisempi, koska se julisti rauhanneuvotteluja\nja antautumista. Tästä oli seurauksena, että ristiriidat repivät nekin\nheikot taistelusuunnitelmat, joita meillä oli. Vasta silloin,\nkun saksalaisten tykkien jyrinä kuului Helsinkiin, pääsi\nvallankumouksellinen suunta jossain määrin voitolle. Suoritettiin\neräitä vangitsemisia ja tunnuslause oli: \"taisteluun\". On\nluonnollista, että tässä tilanteessa ei enää saattanut olla kysymystä\nsuunnitelmallisesta kaupungin puolustamisesta ja taisteluista. Ne\nmuodostuivat vaistomaisiksi voimannäytteiksi, joissa känsäkourat\nuhrasivat itsensä mahdollisimman kalliisti...\n\nNäiden kohtalokkaiden hetkien aikana saksalaiset etenivät. Huhtik. 11\np. ne olivat jo Huopalahden ja Fredriksbergin välillä. Heidän\nsotaliikkeensä sisälsi kaupunkiin hyökkäyksen sen länsipuolelta\n(Töölö). Samanaikaisesti toinen joukkue teki syvästi saartavan liikkeen\nTikkurilan kautta Vanhankaupungin maantielle (Helsingin itäpuolella).\nLiikkeen tarkoituksena oli kaupungin saarto, pakoteiden katkaisu.\nSe ei kuitenkaan aivan täydelleen onnistunut, sillä Keravalle oli\nkerääntynyt lähiseutujen punakaartilaisjoukkoja ja ne yrittivät\nHelsinkiin. [Kuvaavaa on, että esim. Nummelan rintamalla olevat\nhelsinkiläiset joukot pitivät, saatuaan tiedon, että Helsinkiä uhkaa\nvaara, kokouksen, jossa päättivät lähteä sitä puolustamaan. Ei siinä\nauttanut paikallisen esikunnan selitykset siitä, että iskujoukon lähtö\nhävittää asianomaisen rintaman taistelukyvyn.] Nämä hyökkäsivät\nsaksalaisten kimppuun pohjoisesta ja pääsivät Oulunkylän seuduille\nsaakka. Tikkurilasta suoritettu saartoliike ja Tikkurilan sillan\nräjäytys esti kuitenkin menestyksen saannin tältä suunnalta. Näin\njoutui Helsinki eristetyksi. Taistelut siirtyivät kaupungin sisälle.\nMaanpuolelta saksalaisten joukkojen ahdistaminen ja mereltä saksalaisen\nlaivaston pommittamana punaisten tukikohdat tulivat tuhotuiksi.\nViimeiset taistelut käytiin Söörnäisissä ja niiden tauottua 13 p:nä\nhuhtikuuta lahtarit ovat tilanteen herroina -- Helsinki oli\nvalloitettu.\n\nHerää kysymys Viaporista ja muista sen vyöhykkeeseen kuuluvista\nlinnoitussaarista. Viapori oli koko luokkasodan ajan lahtareiden\nsilmätikkuna. He kertovat, että jo maaliskuussa heidän onnistui tehdä\nkelvottomaksi kuuden saaren tykit. Nähtävästi on heillä myös\naikaisemmin ollut jonkunlainen yhteys amiraali Selenoin kanssa, koskapa\nhe jo huhtikuun 14 p:nä saavat sopimuksen aikaan siitä, että venäläiset\nluovuttavat Viaporin lahtareille. [Venäläinen Itämeren laivastossa\npalvellut amiraali.] Makelon saarta linnoituksena lahtarit eivät\nsaaneet, koska siellä 12 p. huhtik. sattui räjähdys, joka sen tuhosi.\n[Katso kirj. \"Makelon linnoituksen vaiheet.\" -- Toim.]\n\nMitä tulee toisiin Helsingin ympäristön seutuihin, niin niistä\nmeikäläiset perääntyivät useissa tapauksissa ilman taisteluita (esim.\nPorvoo). Siellä missä lahtareiden esiintyminen oli ripeämpää, sattui\npieniä yhteentörmäyksiä.\n\nKarjan aseman länsipuolella punaiset taasen siirtyivät Saloon ja\nTurkuun. Tenalassa, Koskella, Perniössä ja Kemiön saarella saivat\npaikalliset lahtarit saksalaisten tulon johdosta rohkeutta.\nHe ottivat vallan käsiinsä. Punaisen ja valkoisen valta-alueen raja\nEtelä-Uudellamaalla oli 12-14 p:än aikana suunnilleen linjalla Kemiö,\nPerniö, Nummela, Kerava ja Porvoo. Mitä tämän itäpuolella tapahtui,\nniin siitä seuraavassa.\n\nc) _Brandensteinin brigadin maihinnousu ja operatiot_. Lahtarit\notaksuivat, että Tampereen valtaus tuhosi punaisten sodankäynnin\nkokonaan sitäkin suuremmalla syyllä, kun von der Goltzin\nsamanaikaisesti piti katkaista meidän selkärankamme s.o.\nrautatieyhteydet. Niin ei kuitenkaan käynyt. Helsingistä lahtarit\nlähettivät hätähuutoja saksalaisille ja sai heidät suuntaamaan\nsotaliikkeensä Helsingin valtaamiseen. Tampereelta perääntymisen\njälkeen länsirintama asettui uusille alueille ja taistelut jatkuivat.\nMuualla rintama yleensä pysyi entisillä paikoillaan. Tämä sai lahtarit\nhätääntymään. Sitä lisäsi vielä se tosiseikka, että Saksa oli solminnut\nrauhan Neuvosto-Venäjän kanssa. Se oli suomalaisille lahtareille sangen\nepäedullista, koska saksalaiset sillä saavuttivat sen päämäärän, jota\nhe ajoivat takaa hyökätessään Suomeen. Tästä päämäärän saavutuksesta\nsaattoi olla se seuraus, että Saksa antaa joukoilleen käskyn poistua\nSuomesta. Lahtareille taasen sodan jatkaminen ilman saksalaisten apua\noli sangen hämärä kysymys. Tässä tilanteessa he rummuttivat\nalkuperäisen rautatieyhteyksien katkaisua koskevan suunnitelman nopeaa\ntoteuttamista lisäapujoukkojen avulla. Saksassa arvosteltiin tilannetta\nja saksalaiset näkivät, että heille on edukasta selvitä Suomen\nlahtareista mahdollisimman nopeasti. Sen saavuttamiseksi antoi Saksan\nyleisesikunta huhtikuun 2 p:nä Tallinnassa palvelleelle eversti von\nBrandensteinille käskyn muodostaa Suomessa olevan Itämeren divisienan\noperatioita varten avustavan joukko-osaston.\n\nHuhtik. 5 p. tämän joukko lähti Brandensteinin brigadin nimisenä\nTallinnan satamasta. Joukon tehtävänä oli nousta maihin Kotkassa,\nkatkaista rata Kouvolassa ja sen jälkeen toimia yhtenäisesti Itämeren\n[Joukon suuruus: 1) rykmentti jalkaväkeä, polkupyöräpataljoona, 1/2\neskadr. ratsuväkeä ja tykistö. Yht. n. 600 miestä, lentäjäkomennuskunta\ny.m. apujoukkoja. Saksalaiset olivat jo ennen brigadin lähtöä\nTallinnasta ottaneet haltunsa Seiskarin, Lavansaaren ja Suursaaren.\nNäille saarille sijoitettu miehistö oli valmiina apuliikkeiden\nsuoritusta varten jos brigadin tilanne sitä vaati.] divisionan kanssa\nja sen tilanteesta riippuen. Maihinnoususta Kotkassa täytyi luopua sen\nvuoksi, että Konkinsaarella olevat punaiset ottivat saksalaisten\netujoukon perin lämpimästi vastaan. Uudeksi maihinnousupaikaksi\nsaksalaiset valitsivat Loviisan. Huhtik. 7 p. saksalaiset nousevat\nmaihin. (Kartalla nämä liikkeet ovat merkityt katkoviivalla ja Loviisan\nluona on linjalaivan kuva). Huhtikuun 11. päivänä Loviisassa nousi\nmaihin brigadin toinen osa. Molemmat joukot nousivat maihin kohtaamatta\nmitään vastarintaa. Saksalaisten tiedustelijat, sivusta ja\nkärkisuojelusjoukot raivasivat pääjoukolle tietä ja samalla ne\nselvittivät tilannetta. Sen kehittymisestä seuraavat yleispiirteet:\n\nLoviisasta saksalaiset lähettävät 8 p. huhtik. joukkoja Kotkaa kohti.\nKotka hälyttää Kyminlinnan naisjoukot Ahvenkoskella. Nämä joukot\ntorjuvat saksalaisten hyökkäyksen. Niiden oli peräännyttävä. -- 7 p.\nhuhtik. sai keskisen rintaman johto ensimäisen tiedon siitä, että\nsaksalaiset olivat nousseet maihin Loviisassa. Lahdesta lähetettiin 2\nkomppaniaa punakaartilaisia käskyllä puolustaa Loviisaa. ]Lahtarit\nkirjoittavat tästä seuraavaa: \"Kun illalla oli saapunut tietoja, että\npunaiset aikovat hyökätä Loviisaa vastaan monituhantisella miesvoimalla\nsekä konekiväärien ja tykistön avulla, lähetettiin 2 komppaniaa\nkaupungin pohjoispuolella kukkulalla sijaitsevalle olutpanimolle.] Juna\npysäytettiin Kuggomissa. Tiedustelijat lähtivät eteenpäin. Heidän\ntiedotuksistaan kävi selville, että Loviisan pohjoispuolella on\nsaksalaisten ketjut. Meidän joukkomme ryhtyivät 8 p. huhtik.\ntaisteluun. Meikäläiset perääntyivät saksalaisten tykistötulen edessä.\nLapinkylän seuduilla jatkettiin taisteluita. Ne olivat meille\nmenestyksellisiä. Saimme saksalaisilta kuorman ampumatarpeita ja\nsanitarikuormaston. Seuraavana aamuna taistelut jatkuivat. Saksalaiset\nyrittivät kiertää oikeaa sivustaa, mutta epäonnistuivat (Lappträsk).\nVasemmalla siivellä (Safträskin alue; Liljendal) heidän\nsaartoliikkeensä onnistui. Asemat Liljendalissa pettivät. Se johti\nsiihen, että koko tämä pieni rintama petti. Joukkomme perääntyivät\nLahteen.\" [Kopioin SKP:n arkistossa olevasta tutkimuskerhon\npöytäkirjasta.]\n\nSaksalaisilla oli tie nyt vapaana. He etenivät Helsinki-Pietari rataa\nkohden. Brandenstein otti huhtik. 13 p. iskunsa kohteeksi Kausalan.\nHyökkäys sinne epäonnistui siksi, että Kausalassa olleet punaiset\npakoittivat heidät perääntymään.\n\nSamanaikaisesti saksalaiset suuntasivat liikkeensä Uudenkylän asemalle.\nHe ottivat aseman haltuunsa, katkaisivat radan ja heidän joukkonsa\nasettuivat kaivamiinsa kenttävarustuksiin. Päämäärä oli siis saavutettu\n-- meidän selkärankaamme oli isketty.\n\nVaikka meille nyt vielä jää mahdollisuus kiertää Uusikylä pohjoisesta\nei se merkinnyt sitä, että olisimme jättäneet radan noin vain\nsaksalaisten haltuun. Lahti lähetti joukkoja Uudenkylän rintamalle.\nTältä suunnalta suoritettiin useita hyökkäyksiä saksalaisten asemia\nvastaan (Idässä s.o. Kausalassa olevien joukkojen toiminta rajoittui\nsiihen, että ne sitoivat osan saksalaisia joukkoja itseään vastaan.\nNäin tuli radan itäpuoli turvatuksi). Ne taas puolestaan hyökkäsivät\nlännen joukkoja vastaan. Paikalliset seutuesineet siirtyivät kädestä\nkäteen. Meidän puolellamme näissä taisteluissa kunnostautui m.m. Lahden\nnaiskomppania. Näiden taisteluiden tuloksena oli, että yöllä 16 p.\nvastaan saksalaiset, jättäen kaatuneet kentälle ja huomattavan määrän\nsotatarpeita, perääntyivät Uudenkylän ympäriltä Orimattilan suuntaan.\nMe otimme Uudenkylän aseman haltuumme, korjasimme hyvin\nperusteellisesti hävitetyn radan ja näin ollen saimme meille niin\ntärkeän yhteyden palautetuksi.\n\nJättäkäämme kuitenkin hetkeksi Brandensteinin näitä seuraavat\noperatiot ja muistaakamme, että tähän mennessä lahtareiden hallussa\nEtelä-Suomessa oli seuraavien paikkojen eteläpuolella olevat alueet:\nKemiö -- Perniö -- Nummela -- Kerava -- Orimattila -- Kymijoen\nlänsiranta (Kartalla ovat Brandensteinin suorittamat liikkeet\nmerkityt.)\n\n\n\nPunaisten sotajohdon toimenpiteet saksalaisten tulon johdosta.\n\n\nKysymys niistä toimenpiteistä, joihin me ryhdyimme saksalaisten tulon\njohdosta, jakaantuvat useampaan alaan. Esitän tässä seuraavat: 1)\nsotajohdon toimenpiteet, 2) yleisvaltiolliset toimenpiteet ja 3)\nKansanvaltuuskunnan yleiset, kaikkien tietoon saatettavat toimenpiteet.\nSeuraavassa osia jälkimäisen tapaisesta julistuksesta.\n\n\"Hensinki 11 p:nä maaliskuuta 1918.\"\n\n\"Kaikille\"\n\n\"Suomen vapaan kansan nykyisen hallitusvallan edustajina me lausumme\nvastalauseemme sitä Saksan hallituksen menettelyä vastaan, että se on\nryhtynyt tekemään sopimuksia maamme vastavallankumouksellisten kanssa\nja lähettänyt niiden avuksi sotaväkeä Ahvenanmaalle. [Tämän jälkeen\nseuraa lyhyt kertaus Saksan hallitukselle tammik. lähetetyn ilmoituksen\nsisällöstä ja samalla osoitetaan, että lahtarihallituksella ei ole\nkansan kannatusta sekä alleviivataan, että sillä ei ole oikeutta tehdä\nsopimuksia vieraan vallan kanssa.]\n\nToivomme, että Saksan hallitus luopuu hyökkäämästä kansamme kimppuun,\ntahi ellei luovu, että Europan maiden työväenliike ja valistunut\nyleinen mielipide tuomitsee sellaisen hyökkäyksen ja suo voimakkaan\nsiveellisen kannatuksensa Suomen kansanvallan itsepuolustus- ja\nvapaustaistelulle.\"\n\nYleisvaltiollisiin toimenpiteisiin kuului Kansanvaltuuskunnan\nlähettämät neuvottelijat Ahvenanmaalle. He saapuivat sinne 15 p.\nmaaliskuuta. Vaativat selitystä siitä minkä vuoksi saksalaiset joukot\nolivat saapuneet Ahvenanmaalle ja tiedustelivat ottaisiko Saksan\nhallitus vastaan valtuuskunnan neuvottelijoita. Heille annettuun\nvastaukseen sisältyi m.m. huomautus siitä, että \"Saksan hallituksen\ntunnustama Suomen hallitus oli pyytänyt apua\" ja sen vuoksi saksalaiset\njoukot olivat tulleet \"turvaamaan levollisuutta ja järjestystä.\"\n\nTällä linjalla meillä siis oli ainakin kaksi tärkeätä toimintayritystä.\nNiihin sisältyi: a) vetoomus kansainvälisen työväenliikkeen\nsolidarisuuteen ja b) poliittinen hyökkäys, jonka tulos oli, että\npunainen hallitus sai lopullisen varmuuden saksalaisten tulon\ntarkoituksesta.\n\nNyt täytyi ryhtyä ripeään toimintaan, sillä tapausten nopea kehitys\nosoitti tilanteen kehittyvän erittäin vaaralliseksi saksalaisten\netelä-Suomeen tekemän hyökkäyksen johdosta. Vetäkäämme muutamia\npiirtoja syntyneestä rintamatilanteesta, sillä se helpottaa meidän\nevakuoimistoimenpiteiden ja niiden eri vaiheiden esilletuomista.\nPunainen Suomi muodostui nyt pitkästä, idästä länteen ulottuvasta\nkaistaleesta, joka hiukan leveni lännessä käsin. Sen ohkaisimmaksi ja\nhelpoimmin katkaistavaksi kohdaksi uhkasi muodostua Lahden\nlänsipuolinen seutu. Idässä taasen repeämä oli jo alkanut sillä, että\nlahtarien onnistui saartaa Rautu. Se tuhoutui 5 p. huhtikuuta. Yleinen\nsuunta oli siis seuraavanlainen: a) lahtarit tulevat yrittämään Suomen\nja Venäjän yhteyden katkaisua näiden maiden rajalla ja sen suunnassa,\nb) samanaikaisesti he tulevat yrittämään Länsi- ja Itä-Suomen yhteyden\nkatkaisua Lahden seutuvilla, c) näiden liikkeiden tarkoituksena tulee\nolemaan punaisten joukkojen tuhoaminen näiden alueiden sisällä (katso\nkarttaa).\n\nTässä tilanteessa täytyi siis laatia toimintasuunnitelma, joka takaisi\nmahdollisimman varman joukkojen uudelleen ryhmityksen. Punakaartin\nsotajohto ei kuitenkaan odottanut tilanteen näin pitkälle kehittymistä.\nHuhtik. 2 p:nä 1918 antoi kaartin ylipäällikkö määräyksen johon m.m.\nsisältyi, että länsirintamalla olevat joukot on keskitettävä\npääasiallisesti Toijala-Helsinki linjalle. Keskisen rintainan joukoille\nannettiin määräys puolustaa hallussa olevaa rintamaa je estää\nvihollisen maihinnousut omilla alueilla. Itäisen rintaman joukkojen\ntehtäväksi määrättiin niinikään oman rintaman puolustus.\n\nTapaukset kehittyivät kuitenkin nopeasti. Saksalaiset nousivat Hangossa\nmaihin huhtikuun 3 p:nä. Se teki tilanteen vieläkin uhkaavammaksi. Nyt\nolivat tarpeen nopeat ja tarmokkaat liikkeet. Punakaartin johto lähetti\nseuraavan määräyksen:\n\n    \"Suomen Punaisen Kaartin Ylipäällikön Esikunta.\"\n\n    \"Määräys\"\n\n    \"Ylipäällikön esikunnan jäsen, toveri Eino Rahja määrätään\n    käyttäen apunaan toveri E. Kronqvistia huolehtimaan Punaisen\n    Kaartin joukkojen siirtämisestä lännestä itäänpäin, niiden\n    suunnitelmien mukaan, joita siirrosta on annettu ja viimeksi\n    tämän mukana annetaan. Samalla kehoitetaan siirtoja tarmolla\n    kiirehtimään.\n\n    Viipurissa, S.P.K:n Päämajassa, 14 päivänä huhtikuuta 1918\n    kello 10.30 ip.\n\n                               Ylipäällikkö: Kullervo Manner.\n                                   Varmentaa: W. Rinne.\"\n\nMääräyksessä sanotaan, että sitä seuraa joukkojen siirtosuunnitelma.\nEsitämme sen kokonaan:\n\n    \"Salainen\"\n\n        \"Suomen Punaisen Kaartin Ylipäällikön Kanslia.\"\n\n            \"Eino Rahjalle\"\n\n    \"Ylipäällystön määräyksiä joukkojen siirtämisestä pois\n    Porin-Tampereen rintamaosilta on törkeästi rikottu ja sillä\n    rikkomuksella aikaansaatu korvaamattomia tappioita asiallemme\n    ja koko kaartille. Tästä myöskin aiheutuu, että aikaisemmat\n    suunnitelmat rintaman järjestämisestä eivät enää pidä\n    paikkaansa, vaan täytyy kiireellä ryhtyä paljon suurempiin\n    rintamasiirtoihin ja alueluovutuksiin kuin aikaisemmm tehdyn\n    suunnitelman mukaan olisi ollut tarpeen.\n\n    \"Asiantilan edes osittaiseksi korjaamiseksi tinkimättä\n    noudatettavaksi määrätään:\n\n    \"IL Porin-Tampereen linjan joukot ovat vedettävät heti pois\n    sanotulta linjalta ja tuotavat Lahden-Kouvolan ja Viipurin-Terijoen\n    linjalle, suoraan, välillä mihinkään pysähtymättä. Niin pian\n    kuin sanotut joukot ovat lähteneet Toijalasta itään, on\n    Tottijärven-Lempäälän-Kangasalan rintamalla toimivat joukot heti\n    vedettävät itäänpäin, linjalle: Asikkala-Tuulos-Hattula-Parola-\n    Tammela-Portaa-Pyhäjärvi-Vihdin-Pakosela-Häntsilä-Nummelan asema.\n    Joukkojen siirto tälle linjalle on toimitettava joutuisasti ja\n    hyvässä järjestyksessä, säilyttämällä ehdoton rintamajärjestys.\n    Kun tämän siirron kautta rintama suuresti lyhenee, on siten\n    vapautuvat joukot kiireellä lähetettävä Viipuriin ylläpitämään\n    yhteyttä linjalla Viipuri-Pietari. Kaikki Porin seudun joukot\n    ja vähintäin neljä pataljoonaa Urjalan-Lempäälän-Hauhon rintamalla\n    nyt olevista joukoista on heti lähetettävä itään, Viipuriin ja\n    Karjalan kannakselle.\n\n    Heti joukkojen siirryttyä edelläsanotulle (Asikkalan, Tuuloksen,\n    Hattulan, Parolan ja Vihdin) linjalle on ylipäällikölle siitä\n    ilmoitettava ja noudatettava viipymättä niitä määräyksiä, mitä hän\n    joukkojen sijoituksen ja siirron suhteen on antanut ja edelleen\n    antaa. Jos sanotulle linjalle joukkojen siirryttyä yhteys näiden\n    joukkojen ja niiden päällystön sekä ylipäällikön ja hänen\n    virastonsa välillä olisi katkennut, on näiden paikkakuntien\n    punaisten kaartien ylempien päällikköjen heti keskenään neuvoteltua\n    päätettävä siitä, onko siirtoa itäänpäin edelleen jatkettava\n    yhtenäisellä rintamalla, joka siirtyy tasaisesti, kumminkin niin,\n    että rannikon puoli, Helsingin seutu siihen luettuna, siirtyy\n    nopeammin ja pohjoiseen jo muodostuneen uuden läntisen rintaman\n    kulma, joka tämän suunnitelman mukaan tulee olemaan Asikkalassa,\n    siirtyy hitaammin, ja niin, että kun kaartin joukkojen\n    merenpuoleinen sivusta siirtyy linjalle Porvoo-Tuusula-Riihimäki,\n    pysyy pohjoinen kulma vielä paikoillaan ja vasta sitten, kun\n    merenpuoleinen sivusta ehtii linjalle Loviisa-Mäntsälä-Riihimäki,\n    lähtee läntisen linjan pohjoinen pää: Riihiinäki-Asikkala\n    liikkeelle ja kulkee, sikäli kuin välttämättömyys vaatii, samassa\n    asennossa ja suhteessa itää kohti hyvässä järjestyksessä ja ripein\n    vastahyökkäyksin torjuu vihollisen mahdolliset hyökkäykset. Tähän\n    siirtoon on ryhdyttävä tarvittaessa senkin uhalla, että Helsinki\n    siten jäisi linjojemme ulkopuolelle. On kumminkin koetettava saada\n    Helsingin kaartin joukot mukaan. Kaikki ne joukot, mitä näin\n    suoritettavassa siirrossa vapautuu, on viipymättä lähetettävä\n    itäänpäin pitämään auki vapaata tietä Venäjälle.\n\n    Mikään ei saa estää tällaista joukkojen itäänpäin siirtoa, sillä\n    vihollistemme järkähtämättömänä tarkoituksena on katkaista\n    yhteytemme Venäjän kanssa ja sitä emme voi sallia.\n\n    Näihin määräyksiin ja tähän siirtosuunnitelmaan on oikeutettu\n    tekemään muutoksia ainoastaan Punaisen Kaartin Ylipäällikkö,\n    jonka määräyksiä on ehdottomasti noudatettava.\n\n    Jos Porin piirin joukot eivät vielä maanantaihin huhtikuun 15\n    päivään kello 10 mennessä ole saapuneet Lempäälän rintamalla\n    olevien kaartin joukkojen yhteyteen, on Tottijärven-Kangasalan\n    välisellä rintamalla olevien kaartin joukkojen siirtäminen\n    sanotulla tunnilla alettava siinä suunnassa kuin edellä on sanottu\n    ja siinä järjestyksessä kuin taistelujärjestys vaatii. Tästä\n    kylläkin voinee seurata Porin seudun joukkojen jääminen lahtarien\n    linjojen sisään, mutta koko maan Kaartin joukkojen pelastaminen\n    ehdottomasti vaatii joukkojemme vetämistä itäänpäin.\n\n    Pankaa tämä suunnitelma päättävästi täytäntöön ja muistakaa,\n    että olette vastuussa sen toteuttamisesta.\"\n\n    \"S.P.K. Päämaja. Viipuri, huhtik. 14 p. 1918 klo 10.30 ip.\"\n\n                               Ylipäällikkö: Kullervo Manner.\n                                   Varmentaa: W. Rinne.\n\n[Kopioin S.K.P arkistossa löytyvästä asiakirjasta. Alleviivaukset ovat\nalkuperäiset.]\n\nNäiden lisäksi oli meillä vielä Svetshnikovin laatima suuripiirteinen\njoukkojen uudestaanryhmitys- ja hyökkäyssuunnitelma. Esitämme siitä\nmuutamia kohtia sen historiallisen merkityksen vuoksi.\n\n\"Edellämainittu (uutta tilannetta kuvaava selostus AT.) huomioon ottaen\non ensitilassa erikoisesti vahvistettava Karjalan rintama, vaikka se\ntäytyisikin tehdä Länsi-Suomen kustannukseila, josta on tarpeen siirtää\njoukot rintamalle Toijala-Riihimäki-Helsinki ja siitä edelleen, jos käy\naivan mahdottomaksi pitää tätä rintamaa -- peräytyä linjalle:\nMäntyharju-Kouvola-Kotka.\n\nJärjestettyämme ja vahvistettuamme joukkojamme tulemme me\nhyökkäyksellämme korjaamaan asemamme, vallottaen koko Länsi-Suomen\nrannikkokaupunkeineen Helsingin, Turun j.n.e. -- --\n\nKarjalan rintaman lujittamiseksi on välttämätöntä: 1. Turvata\nitsellemme Vuoksen linja. 2. Mahdollisuuden mukaan valloittaa koko\nSaimaan ja Laatokan välinen alue, rintamalla Imatra-Sortavala.\n\nToisarvoisena tehtävänä lahtarien huomion vetämiseksi pois Antreasta ja\nRaudusta, olisi maihinnousu Sortavalan ja Käkisalmen luona. Sitä varten\ntarvitaan 6 torpeedovenettä, 12 höyrylaivaa ja 4 proomua sekä 1000\nmiestä.\n\nToisarvoisen maanpuolisen operatsionin voisi alottaa Olonetsista\n(Aunus) Sortavalaan päin. Tätä varten olisi joukot siirrettävä\nrautateitse Ladeinoja Poleen (Latinapelto) saakka ja sieltä jalkaisin\nOlonetsiin...\n\nVähitellen laajentaen rintamaa itään Muurmannin rautatielle päin\ntulemme yhteyteen Kemin ja niiden Punaisen Kaartin osastojen kanssa,\njoita avustavat ranskalaiset ja englantilaiset. [Kopioin SKP:n\narkistosta löytyvästä asiakirjasta.]\n\n                                            Allekirjoitus.\"\n\nMissä määrin nämä määräykset ja sunnitelmat tällaisina vastasivat sitä\ntilannetta, joka oli syntynyt, siitä muutamia ajatuksia loppulauseessa.\n\n\n\nSuunnitelmien toteuttaminen.\n\n\na) _Länsirintama._ Huhtikuun 2 p:nä annetun perääntymismääräyksen\ntietoja vihollisesta osassa sanottiin, että saksalaiset olivat nousseet\nmaihin Hangossa. Näin ollen siinä määräyksessä suhtauduttiin\ntilanteeseen vakavasti. Näin ei kuitenkaan tehty siellä mihin tätä\npäiväkäskyä lähetettiin. Porin seuduilla perääntymiskäskyyn\nsuhtauduttiin seuraavasti:\n\n-- -- \"Me saimme perääntymismääräyksen huhtikuun alkupäivinä. Sitä ei\ntoteutettu heti. Kokous 10/IV-18 päätti että ryhdytään perääntymään\nsaadun määräyksen mukaisesti. Rintaman evakuoinnin aikana ei ollut\nmitään painostusta lahtarien taholta.\" [Kopioin S.K.P. luokkasodan\ntutkimuskerhon pöytäkirjasta.]\n\nTurussa asiaan suhtauduttiin seuraavasti:\n\n-- -- \"Turkuun tuli perääntymissuunnitelma jo huhtikuun alussa 2 tai 3\npäivä. Huhtikuun 10 päivänä lopullisesti hyväksyttiin perääntyminen ja\nse toteutettiin. 14 päivänä lähtivät viimeiset joukot.\" [Kopioin S.K.P.\nluokkasodan tutkimuskerhon pöytäkirjasta.]\n\nPorilaiset joukot pääsivät esteettä perääntymään ja 23 p. huhtikuuta ne\ntulivat Hämeenlinnaan. Niiden lukumäärä oli n. 4000 miestä. Sieltä he\njatkoivat matkaa kohti Riihimäkeä. He pääsivät aina Leppäkosken\nasemalle saakka. Täällä niitä vastassa oli saksalaiset, jotka jo 21\npäivän ajoissa olivat Helsinki-Riihimäki rataa myöten hyökäten\nvalloittaneet Riihimäen ja nyt jatkoivat hyökkäystään Hämeenlinnaa\nkohti. Leppäkoskelle ei rintama kuitenkaan muodostu sillä porilaiset\nperääntyvät. Taistelut Hämeenlinnasta keskittyivät Hauhon seuduille.\nSaksalaiset valloittivat Hämeenlinnan 26 p:nä huhtikuuta. [Näistä\najoista lähtien lahtarien historioiden mukaan seurasi saksalaisten ja\nsuomalaisten operatiivinen yhteistoiminta. Kirjoituksissaan he\ntoteavat, että saksalaisten taholta se oli nopeaa tilanteen\nymmärtämistä ja ripeää toimintaa, suomalaisten taholta se oli\nhätähuuto, alotekyvyn puutetta ja taistelua saamattomuutta vastaan.]\n\nYlläolevassa tilanteessa ei siis enää saattanut olla kysymystä\nalkuperäisen perääntymismääräyksen toteuttamisesta sellaisenaan.\nPerääntyviä joukkoja tuli kuitenkin vielä. Hämeenlinnaan ne eivät\npäässeet. Luonnonvoimaisesti nämä joukot liikehtivät kiertäen\nHämeenlinnan pohjoispuolelta Syrjäntaka-Tuulos alueille. Lännestä niitä\najoi takaa saksalaiset ja ruotsinmaalaiset lahtarit. Pohjoisessa niitä\nvastassa olivat Näsijärvi-Päijänne rintamaosalla olleet suomalaiset\nlahtarijoukot. Huhtikuun 27 ja 28 p:nä käytiin Hauholla ja Syrjäntakana\nankaria saksalaisille huomattavia tappioita tuottaneita taisteluita.\nNiiden jälkeen näille seuduille kerääntyneet punakaartilais- ja\npakolaisjoukot liikehtivät jo ennestään pakolaisjoukkojen täyttämillä\nmaanteillä kohti Lahtea.\n\nTälläkin suunnalla oli tie jo tukittu. Sen oli sulkenut Uudestakylästä\nperääntynyt Orimattilasta Lahteen hyökännyt ja sen 19 p:nä huhtikuuta\nvallannut Brandensteinin brigadi. On kuitenkin otaksuttavaa, että sen\nvoimat eivät olisi riittäneet pidättämään meikäläisiä, jos he\nyrittäisivät murtaa Orimattilan suunnassa. Itämeren divisionan\npäällikkö otti tämän huomioon. Hän keskitti Helsingissä,\nKarja-Hyvinkään rataosan puhdistuksessa olleet ja Riihimäelle\nsijoitetut vapaat joukot Riihimäki-Lahti rataosalle. Ne joukot pääsivät\n28/IV Järvelään, jossa punakaarti ne pysäytti. Samanaikaisesti\nBrandenstein sai Itämeren divisionan päälliköltä käskyn hyökätä\nOrimattilasta Simolan kautta Herralaan. Huhtikuun 28 päivän ja\ntoukokuun 1 p:n välisenä aikana käytiin tällä suunnalla lujia\ntäisteluita. Punaiset joukot tulivat työnnetyiksi radalta pohjoiseen ja\nLahden suunnalta länteen Sairakkalan ja Kosken alueille. Taistelut\njatkuivat vielä toukokuun 2 päivänä. Rengas kiristyi etelästä yhä\ntiukemmalle, pohjoisessa se ei revennyt ja tuloksena oli, että von der\nGoltz sähkötti toukok. 2 p:n iltana Saksan kenttäarmeijan\nyleisesikunnan päällikölle seuraavasti: -- -- \"Viisipäiväisessä\ntaistelussa Lahden ja Hämeenlinnan seuduilla on punaisten länsiarmeija\ntuhottu. Kärsien erittäin verisen tappion on vihollinen menettänyt\n20,000 miestä vankeina. N. 50 tykkiä ja yli 200 konekivääriä, tuhansia\nhevosia ja kuormastoajoneuvoja on saatu saaliiksi. 2 panssarijunaa on\njäänyt käsiimme.\n\nVäistyen Wolffin brigadin tieltä kaakkoon, Tuuloksessa käydyn ankaran\ntaistelun jälkeen, kohtasi vihollinen lopullisen turmansa Lahden\nlänsipuolella Brandensteinin maihinnousujoukon sekä Hamiltonin ja\nHallingin erillisosastojen yhtenäisten sotatoimien nujertamana (Kaikki\nesitetyt päälliköt ovat saksaläisia AT). Joukkojemme keskitettyihin\nhyökkäyksiin vastasi vihollinen epätoivoisen kiihkeästi suoritetuilla\nläpimurtamisyrityksillä.\"\n\nNäihin taisteluihin osallistuneiden tovereiden kertomusten mukaan on\nmeillä näissä taisteluissa ollut n. 8,000-9,000 taistelukuntoista\nmiestä. Pakolaisten lukumäärän he sanovat olevan vaikeasti\nmääriteltävissä, mutta arvelevat, että se on ollut n. 30,000-36,000\nhenkeä. (Lahtarit ilmoittavat punakaartilaisia olleen 11,600 miestä ja\nvankiluvun he ilmoittavat 25,000 hengeksi.) Tästä joukosta murtautui\nläpi ainoastaan n. 400 miestä, toiset joutuivat lahtarien käsiin.\n\nTämänlaisen lopputuloksen yhtenä syynä täytyy tässä heti merkitä se\nkurittomuus, jolla länsirintaman joukot ottivat punakaartin sotajohdon\nperääntymiskäskyn vastaan. Sitä ei heti toteltu. Sen seuraukset\nosotimme juuri. Ne ovat meille vakavia opetuksia siitä, miten\nsota-asioissa on sen johdon käskyihin, määräyksiin ja ohjeisiin\nsuhtauduttava.\n\nb) _Keskinen rintama_. Tampereen menetys tuntui keskisellä rintamalla\nsiten, että lahtarit alkoivat voimakkaimmin työntyä etelään päin.\nVoimakkainta tuo painostus oli Asikkalan suunnalla. Sen tuloksena oli,\nettä meikäläiset perääntyivät Heinolaan ja Vierumäkeen Huhtik. 22 p:nä\neräs tällä suunnalla hyökännyt suomalainen lahtarijoukko saapui\nsaksalaisten valtaamaan Lahden kaupunkiin. Keskinen rintama menetti\nnäin yhteytensä länsirintaman kanssa.\n\nEtelässä Uudenkylän-Kausalan, Orimattilan ja Ahvenkosken suunnilla\nolivat saksalaiset ja me tiedämme jo, että keskisen rintaman joukot\nkävivät taistelua niitä vastaan.\n\nKeskisen rintaman itäosassa Savitaipaleen joukot perääntyivät 27 p:nä\nhuhtikuuta Tuohikottiin (Kouvolan ja Voikosken keskipaikkeilla n. 15 km\nradasta itään). Radan varrelta Hillosensalmelta punakaarti perääntyi\nSelänpäähän.\n\nHuhtikuun 27 p:nä keskiseltä rintamalta katkesi rautatieyhteys itäisen\nrintaman kanssa, senvuoksi että Lappeenrannasta perääntyneet punaiset\njoukot katkaisivat radan Simolan asemalla. Samanaikaisesti tuli\nViipurista hälyyttäviä tietoja. N. 1,200-1,300 miestä lähetti keskinen\nrintama apujoukoiksi sille suunnalle.\n\nHuhtikun 29 p:nä Lappeenrannasta lähteneet Simolan valloittaneet ja\nsieltä Pulsaan hyökänneet lahtarit katkaisivat radan Pulsan\nlänsipuolelta. Tällöin katkesi lopullisesti keskisen rintaman yhteys\nitäisen rintaman kanssa.\n\nNäiden tapausten aikana 28-30/IV-2/V keskisen rintaman vasemmalla\nsiivellä (lännessä) olleet joukot, suoraan pohjoisessa ja oikealla\nsiivellä olleet joukot virtasivat alueille Kausala-Harju-Taavetti\n(n. 30 km säteellä Kouvolasta.)\n\n\"Keskisen rintaman punakaartin edessä oli nyt kysymys: mitä tehdä?\nVasemmalla siivellä oli voimaa n. 3,100 miestä ja Kouvolan voimat\nkäsittivät n. 3,200 miestä, yhteensä n. 6,500 miestä.\n\nMurtoyritys epäonnistui siitä yksinkertaisesta syystä, että kokous ei\nsitä hyväksynyt.\n\nSaksalainen lentokone heitti Kausalaan julistuksia, joissa kehoitettiin\nluovuttamaan päälliköt ja antautumaan. Kirjoitettiin julistus, joka\nsisälsi, että emme antaudu, vaan tappelemme. Tämän lisäksi vietimme\nVappua kaikkine juhlallisuuksineen.\n\n3/V Kouvolan esikunta piti viimeisen kokouksen. Se päätti että joukot\nkeskitetään linjalle: Hamina-Inkeroinen-Ahvenkoski.\" [S.K.P:n\nluokkasodan tutkimuskerhon pöytäkirjasta.]\n\nNäistä keskityksistä ei sanan varsinaisessa merkityksessä tullut täyttä\ntotta, sillä näiden alueiden asutuskeskuksiin perääntyneet punaiset\njoukko-osastot antautuivat useissa tapauksissa ilman vastarintaa. Osa\njoukoista pakeni metsiin. Tarmokkaimmat ja tietoisimmat osastot\ntaistelivat hallussaan olevilla seuduilla ja perääntyivät\nsäännöllisesti. Lopuksi he Kotkassa nousivat laivoihin, suuntasivat\nPietaria kohti ja pelastuivat lahtarien raivolta.\n\nc) _Itäinen rintama_. Tampereen vallotuksen jälkeen lahtarit siirsivät\nsotatoimiensa painopisteen tälle rintamalle. Huhtikuun ensi päivien\naikana he siirsivät tänne n. 20,000 miestä, tykistöä y.m. sotatarpeita.\nSuunnitelmiin sisältyi yllätyksellä tapahtuva Viipurin valtaus. Sen\ntuli alkaa Valkjärven suunnalta aloitetulla, rajaa pitkin suunnatulla,\nVenäjän ja Suomen välisen rautatieyhteyden katkaisevalla\nsivustaiskulla. Kun meidän huomiomme näin oli saatu kiinnitetyksi\nitään, seurasi lahtarien suunnitelmissa Heinjoelta Kämärälle ja länteen\n(Tali) suuntautuva isku. Se tähtäsi välittömästi Viipurin valtaukseen.\nVastaavat päällikkönimitykset, aluejaot ja joukkosijoitukset\nsuoritettuaan lahtarit aloittavat tämän suunnitelman toteuttamisen\nhyökkäämällä Valkjärveltä huhtik. 19 p:nä Kivennavan suuntaan.\n[Kartalla hämärä nuoli. Tätä ennen lahtareilla oli pieniä menestyksiä\npitkin itärintamaa, mutta kuvauksen yleisen luonteen vuoksi sivuutamme\nne. Muistamme kuitenkin että Rautu oli tähän mennessä menetetty.]\n\nHuolimatta siitä, että tällä rintamaosalla oli kaikkien parhaat\nvarustamis- y.m. sodankäyntimahdollisuudet ja siitä huolimatta, että se\nkoko tähänastisessa sotatoiminnassa ei yrittänytkään toimeenpanna sitä\nmääräystä, jonka perusteella sen olisi lahtarien hyökätessä pitänyt\naloittaa yleinen hyökkäys, se ei nytkään voimiaan säästäneenä\nlaisinkaan kestänyt suunnitelmiensa toteuttamista alottavien lahtarien\npainostusta.\n\nValkjärveltä alkaneen hyökkäyksen edessä joukkojemme perääntymistempo\noli niin voimakas, että jo 24 p:nä huhtik. lahtarit olivat katkaisseet\nradan Ollilan itäpuolelta (heidän etenemä matka n. 50 km.). Siitä\netenivät he länteenpäin.\n\nHeinjoen rintama-alueelta 22 p. aloitettu hyökkäys menestyi lahtareille\nniin hyvin, että 24 p. he olivat jo Talin aseman länsipuolella\n(Antrea-Viipuri rataosalla). Samanaikaisesti oli rata itäänpäin\nkatkaistu Kämärästä ja Kolkkalasta. Viipuri oli jo siis puolittain\nsaarroksissa.\n\nKämärän itäpuolelle jääneistä joukoista osa suuntautui Kuolemajärven ja\nUudenkirkon suunnille. Sieltä ne taistellen etenivät meren rannikolle\nja edelleen jäätä myöten Venäjälle. Toinen osa keskittyi Terijoelle ja\nsen pohjoispuolelle. Nämä joukot murtautuivat ankarasti taistellen\nlänteenpäin hyökkäävien lahtarien ketjun läpi Venäjälle (Kartalla\ntumman renkaan ympäröimä soikio).\n\nViipuria kohti suunnattujen saartoliikkeiden tuloksena oli nyt, että\nmeikäläiset joukot vetäytyivät 24 p. huhtik. kaupungin linnakkeiden\nsuojaan. Taistelut suuntautuivat Säiniöstä ja Talista hyökkäävää\nvihollista vastaan. Pohjoispuolella ei ollut vielä erikoista\npainostusta, koska Lappeenranta-Simola sunnalla olleista\nlahtarijoukoista osa keskitettiin Juustilaan, osa joutui Taliin.\nLahtarien murtoyritykset tulivat lyötyä takaisin. Huhtikuun 27 p. osa\npunaisia murtautui Nuoraan kautta ulos. Taistellen he etenivät\nitäänpäin ja osan onnistui paeta Venäjälle. Miten Viipurin sisällä\nyksityiskohtaisesti järjestettiin perääntymistä ei vielä ole\ntarkistettuna tiedossamme. Yleisenä toimenpiteenä oli, että 28/IV\nannettiin Viipurissa oleville joukoille perääntymiskäsky Haminaan ja\nKotkaan (ne menetettiin 4/V). Samalla osa puolustusjoukkoja ja\nhallintokoneisto poistui Viipurista laivoilla. Puolustusjoukot\nperääntyivät 28 p. taistellen Haminan tietä myöten. Naulasaaressa\nnämä joukot joutuivat ankaraan taisteluun Juustilassa olleiden\nlahtarijoukkojen kanssa. Suurin osa näistä joukoista joutui vangiksi,\nosa kaatui ja pieniä ryhmiä pääsi pakenemaan metsiin.\n\nPunaisen Suomen rintamien lopullinen tuho alkoi näinollen\nitärintamalta. Sen jälkeen seurasi läntisen rintaman tuho. Viimeisenä\nja järjestelmällisemmin taistelivat keskisen rintaman joukot ja samaa\ntäytyy ainakin tähänastisten tutkimusten perusteella sanoa\naikaisemmastakin keskisen rintaman taisteluista.\n\n\n\nMuutamia yhteenvetoja ja loppulause.\n\n\nVallankumouksien aikakausi antaa kokemuksia ja oppia enemmän kuin\nmikään muu aikakausi. Työväenluokan täytyy kuitenkin useimmiten ottaa\nsen antamat opetukset karvaasti ja kalliilla hinnalla. Se johtuu siitä,\nettä nykyisen taistelukauden aikana niihin sisältyy vallitsevan\njärjestelmän ja sen edustajien perinpohjaista, säälimätöntä tuhoamista\nja uuden järjestelmän rakentamista koskevat vaikeimmat kysymykset\nyhtäältä ja toisaalta niihin sisältyy jokaisen barrikaadin tällä\npuolella taistelevan yksilön ja joukon ennen avonaisia taisteluita\nja taisteluiden aikana tapahtuvan päämäärästään tietoisen\nluokkataistelijan kasvatuskysymykset.\n\nLähtökohdaksi näiden kysymysten selvittelyssä otamme tov. Leninin\nantamat kapina- ja vallankumouskysymystä koskevat pykälät. Hän opettaa,\nettä jokaisen vallankumouksen omatakseen mahdollisimman suuret\nmenestyksen mahdollisuudet täytyy tukeutua ensiksi: työväenluokkaan\nja sen etujoukkoon, toiseksi; sen täytyy tukeutua kansan\nvallankumoukselliseen nousuun ja kolmanneksi sen täytyy tukeutua siihen\nhistorialliseen taistelukohtaan, jolloin etujoukkojen aktiivisuus on\nsuurin, jolloin valtaapitävän luokan rivit ovat heikoimmat ja koko\nluokka ratkaisukyvyttömin ja kohtaan jolloin vallankumouksen heiluvat\nainekset saadaan parhaiten neutralisoiduiksi.\n\nNäitä seikkoja olemme monasti sovelluttaneet Suomessa v. 1917 toisella\nvuosipuoliskolla vallinneeseen tilanteeseen. Se on selvittänyt meille,\nettä Suomen työväenluokan etujoukolle, sen puolueelle työväenluokan\naseellinen luokkataistelu ja vallankumous eivät olleet käytännössä\nsuoritettavia, työväelle luokkavallan antavia taistelukeinoja. Se ei\nollut kasvattanut itseään sitä varten ja Suomen työväenluokan\ntaloudellisten ja poliittisten oikeuksien vaatimuksetkaan eivät\naikaisemmin olleet ratkaisevasti pakoittaneet sitä tälle tielle. Tästä\njohtui, että ratkaisevalla historiallisella hetkellä se käytännössä\nunohti vallankumouksen ja oli jokapäiväisissä taktiikkakysymyksissä\nkiinni. Sellainen oli esim. kesällä 1917 suurta huomiota herättänyt\neduskunnassa käsitelty valtalakikysymys. Sos. dem. puolueen taholta\nsiinä tilanteessa käytettynä vihollisia tuntuvasti hajoittavana\ntaktillisena otteena se oli ehkä paikallaan, mutta samanaikaisesti\nolisi työtätekeväin kerrosten keskuudessa täytynyt kaikella tarmolla\nasestautua, valmistaa taisteluryhmiä ja sunnitella niiden iskuja. Jos\nnäin olisi tehty niin marraskuun tilanne ei olisi jäänyt käyttämättä.\nTätä kaikkea ei kuitenkaan tehty. Joukkojen mukaansa vetäminen,\nlahtarien vastuksen ja tapausten nopean kehityksen opettamina puolue\nvähitellen oppi tietämään, että ainoastaan voima se on, joka voittaa.\nMutta vieläkään ei selvästi ymmärretty sitä, että se voima on\nsyntymisprosessissa, tai jo käynnissä olevan vallankumouksen\nmuodostamien aseellisten voimien oikeassa organisatiossa. Mehän\ntiedämme, että punakaartimme valitsi alimmat päällikkönsä itse,\nettä ylemmät päälliköt nimitettiin puolueen taholta ja että\ntaistelutilanteessa punakaarti loi itselleen taistelujohtoelimet\nlukuisten rintamalla toimivien esikuntien muodossa. Tällainen asiantila\noli alussa aivan luonnollinen ja välttämätön, sillä eihän vallassa\noleva porvariluokka salli työväen julkisuudessa muodostaa itselleen\nmitään taisteluelimiä. Ne syntyvät tilanteen kärjistyessä ja ensi\ntaisteluiden aikana. Silloin ne myöskin kunnialla suorittavat sen\nhistoriallisen tehtävän mikä niillä on. Tällaisten elinten toiminta ei\nkuitenkaan voi yhä jatkuvan taistelutilanteen aikana eikä yleensäkään\nkestää kauan. Kokemus osoittaa, että joukon valitsemat päälliköt eivät\nlikikään aina ole tehtäväänsä sopivia. He ovat liiaksi paljon \"kansan\nmiehiä\" ja se johtaa siihen, että vallankumouksen aseellisesta voimasta\ntulee vähitellen kuriton lauma, joka useinkin tekee mitä se tahtoo.\nTällaisessa taisteluiden alkutilanteessa puolueen korvaamaton merkitys\non juuri siinä, että herkillä tuntosarvillaan se tuntee ja niiden\navulla se tietää minkälainen tilanne kullakin kaudella vallitsee ja\nmitä se vaatii. Kun taisteluiden tilanne tulee sellaiseksi, että tämä\nalkuperäinen taistelujohtokoneisto ei enää kykene sille langenneita\ntehtäviä suorittamaan, niin puolue ohjaa ja näiden kysymysten\nloogillisessa kehitysprosessissa se työntää näitä elimiä sille\nkehityksen tielle, joka synnyttää tilanteen kärjistymisen luomalle\naseelliselle vallankumousjoukolle sen organisation, joka tekee siitä\nvoiman, vallankumousarmeijan. Soveltaessamme näitä seikkoja\npunakaartimme rakennuskysymyksiin, me näemme, etta me emme kyenneet\nsynnyttämään sinne sitä puolueen vallankumouksellista ydintä ja\nselkärankaa, joka olisi vienyt sen mainitsemallemme kehityksen tielle.\nEttä me koetimme tälle tielle päästä, näkyy siitä, että sotajohtomme\nantamissa päiväkäskyissä yhä selvemmin ja monipuolisemmin käskettiin\nlähettämään tietoja kaartin suuruudesta, asestuksesta, päälliköistä\ny.m. kaartin organisation rakentamisessa välttämättömistä seikoista.\nSamaa tehtävää suorittamaan perustettiin yleisesikunnan\ntiedusteluosasto. Se lähetti tiedustelijoitaan rintamille ottamaan\nselvää näistä seikoista. Sekään toimenpide ei lyhyessä ajassa antanut\ntuloksia, sillä nämä tiedustelijat eivät useinkaan omanneet käsitystä\ntehtävänsä laadusta ja tärkeydestä.\n\nEmme me punakaartilaisetkaan tavatessamme näitä tiedustelijoita\nlikikään aina suhtaantuneet tähän kysymykseen, kuten olisi pitänyt.\nEmme ymmärtäneet, että luja kurinalainen joukko on voiton ehto, emme\nymmärtäneet, että kaartimme ei sitä ole, emmekä ymmärtäneet, että\nsiihen päämäärään täytyy kaikella tarmolla pyrkiä. Eikä tämä kysymys\nvielä tänäänkään ole kaikille tovereille selvä. Se näkyy m.m.\nseuraavista ajatuksista:\n\n\"On pantava mieleen, että eri rintamien päälliköt nimitettiin lainkaan\nkysymättä niitten joukkojen mielipidettä, joita komentamaan nämä\npäälliköt joutuivat. Myöskään ei otettu huomioon, olivatko nämä\npäälliköt joukkojen yleisen mielipiteen mukaan parhaiten valitut,\nenempää kuin muutakaan, mikä olisi osoittanut sitä, että taistelua\nolisi johdettu proletaarista kansanvaltaisuutta noudattaen.\n\nPääasia on, että vallankumousliikkeen ja vallankumousarmeijan johtoa\nmääriteltäessä kaikkialla tulivat puolueneuvoston pääpukareitten sormet\nesiin siitä huolimata, että luonnollisempana ja solidarisuutta\nkasvattavampaa olisi ollut ainakin punaisen kaartin päälliköitä\nvalittaessa ottaa huomioon kaartin oma mielipide. Sitä ei kuitenkaan\nmissään muodossa sallittu.\" [Kopioin Amerikassa v. 1922 painetusta K.\nKelon kirjasta: \"Keskisen rintaman taistelut.\"]\n\nKaiken sen jälkeen mitä edellä on esitetty ei luultavasti enää tarvitse\nselvittää, että juuri esittämämme Suomen luokkasodan opetuksia koskevat\najatukset ovat perusteitaan myöten virheelliset ja vielä enemmän, -- ne\novat Suomen työväenluokan vallankumoukselle hyvin vaarallisia\najatuksia. Ne ovat sitä sen vuoksi, että niissä vaaditaan yhä enemmän\nsitä kansanvaltaa, jonka tulokset joissakin punakaartin osissa ja\npäälliköissä ilmenivät siinä, että ylempää saatujen määräysten johdosta\npidettiin kokouksia ja kaikella kansanvaltaisuudella päätettiin siitä\ntotellaanko saatua sotajohdon tai puolueen antamaa käskyä, tai eikö\nsitä totella. Meidän suuria virheitämme olivat juuri ne, että\ntaisteluiden pitkittyessä me annoimme sekä sopivien että sopimattomien\nkaartin itsensä valitsemien päälliköiden edelleen pitää paikkansa, että\nmeidän taistelumme oli kansanvaltaisuuden perusteelle rakentuvaa\ntaistelua silloin, kun viimeisetkin meissä roikkuneet kansanvallan\nrippeet olisi pitänyt tuhota, että puolueen sormet eivät kyllin\nvoimakkaasti tuntuneet juuri punakaartimme riveissä, puolue ei pannut\nparhaita järjestäjävoimiaan kansalaissodan välittömään palvelukseen.\nJos näin olisimme tehneet, niin on varmaa, että tilanne olisi jossain\nmäärin parantunut. Silloin olisi kuitenkin ehkä toteltu saatuja\nmääräyksiä, omavaltainen rintamilta poistuminen olisi vähentynyt,\nsotajohto olisi saanut kaartilta niitä sen voimaa koskevia tietoja,\njoiden puutteessa kaartin organisation parantaminen oli mahdoton.\nNäiden seikkojen avulla taasen olisimme päässeet siihen, että sotajohto\nolisi rintamilta saanut sellaisia tiedonantoja, joiden perusteella se\nolisi todellakin voinut taisteluita johtaa. Niiden tiedonantojen\nperusteella joita rintamilta lähetettiin, sitä ei voinut tehdä. Asian\nselvittämiseksi tutustukaamme yhteen tiedonantoon joka rintamalta.\n\n\"14/2. Porista ilmoitettiin lähemmin Suodenniemen taistelusta, että\nsiellä on varsinkin keskiviikkona riehunut kiivas taistelu\npunakaartilaisten ja valkokaartilaisten välillä. Valkokaartilaisia on\nkaatunut 13 ja sitäpaitsi suuri joukko haavoittuneita, joiden\nlukumäärästä ei ole tietoa. Punakaartilaisten puolelta on kaatunut 3 ja\nhaavoittunut 2, joista toinen hyvin vaikeasti. Eilisen päivän kuluessa\nei käyty varsinaisia taisteluita vaan on kumpikin puoli varustanut\nasemiaan.\"\n\nKeskiseltä rintamalta on esim. seuraavanlainen rintamatiedonanto:\n\n\"Sos.dem.-puoluetoimistosta klo 6 j.p.p. [Tässä on nähtävästi kysymys\nsiitä, että rintamalta on perääntymisestä ilmoitettu puoluetoimistoon\nja se lähetti saamansa tiedon yleisesikunnalle.] ... ... soitti että\nsinne soitettiin, että Joutsenossa täytyi perääntyä kun vihollisella\noli tykkiä ja heillä ei.\"\n\nItäiseltä rintamalta:\n\n\"Kivennavan-Valkjärven rintamalla oli eilen kova taistelu. Kaatuneita\nja haavoittuneita molemmin puolin.\"\n\nKarjalan rintaman esikunta 16/3. [Kopioin S.K.P:n arkistossa olevista\nyleisesikunan tiedotusosaston saamista alkuperäisistä tiedonannoista.]\n\nNäiden luontoisia tiedonantoja yleisesikunta sai rintamalta paljon. Ei\nminkään armeijan esikunta voi milloinkaan tällaisista tiedonannoista\nsaada mitään kuvaa rintamatilanteesta, vielä vähemmin se voi näiden\nperusteella laatia suunnitelmia. Jokaisen tiedonannon täytyy olla\nmäärätylle henkilölle osoitettu (komppanian, pataljoonan, rykmentin\nj.n.e. päällikölle), siinä täytyy mainita vuosi, kuukausi, päivä,\ntunti, minutit, numero ja lähettämispaikka. Tiedonannon täytyy\nsisältää: 1) _tiedot vihollisesta ja tiedot siitä mitä se tekee_\n(vihollinen niiden ja niiden paikkojen linjalla, hyökkää, puolustaa tai\nperääntyy siitä ja siitä alueelta), 2) _missä ovat ja mitä tekevät\n(aikovat tehdä) ilmoituksen tekijän haltuun uskotut joukot_ (komppania,\npataljoona, rykmentti siellä ja siellä, hyökkää, puolustaa, perääntyy\nsinne ja sinne), 3) _muita tarpeellisia tiedotuksia_ (vangeilta saatu\nniitä ja niitä tietoja; vihollisen puolelta karannut meille niin ja\nniin paljon; voidakseni täyttää annetun käskyn tarvitsen sen ja sen\nsyyn vuoksi niin ja niin paljon apujoukkoja y.m. ja 4) _allekirjoitus_\n(esim. 3 rykm. I patalj. päällikkö).\n\nEdelleen toinen suuri virhe meillä oli näiden tiedonantojemme\nlähetysjärjestyksessä. Muistamme, että pääasiallisempana punakaartinkin\njoukkoyksikkönä oli komppania, joissain paikoin tunnettiin\npataljoonakin. Nämäkin lähettivät tiedotuksiaan suoraan\nyleisesikunnalle Helsinkiin. [Sen aikaisen taistelujärjestyksen mukaan\noli komppanian taistelualue 300 m pitkä. Luokkasodan rintamien pituus\nn. 500 km. Vaikka vaan pieni murto-osakin olisi lähettänyt säännölliset\ntiedonannot, olisi niiden selvitys Helsingissä ollut mahdoton.]\nSelvittääksemme kysymyksen miten tuo tiedotus sitten täytyy tapahtua\noletamme kaavallisesti, että rintama muodostaa suoran viivan A-B. Sille\nrintamalle on sijoitettu 3 pataljonaa, joissa ensimäisen hallussa on\nalue A-b, toisen b-c ja kolmannen c-B. Kussakin pataljoonassa on kolme\nkomppaniaa ja niiden päälliköt ovat komppaniansa alueen keskikohdalla\njärjestyksessä I, II, III, IV, V, VI, VII, VIII, IX. Pataljoonain\nalueiden keskikohdissa ovat pataljoonain päälliköt. Niiden yläpuolella\non rykmentin päällikkö, hänen yläpuolellaan divisionan päällikkö ja sen\njälkeen (yksinkertäisuuden vuoksi) suoraan yleisesikunta. Hienot mustat\nnuolilla varustetut kokonaisviivat osoittavat miten komppanioista\nlähetetyt tiedonannot joutuvat patalj. päällikölle. Hän tekee niistä\nyhteenvedon ja lähettää oman tiedonantonsa rykmentinpäällikölle. Hän\ntaas vuorostaan tekee yhteenvedon patalj. päälliköiden tiedonannoista\nja lähettää omansa divisian päällikölle. Näin tuo työ jatkuu siksi\nkunnes se päättyy yleisesikuntaan. Saamiensa koottujen tietojen\nperusteella yleisesikunta tilanteen mukaan asettaa uudet päämäärää\nvastaavat tehtävät joukkojen suoritettavaksi (esimerkissämme siis\ndivisian päällikkö saa divisian taistelutehtävän). Vastaava päällikkö\ntaas tehtävän hänen käskyssään oleville joukoille ja niiden päälliköt\ntaas jakavat tehtävät joukoilleen. Tätä tietä ja tässä muodossa saa\nsiis sodan ylijohto rintamatiedot ja vastaavaa tietä myöten tulee\njoukkojen yhteistoiminnan kautta toteutetuksi ne operatiotehtävät,\njotka korkein sotajohto joukoille asettaa. Tätä koneistoa ei\npunakaarteilla ollut. Piirroksessa olevat pilkkuviivat osoittavat yhden\nniistä monista yhteysmuodoista, jotka meidän aseellisten voimiemme\nkäskevien ja toimeenpanevien elimien välillä vallitsi. Kun siis\nnäinollen tuon esittämämme tarkasti toimivan koneiston tilalla meillä\noli tällainen epämääräinen ja epäsäännöllisesti toimiva koneisto, niin\nonhan luonnollista, että sotatoiminta kärsi siitä suunnattomasti.\n\n\"Asetus sotajoukkojen kenttähallinnosta sodan aikana\" muodostaa\n_sisältönsä_ puolesta punakaartimme rakennustyössä myöskin yhden\nvirheen. Me jo tiedämme, että puolue kehoitti muodostamaan komppanian\nsuuruisia kaartilaisosastoja. Ne olivat yleisimmät ja tyypillisimmät\nkaartin joukkoyksiköt. Säännölliset pataljoonatkin olivat poikkeuksia\npuhumattakaan sitten rykmenteistä. Tässä tilanteessa sotajohto laati\nasetuksen, joka päättyi divisioiden hallinnolliseen kokoonpanon\nmääritykseen. Viimeisessä pykälässä huomautetaan, että asetus rykmentin\nhallinnosta julaistaan erikseen. Ja tämä tapahtui silloin, kun olisi\nkunnollisen organisation vuoksi ennen kaikkea tarvittu juuri\nkenttähallintoasetusta rykmentille ja pataljoonille. Tästä johtui, että\ntällä asetuksella ei ollut käytännöllistä merkitystä, se ei auttanut\npunakaartin organisation parantamista, se jäi elämästä irrallaan\nolevaksi akateemiseksi kansliapaperiksi.\n\nMaaliskuun alussa suoritettu rintama-aluejako toi järjestystä\nsodankäyntiimme. Sotasuunnitelmaan sisältyvä strateginen tehtävä --\nHaapamäen valtaus oli yksi sodankäyntimme suurimerkityksellisempiä\nkysymyksiä. Tämän suunnitelman toteuttamiseksi joukoille annetun käskyn\nmuoto oli ohjekäskyn luontoinen. Se edellytti, että paikanpäällä on\nsotilaskasvatuksen saaneita henkilötä, jotka osaavat sen perusteella\nlaatia joukoille toimintasuunnitelmat ja antaa niitä vastaavat\noperatiivikäskyt. Näimme jo edellä, että pohjoisella rintamalla tämä\njoten kuten saatiin tehdä. Toisilta rintamilta meillä on esimerkkejä\nsiitä, etta esikunnat kielsivät (tämän ohjekäskyn perusteella) kaikki\nhyökkäysliikkeet. Kun muistamme kuinka kriitillinen tilanne lahtareilla\nvallitsi näihin aikoihin ja kun tiedämme, että joukot olisivat\nhalunneet hyökätä, niin meille selviää, että tämän ohjekäskyn\nsanamuodon sotateoriaa tuntemattomat punakaartilaispäälliköt esim.\nitäisellä rintamalla ymmärsivät kirjaimellisesti siten, että nyt heidän\nei tarvitse tehdä muuta, kuin odottaa lahtarien hyökkäystä ja vasta\nsitten ryhtyä aktiiviseen toimintaan. Perustan näille käsityksille oli\nluonut jo 27 p. tammik. yleisesikunnan antama päiväkäsky, jossa kuten\nmuistamme edellytettiin m.m. asemasodan käyntiä. Edelleen, -- tässä\nohjekäskyssä ei käsketä voimakkaisiin sivustahyökkäyksiin (vaan suoraan\niskuun vasten \"taulua\") eikä siinä myöskään käsketä järjestämään Suomen\nmaastossa niin erinomaisesti sopivaan sissisotaan. Näin ollen siis tämä\nyleistä sotahenkeä luova päiväkäsky oli aivan liian kaavamainen. Se\nsitoi, sen sijaan että se olisi kaikilla mahdollisilla tavoilla\npäästänyt, käytettävissämme olevat tulta täynnä olleet joukot\ntoimintaan. Ohjekäskyssä olisi pitänyt erikoisesti alleviivata sitä\nettä _vallankumoussodassa ratkaisee itsealote, nopeus, säälimättömyys\nja voitosta voittoon jatkuvasti viimeisetkin voimat ponnistava\nvihollista tuhoava hyökkäys. Käskyssä olisi täytynyt holme kertaa\nalleviivata, että puolustus on vallankumouksen kuolema_. Me olisimme\nsilloin vielä voineet hyökätä ripeästi, sillä aseita olimme jo saaneet.\nReserviä meillä ei tosin ollut punaisessa Suomessa, mutta se oli\nmonituhantisena joukkona lahtarien selkäpuolella. Jos me olisimme\njokapuolella iskeneet, niin se reservi olisi tullut käytettäväksemme.\nNäistä seikoista johtuu, että tällä ohjekäskyllä oli suuria\ntaisteluidemme yleiseen kulkuun hyvinkin epäedullisesti vaikuttavia\npuutteellisuuksia.\n\nSaksalaisten maihinnousujoukkojen etenemisen johdosta punakaartille\nhuhtikuun 14 p:nä annetussa perääntymiskäskyssä määrättiin joukot\nasettumaan rintamalle, joka oli keskimäärin SO km Helsinki-Hämeenlinnan\nrataa lännempänä. Muistamme että saksalaiset valloittivat Helsingin 12\np:nä huhtikuuta. Jos tämä määrä olisi tullut toteutetuksi, olisi se\nmerkinnyt sitä, että saksalaiset olisivat edelleen olleet meidän\nselkäpuolellamme. Miten saattoi tällainen virhe syntyä. Olisihan\nuudessa määräyksessä pitänyt ottaa uusi tilanne huomioon ja käskeä heti\nperääntymään suoraan Kyminjoen linjalle (lopputulosta tämä ei kylläkään\nolisi muuttanut, sillä Brandensteinin joukot olisivat sittenkin\nkatkaisseet perääntymistien). Mitä tulee toiseen Svetsnikovin\nallekirjoittamaan perääntymis- ja Karjalan puolustussuunnitelmaan, niin\nsillä saattoi jo silloin olla ainoastaan historiallisen asiapaperin\nmerkitys. Tämä johtuu siitä, että esim. siinä esitetty pitkin Laatokan\nitärantaa maitse Aunuksen kautta Sortavalaan suunnattu isku, jossa\nolisi pitänyt edetä 500 km jalkasin harvaan asuttuja seutuja myöten, ei\nvastannut sitä operatiokykyä, minkä punakaarti omasi. Samaa täytyy\nsanoa laivaston muodostamisesta ja sen avulla toimitettavasta\nKäkisalmeen ja Sortavalaan kohdistettavasta hyökkäyksestä. Ei\npunakaarti olisi enää myöskään kyennyt Kyminjoen linjalta Länsi-Suomea\nlahtareilta ja saksalaisilta takaisin valloittamaan sen vuoksi, etta\nmeidän sotatoimintamme heikkous ja tapausten monipuolisuus ja niiden\nnopea kulku olivat asteettain vaikuttaneet punakaartiin siten, että sen\nlaatu oli muuttunut määräksi. Kun näin oli, niin sille oli tarpeeksi,\njos se kykeni itsensä pelastamaan. Syyn ja seurauksen rautainen laki\nesti kuitenkin senkin toteutumisen.\n\nSuomen työväen luokkataistelun lopullisen kohtalon ratkaisi porvariston\nluokkavallan kansainvälisyys. Suomen lahtarien luokkavalta oli v. 1918\nvaarassa. Eri maiden porvaristo riensi heidän avunhuutojensa\nherättämänä auttamaan. Huomatuin niistä oli Saksan imperialismin\nrautakorko. Se oli liian raskas ja sen piikit liian terävät. Niiden\nalla täytyi elämänehtojensa puolesta taistelevan suomalaisen työmiehen,\ntalonpojan, työläis- ja talonpoikaisnaisen sortua. Vasta sen jälkeen\npääsi suomalainen lahtari nauttimaan toisilta ostamansa voiton\ntuloksia.\n\nSuomen lahtarit ovat menettelyillään osoittaneet, että heidän valtansa\naikana Suomi ei kykene maailman taloudellisella näyttämöllä\nnäyttelemään mitään osaa. He ovat osoittaneet, että maailman\npoliittisella näyttämöllä heidän merkityksensä on siinä, että tänään he\nluokkaetujensa turvaamiseksi myyvät tuon isänmaansa jollekin\nmaailmanvallalle ja huomenna he tulevat myymään sen toiselle\ntarjotakseen ylihuomenna sitä kolmannelle.\n\nKuitenkin tästä huolimatta siellä on elämänehtojensa puolesta\nedelleenkin taistelua käypä työväen ja pienviljelijäin luokka. Sen\ntaistelut ovat pieniä osia kansainvälisen työväen luokkataistelusta,\nsen rintama on tämän rintaman pieni osanen. Tällä rintaman osalla\nSuomen työväenluokka on suorittanut historian kehityksen sille\nasettaman taistelutehtävän. Se on sen taistelun hävinnyt ja hävinnyt\nsiksi, että se ei ole osannut kapinan taitoa. Kunnioituksella me\npaljastamme päämme niille esitaistelijoille, jotka nimettömänä ovat\nitsensä ilman tätä taitoa uhranneet. Heidän aloittama tehtävä\nvelvoittaa, heidän muistonsa edessä me nostamme päämme pystyyn, me\nopimme heidän tappiostaan, pystyssä päin ja taistelumielin me kuljemme\nkohti tulevia taisteluita sillä me tiedämme, että me emme ole yksin ja\nettä tulevaisuus on meidän.\n\n1927. 9/VII. A. Toivola.\n\n\n\n\nLantisen rintaman taisteluista\n\n\n\n\nTaistelun alkuvaiheista.\n\n\nLäntisen rintaman taisteluketjut olivat kehittymässä alueella, joka\nkäsitti Lavian, Suodenniemen ja Karkun pitäjät. Pohjoista kohti nähtiin\nluokkataistelun alkupäivinä hiihtelevän miehiä pienissä ryhmissä. Ne\nolivat valkoisia, jotka pakenivat punaisten alueelta yhtyäkseen\nPohjanmaalta tuleviin valkoisiin joukkoihin.\n\nPunaiset olivat jo ennen varsinaisten taisteluiden alkua järjestäneet\npienen komppanian, joka harjoitus- ja majapaikakseen oli ottanut Karkun\nPolvialan työväentalon, jossa myös esikunta sijaitsi. Karkun\npunakaartin osasto oli eräiden innokkaimpien työläistovereiden\nperustama ja aluksi siinä oli 14-15 jäsentä. Vapaaehtoisia työläisiä\nalkoi kuitenkin pian liittyä ja pieni ryhmä voitiin lähettää Laviassa\ntoimivien tovereiden avuksi. Nämä joukot yhdessä estivät moninverroin\nlukuisamman valkoisen joukon etenemisen etelää kohti.\n\nTämä ensimäinen aseellinen joukko oli pieni, vaikka kaartissa olikin\nnimellisesti kaksi tai kolme kertaa niin paljon miehiä. Mutta he olivat\nilman aseita. Aseita ja ammukkeita tarvittiin silloin kaikkialla.\nAseiden vähyyden synnyttämää epäkohtaa korjatakseen ja samalla\nturvallisuussyiden takia antoi päällystö määräyksen osalle kaartilaisia\nlähteä takavarikoimaan kaikki ampuma-aseet, joita tiedettiin\npaikkakunnalla olevan talollisilla ja herraskaisilla. Samalla\njärjestettiin säännöllinen vahtipalvelus. Vahtiaika oli 4 tuntia\nkerrallaan. Toinen 4 tuntia käytettiin harjotuksiin.\n\nEmme kerinneet montaa päivää harjotella, tuskin kaikki saivat kiväärin\nkäsittelyäkään selville, kun saimme määräyksen kiireesti valmistautua\nlähtemään rintamalle. Sota oli silloin vielä hajanaista kahakoimista\nLavian ja Suoraniemen rajaseuduilla, mutta se oli kehittymässä\ntiiviiksi yhtäjaksoiseksi taisteluksi. Rohkeimmat miehet alkuaikoina\ntekivät aika-ajoittaisia hyökkäyksiä vihollisen kimppuun. Se oli\nikäänkuin harjoitusta tulevan taistelun varalta. Sattui tapauksia,\njolloin vihollispatrulli valkoisiin mekkoihin ja päähineihin\npukeutuneena yht'äkkiä hiihtää esiin tien sivusta paksun lumen joukosta\nja alkaa ampua rintamalle kulkevia punakaartilaisia. Pikkukahakoita\nsattui taisteluiden alussa tiheään. Ennen niin rauhalliset perukat\nolivat joutuneet taistelunäyttämöksi.\n\nPunaisten hiihtokomppania teki retken valkoisten alueella Laviassa,\nyllättäen joukon valkoisia, joista osa oli parhaillaan saunassa\nkylpemässä. Äkkiä alkoi sataa \"rakeita\" saunan seiniä vasten. Miehille\noli tullut niin kova kiire, että housutkin unohtuivat saunaan.\n\nSitä mukaa kuin joukkoja kokoontui ja aseistus parani, kehittyi\nsissisota luonteeltaan vakavaksi. Valkoiset alottivat säännölliset\nhyökkäykset, jotka lopuksi pakoittivat punaisten perääntymiseen.\nLantisen rintaman joukot joutuivat viimeiset taistelunsa käymään\nsaksalaisia vastaan Lahdessa, yrittäessään raivata itselleen tietä\nitäiinpäin valkoisten murharaivolta välttyäkseen. -- Emil Stenhall.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTAISTELUTAPAHTUMISTA SATAKUNNASSA.\n\nLuokkasodan puhjettua alkoivat Satakunnan lahtarit kiireesti keskittää\njoukkojaan Kankaanpään pitäjään, josta sitten tehtiin äkkihyökkäyksiä\neri paikkakunnille, kuten Suodenniemelle, Laviaan, Lassilaan y.m.\npaikkakunnille, jossa työväki oli avuttomana ilman aseita. Näillä\nretkillä saamansa vangit veivät valkoiset mukanaan Kankaanpäähän, jossa\nkymmeniä työläisiä surmattiin m.m. työntämällä heitä Pasko-nimisen\njärven jään alle. Pakotettiinpa vankeja kiipeämään puihin, joista\nlahtarit sitten heitä ampuivat alas.\n\nYön aikana liikkuivat lahtarit syrjäseuduillakin tehden hyökkäyksiä\nrauhallisiin koteihin ja monen perheen isä tai joku muu jäsen joutui\nmitään aavistamatta näiden verikoirien raadeltavaksi. Useita pelastui\npiiloutumalla ja toisia hiihti punaisten puolelle turvaan.\n\nPunakaarteja koottiin kiireesti ja sankoin joukoin riensi työläisiä\nuhraamaan kaikkensa suuren asian puolesta. Avoimia yhteenottoja\ntapahtui valkoisten ja punaisten välillä m.m. Äetsässä, Huittisissa,\nLauttakylässä ja Porin lähellä sijaitsevan Vanhan kartanon luona,\nPietsaniemellä, jossa valkoiset tuimasta vastarinnasta huolimatta\nlyötiin. Lahtarit olivat linnoittautuneet kartanon kivirakennuksiin ja\ntaistelun ollessa tuimimmillaan nostivat he antaantumismerkin. Tätä\nseurannutta keskeytystä käytti osa lahtareita hyväkseen, perääntyen\nkartanon alueelta, toisten avatessa yhtäkkiä uudelleen kivääri- ja\nkuularuiskutulen rakennusten ympärille muodostunutta punaisten\npiiritysketjua vastaan. Viimein oli valkoisten kuitenkin antaannuttava\nja osa vietiin vankina Poriin.\n\nPohjois-Satakunnan pitäjien työläisiltä oli tullut avunpyyntöjä.\nHelmikuun loppupuolella ilmoitti Porin esikunta, että pieni osasto\nlähetetään Laviaan siellä olevien punaisten avuksi. Siellä oli\ntaisteltu jo useita kertoja, kylän vaihtaessa omistajaa useita kertoja.\n\nMatka Porista Laviaan oli vaarallinen, sillä tällä noin 60 kilometriä\nkäsittävällä taipaleella tiedettiin olevan valkoisia hiihtojoukkoja.\nKatsottiin parhaaksi kulkea yöllä. Matka onnistui hyvin ja työläiset ja\ntorpparit kaikkialla tervehtivät punaisia joukkoja ilolla, antaen\nkaikkea mahdollista apuaan. Päästyämme varsinaiselle taistelualueelle\nsaimme nähdä sodan jälkiä. Työväentalo oli pommitettu säpäleiksi jo\ntammikuun lopulla. Helmikuun puolivälissä tapahtui taas taistelu.\nHarjunpäästä oli lähetetty punainen osasto, joka joutui kovaan otteluun\nvalkoisten kanssa. Kun sille ei saapunut apujoukkoja, poistui se\nkylästä ylivoiman edessä. Lahtarit olivat jotenkuten kuitenkin saaneet\ntietää, että punaisille oli lähetetty apua Suodenniemeltä, joten hekään\neivät vallottaneet kylää, vaan perääntyivät nopeasti. Kylä jäi kahden\narmeijan väliin autioksi. Kylään oli punaisilta jäänyt haavoittuneita,\njotka joutuivat paikallisten lahtarien uhriksi. Punaisten saavuttua\nkylään kohtasi heitä hirveä näky. Vankien teurastaja vangittiin ja\nammuttiin.\n\nVähitellen alkoivat muodostua laajemmat rintamat. Lahtarit alkoivat\nhyökätä suuremmalla alueella ja puolustus täytyi järjestää myös\nvastaavaksi. Satakunnan rintama käsitti seuraavat paikkakunnat:\nAlhainen, Pomarkku, Lassila, Lavia, Ikaalinen.\n\nLavian luona käytiin helmikuun lopulla n.s. Sompakosken taistelu, jossa\nkumpikin puoli kärsi tuntuvaa mieshukkaa. Punaiset menettivät noin 40\nmiestä, mutta rintamat jäivät entiselleen. Maaliskuun alkupäivinä\nvalkoiset tekivät voimakkaan hyökkäyksen pitkin linjaa, mutta pienellä\nmenestyksellä. Lavia tosin menetettiin valkoisille ja rintama siirtyi\nlinjalle Suodenniemi-Noormarkku. Lahtarien sotilaalliset menestykset\nkiihoittivat heitä yhä julmempaan terroriin. Susikoskella heti\nvallotusiltana telotettiin 5 miestä ja samanlaisia telotuksia\njärjestettiin kaikkialla valkoisten rintaman selkäpuolella.\n\nMaaliskuun loppupuolella alkoi taistelun tuiske kaikilla Satakunnan\nrintamilla. Taisteluja kesti viikonpäivät ja lahtarien hyökkäykset\ntulivat vielä kerran torjutuiksi. Innostusta oli punaisten puolella,\nvaikkakin taisteluissa oli menetetty paljon sotilaita ja\nalipäälliköitä.\n\nSuodeniemi jäi valkoisille ilman taistelua. Tämän aiheutti Kyröskosken\nIkaalisten rintaman murtuminen, jonka takia tämä rintamaosa oli\njoutunut epäedulliseen asemaan.\n\nRintamaliikkeisiin ja sodankäyntiin tottumattomat ja sotakuria vailla\nolevat punaiset joukot eivät olisi halunneet jättää asemia, joissa\nlahtarien hyökkäykset oli toverien veren hinnalla saatu torjutuksi.\nJoukot halusivat taistelua ja varsinkin urheat naissotilaat luovuttivat\nkaihoisin mielin rakkaiksi tulleet kivet ja kukkulat. Rintamalinjaksi\ntuli nyt Noormarkku, Harjakangas, Kullaa, Kiikoinen, Mouhijärvi.\nSilloin saatiin Satakunnan rintamaa koskeva Kansanvaltuuskunnan\nperääntymiskäsky. Sitä ei kuitenkaan ymmärretty ryhtyä toteuttamaan\nheti, vaan hukattiin kallista aikaa.\n\nTampereen piirityksen yhteydessä oli rintama siirtynyt Karkkuun, jossa\nkäytiin hurjia taisteluita. Urhokas naiskomppania ei lähtenyt\nmääräyksistä huolimatta perääntymään, vaan taisteli Karkun kirkon luona\nviimeiseen saakka. Yleisen perääntymisen vihdoin alettua suunnattiin\nkulku marssien Loimaan ja Urjalan kautta Hämeenlinnaan, sillä Tampere\noli joutunut jo lahtareille ja Porin-Tampereen rata oli niiden hallussa\naina Tyrväälle saakka. Punaiset vielä puolustivat Vammalan kauppalaa,\njoka syttyi tuleen luultavasti lahtarien pommeista. Kylän syttyessä\ntuleen poistuivat punaiset kiireellisesti yhä taistellen hätyyttelevää\nlahtarijoukkoa vastaan.\n\nKoko rintama oli kuitenkin saatu jotenkuten perääntymään ja saavuttiin\nLoimaalle. Täällä menetettiin päällikkö Dunkman, jonka valkoisen\nsalamurhaajan luoti pudotti ratsunsa selästä. Loimaalta jatkui marssi\nUrjalaa ja Hämeenlinnaa kohti, päämääränä ollen ensikädessä Lahti,\njonne tiedettiin saksalaisten tulleen Loviisasta käsin. Parin päivän\nkuluttua saavuttiin Hämeenlinnaan, jossa toveri Dunkmanin ruumis\nlaskettiin haudan poveen saksalaisten sotilaslentokoneiden suristessa\nilmassa. Päivän levon jälkeen alettiin jälleen marssi Kosken kautta\nLahtea kohti.\n\nSiitä huolimatta, että saksalaisten sotilasmaine oli synnyttänyt\nkauhua, paloi punakaartissa taisteluhalu näitä vieraita verihurttia\nvastaan. Eräänä kauniina huhtikuun aamuna tultiin Vesalaan ja Lahden\nedustalla jouduttiin veriseen yhteenottoon saksalaisten kanssa.\nTaistelu saksalaisia vastaan kävi kalliiksi, sillä he olivat hyvissä\nsuojapaikoissa. Kaikesta huolimatta opetettiin saksalaisia hiukan\nperääntymäänkin. Punakaarti menetti paljon parhaita voimiaan, mutta\ntaistelu saksalaisia vastaan oli välttämätön, jos kerran haluttiin\nraivata itselle pääsy itäänpäin, turvaan lahtarien verenhimoiselta\nkostolta.\n\nHirveällä voimalla hyökkäsivät yhdistyneet vihollisjoukot punaisia\nvastaan. Vieraat ja omat lahtarijoukot olivat päässeet yhtymään.\nHämeenlinnakin oli joutunut jo saksalaisten haltuun. Taistelun\ntuoksinassa saatiin kuulla, että Viipurin rintamakin oli murtunut.\nTämän takia alkoi joukoissamme ilmaantua hajaannusta, vaikka Lahden\nedustalla olikin menestyksellisesti taisteltu saksalaisia vastaan.\nHuhtikuun viimeisen päivän iltana oli puna-armeijan rintamaan tullut\naukkoja. Turhaan yrittivät enää naissotilaatkaan urhoollisuudellaan\nmuita innostaa. Hajaannus oli tullut yleiseksi. Seurasi antaantuminen\nja vankina olo. Niistä kerrotaan jälempänä.\n\nE. Korpi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLAVIAN TAISTELU.\n\nHuittisissa joutuivat porilaiset joukot lahtarien kanssa taisteluun\nhelmikuun ensimäisenä sunnuntaina. mutta silloin ei valkoisista ollut\nsuurta vastustusta. Helmikuun puolivälissä jouduttiin otteluun\nLaviassa. Punakaartilaisia oli kaikkiaan silloin 110 miestä ja kaksi\nsairaanhoitajatarta. Lahtarit hyökkäsivät Kankaanpäästä Lavian kirkolle\naamulla kello 5 ja 6 välillä. Olin mennyt nukkumaan kello 4 ja kun\nheräsin, oli ankara kiväärituli käynnissä. Mentyäni ulos, huomasin heti\nensi silmäyksellä, että lahtarit ovat kylän herroina, mutta sisuni ei\nsallinut heti lähteä karkuunkaan. Komensin neljä miestä rinnalleni\nerään kiviaidan taakse ja käskin ampumaan minkä kerkesivät lahtareita\nvastaan. Eräs miehistäni haavoittui ja jouduin kantamaan häntä\nselässäni noin puoli kilometriä kylästä metsään, missä sanitääri otti\nmiehen hoiviinsa. Mina palasin tulilinjalle takasin.\n\nKylää emme voineet kuitenkaan pelastaa, se jäi lahtareille. Meitä\nkaatui yhdeksän miestä ja yksi nainen. Naisen olivat saaneet vangiksi,\nmutta ampuivat hänet Karhijärven jäällä. Mutta jo seuraavana päivänä\notimme kylän uudestaan haltuumme. Lahtarit olivat huonoja ampumaan.\nKirkon vieressä maantiellä oli suuri sakki lahtareita, mutta eivät\nosanneet minuun, vaikka juoksin tietä pitkin kilometrin verran. Pääsin\nomaan ketjuumme ja komensin ketjun maantielle. Marssittiin\nSuodenniemelle, jossa vedettiin ketju uudestaan. Lahtarit seurasivat\njonkun aikaa jälessä, mutta palasivat takasin kylään ja tappoivat\nkiukuissaan kylän nahkurin, jonka poika oli punaisten puolella.\nAmpuivat tämän 65-vuotiaan ukon aivan alastomana helmikuun pakkasessa.\nLöysin itse ukon seuraavana päivänä maantien vierustalta.\n\nAlhaisten rintamalla saivat punaiset tehdä tuttavuutta ruotsalaisen\nbrigaadin kanssa. Ruotsin verihurtat olivat tulleet Suomen punaisia\nkurissa pitämään, mutta saivatkin kuuman vastaanoton. Koko yön\njoutuivat he olemaan punaisten tulen alla, hyökätessään yhtenään meren\nlahdelta käsin meidän ketjujamme vastaan. He menettivät useita miehiä\nkaatuneina, mutta koettivat aina saada ruumiit pois jäältä. Aamulla\nnähtiin miten he olivat vetäneet ruumiita perässään yli lahden toiselle\nrannalle, jossa oli sanitaari. Kolme miehen ruumista oli jäänyt vielä\njäälle. Yksi oli hyvin puettu ja myöhemmin selveni, että hän oli papin\npoika Torniosta. Lahtarit pyysivät pojan ruumista meiltä, mutta eivät\nuskaltaneet tulla hakemaan jäältä, vaikka me annoimme luvan. Pimeän\ntultua kävivät he varkain sen hakemassa.\n\nToisen kerran hyökkäsivät ruotsalaiset pimeän aikana, mutta niiden\ntäytyi verta vuotaen palata takasin.\n\n\nPorilaiset lopputaisteluissa.\n\nMaaliskuun 9 p:nä saivat porilaiset määräyksen lähteä junalla\nTyrväälle. Kun siellä oli oltu yksi viikko, tuli määräys siirtyä\nPunkalaitumelle, Koivukylään. Siellä saivat punaiset kovan vastaanoton.\nLahtarit olivat sulkeutuneet erääseen meijerirakennukseen. Emme saaneet\nniitä ulos kivääritulella ja siksi panimme kolmituumaisen tykkimme\npuhumaan. Ensimäinen laukaus meni yli, mutta jo toinen laukaus meni\nkatosta sisälle. Lahtarit eivät vieläkään tulleet ulos, vaan kun kolmas\nlaukaus ammuttiin ikkunasta sisään, niin tulivat valkokauhtanaiset\nlahtarit toinen toistaan auttaen.\n\nTäältä saimme määräyksen mennä Sarkolan kylään, jonne tuli kulkea noin\n5-6 kilometriä metsätietä myöten. Saimme erään vanhan miehen\noppaaksemme. Hän johti kaksi komppaniaamme suoraan lahtarien ketjun\nsisälle. Jouduimme saarroksiin ja poispääsy näytti mahdottomalta.\nSaimme kuitenkin raivattua itsellemme pakotien ja pelastuimme\nneljäätoista lukuunottamatta, jotka kaatuivat. Emme voineet kulettaa\nruumiitakaan mukanamme, sillä kuulia tuli joka taholta. Huonosti kävi\n\"oppaallekin\", sillä hänkin kaatui.\n\nKun olimme saarroksista selkiytyneet, saimme määräyksen lähteä\nHämeenlinnaan. Tampere oli silloin jo joutunut lahtareille.\nHämeenlinnasta lähdimme suoraapäätä Riihimäelle, jossa oli jo täysi\nsekasorto ja hämminki vallalla. Meidän tulomme rohkaisi miehiä ja\nsaatiin muodostetuksi ketju. Kyminlaakson naiskomppania siirtyi myös\nvapaaehtoisesti ketjuun, jossa he näyttivät mihin naisetkin pystyvät.\nKun miehet tulivat verissä päin asemalta takaisin, niin naiset\nsilläaikaa antoivat lyijyä saksalaisille. Saksalaisille alkoi jo tulla\nhätä, mutta saivat viime tingassa apujoukkoja. Yhtä punaisten\nkonekivääriä eivät tahtoneet saada vaikenemaan. Sitä käytti\nennenkuulumattoman rohkea nainen niinkauan, kuin patruunoita riitti ja\nsenjälkeen otti kiväärinsä ja puolusti sillä itseään, kunnes\nhaavoittui. Radalla oli juna odottamassa ja kaikki naiset, neljää\nkaatunutta lukuunottamatta, pääsivät siihen.\n\nRiihimäeltä lähdimme junalla Lahtea kohti, joka oli saksalaisten\nhallussa. Hiukan levättyämme saimme tehtäväksemme saksalaisten ketjun\nmurtamisen. Seitsemänsataa porilaista onnistui murtautumaan lävitse.\nSaksalaisille tuli apujuna Loviisasta käsin. Meidän pojat asettivat\nkonekiväärin aivan radan viereen. Saksalaisten junan lähestyessä\navattiin konekiväärituli sitä vastaan. Saksalaisille tuli silloin kiire\nperääntyä. Meidän perässä ei tullut muita komppanioita, vaikka\ntietääksemme olimme avanneet tien, joten midän perässä olisi pitänyt\npäästä tulemaan. Huhtikuun loppupäivinä tulimme Kouvolaan. Toukokuun\nensimäisenä päivänä lähdimme Kouvolasta Luumäen kirkolle\npanssarijunalla. Lahtareilla oli rautatien varrella pieni tykki, jolla\nampuivat minkä kerkesivät meidän junaamm vastaan. Me vastasimme tuleen.\nHetken perästä hyökkäsivät he junan kimppuun, mutta saivatkin hyvän\nselkäsaunan. Aamulla hyökkäsivät he uudestaan. Silloin meidän täytyi jo\njättää koko kylä lahtareille ja lähdimme Säkkijärven pitäjää kohden.\nJuuri kilometrin päässä Säkkijärven kirkolta oli lahtareilla ketju yli\ntien. He antoivat tiedustelijamme mnnä rauhassa, mutta kun\nrintamapäällikkö ja komppanianpäällikkö saapuivat ketjun kohdalle, niin\nkomennettiin heiltä kädet ylös. Minä käänsin hevoseni äkkiä ympäri ja\npalasin miesten luo. Neuvottelimme mitä pitäisi tehdä. Silloin tuli\nkaksi lahtarien lähettiä, jotka kehottivat antautumaan sovinnolla,\nselittäen etta ketään suomalaista ei ammuta, mutta sensijaan\nvenäläisille käy huonosti. Joukossamme ei ollut yhtään venäläistä.\nSentähden antaannuimmekin, koska emme nähneet enää muuta keinoa.\n\nMeidät kuljetettiin nyt vankina Viipuriin. Siellä huudettiin esiin\nkaikki päälliköt, jotka vietiin eri huoneeseen. Seuraavana aamuna kello\n3 aikaan vietiin heidät sorakuopalle, jossa humalainen mies ampui\nheidät konekiväärillä. Jouduin itse kuoppaamaan päällikköni Armas\nHonkasalon. Toinen, jonka tunsin oli Viljo Vuori, joka oli myös\ntoiminut päällikkönä. Olimme nähneet ikkunasta, kun heidät oli muiden\nmukana viety sorakuopalle.\n\n                                                 E. Hämaläinen.\n\n\n\n\nMuistelmia keskisen rintaman taisteluista\n\n\n\nLahtarien hyökkäys torjutaan.\n\n\nHelmikuun alkupuolella sai helsinkiläinen joukkue eräänä iltana käskyn\nlähteä rintamalle. Komppania varustettiin ampuma-aseilla ja muilla\ntarpeilla. Jokainen mies sai kiväärin ja toisille annettiin lisäksi\nkäsipommeja. Vaatteita, kuten sukkia ja alusvaatteita, annettiin myös.\nPääliysvaatteita ei sensijaan ollut antaa, joten jokainen sai lähteä\nomissaan.\n\nMatkalle lähdimme Helsingistä junalla Lahteen ja sieltä edelleen\nHeinolaa kohti. Siellä olivat punaiset joutuneet vahvan lahtariketjun\npiiritykseen. Ainoastaan pieni joukko oli päässyt tunkeutumaan ketjun\nläpi tuomaan avunpyynnön Lahteen, mista komennettiin apua. Ennen meitä\noli Lahdesta jo lähetetty apujoukkoja. Lahden ympäristön punakaartit\noli lähetetty rintamille ympäri Suomen. Tunkeutuessamme Heinolaa\nkohden, tuli vastaamme pakolaisia, jotka selittivät tilanteen olevan\nvakavan Heinolassa ja punaisten ehkä jo antaantuneen. Heillä oli vähän\nammukkeita.\n\nVierunmäessä tapasimme punaisten apujoukot ja yhdyimme niihin. Pitkää\naikaa ei oltu Vierunmäessä, kun taas lähdimme matkalle. Nyynösten\nkartanon kohdalle, joka on 4 kilometrin päässä Heinolasta, asetuimme\nketjuun. Kuljimme samoja jälkiä kuin valkoiset piirittäessään\nkaupunkia. Kaikki puhelinpylväät oli sahattu poikki Nyynöisten ja\nHeinolan välillä.\n\nLahtarien vartijat tapasivat edellä kulkevat tiedustelijamme. Silloin\nvalkoiset perääntyivät ja yhtyivät päävoimiinsa. Valkoiset näkivät\nsuuren voimamme ja huomasivat nyt vuorostaan joutuneensa saarroksiin.\nHe koettivat nyt viedä pois joukkojaan, joihin kuului peräpohjalaisia\nsuojeluskuntalaisia ja päällikkönä toimi suomalaisten lisäksi\nruotsalainen eversti Glimstedt.\n\nPuolustuspaikat olivat punaisilla hyvät. Lahtarit huomattuaan asemansa\nkoettivat hyökätä kaupunkiin. He pääsivät jo saarelle, jota kutsutaan\nSiltasaareksi, mutta toisella sillalla joutuivat he kovan tulen\nalaisiksi. Piiritetyillä punaisilla oli sillankorvassa erään kivitalon\nkellarista kaksi kuularuiskua, jotka tekivät selvää kaupunkiin\npyrkivistä valkoisista. Lahtarien ei auttanut muu kuin koettaa\nuudelleen päästä pakoon apujoukkojen ketjun läpi. Silläaikaa, kun\nlahtarit yrittivät kaupungin kautta ulospääsyä, vahvistimme me asemamme\nja olimme valmiit lujaan otteluun. Olimme varmat, etta elleivät\nvalkoiset antaudu, niin heillä on edessään varma kuolema. Meillä oli\netuna se, että saimme olla hyvissä suojissa, valkoisten joutuessa\nolemaan avoimilla silloilla ja saarella. Meidän täytyi ampumisessa olla\nkuitenkin varovaisia, sillä kaupungissa olevat punaiset olivat\nvaarassa.\n\nKaupungissa antaantumaisillaan olleet punaiset alottivat nyt uuden\nlujan taistelun valkoisten päävoimia vastaan. Me pidimme kurissa\nsaarron tehneitä joukkoja. Kellarissa olevat kaksi kuularuiskua olivat\napuna. Sopinee mainita, että ilman näitä kuularuiskuja olisi Heinolan\ntäytynyt antaantua, sillä Glimstedtin ratsujoukot olisivat ajaneet\nkaupunkiin.\n\nSaimme määräyksen rynnätä kaupunkiin ja hävittää valkoisten\nsaartojoukon. Hyökättyämme pakenivat valkoset edellämme, jättäen\nruumiita Heinolan sillalle. Saavuttuamme saarelle oli lahtarien\nvalittavana joko antaantuminen tai joutuminen kellarissa olevien\nkuularuiskujen ruoaksi. Antaantumismerkkiä ei annettu. Glimstedt ja\nkuusitoista ruotsalaista ratsua ajoi sillan yli, mutta kaatui kadulle.\nTuo ruotsalainen lahtarisakki tuli lyödyksi viimeistä miestä myöten.\nEversti Glimstedtin taskuista löydettiin tärkeitä määräyksiä, m.m.\nmääräys Heinolan valtaamisesta äkkirynnäköllä yöllä. Piti hakata\npuhelinpylväät ja katkaista langat, etteivät punaiset saisi annettua\nhälyytystä. Kaupungissa olevat punaiset piti myös tuhota.\n\nSenjälkeen piti hyökätä äkkiä Hämeenkangasta pitkin Kausalaan ja\nUuteenkylään ja katkaista Pietarin liikenne vallottamalla huomatut\npaikat rautatiellä ja särkeä rata. Kaikki suunnitelmat kuitenkin sillä\nkertaa epäonnistuivat.\n\nMiten paljon valkoiset menettivät kaatuneita pääjoukostaan, emme\nsaaneet selville, sillä tapansa mukaan korjasivat he ruumiit. Saartoa\ntehnyt valkoinen joukko menetti varmaan satoja. Punaiset menettivät\nkoko taistelussa toistasataa kaatunutta ja paljon haavoittuneita.\n\n\n\nPunainen komento Heinolassa.\n\n\nHeinola oli vapautettu valkoisten piirityksestä, mutta rintama oli\nedelleen kaupungin sivulla. Kaupungissa oli kaikki sekamelskan\nvallassa, kuten ainakin piiritetyssä kaupungissa. Erikoisosastot\nlaittoivat kaupunkia kuntoon. Sieltä täältä löytyi joku lahtari, joka\noli päässyt pujahtamaan kaupunkiin piirityksen aikana. Kolmipäiväinen\ntaistelu oli jättänyt jälkensä. Ihmiset olivat piilossa kellareissa ja\nkaupunginlaidoissa oli eläimiä kuolleena. Kaatuneita sotilaita oli myös\nvielä korjaamatta. Alkoi yleinen puhdistus erikoisosaston katsannon\nalaisena. Piirityksen aikana haavoittuneet lähetettiin sairaaloihin\nLahteen ja Helsinkiin.\n\nHeinolassa astui järjestys voimaan kaikessa ankaruudessaan.\nVallankumousjulistukset asetettiin kaikkialla luettavaksi.\nVallankumousoikeus antoi tuomioita niin valkoisille kuin omille\nrikollisille. Perustettiin Heinolan paikallinen esikunta toimittamaan\nkäytännöllisiä asioita. Alkoi liikkua rosvoja, jotka halusivat\nkaupoista takavarikoida tavaroita omiin nimiinsä. Koska\nvallankumousjulistuksissa sanottiin, että takavarikoita tekee\nainoastaan Kansanvaltuuskunnan valtuuksilla toimivat henkilöt, niin\ntoimitettiin omilla valtuuksillaan toimineet vallankumousoikeuden\neteen. Pari tapausta sattui, jolloin asianomaiset joutuivat hengellään\nsovittamaan tekonsa. Komppanioihin asetettiin henkilöt valvomaan\ntoverikurin noudattamista.\n\nSotilaallinen järjestys palautui Heinolassa olevien joukkojen\nkeskuudessa. Komppanioissa toimeenpantiin uudet jaottelut. Neljä\nensimäistä lahtelaista komppaniaa muodosti ensimäisen pataljoonan, yksi\nHeinolan ja Helsingin komppania muodostivat toisen pataljoonan. Kaksi\nRiihimäen ja Hyvinkään komppaniaa muodosti kolmannen pataljoonan.\nEsikunnat ja tiedusteluosastot myös uudistettiin. Taisteluvoimat olivat\nkolme pataljoonaa, 12 komppaniaa.\n\n\n\nLahtareita hätyytetään.\n\n\nHeti järjestelyn jälkeen lähdettiin vihollisen perään. Huomatessaan\ntilanteen vaaralliseksi, alkoivat valkoiset perääntyä. Toinen\npataljoonamme ryhtyi hyökkäämään. Heinolan kirkonkylässä syntyi ottelu.\nLahtarit tyhjensivät kylän kaikesta tavarasta, vieden mennessään.\nKunnan viljavarasto oli myös viety. Puolustuspaikakseen olivat he\nvalinneet mäet ja kukkulat. Me asetuimme taloihin, jotka olivat autiot.\nEtuvartioinme ahdisti vihollista. Emme hyökänneet, vaan odotimme toisia\njoukkoja, että voisimme käydä suurempaan hyökkäykseen. Illan tullen\ntapahtui pienempiä otteluita etujoukkojen välillä. Valkoiset\nperääntyivät, luullen meidän jatkavan hyökkäystä. Seuraavana aamuna\nsaapui avuksemme ensimäinen pataljoona ja me saimme määräyksen hyökätä.\nVihollinen perääntyi kirkonkylän ja Lusin välisen metsäalueen kautta\nilman taistelua.\n\nLusin kylän edustalle olivat he laittaneet haloista ja lumesta\nitselleen vallit, joitten suojissa ampuivat. Me huomasimme ne kyllin\najoissa ja aloimme vetää ketjua voidaksemme estää heidän pakenemisen.\nValkoisten etujoukot, jotka olivat aivan meitä lähellä, saivat\nmääräyksen perääntyä kylään. Kuulimme heidän perääntymiskäskynsä, mutta\nsuurille joukoille antoivat he hyökkäyskäskyjä. Asetimme tykkimme\nkuntoon ja aloimme kahdella tykillä pommittaa kylää. Lahtarit saivat\nvuoroin kuularuiskuista, tykeistä ja kivääreistä. Näyttivät olevan\nvielä peloissaan Heinolan taisteluista ja alkoi taas näkyä oireita\nperääntymisestä. Meidät komennettiin taajentamaan ampumista ja samalla\nteimme hyökkäyksen kylään. Hyökkäys onnistui hyvin. Lahtarit, jotka\nolivat ottaneet varustuksikseen tuulimyllyn ja kylän korkeita paikkoja\npakotettiin lopettamaan ampumisensa ja perääntymään, sillä tykkitulemme\nalkoi tehdä selvää.\n\nSitä mukaa kuin saimme kylän haltuumme, teimme tarkastuksia. Emme\nlöytäneet muuta kuin jonkun piiloutuneen miehen, joka ei ollut halukas\nlähtemään lahtarien mukana. Iltaan mennessä saimme kaikki joukkomme\nkylään ja kolmas pataljoona sijoitettiin Heinolan kirkonkylään siltä\nvaralta, että jos tarvitaan, niin voivat lähteä. Helsingin ja Loviisan\nkomppania joutuivat etuvartioon parin kilometrin päähän kylästä. Yöllä\nsaapui lahtareita hakemaan suuria viljavarastoja, joita valkoiset\nolivat keränneet vaivastalon rakennuksiin. Yrityksessään he\nepäonnistuivat. Heidän hevosensa joutuivat meille. Miehet selittivät\ntulleensa hakemaan viljaa valkoisten pakottamina. Annoimme heidän\nkuljettaa viljaa, mutta ei pohjoiseen päin vaan etelään, punaisten\nvallassa olevalle alueelle.\n\nSeuraavana päivänä kävimme esikunassa ottamassa määräyksiä. Käsky oli\nhyökätä eteenpäin, mutta varmaa aikaa ei sanottu. Valmistauduimme\nkaikkien mahdollisuuksien varalle. Valkoisten tiedustelijat yrittivät\ntulla ottamaan selvää aikomuksistamme, mutta aina tulivat ne\nyllätetyiksi. Arvelimme heillä olevan hyökkäysaikeita ja tiedotimme\nsiitä esikunnalle. Loviisan komppania lähetettiin avuksemme ja niin\nlähdettiin eteenpäin. Aivan heti tulivat edeltäkäsin kulkemaan\nlähettämämme tiedustelijat takaisin, ilmoittaen lahtarien pienen\nosaston olevan valmiina hyökkäämään. Asetimme ketjun hyökkäystä\ntorjumaan ja läksimme taas eteenpäin. Pienempi joukko yritti tunkeutua\nvalkoisten selkäpuolelle. Valkoisten voimat osottautuivat heikoiksi.\n\nVihollisten joukko, joka olikin vain etujoukko, perääntyi Tuusniemelle,\nKekkosen kartanoon. Me muodostimme rintaman Sysmän, Hartolan ja\nMäntyharjun teitten risteykseen. Olimme jo liian kaukana Lusista. Asema\nolisi saattanut muodostua meille vaaralliseksi, sillä pääjoukkoamme ei\nkuulunut tulevaksi. Sysmässä oli suuri joukko valkoisia, joita\nnimitettiin \"Hämeen piruiksi.\" Tämän nimen olivat he saaneet Kuhmoisten\ntaistelun jälkeen, kohdeltuaan voittonsa jälkeen työläisiä\nraakamaisesti.\n\nValkoiset joutuivat epätoivoiseen asemaan. Me alotimme taistelun\nvahvassa luulossa, että saamme apua. Valkoiset alkoivat valmistautua\njättämään paikan. Lähettimme sai päämajassa joukot liikkeelle, että\nsaattaisimme estää vihollisen perääntymisen tavaroineen. Suojatakseen\nperääntymistään ampuivat valkoiset, mutta meidän sivujoukkomme pitivät\nhuolen, etta he eivät saaneet mukaansa tavaroita, vaan varastot jäivät\nmeille. Heillä oli myös viljaa, jota olivat sodan varalta koonneet\netelässä. Jäätyneitä ruumiita edellisistä taisteluista jättivät he myös\njälkeensä. Odotimme määräystä lähteä eteenpäin, mutta saimmekin käskyn\npalata Lusin kylään ja odottaa siellä uusia määräyksiä, sillä toiset\nrintamat oli järjestettävä samanaikaiseen hyökkäykseen. Me ihmettelimme\nsuuresti perääntymismääräystä, sillä mitään pakkoa emme siihen nähneet.\nPalasimme kuitenkin Lusiin. Toisen pataljoonan kaksi komppaniaa jäi\nMikkelin tietä vartioimaan, päävoimain siirtyessä kylään.\n\nEsikunnasta kuulimme uutisia, että Turun ja Helsingin työläiset olivat\nlähettäneet kiitossähkösanomia Heinolan rintamalla taisteleville\njoukoille saavutettujen voittojen johdosta. Saimme myös yleistä\nsotatilannetta koskevia tietoja. Tuleviin sotatoimiin nähden annettiin\nesikunnasta määräyksiä. Jos vihollinen tulee Mikkelistä käsin, on se\nmeidän otettava vastaan, mutta jos hyökkäys tehdään Sysmästä käsin,\nniin jää siitä huolehtiminen pääjoukolle. Kaikki tykit, kuularuiskut ja\nvarastot oli kylässä. Meillä oli kaksi kuularuiskua. Nukuimme yön\nhyvin, mutta aamulla vähää vailla kuusi huomaa vahtimme vihollisen\npuolella liikehtimistä. Se ei ole tiedustelutoimintaa, vaan joukkojen\nasettamista taisteluun.\n\n\n\nValkoiset uudistavat hyökkäyksensä.\n\n\nPäätämme äkkiä tehdä hyökkäyksen ja ottaa joitakin vankeja saadaksemme\nheiltä tietoja valkoisten suunnitelmista. Samalla annoimme\nlähettiläiden kautta tiedon esikuntaan asemastamme. Paikka, mistä\nlähdimme tekemään hyökkäystä, oli metsää. Saimme joitakin lahtareita\nelävänä ja veimme ne talteen ampumisen jatkuessa. Valkoisten\naikomuksena oli tehdä hyökkäys, sillä he olivat saaneet apua Sysmästä\nja toisilta rintamilta. Annoimme yleisen hälyytyksen, mutta ainoastaan\netuvartiokomppaniat olivat valmiit ja niistäkin toinen vailla hyviä\npuolustusasemia.\n\nNäemme kylän kohdalla paljon valkopukuisia miehiä valmiina\nhyökkäykseen. Meitä ihmetyttää miksi eivät kaikki joukkomme ole\nvalmiit. Viholliselta saaduilta miehiltä olemme saaneet tietää, että\nheitä on paljon. Hyökkäysmääräys on annettu kello seitsemäksi. He ovat\npaikoillaan ja hyvissä asemissa. Tilanne etujoukoissamme näyttää\nkriitilliseltä. Jos valkoiset onnistuvat aikeissaan, niin etujoukkomme\non lyöty, sillä mahdollisuutta perääntymiseen ei ole. Lähetimme metsää\nmyöten suoraan kirkonkylään tiedon varajoukoille siinä pelossa, että\npääjoukot ovat saarroksissa. Se osottautuikin todeksi. Esikunnan saatua\ntiedon alkoi yleinen hälyytys. Tuli komennus mennä ketjuun ja hyökätä.\nAsemiin olisi pitänyt mennä yli pellon, mutta se oli mahdotonta.\nValkoisten hyökkäys alkoi.\n\nValkoiset kohdistivat meitä vastaan kovan tulen. Punaisilla ei ollut\nasemia ja perääntymistie oli katkaistu. Mahdollista oli perääntyä\nkorkealle mäelle ja paeta sitä tietä, mutta sekin oli vaarallista.\nValkoiset hyökkäsivät pellolle ja se helpotti punaisten asemaa. Mutta\nme olimme varmat, että tykkimme ja kuormastomme on menetetty. Jos\nvoimmekin perääntyä, niin olemme kuitenkin menettäneet paljon miehiä.\nTietoisuus tilanteesta kammottaa, mutta sitä innokkaammin hyökätään\netujoukoissa. Aiheutamme hyökkäyksellämme valkoisissa pelkoa.\nKohdistamme hyökkäyksemme kylään päin tunkeutuvia kohti. Valkoiset\nperääntyvät ja asettuvat asemiinsa. Saimme lähettiläältä määräyksen\npitää puolia niin kanan kuin tavarat on korjattu. Apuvoimien sanotaan\ntulevan pian puhdistamaan tien valkoisista. Mutta silloin alkoi\nvalkoisten hyökkäys meitä vastaan suurella voimalla. Niiden oikea siipi\nkoetti meitä saartaa ja yksi meidän komppaniamme joutui lujan koetuksen\nalaiseksi. Kranaatit ja shrapnellit räiskyivät. Loviisan komppania\ntaisteli kuolemaa pelkäämättä ja esti saarron tapahtumasta. Apujoukot\nsaapuivat myös. Pienempi osasto lähetetään metsää myöten meitä\nauttamaan, mutta suurin osa jäi aukaisemaan perääntymistietä.\nToivottomalta näyttänyt tilanne paranee. Saamme uutta intoa.\n\nHarventunut on joukkomme. Monta elämää olivat lahtarit sammuttaneet,\nmutta ketjumme on jälleen eheä ja lahtarien rintamamurtoyritys on\nepäonnistunut. Kylmäverisyyden ansio on, että kestimme hyökkäykset.\nHaavoittuneita oli molemmin puolin, mutta oli vaarallista mennä niitä\nauttamaan, sillä kuulia ja käsipommeja lenteli ilmassa. Hyvin olimme\npitäneet puoliamme.\n\nLahtarit alkoivat nyt hyökkäyksen kylää kohden, jättäen meidät\nvähemmälle. He pommittivat kylää tykeillä. Punaiset olivat avanneet\ntien ja alkoivat viedä tykkejä ja kuormastoa pois. Työ tuli kalliiksi.\nPaljon miehiä kaatui. Juuri rintamalle tullut, vasta muodostettu\nRiihimäen \"isku\" menetti puolet miehistään. Samoin toisista\nkomppanioista kaatui useita.\n\n\n\nPunaiset pitävät puoliaan.\n\n\nKun kaikki oli saatu poistetuksi Lusista, annettiin käsky perääntyä\nkirkonkylälle uusiin asemiin. Perääntyminen oli tehtävä metsää myöten\nkaiken aikaa taistellen. Loviisan joukot vetivät ensin itsensä pois,\nsitten kärkijoukot. Viivyimme metsässä kauan. Joukot olivat jo\nuudestaan ketjussa, kun saavuimme kylään. Oli ollut liikkeellä jo huhu,\nettä olimme jääneet vihollisen omaksi. Jätimme heille ainoastaan\nkaksi kuularuiskua. Nekin kelvottomina. Mieshukka oli meidänkin\nkomppaniassamme tuntuva. Saimme paikkamme uudessa ketjussa. Puolustus\noli uudelleen järjestetty. Joitakin komppanioita oli kyllä laskettu\nHeinolaan lepäämään, sillä yleisesikunta oli lähettänyt uusia voimia.\nLahtarien aikeet tällä rintamalla tiedettiin ja siksi varattiin\ntarpeeksi voimaa.\n\nKansanvaltuuskunnan tiedustelijat, n.s. Mannerin etsivät, oli lähetetty\nottamaan selvää rintamalla vallitsevasta mielialasta, agitatsionista\nj.n.e. Valkoisten agentteja tavattiin rintamalla tekemässä häiriötä.\nHeinolassa pidettiin joukoille innostavia puheita ja hyvien toiveitten\nvallitessa lähtivät joukot rintamalle. Heinolan kirkonkylässä oli\ntaistelu käynnissä. Sinne olivat valkoiset jo ennättäneet. Vihollisten\nvoimat olivat suuret ja voitoista innostuneina hyökkäsivät lahtarit\nvimmatusti.\n\nPunaisten täytyi valmistautua perääntymään Heinolaan, sillä muuten\nolisivat valkoiset voineet tehdä suuremman saartoliikkeen.\n\nPunakaartit kyllä itsekseen ihmettelivät miksi täytyi perääntyä\npaikoilta, jotka oli kalliisti vallattu. Perääntyminen alkoi toisissa\nsynnyttää masennustakin.\n\nPeräännyttiin Heinolaan ja asetuttiin harjuille ja muille sopiville\npaikoille. Tehtiin puolustusvalmistuksia. Hakattiin metsää, missa se\noli haittana ja kaivettiin kuoppia maahan ja lumeen. Joukkoja\nsijoitettiin hyviin puolustusasemiin. Tykit siirrettiin ulos\nkaupungista. Tiedustelua ja urkintaa tehtiin valkoisten puolelle\nniinpaljon kuin suinkin. Kerran onnistuivat tiedustelijamme pääsemään\nyöllä valkoisten puolelle, josta saivat tarkkoja ja oikeita tietoja.\nTiedustelijat käyttivät lahtareilta saatuja vaatteita ja merkkejä.\n\nKun valkoiset alottivat hyökkäyksen, niin tapahtui se siten, kuin\ntiedustelijat olivat saaneet selville. Valkoisten yritys Heinolan\nvaltaamiseksi oli tällä kertaa varovaisempi kuin ennen. He eivät\nuskaltaneet tehdä saartoa, vaan yrittivät suoralla hyökkäyksellä\nvallottaa kaupungin. Ensimäinen yritys ja häviö oli heitä opettanut.\n\nTykkimme, jotka olivat 4-5 kilometrin päässä Heinolasta, pommittavat\nvalkoisia tähystäjiemme kenttäpuhelimella antamien määräysten mukaan.\nValkoiset antoivat myös tykkitulta, mutta se ei tuottanut meille\nsanottavaa vahinkoa. Taistelun toisena yönä toivat valkoiset\nkuularuiskunsa aivan meidän eteemme. Aamulla alkoivat niillä suunnata\ntulen meitä vastaan. Ne olivat meille suurena haittana. Kohdistimme\nniitä vastaan tulemme aina tykistöä myöten. Yksi valkoisten tykki\nvaikeni. Otaksuimme siihen osanneemme. Viimein saimme haltuumme myös\nkuularuiskut, mutta emme niillä mitään tehneet. Valkoisten\nkuularuiskumiehistä osa pakeni, loput kaatuivat.\n\nJonkun päivää kestäneiden taisteluiden jälkeen huomasivat lahtarit\nturhaksi Heinolan vallottamisen ja alkoivat perääntyä. Juuri rintamalle\ntulleet joukkomme alottivat takaa-ajon. Mutta silloin lahtarit tekivät\nuuden hyökkäyksen, saatuaan meidät pois varusteistamme. Kuitenkin tuli\nheille lähtö kirkonkylään, sillä koko punainen voima heitä ahdisti.\nSieltäkin joutuivat he lähtemään Lusiin, missä asettuivat puolustukseen\nja siinä pysyi rintama kauan. Käytiin pieniä kahakoita, mutta kumpikin\npuoli pysyi asemissaan.\n\nPunaisilla oli suunnitelmana tehdä koko keskirintamalla hyökkäys ja\nHeinolan rintama kuului siihen. Tiedustelijat pantiin ottamaan selvää\nvalkoisten aikomuksista. Joukko tiedustelijoita poikkesi erääseen\ntaloon ja heidän siellä ollessaan joutuivat valkoisten piirittämiksi.\nTaistelu oli seurauksena ja osa punaisia jäi haavoittuneena lahtarien\nkäsiin, osa pääsi pakenemaan. Sittemmin punaiset valloittivat\npaikkakunnan. Haavoittuneina paikalle jääneet toverit tavattiin\nruhjottuina, silmät päästä pois kaivettuina, työväenjärjestöjen\njäsenkirja ja punakaartin kortti jokaisen rintaan hakattuna.\n\nRintama pysyi koko talven paikallaan. Lahtarit eivät enää uskaltaneet\ntehdä yritystä, ennenkuin vasta saksalaisten tultua. Punaisetkaan eivät\nvoineet hyökätä, sillä joukkoja siirrettiin pohjoisen rintaman avuksi.\n\nKeskisellä Heinolan rintamalla oli suuri merkitys Suomen\nvallankumoustaistelussa. Valkoiset yrittivät tämän kautta päästä\nkatkaisemaan Pietariin johtavan rautatien, samalla murtaa punaisten\nrintaman ja estää joukkojen kuljetuksen. Heinolan rintaman taisteluista\nja voitoista voi kiittää hyvää johtoa, kovaa kuria ja joukkojen suurta\ninnostusta.\n\nSaksalaisten saavuttua murtui Heinolankin rintama. Sen murtumisen ja\nsaksalaisten ja suomalaisten lahtarien yhdyttyä ei punainen armeija\nvoinut perääntyä itään, vaan Lahden seuduille jäivät parhaat voimat\nsaksalaisten vangiksi. Jos läntisellä ja pohjoisella rintamalla\npunaiset olisivat perääntyneet, niinkuin oli määräys, olisi se jatkanut\ntaistelua, huolimatta saksalaisten Suomeen tulosta.\n\n\n\nSotaretkestä Sysmään.\n\n\nLuokkasodan alkuaikoina, helmikuun alussa, alkoi yleinen hyökkäys\nPäijänteen kahta puolta Keski-Suomea kohti. Toinen punakaartin osasto\nkulki Kuhmoisiin, toinen Sysmään. Jouduin olemaan Sysmään päin\ntaivaltavassa joukossa.\n\nValkoiset oli lyöty Uudellamaalla ja joukkojen jätteet kulkivat\npohjoista kohti. Meidän matkamme kulki Vääksyn kanavan kautta\nKalkkisiin. Siellä olivat valkoiset majailleet ja näimme niitä, kun ne\npakenivat meidän edellämme. Koskisen kartano, jossa valkoiset olivat\nmajailleet, oli tyhjä ja me jäimme sinne lepäämään. Kuulimme puhelimen\nsoivan ja riensimme vastaamaan saadaksemme mahdollisesti valkoisilta\njotain tietoja. Pääsimmekin heidän kanssaan juttusille. Valkoiset\nkyselivät punaisia, miten paljon niitä on ja mitä ne aikovat tehdä.\nTalon puhelinta emme huomanneet särkeä lähtiessämme ja sillä saatettiin\nsentähden antaa valkoisille tietoa meidän lähdöstämme.\n\nJatkoimme matkaamme vihollisen jälestä Norlundin kartanoon, joka oli\nSysmän puolella. Valkoiset poistuivat kartanosta meidän saavuttuamme\nilman taistelua. Olimme kartanossa yön. Aamulla tiedustelijamme toivat\ntiedon, että lahtarit ovat Nuoramoisten kylässä valmiina taisteluun.\nLähdimme vihollista kohti. Etujoukkomme teki hyvää työtä, niin että\npääjoukossa olleiden ei tarvinnut muuta kuin kulkea mukana. Kaikki\nnäytti oudolta ja kammottavalta, sillä emme olleet vielä tottuneet\nsotaan. Sotilaallista järjestystä meillä sentään vähän oli. Oli\nesikunta ja päällystöäkin vaikkakaan se ei ollut tietoinen juuri muusta\nkuin että valkoiset piti voittaa.\n\nPäällystö pysähdytti matkamme. Kirkonkylässä meidän oli määrä vallottaa\nvalkoisten varusteet, kivinavetat ja muut suojapaikat. Tykkien ja\nampumatarpeiden puutteessa jäivät ne kuitenkin vallottamatta. Toisen\npäivän iltapuolella tuli luoksemme eräs vaimo, joka ilmoitti\nlahtarien hyökkäysaikeesta. Päällikkömme luuli häntä valkoisten\nasiamieheksi ja kohteli häntä röyhkeästi. Ei ruvettu minkäänlaisiin\nvarovaisuustoimenpiteisiin, lämmitettiin sauna ja mentiin joukolla\nkylpemään. Saunan ollessa täynnä miehiä alkoi yht'äkkiä kuulua huutoja\nja laukauksia. Etujoukkomme oli perääntynyt joen yli ja saunassa olijat\njäivät lahtarien tulen alle. Vaatteet kainalossa lähtivät kylpijät\nkäpälämäkeen helmikuun pakkasessa, kuulien vinkuessa. Kaikki pääsivät\npakenemaan ja senjälkeen alkoi hurja ampuminen.\n\nPunaisten puolella ei säästetty kuulia, vaan ammuttiin hurjasti.\nValkoiset perääntyivät. Valkoisten toinenkin yruys epäonnistui. Mutta\nhe tekivät vielä kolmannen yrityksen. Jotkut punaisten päälliköt\nlähtivät karkuun ja veivät vielä joukkojakin mukanaan. Jälellejääneitä\nuhkasi tuho, mutta hätä keksi keinon. Kerättiin joukko, joka esti\nperääntymisen ja järjesti puolustuksen. Valkoiset yrittivät yli jään,\nmutta eivät päässeet. Heidän joukkonsa lähti Päijännettä myöten\nKalkkista kohden, koettaen päästä punaisten eteen, jotka tulivat maata\nmyöten.\n\nPunaisten perääntyneet joukot saivat määräyksen palata kiireesti\ntakasin, mutta he eivät palanneet. Lähetit toivat kuitenkin Lahdesta\ntiedon, että sieliä muodostetaan joukkoa, joka tulee avuksi. On\npidettävä puolia siihen asti. Valkoisten tekemä saartoyritys\nepäonnistuikin ja he huomasivat Päijänteelle menon vaaralliseksi.\nViidakossa Päijänteen rannalla olimme aivan lähellä lahtareita.\n\nTulimme käsittämään, että meidän on peräännyttävä, ellei tule apua,\nmutta jos peräännymmekin, niin täytyy se tapahtua järjestelmällisesti\neikä karkaamalla. Valkoisten uudistetulla hyökkäyksellä oli\ntarkotuksena päästä yli joen ja siksi tekivät he raivokkaita\nryntäyksiä. Me laskimme kuulavarastomme, joka oli huvennut vähiin, ja\nhuomasimme, että ampumavarojen puutteen takia meidän on peräännyttävä.\n\nLähetimme joukon edellämme Kalkkisiin pitämään perääntymistietä avoinna\nsiltä varalta, että valkoiset oikaisevat jäätä myöten edellemme.\nPerääntymisemme muodostui aika rytäkäksi. Valkoisten ratsut tulivat\njälkeemme. Me ammuimme kivien takaa ja koetimme estää päällekarkauksen.\nValkoiset tulivat jälkeemme Kalkkisiin, mutta eivät jatkaneet\nmatkaansa, sillä he eivät uskaltaneet mennä jäälle. Me pääsimme Vääksyn\nkanavalle väsyneinä ja uupuneina, mutta olimme oppineet tuntemaan\nsotaa.\n\nVääksyssä oli Lahdesta tulleita joukkoja ja päälliköitä. Joukot\njoutuivat uuden järjestelyn alaisiksi. Ylempiä tehtävänsä\nlaiminlyöneitä päälliköitä erotettiin toimistaan, toisia pidätettiin ja\ntutkittiin. Epäiltiin yhteyttä lahtarien kanssa. Sitä ei kuitenkaan\ntodettu, vaan vastoinkäymiseen oli syynä ollut sotataidon puute ja\npelkuruus. Retki oli hyväksi opiksi. Alettiin kohdistaa enemmän\nhuomiota rintamalle ja pantiin virasto- y.m. tehtäviin vähemmän miehiä,\nsillä kokemus osotti, että ensin on vihollinen voitettava taistelussa.\n\nKaikista varovaisuustoimenpiteistä huolimatta tuli päällikön paikalle\nmonasti suulas henkilö, joka luuli olevansa hyvinkin etevä soturi,\nmutta käytäntö osotti toista.\n\n                                                      V. Koski.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEPÄONNISTUNUT RETKI SAVOON.\n\nAsejunan yhtä osaa lähdettiin luokkasodan alkuaikoina kuljettamaan\nSavon rataa myöten Mikkeliä kohti. Käytyämme pieniä kahakoita,\nsaavuimme hiljalleen Mäntyharjun asemalle. Siihen matkamme loppuikin.\nLahtarit olivat särkeneet puoli kilometriä asemalta sijaitsevan Kiepin\nsillan. Osa joukostamme komennettiin radalle. Osa särjetyn sillan yli\nkoululle ja osa jäi asemalle. Säpöörit alkoivat korjata siltaa.\n\nVälillä piti aina tapella, sillä lahtarit hätyyttivät meitä kaiken\naikaa. Laskivat räjähdysaineilla lastatun vaunun täyttä vauhtia\ntarkotuksella saada se räjähtämään rakenteilla olevan sillan luona.\nOlimme kuitenkin ottaneet kiskoja irti niin kaukana sillasta, että\nhirveällä voimalla räjähtävä vaunu ei vahingoittanut siltaa.\nRatapenkereen se sensijaan löi muun maan tasalle.\n\nRadan vierestä löysimme ensimäiset lahtarien uhrit. Ne oli kiduttamalla\ntapettu. Varkauden tapahtumista saimme myös viestejä. Paloimme halusta\ntaisteluun. Mutta ei osattu tapella. Johto ei ollut tehtävänsä tasalla.\nOn suorastaan anteeksiantamatonta, että rata Kouvolasta Mäntyharjuun\njätettiin ilman suojelusta sivusta käsin, eikä miehitetty radan\nvarrella sijaitsevia kyliä. Lahtarit pääsivät särkemään radan takaamme\nkymmenistä kohdista ja sitten tekivät hyökkäyksen, jota ei kyetty\ntorjumaan, vaan peräännyttiin taistellen ja rataa korjaten Voikoskelle,\njohon rintama jäikin sodan loppuun saakka.\n\n                                                    E. Leino.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSAVITAIPALEEN TAISTELUISTA.\n\nMaaliskuun 1 p:nä läksimme Kouvolasta yöjunalla päämääränä ollen\nMikkeli. Leikkiä laskien puhuvat toverit, että viikon perästä ollaan jo\nMikkelissä ja niin on raivattu tie auki Savoon. Tuotapikaa olimme\nTaavetissa, jossa jäimme pois junasta ja hetken perästä oli joukkomme\nvalmiina marssimaan Savitaipaletta kohti. Joukkomme käsitti 5\nkomppaniaa kiväärimiehiä, kaksi raskasta vuoristotykistöä, kaksi 2 ja\npuolen tuuman Maxim-pikatykkiä, 5 kuularuiskua miehistöineen. Lisäksi\noli hyvä kuormasto ampumatarpeita. Etujoukkona oli kaksi osastoa\nsuksimiehiä.\n\nIlman vastusta kuljimme 30 kilometriä ja illalla olimme saapuneet\nLyytikkälä nimiseen kylään. Kello puoli 12 heräsimme kiivaaseen\nampumiseen. Lahtarit tekivät hyökkäyksiä asemiamme vastaan. Kahden\ntunnin taistelun jälkeen olimme karkottaneet lahtarilaumat pakosalle.\nAamulla lähdettiin kohti Savitaipaleen kirkonkylää. Kuljettuamme kaksi\nkilometriä kohtasimme lahtarien etujoukot. Lahtarit väistyivät\ntieltämme. Välillä laitoimme vuoristotykkimme puhumaan ja kun\nkuularuiskuilla jatkoimme, avautui tie. Ilman suurempaa vastustusta\nvallotimme kirkonkylän maaliskuun 2 p:nä.\n\nKouvolasta lähdettyämme oli aikomuksenamme edetä pitemmälle, mutta\nesikunnasta tuli nyt määräys, ettemme saa jatkaa etenemistä, koska\nMäntyharjun rintama ei ole päässyt etenemään samassa suhteessa. Meille\noli ollut helppoa mennä edemmäksi, mutta määräyksiä oli toteltava.\nSavitaipaleen kirkonkylästä tuli pitkäaikaisempi pysähdyspaikka, kuin\nmitä osasimme aavistaa.\n\nOltuamme viikon kirkonkylässä, tekivät lahtarit hyökkäyksen.\nEräs meikäläismielinen lahtariarmeijan sotilas toi lahtarien\nhyökkäysaikeesta tiedon. Hyökkäys tapahtui noin kilometrin pituisella\nrintamalla. Kärnäkosken puoleiselta rintamaosastolta käsin hyökättiin\nmyös. Taistelun tuoksinassa oli yksi osastomme edennyt Suomenniemelle\njohtavaa tietä myöten. Hämärän tullen alkoi lahtarien hyökkäys entistä\nvimmatummin. Jouduimme osaltamme perääntymään noin 100 metriä. Päätimme\njoko voittaa tai kaatua. Lahtareilla oli tällä kertaa ylivoima.\nKuitenkin löimme lahtarit suurta mieshukkaa kärsien pakosalle.\nKaksikymmentäneljä tuntia taisteltuamme olimme karkottaneet lahtarit\nympäristöltämme.\n\nTorjuttuamme vihollisen hyökkäyksen, aloimme tehdä varustuksia.\nMäkirinteisiin rakensimme juoksuhautoja ja valmistimme piikkilanka-\naitaesteitä. Tämä työ koitui meille suureksi hyödyksi vastaisissa\ntaisteluissa.\n\nNoin kaksi viikkoa saimme olla rauhassa. Maaliskuun 20 p:nä saamme\nmääräyksen mennä vallottamaan Kärnäkosken. Aamulla kello 8 tienoissa on\njoukkomme lähtövalmiina. Signaalitorvella annettiin merkki hyökkäyksen\nalkamisesta. Emme kerinneet hyökätä kuin kaksi kilometriä, kun\nkohtaamme lahtarien etujoukot. Etenemme varovaisesti. Ensin\ntiedusteluosasto, sitten jalkaväki kuularuiskuosastoineen mukana 5\nkuularuiskua, jälempänä tulee kaksi pikatykkiä ja kaksi raskasta\nvuoristotykkiä. Kuinka ollakaan, kielletään etenemästä ja määrätään\nperääntymään takasin. Yhtäkkiä avaavat lahtarit kuularuisku- ja\nkivääritulen joukkoomme. Se synnyttää hajaannusta. Tykistöä ei tahdota\nsaada millään käännetyksi, sillä perääntymiskäskyä on alettu noudattaa.\nKomennukset tuntuvat kaikuvan kuuroille korville. Vihdoin saamme\njoukkomme järjestykseen. Hyökkäyksestä ei kuitenkaan tullut mitään,\nvaan peräännyimme järjestyksessä Savitaipaleen kirkonkylään.\n\nMaaliskuun 25 p:nä saamme uudelleen määräyksen vallottaa Kärnäkosken.\nPääjoukko joutui noin kaksi kilometriä edettyään taisteluun. Lahtarien\nvastarinta vähitellen näytti murtuvan. Koko päivän jyrisivät tykkimme.\nOlimme jo 4 ja puolen kilornetrin päässä Kärnäkoskelta. Ilta alkoi jo\nhämärtää ja lähetimme tiedustelijoita liikkeelle. Mutta taasenkin\nkeskeytimme hyökkäyksemme ja väsyneinä saavuimme takasin Savitaipaleen\nkirkonkylään. Pääjoukot olivat perääntyneet myös. Pääjoukoilla olikin\nollut ankara päivä. Kärnäkoskelle tekemämme hyökkäyksen jälkeen saamme\nkokea kaksi kolme lahtarien hyökkäystä joka viikko. Ne alkoivat\ntavallisesti iltapäivällä puoli kolmen aikaan. Niihin pian totuimme.\nRintamasaartoa eivät lahtarit kyenneet tekemään ja tavallisesti oli\nTaavettiin johtava tie auki.\n\nHuhtikuun puolivälissä olemme saaneet viestin Tampereen menetyksestä,\nHelsingin tappiosta ja Kansanvaltuuskunnan muutosta Viipuriin. Aloimme\nolla selvillä miten taistelu päättyy. Joka ilta pitivät lahtarit meitä\nvirkeinä. Huhtikuun 23 p:nä alottivat he yleisen hyökkäyksen. Se alkaa\nshrapnellitulella. Miehiämme alkaa tulla juosten ketjuun ja pian\nmeidänkin tykkimme ilmoittavat olemassaolostamme. Hetkisen kuluttua\nsäestävät kuularuiskut ja kiväärituli yhtyy samaan nuottiin. Meillä on\nSavitaipaleella vähän vaille 800 miestä, kaksi raskasta vuoristotykkiä,\nkaksi Maxim-pikatykkiä, yhdeksän venäläismallista kuularuiskua ja\nammukkeita suuri varasto, mutta sittenkin taistelu osoitti, että paljon\nenemmän olisi tarvittu.\n\nKoko kirkonkylä on helvetillisen räiskeen vallassa. Ylipäällikkö Kalle\nKoskelo on pois, hänen tilallaan on Pekka Kroger. Kuolema niittää\nsaalistaan ja haavoittuneita kerääntyy paljon. Kello 12 syttyy\nensimäinen tulipalo. Meidän punaisen ristin talo, Savitaipaleen\napteekki, syttyy tuleen. Samanlaisia näkyjä saimme nähdä muuallakin.\nKello puoli viisi ampuivat lahtarit tulipommin, joka sytytti ison\npuisen Savitaipaleen kirkon palamaan. Varmaan tuli piruille lähtö!\n\nNotkelmassa sijaitseva pappilan navetta on muutettu sairaalaksi. Se\nalkaa täyttyä haavoittuneista. Noin neljääkymmentä haavoittunutta\nlähdettiin kuljettamaan Taavettia kohti.\n\nSavitaipaleen vallotuksessa sanotaan lahtareilla olleen noin viisi\ntuhatta miestä. He saattoivat vaihtaa uusia miehiä väsyneiden tilalle,\nmutta me sitävastoin seisoimme paikoillamme levähtämättä. Pyysimme\nKouvolasta lisäväkeä ja ammukkeita. Saatiin kuitenkin kielteinen\nvastaus. Ei auttanut muu kuin taistella entistä lujemmin. Lahtareilla\noli 19 kuularuiskua toimessa, kaksi haupitsia, viisituhatta\nkiväärimiestä ja saksalainen johto.\n\nTaistelun toisen päivän iltana taukoaa laukausten vaihto. Lahtarit\nlähettävät lähetin solmimaan välirauhan. Mutta pian selvisi, että\nheillä oli petos mielessä. Lähetti palasi niine hyvineen takasin. Heti\nalotimme ankaran tulen. \"Neuvottelujen\" aikana olivat lahtarit\nkerinneet korjata asemiaan ja nyt alkoi hurjin ammunta mitä oli ollut\nkoko aikana. Kello yhden aikaan yöllä alkaa jo kuulua kuiskeita\nperääntymisestä. Se muuttuu määräykseksi perääntyä järjestyksessä.\nMutta häiriöttä ei perääntyminen tapahtunut.\n\nPerääntyminen suoritettiin kranaatti- ja shrapnellitulessa.\nKuularuiskut rätisivät. Suuret tulipalot loimusivat. Tietä myöten menee\nkuormastoa, naisia ja lapsia. Hevosia ei ole tarpeeksi. Joku vanhus\nlaahustaa nyytti kädessä. Peräännymme yhtäpainoa Virroille asti.\nSavitaipale on menetetty. Hyökkäyksemme Savon työläisten avuksi on\nrauennut tyhjiin. Valkoinen peto oli voittanut.\n\n                                           \"Mukana ollut.\"\n\n\n\n\nPunaisen Tampereen menetys\n\n\nVerisimpiä ja ratkaisevimpia Suomen luokkasodan taisteluita oli\nkamppailu Tampereen kaupungista. Vallankumouksen puhjettua pääsi\ntyöväki helposti kaupungin haltijaksi, sillä lukuisat\nteollisuuslaitokset olivat vuosikymmenien kuluessa kasvattaneet\nluokkatietoisen ja toimintanitoisen työväestön, joka nousi yhtenä\nmiehenä silloin, kun työväenluokan etu sitä vaati. Mutta kun\nTampereelta aiottiin lähettää punaisia joukkoja pohjolan työläisten\navuksi, kohdattiinkin voimakas lahtarien vastarinta. He olivat ovelasti\nPohjanmaalla suorittaneet sotaliikkeensä jo ennenkuin punaisilla oli\naavistustakaan ja kaikki urheat yritykset tunkeutua pohjoiseen\nepäonnistuivat. Rintama muodostui Vilppulaan, josta tuli läntisen\nrintaman varsinainen keskipiste taistelun alkuaikoina.\n\nVaikka punaiset eivät päässeetkään etenemään Vilppulaa edemmäksi,\nnäytti kuitenkin tilanne työväestölle edulliselta. Taisteluissa oli\nmenestystä ja sitä mukaan kuin punaisten valta etelässä lujittui,\nryhdyttiin järjestämään hallinnollista ja taloudellista elämää uuteen\nkuntoon. Toiveet paikallisesta voitosta murtuivat kuitenkin maaliskuun\npuolivälissä, sillä silloin punaiset joukot kärsivät Vilppulassa\ntappion. Rintama murtui ja joukot alkoivat perääntyä Tampereelle\nasettuakseen siellä uuteen vastarintaan. Vilppulassa kärsittyä tappiota\nseurasi joukkojen keskuudessa lamaannus, jota lahtarien provokaattorit\nmenestyksellisesti lisäsivät.\n\nMaaliskuun 17 p:n ja 23 p:n välisenä aikana olivat joukot siirtyneet\nVilppulasta Tampereen laidoille täydellisessä hajaannustilassa.\nLähenevä vihollinen opetti kuitenkin joukoissa järjestymisen ja kurin\ntarpeen. Jokainen punakaartilainen käsitti, että Tampereen menetys\nmerkitsi lopun alkua. Siksipä yritettiin uudella innolla järjestää\njoukot taistelukuntoon. Etelä-Suomesta lähetettiin myös joukkoja\nTamperetta puolustamaan, mutta punaista Etelä-Suomea lähenevä\nulkomainen vihollinen särki suunnitelmat. Siksipä jäi Tampereen\npuolustus Vilppulasta perääntyneiden joukkojen ja Tampereen työläisistä\nmuodostettujen joukkojen tehtäväksi.\n\nMaaliskuun 25 p:nä olivat lahtarit jo niin lähellä Tamperetta, että\nalottivat kaupungin pommituksen. Punaisten asemat eivät olleet\nkehuttavat. Nekin juoksuhaudat, jotka tsaarihallitus oli rakennuttanut,\neivät olleet sille suunnalle, jolta vihollinen hyökkäsi. Tykkituli oli\nkiivasta aamusta iltaan saakka ja sitä säesti kiväärien ja\nkuularuiskujen pauke sekä pommien ja käsikranaattien hirvittävä räiske.\nLahtarien tykkitulesta joutuivat luonnollisesti ensin kärsimään\nlaitakaupunkien työläisasunnot. Niitä eivät lahtarit suinkaan\nsäälineetkään. Tammelan kaupunginosassa sytyttivät lahtarien tulipommit\ntyöläisasunnon toisensa jälkeen tuleen ja yön aikaan synnyttivät\ntulipalot kammottavaa tunnetta.\n\nNiinkauan kuin punaisten tykistöllä riitti ampumavaroja, torjuttiin\ntoistamiseen uusiintuneet lahtarien hyökkäykset. Maaliskuun 28 p:nä\naamuyöstä alotti vihollinen tykistötaistelun Lempäälän, Messukylän ja\nTammelan puolelta. Kaikki punaisten tykit pantiin myös puhumaan. Niitä\nolikin eri puolilla kaupunkia kaikkiaan 32 kappaletta, joista yksi\n11-tuumainen. Punaisten tuli vaimensi lahtarien hyökkäysyritykset.\nLahtarit itsekin myöntävät, että punaisten tykkituli vei heidän\njoukkonsa aivan hajalle. Lahtarijoukot olivat peloissaan ja pakokauhun\nvallassa, mutta pakolla saivat upseerit heidät ajetuksi uusiin\nyrityksiin.\n\nPunaisille tuli voittamaton este. Ampumavarat loppuivat. Uusia ei saatu\nmistään. Vihollisen tykkituli vain yltyi ja sen suojassa saattoivat\nlahtarijoukot hiljalleen lähestyä kaupunkia. Kun tykistötaistelu\npäättyi, yrittivät punaiset vielä kivääreillään ja kuularuiskuillaan\npitää puoliaan ja maksattaa lahtareille kaupungista niin raskaan hinnan\nkuin suinkin. Lahtarit tämän huomattuaan lähettivät valkoisen lipun\nsuojassa rauhanneuvottelijoita punaisten puolelle. Heidän tuomansa\nehdot olivat kuitenkin täydelliset antaantumisehdot. Punaisten\npäälliköiden ja kaupungissa olevien ase- ja ammusvarastojen\nluovuttamista vaadittiin. Miehistölle sensijaan luvattiin vapaus.\nPunaiset tiesivät hyvin miten paljon lahtarien rauhantarjouksiin oli\nluottamista, siksipä vastasivatkin joukot taistelulla lahtarien\nantautumisehdotukseen. Punaisten oli kuitenkin peräännyttävä askel\naskeleelta kaupunkia kohden. Vihollisen lähestymisestä rohkaistuivat\nkaupungissakin olleet lahtarit ja ryhtyivät ammuskelemaan\npiilopaikoistaan punaisia. Kaikista etsinnöistä huolimatta olivat\nlahtarit kyenneet kätkemään aseita. Vihollinen oli nyt sekä edessä että\ntakana.\n\nHuhtikuun 2 p:n vastaisena yönä pääsivät lahtarijoukot jo\nHämeensillalle. Päivällä alkoivat varsinaiset katutaistelut. Molemmin\npuolin käytettiin sekä kuularuiskuja että kivääreitä. Talo talolta\njoutui lahtareiden haltuun. Varsin kiivas taistelu käytiin\nkaupungintalon omistamisesta. Koko päivän yrittivät lahtarit sitä saada\nhaltuunsa, mutta vasta uhkaamalla käyttää tykistöä saivat piirittäjät\npuolustajat luopumaan taistelusta. Puolustajista, joita oli vain 3040\nhenkeä, oli puolet naisia, jotka urhoollisesti taistelivat\nmiespunakaartilaisten rinnalla. Huhtikuun 5 p:nä päättyivät\nkatutaistelut ja huhtikuun 7 p:nä oli kaupunki täydellisesti lahtarien\nhallussa.\n\nKaupungin vallotuksessa vangiksi joutuneet tuhannet punakaartilaiset,\nmiehet ja naiset kerättiin kauppatorille, jossa he joutuivat\nviluissaan, uupuneina, nääntyneinä ja masentuneina seisomaan\nkuularuiskujen uhkaamina toista vuorokautta ilman ruokaa. Torilta\nvietiin vangit rautatiemakasiiniin, joka täyttyi niin, että vankien\nnukkumisesta ei saattanut olla puhettakaan. Lisäksi oli se niin kylmä,\nettä hampaat löivät loukkua. Täällä kävivät valkoiset sotilaat ja\nalipäälliköt ryöstämässä vangeilta saappaat ja kengät jaloista ja\nvarastamassa kellot ja rahat y.m. arvoesineet. Vangit olivat avuttomina\nryöstäjien kynsissä, sillä pieninkin vastarinta merkitsi telotusta.\nMakasiinissa joutuvat vangit olemaan 2-3 päivää ilman ruokaa.\nMakasiinin seinään tulleesta ampumareiästä näkivät vangit miten aivan\ntoisen päädyn edustalla telotettiin heidän joukostaan etsityt\nvenäläiset ja muutama suomalainenkin, joiden yltä ryöstettiin melkein\nkaikki vaatteet. Puolialastomat ruumiit jätettiin virumaan korkeaan\nruumisläjään, jonka päälle uusien telotettavien oli kiivettävä.\nViereiselle sillalle kerääntyi kaupungin porvareita katsomaan\ntelotusnäytelmää. Monet hienot herrasneidit ja -rouvat tuntuivat olevan\nkovin ihastuneita näkyyn. [Eräs Tampereen puolustuksessa mukana ollut\ntoveri kertoo luokkasodan arkistolle lähettämässään kirjeessä: \"Kun\nolimme luovuttaneet aseemme, niin lahtarit asettivat Pyynikin\ntrikootehtaan pihaan riviin seisomaan ja komensivat jotain ruotsiksi,\njota emme ymmärtäneet. Heidän ensimäinen työnsä oli nuuskia taskumme.\nSenjälkeen meidät pantiin kaksimiehisiin riveihin ja komennettiin\njuoksemaan. Raihnaisina ja väsyneinä meidän piti juosta Pyynikin\nkuraisia polkuja aina Esplanaadille asti. Sitten vietiin meidät\nTampereen tavaramakasiinille, jossa tapasimme tuhansia toisia\ntovereita. Ensimäinen näky oli kauhea. Miehiä oli alusvaatteillaan\nrivissä. Toiset olivat epätoivon vallassa, mutta toisilla oli uljas\nvallankumoussoturin hymy huulilla. Sitten alkoi julma lahtaus. Yksi\nkerrallaan kutsuttiin miehiä ulos rivistä. Toisia oli jo ammuttu\nkymmenittäin ja heistä useat potkivat vielä henkitoreissaan\nruumiskasassa. Pitkät työläisrivit seurasivat jännityksellä tätä\nlahtausta, jota kesti melkein taukoamatta aamusta iltaan. Kun päivä oli\nkulunut ja aurinko siirtynyt idästä länteen, oli seinän vierustalle\nmuodostunut suuri ruumiskasa. Ihmislihaa!\"]\n\nJonkinlainen kenttäpikaoikeus oli käytännössä, mutta vaikka se olisi\nkuinka ahkeraan toiminut, ei se olisi kerinnyt pienelle osallekaan\ntelotetuista langettamaan tuomiota, joten surmaaminen suurimmaksi\nosaksi tapahtui ilman vähäsintäkään tutkintoa tai tuomiota. [Huhtik. 7\np:nä antoi valkoisten ylipäällikkö kenraali Mannerheim joukoilleen\npäiväkäskyn, jossa hän kiittää joukkojaan Tampereen vallotuksen\njohdosta m.m. seuraavin sanoin: \"Tämä voitto ei merkitse ainoastaan\nSuomen vapautta ja itsenäisyyttä, tämä voitto on myös koko maailman\nkulttuurivoitto Venäjän bolshevikeista ja heidän maailmaamullistavista\nja sivistystä hävittävistä opeistaan... Paljon verta on vieläkin\nvuodatettava, ennenkuin Suomi on valkoinen, mutta mikään kansa ei saa\nvapauttaan lahjaksi, sillä vapaus on ostettava verellä, jotta sillä\nolisi arvoa. 'Mannerheim', toim. Y. Koskelainen s. 31.] Kun\ntelotusvimma oli hiukan heikentynyt, alkoi toisenlainen kuolema vaania\nvangituita. Se oli nälkäkuolema. Tampereen menetystä seurasi\nvankilahelvetti. Noin 10,000 vankia teljettiin \"kuoleman\nesikartanoihin\". Vankileirioloista kerrotaan jälempänä.\n\nValkoisten suorittama sotaliike Tampereen valtaamiseksi selvenee\nseuraavasta valkoisten päämajoitusmestari Ignatiuksen antamasta\npäiväkäskystä:\n\n\"Tampereen kukistumisen kautta on maaliskuun 15 p:nä aloitetun\nhyökkäyksen ensimäinen päämäärä saavutettu.\n\nTämän sotaliikkeen alkaessa oli vihollinen Satakunnassa pääpiirteissään\nlinjalla Lavia-Ikaalinen. Näiden ryhmien ja Vilppulan rintamamme\nvastassa Hämeessä olevien melkoisten voimien välillä oli huomattava\nryhmä tunkeutunut Kuruun ja osastoja siitä aina Vaskivedelle saakka.\nIdempänä oli vihollisen eteneminen Jämsää kohti pysäytetty linjalle\nKankaanpää-Virrat-Vilppula sekä Jämsään. Aikomus oli yhtaikaa hyökätä\nVirroilta ja Jämsästä ja piirittää Vilppulassa olevat viholliset,\nsamalla kuin Satakunnan ryhmän tuli etenemällä Porin rataa kohti\nkiinnittää vihollisen huomiota itseensä ja sitoa mahdollisimman paljon\nvihollisen voimia.\n\nMaaliskuun 16 p:nä eversti Vilkmanin johtama Jämsän ryhmä hyökkäsi\nvallaten taistelun jälkeen Länkipohjan. Samana päivänä eversti\nHjalmarson mursi vihollisen vastarinnan Vaskivedellä saapuen Kuruun.\n17 p:nä jatkui Vilkmanin liikehtiminen Orivettä kohti, samalla kuin\neversti Wetzerin johtama Hämeen ryhmä ahdisti vihollista Vilppulan\nrintamalla eteläänpäin ja Hjalmarsonin joukot asettuivat Murolessa\nolevia lujia vihollisasemia vastaan.\n\nSillä aikaa kuin Hämeessä sotaliikkeet näin edistyivät ja joukkomme\n19 p:nä pakoittivat vihollisen peräytymään Murolesta ja 20 p:nä\nvalloittivat Oriveden, sai Satakunnan ryhmä käydä tuimia taisteluita\nLavialla ja Kyrökoskella, missä eversti Linderin sotaliikkeet sitoivat\nhuomattavia vihollisvoimia estäen niiden sijoittamisen Hämeen\nrintamalle.\n\nSittenkuin vihollisen vastarinta linjalla Teisko-Orivesi oli\nlopullisesti murrettu, suoritettiin maalisk. 21-26 p:nä Tampereen\nsaarto loppuun.\n\nSuurin piirtein katsoen tällöin ryhmä Wetzer eteni suoraan Suinulaan,\nkun taas Vilkmanin osasto asettui eteläänpäin johtavia vihollisen\nyhteyslinjoja vastaan. Kangasalan lujat asemat valtasi Vilkmanin ryhmä\nvoimakkaan tykistövalmistelun jälkeen, sitten, päämäärästä tietoisen ja\ntarmokkaan johdon alaisena, vallaten Lempäälän tiukan taistelun\njälkeen. Jo seuraavana päivänä joukot ahdistivat Tamperetta etelästä\npäin.\n\nSatakunnan ryhmän osalle tulleen painostuksen huojentamiseksi oli tällä\nvälin Hjalmarsonin osasto maalisk. 22 p:nä siirretty Teiskosta\nNäsijärven yli Viljakkalaan. Saatuaan näin apua eversti Linder 24 p:nä\nvoitti vastustajansa perin pohjin Kyrökoskella ja Viljakkalassa, tunki\nse tuottaen sille raskaita tappioita eteläänpäin ja voi nopean marssin\njälkeen 26 p:nä katkaista Porin radan Siurossa, samalla kuin osa hänen\njoukoistaan Hjalmarsonin johdolla ahdisti Tampereen länsilaidalla\nolevia vihollisasemia.\n\nMaaliskuun 27-28 p:nä Wetzerin ja Vilkmanin ryhmät tiukasti taistellen\nvaltasivat kaupungin itäreunalla olevan kasarmialueen, minkä jälkeen\nvoitiin ryhtyä valmistelemaan lopullista hyökkäystä.\n\nVoimakkaan tykistövalmistelun jälkeen, mistä kaupunkikin, ikävä kyllä,\nsai kärsiä, alkoi eversti Wetzerin johtama hyökkäys huhtik. 3 p:nä klo\n3 aamulla. Kolmessa, jääkärimajuri Malmbergin, jääkärieversti Ausfeldin\nja eversti Grafströmin johtamassa ryhmässä valtasi jalkaväki rynnäköllä\nvähitellen itäiset ja kaakkoiset kaupunginosat, pakoittaen vihollisen\nlopuksi, katkerien katutaistelujen jälkeen antautumaan 5 päivän\nillalla.\n\nNäiden sotaliikkeiden kautta viholliselle koitunut tappio on\nhuomattava, jollei otetakaan huomioon Tampereen kukistumisen\nstrateegista merkitystä. Paitsi hyvin suurta kaatuneiden määrää, mikä\non monin verroin suurempi kuin meikäläisten kaatuneiden, on vihollinen\nmenettänyt 8,000-10,000 miestä vankeina. Olemme vallanneet 30 tykkiä,\n70-80 konekivääriä ja suuren joukon kiväärejä. Paljon ammuksia,\nammusvaunuja ja muita sotatarpeita sekä 22 veturia ja suurehko määrä\nvaunuja joutui Tampereella meidän käsiimme.\"\n\nTällainen on lyhykäisyydessään valkoisten selostus Tampereen\nvaltauksesta.\n\n\n\n\nLempäälän rintamalta\n\n\n\nJoukkoja Tampereen avuksi.\n\n\nHeinolan toisen ison taistelun jälkeen sai Helsingin hyökkäyskomppania\nviikon loman. Miehet lähtivät iloisina ja uteliaina katsomaan miltä\nHelsinki näyttää. Rautatiematka Lahdesta Helsinkiin sujui\nrauhallisesti, mutta Helsinkiin saavuttuamme huomasimme, että\nlomanpidosta ei tullutkaan mitään. Miehiä lähetettiin kovasti\nrintamalle. Kuulimme, että läntisellä rintamalla alkavat taistelut\nkäydä ratkaiseviksi.\n\nMenimme päämajaan, ilmoitimme tulomme ja saimme ruokalipun. Samalla\nsaimme määräyksen mennä vahtipalvelukseen rautatieasemalle, sillä\nentiset vahdit lähetetään rintamalle. Olimme vahdissa yhdessä Helsingin\nJyryn komppanian kanssa. Vahtivuoro oli neljä tuntia kerrallaan. Jyryn\nkomppania oli hiljan juuri saapunut itäiseltä rintamalta. Siksi se oli\nsamassa asemassa kuin hyökkäyskomppaniakin.\n\nEnnätimme olla vahdissa vain kolmetoista tuntia, kun saimme määräyksen\nastua junaan kaikkine kamppeinemme. Määräys koski kolmea komppaniaa:\nHelsingin Jyryn, suutarien ja hyökkäyskomppaniaa. Joidenkin syiden\nperusteella Jyryn komppania ei lähtenyt.\n\nTällä kertaa oli joukkojen lähetyksessä tapahtunut se muutos, että ei\nsanottu minne mennään. Havaitsimme tapojen tulleen paremmiksi ja\ntarkemmiksi. Ennen oli pari päivää aikaisemmin ilmoitettu jokaiselle\nlähtijälle minne mennään ja siksi tiesi kuka tahansa joukkojen siirron\nja se oli viholliselle eduksi.\n\nHuhuiltiin saksalaisten nousseen maihin Ahvenanmaalla. Tiesimme olevan\ntoden kysymyksessä. Monet olisivat halunneet tavata omaisiaan, mutta\nsiihen ei ollut enää aikaa. Lähtö kuitenkin myöhästyi illasta aamuun,\nsillä täytyi odottaa Helsingin miliisikomppaniaa. Lähtö aamulla oli\njuhlallinen. Yleisöä oli kerääntynyt Rautatientorille paljon.\nRintamalle lähtijöille pidettiin puheita ja punakaartin soittokunta\nsoitti. Junan lähtiessä liikkeelle saimme tietää mukana olevan\nseuraavat punakaartin komppaniat: Helsingin suutarien, kivimiesten,\nmiliisien (I-komppania) komppania sekä hyökkäyskomppania. Matkalla\nsaimme lisää Malmin komppanian, Porvoon komppanian ja Hyvinkään\nkomppanian.\n\nNäillä joukoilla lähdimme avaamaan tietä piiritykseen joutuneelle\nTampereelle. Varustuksemme olivat hyvät. Jokaista komppaniaa varten oli\nuseita laatikollisia käsipommeja, lyhyitä aseita oli monilla. Junassa\nmatkalla annoimme opetusta käsipommien heitossa niille, jotka niitä\neivät osanneet käyttää. Liikenne oli vapaa Toijalaan saakka. Siinä\nsaimme nousta pois junasta. Kuulimmekin kaukaa ampumista rintamalta.\nReppumme täytettiin ruoalla ja ammukkeilla. Kaikesta huomasimme\nolevamme pian tulilinjalla.\n\nOsa joukoista lähti heti suoraapäätä taisteluun. Porvoon komppania ja\nhyökkäyskomppania joutuivat perään, asettuen Viialan rukoushuoneelle.\nLähettimme esikunnassa sai tietää, että hyökkäystä valmistetaan.\nTampereella piirityksiin joutuneet punaiset on pelastettava ja\nlahtareille on annettava lähtö takasin Pohjanmaalle. Punaisille tulee\nampumatarpeiden puute, ellei saada tietä auki.\n\nHarvoja laukauksia kuului sieltä täältä, mutta hiljaisuutta ei kestänyt\nkauaa. Mekin saimme määräyksen lähteä rintamalle. Jouduimme vasemmalle\nsiivelle, linjan kulkiessa Viialan ja Mattilan pysäkin välillä\nrautatien kohdalla. Vesilahdella oli alkanut iso hyökkäys ja meidän\npiti alottaa omalla kohdallamme. Rintamajärjestäjät antoivat meille\nmääräyksiä. Tampereelle! Se oli kaikilla tunnussanana.\n\n\n\nApujoukkojen hyökkäys.\n\n\nHyökkäyksen alussa etenimme, vihollisen tehdessä kovaa vastarintaa.\nKyselimme, tiedetäänkö vihollisen voimista ja muista seikoista. Kukaan\nei tietänyt, käskettiin vain koettamaan. Kyselimme, ketä on esimerkiksi\nlähellä sijainneessa saaressa. Sanottiin sen olevan tyhjän ja jos\nsiellä ketään onkin, niin on ne omia joukkoja. Alotimme hyökkäyksen.\nOli kuljettava kapean pellon yli. Menetimme heti siinä 11 kaatunutta ja\npaljon haavoittuneina. Haavoittuneita emme voineet auttaa, sillä\nkuulasade oli siksi ankara. Jos punainen risti koetti, niin ampuivat\nlahtarit senkin jäseniä. Saaressa olikin valkoisia, jotka avasivat\nmeitä kohtaan ankaran tulen sivusta. Tapaus osotti tiedustelun\npuutetta. Ei otettu selvää, keitä siellä oli.\n\nPimeän tullen saimme asemamme vahvistetuksi, vihollisen perääntyessä\nuusiin asemiin. Olimme varmat, että jos koko rintamalla hyökätään, niin\npian päästään Tampereelle. Koko yön olimme ketjussa hiljaisessa\ntaistelussa lähellä vihollista. Huutelimme lahtareille ilkeyksiä ja he\nvastasivat. Yöllä vahvistivat lahtarit puolustustaan. Toivat tykkinsä\nja antoivat siitä meille vuoroin kranaatteja, vuoroin shrapnelleja.\nMeillä ei ollut kuin kiväärit, kuularuiskut ja käsipommit, mutta\nkäsipommeista ei ollut suurta hyötyä. Pidimme kuitenkin paikkamme ja\npyysimme apua.\n\nValkoisten oli lopetettava hyökkäyksensä ja me otimme aseman haltuumme\nja pidimme sitä pitkän ajan. Avun tultua pääsimme lepäämään. Kaikki\ntalot olivat ahdetut täyteen miehiä. Jonkun tunnin levon jälkeen meidät\nkomennettiin Lempäälään, rintaman keskustan oikealle siivelle.\nLempäälän rintaman keskusta käsitti rautatien kummallakin puolella\nolevan alueen, ulottuen kummallakin puolella järveen. Paljon oli\njoukkoja kerätty kahden puolen rautatietä. Käytettävissämme oli myös\npanssarijuna ja toista odotettiin saapuvaksi. Rautatien ja Lipon\nvälisellä alueella olivat seuraavat komppaniat: Fredriksbergin\nrautatieläiskomppania, Pakinkylän, Maarian, Vähän-Heikkilän, Malmin ja\nHelsingin putkityöläisten komppania sekä Helsingin hyökkäyskomppania.\nJokaiselle komppanialle oli määrätty paikkansa.\n\nSaimme määräyksen hyökätä eteenpäin. Koko keskustassa alottivat\npunaiset joukot hyökkäyksen. Panssarijuna syöksi tulta kahtapuolen\nrataa ja jalkaväki hyökkäsi sivustoilla. Vihollinen pakeni Lempäälän\naseman ja Mattilan pysäkin väliselle alueelle. Punaisten\nrintamaesikunta asettui Mattilan pysäkin rautatierakennukseen ja\nviereisiin taloihin siirrettiin lepäävät joukot. Luultiin päästävän jo\nseuraavana päivänä Tampereelle viemään ammuksia siellä oleville\npunaisille.\n\nHyökkäystä emme voineet jatkaa, koska keskusta oli edennyt liian\nkauaksi sivustoista. Luultiin päästävän jo voittoon, mutta sodassa ei\ntiedä milloin tulee voittamattomia vastuksia.\n\nVasemmalla rintamaosalla kävi taistelu, mutta punaiset eivät muuttaneet\nasemiaan. Oikealla ei ollut elonmerkkiä. Keskusta sai yksin hyökätä.\nLähetit veivät sivustoille määräyksiä, mutta jäivät sille tielle.\nJärvet tekivät haittaa rintamayhteydelle, sillä jää oli heikkoa ja\nliikkuminen vaarallista. Yhtenäisen taistelun puute kävi tuntuvaksi\ntäällä niinkuin monella muullakin rintamalla. Ei ollut yhteistä lujaa\ntaisteluketjua. Voimia oli paljon, mutta sotataidollinen järjestely\npuuttui. Keskusta eteni ja joutui valkoisten ahdistelun alaiseksi,\nmutta siivet eivät auttaneet. Lopulta oikealla siivellä olevat punaiset\nalkoivat edetä Metsäkylän kohdalla. He tekivät rohkeita hyökkäyksiä ja\npakottivat lahtarit perääntymään. Tätä rintamaosaa johti kahden\nPietarin suomalaisen komppanian ylipäällikkö.\n\nOikealla siivellä oli rintamayhteys Valkeakosken kautta Hämeenlinnan\nsuunnalla olevien joukkojen kanssa. Helsingin suutarien komppania\nrohkaisi maalaiskomppanioita, joilla oli heikko johto. Oikea siipi\neteni, päästen jo melkein keskustan tasolle. Mutta silloin alkoi\nvalkoisten hyökkäys oikeaa siipeä vastaan. Keskusta auttoi oikeaa\nsiipeä, pommittaen lahtareita tykeillä ja saaden heidän\nampumatarvevaraston tuleen. Suuret metsät tekivät punaisten\npuolustuksen vaikeaksi ja oikean siiven oli viimein peräännyttävä.\nKeskustasta veivät lähetit jyrkkiä määräyksiä, että ei saa perääntyä,\nvaan tulee hyökätä eteenpäin. Lähetit valittiin Helsingin ja Turun\nratsukomppanioista. Perääntyville ilmoitettiin keskustan auttavan\nhyökkäystä. Punaiset alottivatkin uuden hyökkäyksen, mutta eivät\nvoineet sitä kestää. Valkoiset olivat tiedustelijainsa kautta saaneet\nselville, että punaisten rintamalla on heikkoja kohtia. Kerran\njoutuivat valkoisten lähetit kiinni ja punaiset saivat heiltä\ntunnussanan ja käyttivät sitä jonkun aikaa hyväkseen.\n\n\n\nYritys epäonnistuu.\n\n\nLahtarit kohdistivat hyökkäyksensä pääpainon Helsingin miliisien ja\nsuutarien komppanioita vastaan. He tekivät kiilanmuotoisen hyökkäyksen,\nmutta saivatkin siinä vastaansa suuremman vastuksen, kuin mitä\nolivat odottaneet. Helsingin suutarien komppania oli monissa\ntaisteluissa karaistunut. Ei se ensi hyökkäyksistä karkuun lähtenyt.\nMiliisikomppania perääntyi lopulta Urjalan ja Forssan komppanioiden\nmukana. Lahtarit saivat nyt rintamamurron. Helsingin suutarit jäivät\nyksin ja joutuivat surman suuhun. Heistä joutui 35 miestä valkoisten\nvangiksi. Ennen vangiksi joutumistaan he vielä käsikähmässä\nkäsipommeillaan tekivät suurta tuhoa viholliselle. Viimein joutuivat he\nvalkoisten toisen jääkäripataljoonan armoille. Heidät tapettiin kaikki.\nSe on jälkeenpäin saatu selville.\n\nTappion oli osalta aiheuttanut omien joukkojen poistuminen taistelusta,\nkun tositaistelu oli kysymyksessä. Kansanvaltaisilla perusteilla\nvarustetut päälliköt osottautuivat heikoiksi.\n\nSuutarien komppania oli taistellut metsässä ja Forssan ja Urjalan\nkomppania sekä miliisikomppania heistä Lipon järveen päin, siiven\nulottuessa rantaan asti. Perääntymään lähteneet punaiset eivät nähneet\nmitään vaaraa, vaan perääntyivät 11 kilometriä pitkän matkan pitkin\njärven rantaa johtavaa tietä, jättäen jälkeensä kaiken tavaran.\nLahtarit aikoivat oikaista Lipon järven erään lahden yli jäätä myöten\nja saavuttaa perääntyvät punaiset. Keskustassa olevat punaiset\nhuomasivat tilanteen ja alottivat lahtareita vastaan sivustatulen.\nJärven rannalle vedettiin ketjuun kolme komppaniaa miehiä ja kaksi\nkuularuiskua. Jäällä olevia lahtareita alettiin ampua hurjasti.\n\nHeitä kaatui jäälle. Tykin edessä oleva hevonen myös kuoli ja tykki jäi\npaikalleen. Kaikesta huolimatta jatkoivat punaiset perääntymistä, he\neivät hädissään huomanneet, että lahtarit eivät enää voineet heitä ajaa\ntakaa. Keskusta ei voinut heitä pidättää. Sekasortoista perääntymistä\neivät tee muut kuin tottumattomat joukot.\n\nSeuraavana aamuna varustettiin taas keskustasta lähetti viemään\noikealle ja vasemmalle siivelle määräyksiä. Lähetit kulkivat Lipon\nkylään, joka oli aivan tyhjä kummankin puolen sotilaista. Kelhossa\ntapasivat lähetit punaisten joukkoja, Pietarin punakaartin ja Mannisen\nkomppanian. Lähetit jatkoivat matkaa ja joutuivat lahtarien kanssa\nkosketuksiin. Punaiset vetivät ketjun. Pietarilaisten ylipäällikkö oli\ntapaamassa perääntyneitä punaisia, jotka olivat Metsäkansassa. Lähetit\nolivat myös ylipäällikköä tapaamassa sopimassa yleisen laajan\nhyökkäyksen alottamisesta. Jos joukot saadaan taistelukuntoon, niin\nannetaan merkki valopommilla.\n\nEnsimäinen valopommi nousi ilmaan kello 9 illalla ja senjälkeen joka\nviiden minuutin kuluttua. Se on merkki hyökkäyksen alkamisesta.\nKaikkien piti alottaa todellinen taistelu, hyökätä ja voittaa ja mennä\nsunnuntaiksi Tampereelle. Valomerkillä annettiin tietoja eri\nrintamaosille. Kaikkialla tehtiin varusteluja. Lahtarit ehkä arvasivat\npunaisten aikeet ja ryhtyivät hyökkäämään keskustaa vastaan.\nPerjantai-iltana alkoi hurja taistelu, mutta yön mittaan se kuitenkin\ntaukosi. Lauantai-aamuna alkoi se uudelleen entistä kovemmin.\n\nEsikunnan täytyi jo kerran perääntyä Mattilan pysäkille, mutta\nmyöhemmin siirtyi se jälleen takaisin entiseen paikkaan.\n\nRintaman keskustalle saatiin uusia tykkejä ja niillä pommitettiin\nhajalle lantakasoja, joiden taakse lahtarit olivat yönaikana hiipineet.\nLahtarit perääntyivät ja me lähdimme niiden jälessä. Saimme\nhyökkäyskäskyn ja kaikki tottelimme. Hyökkäys tapahtui koko rintamalla.\nLähetit toivat tiedon, että koko keskusta etenee ja että vasemmalla\nsiivellä on alkanut taistelu, joka ampumisesta päättäen on luja.\nPanssarijuna kävi silloin tällöin syöksemässä terästä lahtarien\nvarustuksiin. Mutta silloin tuli suuri yllätys. Rintamanmurto oli\ntulossa keskustassa, missä kaikkein kovemmin oteltiin. Syynä ei\nsuinkaan ollut halu lähteä karkuun, vaan jonkinlainen myrkytys, josta\nemme tiedä tuliko se ruoasta vai myrkyllisestä kaasusta. Kaikki\nkomppaniat olivat syöneet samaa Viialasta tuotua ruokaa, mutta silti\neivät kaikki sairastuneet. Myrkytyksen oireita olivat ylönanto ja\ntiedottomaksi tuleminen. Kaksi miestä eräästä komppaniasta kuoli\noltuaan jonkun aikaa tiedottomassa tilassa. Lahtarit huomasivat\nheikentymisen ja alottivat ahdistelun.\n\nSivustoille annettiin määräys pommittaa sille suunnalle, johon oli\ntullut aukko. Ensin pelotti omia joukkoja sivusta ampuminen, mutta se\nei haitannut. Toimeliaan punaisen ristin avulla saimme sairaat\nhoidettaviksi. Myrkytys alkoi toisissa kello 11 a.p. ja toisissa kello\n2 iltapäivällä. Suomalainen lääkäri selitti sen johtuneen ruokaan\nsekotetusta myrkystä, mutta norjalainen lääkäri epäili sen johtuvan\nmyrkyllisestä kaasusta. Rintamalla annettiin meille sairastuneille\nensiapu ja sitten lähetettiin junalla Toijalaan ja sieltä Helsingin\nsairaalaan. Mattilan pysäkin ja Viialan välisellä alueella pääsimme\njunaan. Panssarijuna tuli sairasjunan suojaksi.\n\nOli lauantai-ilta ja oikealta siiveltä näkyi komeat valot. Se oli\nmerkkinä, että kaikki oli valmiina suureen hyökkäykseen. Kauniin\nkevätyön taivas oli monenvärinen valopommien ja tykkitulen\nheijastamana. Jokaista vaivasi pelonsekainen ajatus. Mitä nyt on\ntuleva? Toiset sanoivat oltavan saarroksessa ja kaiken olevan lopussa.\nEsikuntamiehet kieltävät liikenteen. Junat seisahtuvat. Lääkärit\nvaativat haavoittuneita vietäväksi eteenpäin. Uusia haavoittuneita\ntuodaan rintamalta. Valitusta kaikkialla, epätoivo yleinen.\n\nPian lähti panssarijuna takasin rintamalle, missä oli luja taistelu\nkäynnissä. Mutta taistelu menetettiin urheista ponnistuksista\nhuolimatta.\n\nToijalassa haavoittuneet ja sairaat joutuivat kansainvälisen punaisen\nristin vaunuihin, jossa riisuttiin aseet. Toijalassa näimme hirveitä\nnäkyjä. Kaikkialla silvottuja ihmisiä. Ne oli tuotu Lempäälästä eri\nrintamaosilta. Oli huhtikuun S päivä 1918.\n\n                                                      V. Koski.\n\n\n\n\nLahtarien ulkomainen apu\n\n\n\nPorvariston turvautuminen Saksaan.\n\n\nTunnustettu tosiasia on, että ilman ulkomaiden apua ei Suomen\nporvaristo olisi saanut työväestöstä niin täydellistä voittoa, kuin\nmiksi vuoden 1918 luokkasota sille koitui. Jo etukäteen tiesi\nporvaristo, että lopullisessa voimain mittelyssä se tulee ilman\nsuurempaa ulkomaista apua jäämään alakynteen. Sillä kajastui mielessä\ntyöväestön aikaisemmat suuret voimannäytteet: vuoden 1905 suurlakko ja\ntyöväen osanotto Viaporin kapinaan vuonna 1906. Venäjän maaliskuun\nvallankumous 1917 oli muuttanut työväenliikkeen kerrassaan\njättiläismäiseksi ja porvaristo näki jo tuhonpäivät edessään. Mutta se\nryhtyi valmistamaan suunnitelmia valtaan astumaisillaan olevan\ntyöväenluokan nujertamiseksi. Samalla aikaa kuin omassa maassa alettiin\njärjestää lahtarikaarteja, poliisikoulujen ja palokuntien muodossa,\npuuhailtiin kiihkeästi ulkomailla avun saamiseksi sieltä hädän\nhetkellä. Monet neuvottelut käytiin tässä tarkotuksessa Saksan ylimpien\nviranomaisten kanssa. Ja avulias toisen maan porvaristo onkin auttamaan\ntoisen maan porvaristoa, varsinkin kun vihollisena on järjestynyt\ntyöväenliike, kaikkien maiden porvaristojen murheenlapsi ja avunannosta\non itsellekin hyötyä.\n\nMaailmansodan aikana oli Suomessa selvästi havaittavissa Saksalle\nsuosiollista mielialaa. Toivottiin tsaarivallalle häviötä ja Saksalle\nvoittoa. Suomen porvaripiireissä suunniteltiin sotatoimien siirtämistä\nSuomeenkin ja Suomen liittämistä Saksan liittolaiseksi. Kun tässä ei\nonnistuttu, haluttiin lähettää nuoria miehiä \"sivistyneistä perheistä\"\nSaksaan saamaan sotilasopetusta \"tulevien tapahtumien varalta.\" Vuoden\n1915 ja 1916 aikana värvättiinkin Saksaan kaikkiaan noin 2,000 nuorta\nmiestä, joista oli tuleva johtajia tulevalle \"kansannousulle.\" Nämä\n2,000 miestä, joista muodostettiin kuuluisa jääkäripataljoona,\nkasvatettiin Saksassa ehta militaristisessa hengessä, vaikkakaan heidän\nosallisuutensa taisteluun Venäjän joukkoja vastaan itäisellä rintamalla\nei vastannut toiveita. Mutta kun nämä kouluutetut murhaajat sittemmin\nSuomen porvariston kutsusta saapuivat takasin kotimaahan taistelemaan\noman maansa työväenluokkaa vastaan, osottivat he, että hyvin olivat\noppineet läksynsä Saksassa.\n\n\n\nSaksan sotilaallinen apu.\n\n\nHelmikuun alussa lähetettiin suomalainen jääkäripataljoona Suomeen\nkapteeni Ausfeldin johdolla. Jääkärit saapuivat Vaasaan, valkoisen\nSuomen \"pääkaupunkiin\", josta he nopeasti hajaantuivat järjestämään ja\njohtamaan Mannerheimin kokoamia talonpoikaisjoukkoja. Lahtarien\njälkeenpäin kirjoittamissa sotakirjoissa tunnustetaan, että vain tämä\nsuomenkielinen alipäällystö kykeni nostamaan ja kouluuttamaan\npunaisille vertoja vetävän sotajoukon. [Lahtarit käyttivät ovelasti\nhyväkseen talonpojissa vallinnutta luottamusta jääkäreihin. Ennenkuin\nvarsinainen pataljoona oli saapunut Saksasta, ylläpidettiin joukoissa\ntoivoa jääkärien pikaisesta tulosta. Sodan alkuaikoina tehtiin\n\"jääkäreitä\" sellaisistakin miehistä, jotka eivät milloinkaan ole\nkäyneetkään Saksassa. Kysyntä jääkärien univormuista oli suuri. Miten\nherkästi Suomen talonpoika onkaan ollut narrattavissa! (Kts. \"Suomen\nVapaussota\" II s. 416).]\n\nMutta Saksan apu ei rajoittunut tähän. Punaiset joukot kykenivät\nlyömään jääkärienkin johtamat armeijat verissä päin takasin.\nTuntuvampaa apua pyysi Suomen porvaristo Saksalta ja sitä myös sai.\nPaitsi aseita, joita oli lähetetty osin jo pitkin syksyä ja varsinkin\ntalvella, suostui Saksan ylin armeijajohto lähettämään kokonaisen\narmeijaosaston ja laivaston Suomeen.\n\nHuhtikuun 1 p:nä lähti hiljattain järjestetty saksalainen Itämeren\ndivisioona Danzigin satamasta Suomea kohti. Suunnaton laivasto, joka\nkäsitti 10 suurta saksalaista valtamerilaivaa, linjalaivoja,\nristeilijän, lukuisia torpedoveneitä ja pienempiä laivoja, kaikkiaan 30\nlaivaa, lähti kuljettamaan ensiluokkaista ja mitä moninaisimmilla\naseilla varustettua armeijaa Suomen työväenluokkaa murhaamaan. Tämä\narmeija-osasto käsitti seuraavat joukot: 3 tarkka-ampujarykmenttiä,\n3 jääkäripataljoonaa, 5 polkupyöräkomppaniaa, 2\nvuoristokonekivääriosastoa, 1 baijerilainen\nvuoristokenttätykistöosasto, 2 raskasta patteria, 1 eskadroona, 1\npioneerikomppania, puhelinmiehistö, kipinälennätinmiehistö, saniteetti-\nja voimavaunuryhmät -- kaikkiaan noin 15,000 miestä. Myöhemmin saivat\njoukot avukseen n.s. Brandensteinin maihinnousujoukon, joka saapui\nTallinasta käsin Loviisaan. Näitä joukkoja oli 3 jaikaväkipataljoonaa,\n1 polkupyöräpataljoona, 1 eskadroona ja 2 patteria.\n\nJoukkojen mukana lähetettyihin merisotavoimiin kuului\nmiinanetsintäveneitä, jäänmurtajia, kuljetuslaivoja ja taistelulaivoja.\n\nPelkästä osanotostako Suomen \"kansan kovaan kohtaloon\" Saksa ryhtyi\nnäin suureen uhraukseen aikana, jolloin se kipeästi tarvitsi kaikki\nvoimansa omilla rintamillaan? Ei suinkaan. Saksalla oli omat\nimperialistiset edut valvottavanaan. Puhe Suomen \"kansan\" auttamisesta\noli tarkotettu vain syötiksi tyhmyreille ja aaseille.\n\nKirjassaan \"Toimintani Suomessa ja Baltian maissa\" sanoo Suomeen\nlähetettyjen saksalaisten joukkojen ylipäällikkö, kreivi von der Goltz,\nSuomen sotaretken \"järkisyistä\" seuraavaa: \"Oli kysymyksessä pitää\naisoissa Neuvosto-Venäjää, joka oli Suomen kapinan takana, tehdä\ntyhjäksi jokainen sen vallan laajennus, estää sitä muodostamasta uutta\nitärintamaa... Mutta samalla olisi kysymys estää Englannin vaikutus\nVenäjään. Englantilaiset olivat ottaneet haltuunsa jäistä vapaan\nMuurmanin rannikon ja Muurmanin radan. He saattoivat sieltä käsin\npainautua Pietaria vastaan, kumota siellä bolshevikien valtiuden,\nvoittaa omia tarkotuksiaan varten Kronstadtissa olevan venäläisen\nlaivaston, joka yhä vielä oli entisten keisarillisten johdossa ja joka\nPietarin valtiaihin nähden oli säilyttänyt kokonaan itsenäisen aseman,\nja täten maalla ja merellä saada nousemaan uuden vaarallisen vihollisen\nidässä... Suomessa sijaitsevat saksalaiset joukot ja laivat muodostivat\nSaksan Itämeren-valtiuden kulmakiven, uhkasivat Pietaria ja sivultapäin\nMuurmanin rataa, englantilaisten hyökkäystietä Venäjälle. Päämäärä oli\nniin suuri, että hyvin kannatti sijoittaa ja jättää sinne vähäisiä\nvoimia.\"\n\nJa kuitenkin Suomen talonpojille, jopa pikkuporvaristollekin\nuskoteltiin, että saksalaiset olivat tulleet pelkästään\nihmisystävällisissä tarkotuksissa!\n\n[Saksalaisten avun saapumisesta ilmoittaa m.m. kenraali Mannerheim\njoukoilleen Tampereella huhtik. 8 p:nä antamassaan päiväkäskyssä\nseuraavasti: \"Suomen hallituksen pyynnöstä on joukko-osasto Saksan\nvoittoisasta ja mahtavasta armeijasta noussut maihin Hangossa auttamaan\nmeitä karkottamaan maastamme bolshevikit ja heidän murhaajakoplansa.\nOlen vakuutettu, että se aseveljeys, joka vastaisissa taisteluissamme\nsolmitaan verellä, on lisäävä sitä ystävyyttä ja luottamusta, jolla\nSuomen kansa on aina katsonut Saksan suureen keisariin ja mahtavaan\nkansaan... Tervehtien Saksan urhokkaita sotureita tervetulleiksi\nSuomeen, toivon, että jokainen mies Suomen armeijassa käytöksellään\nosottaa, että hän ymmärtää sen uhrin suuruuden, jonka Saksan jalo kansa\nkantaa maallemme aikana, jolloin joka mies tarvitaan sen oman maan\nsodassa.\" (\"Mannerheim\", toim. Y. Koskelainen, siv. 31-32.)]\n\n\n\nSaksalaisten sotatoimet.\n\n\nAlunperin oli saksalaisten joukkojen maihinnousu suunniteltu\ntapahtuvaksi Raumalla ja siinä tarkotuksessa oli jo maaliskuun\nalkupuolella miehitetty Ahvenanmaan saaret. Sittemmin muutettiin\nsotasuunnitelmaa niin, että joukot laskettiin maihin Hangossa huhtikuun\n3 p:nä. Näin oli vihollinen päässyt punaisten joukkojen selkäpuolelle\nsamaan aikaan, kun päällekarkaavia lahtareita vastaan käytiin ankaraa\nkamppailua suunnilleen linjalla Pori-Tampere-Heinola-Viipuri.\n\nSaksalaiset alkoivat etenemisensä Hangosta nopeasti. Tuotapikaa oli\nvallotettu suojaton Hanko ja Tammisaari. Pääjoukot suuntasivat kulkunsa\nsuorinta tietä Helsinkiä kohden, mutta sivustaa suojelemaan lähetetty\njoukko-osasto kohtasi Karjalla punaisten joukkojen ankaraa vastarintaa.\nKaksi päivää kestäneiden taistelujen jälkeen saivat saksalaiset vihdoin\nKarjan rautatieaseman haltuunsa punaisten perääntyessä ylivoiman\nedessä.\n\nEnnenkuin saksalaiset ryhtyivät valloittamaan Helsinkiä, olivat he\ntehneet Helsingissä olleen venäläisen laivaston edustajien kanssa\nsopimuksen, että se tulevassa hyökkäyksessä pysyisi puolueettomana ja\nsaisi siitä hyvästä luvan poistua Kronstadtiin. Täten sai saksalainen\nlaivasto tilaisuuden meren taholta tukea maan puolelta pääkaupunkia\nvastaan tehtävää hyökkäystä, jota kiiruhdettiin tarkotuksella estää\npunaiset saamasta puolustustaan vahvistetuksi.\n\nHuhtikuun 10 p:nä saapuivat saksalaiset joukot Helsingin\nlinnoitusvyöhykkeen alueelle. Huhtikuun 11 p:nä olivat joukot jo\nAlbergassa. Punaiset olivat edullisissa asemissa ja valmiina\nvastaanottamaan saksalaiset kylmällä syleilyllä. Mutta silloin ilmestyi\nRuotsin lähetystöön kuuluva ratsumestari Ekström, yrittäen taivuttaa\npunaisia antaantumaan. Lopuksi saatiinkin saksalaisten kanssa\nneuvottelu. Saksalaiset vaativat antaantumista ja antoivat punaisille\nmuka miettimisaikaa kello 4:ään asti iltapäivällä, jolloin saksalaiset\nalottavat hyökkäyksen, elleivät punaiset siihen mennessä olleet\nantaantuneet. [Ovela temppu, jolla tahdottiin synnyttää hajaannusta\npunaisten keskuudessa. Tarkotuksena oli vain ajan voittaminen\nhyökkäysjärjestelyä varten. \"Niin paljon aikaa tarvitsin joka\ntapauksessa hyökkäykseni alkamiseen.\" -- v. d. Goltz. \"Toimintani\nSuomessa\", s. 91.]\n\nPunaiset päättivät hylätä antaantumisen ja ottaa kaupungista niin\nkorkean hinnan kuin suinkin. Ankara taistelu alkoi. Veristen ja\nvaivaloisten ottelujen jälkeen saksalaiset joukot hyvin hitaasti\netenivät. [v. d. Goltz myöntää mainitussa kirjassaan \"... punaiset\nvastustajat osottautuivat tarkoiksi ampujiksi.\"] Askel askeleelta oli\npunaisten joukkojen peräännyttävä ja huhtikuun 12 p:nä iltapäivällä\nolivat saksalaiset joukot jo Töölön sokeritehtaalla. Mutta vielä ei\nollut kaupunki saksalaisten hallussa. Punaiset taistelivat Suomen\nlahtarien ulkomaisia liittolaisia vastaan vielä kaduillakin. Sopimuksen\nmukaisesti pommitti saksalainen laivasto satamaa ja laski joukkoja\nmaihin. Huhtikuun 13 p:nä vielä taisteltiin, mutta huhtikuun 14 p:nä\noli kaupunki jo täydellisesti saksalaisilla. Pääkaupungin porvaristo,\njoka oli ollut työväenluokan rautaisen kurin alla loukoissaan tammikuun\n27 päivästä saakka, uskalsi nyt astua esiin kukittaakseen\nsaksalaisvoittajat ja järjestääkseen heille mässäykset, mutta\nennenkaikkea ryhtyäkseen tyydyttämään varsinkin viimeisten kahden\nkuukauden aikana kasvanutta kostonhimoaan.\n\nSaksalaiset sotilaat ja sotaherrat mielellään antaantuivat \"veljeilyyn\"\nSuomen porvarien ja niiden naikkosten kanssa. Kemuja järjestettiin,\nirstailua harjoitettiin, teurastettiin työläisiä, ryövättiin,\nvarastettiin, hekumoitiin ja isänmaallisia puheita pidettiin.\n[Heti Helsingin vallotuksen jälkeen alettiin myös\noikeistososialidemokraatteja houkutella asettumaan vallankumouksellisia\ntyöläisiä vastaan. Niinpä jo v. d. Goltz ilmoitti eräälle\nsosialidemokraattiselle sanomalehden toimittajalle, etteivät\nsaksalaiset suinkaan sotineet hänen puoluettaan (!) vastaan, koskapa\nsaksalaistenkin riveissä taisteli myös paljon sosialidemokraatteja. --\nv. d. Goltz, mainittu kirja, s. 96.]\n\nSaksalaisten tehtävä ei päättynyt Helsingin valloitukseen. Oli\nestettävä punaisten joukkojen perääntyminen itäänpäin. Tässä\ntarkotuksessa lähetettiin joukkoja valtaamaan itäänpäin johtavat\nrautatiet. Brandensteinin maihinnousujoukot olivat marssineet\nLoviisasta Lahden itäpuolelle, miehittäen viimein Lahden huhtik. 18\np:nä ja huhtikuun 20 p:nä päästen Heinolan luona yhteyteen suomalaisten\nlahtarijoukkojen ja Mikkelissä sijainneen Mannerheimin päämajan kanssa.\n\nHyvinkään ja Riihimäen tärkeät rautatieristeykset valloittivat\nsaksalaiset huhtik. 21 ja 22 p:nä ja 26 p:nä oli Hämeenlinnakin\nsaksalaisten hallussa. Huhtikuun 27 p:nä tunnustelivat saksalaiset\npääsyä Tuulosta ja Hauhoa kohti, mutta tulivat lyödyiksi. Punaiset\njoukot olivat perääntymismatkalla itään ja raivasivat raivokkaasti\ntietä itselleen auki. [v. d. Goltz kertoo kirjassaan \"Toimintani\nSuomessa\" s. 103: \"Yhä uudelleen yrittivät punaiset ulvoen kuin\ntiikerit murtautua etelään, yötä päivää... Naisia housut jalassa\netumaisina riveissä, paljon venäläisiä univormuja. Asema oli\näärimmäisen vakava. Näin tuimasti lienevät tuskin ranskalaisetkaan\nhyökänneet kuin nämä raakalaisuuden uuden evankeliumin kiihkomieliset\nkannattajat.\"] Lahden edustalle saakka pääsivät punaiset ja\nantaantuivat epätoivon vimmalla taisteluun saksalaisia vastaan.\nApujoukkoja saapui saksalaisille, mutta heidän asemansa oli epävarma\npunaisten yrittäessä toistamiseen murtautua itäänpäin turvaan\nuhkaavalta verilöylyltä ja valkoisten vankeudelta. Vain saksalaisten\njoukkojen taidokkaat sotaliikkeet ja punaisten joukkojen\njärjestymättömyys ja heidän keskuudessaan hyvään vauhtiin päässyt\nlamaannus ja epätoivo estivät läpimurtautumisen. Huhtikuun 30 ja\ntoukokuun 2 päivän välisellä ajalla käydyt taistelut päättyivät\npunaisten häviöön saksalaisten saadessa suunnattoman määrän vankeja ja\nryöstösaalista. Kaikkiaan laskettiin saadun 25,000 vankia, 40 tykkiä,\n200 konekivääriä, 4,000 hevosta ja 2 panssarijunaa.\n\nSaksalaiset olivat palauttaneet lahtarikomennon Etelä-Suomessa,\nestäneet punaisten joukkojen siirtymisen itään ja tekivät mahdolliseksi\nViipurin vallotuksen huhtik. 28 ja 29 p:nä. Mutta palkkioksi \"suuresta\navustaan\" oli Saksa nyt isäntänä Suomessa. Tsaarihallituksen asemasta\noli saatu uusi vieraan vallan ruoska, jonka iskut alkoivat pian tuntua.\nMutta kummitus, kommunismin kummitus, jota saksalaiset olivat Suomeen\ntulleet kukistamaan, ilmestyi omaan rakkaaseen \"Vaterlandiinkin.\"\nRintamilla kohtasi tappio ja keisarivalta romahti. Työväki yritti\nnousta Saksassakin, mutta ei onnistunut. Joka tapauksessa Suomen\nporvariston tuki lysähti ja saksalaisia joukkoja saavuttiin Suomestakin\nhakemaan laivalla, jonka mastossa liehui jo punainen lippu. Kiireesti\netsi porvaristo sentähden tukea toisista maista, tällä kertaa\nmaailmansodassa voitolle päässeiltä entente-valloilta. Tämä porvariston\nsaastainen antaantuminen milloin yhden milloin toisen vieraan vallan\nturviin ei suinkaan ole estänyt sitä heittämästä lokaa Suomen\ntyöläisten silmille sen takia, että se oli uskaltanut ottaa apua\nVenäjän työläisiltä -- tosin liian vähäisessä määrässä, valitettavasti\naivan liian vähäisessä määrässä ja sittemmin Saksan ja Venäjän välisen\nsopimuksen takia se kävi kokonaan mahdottomaksi.\n\n\n\nRuotsin apu.\n\n\nSuuret avuntoiveet Suomen porvaristolla oli lähimpään naapuriin,\nRuotsiin, nähden. Aseita ja ampumatarpeita olikin sieltä hiljalleen\nkuljetettu jo syksyllä ja varsinkin talvella. Mutta vaikuttavampaa apua\noltiin vailla ja avunpyyntöjä ja lähettejä lähetettiin tuon tuostakin.\nPoliittinen tilanne ja vasemmistososialistien ponteva esiintyminen esti\nBrantingin \"liberaalisen\" hallituksen virallisesti sekaantumasta ja\nlähettämästä joukkoja. Tosin Ahvenanmaalle oli lähetetty joku laiva ja\nvähäisiä joukkoja, mutta saivat nekin myöhemmin väistyä saksalaisten\ntieltä.\n\nYksityisiä avunantajia ilmaantui sensijaan Ruotsistakin melko\nrunsaasti. Useat armeijan upseerit, joita kannusti Kaarle XII:n\naikuiset sotaretket, erosivat muodollisesti Ruotsin armeijasta ja\nsiirtyivät Suomeen Mannerheimin palvelukseen. Tämän lisäksi värvättiin\nmitä epäilyttävimmistä aineksista miehiä n.s. Ruotsin Brigaadiin\n(Mustaan brigaadiin), johon sen Suomessa ollessa lienee kuulunut\nlähemmäs 600 miestä.\n\nMinkälaisista aineksista muodostui tämä \"sivistyksen\" puolesta\ntaistelemaan lähtenyt brigaadi, selvenee Ture Nermanin pienestä\nkirjasesta \"Svarta Brigaden\". Sen mukaan oli brigaadissa vain hyvin\nvähäinen määrä miehiä, jotka olivat enemmän tai vähemmän vakuutettuja,\nettä he palvelevat muka vapauden ja kulttuurin asiaa. Suurempi määrä\noli ammattisotilaita, joilla ei ollut minkäänlaista aatteellista\nvaikutusta. Moraalisesti vielä alhaisempi oli kolmas ryhmä, joka\nvärväytyi brigaadiin puhtaasti taloudellisista syistä. Miehet möivät\nitsensä murhaajiksi ja pyöveleiksi. Noin 100-200 värväytynyttä\nmuodostui sellaisista miehistä, joilla erinäisten rötösten takia maa\nalkoi polttaa jalkojen alla Ruotsissa.\n\nSuomessa täyttivät ruotsalaiset lahtarin paikan siinä kuin\nsuomalainenkin lahtari. Heidän toimintansa rajoittui etupäässä\nsotatoimiin Satakunnassa, Heinolan rintamalla ja avunantoon Tampereen\nvallotuksessa.\n\nKieltämättä oli Ruotsin apu Suomen porvaristolle hyvään tarpeeseen ja\ntuotti taisteleville punakaartilaisille suurta häiriötä. Vieras apu,\nolipa se kuinka pientä tahansa, kelpaa kyllä porvaristolle. [Tanskasta,\nNorjasta ja Ruotsista läksi myös muutamia upseereita valkoisten avuksi\nja huomattavan avun saivat valkoiset myös näistä maista lähetetyistä\nambulansseista.]\n\nPorvaristo oli päättänyt voittaa, maksoi mitä tahansa. Ja varsin pieni\nei ollutkaan lasku, jonka Ruotsin ja Saksan auttajat esittivät. Mutta\nolihan porvariston valta, kapitalistinen järjestelmä Suomessa\npelastettu. Kukapa muu silloin laskut maksaa kuin työväenluokka, jonka\nriiston kustannuksella kaikki kuitataan. Siksipä työväenluokka\njoutuikin entistä lujempiin pihteihin. Se muutettiin pariasluokaksi,\njolla ei ollut muuta oikeutta kuin raataa nälkäpalkalla. Mutta riisto\nkasvattaa uusia \"punikkeja\" lahdattujen tilalle. Työväenluokan\nkumoushenki elpyy, kasvaa ja voimistuu ja uudelleen joudutaan\nvallankumouksen tielle. Mutta Suomen työväenluokka on silloin\nkokeneempi ja viisaampi kuin vuonna 1918.\n\n\n\n\nSaksalaisten hyökkäys Helsinkiin\n\n\n\nPuolustuksen järjestäminen.\n\n\nKun tuli tiedoksi saksalaisten maihinnousu Hangossa, lähetettiin\nHelsingistä kaikki mahdolliset joukot, yksin työkomppaniakin, ottamaan\nvieraan maan sotajoukkoja vastaan. Komppanioiden jätteet yhdistettiin\nja muodostettiin uusia komppanioita. Monen komppanian miehistä oli\nsuuri osa kaatunut ja osa oli Helsingissä ruvennut miliisiksi tai\nryhtynyt muihin tehtäviin. Miliisillä olikin kova työ estäessään\nrikollisia aineksia, jotka yrittivät tehdä kolttosia vallankumouksen\nnimeen. Kaupungissa oli saksalaisia vastaan lähettää myös joitakin\nrintamakomppanioita, joita oli siirretty toisilta rintamilta.\n\nSaksalaisten eteneminen Hangosta tapahtui nopeasti ja siksi niitä\nvastaan tarvittiin kiireellisesti voimia. Saksalaiset olivat jo\nKarjalla, kun tämän kirjoittaja joukkoineen lähti Helsingistä. Pääsimme\ntaisteluun osalliseksi Albergassa venäläisten rakennuttamissa\njuoksuhaudoissa. Taistelu oli tuimaa. Kaikkialla nähtiin saksalaisia\nmitä moninaisimmilla taisteluvälineillä varustettuna. Punaisten\npuolella oli mieliala masentunut. Jokainen tunsi saksalaisten\nsotataidon. Tietoisempia työläisiä taistelu saksalaisia vastaan sentään\ninnosti. Jokainen tiesi, että ei auta antaantua ilman taistelua.\n\nAlbergassa rintama pysyi jonkun aikaa paikoillaan, sillä\npuolustuspaikat olivat hyvät. Saksalaisten tehtyä saartoliikkeen,\ntäytyi punaisten kuitenkin perääntyä. Sanottiin oikean siiven miesten\npoistuneen ketjusta ja vihollisen etenevän Oulunkylää kohti.\nMerenrannasta Albergaan pysyi ketju paikallaan pitkän aikaa, mutta kun\nsitten peräännyttiin, pääsi sekasorto valtaan. Huopalahdessa asetuttiin\nuusiin asemiin. Huopalahden kallioilla jouduimme otteluun. Olimme heitä\nväijymässä ja pääsimme salaa ampumaan kuularuiskuilla, kivääreillä ja\ntykeillä. Saksalaiset pysähtyivät kärsittyään huomattavaa mieshukkaa.\nRintama oli paikallaan perjantai-, huhtik. 12 p:n aamuun asti.\nHuopalahden pelloilla alkoi uusi taistelu, mutta saksalaiset\ntyönnettiin takasin. Takaa-ajoon emme voineet ryhtyä, sillä siihen ei\nollut määräystä. Tarkotushan olikin vain puolustaa.\n\nTorstain ja perjantain välisenä yönä olivat saksalaiset kuljettaneet\njoukkojaan Oulunkylään ja Vanhaankaupunkiin, joten perjantai-aamuna\nHelsinki oli piirityksessä. Huopalahden suunnalla patrullimme teki koko\nyön tiedusteluja, ottaen selvää vihollisen aikomuksista, ettei se\npäässyt yllättäen hyökkäämään. Pakolaisjoukot siirrettiin Töölön\nentisiin venäläisiin kasarmeihin ja Turun kasarmiin Heikinkadun\nvarrella. Meidän osastomme pääsi syömään Työväentalolle. Siellä saimme\nmääräyksen asettaa viisi vastamuodostettua naiskomppaniaa aseisiin ja\nsuorittamaan kaupungilla vahtipalvelusta, sillä piilopaikoissaan olleet\nlahtarit alkoivat ampua kadulla olevia punaisia. Viisikymmentäneljä\nmiestä pantiin naisille opastajiksi ja naiset muodostivat patrulleja\nympäri koko kaupungin. He pitivät vahtia koko yön aamuun asti, jolloin\nheidät kutsuttiin pois. Lahtarit olivat alottaneet ampumisen\nVladimirinkadulla. Kruunuhaasta kuului samaa. Tällöin ei pidetty\nviisaana pitää naisia kaduilla, koska heiltä puuttui kokemus\ntämäntapaiseen sodankäyntiin. Naisten tilalle pantiin nyt miehiä\nkaduille vahtiin.\n\nTyöväentalolla ilmoitettiin naiskomppanialle, että heitä täytyy opettaa\nja vasta sitten viedä taisteluun. Monet naiset vaativat tilaisuutta\npäästä taisteluun, sillä he olivat menettäneet omaisiaan, veljiään,\nsulhasiaan ja tovereitaan ja se velvoitti heitä uhraamaan itsensä\nyhteisen asian hyväksi. Kohta olikin apu tarpeen. Naisille hommattiin\nopettajat ja päälliköt.\n\nLähdimme patrulliksi Huopalahden ja Töölön väliselle tielle. Kuljimme\ntietä pitkin ja teimme tiedustelua tien sivulle metsiin. Yöllä olivat\nsaksalaiset nuotiolla. Joka puolen tunnin perästä annoimme\nhavainnoistamme tiedon päämajaan. Suurempaa liikehtimistä emme\nhavainneet, ennenkuin aamulla vähää ennen heidän hyökkäyksensä alkua.\nKaikki punaisten voimat komennettiin silloin ketjuun. Rivit olivat\ntiiviit ja varaväkeä oli myös saatavana. Näytti siltä, että pidämme\npuolemme, emmekä tule antamaan Helsinkiä saksalaisille, ellei heillä\nole suurta ylivoimaa.\n\n\n\nTaistelu pääkaupungin omistamisesta.\n\n\nTaistelu Helsingistä alkoi. Järjestely oli tehty punaisten puolella\nniin hyvin kuin oli mahdollista.\n\nJouduimme ketjuun Seurasaaren kohdalla. Osastomme ulottui rannasta\nUkkokodin mäkeen. Kalliolle asetuimme hyvään puolustuspaikkaan.\nToisella puolella lahtea näimme komeita saksalaisia merisotilaita.\nKohdistimme tulen heitä vastaan ja saimme heidät hiljaisiksi.\nTikanmäeltä käsin kuului ammuntaa. Siellä olivat saksalaiset. Panimme\nlähetit liikkeelle. He palasivat ilmoittaen oltavan saksalaisten ketjun\nsaartamina. Tuli pulmallinen kysymys. Antautuako tai koettaa tunkeutua\nketjun läpi. Otaksuimme, että he eivät ole selvillä maanmuodostuman ja\nmetsän takia, että olimme jääneet pohjukkaan. Siksi päätimme meren\nrantaa pitkin hiipiä Tilkan tienristeykseen ja rynnätä saksalaisten\nketjun läpi. Saksalaisia oli Tilkan tienristeyksessä kuularuiskuineen.\nTeimme ryntäyksen ja pääsimme ulos, mutta toinen puoli joukostamme oli\njäänyt saksalaisten kuularuiskun uhriksi.\n\nPääsimme Töölöön omien joukkojemme pariin. Siihen mennessä olivat\njoukkomme asettuneet uuteen ketjuun. Kaikki harhailevat punaiset\njärjestettiin uudelleen puolustukseen. Hiljalleen peräännyimme ja\nmelkein huomaamatta olimme joutuneet jo kaupunkiin. Nyt alkoi kaduilla\ntaistelu. Se oli saksalaisille vaikeampaa. Hyvillä sotaneuvoillaan he\npellolla ja metsissä kykenivät lyömään punaiset, mutta kadulla\ntaisteleminen tuotti heille vastusta. Saatuaan avuksi hirvittäviä\nsotakoneitaan kykenivät he lannistamaan kuitenkin punaisten joukot.\nPanssariautommekaan eivät voineet heille paljon mitään. Iltaan mennessä\njouduimme jo keskikaupungille. Turun kasarmin luona oli kiivaita\ntaisteluita, samoin Heikinkadulla ja Heikin puistossa. Töölössä ja\nkaupungilla oleville joukoille annettiin perääntymiskäsky.\nPeräännyttiin Pitkällesillalle, jolle rakennettiin barrikaadeja.\n\nSaksalaiset yrittivät hyökätä yli sillan, mutta heidät lyötiin aina\ntakasin. Viimein keksivät he keinon. Vangiksi saaneista\npunakaartilaisista ja työläisistä rakensivat he suojuksia tai\nmarssittivat vankeja edellään, koettaen niiden suojassa kulkea sillan\nyli Tämä synnytti hämminkiä punaisten puolella.\n\nTyöväentalolta, Kallion kansakoululta ja kaikista punaisten paikoista\nvalmistettiin poislähtöä Helsingistä. Siksi koetettiin pitää puolia ja\nhävittää ne sotavälineet, mitä ei voitu viedä mukana. Hartaasti\nodotettiin myös apuvoimia. Niitä kai olikin yrittänyt tulla, mutta tulo\noli käynyt mahdottomaksi. Omin voimin täytyi siis hinnalla millä\nhyvänsä puolustautua. Päätettiin ampua, mutta mahdollisen tarkasti yli\nvankijoukon. Kuularuiskut, jotka oli asetettu Pitkänsillan vieressä\noleviin taloihin, alkoivat syöstä kuulia sillalle tunkeutuneita\nsaksalaisia kohti. Suuri joukko ihmisiä kaatui yhteen läjään. Siinä\nmeni saksalaisia ja omia. Saksalaiset olivat myös ampuneet vankeja,\nmutta suurin osa suureksi suruksi kaatui punaisten kuulista.\nSaksalaiset olivat onnistuneet pirullisessa tarkotuksessaan, mutta\nsillan yli he eivät niin vain päässeet.\n\nEläintarhan ja Vesilinnan mäellä saksalaiset etenivät aina Söörnäisten\nkaduille asti, tullen pitkin Linjoja Itäiselle Viertotielle. Nyt alkoi\nrynnistys. Piti hyökättämän ulos kaupungista. Mitään johtoa ei enää\nollut. Ei päälliköitä eikä neuvonantajia. Toiset päälliköistä olivat\nlopettaneet päivänsä välttyäkseen lahtarien rääkkäyksiltä. Toiset\njoutuivat lahtarien vangeiksi, toisia oli kaatunut. Työkomppanian\npäällikkö oli kuitenkin järjestänyt uloshyökkäystä, vaikkakaan siinä ei\nonnistuttu. Tie tosin saatiin raivatuksi auki. Hermannissa tuhoa\ntekevät saksalaiset joutuivat perääntymään ja me seurasimme heitä\nnopeasti. Hyökkäystä emme jatkaneet, sillä saimme kaupungissa olevilta\nmääräyksen pysähtyä. Saksalaisten oli luultu kaikkialla perääntyvän.\nSelitettiin saksalaisten voimat niin pieniksi, että ne eivät voikaan\nvallottaa kaupunkia. Koko yön riehui taistelu hurjalla vauhdilla.\nHelsingin naiskomppaniat saivat nyt myös tottua taisteluun. Ne oli\nlähetetty Vesilinnan mäkeen, missä kävi kiivas taistelu. Niiden\nsanotaan taistelleen urhokkaasti, kuolemaa pelkäämättä.\n\nOltiin jännittyneitä mitä lauantai tuo tullessaan. Jokaisella alkoi\nolla vain tappio mielessä, joskin oli olemassa toivo päästä pois\nsaksalaisten piirityksestä.\n\n\n\nAntaantuminen.\n\n\nLauantai-aamuna sai taistelu uuden vauhdin. Ratkaisu näytti lähenevän.\nHuomattuaan olevansa lujilla Helsingin vallotuksessa, tarjosivat\nsaksalaiset rauhanehtoja. Rauhanneuvotteluihin lähetettiinkin\nedustajat. Vihollisen alueelle jouduttuaan sidottiin heiltä silmät ja\nkuljetettiin saksalaisten esikuntaan, joka oli silloin Töölön\nsokeritehtaalla.\n\nLähetit toivat vastauksen, joka oli saksan- ja suomenkielellä. Siinä\nvaadittiin antaantumaan ja luovuttamaan kaikki punakaartin päälliköt,\ntoiset pääsisivät muka vapaaksi. Ei suostuttu tähän, sillä katsottiin,\nettä punakaartissa ovat kaikki saman arvoisia, päälliköt on valittu\nomista joukoista. Kun rauhanehtoihin ei suostuttu, niin määräajan\nkuluttua alkoi taistelu jälleen entistä lujempana. Siltasaari joutui\nkovan pommituksen alaiseksi. Siihen kohdistettiin tuli monelta\nsuunnalta. Yhtäkkiä ilmestyi saksalainen laivasto Kruununvuoren selälle\nja sieltä alettiin pommittaa kaupunkia. Sieltä ehdotettiin myös\nneuvotteluja. Helsingin miliisipäällikkö Nyquist ja joku komisari ja\nyksi punakaartilainen menivät neuvotteluihin. He toivat ehdot, jotka\nsisälsivät:\n\nSaksalaiset ottavat vallan käsiinsä, riisuvat aseista punaiset ja\nvalkoiset. Ketään ei rangaista, mutta uusiin levottomuuksiin osalliset\njoutuvat saksalaisen sotaoikeuden tuomittaviksi. Jokaisen on vietävä\naseensa Pitkällesillalie ja sieltä pääsee vapaaksi. Tunnin kuluttua on\nantaannuttava tai saksalainen laivasto alottaa pommituksen.\n\nIrmari Rantamala luki ehdot ja punaiset päättivät antaantua, koska ei\nollut enää toiveita päästä ryntäämään ulos kaupungista. Rantamala\nvakuutti, että saksalaisten lupauksiin ei ole luottamista, he voivat\ntehdä mitä tahansa. Valkoisten puolella on tehty sodan aikana\nhirvittäviä tekoja ja niin tullaan edelleenkin tekemään. Parasta, että\njokainen koettaa tehdä parhaansa. Hän rohkaisi joukkoja ja kehoitti\nottamaan kaiken vastaan tyynesti, niin raskasta kuin se onkin.\nYlivoiman edessä emme voi mitään. Mikään hävitys ei meitä hyödytä, eikä\nse kuulu meille.\n\nTalojen katoille alkoi nousta valkoisia vaatteita, mutta siitä\nhuolimatta alkoi laivasto pommittaa ja useita taloja syttyi tuleen,\nm.m. Työväentalo. Palokunta riensi sitä sammuttamaan, mutta lahtarit\nestivät sen. Niin sortui komea Helsingin Työväentalo, jossa päivällä\npunainen lippu, yöllä punainen valo osotti luokkataistelun olevan\nkäynnissä.\n\nKauhea aika alkoi Helsingin työläisille. Suurissa riveissä kuljetettiin\nheitä vankileireille ja lahtauspaikoille. Sopimus ei merkinnyt mitään,\nsaksalaiset sillä vain halusivat säästää omia joukkojaan. Ne punaiset,\njotka veivät aseensa, otettiin vangiksi ja lähetettiin\npidätyspaikoille, kouluille, Europa-laivaan, tai Katajanokan kasarmiin.\n\n                                                      V. Koski.\n\n\n\n\nKosketuksissa saksalaisten kanssa.\n\n\nHuhtikuun loppupuolella saimme Pyhtään kirkonkylässä sijaitsevaan\nesikuntaan Loviisasta tiedon, että saksalaiset ovat nousseet maihin ja\nettä Loviisan punakaarti perääntyy. Soitimme Kotkaan pataljoonan\nesikuntaan. Sieltä vastattiin lyhyesti: \"Älkää hosuko, eivät ne ole\nkuin Suursaaresta pakenevia kalastajia.\"\n\nOliko tämä tietämättömyyttä, vai oliko joukkoomme tullut juudaksia?\nLoviisalaisia alkoi saapua joukottain vahvistaen tiedon saksalaisten\nsaapumisesta. Läksin silloin ratsain erään toverini kanssa omin silmin\nottamaan selvää, miten on asian laita. Emme ehtineet montakaan\nkilometriä ratsastaa, kun metsätiellä tien käänteessä tulla tupsahti\nsaksalainen moottoripyöräjoukkue aivan vastaamme. Se oli hämmästys sekä\nmeille että heille. Käänsimme hevosemme ja karautimme sen minkä\nkäpälistä lähti. Samassa alkoivat saksalaisten kevyet konekiväärit\ntoimia ja kuulat vihelsivät korvissamme. Onneksi oli tie metsäistä ja\nmutkikasta ja siksi vältyimme kuulilta.\n\nSaavuttuamme ensimäisen talon kohdalle Loviisasta päin Pyhtään\nkirkonkylään mennessä, kaatui hevoseni ja toverini hevonen kompastui\nminun kaatuneeseen hevoseeni. Jäin jalastani kuolinkamppailussa\npotkivan hevosen alle jääneeseen satulanjalustimeen.\n\nSaksalaiset lakkasivat ampumasta, toivoen saavansa elävän punikin.\nLaskeutuivat noin 10-15 metrin päässä minusta pyöriltään. Silloin sain\nnykäistyä jalkani hevosen alta ja tuossa tuokiossa hyppäsin talon\nnurkan taakse. Talon suojassa läksin juoksemaan karkuun. Se oli\nsaksalaisille pettymys.\n\nJälestäpäin, kun valtasimme uudelleen yllämainitut paikat, sain kuulla,\nettä he olivat yrittäneet ampua perääni ja siinä touhussa haavoittaneet\npahasti omaa miestään. Talo, jonka suojissa olin päässyt pakenemaan,\noli saanut kuularyöpyn seiniinsä ja talon palvelija oli kuulista\nhaavoittunut.\n\nSilläaikaa perääntyivät joukkomme kohti Kyminlinnaa. Perääntymisestä\nvastuu ja syy langennee Kotkan päällystölle, joka ei antanut apua\nsilloin, kun sitä pyysimme. Jos Pyhtään kirkonmäelle olisi ollut edes\nyksi ruisku, eivät saksalaiset olisi päässeet yli Kymijoen. Sen lisäksi\nolisimme voineet tuhota heidän selkäpuolella Kymin joen toisessa\nhaarassa olevan sillan. Se olisi ollut helppo suorittaa.\n\nPeräännyttyämme Kyminlinnaan järjestettiin kiireellisesti puolustus.\nSaksalaiset tekivät kiivaita hyökkäyksiä saadakseen linnoituksen\nhaltuunsa. Se ei heille kuitenkaan onnistunut, vaan pakotimme heidät\nperääntymään hyvin onnistuneen manöveerauksemme johdosta aina\nAhvenkoskelle saakka. Sinne muodostui Suomen luokkasodan viimeinen\nrintama, joka murtui vasta toukokuun 4 p:nä 1918, kello 6 illalla.\n\n                                                    E. Leino.\n\n\n\n\nMakelon linnoituksen vaiheet\n\n\nLuokkasodan oltua joitakin viikkoja täydessä käynnissä oli Helsingissä\npaljon tehtäviä tarjolla. Rintamille pohjoiseen, Keski-Suomeen ja\nKarjalaan vietiin komppania komppanian perästä. Miehiä tarvittiin joka\npuolella. Pataljoonia muodostettiin toisensa jälkeen, mutta aina oli\nuusia pyrkijöitä. Muodostettiin jo rykmenttejäkin ja erikoisjoukkoihin,\nkuten tykistöväkeen ja kuularuiskukomppanioihin, oli runsaasti\ntulijoita. Pakkomobilisointia ei vielä tarvittu. Innostusta riitti.\nVoittoon luotettiin. Olihan aatteemme oikea.\n\nYlin päällystö antoi komppaniallemme valintaoikeuden kolmeen tehtävään\nnähden. Joko lähteä osalliseksi suunniteltuun kiertoliikkeeseen\nMuurmanille, Siperiaan viljaa noutamaan lähtevän junan vartijaksi, tai\nMac Elliot nimisen saarilinnoituksen vartijaksi. Nuoremmat\npunakaartilaiset kannattivat lähtöä kahteen edelliseen, mutta vanhemmat\nperheelliset, jotka halusivat käydä joskus kotiväkeä tapaamassa,\nvastustivat pitempää reisua. Niin valittiin \"Makelo\", kuten Mac\nElliotia yleisemmin kutsuttiin. Arvelimme, että saisihan sielläkin olla\nlahtarien läheisyydessä, sillä olihan koko rannikkoalueen saaristo,\njonne he olivat Kirkkonummelta vetäytyneet, heidän hallussaan.\n\nMaaliskuun 2 p:nä kokoontui komppaniamme Katajanokan laiturille, jossa\nmeitä odotti \"Silatch\" niminen venäläinen jäänmurtaja. Sama laiva sai\nmyöhemmin valkoisilta nimen \"Ilmarinen\", kun se muun \"sotasaaliin\"\nmukana joutui heidän haltuunsa. Autot kuljettivat punakaartin\nmuonituskomitean lähettämiä eväitä laivaan suuren määrän, ettei poikien\ntarvitsisi nälissään olla aavan meren keskellä.\n\nEnnen pimeän tuloa laskimme Makelon satamalaituriin. Tätä linnoitusta\nsanottiin varusteittensa puolesta vahvimmaksi mitä Räävelin ent.\nlinnoitusalueeseen kuului. Venäjän hallitus oli uhrannut kymmeniä\nmiljoonia ruplia tämän kalliosaaren linnoittamiseen. Nyt kaikki\nvarusteet luovutettiin haltuumme. Saari oli mitä huolellisimmin\nvarustettu ja kaikin puolin uudenaikaisessa kunnossa. Saisi siinä\nlahtari tehdä toisenkin yrityksen valloittaakseen sen\npunakaartilaisilta.\n\nSatamalaituriin saattoi tulla suurinkin panssarilaiva, sillä aivan\nlaiturin vieressä oli syvyyttä 40 metriä ja saaren eteläkärjestä oli\navomerelle vain muutama sata metriä. Saimme tämän johdosta olla\ntoivossa saksalaistenkin \"vierailusta\". Ei siinä hermostuttu, vaan\ntuumailimme, että jos tulevat, niin osaammehan mekin ampua, kun kerran\non hyvät \"pyssyt\". Ja olihan niissä \"pyssyissä\" kokoa. Ne olivat\n11-tuumaisia tykkejä, jotka olivat rakennetut monen metrin vahvuisille\nsementtijalustoille. Kauemmaksi näkyi vain pyöreä panssaritorni, josta\nesiin pistivät hirveät tykinpiiput. Tykkejä saattoi kääntää mihin\nsuuntaan tahansa. Niiden kantovoima laskettiin 32 kilometriksi. Ei\nollut ammuskaan pieni. Sadoissa kiloissa voi senkin painon laskea,\nmutta helposti saatiin ne ulos tykkien alla olevista varastohuoneista.\nKaikki kävi koneellisesti, mutta miesvoimallakin olisi laitteita voitu\nkäyttää, jos vihollinen olisi onnistunut tuhoamaan sähkövoima-aseman.\nNäitä suurtykkejä oli meillä 4, lisäksi oli 3 tykkiä lentokoneiden\nammuntaa varten. Suurempien, 14-tuumaisten, tykkien paikoilleen\nasettaminen oli vielä kesken ja kesken se tuli jäämäänkin.\n\nTykistöä meillä oli niin paljon kuin arvelimme tarvitsevammekin.\nTykistötaistelua ei ollut odotettavissakaan muualta, kuin ehkä Saksan\nlaivaston taholta. Se olikin jo Turun ja Ahvenanmaan saaristossa\nlahtareita avustamassa. Pienemmät maihinnousuyritykset arvelimme\nvoivamme torjua monilukuisilla kuularuiskuillamme.\n\nHelppoa oli järjestää tehokas vartiointi saarella, joka ei ollut kuin\nsuunnilleen kilometrin pituinen ja puolen levyinen. Vartioinnissa ei\njouduttu miehistöä liiaksi rasittamaan. Asunto-olot olivat hyvät,\nhuoneita oli runsaasti. Komppaniamme käsitti S plutoonaa, mutta\nsittemmin lisättiin joukkojen lukua erikoisella kuularuisku- ja\nteknillisellä joukkueella. Sairaanhoidosta huolehti välskäri.\nEsikunnan välityksellä saimme lisäksi 4 ohjaajaa tykistö- ja\nkuularuiskuosastolle. Tykistöohjaaja oli venäläinen,\nkuularuiskuopettajat virolaisia. Teknillisen osaston miehet laittoivat\nsähkö- ja puhelinjohdot kuntoon sekä korjasivat kaikki moottorit ja\nkoneet. Saaresta johti puhelinkaapeli Rääveliin, Viaporin kautta\nHelsinkiin ja kolmas johto Masabyn puhelinasemalle, jonka kautta\nvarsinaisesti olimme yhteydessä Helsingin esikunnan kanssa. Saarella\noli myös täydellinen apteekki sekä sairaala. Lisäksi oli kirkko Venäjän\nvallan peruina. Kirkossa oli pitkät penkit ja pöydät, sillä sitä oli\nkäytetty myös ruokasalina. Keittiö sijaitsi samassa rakennuksessa kuin\nkirkko. Ulkoapäin ei rakennusta olisi kirkoksi arvannut muusta kuin\nkatolla olevasta rististä ja sisällä nurkassa olevista jumalankuvista.\n\nTykkipatterin alla, syvällä kallion sisässä, kulki pitkät käytävät,\njotka paikoin laajenivat suuriksi ammusvarastohuoneiksi. Siellä oli\nruutipusseja niinkuin halkoja pinossa, samoin kranaatteja ja\nshrapnelleja. Oli myös benziiniä, nitoglyseriniä ja pyrokselinia.\nSaarella oli myös kapearaiteinen rautatie, vaunut ja kolme veturia.\nMyös voimakas moottorivene oli käytettävissä.\n\nTässä on tullut hiukan mainituksi siitä Makelon omaisuudesta, jonka\nvenäläinen sotaväki oli jättänyt meidän vartioitavaksemme heidän\npoistuttua Suomesta Saksan kanssa tehdyn rauhansopimuksen mukaisesti.\nMutta juuri ennen venäläisten poistuttua saarelta sattui heidän ja\nlahtarien välillä kahakka saaren isännyydestä. Tässä kahakassa\nvalkoiset lyötiin pakosalle kärsittyään suuren mieshukan. Asian kulku\non seuraava:\n\nValkoiset, jotka Kirkkonummella olivat olleet punaisten piirittäminä,\nolivat perääntyneet Sigurdsin kartanoon ja lähellä olevaan koulun\nmäkeen lujiin puolustusasemiin. Taistelussa joutuivat he kuitenkin\nhäviölle. Osa joutui punakaartilaisten vangiksi, mutta osa pääsi\nmurtautumaan punaisten piiritysketjun läpi Masabyn kohdalla. Lahtarien\nonnistui päästä aina Porkkalaan saakka.\n\nHeillä oli tiedossa venäläisten liikehtimiset Suomessa. Olivat siinä\nuskossa, että Makelo on jätetty niin vähille puolustajille, että sen\nvaltaus kävisi äkkiyllätyksellä päinsä. He ajoivat suuressa joukossa\nhevosineen Porkkalan Majakkasaaren ja Makelon välillä olevien\nkallioluotojen suojaan. Tämä tapahtui pimeän turvin.\n\nLahtarit jättivät hevoset kallioiden suojaan ja itse lähtivät\nlumipaitoihin verhottuina hiipimään Makeloa kohti. Edellään lähettivät\nhe kaksi huimapäisempää joukostaan, työmiehiksi puettuna ja kelkkaa\nvetäen, venäläisten luokse muka jauhoja ostamaan. Kun venäläiset\nsotilaat olivat ennenkin myyneet lähisaarien asukkaille elintarpeita,\nniin arvelivat he tämän jauhonostomatkan tuntuvan aivan\njokapäiväiseltä. Jos lahtarien valtausretki olisi onnistunut, niin\nolisivat he saaneet haltuunsa sellaisen linnoituksen, jota me emme\nolisi kyenneet takasin vallottamaan muuten, kuin suurten\npanssarilaivojen avulla.\n\n\"Jauhonostajat\" lähestyivät rantaa. Menivät viattoman näköisinä\nrannassa olevan vartijan luo ja pyysivät päästä saarelle hakemaan muka\nsitä jauhosäkkiä, jonka he olivat jo päivällä ostaneet joltakin\nsotilaalta.\n\n\"Eipä tuossa mitään estettä, menkää veikkoset\", tuumaili vartija ja\nlaski miehet kelkkoineen saarelle. Mutta samassa hän huomasi\nliikehtimistä meren jäällä. Oli kuin jäälle olisi ilmestynyt pieniä\nlumikumpuja, jotka liikkuivat rantaa kohden. Ehkä on jotain \"vinossa\",\narvelee vartija ja soittaa vartiopäällikölle. Sanoo kahden miehen\ntulleen saarelle ja mainitsee jäällä näkyvästä eriskummallisesta\nliikkeestä. Samassa huomaa vartiosotilas, että puhelu äkkiä keskeytyy.\nSaman huomion tekee vartiopäällikkö toisessa päässä lankaa. Sotilas\nryntää ulos ja juuri parhaaksi, sillä nyt näkyy jo selvästi mikä on\nkysymyksessä. Suomen lahtarit ovat hyökkäämässä heidän kimppuunsa.\nAseet on venäläisilläkin varattuna. Sotilaalla on kuularuisku kunnossa.\nHän asettaa sen laukaisuvalmiiksi ja \"soitto\" alkaa. Vartiopäällikkö on\nsillävälin hälyyttänyt joukot ja \"jauhonostajat\" on vangittu. Lahtarit\novat joutuneet pahaan pinteeseen, eivät pääse perääntymään. He ovat\npakoitetut hyökkäämään epätoivon vimmalla. Kuularuiskut lakasevat heitä\nkuin heinää. Suuri joukko antautuu vangiksi. Kauempana olevat pakenevat\nsuin päin. Venäläiset ovat päättäneet antaa muiston \"jauhojen ostosta\".\nTykeillä ammutaan kranaatteja ja shrapnelleja jäälle. Lahtarien hevoset\nkimpaantuvat helvetillisestä paukkeesta. Ne laukkaavat sinne tänne\ntottelematta ohjaajia. Toiset ryntäävät avoimeen laivaväylään, painuen\nsyvyyteen kuormineen.\n\nKun tarkastelimme jäätä saarien välillä, missä lahtarien hevoset olivat\nolleet ja mistä he olivat hyökänneet, niin oli jää siltä paikalta\nammuttu seulaksi. Venäläiset hautasivat ruumiit kranaattien tekemistä\nreijistä jään alle ja vangit lähetettiin Helsinkiin. Jäällä olevat\nverilammikot ja ammutut kiväärinpanokset osottivat verisen kamppailun\ntuoksinaa. Makelon isänniksi olivat venäläiset jääneet ja niiltä saimme\nnyt me, Suomen punakaartilaiset, saaren avaimet haltuumme.\n\nElämä Makelossa ei tuntunut lainkaan yksitoikkoiselta. Valittiin\ntoimihenkilöt, koneiden käyttäjät, muonitusmestarit, kokit, leipurit,\nhevosten ja sikojen hoitajat. Meillä oli m.m. sikala, sillä ruokien\ntähteillä voitiin elättää useita sikoja. Kuularuisku- ja\ntykistöohjaajat puuhasivat miehineen harjoituksissa ahkerasti. Jokainen\nteki tehtävänsä iloisella mielellä. Olimmehan nyt itse isäntiä\nlinnoituksessa ja kannoimme osaltamme kortta vallankumousroihuun.\n\nLiikennettä Helsingin ja saaremme välillä ylläpitämään saimme pienen\nsiistin laivan nimeltä \"Nautilus\". Elämä muuttui saarella viihtyisäksi\nsenjälkeen, kun saimme kaikki järjestelytyöt suoritettua. Jokainen\ntiesi tehtävänsä ja joutoajat kuluivat kaikenlaisissa harjoituksissa,\npistettiin painiksi, soitettiin j.n.e. Toisinaan lähdimme ammuskelemaan\nsaaren eteläpäässä olevan sulaveden rannalle, maalitauluna ollen jään\nreunalle nouseva hylkeen pää. Lokkiparvi, joka kirkuen lenteli veden\nyllä, joutui tähtäimeemme laskeutuessaan aallon harjanteelle.\n\nMannermaan välissä olevien kalliosaarten suojassa harjoitteli\nkuularuiskuosastomme, mutta saivat \"ruiskun\" käyttöön tutustua\ntoisetkin soturit, ettei kiireen tullen olisi ollut puutetta aseiden\nkäyttäjistä. Aseita oli vaikka minkälaisia. Vakituista univormua ei\nmeillä sensijaan ollut. Kenellä oli yllään matruusin puku, ken asteli\ntykkimiehen univormussa, mutta lomalla oli jokaisella siviilipuku\nyllään. Alusvaatteita sai jokainen ken oli tarpeessa, mutta niistä\npidätettiin 10 % palkasta. Monet saivat myös ylleen \"kaartin pompan\"\ns.o. lyhyen sarkatakin, joka olikin lämmin merenviimoja vastaan.\n\nEräänä päivänä tulla höyrysi venäläinen alus rantaan ja sotilaita ja\ntyömiehiä alkoi kömpiä laiturille. Emme niin vain uskoneet\n\"valtuuspapereita\" vaan panimme miehet kasarmiin tarkan valvonnan alle.\nOdotamme heidän tuloonsa selvyyttä. Tiedustamme mikä on se\n\"likvidatsionikomitea\", joka on lähettänyt miehet purkamaan koneita,\nviemään tykkien lukot j.n.e. Uudet tulokkaat olivat vahvasti\nasestettuja. Olipa toisilla käsikranaattejakin vyöllä. Riisuimme heidät\naseista ja panimme kasarmiin ja kuularuiskuosasto sai tehtäväkseen\nhuolehtia vartioimisesta.\n\nLähetimme tiedon esikuntaan. Siellä luvattiin asiasta ottaa selko,\nmutta siihen mennessä ei ole tulokkaita laskettava ulos kasarmista.\nPian saatiinkin asiasta selvyys. Venäläinen likvidatsionikomitea oli\ntehnyt erehdyksen. Annettiin määräys tuoda miehet tarkasti vartioituna\ntakasin Helsinkiin, sillä joukossa tiedettiin olleen joitakin\nsuomalaisia valkoisiakin. Koko roikka vietiin kaupunkiin ja saimme siis\ntoistaiseksi olla isäntinä linnoituksessa. Elämä jatkui entiseen tapaan\npäivästä toiseen, mutta pian tuli taas vieraita.\n\nVenäläinen työ- ja sotamiesneuvosto oli lähettänyt meille\ntykistöopettajan. Eihän oppi ojaan kaada. Yksi opettaja oli ennestään,\nmutta tehokkaampaahan on opetus, kun on useampia opettajia. Uusi\ntulokas oli venäläinen. Saimme kuitenkin esikunnaltamme Helsingistä\ntiedon, ettei siellä tiedetä mitään lähetetystä \"opettajasta\", joten on\nsyytä olla varuillaan tämänkin \"lähetyksen\" suhteen.\n\nPääsimme selville, että mies oli urkkija ja pian lähtikin hän saarelta\nlipettiin ilman \"laillista irtisanomista.\" Lähetimme pluutonan miehiä\nperässä ja vasta lähellä Porkkalan mannerta hänet tapasivat. \"Opettaja\"\noli pyörähtänyt ympäri ja alkanut ampua kahdella \"Nagan\"-revolverillaan\nminkä ennätti. Kun meidän pojat antoivat myöskin paukahtaa, niin katsoi\nkarkuri parhaaksi nostaa kätensä ylös. Olimme tekemisissä urkkijan\nkanssa, joka oli hankkinut haluamansa tiedot sotasalaisuuksistamme.\nHäneltä löysimme tarkan kartan varastoista, miesten sijoituksista eri\nkasarmeihin, kaikesta, josta lahtareille olisi ollut hyötyä. Kuolema on\nvakoilijan palkka, mutta siitä huolimatta lähetimme hänet tutkittavaksi\nHelsinkiin. Tiedossani ei ole, pääsikö hän vapaaksi, vai saiko\nrangaistuksensa.\n\nKevätaurinko ja tuuli teki meistä ruskeanahkaisia sotureita.\nKevättalven kuluessa saimme vartiopaikallamme pientä vaihtelua.\nSaksalaisten maihinnousu Hangossa ja lahtarien liikehtiminen\nlähisaaristossa pakoitti meidät ryhtymään valppaampaan toimintaan\nollaksemme valmiit ottamaan vastaan vihollisemme mihin aikaan\nvuorokaudesta tahansa.\n\n\"Jobinpostia\" alkoi tulla vähän joka suunnalta. Ahvenanmaalla\nisännöivät Ruotsin, Saksan ja Suomen lahtarijoukot. Nyt olivat\nsaksalaiset jo vallottaneet Hangon, Tammisaaren ja Karjan aseman, joten\nrautatieyhteys Turkuun oli mahdollinen vain Toijalan kautta. Tampereen\nolivat lahtarit saaneet vallotettua jo aikaisemmin, joten yhteys Porin\nrintaman kanssa oli katkennut. Nämä uutiset panivat väkisinkin mielen\nalakuloiseksi. Mutta \"viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi.\" Uskoimme\ntappiomme olevan vain tilapäistä. Huhut tiesivät kertoa, että lahtarit\nlaskettiin Tampereelle kuin pussin perään jossa ovat joutuneet\nsellaiseen ahdinkon, että niiden on kohta antaannuttava. Huhut ovat\nhuhuja, mutta esikunnaltamme saimme salaisen tiedonannon, jossa tehtiin\nselkoa tappiostamme Tampereen rintamalla.\n\nSaaremme yllä leijaili saksalaisten lentokoneita. Ne tulivat Räävelin\n(Tallinnan) suunnalta ja kiertelivät toisinaan hyvinkin matalalla\nMakelon yllä, painautuen taas samaan suuntaan mistä olivat tulleetkin.\nTeki mieli koettaa mihin zenith-tykkimme pystyvät sillä ne olivat juuri\nlentokoneiden ampumista varten. Kun tiedustelimme ohjeita Helsingin\nesikunnasta, niin sieltä kiellettiin ampumasta ja selitettiin, että\nsaksalaiset lentokoneet ovat vain tarkastamassa venäläisten poistumista\nlinnoituksesta Brest-Litovskin sopimuksen mukaan. Vasta siinä\ntapauksessa, että lentokoneet laskeutuvat alas, on lentäjät vangittava.\n\nSaksalaisten maihinnousu Hangossa ja eteneminen pitkin rataa Karjalle\nsaakka oli tehnyt Helsingissä olevat valkokaartilaiset jo niin\nrohkeiksi, että uskaltautuivat sellaisillekin tihutöille kuin Tilkassa\nolevan Tallbergin ruutikellarin räjähdyttämiseen. Julkiseen taisteluun\neivät he vielä antaantuneet. Odottivat vain tilaisuuden saapumista ja\nsen tilaisuuden tarjosivatkin saksalaiset päästyään rantarataa myöten\nHelsingin ympäristöön ja saksalaisen laivaston saapuessa pääkaupungin\nedustalle.\n\nPäällikkömme oli Helsingissä saamassa lähempiä tietoja Makelon suhteen.\nKun hän palasi, toi hän sellaisen tiedon, että meidän on jätettävä\nMakelon saari ja palattava Helsinkiin, jossa voitiin jo odottaa\ntaisteluiden alkamista millä hetkellä tahansa. Ennen poistumistamme\ntulisi meidän tuhota kaikki viholliselle vähänkin arvokas omaisuus.\nTurman pilvet lähestyivät Helsinkiä. Elämä oli kuin hermosairaan\nliikehtimistä, sanoi päällikkömme. Hulinaksi näyttää kaikki menevän.\nEhkä samanlainen kohtalo odottamassa kuin Viaporin kapinallisia 1906.\nMutta tappelutta ei työmies hellitä asettaan. Tapellaan!\n\nHelsingistä saapui kaksi laivaa käytettäväksemme. Ne toivat tullessaan\nmyös venäläiset upseerit, jotka olivat saaneet tehtäväkseen\nlopullisesti tuhota Makelon saaren, räjähdyttää ammusvarastot,\nbensiinisäiliön ja tuhota sotatarkotukseen soveltuvat koneet ja tykit.\n\nToinen laivoista, \"Aegir\" nimeltään, oli komppaniamme kuljetusta varten\nja ammuksia y.m. sotatarpeita lastasimme koko seuraavan yön\nkumpaiseenkin laivaan. Kukaan ei joutanut levolle. Esikunnalta tullutta\nmääräystä \"jättäkää saari\" noudatettiin, vaikka mielessämme sotikin\nmääräystä vastaan.\n\nSoitan Kirkkonummelle, Sigurdsin kartanoon, ja tiedustan tapahtumista.\nIlmoittavat asemaseudulla jo tapeltavan ja kartanossa olevien punaisten\njoukkojen olevan lähdössä juuri taisteluuun. Sohlbergin ilmoitetaan\nolevan jo lahtarien hallussa. Ilman tappelua ei Kirkkonummelta lähdetä.\nKomisari ilmoittaa lujasti otettavan vastaan. \"Tämä on ehkä viimeinen\nkerta, kun voimme täältä soittaa. Joukot käyvät rohkeasti saksalaisia\nvastaan. Emme unhoita teitä sinne linnoitukseen jääviä. Pysykää\nrohkeina.\" Nämä olivat viimeiset sanat. En mainitse mitään meille\ntulleesta poistumismääräyksestä, sillä pelkään lahtarien nappaavan\ntiedon ja ryhtyvän sen mukaisiin toimenpiteisiin.\n\nVasta aamun valjetessa olimme valmiit lähtemään laivoihin. Venäläiset\nupseerit jäivät viimeiseksi. Ensin asettivat helvetinkoneen\nbensinivarastoon. Kun se sitten räjähti syntyi huikea ilotulitus.\nSitten tuli pyrokseliini- ja tykinammusvarastojen vuoro. Tykeistä\nolimme ottaneet lukot ja upottaneet ne meren syvyyksiin. Varmoja olimme\njokainen, etteivät ne milloinkaan tulisi lahtarien käytettäviksi.\n\nLaivamme oli Porkkalan Majakkasaaren takana, kun viimeinen paukaus\nMakelossa räjähti. Sitä voisi kutsua toiseksi \"Viipurin pamaukseksi.\"\nIlmanpaine oli niin suuri, että se heilahdutti laivaamme, vaikka olimme\njo pitkän matkan päässä. Ensin kohosi hirveän suuri, musta savupatsas\nilmaan ja vasta hetken kuluttua kuului paukaus.\n\nSuuri savupilvi peitti koko Makelon linnoituksen näkyvistämme. Ilman\nlaukauksen vaihtoa jäi saari lahtareiden ja saksalaisten\nryöstettäväksi, sikäli kuin sinne mitään kelpoista jäi jälelle.\n\n\"Aegir\" mennä huristeli täydellä voimalla Helsinkiä kohti. Häipyivät\nPorkkalan ääriviivat etäisyyteen. Ja hieno sumuviiva laskeutuu meren\nylle. Ei tosin niin paksulti, etteikö olisi nähnyt reimarilta\nreimarille kulkea, mutta kuitenkin niin runsaasti, että ilman oli\nkoleaa.\n\nYhtäkkiä nousee laivamme kokka pystyyn ja samassa hetkessä kuuluu kova\nrysähdys ja tuokion kuluttua on taas perä ilmassa. Olimme ajaneet\nkarille ja nyt oli uppoamisen vaara tarjolla joka hetki. Vettä tulvi\nhirveästi ruumaan ja ei auttanut muu kuin ajaa laiva lähimmälle\nmatalikolle, joka maan puolelta oli löydettävissä. Siihen sitä jäätiin.\nSyynä karilleajoon ei ollut kykenevien ohjaajien puute. Syynä oli\nyksinkertaisesti se, että luotsi oli täysiverinen lahtari, joka\ntahallaan saattoi onnettomuuden aikaan. Tämä oli suuri \"isänmaallinen\nteko\", josta Helsingin Sanomat kirjoitti. \"Punikit yrittäneet paeta\nlaivoilleen Venäjälle, mutta ajaneet lähellä Porkkalaa karille.\"\n\nOllessamme matalikolla laivamme kohotti hätämerkit ja antoi\nhöyrypillillä merkkejä hädänalaisesta asemasta. Jälessämme tuleva laiva\noli huomannut hätämerkkimme ja riensi apuun täydellä höyryllä. Pääsimme\navuksi tulleeseen venäläisten laivaan ja niin jatkettiin matkaa\nHelsinkiin.\n\nSatamassa oli venäläinen laivasto lähtöpuuhissa. Matruusit sanoivat,\nettä Helsinkiin on jäänyt liian vähäiset punakaartilaisjoukot\nkyetäkseen puolustamaan kaupunkia saksalaisia vastaan. Kehottivat\nlähtemään mukaan Kronstadtiin ja Pietariin. Mutta meillä ei ollut pako\nmielessä. Emme olleet lähteneet Makelosta pakomatkalle, vaan\ntaisteluun. Kohtalokkaat ajat olivat edessämme.\n\n                                                  E. Pervoi.\n\n\n\n\nLahden taistelusta\n\n\nPunakaartin perääntyvien joukkojen yritys murtautua saksalaisten\nhallussa olevan Lahden läpi, itäänpäin, kehitti epätoivoisen taistelun.\nNyt oli punakaartia vastassa saksalaiset harjaantuneet joukot.\nPunaisten hyökkäykset olivat kuitenkin siksi ankarat, että jälestäpäin\nsaatujen tietojen mukaan he jo osittain olivat tyhjentäneet Lahden\nperääntyäkseen Loviisaa kohti. Kaikkein kriitillisimmällä hetkellä he\nturvaantuivat petokseen ja helppoahan olikin pettää sellaisessa tilassa\nolevia punaisia. Johtajat olivat suureksi osaksi jättäneet osastonsa\noman onnensa nojaan. Komppaniat olivat sekaantuneet toisiinsa, niin\nettä samoissa ryhmissä oli tuskin kolmea miestä, jotka tunsivat\ntoisensa. Helppoa oli lietsoa eripuraisuutta ja epäluuloja joukoissa.\nMutta sittenkin oli joukkoja, jotka alusta loppuun pysyivat\njärjestyksessä ja joiden päälliköt viimeiseen saakka seisoivat\npaikoillaan.\n\nOsa Lahden kaupunkia kohden hyökkäävistä joukoista taisteli\ntäydellisessä järjestyksessä, kuolemaa halveksien. Naiset näyttivät\nhyvää esimerkkiä. Esimerkkinä voisi mainita kaksi turkulaista\nnaiskomppaniaa, joiden hyökkäys oli niin kiihkeä, että ainoastaan\nharvat mieskomppaniat pystyivät vetämään niille vertoja. Joidenkin\ntietojen mukaan näiden naiskomppanioiden jäsenistä vain 16 säilytti\nhenkensä. Taistelun verisin näytelmä esitettiin Hennalan\nkasarmialueella, josta osa vallotettiin punaisille. Mahdotonta on sanoa\npaljonko valkoiset menettivät miehiä. Eräässä kohdassa tienvieressä\nnäkyi satojen saksalaisten jäännöksiä. Ei käynyt sääliksi, vaikka\nmahdollisesti heidänkin joukossaan oli monta, jotka mieluummin olisivat\nkääntäneet aseensa komentajiaan vastaan.\n\n                                                  E. Stenhäll.\n\n\n\n\nViimeisten joukkojen antaantuminen\n\n\nKiivaita taisteluita käytiin Suomen luokkasodan viimeisellä rintamalla:\nPyhtää-Ahvenkoski. Toukokuun 4. päivä on ikimuistettava päivä. Se oli\nvalkoisen voiton ja vihan päivä, joka paljasti porvarien lupauksiin\nuskoneiden työläisten silmät näkemään, kuinka paljon heihin on\nluottamista.\n\nHyvin opetetut Saksan imperialismin varustamat pyövelijoukot tekivät\nvimmatuita hyökkäyksiä tunkeutuakseen Kyminjoen yli Pyhtään ja\nRuotsinpyhtään pitäjien kohdalla. Pyhtään puoleisella rantatöyräällä ja\nsiltojen päissä olivat punakaartin harvalukuiset ja huonosti opetetut\ntyöläistaistelijät juoksuhaudoissa torjumassa saksalaisten hyökkäystä\nja estämässä heidän pääsyä Kyminjoen yli iskemään ja hyökkäämään maitse\nKotkaan, Kouvolaan y.m.\n\nPunaisten puolella oli ulkonäön puolesta sotilaallisesti arvotonta\njoukkoa, suurimmaksi osaksi naisia ja vanhuksia, Loviisasta\nperääntyneistä joukoista osa, Stockforsin naiskomppania, Kuusankosken\nkomppania sekä joitakin hajallisia joukkoja. Käytäntö kuitenkin totesi,\nettä joukot tiesivät tehtävänsä, tiesivät, että heidän on joko\nvoitettava tai sorruttava.\n\nPunaisten rintamapäällikkönä toimi nimellisesti E. Rautio, joka oli\nsotilaallisesti kykenemätön. Muutkaan johtajat eivät olleet\nsotilaallisesti päteviä, mutta rehellisiä köyhälistön taistelijoita.\nMitään kokonaisuutta ei rintamaosalla ollut. Jokainen, aina\nosastopäälliköstä alkaen, oli isäntänä osastossaan. Täydellinen yhteys\npuuttui. Ylemmillä päälliköillä oli tietenkin jonkinlainen yhteys\nkeskenään, päättäen siitä, että mainittu Rautio ja eräs toinen\nkorkeampaan päällystöön kuuluva teki tämän kirjoittajallekin esityksen\nhankkia moottorivene ja paeta heidän kanssaan Viroon. Moottoria ei\nhankittu, mutta \"esikunta\" katosi muita teitä.\n\nTaisteluiden kestäessä kävimme saksalaisten kanssa neuvotteluja, mutta\nniistä ei tullut mitään tulosta. Toukokuun 4 p:nä saapui sitten se\nsurullinen sanoma, että valkoiset ovat vallottaneet Kotkan\naamupäivällä. Samalla saksalaiset ehdottivat uudelleen\nrauhanneuvotteluja. Olimme tukalassa asemassa, saksalaiset edessä,\nKotkan vallottaneet valkolaumat takana ja oikealla ja vasemmalla meri.\nSiis täydellisessä piirityksessä. Neuvotteluissa saksalaiset\nesiintyivät hillitysti, vaan kuitenkin selvästi esittäen meille\ntilanteen, jossa olimme. Samalla jättivät he rauhanehdot, jotka\nlyhennettyinä olivat seuraavat:\n\n    Ennen kello 6 illalla toukokuun 4 p:nä on ensimäisen punaisen\n    joukkueen oltava Loviisan puoleisella Kyminjoen rannalla ilman\n    aseita. Aseet on jätettävä toiselle rannalle. Senjälkeen on\n    saavuttava joukkueittain kiväärit remmissä lataamattomina yli\n    sillan ja luovutettava aseet saksalaisille. Jokaiselle näin\n    antaantuneelle taataan täydellinen koskemattomuus. Niitä,\n    jotka salaavat aseita, uhkaa kenttätuomio.\n\nKuultuamme antaantumisehdon, syntyi keskustelua. Toivoton asema, missä\nolimme, puhui antaantumisen puolesta, työläisten kurja asema, jonka\nkorjaamiseksi olimme taistelussa, synnytti taisteluhalua. Tulos oli,\nettä ensimäinen punainen joukkue P.N:n johdolla kulki yli sillan kello\n6 ja senjälkeen vähin erin viimeiset punaiset joukot arviolta noin\n300-350 henkeä.\n\nPian saimme tuntea saksalaisten komentoa. Meidät komennettiin\n5-miehisiin riveihin ja nyt alkoi marssi Loviisan kaupunkia kohti.\nMatkalla ryöstivät saksalaiset joukoiltamme mitä irti saivat käsineistä\nkelloihin ja lompakkoihin asti. Loviisassa sijoitettiin meidät koululle\nlahtarien vahdin alle. Vartijain \"täsmällisyyttä\" osottaa seuraavakin\nmurha: Rakennuksen toisen kerroksen ikkunasta katseli ulos Pyhtäältä\nkotoisin oleva H. Haavisto. Alhaalla seisova valkoinen enkeli huusi:\n\"Poikkee sieltä akkunasta.\" Samassa sai Haavisto kuulan rintaansa. Hän\nkaatui kuolleena lattialle. Tällä tavoin valkoiset huviksensa ampuivat\nvankejaan, milloin tappaen milloin haavoittaen.\n\nHuoneisiimme tunkeutui joukottain lahtareita hakemaan oman\npaikkakuntansa työläisiä viedäkseen heidät tapettavaksi. Pyhtääläisistä\nlahtareista on mainittava Brunolf Peltola n.k. \"Tammenpoika\", joka omia\nnaapureitaan vei ainakin 8-10 hämäräperäisille reisuille. Peltolaa\npidettiin jonkun verran löylynlyömänä, ollen tyypillinen valkoisen\njoukon edustaja. Loviisan vanhojen linnavallien juurella päättyivät\nmonen raatajan päivät.\n\n                                                    E. Leino.\n\n\n\n\nLuokkasodan alkuvaiheet Karjalassa\n\n\nSunnuntaita vasten yönä tammik. 19 p:nä 1918 oli Viipurissa Pietisen\nhuonekalutehtaalla kahakka. Noin 30 työväen järjestyskaartin miestä oli\ntehdasta tarkastamassa ja muutamia vahtivaihdosta palaavia venäläisiä\nsotilaita osui myös paikalle, ollessaan matkalla Keisarinkadulla\nsijaitsevalle kasarmille. Tehtaaseen oli kätkeytynyt lahtareita\naseineen ja niitä lähtivät punakaartilaiset karkottamaan. Kahakassa sai\nsurmansa Hjalmar Anderson, innokas toveri ja järjestyskaartin\ntoimitsija. Valkoisten puolelta kaatui Jallu Hiukka ja haavoittui\nT. Pietinen, tehtaanomistajan poika. Punaiset löysivät tehtaasta\nhuomattavan määrän aseita ja ampumatarpeita. Tämä todisti sitä, että\ntilanne Karjalassakin kärjistyy ja että varsinaista sotaa ei voida\nvälttää.\n\nTiistaina tammik. 22 p:nä oli ihmisiä kaupungilla runsaasti liikkeellä.\nOlihan päivällä levitetty huhuja \"Karjalan liikehtimisestä\". Karjalan\n\"rahvas\" kuulema nousee suojaamaan \"kotia ja isänmaata\" punaista\n\"ruttoa\" vastaan ja saapuu ottamaan haltuunsa \"Karjalan kunniakkaan\npääkaupungin\" -- Viipurin.\n\nKello kahdeksan aikaan illalla nähdään Viipurin aseman edustalla jotain\nerikoista. Poikaviikarit juoksevat meluten ja niiden jälessä saapuu\nmarssien merkillisen näköistä joukkoa. Siellä nähdään herrasmiehiä\nsarkaisissa sotilaspukimissa. He saapuvat Papulasta päin nelimiehisissä\nriveissä. He olivat laskeutuneet junasta pienelle Loikkasen pysäkille.\nJoukko käsitti yli 600 miestä, jotka olivat aseistetut kivääreillä,\nhaulikoilla ja salonkikivääreillä ja johtajilla ja sentapaisilla\nkomeili vyöllä mauser tai parabellum. Toisilla oli käsikranaattikin\nvyöllä. Huudot ja komennukset kajahtelivat. Tuossa tuokiossa oli\nrautatieasema piiritetty ja patrulleja järjestettiin miehittämään\nkaupungin tärkeimpiä paikkoja.\n\nSakkolan nimismies U. Seitola oli jonkinlaisena komentajana. Joukossa\nnäkyi joku tuttavakin m.m. \"toveri\" Hans Vakkilainen, joka käski\nliittymään mukaan, koska muuten kävisi ohrasesti.\n\nSuojeluspatrullit lähtivät liikkeelle Aleksanterinkadulle,\nKarjalankadulle, Braahenkadulle ja Havintielle, Pantsarlahden rannassa.\n\nOsa joukoista meni Tennishalliin saamaan \"lepoa\" ja noin kaksisataa jäi\nasemaa piirittämään.\n\nTyöväestön taholla oltiin toimettomia. Selitettiin vain, että\nsotilasneuvoston komendantti on antanut määräyksen aseistettujen\nmiesten aseistariisumisesta, jos kadulla tavataan. Työväen\njärjestyskaartille on kyllä annettu määräys kokoontua entisiin\nsotilaskasarmeihin ja olla siellä valmiina. Joukkoja kerääntyikin\nkasarmeihin, mutta jäivät toimettomiksi.\n\nSillävälin lahtarit lähettivät \"ultimatumin\" venäläisten\nsotilasneuvoston päällikölle, vaatien haltuunsa linnoituksen ja\nkaupungin ja venäläisten sotilaiden poistumista rajalle.\nSotilasneuvosto ei suostunut tähän, vaan antoi illalla kello 11 aikaan\nlahtareille ultimatumin, jossa niitä vaadittiin poistumaan kaupungista.\nUltimatumin vahvikkeeksi ammuttiin joitakin tyhjiä laukauksia\nvarotukseksi Viipurin linnasta. Lahtareille tuli silloin kiire\nneuvotteluihin. Ne pidettiin Viipurin linnassa aamuyöllä kello 2\naikaan. Saapuvilla olivat työväen järjestyskaartin johtoasemassa olleet\n\"Työ\"-lehden silloiset toimittajat: Latukka, Kirjarinta ja Otto\nNiinipuro sekä J. Hupli ja porvarit: Rantakari ja Ikonen. [Niinipuron\nlahtarit ampuivat heti Viipurin vallotuksen jälkeen Rosuvoissa\neläinhautausmaalla.]\n\nSilläaikaa, kun neuvottelut olivat käynnissä, oli työväen\njärjestyskaartilaisia pienissä ryhmissä lähtenyt ulos kasarmeista ja\npäässyt taistelunylettyville lahtarien kanssa. Yön pimeydessä oli\noteltu kiivaastikin aseman edustalla ja Aleksanterinkadulla. Lahtarit\npuikkivat karkuun asemalta ja muualtakin ja neuvotteluissa olleet\nporvarit perääntyivät vaatimuksissaan ja olivat tyytyväisiä, kun\npääsivät säikähdyksellä lähtemään meren jäätä pitkin 6 kilometrin\npäässä sijaitsevaan kauppaneuvos Sellgrenin kesä-asuntoon,\nVenäjänsaareen.\n\nVenäläisen sotilasneuvoston päällikkö oli myös tyytyväinen (hän oli\nmenshevikki). Mutta työväki ei ollut enää tyytyväinen tällaisen\nprovosoivan yrityksen jälkeen. Se alkoi varustautua valtavampaan\ntoimintaan. Mutta varustelussa ei osotettu kyllin suurta pontevuutta.\nAnnettiin rauhantoimille liian paljon huomiota, silloin kun lahtaristo\nvarustautui aseelliseen hyökkäykseen. Jos olisi Viipurissakin heti\ntoimittu tarmokkaasti, olisi lahtariarmeijan alkujoukko saatu\nmurskatuksi Itä-Suomessa ja se olisi paljon vaikuttanut tilanteeseen\nkoko maassa.\n\nViipurista poistuttuaan jatkoivat lahtarit liikehtlmistä Viipurin\nympäristöllä, järjestivät joukkojaan ja keräsivät lisää voimia.\nLauantai-yönä ja sunnuntai-aamuna joutuivat lahtarit kosketuksiin\npunakaartilaisten kanssa Säiniöllä ja Kämärällä. Taistelussa kaatui\npunaisia 8 ja lahtareita 9. Lahtarit olivat yrittäneet katkaista\nliikenteen Pietariin, mutta eivät onnistuneet. Kumpaisenkin puolen\nuhrit tuotiin Viipuriin. Paljon kansaa kokoontui katsomaan sodan\nensiuhreja. Punaisten hautajaissaattue käsitti tuhansia työläisiä\nlippuineen ja soittokuntineen. Mutta häiriöttä ei saanut hautauskaan\ntapahtua. Lahtarit ampuivat salakavalasti saattojoukkoa Massisen ja\nKuschakoffin taloista Pietarinkadulla. -- N. H.\n\n\n\n\nKatsaus taisteluihin Karjalan rintamalla\n\n\nAseelliset taistelut alkoivat Karjalassa jo viikkoa aikaisemmin kuin\nmuualla Suomessa. Kaikessa hiljaisuudessa kootut lahtarijoukot aikoivat\nyksinkertaisesti kovalla melulla vallottaa Viipurin, kuitenkin\nsurkeasti toiveissaan pettyen. Mutta lahtarien toiminta ei loppunut\nViipurin epäonnistuneeseen vallotusyritykseen. Joukkoja ryhdyttiin heti\njärjestämään uudelleen ja tulevaa toimintaa suunniteltiin. Alunperin\noli tarkotuksena eristää Karjala Venäjästä särkemällä rautatiesillat,\nmutta suunnitelma meni myttyyn punaisten valppaan esiintymisen vuoksi.\n\nVerraten pian onnistuivat lahtarit keräämään huomattavia joukkoja ja\nkun punaiset Viipurista tai Pietarista käsin lähtivät Karjalan\ntyöläisiä auttamaan, olikin vahva rintama heitä vastassa. Lahtarit\nolivat ottaneet puolustusasemikseen edullisen Vuoksen linjan, ulottuen\npohjoisesta Vuoksenniskasta ja päättyen etelässä Kiviniemeen. Vaikeaksi\nkävi lahtareille tämän linjan puolustaminen ja monet avunpyynnöt\nlähetettiin lahtariarmeijan pääkenraalille Mannerheimille. Jotenkuten\nonnistuivat he pitämään puoliaan punakaartin tarmokkaista hyökkäyksistä\nhuolimatta. Täpärällä olivat taistelut Karjalan päänäyttämöillä\nAntreassa ja Raudulla. Yksinpä rintaman selkäpuolellakin oli\nlahtareilla tekemistä ja kesti kolmisen viikkoa ennenkuin se saatiin\n\"rauhoitettua\". Kriitillisen tilanteen vuoksi eivät lahtarit\nhäikäilleet ryhtyä minkälaisiin toimenpiteisiin tahansa. Niinpä jo\nmaaliskuun alussa panivat he pakollisen asevelvollisuuden voimaan.\nTosin saivat he sen kautta \"epäluotettavaakin\" ainesta, joka aiheutti\nheille suuria häiriöitä. [Pakollisen värväyksen avulla valkoiseen\narmeijaan otettujen miesten joukossa oli paljon punaisia. Kun esim.\nNurmeksesta lähetettiin Raudun rintamalle 260 rekryyttiä, tekivät ne jo\njunassa kapinan eikä niitä voitu käyttää taistelussa. Sittemmin\nmiesluettelossa lyhyesti määriteltiin miesten luotettavaisuus. Sen\nmukaan oli nimen edessä kirjaimet \"P\", \"PP\" tai \"PPP.\" Luettelon alla\noli selitys \"P\" -- punikki; \"PP\" -- paha punikki; \"ppp\" -- pirun paha\npunikki. \"Pirun pahoja punikkeja\" oli tietenkin paljon. Kts. \"Raudun\ntaistelu\", kirj. Simo Eronen (Valkoinen kynäilijä) s. 56.)] Venäläisten\napukin oli lahtareille tervetullutta siitä huolimatta, että tyhmille\nkarjalaisille talonpojille selitettiin tapeltavan \"ryssiä\" vastaan.\nUpseerit kyllä kelpasivat valkoisille. [\"Kun alussa ilmeni\nepäluottamusta Venäjän armeijassa palvelleisiin henkilöihin nähden,\nkehoittivat johtavat jääkärit yhteisen hyvän nimessä luopumaan tästä\nvieromisesta. Sillä olikin maakunnan puolustuksessa paljon voitettu.\"\n-- \"Suomen Vapaussota\" IV s. 425.]\n\nPunaisten ensimäiset yritykset päästä Karjalan sisäosiin Karjalan rataa\npitkin viivästyivät lahtarien särettyä Talin ja Karisalmen\nrautatiesillat. Viipymistä käyttivät lahtarit hyväkseen järjestääkseen\npuolustustaan. Punaisten kiivaiden hyökkäysten jälkeen täytyi lahtarien\nvetääntyä pois Kavantsaarelta, punaisten yrittäessä hätyytellä\nlahtareita pois Antreastakin, siinä kuitenkaan, sitkeistä\nponnistuksista huolimatta, onnistumatta.\n\nHelmikuun 20 päivän aikoihin ryhtyivät lahtarit Antrean rintaman eri\nsuunnilla hyökkäykseen. Kummankin puolen voimat olivat suuret. Miesten\nlukumäärä laskettiin tuhansissa. Taistelua käytiin vaihtelevalla\nonnella. Jos punaiset eivät päässeet etenemään, niin eivät\nvalkoisetkaan saaneet valtaansa laajennetuksi. Punaiset koettivat sekä\noikealta että vasemmalta siiveltä saartaa valkoisia ja tappiota kärsien\nlahtarit hiukan perääntyivät helmikuun 23 p:nä. Maaliskuun alkupäivinä\nhyökkäsivät punaiset kiivaasti, mutta sankarillisista ponnistuksista\nhuolimatta ei yritys onnistunut.\n\nSamaan aikaan kun punaiset ja valkoiset tavattomalla vimmalla\ntaistelivat Antreassa, kohtasivat luokkaviholliset toisensa myös\nJoutsenon rintamaosalla. Punaiset hätyyttelivät Antreassa olevaa\nvihollista Lappeenrannasta käsin, mutta joutuivat yhteenottoon sen\nkanssa jo Joutsenossa. Sotaonni oli vaihteleva. Punaiset kerran\nmenettivät Joutsenon, mutta vallottivat sen takasin helmikuun lopulla.\n\nHelmikuun lopulla punaiset miehittivät Jääsken Penttilän kylän, edeten\nsieltä Kuurmanpohjaan päin. Valkoiset alkoivat jo epäjärjestyksessä\nperääntyä, mutta saivat viimein apujoukkoja ja pysähdyttivät punaisten\netenemisen. [Itse Mannerheimkin käväsi Karjalan rintamalla tutustumassa\ntilanteeseen. Hänen karjalaisille sepustama tervehdyksensä on\nsaastaisuudessaan voittamaton. Siinä sanotaan m.m.: \"Saapuessani\nKarjalan rintamalle tervehdin urhoollisia karjalaisia, jotka niin\nmiehuullisesti ovat taistelleet Leninin roistoja ja heidän kurjia\nkätyreitään vastaan... Ja minä vannon sen suomalaisen\ntalonpoikaisarmeijan nimessä, jonka ylipäällikkönä minun on kunnia\nolla, etten pane miekkaani tuppeen, ennenkuin laillinen järjestys\nvallitsee maassa, ennenkuin kaikki linnoitukset ovat meidän käsissämme,\nennenkuin viimeinen Leninin soturi ja huligaani on karkotettu niin\nhyvin Suomesta kuin Vienan Karjalastakin.\" Hän siis jo tällöin (helmik.\n23 p:nä) suunnitteli ryöstöretkeä Venäjän Karjalaan. Aikomus, joka\nkuitenkin meni myttyyn. Vasta vähän myöhemmin järjestettiin\n\"epävirallinen\" rosvojoukko Karjalaa hävittämään.]\n\nVarsin verisiksi muodostuivat taistelut Raudun rintamaosalla, Vuoksen\neteläpuolella. Heti taisteluiden alettua saivat punaiset haltuunsa\ntärkeän Raudun rautatieaseman ja saattoivat olla junayhteydessä\nPietarin kanssa. Raudusta muodostui tärkeä punaisten puolustusasema,\njoka linnoitettiin ja aseistettiin vahvasti ja tuon tuostakin tekivät\nlahtarit epäonnistuneita hyökkäyksiä sitä vastaan. Raudusta käsin\ntekivät myös punaiset hyökkäyksiä valkoisten asemia vastaan, saattaen\nheidän asemansa usein epätoivoiseksi. Ankaria taisteluita käytiin myös\nValkjärven suunnalla, joka on Raudusta hiukan länteen. Maaliskuun 6\np:nä oli valkoisten peräännyttävä Valkjärven kirkonkylältä aina\nKiviniemeen saakka.\n\nMaaliskuun 24 p:nä alkoi Raudun rintamaosalla yleinen valkoisten\nhyökkäys. Valkoiset ryhtyivät kiertoliikkeeseen. Niiden osastoja\npääsikin tunkeutumaan punaisten selkäpuolelle, särkien rautatiesillat\nViisijoen ja Sahajoen luona. Raudussa alkoi samaan aikaan ankara\ntaistelu. Vasta myöhään illalla maaliskuun 26 p:nä se lopetettiin\nkestettyään yhtämittaa 44 tuntia, mutta Raudun asema oli vielä\npunaisilla. Antreassa olivat kuitenkin valkoiset ryhtyneet\ntoimenpiteisiin apuväen lähettämiseksi Rautuun ja maaliskuun 28 p:nä\nsaapui Pohjanmaalta tykkejä ja 30 p:nä alotetaan punaisten asemien\npommitus. Koko päivän käytiin taisteluita. Punaisten panssarijuna\nyritti pitää rataa auki, mutta suistui pois kiskoilta ja joutui\nvalkoisten haltuun. Huhtikuun 2 ja 3 p:nä käytiin kiivaita taisteluita.\nRatkaiseva hyökkäys Raudussa olevia punaisia vastaan alkoi huhtikuun 4\np:nä. Punaiset puolustautuivat epätoivon vimmalla. Yön aikaan\nvalmistuivat ne viimein poislähtöön. Tykit saatettiin\nkäyttökelvottomiksi samoin ne konekiväärit, joita ei voitu ottaa\nmukaan. Valkoisten saartoketju murtui punaisten hyökätessä ulos.\nValkoiset saivat kuitenkin perääntyvät punaiset ahdinkoon, vain osa\npunaisista pääsi pakenemaan, muiden joutuessa valkoisten tulen\nalaisiksi Maanselän alla olevassa notkossa. Valkoisten murhavimma yltyi\nheidän huomattua punaisten avuttoman aseman. Noin 1,000-1,200\npunakaartilaista ja venäläistä sotilasta myöntävät valkoiset\nteurastetun.\n\nVallattuaan Raudun lähtivät valkoiset etenemään katkaistakseen Viipurin\nja Pietarin välisen rautatien ja samaan aikaan saatettiin nyt jo ryhtyä\nahdistelemaan Viipuria. Huhtikuun 23 p:nä onnistuivatkin lahtarit\nkatkaisemaan rautatien Kämärän luona ja jo seuraavana päivänä\nkatkaistiin Kavantsaaressa olevien punaisten joukkojen yhteys Viipuriin\nTalin aseman kohdalla ja samana päivänä vallottivat lahtarit\nyllätyksellä Papulan. Kun Kavantsaarella olevat punaiset joukot\njoutuivat eristetyiksi, uskalsivat valkoiset joukot Hannilan ja\nJoutsenon rintamalta alottaa etenemisensä. Niin alkoi Viipurin\npiiritys. Yöllä huhtikuun 26 p:nä tehtiin neljä hyökkäystä kaupunkia\nvastaan. Punaiset torjuivat ne lahtarien kärsiessä ankaraa mieshukkaa.\n\nHuhtikuun 28 p:nä alkoivat ratkaisevat hyökkäykset punaista Viipuria\nvastaan. Ankaran tykistötaistelun jälkeen hyökkäsivät lahtarit\nkaupunkiin koillisesta ja idästä. Punaiset taistelivat epätoivon\nvimmalla ja vielä kaduilla kaadettiin monta valkoista vallottajaa.\nHuhtikuun 29 p:nä aamulla oli Viipurin vallotus täydellisesti\ntapahtunut.\n\nPunaisten viimeisenä toivona oli murtautuminen saartorenkaan läpi\nlänteen. Useita tuhansia punakaartilaisia pääsikin Tienhaaraan saakka,\nmutta siellä olivat lahtarit joukkoineen heitä vastassa. Hurja taistelu\nsyntyi. Viimein oli punakaartilaisten antaannuttava vangiksi. Huhtikuun\npäättyessä olivat päättyneet myös taistelut Karjalassa. Työläisten\nsuuret toiveet ja unelmat olivat kärsineet haaksirikon. Saksalaisten\nmaihinnousun takia olivat valkoiset saaneet kuljetetuksi Karjalaan niin\nsuuret joukot, että punakaartin sankarillisimmatkaan yritykset eivät\nenää auttaneet. Ei edes pakoa itään päin, punaiseen Pietariin, enää\nkyetty kyllin hyvin järjestämään. Suomen työväen urhoolliset pojat\njäivät lahtarien armoille. Koston liekit leimusivat pian korkealla.\nSatoja ja tuhansia työläisiä teurastettiin kuin koiria ja\ntoistakymmentätuhatta yksistään Viipurin seudullakin otettiin vangiksi\nja teljettiin vankileireille näkemään nälkää ja kurjuutta ja hiljalleen\nkuolemaan. Mutta sittenkään ei työväenluokkaa lopullisesti voitettu.\nPeloissaan näkee porvaristo sen voimistuvan, eikä se suotta pelkääkään.\nTaistelu jatkuu vielä, siksi kunnes työväenluokka voittaa.\n\n\n\n\nMuistelmia Karjalan kamppailuista\n\n\nKivääri oli minulle, kuten suurelle enemmistölle työläisiä, tuntematon\nkapine. Muutamia päiviä Viipurin kasarmissa harjoitusaikaa ja sitten\nvahtipalvelukseen Neitsytniemeen. Parin viikon perästä siirrettiin jo\nvahtipalvelukseen Talin asemalle. Lahtarit olivat yrittäneet muutamia\nkertoja räjähdyttää erään sillan heikontaakseen siten punaisten\ntoimintaa Antrean rintamalla. Ensimäinen vahtivuoro yön pimeydessä oli\npitkä ja pelottava, mutta seuraavana päivänä sain tilaisuuden tutustua\nympäristöön.\n\nTalissa meitä pidettiin kaksi viikkoa ja sitten saimme määräyksen\nlähteä Antrean rintamalle Pullilaan. Kavantsaaren asemalta, joka oli\nviimeinen punaisten hallussa oleva asema, oli Pullilaan viiden\nkilometrin matka. Kavantsaaren asema oli kuin ainakin suuri sota-asema\n-- muonitusvaunuja, ampumatarvevaunuja, sairaalavaunuja, lomalle\nlähteviä ja lomalta palaavia punakaartilaisia, lentokoneita, raskasta\ntykistöä y.m. Vasemmalta Syvälahdelta kuului alinomaista ammuntaa ja\noikealla Pullilassa räiske harvoin taukosi.\n\nOli keskiyön aika, kun väsyneinä tulimme Pullilaan. Jouduimme parhaiksi\nnäkemään, kun uusi levähtänyt joukko lähti ketjuun. Kaikista kylän\ntaloista painui miestä ulos, kuka yskien, kuka paperossiaan sytyttäen.\nPitkä jono painui metsätielle, joka johti ketjulle.\n\nSeuraavana päivänä tuli meidän uusien tulokkaiden lähteä ketjuun.\nAurinko paistoi kauniina, ilma oli tyyni, mutta alinomainen pauke\nhäiritsi luonnon rauhaa. Saavuttuamme juoksuhautoihin, avasimme\nvimmatun tulen. Lieneekö ampumisemme johtunut pelosta vai\ninnostuksesta, ehkä olivat molemmat tekijöinä!\n\nHuhtikuun 8 p:nä valkoiset tekivät äkkirynnäkön. Yritimme puolustaa\nasemiamme, mutta pakokauhu pääsi valtaan. Tarvitaan rautaisia hermoja,\nkylmää harkintaa ja hyvää johtoa ennenkuin pakokauhu kyetään\npysähdyttämään. Rintama järjestettiin uudelleen, mutta sitten tuli\ntieto Tampereen antaantumisesta ja se toi uutta masennusta mieliin.\n\nYöllä huhtik. 14 p:nä tuli valkoisten puolelta pari pakosta\nmobilisoitua työläistä ilmoittamaan, että lahtarit valmistavat uutta\nhyökkäystä 15 päivän yöllä. Yllättääksemme valkoiset antoi esikuntamme\nmääräyksen hyökkäykseen, jonka piti alkaa muutamia tunteja ennen\nvalkoisten aikomaa hyökkäystä. Se muodostuikin valkoisille yllätykseksi\nja etenimme melkein entisille asemillemme. Menetimme kuitenkin koko\njoukon miehiä kaatuneina ja haavoittuneina. Kun vihollinen huomasi,\nettä voimamme olivat uuvuksissa, avasi se kranaattitulen, joka alkoi\ntehdä aukkoja riveihimme. Siksi tuli esikunnasta jälleen määräys\nvetääntyä lähtöasemillemme takasin ensin korjattuamme haavoittuneet ja\nkaatuneet.\n\nSeuraavana päivänä sain kahden päivän loman viedäkseni rinnallani\ntaistelleen, 18-vuotiaan, kaatuneen veljeni pikkukapistukset kotia.\nLomalla ollessani ilmoitettiin sanomalehdissä, että kaikki, joilla on\nkokemusta merenkäynnissä, liittyisivät muodostettavaan punaiseen\nlaivastoon. Täytin kyselykaavakkeen, jossa tiedusteltiin kokemusta.\nHavaitsin, että Viipurissa koetettiin saada satamassa seisovia laivoja\nkäyntikuntoon. Menin meriesikuntaan, jossa esitin asiani. Yksi\nesikunnan jäsenistä oli todella meriasioita tunteva. Hän kehotti\npalaamaan rintamalle saamaan komppaniasta eron ja palaamaan heti\ntakasin Viipuriin.\n\nTultuani seuraavana päivänä rintamalta uudelleen takasin, määrättiin\nminut Suomen Höyrylaiva O.Y:n rahtilaivaan Hectoriin, joka oli talven\nmaannut Viipurin satamassa. Kapteeni oli suomen ruotsalainen ja oli\nmuka olevinaan mielissään, kun sai miehen, joka oli ollut muuallakin\nkuin Saimaalla. Hectoria ryhdyttiin kovalla kiireellä laittamaan\nmerikuntoon, sillä Antrean rintama oli jo kokonaan vedetty Viipuriin.\nOli ikävä katsella, kun uupuneiden raatajien, vanhojen ja nuorien,\ntäytyi perääntyä ylivoimaisen vihollisen edessä. Viipurin ympärille\nmuodostui uusi ketju, mutta Tampereen ja Helsingin menetykset olivat jo\nvaikuttaneet masennuttavasti joukkoihin. Masennusta lisäsivät\nLänsi-Suomesta paenneet perheet ja tieto, että muonavarat olivat\nkulumassa loppuun samaan aikaan, kun lahtarien yhdistyneet voimat\npommittivat työläisten kaupunginosia. Puhuttiin antaantumisesta siinä\nuskossa, että tullaan saamaan tavallisen sotavangin kohtelu.\n\nTällaisen tilanteen vallitessa yritettiin saada laivoja käyttökuntoon.\nKesken kiireiden tuli tieto, että vihollinen tarjoaa aselepoa. Tarjous\notettiin vastaan, mutta se olikin lahtarien sotajuoni voidakseen sillä\naikaa siirtää tykistöään sellaisille paikoille, josta oli helppo\npommittaa kaupungin eri osia. Vihollisen esittämät antaantumisehdot\nolivat mahdottomat ja siksi ne hylättiin. Silloin alkoi kauhea\npommitus. Viipurin vanhassa linnassa säilytettiin kaupungin aktiivisia\nlahtareita. Kun kranaatteja osui linnaan, jossa oli säilytettynä suuri\nmäärä ampumatarpeita, katsoi meikäläisten esikunta turvallisemmaksi\nsiirtää vangit Patterinmäen kasarmeihin. Muutaman päivän perästä vangit\ntappoivat punaiset vartijat ja alottivat taistelun. Se ei kestänyt\npitkää aikaa, sillä heidät kukistettiin.\n\nÄkkiä levisi tieto, että punaisten johtohenkilöt, joita uhkasi varma\ntuho kukistuvassa kaupungissa, olivat siirtyneet Pietariin. Tieto\nherätti entistä suurempaa epätoivoa joukoissa. Päivää myöhemmin kuin\nKansanvaltuuskunnan jäsenet olivat poistuneet, ryntäsi vaimoja\nlapsineen Kolikkoinmäeltä täydellisen pakokauhun vallassa Hectoriin.\nSitten tuli esikunnasta määräys, että laiva pitää tyhjentää. Se oli\nvaikea tehtävä. Täytyi selittää, että eivät suinkaan lahtaritkaan tule\ntappamaan naisia ja lapsia. Lopulta myöntyivät he lähtemään laivalta.\nYön aikana oli sitten jollain tavalla miesten keskuuteen levinnyt huhu,\nettä Hectorin pitäisi lähteä. Heräsin aamulla aikaisin kovaan meteliin.\nLaiva oli täynnä miehiä kuularuiskuineen, käsipommeineen ja\nkivääreilleen, vaatien laivan irrottamista. Laiturilla oli vielä\nsuurempi joukko, kuularuiskuineen ja pikatykkeineen, uhaten ampua\nlaivan pohjaan, jos yksikään köysi irroitetaan. Siinä puhuttiin ja\nselvitettiin asioita. Vakuutettiin, että huhu laivan lähdöstä oli\nperätön ja osotettiin miten rikollista olisi ruveta tappamaan toinen\ntoisiaan. Ehdotettiin, että kaikki poistuisivat laivasta, laivaston\nmiehistön ainoastaan jäädessä laivaan. Ehdotus hyväksyttiinkin ja\nselkkaus oli vältetty. Sekamelskassa onnistui kapteenin, perämiesten ja\nkoneenkäyttäjien luikkia tiehensä.\n\nIltapäivällä tuli määräys, että laivan piti olla valmiina lähtemään ja\nettä kello 12 yöllä tuodaan laivaan haavoittuneita ja ruokatarpeita.\nValmistimme lastiruumat niin hyvään kuntoon kuin lyhyessä ajassa oli\nmahdollista. Keskiyöllä alkoi tulla haavoittuneita, toiset omin\nneuvoin, toiset toinen toistaan auttaen. Aikaisemmin päivällä olimme\nneuvotelleet mistä saisimme kapteenin laivaan. Joukossa oli mies, joka\noli pistänyt perämiehen lakin päähänsä, vakuuttaen suorittaneensa\nperämiehen tutkinnon. Koneenkäyttäjäksi lupautui laivan \"tunkkiman\",\njoka osottautui kunnon mieheksi. \"Kapteenia\" kohtaan sensijaan alkoi\nsyntyä epäilystä. Kun kaikki oli valmiina, seurasin miten \"kapteeni\"\ntoimi. Hän seisoi komentosillalla kykenemättä antamaan asiaan kuuluvia\nkomennuksia sen paremmin täkille kuin konehuoneeseenkaan. Katsoin\nsilloin velvollisuudekseni tarttua itse ohjaksiin siinä toivossa, että\nUuraasta saisimme kykenevän miehen, joka veisi meidät Pietariin.\n\nEn unohda näkyä, jonka näimme Viipurista lähtiessämme. Kranaatit\nräjähtivät ilmassa. Taivas oli punaisena tulipalosta, joka raivosi\nKolikkoinmäellä. Viipurissa käytiin kamppailua elämästä ja kuolemasta.\n\nTultuamme Uuraaseen, lähetimme venheen maihin siinä toivossa, että\nsaisimme jonkun kokeneen miehen johtamaan laivaa Pietariin. Toivossa\npetyimme. Onnistuimme kuitenkin saamaan erään nuoren miehen, joka tunsi\nväylän Tuppuran selälle saakka. Kun Hector oli suurenlainen rahtilaiva,\nei voitu ajatella kulkua Koiviston salmen kautta, joten ainoa tie oli\nulkoreitti. Se oli vielä kiintojäässä, mutta yrittää piti, sillä\ntakasin paluu olisi merkinnyt kuolemaa. Kun tulimme Tuppuralle, otimme\nTiurun saarelta parisataa venäläistä sotilasta, jotka olisivat armotta\njoutuneet valkoisten tapettaviksi. Asetuimme yöksi ankkuriin. Ennen\nmaatemenoa tutkimme englanninkielistä merikarttaa. Otin niin tarkat\nohjeet ja merkit kuin suinkin ja suunnitelma seuraavaa päivää varten\noli valmis. Oli kaksi huolestuttavaa seikkaa: jaksammeko särkeä jään ja\nonnistummeko pujahtamaan yli Suomenlahden, etteivät saksalaiset huomaa.\n\nYön aikana olimme ajautuneet ajojään mukana likelle rantaa. Aamulla\nankkuri ylös ja täydellä höyryllä eteenpäin. Kiintojäässä saatoimme\nkulkea vain muutaman laivan mitan kerrallaan. Hiljalleen päästiin\nkulkemaan, rahtilaiva Hector edellä ja viisi pienempää laivaa perässä.\n\nViimein alkoivat Kronstadtin linnoitukset häämöttää. Kun pääsimme\näänenkuuluville, huusimme keitä olemme. Hetken perästä tuli laivalle\nsotilasvirkailijoita ja luotsi. Samana iltana jatkoimme matkaa\nPietariin. Oli jo keskiyön aika, kun olimme turvallisesti kytkeneet\nlaivamme Pietarin laituriin. Sairaat vietiin heti sairaaloihin.\n\nSeuraava päivä oli Vapunpäivä ja Venäjän köyhälistö vietti ensimäistä\nvappuaan vapaana sortajistaan, mutta Suomesta paenneet punakaartilaiset\nolivat liian väsyneitä ottamaan siihen osaa. Murhe häviöstä ja omaisten\nkohtalosta Suomessa oli alituisesti mielessä.\n\n                                                         Otto S--n.\n\n\n\n\nValkoisten panssarijunan tulisadetta vastaan\n\n(Kuvaus Jyryn komppanian vaiheista Karjalan rintamalla.)\n\n\nVasta illan suussa olimme jalkapatikassa paiskelleet 8 km:n taipaleen\nSyvälahden kylästä Kavantsaaren kansakoululle vähän lepäämään. Olimme\nolleet Syvälahdessa, rintaman vasemmanpuoleisella siivellä\nsuorittamassa rintamapalvelusta. Siellä saimme syltä syvän lumen\npeittämien rotkojen ja mäkien yli tehdä hyökkäyksiä vihollisen\netuvarustuksia vastaan. Sen vuoksi olivat pojat lopen väsyneitä ja\nlevon tarpeessa.\n\nMutta sittenkään eivät huolet painaneet. Kohta kun olimme päässeet\ntilavan kouluhuoneen suloiseen lämpöön ja saaneet maistaa\n\"soppaministerimme\" hankkimaa suolaista hevosenmakkaraa ja makeaa\nmakaroonivelliä, alkoi ilo elää.\n\nVielä ennen nukkumaan menoa päätettiin suorittaa ympäristön kanssa\nsopusoinnussa olevaa ohjelmaa. Kunnon toveri Huttusen esityksestä\nyhteisesti laulettiin osia \"Mustalaisruhtinattaresta\". Opettajattaren\nsuosiossa oleva Oskari soitti koulun urkuharmoonilla \"virren\", johon\n\"seurakunta\" hartaasti yhtyi. Sitten piti komppaniamme pidetty\n\"pastori\" S:der sydämiin ja munaskuihin käyvän saarnansa.\n\nPikkunumeroita mainitsematta tuntuikin siinä olevan ohjelmaa siihen\ntilaisuuteen kylliksi. Ohjelman jälkeen näkyi yhtä ja toista raukeasti\nnukuttavan. Alettiin katsella \"yöpuuta.\" Jallu ensimäisenä valitsi\npaikkansa salin keskilattialta ja asettui tavanmukaiseen ja\nomintakeiseen asentoonsa, kädet housuntaskussa suulleen, pylly\npystyssä. Me toisetkin otimme tilamme ja koetimme tehdä asentomme oman\nmakumme mukaan niin viihtyisäksi, kuin tila ja olosuhteet suinkin\nsallivat. Monta hetkeä ei viipynyt, kun koko komppania eli unten mailla\nja tietysti näki kauniita unia tulevasta Suomen työväenluokan\ntasavallasta.\n\nSitä herkkua ei kuitenkaan saanut jatkua pitkää aikaa, sillä jo\naamuyöstä saimme hälyytyksen. Noin kello neljän aikaan aamuyöllä\nratsuhevosella saapunut esikunnan lähetti herätti meidät sikeimmästä\nunestaan, kovasti huutaen: \"Jyryn komppania ulos. Lahtarit hyökkäävät\naallopilta\".\n\n\"Piru heidät periköön, kun eivät anna yörauhaa\", murisi urkujen\nvierestä ylösnoustessaan, Syvälahdessa kaatuneen Marttisen tilalle\nvasta nimitetty uusi komppaniapäällikkömme Aatami. Ja hän jatkoi\nsotaäänellä: \"Pojat! Takit päälle ja ulos, ja pian!\"\n\nEikä siinä monta minuuttia nokat ehtineet tuhista, kun pukineissaan\nnukkuneet miehet olivat vetäneet takit päälleen ja rientäneet\npihamaalle kivääri olalla odottamaan lähtöä. Kirpeän pakkasen\nmaustamina teimme virkistävän pikamarssin asemalle saamaan esikunnalta\ntarkempia määräyksiä.\n\nEsikunnan antama määräys oli lyhyt ja selvä:. \"Lahtarien panssarijuna\non aallopilla ja hyökkää pian asemalle. On mentävä junaa vastaan ja\nrata on hajotettava sen edestä. Aallopilla on tarvittavat työkalut.\"\n\n\"Hyvä on, mutta tilanteesta on ensin otettava selvä\", kuului vastaus.\n\nPanssarijunan tykin piiput näkyivät syöksevän kidastaan tulta\nampumamatkan päässä aallopin toisella puolen olevan kallion leikkauksen\nsuojassa. Panssarijunan ja aseman välinen kenttä oli avoin ja radan\nvasemmalta puolen metsästä kuului tuntemattoman kuularuiskun\najoittaista papatusta.\n\nKomppanian päälliköiden käymän hetken neuvottelun tulos oli: Pienemmän\njoukon on otettava selvä tuntemattoman kuularuiskun tarkoituksesta ja\nomistajista ja pääjoukon tulee marssia pitkin rataa vihollisen\npanssarijunaa vastaan.\n\n\"Pikku-Eetun\" tehtäväksi uskottiin kuularuiskun tutkiminen ja hän\nvalitsikin nopeasti joukkonsa ja lähti sivutietä matkaan. Mutta me\ntoiset aloimme harvanlaisessa peräkkäisjonossa pikamarssin pitkin rataa\npanssarijunaa vastaan.\n\nKun olimme asemalta jonkun matkan edenneet, alkoi oman puolen\ntykistökin toimintansa. Se ryhtyi tukemaan hyökkäystämme ampuen\nasemalta päämme yli vihollisen panssarijunaa tavoitellen. Tuntui\npeloittavan juhlalliselta marssia pitkin rataa tykin kuulien melkein\nhipoessa nahkalakkiemme tupsuja. Aina kun kuula vinkui yli pään, näkyi\nyksi ja toinen notkistelevan polviaan, ikäänkuin kuulia väistellen.\nMutta huonosti olivat valkoisten kuulat räjähtämisajalle asetettuja ja\ntähdättyjä. Vain yksi kuula räjähti lähellä päämme yläpuolella, mutta\nsekään ei saanut aikaan pienintäkään vahinkoa.\n\nOnnellisesti saavuimme aallopille. Aalloppi muodosti poikittain\nkulkevan juoksuhaudantapaisen mainion turvapaikan. Kiireellä siellä\njärjestettiin miehet rintamaketjun muotoon ja aloitettiin hyökkäys\nuudelleen, nyt jo lähellä vain kahden tai kolmensadan metrin päässä\nolevaa tultasyöksyvää panssarijunaa kohden. Kauaksi emme kuitenkaan\nehtineet, kun jo huomasimme panssarijunan perääntyvän. Se oli meille\nyllätys, sillä kuumempaan tappeluun luulimme joutuvamme. Sen enempää\nemme junaa lähteneet seuraamaan. Olimme saaneet määräyksen radan\nkatkaisemiseen ja nyt oli lähdettävä lopullisesti tehtävää\nsuorittamaan.\n\nKolmas ja neljäs plutuuna muodostivat radalle jonkun matkan päähän\netuvartion ja toinen ja suuri osa ensimäistä plutuunaa alkoivat repiä\nrataa.\n\nMutta missä olivat hyvät työaseet?\n\nEtsittiin ja lopulta löydettiinkin aallopilta vasara, ratahakku ja yksi\nmutteriavain. Mutta hyviksi niitä ei olisi voinut sanoa. Näytti\nsuorastaan epätoivoiselta lähteä sellaisilla työkaluilla kovassa\npakkasessa vihollisen kuulille avoimessa paikassa hajoittamaan rataa.\nMutta yritettävä oli.\n\nKovalla työllä saimme kiskojen liitoksista olevat pultit yhdestä kohden\nirralleen, mutta vielä olivat jälellä tukevat ratanaulat sitomassa\nkiskoja pölkkyihin kiinni. Naulojen irrottaminen sellaisilla\ntyökaluilla ei olisi voinut tulla kysymykseenkään. Jään ja naulojen\nliittämänä pysyivät kiskot järkkymättöminä kuin kallioon valettuna.\n\nJoku joukosta teki ehdotuksen: \"Koetetaan voimalla\".\n\nKeksintö tuntui lapselliselta. Mutta se oli tilanteessa ainoa\nmahdollisuus. Päätettiin yrittää.\n\nHakulla lyötiin jäätä ja santaa kiskojen alta niin paljon pois, että\nsinne sormenpäät sopivat. Miehet asettuivat kylki kyljessä kiskon\nkahden puolen nostamaan ja yksi joukosta antoi merkkiä: \"yks, kaks,\nkolme.\" -- Tapahtui nykäys, mutta kisko ei antanut perää.\n\nUusi yritys: \"yks, kaks, kolme.\" -- Kuului narskahdus ja kisko vähän\nliikkui. Se oli innostavaa. Nyt oli yritettävä kolmas kerta. \"Kaikki\nvoimat liikkeelle: yks, kaks, kolm.\" -- Teräsjousien tavoin ojentuivat\nmiesten jäntereiset selät ja luokkana kaartui kisko natisten ylöspäin\nja sivuun.\n\nSamaa tietä meni toinenkin kisko. Iloisin mielin palasimme asemalle\ntakaisin, jossa \"Pikku-Eetu\" meitä miestensä kanssa jo odotteli.\n\nTehtävä oli suoritettu ja tällä kertaa se oli tapahtunut voiman avulla.\nH:gin Työv. Yhd. V. ja U-seura Jyryn laitoksella kasvatetun ja\njalostetun voiman avulla.\n\nTässä tehtävässä ei tarvinnut yhdenkään elämänhaluisen toverin erota\njoukosta pois. Sentähden siitä jäi hauska muisto jälelle.\n\n                                    Neljännen plutuunan poika.\n\n\n\n\nRintamapäällikkö tehtävissään\n\n\nEi ollut asiat enään oikein hyvällä tolalla silloin kuin Ukko-Rantala\noli komennettu Karjalan rintaman päälliköksi. Rintamilla jo toista\nkuukautta melkein yhtämittaisesti taistelleet joukot olivat uupuneita,\nsillä varajoukkojen siirto levähdyskausiksi oli miltei mahdotonta. Ne\nvähät, mitä kaupunkiin oli kokoontunut, tarvittiin useinkin\nkiireellisesti tärkeimpiin strateegisiin paikkoihin, joten\n\"kansanvaltaiseen\" rintamaosien vahvistukseen ei ollut varaa. Ei ollut\nvaraa lepohetkiin, niin sydämestään kuin esikunta ja erikoisesti\nUkko-Rantala olisivatkin suoneet. Eikä olekaan ihme jos on sellaisia\npunakaartilaisia, jotka olivat rintamalla koko sotakauden. Eihän ollut\nvapaaehtoisia niin paljon kuin vastustaja kykeni pakkomobilisoinnillaan\nasestamaan. Väsymystä ja ankaraa puhetta lähetystöt selittivät eri\njoukko-osastoissa olleen vallalla, mutta silti asiaa ei voinut auttaa.\nUkko-Rantalankin täytyi lähetystöille selittää asiat niinkuin ne olivat\nja kehoitti yhä edelleenkin ponnistamaan. Ei ollut helppoa. Lähetystöjä\nkävi lakkaamatta yötä ja päivää ja melkein kaikkien asiana oli saada\nlepoa tai sitten lisää joukkoja.\n\nPaitsi rintamalähetystöjä, jotka toivat tietoja tapahtuneista\ntaisteluista ja vihollisen liikehtimisistä, kävi ylipäällikön puheilla\nkaikenlaisia asiakkaita, kuka haluten lupalappua matkustaa rintaman ohi\nmikä milläkin asialla, vaimoja ja lapsia, jotka pyysivät vapausta\nmiehilleen tai isilleen kotona sattuneiden sairauksien, synnytyksien\ntai muiden seikkojen takia. Kaikkien kanssa oli puheltava, joten oli\nmelkein enemmän kuin paikallaan, kun Ukko sanoi: En olisi uskonut\nsodassa jouduttavan näin monenlaisia ja niin toisilleen vastakkaisia\nasioita ratkaisemaan.\n\nSotilas hän kaikesta päättäen oli. Pitkä, solakka vartalo, joskin\nhieman kumara, elämän karkean murjonnan tuloksena. Oli noin\nviidenkymmenen ikäinen. Kasvoillaan herttaisen vakava ilme, jota hyvin\nsomisti tuuheahkot viikset ja huolellisesti tasoiteltu pukinparta.\nHänestä sai hellän työläisisän vaikutelman, niin että esikunnassa\ntuntui kuin olisi väärässä paikassa. Siinäpä sitä kumminkin oltiin.\nLeppoisankin luonteen täytyi karaistua, käsittää, että työväenluokka on\nelämänoikeuksiensa puolesta taistelussa vihollista vastaan, joka\nraivoissaan siitä, että työläinen oli nostanut aseensa vuossataista\norjavoutiaan kohti, suunnitteli teurastuksiaan, kostoaan.\n\nTaistelumme voitonpäivät olivat jo himmeämmät. Vilppulassa oli\nrintamamme murtunut ja joukkomme perääntyivät sekasortoisina Tamperetta\nkohti. Tämä oli vakava tieto. Yleisesikunnan tiedonannossa viitattiin\nsiihen, että rintaman murtumiseen oli suurena tekijänä provokatsioni ja\nkehoitettiin eri rintamaesikuntia huolehtimaan siitä, että joukoille\ntiedotetaan provokaattorien menettelytapojen muodoista. Opetuksesta\nvaaria. Niinpä Ukko määräsi laadittavaksi lentolehtisen, jota jaettiin\nrintamille, m.m. lentokoneen avulla.\n\nJoka päivä ilmeni jotain uutta. Joskus yösydännä yritimme hieman\nnukahtaa, mutta harvemmin siinä onnistuttiin, sillä aina vaan saapui\nasiakkaita. Rintama-asenteet tahtoivat muuttua. Raudun rintamalle\nkaivattiin lisää joukkoja, sillä taistelut alkoivat kärjistyä ja\nvalkoisten voimat kasvaa, joten pienet joukkomme siellä olivat\nalituisessa kahakassa vihollisen kanssa. Samoin tarvittiin lisävoimia\nJänhiälän rintamaosalle, josta joukkomme oli peräydyttävä Joutsenoon.\nPeräytymisen ja sekaannuksen osaltaan aiheutti sen rintamaosan heikko\njohto. Yleensä kuitenkin olisi tarvittu lisävoimia, mutta tämän seikan\nkorjaamiseksi tarvittiin Kansanvaltuuskunnan toimenpiteitä --\npakollisen asevelvollisuuslain julistaminen. Asevelvollisuus oli jo\nkerran voimassakin, vaan syystä tai toisesta peruutettiin, joten nekin\njoukot, jotka oli pakollisen lain perusteella koottu, hajaantuivat.\nKumminkin jonkinlaista paikallista asevelvollisuuslakia toteutettiin ja\nniin palvelukseen joutui monia sellaisia, joilta puuttui halua ja\nrohkeutta taistella riveissämme.\n\nTämä seikka aiheutti esikunnassa kiusallisen tilanteen, sillä paljon\naikaa meni otettaessa vastaan \"vatsatautiin\" tai muihin vaivoihin\nsairastuneita, jotka tähtäsivät vaatimukseen saada vapautta\nrintamapalveluksesta. Puolisen päivää tällaisia otettiinkin vastaan,\nvaan jo Ukko teki päätöksen asiassa ja antoi määräyksen vahtisotilaalle\ntiedustella asiaa ennenkuin päästää sisälle ja ohjata \"vatsavaivoihin\"\njoutuneet lääkäriin.\n\nTaasen naputettiin ovelle. Sisälle astui nuorehko, hieman liiaksi\nsotilaallisesti pukeutunut helsinkiläinen (heidät tunnettiin Viipurissa\npomppatakistaan) sillä Viipurin ja lähistön joukoilla ei ollut\npaljonkaan yhdenlaista sotilaspukua. Tulija oli hieman hermostunut ja\nmasentuneella äänellä selitti, että hän on panssarijunan päällikkö,\njoka yritti edetä Kavantsaarelta Antreaa kohti, mutta että oli ajettu\nvaromattomasti ja edetty liian kauas ketjusta, noin pari kilometriä,\njossa juna suistui pois kiskoilta, pitäen puoliaan. Toimenpiteisiin\nolisi ryhdyttävä sen pelastamiseksi. Esikunta kokoontui ja pian\npäätettiin antaa määräys nopeasta hyökkäyksestä niin pitkälle ainakin,\nettä saadaan juna rintamamme selkäpuolelle. Määräys pantiin pian\ntäytäntöön ja hyökkäys onnistuikin iltaan mennessä, ja juna saatiin\npelastettua, rintama siirtyen noin pari kilometriä eteenpäin.\n\nUkko käväsi kuitenkin Joutsenon tienoilla ja sai selville, että\nsikäläinen päällikkö oli hermostunut ja saattanut aikaan joukoissa\nsekaannuksen. Kertoi saaneensa järjestyksen aikaan. Sitten taasen tuli\nvieraita, Valkajärveltä, Raudusta, teknilliseltä osastolta ja jopa\nKansanvaltuuskunnastakin. Selityksiä, vaatimuksia, allekirjoituksia ja\nmääräyksiä. Sota on monenlaista.\n\n                                                       T. M--lo.\n\n\n\n\nPunaisen Viipurin menetys\n\n\nViipurin menetys huhtikuun 29 päivänä 1918 oli luokkasodan päätös.\nSillä vaikkakin vielä viikon ajan sen jälkeen riehui valkoinen\n\"puhdistus\", (joukkoteurastukset Hollolassa sekä muuallakin) niin\nsuoritettiin kuitenkin viimeiset suurimmat rintamataistelut Viipurin\nedustalla.\n\nViipurin valloituksen alottivat valkoiset huhtikuun puolivälissä. Ensin\nhe katkaisivat rautatieliikenteen Pietarin välillä, estääkseen\npunaisten joukkojen siirtymisen rajan toiselle puolelle, tahi\nmahdollisesti apujoukkojen tulon sieltäpäin. Niinikään he katkasivat\nrautatien Helsingin välillä, Lahden tienoolla, siten estääkseen\nSatakunnasta peräytyvien punaisten joukkojen pääsyn Viipurin avuksi.\nViipuriin johtaa viisi maantietä. Näitä teitä myöten suuntasivat\nvalkoiset saartonsa Viipuriin ja tiukensivat sitä säännöllisesti. Jo\nhuhtikuun viimeisellä viikolla viipurilaiset kellarisankarit eräänä\nyönä hyökkäsivät n.s. itäistä patteria valloittamaan, mutta hävisivät\nsillä kertaa. Vielä silloin oli Kansanvaltuuskunta Viipurissa. Tämä\nviimeinen viikko olikin taukoamatonta räiskettä ja pauketta. Öisin\nräiskyttelivät siellä täällä kellareista hiipineet lahtarit\ntaskuaseillaan kaduilla. Kaupunkia ympäröivillä tulilinjoilla rätisivät\nkiväärit ja kuularuiskut. Ja tykit säestivät kuten syvät bassot\nmoniäänistä kuoroa. Usein räjähtelivät vanhat ammusvarastot pattereilla\nja esikaupungeissa tämän tästä syttyi asuinrakennuksia palamaan.\n\nSunnuntaina, huhtik. 28:nnen päivän iltapuoli oli melkoisen hiljainen,\noli niinkuin tuhoa ennustavaa tyyntä. Itäisessä esikaupungissa palavien\ntalojen jäännökset vain illan tyynessä hiiltyivät. Itäinen patteri oli\njo valkoisten huostassa. Koiviston tiellä, jota myöten valkoisten\njoukko-osasto, punaisten pitäessä sitkeästi vastarintaa, pyrki\npattereille, oli kuolon sato verrattain runsas. Siinä kaatui paljon\nmolempia. Samanlaiseksi muodostui tilanne kaupungin läntisellä\npuolella. Tienhaaran ja Naulasaaren varustuksilla suoritettiin\nmaanantaita vastaisen yön kuluessa ankara taistelu ja aamuun mennessä\nsiltäkin taholta oli valkoisella joukolla vapaa tie Viipuriin.\n\nPilvisenä ja koleana valkeni kauhun maanantai, huhtikuun 29 päivä.\nUsealta taholta yhtäaikaa tulivat valkoiset joukot kaupunkiin.\nVarhaisesta aamusta alkaen ryhtyivät voittajat kaikkialla vetämään\nvangittavien nuottaa. Yhdenkään työmiehen, enempää aseettoman kuin\nsattumalta aseellisenkaan, henki ei enää ollut turvassa.\n\nKaikkialla kaduilla kuului ampumisen räiskinää ja yleensä eivät luodit\nhukkaan menneet. \"Kaikki panokset sattuivat maaliin, elleivät\nensikerroilla niin ainakin seuraavilla.\" -- Näin kehuskelivat valkoiset\nsotilaat.\n\nIhmisiä raastettiin asunnoistaan ulos ja koottiin suurin laumoin\nkaduille ja aukeoille. Valkoisen armeijan sotilaat keräytyivät\nvankijoukkojen lähettyville ja irvistellen näyttelivät vangeille\npanoksilla täytettyjä vöitään. \"Katsokaapa, punikit, näitä annoksianne!\nKovia nämä tosin ovat syötäviksenne, mutta maistunevat toki yhden\nkerran.\" Noin ilkkuivat valkoiset sotilaat. Eräät heistä ojensivat\nkiväärinsä vankeja kohti, asettelivat siinä panosta sisälle ja\njuttelivat nauraen: \"Katsokaa! Tästä se lähtee ja sieltä latvapäästä\nosaa tulla oikeaan paikkaansa.\" Jääkäriherrat katselivat tuota kaikkea\nnaureskellen. Kaiken tuon ohessa havaitsivat valkoiset vankijoukossa\neräänkin kerran pari venäläistä koululaista, ehkä 18-19 v. ikäisiä\nnuorukaisia. Niinikään oli erään keski-ikäisen miehen päässä venäläinen\nsotilaslakki. \"Riviin ryssät!\" -- huusi eräs jääkäriherra. Nopeasti\nvietiin nämä kolme \"ryssää\" läheiseen pihaan, jossa eräitä laukauksia\nheti ammuttiin. Pyövelisotilaat palasivat paikalle naureskellen.\nTällaista leikittelyä pitivät valkoiset voittajat huhtikuun 29 päivän\naamuna Viipurin Punasenlähteen aukealla. Tulkoon samalla mainituksi,\nettä tässä tilaisuudessa olleen joukko-osaston sotilaat olivat kotoisin\nPohjanmaalta Alajärven kunnasta.\n\nSamoihin aikoihin suorittivat voittajat mitä kauheinta ihmisteurastusta\nkaupungin läntisessä osassa n.s. Hiekan vallien välissä. Mainittujen\nvanhojen vallien väliin raastettiin lukemattoman suuri ihmislauma,\nmiehiä, naisia ja lapsiakin. Vallien sola pystysuorine seinineen on\nniin syvä, ettei yksikään uhreista voinut yrittääkään siitä pakenemaan.\nVallille asettuivat pyövelit heittopommeineen ja luotiruiskuineen,\nsillä voittajien mielestä noin suuren joukon telottaminen yksitellen\nolisi ollut liiaksi pitkäveteistä ja ehkä hermostuttavaa. Niinpä\ntehtiinkin \"joukkotyötä\". Kuularuiskut ja heittopommit toimivat\naikansa. Verinen höyry sekaantui sumuiseen aamuilmaan. Lukemattoman\nsuuri sekasortoisesti kaatunut röykkiö vavahtelevia ruumiita oli\nvalloittajilla saaliinaan. Tässä julkaisussa oleva hämärä\nvalokuvajäljennös puhuu puolestaan edellä kerrotusta. Näkyyhän kuvassa\nm.m. eräs voittajaurho, joka lienee antanut \"viimeisen voitelun\"\neräälle uhrille, pistääkseen sitten \"miekkansa tuppeen\". Aikanaan\nkerrottiin, että Hiekan vallien välissä teurastettu ihmislauma oli\nsuureksi osaksi kaupungissa asuvia venäläisiä. Olihan valkoisilla\nvenäläisiä vastaan sellainen murharaivo, etteivät he laisinkaan\nkatsoneet oliko tapettava porvarisryssä tahi \"bolsheviikki\". Niinpä\nViipurin verilöylyn jälkeen joutui valkoinen hallitus maksamaan\nkorvauksia tapettujen porvarisvenäläisten leskille ja muille\njälkeläisille.\n\nViipurissa sullottiin kasarmeihin kymmenisen tuhatta punakaartilaista\nsekä sen lisäksi paljon muuta siviiliväkeä, lukuisa joukko naisia\nmukana. Alkuajat vankina elettiin mitä kammottavimmassa olotilassa.\nKaikilta kiskottiin pois satunnaiset eväänrippeet, puhumattakaan\nparemmista vaatteista sekä arvoesineistä. Kolmen vuorokauden kuluessa\nei annettu minkäänlaista ruokaa. Väsyneenä ja nälkäisenä miesjoukossa\nsairastui moni jo alussa. Sitä seurasi kaikista hirmuisin kohtalo, se\non vankien kuljetus öisin \"koirahaudalle\". (Telotuspaikka kaupungin\nulkopuolella, Ristimäen takalistolla.) Nimiluettelo kädessä\nkuljeskelivat pyövelit vankijoukossa, haeskellen tarkottamiaan\nhenkilöitä \"tutkinnolle\". Kaikki ne etsittävät, jotka osasivat välttyä\nmoiseen tutkintoon joutumasta, välttyivät myös koirahaudalle vietävien\nkulkueesta. Tavallisesti iltaisin toimitettiin tuo kauhistuttava\n\"nimenhuuto\", jonka nojalla \"tutkinnolle\" vietävät eristettiin. Sitä\nmyöten kuin tutkittujen eristetty joukko suureni ja ehdittiin\nkenttätuomioita jakaa, lähti aina aamuyöstä hiljainen joukko\nviimeiselle matkalle. Vain pyövelit luotiruiskuineen sieltä palasivat.\n\nLukuisa joukko työväenliikkeessä tunnettuja entisiä tovereita ja\nkansanedustajia tapettiin Viipurissa kenttätuomioiden nojalla. Heistä\nmainittakoon: Sofia Hjulgren, J.V. Häkkinen, Samuli Häkkinen, Kalle\nAuvinen, Juho Rikkonen, Vilho Lehokas, opettaja Riku Penttinen,\ntoimittaja Niinipuro, postiljoonit Valo ja Kössi Ahmala, viimeksi\nmainittu aikanaan tunnettu harras työläisnuorisoliikkeen mies ja\nkirjailija. Niinikään tapettiin Viipurissa sanomalehdentoimittaja,\nrunoilija Emil Lehén. Eduskunnan jäsen Albin Valjakka kuoli nälkään.\n\nTulkoon myös mainituksi, että kuuluisan säveltäjän Toivo Kuulan\ntappoivat valkojääkärit vappukemuissaan Viipurin seurahuoneella.\nKerrottiin aikanaan, että Kuula olisi moittinut valloittajia\naseettomien ihmisten joukkoteloittamisesta ja siksi hän sai kuolettavan\nluodin omaan päähänsä. Olkoon miten tahansa asian alkuperäisyys, on\njoka tapauksessa tosi se seikka, että Kuulan murhaajia ei ainakaan\nsaatu eikä todenteolla yritettykään saada syytteeseen, vaan jäi asia\nsikseen.\n\nKuten sanottu, säilyivät verenhimoisen porvariston vainoomat sangen\nuseat tunnetut henkilöt vain siten, että pahimman ajan koettivat olla\ntuntemattomina suuressa joukossa. Vankien nimiluetteloa tosin pidettiin\njo alussa, mutta se ei pysynyt luotettavana. Niinpä kun eivät\nhenkilökohtaisesti tunteneet haettavaa, vastasivat toiset osatoverit:\n\"Hänet on jo ammoin viety koirahautaan\" tahi että \"on kuollut nälkään\".\nKun syksykesällä jouduttiin tutkinnolle ja \"syntiluettelot\" olivat\ntutkijaherrojen salkussa, tuiskivat herrat tavallisesti: \"Miksi ette\nheti vangiksi jouduttuanne ilmoittautuneet tutkinnolle? Silloin olisi\nvähemmällä päästy\". -- Ja melkoisen vähillä päänvaivoilla sittenkin\n\"tuomarit\" osasivat antaa vähintään elinkautisia tuomioita kaikille\nniille, jotka olivat olleet pitemmän aikaa, eritoten luottamustoimissa\ntyöväenliikkeessä. [Ensimäisenä vankeusviikkona sai kirjoittaja tietää,\nettä kansanvaltuuskunnan jäsen Edward Gylling on Viipurissa. Ensimäiset\nkauhun vuorokaudet hän majaili aivan vanhan kaupungin keskuksessa,\nKatariinan kadun varrella. Luultavasti eräät porvaritkin tiesivät\nGyllingin olevan kaupungissa, mutta eivät tehneet ilmiantoa. Joka\ntapauksessa olisivat pyöveliporvarit silloin maksaneet \"Gyllingin\npäästä\" mitä tahansa. Sen totesi sittemmin porvarislehtien uutisten\nverenhimoinen sävy, kun nämä kertoivat G:n matkustaneen Helsinkiin sekä\nsittemmin Ruotsiin. Yrittiväthän sitten porvarit kaikkensa saadakseen\nG:n Ruotsista käsiinsä.]\n\nTampereen valloituksen \"jälkiselvitys\" oli verinen mutta sitäkin\nverisemmäksi tuli Viipurin \"puhdistus\". Miten suuri joukko aseettomia\nvankeja Viipurissa murhattiin, siitä ei ole lähimainkaan tilastoa.\nPuhuttiin aikanaan neljästä tuhannesta ihmisestä ja eräs tilasto antaa\nsiihen tukea. V:n 1918 lopulla kertoi eräs Viipurissa asuva venäläinen\n(porvari), että Viipurin venäläisen seurakunnan jäseniä, sellaisia,\njotka eivät millään tavoin osallistuneet luokkasotaan, hävisi Viipurin\nvalloituksen aikana alun neljättä tuhatta henkilöä. Kertoja uskoi, että\nvain harvoilla lienee ollut mahdollisuutta päästä pakenemaan esim.\nVenäjälle, vaan että seurakunnasta hävinneet henkilöt saivat\nvalkosuomalaisten kädestä surmansa Viipurin valloituksessa. Viipurin\nvenäläinen seurakunta oli niinä aikoina verrattain suuri, mutta\nvierasmaalaisten, semminkin eri uskoisten seurakuntayhteys on aina\nläheisempää ja henkilötilastokin niin ollen on tarkempaa, jonka vuoksi\nViipurin venäläisen tiedonanto on uskottavaa. Ja kun venäläisiä\ntapettiin noin paljon, niin ei liene edellämainittu vähintään\nnelituhantinen henkilöluku Viipurin uhreista liioiteltu.\n\nHengissä säilyneiden punaisen Viipurin puolustajien kohtalo päättyi\nvankileiriin, johon lukijoilla on tilaisuus tutustua toisen artikkelin\nyhteydessä.\n\n                                                      -- Dolco.\n\n\n\n\nToimenpiteet Aunuksessa.\n\n\n[Aunuksen toimenpiteisiin jotkut olivat kiinnittäneet suuriakin\ntoiveita, sillä sota-tieteellisesti toteutettuna olisi suunnitelmat,\njoita nähdäkseni yleisesikunnan taholta oli vakavastikin pohdittu,\nsaattaneet pahastikin häiritä vihollisen selkäpuolta Antrean\nrintamaosalla. Mutta suunnitelmat eivät toteutuneet ja syy niiden\nepäonnistumiseen selvenee tästä kirjotuksesta.]\n\nEräänä maaliskuun päivänä saapui Karjalan rintamaesikuntaan eräs\nUudeltakirkolta kotoisin oleva toveri, joka halusi saada mukaansa pari\nvenäjänkieltä taitavaa toveria. Kun asia oli selitetty, suostui\nrintamapäällikkö erooni ja niin jouduin \"Uudenkirkon-ukon\" komennuksen\nalle. Mukaamme lähti myöskin eräs lapsuudentoverini ja niin oli\njonkinlainen \"esikunta\" koossa. Päällikkömme selitti tarkoituksensa\nolevan lähteä Venäjän-Karjalaan, Aunuksen kaupunkiin, jossa\nolisi koottava sinne siirtyneet pakolaiset ja järjestettävä ne\njoukko-osastoksi, jonka tehtävät lähemmin määrätään yleisesikunnan\ntaholta.\n\nMatkustimme Pietariin. Siellä liittäytyi mukaamme pari helsinkiläistä\nteknilliseen osastoon kuuluvaa toveria, ja eräs nainen, joka seurasi\npäällikköä. Myöhään illalla kerrottiin n.s. \"Koskelon junan\" lähtevän\nMuurmanille. Tähän junaan sijoittauduimme ja seuraavana aamuna aikaisin\nlähti juna porhaltamaan pohjoista kohden.\n\nJuna saapui kaikenlaisten pikkuvaikeuksien jälkeen Ladeinopolin\nasemalle, johon meidän oli määrä jäädä. Aunuksen kaupunkiin matkaaminen\nLadeinopolista täytyi suorittaa hevosella.\n\nMyöhään illalla saavuimme onnellisesti perille ja aloimme haeskella\n\"yöpuuta\". Kaupungin sotilasneuvoston taholta kehoitettiin menemään\nkasarmille. Siellä olikin suuri joukko suomalaisia pakolaisia,\nvaimoineen ja lapsineen. Päällikkömme luonnollisesti tarvitsi rauhaisan\nja leppoisan sijan ja niinpä hänen onnistuikin saada oikea majapaikka\n-- \"linnan\" pastorin tykönä. Hyvää yötä!\n\nSeuraavana päivänä juteltiin pakolaisten kanssa, me suunnitelmistamme\nja he niistä olosuhteista, joiden painostamina olivat lähteneet pois\nkotipaikoiltaan. Koko joukko oli rehellisiä proletaareja, jotka eivät\ntahtoneet joutua taistelemaan luokkaveljiään vastaan valkoisten\npakko-oton kautta, vaan katsoivat parhaaksi paeta rajan toiselle\npuolelle ja liittyä omaan armeijaan, jos mahdollisuutta ilmenee.\n\nNälkä ja puute oli heitäkin vaivannut jo pitemmän aikaa ja ensityöksi\nhe kehoittivat järjestämään asioita siten, että voidaan hankkia ruokaa.\nPaikalliset asukkaat katselivat meitä jonkinlaisella ennakkoluulolla,\neivätkä olleet halukkaat myymään meille mitään. Tämän seikan takia\ntäytyikin ryhtyä suunnittelemaan heti toimenpiteitä saadaksemme\nsotilasneuvoston apua elintarvekysymyksessä. Tapasimme erään venäläisen\npunakaartilaisen, jolta aloimme tiedustella, miten voisimme hankkia\npakolaisille ruokaa. Selitimme paikkakunnan väestön suhtautumisen\npakolaisiin aikaisemmin ja eritoten meihin, jotka liikuskelimme\naseistettuna. Hän ilmoitti parhaillaan olevan koolla Aunuksen läänin\nneuvoston ja kehoitti kääntymään neuvostokokouksen puoleen. Loppujen\nlopuksi saimme valmiiksi venäjänkielisen kirjallisen selostuksen, jonka\nsisältö lyhykäisyydessään oli seuraava:\n\nAunuksen läänin neuvostokokoukselle.\n\nHyvät toverit:\n\nTietoonne lienee tullut, että Suomessa käydään parhaillaan luokkasotaa.\nTyöväestö taistelee porvaristoa ja suurtilallisia vastaan, jotka\nhyökkäyksellään tahtovat nujertaa raatajarahvaan elämänoikeudet ja\npainaa sen entistäänkin kurjempaan olotilaan. Suomen työväestön\npuolustus kaipaa myöskin toimenpiteitä tällä puolen rajan. Niihin\non ryhdytty Suomen Punakaartin Yleisesikunnan alotteesta\nneuvostoviranomaisten suostumuksella. Tilanne on vakava ei ainoastaan\nSuomen työväelle, mutta myöskin Karjalan talonpojille ja työläisille,\nsillä Suomen valkoisen armeijan komentaja on julkilausunut ajatuksia,\njotka tähtäävät aluelaajennuksiin erikoisesti Venäjän-Karjalan Suomeen\nliittämisessä. Yhteistyö ja myötätunto toimenpiteillemme Aunuksen ja\nArkangelin lääneissä on toivomuksemme mahdollisien sotilasliikkeiden\nsyntyessä ja erikoisesti tällä hetkellä elintarpeiden ja muun avun\nantaminen Suomesta paenneille työläisille ja talonpojille. Tällä\nhetkellä on tässä Olonetskin linnassa noin 200 suomalaista pakolaista\näärettömässä hädässä, joten pyydämme pikaisia toimenpiteitä neuvostonne\nkokoukselta. Allekirjoitukset.\n\nMenimme alkaneeseen kokouksen istuntoon. Siellä istui suurehko sali\ntäynnä karjalaisia talonpoikia. Virkailijoina kokouksessa oli joitakin\nkoulunkäyneitä, sillä toisilla oli ylioppilaslakinreuhka päässään.\nEsitimme kirjelmän puheenjohtajalle, joka hieman silmäiltyään\nkirjelmää, pudisti päätään ja loppujen lopuksi selitti, ettei asiaa voi\nottaa esille tässä kokouksessa, sillä se käsittelee ainoastaan \"omia\nkysymyksiään\". En epäile, ettei heillä ollut tärkeitäkin probleemeita\nratkaistavana, mutta silti puheenjohtajan esiintyminen tuntui tylylle\nja tuhmalle. Koskettelihan esityksemme myöskin karjalaisia. Hieman\nalakuloisena lähdimme kokoushuoneustolta. Hetken oltuamme neuvottomina\npäätimme yrittää uudelleen ja käyttää \"tepsivimpiä\" keinoja.\n\"Hyökkäyksemme\" tällä kertaa onnistui. Kokous käsitteli asiaa ja teki\nhyvän päätöksen meille ja niin saimme rohkeutta ryhtyä hommiin käsiksi.\n\nPakolaisjoukolle saatiin samana iltana hankituksi leipää ja\nmuistaakseni vähän sokeriakin, joten teetä juotiin ja leipää purastiin\nsinä iltana innostunein mielin.\n\nJoitakin päiviä majailtuamme kasarmilla, kerääntyi sinne yhä enemmän\npakolaisia ja miehet olivatkin taisteluintoisia. \"Komendantillamme\" ei\nollut kuitenkaan minkäänlaisia toimintamääryksiä tiedossaan, joten\ntäytyi lähettää lähettejä Pietariin antamaan selvää tilanteesta sekä\nkyselemään toimintasuunnitelmia. Ensimäinen lähetti, eräs Impilahden\npoika, käväsikin siellä koko nopeaan, mutta pahaksi onneksi ei löytänyt\nesikuntaa. Lähetettiin toinen, ja hän kai sen löysi, mutta meni ensin\nomilla asioillaan käymään Viipurissa mikä matka sotilaallisesti oli\nmitä arvottomin. Hän toi vain terveisiä ja kertoi saaneensa kotona\n\"hyvät sapuskat.\"\n\nPäällikkömme oli myöskin oikea \"Olavi.\" Söi pappilassa, otti\npäivälliskävelyn pitkin \"linnan\" kuraisia teitä ja oli mielestään hyvin\n\"strateeginen\" pistäytyessään kasarmilla. Meille usealle alkoi kasvaa\nse käsitys, ettei yleisesikunta ollut osunut oikeaan valitessaan\n\"Olavin\" sotapäälliköksi. Harvoinkos niitä virheitä sattuu. Olavi oli\nihmeteltävän hidasluontoinen, kävellä laahusti harvalleen ja jos\njostain asiasta kysäsi neuvoa, niin oli hänen vastauksensa\nsäännöllisesti: \"No, en minä osaa siihen asiaan sanoa mitään, ennenkuin\nsaadaan Pietarista tietoja.\" Viimein kumminkin teki päällikkömme\n\"strateegisen\" siirron ja sanoa tokasi, että lähdetään koko sakilla\n\"Latinanpeltoon\" (kylä Muurmanin radan varrella). Tämäkään älynvälähdys\nei luonnollisestikaan syntynyt noin vain. Siihenkin oli pakottavat\nsyynsä.\n\nOdottamattoman nopeaan alkoivat Olonetskin linnan asukkaat meihin\nkyllästyä. Leipää piti kirrata kaikilla keinoilla, sillä lähistön\ntalonpojat eivät oikein käsittäneet, vaan \"pimittivät\" leivän\n\"ruotsheilta\", kuten meitä siellä kutsuttiin. Tultiin myöhemmin\nhavaitsemaan, että niukanlaisesti elintarpeita tahtoo olla\ntalonpojilla itselläänkin, joten ei ole ihme, että talonpojat saivat\nsotilasneuvoston antamaan meille joka päivä kehoituksia siirtää\npakolaisjoukot jonnekin muualle.\n\nJa niinpä tapahtuikin tämä \"strateegisesti\" välttämätön siirto. Naiset\nja lapset sijoitettiin vietäväksi hevoskyydillä ja tietysti Olavi\nnaisseuralaisensa kanssa. Miehet lähtivät kävellen. Matkaa muistaakseni\noli parikymmentä virstaa. Tultiin illalla \"Latinanpeltoon.\" Joukot\nmajoitettiin erääseen kestikievariin, joka oli likaisuudellaan ja muine\nepämukavuuksineen omiaan synnyttämään katkeraa mielialaa joukossa.\nJokaisella oli hirvittävä ruokahalu koko päivän kestäneen marssin\njälkeen raittiissa ulkoilmassa.\n\nSinä iltana kuitenkin onnistuttiin saamaan kylänneuvoston välityksellä\npuoli paunaa leipää henkilöä kohti ja majoituspaikasta saatiin teetä,\njoten katkeruus hieman tyyntyi ja alettiin katsella ja valmistella\nlepopaikkoja.\n\nEsikunta lähti hakemaan itselleen päämajaa, sillä Olavin suunnitelmiin\nkuului, että majoitutaan tähän oikein olemaan ja että hän lähtee itse\nPietariin hankkimaan tietoja. Ja niinpä hän painuikin yöjunaan -- ei\nyksinään.\n\n\"Esikunnallekin\" löytyi huoneusto ja majoittui sinne viisi miestä.\nLadeinopolissa olleita suomalaisia pakolaisia tuli seuraavana päivänä\njuttusille ja kertoilivat, että joitakin valkoisia liikuskelee\npaikkakunnalla, tehden ostoksia ja kuljettaen tavaroita ja aseita\nSuomen puolelle. Tämä vaati tietysti toimenpiteitä, mutta eihän sitä\npaljain käsin mihinkään voi lähteä. Aseistuksena meillä oli ainoastaan\nkolme kivääriä ja pari käsipyssyä.\n\nYlipäällikkö oli ottanut \"lähetin\" paikan, syystä kylläkin, joten\nmuodostui ilman muuta komitea, jonka tuli huolehtia asioista sillä\naikaa. Käsitettiin, etteihän tässä minkäänlaisiin toimenpiteisiin\nvalkoisten hätyyttämiseksi voi ryhtyä, ellei hankita lisää aseita. Osa\nkomitean pojista lähti kylän sotilasneuvoston puheille pyytämään\nkiväärejä ja ammuksia. Eihän niitä saatu, sillä suomalaisten\ntoimenpiteet eivät olleet tunnettuja heille. Keskusteltiin asiasta\nkomiteassa ja tämän kirjoittaja päätettiin lähettää Pietariin\nhankkimaan aseita.\n\nNiinpä kävinkin yöjunaan ja aamulla varhain olin Pietarissa. Menin\nSuomen asemalla sijainneeseen esikuntaan ja kerroin asemasta\ntoiminta-alueellamme. Tov. Kettunen oli kanssani samaa mieltä, että\naseita on saatava sinne ja ryhdyttävä jonkinlaisiin toimenpiteisiin.\nNiinpä hän lupasikin aluksi lähettää Nikolain asemalle laatikollisen\nkiväärejä ja joitakin laatikollisia ammuksia. Hän tiesi, ettei aseita\nsaanut kuljetella noin vain, joten antoi jonkinlaisen lapun, jonka\nkanssa piti saada aseiden kuljetuslupa.\n\nKettusen lähetys olikin pian Nikolain aseman asemasillalla. Vaan lupa\nniiden kuljettamiseen ei ollutkaan helpoimpia tehtäviä. Hyppäsin\nmuistaakseni Pietarin sotilasneuvoston kansliassa, joka sijaitsi\nTaurian palatsirakennuksessa. Sieltä sain lapun, jota piti kuljettaa\nedelleen jonnekin toimistoon, joka sijaitsi Sadovaja kadulla. Siellä\nkirjoitettiin lappuun jotakin ja lähetettiin edelleen hyväksyttäväksi.\nOli havaittavissa yleistä virastokankeutta.\n\nEn ryhtynyt pitempiin toimenpiteisiin. Lähdin Sadovaja-kadun\ntoimistosta suoraan asemalle ja tiedustelin junan lähtöaikaa. Aikaa oli\nvielä yllinkyllin ja niinpä sain istahtaakin. Jonkun ajan kuluttua juna\ntuotiin asemalaiturin eteen ja matkustajat alkoivat sijoittua junaan.\nPyysin erästä kantajaa avukseni ja nostettiin laatikot neljännenluokan\nvaunuun, t.s. \"härkävaunuun.\" Otin paikkani laatikoiden päällä, ja niin\nlähdin matkaan, eikä kukaan kysellyt sen paremmin kuljetusoikeuksia.\nAamulla saavuin Ladeinopoliin. Pojat olivat asemalla vastassa ja\nalettiin poistaa vaunusta painavia laatikoita. Tällöin herätti\nlaatikoiden muoto ja paino erään asemakomisarin huomiota ja hän tuli\ntiukkaamaan lupalappua. Kaivoin taskustani lapun, jossa oli\nPietarin Sotilasasiain Komisariatin otsake ja jossa selitettiin\naseidenkuljetusta koskevia asioita. Hänestä pääsimme vähällä.\nVilkaistuaan paperiin hän oli tyydytetty ja niin saimme aseet\nvuorokauden sisällä osalle miehistöä. Illalla sakilla puhdisteltiin\nkivääreitä, jotka olivat paksun rasvan peitossa. Rajapitäjän pakolaiset\nolivat kovasti innostuneita ja puheltiin jo viehättävistä\nsotaliikkeistäkin, kunhan tässä maat kuivuu ja jäät sulaa.\n\nAamulla saimme lähteä manööveriretkelle. Ladeinopoliin oli telefonitse\ntullut avunpyyntö erään kylän lähettyvillä Syvärin varrella, noin\nparikymmentä virstaa Ladeinopolista sijaitsevan Nobelin öljysäiliön\ntyöläisiltä. Avunpyynnön yhteydessä mainittiin, että heiltä oli\nryöstetty kaikki varastossa jälellä olleet elintarpeet. Ladeinopolin\nsotilaalliset voimat olivat pienet, nim. kahdeksan miestä.\nSotilasneuvoston päällikkö kääntyikin puoleemme ja pyysi kymmenkuntaa\nsuomalaista avuksi retkelle. Luvattiin ja niin lähdettiin. Saavuimme\npaikalle noin neljän aikana iltapäivällä. Työläiset ottivat meidät\nystävällisesti vastaan tarjoten vähäisistä varoistaan meille\nillallisen. Selittivät läheisen kylän miesten tulleen edellisenä\npäivänä noin viidenkymmenen hevosen kanssa, varustettuna viidellä\nkiväärillä ja vaativat työläisten varastoissa olevia elintarpeita.\nTyöläisten vastustellessa tätä pakkoluovutusta, ryhtyivät he väkivoimin\ntoimeen. Kylän vanhin oli määrännyt rikottavaksi varastohuoneiden lukot\nja lastattavaksi kaikki jauhot ja muut elintarpeet rekiin. Näin\nsuoritettiin ja työläiset jäivät puille paljaille. Kertoivat, että\ntalonpojilla ei ole vielä läheskään niin puutetta, että olisivat\ntarvinneet ryhtyä tällaiseen.\n\nPienen sotilaallisen neuvottelun jälkeen päätettiin lähteä kylään.\nAnnettiin määräys, ettei saa ammuskella, ennenkuin siihen kehoitetaan,\nja kehoitus annetaan vasta siinä tapauksessa, että talonpojat avaavat\ntulen meitä vastaan. Muutamat tulisimmat kuitenkin ammuskelivat ilmaan.\nKylän väki ei alkanut ampua, havaiten kai aseistetun voimamme olevan\nylivoimaisen. Niin saavuttiinkin kylään ja kutsuttiin koolle kylänväki\nja päällikkömme, luultavasti jokin ylioppilas, piti pienen selityksen\nvallitsevasta järjestelmästä ja osoitti tapahtuneen pakkoluovutuksen\nluonteen sopimattomaksi nykyisessä työläisten ja talonpoikain\nvaltiossa. Painosti työläisten ja talonpoikain yhteisiä etuja. Tämä\ntepsi ja talonpojat lupautuivat kuljettamaan elintarpeet takaisin.\nRangaistukseksi määrättiin kiväärit luovutettavaksi työläisille.\nAnnoimme heille lisää ammuksia ja jätimme kylän.\n\n-- -- --\n\nYlipäällikköämme viehätti nähtävästi kovasti \"lähetin\" toimi, koska ei\nvieläkään palannut Ladeinopoliin. Aloimme ihmetellä missä hän oikein\nmahtanee viipyä. Pakolaiset kävivät hyvin kiukkuisiksi, sillä\nkomitealle ei päällikkö ollut jättänyt minkäänlaisia käyttövaroja eikä\nmyöskään ohjeita toimenpiteisiin. Odoteltiin, että pääsisi vaikka\ntappelemaan, mutta siihenkin puuttui määräyksiä ja suunnitelmia.\nKuultiin jo katkeria uhkauksiakin, jollei pikaisesti hankita heille\nruokaa ja siedettävämpiä asunto-oloja.\n\nTilanteen käsittäen tunsimme levottomuutta. Koetettiin tuumailla\nkeinoja ja ennenkaikkea toivottiin päällikön saapumista. Ei saapunut.\nHaeskelin hänen huoneestaan joitakin tilannetta selvittäviä\nasiapapereita. Ei löytynyt mitään, lukuunottamatta päivittäisiä\nraportteja, jotka hyvin kyllä osoittivat tilanteen vaikeutta, mutta ei\nviittaustakaan tehtävistämme. Vihdoin avasin erään pöytälaatikon.\nSiellä oli kirje, avaamaton kirje, Suomen Punakaartin Yleisesikunnan\notsikolla varustettuna. Epäilin hieman oikeuksiani avata kirjettä.\nRohkenin kuitenkin. Hämmästyksekseni sain siitä lukea selvät määräykset\nerikoisesti Aunuksen lääniin paenneisiin suomalaisiin nähden...\nkoottava pakolaiset... muodostaa niistä joukko-osasto... selostaa\ntilanne karjalaisille... ryhtyä toimenpiteisiin häiritäksemme\nvihollisen selkäpuolta ja edetä, jos mahdollista, Sortavalaa kohti.\n\nNäytin kirjettä toisille pojille ja rupesimme ihmettelemään kirjeen\navaamattomana joutumista päällikön laatikkoon. Tulimme siihen\ntulokseen, että hän on pistänyt kirjeen toisten paperien mukana\ntaskustaan laatikkoon ja niin unohtanut koko sotasuunnitelman ja\nsaattanut meidät tällaiseen toimettomuuden ja epätoivon tilaan. Tässä\nlöytyi meille syytä sadatella johtajaamme ja aikamme ihmeteltyämme ja\nkeskusteltuamme tuli komitea siihen tulokseen, että on parasta viedä\njoukot Pietariin saamaan parempaa huoltoa, sillä naiset ja lapset\nolivat todella kurjassa tilassa.\n\nToinenkin toimenpide sai sinä iltana alun. Päätettiin nimittäin ryhtyä\nhätistelemään seutuvilla liikuskelevia valkoisten asiamiehiä, jona\nyhtenä oli Laatokalla sijaitsevan majakan hoitaja. Arvioitiin\nlahtareita olevan neljä tai viisi, jotka voidaan tavata majakalla tai\nsitten majakan läheisellä rannikolla. Määrättiin neljä miestä\naseistettuna kivääreillä suorittamaan vangitseminen.\n\nTämän kirjoittaja määrättiin järjestelemään pakolaisjoukkojen siirtoa\nPietariin. Menin heidän luokseen, mukanani eräs rajakylän pakolaisista.\nMieliala oli katkera, sen sai tuntea kaikenlaisista letkautuksista,\njopa uhkauksistakin. Ihmetellyt olen itsekin miten selviydyimme tässä\ntilaisuudessa. En ollut koskaan ennen puhunut joukkojen edessä, joten\npuhujakykyjäni en ainakaan voi kiittää siitä, että jonkun ajan kuluttua\nkuultiin joukosta hyväksymisenkin lauseita. Tosiasiat painoivat. Kirje,\njonka omituinen avaamattomana säilyminen herätti heissäkin\nmielenkiintoa, ja seikka, että päällikkömme oli viehättynyt\nlähetintehtävään jo neljäksi päiväksi, jättäen meidät ilman\nkäyttövaroja ja suunnitelmia. Selitin komitean suunnitelleen heidät\nsiirrettäväksi Pietariin, jossa miehet varmasti voisivat liittyä\njoukko-osastoihin, joko lähetettäväksi sitten tänne tai muualle. Naiset\nja lapset voisivat saada siellä parempaa huolenpitoa. Tähän joidenkin\nhieman vastustellessa lopuksi suostuttiin.\n\nToverini lähti asemalle vaatien yöjunaan liitettäväksi yhden lämmitetyn\nvaunun. Tähän vaatimukseen oli asemakomisaarilla estelynsä, sillä\nMuurmanilta tuleva juna oli jo joitakin tuntia myöhässä ja sanoi sen\nolleen ylimääräisen pitkän entuudestaan, joten on aivan mahdoton siihen\nenää liittää lisää vaunuja. En sano, että tämä oli pahalla\ntarkoituksella, mutta tämä tieto siinä tilanteessa tuntui, että kaiken\nmaailman esteet asettuvat eteemme ja niin päätettiin lähteä uudelleen\nasemalle ja selitimme, ettemme voi enää pitkittää tätä suunnitelmaamme\nsekä sanoimme vakuuttavasti, että junaan on liitettävä yksi lämmitetty\nvaunu. Loppujen lopuksi asemakomisari lupasi liittää vaunun junaan.\n\nSeuraavan päivän aamupäivällä oltiin pakolaisjoukkojen kanssa\nPietarissa ja heidät sijoitettiin Suomen asema-alueella oleviin\nparakkeihin. Kävin esikunnassa, josta sain toimintamääräyksiä edelleen.\nMobilisointi, joukkojen tuominen Pietariin, sillä Raudun rintama oli\nmuodostunut taistelujen kiintoisammaksi kohdaksi, jonne tarvittiin\napua.\n\n-- -- --\n\n\"Koskelon juna\" oli jälleen matkalla Kantalahteen. Koetin ehättäytyä\nsiihen. Ehdinkin ja jo sinne oli ehtinyt \"Olavikin\" yhä edelleen\n\"seuroissa\".\n\nMieleni hieman kuohahti, vaan koetin olla mahdollisimman rauhallinen.\nAloin selittää mitä oli tehty sillä aikaa, kun hän oli \"lähettinä\".\nKoetin viitata hänelle, että oli väärin menetellyt jättäessään meidät\nilman käyttöohjeita Ladeinopoliin, josta oli edelläkerrottuja\nvaikeuksia suurelle joukolle.\n\nJätin Olavin ja menin toiseen vaunuun. Siellä tapasin junan miehistöä.\nHekin olivat kiihkeässä keskustelussa. Junassakin oli asiat päällystön\nja miehistön kanssa sekaisin. Hieman samantapainen kohtaus oli sattunut\njuuapäällikön ja erään miehistöön kuuluvan punakaartilaisen välillä,\nkun kaartilainen oli huomauttanut heikkouksista. Miehistö jutteli\nkapinasta ja kapina päätettiinkin alkaa Ladeinopolissa. Junan miehistön\nja päällystön välinen uhkaus saatiin kumminkin ratkaistuksi\nrauhallisesti, joten juna voi jatkaa matkaansa pohjoiseen.\n\nJuna saapui Ladeinopoliin. Olavin \"väki\" ja minä jäimme asemalle ja\nlähdimme tallustelemaan päämajaan.\n\nTervehdittyämme päämajassa olleita tovereita, jotka olivat kaikin\nsynkännäköisiä, ryhtyi päämajan hoitaja, eräs rajapitäjän toveri,\nesittämään raporttia joukkueen toiminnasta, joka oli lähetetty\nvangitsemaan valkoisten asiamiehiä.\n\nOnnettomasti oli käynyt. Åberg kuollut ja toinen, impilahtelainen\ntoveri, julmasti raadeltuna sairaalassa.\n\nTällä syvän surun ja masennuksen hetkellä syntyi koston miete. Kenen\nsyy?\n\nMoni syyttävä katse tähtäsi Olaviin. Ja ainoastaan hetken kysymys oli,\nettei hän saanut mahdollisesti liian ankaraa rangaistusta\nlaiminlyönneistään. Kuitenkin hänet riisuttiin aseista ja valtuuksista\nja sai mennä.\n\n-- -- --\n\nKomitean taholta ryhdyttiin mobilisoimiseen. Käytiin talosta taloon.\nSaimme kokoon taasen suuren joukon, joka matkusti Pietariin, liittyen\nRaudun joukko-osastoihin. Tämän työn kestäessä saapui Pietarista\nsähkösanoma:\n\n\"Kaikki loppu, tulkaa kaikki tänne\".\n\nKaikki loppu? Tämä oli hämmästyttävä uutinen yhtäkkiä! Joku suu kertasi\nsynkistynein ilmein -- Kaikki Loppu! Hämmästyksestämme vähän\ntoinnuttuamme, neuvottelimme ja aloimme epäillä sähkösanoman tulkintaa\nja niin päätettiin lähettää minut yksin matkaan ottamaan parempaa\nselvää tarkoituksesta.\n\nIstuuduin heti ensi junaan, joka lähti kiidättämään kohti Pietaria.\nMatka tuntui ijäisyyttä pitemmältä, ajatukseni risteilivät kaikkialla,\nluoden kauhun kuvia... jos niin on?\n\nVihdoinkin juna pysähtyi nytkähdellen Nikolain asemalle. Ensimäisenä,\nläpi ihmisjoukon, tunkeuduin katuvaunuun, joka vei Suomen asemalle.\nSiellä sijaitsi tärkeitä sota-toimistojamme, joista voin pian saada\nvarmuuden. Pian olinkin määräpaikassa. Ennenkuin olin astunut asemalle\n-- olin jo varma. Halusin kuitenkin saada yksityiskohtaisempia tietoja.\n\nJoukottain seisoi ryysyisiä, väsynein ilmein, rintamalta palanneita\ntovereita. Kaikki olivat vaiti. Muutama asiaan kuulumaton sana ja taas\nhiljaisuus. Haeskelin tuttuja kasvoja. Pian tapasinkin tutun toverin,\nvaan niin toisen näköinen oli hän, että luulin melkein erehtyneeni.\nAioin kysyä häneltä jotakin tapahtumista, vaan hänen menehtynyt,\ntuijottava katseensa kielsi minua koskemasta asiaan. Kävelin eteenpäin,\nkaikkialla samanlaisia ilmeitä, kasvoilla synkkyyden ja pohjattoman\nsurun leima. Kaikki olivat raskaisiin ajatuksiin vaipuneina. Ei kukaan\nhalua puhua -- ei kaivannut toisen sanoja. Tuntui siltä, kun joku\nsivullinen kysäsi jotakin, että hän rikkoi pyhän hiljaisuuden\nsopimattomasti. Katseet kohtasivat kysyjää moittivasti, ikäänkuin\nsanoen, \"miksi häiritset, ajattelematon?\"\n\nRaskain askelin astelin pois täältä tuijottavien ihmisten maailmasta.\nSama synkkä tuijotus tarttui minuunkin. Kuljin tuntikaupalla pitkin\nPietarin vilkasliikkeisiä katuja näkemättä mitään. Kaikki hyörinä\ntuntui unelta. Tuntui siltä, kuin ihmiset, autot, katuvaunut ja kaikki\nolisivat tanssineet näyttämöllä --- ilveilyä elämästä. Rattaiden\nkolina, torvien törähdykset kuuluivat kuin kaukaa annettavat\nvaroitukset -- jostakin kauheasta, joka oli tuleva. Menehtyneenä --\nuupuneena, vihdoin saavuin asuntooni, jossa nukahdin pian kaikenlaisten\nunien valtaan. Aamulla herättyäni menin lennätintoimistoon ja toistin\nsanat: \"Kakki loppu, -- Tulkaa kaikki tänne...!\"\n\n-- -- --\n\nKymmenen vuotta on kulunut näistä ajoista. Olemme oppineet paljon.\nOlemme oppineet havaitsemaan heikkoutemme noina kuukausina v. 1918,\njolloin jouduimme aseelliseen kamppailuun teoreettisesti ja\nkäytännöllisesti käsittämättä täysin tehtäviämme tällaisissa\ntilanteissa.\n\nMaailmassa yhä edelleen jatkuu keskeytymätön kamppailu sorrettujen ja\nsortajien, riistettyjen ja riistäjien kesken. Kuten muidenkin maiden\nporvaristo, ei Suomenkaan tyhmän pöyhkeilevä valtaluokka kyennyt\njoukkoteurastuksillaan työväenluokkaa murskaamaan. Verikenttien vielä\nhöyrytessä syntyi uusi voima, uusi uhma, joka, hyväksikäyttäen\nesitaistelijain kokemuksia, tulee kaatamaan lahoavilla perusteilla\nhoippuvan riistojärjestelmän ja luomaan yhteiskunnan, jossa\ntyötätekevien oikeudet työnsä hedelmiin turvataan.\n\nKymmenen vuotta on kulunut. Uudet taistelut, uudet uhraukset tulevat\nkysymykseen, mutta näihin taisteluihin me ryhdymme tietoisempina\ntehtävistämme. Unhoitamme masennuksen hetket ja vahvistamme itseämme\nmaailman proletariaatin liikehtimisestä ratkaisevaan taisteluun.\n\n                                                   T. M--lo.\n\n\n\n\nMuistelmia värväysmatkalta Karjalassa\n\n\nLyhyessä ajassa saatiin punakaarti koko lailla toimikuntoiseksi. Sota\nvaati uhreja ja uutta voimaa tarvittiin. Kun punaisten puolella ei\nollut pakko-ottoa, niin alettiin järjestää agitatsionijoukkueita\nvärväämään uusia miehiä vallankumousarmeijaan. Niinpä Itä-Suomen sos.\ndem. vaalipiirin sihteeri Leskinen järjesti 12 paria, 24 miestä,\nViipurin ympäristöpitäjiin selostamaan tilannetta ja ohjaamaan\nvärväytyneet miehet etappipaikkoihin. Tähän kunniatehtävään joutui\ntämän kirjoittajakin.\n\nOli maaliskuun 8 p:n ilta, kun vanhemman toverini M.E.A:n kanssa\nlähdimme matkalle kylmän pakkasen vallitessa. Jouduimme kyytihevosella\ntaivaltamaan 24 kilometriä meren jäätä pitkin, päämääränämme ollen\nSäkkijärven pitäjä, noin 50 kilometrin päässä Viipurista. Yövyimme\nTervajoen majataloon. Kun olimme yksinkertaisen näköisiä matkamiehiä,\noli yösijan saanti vaikeaa. Sanottiin, että ei ole tilaa. Kun lopuksi\nesiinnyimme jyrkempinä, muuttui kohtelu ja tilaa löytyi. Käsitimme,\nettä talossa on valkoinen mieliala, mutta kun alue kuuluu meille, niin\ntäytyi mukautua.\n\nKun aamulla ilmoitimme haluavamme kyytihevosen, oli se tuossa\ntuokiossa kunnossa ja jälleen olimme matkalla suuret julistukset ja\nvärväyspaperit mukanamme, mutta ilman minkäänlaista asetta. Tilanne ei\nollut mikään turvallinen. Öiseen aikaan olivat lahtarit katkoneet\npuhelinpylväitä ja lankoja. Matkaa jatkoimme kuitenkin reippain mielin\nilman mitään pelkoa.\n\nEnsimäinen pysähdyspaikka oli Heinlahti. Kokoustilaisuudessa oli\nvähänlaisesti yleisöä, mutta saimme kolme vapaaehtoista. Seuraava\npaikka oli Vilajoki. Taaskin oli vähän yleisöä, mutta neljä\nvapaaehtoista saatiin. Laihialla loppui kokous lahtarien mellastukseen\ntoverini juuri pitäessä puhetta. Lamppu sammutettiin ja yleisen\nsekamelskan vallitessa pääsimme yön pimeyteen. Hetken aikaa\nharhailtuamme löysimme kylän reunalta miehen valjastamassa hevostaan.\nPistimme miehen kouraan rahasumman ja sanoimme: \"Hevonen ja reki on\nmeidän\". Enempää ei ollut aikaa miehelle selitellä. Vinhaa kyytiä\nlähdimme Säkkijärven kirkonkylää kohti. Kirkonkylän naapurikylään,\nSuurpäälään, järjestettiin ensin kokous. Se onnistui loistavasti.\nPunakaartiin liittyi 21 nuorta miestä. Seuraavana päivänä oli tilaisuus\nKarvalan ja kirkonkylän yhteisellä V.P.K:n talolla. Tilaisuus muodostui\njuhlahetkeksi. Lähtevien rekryyttien kunniaksi järjestettiin lopuksi\ntanssit. Köyhälistön vapaaehtoiseen armeijaan oli kirjoittautunut 32\nmiestä.\n\nTanssien kului ilta ja lähtöpäivän välisenä maanantaina oli kiirettä\ntouhua. Oli järjestettävä joukko käytännöllisiä pikkuasioita. Niinpä\noli mentävä pitäjän pappilaan rovastin luo toimituttamaan\npikavihkiminen eräälle pariskunnalle ja eräs pienokainen oli asetettava\nisän nimelle. Kaikki haluttiin järjestää silloisten tapojen ja\nvoimassaolleiden sääntöjen jälkeen. Rovasti sensijaan oli vastahakoinen\ntällaisia töitä suorittamaan punaisten määräyksestä, mutta kun hän näki\nylipäällikkö Eero Haapalaisen kirjoittaman valtakirjan, ei hän\nuskaltanut pitemmälti panna vastaan.\n\nLähtöpäivän aamuna, maalisk. 19 p., valkeni keväisen kirkkaana. Kansaa\nkerääntyi kirkonkylään monisatalukuisena. Seitsemäntoista kyytimiestä\nrekineen oli valmiina kunnantalon edustalla. Sos. dem. nuorisoliiton\ntyttäret olivat ryhmittyneet kehään hulmuttaen lippuaan korkealle\nnuorten sotilaiden ollessa keskellä. Se oli innostava lähtöhetki\npuheineen ja selostuksineen. Toimitettiin nimihuuto ja joka ainoa\nvärvääntynyt oli saapuvilla. Asetuttiin rekiin ja lähdettiin\nliikkeelle. Nuorisoliiton neitoset virittivät Marseljeesin, johon\nlähtijätkin yhtyivät. Aamulla paikalle saapunut punakaartin\nhiihtojoukkue, 9 miestä, ampui yhteisen kunnialaukauksen. Se oli juhla\n-- muistorikas hetki. Lähdön tuoksinassa ryöpsähti neljä neitostakin\nmukaan. Eivät millään suostuneet lähtemään takasin.\n\nVilajoella olivat värväytyneet neljä miestä valmiina, samoin\nHeinlahdessa kolme ja niin oli kuusikymmentä sotilasrekryyttiä ja neljä\nsairaanhoitajatarta matkalla kohti Viipuria, valmiina lähtemään\ntaistelemaan koko Suomen työväenluokan puolesta valkoista\nlahtariarmeijaa vastaan. -- N.H.\n\n\n\n\nPietarin suomalaisesta punakaartista\n\n\nPietarin Suomalainen Punakaarti muodostui v. 1917 rinnan venäläisten\ntoverien perustamien punakaartilaisosastojen kanssa. Siihen kuului\nsuomalaisia työläisiä, jotka olivat olleet työansioilla Leningradissa\n(silloisessa Pietarissa) ja Venäjän vallankumouksen puhjettua v. 1917\ntarttuneet kivääriin, ottaen osaa venäläisten toverien rinnalla\nhelmikuun ja lokakuun suureen vallankumoukseen ja taisteluun\nvastavallankumousta vastaan. Sen perustajista ja toimitsijoista\nmainittakoon ensitilassa veljekset Eino ja Jukka Rahja, joilta muiden\nlukuisten vallankumoustehtäviensä ohella riitti aikaa myöskin tähän.\nMuista suomalaisista tovereista mainittakoon A. Dufva, A. Uotinen, V.\nTurunen, J. Rautiainen ja T. Lindqvist.\n\nAlussa Pietarin Suom. Punakaartin päällikkönä oli A. Dufva, sittemmin\nV. Turunen loppuun saakka. Venäjän vallankumouksen asettamien tehtävien\nohella oli Pietarin Suomalaisella Punakaartilla tärkeänä tehtävänä\nvälittää aseita Suomen punakaartille. Tämä ei tosin täysin onnistunut\nsentähden, että Suomen sos.-dem. puolueen johto ei kyllin tarmokkaasti\nhankkinut aseita vaikka lukuisat työläislähetystöt kävivät niitä\npyytämässä. Pietarin suomalaisten punakaartilaisten mieli paloi Suomeen\ntaistelemaan lahtariporvaristoa vastaan. Toive myöhemmin täyttyi.\nPietarin Suomalaisen Punakaartin ensimäinen komppania vei kuuluisan\nasejunan Suomeen, taistellen voittoisan, Suomen vallankumouksen\nensimäisen varsinaisen taistelun, \"Kämärän taistelun\", paljon\nmieslukuisampaa lahtarijoukkoa vastaan.\n\nTässä taistelussa kaatui punakaartilaisia neljä miestä ja haavottui\nnoin kolmekymmentä, niiden joukossa tov. Jukka Rahja. Se oli suuri\nvahinko Suomen vallankumoukselle. Lahtareita kaatui ja haavottui paljon\nenempi.\n\nKun aseet oli asejunasta jaettu Suomen punakaarteille, otti Pietarin\nSuomalainen Punakaarti tämän jälkeen osaa lukuisiin taisteluihin Suomen\nluokkasodassa, kuten Vilppulassa, Väärinmajassa, Ruovedellä,\nPekkalassa, Tampereella, Lempäälässä, Raudussa y.m., ollen yksi\nparhaimpia punakaartilaisosastoja. Pietarin Suomalaiseen\nPunakaartilaisosastoon kuului useampia komppanioita. Lukuisat olivat ne\nsuomalaiset työläistoverit, jotka Pietarin Suomalaisen Punakaartin\nriveissä taistellen joutuivat antamaan kalleimpansa vallankumouksen\neteen, siten täyttäen velvollisuutensa viimeiseen saakka vallankumousta\nja työväenluokkaa kohtaan. Kunnia sen riveissä taistelleille ja\nkaatuneille työläissankareille! Entiset Pietarin suomalaiset\npunakaartilaiset ovat joka hetki valmiit uudelleen nousemaan\naseelliseen taisteluun lahtareita vastaan.\n\nEläköön nouseva aseellinen vallankumouksellinen taistelu pääomaa\nvastaan!\n\nLeningrad, 15.9.'26.\n\n                                                V. Turunen.\n\n\n\n\nPohjois-Hämeen punakaartista\n\n\nJuupajoen työläiset olivat aina olleet aikaansa seuraavaa väestöä.\nPaikkakunnalle levisi ennen luokkasotaa sanomalehdistöä enemmän kuin\nmoniin muihin pitäjiin, väkilukuun verraten. \"Kansanlehti\" oli saanut\nhuomatun jalansijan. Aina lokakuun vallankumouksesta lähtien alkoi\nlehden kanta ja lukijakuntakin horjua. Oikeistolaiset yrittivät uittaa\ntyöläisiä vastavirtaan bolshevismille. Vasemmistolaiset taasen\ntaistelivat bolshevismin puolesta. Kirjoitukset saattoivat vaihdella\npuoleen ja toiseen, mentiinpä vihamielisyyteenkin asti. Keväällä 1917\npiirikokouksessa Tampereella maalaiset selostivat kaupunkilaisten\n\"klikkien\" sortavan jne. Oikeisto ja vasemmisto olivat vastakkain.\nJälkeen kokouksen lehden kanta muuttui maalaisille vastenmielisemmäksi,\nmutta pikkutalonpojat olivat yhtä pätevästi selvillä vallankumouksesta\nkuin kaupungin työväestökin. Maalaiset kunnissaan pitivät\n\"kansalaiskokouksiansa\" ja panivat viralta pois vanhan hallituksen\nvallesmanneja ja sapeliherroja. Lausuivat mielipiteenänsä olevan sen,\nettä vallan työläisten kouriin ottamisen aika on tullut. Kirjoittivat\ntästä sanomalehtiin ja raportteerasivat Kansanlehteenkin kokousten\npäätöksistä ja tuloksista. Mutta sanotun lehden toimitus työnsi\ntukuttain käsikirjoituksia paperikoriin. Mutta työväen järjestyskaartit\nolivat jo silloin toiminnassa. Pian ne muuttuivat punakaarteiksi.\nPohjoisissa Hämeen pitäjissäkin oli vallankumouksen puhdas siemen\nitämässä. Ensimäisellä tilalla reippaudessa mainittakoon Juupajoen\npitäjä, jossa harjoitteli seitsemän punakaartiosastoa. Ja marraskuun\nsuurlakossa olivat ensimäiset kenraaliharjoitukset.\n\nMainitusta paikkakunnasta sitten tammikuun lopulla 1918 lahtarien\nhyökätessä pohjoisesta, muodostuikin heille heti Hämeessä, pohjoisissa\npitäjissä ensimäinen ylipääsemätön kynnys. Orivesi, Längelmäki,\nKorpilahti, Jämsä, Vilppula, Ruovesi olivat ne rintamaseudut, jotka\nmiehensä luovuttivat suoraan kirvesvarresta, pelloilta ja metsistä\ntaistelujen tuoksinaan. Nämä pienviljelijät ja suurin osa\ntalonpojistakin, olivat selvillä mistä on kysymys... Mutta yleistä\njärjestelyä ja ennakkosuunnitelmaa eteläisten keskustojen kanssa ei\nollut. Helsingissä ei kyetty senparemmin katsomaan edemmäksi, kuin\nHämeen sydänmaillakaan. Aseita kaivattiin jo monia kuukausia\naikaisemmin. Luvattiin ja höpistiin, mutta aikaan ei saatu tarpeeksi.\nOli siis parasta luottaa omiin voimiinsa. Maatyöläiset kävivät\npaikkakunnallaan järjestämään itse asioitaan siten kuin voivat. Talo\ntalolta aseet takavarikoitiin. Jokainen sohlo otettiin käytäntöön,\nkuurattiin ruoste ja rasvattiin lukko ja tähtäimet suoristettiin. Joku\nvanha sapeli oli ruotsinvallan ajoilta jonkun ullakolla, otettiin sekin\nja kirkastettiin. Sitten kuulat valettiin hirvikuulien malliin\nhaulikoiden huilun täyteisiä. Ruutia oli asekaupoissa ostettavissa,\nmyös yksityiset olivat sitä varanneet vähinerin omaa tarvetta\nenemmäksi. Vaisto oli käskenyt hankkimaan myös nalleja ja patruunoita.\nSamoillessa sydänsaloilla eräretkillä, kiusasi miesten mieltä\nmaailmansota ja melske. Olivatpa monet ilmikin lausuneet, ettei se\nSuomikaan kastamatta kahakasta selviä. Sota siitä tulee, ilmisota, jos\nei muiden kanssa, niin röyhkeiksi tulleiden saalistajien ja köyhien\nkiusaajien kanssa on yhteen iskettävä.\n\nMies mieheltä äänimyhkyä yritykseen yhdyttiin. Punakaartista puhelivat\npojatkin kesken kisailujen. Muut riennot kaikki sivuun saivat. Olihan\nhistorian hetki lyönyt mahtavan iskunsa. Kumeasti se kutsui kaikkia\nmukaan ottamaan asemia haltuunsa, venäläinen valkoryssän valtikka oli\nkukistunut ja kansa oli yhteiskuntalaivassa.\n\nMutta kaikki eivät ottaneet aktiivisesti osaa toimintaan.\n\"Puolueettomuus\" petti ja antoi kannatusta veriviholliselle.\n\"Puolueettomat\" vasta senjälkeen huomasivat katkeran pettymisensä, kun\nheitä koirakuopille kuskattiin, kun valkoinen valta oli vieraan ikeen\navulla astunut voimaan ja mahtavuuteen röyhkeänä...\n\nPaikalleen jääneet piiloutuneet punakaartilaiset, valkoisen voiton\njälkeen, metsästeltiin ja etsittiin esiin. Enempää kuin armoa antoivat\nhurttahuovit muinoin, kun talonpoikia Ilkan aikoina mestasivat, enempää\neivät nytkään valkoiset \"veljet\" armahtaneet. Sorakuopilla ja korpien\nlaiteilla päättyi Pohjois-Hämeenkin pitäjien punakaartilaisten\nmatkanmäärä. Tuntematon heidän on lukunsa, tuntematon hautakumpu ja\ntappopaikka. Tuntematon tapa, millä raakuudella henki heistä otettiin.\nAavistamattomat ovat viimeiset sanansa, joita lahtareillensa ilmi\nlausuivat. Että ajatusten ilmaisu on ollut erikoinen, sen monet\nvalkoiset hurtat ovat itse kuulleet, jotka ovat sen kaikujakin\nkuulemasta päästäkseen lopun kaikelle itse etsineet.\n\n                                               Lauri Luoto.\n\n\n\n\nSotatoimet peräpohjolassa\n\n\nOulun läänin alueella oli ennen luokkasodan puhkeamista jotakuinkin\nvarmojen tietojen mukaan koekyselyissä työväestön puolustusvoimiin\nliittynyt noin 14,000 miestä. Ne olivat kaikki vapaaehtoisia, joita\nluokkavaisto pakoitti toimimaan. Tietenkin oli vielä enemmän niitä,\njotka eivät nähneet tarpeelliseksi liittyä puolustusjoukkoihin, vaikka\nolivatkin tietoisia lähenevästä vaarasta. Toimeliaisuutta oli\nhavaittavissa Perä-Pohjolassakin. Niinpä Rovaniemeltäkin lähetettiin\nkaksi lähettiä Helsinkiin hommaamaan aseita. Se tapahtui kuitenkin\nliian myöhään, sillä heidän ollessa paluumatkalla, katkaisivat\nvalkoiset Pohjanmaan radan Vilppulassa tammikuun 27 p:nä. Kaikesta\nnäki, että valkoiset olivat tuon päivän valinneet alkamispäiväksi,\nsillä kaikkialla alkoi tällöin heidän julkinen esiintymisensä. Missä\njärjestyksen ylläpito ja hallinnolliset laitokset olivat työväen\nkäsissä, siellä ryhtyivät valkoiset asevoimin valtaamaan niitä\nhaltuunsa.\n\nRovaniemellä oli pieni osasto, 16 miestä, työväen järjestyskaartia\nepävarman ajan vuoksi sijoittautunut työväentalolle olemaan valmiina\npuolustukseen joka hetki. Tammikuun 27 p:nä kello 10 illalla valkoiset\nvangitsivat kauppalan alueella joukon tunnetuita työväenmiehiä, kuten\nnimismiehenä toimineen H. Marttilan, miliisipäällikkö Leo Pakkalan, A.\nRätyn y.m., jotka myöhemmin teloitettiin. Työväen kaartin osasto ei\nhätkähtänyt. Joukko-osastomme päällikkö Kaarlo Kurki sattui olemaan\nitse työväentalolla. Kiireellisesti asetuttiin asemiin, koska oli\nodotettavissa valkoisten hyökkäys työväentaloa vastaan. Lähimmistä\nasunnoista riensi lisää puolustusväkeä, niin että lukumme oli 24\nmiestä. Kello 1.20 yöllä jouduttiin taisteluun. Moninkertainen ylivoima\nhyökkäsi kahdelta suunnalta taloa kohden. Siekailematta vastattiin\nmeidän puolelta tuleen. Tuossa tuokiossa olivat työväentalon seinät\nseulana ja ikkunat säpäleinä. Tilanne näytti hetken aikaa\nkriitilliseltä, mutta viimein oli lahtarien peräännyttävä, toisten\npaetessa kotiaan saakka.\n\nAamun koittaessa selvisi, että työväen johtomiehiä oli vangittu ja\nraahattu palokunnan talolle. Kauppalan alue oli yön kuluessa jaettu\nkahtia. Toista puolta miehittivät punaiset, toista valkoiset.\nAamutunneilla kaappasimme vangiksi joitakin valkoisia vastapainoksi\nvangituille työläisille ja vaihtokaupalla saimme vangitut punaiset\nvapautetuiksi.\n\nAamuyöstä lähetettiin viestinviejiä lähiseudun työmaille tarkotuksella\nkoota niillä olevia punakaartilaisia. Ne saapuivat kuitenkin 5 tuntia\nliian myöhään. Lahtarit olivat Kemissä saaneet muodostettua joukkonsa\nja lähteneet koko voimalla tuomaan aseita ja käsikranaatteja\nRovaniemelle. Kun puhelinlaitos ja rautatieasema Kemissä oli valkoisten\nhallussa, eivät kemiläiset punaiset voineet ilmoittaa Rovaniemelle\nlahtarien tulosta. Ase- ja miesjunan saapuminen Rovaniemelle\npuolenpäivän aikaan, taisteluyön jälkeen, oli yllätys punaisille. Junan\nvaltaus näytti mahdottomalta. Lyhyessä neuvottelussa hyväksyttiin\nlaajempi suunnitelma. Päätettiin katkaista Rovaniemelle saapuneilta\nvalkoisilta yhteys Kemin, Tornion ja eteläisempien seutujen kanssa ja\nsaartaa ne rautatien päätepisteeseen. Tietämättä kenen hallussa Kemi\noli, päätimme rohkeasti pyrkiä sinne. Rovaniemeltä poistuminen tapahtui\nhuomaamatta, Kemiin johtavaa maantietä marssimme ensimäiselle pysäkille\n28 km päähän. Siinä kohtasimme etelästäpäin tulleen postijunan, jonka\nhelposti valtasimme. Matkustajat poistuivat vapaaehtoisesti Hirvaan\npysäkillä. Kuljettaja ja lämmittäjä suostuivat kääntämään junan Kemiin,\nkonduktööri sensijaan kieltääntyi.\n\nTalviyön harmaassa synkeydessä syöksyi junamme vaarallisella nopeudella\nKemiä kohden, mukanaan 36 punakaartilaista. Syöksähdimme mahtavan\nKemijoen sillan yli, kunnes 3 kilometriä Kemin pohjoispuolella\nhiljensimme vauhtia ja miehet hyppäsivät junasta lumihankeen,\nainoastaan kuljettaja ja lämmitäjä ja mukanamme tuomamme konduktööri\njatkoivat matkaa Kemin asemalle.\n\nJoukot kahlasivat syvässä lumessa suoraan Karihaaran työväentalolle,\nKemin esikaupunkiin. Tapasimme talon tyhjänä kello 4 aamulla. Samaan\naikaan, kun paikallisia voimia ryhdyttiin kiireellisesti mobilisoimaan,\nasetuimme pariksi tunniksi levolle ryhtyäksemme senjälkeen valtaamaan\nKemiä. Tiedustelija lähetettiin kaupunkiin jo etukäteen ottamaan selvää\ntilanteesta ja miten kaupungissa majailevat venäläiset joukot\nsuhtaantuvat aikeisiimme. Ratsuväen eversti tiesi heti reilusti sanoa,\nettä he eivät tule kysymyksessä puuttumaan puoleen eikä toiseen, koska\nheillä oli aseistus ja tavarat jo pakattu, joukkojen uskoessa\npääsevänsä pian kotimaahansa. Seuraavana päivänä he sitten\npoistuivatkin, mutta eivät päässeet Oulua pitemmälle. Kemin\nvenäläiseltä jalkaväeltä olivat päälliköt karanneet, mikä Ruotsiin,\nmikä valkoisten puolelle. Ilman päälliköitä ollen ei jalkaväki tietänyt\nsanoa sitä eikä tätä. Tiedustelijamme juoksi siellä ja täällä ympäri\nkaupunkia näkemättä missään valkoisia koolla. Varmaan he luottivat\nRovaniemen retkikunnan pitävän punaiset kurissa. Käytyään\ntyöväentalolla ilmoittamassa tulostamme, palasi lähettimme Karihaaraan.\n\nJoukkomme oli lähtövalmiina ja rientomarssissa tulvahdimme kaupunkiin.\nValtaus näytti menevän laukausta päästämättä, mutta kaupunkiin jäänyt\nvalkoisten reservi avasikin tulen lyseon ullakolta. Vastattuamme\ntuleen, he lopettivat ampumisen.\n\nKaupunki oli helposti joutunut haltuumme ja nyt oli suoritettava kaikki\njärjestelytoimet ja ratkaistava kenelle luovutetaan toimeenpanovalta.\nTässä jouduttiin tekemään se virhe, että valittiin liian monimiehinen\nsotaneuvosto. Sen jäsenet, vaikkakin olivat tunnontarkkoja miehiä,\nosottautuivat kokemattomiksi sotatoimissa. Sen päätökset usein olivat\näänestyksen perusteella tehtyjä. Järjestys olisi ollut parempi, jos\nyksi vastuunalainen, päättäväinen ja joukkojen luottamusta nauttiva\nmies, kuten Kaarlo Kurki, olisi saanut riippumatta tehdä päätöksiä.\nKurki m.m. ehdotti, että valtaisimme aseistuksen toimettomalta\nvenäläiseltä sotaväeltä, koska arveli valkoisten sen kuitenkin tekevän,\nkuten tekivätkin myöhemmin. Neuvosto epäröi ja lopuksi hylkäsi\nehdotuksen.\n\nKauaa emme halunneet olla Kemissä. Jätimme pienen varusväen kaupunkiin\nja lähdimme Ouluun. Siellä toivoimme saavamme aseita sekä tilaisuuden\nyhdessä oululaisten kanssa puhdistaa kaupunkia valkoisista ja muodostaa\nSiikajoelle rintaman Pohjanmaan valkoisten joukkojen etenemistä\ntorjumaan. Jos niin olisi käynyt, olisi valkoisille jäänyt jokseenkin\npieni mobilisoimisalue, sillä punaiset etelässä olivat Vilppulassa\nsaakka.\n\nOulussa oli punaisilla aseistusta noin tuhannella miehellä. Valkoiset\npitivät varovaisesti puoliaan Kirkkokadulla lääninhallituksessa ja\nyleensä merenpuoleisessa kaupunginosassa. Kurki ehdotti, että\nkatkaistaisiin tie Siikajoelle ja että siellä olevat tärkeät paikat\nmiehitettäisiin ja että jo samana päivänä kello 4 i.p. puhdistettaisiin\nOulun valkoisten hallussa olevat korttelit Rovaniemen ja Kemin\nyhdistyneiden joukkojen avulla. Tehtävä oli tärkeätä suorittaa jo\nsamana päivänä, sillä oli kiirehdittävä ahdistamaan jo yöllä tai\nseuraavana päivänä selän takana pohjoisessa olevia valkoisia joukkoja.\n\nLukuisia tilanteen vaatimia suunnitelmia tehtiin Oulussa. Mutta niistä\ntuskin yksikään toteutui, sillä ne edellyttivät ripeää liikehtimistä ja\ntoimintaa. Oulun työväentalon yläkerrassa, josta käsin asioita\njärjestettiin, oli toimettomuutta ja horjuvaisuutta. Kaarlo Kurki\njokseenkin tarkkaan ennusti miten tulee käymään, ellei nopeasti ja\npäättäväisesti toimita. Kaupungissa oli koskemattomana sisäinen\nvihollinen ja ulkoapäin tulevaa vihollista vastaan oli\npuolustauduttava. Hänen mielessään kajasti rintaman muodostaminen Oulun\npohjoispuolelle, jos Siikajoella epäonnistutaan. Punaisilla olisi\nsilloin maayhteys Ruotsiin ja Venäjälle ja vaikeasti puolustettava ja\nelintarpeita vailla oleva Oulu hyljättäisiin. Oulun punakaartissa oli\nkyllä hyvinkin rohkeaa miehistöä ja johtoakin, mutta useinkin luvan\nsaanti yrityksiin oli enemmä kuin lujassa ja usein se saatiin liian\nmyöhään. Joukkojen keskuudessa oli suuri halu puhdistaa kaupunki\nsisäisistä vihollisista, mutta neuvotteluissa viivyteltiin, kunnes\nulkoinen vihollinen tuli esteeksi. Lääninhallituksesta käsin tarjosivat\nvalkoiset neuvotteluja ja päiväkaudet keskusteltiin. Ja kuitenkin\ntahtoivat valkoiset voittaa vain aikaa.\n\nTyöväentalolle kutsutussa punakaartilaisten kokouksessa pyysi Kaarlo\nKurki Oulun kaartilta aseita, noin 100 kivääriä, karastuneiden miesten\nkäsiin. Kokous myönsi 35 kivääriä panoksineen. Tämän jälkeen kiirehti\nKurki joukkoineen Kemiin ja jo seuraavana päivänä oli taistelu Tervolan\nkirkolla, lähellä Kaisajoen rautatiesiltaa. Punaisia oli junassa\nnoin 100 miestä. Valkoiset yllättivät suojattoman junan, mutta\nsilmänräpäyksessä olivat punaiset puolustusasemissa ratavallilla ja\nläheisellä metsätörmällä. Taistelussa menetimme muutamia miehiä. Heti\nsopivan tilaisuuden tultua peräännyimme. Vaikka yrityksemme olikin\nepäonnistunut, pidätti se kuitenkin valkoisia lähenemästä Kemiä.\n\nTorniossa oleva punakaarti oli tällävälin mennyt Ouluun, yhdistyen sen\npuolustukseen, mutta silloin alkoivat valkoiset lähennellä suojatonta\nTorniota. Kemissä olevat joukot Tervolasta palattuaan tekivät yrityksen\nehtiä Ouluun, mutta ennättivät vain Tuiraan, Oulun pohjoispuolelle,\nsillä Oulu oli silloin jo täydellisesti antaantunut. Oulua\nhätyyttäville valkoisille oli Etelä-Pohjanmaalta saapunut rajattomasti\nlisäjoukkoja.\n\nApein mielin totesimme Oulun kohtalon voimatta kourallisella miehiä\ntehdä mitään sen hyväksi. Saavuttuamme jälleen Kemiin havaitsimme\nneuvostossa olevan toivottomuuden vallalla. Kaupunki oli lahjoittanut\npunakaartille 5,000 mk. hyvästä järjestyksen pidosta. Ehdotettiin, että\nnäillä rahoilla ostettaisiin hevosia voidaksemme joukkona edetä\nkoilliseen Simojoki-laaksoa ja saada aseita Muurmanin radan kautta, tai\nsitä tietä siirtyä Etelä-Suomeen.\n\nPari päivää Oulun valtauksen jälkeen ei näkynyt kuin yksi neuvoston\njäsen. Lyhyen tarkastuksen jälkeen päällikkömme päätteli, että Kemin\npuolustaminen ei käy laatuun, koska ilmeni, että ei ollut jälellä kuin\n8 patruunaa mieheen. Joukot saivat pyrkiä ryhmissä tai yksin, miten\nparhaiten näkivät, Muurmania kohden. Joukot hajaantuivat. Hetken\nperästä tuli tieto, että Vöyrin sotakoululaiset ovat tulossa Kemiin,\nollen jo asemavälin päässä, Maksniemessä. Kiväärillä ja browningilla\naseistettuna, 11 mk 45 p rahaa taskussa, lohen kimpale ja jäkäläleipää\nlaukussa ja työväentalon näyttämön pukuvarastosta sieppaamani ohut\nmunkinkaapu ainoana päällyssuojanani, lähdin Kemin satamasta meren\njäälle, päämääränä häämöittäen kaukainen Muurmanski pohjoisessa.\n\n                                                  Akseli Kauppinen.\n\n\n\n\nLuokkasodan tapahtumia Torniossa\n\n\nJo vuosi 1917 elettiin Pohjois-Suomessa melkeinpä sisällissodan\nmerkeissä. Tämän kirjoittaja oli tilaisuudessa seuraamaan porvariston\ntouhuja Ruotsin ja Suomen rajalla. Elintarpeita vietiin suuret määrät\nRuotsin puolelle ja sieltä edelleen Saksaan, vaikka Pohjois-Suomen\ntyöläiset jo silloin kärsivät suoranaista nälkää. Työläisille ei myyty\nelintarpeita. Tornionjoen seudut olivatkin täynnä gulasheja. Suomesta\nvietiin viljaa ja ulkomailta tuotiin Suomeen aseita.\n\nSyksyllä kävi työläisten asema entistä tukalammaksi. Nälkä ja kurjuus\nlisääntyivät. Kun marraskuussa tuli tieto, että Venäjän työläiset ovat\nkukistaneet Kerenskin hallituksen, lamaannutti se vähän porvariston\njulkista aseistautumista. Kun työväki alkoi myös osottaa toiminnan\nmerkkejä, kiihtyi porvariston salainen aseistautuminen. Kaikesta näki,\nettä porvaristo oli päättänyt keinolla millä tahansa nujertaa\ntyöläiset.\n\nMarraskuun suurlakon aikana piti Tornion työväki hyvää järjestystä\nyllä. Pienviljelijäin keskuuteen levittivät porvarit kaikenlaisia\nryövärijuttuja työläisten toiminnasta, saadakseen provosoiduksi\ntaistelun työväkeä vastaan. Marraskuussa perustettiin työläisten\njärjestyskaarti Tornioon, koska näytti varmalta, että porvaristo\nennemmin tai myöhemmin hyökkää työläisten kimppuun.\n\nTammikuun loppupuolella 1918 näimme, että taistelua ei voida välttää ja\nhelmikuun 3 p:nä kello 5 illalla hyökkäsivät valkoiset Tornion\nkaupunkiin. Valkoisia, jotka olivat hyvin aseistettuja, oli noin\n400-500. Tornion punakaartin osastossa oli vain noin 250 miestä.\nPunaisilla ei ollut aseita juuri nimeksikään, joten valkoisten oli\nhelppo vallottaa Tornionjoen seudut. Jonkun verran laukaustenvaihtoa\noli valkoisten ja venäläisen sotaväen välillä. Pohjois-Suomen työläiset\nolivat yleensä huonosti aseistettuja ja siksi valkoisten olikin helppo\nvallottaa koko Oulun lääni. Puoluejohto ei voinut hommata aseita,\nvaikka useita kertoja vaadittiin. Miehiä kyllä olisi ollut, reippaita\nnuoria miehiä.\n\nPäästyään helmikuun 4 p:nä voitolle Torniossa, alottivat valkoiset\nhurjan ajojahdin työläisiä vastaan. Suurin osa Tornion punakaartin\njäsenistä joutui valkoisten vangiksi ja kuten jälkeenpäin on saatu\nselville, useita kymmeniä telotettiin Kemin kaupungin edustalla\nolevassa saaressa.\n\n                                                   O. Huttunen.\n\n\n\n\nValkoisen alueen \"metsäkaartilaiset\"\n\n\nValkoisella alueella oleviin työläisiin koski kipeästi se, että he\neivät voineet antaa apuaan etelässä taisteleville punaisille joukoille,\nKeski- ja Pohjois-Suomessa onnistuivat valkoiset talvella 1918 tekemään\npunaisten toiminnan mahdottomaksi. Työläisiä vainottiin, johtavimpia\nhenkilöitä vangittiin ja vietiin keskitysleireille ja toisia ajettiin\npakolla valkoiseen armeijaan.\n\nValkoisten vainolta välttyäkseen pakeni paljon työläisiä sydänmaille\npiilopirtteihin \"metsäkaartilaisiksi\". Salaa vietiin heille ruokaa ja\nvälitettiin tietoja heidän ja muun maailman välillä. Sanomattoman\ntuskallista oli elämä piilopirteissä, mutta sittenkin paloi useimmissa\ntaisteluhenki, jolle valkoisen ylivoiman johdosta oli mahdotonta antaa\ntyydytystä.\n\nNäistä metsäkaartilaisista kirjoittaa muudan työläisvaimo seuraavaa:\n\nToimintani luokkasodan aikana rajoittui paikkakunnallani Jämsässä n.s.\nHeikkilän sydänmailla olleiden pakolaisten elättämiseen ja\navustamiseen. Hongiston ja Kanerviston välillä suon reunassa olevassa\nturvepehkuvajassa oli meidän \"postipaikkamme\". Sinne kirjeellä joka\npäivä tiedotin tapahtumista, joita kuulin. Sinne vein maitoa, voita,\nherneitä, kauranryynejä y.m. ruokatarpeita, mikäli kokoon sain, samoin\nlukemista.\n\nMinulla on säilytettynä suuri joukko pakolaistovereiden lähettämiä\nkirjeitä. Lainaan tähän kohtia, joista voi saada jonkinlaisen\nkäsityksen metsäkaartilaisen elämästä.\n\n\"Erämaasta.\n\nToveri, sydänystävä!\n\nOn sangen suloista, että meillä kurjilla on joku ystävä, todellinen\nystävä, joka kestää koettelemuksen hetkinäkin -- se on jaloa\nystävyyttä. Emme täältä osaa sinua kiittää niinkuin tahtoisimme. Sinä\nteet kaiken voitavasi todellisen aatteen tähden, oman sisäisen\nkutsumuksesi vuoksi.\n\nMe täällä tunnemme katkerinta tuskaa siitä, että heikot toverit\nluopuvat, eivät kestä koetusta, ovat kuin Pietari, joka kolmasti kielsi\nherransa. Monet meidänkin tovereistamme ovat \"kieltäneet herransa\",\nluopuneet ja ruvenneet sortajien kätyreiksi, nostaneet säilän oman\nperheensä jäseniä vastaan. (Esim. Hylkylän Kalle.) Kauheaa!\n\nMinä en voi luopua, en, en! Minun täytyy kerran tuoda näitä hirmutöitä\nesille, minun täytyy. Voi miten ihmiset kulkevat ummessa silmin. Eivät\nnäe miten ympärillä käy kiljuva jalopeura, etsien kenen saisi niellä.\nMiten monta se peto on niellyt näiden kolmen kuukauden aikana,\nlukuunottamatta sitä hivuttavaa kulutusta, joka on vähitellen syönyt\nkansamme heikoksi vuosikymmenien ajaksi. Raukkoja! Eivät tiedä mitä\ntekevät.\n\n(Seuraa selostus pakolaisten tarpeista, pyydetään m.m. kenkiä,\nvaatteita y.m.)\n\nMe olemme ajatelleet, että jos nyt valkoinen hallitus pääsee voitolle,\nniin silloin olemme kuin kahlekoirat, ilman oikeuksia. Jos olisi\nmahdollista, niin yrittäisimme silloin päästä pois ja auttaa sinuakin\npääsemään täältä hirmujen maasta kauas, kauas, Amerikaan. Ehkä saamme\napua tovereilta Amerikassa. Jos taas me tulisenpunaiset sosialistit,\nvallankumoukselliset punikit, pääsemme valtaan, saamme oikeudet, joiden\npuolesta taistelemme ja silloin on Suomi meidän työmaamme. Kaivamme\nojat, lannoitamme maat entistä enemmän, ehkä ne silloin hedelmiäkin\nkantavat.\n\nSilloin voisit sinäkin saada toimialoja, sellaisia, joihin sinulla on\ntaipumusta. Paranevat umpeen veriset haavat. Alamme uuden elämän,\nuusina ihmisinä, uudella innolla. Silloin on meillä taas kevät,\ntodellinen kevät. Nyt sensijaan ei kevät tunnu keväältä, ei päivä\nlämmitä, soinnuton on lintujen laulu. Vain musta korppi vaakkuu, syö\nihmisen lihaa. Hyi!\"\n\n\n                                                 \"Metsässä 8-4-18.\n\nKorkean kuusen juurella rauhallisessa paikassa piirtelen näitä rivejä\nsinulle. On puhdas tuoksu ilmassa. Tänne ei tunnu raadon haju eikä\nveren löyhkä. Aurinko paistaa lämpimästi. Me täällä taas voimme kuivata\njalkineitamme auringossa. Vieno tuulen henkäys käy hiljaisena hyminänä\nympärilläni. Tunnen kuin olisin jossain pyhätössä ja teen tiliä itseni\nkanssa.\n\nOlen kärsinyt tuskaa, polttavaa tuskaa sen vuoksi, että monet ystäväni,\nsanalla sanoen kaikki ystäväni, joita olen pitänyt itseäni ylempänä,\novat kurjan rosvojoukon kahleissa. Sortotuomio, ehkä kuolema on tullut\nheidän osakseen.\n\nOlen ajatellut, että onko minulla oikeus piileskellen jäädä syrjään.\nEihän minun henkeni ja elämäni ole kalliimpi kuin muidenkaan toverien.\nVaan sittenkin, ei aikani ole vielä tullut. Uskon, että joskus voitamme\nja tarvitaanhan silloinkin voimia työhön, joka edeltäjiltämme jäi\nkesken. Sielussani on auennut uusi elämänymmärrys ja tosiliekissä\nleimuaa se henki, jonka palvelukseen käyn. Elämä on kallis ja lyhyt,\nsenvuoksi täytyy se tarkasti säilyttää ja kehittää sitä oman itsensä ja\nlähimmäisensä iloksi.\n\nKolme meistä korpivaeltajista on joutunut kiinni toissa yönä. Nyt tätä\nmeidän sakkiamme on vielä kolme ja uskomme, että meitä eivät lahtarit\nlöydä. Pidä sinä -- kulta visusti huoli suksien laduista korvessa,\netteivät pääse jäljille. Ahkera sinä olet ollut latuja sekottamaan,\nkyllä ovat saaneet sadat kilometrit turhia hiihdellä.\n\nOn ikävää olla kuin suuri rosvo aina lymyssä. En ole nähnyt edes\nAnniani enkä ole uskaltanut tulla teille asti. Olen paljon sinulle\nkiitollisuudenvelassa. Millä sen palkinnen. Kunhan nyt lahtarit eivät\nelämääni riistäisi, niin ehkä voisin jotain minäkin. Voisitko toimittaa\nminulle kengät, et usko miten jalkineeni ovat särkyneet. Laita paketti,\npiilota lehtikerppoon taas. Tulen sitä sieltä etsimään. Voi, kun lumi\nsulaisi, ettei jäljet näkyisi, niin jonakin yönä hiiviskelisin teille\nasti! Kuule, laita pakettiin kirjojakin.\n\n-- -- --\n\nKorpikaartilaiset odottivat hehkuvin rinnoin Heikkilän suuressa\nerämaassa Vilppulan taistelun onnekasta ratkaisua, että olisivat\njääneet rintaman toiselle puolelle, jolloin he olisivat olleet valmiit\nvereksin voimin yhtymään puna-armeijaan antamaan voimansa, verensä,\nhenkensä ja enemmänkin jos voisivat, vapauden pyhän aatteen edestä.\n\n\n\n\nPunaisten tiedustelutoiminnasta\n\n\nTiedusteluosostoja oli kahta lajia, toiset rintama- ja toiset n.s.\npaikallisia osastoja. Tampereella oli nämä molemmat. Toista nimitettiin\nPohjoisen rintaman vakoiluosastoksi, joka harjoitti rintamavakoilua\nvihollisen puolella ja toinen oli Tampereen Tiedusteluosasto. Edellisen\nkanssa en ollut niin paljoa kosketuksissa, että voisin sen toiminnasta\nmainita.\n\nTampereen Tiedusteluosasto muodostettiin jo syystalvella 1917, toimien\nalkuaikoina niin salaisesti, ettei suurin osa Tampereen Työv.\nYhdistyksen jäsenistäkään tietänyt sen olemassaolosta, vaikka meillä\noli kokoushuone (kanslia) mainitun yhdistyksen talon viidennessä\nkerroksessa. Alkuaikoina oli osaston miesluku noin 20, mutta toiminnan\ntultua julkiseksi ja enempi voimia kysyväksi, lisättiin miesluku\n32:een.\n\nEnnen varsinaisten taistelujen alkua oli miehistön tehtävänä pitää\nsilmällä vihollisen liikehtimistä ja taisteluvalmistuksia, koettaa\nsaada selville heidän asevarastojansa ja salaisia harjoituspaikkojansa,\nyleensä saada selville mitä vastavallankumouksellisten keskuudessa\ntoimitaan. Silloin kun joku sai tietoa pienimmästäkin asekätköstä y.m.,\ntoi hän tiedon siitä osastolle, jossa tavallisesti iltasin\nkokoonnuttiin. (Olimme päivät silloin vielä tavallisissa\njokapäiväisissä töissämme.) Siellä asiaa ja paikkaa harkittuamme, lähti\nyön aikana niin monta miestä, kuin katsottiin kulloinkin olevan\ntarpeellista, toimeenpanemaan kotitarkastusta ja löydetyt aseet y.m.\ntakavarikoitiin ja kuljetettiin päämajaan. Suurimmaksi osaksi näin\nsaadut aseet olivat metsästyksessä käytettäviä, mutta saatiin sentään\njoitain kiväärejäkin ja taskuaseita koko hyvä varasto. Suurin saalis\nmitä yksityiseltä henkilöltä saatiin, oli 6 colt-pistoolia, 2\nmauser-pistoolia, 4 browning-pistoolia ja noin 2,000 patruunaa. Nämä\ntakavarikoitiin eräältä entiseltä Tampereen työväen yhdistyksen\njäseneltä, joka toimi silloin aseiden välittäjänä valkoisille, nykyään\nhyvin tunnetulta lahtari Matti Lindgreniltä. Osasto myös vangitsi\nhenkilöt, joilta aseita löydettiin, tai jotka muuten toimivat\nvastavallankumouksellisina.\n\nJoukkojen liikekannalle tultua, tuli myös tiedusteluosaston toiminta\nlaajenemaan, käsittäen sen toiminta koko pohjois-lännen. Tällä alueella\noli osastolla oikeus toimittaa kotitarkastuksia, takavarikoita ja\nvangitsemisia. Näissä toimenpiteissä avustajina olivat paikalliset\npunakaartit ja kaikki vangitsemansa lahtarit y.m. rikokselliset\nkuljettivat he Tampereelle, jossa tiedusteluosaston oli toimitettava\nalustava tutkinto. Siinä syntyneet pöytäkirjat tuli lähettää\nvallankumousoikeudelle, joka lopullisesti tuomitsi tai vapautti\nsyytettynä olevan henkilön. Useassa tapauksessa olikin tuomio\nvapauttava, sellaisillekin henkilöille, jotka eivät olisi tarvinneet\nmuuta kuin asettaa kiväärin eteen seisomaan. Usein olivat tuomiot myös\nsellaisia, että kiellettiin poistumasta paikkakunnalta ja käskettiin\nkäydä näyttämässä itsensä tiedusteluosaston kansliassa, kuka kerran\nviikossa, kuka joka päivä.\n\nJälkeenpäin tuntuu naurettavalta, että tämmöisiä tuomioita annetaan\nvallankumouksen aikana, mutta niin se kuitenkin oli. Näin\nvapautetuille henkilöille annettiin siis täysi vapaus toimia edelleen\nvastavallankumouksellisina ja tämä armeliaisuus oli myös yhtenä\ntekijänä häviöömme.\n\nOsaston oli myös etsittävä rintamilta karanneita punaisia ja\nlähetettävä takaisin samaan joukko-osastoon, mistä olivat omin lupinsa\nlähteneet. Sattui joskus, että tuotiin kokonainen komppania osaston\ntutkittavaksi omavaltaisen ja tottelemattoman käyttäytymisen takia.\nNäille ei annettu erikoisesti mitään rangaistusta, huomautettiin vain,\nettä olivat menetelleet sopimattomasti, annettiin heille riisutut aseet\ntakaisin ja lähetettiin uudelleen rintamalle.\n\nPorvarilehdistö on Suomen kansallissodan jälkeisinä aikoina koettanut\nsaada punaisten kontolle mahdollisimman paljon murhia y.m. rikoksia.\nMutta mitä tulee Tampereen osalle, niin siellä annettiin vain kaksi\nkuolemantuomiota ja kyseessä olevat henkilöt olivat punaisten toimissa\nolevia. Toinen oli Ikaalisten rintaman päällikkö, Seppälä, jota\nsyytettiin joukkojen myynnistä lahtareille. Todistettua tuli, että hän\noli saanut 40,000 Smk siitä, kun järjesti joukkonsa siten, että\nlahtareilla oli edullinen tilaisuus hyökätä. Hyökkäyksessä punaisia\nkaatui suuri joukko, toisten päästessä perääntymään. Tarkkojen\ntutkimuksien ja todistuksien jälkeen langetettiin hänelle toverien\npettämisestä kuolemantuomio ja pantiin se myös täytäntöön. Toinen, joka\nsai toverien pettämisestä kuolemalla korvata, oli nimeltä Anthoon, hän\noli pohjoisen rintaman yleisesikunnan tulkkina, ollen samalla myös\nasioitsija. Hän välitti kaikki esikunnasta saamansa tiedot lahtareille.\n\nMyöskin pidätettiin eräs mies, joka esiintyi naisena, hänestä tiedän\nkertoa seuraavaa:\n\nTampereella toimivaan punaisenristin osastoon yhtyi venäläinen mies,\njoka esiintyi naiseksi puettuna. Hän osasi puhua myös suomea. Naisten\nvaatetus sopi hänelle mainiosti. Jaloissa hänellä oli naisten\nkorkeakorkoiset kengät, hyvin pientä kokoa. Käytöksessään osasi matkia\nverrattain hyvin naista, nukkui punasen ristin tyttöjen kanssa samalla\nvuoteella ja päivillä toimi heidän kanssansa kuin ainakin samaa\nsukupuolta oleva henkilö. Tytöt kyllä jonkunverran ihmettelivät kun\nhänellä oli taipumus liialliseen suutelemiseen, mutta kun myös\ntiesivät, että se on venäläisillä yleistä, niin ei sekään antanut\nheille suurempaa epäilemisen aihetta. Samoin ei antanut sekään, että\nhänellä oli lyhyeksi leikattu tukka, kun sellaista käytti toisetkin\nsairaanhoitajat. Ääni hänellä oli myös matalampi kuin tavallisesti\nnaisella on, mutta sattuuhan joskus yskän takia ääni painumaan.\n\nErään kerran kävellessäni Hämeenkatua muutamien osastotovereiden\nkanssa, satuin kohtaamaan tämän \"naisen\" kahden herrasmiehen seurassa\nja hyvin vilkkaassa keskustelussa. Huomioni kiintyi hänen äänensä\nmataluuteen ja kaulaansa, sillä se näytti silmiini kovin miesmäiseltä.\nKäskin tovereiden häntä seuraamaan ja menin itse osaston kansliaan.\nJonkun ajan kuluttua tuli ilmoitus, että he olivat menneet Hämeenkadun\nvarrella olevaan Fennia-hotelliin. Annoin käskyn hänen pidättämiseensä\nja viemään etsivään osastoon, jossa oli naisrikollisia varten\nnaisvartija ja katsoin sopivammaksi tehdä hänessä ruumiintarkastuksen.\nNaisvartija oltuaan hänen kanssaan jonkun aikaa sanoi, ettei voikaan\nlähemmin häntä tarkastaa, sillä hän on mies. Silloin meni kaksi\netsivääpoliisia tämän vankikoppiin ja he toimittivat täydellisen\nruumiintarkastuksen, jossa selvisi hänen olevan toista sukupuolta, kuin\nmitä hänen pukunsa todisti. Nyt vietiin hänet pohjoisen rintaman\nyleisesikuntaan, jossa hänet asetettiin tunnustukselle. Hän sanoi\ntoimineensa vakoilijana jo useita vuosia, ollen maailmansodan aikana\nVenäjän ja Saksan välisessä sodassa saksalaisten palkkaama vakoilija ja\nnyt olevansa Suomen valkoisten palveluksessa.\n\nTampereella olevat venäläiset sotilaat saatuaan kuulla, että tämä on\nvenäläinen ja ollut ennemmin jo heitä pettämässä, pyysivät että tämä\nvakoilija luovutetaan heille ja että he saavat tehdä hänen kanssaan\nloppuselvityksen. Tähän suostuttiin, joten ei meillä ollut hänen\nkanssaan sen enempää tehtävää.\n\nPunaisten toiminnassa oli kyllä hyvin paljon vajavaisuutta, joka johtui\nsiitä, ettei ollut tarpeeksi kykeneviä toimitsijoita. Suomen työväki ei\nollut vielä valmistunut vallankumouksen moninaisiin tehtäviin.\nToimitsijoilta puuttui harkintakykyä, miten missäkin asiassa olisi\nparas menetellä.\n\nEsimerkiksi Tampereella toimiva vallankumousoikeus oli liiaksi aulis\nuskomaan lahtareiden kunniasanoihin. Kun tiedusteluosaston toimesta\npidätettiin paikallisia lahtareita, niin vallankumousoikeudessa nämä\nsanoivat antavansa kunniasanansa, etteivät toimi millään tavalla\npunaisia vahingoittaakseen, eivätkä poistu paikkakunnalta.\nVallankumousoikeus uskoi heihin ja laski vapauteen, jonka jälkeen he\njatkoivat vakoilua entiseen tapaan, sillä kunniasanallensa lahtarit\neivät antaneet minkäänlaista arvoa.\n\nEdellämainittujen vakoiluosastojen lisäksi toimi n.s. Liikennejaosto,\njosta m.m. matkustamaan aikovan henkilön oli haettava matkustuslupa.\nAluksi näitä lupatodistuksia annettiin poikkeuksetta kaikille,\nollenkaan ottamatta selvää henkilöstä, mitä hän on miehiään. Tästä\njohtui, että keskuudessamme toimivat lahtarit saivat tällaisen\ntodistuksen, jota näyttivät punaisten vartiostolle ja näin pääsivät\nkäymään valkoisten alueella, josta heillä myös oli matkustuslupa.\nSattui kuitenkin, että tiedusteluosaston miehet pidättivät kerran erään\nhenkilön, jota epäilivät. Kävi niin, että tarkastuksessa häneltä\nlöydettiin sekä punaisten että valkoisten antama todistus matkustamista\nvarten.\n\nTämän jälkeen tämän kirjoittaja tiedotti liikennejaostolle, että\nei saa antaa matkalupaa kenellekään muuten, paitsi jos hakevat\ntiedusteluosastosta suositustodistuksen, tai jos hakija on työväen\njärjestön jäsen, niin tulee hänen näyttää jäsenkirjansa matkustuslupaa\nhakiessaan. Tämä esti ainakin jonkunverran lahtareilta\nliikkumismahdollisuutta.\n\nTämän kirjoittaja teki myös esityksen yleisesikunnalle, että\npassitetaan kaikki vangit Venäjälle, jossa ne olisivat panttivankeina\nhäviömme varalta. Tätä ei kuitenkaan siellä otettu huomioon. Tiesin\nkyllä, että venäläisillä tovereilla oli kyllin omiensakin kanssa\njärjestämistä, mutta uskon että he olisivat tähän suostuneet.\n\nJos me olisimme näin tehneet, lähettämällä sinne vaikka vaan pari\ntuhatta huomatuimpaa lahtaria, jotka meillä oli saatavissa ja sitten\nilmoitettu, että jokaisesta punaisesta, minkä he vangiksi saatuaan\nmurhaavat, tapetaan kymmenen lahtaria, niin uskon että heidän\nmurharaivonsa olisi ollut paljon pienempi kuin mitä se oli, kun ei\nheillä ollut pelkoa omaan luokkaansa kuuluvien henkilöiden kohtalosta.\n\n                                                      A. R--n.\n\n\n\n\nLehtiä punakaartilaisen muistikirjasta\n\n\nVallankumous alkoi Helsingissä tammik. 27 p:nä. Olin silloin\nraitiovaunun kuljettajana. Tammikuun 15 p:nä oli alkanut lakko, jota\nkesti vallankumouksen puhkeamiseen asti. Vallankumouksen merkiksi oli\nTyöväentalon torniin sytytetty punainen tuli. Lähdin ottamaan selvää\nmitä oli tekeillä. Näin tovereiden vakavina kuljeskelevan kiväärit\nolalla ja pian sain selville mitä oli tapahtumassa. Sydämeni sykkäili\noudon juhlallisen tunteen vallassa. Nytkö siis on se suuri päivä\nvalkenemassa, jolloin työväki sorron yöstä nousee!\n\nKiiruhdin juoksujalkaa asuntooni, reippaasti repäsin\nraitiotiekuljettajan puvun yltäni ja pukeuduin omaan pukuuni. Menin\nTyöväentalolle, jossa sain punakaartin kortin. Tuhannet muut työläiset\nliittyivät myös kaartiin.\n\nRaitiotien henkilökunta kutsuttiin koolle Heikinkatu 22:een,\nnuorisoklubille. Siellä muodostimme oman komppaniamme. Päälliköksi\nvalittiin entinen soturi toveri Malin. Minut valittiin alipäälliköksi.\nTässä toimessa olin kaksi viikkoa. Se oli tulista toimintaa. Ei\nainoatakaan lepohetkeä. Väliaikoinani kävin Kallion koululla\nkuularuiskukoulua.\n\nKeskiviikkona 13 p:nä helmikuuta suoritin kuularuiskukurssin ensimäisen\ntutkinnon. Suoriuduin hyvin. Saman viikon lauantaina 16 p:nä asetettiin\nminut Helsingin paikallisen kuularuiskukomppanian päälliköksi. (Kolmeen\nyöhön ei lainkaan lepoa.)\n\nSunnuntaina helmik. 17 p:nä sain käskyn lähteä Heinolan rintamalle.\nKello puoli 5 seuraavana aamuna saavuimme Lahteen. Palokunnan talolla\nlevähdimme nelisen tuntia. Kello 10 aamulla olimme taas lähtövalmiina.\nTorvisoittokunta soitti Marseljeesia ja punakaarti lähti reippaassa\ntahdissa. Marssittuamme viiteen saakka iltapäivällä alkoi kuulua\nkiväärin ammuntaa ja taajaa kuularuiskun rätinää. Hevosilla ei voitu\nenää jatkaa matkaa. Ryömimme vetäen kuularuiskua, kunnes tie oli\nkokonaan tukittu. Telefoonipylväitä oli kaadettu maantielle ja esteitä\noli laitettu vahvasti pitkin tietä. Samalla saimme kuulia vastaamme.\nIlma oli yhtenä rankkasateena kuulista. Kohtasimme ensimäisen joukon\nlahtareita. Komensin miehille: Valmiit, koneet käyntiin! Ja niin\nannoimme lahtareille samasta sarvesta.\n\nOlimme 2 kilometriä Heinolasta, joku sata metriä lahtareista ja\nsaatoimme hyvin nähdä miten he koettivat parhaansa. Heidän\nponnistuksistaan huolimatta ei kestänyt kauaa, kun voitto oli meidän ja\nmarssimme kaupunkiin.\n\n(Muistikirjan seuraavilla lehdillä kosketellaan taisteluita Heinolan\nympärillä, joista olemme kertoneet toisessa paikassa ja sentähden\nsivuutamme ne kohdat. -- Toim.)\n\nHuhtikuun alussa sain 4 päivän loman ja käytin tuon ajan uusien\nkuularuiskumiesten opettamiseen Kallion koululla Helsingissä.\n\nHuhtikuun 8 p:nä sain käskyn lähteä Hämeenlinnaan. Kello 7 aamulla\nseuraavana päivänä saavuin Hämeenlinnaan. Esikunnan määräys oli mennä\nHauholle, jossa edellisenä päivänä oli taisteltu.\n\nHuhtikuun 9 p:nä olin taas tulisen rintaman edessä Hauhon\nkirkonkylässä. Lahtarit olivat 4 kilometrin päässä, yrittäen turhaan\nvallata kylää. Taistelimme kolme ja puoli viikkoa pääsemättä tuloksiin.\nSilloin saimme määräyksen poistua Viipuriin ja tien sanottiin olevan\nselvän. Tuuloksen joukkojen piti olla paikoillaan siksi, kunnes me\nolisimme päässeet läpi Tuuloksen Lammin tielle. Joukot olivat kuitenkin\npoistuneet Tuuloksesta huhtikuun 26 p:nä kello 3 yöllä ja kun me\nseuraavana päivänä saavuimme kylään, oli se täynnä lahtareita (28.4.).\nMeille surkea pettymys. Olivat saaneet kylän haltuunsa ilman taistelua.\nEivät toki huomanneet meidän tuloamme heti. Olimme päässeet jo puoli\nkilometriä kylään, ennenkuin ennättivät ampua. Sitten alkoi ankara\nlyijysade ja jyrinä. Pääsimme paeten Lammin kirkolle. Nälkä ja uupumus\nrasitti meitä. Lammilla piti saada ruokaa, mutta lahtarit eivät\nantaneet ruokarauhaa, vaan pakottivat taas uuteen otteluun.\n\nSaimme käskyn mennä Järvelän maantien varteen. Se oli onneton käsky.\nJohdin kolmea kuularuiskua ja rupesin järjestämään miehiä santakasan\nturviin metsän laitaan, jossa olisimme voineet paremmin puolustautua.\nYrityksemme osottautui turhiksi. Vihollinen oli ylivoimainen. Meitä\nkaatui kuin heinää. Meitä vastassa ei tällä kertaa ollutkaan hulluna\njuovuksissa oleva lahtarijoukko, vaan hyvin järjestetty saksalainen\narmeija.\n\nMenin tarkastamaan onko ketjumme eheä. En löytänyt yhtään miestä, muuta\nkuin haavoittuneita ja kuolleita jokaisen pensaan juuressa. Siellä\nhaavoittuneet vuodattivat verta ja valittivat surkeasti. Se koski\nkipeämmin kuin ehkä luoti olisi koskenut.\n\nAnnoin kuularuiskumiehille määräyksen poistua, vaan vihollinen oli jo\nliian lähellä, 50-60 metrin päässä. Oli mahdotonta kuljettaa mukana\nruiskuja. Ne täytyi jättää ja yrittää suojella itseään piilotellen\nkivien takana. Mäkeen jäi kaksi ruiskua ja 9 miestä.\n\nOnneksi huomasin pellon laidassa hevosen rattaineen. Siitä sain henkeni\npelastajan, muuten olisin armotta sille tielle jäänyt. Tulisella\notteella ja uhkarohkeudella tempasin hevosen irti, heitin yhden\nkuularuiskun rattaille ja heittäydyin sen päälle suulleni ja annoin\nhevosen laukata sen kuin pääsi. Perääni ammuttiin turkaisesti,\nrattaiden pyörät vain rapisivat ja kaksi puolapuuta katkesi. Hevonen ja\nminä säästyimme kuitenkin luodilta.\n\nUutta innostusta.\n\nAlkoi jo kuulua meikäläisten tykinjyske. Shrapnellit räiskyivät. Kirkko\nsyttyi tuleen. Kaikkialta kuului huutoa, itkua, valitusta. Kiväärin\nammunta yltyi yhä kiihkeämmäksi, kunnes ruudinsavu täyttää koko ilman.\n\nYöllä kello 3 tulin Lamminkoskelle omien joukkojen pariin. Saimme olla\nsiellä rauhassa kolme tuntia. Meitä oli vain pieni joukko.\n\nHuhtikuun viimeinen päivä. Marssimme rauhallisesti eteenpäin\nOkeroisiin saakka. Kun olimme kokonaan ilman leipää, niin erään\nsairaanhoitajattaren kanssa päätimme leipoa eräässä talossa. Kaikki\nnäytti onnistuvan. Lepuutimme hermojamme ja jäseniämme ja ravitsimme\nnälkiintynyttä vatsaamme. Viimeiset leivät olivat uunissa. Silloin\nmyötätuuli loppui. Hääräsin juuri paitahihoillani uunilla, kun ovesta\nsisään astuu saksalainen ja suomalainen lahtari kysellen punikkeja.\nEmännän vastattua kysymykseen kielteisesti, poistuivat he. Meille tuli\nmyös talosta lähtö. Leivät jätimme uuniin.\n\nAjoimme kaksi kilometriä ja saavutimme oman joukkomme. Tuli vapunpäivän\nvastainen yö. Ilma oli kylmä. Meitä värjötti kymmentuhantinen joukko\ntaivasalla, peittona halla. Kaikki oli menetetty, ei ollut päällikköitä\neikä komentajia. Vapunpäivänä pidettiin kokous. Neuvoteltiin joko\nantaantumisesta tai taistelun jatkamisesta. Päätettiin antaantua\nvangiksi. Päätös tehtiin kello 2 aikaan vappuna, tuona työväen\nkansainvälisenä juhlapäivänä.\n\nIhmistulva virtasi Lahtea kohti. Valkoiset pedot riehuivat murhaten,\nryöstäen mitä irti saivat. Meidät ryöstettiin aivan putipuhtaiksi.\nOtettiin rahat, sitten vaatteet, vieläpä saappaatkin ja minulta vietiin\nlopuksi lakkikin. Kun kahdeksan vuorokautta olin saanut puolialastomana\nvärjötellä taivasalla, vietiin minut Hennalan vankileirille.\n\nToukokuun 13 p:nä vietiin meistä Hennalan vangeista noin kaksi tuhatta\nLappeenrantaan. Siellä saimme ruokaa säännöllisemmin, mutta niukalti.\nMeitä sullottiin 45 miestä komeroon. Kun jonkun viikon kuluttua\npääsimme Lappeenrannan helvetistä Helsinkiin, oli m.m. siinä murjussa,\njossa minä olin 45 miehestä elossa ainoastaan 16.\n\nKesäkuun alkupäivinä oli matka Mjölön saarelle. Meidät lastattiin\nhärkävaunuihin, jotka suljettiin senjälkeen, kun käteen oli annettu\nyksi kolmasosa silliä ja pieni pala leipää. Vasta seuraavan päivän\niltana pääsimme Helsinkiin. Koko aikana emme olleet saaneet edes veden\npisaraa suun kastikkeeksi. Monet olivat pyörtyneet ja tajuttomassa\ntilassa, kun vaunun ovet viimein avattiin.\n\nMeidät vietiin laivan ruumaan ja lähdettiin kuljettamaan Mjölön\nsaarelle. Joitakin saksalaisia keinottelijoita tuli laivan sivuun\nkaupittelemaan leivänpaloja. Vaativat 20 markkaa leipäpalasesta, joka\noli ehkä sentimetrin paksuinen. Nälkä oli joukostamme tyysti hävittänyt\nihmisyyden ja toveruuden ja järjestyksen. Säälittä saattoi vahvempi\nryöstää heikommalta leipäpalan siitä huolimatta, että vartijat armotta\nrusikoivat kiväärin perällä. Se oli julmaa, epätoivoista taistelua\nleipäpalasta. Minäkin ostin viimeisellä 20 markkasella leipäpalan\nsaksalaisilta, mutta en saanut murentakaan siitä suuhuni, sillä\nnälkäiset toverini sen kahmasivat. Limpun kauppias hieman sääli minua\nnähdessään kuinka kävi ja antoi minulle toisen kappaleen. Nyt onnistuin\nolemaan toisia vikkelämpi ja piilotin palan housunkauluksesta sisään.\nSiellä se säilyi, sillä eivät älynneet housujani repiä. Kauan täytyi\ntuon leipäpalan riittää. Ei sitä sieltä koskaan kokonaisena esille\notettu. Murenen vain kerrallaan näpistin ja salavihkaa pistin suuhuni.\n\nKolme kuukautta kesti olo Mjölön saarella. Siellä saimme taistella\nnälän kanssa enemmän kuin koskaan ennen. Tuhannet taisteluun sortuivat.\nMonasti itsekin viruin tunnottomana kuumeessa ja nälässä. Monen monta\njärkyttävää muistoa mielessäni ikäni säilyvät.\n\nEräs nuori 18-vuotias toverini, joka aina oli hilpeä ja toverillinen ei\nkestänyt vankileirin helvetillistä elämää. Samalla kertaa, kun hänen\nruumiinvoimansa heikkenivät, himmeni hänen järkensäkin valo, kunnes\neräänä kesäpäivänä näin hänet ihan raivohulluna pihalla suuren kiven\nvieressä polvillaan, kiveä kiihkeästi syleilemässä. Yhä uudestaan ja\nuudestaan hoki hän sanoja: \"Voi äiti rakas, voi äiti rakas! Sinä\nvihdoinkin muistit poikaasi, mutta miksi annoit minulle näin kovaa\nleipää?\"\n\nVahdissa olleet lahtarit asettivat usein oman ruokailunsa vankilan\npihamaalle meidän nähtäväksemme kiusatakseen sillä meitä. Minulle tuli\nkerran niin heikko hetki, että alennuin kerjäämään heiltä ruokaa.\nHeillä oli hyvää lihasta ja kaalista keitettyä soppaa, jonka hajukin jo\nravitsi. Pyyntööni vastattiin: \"kyllä annamme.\" Lautaselle\npistettiinkin soppaa, mutta ennenkuin se annettiin minulle, höysti\njokainen pöydässä ollut joko sylkemällä siihen, pistämällä sikaarin-\ntai paperossinpätkiä, tulitikkuja, tai jotain muuta roskaa, kunnes\nlautanen oli kukkuroillaan sontaa. Sitten se armeliaasti ojennettiin\nminulle. Purin huuliani. Viskasin moskan menemään, vaikka nälkä\nkouristi suoliani. Ajattelin, kun saisin minäkin tilaisuuden antaa\nteille soppaa, niin panisin siihen vielä myrkkyä, piru vie panisinkin.\n\n                                                   -- J.P.\n\n\n\n\nKokemuksia punaisten sairaalassa\n\n\nKun Helsingissä sijaitseva Fennia-hotelli otettiin punakaartin\nhaltuun ja muodostettiin sairaalaksi, sai tämän kirjoittaja\nKansanvaltuuskunnalta määräyksen mennä sinne sijoitettavan Uudenmaan\nläänin lääkevaraston hoitajaksi. Sitä ennen oli sairaalaan nimitetty\nylilääkäriksi tohtori Vilska ja ylisairaanhoitajaksi rouva Halme. Tämän\nkirjoittajan tehtävänä oli hoitaa sitä lääkevarastoa, josta jaettiin\nlääkkeet kaikille rintamalle lähteville ensiapujoukoille, pakata\nsidetarpeet pusseihin ja antaa tavallisimmat lääkkeet jokaisen\nensiapujoukon päällikön haltuun. Myöskin oli autettava tohtori Vilskaa\nsidevaihdossa pari tuntia päivässä. Kun alussa oli vielä vähän\nhaavoittuneita, kerkesin tämän hyvin tekemään, vaikka kotiin en\njoutanut silti koskaan yöksikään, sillä täytyi olla aina valmiina\nantamaan lääkkeitä ja sidetarpeita koska hyvänsä niitä tultiin\nhakemaan. Myöhemmin, kun haavoittuneita tuli enemmän, jouduin olemaan\nenemmän sidevaihdossa ja sain apulaisen lääkevarastoon.\n\nJokaisen rintamalle lähtevän komppanian mukaan varustettiin myöskin\nensiapujoukko, johon kuului tavallisesti kolme miestä ja neljä naista,\njoskus useampiakin. Näihin ensiapujoukkoihin pääsi ensi aluksi kuka\nvain halusi ja siitä johtuikin, että joukkoon pääsi sellaisiakin,\njoilla ei ollut alkeellistakaan tietoa ensiavun annosta\nhaavoittuneelle.\n\nSittemmin saatiin lääketieteen ylioppilas Vainio luennoimaan joka päivä\nensiavusta haavoittuneille ja näille luennoille oli jokaisen pakko\nmennä joka halusi kuulua punaseen ristiin. Senjälkeen kun he olivat\nolleet luennoilla, piti heidän suorittaa kokeet ja lyhyesti selittää\nmitä osaavat tehdä ja mitä tekevät kussakin tapauksessa\nhaavoittuneelle. Kokeiden tarkastajana toimi välskäri Aro. Myöhemmin se\njäi allekirjoittaneen tehtäväksi ja näissä kokeissa hyväksytty henkilö\nvasta laskettiin rintamalle. Täten saatiin ensiavun anto jotenkin\ntyydyttäväksi.\n\nAlussa oli Fenniaan järjestetty jo sadalle viidellekymmenelle sairaalle\ntila, mutta tiloja lisättiin niin, että lopussa oli jo kaksisataa\nviisikymmentä sairassijaa, joista oli noin kuusikymmentä kuume- ja\nsisätautisairasta varten, loput kaikki olivat haavoittuneille. Tämän\nlisäksi oli hoidettava noin parisen sataa, jotka olivat lievästi\nhaavoittuneita joko käteen tai muuhun vaarattomaan ruumiinosaan ja\nkävivät vain määrätyllä ajalla sidevaihdossa Fenniassa.\n\nHaavoittuneiden joukossa oli myöskin vangiksi saatuja valkoisia, joita\nhoidettiin samanlaisella huolella kuin omiakin haavoittuneita.\nKuumeosastolle tuotiin myöskin kerran vangiksi otettu kirjailija\nSanteri Ivalo ja häntä hoidettiin siellä viikon päivät, jonka jälkeen\nlaskettiin vapaaksi. Hän puolestaan antoi kiittävän lausunnon häneen\nkohdistetusta kohtelusta.\n\nYleensä sairaiden mieliala oli Fenniassa hyvin toivorikas ja iloinen.\nKirjallisuutta hankittiin monenlaista ja sitä jaettiin sairaille\nluettavaksi. Tuttavat ja omaiset saivat käydä kaiken päivää\nhaavoittuneita tervehtimässä, paitsi kuumeosastolla, jonne ei laskettu\nkuin määrätunteina. Kun tuotiin valkoisia haavoittuneita, niin syntyi\npientä kahinaa. Kun punainen ja valkoinen joutui vierekkäin makaamaan,\nniin tuppasivat pojat kiusaamaan valkoista sairasta, mutta kun heille\nselitettiin tilanne, että he ovat sairaalassa kaikki ainoastaan\nhaavoittuneita, sairaita ihmisiä, niin lopulta tuli hyvä rauha\nsairaitten kesken ja jokainen valkoinen päästyään pois sairaalasta\nkiitti hyvästä kohtelusta.\n\nHaavoittuneiden lukumäärän lisäännyttyä oli paljon työtä, joten tohtori\nVilska ei enään kerinnyt yksin siitä suoriutumaan, vaan täytyi tämän\nkirjottajankin kokonaan antautua hänelle avuksi. Niin järjestettiin\ntoinen pöytä sitomohuoneeseen ja kyllä oli meille kahdellekin tarpeeksi\ntyötä. Saimme tehdä koko päivän työtä ja sittenkin tuppasi jäämään\nsiteitä vaihtamatta. Mutta yleensä kaikki haavoittuneet paranivat\nhyvin.\n\nTohtori Vilskalta sai tämän kirjoittaja niiden kolmen kuukauden aikana,\njotka yhdessä työskentelimme, joka päivä monta arvokasta opetusta\nhaavojen hoidossa. Lopulta uskoi hän haltuuni kokonaan yöjunalla\ntulevat sairaat, joten jouduin ottamaan vastaan joka yö rintamalta\ntulevat haavoittuneet. Heidät oli heti tarkastettava ja haavat\npuhdistettava, ennenkuin laskettiin joko kotiin, tai pahimmin\nhaavoittuneet sairaalaan. Asemalla oli henkilö, joka järjesti ja\njaoitteli mihin sairaalaan kukin haavoittunut joutui ja Fenniaan\nlähetetyt sairaat oli minun otettava vastaan kello yhdestä kolmeen joka\nyö.\n\nNäin meni kaikki tavallisessa tohinassa, kunnes tuli se päivä, jolloin\nHelsinki valloitettiin.\n\nJo huhtikuun 11 p:n iltana alkoi kuulua kaukaista tykin jyrinää ja\nkaamea aavistus sanoi, että edessä on kohtalokkaat ajat. Ilta oli\nFenniassa hyvin rauhaisa ja tyyni. Kaikki oli hyvin hiljaista, ei\nkuulunut sairaiden huoneestakaan laulua eikä naurua, kuten tavallista.\nTyyntä myrskyn edellä. Kun ilta oli näin hiljainen, ei tullut uusia\nsairaita eikä mitään erikoista tapahtunut, läksi tohtori Vilska\nkotiinsa yöksi, vaikka hän tavallisesti nukkui Fenniassa. Koko sairaala\nvaipui hiljakseen unen helmoihin, kaukaisen tykin jyrinän ollessa\nkehtolauluna.\n\nValkeni huhtikuun 12 päivä. Jo aamulla kello kuudelta tultiin\nherättämään allekirjoittanut sillä sitomohuoneeseen oli jo tuotu\nhaavoittuneita Huopalahdesta, jossa parhaillaan taisteltiin.\nTykinjyrinä kuului jo paljon lähempää ja kovempana. Nyt alkoi raskain\npäivätyö, minkä olen koskaan elämäni varrella viettänyt. Haavoittuneita\nalkoi tulla yhä enemmän ja enemmän. Jo tuli tieto, että Töölössä\ntaisteltiin ja sitomohuoneen akkunasta, joka oli Rautatien torille\npäin, näkyi kuinka tulikuulat lensivät saksalaisten pommittaessa Turun\nkasarmia, joka kohta syttyikin palamaan. Samaan aikaan alkoi myöskin\nTyöväentalo palaa. Sitten alkoivat katutaistelut Helsingin\nvaltaamisesta. Pakolaisia alkoi tulvata Fenniaan kadulta niin, että\njokainen kellarihuone oli niitä täynnä ja Fennian kuuluisa\ntalvipuutarha, jota ei käytetty, täytyi nyt avata. Sinne laskettiin\nniitä ihmisiä, jotka pakenivat katutaistelun jaloista. Siellä oli\nnaisia ja lapsia sekä myöskin osaksi miehiä.\n\nHaavoittuneita tuli nyt niin paljon, että niitä oli oven takana jonossa\nodottamassa vuoroaan päästä sitomopyödälle. Tämän kirjoittaja sai yksin\ntehdä nyt työtä, sillä tohtori Vilska ei saapunutkaan aamulla. Jo siinä\ntuli kirottua Vilska moneen kertaan, kun juuri pahimpana aikana jätti\nyksin ja lääkäriä ei ollut mistään saatavissa. Rouva Halme kyllä koetti\nauttaa sen minkä kerkesi ja eräs toinen sairaanhoitajatar, jonka nimeä\nen nyt satu muistamaan. Siinä kiireessä ei joutanut edes syömään jos\nolisi ollut jotain syötävääkin, sillä ne pienet ruokavarastot, jotka\nolivat, täytyi jättää sairaille ja niin henkilökunta sai olla ilman\nruokaa koko päivän.\n\nKerran jouduin hetkeksi vilkaisemaan ovesta käytävään ja näin siinä\nparisenkymmentä miestä jonossa verta vuotaen odottamassa vuoroaan\npäästä sidottavaksi. Kukin koetti tukkia haavansa miten parhaiten\ntaisi, mutta nyt tuli apua aivan odottamatta. Talvipuutarhaan oli\npakolaisten joukossa eksynyt eräs puolalainen, joka tuli ja esitti\nitsensä lääkäriksi ja tarjoutui minua auttamaan. Se oli tervetullut ja\nkyllä hän sitten tekikin parhaansa.\n\nKello kahden aikaan päivällä tuli niin paljon hiljaisuutta, että meille\ntuotiin mustaa kahvia sitomohuoneeseen. Siinä viereisellä pöydällä\nkahvia juodessa temmattiin ovi auki ja sisälle tuotiin eräs\nhaavoittunut saksalainen sotilas kahden saksalaisen kantamana. He\njättivät taakkansa pöydälle, jolta kiireesti oli viskattu kahvikupit\nnurkkaan ja läksivät. Taas alkoi tulla uusia haavoittuneita. Sitä kesti\nkello yhdeksään iltaan. Kun olin saanut viimeisen sidotuksi, oli kello\nvähän yli yhdeksän. Koskaan en ole ollut niin väsyksissä kuin olin\nsilloin. Käteni ja koko ruumiini vapisi, että en olisi enään mitenkään\njaksanut sen pitemmälle työskennellä. Sain pienen palan niin sanottua\nlaivakorppua, jota lioitin mustassa kahvissa. Siinä oli sen päivän\nruoka-annos. Sairaille oli ollut antaa vähän parempaa.\n\nSinä päivänä sai nähdä vaikka minkälaisia haavoittuneita, naisia oli\nmyöskin paljon haavoittuneiden joukossa. Muistuu mieleen eräs kaikkein\npahimmin haavoittunut ja se oli nainen, tämä siksi kerrottakoon. Kun\nhän kannettiin paareilla ja nostettiin pöydälle huusi hän vallan\nkauheasti. Iältään oli hän noin kahdenkymmenenviiden vuoden vanha,\nnimeä en tullut tietämään. Hän raivosi aivan kuin mielipuoli tuskasta.\nNeljä miestä piti olla häntä kiinni pitämässä, muuten hän olisi\npudonnut pöydältä. Kun vihdoin saatiin vaatteet leikatuksi hänen\npäältään, sillä muuten oli aivan mahdoton niitä saada pois, oli näky\nkerrassaan kauhea. Shrapnelli oli räjähtäessään reväissyt häneltä\nkokonaan toisen rinnan pois ja vatsaan oli mennyt useita kuulia. Hänen\nsiinä huutaessa ja rukoillessa, että tappaisimme hänet, että hänen ei\ntarvitsisi kärsiä kauheita tuskia, teimme mitä voimme hänen\npelastamisekseen. Neljä miestä piti häntä kiinni ja sairaanhoitajatar\nantoi hänelle vuoroon morfiini- ja kanvärttiruiskeita, että hän\nrauhoittuisi. Nyt ei ollut kysymyskään mistään paremmasta haavojen\npuhdistamisesta, kunhan edes jotenkin olisin saanut nuo kauheat haavat\nsidotuksi. Meni aikaa hyvästi puolituntinen, ennenkuin kaikki hänen\nhaavansa olivat sidotut. Kun viimein sain ne kuntoon ja hän oli\nrauhoittunut sen verran, että nostettiin paareille aikomuksella viedä\nsänkyyn, niin silloin hän heitti henkensä. Siinä tuli silloin\npakostakin ajatelleeksi raa'asti, että miksi ei hän kuollut hiukan\nennemmin kuin kerettiin tuoda sitomopöydälle. Olisi silloin säästänyt\nsuuren työn meiltä ja toiset vuoroaan odottavat olisivat päässeet\nennemmin sidottavaksi. Mutta niin kauan kuin on elämää, tietysti\nkoetetaan auttaa, sillä tämäkin toveritar oli osaltaan tehnyt\ntehtävänsä. Oli ehkä ollut monessakin taistelussa mukana ja melkein\nlopussa olivat hänen kuulansa patruunavyössä joka oli hänellä yllään.\nHänet vietiin kellariin jossa säilytettiin ruumiita ja josta sitten\nvalkoiset joutuivat heidät korjaamaan. Niin hänkin joutui\ntuntemattomana haudatuksi. Hänen nimeään ei kukaan päässyt tietämään.\n\nToinen kaameampi sattuma oli, kun eräs mies, jonka hyvin tunsin,\nkannettiin sisälle. Hyvin levollisesti sanoi hän, että taitaa olla\njalka poikki, tuntuu siltä ja kun minä tartuin saappaaseen ja poistin\nsen hänen jalastaan, jäi jalkaterä saappaaseen. Tuntui niin\nomituiselta, kun mies oli entisiä työtovereita. Hänenkään myöhemmästä\nkohtalostaan en tiedä. Näissä tällaisissa tehtävissä oli päivä kulunut\neikä siis ollenkaan ihme jos olin väsynyt. Merkillistä muuten, että\nkoko sinä yönä ei sitten tullut enää yhtään haavoittunutta. Tykit\njyskivät ja kuularuiskut rätisivät kyllä koko yön, taistelu oli jo\nsiirtynyt keskikaupungille ja me olimme siis jo valkoisten puolella.\n\nLauantaina, 13 päivän aamulla, tuli heti valkoinen upseeri Fenniaan\ntarkastukselle. Silloin jokainen pelkäsi, että nyt alkaa valkoinen\nmurhenäytelmä. Hän tarkasti jokaisen huoneen ja kun tapasi siellä\nvalkoisia haavoittuneita, kyseli heiltä miten heitä oli kohdeltu ja kai\nse sitten oli näiden kiittävä lausunto joka pelasti, että ei hän\nruvennut sen enempiin toimenpiteisiin kuin että järjesti vahdin ovelle\nja antoi määräyksen, että ketään ei saa laskea ulos. Päivemmällä tuli\nsilloin tällöin aina joku haavoittunut, mutta ei paljon enään. Olin\njuuri sitomassa erästä, joka oli haavoittunut jalkaan, kun ovi\ntempaistiin auki ja saksalainen upseeri tuli ovelle ja katsoi hyvin\npitkään ensin minuun ja sitten siihen haavoittuneeseen, joka sattui\nonneksi olemaan valkoinen. Silloin puolalainen lääkäri, joka sitoi\nerästä toista henkilöä meni hänen luokseen ja rupesi hänen kanssaan\npuhumaan. Upseeri viittasi minut luokseen ja puolalaisen ollessa\ntulkkina kysyi onko tässä sairaalassa saksalaisia sotilaita. Annettuani\nhänelle vastauksen, pyysi jatkamaan työtämme, poistuen samalla.\n\nNyt saapui tohtori Vilskakin. Hän kertoi olleensa kovassa tuskassa, kun\nei voinut edellisenä päivänä tulla, vaikka olisi tahtonut. Sanoi, että\nse talo missä hän asui Töölössä, oli piiritetty eikä ketään laskettu\nulos, vaikka hän näytti lääkärikirjansakin, selittäen että hänen täytyy\nmennä sairashuoneelle. Sittenkään ei laskettu, joten se ei siis\nollutkaan Vilskan syy, jos hän oli juuri kiireimmän ajan pois.\n\nEnsimäisiä toimenpiteitä valkoisten puolelta oli se, että tuotiin uusi\nylisairaanhoitajatar, kun ei luotettu enään rouva Halmeeseen, sekä\nmyöskin uusi lääkäri. Vilska kuitenkin sai jäädä vielä toistaiseksi\nhoitamaan tointansa. Sitten kerättiin kaikki terveet miehet, joita oli\nFenniassa, ja vietiin vankilaan. Tämän kirjoittaja sai olla rauhassa\naina maanantaihin, huhtik. 15 päivään asti, jolloin joutui Ratakadun\nkoululle, joka oli järjestetty tilapäiseksi vankilaksi. Sieltä\nSuomenlinnaan ja niin alkoi se kuuluisa nälkäkuuri, mutta sehän ei\nkuulukaan enää tähän.\n\n                                             Julius Kallio.\n\n\n\n\n\"Jyryn komppania\"\n\n\nLuokkasodan syttyessä perustivat muutamat työväenyhdistysten alaiset\nvoimisteluseurat omia aseellisia joukkueitaan, jotka taistelivat mukana\ntoisten työläisistä muodostettujen joukkueiden kanssa. Tällaisia\nperustettiin m.m. Helsingissä, Viipurissa, Tampereella ja Turussa ja\nmahdollisesti muillakin vähemmän suuremmilla paikkakunnilla. Kun\nnäiden, nuorista ja rohkeista urheilijoista muodostettujen\nkomppanioiden ansio taisteluissa oli monasti suuriarvoinen, ei ole ehkä\nväärin, vaikka tässä teoksessa mainittaisiinkin yhdestä tällaisesta\njoukko-osastosta.\n\nKukapa ei olisi kuullut mainittavan nimeä: \"Jyryn komppania.\" Tuo nimi\ntunnettiin jo taistelujen aikana kummallakin puolen rintamaa.\nTyöläisten puolella se herätti kunnioitusta ja lahtarien puolella --\npelkoa. Siitä liikkui monenlaisia huhuja. Milloin lahtarien puolella\nlevitettiin sähkösanomia, että komppania on tuhottu sillä tai tällä\nrintamalla, missä osittain ja missä lopullisesti. Punaisessa\nHelsingissäkin liikkui samanlaisia huhuja komppanian rintamilla\nollessa.\n\nKerromme komppanian perustamisesta.\n\nPainittiin \"Helsingin piirin\" mestaruudesta Jyryn voimistelusalilla\nvallankumouksen aattona, t.s. lauantaina, tammikuun 26 p:nä. Kilpailuja\noli määrä jatkaa seuraavana iltana, vaan vallankumousjulistuksen\ntiedoksi tultua jo samana iltana, päätettiin että kilpailuja ei enää\njatketa, vaan matot kääritään kasaan. Tilanne käsitettiin vakavaksi.\nKeskusteltiin heti tilaisuuden jälkeen painijoiden kesken seuran\npesuhuoneessa, miten nyt lähdetään oikein tosissamme \"kaatamaan\"\nporvaria.\n\nAsiasta tulikin tosi. Tiistaina perusti seura oman komppanian johon\nliittyi heti lähemmä sata seuran jäsentä, etupäässä painijoita,\nvoimistelijoita, juoksijoita, hiihtäjiä sekä joitakin seuran\npenkkiurheilijoitakin. [Jo syksyllä kuului \"Jyrystä\" muodostettu\nkomppania \"järjestyskaartiin.\" -- Toim.] Tällainen oli komppanian\nkokoonpano.\n\nJoka päivä tuli uusia jäseniä, ulkopuolelta seurankin, niin että\nlopulta oli jäsenluku tuossa 120 korvissa. Valittiin komppanian\npäällikkö, plutoonapäälliköt, osastopäälliköt ja kaikki muut\ntarvittavat esimiehet. Saatiin kiväärit, minkä jälkeen alkoivat\nvarsinaiset harjoitukset. Oli saatava komppanian vaatetus samanlaiseksi\nja senvuoksi määrättiinkin, ettei saanut käyttää tarpeettoman paljon\npunaisia nauhoja, joka varsinkin alkuaikoina oli yleistä muissa\nkomppanioissa. Riviharjoitukset suoritettiin kaikella tarkkuudella ja\nhuolellisuudella, jotta esiintyminen kaupungilla näyttäisi komppanian\narvolle sopivalta. Olihan komppania kokoonpantu Suomen mahtavimmasta ja\nkuuluisimmasta v.- ja u.-seurasta. Kaikki marssiliikkeet tehtiin kuten\nvoimisteluharjoituksissa, kivääritemput venäläiseen tapaan.\n\nNäin kului parisen viikkoa, komppanian suorittaessa vahti- sekä\njärjestyspalvelusta ja myös väkijuomien takavarikoimisia. Pidettiin\nhuolta myöskin lahtareiden salaisten harjoituspaikkojen\ntiedoksisaamisesta. Tällainen rauhallinen toiminta ei kuitenkaan\ntyydyttänyt komppaniaa. Olo kaupungilla muodostui pitkäveteiseksi; teki\nmieli rintamalle. Kerrottiin kuitenkin huhuna, että komppaniaa\n\"säästetään\" kaupungin järjestyksenpitoon ja että haluttiin muutenkin\nsäästää urheilumiehiä joutumasta alttiiksi vaaraan rintamilla.\n\nAlettiin puhua rintamalle lähdöstä yksityisinä tai toisissa\nkomppanioissa, ellei päästäisi omassa joukossa. Asia sai kuitenkin pian\nkäänteen, sillä muutamat innokkaimmat rintamalle pyrkijät käväsivät\nkansanvaltuuskunnassa esittämässä, tai oikeammin vaatimassa rintamalle.\n\nHeti seuraavana päivänä tulikin ilosanoma, että komppania lähetetään\nrintamalle. Komppania vaatetettiin rintamavarusteihin: saimme\nsarkavaatteet ja pitkävartiset nauhakengät. Teetimme noin neljän tuuman\nlevyisen silkkinauhan \"Jyryn\" merkillä varustettuna, merkiksi takin\nhihaan. Mitään muita \"koristuksia\" ei saanut olla.\n\nKun komppania tuli olleeksi rintamalla koko taistelujen ajan, tulisi\nliian pitkäksi kertoa niistä yksityiskohtaisesti. Komppanian\nmielenkiintoisista reisuista rajotumme vain mainitsemaan ne paikat,\nmissä komppania ennätti taistelemaan.\n\nEnsimäinen ja kaikessa suhteessa hauska matka tehtiin Mäntsälän ja\nPernaisten pitäjien puhdistamiseen lahtareista. Se oli paremmin\nriemumarssia kuin tappelua, sillä lahtarit pakenivat suinpäin, jättäen\nkiireessä ruokatavaransakin meille käytettäväksi, kuten Mäntsälän\nkirkonkylässä kävi. Hernesoppa höyrysi kahdessa suuressa kattilassa\nkomppanian saapuessa kylään. Kohtelias teko meille, nälkäisiä kun\nolimme. Muodostimme punakaartin osastot kyliin ja palasimme työn tehtyä\ntakaisin Helsinkiin.\n\nKavantsaari oli seuraava rintamaosa, johon matka suuntautui. Emme malta\nolla mainitsematta erästä hauskaa välikohtausta, joka sattui komppanian\nsaapuessa Viipurin asemalle.\n\nSikäläisen esikunnan tovereiden oli määrä vastaanottaa meidät.\nMuodostuimme tietenkin heti kiireenvilkkaa rintamariviin asemasillalle\nodottamaan vastaanottajiamme. Joukkomme oli komea. Kaikki nuoria, alle\nkolmenkymmenen ikävuoden, hyväryhtisiä urheilijoita, joille oli\nerikoisesti painettu mieliin arvokas esiintyminen. Siinä seisoessamme\nmarssii meitä kohden komearyhtinen, venäläisen kenraalin sinelliin\npuettu mies. Pysähtyy kohdallemme ja sanoo mahtavalla äänellä: \"Terve\npojat, terveisiä Karjalan rintamalta!\" Yhteen ääneen kajahduttaa\nkomppaniamme: \"Samoin!\" Syntyy miehen ja päällikkömme kanssa\nkeskustelu, missä esittää itsensä kuuluisaksi Kaljuseksi. Lausuu\ntoivomuksen, että komppaniamme lähtisi hänen kanssaan Raudun\nrintamalle, mihin päällikkömme vastaa: \"Joka mies!\"\n\nLeveällä huumorilla kertoo sitten Kaljunen, miten ei rintamalla ole\ntarvis pelätä lahtarien kuulien vaikutuspiiriä, sillä ne lentelevät\nkorkealla päitten yläpuolella, jotta puunlatvat rapisevat. Halusi\nmeille näyttää myöskin rintamalla vangitsemaansa lahtaria, joka oli\nasemahuoneen suojissa säilytettävänä. \"Adjutanttinsa\" noutikin miehen\nkomppaniamme eteen. Mies oli puettu valkoiseen kaapuun ja lakkiin.\nNäytti työläiseltä, joka oli joutunut lahtarien joukkoihin, joko\ntietoisena tahi sitten tietämättömänä, kuten niin moni muukin. Kaljunen\nkertoi, miten mieheltä oli punainen sänitääri ottanut kiväärin --\nlumilapiolla pois!\n\nViipurilainen esikunta lähetti komppanian Kavantsaaren rintamalle.\nKaljunen, joka luuli saavansa joukon Rautuun, pettyi suuresti saatuaan\ntietää tämän. Oli lähtenyt suoraan Helsinkiin kokoamaan itselleen\nvapaaehtoista sissijoukkuetta.\n\nNyt tämän rintamareisun jälkeen oli komppanialla paljon kokemuksia. Se\ntapasi Kavantsaaressa vastassaan järjestetyn lahtariarmeijan, jota\nvastaan tappeleminen ei ollutkaan leikin tekoa. Menetettiin\nkomppanianpäällikkö Marttinen kaatuneena, sekä neljä muutakin jäsentä,\njoista tekee mielemme mainita juuri senkin vuoksi, että olivat\nparhaimpia ja pidetyimpiä joukostamme. Ruuskanen, toisen plutoonan\npäällikkö, sai kuolettavan murhakuulan eräältä lahtarilta, jota oli\nyrittänyt ottaa hengissä vangiksi parin muun torevinsa kanssa eräässä\nhyökkäyksessä. Sinne jäivät Kalle Meriö, komppanian mainio\nkuplettimestari ja ilonpitäjä, sekä pari nuorempaa jäsentämme.\n\nVoisi kirjoittaa hauskan ja samalla jännittävän kirjasen jo yksistään\nKavantsaaren tappeluista ja siellä vietetyistä vapaahetkistä. Niin\nmielenkiintoisia ne olivat. Niihin liittyisivät \"aallopin\" yölliset\nseikkailut, koulutalossa vietetyt \"hartaushetket\" ja samassa talossa\nopettajattaren kanssa pidetyt kahvikestit ja lukemattomat jännittävät\n-- jopa toisinaan liiankin uhkarohkeat seikkailut. Voisimme kertoa\nniistä kohtalokkaista suolaisista makkaroista, jotka jäivät sieltä\nlähtiessämme riippumaan koulutalon puiden oksille ja mitkä varmaan\nvankileireissä muistuivat haikeasti poikiemme mieleen.\n\nElämä oli vielä luokkasodan alkuaikoina joukossamme hilpeätä ja\nsurutontakin. Kauniina kuvana päilyi jokaisen poikamme sisimmässä uuden\naamun sarastus. Aavistustakaan ei ollut, mitä tuleman piti. Luotimme\nvoimiimme sokeasti. Se häipyi kuitenkin, jouduttuamme Tampereen\nvalloituksen jälkeen Viialan rintamalle ja sieltä edelleen Lahden\nrintamalle saksalaisia roistoja vastaan tappelemaan.\n\nSiellä komppania joutuikin taistelemaan yli voimiensa. Vaikka Vesalan\nkylässä oli \"miestä kun heinää\", saimme kuitenkin olla ketjussa\nvuorokausikaupalla, nälkäisinä ja uupuneina. Oli turha vaiva saada\njoukkoja kylästä ketjuun. Niiltä oli jo taisteluinto sammunut; niillä\noli tieto ylivoimasta. Vapunpäivän aamuna, 1 päivä toukokuuta,\nmarssivat saksalaiset kylään, senjälkeen kun miehet oli siirretty\nodottamaan antautumista. Kolmisenkymmentätuhatta miestä ja naista\nmarssitettiin Hennalaan ja Lahden kaupunkiin nelihenkisissä riveissä,\nsaksalaisten ryöstäessä koko matkan heitä. Siellä vedettiin saapasta ja\nkenkää jalasta, sekä kohmittiin taskuja ja naisten povia, etsittäessä\n\"sotasaalista.\"\n\nJokainen tietääkin lopun kertomuksestamme. Joitakin menehtyi\njoukostamme nälän murtamana, toisten selviytyessä \"ehdonalaisina\"\npunikkeina, menetettyään vuosien varrella treenaamansa lihakset tai\nhilpeät ja nauravat kasvonsa ikuisiksi ajoiksi. Tilalle jäi tiukat ja\nsyvämietteiset, kostoa kantavat ilmeet, jotka odottavat vielä kerran\nuutta ja parempaa aikaa. Silloin ei enään tule kysymykseen\nantautuminen, vaan voitto.\n\n                                                  Amatööri.\n\n\n\n\nPoimintoja porvarilehdistä vuodelta 1918\n\n\nTämän julkaisun lukijoita kiinnostanee seuraavat leikkaukset, joita\nolen poiminut tamperelaisesta \"Aamulehdestä\" v:lta 1918. Jo vuoden\nensimäisessä numerossa on kirjoitus, joka on kuin johdantona\nseuraaville tapahtumille. Lainaan puhuvimman kohdan:\n\n\"Leipää!\n\nVakava tilanne tosiaan on Tampereellakin.\n\nSananlasku sanoo: Mitäs sitten kun leipä loppuu. Siihen sisältyy kaamea\ntotuus. Särpimellä ei pitkälle potkita ja kelläs siihen riittää\nvaraakaan. Niin kauan kuin on leipää, niin kauan joinkin säilyy henki\nja yhteiskunnallinen rakennus.\n\nJo kello 2 (sanoo kaksi) yöllä maanantaita vastaan saapuivat ensimäiset\nleivänostajat hallin [Kauppahalli, jossa myydään kaikenlaatuisia\nruokatarpeita. -- Kirj. muist.] pihaan. Kun halli vähää vaille 8\naamulla avattiin, oli jono jo niin pitkä, että se muodosti kaksi hallin\nmittaa. Leipä loppui klo 2 ja vielä oli jonon pää kovin pitkällä.\nSyntyi kova ääni ja vaatimus saada leipää. Elintarvelautakunnan\nonnistuikin saada Järvensivulta 3 kuormallista leipää ja jako alkoi klo\n5 i.p. -- Arvion mukaan riittäneet leipää jonottajille.\n\nTämä on vakava kuva tilanteesta.\"\n\nHuomattava on, että jonottajat olivat työläisiä, sillä tiedetään\nherrasperheiden hankkineen itselleen muonaa varastoihinsa. Eikä jonossa\nkoskaan nähtykään herraskaisia. Herraskaisethan juuri \"järjestivät\"\nleipäkysymyksen ja tietysti edukseen.\n\nSeuraava leikkaukseni on 3 p:ltä tammikuuta 1918.\n\n\"Pravdassa on tänään julkaistu seuraava julistus:\n\nVastaukseksi Suomen hallituksen päätökseen koskeva Suomen tasavallan\nitsenäisyyttä on kansankomisarioiden neuvosto täydellisessä\nsopusoinnussa periaatteessa kansojen itsemääräämisoikeudesta päättänyt:\n\na) tunnustaa Suomen tasavallan valtiollisen riippumattomuuden;\n\nb) muodostaa sopimuksen mukaan Suomen hallituksen kanssa erityisen\nkomitean kummankinpuolisista edustajista valmistamaan niitä\nkäytännöllisiä toimenpiteitä, jotka johtuvat Suomen erosta Venäjästä.\n\n                          Kansankomisarioiden neuvoston puolesta\n                                      Uljanov (Lenin).\"\n\nSamaa asiaa koskee eräs artikkeli 6 p:nä tammikuuta. Otan siitäkin\nnäytteen:\n\n\"Uudenvuoden lahjaksi saimme sen ilosanoman, että Venäjän nykyinen\nvallassa oleva hallitus on tunnustanut Suomen itsenäisyyden, mikä,\njoskaan se ei vielä merkitse itsenäisyytemme lopullista toteutumista,\non kuitenkin merkittävä mitä ilahuttavimmaksi edistysaskeleeksi\nlopullista päämäärää kohti. Eilen saapui tieto, että myöskin työ- ja\nsotamies- sekä talonpoikaisneuvostojen keskuskomitea on tuohon\ntunnustukseen yhtynyt. Kun tiedämme millainen valta neuvostoilla\nVenäjällä on, niin emme voi muuta kuin mitä suurimmalla\ntyytyväisyydellä panna merkille tämänkin uuden askeleen itsenäisyytemme\ntiellä.\"\n\n15 p:n numerossa on lehdessä otteita useiden elintarvelautakuntien\nkirjelmistä Elintarvehallitukselle. Otsikkona on: Nälänhätä. leikkaan\nmuutamia näytteitä:\n\n\"Pyhäjärven (U.l.) Elintarvelautakunta: Nöyrimmästi pyydämme emmekö\nolisi tilaisuudessa kauttanne saamaan edes pienemmän määrän\nsyömäviljaa.\n\nVetelin E.1. Vilja on aivan kaikki ja ehdoton hätä edessä, ellei aivan\nheti viljaa tänne saada.\n\nPyhäjärven (O.1.) Minun täytyy uudistaa pyyntöni saada aivan heti\nleipäviljaa 4,250 hengelle huomauttaen, että tämä henkilömäärä jää nyt\naivan yksinomaan tuontiviljan varaan. -- Pitäjän kahdella kyläkunnalla\non useita nälkäkuumesairaita.\n\nSuojärven E.1. Puhtaalla sienellä ja jäkälällä ei täällä yksistään\nvoida elää. Antakaa viljaa!\"\n\nKirjoituksessa luetellaan 16 elintarvelautakuntaa, jotka pyytävät ja\nrukoilevat leipää. Työläiset kärsivät nälänhädästä kaikkialla Suomessa.\n\nEdelläolevat lainaukset ilmaisevat kaksi tosiasiaa: Maassa vallitsee\nankara nälänhätä ja -- maa on saatu itsenäiseksi. Mutta maassa on vielä\nmuutakin: on hirvittävä työttömyyskausi. \"Aamulehti\" tietää siitäkin\nkertoa. Tammikuun 16 p:n numerossa kirjoittaa insinööri Solitander\nuhkaavasta työttömyydestä. Työttöminä ovat enimmäkseen ulkotyöläiset,\nmutta tehtaista varsinkin kenkätehtaat supistavat työtään.\nTyöttömyysilmiö oli yleinen koko maassa.\n\nMaassa on voimakas työväenliike, sen olivat porvarit huomanneet ja sen\nhe päättivät tukahduttaa keinolla millä hyvänsä. On turhaa puhua\n\"vapaussodasta\" kun kerran vapaus ja itsenäisyys oli jo kieltämätön\ntosiasia. Mutta porvari tahtoo kierolla tempulla päästä siitä\nsyytöksestä, että he hioivat miekkaa nälän ja työttömyyden kanssa\nkamppailevaa työväenluokkaa vastaan. On näet \"isänmaallisempaa\" ja\nmaailman silmissä \"jalompaa\" selittää kansalaissota \"vapaussodaksi\"\nkuin tarkoitukseksi tehdä työläisistä \"paarioita.\" Että työläiset eivät\nkäyneet \"itsenäisyyden\" kimppuun, sen todistaa \"Aamulehtikin\" omalla\ntavallaan. Lainaan tammikuun 15 p:n numerosta vain komean otsikon:\n\"Turun punakaartilaiset ryöstöretkellä. Ryöstäneet Hankkijan\nviljamakasiinin Mellilässä.\" Uutisensa lopussa lehti kuitenkin myöntää,\nettä \"vilja annettiin Turun elintarvesuojeluskunnalle.\" Tietysti\nturkulaisille nälkääkärsiville jaettavaksi.\n\nPankit ja teollisuuslaitokset jakavat korkeita osinkoja osakkeiden\nomistajille ja antavat lahjoja \"palokunnille\", s.o. suojeluskunnille,\ntietää lehti.\n\nPorvarit olivat perustaneet palo- ja suojeluskuntiaan ja koettivat\nniitä parhaansa mukaan asestaa. Niiden vastapainoksi olivat työläiset\nperustaneet \"Punakaartinsa.\" Porvarit vakuuttelivat, että\nsuojeluskunnat ovat tarkoitetut venäläisiä vastaan, mutta työläiset\ntiesivät, että porvaristo asestautui heidän päänsä varalle ja siksi he\nryhtyivät senmukaisiin toimenpiteisiin. Tammikuun 8 p:nä kertoo lehti:\n\n\"Viime perjantaina tuli Porvoosta Keravalle saapuvan junan mukana\ntoistakymmentä laatikkoa Saksanniemen poliisikoulun pukuja ja\nsatuloita, jotka olivat pikatavarana lähetetyt Kauhavalle. [Miksi\nKauhavalle? Miksi ei itärajalle, siellähän vihollinen oli? Työläisillä\ntaisi olla heikompi kohta pohjoisessa. -- Kirj. huom.] Urkkijainsa\nkautta olivat Helsingin ja Keravan punakaartilaiset saaneet tiedon\nlähetyksestä ja päättäneet vallata tavarat. Ja valtasivatkin.\"\n\nVakavampi kahakka tapahtui Viipurissa 19 p:nä tammikuuta, jolloin\nViipurin punakaartilaiset valtasivat erään suojelijain puolustaman\ntehtaan, josta löydettiin 40 kivääriä. Käydyssä kahakassa sai surmansa\nyksi punakaartilainen ja yksi suojelija, kertoo lehti. Tapaukset\nalkavat kehittyä nopeassa tempossa. 23 p:nä tammikuuta on Viipurissa\nhuomattava ensikahakka. Siellä alkaa kunnallinen lakko ja porvarit ovat\nkoonneet sinne tuhansittain suojelijoitaan. 24 p:nä kertoo lehti, että\nsuojelijat ovat ryhtyneet riisumaan aseista punakaartilaisia\nSortavalassa ja Joensuussa. Pienempiä yhteenottoja tapahtuu pitkin\nSuomea, kunnes tammikuun 29 p:nä alkaa yleinen kamppailu ja\nporvarilliset lehdet lakkautetaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAnnamme Tampereen valtauksen tapahduttua ilmestyneelle \"Aamulehdelle\"\npuheenvuoron. Otamme huhtikuun 8 p:n numerosta seuraavan palasen:\n\n\"-- -- -- Taivaaseen asti huutaa kostoa se terrori, joka maassamme on\nriehunut punaisten \"vallankumouksen\" nimessä. Mutta jääköön kosto pois,\nsillä se ei kuulu ihmisille. Tapahtukoon laillisen tutkinnon ja tuomion\nnojalla oikeudenmukainen rangaistus, jottei, kun isänmaamme on tästä\nkatalasta kapinasta puhdistettu, jäisi vihaa kytemään.\"\n\nLehti sanoo, että kosto ei kuulu ihmisille. Eihän ne suojelijat ihmisiä\nolleetkaan. Ne olivat petoja -- ja pahempiakin. Tapahtuiko laillista\ntutkimista ja tuomiota? Ei! Laittomat tuomioistuimet langettivat\nkostotuomioita ja lahtarit panivat ne täytäntöön. Kaikki koetettiin\ntehdä urkkijoiksi ja toistensa vakoojiksi. \"Aamulehti\" antaa 11 p:nä\nhuhtik. neuvoja miten työläisiä oli pyydystettävä:\n\n\"Tässä (pyydystämisessä) tulee talonomistajien antaa kaiken apunsa,\nsillä he paremmin kuin muut tuntevat minkälaista väkeä heidän\ntaloissaan asuu. Tehkööt viipymättä tarkat luettelot jokaisen talon\nasukkaista ja liittäkööt isännät niihin selityksensä kunkin\nvuokralaisensa luotettavaisuudesta.\"\n\nTamperelaiset työläiset tietävät millä innolla monetkin isännät\ntäyttivät lehden kehotukset. Monet isännät antoivat ilmi vuokralaisiaan\nja monet kauppiaat puotilaisiaan. Siinä tilanteessahan oli niin mukava\npäästä vanhoista \"kalaveloista\" ja epämiellyttävistä vuokralaisistaan.\n18 p:nä samaa kuuta ulostaa lehti pääkirjoituksessaan:\n\n\"-- -- -- Senvuoksi on puhdistus- ja rankaisutoimenpiteet koko\nankaruudessaan kohdistettava myöskin naisiin, ja juuri naisiin, sillä\nmuuten ei päästä tämän mätäpaiseen syvimpiin ja salaisimpiin juuriin.\nSiis ulos yhteiskunnasta, ulos terveitten joukosta naiskaartilaiset,\nkatunaiset ja ryssän morsiamet. Ehdottomasti pois!\"\n\nJa kyllä te pedot panittekin \"pois\" lapsia, naisia, vanhuksia ja\nnuorukaisia. Ja ilkuitte ja ivasitte ja \"lohdutitte\" seuraavaan tapaan\n(4.5.1918):\n\n\"Ei omaisten huoli olla huolissaan saksalaisten vangiksi joutuneiden\npunikkien suhteen; suomalaiset ottavat ne heiltä ja tutkivat ja\ntuomitsevat heidät.\"\n\nHuhtikuun 21 p:nä on lehdessä Mannerheimin julistus. Luetaanpa sekin:\n\n\"Julistus kapinoitsijoille.\n\n\"Minä varotan teitä toimeenpanemasta murhia, ryöstöjä tai\nmurhapolttoja, ja huomautan teille, että minulla on jo yli 30,000\nvankia, joita kohdellaan inhimillisesti ja ettei moni teistäkään pääse\npakoon, vaan tulette vangiksi. Mutta samalla vakuutan, että minä pidän\noikeutenani ja velvollisuutenani kuolemalla rangaista teitä ja jo ennen\nottamiani vankeja jokaisesta murhasta, ryöstöstä tahi murhapoltosta,\njoka tapahtuu Etelä-Suomessa. -- Mannerheim.\"\n\nEikö tunnukin \"inhimilliseltä\"!\n\nTyytyväisenä kertoi \"Aamulehti\" (samaten kuin muutkin porvarilehdet) 22\np:nä toukokuuta 1918:\n\n\"Eilen ammuttiin Helsingissä m.m. suurta pahennusta aikaansaanut\nyllyttäjä ja kiihoittaja Maiju Lassila -- Irmari Rantamala.\"\n\nMitä muuta hän oli aikoinaan aikaansaanut, se jätettiin mainitsematta.\nJätettiin mainitsematta, että hänessä ammuttiin suomalainen kirjailija,\njonka nimi tulee ainaisesti olemaan kirjallisuushistorian lehdillä,\nmutta joka ei ollut alistunut lahtarikomentoon.\n\nTeen vielä yhden lainauksen, joka sopii mainiosti edellisen lainauksen\njatkoksi. Se on nähnyt julkisuuden 8 p:nä toukokuuta 1918. Lainaan vain\nkuvaavimman kohdan:\n\n\"-- -- -- Koko tuo räyhäävä, räiskivä hulluus, joka tappeli vastoin\nkaikkia luonnollisia sotatapoja sittenkin, kun kaupunki (Tampere) aivan\nnäkyi joutuvan meille, tuo mieletön hulluus ei ollut sankaruutta, joka\noli juoksuhaudoissa taistelua viimeiseen mieheen, se ei ollut\nhirsipuuhuumoria. Mitä se oli? Se oli laumaolentojen noloutta, joka\narvioi ainoastaan askeleen eteenpäin. Tunsin näiden olentojen\nvihollisenakin itseni noloksi.\n\nMutta hetken vain! Tampere oli meidän. Elämä nousi jälleen sen\nkaduille.\n\n-- -- -- Me olimme iskeneet ensimäisen suuren iskumme, ratkaisevimman\nmitä tässä sodassa iskettiin. Me ennätimme näin näyttää ennen\nsakasalaisten aseveljiemme tuloa, että me myöskin osaamme taistella,\nhyökätä ja voittaakin.\n\nTampereen taistelu on meille ikuinen ylpeys ja itsetietoisuus.\"\n\n                                               Lauri Haarla.\n\nKuka on Lauri Haarla? Hänkin on suomalainen kirjailija, mutta tuskin\nkohonnee ammutun Maiju Lassilan tasolle milloinkaan. Tämä sama mies\nvaati runoilija Siljon päästä tuhannen punikin päätä jonkinlaiseksi\n\"sovintouhriksi\", vaikka Siljo kuoli sairaalaan rintamalla saamansa\nhaavan johdosta, eikä salakytän kautta, kuten H. väitti. Kansalaissodan\njälkeen on Haarla kirjoitellut näytelmiä, joita on tyrkytellyt työväen\nnäyttämöille, vieläpä onnistuenkin muutamissa tapauksissa.\n\n                                                       Riku R.\n\n\n\n\nKatsaus Muurmanin legioonaan\n\n\nMerkillisimpiä Suomen luokkasodan seurauksia oli n.s. Muurmanin\nLegioonan syntyminen Pohjoisen Jäämeren rannalle. Maailmansodan aikana\noli paljon suomalaisia työläisiä töissä Muurmanin radan rakennuksella.\nHe olivat olleet pakoitettuja myymään työvoimansa tsaarihallitukselle.\nKun sitten maaliskuun vallankumous puhkesi ja tsaarivalta kukistui,\nolivat suomalaisetkin työläiset suurelta osalta valmiit antamaan apunsa\nvallankumouksellisten hyväksi. Viestit Suomen vallankumouksen\npuhkeamisesta tammikuussa 1918 koskivat Muurmanin radalla\ntyöskenteleviin suomalaisiin sitäkin läheisemmin.\n\nVallankumous ei kuitenkaan menestynyt Suomessa niinkuin oli toivottu.\nPohjois-Suomessa kärsittyjen tappioiden johdosta pakeni Pohjanmaalta ja\nperäpohjolasta punakaartilaisia, synkkiä metsiä samoillen ja\nluonnonvoimia vastaan taistellen, Muurmanille. Aiottiin hyökätä\nlahtareita vastaan seläntakaa ja siten auttaa Etelä-Suomessa\ntaistelevia punaisia joukkoja. Mutta apu ei tullut kyllin ajoissa. Eikä\nsitä olisi missään tapauksessa voitu järjestää kyllin riittävästikään.\nRintamat murtuivat etelässä. Muurmanille siirtyneet ja siellä olleet\nsuomalaiset työläiset vannoivat kostoa ja päättivät kaikesta huolimatta\ntaistella Suomen lahtareita ja saksalaisia vastaan. Siksi päättivät\nmuurmanilaiset pysyä koossa ja harjaantua edessä oleviin suuriin\ntehtäviin.\n\nLuonnollista olisi ollut, että Muurmanilla olleet taisteluhaluiset\nsuomalaiset työläiset olisivat liittyneet Venäjällä vastamuodostettuun\npunaiseen armeijaan, mutta sillä hetkellä oli Venäjällä vaikeat ajat,\nei ollut lähettää varusteita kauaksi Muurmanille, ei ollut riittävästi\nvaatetusta eikä muonaa.\n\nOlosuhteiden ollessa kurjat ja hädän ollessa suuren muurmanilaisten\nkeskuudessa, tulivat lähettyville englantilaiset, uskotellen\nsuomalaisille työläisille tulleensa auttamaan Venäjää tämän taistelussa\nsaksalaisia vastaan. Todellisuudessa olivat englantilaiset tulleet\nMuurmanille ajamaan omia imperialistisia etujaan ja ennenkaikkea\ntaistelemaan nousevaa Venäjän neuvostotasavaltaa vastaan.\n\nEpäillen suhtaantuivat suomalaiset englantilaisten kehotukseen liittyä\nEnglannin armeijan palvelukseen, mutta muutakaan keinoa ei näyttänyt\nolevan. Englantilaisille asetettiin ehtoja, että suomalaisia ei tulla\nkäyttämään taisteluun muita kuin saksalaisia ja suomalaisia lahtareita\nvastaan eikä missään tapauksessa vallankumouksellisia venäläisiä\nvastaan. Muodostettiin Englannin valvonnan alaisena toimiva suomalainen\narmeijaosasto, Muurmanin Suomalainen Legioona, jolle laadittiin tarkat\nsäännöt ja joiden noudattamista huolellisesti valvottiin.\n\nOlo imperialistisen maan armeijaosana ei ollut kuitenkaan mitään\nhelppoa vallankumouksellisille työläisille. Osa pakeni Venäjälle ja\njälelle jääneiden keskuudessa harjoitettiin törkeätä provokatsionia.\nSaapui \"tovereita\", jotka rupesivat harjoittamaan kätyröimistä ja\ntekemään palveluksia Englannin ja liittolaismaiden imperialismille.\nEnsimäisenä sellaisena saapui August Wesley, joka oli karannut\nNeuvosto-Venäjältä tekemiensä kolttosien takia. Kielitaitoisena pääsi\nhän englantilaisten suosioon ja legioonan komentajaksi. Uskotteli\njoukoille, että neuvostovalta pian kukistuu Venäjällä ja yllytti\njoukkoja taisteluun venäläisiäkin vastaan.\n\nWesleyn jälkeen tulivat Muurmanin legioonaan O. Tokoi, E. Elo ja K.\nHämäläinen, jotka olivat saaneet tehtäväkseen hakea sopivia tehdas- ja\nsahalaitoksia suomalaisten pakolaisten huostaan. Mutta, kun\nenglantilaiset samoihin aikoihin vallottivat Arkangelin, katsoivat\nmiehet parhaaksi valvoa omaa etuaan ja siirtyivät englantilaisten\npuolelle. Tokoin koristivat englantilaiset oikein everstin\narvomerkeillä ja -nimellä.\n\nSuomalaisen Kommunistisen Puolueen Keskuskomitea antoi Pietarissa\nsyyskuun 24 p:nä 1918 Muurmanin legioonalaisille julistuksen, jossa\nselostetaan missä asemassa he ovat ollessaan Englannin armeijassa ja\nosotetaan mitä ovat miehiään Tokoi, Elo, Hämäläinen y.m. Tämän\njulistuksen johdosta Tokoi, Elo, Hämäläinen, Aarne Orjatsalo ja Vilho\nHalme antoivat puolestaan julistuksen, jossa täydellisesti paljastavat\nitsensä. Julistukseen yhtyivät myöhemmin Knäsössä Primus Nyman ja Aug.\nWesley. Siinä selitetään Venäjän vallankumous \"sekavaksi\nkansalaissodaksi\", jonka hyväksi ei kannata vuodattaa \"tippaakaan\nsuomalaista verta.\" [Suomalaisen Kommunistisen Puolueen Keskuskomitean\njulistuksessa, jonka ovat allekirjoittaneet Yrjö Sirola, Jukka Rahja,\nO.V. Kuusinen, K.M. Evä, ja Lauri Letonmäki, julistetaan O. Tokoi, Emil\nElo, Aug. Wesley ja K. Hämäläinen ankarin sanoin vallankumouksen\npettureiksi.]\n\nTokoi tovereineen antaantui polkemaan lokaan Venäjän vallankumousta ja\nTokoi selitti, että neuvostovalta saa puolelleen vain \"kansan\nhuonoimpia aineksia, ryöstönhimoisia huligaaneja.\" Ruotsiin\nlähettämässään kirjeessä Tokoi selittää miten hyödyllistä on ruveta\nyhteistoimintaan liittolaisten kanssa ja jatkaa: \"Asiat ovat sillä\nkannalla, että meidän on palattava sovittelujen tielle, ja koetettava\nsaada kaikki kansanvaltaiset ainekset Suomessa liittymään yhteen\ntaantumusta vastaan. Suomessa täytyy olla tilaa kaikille suomalaisille\ntehdä työtä isänmaan hyväksi. Samalla on meidän avoimesti selitettävä\nluopuvamme väkivallan tieltä.\"\n\nSyyskun 10 p:nä 1918 tiedetään Tokoin kirjoittaneen Amerikaan olevansa\nvakuutettu, \"että Venäjä ei voi kohota ja vapautua sekasorrostaan omin\nvoiminsa\", jonka takia \"meidän täytyy julkisesti pyytää liittolaisilta\napua.\"\n\n[Tämä kirje, jonka Tokoi lähetti tov. Santeri Nuortevalle, julkaistiin\nRaivaajassa No. 235 v. 1918. Kirjeessä, joka osottaa Tokoin\nlyhytnäköiseksi valtiomieheksi ja tuhmaksi profeetaksi, sanotaan m.m.:\n\n\"... Se suurisuuntainen taloudellinen vallankumous, jota bolshevikismi\nVenäjällä nyt koetta ajaa, on Venäjällä tuomittu täydellisesti\nepäonnistumaan. Venäjän taloudelliset olot eivät vielä ole\nlähestulkoonkaan kehittyneet sille asteelle, että taloudellinen\nvallankumous olisi mahdollinen ja Venäjän kansan alhainen sivistystaso\nja häilyvä luonne tekee sen vieläkin mahdottomammaksi... Minä en usko,\nettä tällä hetkellä löytyisi koko Venäjän maalla sellaista\nyhteiskunnallista voimaa, joka kykenisi maan olot järjestämään. Sen\nvuoksi on mielestäni ensialuksi aivan avoimesti ja rehellisesti\nturvauduttava liittovaltojen apuun. Saksan apu ei voi tulla\nkysymykseenkään, sillä se omien etujensa vuoksi on pakotettu tukemaan\nbolshevikkivaltaa mahdollisimman kauan, jolta se puolestaan puristaa\nitselleen yhä uusia ja uusia poliittisia ja taloudellisia etuja, jopa\nsiinä määrin, että koko Venäjä vähinerin joutuisi kokonaan Saksan\nsiirtomaaksi.\n\n\"Joutuu heti kysymään, onko liittolaisvallat sitten sen parempia, ja\ntäytyy heti vastata, etteivät suinkaan nekään tulisi mitään\nsosialistista yhteiskuntaa perustamaan Venäjälle, mutta niiden maiden\ntraditsionit antavat jo jonkun verran varmuutta, että niiden luoma\nyhteiskuntajärjestys on oleva demokraattinen.\n\n\"Kysymys on lopultakin kiertynyt sellaiseksi, että Venäjän on\nturvauduttava joko liittolaisvaltojen tai Saksan apuun, on valittava\nniinkuin sanotaan kahden pahan väliltä. Ja kun asiat ovat niin\nhullusti, niin on avoimesti ja julkisesti valittava pienempi paha.\nKiemurtelemalla siitä ei näy mihinkään pääsevän. Venäjä ehkä olisi\ntästä onnettomasta tilanteesta aikoinaan pelastunut, jos se heti\nmaaliskuun vallankumouksen jälkeen ymmärsi enemmän demokraattisten\nainesten yhteenliittämisen välttämättömyyden. Bolshevikismi on\nepäilemättä vienyt Venäjää aimo askeleen onnettomuuttaan kohden, josta\nse ei enää nyt omin voimin voi pelastua.\"]\n\nVallankumouksen pettureiden tarkotuksena oli saada suomalaiset\nlegioonalaiset taistelemaan Neuvosto-Venäjää vastaan, kuten\nenglantilaiset toivoivat. He eivät siinä kuitenkaan onnistuneet.\nLegioonan jäsenten luokkatietoisuutta ei niin vain onnistuttu\nturmelemaan. Venäläisiä työläistovereita vastaan eivät legioonalaiset\njoutuneet taistelemaan englantilaisten ja suomalaisten pettureiden\nhoukutteluista huolimatta. Englantilaisten oli viimein toimitettava\nlegioonalaiset Suomeen, jossa he joutuivat maistamaan valkoista\nterroria.\n\n[Oskari Tokoin puhe legionalaisille v. 1919 tammikuulla, Legioonan\nruokalassa Knäsössä.\n\nToverit! Legioonalaiset!\n\nNiukat ovat ne tiedot, mitä me saamme tänne maailman pohjoiseen osaan\nsuuren maailman tapahtumista, mutta on tullut sähkösanoma, jossa\npuhutaan Saksasta ja siellä tapahtuneesta vallankumouksesta.\nSähkösanoman mukaan on Saksassa saavutettu se, mikä meiltä jäi kesken\nsaksalaisten sotajoukkojen Suomeen tulon vuoksi. Siis demokraattisen,\nsosialistisen kansanvallan hallituksen etunenässä on saksalaiset\ntoverit Scheidemann, Noske y.m. Nämä ovat perustaneet hallituksen.\nSaksa on kointähti koko maailmalle. Niille kiskoille (seernoille)\njoille Saksa nyt on perustettu, perustuu koko Europan vallankumous.\nDemokraattiseen, sosialistiseen kansanvaltaan on se perustuva, siihen\non myös Venäjän palattava kansalaiskapinoidensa ja terrorinsa jälkeen.\nSe verenvuodatus, jota nykyisin käydään Venäjällä, on surkuteltavaa. Se\nhulluus, joka bolshevikien ajettavana on, nim. kommunismi, ei tule\nsaavuttamaan päämääräänsä. En ainakaan minä tunne, mitä on kommunismi.\nTeistä joku voi ehkä tuntea, mitä kommunismi on. Niinkuin äsken sanoin,\non Saksassa laskettu perustus tulevalle Europan vallankumoukselle,\njosta koko Europa kunnioittaa saksalaisia tovereita. On syytä kiittää\nsaksalaisia tovereita, vaikka olkoot kiitetyt venäläisetkin\ntaisteluissaan. (J.A. Väinölän käsikirjoituksesta.)]\n\nMuurmanin legioonan vaiheet ovat siksi mielenkiintoisia, että niihin\nkannattaa lähemmin tutustua seuraavasta mukana olleen toverin\nkirjoituksesta.\n\n\n\n\nMuurmanin legioonan parissa\n\n\n\nPako Muurmanille.\n\n\nKun punaisten asia oli menetetty peräpohjolassa, alkoivat vainon\nalaisiksi joutuneet punakaartilaiset järjestää pakomatkaa Venäjän\npuolelle, Muurmanille, jonne matkaa tiedettiin suorintakin tietä olevan\nyli 700 kilometriä. Lisäksi oli parhaillaan keskitalven pahin keli.\nPahaksi onneksi olin vielä haavoittunut Tervolassa neljää päivää ennen\nlähtöäni pakomatkalle Muurmanille ja neulokset haavoissa kiristyivät\nponnistuksista ja viilsivät tuskaisesti hien valuessa haavaan. Hyytävä\npakkanen ahdisti kuolemanväsyneitä miehiä. Tuntui toisinaan olevan\nhelppoa erota elopahasesta, mutta toivo, että jotain vielä voidaan\ntehdä asian hyväksi, karkoitti masennuksen.\n\nVaiherikkaan sissiretken jälkeen kokoontui Nuortijoki-laaksossa\nhelmikuun puolivälissä lähemmäs sataan nouseva nuorekas joukko\naatteelleen uskollisia työläisiä. Oli toivottu suurempaa liikehtimistä\ntännepäin, mutta matka oli osottautunut toisille ylivoimaiseksi. Se\nvaati kehittynyttä metsänkävijän vaistoa ja päättäväisyyttä. Useimmat\npakolaiset olivat taivaltaneet 70 kilometriä päivässä, joten 700\nkilometrin taival vaati vähintäin 10 päivän ankarat ponnistukset.\n\nMonen sitäpaitsi täytyi vainottuna ja takaa-ajettuna tehdä mutkia,\njoten matka venyi sitäkin pitemmäksi. Pisimmän talottoman välin, 160\nkilometrin matkan, jälkeen yhtyivät retkeläiset, jotka olivat kulkeneet\npienissä ryhmissä, joukoksi. Edelläkävijät saavutettiin yötulilla ja\nruokailupaikoissa. Etujoukot olivat saaneet ponnistella halki\nrikkomattomien hankien.\n\nPaljon oli kullakin kertomista vaiheistaan. Seikkailuja elämän ja\nkuoleman välillä oli jokaisella ollut karun luonnon ja valkohurttien\nahdistellessa. Raatelevia muistoja miten voittajajulmurit olivat\nrepineet ja teurastaneet vankinsa. Kun miehiä oli melkein kaikkialta\nkautta Pohjois-Suomen, selvesi pian koko tilanne tällä alueella.\nJoukossa oli rehtiä talonpoikiakin, kuten talonisäntä Saukkonen\nSodankylästä, mutta ikäväkseni täytyy sanoa, että harvat talonpojat\nymmärsivät asemansa, kuten hän.\n\nKuin lentävät joutsenet vaihdoimme taas etumaista miestä, jonka oli\nponnisteltava hankea auki. Siinä kulki urheata joukkoa, joka saattoi\nkotkan lailla iskeä, kun tilaisuus siihen ilmenisi. Pian sivuutimme\nnelipenikulmaisen Nuortijärven ja matkaa oli enää 60 kilometriä\nKuolaan. Oli aika tehdä varusteluja. Ristikentän lappalaiskylään\nsaavuttuamme lähti pari miestä aamuyöstä poroilla kiitämään\nMuurmanskiin hankkimaan asuntoa y.m. Sillävälin saatiin toisille\nvaratuksi 500 miehen kasarmi, mutta kun parin päivän kuluessa\nregisteröimme Muurmanin lähistöllä toimivat suomalaiset\nrautatietyöläiset ja paikallisesta suomalaisesta väestöstä\nilmoittautuneet vapaaehtoiset joukkoomme, niin nousi lukumäärä\nkahdeksannelle sadalle. Asunto kävi heti aluksi liian ahtaaksi. Ruokala\nei pystynyt tälle joukolle valmistamaan ruokaa. Käännyimme paikallisen\nneuvoston puoleen saadaksemme elintarpeita luotolla ja aseita. Edelleen\npyydettiin junia, että joukko voitaisiin siirtää Helsinkiin ja sieltä\neteläiselle rintamalle taistelemaan lahtareita vastaan. Tässä\ntarkotuksessa lähetettiin Helsinkiin pari sähkösanomaa, mutta vastausta\nei tullut. Elintarpeita sensijaan luvattiin. Tunnin perästä tuotiinkin\njo lihaa, silavaa, herneitä, voita, leipää y.m. Päällepäätteeksi puoli\ntusinaa kiväärejä. Auliisti luvattiin venäläisten taholta kolmen\nkuukauden sotilasopetus. Saimme vielä keittiöt ja yhden kasarmin lisää,\njoten tilanahtaus loppui.\n\nOivalsimme kyllä aseharjoittelun välttämättömyyden, varsinkin\nsaksalaisia vastaan tapeltaessa, mutta opetuspäivät olisivat tuntuneet\nliian pitkiltä tovereiden taistellessa etelässä. Kolme päivää oltuamme\nMuurmanilla tiukkasimme junia mennäksemme etelään. Luvattiinkin kolme\njunaa kahden päivän väliajoilla Pietariin. Niihin arvelimme mahtuvan\npari tuhatta miestä, siis jokseenkin kaikki radan varrella olevat\nmiehet.\n\nEräänä iltana nousimmekin ensimäiseen meille varattuun junaan. Joukko\nkäsitti noin 600 miestä. Pari vuorokautta kerkesimme matkustaa, kun\nsaavuimme Sorobnoskajan asemalle, Vienan merestä etelään pistävän\nÄänislahden sivulla, noin puolivälissä Muurmanista Pietariin. Suureksi\nyllätykseksemme tuli tällä asemalla meitä vastaan suomalainen veturi\nNo. 27, jota kutsuttiin \"Mummuksi.\" Se ähisi ja puhisi yltyleensä\njäänryysteessä, yrittäen taivaltaa pohjoista kohden korkeiden\nlumitöyräiden välissä. No. 27 oli lähtenyt tuomaan Muurmanilla oleville\nsuomalaisille raskasta aselastia, 8,000 kivääriä, pari miljoonaa\npatruunaa ja useita kuularuiskuja. Peräpohjalaiset aseiden noutajat\nolivat sittenkin toimineet, vaikka tapahtumain kulku oli estänyt\naseiden kuljetuksen Suomen kautta pohjolan työläisille. He olivat\nsaaneet lähettämämme sähkösanomat ja olivat tehneet Helsingissä olevan\nsotajohdon kanssa suunnitelmia, tuoden kaivatuita aseita.\n\nNyt oli nopeasti käännyttävä takasin. Junat liitettiin yhteen ja\nmolemmat veturit eteen. Suomalaisessa junassa olleet makuuvaunut\nmuutettiin virastoiksi. Jokaiselle asemalle ja pysäkille ja tunnetulle\nsuomalaisseudulle täytyi jättää julistuksia ja kehotuksia kokoontua\nKantalahden kauppalaan tai Knäsökubaan, jotka olimme valinneet\ntukipaikoiksemme tehdäksemme hyökkäyksen Suomen lahtareiden selkään.\n\nKahden vuorokauden kuluessa kokoontui Kantalahden ja Knäsökuban\nseuduille kaksituhatta miestä ja pari sataa hevosta ja sittenkään eivät\nkaikki olleet vielä ennättäneet saapua. Saimme myös hyviä viestejä.\nLieksan kautta Pielisjärven kohdalta oli Suomesta kuulema tullut\npuolitoistatuhatta miestä Karjalan alueelle. Lähetimme viestin viejän\nja kehotuksen kokoontua joko Vienan Kemiin tai Kantalahteen. Mutta vain\nmuutamat kymmenet noudattivat kehotusta. He olivatkin vain pakolaisia,\njotka vetäytyivät pian takasin Suomen puolelle, joutuakseen siellä\nkuitenkin sotaan valkoisten puolelle.\n\n\n\nTaistelussa lahtareita vastaan.\n\n\nKolme komppaniaa siirtyi junalla Kantalahdesta Knäsöön, johon\nvarsinainen päämaja sijoitettiin. Maaliskuun 14 p:nä 1918 lähtivät\nensimäiset joukot liikkeelle Suomeen. Ala-Kurtinkylän kohdalla\nkuljettiin rajan yli. Knäsöstä oli tänne matkaa 112 kilometriä. Kaksi\npäivää kului matkalla ja kolmantena päivänä oli jo taistelu Nivalassa.\nTaistelu ei ratkennut täysin meidän eduksemme. Tulimme kipeästi\nhuomaamaan suksien puutteen. Vahvassa lumessa emme voineet kyllin\nnopeasti edetä. Taistelukenttä Tuntsa-joen luona jäi autioksi ja\nkumpikin puoli vetäytyi illan tullen takasin, punaiset 6 km päähän\nKinislammille leiritulille ja valkoiset tyhjensivät Ala-Kurtin kylän.\n\nPäämajassamme Knäsössä kyllä tehtiin valmistuksia kiireellisesti, mutta\nkun oli huolehdittava joukkojen lähettämisestä myös vasemmalle siivelle\nRuvan-Puolangan-Paanajärven-Kuusamon suunnalle, niin kesti melkein\nviikon ennenkuin saimme ruokatarpeita ja apuväkeä. Nämä päivät olivat\nkurjia oikealla siivellämme Kurtin suunnalla Tolvantojärven leirillä.\nPahimpien talvimyrskyjen aikana ilman ruokatarpeita oli pahimmassa\npakkasessa ainoana suojana havuista tehdyt kodat. Kolmen vuorokauden\naikana ei ollut muuta syötävää kuin eläimille tarkotettua \"velliä.\"\nHaavoittuneiden laita oli pahin. Heitä piti suojella pakkaselta\nsinelleillä ja takeilla, joita terveet luovuttivat päältään, ja haudata\nlumeen, kunnes hevosia saapui heitä noutamaan. Lähimpään ihmisasuntoon\nTolvannolta oli matkaa 55 km.\n\nKun vihdoin saapui apua, aloimme heti varustaa järven länsipäässä\nolevaa kukkulaa. Joukkomme lukumäärä edellytti jo säännöllisempää\nelintarpeiden hankintaa. Kantalahden, Vienan Kemin ja eräiden muiden\nneuvostojen kanssa saatiinkin aikaan sopimus ruoka- ja rehutarpeiden\ntoimittamisesta. Kantalahteen saatiin myös sairaala, venäläinen lääkäri\nja sairastarpeita. Helsingistä saapui aseistustamme täydentämään n.s.\nteknillinen juna, tuoden tullessaan kaksi lennätinkonetta, joista\ntoinen sijoitettiin lähelle rintamaa Koutajärven päähän, Kanasen\nkylään, rintamapäämajan läheisyyjteen. Kauan kaivattuja suksia saatiin\nmyös. Apujoukkoja ei etelästäpäin näyttänyt liikenevän. Rintaman läpi\nkyllä oli murtautunut joitakin kymmeniä.\n\nMaailmansodassa opetuksen saanut nuori ylipäällikkömme Iivo Ahava\nyhdessä yleisesikuntapäällikkömme Alex Tuorilan kanssa toimi\nverrattomalla uhrautuvaisuudella. Jokainen sotilaskin käsitti, että\ntärkeä merkitys sodankäyntiin oli siinä, onnistummeko tunkeutumaan\nkylliksi syvälle Kuusamon-Oulun tai Kuolajärven-Rovaniemen teitä\njoutumatta alttiiksi sivustahyökkäyksille. Sitä mukaan, kuin\nvaltaamamme alue oli laajentunut, olisi taisteleva miehistömmekin\nkasvanut ja senvuoksi oli rintaman lähettyvillä aina valmiina aseita.\nVenäjän pohjoisseuduilla vallitsi epäjärjestys, joten mitään apua\nsieltä käsin emme voineet odottaa.\n\nValkoiset käsittivät asemansa vaikeuden ja he olivat pakoitetut tälle\nrintamaosalle siirtämään etelästä Tampereella kunnostautuneita\niskujoukkojaan. Kevään tullen emme saaneet etelästä minkäänlaista apua\nPietarin kautta. Uutisia tuli, usein rohkaisevia, useimmin ikäviä.\nKävimme sotaa omin päin. Valkoiset keräsivät vastaamme ylivoiman ja\nparhaalla tarmollammekaan emme voineet etenemissuunnitelmaamme\ntoteuttaa. Yhteisen taistelun hyväksi päätimme kuitenkin sitoa\ntoiminnallamme mahdollisimman suuret valkoiset joukot vastaamme ja\nestää heidät siten taistelemasta punaisia vastaan etelässä.\nPuolustusalueemme kasvoi suunnattoman laajaksi aina Petsamosta Vienan\nKemiin saakka. Alhaisimman arvion mukaan sidoimme vastaamme 10,000\nlahtaria.\n\nValkoiset tekivät Vienan Kemiin retken, mutta tulivat perinpohjin\nlyödyiksi. Talven kuluessa Ala-Kurtin Nivalan taistelun jälkeen käytiin\nseuraavat suuremmat taistelut: Kuusamon suunnalla Soukolajärven,\nKivisalmen, Susijärven, Onnensalmen taistelut ja Tolvannolla\nLehonlammin, Kuivitsan ja Kinisjärven taistelut. Kaikissa taisteluissa\njouduimme taistelemaan lukuisampaa joukkoa vastaan. Soukolossa oli\nesim. punaisia 450 miestä ja valkoisia 1,200. Punaisilla oli onneksi\nedullinen asema. Vuorokauden taisteltuaan saivat punaiset 100 miestä\navuksi ja ajoivat valkoiset verissäpäin pakosalle. Vielä suuremman\nurhoollisuuden näytteen antoivat punaiset Kuivitsan taistelussa. Siinä\n110 miestä taisteli 12 tuntia 480 valkoista valiojoukkoa vastaan,\nlyöden vihollisen perinpohjin. Valkoisten tappiot olivat suuret, m.m.\nheiltä kaatui 9 komentavaa päällikköä. Punaiset selviytyivät\nharvinaisen pienellä mieshukalla, ainoastaan neljä miestä kaatuneina,\nniiden joukossa pidetty komppanianpäällikkö Frans Miettinen.\nKinislammella niinikään taisteli yli 800 punaista ja 1,500 valkoista,\nkamppailun päättyessä valkoisten tappioon ja pakoon. Näissä\ntaisteluissa olivat sotilaamme oppineet sotataitoa käytännössä.\n\n\n\nTilanne etelässä kärjistyy tappion jälkeen.\n\n\nMielikarvaudeksemme saimme etelästä viestin kaiken luhistumisesta.\nMurtui sekin toivomme, että saisimme sieltä vaatetusta repaleiksi\nkäyneiden vaatteiden uusimiseksi. Verhomme olivat nuotiolla\nkärventyneet, taisteluissa repeytyneet, verisiksi ja nokisiksi käyneet.\nKoko aikana ei ollut saapunut yhtään metriä kipeästi kaivattua kangasta\neikä kenkiä. Repaleitaan korjaillen koetti kukin päästä päivästä\npäivään. Jälkeenpäin saimme tietää, että meille oli lähetetty 600\npukua, mutta ne olivat jääneet matkalle.\n\nEtelässä tapahtunut katastroofi ei lainkaan muuttanut meidän asemaamme.\nOli jatkuvasti oltava taistelukannalla, ellei tahdottu vapaaehtoisesti\ntulla vangituksi tai ajetuksi Vienan mereen. Voitostaan hullaantunut\nvalkoinen hallitus kohdisti entistä raivokkaammin hyökkäyksensä\nviimeistä taistelukunnossa olevaa punaisten joukkoa vastaan. Toukokuun\npuolivälissä alkanut kelirikko laimensi sotatoimet melkein kokonaan.\nPunaisetkin vetäytyivät Koutajärven itäpuolelle. Venäjän\nneuvostohallitukselta olimme saaneet jo talvella luvan ampua\nalueellamme 600 poroa 175 markan hinnasta kappale. Koutajärven ja\nVienan meren väliselle kannakselle, joka kapeimmasta kohdasta on 5 km\nleveä, leiriytyivät joukkomme 2 km rautatien sivuun hyvin\npuolustettaville kukkuloille ja pieneen laaksoon, jossa virtasi\nkirkasvesinen puro. Santaisesta maaperästään sai leiri nimekseen\nSantamäen leiri.\n\nTilanne oli sekava ja sentähden oli parasta olla aina varuillaan.\nSantamäen leiri tarjosi luonnon muokkaaman puolustusaseman. Tänne oli\ntuotu kaikki taisteluvälineemme. Siellä olivat myös sotavankimme.\nVangit, jotka olivat saaneet vihiä valkoisten voitosta Suomessa,\nkatselivat kummeksuen päättäväisyyttämme jatkaa edelleen sotatoimia.\nKoutajärvellä saimme käytettäväksemme kaksi höyrylaivaa ja kevään\nkuluessa laitoimme ne purjehduskuntoon vartiotehtäviin ja joukkojen\nkuljetukseen järvellä. Lähetettiin lähetystö Pietariin neuvottelemaan\ntilanteesta ja hakemaan vaatetarpeita.\n\nEtelästä alkoi saapua silloin tällöin joukkonsa menettäneitä\npäälliköitä, joista osa osottautui epäilyttäviksi seikkailijoiksi.\nLeirissä olo muodostui miehistöä rasittavaksi poliittisten kriisien ja\ntappioiden syiden pintapuolisen pohdinnan temmellyskentäksi. Jokainen\nsaapuneista vieraista katsoi velvollisuudekseen luvata säälittävän\nrääsyiselle joukollemme yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista. Eräällä\nkävijöistä oli kansanvaltuuskunnan sinetillä varustettu valtakirja.\nHänen ohjeisiinsa kuului m.m. kehotus, että ne, jotka katsovat voivansa\nturvallisesti palata Suomeen, voivat sen tehdä. Toukokuun 23 p:nä\nilmottautui yhteensä 42 Suomeen lähtijää. Esikuntamme rajoitti lukua\npidättämällä sotakuntoiset miehet. Ilmoittautuneista 28 pääsi\nlähtemään. Seurauksena oli, että valkoiset osan ampuivat, osan\njoutuessa vankileirille.\n\nSuomeen palaamiskuume oli mennyt eikä sitä sanottavassa määrässä ollut\nalunpitäenkään. Miehistömme halusi pysyä eheänä joukkona ja kaikkiin\nhajoitusyrityksiin suhtaannuttiin epäluulolla. Sitten tuli tieto Buin\nsuomalaisen siirtolan perustamisesta. Sinne luultavasti olisimme\nmenneetkin, mutta junien saannissa kohtasimme voittamattomat esteet.\nOma veturimme No. 27 oli talven kuluessa ajettu raunioksi. Teknillisten\nvaikeuksien takia raukesi siis puuha siirtyä Buihin.\n\n\n\nSuomalaisen Legioonan perustaminen.\n\n\nVihdoin kesäk. 3 p:nä 1918 saapui Pietarista Eino Rahja tuoden\nvaatteita ja rahaa. Santamäen leirissä ollessamme oli sattunut\nepäsäännöllisyyksiä elintarpeiden saannissa. Pulan aikana olimme\nteurastaneet toistakymmentä hevosta ravinnoksemme. Päivittäin\nmyönnettiin noin 300 miehelle lomaa kalastukseen ja metsästykseen.\nPulasta selvittiin ja säännöllisyys elintarpeiden saannissa palautui.\nRahja selitti olevansa valtuutettu edustamaan neuvostohallitusta.\n\nNäihin aikoihin tekivät englantilaiset tuloa Muurmanille, muka\nneuvostohallituksen ystävänä auttaakseen Venäjää sentähden, että\nBrest-Litovskin rauhansopimuksesta huolimatta oli Saksa miehittänyt\nosan Ukrainaa y.m. alueita ja kaapannut Suomenkin vasallimaakseen.\nSuomen tilannetta englantilaiset erittäin huolellisesti seurasivat.\nAikaisemmin keväällä oli eräs englantilainen ja ranskalainen\nsotilashenkilö käynyt neuvostohallituksen sotilasedustajan eversti\nSasonovin kanssa rintamamme päämajassa Kanasen kylässä tutustumassa\njoukkojemme asemiin ja puolustuskuntoisuuteen. Silloin lausuttiin\narveluja, että kesän tullen tulevat sotatoimet laajenemaan Petsamosta\nSuomenlahteen saksalaista imperialismia vastaan. Englantilaiset\nantoivat ymmärtää, että he tulevat antamaan suomalaisille oman alueen\nja tilaisuuden taistella suomalaisia ja saksalaisia lahtareita vastaan.\n\nEnglantilaiset olivat antaneet meille suomalaisille kehotuksen\nmääritellä mitenkä laajalla alueella Suomen rajaa vastaan me katsoimme\nvoivamme toimia. Yleisesikuntamme päällikkö, sekä Iivo Ahava, Eino\nRahja y.m., kaikkiaan kahdeksan miestä valittiin asiassa toimimaan ja\nesittämään sopimusluonnoksensa koko miehistön hyväksyttäväksi.\nEnglantilaiset olivat auliita myöntämään suomalaisille tilaisuuden\nlaatia sopimusehdotuksen. Sopimuksessa määriteltiin ehdotuksemme mukaan\ntoiminta-alueeksemme Imanteron järven pohjoispäästä etelään Polarnojen\nasemalle ulottuva rautatie noin 180-200 kilometriä. Vartioitavaksemme\njätettiin kaikki tällä välillä olevat sillat y.m. ja radalta\nlänteenpäin Suomen rajalle ulottuvat alueet, kaikkiaan noin 27,000\nneliökilometriä käsittävä alue.\n\nEnglantilaiset suostuivat antamaan meille täydellisen sotilasopetuksen\neri aselajien käytössä. Opetuskielenä tulisi olemaan suomi.\nVaatetuksesta ja ruoasta pitäisivät englantilaiset huolen, samoin\nmahdollisesti tarvittavasta lisäaseistuksesta ja sotavälineistä.\n\nSopimuksen hyväksyjät sitoutuivat taistelemaan suomalais-saksalaisia\nlahtareita vastaan, mutta ei missään tapauksessa Neuvosto-Venäjää eikä\nsen joukkoja vastaan.\n\nTässä oli lähetystön Kantalahdessa laatiman sopimusluonnoksen\npääsisältö. Kokouksessa tehtiin huomautus, että englantilaisille olisi\nerikoisesti huomautettava, että me olemme vallankumouksellista joukkoa\nja vaikka olemmekin joutuneet taistelemaan samaa vihollista vastaan,\nniin se ei sido meitä senjälkeen pitempään ystävyyteen englantilaisten\nkanssa. Lähetystö kertoi Rahjan tehneen tästä puolesta jo selkoa\nenglantilaisille. Samalla huomautettiin siitä, että jos Suomessa\nalkaisi sisällissota monarkistien ja kansan kesken, niin mikään sopimus\nei viivyttäisi meitä rientämästä Suomeen kumouksellisten avuksi.\n\nKahdeksan päivää oli ehdotus pohdittavanamme joukoissamme. Niin\npäällystön kuin miehistönkin keskuudessa oli luottamus englantilaisiin\nnollan arvoinen. Sotilasharjoituksia pidettiin. Kaikki vihollistoimet\nnäytti kohdistuvan Suomen valkoisiin ja saksalaisiin. Kaiken\nmahdollisen teimme yllätyksien varalta. Sopimusluonnos kypsyi\nvähitellen yksityiskohtia myöten ja tarkasti halusimme määritellä\nkantamme, että emme missään tapauksessa joudu taistelemaan\nvallankumouksellisia voimia vastaan.\n\nSuureksi tekijäksi emme itseämme arvioineet. Itsekin arvostelimme, että\nolemme kuin hyttysen kyynel Itämeressä. Mutta sittenkin huomasimme,\nettä joukkona yrittäen aina jotain saadaan aikaan. Joukkomme teki\nvoitavansa estääkseen valkoisen hirmuvallan levittämästä valtaansa\nturvattoman Karjalan yli.\n\nKesäkuun 10 p:nä pidettiin ratkaiseva kokous Santamäen leirillä. Noin\nkolmesataa oli englantilaisiin liittymistä vastaan. He saivat lähteä\nmihin halusivat ja saivat mukaansa aseet ja ampumatarpeita.\nYhteistoimintaan ja englantilaisiin joukkoihin jäämiseen oli pakottavia\nsyitä. Meillä oli m.m. joukko miehistöä sairaalassa. Yksipuolinen ruoka\noli aiheuttanut jäsenten kangistumista ja kuumetautia oli myös\nilmaantunut. Haavoittuneiden osastolla ei sensijaan ollut paljon, sillä\nvaikeammin haavoittuneet olimme lähettäneet Pietariin.\n\nToimitetussa äänestyksessä 300 kannatti yksilöllistä toimintaa\nenglantilaisiin liittymisen asemasta. Muut kannattivat yhtymistä\nenglantilaisiin. Äänestyksen perusteella perustettiin Suomalaisen\nPunakaartin Pohjoinen Osasto, jota alettiin kutsua Suomalaiseksi\nLegioonaksi. Sotilaspuvussaan kantoivat legioonalaiset olkapoletin\npäässä punaista kolmiota. Päällikön merkit olivat samantapaiset\npunaisine nauhoineen poletissa. Legioonalla oli myös oma lippunsa,\npunainen, yläkulmassa keltainen kolmio ja kirjaimet S.L. ja alhaalla\nF.L. (Finnish Legion).\n\n\n\nSuomalaisen Legioonan toiminnasta.\n\n\nHeti alussa vuokrattiin 40,000 ruplan summasta harjoituskenttä. Aluksi\nkolme kasarmeiksi sopivaa rakennusta Knäsökubasta. Muutto kävi\nnopeasti, sillä leiriltä ei ollut matkaa kuin 8 virstaa kauppalaan.\nMenimme omine kiluinemme kaluinemme, oma oli kuormasto, aseet ja\nammukset. Rattailla kuljetettava langaton lennätin vaihdettiin\nkäytännöllisempään hevosen selässä kuljetettavaan. Upseerikoulu\nperustettiin. Legioonaan saapui 36 englantilaista opetus- ja\naliupseeria, erikoisopettajat tykistöä, konekivääreitä y.m. varten.\nTykistöä ei sikäläisellä maastolla tosin paljon tarvinnut, mutta\nharjotusvälineenä tykitkin olivat paikallaan.\n\nKesä- ja heinäkuun aikana saapui Suomen vankileireiltä Riihimäeltä,\nHennalasta, Hämeenlinnasta ja Viipurista silloin tällöin joku, jonka\noli onnistunut karata varmasta kuolemasta. He liittyivät joukkoomme.\nUseimmin he olivat kuitenkin niin nääntyneitä, että otti pari\nkuukautta, ennenkuin he toipuivat.\n\nKauaa emme kasarmielämässä joutuneet olemaan, sillä Suomen valkoiset\ntunkeutuivat kesän kuluessa Uhtualle, Oulankaan, Kuvaan ja Tumpsaan.\nHeinäkuun 18 p:nä läksimme kaikki upseerikokelaat, noin 100 luvultamme,\nsekä toinen ja kolmas komppania puhdistamaan Karjalaa valkoisista. Heti\netenimme talvellisille asemillemme saakka Tolvannolla, Tumpsassa ja\nRuvassa. Nämä paikat tulivat miehityspaikoiksi ja ne varustettiin\npuhelimella ja Ruvaan perustettiin langaton lennätinasema.\nEnglantilaiset sotalentokoneet olivat myös apuna.\n\nKesäkuun kuluessa oli ollut jo muutamia kahakoita valkoisten joukkojen\nkanssa Karjalassa. Tarkotuksemme oli pitää alueemme puhtaana\nrajavyöhykkeeseen asti. Toivoimme Suomessa vielä tilanteen muuttuvan.\nEnnenkaikkea odotimme saavamme Suomesta pakolaisten muodossa lisäväkeä.\nToivo osottautui turhaksi. Suomen työväki oli perinpohjin lyöty ja\ntoiseksi uskottiin lujasti Saksan militarismin romahtamattomuuteen.\nLahtarien joukossamme harjoittama provokatsioni vaikutti myös siihen,\nettä pakolaisia ei sanottavammin tullut. Selitettiin, että me olemme\nimperialistien sokeita käskyläisiä, joiden kanssa työläisillä\nei ole mitään tekemistä ja sanottiin, että me taistelemme myös\nNeuvosto-Venäjän joukkoja vastaan. Sanomalehdissä sitten julkaistiin\noikein \"seikkaperäisiä\" kuvauksia näistä taisteluista. Mentiinpä\nniinkin pitkälle, että laadittiin selostuksia muka aseellisista\ntaisteluista legioonalaisten keskuudessa. Legioonan joukoille tämä\nprovokatsioni antoi paljon naurun aihetta, mutta se samalla kasvatti\nmeitä vastustuskykyisiksi kaikille provokatsioneille. Tämän kirjoittaja\noli säännöllisessä kirjevaihdossa bolshevikien puolella, Metveigorossa,\nolevan ylipäällikkömme kanssa ja provokatsioonikirjoitukset osattiin\nasettaa oikeaan valoon. Mutta, kuten sanottu, ne menivät\nherkkäuskoisiin työläisiin täydestä Suomessa.\n\nLukuisilla retkilläni valkoisten rintaman takana Suomessa tulin\nhuomaamaan, kuinka heikko ja horjuva valkoisten puolustusteho oli\nSaksan monarkian luhistumisen jälkeen. Mutta vielä heikommaksi\nosottautui työläisten taistelutahto. He eivät voineet luvata mitään.\nPakko-ottoinen sotaväki, ainakin ne, joiden kanssa onnistuin päästä\nkosketuksiin, lupasi auttaa, mutta joukkojen kesken ei ollut mitään\ntietoyhteyttä, joten ne eivät tietäneet toisistaan mitään. Meillä\nsensijaan pidettiin vaikeuksista huolimatta yhteyttä Pietarin punaisten\njoukkojen kanssa.\n\n\n\nLegioonan poliittinen johto ja ylipäällystö.\n\n\nKesäkuun 10 päivän jälkeen olimme saaneet olla omine koeteltuine\njohtoinemme ja olisimme jotenkuten tulleet toimeen edelleenkin. Eino\nRahja kesäkuun loppupäivinä lähti muihin tehtäviin Pietariin. Kesäkuun\nloppupäivinä tuli Arkangelista joukkoomme August Wesley, joka oli ollut\npunaisten päällikkönä Suomen luokkasodan aikana. Leveästi kertoi hän\nmiten hän oli Kansanvaltuuskunnalle painostanut diktatuurin\nvälttämättömyyttä ja oli kai itse pitänyt itseään sopivana\ndiktaattoriksi. Englanninkieltä hallitsevana hän helposti kohosi\nylipäälliköksemme.\n\nKnäsössä piti Wesley kaikille legioonan joukoille puheen\nenglantilaisten suostumuksella. Suomen kohtalosta ei hän paljoakaan\nmaininnut, mutta sensijaan arvosteli ankarasti Venäjän silloisia oloja,\nhajanaisuutta ja järjestyksen puutetta, jota hän oli joutunut kokemaan.\nKertomansa mukaan hän oli tullut laivoilla Venäjän jokia myöten niin\npitkälle, kuin oli päässyt. Piti erittäin pahana sitä, kun Venäjän\npunasotilaat olivat muutamilla paikkakunnilla pidättäneet hänet ja\nherroilta näyttävän seurueensa. Ei löytänyt hyvää missään\nneuvostovallan alueella. Miehestä mieheen kävi sentähden kuiske: mikset\njäänyt asioita korjaamaan, koska sinulla kerran on niin tarkka silmä\nvikoja huomaamaan! Selvästi saattoi huomata, että häntä kannusti\nkunnianhimo. Legioonan miehistö kyllä salli tosiperäisen arvostelun,\nmutta hyvää tarkottavan ja kaikkensa uhranneen työväestön ja sen\nkumouksellisten johtajien solvaus oli jo liikaa. Siksi me jurot\npohjolan miehet katselimmekin toisiamme ja epäilys Wesleytä kohtaan\nkasvoi.\n\nUpseerikoululaisten mukana lähti Wesley retkelle Tolvantoon. Viha\nvalkoisia kohtaan oli entistä katkerampi. Saimme käskyn surkeilematta\najaa valkoiset joukot Karjalan alueelta ja ottaa vangiksi niin paljon\nkuin suinkin. Mutta Wesley tällä retkellä joko tahallisesti tai\npelkuruudesta päästi helposti vallattavan valkoisten partiojoukon\nkäsistään, tyytyen vähäpätöisen vartion saartamiseen. Tältä retkeltä\npalattua suhahteli kuultavana kuiskeena hänen korvissaan sana\n\"lahtari\". Päällikköuransa loppui siihen, kestettyään neljä viikkoa.\nSensijaan hänen mukanaan tulleesta seurueesta jäi miehistöömme pieni\nryhmä, 16 miestä. Useista heistäkin tuli ainainen kiusankappale ja\nrienaaja, varsinkin Itkosesta. [Mainittu Itkonen on kirjottanut kirjan\n\"Muurmanin Suomalainen Legioona\", joka on hengeltään täysin valkoinen\nja asiatiedoiltaan monessa suhteessa vääristelty. Siitä huolimatta\ntyrkytetään sitä sosialidemokraattien taholta työläisten luettavaksi.\n-- Toim.] ja Johansonista, jotka vihdoin luikkivatkin valkoisten\npuolelle. Mitään erikoista he eivät saaneet aikaan meitä\nvahingoittaakseen, lukuunottamatta laatimaansa nimiluetteloa johtavissa\ntoimissa olevista 101:stä miehestä, jonka sitten antoivat valkoiselle\nhallitukselle.\n\nHeinäkuun loppuviikolla saapui Knäsökubaan Oskari Tokoi. Hän kertoi\ntehtävänään olleen työpaikkojen hankkimisen puutavarateollisuudessa\nSuomesta Venäjälle paenneille suomalaisille. Arkangelissa joutui hän\ntekemisiin englantilaisten kanssa ja kuultuaan Suomalaisen Legioonan\nolemassaolosta, siirtyi hän sinne. Entisen toimintansa perusteella tuli\nhänestä itseoikeutettu auktoriteetti. Tokoi hääräsi enemmän\nenglantilaisten kanssa ja otti sensijaan vähemmän osaa käytännöllisiin\nsotatoimiin.\n\nSuomalaiseksi ylipäälliköksi sota-asiain alalla saimme elokuussa\nNeuvosto-Venäjän puolelta lähetetyn Verner Lehtimäen. Hän oli\npäällikkönämme kesän 1918 ja talven 1919, kunnes toukokuussa siirtyi\nrintaman yli takasin Neuvostovallan puolelle.\n\nKun talvella katsottiin hyökkäysaikeet Suomeen lopullisesti\nrauenneiksi, niin oli Suomalainen Legioona kuin kuollut alueella, jossa\noli kaiken maailman sotaväkeä, serbialaisia, ranskalaisia,\namerikalaisia ja englantilaisia joukkoja. Käynnissä ollut agitatsioni\nja neuvostovallan voimistuminen oli vaikuttanut näissäkin joukoissa\nniin, että ne halusivat heittää hiiteen Venäjän työväen vallan\nkukistumisen, jota varten ne oli tänne Jäämeren perukoille haalittu.\nEnsimäisenä poistettiin amerikalaiset joukot ja viimeksi serbialaiset.\n\nNyt olisi suomalaisia joukkoja vastoin sopimusta haluttu käyttää\nneuvostojoukkoja vastaan Karhumäessä, Petroskoin lähellä. Meidän\nalueemme oli 600 virstaa pohjoisemmassa. Erittäin haluttuja olisivat\nolleet harjaantuneet hiihtojoukkueet, kun onnettomuudeksi eräs\nenglantilainen kenraali harjoituksissa sattui näkemään oivalliset\nhiihtäjämme. Ensin tarjottiin vähäpätöistä \"kunniakasta\" tehtävää\npienelle ryhmälle. Alkuunpanijana kiihotukselle taisteluun\nneuvostojoukkoja vastaan väitettiin olleen Legioonasta erotetun Aarne\nOrjatsalon. Käsitimme, että myöntyminen alussa merkitsisi myöntymistä\nlopussa. Ponteva, yksimielinen kieltääntyminen vaikutti, että asia\nraukesi alkuunsa. Orjatsalon housut alkoivat nyt tutista ja hän siirtyi\npois koko maasta, pestautuen brittiläiseen sotaväkeen -- upseerina\nenemmän näyttelijä kuin sotilas.\n\nViimein englantilaiset katsoivat viisaammaksi yrittää sopimusta Suomen\nhallituksen kanssa Legioonan Suomeen palaamisesta. Neuvotteluja käytiin\nVirossa, Tallinnassa. Kaksi suomalaista, Pikkuvirta ja Anttonen sekä\nenglantilainen päällikkömme Burton lähtivät Norjan ja Ruotsin kautta\nsinne. Sopimus saatiinkin. Sopimuksessa luvattiin vapaa paluu Legioonan\nmiehistölle, mutta valkoinen hallitus oli sille toimitetun luettelon\nperusteella nimittänyt satayksi johtohenkilöä, joita se ei katsonut\nvoivansa laskea maahan. Näihin nähden toivottiin saatavan toinen\nsopimus. Englantilaiset lupasivat, että jos legionalaisia\ntuomittaisiin, niin he myöntäisivät asumusoikeuden jossain\nsiirtomaassa, etupäässä Canadassa. Lopullista sopimusta odotellessa\nkului kevät ja kesä 1919.\n\nToimettomuudessa eivät legioonalaiset kuitenkaan olleet. Voimistelua ja\nharjoitusten viimeistelyä oli edelleen. Tämän lisäksi huolehdittiin\nvalistustehtävistä ja myös huvipuolesta. Ruvassa toimi kesän tultua\nulkoilmateatterikin, esittäen työväen luokka-aiheisia kappaleita.\nSaimmepa keskuudessamme olleilta kirjailijoilta useita uusiakin\nkappaleita.\n\nAjan oloon oli meidän huollettavaksemme karttunut vainon alaisia\ntyöläisiä, naisia ja lapsia, joita oli sotapakolaisina ja orpoina\nvirrannut luoksemme suuri joukko.\n\nTiedustelua ja retkeilyä Suomen alueelle oli edelleen. Yrittipä\nmuutamia kymmeniä miehiä pujottautua serbialaisten rintaman yli\nneuvostovallan puolelle, mutta vain muutamille tämä onnistui matkan\nvaikeuden ja pituuden takia. Eräällä tällaisella retkellä menetti\nhenkensä m.m. päällikkömme Iivo Ahava, jonka imperialistien\npalveluksessa olevat joukot ampuivat.\n\n\n\nPaluu Suomeen.\n\n\nOlimme sekä Suomesta ja Pietarista olevilta suomalaisilta saaneet\nkehoituksia mennä Suomeen, jos vain luulemme siellä saavamme olla\nvapaalla jalalla. Jokainen toivoi otollisempaa aikaa taistellakseen\nuudelleen hirmuhallitusta vastaan.\n\nSyyskuussa lähti Knäsöstä junia Muurmanin satamaan, josta matka kulki\nlaivalla Englannin kautta Itämerelle, Tallinnan väylälle ja\nItävillingin saarelle, lähelle Helsinkiä. Täällä oli määrä suomalaisten\nviranomaisten meitä tutkia. Viikkomääriä tutkittuaan he saivat\nerotetuksi 36, joille olisivat mätkineet linnatuomioita. Englantilaiset\nveivät heidät sopimuksen mukaisesti Englantiin ja sieltä syksyllä\nCanadaan. Muurmanille oli jäänyt vain ne 101 Suomen hallituksen\nmielestä pahinta. Näistä jäi omasta halustaan neljättäkymmenettä miestä\nPohjois-Venäjän ja Muurmanin alueelle metsäsisseinä odottamaan\nneuvostojoukkojen saapumista etelästä. Nämä ehtivät joutua valkoisten\nkynsiin paria kolmea viikkoa ennen neuvostojoukkojen saapumista.\nUseimpien täytyi paeta Suomeen tai Norjaan.\n\nSuomeen menijät tutkittiin Muurmanilla ennen lähtöä tarkoin ja oltiin\nsitä mieltä, että heitä ei voitaisi minkään oikeuden mukaan tuomita,\nvarsinkin, kun oli sovittu, että sodasta valkoisia vastaan ei syytetä.\nEnsimäisestä lähetyksestä jälelle jääneet matkustivat jokseenkin\nsamoja reittejä kuin ensimäisetkin. Tokoi jäi Tallinnaan ja ent.\nkansanedustajat E. Elo ja K. Hämäläinen näyttivät myös pitävän hyvää\nhuolta omasta turvallisuudestaan. Muut läksivät Helsinkiin, jossa oli\nmerkillinen vastaanotto. Meidät vietiin Koleraparakille yöksi, vaimot\nja lapsetkin. Vaatteet poltettiin ja sitten pantiin kahden viikon\nkaranteeniin muka tautien varalta, ilman ruokaa, Tammisaaren vankilaan.\nHelsinkiin olimme saapuneet marraskuun 15 p:nä ja seuraavana päivänä\nvietiin Tammisaareen. Vasta joulun jälkeen alettiin tutkia. Kaikki\nsaivat tuomion ja ehkä vain äärimmäinen tilanahtaus ehkäisi kaikkien\nsaamasta elinkautista. Elinkaudeksi tuomittiin August Junel ja Akseli\nKauppinen, 12 vuodeksi Pekka Lyytikäinen, Emil Pyttynen, A. Silsden, H.\nPekkala, J. Eskelinen ja vähän jälkeenpäin E. Pikkuvirta ja Smolander.\nKorkein oikeus näitä tuomioita hiukan muutti, mutta kukaan ei\nvapautunut ennenkuin vuosien kuluttua. Viimeisimpinä pääsivät A.\nKauppinen ja Smolander, lähes viiden vuoden vankeusajan jälkeen.\n\nTalinnassa oli Tokoi leimannut itsensä toisten kohtalosta\nvälittämättömäksi, kunhan hänellä itsellään vain oli mukavuuksia.\nTeoillaan sanoi hän ikuisesti hyvästi taisteleville työläisjoukoille.\n\nPaljon on arvosteltu Muurmanin Suomalaista Legioonaa sen joidenkin\nkelvottomien johtajien takia. Mutta käytäntö jälkeenkinpäin osotti,\nettä joukot olivat sentään tervettä ainesta. Kun 1920 talvella Suomen\nlahtarit taas alkoivat rosvoretkensä Karjalan Kommuunin alueelle, niin\nuseat legioonalaiset, jotka huomasivat, että heillä ei ole\nmahdollisuutta suuriakaan Suomessa toimia, siirtyivät puolustamaan\ntyöväenvallan alueita neuvostojoukkojen riveissä. Keväällä 1920\nlegioonalaisia meni Karjalaan yli 400 miestä. (Myöhemmin enemmän).\nSyvän iskun he tahtoivat lyödä työväenvallan puolesta. He näyttivät\nkäytännössä, että ei ole ollut haitaksi vaikka sotataitoa on opittu\nenglantilaisilta, kunhan vain toiminta on tähdätty jaloon päämäärään,\nsuuren sorretun luokan vapauttamisen hyväksi. Joukko näytti myös, että\nyksimielisyyden vallitessa voidaan antaa vaikka \"kättä pirulle\" silti\nsaastuttamatta itseään.\n\nPäätänsä pitempänä kohoutuvat Jukka Lappalainen, Julius Koskinen ja\nPikkuvirta. Viimeksimainittu saavutti tuloksen, jota voidaan pitää\nennätyksenä alallaan. Hän vapautui Tammisaaren kurjalasta v. 1921.\nKuuden viikon kuluttua, saapui laitoksen \"musta korppi\", pastori,\nluokseni selliin valittamaan, että kuinka on ymmärrettävissä, että\nvasta kuusi viikkoa sitten vapautunut Pikkuvirta on johtanut punaisten\ntaistelua Neuvosto-Karjalassa Kiimijärvellä. Samalla näytti hän\nmukanaan tuomaa Helsingin Sanomien selostusta valkoisten\nryöstöretkestä. Mietin miestä, etäisyyttä ja aikaa, enkä sanonut\nminäkään ymmärtäväni, sillä siksi heikkona hän vapautui vankilasta.\n\nOmasta kokemuksestani voin sanoa, että vain perinpohjin koetellut\njoukot saattavat selviytyä vaikeuksista ja kiusauksista ja pysyä\nuskollisina aatteelleen. Sellaista tapausta, kuin liittymistä\nenglantilaisiin joukkoihin, en suosittele uusittavaksi, mutta\ntapahtumain kulku on niin monivaiheinen, että edeltäpäin ei voi\nyksityiskohtia suunnitella, mutta päämäärän voimme pitää ja siihen\npyrkiessämme olemme pakoitetut ottamaan huomioon kaikki käytännölliset\nseikat. --\n\n                                              Akseli Kauppinen.\n\n\n\n\nPako Venäjälle\n\n\n(Artturi Siveniuksen laajemmista käsikirjoituksista \"Pakolaismuistelmia\nNeuvosto-Venäjältä\").\n\nYleisestä häviöstä huhuiltiin jo varmana asiana huhtikuun alkupäivinä\nja silloin alkoivat varsinkin johtoasemassa olevat henkilöt,\njoita uhkasi varma kuolema, silmäillä Venäjälle päin sekä tutkia\nkarttaa. Rautatieneuvosto päätti epävirallisesti, ainoastaan\nyksityiskeskusteluissa, siirtyä ensin Viipuriin. Ketään ei kehotettu\nmihinkään lähtemään, vaan sai kukin harkita oman kohtalonsa mukaisesti\nasemansa. Neuvoston enemmistö siirtyikin sinne ja muutamia\nvirkailijoita seurasi mukana, tai saapui myöhemmin.\n\nPunakaarti vastusti kiihkeästi kaikkien johtoasemassa olevien\nsiirtymistä, kuuluivatpa he sitten sotilas- tai siviili-\"säätyyn.\"\nJokaisen pienimmänkin johtajan olisi pitänyt olla paikallaan. Tämä kai\njohtui pääasiassa siitä, että kaarti halusi välttää paniikkia.\n\nViipuriin saavuttuamme avasi toveri Viinikka-vainaja sikäläisen\npiirihallituksen huoneiston, murtaen sinetit ja toivoi\nrautatieneuvoston asettuvan sinne suorittamaan tehtäviään. Vahtimestari\noli tässä laitoksessa ainoa, joka pälyili eteisessä vielä muutama päivä\nsen jälkeenkin, mutta hänkin hävisi vähin äänin omiensa luo.\n\nRautatieverkon asioita hoidettiin sitten jonkun verran vielä\nViipuristakin käsin, vaikka kaikki näyttikin olevan lopun alkua. Suurin\nosa Kansanvaltuuskunnan jäseniä y.m. siviilitoimitsijoita kävikin\nsilloin aseisiin tavallisina rivimiehinä ja nämä tilapäisesti\nkokoonpannut osastot torjuivatkin vihollisen ensimäiset hyökkäykset\nViipuria vastaan.\n\nKun rautatien kassassa oli vielä jonkun verran varoja, niin kääntyi\ntämän kirjoittaja pääesikunnan puoleen, joka silloin jo oli muuttanut\nViipurin linnaan, tiedustellen varojen mahdollista siirtoa, koska\nsilloin jo kuultiin vihollisen kuularuiskujen ääntä Papulan mäeltä.\nEsikunta piti kuitenkin tilannetta siksi rauhoittavana, että se käski\nvain järjestämään junia Simolaan ja Lappeenrantaan joukkojen\nsiirtämistä varten Viipuriin. Mutta tilanne, joka kärjistyi joka\nminuutti, ei suonutkaan enää mahdollisuutta palata asemalle. Valkoisten\nkuularuiskujen ilmoitettiin sillä välin siirtyneen Papulan\nsillankorvaan laulamaan kuoleman tuutulaulua punaisille.\n\nLinnasta suunnattiin viholliseen tykkituli. Tulta suitsusi kanuunoista\nja jyrinä täytti koko ympäristön. Päätin silloin kuolla yhdessä\ntovereiden kanssa linnan puolustuksessa. Nousin tornin ylimpään\nkerrokseen ja tarkastelin ympäristöä, etsien näköpiiristäni jotain\nkomentavan päällikön tapaista tiedustellakseni häneltä mitä voisin\ntehdä asian hyväksi. Sellaista en kuitenkaan löytänyt. Sensijaan\neräissä huoneissa oli runsaasti naisia ja lapsia sekä matkatavaroita.\nPunakaartilaisia nukkui eräissä suojissa myöskin huolimatta\nkuusituumaisten kanuunain jyskeestä. He olivat nähtävästi\nylenrasittuneita ja uupuneita, koska voivat sellaisessa ryskeessä\nnukkua. Kävin permannolle istumaan, miettien tilanteen vakavuutta.\nAinoatakaan tuttavaa en löytänyt tästä kirjavannäköisestä joukosta.\n\nTällävälin oli kello jo kulkenut yli puolen yön. Silloin ilmestyi\nkeskuuteemme eräs toveri, joka ilmoitti puolikuuluvalla äänellä: \"Nyt\nlähdetään.\"\n\nKaksi henkeä riviin käyden läksimme sitten portaita alas linnan\npihalle. En kysynyt mihin mennään, mutta ajattelin, että mennään mihin\ntahansa. Jonon etupää suuntasi kulkunsa kaupunkiin päin pitkin siltaa,\nkääntyen sitten sillan korvasta heti oikealle, jossa oli vesillä viisi\npientä saaristolaismatkustajalaivaa. Niissä ei ollut valoja enempää\nkuin rannallakaan, vaan jonomme sijoittautui pimeän päin mihin sattui.\nYleensä ei kukaan puhunut paljoa. Vähän vain ja kuiskaamalla. Yhtä\nvähä-äänisesti irroitettiin touvit ja koneet alkoivat hiljalleen\ntyöskennellä laivan keulan ollessa Uuraaseen päin käännettynä.\n\nMatka alkoi tuntematonta päämäärää kohti. Venäjälle kaikki arvasivat\nmentävän, jos enää päästään, sillä mitään takeita ei siitäkään ollut,\nkoska Koivistolla tiedettiin jo olleen valkoisten järjestettyjä\njoukkoja. Matkalla mennessämme näimme kaameita tulipaloja, joita pommit\nsytyttivät Viipurin esikaupungeissa. Kolme suurta tulipaloa levitti yön\npimeydessä valoa taivaalle. Me näimme niiden tuhoavan punaisten majoja\nja me kuvittelimme sitä suurta tuskaa ja kauhua, mitä heillä oli\nkestettävänään. Me tunsimme siinä oman luokkamme häviöntuskat ja\nkauhulla totesimme sen tällä kertaa häviävän taistelun.\n\nUuraaseen saavuttuamme oli laivojen saatava puita, jotta matkaa\nvoitaisiin jatkaa. Täällä punakaarti nousi vastaan ja kielsi aluksi\njyrkästi lähtemästä mihinkään. He eivät olleet vielä menettäneet\ntoivoaan voitosta, vaikka olivat eläneet mukana koko taistelun vaiheet.\nKun siinä asiaa selvitettiin puolelta ja toiselta, antoivat he meidän\nyrittää edelleen. Puut oli pian saatu laivaan satojen matkustajien\nyhteisellä työllä ja niin lähdettiin edelleen ulapalle -- Kronstadtia\nkohti. Sinne saavuttiin puolen päivän tienoissa. Meidät tarkastettiin,\ntutkittiin ja ilmoitettiin Pietariin meidän tulostamme.\n\nMatkalla tapasimme kuitenkin vielä erään pienen sotalaivan, joka toi\napuväkeä Viipurille, mutta joka lienee tapahtunut kuitenkin liian\nmyöhään.\n\nPietariin saavuimme sitten illalla kello 6 aikaan ja jokainen\nmatkustaja sai määräyksen pysyä laivassa toistaiseksi. Kiväärit, joita\nmatkustajilla oli mukanaan, julistettiin heti takavarikoiduiksi. Näin\noli henki tältä pieneltä punaisten ryhmältä saatu säilytettyä. Jokainen\ntunsi rinnassaan, kaameiden sotamuistojen lävitsekin suurta\nkiitollisuuden ja turvallisuuden tunnetta. Nyt oltiin työläisten\nVenäjällä.\n\n\n\n\nMaatalouskysymys Suomen vallankumouksessa\n\n\n\nOmistus- ja väestösuhteet maaseudulla luokkasodan aattona.\n\n\nKapitalistinen kehitys viime vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä\nvaikutti mullistavasti Suomen maaseudunkin omistus- ja väestöoloihin.\nV. 1901 oli virallisen tilaston mukaan maaseudun ruokakuntien luku ja\nryhmitys seuraava:\n\n    omaa maata viljeleviä ruokakuntia    110,629 eli 23 %\n    vuokramaata viljeleviä ruokakuntia   160,525  \"  34 \"\n    ilman viljelystä olevia ruokakuntia  206,988  \"  43 \"\n\nTämä osoittaa että tilattomien, siis _omistamattomien_, ruokakunnat\njo v. 1901 käsittivät lähes puolet kaikista maaseudun ruokakunnista.\nToisen suuren ryhmän muodostivat orjuutetussa asemassa elävät\nmaanvuokraajat. Vain vajaa neljäs osa oli itsenäisiä\ntalonpoikaistalouksia ja niistäkin runsaasti 5/6\npientalonpoikaistalouksia tai kääpiötiloja. Näin ollen olivat jo\nsilloin tilattoman väestön ja torpparikysymykset muodostuneet\nkapitalistiselle yhteiskunnalle vakaviksi pulmakysymyksiksi. Ja\ntalonpoikaiskysymys yleisemmässäkin merkityksessä oli sellaiseksi\nkehittymässä.\n\nTämän vuosisadan ensimäisenä puolitoistavuosikymmen jaksona jatkui\nmaaseudun omistusolojen kehitys yhä selvemmin kapitalistisissa\nmerkeissä. Maaomaisuudet keskittyivät yhä harvempiin käsiin.\nSuurmaanomistus anasti haltuunsa viljavimmat ja metsärikkaimmat alueet.\nNiiden kautta suurmaanomistajain riistovalta lujittui. Maanviljelys sai\njoko yhä kapitalistisemmat piirteet, tai jäi se toisarvoiseksi\nmetsätalouden rinnalla. Maaomaisuuksien keskittyminen merkitsikin\nennenkaikkea metsäomaisuuksien kerääntymistä tukkikapitalistiyhtymien\ny.m. suurporhojen käsiin.\n\nLuokkasodan aattona, v. 1917 alussa, kuului 9,755 maan tärkeintä\nsuurtilaa joko sellaisille suurmaanviljelijöille, joilla kullakin oli\nmaata vähintäin 2,000 hehtaaria, tai sitten kapitalistiyhtiöille. Nämä\nsuurtilat olivat todellisuudessa ne johtavat kukkulat, jotka määräsivät\nsekä käytännöllisesti että poliittisesti koko porvarillisen\nyhteiskunnan agraaripolitiikan suuntalinjat. Ja että nämä suurtilat\ntodella kuuluivat varsinaisille suurkapitalisteille, siitä antaa\nhavainnollisen kuvan seuraavat virallisen tilaston tiedot:\n\n  336 kapitalistiyhtiölle kuului  8,063 tilaa eli 82,8 % suurtiloista\n   19 yhdistyks. ja osuuskunnalle    25   \"    \"   0,2 \"      \"\n  391 yksityiskapitalistille (kauppa- tai teollisuuskapitalisteja)\n                                  l,079 tilaa eli 11,0 % suurtiloista\n  113 suurmaanviljelijälle kuului   588   \"    \"   6,0 \"      \"\n\nNoista tiedoista ilmenee, että 859 teollisuusyhtiötä, suurkapitalistia\nja suurmaaporhoa omistivat maa- ja metsätaloudellisesti tärkeimmät\ntilat. Virallinen tilasto jaottelee nuo mainitut yhtiöt kolmeen\nryhmään: pikkuyhtiöt, suuryhtiöt ja jättiläisyhtiöt. Näistä oli maata\nkullakin pikkuyhtiöllä 2,000 -- 5,000 ha, suuryhtiöillä kullakin\n5,000 -- 50,000 ha ja jättiläisyhtiöllä kullakin 50,000 -- 400,000 ha.\nYhteensä oli kullakin eri ryhmällä maan pinta-alaa hallussaan\nseuraavasti:\n\n    Pikkuyhtiöillä         229,247 ha, eli 9,6 % koko yhtiömaista\n    Suuryhtiöillä          710,446  \"   \" 29,6 \"   \"      \"\n    12 jättiläisyhtiöllä 1,454,458  \"   \" 60,8 \"   \"      \"\n\nNuo tiedot havainnollisesti osoittavat, että teollisuus- ja\nrahakapitalistit olivat v. 1917 kohonneet todellisiksi valtiaiksi\nmaataloudessakin. Yksistään 12:lle \"jättiläisyhtymälle\" kuului lähes\n1,5 miljoonaa hehtaaria maata. Yleensä oli varsinainen, mitä\nhäikäilemättömin suurkapitalismi ulottanut vaikutusvaltansa\nmaaseudullekin. Kapitalististen olojen synnyttämät luokkavastakohdat\nkärjistyivät ja ristiriidat kasvoivat. Tästä johtuu, että taistelunkin\noli pakko siirtyä myös maaseudulle.\n\n\n\nTorpparikysymys ja Suomen työväen vallankumous.\n\n\nMonta vakavaa kysymystä astui maaseudullakin kapitalistisen\nyhteiskuntajärjestelmän eteen. Se ei kyennyt synnyttämiään\npulmakysymyksiä ratkaisemaan. Torpparikysymys oli yksi niistä.\nSellaisia maanomistajia, jotka omistivat torppia, oli verrattain pieni\nmäärä, mutta kun ne suurkapitalisteina olivat vaikutusvaltaisimpia\nmaanomistajaluokan ja koko vallassaolevan luokan keskuudessa, muodostui\ntorpparikysymys koko riistäjäyhteiskunnan kysymykseksi. Vuonna 1918 oli\nmaan 125,000 talollisesta ainoastaan 24,000:11a torppia. Siis yli neljä\nviidettä osaa maanomistajista oli sellaisia, joilla ei ollut\nainoatakaan torppaa. Sitä paitsi torppia omistavistakin maanomistajista\noli 24 sellaisia, joilla oli vain 1 tai 2 torppaa. Sellaisia\nsuurmaanomistajia, joilla kullakin oli yli 10 torppaa, oli koko maassa\nv. 1918 vain 476.\n\nEräät porvarilliset agraaripolitikoitsijat selittivätkin\ntorpparikysymyksen ratkaisuasteella ollessa, että torpparikysymyksen\nratkaiseminen merkitsee vain noiden 476 suurtilallisen ja maan\ntorppariluokan välisten asioiden järjestelyä. Kun niiden väliset\nsuhteet saadaan tyydyttävästi ratkaistua, niin koko tuo kapitalistisen\nyhteiskunnan pulmakysymys on ratkaistu. Niin selitettiin.\nMutta nuo suurtilalliset ne olivatkin juuri niitä, joiden\nvarpaille kapitalistivaltio ei niin vain voinut eikä voi astua.\nTorpparikysymyksen vallankumouksellinen ratkaisu oli kiertämättömästi\nedessä.\n\nEsimerkkinä tyypillisimmistä torppariorjuttajista mainittakoon\nseuraavat: Ahlström, joka omisti noin 500 torppaa eri puolilla maata;\nGutzeit-yhtiö, Halla-yhtiö ja Jokioinen, kukin yli 300 torppaa, Köyliön\nja Vuojoen-kartanot, Fiskarsin ruukki, Kymi-yhtiö, Rosenlew-yhtiö, The\nFinland Wood Co., Gustaf Cederberg ja kumpp. omistivat kukin yli 100\ntorppaa. Samanlaisia oli edelleen monet kartanot ja yhtiöt, kuten\nSarvilahden kartano Pernajassa, Elimäen kartanot, Ratula Artjärvellä,\nLaukon kartano Vesilahdella, Pekkalan kartano Ruovedellä ja eräät muut\nHämeen ja Etelä-Suomen suurtilat. Näemme siis miten yleensä\nsuurtilain omistajina ja samoin torpparien orjuttajina olivat samat\nsuurkapitalistit, jotka teollisuustyöväestöäkin orjuttivat ja sortivat.\nTorppariluokan ja maaväestön valtiaina oli siis varsin uusaikaiset\nmaakapitalistit. Torppariväestön ahdistaminen muodostuikin julkean\nhäikäilemättömäksi.\n\nSuurmaakapitalistit alkoivat harjoittaa uusaikaista maataloutta. Niiden\nviljelystavat nojautuivat kapitalistiseen markkinatalouteen. Vanhat\ntalonpoikaiset viljelystavat olivat heille vieraita. Metsäin omistus ja\nniistä rikkauksien kasaaminen näytteli heidän pyrkimyksissään pääosaa.\nTorpparit kuluttivat metsää polttopuina ja rakennustarpeina ja näin\nollen tältäkin pohjalta lähteviä rettelöitä riitti loppumattomiin. Ei\ntyydytty yksinomaan siihen, että torpparien metsänkäyttöoikeuksia\nrajoitettiin. Torpparit piti saada ajettua pois konnuiltansa. Heistä ei\nollut enään kapitalisteille vastaavaa hyötyä. Torpparien joukkohäädöt\nastuivat päiväjärjestykseen. Niilläkin suurtiloilla, missä\nmaanviljelystä harjoitettiin, muuttui viljelystavat siinä määrin, että\ntorpparien työvoima päivätyöverojen suorittamisessa ei enään ollut\nriistäjille yhtä tärkeää kuin aikaisemmin. Tämäkin oli omiansa\nkiihdyttämään häätöpyrkimyksiä.\n\nKiristyksien lisääntyessä ja häätöraivon kasvaessa muodostui\ntorppariväestön asema tukalaksi ja epävarmaksi. 1905 vallankumousliike,\njoka yleensä ravisti hereille työtätekevien suuret joukot Suomessakin,\nulotti herättävän vaikutuksensa myös torppariväestön keskuuteen. Siihen\nsaakka nukkunut torppariväestö alkoi liikehtiä. Eri puolilla maata\npidettiin torpparien kokouksia ja pohdittiin yhteisiä kysymyksiä.\nLakkojakin oli siellä täällä paikallisten vaatimusten pohjalta\nlähteneinä. 1906 kokoontuivat torpparien edustajat puolituhatlukuisena\nkoko maata käsittävään torpparien edustajakokoukseen Tampereelle.\nMaalaistyöväenyhdistyksien yhteyteen perustettiin torppariosastoja ja\ntorppariliike alkoi mennä eteenpäin järjestyneenä liikkeenä,\nmahdollisimman kiinteästi kytkeytyen silloisen sos.-dem.\ntyöväenpuolueen ympärille ja sen johdonalaiseksi. Vaikka myöhemmin\ntorppariosastojen yhdyssiteeksi muodostui maanvuokraajain liitto, niin\nei läheinen suhde silloiseen sos.-dem. puolueeseen silti kadonnut.\nTorpparijoukoista muodostui puolueen vankimmat kannattajajoukot\nmaaseudulla. Parlamenttaariset saavutukset jäivät laihoiksi. Mutta se\ntunnustus on silloiselle puolueelle annettava, että rehellisesti se\nmaanvuokraajain asioita ajoi. Jos se olisi osannut ottaa edes yhtä\nasiallisesti koko talonpoikaiskysymyksen, niin sen asema olisi\nluokkasodan syttyessä ollut maaseudulla vankka.\n\nVarsinkin torppariväestön herättämisessä näytteli silloinen\nparlamenttityö huomattavaa osaa. Kun esim. 1907, siis 20 vuotta sitten,\nsuuret joukkohäädöt riehuivat Laukon maalla, lähti sos.-dem.\neduskuntaryhmä voimakkaaseen taisteluun sorrettujen torpparien\npuolesta. Laajat torpparijoukot kautta maan liikehtivät. Laukon\ntorpparien asian käsittivät he kaikkialla omaksi asiaksensa. Näiden\nliikehtimisien vaikutuksesta, porvariston vastustuksen raivokkuudesta\nhuolimatta, saatiin v. 1909 maanvuokralakiin määräys, joka ehkäisi tai\nainakin huomattavasti rajoitti häätöjen toimeenpanemista viiden lähinnä\nseuraavan vuoden aikana. V. 1915 olisi ehkä astunut häädöt jälleen\nlukuisina päiväjärjestykseen, mutta edellisenä vuonna syttynyt\nmaailmansota toi uusia kysymyksiä esille. Sellaisia olivat esim.\nmarkkinasuhteitten katkeamisesta tai muuttumisesta johtuneet\nelintarvepula- y.m.s. kysymykset. Ne vaativat kapitalistien ja\nsuurmaaporhojen huomion. Sitäpaitsi sota-ajan poikkeuslait eivät\npäästäneet siinä tilanteessa joukkohäätöjä uusiintumaan.\n\n\n\nVuoden 1917 tapaukset ja torppariväestö.\n\n\nMaaliskuun vallankumouksen kautta avautui työtätekeville kaikkialla\nvissejä toimintamahdollisuuksia. V. 1917 keväällä alkaa\ntorppariväestökin liikehtiä. Maanvuokraajain vaatimukset tehostuvat ja\nlaajenevat. Verotyöpäivien lyhentämistä vaaditaan. Samoin\nverohelpotuksia yleensä. Mutta näiden olojen helpottamista\ntarkoittavien vaatimusten ohella sukeltautuu konkreettisena ja\ntinkimättömänä esille vaatimus _torppariluokan täydellisestä\nvapauttamisesta maanomistajain mielivallan alaisuudesta_.\nLukemattomissa kokouksissa kautta maan tämä vaatimus tuodaan esille.\nNiissä monissa lakoissa, joita suurtilojen alustalaiset, torpparit,\nmuonamiehet, palkolliset ja päivätyöläiset toimeenpanivat keväällä 1927\noli keskeisimpänä vaatimukset työpäivän lyhentämisestä sekä erinäisten\nepäkohtain korjaamisesta, mutta näiden ohella oli kaikkialla aivan\nyleisimpänä mainittu torpparivapautusvaatimuskin, vaikka lakot eivät\nolleetkaan yksinomaan pelkkiä torpparilakkoja. Useimmilla\npaikkakunnilla olivat varsinaiset maatyöläiset, muonamiehet,\npäiväläiset ja vuosipalkolliset tämän historiallisen maatyöväen\nlakkoliikkeen johtajina ja eturintamassa.\n\nSilloinen Tokoin ja Tannerin senaatti sovitteli uutterasti. Lakkoja\nyritettiin tukahduttaa hinnalla millä tahansa. Varsinkin senaattorit\nVäinö Vuolijoki ja Tokoi etsivät sos.-dem. edustajia y.m. työväen\nluottamuksen saaneita lakkosovittelijoiksi. Lakkosovittelijoista\npyrittiin saamaan mahdollisimman nöyräniskaisia maakapitalistien etujen\n\"ymmärtäjiä.\" Tämä osoittaa, että mainitut herrat eivät enään\nhallituksessa olleetkaan yhtä rehellisiä torpparien ja maatyöläisten\nasianajajia, kuin silloinen puolue yhä oli. Allekirjoittaneella on\ntästä omakohtaista kokemusta. Väinö Vuolijoki koetti saada meidät\nymmärtämään maatyöväen lakkojen sopimattomuuden. Maakapitalisteilla oli\nmuka \"oikeus puolellaan\" sen vuoksi kun he kasvattivat leipää ja maassa\noli nälkä. Toiset muokattavista sovittelijoista ottivatkin senaattorien\nmoiset neuvot vakavasti. Niinpä nykyinen sos.-dem. kansanedustaja\n_Mikko Ampujakin_ Järvenpään kartanossa Tuusulassa esiintyi\nlakkokokouksessa niin kilttinä kartanonherran \"ymmärtäjänä\", että\ntorpparit ja maatyöläiset ottivat Mikon hartioilleen ja kantoivat\nmaantielle, kehoittaen palaamaan lähettäjiensä luokse. Tämä esimerkki\nmuutoin osoittaa silloisia torpparien ja maatyöläisten mielialoja.\n\nPorvaristo ja heidän sanomalehtensä esiintyivät silloisia oikeutettuja\nlakkoliikkeitä vastaan suorastaan provokatoorisesti. Maanomistajia\nyllytettiin pysymään jyrkkinä. Nämä tietysti tottelivat. Muutamin\npaikoin länsi-Suomessa (esim. Mouhijärvellä) turvautuivat\nmaakapitalistit aseelliseen toimintaankin lakkolaisia vastaan.\nLahtarikaartin ensimäiset laukaukset näin kajahtelivat maatalousväen\nlakkoalueilla oman maan työläisiä vastaan.\n\nEduskunnassa työväenedustajat vaativat torpparien vaatimusten\ntyydyttämistä sekä päivän vaatimuksiin nähden että torpparivapautuksen\ntoteuttamisessa. 1917 keväällä kokoontuneessa eduskunnassa oli\ntyöväenpuolueella enemmistö ja näin ollen voitiinkin asettaa\nvaliokunniassa etualalle torppareille ja maatyöläisille tärkeät\nkysymykset. Mutta porvaristo turvautui jarrutukseen. Nykyisen\nkokoomuspuolueen agraarijohtajan _Kyösti Haatajan_ johdolla he\ntappelivat järjestelmällisesti eduskunnan maatalousvaliokunnassa\npienimpiäkin torppariväestön parasta tarkoittavia uudistuksia vastaan.\nHeidän sabotaashinsa oli täysin harkittua.\n\nTorppariväestö seurasi siihen aikaan valppaasti asioiden kulkua. Pian\nheistä alkoi näyttää, ettei eduskunnasta apua tule. Torpparivapautusta\nei sieltä kautta ilman pakkoa saada.\n\nKerenskin hallitus hajoitti eduskunnan. Lokakuun vaaleissa valittuun\neduskuntaan ei enään saatukaan työväen enemmistöä. Porvaristo, saatuaan\nenemmistön, kävi entistä häikäilemättömämmäksi. Usko eduskuntaan alkoi\ntorppariväestöltäkin kadota. Heidän monissa kokouksissaan asetettiin\nkoko maata käsittävän verojenmaksulakon tunnus keskeisimmäksi.\nTorpparit selittivät, että koska kerran ei eduskunnassa\ntorpparivapautusta suoriteta, niin me suoritamme sen itse. Lakkautetaan\nverojen suorittaminen maanomistajille heti tulevan vuoden alusta\nlähtien. Näin päätti monet torpparikokoukset. Nämä lakkoilupyrkimykset\nkohosivat aivan spontaanisesti ja olojen pakosta joukkoliikkeeksi.\n\n\n\n\"Me vaadimme.\"\n\n\nLokakuun vaaleissa valitun eduskunnan kokoonnuttua esitti sos.dem.\neduskuntaryhmä eduskunnalle yhdessä puolueneuvoston kanssa hyväksytyn\n\"ME VAADIMME\"-julistuksen. Siinä sanottiin torpparivapautuksesta\nseuraavaa:\n\n    \"Torpparit ja mäkitupalaiset ovat heti julistettavat isännistään\n    täysin riippumattomiksi asumiensa maiden haltioiksi, kunnes\n    lainsäädännöllä ratkaistaan kysymys torpparien omistusoikeudesta\n    ja järjestetään heidän metsänsaantinsa y.m. alustavat vapaudet\n    yksityiskohtaisesti, pitäen ohjeena pääasiallisesti torpparien\n    ja mäkitupalaisten omia vaatimuksia.\"\n\nSamassa julistuksessa oli joukko muitakin torppariväestölle ja\nmaaseudun työtätekeville tärkeitä vaatimuksia. Porvarit suhtautuivat\nniihin häikäilemättömällä vastustuksella. Myöhemmin kaikki lahtarien\nkäsiin joutuneet \"Me vaadimme\" -julistuksen allekirjoittajat joutuivat\nsyytteeseen \"rikollisista vaatimuksistaan.\" Ne julistuksen\nhyväksyjistä, jotka joutuivat lahtarien käsiin 1918 keväällä,\nmenettivät armotta henkensä ja myöhemmin joutuneet tuomittiin\npitkäaikaisiin vankeusrangaistuksiin. Niin suurena röyhkeytenä omistava\nluokka piti noita oikeutettuja torppariväestön ja muiden työtätekevien\nparasta tarkoittavia vaatimuksia.\n\nTyöväen edustajain taholta tehtiin näillä v. 1917 toisilla\nvaltiopäivillä uusi alote torpparivapautuslakiin. Tämän ehdotuksen\nperusteluista sanottiin m.m.:\n\n    \"Maamme torppariluokan aseman turvaamiseksi on siis jo näillä\n    valtiopäivillä säädettävä väliaikaisia määräyksiä, joilla olisi\n    torppariluokan lopullisiin oikeuksiin ja etuihin nähden perustava\n    merkitys. Sellaisena toimenpiteenä olisi laki, joka julistaisi\n    torpat ja mäkitupaalueet päätiloista ja niiden omistajista\n    riippumattomiksi, säilyttäen kumminkin torppariluokalle kaikki\n    ne edut ja oikeudet, jotka heille vuokrasopimuksiensa perusteella\n    tai muutoin kuuluvat. Tällainen toimenpide antaisi torppariluokalle\n    mahdollisuuden taloudellisen asemansa vakaannuttamiseen, silti\n    vaikeuttamatta maanomistajien asemaa; samalla kun se osaltaan\n    kiirehtisi torpparivapautuksen lopullisesti järjestävän\n    lainsäädännön aikaansaamista.\n\n    Tämä laki tulee koskemaan kaikkia niitä torppia ja\n    mäkitupa-alueita, joista oli olemassa joko suullisia tai\n    kirjallisia vuokrasopimuksia maaliskuun 14 p:nä 1909 ja tulisi\n    se määrätä perustuslain voimaisena olemaan voimassa niin kauan\n    kunnes torpparivapautus on lainsäädännöllä lopullisesti voimaan\n    saatettu.\"\n\nEduskunnan porvarillinen puhemiehistö kieltäytyi ottamasta lakiesitystä\neduskunnan asiakirjoihin. Eduskunnan porvarillinen enemmistö hyväksyi\npuhemiehistön menettelyn. Vasemmistoedustajat saivat sen luettua\neduskunnan pöytäkirjoihin.\n\nNykyiset Suomen sos.-dem. puolueen johtajat yrittävät yhä selittää,\nmiten muka kysymyksessä oleva torpparivapautusesitys ja taistelu sen\npuolesta oli heidän työtänsä. Nykyisillä sos.-dem. johtajilla ei\nkuitenkaan ole asiassa vähintäkään osuutta. Päinvastoin monet\nheistä kuuluivat lain vastustajiin, vaikkakaan eivät v. 1917\nvallankumouksellisessa tilanteessa uskaltaneetkaan aivan julki sotaan\nsitä vastaan nousta. Kysymyksessä olevan lakiesityksen eduskunnalle\nesitti Venäjällä maanpaossa oleva Santeri Mäkelä. Kaikki toisetkin sen\nlaatimiseen osallistuneet valkoisten suurtuhossa eloon jääneet ovat\nsiitä saakka olleet joko vankiloissa tai maanpaossa ja kuuluneet\nkommunistisen liikkeen riveihin. Tällä en tahdo väittää sitä, että\nvaatimus olisi ollut erikoinen kommunistinen vaatimus, mutta sellainen\ntorppariväestön vallankumousvaatimus se oli, jonka ajamisessa\nnykyisillä sos.dem. johtajilla ei ole mitään osuutta.\n\nTodellinen torpparivapautus toteutettiin \"Punaisessa Suomessa\" v. 1918\ntalvella. Suomen kansanvaltuuskunta toteutti torppariväestön omain\nvaatimusten mukaisen torpparivapautuksen jo valtakautensa kolmantena\npäivänä. Tämä kansanvaltuuskunnan laatima ja hyväksymä laki on\njulaistuna Suomen asetuskokoelmassa ja kuuluu seuraavasti:\n\n                        LAKI\n    torpparien, lampuotien ja mäkitupalaisten julistamisesta\n                maanomistajista riippumattomiksi.\n    Annettu Helsingissä 31 p:nä tammikuuta 1918.\n    Suomen Kansanvaltuuskunnan päätöksellä säädetään täten:\n\n                        1 Pyk.\n\n    Kaikki torpparit, lampuodit ja mäkitupalaiset, jotka asuvat\n    sellaisia alueita, kuin tarkoitetaan asetuksessa maaliskuun 12\n    p:nä 1909 annetun torpan, lampuotitilan ja mäkitupa-alueen\n    vuokrausta koskevan asetuksen soveltamisesta aikaisemmin\n    syntyneisiin vuokrasuhteisiin, tahi jotka ovat niihin\n    verrattavassa asemassa, julistetaan tästä lähtien maanomistajista\n    riippumattomiksi, ja saakoot he tähän asti asumiaan alueita\n    kaikkine niihin kuuluvine etuineen ilman vuokramaksua\n    esteettömästi viljellä ja hallita.\n\n                        2 pyk.\n\n    Tästä laista johtuvan lopullisen vapautuksen toimeenpanosta sekä\n    siitä, missä määrin pienten tilojen omistajilla on tällöin oikeus\n    saada valtion varoista korvausta menettämistään eduista, säädetään\n    erikseen.\n\n                        3 pyk.\n\n    Tämä laki koskee myöskin kaikkia virkatalojen torppia ja\n    mäkitupa-alueita.\n\n                        4 pyk.\n\n    Tämä laki astuu voimaan heti.\n\n    Älköön tätä lakia muutettako tahi kumottako, ellei Suomen kansa\n    yleisessä äänestyksessä tätä hylkää tahi muutosta tähän hyväksy.\n\nEdellä olen kiinnittänyt Suomen maalaisväestön kysymyksistä\ntorpparikysymykseen näin suurta huomiota sen vuoksi, kun mainittu\nkysymys sekä luokkasodan edelliskautena että luokkasodassa oli\nmaatalouskysymyksistä tärkein ja suurimerkityksellisin. Yli 160,000\nperhekuntaa käsittäväin torpparien ja mäkitupalaisten -- yleensä\nvuokratilallisten joukko vapautuspyrkimyksineen muodosti silloisen\n\"talonpoikaiskysymyksemme.\" Talonpoikaiskysymystä koko laajuudessaan ei\nsilloinen Suomen sos.-dem. työväenpuolue ymmärtänyt. Ei osattu vetää\nvarsinaista itsenäistä köyhää talonpoikaistoa liittolaiseksemme.\nTorppariväestön suuret joukot sen sijaan seisoivat uskollisesti\ntyöläisveljiensä rinnalla niin hyvin vaalitaisteluissa kuin v. 1918\nluokkasodassakin. Edellä esitetystä kansanvaltuuskunnan julkaisemasta\ntorpparivapautuslaista tosin selvästi ilmeni, että pientalolliset\nasetettiin eri asemaan kuin suurtilalliset. Laki takasi\npientalonpojille korvauksen kaikesta siitä mitä he torpparivapautuksen\nkautta joutuivat kärsimään. Suurmaanomistajille ei korvauksen\nsuorittamista edellytetä. Tämä osoitti, että pyrkimys\ntalonpoikaiskysymyksessäkin oli oikeaan suuntaan, vaikkakaan ei sitä\nmäärätietoisesti osattu toteuttaa.\n\n\n\nLahtarit talonpoikaistoa provosoimassa.\n\n\nLahtarit jo koko kesän 1917 harjoittivat mitä edesvastuuttominta\ndemagogiaa talonpoikaiston vetämiseksi kannattajiksensa. He provosoivat\ntalonpoikia asekaarteihinsa muka \"ryssää vastaan.\" \"Ryssät\" piti\nkarkoittaa maasta. Lahtareilla oli laumottain salaisia ja julkisia\nagentteja, jotka perustelivat lahtarikaarteja kotien suojelemisesta\nhuolehtivien suojeluskuntien nimellä, tai jos ei saatu sellaisiin\nkannattajia, niin palokuntain nimellä.\n\nSilloinen elintarvepula maailmansodan ajoilta saakka jatkuneena oli\naiheuttanut viljan takavarikoimisia ja yleensä kireän kärjistyneen\ntilanteen maaseudullakin. Talonpojille selitettiin tämän kaiken\njohtuvan työväen suurista vaatimuksista, työväen liikehtimisestä,\nlakkoiluista j.n.e. Täten saatiin talonpoikain huomio kiinnitettyä\nlahtarien puuhiin. Lahtarit laskivat, että kunhan he saavat talonpojat\nriveihinsä vaikkapa minkä nojalla tahansa, niin kyllä he sitten\nMannerheimeinensa ja jääkäreinensä tulevat niitä komentamaan mille\nretkelle ja mihin tekoihin tahansa. Moni talonpoika otti\nsuojeluskuntakiväärin vastaan kodin suojelemisen kauniissa nimessä,\nmutta myöhemmin huomasikin joutuneensa suurriistäjien puolesta\ntaistelemaan työläisveljiänsä vastaan.\n\nOsoitukseksi lahtarien kiihoitustyöstä esitän erään marraskuun\nloppupäivinä 1917 painetun julistuksen, jolla lahtarit kutsuivat\ntalonpoikia asiansa kannattajiksi. Tämä julistus on merkillinen siitä,\nettä siinä ei enää pyritäkään kiihoittamaan talonpokia yksinomaan eikä\nedes pääasiassakaan \"ryssiä\" vastaan, vaan kiihoituksen ja provokation\nkärki on tähdätty työläisiä vastaan. Julistus kuuluu:\n\n                   \"SUUPOHJAN MIEHET!\n\n    Suuri kansalaiskokous Kristiinassa keskiviikkona, jouluk. 5 p:nä,\n    1917, alkaen klo 1 päivällä.\n\n    Kansalaiset!\n\n    Te olette lukeneet päivälehdistä, mitä painostusta, sortoa vieläpä\n    ennenkuulumatonta kiristystä sosialidemokraattisen puolueen nimessä\n    viime viikoilla on maassamme harjoitettu. Te olette syvällä\n    kammolla kuulleet, miten viattomien kansalaistemme veri on\n    vuotanut. Heitä on ammuttu asunnossaan kuin koiria kuoliaaksi,\n    ryöstetty heidän omaisuutensa, toisia viety vankityrmään, missä\n    vieläkin osa heistä saa virua vain siksi, että ovat uskaltaneet\n    puolustaa kansalaisvapautta ja lakia. Maahamme perustetut\n    punakaartit ovat näin verikoirien tavoin, venäläisten murha-asein\n    tuhonneet monen perheen onnen ja vieneet kymmeniltä kunnon\n    kansalaisilta hengen.\n\n    Mutta tästä on tehtävä loppu. Niin kauan kuin meissä virtaa\n    vähänkään entistä pohjalaista vapauden verta, niin kauan kuin\n    meissä vanhaa vapauden ja itsenäisyyden tunnetta on jäljellä,\n    on meidän tämä yhä jatkuva sekasorto ja laittomuuden tila\n    lopetettava. Veljiemme veri huutaa maasta, se velvoittaa meitä\n    ryhtymään niin ponteviin toimiin, että kansanvallan vastustajat,\n    kansan alimpien vaistojen kiihoittajat, murhamiehet ja\n    edesvastuuttomat kiristäjät saavat huomata, missä todella on\n    maassamme kansanvalta, missä kansa. Emme saa toimettomina emmekä\n    pelkuruudesta ajatella: kyllä aika pian paranee. Sillä ei se\n    parane, ryöstöt, murhapoltot, kiristykset eivät lopu ellemme\n    todenteolla ryhdy niitä lopettamaan.\n\n    Te ymmärrätte, että me emme muuta vaadi kuin saada rauhallisesti\n    tehdä työtä pellollamme ja turvata voimassa oleviin lakeihin.\n    Sentähden, että saataisiin jälleen rauha ja kansalaisten vapaus\n    taatuksi Suupohjassa, on meidän liityttävä yhteen ja osoitettava\n    mitä merkitsee vapaa kansalainen näillä lakeuksilla. Tämän\n    saavuttamiseksi pyydämme kaikkia Suupohjan talonpoikia sadoin\n    kustakin pitäjästä samoin kuin kaikkia niitä työväkeen kuuluvia\n    kansalaisia, jotka eivät hyväksy nykyisiä terroristisia tuhotöitä,\n    saapumaan Kristiinaan ensi keskiviikkona t.k. 5 p:nä klo 1\n    päivällä yhteiseen kokoukseen torille keskustelemaan ja päättämään\n    turvallisuuden järjestämisestä Suupohjan pitäjissä, sekä yhteisistä\n    toimintamuodoista eri kuntien kesken y.m. asian yhteydessä olevista\n    seikoista.\n\n    Mies talosta, kaksi parhaasta matkaan! Kuka mies tahtoisi jäädä\n    pois, kun on kodin, vanhempien, lasten, sisarten turva\n    kysymyksessä! Siis kaikki miehet mukaan!\n\n                                               Kansalaisia.\"\n\nEdelläoleva julistus osoittaa, että lahtarit jo näin aikaisin\njärjestivät joukkojansa ja nostattivat niiden sotaista mielialaa.\nTalonpojille uskoteltiin, että toisilla paikkakunnilla tapahtuu jo\nvarsin hirveitä ja tällä tavalla saatiin suuret joukot rehellisiä\ntalonpoikia narratuksi \"kotejansa suojaamaan.\" Näissä kokouksissa\nmukana olleet kertovat siitä rumasta demagogiasta, millä lahtariagentit\njoukkojen murharaivoa nostattivat. Ne kurittomuustapaukset mitä työväen\npuolella oli sattunut marraskuun lakon aikana, olivat aivan vähäisiä\nja yleensä suuri osa lahtarimielisistäkin talonpojista tämän\nkotipaikkakuntaansa nähden myönsikin, mutta porvarillisten\nsanomalehtien sekä edelläesitetyn kaltaisten julistuksien avulla\nsaatiin mieliala kohotettua lahtareille tarvittavaan vireeseen.\n\n\n\nMitä teki työväestö.\n\n\nTyöväen taholta ei mihinkään tällaiseen mielialan nostattamiseen\nturvaannuttu. Ei edes läheskään kyllin tehokkaasti osattu osoittaa\nlahtarien rumien tekojen merkitystä talonpoikaisväestölle.\n\nKuitenkin siellä osassa Suomea mikä joutui punaiseksi Suomeksi, suuret\ntalonpoikais- ja varsinkin torpparijoukot ottivat osaa punakaartiin,\ntaistellen urhoollisesti ja uhrautuvaisina suurmaanomistajien ja\nsuurkapitalistien asioilla liikkuvia lahtarijoukkoja vastaan ja työväen\nvallankumouksen puolesta. Suurmaanomistajat etelä-Suomessakin pakenivat\njoko ulkomaille tai Vaasan hallituksen alueille, jättäen monet heistä\ntilansakin kaikkea hoitoa vaille. Kansanvaltuuskunnan maatalousosasto\njoutui ottamaan työväen hoitoon ja valvontaan suuren osan hoidotta\njääneitä maatiloja. Paikkakunnan työläisistä, torppareista ja\ntalonpojista valittiin tilanhoitajat ja hoitokunnat.\n\nTällä tavalla työväen järjestettyyn hallintaan ja hoitoon otettuja\ntiloja hoidettiin sodan kestäessäkin huolella ja tarkkuudella. Maan\nsuurimmat kartanot Jokioinen, Harviala, kamariherra Linderin tilat\nuseissa pitäjissä y.m. suurkartanot joutuivat työväen hallintaan.\nUseitten näitten tilojen omistajat lahtarien voiton jälkeen\npalauduttuaan myönsivät tilansa hoidetuksi niin hyvin, että heillä ei\nollut mitään syytevaatimuksia tilojen hoitokuntia vastaan, niin\nlahtareita kuin olivatkin. Herra Linder esim. julkisesti asettui\nvastustamaan valkoista terroria ja sen kohdistamista niihin, jotka\nolivat oikeastaan tehneet hyvän työn. Linderin tapaiset harvat\npääskyset pakotettiin valkoisen terrorin otteilla vaikenemaan. Niinpä\nLinderinkin oli myytävä omaisuutensa ja paettava ulkomaille.\nLahtarivoimat silloin lakia lukivat. Lukevat yhä -- valkoisessa\nSuomessa. Työväen toimesta hoidettujen tilojen hoitajat ja hoitokunnat\ntuhottiin, mikäli ne lahtarien käsiin jäivät.\n\nRaskaita uhreja joutui Suomen maalaisväestökin kantamaan lahtarien\nvoitettua. Mutta vallankumous ei ole kuollut. Yhä kasvavat epäkohdat\nSuomen maaseudullakin pakottavat yhä suurempia maalaisväestön joukkoja\nvallankumoukselliseen taisteluun. Selvää on, että proletaarisen\nvallankumouksen voitonliput tulevat liehumaan kapitalismilta\nvallattujen linnotusten yllä.\n\n                                               Kalle Lepola.\n\n\n\n\nHiukan \"punakapinasta\"\n\n\n    \"Puolustus on jokaisen aseellisen nousun surma.\"\n\n                                         -- Marx.\n\nJos Suomessa ennen vuotta 1917 olisi kuka tahansa väittänyt, että\nSuomen työväki aivan lyhyen ajan kuluessa joutuu ase kädessä\ntaistelemaan omaa porvaristoaan vastaan poliittisesta vallasta, niin ei\ntällaista \"profeettaa\" monikaan olisi ottanut vakavalta kannalta\nluokkatietoisen työväen valistuneimpienkaan ainesten keskuudessa.\nVallanotto työväen käsiin vallankumouksellisen aseellisen taistelun\nkautta, joka vuonna 1917 tuli Suomen työväelle välittömän käytännön\nkysymykseksi, oli vielä maailmansodan aikanakin ollut Suomen\ntyöväenliikkeessä parhaassa tapauksessa vain teorian, aatteen kysymys.\n\nMaailmansota joudutti kapitalistisen järjestelmän romahtamista,\nimperialismin kuolinkamppailun lähestymistä niin rajua vauhtia, että\nsitä eivät osanneet odottaa kaukonäköisimmätkään kansainvälisen\ntyöväenliikkeen miehet. Kun monessa Euroopan maassa maailmansodan\nvälittömänä seurauksena syntyi vallankumouksellinen tilanne, joka\nasetti näiden maiden työväelle poliittisen vallan valtaamisen\nvälittömäksi tehtäväksi, ei työväenliike näissä maissa ollut tällaiseen\ntehtävään valmistunut.\n\nSe seikka, että Venäjän proletariaatti osoittautui olevan\ntämän tehtävän tasalla, että siellä jo ajoissa kehittyi selväpiirteinen\nvallankumouksellinen sosialismi, joka pääpainon pani\nvallankumouksellisen taistelun probleemien selvittämiseen, johtui\nennenkaikkea siitä, että tsaristinen järjestelmä ja sen suojassa\nharjoitettu häikäilemätön työläisten riisto jo aikoja sitten oli luonut\nvastakohtansa, vallankumouksellisen työväenliikkeen, ja samalla ajoi\nkäytännöllisesti pohtimaan vallankumouksellisen taistelun suorittamisen\nkysymyksiä.\n\nVaikka Suomi vielä maailmansodan aikana olikin yhdistettynä\ntaantumukselliseen Venäjään, niin oli Suomen asema monessa suhteessa\nsamanlainen kuin puolueettomien maiden, esim. Skandinavian. Suomalaiset\neivät ottaneet osaa sotaan välittömästi, fyysillisesti, eikä Suomi\nmyöskään joutunut varsinaisten maailmansodan sotatoimien jalkoihin.\nEräissä suhteissa oli Suomi maailman demokraattisimpia maita. Kun sen\nlisäksi ottaa huomioon, että tilanteen kärjistyminen Suomessa\naseelliseen luokkasotaan saakka ei ollut yksinomaan oman maan\nluokkavastakohtien kehittymisen tulos, vaan että siinä huomattavaa osaa\nnäyttelivät ulkoapäin tulleet tekijät, ennenkaikkea Venäjän\nvallankumous ja sen seurauksena vallankumouksellinen kuohunta Suomessa\nmajailleen monikymmentuhantisen venäläisen sotaväen keskuudessa, niin\nkäsittää helposti, miksi Suomessa ei ennen vuotta 1917 syntynyt\nsellaista vallankumouksellista työväenliikettä, joka olisi\nkäytännölliseksi päämääräkseen asettanut vallan valtaamisen työväen\nkäsiin ja olisi siihen johdonmukaisesti valmistunut.\n\nVenäjän helmikuun vallankumouksen aiheuttama vallankumouksellinen\ntilanne taas tuli siksi odottamatta ja se vei siksi rajua vauhtia\nratkaisevaa yhteentörmäystä kohti, että parhaalla tahdollakin oli\nmahdotonta niin lyhyen ajan kuluessa oppia vallankumouksellisen\ntoiminnan läksyä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVallankumoukselliseen toimintaan kuuluu määrättyinä ajankohtina myöskin\naseellinen taistelu, kapina. Ilman sitä on vallan otto sorretun luokan\nkäsiin mahdoton. Mutta aseellisessa kapinassa, samoinkuin\nluokkataistelussa yleensä, ei riitä pelkkä hyvä tahto, eipä vielä\npelkkä tappelusisukaan. Sen lisäksi vaaditaan vielä taitoa.\n\nOn itsestään selvää, että Suomen työväenliike ja sen johto eivät\nvoineet ratkaisevan taistelun hetken tullen hallita kapinan taitoa, kun\nei sitä oltu edeltäkäsin harrastettu, ja että niin ollen jouduttiin\nauttamattomasti tekemään monia virheitä. Näistä virheistä, jotka nyt\nnäin jälestäpäin ovat verrattain helpot huomata, ei ole mitään syytä\nvaieta, mutta olisi typerää niistä ketään syytellä, enempää joukkoja\nkuin yksityisiä henkilöitäkään, kun ottaa huomioon ne olosuhteet,\njoissa Suomen työväenliike kehittyi.\n\nEnsimäinen sellainen virhe oli se, että taisteluun ei valmistauduttu\najoissa, kaikin käytettävissä olevin keinoin. Jo kesällä 1917 alkoi\nsyntyä punakaarteja kaikkialla maassa, mutta niiltä puuttui kaikkein\ntärkein, nim. aseet ja sotilaskoulutuksen saaneet ohjaajat, joita ilman\nniiden merkitys taisteluvoimana oli vähäinen. Kun ottaa huomioon\nSuomeen sijoitetun venäläisen sotaväen, joka helmikuun vallankumouksen\njälkeen joutui täydelliseen hajoamistilaan ja melkoiselta osaltaan oli\nmyötätuntoinen Suomen työväen taistelulle, olisivat olosuhteet aseitten\nhankkimiselle olleet verrattain suotuisat. Ei olisi myöskään ollut\nmahdotonta järjestää jonkinlaista, vaikkakin alkeellista\nsotilasopetusta punakaartien johtaja-ainekselle.\n\nToinen virhe oli se, että taisteluun käytiin liian myöhään, jolloin\nkaikkein otollisimmat edellytykset voiton saavuttamiselle olivat jo\nmenneet ohi. Nyt ei enää kukaan kiellä, että voimasuhde tammikuun\nlopulla 1918, jolloin taistelu alkoi, oli paljoa epäedullisempi\npunaisille kuin se oli marraskuun suurlakon aikana 1917, että\nvallanotto marraskuussa 1917 olisi ollut verrattain helppo asia.\n\nMarraskuussa 1917 porvariston sotavalmistelut eivät olleet vielä\nedistyneet niin pitkälle, että se olisi kyennyt vakavaan vastarintaan.\nParhaana osoituksena siitä on se, että porvaristo marraskuun\nsuurlakon aikana vielä pelkäsi ja vältti avointa taistelua, että se\n\"vaatimattomasti\" pysytteli puolustuskannalla, antoi vastarintaa\ntekemättä riisua aseista suojeluskuntiaan eri puolilla maata, alistui\nkotitarkastuksiin, vangitsemisiin j.n.e. työläisten suurlakkoelimien\ntaholta.\n\nTammikuussa 1918 oli porvaristolla jo valkoinen armeija, hyvin\naseistettu Saksasta tuoduilla kivääreillä ja kuularuiskuilla, satojen\nsuomalaisten ja muukalaisten upseerien johtama. Silloin se myöskin\ntunsi oman voimansa, esitti röyhkeät uhkavaatimuksensa työväelle, otti\ntoiminnan aloitteen käsiinsä ja _pakoitti punaiset ottamaan vastaan\ntaistelun olosuhteissa_, jotka olivat kokonaan muuttuneet\nepäedullisiksi niille.\n\nEdelleen oli virhe se, että heti aseellisten taistelujen alettua _ei\nviipymättä käyty hyökkäykseen_, vaan että ensimäisten voittojen jälkeen\n_asetuttiin puolustavalle kannalle_ ja ruvettiin muodostamaan\nkansalaissodan punaista rintamaa.\n\nEi riittävästi arvioitu sitä seikkaa, että sen jälkeen kun kapina\nkerran on alettu, ei kapinallisilla enää ole mitään odotettavaa, että\nsilloin voi voimasuhde muuttua edullisemmaksi kapinallisille ainoastaan\nsillä ehdolla, että pysähtymättä hyökätään, levitetään kapinan paloa\nmahdollisimman laajalle, saadaan siihen liittymään yhä uusia joukkoja\nja alueita. Väliaikainen puolustautuminen siinä mielessä, että ensin\nmuodostetaan oikea kunnollinen armeija ja sitten vasta käydään\nhyökkäykseen, on suuri virhe, sillä _on aivan väärä käsitys se, että\nsorrettu luokka kykeneisi sotilaallisen järjestämistyön alalla\nkilpailemaan kapinaan noustuaan vastavallankumouksen voimien kanssa_,\njoiden vahva puoli on juuri se, että niillä on käytettävänään satoja ja\ntuhansia sotilasammattimiehiä, joiden avulla verrattain nopeasti\nvoidaan panna pystyyn taistelukuntoinen armeija vastahakoisemmistakin,\npakolla mobilisoiduista joukoista, mutta joita ilman armeijan luominen\nparhaimmistakin, taistelukuntoisimmistakin aineksista edistyy hitaasti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTammikuun 28 p:nä 1918 julistettiin Helsingissä vallankumouksellisten\ntyöläisten valta. Helsingissä siirtyi valta työläisten käsiin ilman\nverenvuodatusta. Verrattain helppo oli voitto koko Etelä-Suomessa aina\nPoria ja Tamperetta myöten. Oli vain muutamia pikku kahakoita\nHelsingin, Porvoon ja Turun lähistöllä. Mutta niistäkin suoriuduttiin\npian voittajina ja muutaman päivän kuluessa oli koko Etelä-Suomessa\nvalkoisten valta murrettu.\n\nVallankumouksen helppo voitto Etelä-Suomessa osoittaa, kuinka kypsä ja\notollinen oli maaperä proletaariselle vallankumoukselle. Mutta toiselta\npuolen oli tämä helppo alkumenestys omiaan synnyttämään sitä\nvaarallista käsitystä, että voitto oli yleensä helppo asia, että\nvastustaja oli heikko.\n\nItse asiassa olivat Etelä-Suomen kahakat vasta taistelun alkua.\nVihollisen päävoimat keskittyivät Etelä-Pohjanmaalle, jossa jo\nkuukausien kuluessa oli varustettu valkoisten tukialuetta, koottu\naseita, elintarpeita ja rautatien liikkuvaa kalustoa j.n.e. Kaikesta\ntästä oli punaisten puolella vain hämärä aavistus.\n\nTammikuun lopulla katsoi kenraali Mannerheim, joka sitä ennen oli\nnimitetty Suomen valkoisen armeijan ylipäälliköksi, armeijansa kyllin\nvoimakkaaksi alkamaan pyövelin tehtävänsä, karkaamaan Suomen työväen\nkimppuun.\n\nEnsi työksi oli lopullisesti lujitettava valkoinen valta omalla\ntukialueella, Etelä-Pohjanmaalla. Mannerheim antoi määräyksen, jonka\nmukaan Vaasassa, Lapualla, Seinäjoella, Ilmajoella ja Ylistarolla\nolevat venäläiset sotaväenosastot oli yöllä tammikuun 28 päivää vasten\nyllätettävä ja riisuttava aseista. Yhteensä näillä paikkakunnilla\nlienee ollut tuhatkunta venäläistä sotamiestä. Riisumalla venäläinen\nsotaväki aseista tahdottiin saada takeet sen puolueettomuudesta, kuten\nsille selitettiin. Sitäpaitsi saatiin sillä tavoin joku määrä lisää\naseita ja ennen kaikkea tykistöä, jota valkoisilla ei vielä ollut.\nEdelleen saatiin tilaisuus näyttää sellaiselle ainekselle, jonka\nisänmaallista mielialaa tahdottiin käyttää hyväkseen, että muka\ntosiaankin oli kysymys taistelusta vierasheimolaista maansortajaa,\n\"ryssää\" vastaan.\n\nTämä suunnitelma pantiin täytäntöön täsmällisesti. Yön kuluessa\nkoottiin suuria suojeluskuntajoukkoja mainittujen paikkakuntain\nlähistöille ja aamuyöstä, miltei samalla kellonlyömällä joka paikassa,\nrynnättiin venäläisen sotaväen majoituspaikkoihin ja riisuttiin ne\naseista.\n\nValkoisen armeijan ensimäinen julkinen esiintyminen oli menestynyt\ntäydellisesti. Mikään erikoinen urotyö se ei kylläkään ollut, sillä\nkysymyksessä olleet venäläiset joukko-osastot eivät olleet mitään\nPunaista Armeijaa, vaan täydellisessä hajoamistilassa olevan tsaarin\narmeijan jätteitä, joilla ei ollut minkäänlaista taisteluhalua ja jotka\neivät osoittaneet missään vakavaa vastarintaa valkoisille. Sitäpaitsi\nolivat valkoiset kaikkialla kiinteässä yhteydessä venäläisten upseerien\nkanssa, joista sangen monet, jos ei suurin osa, tekivät -- maksua\nvastaan ja ilmaiseksikin -- arvokkaita palveluksia suomalaisille\nluokkaveljilleen, auttaen näitä sotamiestensä aseistariisumisessa.\nMutta se seikka, että monituhantiset suojeluskuntajoukot kykenivät\nhelponkin tehtävän suorittamaan niin täsmällisesti, samanaikaisesti eri\npaikkakunnilla, toimimaan yhtenäisesti, ylhäältä saatujen ohjeitten\nmukaan, keskittämään voimiaan määrätyllä hetkellä määrättyyn paikkaan,\nosoitti, että Suomen porvaristo oli jo luonut itselleen armeijan, jota\nsillä vielä marraskuussa ei ollut.\n\nVaasan punakaarti, jolla ei ollut aseita, ei tietenkään voinut tehdä\ntehokasta vastarintaa näille valkoisen armeijan päävoimille. Niin ollen\nei Etelä-Pohjanmaalla enää mikään häirinnyt valkoisten valtaa. Mutta\nlahtareille ei tietenkään riittänyt sellainen valkoinen valtakunta,\njohon ei paljon muuta kuulunut kuin Vaasan kaupunki, Härmä ja Lapua.\nMutta jos mieli laajentaa valkoisen valtakunnan aluetta, oli toimittava\nnopeasti, muuten voivat punaiset ehtiä ennen, panna joka puolelta\ntelkeet valkoisen vallan levenemiselle, vetää sen ympärille punaista\nrengasta, kuristaa...\n\nHeti Etelä-Pohjanmaan \"hytinän\" jälkeen lähetettiin voimakas\nlahtariretkikunta Perä-Pohjanmaalle, jossa vankat työläiskeskukset\nOulu, Kemi, Tornio y.m. reippaine, vaikkakin miltei aseettomine\npunakaarteineen olivat vakavana uhkana valkoiselle vallalle. Helmikuun\n3 p:nä joutui Oulu valkoisten käsiin, sen jälkeen kuin Oulun työläiset,\njoilla oli hiukan aseita, olivat koko vuorokauden pitäneet puoliaan\nmoninkerroin ylivoimaista aseellista lahtarilaumaa vastaan. Helmikuun 6\np:nä antautuivat Kemi ja Tornio.\n\nSiten oli koko Pohjanmaa joutunut valkoisten käsiin. Valkoiset voivat\ntästä lähtien suunnata kaikki voimansa ja kaiken huomionsa etelään,\npunaisten päävoimia vastaan. Valkoisen armeijan selkäpuoli oli\nrauhoitettu.\n\nSamaan aikaan kuin valkoisten päävoimat rauhoittivat Perä-Pohjolaa,\njärjestivät he osalla voimistaan \"kilpajuoksun etelään.\"\nEtelä-Pohjanmaalta, samoin Savossa ja Karjalassa lähetettiin pitkin\netelään päin kulkevia rauta- ja valtamaanteitä pieniä lahtariporukoita,\njoiden oli määrä miehittää tukikohtia muodostettavaa valkoista\nrintamaa varten, viedä aseita näiden paikkakuntien lahtareille.\nValkoisille oli hyvin tärkeää saada rintama muodostumaan\nHaapamäen-Pieksämäen-Elisenvaaran rautatien eteläpuolelle, saada\nkäsiinsä tämä rautatie, sillä sen pohjoispuolella ei silloin ollut\nlännestä itään kulkevaa yhdysrataa, joten siellä joukkojen siirto ja\nsotatarpeitten kuljetus olisi pitänyt suorittaa jalkapatikassa ja\nrekipelillä. Tällainen sodankäynti olisi ollut sitäkin hankalampaa, kun\nnoilla harvaan asutuilla seuduilla olisi ollut vaikea löytää riittävää\nmäärää hevosia, rekiä, elintarpeita sekä tykinruokaa valkoiseen\narmeijaan.\n\nJo 31 p:nä eteni tällainen lahtariporukka Vilppulaan, jossa se asettui\npuolustusasemiin. Samoihin aikoihin tunkeutui samanlaisia porukoita\nJyväskylän seuduille, Mikkeliin, Savonlinnaan, Vuoksen etelärannalle.\nNäiden porukkain ympärille muodostui valkoinen rintama Pohjanlahdesta\nLaatokkaan asti, kulkien Porin, Tampereen, Heinolan ja Lappeenrannan\npohjoispuolitse ja edelleen Vuoksea pitkin.\n\nNäin olivat valkoiset saaneet haltuunsa tavattoman laajoja alueita,\nmikä antoi heille mahdollisuuden haalia kokoon suurilukuisen armeijan,\nkoota sodankäyntiin tarvittavat varat. Haapamäen-Elisenvaaran rata teki\nmahdolliseksi hyvän yhteyden valkoisen rintaman eri osien kesken,\nvoimien siirtämisen ja keskittämisen kulloinkin tarvittavalle\nsuunnalle. Viisi kuudetta osaa koko Suomen pinta-alasta oli joutunut\nvalkoisten haltuun.\n\nTämä suunnaton menestys, jonka valkoinen armeija saavutti heti ensi\npäivien kuluessa, oli mahdollinen vain sen kautta, että _se sai\nmuutaman päivän harjottaa \"kilpajuoksua\" yksinään_, ilman kilpailijaa\nja ehti niin ollen saamaan hyvän etumatkan, ennenkuin Etelä-Suomen\npunakaartit alkoivat liikehtiä pohjoista kohti. Kun punaiset sitten\nmuutaman päivän kuluttua yrittivät edetä pohjoiseen päin, kohtasivat he\nkaikkialla lujan vastarinnan puolustusasemiin asettuneen vastustajan\ntaholta. Tämän valkoisen puolustuslinjan eteen oli punaisen rintaman\npysähdyttävä.\n\nPunaisille jäi tosin väkirikkain, teollisuuden ja kulkuyhteyksien\npuolesta kehittynein osa Suomea, mutta sittenkin _muodostunut rintama\noli hyvin epäedullinen punaisille_, joille jäi vain kaita maakaistale.\nItä-Suomessa kulki valkoinen rintama monin paikoin vain parin kolmen\nkymmenen kilometrin päässä Pietarin-Riihimäen radasta, punaisen Suomen\nvaltasuonesta.\n\nTällaisen epäedullisen rintaman muodostuminen olisi ollut vältettävissä\nvain siten, että mahdollisimman kaukana pohjoisessa olisi ajoissa saatu\njärjestetyksi työläisten aseellinen vastarinta, että taistelun ensi\nhetkestä alkaen olisi pantu toimeen vinha kilpajuoksu lahtarien\npääpesiä, Vaasan ja Härmän seutuja kohti, lännessä, Vuoksen\npohjoispuolelle idässä; mahdollisimman kaukana pohjoisessa pantu tie\npystyyn etelään juokseville lahtariporukoille. Jos samanaikaisesti\nolisi voitu järjestää samanlainen kilpajuoksu Perä-Pohjolan\ntyöläiskeskuksista eteläänpäin, sensijaan että jouduttiin odottamaan\nsiksi kunnes lahtarit itse tulivat näihin työläiskeskuksiin, olisi\nSuomen luokkasodan kartta muodostunut aivan toiseksi kuin se muodostui.\n\nNäin olisi voitu toimia, jos olisi ajoissa tietoisesti ja\njohdonmukaisesti taisteluun valmistauduttu, aseistettu ajoissa\ntyöläisiä ei vaan Etelä-Suomessa, vaan myöskin pohjoisempana,\nJyväskylän ja Kuopion seutujen työläiskeskuksissa, Perä-Pohjolassa ja\nmikäli mahdollista kaikkialla, jos olisi ajoissa opittu kapinan taitoa\nja selvästi käsitetty, että aseellisen kapinan onnistumisen välttämätön\nehto on se, että heti ensi hetkestä alkaen käydään hyökkäykseen, maksoi\nmitä maksoi, ja että \"puolustus on aseellisen nousun surma.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaatuaan muodostetuksi itselleen edullisen rintaman, _valkoiset\nsiirtyivät puolustukseen_. Kun heidän armeijansa alussa oli verrattain\nvähälukuinen, eivät he voineet toivoa heti Etelä-Suomen takaisin\nvalloittamista, vaan oli heidän voitettava aikaa suurentaakseen,\njärjestääkseen ja lujittaakseen armeijaansa. _Heille oli\npuolustustaistelu tässä vaiheessa edullista_, sillä heidän oli\nmahdollista lyhyen ajan kuluessa saada voimansa moninkertaisesti\nkasvamaan. Ensinnäkin heillä oli suuret määrät Venäjällä palvelleita\nsekä Saksassa kouluutettuja upseereja, siis ammattitaitoista työvoimaa,\njoiden avulla armeijan järjestäminen edistyi nopeasti, heidän\nhallussaan olevat laajat alueet antoivat mahdollisuuden saada tarpeeksi\ntykinruokaa. Sitäpaitsi oli Ruotsista tulossa vapaaehtoinen\nlahtariretkue, \"musta prikaati\", Saksasta oli tulossa lisää aseita.\n\nMyöskin punaiset panivat rintaman muodostumisen jälkeen pääpainon\nvoimiensa järjestämiseen, punaisen armeijan luomiseen. Mutta\nosoittautui, että tämä armeijan luominen tapahtui hyvin hitaasti, sillä\nasiaa ymmärtäviä ammattimiehiä ei ollut juuri nimeksikään. Aseita kyllä\nsaatiin, mutta joukoille ei voitu antaa alkeellistakaan sotilasopetusta\neikä niitä myöskään kyetty järjestämään rintamasodan vaatimuksia\nvastäaviksi joukkoyhtymiksi, pataljooniksi, rykmenteiksi j.n.e.\nUseimmissa tapauksissa oli komppania ainoa tunnettu joukkoyhtymä.\nKymmenet komppaniat olivat välittömästi eri rintamaesikuntien alaisina.\nItse asiassa merkitsi tämä sitä, että nämä komppaniat useimmissa\ntapauksissa joutuivat toimimaan omin päin. Tapahtuipa niinkin, että\njoukko keskusteli siitä, onko annettu taistelumääräys pantava\ntäytäntöön, vai eikö; joku joukko läksi omin päin lomalle j.n.e. Ei\nonnistuttu luomaan sotakuria.\n\nMaaliskuun puolivälissä yrittivät punaiset siirtyä yleiseen\nhyökkäykseen koko 400 kilometrin pituisella rintamalla. Päähyökkäys\npiti tehtämän Tampereen suunnalla. Hyvin käsitettiin, että sitä varten\nolisi Tampereen suunnalla pitänyt keskittää suuret voimat, siirtää\nsinne runsaasti apuväkeä, mutta tätä hyvää ajatusta ei voitu panna\ntäytäntöön ja hyökkäys meni myttyyn. Sellainen voimien keskittäminen\nolisi edellyttänyt jossakin määrin järjestettyä armeijaa.\n\nHuhtikuun alkupuolella kävivät valkoiset hyökkäykseen. He kykenivät\njohdonmukaisesti siirtelemään ja keskittämään voimiaan. Puolet koko\nvalkoisesta armeijasta, 20,000 miestä, oli keskitetty Tamperetta\nvastaan, jonne he ensin suuntasivat pääiskunsa. Kun Tampere oli\nvallattu, jättivät he sen puolustamiseksi verrattain pieniä voimia ja\npäävoimansa heittivät Viipurin suunnalle, jonne suunnattiin seuraava\npääisku, punaisen Suomen eristämiseksi vallankumouksellisen Venäjän\nyhteydestä, mikä myöskin täydellisesti onnistui.\n\nJotkut arvelevat, että Suomen valkoiset olisivat kansalaissodassa\nkärsineet tappion ilman saksalaisten apua. Tämä epäilemättä pitää\npaikkansa sikäli, mikäli on kysymyksessä Saksan apu aseitten ja\nvalkoisen armeijan upseerien kouluuttamisen muodossa, joita ilman\nSuomen porvariston olisi ollut hyvin vaikea saada aikaan riittävän\nsuurilukuista valkoista armeijaa. Mutta eri kysymys on, olisivatko\nvalkoiset päässeet voitolle ilman saksalaisen sotaväen välitöntä\nsekaantumista kansalaissotaan.\n\nSiitä miten olisi käynyt, voitaisiin kiistellä loppumattomiin. Mutta\njoka tapauksessa osoittavat ylläesitetyt tosiasiat jääväämättömästi,\nettä muodostunut kansalaissodan rintama oli punaisille hyvin\nepäedullinen, että sen muodostumisen jälkeen voimasuhde muuttui\npunaisille yhä epäedullisemmaksi, että tämä kaikki olisi voitu välttää\nvain sillä ehdolla, että olisi alun pitäen toimittu päättäväisesti ja\nnopeasti, että heti taistelun alettua olisi joka suunnalta käyty\nhyökkäykseen lahtarien tukialuetta, Etelä-Pohjanmaata kohti eikä olisi\nannettu niille aikaa muodostaa ja lujittaa rintamaansa.\n\nSuomen luokkasodan kokemus osoittaa, miten suuri, ratkaiseva merkitys\non kansalaissodan ensi päivillä ja hetkillä, sillä, mitä silloin\ntehdään tahi tekemättä jätetään.\n\n                                                  Tuure Lehen.\n\n\n\n\nMitä Suomen työväenluokka on voittanut vallankumoustaistelunsa kautta\nv. 1918?\n\n\n    \"Vallankumous on -- historian vetureja.\" -- Marx.\n\n    \"Ei ole epäilystäkään siitä, että vallankumous opettaa meitä,\n    opettaa kansanjoukkoja.\" -- Lenin.\n\n    \"Tappiolle joutuneet armeijat oppivat hyvin.\" -- Lenin.\n\n\n\n1. Kysymyksen asettelusta ja sisällöstä.\n\n\nTässä kirjotuksessa asetetaan kysymys, onko Suomen työväenluokka\nvoittanut mitään vallankumoustaistelunsa kautta, joka päättyi sille\ntappioon, ja mitä se mahdollisesti on voittanut. Tämän kysymyksen\nasettaminen marxilais-leniniläisessä mielessä merkitsee konkreettisen\nvastauksen antamista kysymykseen, onko Suomen työväenluokka voittanut\nvallankumoustaistelunsa kautta v. 1918 mitään sellaista, mikä _edistää,\nhelpottaa ja varmentaa proletariaatin historiallisen tehtävän loppuun\nsuorittamista_, nim. porvariston kukistamista, kapitalistisen\nyksityisomistuksen ja riistämisen lakkauttamista sekä kommunistisen\nyhteiskunnan rakentamista.\n\nYhdeltä puolen vain tällä tavalla proletariaatti _sekä voi että_\nsen tuleekin tämä kysymys asettaa, pysyäkseen uskollisena\nvallankumoukselliselle tehtävälleen. Toiselta puolen taas ilman oikean\nvastauksen antamista näin asetetulle kysymykselle eivät Suomen\ntyöväenvallankumousta ja sen merkitystä koskevat tärkeimmät\npääkysymykset ole saaneet _bolshevistista_ selvitystä. Ja sitä\nselvitystä ovat työväenjoukot osin tietoisesti, osin vaistomaisesti\netsineet ja etsivät.\n\n\n\n2. Valkoinen porvaristo ja työväenvallankumouksen tappio.\n\n\nValkoinen kansallinen porvaristo, joka kansalaissodassa pääsi\nvoittajaksi, -- ei kyllä omalla voimallaan ja \"sankaruudellaan\" vaan 1)\nvieraan vallottajan, Saksan imperialismin, 2) \"perivihollistensa\",\ntsaarin upseerikätyrien, 3) \"kansallisen sivistyksen vihollisten\"\nystäväin, Ruotsin taantumusporvaristoon -- mustain prikaatien ja 4)\nViron lahtariveljien aseitten avulla, aivan niinkuin Ranskan porvaristo\npääsi Bismarckin aseitten avulla Parisin Kommuunin voittajaksi -- tämä\nSuomen porvaristo on sekin kohta kymmenen vuotta pyrkinyt antamaan oman\nporvarillisen luokkaetunsa ja luokkakatsantokantansa mukaista\n\"opetusta\" valtavaan vallankumoustaisteluun nousseelle ja siinä\nlyödyksi tulleelle työväenluokalle.\n\nHerrojansa vastaan kapinaan nousseille orjille on porvariston\n\"opetusohjelma\" sisältänyt seuraavaa:\n\n_Ensiksi_, porvaristo on, joudettuaan työväen joukkoteurastamiselta,\nlähes kymmenen vuotta myötäänsä työväen edessä _ylvästellyt_ ja\nlahtarimaineensa ylistykseksi itselleen patsaita pystyttänyt siitä\n\"sankaruudestaan\", että se kykeni hampaisiin asti _asestettuna_ omin\nkäsin telottamaan ja nälkään tappamaan yli 20,000 _aseetonta_ punaista\ntyömiestä ja työnaista, jotka saksalaiset, ruotsalaiset, venäläiset ja\nvirolaiset \"sivistyksen pelastajat\" olivat vangittuina luovuttaneet\nsuomalaisten lahtarien käsiin.\n\n_Toiseksi_, porvaristo on koko vallankumouksen jälkeisen valkoisen\nkomentonsa ajan järjestelmällisesti _jatkanut pirullista kostoaan_\nkapinallisille ja koko sille luokalle, mihin kapinalliset kuuluvat,\njättämättä mitään tilaisuutta käyttämättä, että se saisi\n\"armahduksistakin\", milloin se siihen on ollut pakotettu,\n_kapinallisten nöyryyttämisen_ aseen.\n\n_Kolmanneksi_, porvaristo on kymmenen vuoden ajan julkeasti\njuhlinut omanaan voittoa työväenvallankumouksesta, minkä voiton vieraat\nvoimat kilisevästä kullasta sille valmistivat. Vaikka Suomen\nlahtariporvaristolla ei olekaan historiallista oikeutta juhlia itseään\ntyöväenvallankumouksen todellisena voittajana, vaan ainoastaan\n_ruumiitten ryöstäjänä_, niin on sillä kyllä syy onnitella itse itseään\nsiitä, että sen päivät johtavana ja valtaapitävänä luokkana eivät vielä\n_sillä kertaa_ päättyneet, sitäkin enemmän kun porvarillisen\nvaltakomennon, kapitalistisen yksityisomistuksen ja riistämisen pyhä\nkolmiyhteys jo kymmenen kuukauden ajan (huhtikuusta 1917 -- tammikuuhun\n1918) oli ollut mitä vakavimmin uhattu ja sitten kolmen kuukauden\naikana (helmikuusta -- huhtikuun loppuun 1918) tosiasiallisesti oli\npoistettu voimasta ja vallasta proletaarisen vallankumouksen kautta\nSuomenmaan valtiollisesti ja taloudellisesti tärkeimmissä osissa.\n\n_Neljänneksi_, porvaristo on riisunut demokratiansa yltä osan sen\ntodellista _diktatuuriolemusta_ peittäviä verhoja ja on esiintynyt\nkainostelematta _omana itsenään_, valkoisen luokkadiktatuurin\npystyssäpitäjänä. Lahtariporvaristo, näet, tarvitsi yhtäällä \"rauhaa\",\nvoidakseen täysin mitoin nauttia vastavallankumouksen voiton\nantimista. Ja sen vuoksi se on tehostanut ja uusilla byrokratia- ja\nmilitarismilisäkkeillä varustanut sortavan valtiokoneistonsa, mikä\nvanhassa muodossaan ei ollut kestänyt proletaarisen vallankumouksen\nmoukarin iskuja, vaan oli murtunut. Toisaalta porvaristo tarvitsi\n\"lujaa järjestysvaltaa\", voidakseen laillistuttaa vastavallankumouksen,\nmikä oli palauttanut porvariston luokkavallan, kapitalistisen\nyksityisomistuksen ja toisen työvoiman riistämisen pyhyyden. Ja tämän\nvuoksi se on panssaroinut uudestaan nyrkkinsä, mikä oli murskaantunut\nproletariaatin luokkanyrkin iskuihin, sekä historian näyttämöltä\npoispyyhkäistyn tsarismin että Saksan ja Englannin mätänevän\nimperialismin metoodein. Niin kovasti pelkäävät nämä \"voittajat\", nämä\nruumiitten ryöstäjät, nämä taantumuksen elävät \"sankaripatsaat\"\n\"voitettujen\" proletaarien uutta nousua!\n\nTietenkään eivät valkoisen porvariston luokkaedut ole kehottaneet\neivätkä kehota sitä kuuluttamaan julki tätä ainaista pelkoaan. Mutta se\nei ole voinut estää sitä, että elävät tosiasiat kaikesta huolimatta sen\njoka päivä todistavat.\n\nSitä vastoin on kaiken epäilyksen ulkopuolella, että porvaristo on\ntahtonut ja tarkoittanut lahtariylvästelyllään, \"sankaripatsaillaan\",\njatkuvalla kostopolitiikallaan, vastavallankumouksen voiton\njuhlimisella ja valkoisen diktatuurin kiristämisellä alituisesti sanoa\ntyöväenluokalle: \"siinä saitte, kun nostitte asestetun kätenne pyhää\nporvarillista järjestystä, yksityisomistusta ja riistämisvapautta\nvastaan; samaa teille pesee, jos vastaisuudessa aiotte herrojanne\nvastaan kapinoida.\"\n\nTätä on valkoinen porvaristo \"opettanut.\"\n\nTämän \"opetuksen\" kautta porvaristo on tähdännyt siihen käytännölliseen\npäämäärään, että työväenluokka heittäisi kapinaunelmat ja\n\"järkiintyisi\" alistuvaiseksi; hylkäisi vallankumouksellisen\nluokkataistelun periaatteen ja tekisi johtavaksi periaatteekseen\nluokkasovinnon; luopuisi tehtävästään nousta hallitsevaksi ja\njohtavaksi luokaksi sekä sen kautta kommunismin toteuttajaksi, vaan\nsensijaan julistautuisi itse paariaksi; laillistuttaisi\nvastavallankumouksen sensijaan, että taistelisi henkeen ja vereen asti\nsen murskaamiseksi; vakiinnuttaisi valkoisen diktatuurin sensijaan,\nettä sen raunioille pystyttäisi punaisen, proletariaatin diktatuurin.\n\n\n\n3. Noskejohtajat \"vallankumouksen opetuksia\" selvittämässä.\n\n\nTyöväenvallankumouksen tappio tuli osalle sosialidemokraattisia\njohtajia ikäänkuin tilauksesta, \"opetus\"-välineeksi. Tämä koskee\nvarsinkin niitä vanhan sos.-dem. puolueen avonaisesti revisionistisia\njohtaja-aineksia, jotka _eivät_ taistelleet _hyvin eikä huonosti_\nvallankumouksellisen työväen mukana, vaan olivat alunperin jääneet\nrintaman taakse \"puolueettomiksi\", s.o. olivat menneet _lahtarien\npuolelle_. Näin menetellen nämä ainekset tosiasiallisesti alkuhamasta\nlähtien valmistivat tappiota työväen taistelulle, tilasivat itselleen\n\"opetus\"-välineen -- porvariston hyväksi. Kun porvaristo suunnattomasti\nriemuitsi siitä, että vieraat voimat sille hankkivat voiton ja\nteurasuhreja sekä hekumoitsivat työväen veressä, niin nuo sos.dem.\njohtajat puolestaan rupesivat _lyömään poliittista väärää mynttiä\ntyöväen vallankumouksen tappiosta_, mihin välittömästi liittyi\nennenkuulumaton lahtarien kosto. Vallankumouksellisten tappiosta ja\nteurastuksesta ovat nuo sos.-dem. johtajat koettaneet hankkia\nperusteita petturi- ja sovittelupolitiikalleen ennen vallankumousta,\nsen aikana ja sen jälkeen. Kuin sotarosvot ja haaskalinnut ovat he\nolleet veriin lyödyn työväenluokan kimpussa.\n\nTällä tavalla menettelivät ne sos.-dem. johtajat, jotka taistelun ensi\nhetkestä alkaen pettivät työväenluokan asian (Ryömät, Evert Huttuset\ny.m.).\n\nToinen osa sos.-dem. johtajista ehti vasta vähän myöhemmin tähän\npeliin. Ne nimittäin, jotka olivat ensin seuranneet taistelevan työväen\nmukana, mutta sittemmin _pettivät vallankumouksen_ karkasivat\nporvariston puolelle (Tokoi, Turkia, Anton Huotari y.m.), todistaakseen\nlahtareille, että he eivät olleet työväen taistelurintamassa\nrehellisesti, vakavasti ja tiukasti olleetkaan. Näille olioille on\nollut luonteenomaista -- ainakin osittain -- se, että ne, todistaakseen\nlahtarien edessä katumuksensa vilpittömyyttä, ovat työväenluokkaa ja\nsen sankarillista vallankumoustaistelua _vieläkin ruokottomammin_\nraadelleet ja tappiosta itselleen väärää rahaa lyöneet, kuin nuo\nensiksi mainitut.\n\nOlisi väärin väittää, että noskejohtajat ylipäänsä olisivat aina\nesiintyneet _aivan_ samalla lailla kuin varsinaiset lahtarit ja\nantaneet työväelle \"opetusta vallankumouksesta\" aivan samoin metoodein\nkuin heidän omat opettajansa, porvarit. Ei, niin ei ole asianlaita.\n\nNoskejohtajilla on ollut _erikoinen_, omalaatuisensa \"vallankumouksen\nopetuksien\" esittämistapa.\n\nSe johtuu porvariston ja noskejohtajien kesken vallitsevasta\ntyönjaosta. Noskejohtajat ovat olleet työväenliikkeen _sisällä_,\nporvarit taas sen _ulkopuolella_. Työväenluokan ja sen liikkeen sisällä\nei olisi voinut, edes pahimpana lahtarien kostoraivon aikana, saatikka\nsitten myöhemmin, rankaisematta _ylistää_ porvarien tavoin\nlahtaritekoja ja työväen vallankumouksen kukistamista. Takapajuisimmat\nja rauhallisimmatkin _työläiset_ olisivat sellaista kammoksuneet ja\nvastustaneet ja katsoneet sellaisen ilmeiseksi _lahtarimaisuudeksi ja\ntyöväen luokka-asian häväisemiseksi_.\n\nTämän vuoksi noskejohtajat ovatkin \"vallankumouksen opetuksia\"\nesittäessään tehneet sen niin, että se _näyttäisi_ tapahtuvan\ntyöväenluokan etujen näkökannalta lähtien, vaikka se tosiasiassa ajaa\nporvariston luokkaetuja.\n\nSe on tietysti tuhat kertaa inhoittavampaa ja rikoksellisempaa kuin\ntyöväenluokan selvien luokkavihollisten antamat \"opetukset\". Vai eikö\nkapitalistien työväenjärjestöön palkkaama provokaattori, joka\nmenestyäkseen kurjassa työssään esiintyy aina \"työväen etu\" huulilla,\nole tuhat kertaa inhoittavampi, rikoksellisempi kuin julkiset\npyssyhurtat, joista jokainen jo tietää ja näkee, että he ovat\nkapitalistien palkkakätyrejä ja työväen taistelun verivihollisia! On.\nProvokaattori hankkii itselleen työväen luottamusta \"jyrkällä\nesiintymisellä\" ja \"työväen etujen tarmokkaalla puolustamisella.\"\nNoskejohtajat esittävät \"vallankumouksen opetuksia\" \"työväenluokan\ntulevaisuuden nimessä.\"\n\nVain poikkeustapauksissa, tosin ei aivan harvinaisissa, ovatkin\nnoskejohtajat katsoneet voivansa esiintyä julkisesti _yhtä julkeasti_\nkuin julkeat lahtarit \"opetuksen\" antajina. Sellaisista tapauksista\nkannattaa mainita esim. noskelaistohtori Hannes Ryömä, joka nopeasti\nvallankumoustaistelujen päätyttyä julkaisi syytöskirjan, jota lahtarit\nlähes 10 vuotta ovat käyttäneet todistusaineistona vallankumouksellisia\ntoimihenkilöitä vastaan, sekä herrat ministerit Väinö Tanner ja Kalle\nHeinonen, jotka työväen vallankumouksen 10-vuotispäiväksi ovat\nvirallisesti antaneet siunauksensa veri-kenraali Mannerheimin tulolle\nHelsinkiin, johtamalla sosialidemokratian nimessä sen muistoksi pidetyn\nlahtariparaatin. Herra Ryömä osotti vastavallankumoukselle tuhansien\nvallankumouksellisten ruumiitten ääressä, että hän on valmis\nporvariston kanssa täydellisesti poisjuurittamaan kaikki\n\"rikokselliset\" ainekset \"opetukseksi ja varotukseksi.\" Herrat Väinö\nTanner ja Kalle Heinonen taas näkivät ajan olevan käsissä tunnustaa\njulkisesti ja virallisesti, virallisen sosialidemokratiankin nimessä,\nvastavallankumouksen \"juhlallisen\" sisäänmarssin, koska vallankumouksen\nvoimien kasvu osoittaa, ettei se olekaan kuollut. Hekin haluavat\n\"opettaa\" kapinallisille proletaareille: \"tästä lahtarikaartista\npesee...\"\n\nVaikka siis noskejohtajat vain poikkeustapauksissa ovatkin avonaisesti\ntunnustautuneet lahtareiksi, ja sellaisina työväelle \"vallankumouksen\nopetuksia\" antaneet, niin silti koko sosialidemokratian johtokopla on\nkyllä horjumatta ajanut porvariston poliittisia tarkoitusperiä kaikella\n\"opetuksellaan\" vallankumouksestamme ja porvariston \"opetuksen\"\n_vaikutusta_ työväenluokkaan tehokkaaksi ja täydelliseksi koettanut.\n\nNoskejohtajain esittämät tärkeimmät \"vallankumouksen opetukset\" ovat\nseuraavat:\n\n1) \"Ei olisi pitänyt tarttua aseisiin\" ja \"lyödä päätä seinään.\"\n\n2) \"Työväen mieletön yritys vain aukaisi portit taantumukselle.\"\n\n3) \"Työväen tappiot ja menetykset olivat korvaamattoman raskaat.\"\n\n4) \"Älkää astuko uudelleen tuolle kohtalokkaalle tielle.\"\n\nOn välttämätöntä tarkastaa näiden \"opetusten\" sisältöä silloisen\ntilanteen ja sen pohjalla esiintyneitten tosiasiain pohjalla, jotta\nvoidaan ratkaista, onko se oikeaa opetusta vallankumouksesta, vai eikö.\n\n_Ensimäinen sos.-dem. \"opetus\"_: \"Ei olisi pitänyt tarttua aseisiin\" ja\n\"lyödä päätä seinään.\"\n\nTämä on vanha, tuttu menshevistinen \"viisaus.\" Sen esitti jo\nmenshevikki Plehanov v. 1905 Moskovan kapinan vallankumouksellisille\nsankareille heidän häviönsä jälkeen. Ja Lenin vastasi, että piti\ntarttua aseisiin...\n\nEikö Suomen työväen olisi pitänyt tarttua v. 1918 aseisiin?\n\nPorvaristohan _oli_ aseistettu, se _hyökkäsi_. Noskelaisen \"opetuksen\"\nmukaan olisi työväen pitänyt ottaa porvariston aseistetun nyrkin isku\nvastaan kättään nostamatta ja _antaa_ murskata päänsä.\n\n\"Ei olisi pitänyt tarttua aseisiin\", vaikka porvaristo jo ajoissa oli\ntehnyt kaupat vieraitten teurastajien kanssa kuohunnassa olevan työväen\naseilla kukistamisesta. Noskelaisen \"opetuksen\" mukaan olisi pitänyt\nvain _odottaa armopistoa_ ja varustautua ihailevin silmin katsomaan\n\"sankaripatsaita\", joita \"voittoisa\" Suomen porvaristo olisi itselleen\npystyttänyt.\n\n\"Ei olisi pitänyt tarttua aseisiin\", vaikka porvaristo uudistusten\nsijasta tarjosi lyijyä ja terästä Kerenskin rakuunain, Porvoon\npoliisikoulun ja palokunniksi puettujen suojeluskuntain kivääreistä,\nkuularuiskuista ja sapeleista. Työväen olisi noskelaisen \"opetuksen\"\nmukaan pitänyt nämä \"uudistukset\" _hyvillä mielin nauttia_.\n\n\"Ei olisi pitänyt tarttua aseisiin\" ja lyödä maahan sortajaa, joka jo\noli ensimäiset lyijyllä tehostetut iskut työväelle antanut. Noskelaisen\nluokkataisteluaapiston mukaan olisi pitänyt odottaa, että sortaja\n_olisi lyönyt toisen_ ja paremman _kerran_.\n\n\"Ei olisi pitänyt tarttua aseisiin, koska tappio jo ennakolta oli\nvarma.\" Vai muka varma, vaikka _koko_ työväenluokka oli jalkeilla.\nNoskelaisen luokkataisteluopin mukaan olisi työväen jo ennakolta, ilman\nmuuta pitänyt _taistelutta itse julistaa itsensä voitetuksi_.\n\n\"Ei olisi pitänyt tarttua aseisiin\" ja mennä kansalaissodan julmaan\nkouluun, vaikka avoin kansalaissota jo riehui porvariston tahdosta.\nOlisi pitänyt _vapaaehtoisesti_ ja nöyrästi, noskelaisen \"opetuksen\"\nmukaan, _mennä_ porvariston _valkoisen terrorin vieläkin julmempaan\nkouluun_.\n\nMutta Suomen työväki ei katsonut luokkaetujensa ja tulevaisuutensa\nvaativan 1) antaa aseistetun lahtarinyrkin vastustamatta murskata\npäätään, 2) odottaa äänetönnä surmaniskua vierasmaalaisilta\ninterventionisteilta, 3) tyytyä porvariston lyijy- ja\nsapeliuudistuksiin, 4) julistautua voitetuksi ilman tappelua ja 5)\nvapaaehtoisesti ottaa käydäkseen valkoisen terrorin koulua. Vaan Suomen\ntyöväki tarttui aseisiin taantumusta vastaan, vapautuksensa puolesta.\n\nPitikin tarttua aseisiin.\n\n_Toinen sos.-dem. \"opetus\"_: \"Työväen mieletön yritys vain aukaisi\nportit taantumukselle.\"\n\nTähän \"opetukseensa\" noskejohtajat -- ne nimittäin, jotka olivat niin\n\"viisaita\", että alunpitäen luopuivat työväen joukkoliikkeestä ja\nmenivät lahtarien puolelle -- lisäävät, porvariston tavoin,\nhuomautuksen, että \"tunnottomat johtajat\" sen työväen oikeastaan\n\"villitsivät.\" Tällä on tarkoitus vilauttaa anteeksiannon päästökirjaa\ntyöväen joukoille, jotta ne kääntäisivät katseensa sellaisiin\n\"tunnollisiin\" johtajiin, jotka varmasti ohjaavat työväen taistelun\ntieltä -- porvarilliseen suohon. Mitä tulee työväen johtajiin\nvallankumouksessa, niin tosiasia on, että niiden, useimpien\nparhaidenkin, suurin vika ja heikkous oli siinä, että ne eivät kyllin\najoissa nähneet, mihin välttämättä oltiin menossa, että ne eivät kyllin\najoissa ymmärtäneet ja pystyneet järjestämään taisteluhaluista,\nvallankumouksellista työväkeä kumousta varten, vaan liian kauan\npikemmin pidättivät vallankumouksellisia joukkoja, kuin kehottivat,\nvalmistivat ja \"villitsivät.\"\n\nMutta työväen vallankumoustaisteluko taantumukselle portit _avasi?_\n\nEi! Sellainen väite on törkeää tosiasiain vääristelyä porvariston\nhyväksi ja työväenluokan pettämistä.\n\nPorvarillinen taantumus oli jo kesällä v. 1917 siihen määrään yltynyt,\nettä osa pikkuporvarillisiakin, jotka suurporvariston vanavedessä\nolivat ennen kulkeneet, alkoivat siitä luopua. Muutama räikein\nesimerkki osoittakoon asian todellisen laidan.\n\n_Ensinnäkin_, Suomen suurporvaristo hallitusherroineen solmi kesällä\n_salaliiton_ Venäjän taantumuksellisen porvariston, menshevikien ja\nes-errien, Suomen kansan sortajien ja sen valtiollisen itsenäisyyden ja\nriippumattomuuden vannottujen vihollisten kanssa _Suomen itsenäisyyttä\nvastaan_, jota edusti työväenluokka, suurin osa talonpoikaistoa ja\nmelkoinen osa kaupunkien pikkuporvarillisia. Suomen suurporvariston ja\nvenäläisten kansallisuussortajain yhteinen salaliitto tallasi Kerenskin\nrakuunain saappailla porvarillisen demokratian ja parlamenttaarisen\njärjestyksenkin maahan ja tosiasiallisesti julisti porvarillisen,\nvalkoisen diktatuurin ja lahtaripistimet päiväjärjestykseen. Eikö tämä\nole mustinta taantumusta ja \"kansallisuuden\" kavallusta!\n\n_Toiseksi_, suurporvaristo v. 1917 syksyllä, kun Venäjän\nvallankumouksellinen työväki oli katkaissut kynnet Suomen\nsuurporvariston venäläisiltä salaliittolaiskumppaneilta, kääntyi\n_Saksan keisarillisen taantumuksen_ puoleen ja myi sille Suomen\nitsenäisyyden, lyödäkseen väkivalloin maahan vallankumouksellisen\ntyöväenluokan ja turvatakseen valkoiselle diktatuurilleen\n\"kehitysmahdollisuuden.\"\n\nEikö tämä ole porvariston alkaman kavalluksen jatkamista ja\ntaantumuksen panssaroimista!\n\n_Kolmanneksi_, yritti suurporvaristo vuoden 1917 lopulla riistää\neduskunnalta sen täysivaltaisuuden, sen ainoan kerran kun sillä se\ntäysivaltaisuus todellisuudessa on ollutkin, ja laillistuttaa\nnousemassa oleva valkoinen diktatuurinsa \"kolmen kuninkaan\" asettamisen\nkautta.\n\nEikö tämä merkitse sitä, että taantumus jo käy työväenluokan kurkkuun!\n\n_Neljänneksi_. Johdonmukainen jatko kaikelle edelliselle on se, että\nSuomen suurpovaristo nyt myöhemmin on sitonut kohtalonsa maailman\nmustimman taantumusmahdin, Englannin imperialismin kohtaloihin niin\nlujasti, että sen nähtävästi on yhdessä sen kanssa hukuttavakin\nmaailman proletariaatin moukariniskuihin.\n\nNoskelaisjohtajat antaessaan \"vallankumouksen opetuksia\" työväelle\npyrkivät siis sälyttämään työväen vallankumouksen niskaan isäntäinsä,\nsuurporvarien ja omat konnuutensa taantumukselle tien tasottamisessa.\nEhkä ne aikovat panna Suomen punaiset vuodelta 1918 vastuuseen\nsiitäkin, että sosialidemokraattiset ministerit, nykyisen taantumuksen\nedustajina, vuonna 1927 kutsuvat vapautensa puolesta taistelevan\nKiinan kansan teurastajat, Englannin imperialistiset suurrosvot,\nkansainvälisen taantumuksen etuvartion, sotalaivoineen vieraakseen;\nehkä siitäkin, kun nämä sosialidemokraattiset ministerit antavat\nEnglannin taantumukselle tilaisuuden valmistaa Itämerellä ja\nSuomenlahdella sotaa Sosialistista Venäjää vastaan. Ei olisi\nihmeellistä, että tästäkin vuoden 1918 punaisia syytettäisiin! Sillä\nnykyinen sosialidemokraattinen taantumus on kesän 1917 porvarillisen\ntaantumuksen jatko ja tämänpäiväinen ilmenemismuoto, vaikka\nsosialidemokraattinen puolue antaakin sille noskejohtajain\nhallitukseenmenon johdosta julkaisemassaan julistuksessa nimen\n\"työväen vaikutusvalta!\"\n\nTaantumusta ei siis synnyttänyt työväenluokka, sille ei portteja\navannut työväenvallankumous. Vallankumouksellinen työväenluokka\n_taisteli sitä taantumusta vastaan_, nousi hurjaan, sankarilliseen\nvallankumoussotaan, ainoaan luvalliseen ja oikeutettuun sotaan\n_kaataakseen_ sen taantumuksen, sulkeakseen sen ja sen taantumuksen\nedustajan, suurporvariston, kapitalistit ja riistäjät _ulkopuolelle_\nportteja, katkaistakseen siltä kädet, niinkuin teki Venäjän\nproletariaatti Suomen taantumuksen venäläisille\nsalaliittolaiskumppaneille.\n\nYhdestä seikasta sentään voi työväenvallankumoustamme \"syyttää\" tässä\nkysymyksessä. Siitä nimittäin, että se ei pystynyt sillä kertaa\nsuurilla uhreilla ja sankarillisuudellaankaan valkoista taantumusta\nSuomesta pois juurittamaan. Ja sitä seikkaa valittaa kaikkein enimmän\nvallankumouksellinen työväki itse, \"arvostellen alituisesti itseään\",\n\"pilkaten hirvittävän perusteellisesti ensimäisten yritystensä\npuolinaisuuksia, heikkouksia ja surkeuksia\", kuten Marx sanoo uusimman\najan proletaarisista vallankumouksista.\n\nMutta jos joku on taantumukselle portteja avannut ja levittänyt,\nniin _sen ovat tehneet herrat noskelaisjohtajat_, jotka 1)\ntyöväenvallankumouksen aikana olivat työväkeä vastaan ja porvarien\npuolella, vastavallankumouksen voittoa helpoittaen, 2) sen jälkeen\nvallankumouksellisia ilmiantoivat, parjasivat ja kehottivat\ntaantumusherrain edessä alistuvaisuuteen, 3) taantumuksellisen\nporvariston laillisina ja luottamusta nauttivina edustajina, herroina\nministereinä, johtavat valkoisen taantumuksen kulkua työtätekeviä\nvastaan -- kansainvälisen taantumuksen pääedustajan, Englannin\nimperialismin johdolla.\n\nSuomen vallankumouksellisen työväen velvollisuus oli v. 1918 nousta\npäättävään taisteluun taantumusta vastaan.\n\nJa se nousi.\n\nSe taistelee tänäpäivänäkin valkoista taantumusta vastaan, vaikkapa se\non puettu sosialidemokraattiseenkin vaippaan. Eikä työväenluokka voi\nolla sitä tekemättä, kaikkein vähimmin sen vallankumouksellinen\netujoukko, -- luopumatta luokka-asiastaan.\n\n_Kolmas sos.-dem. \"opetus\"_: \"Työväen tappiot ja menetykset olivat\nkorvaamattoman raskaat.\" \"Mitään muuta kuin tappiota ja onnettomuutta\nei työväenluokka osakseen voittanut.\"\n\nTätä \"opetusta vallankumouksesta\" antaessaan ovat noskelaisjohtajat\npukeutuneet surupukuun, samanlaisella \"vakavuudella\" ja \"osanotolla\"\nkuin vallankumouksellisten telottamistilaisuudessa vapaaehtoisesti\npöytäkirjaa pitävä lurjus suruun verhoutuu!\n\nTappiot ja menetykset olivat työväenluokalle kyllä suuret ja raskaat.\nPaljon se uhrasi suuren asiansa eteen. Sen sankaruus kamppailussa oli\nvaltava. Vallankumoukselliset proletaarit koko maailmassa\npaljastavatkin kunnioittaen päänsä tienraivaajain ja\netuvartiotaistelijain muiston edessä ja _ottavat oppia_ heidän\nuljuudestaan, päättäväisyydestään ja uskollisuudestaan työväenluokan\nyleiselle vapautumisen asialle sekä oppivat heidän heikkouksistaan ja\nvirheistään _välttääkseen_ niitä. Ruikuttamisella ei tappiota poisteta\nja menetyksistä päästä, paljailla valituksilla ei opita voittamaan.\n\nMutta sos.-dem. johtajat \"valittavat!\" \"Valittelun\" ja \"valittajain\"\nlaatua valaisee seuraava.\n\n_Ensiksi_, työväenluokan tappioitten johdosta \"valittavat\" ne\nnoskejohtajat, jotka taistelun päivinä eivät olleet työväen mukana\ntappioita ja menetyksiä vähentämässä ja estämässä, vaan menettelyllään\nvalmistivat taisteleville tappiota. Maksaako esim. lakkopetturin\n\"valittelu\" mitään?\n\n_Toiseksi_, tappioita \"valittavat\" ne noskelaiset, jotka\nvallankumouksen pettivät juuri silloin kun oli kansalaissodan tuhasta\nnoustava ja uudelleen rivit koottava tulevia voittoisia taisteluita\nvarten.\n\n_Kolmanneksi_, nosket ruikuttavat ja valittavat tosissaan sitä, että\ntyöväki ei alistunut, vaan nousi herroja vastaan. Noskein ruikutus ja\nvalitus merkitsee sitä, että työväen olisi pitänyt kärsiä tappio,\nmenettää ja antaa uhrit, joita taantumus vaati -- vapaaehtoisesti.\n\n_Neljänneksi_, noskein ruikutus ja \"valitus\" merkitsee heidän\nmurhettaan siitä, että työväki ei tavotellut luokkasovintoa, ei\nnöyrtynyt, taistelematta antautunut porvarison \"lujan järjesysvallan\"\npaariaksi, ei tunnustanut vastavallankumousta ja porvariston\ndiktatuuria, joka v. 1917-18 teki alastomana tuloaan, \"kansanvallan\nvoitoksi\", lailliseksi, pyhäksi ja loukkaamattomaksi. _Noskejohtajat_\ntämän kaiken ovat tehneet, mitä ei punainen työväki suostunut tekemään\nv. 1918.\n\n_Viidenneksi_, noskejohtajain ruikutus ja \"valittelu\" johtuu siitä,\nettä työväenluokka pani peliin kaiken parhaan, mitä sillä oli\naikaisemman taistelutoiminnan kautta, uhrasi verensä ja henkensäkin\n_kukistaakseen_ porvariston luokkavallan, _hävittääkseen_\nkapitalistisen omistuksen ja riistämisen, eikä niiden edessä\nkunnioituksesta maahan kumartanut, pyrki niittämään sadon kaikesta\naikaisemmasta taistelustaan, niinkuin tapahtui samoihin aikoihin\nVirossa, Baijerissa, Latviassa, Unkarissa, eikä ruvennut noskelaisten\njohtajain kanssa porvarillista demokratiaa, s.o. valkoista diktatuuria\nja kapitalismia rakentamaan.\n\nNoskejohtajain valitukset ja ruikutukset ovat kurjaa,\ninhottavaa teeskentelyä työväen edessä, voidakseen jatkaa\nvastavallankumouksellista \"opetustaan\" porvariston asettamina\nkoulumestareina työväenluokan keskuudessa. Ne ovat työväenluokan\npelottamista uusista taisteluista. Ne ovat antautumisen ja kavalluksen\noppeja.\n\nMitä tulee siihen heidän väitteeseensä, että työväenluokan tappiot ovat\nkorvaamattomia, niin -- lyhyesti huomauttaen -- viimeisen kymmenen\nvuoden historia Suomen työväenliikkeessä puhuu toista. Kaatuneitten\nhautakummuilta on kohonnut ja edelleen kohoaa uusi, entistä\nvoimallisempi ja voittoisampi, tietoisesti vallankumouksellinen\ntyöväenliike. Siitä taas, mitä työväenluokka vallankumoustaistelunsa\nkautta, tappionsa, menetyksiensä, virheittensä opettamana,\ntosiasiallisesti on voittanut, puhutaan yksityiskohtaisesti ja\nkonkreettisesti edempänä tätä kirjoitusta, ja tulemme näkemään, että\nnoskelaisten sekin \"opetus\", että vallankumoustaistelusta \"työväelle\noli paljasta vahinkoa\", on yhtä väärä kuin muutkin niiden \"opetukset\",\nkun asiaa katsotaan työväen todellisten, nykyisten ja tulevien\nluokkaetujen valossa.\n\n_Neljäs sos.-dem. \"opetus\"_ kuuluu: \"Älkää astuko uudelleen tuolle\nkohtalokkaalle tielle.\"\n\nTämä sos.-dem. \"opetus\" on noskein kaikkien \"opetusten\" johtopäätös ja\n_käytännöllinen loppuvaatimus_. Tämän vaatimuksen perustelemiseksi\nsos.-dem. johtajat esittävät kaikki tappion kauhunkuvat, menetysten\npaljouden, maalaavat pirunkuvia seinälle tulevaisuudesta; ne pelottavat\ntyöväkeä lahtarivallan voimalla, mutta samaan aikaan itse sitä\npolitiikallaan vahvistavat, eivätkä heikennä; ne valittavat\ntyöväenluokan heikkoutta, mutta samalla sitä itse jatkuvasti pyrkivät\nheikentämään, eivätkä lujita. Ja virren loppuponsi heillä on aina:\n\"älkää astuko uudelleen tuolle kohtalokkaalle tielle.\"\n\nMitä se merkitsee?\n\n_Ensiksikin_, merkitsee se sitä, että työväenluokan pitäisi\ntosiasiallisesti kumartaa lahtarien \"sankaripatsaille\", liueta\nlahtarikaarteihin, veljellisesti pusertaa ruumiinryöstäjien käsiä ja\njuhlia ministerien Tannerin ja Heinosen kanssa \"suurta voittajaa\"\nMannerheimia, lahtarien \"vapaussotaa.\"\n\n_Toiseksi_, merkitsee noskepomojen \"opetus\" sitä, että työväenluokan\npitäisi ainaiseksi sulkea itseltään tie päättävään, ratkaisevaan\ntaisteluun luokkavihollistaan vastaan ja sallia lahtarien jatkuvasti ja\nainaisesti olla isäntinä.\n\n_Kolmanneksi_, noskein \"opetus\" merkitsee, että työväenluokan pitäisi\nkannattaa, pönkittää ja rakentaa valkoista lahtaridiktatuuria, koska\nmuka lahtarivaltio, valkoinen diktatuuri, porvariston \"valtiovalta on\nlakannut olemasta yksinomaan keinona yläluokan käsissä sen\n(porvariston) luokkaetujen edistämiseksi\", niinkuin Suomen sos.dem.\npuolueen puoluetoimikunta porvariston tahdosta on julistanut julkisessa\nkirjeessään puolueen jäsenille noskejohtajain hallitukseenmenon\njohdosta.\n\n_Neljänneksi_, tuo noskein \"opetus\" merkitsee sitä, että työväenluokan\npitäisi haudata historiallisen päämääränsä, sosialismin ja kommunismin,\npitäisi stabilisoida kapitalismi, imperialismi, luokkasorto ja\nriistäminen, julistaa itse itsensä voitetuksi.\n\nTämä noskejohtajain tarjoama \"vallankumouksen opetus\" on alastominta,\ntörkeintä ja inhottavinta luokkasovinnon rakentamisen, \"kansan\nehjyyttämisen\" aikaansaamisen, luokkapetturuuden oppia, mitä olla voi.\nSe on niiden petospolitiikan huippu. Nosket ovat olleet ja ovat\npääsemättömästi porvarillisessa suossa. Samaan suohon he moisilla\n\"opetuksillaan\" pyrkivät vetämään työväenluokankin.\n\nKun ne näkevät, että työväenluokka ei halua eikä voi seurata heitä\nporvarilliseen suohon uppoamaan, niin noskejohtajat varotuksen ja\n\"opetuksen\" muodossa uhkaavat: \"muistakaa vuotta 1918, muistakaa\ntappiotanne ja menetyksiänne, älkää enää menkö sille tielle...\"\n\nTämä sos.-dem. \"opetus\" on vain toisilla sanoilla samaa, mitä lahtarit\n\"opettavat\", kun ne sanovat silmät verenhimoisesti hehkuen: \"siinä\nsaitte, kun uskalsitte nousta herrojanne vastaan; sitä samaa pesee,\njos...\"\n\n\n\n4. Vuoden 1918 tappio -- tulevan voiton porras.\n\n\nOn täysin kiistämätöntä, että Marxin, Engelsin ja Leninin opetukset\nvallankumouksesta ja erikoisesti vallankumouksien tappioitten johdosta\nsoveltuvat kaikessa oleellisessa myös Suomen työväenvallankumoukseen\nvirheineen ja heikkouksineen.\n\nNyt on katsottava, mitä tärkeimpiä pääopetuksia vuoden 1918 Suomen\nvallankumous tappioineen on työväenluokalle antanut. Mikäli ne\nopetukset ovat olleet sellaisia, että ne, proletariaatin omaisuudeksi\ntullen ja tultuaan, ovat työntäneet ja työntävät sitä yhä eteenpäin\ntietoiseen vallankumoukselliseen taisteluun ja objektiivisesti\nedistävät, helpoittavat ja varmentavat uutta proletaarista\nvallankumousta ja sen voittoa, sikäli ne opetukset ovat myöskin\nvallankumoustaistelun saavutuksia, siitä huolimatta, että itse taistelu\nv. 1918 päättyikin tappioon.\n\nOlemme siitä vakuutetut, että tärkeimmät opetukset,\nmarxilais-leniniläisessä mielessä, ovat todellakin jo tulleet Suomen\nproletariaatin tietoiseksi omaisuudeksi sangen huomattavassa määrässä.\n\nTärkeimmät _pääopetukset_, jotka samalla ovat proletariaatin\nsaavutuksia vallankumoustaistelussaan, ovat seuraavat:\n\n1) Kokemus osotti, että työväenluokka voi syöstä porvariston vallasta\nja vallata käsiinsä valtiollisen vallan; että särjetyn porvarillisen\nvaltiokoneiston tilalle proletariaatin on luotava oma\nvaltiokoneistonsa, jota se käyttää omiin tarkoituksiinsa.\n\n2) Porvaristo valtakomentoineen on tullut riisutuksi alastomaksi ja sen\ntodellinen lahtariluonne on tullut paljastetuksi.\n\n3) Vallankumouksellisen taistelun välttämättömyys proletariaatin\ndiktatuurin toteuttamiseksi työväenluokan lopullisen vapautuksen\npääehtona selveni ja käsitys siitä syveni ja vahvistui.\n\n4) Tuli kapinantaidon ymmärtämistä ja kokemusta vallankumouksellisen\nsodan käynnissä.\n\n5) Kapinaan ja vallankumoukseen valmistumisen välttämättömyys voiton\nyhtenä ehtona selveni.\n\n6) Työväen ja talonpoikain vallankumouksellisen liiton välttämättömyys\nriistäjäin kukistamiseksi tuli selväksi tosiasiaksi.\n\n7) Sosialidemokratian kykenemättömyys ja kelvottomuus johtamaan\nvallankumouksellista taistelua paljastui täydellisesti ja todella\nvallankumouksellisen proletaarisen puolueen, kommunistisen puolueen\nperustaminen osottautui välttämättömäksi ja se perustettiin.\n\nNyt on lähemminen tarkastettava näitä väitteitä kohta kohdaltaan.\n\n_Ensimäisestä väitteestä_. Vv. 1917-18 vallankumouksellinen kuohunta\nnosti valtakysymyksen, kysymyksen vallan valtaamisesta työväen käsiin\nSuomessakin konkreettisesti päiväjärjestykseen. Esim. sos.-dem.\npuolueen marraskuussa 1917 pidetyssä puoluekokouksessa oli se\nkeskeisenä.\n\nAikaisemmin ei kysymys ollut tullut puolueessa eikä puolueen johdolla\nmyöskään joukoissa vakavan ja perusteellisen periaatteellisen\nkäsittelyn ja selvittelyn alaiseksi. Se oli paha laiminlyönti. Sen\nvuoksi puoluekokouksessa tämän peruskysymyksen käsittelyä ja\nkäytännöllistä kannan ottoa siinä vaivasikin tavaton epäselvyys,\nhaparoiminen ja huojuminen. Tämä koskee niitä aineksia, jotka olivat\nkallistuvia vallankumoukselliseen taisteluun ja vallan ottoon, mutta\neivät päättävästi sitä tietä ottaneet. Toisaalta taas selvät\nreformistit ja opportunistit päättävästi asettuiva vallan valtaamista\nvastaan. Jotenkin selvä bolshevismin tiellekin pyrkivä kanta toki\nesiintyi puoluekokouksessakin.\n\nNämä kolme pääkantaa esiintyvät seuraavasti: 1) Selvästi ja jyrkästi\nvastustavat lausuivat ehdotuksessaan m.m.: \"Köyhälistön diktatuurilla,\njolla puolueen keskuudessa nykyään on kannatusta, ei taloudellisesti\nkehittymättömässä maassamme ole riittäviä edellytyksiä.\" [S.S.D.\nPuolueen marrask. 25-27 p. 1917 pidettyä puoluekokousta koskevat\nlainaukset on otettu Anton Huotarin valmistamasta kokouksen\npöytäkirjaselostuksesta.] Sen vuoksi: valtaa ei ole pyrittävä työväen\nkäsiin valtaamaan, sillä sitä ei pystytä valtamaan eikä säilyttämään.\n2) Selvästi puolustavan kannan (tov. Tuomen) ehdotus: \"Nykyisen\ntilanteen vallitessa on käytävä päättävästi vallankumoustielle,\nhallitus- ja valtiovallan valtaamiseksi työväenluokan käsiin.\" Sillä:\nvalta voidaan vallata ja tulee vallata. 3) Keskustalaisen kannan\nehdotus: \"Koska näinä vallankumouksellisina aikoina saattaa esiintyä\ntilanteita, jolloin työväenluokan lähimpäin perusvaatimusten\nläpiajaminen voi vaatia tilapäisesti joko hallitus- ja valtiovallan\nottamista kokonaan sosialidemokratian käsiin taikka\nsosialidemokraattien osanottoa sellaiseen kokoomushallitukseen, jossa\nporvarilliset jäsenet ovat vähemmistönä\", niin erikoisen harkinnan\npohjalla jompikumpi \"olkoon toistaiseksi sallittu.\" Siis: puuttui\nvakaumusta ja tietoisuutta vallan oton välttämättömyydestä työväen\nkäsiin, valmiutta siihen ja uskoa sen ottamisen mahdollisuuteen. Se oli\nopportunismia.\n\nTämä kolmas keskustasosialidemokraattinen kanta voitti ratkaisevassa\näänestyksessä kokouksen enemmistön (allekirjoittanut mukaan luettuna)\nkannatuksen, 70 ääntä 113:sta; toinen, bolshevistinen ehdotus (johon\nliittyi myös äkkijyrkkä, epäbolshevistinen häntä, kaikkien\nkompromissien periaatteellinen hylkääminen) sai 28 ääntä 95:stä;\nensimäinen, oikeistososialidemokraattinen ehdotus sai 44 ääntä 103:sta.\n\nMutta vallankumouksen myyrä kaivoi väsymättä. Joulukuussa\nkeskustalaisainekset, jotka eivät tahtoneet asettua\nvallankumouksellista työväkeä vastaan, vaikkei niillä ollut kykyä\nkulkea edelläkään, siirtyivät askeleen vasemmalle, tekivät pesäeron\noikeistososialidemokraateista ja liiton vallankumouksellisten ainesten\nkanssa, mikä tammik. lopussa johti -- vallan valtaamiseen työväen\nkäsiin.\n\nValta vallattiin. Porvaristo lyötiin vallasta Suomen koko eteläosassa.\nSamalla alueella porvariston vastarinta suurelta osalta nujerrettiin.\nPorvarillinen valtiokoneisto itseasiassa särjettiin. Sen sijalle\nasetettiin työväen omilla voimilla toinen. Vaikeaa elintarvekysymystä\nhoidettiin tyydyttävästi, ei huonommin kuin porvarit.\nTeollisuustuotantoa pantiin työväen johdolla käyntiin.\nVallankumouksellinen oikeuslaitos pantiin pystyyn. Virkamiesten\nsabotashin vaikutus tehtiin tehottomaksi asettamalla proletaarisia\ntoimimiehiä. Luotiin punaisen armeijan pohja ja käytiin sotaa\nvastavallankumousta vastaan sekä hyvin että huonosti j.n.e.\n\nProletaarinen vallankumous ja sen valtio palveli työväenluokan etuja,\nvaikka paljon virheitä tehtiinkin ja heikkouksia esiintyi. Kuten\nParisin Kommuunista voi Suomenkin vallankumousvallasta sanoa, että se\ntosiasiallisesti oli työväen diktatuuria.\n\nSuomen vallankumouksellinen työväenluokka on oman kokemuksensa kautta\nnäinollen osottanut, että työväenluokka voi vallata käsiinsä vallan. Se\nkysymys on siis ratkaistu periaatteellisesti. Kysymys on vain sen\nkäytännöllisestä ratkaisusta seuraavalla kerralla kun kutsu kuuluu.\nTämä on tavattoman arvokas, ratkaiseva askel eteenpäin, voitto\nverrattuna siihen tilaan, mikä oli vuoden 1918 vallankumouksen\nkysymyksellä.\n\nToinen saavutus on se, että omakin vallankumouskokemus vahvisti\ntyöväenluokalle sen Marxin opetuksen, että työväenluokka ei voi\nyksinkertaisesti vallata porvarillista valtiokoneistoa, (kuten nosket\nvääristellen Marxia opettavat) vaan että sen on _särjettävä ja\npystytettävä_ työväenluokan oma valtiokoneisto palvelemaan sen\ntarkoituksia, ja että työväenluokka senkin pystyy tekemään.\n\nNäissä kahdessa peruskohdassa on Suomenkin vallankumouksen kokemus\nmurskannut sirpaleiksi silloisten ja nykyistenkin oikeisto- ja\nkeskustasosialidemokraattien vastaväitteet ja epäilykset ja todistanut\noikeaksi vallankumouksellisten vakaumuksen ja uskon.\n\nMutta valtaa ei pystytty säilyttämään. Vallankumous ei pystynyt\npuolustautumaan. Lenin sanoo: \"Jokainen vallankumous on ainoastaan\nsilloin jonkun arvoinen, jos se osaa puolustautua, mutta vallankumous\nei taas kerrallaan opi puolustautumaan.\" Tämän kysymyksen\nratkaisemiseksi tai paremmin, ratkaisun valmistamiseksi, on käytettävä\nhyväksi -- muuta keinoa ei ole -- sekä oman vallankumouksemme\nkokemuksia, oppien sen virheistä ja heikkouksista, että erikoisesti\nVenäjän Lokakuun vallankumouksen opetuksia, vallankumouksen, joka on\nosannut sekä perustaa työväen vallan että puolustautua ja säilyttää\nvallan työväen käsissä, pitää pystyssä proletariaatin diktatuurin.\n\nToisesta väitteestä. Siinä on kysymys porvariston todellisen luonteen\npaljastamisesta. Eikö sen luonne siten ollut työväenluokalle ja sen\npuolueelle selvillä? Oli kyllä määrätyssä määrässä. Tiedettiin, että\nporvaristo on työväen sortaja, sen valtiokin sortaa työväkeä, että\nkapitalistit ovat riistäjiä, että \"julmin peto on porvaristo, kun sen\nkukkaroon kosketaan.\" Tämä tiedettiin ja oltiin vakuutettuja, että niin\nse asia onkin. Yleinen, ylimalkainen oikea käsitys siis oli\nporvaristosta.\n\nMutta siihen myös liittyi joukko kohtalokkaita harhaluuloja\nporvaristosta.\n\nVallankumouksessa, verisessä kansalaissodassakin tämä vielä esiintyi\ntavattoman selvästi. Niinpä, pari esimerkkiä mainitaksemme, oli\nsellaisiakin, jotka uskoivat, että \"oma\" porvaristo olisi vähemmän\nverinen kuin esim. saksalaiset lahtarit; oli sellaisia \"jyrkän\nluokkataistelun\" miehiä, jotka kuvittelivat, että kansalaissodan\npuhkeamisen jälkeen, kun työväen tappio jo rupesi häämöttämään, olisi\nmahdollista saada porvariston kanssa aikaan työväelle jossain määrin\nedullinen \"sovinto\", jos heitettäisiin aseet.\n\nTietysti tuollaiset ynnä muut samanluontoiset uskot ja kuvittelut\nolivat jyrkässä ristiriidassa yleisen historiallisen kokemuksen kanssa\n(esim. Parisin Kommuuni, Venäjän vallankumous 1905). Mutta tuo\nhistoriallinen kokemus ei ollut tullut Suomen työväen yleiseksi\nomaisuudeksi, ei edes sen etujoukonkaan, silloisen sos.-dem. puolueen\nomaisuudeksi. Sen lisäksi Suomen työväenluokan ja sen sos.-dem.\npuolueenkin omassa historiallisessa kokemuksessa oli tekijöitä, jotka\nharhakäsityksiä porvaristosta ylläpitävät.\n\nSuomen työväen ja sen silloisen puolueen osaksi ei vielä ollut tullut\nkäydä sellaisia ankaria taisteluita, mitkä tosiasiain pakolla olisivat\npaljastaneet porvariston täydellisesti. Ei ollut esim. v. 1905:kään\nsitä ja sellaista kokemusta kuin Venäjän työväellä. Olihan kyllä ollut\ntaisteluita (esim. Laukon torpparilakko ja v. 1905 suurlakon\nloppunäytökset, Viaporin kapina), joissa porvariston luonne oli\nnäkynyt, mutta vain osittain ja määrättyjen porvariryhmäin todellinen\nluonne. Samaan aikaan kun osa porvaristoa oli ollut tsaarivallan\npuolella etujensa vuoksi, porvariston eräät osat olivat taistelleet\ntsaarivaltaa vastaan, määrätyissä tapauksissa ja määrätyssä määrässä\nmyös yhdessä työväen kanssa, kansalliselta pohjalta lähtien. Tietysti\ntämä osa porvaristoa teki sen omain etujensa ajamana. Mutta sen\nesiintyminen hämäsi työväkeä. Koko porvariston todellinen luonne tässä\nasiassa paljastui kyllä sitten kesällä 1917, kun osa porvaristoa\nsuorastaan teki liiton Venäjän porvariston kanssa Suomen työkansaa\nvastaan, osa hyväksyi tuon kavalluksen. (Petturi Oskari Tokoi vaikenee\n\"Kansan-lehdessä\", kesäk. 17 p. 1927 julkaisemassaan kirjoituksessa\ntästä porvariston kavalluksesta kokonaan ja yrittää pestä lahtareita\n\"puhtaiksi.\")\n\nVihdoin parlamenttitoiminnan kautta työväki oli voittanut määrättyjä\netuja ja reformeja. Ilman aseellista pakkoa Suomessa se tapahtui,\nvaikka itse parlamenttiareena olikin voitettu työväen\nvallankumousluonteisella kamppailulla 1905, tosin pääasiassa kiitos\nVenäjän vallankumouksellisen työväen verisen taistelun.\nParlamenttireformit istuttivatkin harhakäsityksiä parlamentin\nmerkityksestä ja porvarillisesta demokratiasta, ilman että selvästi\ntajuttiin, että \"porvaristo itse asiassa kaikissa maissa\nkiertämättömästi muokkaa itselleen kaksi hallintosysteemiä, kaksi\ntaistelumetodia etujensa puolesta taistellakseen ja herruutensa\nturvatakseen\", kuten Lenin opetti, nim. väkivallan metodin,\nmyönnytyksien kieltämisen ja \"liberalismin\" metodin, reformien\nmyöntämisen, valiten kulloinkin sen metodin, mikä sen etujen mukaista\nkulloinkin oli.\n\nKun oli harhakäsityksiä porvaristosta ja porvarillisesta demokratiasta,\nei taistelu niitä vastaan, niitten kukistamiseksi, myöskään ollut\nkyllin terävää ja päättävää.\n\nSos.-dem. puoluekaan ei pystynyt harhoja vastaan taistelemaan ja\nporvariston olemusta riittävästi paljastamaan työväen joukoille. Puolue\noli itsekin samojen harhojen vallassa ja niitten seurausten vanki; se\nei ollut pystynyt hankkimaan itselleen niitä marxilaisuuden aseita,\njoitten avulla se olisi maailman työväenluokan ja sen\nvallankumouksellisten taistelujen historian opetuksien pohjalla\nvapauttanut itsensä harhoista ja asettanut joukoille Suomen porvariston\noikeaan valaistukseen, käyttäen hyväksi Suomen työväen oman historian\nkokemuksia, jotka kyllä olisivat oikealle tielle johtaneet.\n\nLenin kirjoittaa:\n\n    \"Vallankumouksen tulee osottaa proletariaatille -- ja ainoastaan\n    (harvennus minun. -- K. M.) se voi ensimäisenä osottaa\n    proletariaatille, minkälainen on itseasiassa määrätyn maan\n    porvaristo...\". \"Meidän on väsymättä selvitettävä proletariaatille\n    teoreettisia totuuksia, jotka koskevat porvariston ja\n    pikkuporvariston luokkaetuja porvarillisessa yhteiskunnassa.\n    Mutta nämä totuudet menevät todella laajojen joukkojen veriin ja\n    ytimiin ainoastaan (harvennus minun. -- K. M.) silloin kun nämä\n    luokat näkevät, saavat kouraantuntuvasti kokea tuon tai tämän\n    puolueen menettelyn.\" (Sanomalehtimiehen huomautuksia).\n\n    \"Jokainen vallankumous merkitsee jyrkkää muutosta kansan suurten\n    joukkojen elämässä\"... \"Vallankumouksen aikana miljoonat ja\n    kymmenet miljoonat ihmiset oppivat joka viikko enemmän, kuin\n    vuodessa tavallista uneliasta elämää. Sillä kokonaisen kansan\n    elämän jyrkässä käänteessä erikoisen selvästi tulee näkyviin,\n    mitkä kansanluokat ajavat tuota tai tätä tarkoitusta, minkämoiset\n    voimat niillä on, millaisilla keinoilla ne toimivat.\"\n    (Perustuslaillisista harhoista.)\n\nJo kansalaissodan aikana oli lahtariporvaristo oman rintamansa takana\nhurjan kostokiihkonsa, terroriolemuksensa, petomaisuutensa paljastanut.\nPunaisten joukkojen voittamisen jälkeen se teki saman punaisella\nalueella. Ei ole tarvis kuvata sitä, sillä olemme sen jo pääasiassa\nedellä tehneet. Se on diktatuurinsa koko kauden jatkanut\nperiaatteellisesti samaan suuntaan. Sen osottaa Suomen porvariston\nhistoria tappion jälkeen. Eivät lahtarit enää peitäkään pahasti\nolemustaan. Ne kutsuvat ylvästellen itseään, ellei aina lahtareiksi,\nniin valkoisiksi, mikä merkitsee samaa: niitten kätyrit\ntyöväenliikkeessä pitävät kunnianimenään työväen teurastajan Nosken\nnimeä. Tietysti lahtarien ja niiden noskelaisten apurien tarkotus ei\nole ollut eikä ole paljastaa itseään ja todellista olemustaan. Mutta ne\neivät enää luokkataistelun nykyisellä asteella voi olla paljastamatta\nitseään taistellessaan vastavallankumouksena vallankumouksellista\nliikettä vastaan.\n\nNyt on työväen edessä porvaristo lahtarina, alastomana ja julkeana,\njommoiseksi porvaristo tulee kapitalismin rappeutumisen aikana;\njommoinen se itseasiassa oli jo ennen vallankumousta, vaikkei sitä\nselvästi käsitetty. Nyt näkee työväki, että kaikkein demokraattisinkin\nporvarikomento on porvariston diktatuuria, niinkuin se aina on ollut,\nvaikkei sitä ymmärretty, -- johon peittelemättömänä joudutaan, kun\nporvariston valta objektiivisesti on hajoamisen tiellä, kun on taistelu\nkahden diktatuurin välillä. Kymmenen vuoden kokemus kansalaissotaa,\njosta kolme kuukautta oli avointa, aseellista sotaa, on osottanut\nminkämoinen Suomen porvaristo itseasiassa on: häviöön tuomittu,\nhävitettävä, vahingollinen, tuhoisa loiseläin.\n\nNämä tosiasiat ovat karsineet ja karsivat harhaluuloja työväen\nkeskuudessa porvaristosta ja sen valtakomennosta. Se on merkinnyt\nluokkatietoisuuden kohoamista ja kasvua. Se taas sysää johdonmukaisen,\npäättävän vallankumouksellisen taistelun tielle. Se on riidaton voitto\ntyöväenluokalle ja sen asialle. Vai eikö ole voitto se, että työväen\nluokkavihollinen on nähtävänä sellaisena kuin se on? On, on.\n\nMutta samalla on taaskin osottautunut, kuinka hitaasti työkansan joukot\noppivat, huolimatta kovista kokemuksista. Vielä on työväessä niitäkin,\neikä niin vähän, jotka elävät entisissä harhoissa. Tärkeänä syynä\nsiihen on se, että noskejohtajat kaikella toiminnallaan pyrkivät\npeittämään porvariston lahtarimaisuutta, hommaavat \"kansan\nehjyyttämistä\" j.n.e. Mutta heidän ei ole onnistuva estää sitä laajojen\njoukkojen silmien avautumisprosessia, minkä porvaristo itse on\naikaansaanut ja jatkuvasti aikaansaa, ja jota työväen näön\nterävöitymistä kommunistinen puolue ja liike kaikessa\ntaistelutoiminnassaan edesauttaa.\n\nLahtariporvaristo on vetänyt päälleen vallankumouksellisten joukkojen\nvaltavan tietoisen vihan: vaistomainen viha on vieläkin laajemmissa\njoukoissa ja on tietoiseksi kehittymistiellä.\n\nKolmannesta väitteestä. Lenin selittää erinomaisen terävästi, mitä on\nmarxilaisuus, esittämällä m.m.:\n\n    \"Pääasia Marxin opissa on luokkataistelu. Niin puhutaan ja\n    kirjoitetaan hyvin usein. Mutta se ei ole oikein. Ja tästä\n    väärästä käsityksestä johtuu vähä väliä marxilaisuuden\n    opportunistinen väärentäminen, sen väärentäminen porvaristolle\n    kelpaavaan muotoon. Sillä luokkataisteluoppia ei luonut Marx,\n    vaan porvaristo ennen Marxia, ja yleensä se on porvaristolle\n    kelpaava. Se, joka tunnustaa ainoastaan luokkataistelun, ei\n    vielä ole marxilainen. Se voi vielä osottautua porvarillisen\n    ajatustavan ja porvarillisen politiikan puitteissa olevaksi.\n    Marxilaisuuden rajottaminen luokkataisteluoppiin merkitsee\n    marxilaisuuden lyhentämistä, sen väärentämistä, sen supistamista\n    siihen, mikä on porvaristolle kelpaavaa. Marxilainen on\n    ainoastaan se, joka ulottaa luokkataistelun tunnustamisen\n    proletariaatin diktatuurin tunnustamiseen saakka. Tässä on\n    kaikista syvin ero marxilaisen ja tavallisen pikkuporvarin\n    (sekä suurporvarinkin) välillä. Tällä kovasimella on koeteltava\n    todellista marxilaisuuden käsittämistä ja sen tunnustamista.\n    Eikä ole kummallista, että kun Europan historia johti työväenluokan\n    käytännöllisesti tähän kysymykseen, niin ei yksinomaan kaikki\n    opportunistit ja reformistit, vaan myös kaikki 'kautskylaiset'\n    (reformismin ja marxilaisuuden välillä horjuvat ihmiset)\n    osottautuivat surkuteltaviksi filistereiksi ja pikkuporvarillisiksi\n    demokraateksi, jotka kieltävät proletariaatin diktatuurin.\"\n    (Valtio ja vallankumous.)\n\nLeninin tämä lausunto ja arvostelu asettaa Suomen vanhan\nsosialidemokratian väärentämättömään valaistukseen yleensä ja\nvallankumouksen aikana erikoisesti. (Verratkaa edellä olevaa selostusta\nsos.-dem. puolueen marrask. puoluekokouksessa tehtyihin ehdotuksiin.)\n\nSuomen vanha työväenliike, erikoisesti sos.-dem. puolue oli\n\"jyrkän luokkataistelun\" kannalla sekä sanoissa että myös teoissa. Jopa\nsiinä oli pyrkimyksiä sellaiseenkin \"jyrkkyyteen\", että\n\"periaatteellisesti\" kielletään kaikki kompromissit. Mutta se, mikä\nmarxilaisuudessa on oleellista, luokkataistelun vieminen loppuunsa,\nproletariaatin diktatuuriin asti, se oli hepreaa sille \"jyrkälle\nluokkataistelukannalle.\" Että proletariaatin diktatuuriin kuitenkin\ntosiasiallisesti tultiin, ei ole \"kautskyläisten\" ansio, vaan\ntapahtumain logiikan, historian, vallankumouksen myyrän.\n\nKun oli puutteellinen käsitys porvariston todellisesta luonteesta, niin\nseurasi siitä myös sen ymmärtämättömyys, että \"proletariaatin\ndiktatuuri on kaikkein päättävin ja vallankumouksellisin proletariaatin\nluokkataistelun muoto porvaristoa vastaan.\" (Lenin).\n\nEi ymmärretty erikoisesti imperialismin aikaa ja sen esille työntämää\nratkaisevaa taistelua kahden diktatuurin, porvariston ja proletariaatin\ndiktatuurin välillä.\n\nMutta vallankumouksen kokemus asetti näkyville, etualalle kysymyksen\nproletariaatin diktatuurista. Se osotti, että proletriaatin\nluokkataistelun yleensä, ollakseen loppuun asti johdonmukainen,\nollakseen todella vallankumouksellinen täytyy johtaa taisteluun\ndiktatuurista. Myös osottautui, että työväenluokan vapautuminen\nkapitalismin riistosta ja sorrosta on toteutettavissa ainoastaan\nproletariaatin diktatuurin kautta; samalla on selvinnyt sekin, että\npienimmänkin todellisen parannuksen aikaansaaminen työväenluokalle tänä\naikana on mahdollista ainoastaan johdonmukaisen vallankumouksellisen\njoukkotaistelun kautta, \"jota ilman ei missään koko maanpiirillä ole\nsaavutettu mitään vakavaa ihmiskunnan kehityksessä.\" (Lenin).\n\nEi riitä yksin luokkataistelu, ei edes jyrkkä luokkataistelu, vaan\ntarvitaan loppuun asti johdonmukaista vallankumouksellista\nluokkataistelua, jonka huippu on proletariaatin diktatuuri.\n\nSuomen työväen vallankumoustaistelu, oma kokemus opetti tämän. Se on\nselvinnyt eläväksi suurelle joukolle työväkeä. He sen tunnustavat ja\nsiihen tähtäävät, sitä noudattavat. Se on tärkeä, suuri saavutus jo\ntänä päivänä ja tulevaisuutta varten.\n\nTässä yhteydessä on todettava sekin, että \"jyrkän luokkataistelun\"\nkanta oli monessa suhteessa myös kansallisen rajottuneisuuden\nkahleissa. Vasta vallanumous, yhteinen taistelu venäläisen\nproletariaatin kanssa, Saksan proletariaatin kykenemättömyys estää\nsaksalainen interventio, imperialismin (Englannin) kynsiin joutuminen\non opettanut työväelle, että proletariaatin vallankumouksellisen\nluokkataistelun täytyy olle kansainvälistä ja että se sitä on\ntaistelussa proletariaatin diktatuurin puolesta, ja että se vain\nsellaisena voi lopullisesti voittaakin koko maailmassa.\n\n_Neljännestä väitteestä_. Ennen vuotta 1918 ei Suomen työväenluokalla\nollut kokemuksen kautta saatua ymmärtämystä proletaarisessa\njoukkokapinassa voiton saavuttamiseen tarvittavasta taidosta ja\nvallankumouksellisen sodan käynnistä. Se ei vielä ollut ollut\naseellisessa kansalaissodassa, ei ollut joutunut imperialistiseen\nsotaan, ei edes puoleentoistakymmeneen vuoteen ollut porvarillisen\narmeijan kouluutusta joutunut kokemaan.\n\nMutta vuosien 1917-1918 vallankumouksellinen nousu yhtäkkiä heitti\ntyöväenluokan kapinaan ja vallankumoussotaan. Ja silloin opittiin\nhuomaamaan, että \"kapina, niinkuin sotakin on taitoa\" (Marx), johon on\nsuhtauduttava taitona ja taidolla, voittaakseen.\n\nVaikka kokemus onkin joukkojen paras ja perinpohjaisin opettaja -- mikä\nsääntö tietenkin koskee myös proletariaatin puoluetta -- niin silti on\nproletariaatin puolueelta vaadittava, että se hankkii toisten maitten\ntyöläisten vallankumousopetuksista ainakin määrätyssä määrässä,\nitselleen ja sopivalla tavalla proletaarisille joukoille sen taidon\nteoreettista ymmärtämistä, ainakin sen verran, ettei se ole \"ennen\nkuulumaton\" asia, ja siitä enemmän, mitä enemmän objektiiviset,\nhistorialliset olot estävät sitä taitoa tulemasta luokkavihollisen\nvälityksellä. Mutta tässäkin oli sos-dem. puolueen marxilainen\nasevarasto köyhä.\n\nMutta vallankumous ja kansalaissota opetti antamaan arvoa sille\ntaidolle ja sen käyttämiselle.\n\nKokemuksen kautta on nyt opittu, että kapinalla ei saa leikkiä, --\nleikkijöitäkin oli; että kun kerran on alettu, on lujasti mentävä\nloppuun, -- ei menty aina lujasti eikä loppuun asti, vaan jäätiin\npuolitiehen; että ratkaisevalla hetkellä, ratkaisevassa paikassa on\nhankittava ylivoima, -- ratkaisevia hetkiä ja ratkaisevia paikkoja ei\naina nähty ja jos nähtiin ei osattu eikä pystytty ylivoimaa\njärjestämään; että on hyökättävä, hyökättävä päättävästi, --\npuolustauduttiin, usein päättämättömästi; että on yllätettävä\nvasustajan voimat, kun ne ovat hajalla, -- vihollinen pääsi yllättämään\ntyöväen voimia j.n.e., kuten Marx opettaa.\n\nNyt tämä tiedetään käytännön kautta. Käytännön kokemus johti --\nteoriaankin, sitä oppimaan.\n\nVallankumous opetti monta muutakin vallankumouksellisen sodan käyntiin\nkuuluvaa asiaa. Esim. kasvattamaan ja opettamaan päälliköitä,\nkäyttämään työväelle suosiollisia porvarillisia ammattimiehiä,\njärjestämään punaista kaartia punaiseksi armeijaksi, kuria, vastustajan\nselkäpuoleen huomion kiinnittämisen ja siellä olevien ystävien\nhyväksikäyttämisen. Myöskin on vallankumouskokemus opettanut\nproletariaattia omaksi hyväkseen käyttämään sitä, että\nvastavallankumous loi itselleen armeijan, jossa proletaarit oppivat\naseitten käyttöä.\n\nSuomen vallankumous v. 1918 sortui osaksi sen vuoksi, että\nproletariaatti ei osannut käydä vallankumoussotaa. Mutta sen sodan\nkokemus opetti sille tätä taitoa ja sen taidon merkitystä ymmärtämään.\n\nVain se, joka kieltää proletaarisen vallankumouksen, voi kieltää, että\ntyöväenluokka kansalaissodassa käymänsä koulun kautta tässäkin voitti\nosakseen ratkaisevan edun.\n\n_Viidennestä väitteestä_. Edellisessä kohdassa käsiteltyyn kysymykseen\nliittyy ehdottomasti voiton ehtona kysymys valmistumisesta\njoukkokapinaan ja vallankumoussotaan sekä kysymys niiden\nvalmistamisesta.\n\nSuomen vallankumouskokemus on saattanut tämänkin kysymyksen huomion\nesineeksi ja auttanut löytämään oikean vastauksen. Suurena apuna\ntietenkin on myös muitten maitten proletaarien taistelut, ennenkaikkea\nVenäjän proletariaatin kokemus ja voittoisa taistelu.\n\nVakavan valmistamisen yleisenä ennakkoehtona tietenkin on, että\nproletariaatin johtavalla puolueella ja vallankumouksellisilla\ntyöläisillä on kurssi, suunta, proletaariseen vallankumoukseen, jonka\nkonkreettinen alkusoitto on joukkokapina porvaristoa vastaan, ja että\nsiihen myös pyritään, eikä sitä periaatteellisesti vastusteta tai\nperiaatteellisesti horjuta siinä.\n\nSuomen vanhan sosialidemokratian pääheikkous tässä suhteessa oli se,\nettä se horjui ja haparoi vielä silloin, kun kurssi olisi viimeistään\nollut otettava.\n\nVaarallisempi vaikutukseltaan, kuin suoranainen vallankumouksen\nvastustaminen tai sen suhteen horjuminen, on sellainen sallimususkoinen\nkanta, että kyllä vallankumous tulee, tapahtuu ja voittaa, jos on\nvoittaakseen, vieläpä \"vaikka sitä kaikki vastustaisimme.\" Vastustajan\nnäkee jokainen työmies ja aina sekä erittäinkin vallankumouksellisessa\ntilanteessa leimaa vallankumouksellinen työmies sellaisen vastustajan\nvastavallankumoukselliseksi. Horjuvan horjuminen myös nähdään, eikä\nsellaiseen luottamus kasva vallankumouksellisten joukkojen keskuudessa\nkumouksellisessa tilanteessa varsinkaan, päinvastoin. Mutta se, joka\nvakuuttaa vallankumouksen tulevan ikäänkuin taivaasta, vieläpä\nvoittavankin, se nukuttaa työväenluokkaa uneen, josta se yllätettynä\nherää.\n\nLenin kyllä vakuuttaa ehdottomasti oikein, että \"vallankumousta ei voi\n'tekaista', vallankumoukset puhkeavat esiin objektiivisesti\n(puolueitten ja luokkien tahdosta riippumattomista) kypsyneistä\nhistorian kriiseistä ja murroksista.\" Mutta Lenin on samalla, niinkuin\nMarxkin, vuosikymmeniä opettanut, että sekä kapinaa että vallankumousta\non valmistettava ja niihin valmistuttava, sillä ilman sitä ei voi\nvoittaa vallankumouksessa.\n\nKun tarkastaa niitä puutteita ja virheitä, joita Suomen\nvallankumouksessa paljastui tässä suhteessa, niin kokemus sanoo, että\njoukkokapinan ja vallankumouksen voiton valmistamiseen vaaditaan m.m.\n1) kapinan ja vallankumouksellisen sodankäynnin taidon\nvälttämättömyyden käsittäminen ja sen taidon hankkiminen entisestä\nkokemuksesta oppia ottaen, 2) yleispoliittinen valmistuminen, tarkasti\nseuraten tilanteitten kehittymistä, 3) joukkojen saattaminen\ntietoiseksi siitä, mitä on tulossa ja mitä vaaditaan, 4 sotaväen\nvoittaminen vallankumouksellisten puolelle, 5) taistelun kynnyksellä\nollen, puolueen mobilisoiminen taistelevaksi puolueeksi, tunnuksen\nantaminen välittömästä aseistumisesta, järjestymisestä erikoisesti,\nj.n.e. Muistettava aina, että kapinalla ei saa leikkiä.\n\nLenin sanoo, että ne jotka eivät tunnusta valmistautumisen ja\nvalmistamisen välttämättömyyttä eivätkä sitä tee, ne on säälimättä\nkarkoitettava vallankumouksellisten riveistä.\n\nVasta Suomen vallankumouksen kokemus on Suomen työväelle opettanut,\nettä joukkokapinan ja vallankumouksen valmistaminen on välttämätöntä;\nse sama kokemus on opettanut sitäkin, miten missäkin tilanteessa voi ja\ntulee valmistaa.\n\nSe on laskettava voitoksi eikä vahingoksi proletariaatille ja sen\nvapautusasialle.\n\n_Kuudennesta väitteestä_. Tässä on kysymys työväen ja talonpoikain\nsuhteista, erikoisesti vallankumouksessa.\n\nEi voida väittää, etteikö Suomen vanha sosialidemokratia olisi ollut\nyhteydessä maaseudun kanssa. Kyllä se oli.\n\nMaalaisproletariaattiin oli yhteys. Sen etuja ajettiin proletaareina.\nMaalaisproletariaatti kannatti sosialidemokratiaa.\n\nPuoliproletaarien, torpparien kanssa oltiin kosketuksissa, ajaen niiden\nvapautumista alustalaisorjuudesta; sitä suhdetta voi kutsua työväen ja\ntorpparien taisteluliitoksi.\n\nOsa itsenäisiä pikkutalonpoikia oli myös lähellä sosialidemokratiaa.\nMutta enin osa niistä ja keskitalonpojat, joista suuri osa on myös\ntyötätekevä, vieroi sos.-dem. puoluetta. Siihen vaikutti puolueen\ntorpparipolitiikka, jota he isäntinä ja torppien omistajina eivät\nkannattaneet.\n\nSos.-dem. puolueen kantaa vaivasi toisen internationalen puolueiden\nyleinen virheellinen kanta suhteessa talonpoikiin. Esim. torpparien\nvapautusasiaa ajettiin enemmän kapitalismin kehityksen vaatimuksia\nsilmälläpitäen ja reformistisessa mielessä, kun torpparien ja\nsuurtilallisten välisen taistelun kehittämistarkoituksessa.\nTalonpoikain maan suhteen ei tehty ennakolta selväksi, että\ntyötätekevän talonpojan maata ei proletariaatti, valtaan päästyään,\nryöstä. Pikemmin päinvastainen agitatio ja käsitys sai rehottaa.\n\nPuolue määritteli suhdettaan maaseutuun melkein yksinomaan\nvaalikannatuksen saavuttamista silmälläpitäen. Se johti toisaalta\npikkuporvarillisten pyrintöjen edessä kumartamiseen, toisaalta\nmarxilaisen kannan salaamiseen, pulmallisissa kysymyksissä. Selvää,\ntietoista työväen ja työtätekeväin talonpoikain taisteluliiton linjaa\nkapitalisteja ja suurtilallisia vastaan, niiden kukistamiseksi, ei\npuolue ollut pystynyt aikaansaamaan.\n\nImperialistisen maailmansodan aikana tuli eräs tekijä, joka häiritsi\nentisiä hyviäkin suhteta. Elintarvehintakysymyksessä joutuivat työväki\nja talonpojat ristiriitaan. Kesällä 1917 kehittynyt luokkataistelu\nmaalaisproletarien ja suurtilallisten välillä oli omansa pelottamaan\nmyös pien- ja keskitalonpoikia, kun puolue ei jo ennemmin ollut tehnyt\nselväksi, ettei heidän tarvitse maansa puolesta pelätä työväkeä.\n\nTämä luokkataistelu maaseudulla osaltaan myös häiritsi sitä kosketusta\nlaajempien talonpoikaisryhmien kanssa, mikä oli syntynyt taistelussa\nVenäjän porvaristoa vastaan maan itsenäisyyden puolesta ja jossa Suomen\nsuurporvaristo oli työväkeä ja talonpoikaistoa vastaan selvemmin tai\nvähemmän selvästi.\n\nVaikka suurporvaristo ja suurtilalliset itse ovat talonpoikain maan\nryöstäjiä ja vaikka suurporvaristo itse veljeili Venäjän porvariston\nkanssa, onnistui lahtariporvariston kuitenkin johtaa talonpoikaiston\nsuurin osa vallankumouksellista työväkeä vastaan, käyttämällä hyväkseen\ntalonpoikaiston yksityisomistusvaistoa ja kansallisvaistoa,\n\"ryssävihaa.\" Sos.-dem. puolue ei, kuten sanottu, ollut aikaisemmin\nturvannut itseään oikealla politikalla tältä, eikä myöskään pystynyt\nv:n 1917 pulmallista tilaa selvittämään niin, että työtätekevät\ntalonpojat eivät olisi luisuneet lahtarien mukaan.\n\nSe oli kohtalokas seurauksiltaan. Valkoinen porvaristo sai talonpoikain\nsuuresta osasta itselleen valkoisen komentonsa tukijoita, sekä v. 1918\nkansalaissodassa että sen jälkeen.\n\nItse työväenvallankumous käytännössä kyllä osotti, että\nvallankumouksellinen työväki vapauttaa alustalaisorjat, mutta ei ryöstä\ntalonpoikain maata eikä pane heitä yhteistalouden karsinaan pakolla.\nMutta tämä tosiasia ei enää vuoden 1918 vallankumoustaistelussa ehtinyt\nsanottavasti vaikuttaa. Vallankumouksen koulu tässäkin asiassa opetti\nSuomen vallankumouksellista työväkeä löytämään oikean tien talonpoikiin\nsuhtautumisessa. Se opetti työväkeä luopumaan ryhmäkuntaisuudesta ja\neristyväisyydestä; se opetti työväen ja talonpoikain taisteluliiton\nmahdollisuuden ja välttämättömyyden kapitalisteista saatavan voiton\nehtona, lähtien siitä, että vallankumouksellinen työväki puolustaa\ntarmolla riistettyjä talonpoikia kaikkia riistäjiä vastaan ja vetää ja\nohjaa näitä talonpoikia taisteluun pääomaa vastaan.\n\nTalonpojillekin kokemus on opettanut, että porvaristo ei heitä auta\neikä pelasta pääoman kiristyksestä, vaan ainoastaan taisteluliitto\nvallankumouksellisen työväen kanssa.\n\nTämä opetus on jo niin vaikuttanut, että paras, tietoisin ja\ntaistelukuntoisin osa talonpoikaistoa jo taistelee liitossa\nvallankumouksellisen työväen kanssa. Eräät osat työtätekevää\ntalonpoikaistoa tempovat itseään irti porvariston ja sen\nsuurtalonpaikaisten apurien talutusnuorasta.\n\nMitä tulee vallankumoukselliseen työväkeen, niin se puolestaan\nkäytännöllisellä politiikallaan, ajaen työtätekevän talonpojan etuja\nkapitalia vastaan, joka päivä rakentaa sitä liittoa ja vahvistaa sen\nperusteita.\n\nSuomessa, missä talonpoikaisto, varsinkin pientalonpoikaisto, muodostaa\nniin valtavan väestön osan, merkitsevät edellä viimeksi mainitut\ntosiasiat _suurta askelta eteenpäin_ työväen ja talonpoikain\nvallankumouksellisen taisteluliiton kehittymisprosessissa, merkitsevät\nsaavutusta.\n\n_Seitsemännestä väitteestä._ Edellisiä kohtia käsitellessä olemme jo\njoutuneet esittämään vallankumouksen johdossa olleen sos.-dem. puolueen\npääheikkoudet ja päävirheet. Muutamia toteamisia ja johtopäätöksiä on\nvielä tästä tehtävä.\n\nPuolue oli kyllä pystynyt järjestämään työväenluokan aktiivisimmat ja\ntietoisimmat kerrokset luokkapuolueeseen. Se oli pystynyt hankkimaan\npuolueelle laajojen teollisuustyöväen ja maalaistyöväen sekä\npuoliproletaarienkin kannatuksen ja luottamuksen, kulkemalla niiden\ntaistelujen etunenässä, ei-aseellisten taistelujen etunenässä.\nTalonpoikaisten työtätekevää suurta osaa se ei kuitenkaan ollut\nymmärtänyt puolelleen voittaa.\n\nMutta puolue -- kuten on nähty -- ei ollut pystynyt itseänsä\nmarxilaistuttamaan, mikä nykyisellä kielellä merkitsee:\nbolshevisoimaan, vaan oli jäänyt \"kautskylaisuuden\" asteelle, eikä se\nmyöskään ollut kyennyt itselleen kasvattamaan johtavia kaadereita,\n\"ideologeja\", jotka, Leninin sanoja käyttääksemme, olisivat \"olleet\nsiihen määrään teoreettisesti valmistuneita, että oltaisi turvattuja\nkaikenlaiselta häilymiseltä.\" Tämäkin tehtävä olisi kuulunut puolueelle\nkokonaisuudessaan, Leninin mukaan. Ja se olisi ollut välttämätöntä\nsillä lausuu Lenin, \"ei ainoakaan luokka historiassa ole saavuttanut\nherruutta, ellei se ole nostanut itselleen johtajia, omia etumaisia\nedustajiaan, jotka ovat kykenevät järjestämään ja johtamaan liikettä.\"\n\nKaikki sos.-dem. puolueen heikkoudet, puutteet ja virheet yhdessä\ntekivät sen, että puolue ei pystynyt johtamaan vallankumousta tien\nnäyttäjänä, edelläkävijänä parhaimpana taistelijana, kaukonäköisimpänä\nohjaajana, horjumattomimpana, kestävimpänä ja kurinalaisimpana. Toisin\nsanoen: sos.-dem. puolue osottautui vallankumouksen tulikokeessa\n_kykenemättömäksi ja kelvottomaksi hyvin johtamaan_ Suomen\nvallankumouksellista proletariaattia sen siihen asti suurimmassa\ntaistelussa.\n\nTästä lausuu toverimme O.V. Kuusinen m.m. seuraavaa:\n\n    \"Kun tuli todenteolla eteen se ratkaiseva historiallinen prosessi,\n    proletaarinen vallankumous, joka myöskin sos.-dem. ohjelmassamme\n    oli loppukoristeena, johon valmistautumista kaiken aikaisemman\n    työväenliikkeen olisi pitänyt tarkoittaa ja jossa työväenliikkeen\n    vihdoinkin piti päästä pitkästä kylvöstään satoa korjaamaan,\n    silloin paljastuikin sosialidemokratian '_korkea kehityskanta'\n    vaaralliseksi avuttomuudeksi: se oli puoleksi sokea ja puoleksi\n    rampa. Se oli vallankumoukselliselle työväelle pikemmin vastus ja\n    vaara kuin apu ja ase, voiton viiri_.\" (S.K.P:n perustavan\n    kokouksen \"Avoin kirje tov. Leninille\", syysk. 3 p:ltä 1918).\n\nNiin, kuinka voisikaan sokea näyttää tietä ja rampa kulkea uran\naukaisijana!\n\nEi ole vähintäkään epäilystä, että _työväenluokan tulevaisuudelle\nja proletaarisen vallankumouksen asialle oli voitto_, että\nsosialidemokratia paljastui siksi mitä se oli, että paljastui sen\nkykenemättömyys valmistamaan, järjestämään ja johtamaan proletariaattia\nvoittoon.\n\nTämä paljastuminen merkitsi samalla myös sosialidemokratian sirpaleiksi\nmenoa, sen romahtamista kasaan, sen katoamista näyttämöltä\n_proletaarisena_ puolueena. Samalla kun vallankumouksen tappio\nterävästi paljasti ja huomattavalta osalta työväkeä murskasi kaikki ja\nkaikenlaiset demokraattiset harhat, _murskasi_ se myöskin niitten\nharhojen sokeaksi tekemän ja halvaannuttaman sosialidemokraattisen\npuolueen.\n\nTämä sirpaleiksi särkymisprosessi oli konkreettisesti alkanut jo\nmarraskuun puoluekokouksessa, jolloin oikeistososialidemokraatit Eetu\nSalinin suun kautta vaativat itselleen oikeutta \"Vapaasti toimia omien\nperiaatteittensa mukaan.\" Silloiset oikeistolaiset sosialidemokraatit\ntekivätkin sen mitä uhkasivat ja heidän tiensä on vienyt nykyiseen\nnoskelaisuuteen, joka on porvariston \"vasen\" siipi.\n\nTämänkin on vallankumous ja sen jälkeinen aika paljastanut. Ja se on\nvoitoksi sekin vallankumouksen asialle.\n\nMutta vanhan sosialidemokratian paljastuminen kelvottomaksi sen\nsilloisen aseman asettamaan historialliseen tehtävään oli vasta toinen\npuoli voittoa. Se oli kyllä välttämätön edellytys askeleelle eteenpäin,\nnim. todella proletaarisen vallankumouksellisen puolueen\nperustamiselle.\n\nMutta vallankumous ja sen tappio teki tehtävänsä perinpohjaisesti ja\nsynnytti sen puolueen, _Suomen kommunistisen puolueen_.\n\nVanha suomalais-venäläinen bolshevikki tov. Shottman sanoi S.K.P:n\nperustavan kokouksen päättäjäisissä: \"_Sanomattomain uhrien kokemuksen\nkoulu on ohjannut suomalaiset toverit kommunismiin_.\"\n\nNiin on asia. Kova koulu opetti vallankumouksen ja kansalaissodan\nkoulun käyneet, bolshevismiin pyrkivät, ainekset Suomen vanhassa\ntyöväenliikkeessä sosialidemokratian raunioille pystyttämään\nkommunistisen puolueen, rakentamaan sen työväen vallankumouksellisen\ntaistelun uudeksi johtajaksi ja voiton järjestäjäksi.\n\nNiin kävi Suomessa, kuin Lenin on opettanut käyvän koko maailmassa.\nProletariaatin diktatuurin kausi luo uuden puolueen, kommunistisen\npuolueen. Tänä kautena ovat kaikki objektiiviset ja subjektiiviset\ntekijät kypsyneet sitä varten. Vähin merkitys ei ole ollut sillä, että\nsosialidemokratia oli paljastunut ei-vallankumoukselliseksi.\n\nProletariaatin kommunistisen puolueen luominen on tärkein ja suurin\nsaavutus Suomen työväen vallankumoustaistelussa.\n\nProletariaatin tietoisimmat ja parhaat voimat ovat S.K.P:n luoneet ja\nrakentaneet ja edelleen vievät sitä eteenpäin yhtenäisenä, lujana ja\njärkkymättömänä bolshevismin tiellä Kominternin johdolla ja Suomen\nkansalaissodan sekä proletariaatin muitten historiallisten kokemusten\nopastamana.\n\nProletariaatin diktatuurin aikaansaanti, sen kaikinpuolinen\nvalmistaminen on puolueen toiminnan ja taistelun suurena keskeisenä\npäätehtävänä. Sen alle alistetaan kaikki muut tehtävät.\n\nPorvaristo ja nosket kommunistista puoluettamme vihaavat ja kaikki\nniiden yhteiset ponnistukset tarkoittavat kommunistisen puolueen ja sen\nvaikutuksen tuhoamista. Mutta työväenluokan vallankumoukselliset joukot\nsanovat siitä: se on meidän puolue. Työtätekevien laajemmatkin joukot\nyhä kasvavassa määrässä tuntevat sen edustajakseen, esitaistelijakseen\nja oikean tien näyttäjäksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämän luvun alussa tekemämme väitteet ovat yksityiskohtaisessa\ntarkastelussa osottautuneet oikeiksi. Se on syvä vakaumuksemme. Ja\njohtopäätöksenä on sanottava: Suomen työväenluokka hävisi\nvallankumoustaistelussa v. 1918, se menetti silloin valtaamansa aseman\nja tungettiin takaisin -- toistaiseksi. Mutta taistelunsa kautta,\nuhraustensa hinnalla ja kokemuksen ankarassa koulussa se\nobjektiivisesti voitti ne tärkeimmät perusedellytykset, mitkä\nproletariaatin lopullisen voiton takaavat. Nyt jo nämä saavutukset ovat\ntyöväenluokan etumaisimman, vallankumouksellisimman joukon elävää\nomaisuutta. Sen tehtävänä on saattaa ne mitä laajimmassa mitassa\ntyöväenluokan yhteisomaisuudeksi. Vain sillä tavalla lyöty armeija\nmuuttuu voittavaksi armeijaksi ja tappioonkin päättynyt vallankumous\ntulee historian voimakkaaksi ja valtaisaksi veturiksi.\n\nHeinäk. 1 p. 1927.\n\n                                               Kullervo Manner.\n\n\n\n\nValkoinen terrori\n\n\n\n\nKatsaus valkoiseen terroriin\n\n\nVäliverho on laskettu Suomen luokkasotaa seuranneen verisen draaman\neteen, mutta vielä kymmenen vuoden kuluttuakin palautuu näky mieliin\nkammottavana, tuskaa ja vihaa synnyttävänä. Kun taistelut olivat\npäättyneet ja porvaristo oli ulkovaltojen avulla päässyt voitolle,\nalkoi hirvittävä valkoinen terrori. Työväenluokka oli kuin verissään\nmakaava haavoitettu jättiläinen, jonka kimppuun korpitkin ovat\nuskaltaneet nokkansa ja kyntensä iskeä. Historiasta emme löydä\nsaastaisempia lehtiä kuin mitä ovat ne, joille Suomen lahtarien\nkostonleikki v. 1918 on piirretty. Kostonhimoaan tyydyttääkseen\nporvaristo polki jalkoihinsa lait ja oikeuskäsitteet. Koko\ntyöväenluokka oli valkoisen terrorin jaloissa -- pariasluokkana.\nYksikään sen jäsenistä ei ollut turvattu. Sarkanuttuun pukeutunut,\nvalkoista käsivarsinauhaa kantava pyöveli ei säästänyt naista, ei\nlasta, ei vanhusta, eikä nuorukaista.\n\n\n\nTelotukset.\n\n\nSuomen metsät ja sorakuopat tietävät kertoa mitä kylmäverisimmistä\njoukkotelotuksista. Ei riittänyt, että työläisiä olisi keväällä ja\nkesällä 1918 tapettu yksitellen. Ei, niitä raahattiin telotuspaikalle\njoukottain. Pantiinpa vangitut työläiset ensin kaivamaan omat hautansa\nja senjälkeen asettumaan seisomaan haudan partaalle ollakseen valmiina\nkaatumaan hautaan saatuaan kuulan rintaansa lahtarien kivääreistä.\n\nKäytettävissä on lukemattomasti todistuksia mitä kaameimmista\ntelotuksista, jotka vasta myöhemmin ovat tulleet päivänvaloon. Yksin\ntätä teostakin varten on kirjoitettu lukuisia sydäntävihlovia\nkertomuksia, mutta tilanahtaus ei salli niiden julkaisemista tällä\nkertaa.\n\nSenlisäksi, että yksityiset lahtarit telottivat vangiksi saamiaan\ntyöläisiä omien mielijohteidensa tyydyttämiseksi, oli toiminnassa\nerikoisia kenttäoikeuksia, jotka jakelivat kuolemantuomioita runsaalla\nkädellä. Mitkään Suomen lait eivät tunne kenttäoikeuksia, mutta siitä\nhuolimatta ylläpiti niitä \"laillisuuden\" puolesta taistellut valkoinen\nhallitus ja niiden langettamat tuomiot lasketaan tuhansissa.\n\nValkoistenkin sotilaiden kertomusten mukaan ammuttiin vangiksi saatuja\ntyöläisiä kuin koiria joukottain. Vielä senkin jälkeen, kun senaatin\ntiedonannossa toukokuun 18 p:ltä julistetaan \"kapinan voitollisesta\nloppumisesta\", jatkavat kenttäoikeudet työtään. Eikä ihmekään.\nValkoiset olivat jatkuvasti harjoittaneet katalaa kiihotusta. Papit,\nkirjailijat y.m. valkoisen \"sivistyneistön\" edustajat olivat\nyllyttäneet alhaisella vaistolla varustettuja joukkioita ryöstämään ja\nmurhaamaan. Veri virtasi valtoinaan.\n\nLaatimiemme tilastojen mukaan telotettiin v. 1918 14,604 työläistä.\nTähän määrään eivät sisälly rintamilla kaatuneet punakaartilaiset, vaan\nkäsittää se yksinomaan valkoisten koston uhriksi joutuneet työläiset.\nLahtarit ovat mielellään puhuneet punaisesta terrorista ja sepittäneet\nkirjan \"sitä varten ettei totuus unohtuisi\", mutta kuitenkaan eivät he\nole saaneet tilastoihin muuta kuin 630 punaisella alueella tapahtunutta\nmurhatyötä, joiden uhriksi joutui valkoisia juonittelijoita. Edelleen\non myönnettävä, että punakaartin johto, Kansanvaltuuskunta ja johtavat\nhenkilöt lakkaamatta varottivat punakaartilaisia turvaantumasta\nväkivaltaisiin keinoihin aseettomia lahtareitakaan vastaan. Tästä on\nolemassa lukuisia esimerkkejä. Valkoiset sensijaan murhaajiaan\nyllyttivät.\n\n[\"Keskisuomalainen\" nimisessä lehdessä kehottaa m.m. nimim. \"Jääkäri\"\nlahtareita julmaan kostoon. Mikään hempeys ei saanut tulla kysymykseen\nkohdeltaessa punaisia. Lainaamme tämän lausunnon, koska se on\ntyypillinen lukemattomista valkoisten kynäsankarien\nkiihotuskirjoituksista. \"Artikkelissa\" sanotaan:\n\n\"Antakaamme veitsi lääkärin käteen ja kehoittakaamme häntä leikkaamaan\npois mätänevä jäsen ruumiista, jotta kuitenkin henki voitaisiin\npelastaa. Ja tällöin ei ole haikeamielisyys ja väärä hempeys\npaikallaan. On rikolliselle itselleen parempi lähettää hänet\nKaikkivaltiaan oikeamielisen tuomioistuimen eteen katuvalla mielellä,\nkuin että sentimentalisesti hänen katuvaisuutensa johdosta etsitään\nlieventäviä asianhaaroja ja hänet pistetään linnaan, jossa hän jälleen\nsydämensä paaduttaa ja kenties katumattomana astuu korkeimman eteen,\nehkä vasta vuosien kuluttua.\"]\n\nMonessa tapauksessa kerkesivät punaiset rangaista henkilöitä, jotka\nväkivaltaisilla töillään vetivät vallankumouksen asiaa lokaan, mutta\nvalkoiset sensijaan nostivat suurmurhaajansa maineen kukkuloille ja\njoulukuun 7 p:nä 1918 julkaisivat manifestin, jolla tehdään\nmahdottomaksi valkoisten rikollisten syytteeseen asettaminen.\n\nTelotuksia koskevat tilastot yksistään puhuvat kaameata kieltä. Ne\nsynnyttävät koko työväenluokassa inhoa, vihaa ja syvää halveksumista\nporvaristoa kohtaan. Tehtyä ei voida muuttaa tekemättömäksi. Kuolleita\nei voida herättää. Leskien kyyneleet ovat vuotaneet, orpojen itku on\nmuuttunut nyyhkytykseksi, mutta muistot eivät lakkaa kirvelemästä.\nVuoden 1918 hirveät telotusnäytelmät palautuvat vielä vuosikymmenien\ntakaa silmiemme eteen. Olkoot ne porvaristolle lakkaamattomana\npainajaisena! Vaivatkoot ne loppumattomasti sen mielenrauhaa!\n\n\n\nVankileirit.\n\n\nValkoisten koston toiseksi ilmenemismuodoksi muodostuivat vankileirit.\nPunaisen kaartin osastoja oli eri puolilla maata antaantunut valkoisten\narmoille siinä hyvässä uskossa, että heitä kohdellaan kansainvälisten\nsotalakien mukaan. Ne vangitut, joita ei telotettu, teljettiin\ntilapäisille vankileireille. Taisteluiden yhteydessä vangituiden\nlisäksi suljettiin leireille henkilöitä, jotka pidätettiin kautta maan\ntoimitetuissa ajojahdeissa. Ilmiantojen perusteella hääräsivät lahtarit\nkuin villipedot ja täyttivät vankilat ja vankileirit tulvilleen.\n\nTilastot vankileireille teljetyiden punaisten lukumäärästä ovat\nristiriitaiset. Sotavankilaitoksen ylipäällikkö arvioi, että vankien\nkorkein määrä olisi ollut 82,000, mutta todennäköisesti oli se\nsuurempi. Melkoisella varmuudella voidaan sanoa, että keväällä 1918 oli\nvankileireillä kaikkiaan noin 90,000 punaista.\n\nVankileirejä oli m.m. seuraavilla paikkakunnilla: Helsinki (Viapori,\nSantahamina, Katajanokka), Hämeenlinna, Kuopio, Lahti (Hennala),\nMikkeli, Oulu, Riihimäki, Tammisaari, Tampere, Turku, Vaasa, Viipuri,\nRaahe, Kokkola, Lappeenranta ja Artjärvi. Tilapäisiä vankileirejä tai\nvankisiirtoloita oli m.m. seuraavilla paikkakunnilla: Kannus, Kouvola,\nJoensuu, Vöyry, Jyväskylä, Käkisalmi, Pietarsaari, Vilppula, Hunsala ja\nKonnunsuo. Kaikkiaan oli keskitysleirejä toukokuulla 63, kesäkuulla 20\nja vielä joulukuulla 9.\n\nSuomen vankileirit ennättivät saada jo kansainvälisen kuuluisuuden. Jos\ntelotukset lankeavat Suomen porvariston häpeäksi, niin vankileirit sitä\nyhä lisäävät. Valkoinen hallitus ei kyennyt ylläpitämään leireillä edes\nalhaisimmankaan vaatimuksen mukaisia olosuhteita ja vaikka sen johdosta\nkuolema niitti runsasta satoa, ei se suostunut vankeja vapauttamaan.\nAhtaissa ja likaisissa leireissä näännytettiin avuttomia miehiä ja\nnaisia. Tilastomme vankileireillä kuolleista eivät ole täydelliset,\nmutta porvarillistenkin tietojen mukaan kuoli leireillä 9,496 henkeä.\nLukumäärää voidaan kuitenkin pitää alhaisena ja varmuudella voidaan\nsanoa, että vankileireillä kuolleiden lukumäärä nousee toiselle\nkymmenelle tuhannelle. Eduskunnassa huhtik. 30 p:nä esitetyn\nvälikysymyksen johdosta syntyneessä keskustelussa selitti sos. dem. ed.\nHakkila virallisten viikkoraporttien osottavan, että vankileireillä\nkuoli neljän kuukauden kuluessa 11,000 tutkintovankia ja että koko\nvuonna kuoli kaikkiaan 14,000 vankia.\n\nPääsyyt, joiden takia vankileirit muodostuivat työläisten \"kuoleman\nesikartanoiksi\", olivat: _nälkä, ahtaus, likaisuus, syöpäläiset,\nsairaudet, raaka kohtelu, ikävä ja murhe omaisten kohtalosta, toiveiden\npettymys ja alituinen jännitys omasta kohtalosta._\n\nOlosuhteet eri leireillä olivat jokseenkin samanlaiset. Ei voida sanoa,\nettä toisessa leirissä olisi ollut parempi olla kuin toisessa. Suurissa\nvankileireissä oli tavallisesti kyllä ruoka niukempaa kuin pienemmissä,\nmutta missään leirissä ei se vastannut edes alhaisinta määrää, minkä\nihminen tarvitsee ravinnokseen. Useimmat kuolemantapaukset johtuivatkin\nnälästä tai siitä seuranneesta alttiudesta tauteihin. Kun\nvankileiriskandaali kehittyi lopuksi julkiseksi, alkoi porvariston\nomastakin leiristä viimein nousta miehiä, jotka uskalsivat\nnostaa äänensä ihmisyyden puolesta. Tämä johtikin valkoisen\nhallituksen jouduttamaan \"kapinallisten\" tuomitsemista n.s.\n\"valtiorikosoikeuksissa.\" Kertomukset vankileireistä tarjoavat\njälkipolville mitä mielenkiintoisinta lukemista, mutta ennenkuin\nsiirrymme niihin, tutustukaamme hiukan valkoisesta terrorista\nlaadittuihin tilastoihin.\n\n\n\nTilastoja.\n\n\nValtion laatimien tilastojen mukaan kuoli vuonna 1918 Suomessa\nkaikkiaan 95,102 henkeä. Kun vuonna 1916 kuoli 58,863 henkeä ja tätä\nmäärää voidaan pitää yleensä normaalisena, niin jää v. 1918 ja 1916\nkuolleisuusmäärän erotus yksinomaan luokkasodan ja valkoisten\nmurharaivon laskuun. Täten saadaan uhriluvuksi 36,239. Rintamilla\nkaatuneiden lukumäärä oli seuraava:\n\n    Punaisia         3,463\n    Valkoisia        3,178\n    Tuntemattomia      153\n            Yhteensä 6,794\n\nTauteihin kuoli sotatoimien aikana:\n\n    Punaisia           526\n    Valkoisia          195\n    Tuntemattomia      270\n              Yhteensä 991\n\n    Kaatuneita ja kuolleita yhteensä        7,785\n    Punaisten alueella surmattu valkoisia     630\n                                   Yhteensä 8,415\n\nKun tämä luku vähennetään luokkasodan yhteisestä uhrimäärästä 36,236\nosottaa jäännös 27,821 valkoisen terrorin uhrimäärää ja saamme siis\nseuraavan tilaston:\n\n    Kaatuneita ja kuolleita yhteensä   7,785\n    \"Punaisen terrorin\" uhreja           630\n    Valkoisen terrorin uhreja         27,821\n                             Yhteensä 36,236\n\nLaatimamme tilaston mukaan on valkoisten telottamien punaisten\nlukumäärä 14,604, joten tämän laskelman mukaan jää vankileirillä\ntapettujen lukumääräksi yli 10,000. Vaasan läänin maaherran, edustaja\nSarlinin eduskunnassa huhtik. 30 p. 1919 esittämien numerotietojen\nperusteella kuoli vankileireillä yhteensä 11,783 vankia, joista\nsairaaloihin 9,010 ja kasarmeihin 2,773.\n\nSos. dem. Puoluetoimikunnan keräämien tilastojen mukaan kuoli\nvankiloissa v. 1918 kaikkiaan 8,376 punaista ja heti vankilasta päästyä\n710 punaista. Puoluetoimikunta kuitenkin myöntää, etteivät tilastot ole\ntäydelliset.\n\nSosialihallituksen tilaston mukaan jäi luokkasodassa tapetuilta yli\n20,000 lasta orvoksi. Todellisuudessa on sotaorpojen lukumäärä paljon\nsuurempi.\n\n\n\nTilastoa valkoisen terrorin uhreista paikkakunnittain.\n\n\nTäydellistä tilastoa valkoisen terrorin uhreista ei voida mitenkään\nsaada. Allaolevat tilastot, jotka perustuvat sanomalehdissä\njulkaistuihin selostuksiin ja moniin muihin tietolähteisiin, lienevät\ntäydellisimmät, mitä tähän mennessä on vielä laadittu, mutta\npuutteellisuuksia on näissäkin vielä havaittavissa. Myöhemmin saatujen\ntietojen perusteella on kuitenkin melkoisessa määrässä voitu täydentää\nja korjata esim. Tannerin puolustuspuheessa esitettyjä tilastoja, jotka\nkaameudellaan hämmästyttivät koko sivistynyttä maailmaa. Allaolevaa\ntilastoa laadittaessa on käytettävissä ollut Amerikassa kerätty Suomen\nluokkasodan arkisto. Valitettavasti ei ole onnistuttu saamaan tietoja\nkaikista pitäjistä, kunnista eikä kaupungeistakaan, joten loppusumma\nsaattaa olla jonkunverran toisenlainen, kuin mitä allaolevista\ntilastoista tulee.\n\n                                        Vankileirillä\n                       Telotettujen       kuolleiden\n    Paikkakunta         lukumäärä          lukumääi\n\n    Akaa                   79                 85\n    Alajärvi                2                 --\n    Alastaro               28                 58\n    Alavieska               ?                  1\n    Alavuus                 ?                  2\n    Angelniemi              1                  7\n    Anjala                 --                 30\n    Antrea                 29                 23\n    Anttola                 4                  2\n    Artjärvi               35                 20\n    Asikkala               32                  6\n    Askola                  9                 20\n    Aura                    1                 12\n    Dragfjärd               ?                 14\n    Eräjärvi                4                 17\n    Espoo                  11                 52\n    Eura                  198                 65\n    Eurajoki               27                 37\n    Evijärvi                2                  3\n    Finby                   3                 25\n    Halikko                 3                 30\n    Hangon mlk.             ?                 18\n    Hankasalmi              2                  4\n    Hankilahti              ?                 19\n    Harjavalta             12                 11\n    Hartola                 5                 30\n    Haukipudas              1                 10\n    Haukivuori              ?                  3\n    Hausjärvi              87                 59\n    Hattula                34                 56\n    Hauho                  63                 53\n    Heinävesi               9                  3\n    Heinolan mlk           44                 10\n    Helsingin pit           ?                 95\n    Hiitola                 2                 10\n    H inner joki            ?                 10\n    Hirvensalmi            10                  ?\n    Hollola                42                 18\n    Humppila               57                 42\n    Huittinen              39                121\n    Huopalahti             45                  ?\n    Hyrynsalmi             --                  1\n    Hyvinkää              216                  ?\n    Hämeenkyrö             97                134\n    Hämeenlinnan m.k.      13                 18\n    Iitti                  41                 34\n    Ilomantsi               ?                  9\n    Imatra                  1                  ?\n    Impilahti               2                  ?\n    Inari                   2                  ?\n    Inkoo                  20                  ?\n    Jaakkima                ?                 12\n    Jaala                   ?                 20\n    Janakkala              43                 50\n    Johanneksen p.         20                 15\n    Jokela                 10                  ?\n    Jokioinen              65                 32\n    Joroinen              146                  6\n    Joutsa                  3                 25\n    Joutseno               29                 57\n    Juupajoki              66                 15\n    Juva                    ?                  4\n    Jyväskylän mlk.         3                  6\n    Jämijärvi               6                 12\n    Jämsä                 250                 60\n    Jääski                  6                  4\n    Kaarina                 ?                 64\n    Kajaanin mlk            ?                  6\n    Kalvola                62                 41\n    Kangasala              22                 63\n    Kangaslampi            13                  ?\n    Kankaanpää             12                 18\n    Kannus                  2                  2\n    Karhulan tehdasalue    76                  ?\n    Karinainen              5                 27\n    Karisalmi              13                  ?\n    Karja                  40                 28\n    Karjalan kapp. T&P.l.   ?                  1\n    Karjalohja              9                 20\n    Karkku                 12                 40\n    Karstula                5                  ?\n    Karvia                  ?                  3\n    Kauhava                 4                  5\n    Kaukola                 4                  ?\n    Kauvatsa               30                 40\n    Kemi                   50                  ?\n    Kemin mlk.             12                  8\n    Kemijärvi               6                  ?\n    Keuruu                 13                  6\n    Kiikka                 16                 50\n    Kiikoinen              10                  ?\n    Kirvu                   6                  9\n    Kisko                   1                 11\n    Kiukainen              78                 30\n    Kitee                   ?                  5\n    Koivisto               88                  3\n    Kokemäki               60                 10\n    Kontiolahti             5                  ?\n    Korpilahti             33                 13\n    Korpiselkä              2                  1\n    Kortes järvi            2                  1\n    Koski, T.l.             ?                 12\n    Koski, H.l.            15                 12\n    Kruunupyy               2                  ?\n    Kuhmalahti              9                 20\n    Kuhmoinen              40                 11\n    Kuhmoniemi              ?                  8\n    Kuivaniemi              2                  ?\n    Kuola järvi            12                  ?\n    Kuopion mlk             ?                 35\n    Kuorevesi               5                 28\n    Kuru                   15                  ?\n    Kuusankosken ja Kymin\n      tehdasalue          300                  ?\n    Kullaa                 11                 72\n    Kuusjoki                ?                 10\n    Kuusjärvi               ?                  2\n    Kylmäkoski             28                 24\n    Kymi                   93                189\n    Kytöjärvi              10                  ?\n    Käkisalmi kaup. ja pit. ?                  5\n    Kärkölä                13                 11\n    Kärsämäki               ?                  2\n    Köyliö                  ?                 49\n    Laitila                 ?                 13\n    Lammi                  85                 28\n    Lappee                121                 48\n    Lappi U. 1              4                 17\n    Lappträsk               4                  4\n    Lapväärt                ?                  1\n    Laukaa                  3                  4\n    Lavia                  10                  ?\n    Lemi                   18                  6\n    Lempäälä              128                  ?\n    Lemu                    ?                  9\n    Leppävirta              ?                 30\n    Lieksa                 48                  ?\n    Lieto                  10                 37\n    Lohja                  48                106\n    Loimaa                 33                150\n    Loppi                  52                 50\n    Luhanka                 1                  1\n    Luopioinen             28                 59\n    Luumäki                85                 26\n    Luvia                   1                  ?\n    Längelmäki             11                  ?\n    Marttila                ?                 13\n    Masku                   3                  7\n    Merikarvia             45                 30\n    Messukylä               ?                  5\n    Metsämaa                ?                 22\n    Metsäpirtti            26                 10\n    Mickelspiltom           7                  ?\n    Miehikkälä             40                 52\n    Mouhijärvi            140                 20\n    Multia                  1                  4\n    Mustion tehdasal        ?                  5\n    Mynämäki                3                 17\n    Mäntsälä                ?                 32\n    Mäntyharju            100                 35\n    Nakkila                 ?                 45\n    Nastola                27                 22\n    Normarkku               ?                116\n    Nummi, U. l.           25                  9\n    Nurmes                  3                  ?\n    Nurmijärvi             68                 37\n    Nurmo                  27                  4\n    Orimattila             33                 41\n    Oulunjoki               ?                  9\n    Paavola                 ?                 17\n    Padasjoki              53                 31\n    Paimio                  ?                 18\n    Parainen                4                 20\n    Parikkala               ?                  8\n    Perkjärvi              39                  ?\n    Pernaja                11                 34\n    Perniö                  ?                 13\n    Pertteli                2                 15\n    Petäjävesi              6                  4\n    Pieksämäki              ?                  6\n    Pielavesi               2                  2\n    Pielisjärvi            15                 15\n    Piikkiö                 ?                 21\n    Pihtipudas              ?                  9\n    Pirkkala               45                100\n    Pohjan p.              14                 43\n    Polvijärvi              2                  ?\n    Pomarkku                9                 27\n    Porin mlk              45                114\n    Pornainen               2                 23\n    Pukkila                 2                  8\n    Punkalaidun            19                121\n    Pusula                 30                  6\n    Puumala                 3                  ?\n    Pyhtää                 26                 15\n    Pyhäjärvi              36                 47\n    Pyhäjärvi O.l.          ?                  3\n    Pyhäjoki                5                  ?\n    Pälkäjärvi              ?                  8\n    Pälkäne                17                  ?\n    Pöytyä ja Aura          ?                135\n    Raisio                  ?                 12\n    Rauman mlk              6                 17\n    Rautu                 304                  ?\n    Rautalampi              ?                 14\n    Rantasalmi              ?                  3\n    Reitkalli              20                  ?\n    Renko                  15                 23\n    Riihimäki             500                  ?\n    Ristiina                7                  2\n    Rovaniemi              32                  ?\n    Ruokolahti             36                 31\n    Ruotsinpyhtää          23                 25\n    Ruovesi                 ?                300\n    Rymättylä               1                  8\n    Räisälä                 2                 10\n    Rääkkylä                ?                  6\n    Saarijärvi              3                  5\n    Sahalahti               ?                 23\n    Sammatti               35                  5\n    Seinäjoki              34                 --\n    Sauvo                  14                 11\n    Siikainen               9                  7\n    Sippola                20                 22\n    Siuntio                 ?                 40\n    Soanlahti               2                  2\n    Sodankylä               5                  ?\n    Sommerniemi            19                 15\n    Somero                 76                 51\n    Sotkamo                 2                  3\n    Sulkava                 2                  8\n    Suodenniemi            40                 60\n    Suomenniemi             8                  7\n    Suomussalmi             1                  ?\n    Suoniemi               15                  7\n    Säkylä                  ?                 32\n    Sääksmäki             170                121\n    Sääminki                2                  3\n    Taivassalo              ?                  3\n    Tammela               291                130\n                  (Forssa 400?)\n    Tarvasjoki              ?                 20\n    Teisko                  ?                 20\n    Terijoki               18                  8\n    Tohmajärvi              4                  ?\n    Toivakka                ?                  7\n    Tottijärvi             39                 10\n    Tuulos                 34                 18\n    Tuusniemi               ?                 20\n    Tuusula                31                 64\n    Tyrväntö               26                 13\n    Tyrvää                  ?                 76\n    Töysä                   ?                  2\n    Ulvila                 32                158\n    Urjala                 80                134\n    Valkeala              211                103\n    Vampula                 ?                 39\n    Vanaja                 30                 28\n    Varkaus               450                  ?\n    Vesanto                 ?                  8\n    Vesilahti              29                 43\n    Vihti                 160                 10\n    Viipurin mlk          121                 20\n    Viitasaari              ?                  3\n    Viljakkala              4                  8\n    Vilppula               39                 55\n    Vimpeli                 1                 --\n    Virolahti              10                 19\n    Voikka                114                  ?\n    Värtsilä                ?                 13\n    Ylivieska              15                  1\n    Yläjärvi               10                 38\n    Yläne                   8                 29\n    Ypäjä                  28                 34\n    Atsäri                 38                  ?\n    Yhteensä               8,056           6,584\n\n    _Kaupungeissa_:\n\n    Helsinki              400                885\n    Hamina                269                  ?\n    Heinola                 4                  ?\n    Hämeenlinna            44                 16\n    Joensuu               300                  ?\n    Jyväskylä              10                  ?\n    Kajaani                 8                 14\n    Kemi                  130                  ?\n    Kotka               1,200?                85\n    Kokkola                50                  5\n    Kakisalmi              11                  ?\n    Kuopio                 13                  ?\n    Lahti                  76                 33\n    Lappeenranta           21                  ?\n    Oulu                    8                 25\n    Porvoo                 17                  8\n    Pori                   82                 --\n    Pietarsaari            12                 --\n    Rauma                  20                 22\n    Savonlinna              6                  2\n    Tampere               600                  ?\n    Turku                 200?                 ?\n    Uusikaupunki           16                 22\n    Uusikaarlepyy          44                  2\n    Vaasa                   7                  2\n    Viipuri             3,000?                 3\n    Yhteensä           14,604              7,708\n\nVankileireillä kuolleista kaupunkien asukkaista ei ole käytettävissä\ntäydellisempiä tilastoja, joten yksityiskohtaisiin tietoihin perustuvaa\nloppusummaa emme kykene esittämään.\n\n\n\n\nValkoinen terrori ja vankilat\n\n\n\n1. Terrori rintaman takana.\n\n    \"Ei ole julmempaa petoa, kuin porvari,\n    jonka kukkaroon on koskettu.\"\n\nMottona olevan lauseen paikkansapitäväisyyden on Suomen\nlahtariporvaristo vuoden 1918 kansalaissodan aikana ja sitä seuranneina\nvainon vuosina mitä kouraantuntuvimmalla tavalla osoittanut. Se käsitti\naivan hyvin, että Venäjän maaliskuun vallankumouksen jälkeen alkanut\nSuomen työväenluokan liikehtiminen ja sitä seurannut työläisten\ntaistelu suojeluskuntia vastaan uhkasi sen riistoetuja. Sen tähden\nvarusti se 1917 kesällä ja syksyllä suojeluskuntiansa sellaisella\ninnolla ja sentähden esiintyi se työläisten kärsimän tappion jälkeen\nniin rajattoman veren- ja kostonhimon valtaamana.\n\nPorvariston terrori itse luokkataistelujen aikana, rintaman\nselkäpuolella, osoittaa jo itseasiassa sen todellisen luonteen ja\ntarkoituksen. Sen tarkoituksena ei ollut suinkaan vain järjestyksen\npalauttaminen, niinkuin he itse ovat yrittäneet maailmalle uskotella.\nSen tarkoituksena oli alusta alkain tuhota työläisten järjestöt, ja\nkaikki tietoinen työläisaines mahdollisimman tarkkaan. Tässä\ntarkoituksessa kylvivät lahtarimurhaajat jo heti taistelujen alettua\nrintaman selkäpuolellakin kuolemaa ja kauhua ympärilleen.\n\nKuten tiedetään joutui Pohjois- ja Itä-Suomi lahtarikaartien haltuun\nmiltei kokonaan ilman taisteluja. Ainoastaan Varkaudessa, Kuopiossa,\nOulussa ja Tervolassa oli jonkunlaiset taistelut. Niistäkin oli\nVarkauden taistelu ainoa vakavampi yritys puolustautua päällehyökkäävää\nvihollista vastaan. Sen lisäksi lienee Mikkelistä tavattu punakaartilta\njoku kymmenen kivääriä. Mutta yleensä oli työväestö tässä osassa Suomea\nkokonaan vailla aseita. Jo tästä syystä ei sillä monellakaan\npaikkakunnalla voinut olla aikomustakaan ryhtyä taisteluun porvaristoa\nvastaan. Mutta tämä ei mitään merkinnyt silloin kun porvari oli\njoutunut murhahimon valtaan. Sille oli pääasia tuhota kaikki työläiset,\njotka vähänkin olivat osoittaneet halua vapautua porvariston\ntalutusnuorasta. Varsinkin järjestöjen etupäässä toimineet toverit\njoutuivat sen vihalle alttiiksi. Keitä ei heti tapettu, ne koottiin\nvankileireille, joissa nälkä, \"kenttätuomioistuimet\" ja vartijain\n\"vahingonlaukaukset\" harvensivat alituisesti rivejä.\n\nTällä tavalla murhattiin esim. Pietarsaaressa jo tammikuun lopussa\nleipuri ja kansanedustaja Kalle Suosalo sekä kuusi muuta paikallista\ntyöväen luottamusmiestä työväentalon edustalla. Murhaajat jättivät\nvielä ruumiit kadulle, niinkuin salamurhaajat ainakin. Samoin tulivat\nsuojeluskuntalaiset Käkisalmessa ammattiosaston kokoukseen ja\nvangitsivat miltei kaikki osanottajat. Tapettaviksi vietiin heti\ntoverit A. Kivivalli, Havikka, Mikko Asikainen, Komulainen ja\nSavolainen. Kaikkiaan tapettiin siellä 21 työläistä. Sortavalassa\ntapettiin kymmenkunta henkeä. Varsinkin kelloseppä Sainion murha\ntapahtui raakamaisella tavalla. Käkisalmesta ja Sortavalasta oli\nviimemainittuun paikkaan koottu yli 300 vankia. Joukossa oli myöskin\nSavonlinnan piirin järjestyskaartin päällikkö J. Johansson, jota\nlahtarit kävivät kahden viikon ajan joka yö rääkkäämässä. Kun hän ei\nsittenkään lannistunut, niin vietiin hänet Seinäjoelle, jossa\nmurhattiin 22 päivänä helmikuuta 1918. Kuvaavaa \"sivistyneiden\"\nporvarien johdossa olevien suojeluskuntien raakamaisuudelle jo tähän\naikaan oli, että juopuneet suojeluskuntalaiset Sortavalan\npoliisi-  vankilassa raiskasivat Parikkalan pitäjästä kotoisin olevaa\nnuorta tyttöä toisten naisten täytyen katsella vieressä.\n\nKuuluisimmaksi näistä lahtarin rintaman takana järjestämistä\nrauhallisten ihmisten teurastuksista on tullut se, jonka rusthollari\nSaari järjesti Veikko Sippolan ja entisen viinatrokarin Jussi Fromin\navustuksella Jämsän kirkon kellotapulissa. Joku vuosi sitten noita\nteurastajia vastaan nostetun oikeusjutun yhteydessä selvisi, että\nmainitussa kellotapulissa oli murhattu ainakin 70 työläistä. Toisena\nteurastuspaikkana käytettiin rusthollari Saaren riihtä. (1925 syksyllä\nhirtti Saari itsensä samaan riiheen jossa oli aikaisemmin omin käsin\ntappanut punikkeja). Jämsässä tapettiin ainakin 185 työläistä, toisten\ntietojen mukaan 400 henkeä. Kun näiden murhien johdosta nostettiin\nsyyte mainittua Veikko Sippolaa vastaan, niin auttoivat Suomen\nviranomaiset hänet karkaamaan Amerikaan ja kun Amerikan hallitus\nvangitsi hänet, niin hankittiin hänelle vapaaksipääsyyn tarpeellinen\ntakuuraha. [Sittemmin hävisi hän teille tietymättömille, jättäen\ntakausrahat lunastamatta. -- Toim.]\n\nYleensä on tapettujen luvusta ollut vaikea saada täsmällistä tietoa.\nSuuri joukko jää niistä ainaiseksi hämäryyden peittoon. Mutta sikäli\nkun tiedetään tapettiin niinkin kaukana rintamalta kuin Joroisissa 146\nhenkeä. Rovaniemellä noin 60, Kemissä 40-50, Torniossa ja Kemijärvellä\nyli kymmenen kummassakin. Kemiin vietiin Oulustakin työläisiä\ntapettavaksi. Paitsi näitä vangiksi otettujen työläisten tappamisia,\njoita emme yritäkään tässä kaikkia luetella, tapettiin myös paljon\nsellaisia työläisiä, jotka eivät suostuneet lähtemään lahtariarmeijaan.\nSiten tapettiin esim. Oulussa ainakin 4 lähipitäjistä kotoisin olevaa\nnuorukaista. Toveri Veitsiluodon tappoivat suojeluskuntalaispoikaset\ntaas Oulun läänin vankilan käytävälle, kun hän otti vesijohdosta vettä\njuodakseen.\n\nSiellä missä työväki oli vähänkin aikaa tilaisuudessa pitämään\npuoliansa päällehyökkäävää lahtarijoukkoa vastaan, siellä ei\nporvariston terrorilla ollut mitään rajoja. Varkaudessa esim. oli\ntyöväellä käytettävänään vain 80 kivääriä monta kertaa voimakkaampaa ja\nparemmin varustettua vihollista vastaan. Heti taistelun päätyttyä\nmääräsivät lahtarit, että vangeista on tapettava joka kymmenes mies.\nSiten tapettiin heti noin 123 työläistä. Mutta sen jälkeen tapettiin\nvielä pitkän aikaa päivittäin 15 henkeä. Täten tuli tuon 80 kiväärin\nkäyttämisen tähden tapettua ainakin 450 työläistä. Sen lisäksi oli\nvielä suuri joukko vankileireille lähetettyjä työläisiä, joilla usealla\noli valmis tappotuomio mukanaan ja jotka siis tulivat toisella\npaikkakunnalla tapettua. Erään Varkauden taistelun jälkeen\nLeppävirran pitäjässä vangitun toveri Mustosen tuomiota koskevista\nvaltiorikosoikeuden asiakirjoista löytyi esim. sellainen 14 nimeä\nkäsittävä tappolista.\n\nSillä aikaa siis kuin Etelä-Suomen työläiset ponnistelivat päästäkseen\naseettomia tovereitansa auttamaan, sillä aikaa täyttyi lahtarien\nrintaman selkäpuoli telotettujen työläisten haudoista ja\nvankileireistä. Suurempia vankileirejä muodostui jo helmikuun aikana\nainakin Kuopioon, Mikkeliin, Seinäjoelle, Vaasaan, Kokkolaan, Närpiöön\nja Ouluun. Sen lisäksi olivat maalla miltei kaikki työväentalot ja\nkansakoulut vankiloina. Kokkolan ja Vaasan leireillä lienee ollut jo\nsiihen aikaan n. 1000 vankia. Viimeksi mainittuun tuotiin m.m.\nSortavalasta jo mainitut 300 vankia. Kuopion leirillä oli myös useita\nsatoja vankeja, joista osa siirrettiin myöhemmin Iisalmen-Ylivieskan\nradalle työhön.\n\nTämä kaikki oli kuitenkin vain alkua kaikelle sille, mitä oli tuleva\nEtelä-Suomenkin jouduttua takaisin porvariston vallan alaiseksi.\n\nOmia veritekojaan lieventääkseen on Suomen porvaristo kautta vuosien\nkoettanut hyvin mahtipontisesti puhua punaisesta terrorista.\nTosiasiassa eivät he kuitenkaan ole saaneet uhriensa lukua nousemaan\n1000 korkeammaksi. Kun ottaa huomioon kolme kuukautta kestäneen\ntaistelun verrattain pitkällä rintamalla, niin voi jo siitä päätellä,\nettä tuo luku käsittää pääasiassa rintamalla kaatuneet lahtarit.\n\nEikö sitten ollut olemassa minkäänlaista punaista terroria? Siihen on\nepäilemättä vastattava, että jotakin alkua tähän oli olemassa.\nPunaisten puolellakin tapahtui erinäisiä terroristisia tekoja, mutta\nmitään järjestettyä, johdonmukaista ja laajempaa punaista terroria ei\nollut. Tähän saakka ei vielä mikään vallankumous ole tullut toimeen\nilman terroria. Suomen työläisarmeijakaan ei voinut välttää sitä, että\nsen täytyi kohdella vallankumouksellisella ankaruudella erinäisiä\nrintamalinjoilla tavattuja lahtarien vakoilijoita ja vehkeilijöitä.\nMutta punaisten rintaman takana saivat lahtarit jotenkin rauhassa\nvehkeillä. Suomen vallankumouksen johto toisti siinä jo Parisin\nKommunin tekemän virheen. Se oli liian helläkourainen rintaman takana\nolevia vihollisia kohtaan. Ikäänkuin tätä ivatakseen ovat porvarit\nsittemmin esittäneet m.m. kuvan helsinkiläisestä naisesta, joka\nkulettaa kuularuiskunauhoja lahtariarmeijalle. Kuvassa muodostavat\nkuularuiskunauhat hänellä miltei koko päällystakin alaisen puvun osan.\n\nUseita lahtareita kyllä vangittiin vastavallankumouksellisesta\nvehkeilystä itse teossa. Mutta vallankumousoikeudet vapauttivat ne\ntavallisesti tai tuomitsivat heidät vain mitättömiin sakkoihin ja\npäästivät syytetyt jälleen vehkeilemään. Tällainen aiheutti\nluonnollisesti tyytymättömyyttä vallankumouksellisissa työläisissä,\njotka siitä syystä väliin ottivat oikeuden omiin käsiinsä. Niin\noikeutettu kuin ratkaisu useimmin olikin, on nyt -- erikoisesti Venäjän\nvallankumouksen kokemusten jälkeen -- selvää, että vallankumouksellisen\nlain ankaruutta voi menestyksellä käyttää vain erikoinen elin, jolla on\npätevä poliittinen johto. Muutoin tulee rankaisu epätasaiseksi: kohtaa\nvähemmänarvoisia, kun suuremmat syylliset sen sijaan pääsevät\nhelpommalla. Sen lisäksi heikontaa omavaltainen terrori\nvallankumouksellista kuria omien joukkojen keskuudessa. Väärän\nhumaanisuuden ja sentimentaalisuuden vallassa ollen emme ymmärtäneet,\nmiten välttämätöntä olisi ollut sovelluttaa ankara ja johdonmukainen\nkuri, aina terroriin saakka, myöskin rintaman takana vehkeileviin\nlahtareihin nähden. Ainoastaan sen kautta on mahdollisuus supistaa\nverenvuodatuskin mahdollisimman vähiin.\n\nSotavankien kohtelu punaisten taholta oli aivan päinvastaista kuin\nlahtarien. Kun Kirkkonummen kapinallisten antauduttua yli 600 lahtaria\njoutui vangiksi, niin ei hiuskarvaakaan heidän päässään loukattu. Ja\nkuitenkin olivat useimmat heistä aikaisemmin pyhillä valoilla\nvakuuttaneet, etteivät taistele työläisvaltaa vastaan, mutta sitten\nkuitenkin luikkineet lahtariarmeijaan. Mikä ero siis heidän ja\nrehellisesti taistelleiden Varkauden työläisten välillä! Yhtä\nhellävaroen kohdeltiin Viipurissa, jo puolittain piiritetyssä\nkaupungissa kapinaan nousseita suojeluskuntalaisia. Jokainen heistäkin\nsäilytti henkensä.\n\nErästä lajia terroria vallankumousarmeijan omallatunnolla kuitenkin on.\nSe valvoi nimittäin erittäin ankarasti sitä, etteivät mitkään hämärät\nvoimat saaneet käyttää vallankumoustilannetta yksityiseksi hyödykseen.\nNiinpä, kun punaisen armeijan ollessa jo perääntymismatkalla saatiin\ntietää, että muuan ammattivarkaista kokoonpantu erään Mikkolan johtama\nautoilla kulkeva joukko keräsi arvoesineitä muka vallankumousarmeijan\nnimessä, niin ryhdyttiin sen johdosta heti päättäviin toimenpiteisiin.\nNoin kaksikymmentä henkeä käsittävästä koplasta ainoastaan yksi\njätettiin ampumatta.\n\n\n\n2. Terrori Etelä-Suomessa.\n\n\nPunaisten jalomielisyys vehkeilijöitä ja voitettuja kohtaan ei\nvähääkään estänyt lahtareita taas Tampereen valloituksen jälkeen\nampumasta joka kymmenettä miestä suunnattomasta vankijoukosta.\nTällainen umpimähkäinen vankien tappaminen jatkui sitten kautta koko\nEtelä-Suomen, sikäli kuin se joutui porvariston armeijan valtaan. Niin\ntapahtui myös Lahdessa, Viipurissa, Kouvolassa ja Kotkassa. Yksi\nlahtariarmeijan raaimpia ja kurjimpia tekoja on se, että saksalaiset\njoukot teloittivat Lahden edustalla kuularuiskuilla 150 naissotilasta.\nNämä olivat urhoollisella ja uhrautuvalla hyökkäyksellään Lahtea\nvastaan vetäneet lahtarien raivon päällensä. Suomen sotajoukkojen\nnykyinen ylipäällikkö kenraali Sihvo on myös kerran sanonut, ettei hän\nelämässään niin mitään kadu kuin sitä, ettei hän sittenkin tapattanut\nniitä 400 vankia Viipurin edustalla, jotka hänellä olisi ollut\ntilaisuus tapattaa ja jotka hän oli aikonut vielä tappaa.\n\nEnnen tappamista joutuivat vangit usein mitä petomaisimman rääkkäyksen\nalaiseksi. Varsin pöyristyttäviä ovat kertomukset tapettavaksi\nmäärättyjen naisvankien kohtelusta. Eversti Malmin Vienan-Karjalaan\ntekemältä retkeltä kerrotaan, miten lahtarit m.m. erään kerran\ntappoivat muutaman karjalaisista kokoonpannun joukkueen kokonaan. Ennen\ntappamista oli eräiltä tapetuilta kuitenkin käännetty silmä poskelle ja\neräältä oli leikattu kieli elävänä sekä naulattu kielenpää\nvieressä olevaan puuhun. Tällaista tapahtui kotimaassakin paljon.\nSukupuolielimet ja muut ruumiin heikommat osat olivat aina erityisen\npahoinpitelyn esineenä. Yhtenä kidutuksen muotona oli se, että vankien\nitsensä täytyi kaivaa hautansa, tai että toisten vankien täytyi\nkatsella vieressä kun tovereita tapettiin.\n\nIlman tutkintoja ja tuomioita toimitettuja murhia jatkui sitten koko\ntouko- ja kesäkuun ajan. Yksityisten suojeluskuntalaisten sanelun\nmukaan kirjoitettiin tapettavien listaan nimiä aivan mielinmäärin.\nTyönantajat tapattivat epämieluisia työmiehiään, kartanonomistajat\ntorppareita, joiden maita mielivät. Monet suojeluskuntalaiset\ntapattivat yksityisiä vihamiehiänsä. Erityiset teloituskomppaniat\ntoimivat jatkuvasti. Kun Kymintehtaalla kysyttiin tapettavien listan\nallekirjoittaneelta everstiltä, minkälaisten syiden nojalla esim. se ja\nse henkilö on tapettu, niin vastasi tuo sotaherra vain hyvin\nrauhallisesti, mutta samalla niin kuvaavasti: \"En minä tiedä, mutta P.\n(eräs paikallinen pikkupomo) sanoi, että hän on vaarallinen mies.\"\nSittemmin kävi selville, että mainittu pikkupomo oli tehnyt ilmiantonsa\nkokonaan persoonallisten riitaisuuksien tähden.\n\nVarsinkin siellä, missä edellisenä kesänä oli ollut maatyöväen lakkoja,\nsiellä raivosivat suurtilalliset erityisen murhahimoisina. Siten\ntapettiin Mouhijärven pitäjässä ainakin 140 henkeä. Suodeniemellä 20,\npienessä Sammatin kappelissa 35. Vihdissä ainakin 80. Näissä kaikissa\npaikoissa oli 1917 kesällä ollut suuria maatyöläisten lakkoja.\nKaupungit eivät suinkaan antaneet missään suhteessa perään näille\nkartanonherrojen järjestämille teurastuksille. Lappeenrannassa\ntapettiin ainakin 310 ja Hämeenlinnassa noin 200 työläistä. Ei ikä eikä\nsukupuoli tullut siinä kysymykseen. Tiedetään ammutuksi 12-vuotisia\npoikia ja 70-vuotisia ukkoja. Tappamisissa oli usein niin kiire, ettei\njoudettu aina odottamaan edes niin kauvan kuin uhri olisi kuollut.\nHautaamassa olevat toverit kertovat miten haudan peittäminen\ntäytyi joskus keskeyttää sentähden, että upseeri pääsi antamaan\n\"armonlaukauksia\" itsepäisesti haudasta käsiänsä kurottavalle uhrille.\n\nMyöhempinä vuosina on useiden selvästi yksityiskostosta tai\nryöstöhalusta tehtyjen murhien johdosta nostettu syytteitä niiden\ntekijöitä vastaan. Siten kulki m.m. muuan \"kapteeni\" Husso oikeudesta\noikeuteen useamman sellaisen murhan johdosta. Samoin monta muuta. Mutta\naina ovat he loppujen lopuksi tulleet vapautetuksi tai päästetty\nkarkaamaan niinkuin Sippola.\n\nTeurastukset olivat niin perinpohjaisia, että joitakin niihin\naikaisemmin yllyttäjinä toimineita porvareitakin rupesi jo\nhirvittämään. Senaattori Wrede vaati jo 25 päivänä toukokuuta\neduskunnassa, että tällainen \"poikkeuksellinen lainkäyttö\" on\nlopetettava, \"jos Suomesta halutaan uudelleen tehdä oikeusvaltio.\"\nEnglantilainen sanomalehti Times oli jo aikaisemmin kirjoittanut, että\nSuomen porvaristo on näillä teurastuksillaan osoittanut kuuluvansa\nenemmän itään kuin länteen. Mainittuna päivänä väitti senaattori\nSetälä, että Senaatti olisi jo antanut määräyksen, \"jossa\nsotilashallintoa kehoitetaan kiireellisesti lopettamaan ne\nrangaistusmuodot, jotka nyt ovat käytännössä.\" Mutta tosiasia on, että\nteurastukset jatkuivat vielä yleisesti tämän jälkeenkin. Viipurin\nvankileirillä kerrotaan esimerkiksi sen jälkeen ammutun vielä noin 600\nvankia. Yhtenä teurastuskomppanian komentajana toimi m.m. sittemmin\nTammisaaren pakkotyölaitoksen apulaisjohtajana kunnostautunut\nlakitieteitten ylioppilas Konttinen. Erityisenä tappamisen muotona\nesiintyi n.s. kotipaikalle vieminen. Vankileirille ilmestyi jonkun\npitäjän suojeluskunnan osasto nimilistan kanssa, vaatien saada ne ja ne\nvangit kotipaikalle vietäväksi. Toisinaan huudettiin vain kaikki\nmäärätyn paikkakunnan miehet kasaan muka samaa tarkoitusta varten.\nMiltei säännöllisesti merkitsi tämä sitä, että koko vankijoukko\ntapettiin matkalla, hyvin usein jo aivan vankileirin vieressä. Niin\nhuudettiin esim. Tampereen leirillä kerran kaikki Kolhosta kotoisin\nolevat kotiin vietäväksi. Kahdestakymmenestä ilmoittautuneesta\ntapettiin kaikki, yhtä lukuunottamatta, joka pääsi karkaamaan. Vuoden\n1927 toukokuun 7 päivänä kertoo \"Työväenjärjestöjen Tiedonantaja\" m.m.\nerään sellaisen tapauksen Mäntyharjun pitäjästä, jolloin torppari Evert\nSavolainen tuli murhattua myös muka kotimatkalla. Tappajat väittävät\nnyt, että heillä oli asianomaiset valtuudet tähän tekoonsa. Entistä\nkansanedustaja A. Harjulaa yrittivät Vaasan suojeluskuntalaiset monta\nkertaa saada ulos Vaasan lääninvankilasta murhatakseen hänet.\nLääninvankilan johtaja ei kuitenkaan katsonut voivansa enää tähän\nkonnantyöhön suostua.\n\nTyöläisarmeijan tappion jälkeen vangitsivat lahtarit kaikki sekä\naseelliset että aseettomat työläiset, joita he vähänkin epäilivät\nmyötätuntoisuudesta punaisia kohtaan. Kaksitoistavuotisia lapsia ja\n80-vuotisia ukkojakin koottiin leireille. Vankimäärän suurimmillaan\nollessa nousi se ainakin 90,000 henkeen, n. 3 % Suomen kansasta. Tästä\noli melko suuri osa naisia. Yksistään Hennalan kasarmilla Lahdessa\nsanotaan olleen 1000 naista, niistä 86 % 15 ja 20 vuoden välillä.\nVankien lukua pienensivät jo kerrotut teurastukset joka päivä. Tilan ja\nravinnon puutteen tähden täytyi myös jo alustavien kuulustelujen\njälkeen päästää vapaalle jalalle noin 15,000 työläistä \"vähemmän\nvaarallisina\", asiallisesti kaikkea näennäistäkin syytä vailla. Mutta\nkun metsässä piileskelleitä vangittiin vielä kaiken kesää, niin oli\nvankien luku kesäkuun 26 päivänä 1918 vielä 73,915 henkeä. Aluksi oli\ntämä vankimäärä ollut sijoitettuna 61 eri vankileirille eri puolilla\nmaata. Mutta mainittuna ajankohtana oli se koottu jo yhdeksälletoista\nkeskitysleirille. Niissä oli vankeja: Helsingissä 13,173,\nHämeenlinnassa 9,932, Lahdessa (Hennala) 9,826, Tammisaaressa 8,560,\nRiihimäessä 8,306, Tampereella 7,693, Viipurissa 5,924, Kuopiossa\n2,614, Turussa 2,449, Lappeenrannassa 1,879, Oulussa 881, Vaasassa 859,\nSortavalassa 700, Mikkelissä 607, Toijalassa 166, Raahessa 112,\nSavonlinnassa 107, Artjärvellä 67, Seinäjoella 54. Tämän lisäksi oli\nvielä useita pienempiä sijoituspaikkoja, mutta olivat niihin sijoitetut\nvangit näiden keskusleirien kirjoissa ja siis niissä oleviksi mainitut.\n\n\n\n3. Rääkkäykset ja tuomiot valtiorikosoikeudessa.\n\n\nPahoinpitelyt ja rääkkäykset olivat vankileireillä aivan yleisiä.\nTammisaaren vankileirillä teljettiin esim. toukokuussa 1918\ntoistakymmentä vankia miehen rinnan korkeudelta vettä olevaan\nkellariin. Täällä saivat he olla kymmenkunta päivää aivan ilman ruokaa,\njolla ajalla toisia jo kuolikin. Samoin teljettiin päävahdin selliin\nnumero 13 kerran neljä vankia ilman ruokaa, joten he kuolivat sinne\nnälkään. Kun muutamat vangit olivat v. 1919 hautaamassa yksinäisessä\nsellissä kuollutta toveri Susilahtea ja avasivat arkun kannen, niin\nkohtasi heitä kauhea näky. Susilahden niskat olivat käännety kokonaan\nnurin, niin että kasvot olivat taaksepäin. Kuka tämän oli tehnyt ei ole\nvielä tähän päivään mennessä tullut täydellisesti selvitettyä.\nHämeenlinnan vankileirillä vietiin muuan tov. Jalava vankitovereille\ntuntemattomasta syystä päävahtiin. Jonkun päivän päästä joutuivat\ntoverit kantamaan Jalavan ruumista ruumishuoneelle, jolloin tapasivat\npaksun sinkkivarpin hänen kaulansa ympärille kiedottuna sekä koko\nruumiin mäsäksi hakattuna.\n\nErityisen kuuluisaksi tuli nimismies Troberg vankileireillä\ntoimittamistaan rääkkäyksistä. Siinä tarkoituksessa hän kulki leiriltä\nleirille. Sinkkivarppi oli vaatimattomampia hänen ja apuriensa\nkäyttämistä rääkkäysvälineistä. Rääkkäyksen jälkeen olivat uhrit\nvuorokausimääriä tajuttomana tai suorastaan kuolivat siihen. Aivan\nyleistä oli myös jäsenten ruhjominen tai sijoiltaan vääntäminen. Mutta\nilman sitäkin ei kukaan rääkätyistä ole senjälkeen tervettä päivää\nnähnyt. Erityisesti Suomenlinnan, Hämeenlinnan ja Tampereen\nvankileireillä olivat rääkkäykset erittäin kauheita. Tampereen\nvankileirillä, jossa Trobergin apulaisena ja hänen työnsä jatkajana\nesiintyi jääkäriluutnantti Tamminen, tapahtui rääkkäyksiä joka päivä\naina marraskuun puoliväliin saakka. Senkään jälkeen eivät ne kyllä\nmitään harvinaisia olleet. Naisetkaan eivät tältä säästyneet. Sen\nohessa oli varsinkin Hämeenlinnan leirillä naisten väkivaltainen\nraiskaaminen hyvin yleistä. Trobergin maine tuli lopulta niin\ntunnetuksi petomaisena rääkkääjänä, että hallitus oli v. 1919\npakoitettu siirtämään hänet toiseen toimeen. Mutta vielä tänäkin\npäivänä ovat rääkkäykset aivan jokapäiväisiä Suomen ohranassa.\n\nRääkkäykset tapahtuivat enimmäkseen n.s. alustavien kuulustelujen\nyhteydessä. Suomalainen rikoslaki määrää sellaisessa tapauksessa\nrääkkääjälle neljän vuoden kuritushuonerangaistuksen. Siitä huolimatta\ntapahtui se aivan julkisesti. Vangit tahdottiin saada hyväksymään\nsuojeluskuntien esikuntien ja yksityisten suojeluskuntalaisten\nsepittämät valheelliset ja kokonaan päättömät raportit. Kuvaavaa näiden\nraporttien laadulle on se, että nykyään vaan aniharva niiden\nallekirjoittajista julkeaa tunnustaa raportteja omikseen. Miltei joka\nainoa niistä päättyi toivomukseen, ettei asianomaista henkilöä enään\ntarvittaisi nähdä kotipaikallansa tai oli se varustettu mustalla\nristillä, joka merkitsi samaa. Ja kuitenkin nämä samaiset raportit\nolivat tavallisesti ainoat valtiorikosoikeuden tuomion perusteena\nkäytetyt todistuskappaleet. Minkäänlainen puolustusten ja\nvastatodistusten esittäminen ei tullut kysymykseenkään silloin kun\nsuojeluskunnan esikunta oli raportin antanut. Useissa tapauksissa\nolivat vangit tuomioistuimen eteen joutuessaan vielä niin sairaita,\nettä heidät täytyi viedä sinne paareilla, jolloin eivät he\nluonnollisesti jaksaneet ollenkaan seurata asian käsittelyä.\n\nSuuresta vangittujen joukosta nostettiin syyte valtiorikosoikeuksissa\n75,575 henkeä vastaan. Näistä katsottiin syyllisiksi 67,788 henkeä eli\nyli 89 prosenttia. Riihimäellä, Hämeenlinnassa ja Tammisaaressa oli\nvapautettujen luku suhteellisesti pienin. Huomiota herättää\nerityisesti se, että lahtarien hallussa olleella alueella toimineet\nvaltiorikosoikeudetkin ovat löytäneet syylliseksi havaittuja\nihmeellisen paljon. Oulussa tuomittiin 785 miestä ja 4 naista, vain 139\nsyytteessä ollutta vapautettiin, Mikkelissä tuomittiin 651 miestä ja 20\nnaista ja 217 vapautettiin, Vaasassa 490 miestä ja 3 naista ja 230\nvapautettiin, Kuopiossa tuomittiin 2066 miestä ja 4 naista ja 189\nvapautettiin.\n\nVirallisen tilaston mukaan oli tuomituista 4 poikaa alle 15 vuoden ja\n962 miestä ja 138 naista vain 15 vuotta täyttäneitä. Yleensä oli\ntuomituista 28.6 % alle 21 vuoden. Näkyy siis, että porvariston viha\nkohdistui erityisen voimakkaasti nuorisoon. Suhteellisesti suurin oli\n25-29 ikävuoden välillä olevien tuomittujen luku. Mutta vanhojakaan ei\nsuinkaan säästetty. 50-59 vuoden välillä olevia tuomittiin 2274 henkeä,\n60-69 vuoden välillä olevia 389 miestä ja 26 naista, 70 vuoden ja siitä\nyli oleviakin tuomittiin 41 miestä ja 3 naista. Kuolemaankin tuomittiin\nyksi 60-vuotias. Nämä numerot osoittavat, paitsi sitä, miten paljon\nporvaristo pelkäsi lapsia ja jo haudan partaalla olevia vanhuksiakin,\nmyöskin sen, että Suomen työläisten taistelu oli yhteinen sen kaikille\nikäluokille.\n\nKaupunkilaisia oli tuomituista 27.6 %, maaseutulaisia 72.4 %.\nEdellisistä oli naisia 6.6 % ja jälkimäisistä 5.6 %. Yhteiskunnallisen\nasemansa puolesta kuuluivat tuomitut, Lännen Vähemmistökansallisuuksien\nYliopiston oppilaiden tekemän jaottelun mukaan, maaseudun\npuolproletaareihin (pikkutilallisiin y.m.) 12.23 %, palkkatyöläisiin\n80.84 %, intelligentteihin, pikkuporvaristoon y.m. 6.93 %. [Katso\ntuomioiden jakaantumista suuruuden mukaan kirjoituksesta \"Oikeuslaitos\nluokkakoston välikappaleena.\" -- Toim.]\n\nValtiorikosoikeuksien toimintaa käsittelevä virallinen tilasto ei\nmainitse mitään niistä tuomioista, joita antoivat m.m. rautatiellä\ntoimineet erityiset tuomioistuimet. Niissä tuomittujen henkilöiden\nlukukin nousee useihin satoihin. Sen lisäksi on valtiorikosoikeuksien\nlakkauttamisen jälkeen tuomittu vielä toista sataa henkeä\nsäännöllisissä oikeuksissa. Vielä tänäkin vuonna on niissä nostettu\nuseita syytteitä vuoden 1918 tapausten johdosta. Kun virallinen tilasto\narvioi kuolemantuomion 27 ja elinkautisen tuomion 18 vuodeksi, niin\nlaskee se tuomitun yhteensä 292,331 vuotta kuritushuonetta, eli\nkeskimäärin 4 vuotta 24 päivää jokaista tuomittua henkeä kohden.\nValtiorikosoikeuksien tuomitsemista kuolemantuomioista pantiin vielä\ntäytäntöön ainakin 150. Niistä 72 Suomenlinnassa, 31 Lahdessa,\nViipurissa 12 ja Tammisaaressa noin 20.\n\n\n\n4. Armahdukset ja niiden toimeenpano.\n\n\nSen suuren vankimäärän elättämisen ja säilyttämisen, jonka Suomen\nporvaristo oli voittonsa jälkeen koonnut vankileireille, täytyi se\nitsensäkin pian myöntää mahdottomaksi. Osittain ammattitaitoisen\ntyöväen suuren puutteen tähden oli se jo alustavien kuulustelujen\njälkeen täytynyt laskea 15,000 työläistä vapaalle jalalle odottamaan\ntuomiotaan. Samasta syystä täytyi porvarillisen hallituksen järjestää\nmyöskin niin, että yleensä kolme vuotta tai siitä alle olevat tuomiot\nolivat ehdonalaisia. Mutta toisestakin syystä oli sen pyrittävä\nvähentämään poliittisten vankien lukua mahdollisimman pian. Suomi\ntarvitsi viljan ja muiden elintarpeiden tuontia varten ehdottomasti\nulkomaista luottoa. Useampien kymmenien tuhansien työläisten\nvankileireillä kiusaaminen ei taas suinkaan ollut omiansa helpottamaan\nluotonsaantimahdollisuuksia. Päinvastoin oli sen luvun nopea\nvähentäminen yksi ehto ulkolaisten rahamiesten luottamuksen\nherättämiseksi. Tämän takia täytyi porvariston jo lokakuun 30 p. 1918\njärjestää armahdus 6 vuodeksi ja siitä alle tuomituille. Siten pääsi\njouluun 1918 mennessä noin 10,000 vankia vapaaksi. Samanlaisia\nhallituksen antamia armahduksia annettiin vielä 7 p. joulukuuta 1918\n(vapautui 6519 vankia) ja 19 p. kesäkuuta 1919 (vapautui 2667). 7 päivä\njoulukuuta 1918 annetun asetuksen mukaan alenivat kaikki yli 6 vuotta\nolevat tuomiot elinkautiset 12 vuoteen ja kuolemantuomiot\nmuuttuivat elinkautisiksi. Näin jälelle jääneestä tuomiosta oli\nvapausrangaistuksena kärsittävä puolet ja loppu ehdonalaisena.\nKuolemaantuomittujen täytyi istua 8 vuotta ja olla sen jälkeen 12\nvuotta ehdonalaisena. Eduskunta antoi ensimäisen armahduslakinsa 30\np:nä tammik. 1920. Kirjassaan Suomalaisesta Legioonasta Muurmannilla\nväittää muuan O.V. Itkonen, että tämän armahduksen olisi aiheuttanut\nlegionalaisten kotiintulo ja että se olisi vapauttanut 30,000\ntyöläistä. Mitä jälkimäiseen tietoon tulee, niin on se pötyä.\nVirallisen tilaston mukaan vapautti tämä laki välittömästi vain 2410\nhenkeä. Sen kautta, että edellisenä vuonna annetun armahdusasetuksen\nkäytäntöönpanoa täydyttiin myös samalla tarkistaa, vapautui tosin vielä\n584 henkeä. Toistakin osaa Itkosen tiedosta saattaa ainakin\nsellaisenaan epäillä. Pikemminkin on siihen ratkaisevammin vaikuttanut\nvuoden 1919 ja 1920 vaihteessa huomattavissa ollut työväenliikkeen\nvoimistuminen yhdessä yhä lisääntyneen ulkomaisten lainojen tarpeen\nkanssa. Suomen ja Venäjän välillä tehdyn rauhansopimuksen nojalla\nannetun armahduksen johdosta, jolloin maanpetossyytteet raukesivat,\nvapautui myös 1921 alkupuolella joku määrä työläisiä. Varsinkin tämän\nlain määräysten noudattamisessa käyttivät porvarilliset virkamiehet\nmitä kierointa menettelyä.\n\nNämä armahdukset eivät suinkaan olleet mieluisia porvaristolle.\nSentähden oli niiden täytäntöönpano aina mitä mielivaltaisin.\nKuvaavimpana tässä suhteessa on se täytäntöönpanoasetus, jonka hallitus\nantoi eduskunnan 30 p. tammikuuta 1920 antaman armahduslain johdosta.\nSe muutti lain kokonaan toiseksi. V. 1921 oli porvarillinen hallitus\npakoitettu itsekin myöntämään, että lakia ei oltu edes tämän\ntäytäntöönpanoasetuksen puitteissa sovitettu noin 200 sellaiseen\nvankiin, jotka olisivat sen mukaan pitäneet päästä vapaaksi. Aivan\nsamalla tavalla oli virallisen tilaston mukaan 19 päivänä kesäkuuta\n1919 annettu asetus jätetty sovelluttamatta 584 henkeen.\nMaanpetossyytteiden raukeamisen johdosta muuttuvien tuomioiden\nkäsittely tapahtui aivan samassa hengessä. Tapahtuipa niinkin, että\npresidentti, jonka piti viime kädessä päättää tämän lain\nsovelluttamisesta, alensi sen nojalla Rovaniemeltä kotoisin olevan\nAksel Kauppisen tuomion, mutta oikeuskansleri määräsi sen\nkoroitettavaksi jälleen entiseen määräänsä. Monessa aivan selvässäkin\ntapauksessa kieltäydyttiin sitä noudattamasta, kuten erään toveri\nLovenin suhteen. Hän oli tuomittu ainoastaan valtio- ja maanpetoksesta\nkuolemaan. Kun jälkimäinen raukesi olisi korkein mahdollinen tuomio\nannettujen armahdusten jälkeen ollut vain 12 vuotta, josta olisi\npitänyt päästä vapaaksi jo viimeistään 1924 syksyllä. Mutta Loven istui\nTammisaaressa aina 1927 toukokuun puoliväliin saakka.\n\nMyöhemmissä armahduslaeissa asetettiin jo alunpitäen eräs osa\nluokkasodan vankeja poikkeusasemaan. Porvariston virkakoneisto selitti\nnimittäin kaikki varsinaiset vallankumoustoiminnassa suoritetut\nkonkreettiset teot, kuten vangitsemiset, kotietsinnät, takavarikot,\nvastustajain ampumiset rintamalla, tai sen takana, yksityisrikoksiksi.\nNäyttää siltä niinkuin porvaristokaan ei olisi alusta alkaen ollut\ntässä asiassa niin taantumuksellinen kuin se sittemmin oli. Joulukuun 7\np. 1918 annetussa armahdusasetuksessa vapautetaan syytteestä m.m.\nyksityistä omaisuutta vastaan tehdyt rikokset, samoin kotietsinnät ja\nrikokset toisen vapautta vastaan. Mutta sitä ennen näistä annetut\ntuomiot olivat kuitenkin nimenomaan suljetut pois useista myöhemmistä\narmahdusasetuksista. Tässä tulkinnassa on sosialidemokraattisen\npuolueen johdolla myöskin hyvin huomattava osansa. Lehdissään ja\nulkomailla ja eduskunnassa pitämissään puheissa korostivat he aina sitä\nseikkaa, että osa vankilassa olevista vallankumoustaisteluun\nosaaottaneista työläisistä on yksityisrikollisia. Luonnollisesti eivät\nhe silloin eduskunnassa ja sen valiokunnissakaan vaatineet näiden\nvapauttamista. Tämä sosialidemokraattien kanta tuli erityisen selvästi\nnäkyviin n.s. poliittisten vankien oikeuksia koskevan lain yhteydessä.\nYksinpä Oskari Tokoin Muurmannilla värkkäämässä isänmaallisen\nkorkealentoisessa ohjelmassakin vaadittiin armahdusta vain niille,\n\"jotka eivät ole tehneet itseänsä syypääksi yksityisiin rikoksiin.\"\nMutta Tokoillekaan ei voinut enään tätä ohjelmaa laatiessaan olla\ntuntematonta, minkälaiset vallankumoukselliset teot lahtariporvaristo\nselitti kriminaalirikoksiksi. Miten suurta osaa vallankumoussotureista\ntämä ruokottomuus kohtasi, osoittaa se, että vuonna 1922 keväällä oli\nTammisaaressa n.s. puolpoliittisia vankeja vielä noin 600 kappaletta.\nYleensä joutui punasenkaartin aktiivisin osa tähän poikkeukselliseen\nasemaan.\n\nSosialidemokraattinen puolue oli aina kaikissa vaaleissa ilmoittanut\najavansa poliittisten vankien vapauttamista. Mutta mitään todellista\ntointa ja harrastusta ei heiltä silti ole koskaan riittänyt tämän\nkysymyksen hyväksi. Monta sellaista tilaisuutta, jolloin päättävällä\nesiintymisellä olisi voitu saada asiaa huomattava askel eteenpäin,\njätettiin käyttämättä. Varsinkin sosiali-demokraattien ja\nedistysmielisten parlamenttaarisen blokin aikana vuosina 1919-22,\nvälttivät he tässä asiassa kaikkea päättävää esiintymistä.\nSosialidemokraattien velvollisuuksiin tämän liiton aikana kuului myös\ntyöskentely ulkomailla sen hyväksi, että Suomelta poistuisi valkoisen\nterrorin maan maine. Tässä tarkoituksessa Väinö Tanner juuri piti\nTukholmassa erään vallankumoukseen osaaottaneita työläisiä häpäisevistä\npuheistaan. Vuoden 1921 viimeisinä päivinä julisti Väinö Tanner myös\nsosialidemokraattisen eduskuntaryhmän nimessä, että he tulevat\njarruttamaan budjetin käsittelyä siksi kunnes porvaristo lupaa päästää\npoliittiset vangit vapaaksi. Tästä suurilla eleillä aletusta\nkamppailusta luovuttiin kuitenkin häpeällisesti jo muutaman tunnin\nkeskustelun jälkeen.\n\nViimeisen yleisen armahduksen jälkeen, 21 p. toukokuuta 1921, jäi\nvankilaan 900 kansalaissodasta tuomittua. 15 päivä lokakuuta 1923 oli\nheitä virallisten tietojen mukaan vielä 482. Vasta 1926 syksyllä\npääsivät ensimäiset kuolemaantuomitut vapaaksi. Mutta vieläkin on\nheitä, joko myöhemmin tuomittuina tai muuten mielivallan uhreina,\nHelsingin keskusvankilassa on noin 20 ja ehkä saman verran\nTammisaaressa. Sosialidemokraattisen hallituksen esityksestä 1927\nannettu \"armahdus\" ei vapauttanut ketään vankilassa olevista\ntyöläisistä. Sosialidemokraatit ovat puolustelleet itseänsä sillä, että\nkansalaissodan johdosta tuomittuja on siellä enään niin vähän. Mutta he\nvaikenevat siitä, että tämän tästä nostetaan vielä uusia syytteitä tuon\najan tapahtumista. Ompa tuomiot saaneet viimeisinä vuosina aivan uuden\nmuodonkin. Kun valtiorikospykälien mukaan tuomittavat teot ovat,\njohtajia ja \"kiihottajia\" lukuunottamatta, armahdettu, niin joutuvat\nnyt esim. rintamalla lahtarin ampuneet työläiset tuomituiksi kuin\nyksityisrikolliset. Tuomionsakin he joutuvat kärsimään\nyksityisrikollisten joukossa.\n\nMääräys siitä, että kansalaissodan johdosta tuomittu \"voidaan\" päästää\npuolet rangaistusajasta kärsittyään ehdonalaiseen vapauteen, muodostui\nkostonhimoisten vankilaviranomaisten käsissä mitä tuhoisimmaksi aseeksi\nheidän valtaansa joutuneita työläisiä kohtaan. Kun ehdonalaiseen\nvapauteen päästäminen voi tapahtua vain vankilaviranomaisten\nehdotuksesta, niin käyttivät he mitä laajinta mielivaltaa näitä\nehdotuksia tehdessään. Moni vanki sai pitkät ajat yli määräajan odottaa\nsitä. Milloin olivat nuo jo mainitut \"yksityisrikokset\" tekosyynä\nmilloin joku muu keksitty syy esteenä. Monet toverit joutuivat\nsentähden istumaan noin kaksikin vuotta yli lain määräämän ajan.\nToiselta puolen tekivät virkavaltaiset nimismiehet kaikkensa\nehdonalaisen vapauden nauttimisen vaikeuttamiseksi. Ehdonalainen ei saa\npoistua paikkakunnalta ilman kruunun nimismiehen lupaa. Mutta sangen\nusein kävi niin, että nimismiehet kieltäytyivät antamasta passia\ntoiselle paikkakunnalle työnhakuun lähtevälle ehdonalaiselle\ntyöläiselle. Jos taas lähti omalla luvallaan, niin joutui palvelemaan\nehdonalaistaan vankilaan. Huhtikuussa 1927 pääsi Tammisaaren\npakkotyölaitokselta vapaaksi Säkkijärveltä kotoisin oleva Näppi-niminen\nmies, joka oli tällä tavalla joutunut viiden vuoden tuomiosta kolmessa\nosassa kärsimään jokaisen päivän. Kuitenkin piti viisivuotisten\nvapautua jo 30 päivä lokakuuta 1918 annetun asetuksen mukaan. Ja\nkansalaisluottamuksenakin heidän olisi pitänyt saada jo 1921. Kun\nnimismies oli kieltäytynyt antamasta hänelle lupaa lähteä työnhakuun,\neikä kotipaikkakunnalla kuitenkaan ollut sitä saatavissa, oli hän\nlähtenyt ilman lupaa. Mutta siitä oli ollut seurauksena, että hänet oli\naina jonkun kuukauden päästä kärrätty Tammisaareen. Kerran oli hän\ntuotu Tammisaareen takaisin, vaikka oli saanut nimismieheltä luvankin\nlähteä työnhakuun. Pisin vapausaika hänellä oli ollut 8 kuukautta.\n\nKärsimänsä tappion jälkeen on Suomen työväenluokka jälleen koonnut\nrivinsä ja seisoo tällä hetkellä taas tasavertaisena mahtina päälle\nhyökkäävää, voiton- ja verenhimoista porvaristoa vastassa. Rikkaine\nkokemuksineen tulee kärsitty tappio muodostumaan vain ponnahduslaudaksi\ntuleviin voittoihin. Käydyn taistelun valossa käy kommunismin kirkas\noppi päivä päivältä yhä suuremmille työläisjoukoille selvemmäksi ja\nselvemmäksi. Kommunismin oppien valaisemana tulee Suomen työväenluokka\nohjaamaan luokkataisteluansa suorinta tietä lopulliseen voittoon. Tässä\nkehityksessä tulevat kymmenientuhansien työläisten vankilakokemukset\nkeskusteluineen ja elämyksineen olemaan yhtenä merkittävänä tekjänä.\nSiten eivät vankilassa vietetyt vuodet ja siellä kärsityt vaikeudetkaan\nole olleet kokonaan turhia.\n\nMoskovassa kesäkuulla 1927.\n\n                                              J. A. Lehtosaari.\n\n\n\n\nTampereen vankileiri\n\n\nTampereen valtauksessa joutui tuhansia punakaartilaisia, heidän\nvaimojaan ja lapsiaan valkoisten vangiksi. Valtauksen jälkeiset päivät\nkuluivat hirveän jännityksen vallassa valkoisten raahatessa joukottain\npunakaartilaisia telotuspaikoille. Viimein muuttui jännitys\ntuskalliseksi kidutukseksi vankileirillä. Keväällä lienee vankien\nlukumäärä ollut 7,700. Helsingin ruotsinkielisten porvarien\näänenkannattaja Hufvudstadsbladet kertoo, että elokuun 1 p:nä 1918 oli\nTampereen vankileirillä olevien vankien lukumäärä vielä 4,035.\n\nEi voida sanoa, että olot Tampereen vankileirillä olisivat olleet\nrahtuakaan paremmat kuin muillakaan leireillä. Asuntona Tampereen\n\"punikeilla\" oli ensimäisten tilapäisten sijoituspaikkojen jälkeen\nlaudoista kokoonkyhätyt parakit, joihin kuhunkin mahtui 500-600 vankia.\nVarsinkin syksyllä olivat parakit kylmät ja vetoiset. Ikkunat ja ovet\nolivat hatarat, puita oli vähän käytettävissä ja uunit olivat\nkelvottomat. Makuusijoina olivat pitkät kaksikerroksiset laverit.\nMitään patjoja tai peitteitä ei ollut. Yön aikaan olivat laverit niin\ntäynnä miehiä, että he joutuivat nukkumaan kuin sillit tynnyrissä.\nSähköjohdot olivat rikki eikä niitä laitettu kuntoon. Valoa ei pimeän\ntullen saanut. Lattiat ja laverit olivat likaiset. Ilma oli pahaita\nlöyhkäävää. Miesten vaatteet, alusvaatteetkin, saivat olla yllä viikko-\njopa kuukausimääriäkin pesemättöminä. Sen vuoksi olivat ne syöpäläisten\nviihtyisiä metsästysmaita.\n\nRuoka oli alusta lähtien kelvotonta. Alussa meni useita päiviä, ettei\nruokaa näytettykään. Sekin ruoka, mikä sittemmin annettiin, oli kurjaa,\nhapankaalista ja perunanvarsista keitettyä sakkaa, jossa särpimenä oli\nvanhaa livekalaa tai ilkeänmakuista rasvaa. Keitosta annettiin lähes\nlitran annos kullekin rautapeltiseen \"pakkiin.\" Leipää eikä muutakaan\ntodellista ruokaa ei saanut nähdäkseenkään kuukausimääriin. Heinäkuun\npuolivälissä saivat vangit luvan vastaanottaa ruokapaketteja ulkoapäin\nsukulaisilta ja tuttavilta. Mutta tämä oli nähtävästi liian suuri\narmonosotus, sillä joulukuussa pakettien vastaanotto taas kiellettiin.\nOmaisien ei sallittu käydä leirillä vangituita tapaamassa.\n\nSairaudet olivat yleiset. Keripukki, kuume, nälkäkouristukset ja\ntulirokko tekivät kamalaa jälkeä. Ylilääkäri Moberg senparemmin kuin\nalilääkäritkään eivät katsoneet arvolleen sopivaksi käydä parakeissa\nkatsomassa edes kuoleman tuskissa olevia avuttomia vankeja. Kun toiset\nvangit paareilla kantoivat tovereitaan ylilääkärin luo, suvaitsi hän\ntällaisellakin hetkellä singautella arvonimiä \"punikki\" y.m.,\nselittäen, että nyt saatte töittenne edestä kärsiä.\n\nRuumiinkantajat todistavat, että kevään ja kesän aikana kuoli 70 henkeä\nvuorokaudessa ja heinä- ja elokuun vaihteessa \"siunattiin\" parisataa\nruumista. Saatujen tietojen mukaan kuoli kesäkuun 26 ja heinäk. 1 p:n\nvälisellä ajalla 77 henkeä eli 19 vuorokaudessa ja heinäkuun 16 ja 26\np:n välisenä aikana yli 200 henkeä.\n\nVankileirioloja tutkimassa ollut tohtori T.A. Aulio antoi toukokuun 29\np:nä 1918 tutkimuksistaan raportin, jossa sanotaan m.m.: \"Näkemäni ja\nkuulemani perusteella kutsuttuna tänään Taiston talon vankileiriin No.\n3, katsoo allekirjoittanut velvollisuudekseen Herra Komendantin tietoon\nkaikessa lyhykäisyydessään saattaa seuraavaa: 1) että hyvin suuri osa\nmainitun vankileirin vangeista, kaikkiaan noin 20 sairaustapausta,\nsairastivat joko vaikeata vatsatulehdusta tai keuhkopussintulehdusta;\n2) että mainitut sairaustapaukset ovat katsottavat nälän ja vilun\npääasiallisesti aiheuttamiksi; 3) että vankien ravitsemistila yleensä\non perin huono...\"\n\nVankien hirvittävästä nälästä on lukuisia esimerkkejä. Tilanahtauden\ntakia mainittakoon vain pari. Aikaisin keväällä oli vankilan syrjässä\nhevoshaaska, joka oli jo mätänemistilassa. Siitä huolimatta\nnälkiintyneet vangit kävivät keskenään tapellen siihen käsiksi ja\nsöivät ahnaasti suuhunsa palat, jotka sattuivat irti saamaan. --\nKesäkuumalla kaadettiin joukko sillinhäntiä likaveden mukana haisevaan\nlikakaivoon. Tämän huomattuaan syöksyi useita kymmeniä vankeja niitä\nhakemaan, riidellen keskenään. Väliin juossut vartija ei kyennyt\nestämään nälkäistä joukkoa etsimästä nälälleen tyydytystä likakaivosta.\n\nKärsimyksistään vapautuneiden vankien hautaus oli vailla\ninhimillisyyden ja säädyllisyyden lakeja. Ruumiit kuljetettiin pitkillä\nkärryillä alastomina, ladottuina parikymmentä päällekkäin. Ilman\npeittoa kuljetettiin kuormat suuren väkijoukon nähden hautausmaalle.\nToiset vangit saivat luoda tovereidensa haudan umpeen. Myöhemmin\nhaudattiin ruumiit jonkinlaisissa laatikoissa.\n\nRuumiillista rangaistusta jaettiin viljalti. Onpa vankeja\njärjestysrikkomuksista tapettukin. Monina öinä kuului päävahdista\n(parakki No. 18) tuskallisia avunhuutoja ja voihkinaa.\n\nVankien henkistä tilaa ei kuitenkaan onnistuttu kokonaan masentamaan.\nSelvää on, että viikko- ja kuukausimääriä kestänyt kidutus ja tyhjiin\nrauenneet toiveet vapaaksi pääsystä löivät leimansa, mutta sittenkin\npaloi useassa rinnassa taistelun tuli. Kun esim. Helsingissä alkoi\nilmestyä noskelainen \"Suomen Sosialidemokraatti\" niminen lehti, joka\nvähitellen yhä julkeammin alkoi polkea jalkoihin työväen aatteen\njaloimpia oppeja, synnytti se Tampereen vangeissakin syvää suuttumusta.\nTosin löysi se kannattajia heikoimmissa, jotka luulivat lehden\nesittämän \"rauhallisen\" suunnan johtavan siihen päämäärään, joka heiltä\noli jäänyt saavuttamatta. Mutta voimakkaimmissa, varsinkin nuorissa,\nsäilyi taisteluinto. Tämän tosiasian tunnustivat nekin, jotka\nluulivat sosialidemokratiassa löytävänsä pelastuksen. Eräskin\n\"Sosialidemokraatin\" vetelöitetyistä artikkeleista tyydytystä löytänyt,\nväsähtänyt ja masentunut toveri kirjoitti suoraan: \"Paljon on\nsellaisia, jotka tuskin sallivat puhuttavankaan rauhanaatteesta ja\nparlamenttarismista, vaan tarkottavat velan maksettavaksi korkoineen ja\nsuoraan ilman välikäsiä sille, jolle velkaa ollaan.\"\n\n\n\n\nTammisaaren kurjala\n\n\n\nVankileirialue.\n\n\nTammisaaren vankileiri, joka on vieläkin osittain valtiollisten vankien\nsäilytyspaikkana, on kasarmialue, käsittäen noin kilometrin pituisen ja\n400-500 metriä leveän kaistaleen. Se sijaitsee loivan harjanteen\nrinteellä, lähellä meren rantaa. Kesällä 1918 oli tästä alueesta noin\nkolme neljäsosaa vankileirinä. Kasarmirakennukset ovat alastomia ja\nristiin rastiin kulkevat piikkilanka-aidat lisäävät kaameata ulkonäköä.\n\nToukokuussa 1918 oli leirillä vain muutamia satoja vankeja, mutta\ntoukokuun viimeisinä päivinä ja kesäkuussa tapahtui leirille oikea\n\"kansojen vaellus.\" Viikon kuluessa saapui n. 7,000 miestä ja 800\nnaista. Kesäkuun 6 ja heinäkuun 31 päivän välisenä aikana vaihteli\nvankien lukumäärä 6,027:stä 8,597:aan. Sanomaton epäjärjestys pääsi\nvallalle. Tulijat saivat sijoittautua niinkuin parhaiten taisivat.\nParin kolmen viikon ajan oli kaikki sekasin. Tuttavistaan ei saanut\nselvää muuten kuin sattumalta tai huutelemalla ja etsimällä\npäiväkaudet. Kesäkuun puolivälissä alkoi registeröinti alustavia\nkuulusteluja varten. Se oli vapaaehtoinen. Jos antoi nimensä, pääsi\nkuulusteltavien joukkoon, mutta jos halusi pysyä tuntemattomana, oli\nsiihen tilaisuus elokuulle saakka, jolloin toimeenpantiin pakollinen\nregisteröinti.\n\n\n\nVankien kohtelu.\n\n\nKesällä huolehti vartioinnista Porin rykmentin sotilaat, sitäpaitsi oli\npalkkaa nauttivia vartijoita, n.s. E-miehiä. Piikkilanka-aitauksen\nsisällä saivat vangit liikkua vapaasti, mutta vapauksia sittemmin\nrajoitettiin. Alussa olivat vangit täydellisesti E-miesten\nmielivaltaisen kohtelun uhreina. Pienistäkin järjestysrikkomuksista\nseurasi mitä ankarin rangaistus. Vartijain rautakeppi oli järjestyksen\nohjesääntönä. Lyömäaseina käytettiin myös puukeppejä, pistimiä y.m.\nRevolveria käytettiin usein ja moni menetti henkensä aivan pikkuseikan\ntakia. Naiset eivät jääneet kurinpidosta osattomiksi. Hakattiinpa heitä\naivan tainnoksiin saakka. Elokuulla, jolloin terveitä työkuntoisia\ntutkintovankeja oli vähän, pakotettiin osittain sairaitakin vankeja\nampumisen uhalla kaikennäköisiin töihin.\n\nTilanahtaus oli huoneissa niin suuri, että lattian pinta-ala vankia\nkohden on vaihdellut 0.72-3.04 neliömetrin välillä ja kuutioala oli\n2.9-11.2 kuutiometriä vankia kohden. Viimeksi mainittu määrä oli vain\nyhdessä kasarmissa. Tuomitut eivät saaneet poistua huoneistaan edes\nvälttämättömille tarpeilleen, vaan sitä varten oli olemassa yhteinen\nsaavi. Itsestään on selvä miten saastaiseksi ilma huoneessa tuli.\n\nMakuusuhteet olivat kelvottomat. Vangit saivat maata osaksi lattialla\nosaksi puulavitsoilla, joita oli kaksi, kolme tai neljä, jopa viisikin\npäällekäin. Likaisuus oli kauhistuttava. Sitä edisti varsinkin kesällä\nvallinnut veden puute. Vankien tuli tuntikaupalla jonottaa\nvedentilkkaa, joka kipeästi tarvittiin janon sammuttamiseen.\nPeseytymiseen ei vettä riittänyt. Aivan lähellä siinsi meri, mutta\nmerenrantaan ei päästetty, ennenkuin vasta myöhemmin. Suurta iloa ja\nvaihtelua tuotti sittemmin, kun pari kekseliästä vankia rakensi\ntukevista laatikoista kasarmin pihalle \"saunan.\" Kymmenkunta miestä\npääsi yhdellä lämmittämisellä löylyyn.\n\n\n\nRuoka.\n\n\nTärkein keskustelun aihe vankien kesken oli ruoka. Sen ympärillä\nkiersivät vankien ajatukset aamusta iltaan ja illasta aamuun. Kesällä\njaettiin ruoka ulkona kello 11 aamulla ja kello 4 iltapäivällä.\nKuumuuden, pölyn ja usein sateiden vuoksi muodostui nälkäisten haamujen\njonotus kiduttavaksi hetkeksi. Hirvittävän näköinen paikka oli suvanto,\njoka muodostui jakelupaikan alapuolelle. Nälän, lian ja väsymyksen\ntylsistyttämät miehet jäivät vaistomaisesti tuijottamaan ruoan\njakelijoita ja ruokaa, jota pistettiin toisten vankien kuppeihin.\n\nMitä oli vankien ruoka laadultaan? Kelvottomista jauhoista valmistettu\n\"leipä\", jossa akanapitoisuus oli 22 pros. ja kapakalakeitto,\n\"joukkomurha\", joksi vangit sitä kutsuivat. \"Leipää\" pureksiessa\nmenivät ikenet rikki ja hampaiden välit tulivat täyteen tikkuja.\nVähätpä tuosta, jos tätäkin \"ravintoa\" olisi saanut kyllikseen. Vielä\nmyöhemminkin, jolloin oloja jo ruvettiin \"vakiinnuttamaan\", oli ruoka\nkelvotonta ja ravintopitoisuudeltaan ala-arvoista.\n\n\n\nKuolleisuus.\n\n\nEi ole mikään ihme, että kuolema alkoi korjata leirillä suurta\nsaalista. Koko maailman suureksi hämmästykseksi pääsi julkisuuteen\nprofessori Robert Tigerstedtin vankileirielämää koskevat paljastukset.\nHän esitti leirielämästä raportteja, jotka paljastivat koko skandaalin\nkaameassa alastomuudessaan. Prof. Tigerstedtin raportin mukaan kuoli\nkesäk. 6 ja heinäk. 1 p:n välisenä aikana vankeja yhteensä 1,347. Tästä\nmäärästä ainoastaan 337, eli 25 pros. sai tilaisuuden kuolla\nsairaalassa. Loput kuolivat odotushuoneiden penkeillä tai murjuissaan.\nTuomari Hakkilan prokuraattorille jättämän kirjelmän mukaan kuoli\nTammisaaren leirillä kymmenen viikon kuluessa 1,777 vankia, joista\n1,450 heikkoudesta tai nälkään. Viikossa kuoli milloin 257, 260 tai 269\nvankia.\n\nProfessori Tigerstedtin esittämän raportin mukaan oli kuolleisuus 1,000\nvankia kohden viikossa eri aikoina seuraava:\n\n    Kesäk.  6-12 p.          5.90 henkeä\n      \"    13-19 p.          8.56   \"\n      \"    20-26 p.         23.00   \"\n      \"    27-3 p. heinäk.  14.60   \"\n    Heinäk. 4-10 p.         18.87   \"\n      \"    11-17 p.         26.76   \"\n      \"    18-24 p.         41.11   \"\n      \"    25-31 p.         42.33   \"\n    Elok.   1-7 p.          41.43   \"\n      \"     8-14 p.         40.27   \"\n      \"    15-22 p.         50.13   \"\n\nElokuun lopulla ja syyskuun alussa kuoli viikossa joka 13:s vanki.\nProf. Tigerstedt selittää, että ravinnon riittämättömyys ja\nsopimattoman ruoan ja veden synnyttämät vaikeat häiriöt\nruoansulatuselimistössä olivat varsinaisia kuolevaisuuden aiheuttajia.\n\nOnnellisessa asemassa olivat myöhemmin vangit, joilla oli vapaudessa\nsukulaisia ja joille myöhemmin aukeni tilaisuus saada heiltä ravintoa\nulkoapäin. V. 1919 saivat vangit vastaanottaa paketteja vain 2 kertaa\nkuukaudessa, silloinkin vain määrätyitä ruokalajeja seuraavat määrät: 2\nkg leipää, puoli kg voita, 1 kg sellaisenaan syötäväksi kelpaavaa\nlihaa, 1/4 kg sokeria sekä 200 savuketta, pala saippuaa. Vain vähäinen\nmäärä vankeja sai ulkopuolelta edes tämänkään verran apua. Kaikkein\nkirotuinta oli lisäksi se, että kun köyhien sukulaisten kokoonhaalimat\nruokapaketit saapuivat leirille, niin joutuivat ne ensiksi\nviranomaisten tullattaviksi ja mitään harvinaista ei ollut, että koko\npaketti hävisi. Tulevien kirjeiden laita oli sama.\n\n\n\nSairaanhoito.\n\n\nSairaiden hoito oli surkealla kannalla. Sairaala oli liian pieni.\nSairassijoja oli n. 600, mutta useita satoja vuoteita olisi tarvittu\nlisää. Usein täytyi sairaiden odottaa sairaalaan pääsyä odotushuoneessa\nvuorokausikaupalla, kunnes joku kuoleva antoi tilansa seuraavalle.\nLukemattomat menettivät odotushuoneessa henkensä.\n\nKeripukki oli vankien keskuudessa yleinen sairaus. Mätähaavoja ja\npaiseita oli useimmilla miehillä. \"Ensiavun\" antajana hääräsi\n\"välskäri\", joka oli kokonaan kykenemätön ja haluton tehtäväänsä.\n\"Kuoleman apulaiseksi\" häntä nimitettiinkin. Ainoa lohdutus, jonka hän\nsaattoi antaa sairauttaan valittavalle vangille oli: \"Mäessä on kyllä\ntilaa.\"\n\nParannusmenettely oli pintapuolinen ja kaavamainen. Lääkkeinä oli\ntavallisesti jodi ja salisyyra. Eräässäkin tapauksessa oli\nvuodetovereina kolme miestä. Yksi sairasti vatsatautia, toisella oli\nvettä keuhkoissa ja kolmannella reumatismi -- mutta kaikilla oli sama\nlääke: salisyrapulveri.\n\nTotta on, että \"mäessä oli tilaa.\" Kohtelu ei muuttunut sen paremmaksi,\nvaikka jo oli luopunut \"valtion pettämisestä\" ja siirtynyt\ntuonentuville. Kerrankin saapui leirille kaksi vaununlastillista\nruumisarkkuja, jotka hajusta ja näöstä päättäen olivat jo ennenkin\nolleet käytännössä. Suurin osa oli kuluneita ja rikkinäisiä. Kesällä,\njolloin kuolevaisuus oli suuri, ei riittänyt arkkuja jokaiselle\nkuolleelle, vaan täytyi survoa kolmekin ruumista samaan arkkuun.\n\nHirvittävä oli kosto, jonka alaisiksi Tammisaarenkin vangit joutuivat.\nMutta sittenkään ei porvaristo kyennyt vangeista kokonaan elämänhalua\nja taisteluintoa riistämään. Eräskin vanki kirjoitti kidutuksen\nkeskeltä seuraavaa:\n\n\"Eristäminen ei ole voinut eristää meitä. Muistot niinkuin suuret\nlinnut lentävät täältä kauas sinne, missä ovat kunkin rakkaammat.\nMissä? Miten? -- Elävätkö, vai joko ovat sortuneet, nuo pienet\navuttomat, heikot, turvattomat rakkaat? Yöllä unissakin nuo kysymykset\npainajaisina vaivaavat. Ulkonaisesti kylmänä, tyynenä ja haluttomana\ntoimii vanki säännöllisiä askareitaan, mutta muistot entisistä\nlentelevät aina...\"\n\nNiin, muisto rakkaammista, huoli niiden toimeentulosta ja elämästä piti\nvankien henkeä ruumiissa. Se piti taistelukipinää vireillä. Noiden\npienokaisten, noiden rakkaimpien, koko kärsivän työväenluokan\npuolestahan oli taisteluunkin lähdetty. Kestävyyttä ja lujuutta ja\nvarmuutta, että viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi, kysyttiin\nTammisaaren vankileirin hoippuvilta haamuilta. Sitä kysyy elämä\nTammisaaren ulkopuolellakin. Taistelu ei ole tauonnut. Näytelmä ei ole\nvielä lopussa. Se jatkuu ja kehittyy, joka päivä, kunnes voitto on\nsaavutettu.\n\n\n\nEräitä piirteitä vankileirielämästä.\n\n\nTov. J.A. Lehtosaari, joka kärsi vankileiripiinaa kokonaista 7 vuotta\nja vasta neuvostohallituksen avulla pääsi siirtymään Neuvostoliiton\npuolelle, kirjoittaa kokemuksistaan tätä teosta varten seuraavaa:\n\nVankimäärän supistuessa oli vankileirien lukuakin aina vähitellen\nvähennetty. 1919 oli Helsingin keskusvankilassa säilytetyt\nkansanedustajat ja muut johtajiksi katsotut siirretty Lappeenrannan\ntyölaitokselle, johon sittemmin tuotiin myös vangit Turusta.\nHämeenlinnan leirin väki siirrettiin jo 1919 lopussa Tammisaareen.\nHennalan leiriltä ensin Riihimäkeen, ja kun se lopetettiin, osa\nTammisaareen ja osa Turun kautta Lappeenrantaan. Muut leirit oli jo\nlopetettu aikaisemmin. Vuonna 1921 oli poliittisia vankeja suuremmat\nmäärät enään Tammisaaressa ja Lappeenrannassa. Vuoden 1922 lopussa\nsiirrettiin Lappeenrannassakin olleet Tammisaareen, jossa Suomen\npunakaartin jäännökset siten joutuivat kärsimään palvelusaikansa\nloppuosan. Vuodesta 1921 kuljetettiin tänne myöskin myöhemmästä\nvallankumouksellisesta luokkataistelutoiminnasta tuomitut työläiset\njoutuen he kuitenkin vain pieneltä osalta asumaan vanhan kaartin\njäännösten kanssa. Myöhempinä vuosina asuivat he eri rakennuksissa tai\nmuuten eristettyinä, mutta oli heidän kohtelunsa aivan samanlaista kuin\nvuoden 1918 miestenkin. Mielivalta ja vaino kohdistui heihin niinkuin\ntoisiinkin.\n\nVankileirien olot eivät vankien luvun vähentyessäkään parantuneet\nsanottavasti. Mikäli ruoka ja asunto-olot muuttuivat hiukan\nsiedettävimmiksi, sikäli, ja osittain vielä nopeamminkin kiristyivät\nolot toiselta puolen. Vuoden 1921 alussa antoi eduskunta kyllä lain\npoliittisten vankien laajemmista oikeuksista. Sen täytäntöönpano oli\nkuitenkin aivan mielivaltainen. Koskaan se ei ole ollut käytännössä\nsiinä laajuudessa kuin lain sanamuoto edellyttäisi. Jokainen uusi\nministeri ja vankilanjohtaja on tulkinnut sitä omalla tavallaan.\nSitäpaitsi oli siihen sosialidemokraattisten edustajain suosiollisella\nmyötävaikutuksella tullut sellainen määräys, että laki koskee vain\nniitä poliittisia vankeja, jotka ovat tuomitut ainoastaan\nvaltiorikoksia koskevain rikoslain kohtien nojalla. Tämän kautta joutui\nsuurin osa lain voimaan astuessa vankilassa olleista kansalaissodan\njohdosta tuomituista työläisistä ja painovapauslain sekä n.s.\nsosialistipykälän nojalla tuomitut osattomaksi tämän lain myöntämistä\nlaajemmista oikeuksista. Sitäpaitsi jätti tämäkin laki viranomaisille\nrajattoman vapauden, mitä vankien kohteluun tulee.\n\nTammisaaren pakkotyölaitokselle luonteenomaista oli se, että, aivan\nviimeisinä vuosina ilmestyneitä joitakin poikkeuksia lukuunottamatta,\nkaikki johtajat ja virkailijat ylimmästä alimpaan saakka olivat enemmän\ntai vähemmän kunnostautuneet työläisten teurastuksissa kesällä 1918.\nMoni heistä oli itse kertonut, että oli tullut vartijaksi sentähden,\nettei uskaltanut mennä enään kotipaikallensa. Kuka taas oli tullut\nleirille etsimään sitä punakaartilaista, joka oli häneltä 1917 kesällä\nelintarvelautakunnan toimenannosta takavarikoinut kätkettyä viljaa.\nUseilla vartijoilla olikin vankien keskuudessa nimenä numero, joka\nmerkitsi asianomaisen oman tai toisten ilmoituksen mukaan tappamaa\ntyöläisten lukua. Ketä taas nimitettiin tämän entisen virkansa mukaan\nvain yksinkertaisesti \"pyöveliksi\", \"kauhuksi\" t.m s. Eräs\nLönmark-niminen, myöskin pyövelinnimellä tunnettu vartija oli m.m. 1918\nkesällä Hämeenlinnan Poltinahon kasarmeilla teljennyt erään vangin\nruumishuoneeseen. Kun tämä tuli siellä hulluksi ja alkoi huutaa, meni\nL. ja ampui ovelta useita laukauksia, kunnes huuto lakkasi. Tämä ja\nmonet muut pyövelintyönsä saattoivat miekkosen ajoittain näkemään\npikkuäijiä, ollen hän sentähden erään väliajan mielisairaalassakin.\nTällaiset miehet ottivat luonnollisesti tehtävänsä kokonaan\npersoonallisen koston kannalta. Omantunnonvaivojen synnyttämää\nkatkeruutta koettivat he lieventää vallassaan olevia työläisiä\nkiusaamalla. Sentähden oli vankien provosominen ja sen kautta\nkurinpitorangaistukseen saattaminen heidän mieluisimpia tehtäviään.\nVarsinkin hermostuneemmat ja sairaat toverit joutuivat heidän käsissään\nkerrassaan säälittävään asemaan. Raakamaiset ruumiintarkastukset olivat\nvarsinkin viimeisinä vuosina miltei jokapäiväisiä. Vangit pakoitettiin\njoko yksitellen tai huone kerrallaan riisumaan vaatteet päältään.\nVaatteista käännettiin jokainen sauma nurin sekä kourittiin eräitä\nkohtia vangin ruumiista. Sen lisäksi toimitettiin vielä vaatteiden\npäältä kopeloiminen vähintäin neljä kertaa päivässä. Siitä innosta\npäättäen, millä eräät vartijat tekivät tämän tehtävän, voi päätellä,\nettä he käyttivät sitä myös vähemmän terveiden taipumustensa\ntyydyttämiseksi.\n\nVarsinaisena kiusaamisen ja koston välineenä käytettiin vankilan\npuolesta annettua sairashoitoa. Vangin sairastuessa riippui avun saanti\nkokonaan sattumasta. Yleisenä suuntana oli se, että vielä\nkuolemaisillaankin oleva vanki täytyy saada tuntemaan olevansa\nlahtariporvariston koston uhrina. Mikään nopea ja tehokas sairasavun\nantaminen ei tullut kysymykseenkään. Tavallisesti laitoksen\nsairaanhoitajat ja lääkärit olivat kansalaissodan aikana\nkunnostautuneita lottia ja haavureita. Tuntuu hieman traagilliselta,\nmutta sittenkin se on totta, että sairaanhoitaja selittää olevansa\npunikkien sairaanhoitajana sentähden, että hänen isänsä talo oli\nrintamien väliin joutuneena palanut punaisten tykkitulesta, niinkuin\nhän väitti. On itsestään selvää, missä mielessä sellainen hoitaja antaa\nsairasapua. Toiselta puolen estettiin johdon ja vartijain taholta\nkaikki kunnollinen sairaanhoito. Jokaiselle kunnolliselle\nsairaanhoitajattarelle ja lääkärille oli tämän tähden mahdotonta säilyä\ntalossa. Moni kunnolliseen sairashoitoon pyrkinyt sairaanhoitajatar oli\npakoitettu kuukauden tai parin kuluttua lähtemään talosta. Uusi lääkäri\noli aina vuosikausia ilmiriidassa laitoksen johdon kanssa. Sen jälkeen\nhän joko oppi lahtarimaisen lääkitsemistaidon tai lähti talosta.\nLääkärikin saattoi täydellisesti omaksua tämän lahtarikomennon. Kun\nKymintehtailta kotoisin oleva toveri Aartelo kuoli suorastaan liian\nmyöhään tulleen sairasavun uhrina, niin kehtasi laitoksen lääkäri vielä\nilvehtiä siitä kuolevalle samalla kun ilmoitti, että ensi yönä tapahtuu\nlähtö. Kun muuan Kotkasta kotoisin oleva toveri Hynninen v. 1925 putosi\nkatukivitykseen korkeilta tikapuilta sähkötöitä tehdessään, niin antoi\nlääkäri hänen maata 5 tuntia auttamatta. Kun lääkäri vihdoin suvaitsi\nryhtyä loukkaantunutta tarkastamaan, niin kuoli tämä. Varsinkin\nHelsingin keskusvankilan vartijan pojan Lauri Säilän ollessa\nTammisaaren pakkotyölaitoksen johtajana on lääkärillä aina ollut\nlaitoksen johdon lähettämä mustalista, jossa mainitaan kenelle\nvangeista ei saa antaa lääkärin apua. Lääkäri ei saa määrätä edes\nsairaslomaa vangille, vaikkapa tämä ei sitten pääsisi paikasta\nliikkumaan. Se täytyy alistaa johtajan ratkaistavaksi. Samoin\nerityisten sairauksien vaatimat ruoat. Vatsakataria sairastavat olivat\nesim. aikaisempina vuosina saaneet kaurapuuroa lääkärin määräyksestä.\nMutta Säilän aikana on tuon vaatimattoman ja muuta ruokaa halvemman\nruokalajin saantiin täytynyt saada johtajan lupa. Lääkärin\nkirjoittamien määräysten yli ilmestyy aina musta risti, jos vanki ei\nole johdon suosiossa. Taudin laatu ja aste ei tule kysymykseenkään.\nTämä selittääkin sen, että Tammisaaren pakkotyölaitoksella olevista\npoliittisista vangeista kuoli vielä niinkin myöhään kuin 1923 ja 1924\nnoin 9-11 henkeä tuhatta kohti vuodessa. Ja kuitenkin oli suurin osa\nvangeista parhaassa miehuuden iässä. Kuvaavaa on, että tämä komento on\nvain kiristynyt sosialidemokraattisen hallituksen aikana.\n\nErityisesti on kaikkien vankilain johto vainonnut poliittisesti\nvalveutuneempia tovereita. Tammisaaren pakkotyölaitoksella\njärjestettiin jo vuonna 1923 syksyllä tätä varten erikoinen n.k.\nSiperia, johon tällaiset erityisesti kiusattavaksi määrätyt toverit\neristettiin. Lopulta oli niitä kaksikin. Toinen kansalaissodan\njälkeisestä luokkataistelutoiminnasta tuomittujen työläisten\nkeskuudessa. Sitä vangit nimittivät \"Sahaliniksi\", erotukseksi ensiksi\nsyntyneestä eristettyjen ryhmästä. Näihin ryhmiin siirtämiseen ei\ntarvittu mitään tuomiota. Pelkkä hämärä ilmianto, jota ei aina kehdattu\nedes vangille sanoa, riitti tähän erityisesti vainottavien ryhmään\nsiirtämiseen. Tähän asemaan joutuneet olivat vielä täydellisemmän\nmielivallan alaisena kuin toiset vangit. Alkeellisimmatkin vangille\nkuuluvat oikeudet saatettiin heiltä riistää. Juuri heihin\nsovellutettiin m.m. jo mainittua sairasavun kieltämistä kaikessa\nankaruudessaan. Kuvaavin on siinä suhteessa Pöytyältä kotoisin oleva\ntoveri Rinnen kohtalo. Hän oli jo monta vuotta sairastanut pitkälle\nkehittynyttä reumatismia ja sydäntautia. Mutta siitä huolimatta oli\nhänetkin aivan perättömän ilmiannon perusteella siirretty eristettyjen\njoukkoon. Vuoden 1925 tammikuussa sairastui hän vielä hyvin vaikeaan\nruusuun. Tämän johdosta määräsi lääkäri hänet sairaalaan. Mutta jonkun\npäivän kuluttua määräri johtaja Säilä, että R. on siirrettävä takaisin\nselliinsä. Hyvin huonosti lämmitetyssä sellissä sai hän sitten olla\nuseita päiviä aivan ilman hoitoa, vaikka kuumetta oli yli 40 astetta.\nKuumehoureissaan hän muun muassa loukkasi jalkansa hyvin pahasti.\nLopulta saatiin sairaanhoitajatar häntä katsomaan. Mutta sairaalaan ei\njohtaja sittenkään antanut viedä häntä tästä kylmästä sellistä. Näin\nhäilyi hän kahden kuukauden ajan elämän ja kuoleman välillä, kunnes\nelämä sentään lopulta voitti. Samanlaisia tapauksia sattui Tammisaaren\npakkotyölaitoksella useita.\n\n\"Siperian\" ja \"Sahalinin\" syntyminen on yhteydessä erään tämän paljon\nkokeneen työläisjoukon keskuudessa viimeisinä vuosina syntyneen ikävän\nilmiön kanssa. Se mielivalta jota vankilan johto harjoitti\nehdonalaiseen vapauteen pääsemisestä vaadittavia esityksiä tehdessään,\nsekä eräät muutkin seikat, olivat eräissä heikoimmissa luonteissa\nherättänyt vireille halun päästä vankilan johdon erityiseen suosioon.\nVankilaoloissa on tällainen pyrkimys kerrassaan tuhoisa toisille\ntovereille. Ansioituminen voi siellä tapahtua vain tovereiden\nkustannuksella. Pyrkien ensin muulla tavalla osoittamaan olevansa muita\nvankeja parempia ja toverien yrittäessä sen johdosta ohjata heitä\noikealle tielle, menivät eräät entiset toverit lopulta niin pitkälle,\nettä tekivät johdolle suoranaisia ilmiantoja tovereiden päälle. He\ntiesivät, että vankilan johto oli pyrkinyt jo monta vuotta erittelemään\nvangit aktiivisuutensa ja tietoisuutensa mukaan. Näiden ilmiantajien\navulla se heille jossain määrässä onnistuikin. Alun tässä suhteessa\nteki muuan Paraisilta kotoisin oleva rappeutunut olio. Mutta\nvarsinaiseksi suunnaksi muodosti sen helsinkiläinen punakaartin\npäällikkö Leivo, veljiensä Lindroosin ja Nurmen kanssa, erään Mauno\nIlolan ollessa heillä \"poliittisena\" selkärankana ja neuvonantajana.\n(Punakaarti oli jo kansalaissodan aikana vanginnut Leivon erinäisten\nomavaltaisuuksien tähden). Ajan kuva on, että näiden miesten johdolla\ntoimineen ilmiantajasakin teoillekin koetettiin antaa poliittinen\nleima. Nämä miehet perustelivat tekoansa aivan avoimesti S.\nSosialidemokraatin \"Sasun\" kirjoituksilla. Niinhän \"Sasukin\" tekee.\nNykyisissä puoluekiistoissa pitää niinkin tehdä. Noin puolustelivat\nvarsinkin heidän \"poliittiset neuvonantajansa\" noita tekoja. Ja että\ntämä olisi paremmin sopusoinnussa \"Sasun\" kanssa, niin annettiin\ntoverit ilmi kommunisteina. Asiallisesti olivat he vain rehellisiä,\nherroja kumartelemaan taipumattomia luokkatietoisia työläisiä.\n\nErityisenä rangaistuksen muotona käytettiin vankileireillä, niin\nTammisaaressa kuin muuallakin, kriminaalivankiloihin lähettämistä.\nKaikki sellaiset toverit esim. jotka olivat joskus karanneet\nvankileireiltä joutuivat kärsimään rangaistustaan monet vuodet joko\nHelsingin tai Turun kuritushuoneella. Muustakin syystä voitiin sinne\nlähettää. Sellaisen erikoisrangaistuksen johdosta on joitakin\npunakaartilaisia vieläkin noilla kuritushuoneilla. Vuonna 1921\nsiirrettiin Tammisaaresta myös Turun lääninvankilaan toistakymmentä\ntoveria poliittisesta kiihoituksesta epäiltynä.\n\nKaikista porvariston apurien ja kätyrien yrityksistä saada vankilaan\nteljetyt työläiset sekä ruumiillisesti että henkisesti murtumaan,\nsäilyi mieliala sittenkin kautta vuosien aniharvoja poikkeuksia\nlukuunottamatta reippaana ja taisteluhaluisena. Harrastus ja\nmielenkiinto vapaana olevien tovereiden taisteluja ja pyrintöjä kohtaan\noli aina suuri. Tämän voi sanoa niin kansalaissodan johdosta kuin\nmyöskin myöhemmästä luokkataistelutoiminnasta tuomituista työläisistä.\nPorvariston kauhea terrori ei suinkaan ollut vieroittanut sen uhriksi\njoutuneita työläisiä vallankumouksellisesta luokkataistelutoiminnasta.\nKun vankileireille vuoden 1918 ja 1919 vaihteessa levisi tieto Suomen\nKommunistisen Puolueen perustamisesta, niin oli siellä olleiden\ntyöläisten myötätunto sitä kohtaan heti selvä ja jakamaton. Ainoastaan\nosa johtaja-ainesta pysyttäytyi joko puolitiessä tai kokonaan\nvastustavalla kannalla. Vapautensa puolesta taistelleiden työläisten\nkannan selviämistä edisti epäilemättä myös kansalaissodan jälkeisen\nsosialidemokraattisen puolueen johdon taantumuksellisuus ja vapautensa\npuolesta taistelevien työläisten ruokoton solvaaminen. Mutta\npohjaltansa oli se kuitenkin terveen luokkavaiston ilmaus.\n\nVäärin olisi silti sanoa, että yksilöiden kehitys vankilassakaan olisi\naina progressiivista. Kaikesta eristäytyneisyydestään huolimatta\ntapaa siellä miltei kaikki ne ilmiöt, jotka yleensä esiintyvät\ntyöväenliikkeen keskuudessa. Siellä olevat toveritkaan eivät ole\nkokonaan eristettyjä pikkuporvarilliselta vaikutukselta. Jotkut\nerityiset seikat voivat siellä vielä auttaa salassa piileskelleiden\npikkuporvarillisten vaistojen ja pyrkimysten ilmoille tulemista. Hyvin\nvaikuttavana tekijänä tässä ovat yleisen työväenliikkeen saavutukset\ntai menetykset. Epäilijät, raukat ja luopiot esiintyvät vankiloissakin\naina silloin kun ulkopuolista työväenliikettä kohtaa vastukset.\nJotkut toverit antautuvat myös siellä liian paljon yksityisiin\nharrastuksiinsa, joko yksipuolisesti ahmimaan porvarillista\nkirjallisuutta t.m.s., ja eivät huomaakaan, kun se on jo vaikuttanut\nheidän valtiollisiin mielipiteisiinsäkin. Johonkin heikompaan\nluonteeseen vaikuttaa vankila siihen suuntaan, että hänen päänsä alkaa\ntyöskennellä vain sen kysymyksen ratkaisemiseksi, miten saisi\nluokkataistelun kivuttomaksi ja uhrittomaksi. Silloin pyritään kaikki\nmenettelytapakysymykset ratkaisemaan vain tätä seikkaa silmällä pitäen.\nVoipa sanoa, että Suomen poliittisten vankien keskuudessa oli\nhuomattavissa eräitä vivahduksia, jotka ovat jossakin määrässä sukua\nVenäjän sosialidemokraattisen puolueen keskuudessa vuosina 1908-12\nesiintyneelle \"machilaisuudelle\" y.m.s. Eräissä aikaisemmin\nvallankumouksellisina esiintyneissä tovereissa aiheuttivat nämä seikat\nhiljaisen rämettymisen, joka vapaaksi päästessä joskus sai luopuruuden\nmuodon. Toiselta puolen ilmenivät pikkuporvarillisten ja proletaaristen\nvaikutteiden keskinäinen kamppailu vankien keskuudessa suoritettuina\nväittelyinä vallankumouksellisen työväenliikkeen menettelytavoista,\njärjestömuodoista ja lähimmistä tehtävistä. Vaikka nämä erilaiset\nvirtaukset esiintyivätkin selvempinä ja nykyaikaisempina jälkeen\nluokkasodan tuomittujen keskuudessa, niin eivät ne silti puuttuneet ja\nolleet kokonaan mielenkiintoa vailla vanhojen punakaartilaistenkaan\njoukossa. Ajoittain oli keskustelu niistä mahdollisuuksiin ja\nolosuhteisiin katsoen kautta koko vankileirin hyvin vilkasta. Toistensa\npoliittisessa kasvattamisessa olivat nämä keskustelut hyvin tärkeitä.\nYleensä tekivät kaikki vangit yksitellen ja yhteisesti työtä itsensä ja\ntoisten poliittisen kasvattamisen ja kehittämisen hyväksi.\n\nVoimakkaan poliittisen harrastelun ja kasvatustyön ansiota on, että\ntuollaiset horjumiset ja luopuruudet sittenkin ovat jääneet verrattain\nharvinaisiksi ilmiöiksi. Yleensä vallitsi vankijoukossa aina terve ja\nreipas henki. Tämä oli sitäkin tärkeämpää, kun ainoastaan yksimielisinä\nja taisteluhaluisina voitiin edes jossakin määrässä asettaa rajoja\nsille kidutukselle ja sorrolle, jota vankilain lahtarimainen johto\npyrki poliittisiin vankeihin sovelluttamaan. Voisi kertoa useita\nesimerkkejä siitä, miten suuresta merkityksestä vankilassakin on\nyksimielisyys. Pakollinen jumalanpalveluksissa käyminen esim. saatiin\nTammisaaren pakkotyölaitoksella poistettua kirkkolakon avulla. Sen\njohdosta tuomittiin kyllä ensin 250 miestä kurinpitorangaistukseen,\nmutta jonkun ajan kuluttua poliittiset vangit kuitenkin vapautettiin\ntästä velvollisuudesta. Miten välttämätön tämä vapautus oli, näkyy\nsiitä, ettei yksikään heistä sen jälkeen ollut läsnä\njumalanpalveluksissa.\n\nVaikka vankien ruoka ja kohtelu oli mitä koiramaisinta, niin töitä\nheiltä olisi silti vaadittu aivan rajattomasti. Varsinkin viimeisinä\nvuosina kävivät vaatimukset siinä suhteessa aivan mahdottomiksi. Jos\neivät pitkäaikaisen puutteellisen ravinnon heikontamat vangit kyenneet\ntäyttämään mahdottomia vaatimuksia, niin joutuivat he sen johdosta\nrangaistuksen alaiseksi. Tiesi mihin saakka vankilaherrain vaatimukset\nolisivat kohonneetkaan, jos vankien yhteistoiminta ei olisi ollut siinä\npahana esteenä. Selvää myös on, ettei luokkakoston uhreina vankilaan\nteljetyillä työläisillä voinut olla halua lisätä työtehoansa ja\nvankilain tuloja ja siten helpottaa suurten vankijoukkojen pitämistä.\nPäinvastoin. Vuoden 1921 lopussa oli pyykinpesussa työskenneillä\ntovereilla oikea työtaistelukin. Vankilan johto tahtoi nimittäin\nkorottaa päivässä pestävän kappaleluvun niin suureksi, että sen\nsuorittamiseksi olisi pitänyt olla koko päivän pesuhuoneessa, joka ei\nvastannut alkeellisimpiakaan terveyden vaatimuksia. Kolme kertaa\nuusittiin koko työsakki, toisia kuljetettiin päävahtiin ja tuomittiin\nrangaistuksiin, toisia pidettiin pesuhuoneessa 18 tuntiakin yhtämittaa\nsyömään päästämättä, uhattiin rangaistusajan pidentämisellä j.n.e.,\nmutta sittenkään ei löytynyt vankien joukosta pettureita. Noin kaksi\nviikkoa kestäneen kamppailun jälkeen päättyi taistelu vankien\ntäydelliseen voittoon. M.m. laitoksen vahtimestari ei voinut olla\nlausumatta ihailuansa vankien yksimielisyyden johdosta.\n\nTämä vankilan työtaistelu osoittaa kaikkein parhaiten miten voimaton\nporvaristo on yksimielistä työväenjoukkoa vastaan silloinkin, kun sillä\non tavallaan kaikki voimakeinot käytettävissään. Samalla se osoittaa\nsen, miten itsetietoista, taisteluhaluista, yksimielistä ja uhrautuvaa\nSuomen työväenluokan paras osa sentään on. Sellaista työväenluokkaa ei\nporvaristo kykene verisemmälläkään terrorilla, ei kauheimmillakaan\nvankilarääkkäyksillä lopullisesti maahan lyömään. Lahtarien\npyssynpiippujen edessä seistessään huusivat kuolemaantuomitut toverimme\n\"Eläköön vallankumous!\" Vielä vankilassakin asettivat he\nyksimielisyytensä porvariston apurien lannistamisyrityksiä vastaan.\n\n\n\n\nHelsingin vankileirit\n\n\nHelsingin vankileirin keskuspaikkana oli Viaporin linnoitus. Tänne\nmuutaman kilometrin päässä Helsingin rannasta sijaitsevalla\nsaariryhmälle teljettiin eri puolilta maata vangituita punaisia.\nVarsinaisten Viaporin saarten lisäksi käsitti Helsingin vankileirialue\nmyös Ison Mjölön, Santahaminan ja Katajanokan vankileirit ja joitakin\npoliittisia vankeja säilytettiin myös Söörnäisten kuritushuoneella.\nKaikkiaan lienee punavankeja ollut Helsingissä kolmentoista tuhannen\npaikkeilla. Vielä lokak. 3 p:nä 1918 jolloin jo paljon vankeja oli\nvapautettu, tai siirretty muualle, oli Viaporissa 5,150 vankia.\n\nVankiloiksi muutetut kasarmit olivat Viaporissa eristetyt vahvoilla\npiikkilankaesteillä. Aitauksien sisällä saivat vangit vapaasti liikkua.\nAlussa oli sekin kielletty.\n\n\n\nAsunto ja vaatetus.\n\n\nKun vankeja tuotiin Viaporiin laivoilla ja proomuilla sadottain ja\ntuhansittain, täyttyivät pian tilavimmatkin kasarmit. Varsinkin\nkasarmeissa No. 1 ja 7 olivat olot kerrassaan hirvittävät. Kummassakin\noli ahtauden lisäksi likaisuus tavaton. Puhtaanapito oli mahdoton\nyksistään senkin syyn takia, että vangeilla ei ollut vettä riittävästi\nkäytettävissä. Kasarmissa No. 1 oli ahtaus niin suuri, että vangit\nmakasivat kuin sillit tynnyrissä eikä sittenkään tahtonut yön aikaan\nriittää kaikille lattiapintaa edes jäsenten oikaisemiseksi. Eräässä\nhuoneessa, jonka lattian pinta-ala oli 90 neliömetriä, oli sullottuna\n95 vankia. Vuodevaatteista ei saattanut olla puhettakaan. Omia likaisia\nvaateryysyjään pitivät vangit sekä pito- että sänkyvaatteineen.\n\nEsitämme seuraavassa kuvaavan tilaston, jonka vankilapiirin\nviranomaiset ovat tehneet vankien vaatesuhteista. Tilasto, joka on\nkahteen kertaan tarkastettu, käsittää vankilapiirin, jossa oli 977\nvankia. Se on laadittu syyskuun 6 p:nä 1918. Sen mukaan oli vankien\nvaatetus seuraavanlainen:\n\n    Ilman paitaa            345 vankia\n    Ilman alushousuja       420   \"\n    Ilman sukkia            746   \"\n    Ilman housuja           262   \"\n    Ilman liivejä           481   \"\n    Ilman takkia            339   \"\n    Ilman palttoota         672   \"\n    Ilman sänkyvaatteita    788   \"\n    Ilman käsiliinoja       688   \"\n    Ilman tyynyä            783   \"\n    Ilman kenkiä            436   \"\n    Ilman työpuseroa        809   \"\n\n    1 paita                 463 vangilla\n    1 pari alushousuja      419   \"\n    1 pari sukkia           130   \"\n    1 pari housuja          625   \"\n    yhdet liivit            385   \"\n    1 takki                 539   \"\n    1 palttoo               166   \"\n    sänkyvaatteet            31   \"\n    1 käsiliina             134   \"\n    1 tyyny                  54   \"\n    1 pari kenkiä           494   \"\n    1 työpusero              68   \"\n\nEdellä oleva tilasto osottaa sitä hirvittävää tilaa, jossa vangit\nolivat vaatetukseen nähden juuri talven tehdessä tuloaan.\nSamansuuntaiset olisivat tilastot muistakin Viaporin vankilapiireistä.\n\n\n\nRuoka.\n\n\nVangeille annettu ruoka oli laadultaan ala-arvoista ja\nravintopitoisuudeltaan riittämätön. Ravinnon riittämättömyyden paljasti\nensimäisenä dosentti Carl Tigerstedt, joka toimitti ruokaoloissa\ntutkimuksia. Antamassaan lausunnossa selittää hän, että levossa olevan\ntulee saada ravinnokseen 1,900 kaloriaa sisältävän ruokamäärän. Jos\nhiukankin tekee työtä nousee kaloriatarve. Hänen tutkimuksensa\nViaporissa osottivat, että vain harvoin saivat vangit 1,400 tai 1,500\nkaloriaa käsittävän ravintomäärän vuorokaudessa. Melkein sääntönä oli,\nettä ruokamäärä rajoittui 1,000:een tai 800:aan kaloriaan, mennen\njoskus sitäkin vähemmäksi.\n\nRuoan laadusta kerrottakoon seuraava esimerkki, joka tuli julkiseksi\nsanomalehtien kautta. Eräs vanki kirjoitti syksyllä v. 1918: \"Iltasopat\novat olleet niin kurjat, että miehet eivät voi niitä syödä.\nPerjantai-iltana 700 miehestä vain 300 saattoi syödä sopan.\nLauantai-aamuna vietiin edellisen illan soppaa 400 tai 500 litraa\nsioille, mutta siatkaan eivät syöneet, haistelivat vain ja täytyi\nsekottaa muuta ruokaa sekaan, ennenkuin se kelpasi. Iltasoppa on\nmakeista juurista ja niissä on sellaisia vihreitä lehtiä niinkuin\nnokkosia seassa ja juuret ja lehdet ovat homeisia ja haisevia.\"\n\nKesällä saivat vangit ylläkuvatunlaista keittoa päivällä ja illalla\n5-10 silakkaa, myöhemmin pienen leivänpalan ja milloin kokonaisen,\nmilloin puolikkaan silliä. Alkuaikoina annettiin keitos pesuvadeissa\nyhteisesti 8-10 vangille, myöhemmin sai jokainen vanki itselleen oman\nastian, \"pakin.\"\n\n\n\nSairaudet ja kuolleisuus.\n\n\nEi ole ihme, että tällaisissa olosuhteissa kuolema teki niittoaan ja\nettä melkein kaikki vangit sairastivat milloin lievemmin milloin\nvakavammin. Lokakuussa oli 5,150 vangista 1,000 sairaana. Sairaalassa\nei hoito ollut alhaisiakaan vaatimuksia vastaava. Kuolleisuus oli\nhirvittävä. Vielä lokakuussa, jolloin olosuhteet olivat parantuneet,\nkuoli yhdellä ainoalla viikolla 33 vankia. [\"Sairashoidosta\" on\nkäytettävissämme monta kuvaavaa esimerkkiä. Kerrottakoon eräs. Toveri\nVille Venäläinen oli rintamalla ollessaan haavoittunut jalkaansa. Ensin\noli hän punaisten sairaalassa, jossa jalka leikattiin nilkan kohdalta\npoikki. Valkoisten päästessä voitolle, vietiin hänet Viaporiin,\nvankileirin sairaalaan. Siellä lääkäri paransi säärenpään, niin että\ntoveri saattoi kainalosauvojen varassa lähteä tuomiolle. Hän sai\nkuolemantuomion. Sitä ei kuitenkaan pantu täytäntöön, vaan tuomittu\nsiirrettiin Turkuun. Jalkaa alkoi nyt kovasti polttaa ja lääkärin\ntäytyi avata säärenpää uudelleen. Esille tuli esine, joka ei kuulu\nihmisruumiiseen eikä edes lääkärien työkaluihin. Lääkäri veti sen ulos\nja se oli puolitoista tuumaa pitkä rautanaula. Sen olivat tietysti\nvalkoiset lääkärit sinne asettaneet saadakseen potilaalle lisää tuskia\nja mahdollisesti verenmyrkytyksen.]\n\nViaporissa tapahtuneet vankien rääkkäykset ovat yleisesti tulleet\ntunnetuiksi. Niinikään lienee tällä vankileirillä telotettu enemmän\nkuin muilla leireillä. Pienistä järjestysrikkomuksistakin saattoi\nmenettää henkensä ja useita kuvaavia viranomaisten julistuksia\ntoimitetuista telotuksista on tallella. Viaporissa telotetuista ei ole\ntarkkaa lukumäärää. Marraskuun 2 p:nä kertoo muuan helsinkiläinen lehti\ntelotuksista seuraavaa:\n\n\"Suomenlinnassa (valkoisten antama nimi Viaporille) on ollut tapana\nhaudata kuolleet 2 kertaa viikossa, nim. tiistai- ja perjantaipäivinä.\nHautaaminen on toimitettu vangeilla ja ruumiit on haudattu\nSantahaminaan, jossa nyt on pitkiä rivejä osottamassa kapinallisten\nsurullista kohtaloa. Telotetut ja luonnollisella tavalla kuolleet on\nhaudattu eri paikkoihin. Haudalla on muistomerkkinä ripa, johon on\nmerkitty järjestysnumero. Telotettujen haudoilla on korkein numero 235,\njoka osottaa, että niin monta ammuttua on haudattu ja numeroitu.\nMelkoinen joukko viimeaikoina haudattuja on vielä numeroimatta. Viime\ntiistaina haudattiin 15, joista 7 ammuttuja. Menneinä aikoina on\nammuttujen ruumiit ampumapaikalta kuljetettu Sairaalasaareen, josta ne\non otettu laivaan, mutta nyt olivat ruumiit jätetyt ampumapaikalle,\njosta ne poikettiin matkalla ottamaan.\"\n\n\n\nKatajanokka ja Santahamina.\n\n\nMantereen puolella Katajanokassa sijaitsevassa ent. venäläisen meriväen\nkasarmissa säilytettyjä vankeja käytettiin etupäässä töissä satamissa,\nSantahaminassa y.m. Ahtaus ja likaisuus oli Katajanokan leirillä ehkä\nvielä kammottavampi kuin Viaporin saarilla. Kun esimerkiksi kerran\ntuotiin Viaporista lisää \"työvoimaa\", noin 400 henkeä, oli heidän\ntulonsa Katajanokan vankilaviranomaisille \"yllätys.\" Kaikki uudet\ntulokkaat sullottiin yhteen ainoaan suureen saliin. Vaikka sali\nnäyttikin ensi silmäyksellä suurelta, täyttyi se tuossa tuokiossa ja\nyön tultua ei löytynyt edes lattialta nukkumatilaa. Toiset torkkuivat\nikkunoilla, toiset lattialla toinen toistensa päällä.\n\nSantahaminassa säilytettiin etupäässä naisvankeja. Olosuhteet eivät\nolleet siellä sen kummemmat kuin muillakaan leireillä. [Katso\nkirjoitusta: \"Mitä työläisnaiset saivat kokea.\"]\n\nOlo Viaporin vankileirillä oli raskas, mutta se paljasti näkemään\nporvariston kaikessa inhottavassa alastomuudessaan. Monen uinuva\nluokkatietoisuus karastui leirillä raudanlujaksi päättäväisyydeksi.\n\n\n\n\nRiihimäen vankileiri.\n\n\nRiihimäen vankileirin korkein vankimäärä oli 11,000. [Vielä\nmarraskuussa 1919 oli Riihimäen \"pakkotyölaitoksella\", joksi vankileiri\nnimitettiin, 1,500 punavankia.] On selvää, että tällaisen vankimäärän\nkeskuudessa olivat olosuhteet kauheat. Ahtaus oli tavaton. Erittäin\nvastenmielisen ja epäsiistin vaikutuksen teki suuri kasarmi, jossa oli\nuseita osastoja ilman väliseiniä. Viidettä sataa miestä oli yhdessäkin\nainoassa kasarmissa.\n\nAhtaudesta oli luonnollisena seurauksena likaisuus. Vangit makasivat\npuulavereilla ilman sänkyvaatteita. Laverit olivat saastaisen likaisia.\nOmien alusvaatteiden pesemiseen ei ollut tilaisuutta. Syöpäläisiä\nsikisi tavattomalla vauhdilla. Jos niitä omista vaatteistaan tappoikin,\ntuli niitä makuulaverien raoista aina uusia. Vasta vuoden kidutuksen\njälkeen alettiin puhtaudellisiin seikkoihin kiinnittää huomiota, mutta\nvielä silloinkin luettiin saippua ja pyyhe ylellisyyksiin kuuluviksi.\n\nRuokaan nähden sopivat samat määritelmät mitä on sanottu muista\nvankileireistä. Keväällä ja kesällä 1918 oli leirillä suoranaista\nnälkäkidutusta. Myöhemmin yritettiin jonkinlaisia parannuksia, mutta\ntuon tuostakin loppuivat ruokatarpeet koko laitokselta ja vangit saivat\nmilloin pitempiä milloin lyhempiä aikoja olla kokonaan ilman leipää tai\nmuita arvokkaimpia ravintoaineita. [Yksityiskohtaisia kuvauksia\nRiihimäen vankileirielämästä saa kirjoituksesta \"Lehtiä punavangin\npäiväkirjasta.\"]\n\nKun vangeilta puuttuivat ihmisruumiin terveydelle kaikkein\nvälttämättömimmät ehdot: puhdas ilma, riittävä ravinto, puhtaat\nvaatteet ja liikunto, niin ei ole ihme, että kuolemantapaukset ja\nsairaudet olivat kammottavan lukuisat. Lääkärinhoito oli kaikkea muuta\nkuin tyydyttävä. Välskärillä oli \"lääkkeenä\" merenruokoinen keppi,\njolla hän paukutteli vankeja sääriin ja mihin sattui osaamaan, jos he\nuskalsivat mennä hänelle kipujaan valittamaan. Jos vanki pyysi hoitoa\nturvonneille säärilleen, sanoi välskäri kiukkuisesti: \"Sinä saatana\nsyöt liikaa.\" Toisinaan määräsi hän lääkkeeksi hevosen lantaa ja usein\notti hän taskustaan esille revolverin, sanoen: \"Tästä minä annan\nsinulle lääkettä.\"\n\nVasta pitkien aikojen perästä saatiin vankien toistuneiden valitusten\ntuloksena \"välskäri\" erotettua. Hän oli ollut tehtävässään porvariston\ntoiveita vastaava. Välskärin ammatista ei hänellä tiedetä olleen\ntietoja, mutta sensijaan oli hän varkaudesta ollut suorittamassa\njälkikurssin Turun Kakolassa.\n\nYhteys vankien omaisten kanssa oli tavattoman vaikeaa. Kirjeiden\nlähettämisestä ja vastaanottamisesta annettiin tuon tuostakin uusia\nukaaseja. Kirjeiden lähettämisestä salaa, samoinkuin sanomalehtien\nlukemisestakin seurasi koppirangaistus. Myöhemmin, kun vankien\ntuomitseminen jo oli suoritettu, sai ensimäisen luokan vanki lähettää\nja vastaanottaa kuukaudessa yhden kirjeen, toisen ja kolmannen luokan\nvanki sai kirjoittaa ja vastaanottaa kaksi kirjettä.\n\nVankeja kuoli uskomattomat määrät. Eräänäkin heinäkuun päivänä 1918\ntuli eräs vartiopäällikkö Räsänen hiki hatussa hautausmatkalta ja\nkiroten kerskasi, että olipa se tänään luja päivä, kun 83 raatoa\nvietiin kuopalle. Kuormaa ladottiin kymmenenkin alastonta ruumista\npäällekkäin ja vietiin sellaisenaan hautausmaalle.\n\nKun valkoinen hallitus viimein julisti kauan odotetun \"armahduksen\",\nosottautui, että vangit joutuivat ankaran seulomisen alaisiksi.\nArmahduksen ulkopuolelle jätettiin säännöllisesti henkilöt, jotka\naikaisemmin olivat kuuluneet sos. dem. -puolueeseen. Seurauksena olikin\nvankien keskuudessa yleinen masennus. Koko \"amnestia\" käsitettiin\nhirtehispilaksi.\n\nKaikista vastuksista huolimatta yrittivät vangit keskuudessaan\nylläpitää henkisiäkin harrastuksia. Kun sos. dem. -puolueen\neduskuntaryhmän jäsenet marraskuussa 1919 tekivät vierailun leirille\ntervehdittiin heitä vankien torvisoittokunnan soitolla ja\nköörilaululla. Silloin ei vielä niin selvästi nähty, että sos. dem.\nedustajista kehittyy Suomen työväenluokan katalia pettureita. Pientäkin\nvalonpilkkua synkässä elämässään tervehtivät vangit riemulla. Se\nosotti, että heissä sittenkin palaa taistelijain tuli. Riihimäenkään\nvankilahelvetti ei kyennyt tappamaan heissä taisteluhalua ja\nuhrausvalmeutta työväenluokan hyväksi.\n\nEsitämme lopuksi erään Riihimäen leirillä viruneen ent. vangin pari\ntätä teosta varten sepustamaansa muistelmaa.\n\n\n\nRiihimäen vankileirin johtaja, majuri Kraemer.\n\n\nHarmaantuneista viiksistään ja hoikasta varrestaan huolimatta oli\nmajuri Kraemer säilyttänyt sotilaallisen ryhtinsä. Sensijaan hänen\nolemuksensa kaikessa muussa teki vähemmän sotilaallisen vaikutteen.\nKun majuri Kraemer hienoon univormuunsa pukeutuneena liikkui\npiikkilanka-aitauksen sisäpuolella olevain vankien keskuudessa, oli\nhänen taskuaseensa aina paljastettuna ja valmiina ampumaan. Puhe oli\nsopertavaa ja katseesta ilmeni hurja pelko. Se, että majuri Kraemer\ntoisinaan uskalsi taskuaseellaan ampua piikkilanka-aitauksen\nsisäpuolella olevia aseettomia vankeja, ei suinkaan ollut mikään\nrohkeuden ilmaus. Se ei ainakaan tehnyt sotilaallista vaikutusta.\n\nKerran, kun vangit tapansa mukaan vaiteliaina kuluttivat aikaansa\nkasarmin seinustalla, sattui siitä majuri Kraemer kulkemaan ohi. Kukaan\nei mieheen kiinnittänyt sen suurempaa huomiota, mutta sen sijaan majuri\nKraemer katsoi vankijoukkoon epäilevän tiukasti, laukaisi aseensa\njoukkoa kohden erikoisesti tähtäämättä ja jäi katsomaan seurausta.\nPahemmin haavoittunut tarttui lantioonsa ja ääntä päästämättä tupertui\nistumaan. \"Sattuiko\", kysyi ampuja maltillisuutta teeskentelevällä\näänellä. \"Sattui\", kuului vastaus! \"Niin sen pitikin sattua\",\npirullisella äänellä lisäsi vankileirin johtaja majuri Kraemer ja\njatkoi matkaansa.\n\n\n\nKuolemaan tuomittu.\n\n\nHeinäkuinen aurinko heitteli puiden latvojen lomista viimeisiä\nsäteitään. Hermoja vihlova sekamelskainen vankileirin elämä ja\nvartijain raa'at kiroukset olivat hetkeksi tauonneet. Joukko kasarmi 21\nasukkaista syventyi lukemaan vasta kirjoitettua kirjettä, jonka\npäävahdin siivooja \"Lahden poika\" oli tuonut nähtäväksi. Kirje oli\nluvaton. \"Lahden poika\" oli saanut sen postiin toimittamista varten.\n\nKoruttomalla tavalla kirjoitettu kirje puhui järkyttävää kieltä:\n\n    \"Rakas äiti --\n\n    Nyt minä olen kuolemaan tuomittu. Ainoa rikos minkä tein oli se,\n    että läksin pyytämään kylästä ruokaa. Minut saatiin kiinni ja\n    vankileirin päälliköt tuomitsivat minut ammuttavaksi tänä-iltana.\n    Mieluummin kuolen kuulasta kuin nälkään.\n\n    Rakas äiti. Antakaa minulle anteeksi kaikki, mitä olen teitä\n    vastaan rikkonut. Älkää surko minua.\n\n    Ainoa toivomukseni on, että minun ruumiini siirretään\n    kotipitäjääni Luumäelle.\n\n    Kyyneleet vuotaa. En jaksa enempää kirjoittaa.\n\n                             Jääkää hyvästi,\n\n                                            (Allekirjoitus.)\"\n\nTuskin kirjeen viimeinen rivi oli ehditty lukemaan, kun vastapäätä\nolevan päävahdin portin saranat narisivat. Väsynein laahustavin\naskelein astui portista ulos nuorukainen, tuskin 18 vuoden ikäinen.\nNuorukaisen jälessä käveli kaksi riihimäkeläistä pyöveliä.\nTihrusilmäinen ja leveälieristä tummaa hattua käyttävä synkän näköinen\nmies (Lehmus ja ?). Varovaisten pyövelien kiväärien piiput olivat\nsuunnatut uhrin selkään parin jalan etäisyydestä. Hiljalleen liikkui\nsurullisen näköinen kulkue. Se suuntasi matkansa esikunnan ja metsän\npuoleista vankileirin porttia kohden. Ennen kuin porttia heidän\njälkeensä oli kunnolleen suljettu, kuului kaksi laukausta.\n\nKenenkään ei tarvinnut kysyä laukausten tarkoitusta. Ne puhuivat itse\npuolestaan selvää ja armotonta kieltään.\n\nTapausta seuranneet miehet istuivat hiljaa ajatuksiinsa vaipuneina.\n\n\n\n\nHennala -- valkoinen vankilahelvetti\n\n\n\nAntaantuminen Lahden luona.\n\n\nTaistelut Lahden omistamisesta olivat tauonneet. Punainen armeija oli\nantautunut kansainvälisen lahtariarmeijan armoille. Punakaartilaiset\njoutuivat vangiksi, vain muutamien onnistuessa päästä pakenemaan.\nValkoiset voittajat saksalaisine kätyreineen iloitsivat voitostaan,\nkerskuen saaneensa 80,000 vankia. [Luku tavattomasti liioiteltu, v. d.\nGoltz puhuu 25,000 vangista. (Katso lukua \"Lahtarien ulkomainen apu.\")\n-- Toim.]\n\nOliko vankeja voittajien ilmoittamaa määrää, sitä en voi mennä\nvakuuttamaan, mutta otaksukaamme, että niin oli. Herralan asemalla,\nensimäinen asema Lahdesta länteenpäin, oli useita junallisia\nsotapakolaisia, miehiä, naisia ja lapsia, jotka kaikki joutuivat\n\"sotavankeuteen\" Lahteen. Vangiksi joutuneiden lukumäärä oli kaikessa\ntapauksessa hyvin suuri, sillä Lahdessa olivat kaikki koulurakennukset\nviimeistä sijaa myöten täynnä, samoin oluttehdas ja valimo. Kun\nsittenkään eivät kaikki vangit mahtuneet näihin tilapäisiin\nvankiloihin, sijoitettiin heitä tuhatmäärin kaupungin laidassa olevalle\nFellmannin pellolle. \"Muurin\" muodosti kiväärimiehistä muodostettu\nketju tykkeineen ja kuularuiskuineen. Loput vietiin Hennalan\nkasarmeihin.\n\n\n\nVeriorgiat alkavat.\n\n\nEnsimäinen tehtävä, johon valkoiset valloittajat ryhtyivät, oli vankien\nryöstäminen ja murhaaminen. Saksalaiset olivat mestareita taskujen\ntyhjentämisessä, mutta tolkuttomassa murhaamisessa he jäivät\nsuomalaisista aseveljistään huimasti jälelle. Päivittäin kuljeskeli\nisäntämiehiä ja herraskekkuleita etsimässä vankien joukosta uhreja.\nFellmannin pellolle kasatussa joukossa oli paljon perheitä,\npakolaisia. Sydäntä viiltävää oli nähdä kun perheen jotakin läheistä\nomaista lähdettiin viemään aseellisten miesten välissä \"vähän\nkuulusteltavaksi.\" Tavallisesti ei kukaan viedyistä palannut omaistensa\nluokse.\n\nNimen yhtäläisyys, yhdennäköisyys, vieläpä pukukin (sotilassinelli) oli\nriittävä syy aiheuttamaan ampumisen. Jos nainen tavattiin miehen\npukimissa, (aktiivisessa rintamapalveluksessa olleet naiset käyttivät\nmiesten pukuja) niin hänet talutettiin metsän laitaan ja ammuttiin\nmuitta mutkitta. Näyttikin aluksi, että verihurtat oikein nauttivat\nsaadessaan ampua naisia. Kuinka paljon naisia ammuttiin Lahdessa sitä\nei tiedä ampujat itsekään, mutta satoja niitä kaikessa tapauksessa on\nollut.\n\nPunaiset olivat taistelujen aikana tavanneet kaksi vakoojaa ja ampuneet\nheidät. Vakoojien ruumiit oli kuljetettu Lahteen ja omaiset olivat\nniitä säilyttäneet. Lahden valloituksen tapahduttua sitten vietettiin\n\"juhlalliset\" hautajaiset. Oli tehty sellainen päätös, että juhlan\nylennykseksi on tapettava 20 punikkia. Jostakin tuntemattomasta syystä\ntoivatkin hakijat \"vain\" 17 punikkia ja kun puuttuvan määrän\nhankkiminen olisi tuottanut hidastusta \"pyhälle toimitukselle\",\ntyydyttiin ampumaan nämä 17 punikkia vakoilijoiden autuudeksi.\n\nKerrottiin, että saksalaiset olivat tehneet sellaisen sopimuksen, että\nhe saavat ottaa \"sotakorvauksen\" valloittamiltaan alueilta. Kellot,\nrahat, vaatteet, kengät, sormukset, kaikki heille kelpasi, ja vielä\nkesäkuulla oli kymmeniä vankeja tekemässä saksalaisille kirstuja ja\nlaatikoita, joilla he kuljettivat \"sotasaaliinsa\" omalle maalleen.\n\nEnnen lopullista romahdusta olivat punakaartilaiset lähettäneet\nrauhanneuvottelijoita vihollisen luokse sopimaan antautumisehdoista.\nNeuvottelijat olivat selvillä tehtävästään ja sodanaikaisten tapojen\nnoudattamisesta. Valkoinen lippu liehuu neuvottelijajoukon\nensimäisillä. Ammunta lakkaa. Vihollinen sallii joukon lähestyä. Kun he\novat äänenkuuluvilla. huutaa joku valkoinen: Seis! Mitä haluatte? Kun\nneuvottelijat ilmoittavat asiansa, vastataan siihen pirullisesti\nnauraen ja komennetaan kuularuiskut paukkumaan. Kaikki neuvottelijat,\n46 miestä, tuhoutuvat siihen paikkaan. Tapahtumapaikka kaupungin\nlaidassa olevalla Teivaan mäellä on myöskin täten murhattujen\nhautapaikka.\n\nEsimerkit riittänevät. Kaikkiaan lasketaan näissä veriorgioissa tapetun\nyli kaksituhatta ihmistä, joukossa satoja naisia ja alaikäisiä poikia.\nMutta kauheampaa tuli vielä seuraamaan. Ampumalla tappaminen on\nsittenkin inhimillisempää kuin kuoleminen rääkkäyksiin, nälkään ja\ntauteihin.\n\n\n\nHennala.\n\n\nKun voiton hurmiossa olevat verihurtat olivat saaneet tulisimman\nverenhimonsa tyydytettyä, siirrettiin loputkin vangeista Hennalan\nkasarmeihin.\n\nHennalan kasarmit ovat venäläisten rakennuttamat v. 1912 ja\ntarkoitetut sotilaskasarmeiksi. Tällä paikalla on aikaisemmin sijainnut\nHennala-niminen talo, jolta Venäjän valtio osti tarvitsemansa maa-alan.\nVarsinaisen kasarmialueen pinta-ala on noin kolme tai neljä neliökm.\nKasarmit olivat vielä 1918 keskeneräisiä, ainoastaan kaksi isompaa\nmiehistökasarmia, No. 23 ja 24 ja muutamia upseerikasarmeja oli\njollaisessakin asuttavassa kunnossa. Hennalan aluekartalle on merkitty\nkaikkiaan yli 60 rakennusta, mutta tähän lukuun on sisällytetty myöskin\nkaikenlaiset kaivot ja muut sellaiset. Varsinaisia asuttavia kasarmeja\nlienee parinkymmenen seutuvilla. Kirkko, joka v. 1918 oli\nkeskeneräinen, kansliarakennukset, verstashuoneustot,\nvarastorakennukset, 4 saunaa, 2 sairaalaa, upseerikasino y.m.\nmuodostavat loput mainitusta rakennusluvusta. Kaikki rakennukset ovat\ntiilistä muuratut ja melkein poikkeuksetta kaksi- ja kolmikerroksisia.\n\nMiehistökasarmit ovat rakennetut savisille pelloille, kirkko\nkasarmialueen keskustassa olevalle mäentöyräälle ja upseeri- ja\naliupseerikasarmit metsikköön raivatuille aukeille. Kasarmien suunta on\npohjoisesta etelään. Kasarmialueen pohjoispäässä on hautakappeli ja\nhautausmaa melkein raivaamattomassa hongistossa, ja vähän loitompana\nnäistä ampumamaneesi. Leirialueen pohjoispään editse mutkittelee\nkeväisin vuolas Porvoonjoki.\n\nTälle leirialueelle sijoitettiin noin 20,000 punaista, miestä ja\nnaista.\n\n\n\nVerta, yhä vain verta.\n\n\nKun kasarmit olivat täyttyneet vinttejä myöten ja vangit saatu\npiikkilanka-aidan sisäpuolelle, alkoi uusi verenvuodatus. Nyt\nryhdyttiin jakelemaan \"ansaittuja rangaistuksia.\" Verihurttien\n\"kenttäoikeus\" istui kasarmissa 26 (sairaala) ja jakeli tuomioitaan\ntoukokuun alkuviikkojen aikana. Tuomiot olivat lyhyitä: ammuttava.\nTäten tuomitut kuljetettiin kasarmi 5:n takana olevaan metsikköön ja\nammuttiin. Ammuttavat kuljetettiin 5:n, 10:n jopa 20:nkin joukoissa,\npuolialastomiksi ryöstettyinä. Eräänäkin päivänä karttui ammuttavia 70.\n\nTähän samaan metsään ammuttiin eräänä toukokuun alkupäivänä 152 naista.\nNaiset olivat riisutut alasti -- useimmat olivat olleet miesten\npuvuissa -- ja raiskauksien ja rääkkäyksien jälkeen heidät ammuttiin\nyhdeksi lihaläjäksi. Heidät silvottiin kuularuiskuilla ja kuopattiin\npaikalla olevaan suohon.\n\nSamaan kasarmiin, jossa kenttäoikeus jakeli tuomioitaan, oli teljetty\nmuuan Larsson-niminen pariskunta. Molemmat olivat vielä nuoria ja\ntekivät sivistyneen vaikutuksen. Kenttäoikeus tuomitsi miehen\nammuttavaksi. Tämä koski vaimoon niin, että hän tuli mielenhäiriöön ja\ntahtoi hypätä akkunasta alas, kun miestään lähdettiin viemään\nammuttavaksi. Tapauksessa saapuvilla olleet kertoivat puolisoiden eron\nolleen järkyttävän katsella. Vaimo joutui suorastaan hysteeriseen\ntilaan ja kamppaillessaan lahtarien kanssa repeytyivät hänen\nvaatteensa. Hän tahtoi seurata miestään. Hänen hysteerinen tilansa\njatkui vielä seuraavanakin päivänä ja hän pyysi edelleen päästä\nmiehensä luokse -- ja vietiinkin: alastomana, rääkättynä hänet\nammuttiin samaan metsikköön kuin miehensäkin.\n\nTuohon samaiseen suohautaan on kätketty Ali Aaltonenkin. [Punakaartin\njohtomiehiä ja etevä strategikko.] Hänen oli ensin onnistunut päästä\npakenemaan vainoojiaan, mutta joutui Villähden asemalla kiinni ja\ntuotiin Lahteen ja sieltä Hennalaan. Majuri Kalmin näyteltyä häntä\nkasarmi 5:n pihassa oleville vangeille, hänet kuljetettiin metsikköön\nja ammuttiin. Kerrottiin, että Kalm itse olisi suorittanut ampumisen.\n\nKuinka paljon ruumiita tuo hauta kätkee, sitä ei tiedä kukaan, ei edes\n\"tuomioistuin\" itse. Tein v. 1922 matkan Lahteen ja kävin\ntarkastelemassa \"lahtipoikien\" verisiä jälkiä. Hauta sijaitsee aivan\nkasarmialueen vieressä metsikössä. Se on T:n muotoinen. Toinen\nhaudoista on noin 40 metriä ja toinen, joka yhtyy edelliseen, noin 20\nmetriä pitkä. Paikalla on nähtävästi ollut aikoinaan suohauta ja sen\ntäyttivät lahtarit tapettujen työläisten ruumiilla. Vaikka olikin\nkeskikesä kun paikkaa tarkastelin, oli se löyhkäävän, likaisen veden\npeitossa. Veden, oikeammin liejun, pinnalle pulppuilee rakkuloita\nikäänkuin syvinä huokauksina. Paikka on laskeutunut ja aitaamaton, eikä\nmaanomistaja ole suostunut siihen, että kuoppa kunnolla täytettäisiin,\nvielä vähemmän, että sille nostettaisiin kumpu. Metsää käytetään karjan\nlaidunmaana. Hauta puhuu kammottavassa alastomuudessaan hirveää kieltä\nvalkoisten verihurttien pohjattomasta verinälästä ja vuosia kestävästä\nkoston hautomisesta.\n\n\n\nNälkään tappaininen.\n\n\nJo ensimäisestä päivästä alkaen saivat vangiksi joutuneet kokea, että\njos säästyikin \"ansaitulta tuomiolta\", niin kohtalona oli vieläkin\nkauheampi: nälkäkuolema. Kun vangit olivat vielä Lahdessa, ei heille\nannettu syötävää ja Hennalassa ei asia suinkaan parantunut; ruokaa\nannettiin vasta kolmen vuorokauden kuluttua.\n\nKasarmissa 23, jonne tämän kirjoittaja aluksi joutui, jaettiin ruokaa\nmyöskin viiden muun kasarmin vangeille. Kerran päivässä annettiin\njonkinlaista soppaa, jonka pääasiallisimman osan muodosti vesi, jossa\noli seassa n.s. kalliokalaa ja joskus tapasi seoksessa merkkejä\nakanaisista jauhoista. Kalliokala, s.o. suolattu ja kuivattu \"likokala\"\noli pantu pataan ruotoineen ja nahkoineen, puhdistamatta ja\nliottelematta. Myöhemmin pantiin tähän sotkuun juuriksia, nekin\npesemättä ja puhdistamatta, santaisina ja roskaisina. Annos oli puoli\nlitraa, ja vaikka sitä olisi annettu millaisia määriä tahansa, ei siitä\nolisi kenellekään ollut hyötyä, sillä se oli ravinnoksi kelpaamatonta.\nLeipää, johon vilja oli jauhettu akanoineen ja roskineen, annettiin\n1/12 leivästä. Se oli niin piikkistä, että se repi suoliston haavoille.\nKun ruoka-annokseen lisätään suolainen silli, niin siinä on kaikki\nherkut. Sellaisella sapuskalla piti elää. Savosta syksyllä tuodut\nvangit nimittivät soppaa \"reuhkaksi.\"\n\nKun pääasialliseksi ruoaksi muodostui vain vesi ja silli, niin ei ole\nihmettelemistä, vaikka nälkäkuolema sai seuralaisekseen vesipöhön,\nsairauden, joka ajetutti ensin jalat ja sitten vähitellen kohosi\nyläruumiiseen ja tappoi onnettoman helvetillisiin tuskiin.\n\nVatsatauti oli yksi ravinnosta johtuvia tauteja. Moinen soppa, jota\noltiin pakotettu syömään, tuotti poikkeuksetta ripulin ja kun sen sai,\nei ollutkaan enää keinoja sen poistamiseen. Teen tuonnempana selkoa\nnäistä vitsauksista.\n\nNälkään kuoleminen ei liene kaikkein vaikeinta, kunhan ensin on\nsivuuttanut n.s. ensimäisen asteen, s.o. tottunut. Mutta siinäpä se\nonkin. Tupakkamiesten kesken ollaan normaalioloissakin valmiit\npistämään tupakaksi, kun nälkä huutaa suolissa. Niinpä Hennalassakin\nkoettivat monet miehet tyydyttää kalvavinta nälkää tupakalla, mutta se\nitseasiassa oli lopun kiirehtimistä. Kun katselin ympärilläni olevia\ntovereita, jotka olivat nälkäkuoleman partaalla, pysyttelivät he\nviimeiseen asti jalkeilla eivätkä enää viimeisinä vuorokausina\ntunteneet nälän kalvavaa tuskaa. Kun sitten suolisto oli jo niin\nturtunut, ettei se enää ottanut vastaan ruokaa, oli kuolema nopeana, ja\nminä luulen, tuskattomana vieraana. Laihduttuaan sananmukaisesti\nluurangoksi ja silmien painuttua syviin kuoppiin, oli katseessa\npelottava, haudantakainen ilme. Kun olit vastakkain toverin kanssa,\njoka polki Hennalan polkuja viimeisiä vuorokausia, niin katseensa,\nvaikka se olikin tähdätty suoraan silmiisi, tuntui katsovan ohitsesi,\nikäänkuin tuntemattomaan kaukaisuuteen. Lukuisia olivat tapaukset,\njolloin vangille oli tullut ruokapaketti -- vasta heinäkuulla annettiin\noikeus tuottaa omaa ruokaa -- mutta jota hän ei enää kyennyt syömään.\nMainitsen tässä kuvaavan tapauksen. Kyröskoskelta kotoisin oleva\nLindberg-niminen, jo vanhempi mies, sai ruokapaketin, jota hän ei\npyrkinytkään syömään, ei vaikka kuinka olisimme kehottaneet. \"Ei minun\nnyt ole nälkä\", vastasi hän kehotteluun. Hankimme maitoa ja koetimme\npuoliväkisin sitä hänelle juottaa, mutta tuloksetta. Kahden päivän\nkuluttua hän kuoli -- ainakin näytti kuolleen. Eräs Salovaara niminen\nmies, jostakin Turun seudulta, kuoli aivan viereiselleni lavitsalle ja,\nkuten näytti, ilman tuskia. Hänkin vakuutti ettei tuntenut nälkää eikä\nkipua ja että hänellä oli niin hyvä olla. Mutta ei kulunut tuntia\nviimeisestä vakuuttelusta, kun hän jo makasi kuolleena. Esimerkkejä\nolisi vaikka kuinka lukuisasti, nämä riittäkööt. Pääasia on todistaa,\nettä Hennalassa tapettiin sadottain työläisiä nälkään.\n\n\n\nTapetaan, salaa ja julkisesti.\n\n\nVaikka oli annettu määräys, että vankeja ei saa ampua ilman laillista\ntutkintoa ja tuomiota, eivät ampumiset silti loppuneet. Luettelen\nmuutamia tapauksia valaisemaan valkoisen vankilan komentoa.\n\nToukokuulla tapahtuivat lukuisimmat salamurhat. Niinpä kasarmi 24:n\nulkopuolella kiertävä vartija ampui pääakkunasta sisään, tappaen\nmiehen. Saman kasarmin ruokajonossa ampui vartija miehen, joka oli\nsiepannut ylimääräisen sillin. Ammuttu ei kuollut heti, vaan uusitulla\nlaukauksella lopetti ampuja miehen päivät. Toukokuun alkupäivinä meni\nmuuan vanki kasarmi 26:n kenttäkeittiön padan laidasta kaapimaan siihen\njähmettynyttä keitosta. Vahtisotamies ampui hänet varoittamatta.\nAmmuttu oli niin huonossa vaatetuksessa, että ainoastaan saappaat\nkelpasivat ampujalle. Ruumis haudattiin kasarmin läheisyydessä olevaan\nmetsään.\n\nToukokuun 23 p:nä komennettiin kasarmi 23:n vangit ulkosalle riviin.\nVankeja oli tuotu parina edellisenä päivänä Loviisasta ja sijoitettu\nmainittuun kasarmiin. Tapahtumapäivänä oli myöskin tuotu vankeja ja\nnämä komennettiin päävahdin (kasarmi 22) seinustalle, aikaisemmin\ntuodut sijoitettiin 23:n pituussuunnassa olevalle tielle. Kun vangit\nolivat asettuneet määrätyille paikoille, alkoi saapuvilla olevan\nvartija- ja sotilasjoukon päällikkö ärjyä ja huutaa:\n\n-- Kuka ampui yöllä kasarmista kuularuiskun vartijaa? Kukaan ei\nvastannut, sillä ei tiedetty sellaista tapahtuneen. Kuularuisku oli\nasetettu kasarmien läheisyyteen siten, että sillä saattoi \"lakaista\"\nkumpaistakin kasarmia.\n\n-- Hyvä! Näytämme teille, että meillä on ankara laki. Astukoot kaikki\nKyminlaakson miehet rivistä ulos.\n\nNoin 60 miestä erottautuu rivistämme, jossa on muutamaa vaille 300\nmiestä.\n\nLahtarit neuvottelevat. Miehet komennetaan riviin takaisin. Oliko annos\nliian suuri? Ärjyntä jatkuu sitä raivokkaammin ja siihen yhtyy kaikki\nsaapuvilla olevat pyssymiehet, ainoastaan kasarmien välisellä töyräällä\nolevat 8 tai 10 Mikkelin pataljoonan sotilasta ovat vaiti, mutta\nhypistelevät hermostuneesti kivääreitään.\n\nSitten ärjyvä upseeri ilmoittaa, että joka viidestoista mies ammutaan,\njollei ilmoiteta ampujaa. Kun sellaista ei voitu tehdä, ryhtyi eräs\nparinkymmenen vuotias herrasnulkki laskemaan ja erottamaan miehiä\nrivistä. Tapettavia karttui 18.\n\nMiltä tuntui seisoa sellaisessa rivissä, jossa kuolemaa tarjottiin\nsattumakaupalla? Kun nyt vuosien kuluttua tarkastelen muistiinpanojani\nja kovistelen muistiluutani, niin palautuu elämys ilkeänä unena\nmieleeni.\n\nOlimme niin nälistyneitä ja kiusattuja, että jos sattuma olisi tuonut\nkuoleman vapauttajaksemme, olisi se tietänyt enempien kärsimysten\nloppumista. Olin selvillä alusta alkaen, että taasen saa Hennalan korpi\nuutta höystettä, mutta kuolemanpelkoa en tuntenut. Kaikki tuntui\nyhdentekevältä. Elämän jatkumisen mahdollisuus, tai sen äkkinäinen\nkatkeaminen, eivät muodostaneet keskenään sellaista ristiriitaa niissä\noloissa, että ne olisivat aiheuttaneet ajattelulle erikoisia tehtäviä.\nOlimme viikkokausia katselleet kuolemaa silmästä silmään sen\nhirveimmissä muodoissa ja tottuneet kuolemanajatukseen. Hermosto oli\nikäänkuin turtunut, jolle mikään näkemys ei tuottanut yllätystä.\nToisekseen olisi mestaus tietänyt enempien kärsimysten loppumista, se\nolisi tietänyt pikaista vapautusta epävarmuuden, nälkäkuoleman ja\ntautien infernosta, ja siksi ei uhkaava kuolema tuntunut järkyttävältä.\nOlin melkein rivin loppupäässä, kun laskeminen alkoi ja ajattelin\nitsekseni: saa nähdä mikä numero minun osakseni tulee? 13!\nOnnettomuuden luku! välähti aivoissani. Oliko minulle onnettomuudeksi\netten tule ammutuksi, hymähtelin itsekseni. Lahtarinuorukaisen\nlaskiessa vankeja, tein sen havainnon, että hän luki viiteentoista ja\nsieppasi riveistä joka kuudennentoista. Laskuerehdys, joka toisille\ntulee kalliiksi, mutta sama kaiketi lienee kuka meistä ammutaan,\najattelin.\n\nKun lasku on toimitettu, alkaa joku rivimme alkupäässä oleva\nnuorukainen puhua; luulen että toiset vangit kehottivat häntä.\n\n-- Minä heitin eilen illalla uuniin lattialla ollutta roskaa ja roskien\nmukana oli luultavasti patruuna, kun uunista kuului paukaus.\n\n-- Milloin se tapahtui?\n\n-- Yhdeksän aikaan illalla.\n\n-- Ei se ollut se. Ampuminen tapahtui yhden aikaan yöllä. Joku alottaa\nuudelleen keskustelun. Sen tulos on kohtalokas.\n\n-- Meidän joukkomme ei enää ole yhtä suuri kuin eilen illalla.\nJoukostamme vietiin tänä aamuna kaksi miestä päävahtiin.\n\nUpseeri komentaa kaksi sotamiestä hakemaan eristetyt, ja kun heidät\nvajaan kahden minuutin kuluttua on tuotu paikalle, asetetaan heidät\nilman muuta kasarmin seinustalle seisomaan ja sotamiehet komennetaan\nampumaan. Toinen, pitempi miehistä huutaa: Älkää Jesuksen nimessä\nampuko, minä olen syytön! Kahdeksan kiväärin yhteislaukaus lopettaa\nenemmät huudot. Lyhempi mies seisoi tyynenä kiväärien edessä ja kaatui\nääntä päästämättä. -- Toisen ammutun nimi oli Franssila ja toisen\nFagerlund, kumpikin, luultavasti Malmilta kotoisin.\n\nLahtarit tyytyivät näihin kahteen uhriin sillä kertaa. Ne\nkahdeksantoista \"palautettiin elämään.\"\n\nKasarmi 23:n ruokajonossa kesäkuulla sai Uski-niminen vanki nälän\nvaikutuksesta verensyöksyn ja kaatui kentälle. Eräs uhrin ystävistä\nmeni auttamaan ja hoivaamaan kaatunutta. Sen huomasi lähellä oleva\nPesu-niminen, Savitaipaleelta kotoisin oleva vartija, kohotti\nkiväärinsä ja ampui auttajan kuoliaaksi.\n\n15 p:nä kesäkuuta, noin viiden aikaan aamulla, ampui eräs vartija kas.\n24:n klosetin akkunasta sisään, jolloin neljä vankia kuoli ja yksi\nhaavoittui. Laukauksen \"onnistumisen\" aiheutti se, että useita vankeja\noli käymälässä ja verenjanoinen pyöveli ampui keskelle miesryhmää.\n\nSyyskuun 7 päivän vastaisena yönä ammuttiin kasarmi 23:n lasisen oven\nkautta sisälle ja tuotti laukaus surman kahdelle miehelle.\n\nYöllä 11. 10. heräsivät kasarmi 23:n vangit kolmen nopeasti toistaan\nseuraavan laukauksen paukkeeseen ja kuulien vinguntaan käytävällä. Heti\nlaukausten vaiettua kuului kamalaa vaikerrusta ja huutoa ja tuntui kuin\nihminen olisi paiskattu permantoon. Samaan aikaan kuului vaikerrusta\ntoiseltakin taholta. Sanitääri -- vanki -- tulee paikalle ja vaikka\nulko-ovella seisova pyssyhurtta uhkaa ampua jokaisen, joka tulee\nkäytävälle, menee sanitääri ja useita muita vankeja vaikerrusta kohti.\nNäky oli sellainen, kuin oli osattu odottaakin: eräs vanki makasi\nlattialla lävitse ammuttuna ja verissään. Jo ensi silmäys riitti\ntodistamaan, että ammuttu oli kuollut.\n\nHiljainen valittaminen johti sanitäärin toisten uhrien luokse. Eräs\nvanki oli saanut kuulan reisilihaksiinsa ja tuotti miehelle vaikeita\ntuskia. Kolmas kuula oli sattunut erään toisen vangin jalkaan, mutta\noli haavoittuminen lievempää laatua kuin edellisen.\n\nMuistelen, että ammutun nimi oli Stålberg ja kotoisin ehkä Porvoosta.\nHänelle saapui seuraavana päivänä postikortti, jossa koetettiin\nrohkaista ja lohduttaa häntä runoilijan sanoilla: Än kommer dag, än är\nej allt förbi (\"Viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi.\" -- Vap.\nsuomenn.).\n\nMainitsen vielä erään venäläisen välskärin tappamisen osoittamaan, että\nmielivalta oli Hennalassa lakina ja murhamiehet vartijoina. Eräänä\ntoukokuun päivänä tuli muutamia vartijoita hakemaan mainittua välskäriä\n\"tutkittavaksi\" ja antoivat samalla tietää, että hänen päivänsä olivat\nluetut. Mies puhui sujuvasti suomea ja oli heti tolkulla kysymyksestä.\nHän teki tenän eikä aikonut lähteä, jolloin hakijat alkoivat tuuppia\nhäntä kivääreillään. Uhri teki äkkikäännöksen ja sieppasi lähimmältä\npyssyhurtalta kiväärin kädestä ja alkoi huitoa sillä ympärilleen,\nsaaden erään lahtarin keikahtamaan maahan. Syntyi epätoivoinen\ntaistelu, joka päättyi siten, että välskäri ammuttiin kentälle\nkuoliaaksi.\n\nEsimerkit riittänevät.\n\n\n\nAsuntokurjuus.\n\n\nAsunnot olivat kurjat. Olen jo maininnut, että akkunat olivat melkein\nkaikista murjuista rikki ja taivaan tuulet puhaltelivat ja vinkuivat\nlautaisissa sisäseinissä. Laitoksella ei ollut antaa sänkyjä, ei sänky-\neikä muitakaan vaatteita, miesten täytyi olla samoissa tamineissa yötä\nja päivää. Puhtaudenpito oli melkein mahdotonta, kun ei ollut välineitä\nsellaiseen. Miehet nukkuivat pelkällä asfalttipermannolla kivi tai\nhalko päänalusena. Vasta syyspuolella kesää ryhdyttiin rakentamaan\npuisia makuulavitsoja, mutta niistä ei kurjuus oikeastaan lieventynyt\nyhtään, sikäli vain paheni, että tuoreista laudoista kyhätyt lavitsat\nolivat luteitten ja täitten erinomaisia tyyssijoja. Lavitsat olivat\nkolmikerroksisia ja moni sairas oli kovan edessä kiivetessään\n\"parvelle.\" Tämän kirjoittaja asui kesän sellaisessa murjussa, jonka\nlattian pinta-ala oli 6x7 metriä ja tälle alalle oli sijoitettu 64\nmiestä.\n\nMiehistökasarmit numerot 23 ja 24 ovat noin sadan metrin pituisia\nkaksikerroksisia rakennuksia ja rakennetut alkuaan yhdeksi aukeaksi,\nmutta sittemmin lautaisilla seinillä jaettu pienempiin huoneisiin.\nKlosetit ovat rakennuksen päissä. Upseerikasarmit ovat kolmikerroksisia\nja sisältävät kolmen huoneen ja keittiön huoneustoja. Päävahti on\nkaksikerroksinen ja sen alakerrassa on 12 pientä selliä ja kaksi\nisompaa huonetta; yläkerta on rakennettu kansliahuoneistoksi. Sellien\npinta-ala on 2,5x4 metriä ja sellaisiin selleihin ahdettiin\nkaksitoistakin miestä. Majaillessa syyskesällä päävahdissa, olin siinä\nonnellisessa asemassa, että sain asua puhdistajien sellissä, jossa oli\nvain 8 miestä.\n\nKun \"tuomioistuimet\" alkoivat toimintansa, eristettiin tuomiolle\nhuudetut Kuutoseen, \"matkailijakotiin\", kuten sitä sanottiin. Siellä\noli niin paljon tuomittavaksi haalittua joukkoa, että kaikki\nkäytävätkin olivat ihan täynnä. Yöt olivatkin kauheimmat. Päivällä\nsentään sai olla avarahkolla pihamaalla.\n\n\n\nSairaalat -- lahtihuoneita.\n\n\nOli luonnollista, että sellaisissa oloissa ja niin lukuisan vankijoukon\nkeskuudessa sairaustapaukset olivat hirvittävän lukuisat. Kesällä,\njolloin vangit olivat luetut ja numeroidut, oli Hennalassa yli 13,000\nvankia. Oikeastaan voi hyvällä syyllä väittää, ettei tuossa joukossa\nollut ainoatakaan, jota olisi saattanut sanoa terveeksi; kaikki olivat\nainakin puutteellisen ja epäterveellisen ravinnon näännyttämiä. On\nlaskettu -- minä puolestani pidän lukua liian alhaisena -- 6,000\ntyöläisen luiden vaalenevan Heimalan korvessa.\n\nKasarmissa 25, joka oli muodostettu sairaalaksi, oli sairassijoja 130\ntäysimmillään ollessa. Silloin kun se sairaalaksi muodostettiin, ei\nsiellä ollut minkäänlaisia vuodevaatteita, ainoastaan rautaiset sängyt\nja niissä puiset lavitsat. Vasta heinäkuulla järjestettiin\nsairasvuoteet, jotka muodostivat: olkinen patja ja tyyny, lakana ja\nviltti.\n\nVarsinainen sairaalarakennus on kasarmi 26 ja siellä lienee ollut tilaa\nnoin parille sadalle potilaalle. Sinnekin hankittiin vuodevaatteet\nvasta myöhemmin. Tässä sairaalassa ottivat lääkärit vastaan potilaita.\n\nLääkkeistä oli puute -- ainakaan niitä ei riittänyt vangeille. Opiumia\nannettiin sekä tippoina että pulverina. Aspirinia oli jonkun verran,\nmutta ei läheskään riittävästi. Jos venäläisiltä ei olisi jäänyt\nkasarmiin kiniiniä, olisivatkin lääkeaineet supistuneet\nedellämainittuihin. Kiniiniä oli sangen huomattavasti ja se pelastikin\nmonen punikin kuumeen kourista. Sidetarpeita ei myöskään ollut\nriittävästi, alussa ei nimeksikään. Kaikenlaisia rättejä ja riepuja\nkäytettiin sidetarpeina. Vasta 1919 kesällä, jolloin suurin osa\neloonjääneitä vankeja oli siirretty Riihimäelle, oli riittävästi\nsidetarpeita. Opiumi, morfiini, kiniini ja peräruiske olivat Hennalan\nsairashoidon tyypillisimmät lääkkeet ja lääkitsemiset.\n\nKesällä raivosi vankileirillä tulirokko ja espanjantauti.\nTulirokkosairaita varten perustettiin eräästä kolmikerroksisesta\nkasarmista tulirokkosairaala.\n\nVarsinaisten sairaaloiden ohella oli kummassakin isossa kasarmissa oma\nsairaalansa, jossa hoidettiin lievemmin sairaita. Nämä \"sairaalat\"\nlopetettiin, kun murhat, tappamiset, nälkäkuolema ja taudit olivat\ntehneet riittävän suuria aukkoja vankien riveihin -- ja sairaaloihin.\n\nMinun käsitykseni on, että useimmat kuolemantapaukset aiheutti\nriittämätön ja ravinnoksi kelpaamaton ruoka, mutta tarkastellessa\nalastomia ruumiita, joita kuljetettiin hautausmaalle avonaisilla\nrattailla, huomasi ruumiiden olevan kolmenlaatuisia: yksi osa oli\näärettömän laihoja, osa tavattomasti turvonneita ja osa mustia kuin\nneekerit. \"Mustaan rokkoon kuolleita\", sanoivat vangit.\n\n\n\nRuumiit silvotaan.\n\n\nErään toverin muistiinpanoista lainaan hänen näkemyksiään Hennalasta.\n\n\"Ruumiiden raateleminen näytti olevan herrojen mielityötä. Niinpä\nollessani sairashuoneella vesijohtoa korjaamassa näin siellä\nvannahuoneessa (kylpyhuoneessa) erään ruumiin, jonka oikeaan käteen oli\nkiinnitetty paperilappu, johon oli kirjoitettu: \"M. Lehtikangas,\nHelsinki. 21 vuotias.\" Kun tarkastelin toverini kanssa ruumista, niin\nhuomasin, että vainajan oikeassa kupeessa oli noin 6 senttim. pitkä ja\nehkä 10 senttim. syvä pistoaseen tekemä haava, josta pursusi hyytynyttä\nverta lattialle.\n\nSamoin aikaisemmin keväällä, kun kävin ruumisliiterissä kasarmi 52\nluona, laskin siellä olevan 124 alastonta, kauhean näköistä ruumista,\njoista toiset olivat kamalasti silvottuja. Eräiltä oli vatsat revitty\nauki ja sisälmykset viety pois. Keskellä huonetta oli noin 60 senttim.\nleveä verentahraama pöytä, jonka päällä raatelemistyö nähtävästi oli\nsuoritettu. Sementtipermannolla oli paksulta hyytynyttä verta.\n\nMenettely lienee tarkoittanut anatoomisia tutkimuksia, mutta se tapa ja\nse epäinhimillisyyttä uhkuva into, jolla nuoret koulupoikaset iskivät\npuukkonsa työläisvainajien ruumiiseen, oli omiaan ilmaisemaan, että\n\"tutkijoissa\" kiehui viha ja kostontunne työläisiä kohtaan. Sairashoito\nja sairaiden kohtelu oli sanoin kuvaamattoman kurjaa ja ihan tosissaan\njoutui itseltään kyselemään, että ovatko nuo valkoiset hirviöt ihmisiä\nvai petoja.\"\n\n\n\nLääkärit -- osaksi lahtareita.\n\n\nLeirin ylilääkärinä toimi kaiken sen olemassaoloajan John Vitali,\nLahdesta. Minä jouduin hänen kanssaan henkilökohtaiseen kosketukseen ja\nkokemukseni perusteella vakuutan, ettei hän pienimmälläkään tavalla\nasettunut pelastamaan hoidettavakseen uskottuja vankeja. Hän\npäinvastoin asettui vastustamaan kaikkia pyrkimyksiä vankien kurjan\ntilan kohottamiseksi. Hänestä yksinomaan riippui, saiko vanki tuottaa\nitselleen ruokaa vankilan ulkopuolelta. En tiedä hänen kenellekään\nantaneen oikeutta tuottaa ruokaa, vaikka vangin terveys riippui juuri\nruoasta. Tuo lääkärivalansa unohtanut vitivalkoinen mies alkoi sentään\nloppupuolella leirikautta suhtautua hieman huomaavammin vankeihin,\nvaikka ei asettunutkaan ehkäisemään esim. johtaja Lansen\njuopottelurötöksiä.\n\nVitalilla oli useita apulaisia. Niistä on mainittavin tohtori\nVallenius, joka oli melkein kaikissa mestauksissa saapuvilla\ntarkastamassa lähtikö punikista henki. Kuvaavaa on, että mestatun\nvastustajan ruumiillekaan ei annettu rauhaa. Tohtori Valleniuksen\nollessa mestauksissa saapuvilla, eivät pyövelit saaneet ampua\nmestattavaa päähän, sillä tohtori kokosi mestattujen päät ja lähetti ne\nluultavasti Helsinkiin. Kerrankin, kertoi sairaalassa toimessa oleva\nvanki Thomasson, oli tohtorilla huoneessaan 12 ammutun työläisen päätä\nlaatikkoihin pakattuna. Sama vanki, joka ammatiltaan oli apteekkari,\nkertoi, että Vallenius myöskin kokoili sairashuoneella kuolleiden\nvankien sydämien n.s. imusuonia, joita hän myöskin lienee lähettänyt\nHelsinkiin. Kun kuolema näytti jossakin vangissa tekevän tuloaan -- oli\nasiasta heti ilmoitettava tohtorille. Imusuoni oli leikattava heti\nkuoleman tapahduttua tai ainakin puolen tunnin kuluttua siitä, muuten\nruumis ennätti kangistua. Kun tohtori luuli kuolevan vetäisseen\nviimeisen henkäyksensä -- \"kai se jo kuoli\" -- hyökkäsi hän heti\nruumiin kimppuun puukkoineen ja leikattuaan haluamansa kappaleen hän\nhymähti: \"nyt varmasti kuoli.\" Kerrottiin myöskin, että Vallenius olisi\nantanut n.s. \"viimeisiä ryyppyjä\", mutta Thomasson arvelee huhun\njohtuvan siitä, että ankaria tuskia kärsiville sairaille annettiin\nmorfiinipistoksia.\n\nApulaislääkäri Sucksdorfin kerrottiin olleen punaisille suosiollisen ja\nsen vuoksi joutuneen valkoisten epäsuosioon. Kandidaatti Vannas ei\nliene intoillut erikoisella valkoisuudellaan, mutta tuskin lienee\ntehnyt vankien hyväksi mitään erikoisempaa, ei ainakaan sellaista\nkerrottu. Valleniuksen erottua toimestaan, tuli leirille kaksi\nnaislääkäriä, joista Paasosen kerrottiin olleen ainakin yhdessä\nmestauksessa saapuvilla. Mäkelän kerrottiin olleen mestarin\nparantelemaan vartijoiden sukupuolitauteja. Hän kulki leirillä\n\"pyssysepän\" nimellä. Bergström oli vanha mies, josta ei ollut enää\nmihinkään. Parkkisen kanssa en joutunut tekemisiin enempää kuin\ntoistenkaan kanssa. En kuullut häntä kenenkään kiittävän enkä\nmoittivan.\n\n\n\nHoitajattaret -- \"Sun fliirun, sun flaarun --.\"\n\n\nEnsimäisenä ylihoitajattarena toimi Snell. Kun olin kerran\ntilaisuudessa seuraamaan hänen \"hoitoaan\", huomasin, että hän tiesi\nitsekin olevansa \"ylihoitajatar.\" Hänen kintereillään juoksenteli eräs\nupseeripukuinen \"ritari\" ja yhdessä tämän kanssa Snell suunnitteli\nlääkkeitä potilaille. Kun minä jouduin parin pakeille sairauteni\nvuoksi, sanoi maskuliini heilalleen: \"Mitä me syötämme tolle punikille,\nannammeko vaikka tota?\" Remakasti nauraen suostui hoitajatar\nehdotettuun \"lääkkeeseen\" ja \"tota\" minulle sitten annettiin. Minä en\nkuitenkaan siitä huolinut ja meille tuli kiivas sananvaihto \"upseerin\"\nkanssa. Selviydyin sentään tästä lempivästä parista pahemmitta\nkommelluksitta.\n\nSnellin jälkeen sai ylihoitajattaren toimen savolainen neitsyt\nHeimonen, joka Aunuksen \"nostattamisen\" aikana meni heimoveljiään\nhoivaamaan. Hän asui yhdessä hoitajatar Simeliuksen kanssa ja leirin\nsilloinen johtaja Väinö Lans oli heidän ainaisena vieraanaan. Tälle\n\"veteraanille\" juottivat nämä \"vaaralliseen\" ikään päässeet\nneitsykäiset kaikki alkohoolille tuoksahtavat lääkeaineet. Kerrankin\ntuotiin sairashuoneelle 16 litraa alkohoolia sairaita varten, mutta\nlienee se yksinomaan Lansen suolien kautta haihtunut ilmaan. Kumpi\nimpyeistä oli Lansen sydäntä lähinnä, ei ole meidän arvattavissa, mutta\nHeimonen näytti tykkäystään julkeammin, kun taas Lans näytti taittuvan\nSimeliuksen eduksi.\n\nUuden vuoden yönä -- muistaakseni -- sattui tapaus, joka herätti\nvankien keskuudessa kiusallista huomiota. Silloin näet\nsairaanhoitajattaret ja sairaalassa toimessa olevat punaiset\n\"sanitäärit\" ja putsarit lähtivät huviajelulle laitoksen hevosilla.\nLienee karttunut 6-8 hevoskuormaa, ja tämä karavaani kierteli aina\nLahtea myöten. Jälkiselvittelyssä ajettiin retkeen osallistuneet vangit\nyhteiskasarmeihin, kun sensijaan hoitajattarille ei liene tullut muuta\nkuin muistutus. Vangit yleensä ottivat sairaalassa toimineiden toverien\nmenettelyn moitittavalta kannalta; se tuntui liian pitkälle menevältä\nveljeilyltä lottalaisten kanssa. Samoin pidettiin vankien ja\nhoitajattarien \"sekahedelmäkuoroakin\" -- laulukuoroa -- tarpeettomana\nja sopimattomana.\n\n\n\nVerta, vieläkin verta.\n\n\nHennalassa säilytettävien vankien päiden varalle Lahteen sijoitetut\n\"valtiorikosoikeudet\" alottivat istuntonsa useissa eri paikoissa.\nEnsimäiset vangit olivat olleet punnittavina ja havaittu, että useat\nansaitsivat kuoleman, suuri osa elinkautisen ja loput monivuotisen\nvankeusrangaistuksen. Panimme merkille, että tuomiot helpottuivat ajan\nkuluessa, niin että syksyllä joku onnellinen saattoi päästä\nehdonalaiseen vapauteenkin. Mutta tavallisesti palasi tuomiolle viety\njoukko yhtä lukuisana kuin oli lähtenytkin. \"Kun oli tuttu tuomari\npääsin elinkautisella\", oli tavallinen tervetuliaishuudahdus\nodotteleville tovereille. Vaikka olikin monet kovat koettu kesän\nkuluessa, ei sittenkään tahdottu uskoa että tuomiot pitäisivät\npaikkansa. Luultiin jo valkoisten tyydyttäneen verijanonsa ja lisäksi\narveltiin, että nyt kun \"tuomarit\" istuvat oikeutta ja ymmärtävät, että\nverta on jo vuodatettu liiaksikin, niin ei enää verenvuodattaminen\nuusiinnu. Sellaisilla hurskailla toiveilla lohduteltiin kuolemantuomion\nsaaneita. Mutta eivät lahtarit leikitelleet kanssamme. Tuomitut\neristettiin eri kasarmeihin, kuolemaan tuomitut päävahtiin ja toiset\n\"Ykköseen\", \"Kolmoseen\" j.n.e., kunnes koko vankijoukko oli tuomittu.\n\nPyövelit toimivat. Kuinka monta vankia Lahdessa tuomittiin kuolemaan,\nsitä en tiedä, mutta paljon niitä täytyi olla, kun Hennalassa\nennätettiin ampua 32 vankia. Toisia kuolemantuomioita muutti\n\"valtiorikosylioikeus\" elinkautisiksi vankeusrangaistuksiksi ja osa\ntuomioista jäi täytäntöön panematta annetun kiellon perusteella.\nEnsimäisessä erässä vietiin ammuttavaksi 3, toisessa 5, kolmannessa 6,\nneljännessä 6 ja viidennessä 12 miestä. Ampuminen suoritettiin\nhautausmaalla hautakappelin seinustalla kello kuuden aikaan aamulla.\nSyyskuun 7 p:nä toimittivat ampumisen sotamiehet, mutta saman kuun 25\np:nä he kieltäytyivät ja silloin täytyi vartijoista muodostaa erikoinen\npyövelisakki. Sinä päivänä, jolloin sotamiehet kieltäytyivät, piti\nammuttaman muistaakseni 5 miestä, mutta lykkääntyi ampuminen\niltapäivään, jolloin riittävä määrä aktiivisia lahtareita saatiin\nhaalituksi kokoon.\n\nMestauspäivän edellisenä iltana eristettiin kuolemaan tuomitut\npäävahdissa koppiin numero 7 -- \"kuoleman koppiin\" -- ja pappi ja\nlääkäri kävivät tutkimassa tapettavien valmiutta. Minä en tiedä\nkenenkään tarvinneen kummankaan herran apua.\n\nEn saanut tietää kaikkien mestattujen nimiä, joten seuraavasta\nluettelosta puuttuu viiden ammutun nimet. Ei ole myöskään tiedossani\nminä päivänä teloitus toimitettiin. Luettelo on seuraava:\n\nKalle Kosti Kanerva Loimaalta, Juho Koskela Helsingistä, Matti Järvinen\nKotkasta, Lauri Martiin Hyvinkäältä, Akseli Ruuth Joutsasta, Eino Emil\nLeppä Hauholta, Otto Lehtonen Hauholta. Ivar Vilander Valkomista, Hugo\nSalonen Helsingistä, Ferdinand Vilhelm Heino Kiikasta, Evert Virta\nHelsingistä, Otto Mäenpää Kotkasta, E. Suikell Herralasta, Verner\nSilman Ruovedeltä, Ilmari Reunanen ja Toivo Salminen Kylmäkoskelta,\nveljekset Johan ja Yrjö Palmunen Ulvilasta, Vilho Oksanen Perniöstä,\nHeikki Mikkola Huittisista, August Viktor Viklund Lohjalta, Artturi\nHarju Nastolasta, Johan Glad Lohjalta, Äberg Hyvinkäältä, Lauri\nLahtinen Hyvinkäältä ja Virtanen Lohjalta.\n\nPäävahdissa oli lisäksi parikymmentä muuta joilla oli vahvistettu\nkuolemantuomio ja jotka olivat saaneet tuomionsa joko Lahdessa tai\nmuiden paikkakuntien \"oikeuksissa\", mutta heidän tappamistaan ei pantu\ntoimeen Lahdessa, vaan heidät siirrettiin Viipuriin. Mistä syystä\nsiirto toimitettiin, siitä ei ole tietoa, mutta monenlaisia arveluja se\nherätti vankien keskuudessa. Viipurissa ennätettiin vielä ampua\nseuraavat vangit ennenkuin virallinen tappaminen lopetettiin. Kalle\nHöglund Viipurista, Gustaf Adamsson Valkomista, Abel Sepponen Kymistä,\nThure Fagerström Bilnääsistä, Emil Koski Halikosta, Kalle Sinivuori\nHögforsista, Juho Salimäki Hattulasta, Kustaa Virtanen Hyvinkäältä,\nArthur Lindholm Hangon maaseurakunnasta ja Sulo S. Salmi Sipoosta.\nViipurissa olivat tietenkin paikalliset tuomioistuimet paukutelleet\nkuolemantuomioita ja paikalliset lahtarit panneet ne täytäntöön.\n\nLokakuun 11 p:nä toimitettiin Hennalassa viimeinen virallinen\nteurastus, jolloin vietiin tapettavaksi 12 työläistä. Oli kolea aamu.\nEdellisenä päivänä olimme kuulleet, että ampuminen tapahtuisi\nseuraavana päivänä. Oli otaksuttavaa, että ammuttavat vietäisiin\nasumamme kasarmin (23:n) ohitse ja siksi olimmekin varuillamme. Kello 6\naikaan vaeltaakin joukko kasarmimme ohitse. Tapettavia on 6 ja\nsaattajia ainakin kaksi kertaa niin paljon. Toiset 6 tapettavaa oli\nviety toista tietä mestauspaikalle. Hirvittikö lahtareita viedä kaikki\n12 yhdessä sakissa?\n\nSitä aamua en unohda milloinkaan. Tiesimme odottaa ja olimme avanneet\nakkunat saadaksemme paremmin seurata kuolemaa kohti kulkevien\ntovereittemme viimeistä matkaa. Eräs tapettavista, vanha mies, on\nkietaissut niinimaton hartioilleen suojatakseen itseään kylmältä.\nTunnen joukosta F. Heinon, Kiikoisista. Hän kulkee pystyssäpäin,\ntakitta, rinta paljaana, uhkuen nuoruutta ja voimaa. Saavuttuaan\nkohdallemme hän huomaa tuttuja akkunassa, kohottaa kätensä ja huutaa\nraikuvalla äänellä: Eläköön vallankumous! Me vastasimme ja aloimme\nlaulaa Marseljeesia. Joukko loittonee, katoaa näkyvistämme ja me jäämme\njännittyneinä odottamaan kuuluvatko laukaukset asuntoomme asti.\nSellissä vallitsee kammottava hiljaisuus ikuisuudelta tuntuvien\nminuttien kuluessa. Sitten: -- hajanainen yhteislaukaus kuuluu ja\ntuontuosta yksinäisiä laukauksia. Verikoirat rääkkäävät uhrejaan. Sydän\non jäykistyä petomaisen julmasta verileikistä. Pidämme yksinkertaisen\nhartaushetken pyövelien käsiin sortuneiden toveriemme muistoksi.\n\nNäitä kuutta mestattavaa olivat saattamassa m.m. vartijat Kalle\nLahtinen, Äkerman, Meriläinen, Malinen ja Manninen. Nämä tunnettiin,\nvaikka kaikki saattajat olivatkin nostaneet kauluksensa pystyyn ja\nvetäisseet lakit silmilleen. Häpesivätkö pyövelit ammattiaan?\n\n\n\nKeitä olivat ampujat?\n\n\nMestattavia saattamassa olleet vartijat väittivät, että he eivät olleet\nampumassa ja että ammunnan toimittivat vapaaehtoisesti pyövelin virkaan\nryhtyneet toverinsa. Varmuudella tiedetään, että ainakin seuraavat\nvartijat olivat ampumassa: Emil Hakala Sysmästä, Lonka Vehkalahdelta,\nÄkerman, Mynttinen, Rantasen veljekset Sysmästä, Karikoski,\nLappalainen, Nikkinen, Eero Kauppila, Kalle Lahtinen Lahdesta,\nKorhonen ja Manninen. On mahdollista, että vartijat vuorottelivat\npyövelinvirassaan. Ampujia on kaikessa tapauksessa ollut useampia kuin\nedellä on lueteltu. Vartija Grönholm kertoi kerran, että hän meni\n\"salaa\" seuraamaan ampumista. Silloin oli m.m. Ilmari Reunanen\nammuttavien joukossa. R. ei kuollut ammutusta laukauksesta ja hänelle\ntäytyi osoittaa \"armoa\" ampumalla uusi kuula ruumiiseen.\n\nKun ampuminen oli toimitettu, hyökkäsi tohtori Vallenius uhrien\nkimppuun ja irroitti heidän päänsä -- \"tieteellistä tutkimista varten!\"\nContra bonos mores! [Vastoin hyviä tapoja. -- Toim.]\n\n\n\nLeirin johtajat.\n\n\nEnsimäisenä johtajana oli lahtelainen asioitsija ja gulashi Kalle\nViljanen. Miekkonen, jonka suurimpana nautintona oli vankien\ntapattaminen ja rääkkääminen. Hänen omallatunnollaan lienee\nkansalaissodan jälkiselvittelyjen aikana tehtyjä murhia enemmän kuin\nkenelläkään toisella \"asioitsijalla.\" \"Päästäkää se helvettiin\", oli\nhänen sotalaulunsa. Hän kävi kasarmeilla omin käsin pieksämässä\nvankeja. Kerrankin näin hänen lyövän erästä poikasta tuuman vahvuisella\nlaudalla päähän, niin että lauta katkesi ja poika pyörtyi. Hänen\naikanaan toimitettiin edelläluetellut joukkoteurastukset ja\nrääkkäykset. Tuo huligaanimielinen ja halveksittu mies ei\npienimmälläkään tavalla asettunut estämään alaistensa vartijoiden\ntekemiä veritekoja eikä rääkkäyksiä. Rääkättyjen katkera kirous tulee\naina häntä seuraamaan. Hänen verinen valtakautensa kauhistutti viimein\nvallassaolijoita ja hänet erotettiin prenikoituna virastaan!\n\nSeuraava oli Väinö Lans, ent. ylioppilas Lahdesta. Olen jo maininnut\nkuinka hän vieraili sairashuoneella rakastellen hoitajattaria ja\nalkohoolille tuoksuvia lääkeaineita. Hän pani toimeen juominkeja,\njoihin punikeista muodostettu soittokunta otettiin soittamaan. Tiedän\nainakin kahdet bakkanaalit vietetyn. Ensimäiset olivat leirillä\ntoimessa olevien keskeiset, ja kun niistä sairaanhoitajattaret nostivat\nmetelin, pidettiin heidän suunsa tukkeeksi toiset ja edellistä\nkomeammat. Edellisessä \"juhlassa\" olivat saapuvilla ainakin seuraavat\nsuuruudet: päivystäjä Pöysälä, sairaalan taloudenhoitaja Nyberg,\nkanslistit Paavilainen ja Ryynänen, suojelijapomo Hugo Heinonen\nja lihakauppias Lindfors. Toisessa karonkassa olivat paitsi\nedellämainittuja leirin sairaanhoitajattaret. Tämän yöllisen mässäyksen\njälkeen olivat hoitajatar-Lotatkin tyytyväisiä.\n\nJos Lans olisi tyytynyt pelkkään juopotteluun ja irstailuun, olisi\nhänen virkauransa ehkä kestänyt kauemminkin, mutta kun hän erehtyi\nmyöskin varastamaan, niin se oli liikaa veli valkoisenkin mielestä.\nHänet tuomittiin keskellä loisteliaasti alettua virkauraansa pariksi\nvuodeksi linnaan ja kelpaamattomaksi valtion palvelukseen. Kaikki\nvartijathan Hennalassa varastelivat, mutta tyytyivät sellaisiin\nesineisiin, joita saattoi kuljettaa povessaan, mutta kun Lans varasti\nkokonaisia hevosia, niin sen huomasi koko maailma.\n\nLansea seurasi virassa Pöysälä, insinöörinkokelas, lahtelainen. Hän ei\nollut pitkäaikainen toimessaan, sillä niihin aikoihin \"nostettiin\",\nAunusta ja P. innostui menemään sinne.\n\nNyberg, \"potkukelkka\", oli seuraava. Hän oli alkanut tavallisesta\nvartijasta, kohosi siitä sairaalan taloudenhoitajaksi ja siitä\njohtajaksi. Hänellä oli paljon vaivaa eukostaan, joka ehdottomasti\ntahtoi lähennellä punaisia vankejakin. N. oli muuten samaa maata kuin\nedellisetkin.\n\nRyynänen oli viimeinen johtajista ja täytti kunniakkaasti edeltäjiensä\nsaavutukset. Ryynäsellä ja kanslisti Paavilaisella oli suhteita\nkansliassa toimessa olevan arvon neiti Gerda X:n kanssa, jolle\nsukkelapäiset punikit olivat antaneet nimen: \"Saaronin ruusu.\" Molemmat\nherrat kumartelivat tälle ruusuiselle Lotalle aina tomuun ja tuhkaan\nasti ja tämä puolestaan antoi silmäystensä valua herrain puoleen. Erään\nkerran oli \"Saaronin ruusu\" nähtävästi erehtynyt ottamaan liian pitkän\nryypyn, joka nujerrutti hänet kasarmin väliselle tielle. Ruusulta oli\njäänyt \"salusiinit\" (pöksyt) jonnekin ja ilta-auringon kultaiset\nsädekiehkurat suutelivat hänen paljaita sääriään lojuessaan\nauttamattomana tiellä.\n\n\n\nVartijat -- yhteiskunnan moskaa.\n\n\nMitä isot edellä, sitä pienet perässä, niinpä oli Hennalan\nvartiostokin. Se oli koottu kaikenlaisista seikkailijoista,\nonnenonkijoista, jobbareista ja kansalaissodan aikaisista\n\"kellarisankareista\", jotka taistelujen jälkeen vetäytyivät näyttämölle\nesittämään tärkeyttään työläisten piinaajina ja tappajina.\n\nLeirillä oli kolme Rantasta, kaikki Sysmästä. Lasse ja Jaakko olivat\nveljeksiä ja varsinkin Lasse kunnostautui, saaden nimekseen \"Hennalan\nkauhu.\" Kauhun tunnolla on monta murhaa ja monet pieksämiset. \"Ammutaan\nniitä p:leitä talvella etteivät niin haise\", oli hänen tunnuslauseensa.\nÄkerman kuljeskeli leirillä pamppu kourassa pieksämässä vankeja.\n\"Hennalan tiikeri\" oli hänen \"kunnianimensä.\" Hän oli leirin vakituinen\npiiskuri ja toiset vartijat pitivät häntä hulluna. Joutui myöhemmin\nIlmajoen varavankilaan istumaan puolentoista vuoden vankeutta\nvarastamisesta. Kasarmi 24:n keittiön päällikkönä oli Kalle Karenius\nLahdesta. Pirullisimpia miehiä mitä maa on koskaan päällään kantanut.\nHänellä oli aina kalikka kourassa, huitoen ja hakaten sillä. Kuoli\nvielä samana syksynä kiusaamiensa vankien piirittäessä hänen\nomaatuntoaan. Hänen poikansa koetti seurata isänsä esimerkkiä. Kasarmi\n23:n vartijoina olivat Kontio-nimiset veljekset, jotka olivat\nkuljettamassa kuolemaantuomittuja mestauspaikalle. Samassa kasarmissa\neteläpäässä olivat Isotalo ja Vuorinen vartijoina. Ollikainen oli 24:n\nkeittiössä vartijana, \"kätkien\" ruokia, varsinkin voita hän kuljetteli\npovessaan. Salin-niminen rohdoskauppiaan poika osteli kuolemaan\ntuomituilta vaatteita, jättäen ne maksamatta. Suutariverstaan vartija\nRoslund oli mestari pimittämään nahkoja. Puuseppäverstaan mestari\nValtonen kahmasi kerran pulituuria ja ryhtyi toisten vartijoiden kanssa\nsitä naukkailemaan. Karonkka päättyi siten, että suutarien mestari\nHavia kuoli. Tapauksen johdosta pidettiin pitkiä kuulusteluja, mutta\nasia jäi hämärän peittoon. Lahtelainen kaupustelija ja talonomistaja\nRajanen ei erikoisemmin intoillut vankien pieksämisellä, mutta\nsensijaan trokaili tupakoita siinä määrin, että syksyllä saattoi kehua\nansainneensa 100,000 markan omaisuuden. Paperosseista hän otti 5-10\nkertaisen hinnan. Toi vangeille Lahdesta sinne osoitettuja rahoja\nmaksua vastaan. Lahtelainen Herman Kari \"kadotti\" sähköpunosta ja\nsyytteli miehiä varkaiksi, mutta joutui itse lopulta kiinni. Malinen,\netsivä, vei Ykkösen kasarmista kaikki kupari- ja messinkikappaleet,\njoutui kiinni samaan aikaan kuin johtaja Lansekin ja sai rapsut\nsormilleen. Albinus Rintala varasti hoitamastaan vaatevarastosta\nvenäläisiltä jääneitä turkkeja ja muuta kamaa ja joutui kiinni\ntekosistaan saaden kahden ja puolen vuoden vankeusrangaistuksen.\nOvelimpia \"besorgaajia\" oli lahtelainen rihkamakauppias Kalle Lahtinen,\n\"Amalian Kalle.\" Hän vedätti oikein hevosella leiriltä tavaraa\njoutumatta kiinni.\n\nKeskinäiset vartijain tappelut olivat melkein jokapäiväisiä. Edellä\nmainittu Rintala katkaisi kerran leirin työnjohtajan, rakennusmestari\nKaarlo Borgin käden, kun Borg asettui vastustamaan Rintalan\nsuunnittelemaa samettikappaleen käyttöä. B. oli suunnitellut sametista\n\"temppelin esivaatetta\" kirkkoon, mutta Rintala lienee sitä ajatellut\nmorsiamensa, sairaanhoitajatar Savelan morsiuskapioksi. Tapaus aiheutti\nkäräjäjutun ja R. sai sakkoa pahoinpitelystä.\n\nSyksyllä 1918, vartijakunnan asuessa kasarmissa 30, tapahtui siellä\nraaka puukotus. Vartijat olivat pelailleet korttia ja puukotettu oli\nonnistunut voittamaan jonkun summan rahaa. Illalla mies tavattiin\nklosetissa puolikymmentä puukonhaavaa ruumiissaan ja niin heikossa\ntilassa, ettei voinut puhua. Tapaus oli ensin hämärän peitossa ja\nvartiosto ylimmästä alimpaan syytti vankeja puukottajaksi. Onneksi ei\npuukotettu kuollut haavoihinsa ja saatuaan puhelahjansa takaisin hän\nkertoi, että puukotuksen oli tehnyt hänen vartijatoverinsa. Nimiä en\nenää jaksa muistaa. Puukottaja sai pitkähkön tuomion.\n\nLuettelen tässä vielä muutamia vartijoita nimiltään. Valter Kauranen,\nEino Salojärvi, Eskola, Halminen, Mikkola, Nurkka, erotettiin myöhemmin\nvankien pieksämisen vuoksi, Varis, Ripatti, Salenius pariskunta, Koivu,\nLeffren, Lansen veli ja sisar, Huhtinen, Ohrapää, tappoi sittemmin\nitsensä, Jussi Hirvonen, Weltheim, Aarne Puukko, Gunnar Heinonen,\nJukara(inen) Niinisalo, Holma, Lindström, Korhonen, jotka kaikki\n\"kunnostautuivat\" kukin omalla alallaan. Tila ei salli minun tehdä\nyksityiskohtaisemmin selkoa heidän \"ansioistaan.\"\n\nKortinpeluu, juopottelu ja vankien riistäminen ja rääkkääminen oli\nheidän jokapäiväisiä toimiaan. Minä voisin luetella ne muutamat\nvartijat, jotka suhtautuivat vankeihin inhimillisesti ja tekivät\npalveluksia. Oli vartijoita jotka päivittäin kuljettivat kirjeitä\nleirille ja leiriltä ulos. Toiset tekivät palveluksia korkeata maksua\nvastaan. Oli sellaisia vartijoita, jotka kuljettivat esim. voileipiä\nmukanaan kiskomalla huikean korkeita hintoja nälkäkuoleman partaalla\nolevilta vangeilta.\n\n\n\nKuolema -- jokapäiväinen vieras.\n\n\nTaistelussaan hävinneet työläiset olivat joutuneet valkoiseen\nvankeuteen edellä kuvatunlaisten lääkärien, hoitajattarien, johtajien\nja vartijoiden mielivallan alaisiksi. Jo ensipäivästä alkaen saattoi\narvata, että kuolema tulisi niittämään kamalan saaliin. Palaan\nalkupäivien tapahtumiin niin paljon, että mainitsen vielä, että kolmena\nensimäisenä vuorokautena ei vangiksi joutuneille annettu minkäänlaista\nsyötävää. Neljäntenä päivänä annettiin muutamia keltaisia silakoita,\nmutta niitäkään ei riittänyt kaikille. Toukokuun ajalla oltiin leivättä\nkaksitoista vuorokautta, jotakin muuta rojua saatiin epäsäännöllisesti.\n\nEi ollut ihme että kuolema alotti kamalan kulkunsa vankien keskuudessa.\nToukokuu meni vielä jotenkin, mutta kun päästiin kesäkuulle, alkoivat\nvangit hoippua ja kulkea kuoppaa kohti. Kesäkuun loppupuoli, heinäkuu\nkokonaan ja elokuu loppupuolelle olivat kauheimmat kuoleman kuukaudet.\nKussakin kasarmissa oli joka aamu kuolleita läjässä odottamassa\nkuoppaan vientiä. Käytäviltä koottiin ruumiit kasarmin seinustalle,\njosta \"Kalmisto\" vangeista muodostetun säkkinsä kanssa kuljetti ruumiit\nHennalan korpeen. Ruumiit mätettiin alastomina ja puolialastomina\navonaisille rattaille, ilman että lääkäri oli tarkastanut ruumista.\nOlin eräänä heinäkuun päivänä työssä hautausmaalle johtavan tien\nvarrella ja kysäsin ohimennen paljonko sinä päivänä joutui miehiä\nkorpeen. \"Tänään on vähäsen\", vastasivat miehet, \"vain vajaa\nviisikymmentä.\" Paras saavutus oli kuulema yli 80 yhtenä vuorokautena.\nTämän kuoppaussakin vartijana oli Aronen-niminen lahtelainen ukkeli,\njolle vangit olivat antaneet nimen \"Kalmisto.\" Hän oli tyly ja raaka\nmies.\n\n\n\nElävänä haudattu.\n\n\nOlen maininnut, että kuolleiden ruumiita ei tarkastettu, vaan ne\nvietiin ilman muuta hautaan. Tiedän varmasti yhden tapauksen, että\nkuoppaan oli viety hengissä oleva mies. [Samanlaisia tapahtumia\nkerrotaan muiltakin vankileireiltä. -- Toim.] Tapaus oli ilmeinen nälän\nsynnyttämä voimien loppuminen ja onnettoman toverit olivat luulleet\nhänet kuolleeksi ja kantaneet käytävälle, josta \"Kalmisto\" hänet\nkorjasi. Selostin jo aikaisemmin nälkäkuoleman luonnetta ja kun\nvertailen eri tapahtumia keskenään olen varma, että mies oli nääntynyt\nnälkään. Kaikessa tapauksessa nousi mies haudasta, josta lähti\nrämpimään kasarmeita kohti ja pelotettuaan matkan varrella olevan\nvartijan puolikuoliaaksi, otettiin hänet 25:n sairaalaan, jossa kolmen\nvuorokauden kuluttua kuoli lopullisesti. Valekuollut oli Helsingistä\nkotoisin, mutta en enää muista hänen nimeään, muistan vain että nimensä\noli ruotsalainen.\n\nJotenkin samoihin aikoihin tapahtui toinenkin samanlainen tapaus. Kuran\nja saven tahrima mies kömpi kuoppamaalta kasarmille, ja vaikka oli niin\nheikko, että tuskin pystyssä pysyi, vietiin hänet päävahtiin ja\ntuomittiin kolmeksi vuorokaudeksi rangaistuskoppiin --\nkarkausyrityksestä.\n\nEsimerkkien nojalla voi hyvällä syyllä väittää, että Hennalassa\nhaudattiin monia elävänä. Kun kuolema oli vapauttanut vangin enemmistä\nkärsimyksistä, ei hänen nimeään eikä muita persoonallisia tietoja\nkirjattu, vaan niinkuin koiran raato hänet kuopattiin. Ei ollut\nhaudalla juhlamenoja, ei edes tavallista pappien pomiloimista.\n\n\n\nHennalan hautausmaa.\n\n\nHennalan hautausmaalla on neljässä hautarivissä nälkään, murhiin ja\ntauteihin kuolleiden työläisten ruumiita. Yksi haudoista on noin 70\nmetriä pitkä, toiset noin 50 m pitkiä. Tuomioiden perusteella\nammuttujen hauta on toisessa paikassa, poikkisuunnassa edellisiin\nhautoihin nähden. Pienempiä hautaryhmiä siellä täällä.\n\nNe ovat mahtavia hautoja kaikessa kurjuudessaan. Haudat kaivettiin niin\nsyviksi, että niissä on kuusikin ruumista päällekkäin ja sittenkin\npäällimäiset ruumiit ovat melkein maanrajassa. Haudat ovat melkein\nraivaamattomassa korvessa ja aivan hoidotta. Sinne ei saa vainajia\nhellivä käsi mennä kaunistelemaan tai saattamaan hautaa vainajien\nlepopaikkaa muistuttavaksi kummuksi. Näiden valtavien hautojen\nläheisyydessä kohottelevat runkojaan venäläiset hautaristit, joiden\nalla lepää venäläisiä sotilasnuorukaisia, jotka maailmansodan aikana\nolivat komennetut Suomeen ja täällä joutuneet tuonen tuville.\nKansainvälinen hautausmaa!\n\nKävin kesällä 1922 tällä hautausmaalla -- ja toisillakin, Lahtihan on\nhautojen kaupunki -- ja se teki kaamean vaikutuksen alastomuudessaan ja\npuhuvassa suuruudessaan. Puolessa vuodessa -- vajaassa -- ennätettiin\ntappaa tuollaiset kuopat täyteen työläisiä. Hautauskappelin seinämällä\nammuttiin kuolemaan tuomitut. Seinässä on syvät jäljet osoittamassa\nkuulien tuhoa.\n\n\n\nPäävahdin seinät kertovat.\n\n\nOllessani kaksin ottein päävahdissa -- ensi kerralla \"vaarallisena\" ja\ntoisella \"maanalaisesta toiminnasta\" -- olin tilaisuudessa näkemään ja\nkokemaan sen kurjuuden kaikessa kaameudessaan. Ensikerran joutuessani\nsinne oli se niin täynnä, että liikkumistilaa ei ollut ensinkään. Se\noli elokuulla. Olin siellä silloin toista kuukautta ja se oli\n\"nappituomioiden\" kiihkeintä aikaa. Minulle itselleni tarjottiin kuulaa\notsaan. Toisen kerran olin tammi-helmikuulla 1919 ja jouduin asumaan\n\"kuolemankoppiin\" numero 7. Tarkastelin kopin seinät ja huomasin\nseuraavat, tapettujen kirjoittamat lauseet, jotka jäljennän tähän\nsellaisinaan:\n\n\"Syyttömänä kärsin ennenaikaisen kuoleman, se tahtoo sanoa muutan\nruokajärjestelmää. (Muita ammuttuja Eino Emil Leppä, August Viktor\nViklund.) F.V. Heino: Olen iloinen kun pääsen isän luokse, joka\nmurhattiin Kiikoisissa huhtikuun 20 p:nä 1918. Kosto eläköön! Me\nvaapasti kuollaan. Meitä on 12 ja kaikki vapaita.\"\n\nToisessa paikassa seinää on samalla käsialalla kirjoitettu: \"Ferdinand\nVilhelm Heino syntynyt Kiikoisissa 1887. Tuomittu kuolemaan 7.9.'18.\nMestaus pannaan toimeen 11.10.'18. Kuolen vallankumousuhrina, mutta\nmeidän on voitto. Muistakaa toverit: Vallankumous elää. Eläköön Suomen\nvallankumous! Eläköön!\"\n\nOven viereiselle seinälle on kirjoitettu: \"Heikki Mikkola\nLauttakylästä, määrätty murhattavaksi 27 p:nä syyskuuta 1918. Kuolee\niloisena päästessään vaimonsa luokse, joka murhattiin Hattulassa\ntoukokuun alussa. Jäi kolme poikaa: Heikki, Matti ja Lauri, joita\nkuulemma säilytetään Huittisten köyhäintalolla.\"\n\nOllessani elokuussa päävahdissa, oli siellä säilytettävänä muuan nuori\ntyttö, joka rääkkäysten ja huonon kohtelun vuoksi oli tullut\nmielenhäiriöön. Hänellä ei ollut muita vaatteita kuin paita yllä.\nRuumiinsa oli aivan mustelmilla ja selkänsä pieksämisen vuoksi aivan\nverillä. Hänet vietiin syyskuun aikana tuomiolle ja vapautettiin.\n\n\n\nPieksämiset.\n\n\nVankien peksämiset toimitettiin kasarmi 8:n pihamaalla jonne oli sitä\nvarten laitettu penkit. Pieksettäessä köytettiin uhri penkkiin kiinni\nja kaksi piiskuria asettui vuorotellen hakkaamaan ja hakkasivat niin\nkauan kuin uhri pyörtyi ja piiskurit väsyivät. Leirikauden alussa\nolivat pieksäjäiset jokapäiväisiä, mutta harvenivat vähitellen.\n(Viimeiset pieksäjäiset tiedän tapahtuneen Riihimäellä 7 p:nä\nhelmikuuta 1920, jolloin seitsemästä vangista kaksi hakattiin melkein\nkuoliaaksi. Vasta silloin rangaistiin pieksäjiä erottamalla\ntoimestaan.)\n\nPieksämisessä kunnostautuivat erikoisesti Karenius ja Ohrapää. Lund ja\nLahtinen (\"Amalian-Kalle\") ottivat myöskin osaa pieksämiseen. Vartija\nNikkinen käytti teräspamppua vankeja hakatessaan.\n\nKun sanon, että pieksäminen toimitettiin senkin vuoksi, että vanki ei\nollut lähtenyt jostakin syystä ruokajonoon, niin arvaa lukija millaisia\n\"syitä\" keksittiin pieksämisen puolteeksi. Olkoon tässä ohessa mainittu\nse katkera totuus, että muutamat vangit olivat alistuneet tekemään\nilmiantoja tovereittensa päälle, vieläpä olivat ryhtyneet\n\"järjestysmiehiksi\" -- nuolemaan ruoskaansa.\n\n\n\n\"Henkinen ravinto.\"\n\n\n\"Sielunhoidosta\" huolehti pappi Sonny. Hän oli Suomen ja Venäjän\nrajalta olevan Lempäälän seurakunnan kirkkoherra, jolle \"rakkaat\"\nseurakuntalaiset olivat antaneet kiireen lähdön. Hennalassa käsitettiin\nhyvin, miksi seurakunta oli ollut erimieltä pappinsa kanssa. Hänellä\noli kolme tai neljä apulaista, samaa maata kuin itsekin. Heidän\nsaarnansa olivat vankien henkistä rääkkäystä ja ottivat he tehtävänsä\nhelvetillisen ivan ja härnäämisen kannalta. Lisäksi jakelivat he\nlehtisiä, \"Pieniä kysymyksiä sotavangeille\", joissa pirullisella\ntavalla kyseltiin: \"Mitä mietit, sotavanki?\" Kun \"sotavangit\" eivät\nolleet halukkaita menemään moisia saarnoja kuulemaan, ajettiin heidät\npistinten uhalla kirkonmäelle kuuntelemaan mitä näillä helvetin\nevankelistoilla oli sanottavaa. Kun muutamat vangit ryhtyivät oikomaan\npappien puheita, talutettiin heitä päävahtiin piinattavaksi. Pappi\nSonny itse siunasi kuolemantuomiot olemalla saapuvilla mestauksissa.\nInhoten torjuivat ammuttavat hänen \"lohdutuksensa.\" Kun yhdistyneet\nporvarilaumat hyökkäsivät Pietaria vastaan, kiirehti pappi Sonny mukaan\nkivääri kainalossa, mutta palasi sieltä nokka verissä takaisin.\n\nKun pakollisesta kirkossa käynnistä syksyllä luovuttiin, ei\n\"seurakunta\" tahtonut tulla mukaan. Silloin Sonny otti avukseen\nmuutakin ohjelmaa ja sai arvokkaan apulaisen näihin \"hengellisiin\"\ntilaisuuksiin Matti Linjasta. Linja oli joskus ollut sirkustaiteilijana\nja oppinut siellä tempun jos toisenkin. Varsinkin vartijat olivat\nihmeissään hänen tempuilleen. Matti sidottiin säkkiin, köytettiin\ntuoliin, raudotettiin, mutta hetken kuluttua hän vapautti itsensä. Hän\nkeskusteli \"henkien\" kanssa, söi paperia ja oksenteli rahaa, nieli\nsapeleita, tanssi nuoralla j.n.e. Jotkut taikauskoisimmista\nvartijoista, m.m. leipomon vartija Ripatti, otaksuivat hänen olevan\nihan elävän noidan ja tekivät pitkiä kierroksia nähdessään Matin\ntulevan vastaan. Lisäksi näissä tilaisuuksissa oli marraskuussa vankien\nkeskuuteen perustetun torvisoittokunnan soittoa. Suurin merkitys näillä\n\"juhlilla\" oli siinä, että vangit pääsivät kosketuksiin toistensa\nkanssa ja saattoivat auttaa eristettyinä olevia tovereita monella\ntapaa.\n\n\n\nPaketit ja posti.\n\n\nOikeus oman ruoan tuottamiseen annettiin vasta heinäkuulla. Kesäkuulla\noli annettu oikeus tuottaa liinavaatteita, lääkkeitä, teetä ja sokeria.\nEpäilemättä tulivat monelle vangille kotoa lähetetyt ruoat\nvaromattomuuden vuoksi surmaksi. Kun useimmat olivat perinpohjin\nnälistyneet ja saivat voimakasta ravintoa itselleen, eivät he\nymmärtäneet olla kylliksi varovaisia, vaan saivat monetkin hirveitä\nvatsanväänteitä ja kuolivat.\n\nPaketteja varastettiin hirvittävässä määrässä. En tahdo epäillä,\netteivätkö siihen syntiin osallistuneet jotkut vangitkin, mutta\nvartijoiden tiedän varmasti varastelleen vankien ruokia. M.m.\nvaatevarastonhoitaja Albinus Rintala pääsi jostakin kähveltämään\nvankien ruokapaketteja, joiden voimalla hän sitten teetätti itselleen\nhuonekaluja puuseppäverstaalla. Ainakin kuolleiden ja sellaisten\nvankien, joita syystä tai toisesta ei tavattu, paketit menivät\nvartijoiden suuhun. Paketeista poistettiin kaikki \"vaaralliset\" aineet,\nkuten rahat, tupakat, veitset j.n.e. Pakettien tarkastuksen toimittivat\nSalenius-puolisot, joista varsinkin naisellinen Salenius oli sellainen,\njolle isä piru oli antanut lahjojaan tinkimättömällä kädellä. Heidän\napunaan oli muutamia Lottia Lahdesta, m.m. eräs Tukijainen, joka piti\nerikoisalanaan \"koota\" käyttämättömiä postimerkkejä punikkien\npaketeista. Vaikka pakettien tarkastelussa toimivat lottalaiset\nkoettivatkin olla tarkkoja, onnistui sentään monetkin lähetykset\nsaapumaan perille. Tila ei salli kuvata niitä keinoja, joita käytettiin\nvalkoisten nenästä vetämiseksi.\n\nKirjeenvaihto virallista tietä oli melkein mahdotonta. Sensuurina toimi\nmuuan ent. ylioppilasneitonen, lahtelaisen konduktöörin Pekkalan tytär,\nBertha Pekkala. Kirjeet viipyivät hänen käsissään viikkokausia ja\nkuolemaan tuomittujen viimeiset kirjeet hän pidätti poikkeuksetta. Aito\n\"naiselliseen\" tapaan hän lisäksi juoruili vankien kirjeiden sisällöstä\nvalkoisille ystäville Lahtea myöten. Siinä oli yksi kurjimus, jolle\nvankien kärsimykset ja vankien kiusaaminen oli nautintoa. Alkukesästä\noli kasarmien pihoihin kasvaviin puihin asetettu puisia laatikoita,\njoihin vangit saivat panna kirjeensä, mutta niitä ei tyhjennetty\nviikkokausiin ja olivat lopulta niin täynnä, että \"vuotivat\" ylitse.\nParas ja nopein kirjeenvaihto tapahtui \"maanalitse\", vankien \"oman\"\npostilaitoksen kautta. Sitä koetti vartiosto saada keksityksi, mutta\ntuloksetta. Se toimi loppuun asti moitteettomasti ja täsmällisesti.\n\n\n\nHuhut.\n\n\nRouva Huhu kierteli leiriä alusta loppuun asti. Alussa oli liikkeellä\nhuhu, että Venäjän puolella on muodostettu armeija, joka tulee\nvapauttamaan Suomen työläiset valkoisista vankiloista. Kun niin ei\ntapahtunut, kertoi huhu, että vankeus ei tule kestämään kauan, vaan\nuseimmat pääsevät kotiin ilman muuta ja toisilta voidaan viedä\nkansalaisluottamus toistaiseksi ja sillä on \"kapina\" selvitetty. Mutta\ntapahtumat osoittivat, että \"siitä tulee muutakin\" kuin \"kunnia pois.\"\nKun sitten kuolemantuomioita ropsittiin oikein kahmalokaupalla, sanoi\nhuhu, että ei niitä panna täytäntöön, vaan tuomitut armahdetaan.\nSilloin katkesi huhulta kynnet tässä asiassa, kun tuomittuja ryhdyttiin\nampumaan. Sitten seuraa huhuja yleisestä armahtamisesta ja kun sitä ei\ntule, niin huhu kertoo, että 3-5 \"vuotiaat\" pääsevät kotiin ja --\npääsivätkin vuoden lopulla. Seuraa \"Muurmanin huhu\", joka kertoo\nenglantilaisten tulevan vapauttamaan vangit, mutta kun Albionin pojat\neivät tulleetkaan, lohdutteli huhu, että pian pääsevät \"8-vuotiaat\"\nkotiinsa ja muut sikäli mikäli -- -- --. Vaikka niin ei käynytkään,\nalkoi huhu uuden kiertokulun paremmalla onnella ja kertoi, että vankeja\ntultaisiin siirtämään toiselle leirille -- ja siirrettiinkin v:n 1919\nkuluessa.\n\nOlen vain maininnut tyypillisimmät huhut. Niitä oli paljon, sekä hyviä\nettä huonoja, eikä niiden alkuperää tietysti tiennyt kukaan.\n\n\n\nKarkaamiset.\n\n\nOli luonnollista, että sellaisesta pesästä monet pyrkivät karkaamaan.\nKarkaaminen sinänsä oli helppoa, mutta vapaana säilyminen oli\nvaikeampaa. Vallitseva passipakko aiheutti useita kiinnijoutumisia ja\ntuonteja leirille. Sadottain oli vankeja, jotka karkasivat ja pysyivät\nsillä tiellään, mutta ei ole vähäinen niidenkään luku, jotka joutuivat\nkiinni ja ammuttiin. Ampuminen \"karkaamisyrityksestä\" olikin yksi keino\npäästä epämiellyttävästä punikista. Sehän on Suomen tyypillisimpiä\ntappomenetelmiä.\n\nKenellä sattui olemaan rahaa, sen oli helpompi päästä karkaamaan.\nVartijoiden joukossa oli kaikenlaisia afäärimiehiä ja kauppiaita, kuten\nolen koettanut edellisissä luvuissa kuvata. Niinpä oli passienkin\nkauppaajia. Oli suorastaan suurenmoisen huvittavaa syyskesällä, jolloin\njo miehillä oli tuomiot niskassa, että vanki \"pääsi\" karkuun passilla\nja papereilla varustettuna, jotka oli hankkinut vangin läheisin\nvartija, ja kuinka tämä samainen vartija \"huomattuaan\" linnun lentäneen\npois, nosti helvetillisen metelin ja meni ilmoittamaan kansliaan että\nyksi vanki on karannut. Päästipä kerran eräs punikkiin rakastunut\nsairaanhoitajatarkin \"sulhasensa\" menemään.\n\nOmituisin tapa oli \"karata\" kuolleen kirjoilla. Olen maininnut\naikaisemmin, että kuolleet kasattiin käytäville ja siitä sitten\nkasarmin seinustalle. Minkäänlaista tarkastusta kuolleen suhteen ei\ntoimitettu, irrotettiin vain rautalevystä tehty \"prikka\", jossa oli\nvangin numero, kuolleen takinpieluksesta (prikan piti rangaistuksen\nuhalla olla näkyvällä paikalla) ja vietiin kansliaan todistamaan\nkuolemaa. Olihan se kuolleen rinnuksista irrotettu. Mutta ennen sitä\noli saattanut joku vanki, joka syystä tai toisesta halusi pysyä\n\"kuolleena\", vaihtanut oman prikkansa kuolleen kanssa ja hän joutui\nkuolleen kirjoihin ilman muuta.\n\nKun vankeja vietiin tuomittavaksi, oli helppo lykätä menoaan sanomalla,\nettä hän on jo aikoja sitten kuollut, vaikka asianomainen oli saattanut\ntodenteolla karata tai vaihtaa prikkaa kuolleen kanssa. Kun vankilan\nherrojen kirjanpidon mukaan viimeinen vanki oli huudettu tuomittavaksi,\noli vielä kymmeniä vankeja kasarmissa. \"Pora-Eero\" (Kauppila) joutui\nihmeisiinsä ja ärjyi, mitä miehiä te olette, kun ette ole koko leirin\nkirjoissa. Mutta asia oli siten, että nämä kaikki olivat \"kuolleita\",\njotka täten nousivat kuolleista!\n\n\n\nLeirielämästä yleensä.\n\n\nOlen jo maininnut, että murjut olivat tupaten asuttuja. Ei siis ollut\nihme, että vangit jo aamulla aikaisin kiiruhtivat ulkoilmaan.\n\nUlkona alkoivat \"markkinat.\" Siellä myytiin ja ostettiin.\nPääasiallisesti tapahtui tavarain vaihto vankien kesken, mutta eksyi\nsinne vartijoitakin trokailemaan tupakoitaan ja voileipiään. Vankien\nkesken käytettiin melkein yksinomaan arvonmittana paperosseja. Riippui\ntavaran laadusta montako \"pilliä\" tai \"holkkilaista\" kaupassa\ntarvittiin. Vartijat luonnollisesti vaativat puhdasta rahaa, tai ehyitä\nvaatteita. Useimmilla vangeilla oli tietysti ollut jossakin määrin\nrahaa joutuessaan keväällä vangiksi ja olivat sen onnistuneet kätkemään\nalkupäivien rosvouksilta. Myöhemmin lähettivät omaiset ja tutut lisää,\nkun ei ollut tilaisuutta lähettää ruokaa. Näin ollen saattoi leirillä\nolla liikkeellä sievoisiakin summia, joita vartijat koettivat\n\"tarvikkeillaan\" saada ongituksi itselleen.\n\nJotkut vangeista olivat saaneet sellaisen päähänpiston, että eiköhän\nsitä voisi syödä ruohojakin, kun ne oikein perusteellisesti keittää.\nKun ruoho keväällä alkoi orastaa, kokoilivat muutamat miehet ruohoja,\nvarsinkin nokkosia ja \"pakeissaan\" (rautaisissa ruoka-astioissa)\nalkoivat keitellä omia \"kalorioitaan.\" Juhannuksen nurkilla oli\nomintakeinen keittäminen kukoistuksessaan ja roihu roihun vieressä\nloimusi, savuttuneiden ukkelien sekoitellessa tärkeän näköisinä\npakkejaan. Toiset keittelivät talon raakoja soppia -- \"reuhkaa\" --\ntoiset teetä, joko oikeata tai \"vankilateetä\" ja olipa joku onnistunut\nsaamaan muutaman perunankin. Polttoaineeksi käytettiin esimerkiksi\nkasarmi 24:ssä pihamaalla olevaa vanhaa riihirakennusta, eikä tietysti\nvälitetty, että siitä kerran koituisi \"hirmuinen prosessi.\" Ja se\nprosessi tuli. Eräänä päivänä ilmestyi paikanpäälle johtaja Viljanen\npamppuineen. Olimme juuri ruokajonossa, kun hän pamppuineen ryhtyi\npieksämään vankeja ja potkimaan leiritulia hajalle. Ruoan jakelu\nlopetettiin heti ja se päivä saatiin olla ruoatta.\n\nVuoden loppupuolella annettiin vangeille oikeus saada vastaanottaa\nrahaa 5 markkaa kuukaudessa. Mitkä olivat perusteina tälle\nmyönnytykselle, sitä en osaa arvioida, sillä leirillä ei ollut\nvirallista kauppaa, eikä esim. postimerkkejä saanut ostaa muualta kuin\n\"maanalaisesta\" postikonttoorista. Vuoden 1919 alusta annettiin\noikeus tuottaa tupakkaa, ja se lopetti monelta vartijalta\ntrokaamismahdollisuudet.\n\nElämä vankien keskuudessa kului yleensä rauhallisesti. Vaikka\ntuntuisikin ymmärrettävältä, että sellaisissa oloissa ärtyneisyys ja\npikaisuus olisi ollut ainaisena painajaisena, ei asia ole kuitenkaan\nsiten. Kaikki pysyivät tyyninä, jopa ärsyttävän tyyninä eräiden\nlahtarien mielestä. Osaa vankeja vaivasi oikea välinpitämättömyys\nkaikkeen ympärillä tapahtuvaan elämään. Tämä välinpitämättömyys oli\ntoisilla hyvin kummallistakin; oli näet miehiä, joita ei tahdottu saada\nmillään keinolla puhdistamaan itseään. Tosin oli puhdistusvälineet\npuutteelliset, mutta oli kuitenkin käytettävissä vettä mielin määrin ja\njo ennen juhannusta oli tilaisuus käydä saunassa. Siinä murjussa, jossa\nminä asuin, sain aikaan pakollisen saunassa käynnin, ja kun miehet\npääsivät alkuun, ei enempiä kehoitteluja sitten tarvittukaan.\n\n\n\nHarrastukset.\n\n\nKun oli kestetty kaikkein kamalin aika, touko-elokuun ajantaival, jona\naikana useat tuhannet vankitoverit olivat kuolleet kuuliin, nälkään ja\ntauteihin ja kun oli ruvettu saamaan kotoa ruokaa, etteivät\nnälkäkuolemantapaukset enää olleet jokapäiväisiä, alkoivat leiriläisten\nkeskuudessa käsityönäpertelyt. Henkiset harrastukset rajoittuivat\npääasiassa salaa hankittujen kirjojen ja sanomalehtien lukemiseen,\nkeskusteluihin ja yhteisiin illanviettoihin lausuntoineen ja puheineen.\nKirjallisuutta ei valkoisessa vankilassa ollut.\n\nKeväällä oli kullakin vangilla vaikeutena hankkia itselleen\njonkinlainen ruoka-astia, sillä talon puolesta sellaisia\nylellisyystavaroita ei ollut annettavana. Oli vain muutamia kivivateja\nkasarmia kohti ja ne eivät riittäneet. Lusikoita ei ollut ollenkaan ja\nsiksipä alkoikin jokaiselle tulokkaalle ankara touhu valmistaa\nitselleen lusikka ilman työkaluja keskellä kuoleman kulkureittiä.\nLuonnollisesti olivat puukot ja veitset killettyjä, mutta lusikoita\nilmestyi kaikesta huolimatta -- ja puukkoja myös. Mainitsen tässä\nohimennen, että ruoka-astioina käytettiin kaikenlaisia astioita\nmuistuttavia esineitä, kuten kypäreitä, patruunalaatikoita, puisia\nkaukaloita aina klosettiastioita myöten.\n\nKun puukkoja ilmestyi, alkoi pian ilmestyä myöskin käsitöitä: kauhoja,\nkynävarsia, rasioita, tuohiteoksia, korulippaita, tarjottimia,\npaperiveitsejä, shakkinappuloita j.n.e. Käydessäni Kolmosen kasarmissa\ntapaamassa eristettyinä olevia tovereita, käydä naksutteli erään murjun\nseinällä kaksi puista seinäkelloa. Kellot olivat kuolemaan tuomittujen,\nKustaa Kilpisen ja Katajasaaren tekemiä. Kellot olivat kokonaan puusta.\nJohtaja Lans tarjosi Katajasaarelle 600 markkaa kellosta, mutta K. ei\nryhtynyt veljeilemään, vaan piti kellonsa itse.\n\nAjanoloon alkoi myöskin ilmestyä \"markkinoille\" metalli- ja luuteoksia:\npuukkoja, tikareita, sormuksia, rintaneuloja ja solkia ja muita\nkoruteoksia. Jouhista ja hiuksista tehdyt kellonvitjat olivat myöskin\nhyvin yleisiä. Olipa joukossa piirustajia ja kuvanveistäjiäkin.\n\nKäsitöiden tekeminen oli peräti vaikeata kun ei ollut työvälineitä,\neikä oikeastaan raaka-aineitakaan. Murjut olivat pimeitä, sillä ainoina\nvalolaitteina olivat päreet.\n\nKun vielä mainitsen erikoisesti allekirjoittanutta kiinnostaneen\n\"kirjekuoritehtaan\", olenkin maininnut tärkeimmät \"teollisuushaarat.\"\n\nJotkut tekivät kauppaa vartijoiden kanssa, mutta useimmat tekivät\nnäpertelynsä \"Hennalan muistoksi.\" Puuteoksissa oli melkein\npoikkeuksetta sanat: \"Muisto Hennalasta\", mutta olipa sellaisiakin\nesineitä, joissa mainittiin millaisissa oloissa esine oli syntynyt, ja\nsellaisia, jotka ilmaisivat sen olevan muiston tovereilta. Vartijat\nolivat halukkaita ostamaan esineitä vangeilta pilkkahinnalla ja myymään\nLahdessa monenkertaisella voitolla. Jotkut uskoivat vartijoille\ntavaroitaan myytäväksi, mutta ne tavallisesti menivät sen \"siliän\ntien.\"\n\nVain aniharvat tekivät muistiinpanoja ja harrastelivat kirjallisia\ntehtäviä. Mutta ne olivat sellaisia harrasteluja, että niistä ei\noikeastaan naapurikaan tiennyt mitään. Monet selittivätkin, että kyllä\nnämä muistaa ilman päiväkirjaakin, niin helvetillisiä ovat kokemukset\nolleet. Minulla on ollut käytettävänäni pari muistikirjaa, joista\ntoisessa on jokaiselle päivälle joku muistiinpano. Mutta ne\nmuistiinpanot eivät oikeastaan puhu mitään. Ne kertovat vain mistä sinä\npäivänä kävi tuuli ja mitä saatiin syötäväksi.\n\n\nVirallinen työnteko.\n\n\nTyönjohtajana oli rakennusmestari Kaarlo Borg Lahdesta. Hän ei\nerikoisemmin intoillut valkoisuudellaan. B. järjesti kesällä\ntoistakymmentä 10-miehistä työsakkia, joissa kussakin oli vanki\n\"työnjohtajana\" ja tälle annettiin kulkuoikeus leirillä sekä lupa\nkuljettaa mukanaan 10 vankia leirillä ja eräillä määrätyillä paikoilla\nleirin ulkopuolellakin. Borg ei luottanut valkoisiin veljiinsä, \"ne\nvarastavat kaikki, mitä hengestä on irti\", selitti hän, ja kaipa hän\nomansa tunsi.\n\n\"Työnhaluisuus\" ei luonnollisesti ollut suri, mutta\nliikuntamahdollisuus pitkin ja poikin leirialuetta ja tilaisuudet tehdä\npalveluksia itselleen ja tovereilleen, olivat houkuttimia, jotka\naiheuttivat vankeja pyrkimään työsakkeihin.\n\nLisäksi oli leirillä verstaita suutareita, puuseppiä, metallimiehiä,\nräätäleitä y.m. varten. Tulokset minun luullakseni olivat verrattain\nniukkoja, mutta pitihän pakkotyölaitoksessa, joksi leirin nimi syksyllä\nmuutettiin, teettää työtä, maksoi mitä maksoi.\n\nKesällä oli leirillä kaksi leipomoa, joissa kummassakin työskentelivät\nvangit. Toisessa tehtiin \"risuaitaa\" s.o. vankien leipää, toisessa\nvartijoiden leipää. Syksyllä yhdistettiin leipomot ja vangit ja\nvartijat saivat samaa leipää, \"murikkaa\", kuten sitä sanottiin.\n\"Risuaitaa\" leivotutti lahtelainen Weltheim ja vartijain leipomossa oli\nLeffren mestarina, lahtelainen hänkin.\n\n\n\nMuuttoja leiriltä leirille.\n\n\nHennalassa vankina olleet naiset siirrettiin Hämeenlinnaan elok. 20\np:vän vaiheilla, mutta oli pari naista vielä myöhemminkin päävahdissa,\njoista toinen oli mainitsemani mielenvikainen tyttö ja toinen jonkun\npapin rouva, sanottiin.\n\nSyksyllä vietiin miehiä sisämaassa oleville keskitysleireille\nmaanviljelystöihin ja toisia tuotiin Kuopiosta Heimalaan. Seuraavana\nvuonna siirrettiin Viipurin vankileirin vangit Hennalaan ja samana\nvuonna Riihimäelle, jonne jo aikaisemmin oli siirretty osa Hennalan\naikaisemmasta asujamistosta.\n\nSyyskuun 9 p:nä toimitettiin koekirjoitus Saksaan lähtöä varten.\nSilloinen hallitus oli tehnyt jonkinlaisen sopimuksen Saksan\nhallituksen kanssa lähettää suomalaisia \"sotavankeja\" saksalaisiin\nkaivoksiin ja Saksasta piti tilalle saataman jotakin pellonhöystettä\nvastalahjaksi. [Katso kirjotusta: \"Vankien vienti pakkotyöhön Saksaan.\"\n-- Toim.] Vain muutamia ilmoittautui halukkaiksi lähtemään ja puuha\nraukesi omaan mahdottomuuteensa. Leirillä aiheutti herrojen meininki\nkiivaita väittelyitä \"halukkaiden\" ja \"haluttomien\" välillä.\n\nSyksyllä 1919 siirrettiin loput Hennalan \"sotavangeista\" toisille\nleireille, pääasiassa Riihimäelle.\n\nHennala oli elänyt kamalan historiansa.\n\n\n\nLoppusanat.\n\n\n\"Historiallisesti\" ei minulla ole lisättävää. Tuhannet kanssani\ntodistavat, että olen pysynyt totuudessa kaikissa kohdin. Olen kertonut\ntapahtumat ja kokemukseni sellaisinaan. Arvostelun jätän lukijalle.\nTila ei ole sallinut minun syventyä kenties hyvinkin tärkeiden asioiden\nlaveampaan selittelyyn, vaikka selittelyni ei suinkaan olisi muuttanut\ntapahtuneita tosiasioita. Jotkut toverit kaivannevat mainitsematta\njääneitä kauhutapauksia, mutta niiden kaikkien luetteleminen olisi\nvienyt liian paljon tämän teoksen tilasta ja toisekseen, minä luulen\nluetelleeni riittävän paljon sellaisia tapauksia, että ne antavat\njotenkin tarkan kuvan kauhunpäivistä Hennalassa. Jos ne täyttävät sen\nvaatimuksen, niin olen tyytyväinen yritykseeni saadessani edes\nheikonkin kuvan syntymään valkoisen Suomen kauhuvuosien historiasta.\n\nOlkoon tämä vaatimaton kirjoitukseni heikkona muistomerkkinä Hennalan\nkorpiin sortuneille taistelu- ja työläistovereille.\n\n                                                Riku Rouanne.\n\n\n\n\nViipurin vankileiri.\n\n\nViipurin vankileirille keskitettiin keväällä 1918 n. 8,000 vankia.\nSittemmin vankileiriä tyhjennettiin, mutta vielä syyskuussa 1918 oli\nvankileirillä yli 2,500 vankia.\n\nOlot Viipurin vankileirillä olivat ehkä monessa suhteessa vielä\nkurjemmat kuin usealla muulla leirillä. Viipurin vankileirin oloja\nkuvaa hyvin perusteellisesti eräät viralliset lausunnot, joita\njouduttiin antamaan tästä vankilahelvetistä. Kesäkuun lopulla\nlähetettiin Viipurista sotaministeriöön m.m. seuraavanlainen kirjelmä:\n\n\"Suomen sotaministeriölle. Kasvavalla levottomuudella ovat laajat\nkansalaispiirit täällä, ja erittäinkin ne, jotka toimensa tai\nvirka-asemansa vuoksi ovat olleet tilaisuudessa asiaan lähemmin\nperehtymään, seuranneet tilanteen kehittymistä tänne sijoitetussa\nsotavankileirissä. Kun tuo tilanne nyttemmin on muodostunut mitä\nvakavimmaksi, emme katso voivamme kauempaa odottaa asianomaisten\nalotetta epäkohtien poistamiseksi, vaan pidämme velvollisuutenamme\nvirkamiehenä ja kansalaisena saattaa herra sotaministerin tietoon\nseuraavaa:\n\nTäällä säilytettyjen sotavankien suuri lukumäärä ja yleinen\nelintarpeiden vähyys, alussa myöskin jatkuvat sotatoimet ja\ntaistelualueena juuri olleella seudulla vallinnut sekasorto ovat kaikki\nosaltaan vaikeuttaneet sotavankien hoidon järjestämistä tyydyttävälle\nkannalle. Kuitenkin on syystä toivottu että mainittujen vankien kohtalo\npäivä päivältä muodostuisi siedettävämmäksi ja että olot vankileirissä\nainakin tähän mennessä olisi saatu sellaisiksi, ettei leirissä\nsäilyttämisestä koituisi suoranaista vaaraa vankien hengelle ja\nterveydelle. Ettei niin ole tapahtunut, osottaa yksistään se tosiasia,\nettä vankileiristä kuluvan kuun 12-22 päivän välisenä aikana on ollut\npakko päästää pois yli 700 vankia, joista 202 vankileirin lääkärin\nlausunnon mukaan ovat olleet niin heikkoja, että kuolema muussa\ntapauksessa mitä suurimmalla todennäköisyydellä ja aivan lähimmässä\ntulevaisuudessa olisi heidät tavannut. Useat vangeista ovat sitä paitsi\nkäyneet jo siinä määrin heikoiksi, ettei heitä enää ole voitu vapauttaa\nja sen jälkeen jättää oman onnensa nojaan, vaan että on täytynyt\nsiirtää heidät sairaalaan hoidettaviksi. Niinpä siirrettiin esim.\nkuluvan kuun 21 päivänä 30 sellaista vankia täällä olevaan Markovillan\nsotilassairaalaan. Näistä kolmestakymmenestä vangista kuoli seuraavana\npäivänä iltaan mennessä kolme ja eilisiltaan mennessä yhteensä\nkymmenen, ollen mainitun sairaalan alilääkäreitten tähän liitetyn\ntodistuksen perusteella kuolemanaiheuttajana yksinomaan -- nälkä. Ja\nhuomattava on, ettei nyt kosketeltu asiantila ole vain satunnaista,\nsillä kerrottua vankien pakollista vapauttamista jatkuu edelleenkin.\nNiinikään ei edellä oleva tilasto läheskään tyydyttävästi kuvaa\nvallitsevaa kurjuutta, sillä tähän saakka on vangeista laskettu\nvapauteen ainoastaan sellaiset, jotka alustavan tutkinnon toimittaja\naikoinaan oli ehdottanut vapautettavaksi. Vankileirissä joka päivä\nsattuvat, lääkärin lausunnon mukaan yleisestä heikkoudesta johtuvat,\nuseat kuolemantapaukset puhuvat myös selvää kieltä.\n\nKaikki edelläkerrottuun olotilaan johtaneet syyt ovat tuskin muitten\nkuin ammattimiesten löydettävissä. Melkoisella varmuudella voidaan\nkuitenkin päättää, että suurimpana tekijänä tässä suhteessa on ollut\nravinnon vähyys ja kehnous. Mikäli meille on ilmoitettu, on annettujen\nohjeiden mukaan sotavangeille ollut annettava, aikaisemmin 1,500 ja\nnykyisen 1,800 kaloriaa vastaava määrä ruokaa vankia ja päivää kohti.\nTiedossamme ei ole, onko varsinaisessa vankileirissä ja miten\nsäännöllisesti kontrolloitu jaetun ruoan kalorimäärää, mutta ovat\nedellämainitut Markovillan sotilassairaalan lääkärit laskeneet, kuten\nosottaa heidän antamansa, tähän myös liitetty todistus, että mainittuun\nsairaalaan tuotu ruoka, joka kahden tai kolmen viimeisen viikon aikana\non tuotu vankileirin jakelupaikasta ja joka ainakaan ei olisi saanut\nolla niukempi ja heikompi kuin vangeille annettu, on sisältänyt\nensimäisen neljän ja puolen viikon ajalla korkeintaan 550 kaloria.\n[Katso kirjoituksesta \"Helsingin vankileirit\" dos. Tigerstedtin\nlausunto alimmasta välttämättömästä kaloriamäärästä.] ja senjälkeen\nkorkeintain 800 kaloria vankia ja päivää kohden. Edelläminitut lääkärit\novat samoin julkilausuneet pelkonsa, että se aika, jonka sotavankien on\nvoitu olettaa kestävän heikkoakin ravintoa, on lopussa ja että ellei\npikainen apu ole lähellä, joukkokuolemiset sotavankien keskuudessa ovat\ntästä lähtien odotettavissa.\n\nEi liene epäilystäkään siitä, että kerrottu tilanne sellaisenaan on\nmitä valitettavin. Mutta yhäkin vakavammaksi muuttuu asia sen kautta,\nettä sotavankien joukossa täällä edelleenkin on sellaisia, jotka\nlainkaan eivät ole olleet kapinassa osallisina, vaan ilmeisesti\nerehdyksessä tulleet vangituiksi, sekä sitäpaitsi erittäin paljon\nsellaisia, jotka ovat joutuneet kapinallisten riveihin sellaisten\nolosuhteiden vallitessa, ettei heitä voimassa olevan lain mukaan voida\nsiitä rangaistukseen tuomita. Kuten tunnettua, ei annetun ankaran\nmääräyksen mukaan ketään alustavassa tutkinnossa vapautettavaksi\nehdotettua, olipa hänen syyttömyytensä miten ilmeinen tahansa, ole lupa\nvapauttaa, ennenkuin asianomaisen suojeluskunnan esikunta on antanut\nhänestä asianmukaisen lausuntonsa ja tutkintoasiain ylipäällikkö\nkussakin eri tapauksessa vapauttamiseen suostunut. Kun määrättyä muotoa\nolivat kyselykaavakkeet vasta toisen, myöhemmän tutkinnon jälkeen\nlähetetyt suojeluskunnille, joilta niiden täyttäminen luonnollisestikin\nvaatii pitemmän ajan, on asiantila ainakin täällä aiheuttanut sen, että\ntuollaisia säännönmukaisia vapauttamisia ei toistaiseksi liene\ntapahtunut vielä ainoatakaan. Vielä sanotusta määräyksestä johtunutta\nvalitettavaa asiantilaa valaiskoon sekin, että ylempänäkerrotuista\nkuluvan kuun 12-22 päivän välisenä aikana vapautetuista vangeista 67 on\nollut alle 16-vuotiaita ja sitäpaitsi huomattava määrä vanhuksia ja\nnaisia, vieläpä 8 mielisairastakin.\n\nAllekirjoittaneilta ei ole jäänyt varteenottamatta, että sotavankeja\nvapautettaessa on, varsinkin alkuaikoina, varsinaisten sotatoimien\ntauottuakin, ollut varovasti meneteltävä, mutta katsomme, ettei\nainakaan edellisessä kosketeltu, käytännössä perin hankala ja paljon\naikaa kysyvä vapauttamismenettely kauempaa ole puolustettavissa, koska\naseellinen valta kaikkialla maassa jo vakavasti on hallituksen\nsotajoukkojen ja aseistettujen suojeluskuntien käsissä sekä\nepäluotettavien ainesten liikehtiminen sen ynnä matkustuksen\nsäännöstelyn vuoksi mahdotonta, jonka ohessa tähänastinenkin\nsotavankeus siinä määrässä on sekä henkisesti että ruumiillisesti\nlannistanut vangit, ettei voi ajatella yhteiskuntaa toistaiseksi heidän\npuoleltaan uhkaavan minkäänlaisen vaaran. Sanotun määräyksen viipymätön\npoistaminen ei epäilyttäne senkään vuoksi, että alustavan tutkinnon\ntoimittaminen kauttaaltaan on lakimiesten huolena.\n\nEdelläsanottuun viitaten ja vielä huomauttaen vakavan mielipiteemme\nolevan, ettei maan arvo salli tässä kirjoituksessa kosketellun\nasiantilan jatkuvan ja että asialla on mitä laajin sosialinen\nkantavuus, rohkenemme me allekirjoittaneet luottaa siihen, että herra\nsotaministeri määrää viipymättä turvauduttavaksi kaikkiin käytettävissä\noleviin keinoihin puheenaolevien epäkohtien pikaiseksi poistamiseksi.\nTällaisistä keinoista ensimäisinä esitämme, että kaikki alustavassa\ntutkimuksessa vapautettaviksi ehdotetut heti toistaiseksi vapautetaan\nja että täkäläiselle vankileirille tahi toiselle jo aivan ensi tilassa\ntoimitetaan riittävästi ravintoaineita. Viipurissa 25 päivänä kesäkuuta\n1918.\n\nA. Hacksell, varatuomari v.t. komendantti; Johannes Carpen, filosofian\nmaisteri, komendanttiviraston sihteeri; Aarne Pajunen, tutkintotuomari\nkomendantin virastossa; Lauri Metsälampi, tutkintotuomari komendantin\nvirastosta; Väinö Helenius, insin. ap. komendantti; Eemeli Korpivaara,\nent. hovioikeuden asessori, komendantin tiedusteluosaston sihteeri.\nEdellisiin yhtyy: K.N. Rantakari, komendantti.\n\nTähän liittyvä lääkärintodistus on seuraava:\n\n\"Että Viipurin keskuskasarmin vankileiriltä Markovillaan t.k. 21 p:nä\nsiirrettyjen 30 sotavangin ravitsemistila oli sellainen, että kaikista\nvirvoittamisyrityksistä huolimatta jo kolme t.k. 22 päivänä on\nkuollut, ollen heidän kuolemansa katsottava yksinomaan nälän\naiheuttamaksi, saamme täten todistaa. Viran puolesta: Martti\nMustakallio, Markovillan sotilassairaalan alilääkäri. Ragnar Vallin,\nMarkovillan sotilassairaalan alilääkäri. Viipurissa 23 p:nä kesäkuuta\n1918. (Sinetti)\"\n\nEdelleen toisessa samojen lääkärien antamassa todistuksessa sanotaan:\n\n\"Todistamme täten, että toimittamaimme laskelmien mukaan on täällä\nsäilytetyille sairaille sotavangeille toimitetun ravinnon\nkaloripitoisuus ollut, ensimäisten neljän ja puolen viikon aikana,\nkorkeintaan 550 kaloria ja senjälkeen korkeintaan 800 kaloria vankia ja\npäivää kohden. Samalla julkilausumme vakaumuksemme, että se aika, jonka\nsotavankien on voitu olettaa kestävän heikkoakin ravintoa alkaa\nehdottomasti olla umpeenkulunut ja että senvuoksi, ellei tehokas apu\nole lähellä, lähimmässä tulevaisuudessa voi odottaa joukkokuolemisia\nvankien keskuudessa.\n\nViipurissa Markovillan sotilassairaalassa 25 p. kesäkuuta 1918. Martti\nMustakallio, Markovillan sotilassairaalan alilääkäri. Ragnar Vallin,\nMarkovillan sotilassairaalan alilääkäri. H. Männistö, alilääkäri\nMarkovillan sotilassairaalassa. (Sinetti) Jäljennöksen oikeiksi\ntodistavat: Aarne Pajunen, Eemeli Korpivaara.\"\n\nEdellä olevissa virallisissa lausunnoissa paljastuu Viipurin\nvankileirikurjuus kaikessa alastomuudessaan. Ja lausunnot ovat\nporvarien laatimia, joten niitä ei suinkaan voi syyttää liioitelluiksi.\nMutta lausunnoista paljastuu totuus vain osittain. Vangeille annettu\nravinto on useassa tapauksessa vastannut ainoastaan 466 kaloria, mikä\nsekin paljastuu vankileirin ylilääkäri Bax Björnsteinin virallisesta\nlausunnosta. Neitsytniemen sairaalaan otetuilla vangeilla on ravinto\nvaihdellut 840-930 kalorian välillä.\n\nOn luonnollista, että nälän lisäksi olivat Viipurin vankileirin\nasukkaiden osana kaikki muutkin kiroukset, jotka vankileireillä\nasetettiin \"punikkien\" kannettaviksi. Virallisten tietojen mukaan oli\nvankileirillä syyskuun 20 päivään mennessä kuollut 323 vankia\nyksinomaan nälkään ja sen aiheuttamaan kurjuuteen ja nääntymykseen.\n\nMutta kaikesta huolimatta ei vankeja saatu kokonaan masennettua. Kun\nmyöhemmin oloja saatiin hiukankin järjestykseen, osottivat vangit\nolevansa tiedonhaluisia. Kaikenlaisia valistusrientoja syntyi vankien\nkeskuudessa. Vangit tähtäsivät tulevaisuuteen. He luottivat, että vielä\nvaloisammat ajat koittavat heille ja koko työväenluokalle. Tämä toivo\non pitänyt heissä tarmoa yllä. Siihen luottaen ovat he olleet valmiit\nliittymään luokkataisteluarmeijaan uudelleen heti vankilasta\npäästyäänkin. Sellaisia ovat punikit, sellaisia ovat todelliset\nbolshevikit.\n\nNimimerkkiä \"Dolco\" käyttävä Viipurin vankileirin kauhut läpikäynyt\ntoveri on tätä teosta varten kirjoittanut seuraavan sangen valaisevan\nkuvauksen:\n\nNälän seuraukset vankileirillä alkoivat näkyä hirvittävänä, kun eräänä\npäivänä kaksikymmentäkolme miestä kannettiin pois elävien joukosta ja\nsangen usein tavattiin vieruskaveri aamulla viimeisen kerran\nnukahtaneeksi. Pahempaakin kuoleman satoa aavistettiin, kun touko- ja\nkesäkuun vaihteessa saatiin kerran olla kokonainen viikko leivänmurua\nnäkemättä. Yksityisesti, muurin toiselta puolelta leivän hankkiminen,\njos sellaiseen olisi jolloinkin ollut mahdollisuutta, oli ampumisen\nuhalla kielletty. Muuten ampumisen uhka oli esillä kaikissa\nmahdollisissa tilaisuuksissa.\n\nElokuun alussa järjestivät vallanpitäjät vankilaan työpajoja joihin\nsijoitetut ammattimiehet pääsivät ruokasuhteessa vähän parempaan\ntilanteeseen. He voivat ulkoakin hankkia yhtä ja toista suuhun pantavaa\nja siten jo kykenivät terveydekseen jonkun verran tekemään työtäkin.\nTyönjohtajaksi osui eräs Leino-niminen, puolihöhlä entinen \"liikemies.\"\nKun häntä aina muistettiin kehuskella eteväksi mieheksi sekä\ntituloitiin \"herra johtajaksi\", niin se naula veti. Niinpä herra\njohtaja L. ei pitänyt vartijaa työpajassa, vaan antoi kaiken sisäisen\nhoidon miesten valitseman \"punikkivanhimman\" huostaan. Niin saatiin\ntyöpajoissa keitellä puurot sekä kahvit, sikäli kuin keittoaineita\nhankittiin.\n\nVankilan päällikkönä oli alussa eräs rappeutunut renttu, muistaakseni\nNikander nimeltään, mutta tämä \"johtaja\" ei kauaa kelvannut\nomilleenkaan. Sitten tuli johtajaksi eräs sotilasherra, josta toki ei\nollut vangeille mitään haittaa, ei hyvää eikä pahaa. Apulaisjohtajana\noli eräs \"opettaja\" Savolainen. Hän tuli rintaman mukana pohjoisesta.\nTämä \"nuorison kasvattaja\" oli alussa mitä kiihkein lahtari. Aina\nhänellä oli vartijoille valmiina komentosana: \"Ampukaa, elleivät\npunikit muuten pysy järjestyksessä.\" Liikanimeltään oli tämä herra\n\"kukkopoika\" ja se hänelle hyvin sopi. -- Sama herra on nykyään\nkansakoulunopettajana Kotkassa!\n\nLaitoksen vahtimestari oli eräs Vilkman, entisestään tuttu kelju\nurakoitsija, entinen muurarin \"hanslankari\" Artjärveltä. Eipä ihme,\nettä eräs esikaupungin kasvatti hulluksi tekeydyttyään kerran osoitti\nvahtimestarille likakaivon vetopiippua ja kysyi: \"Jos sinä olet oikea\nartjärveläinen muurarin hanslankari niin sanopa montako tiiliä tuohon\npiippuun on muurattu?\" Tulkoon vielä mainituksi, että vartijasakki,\nperin harvoin poikkeuksin, oli kerätty kaikista hylkiöistä ja\nhyönteisistä, sellaisista, jotka eivät ole milloinkaan kyenneet\nrehellisellä työllä ja toimella itseään elättämään. Mutta sellainen\nhyvin sopi sen ajan komentoon ja oloihin.\n\nSyksyllä 1918 eri paikoissa \"laillisesti\" kuolemaan tuomittujen joukko\nsiirrettiin Suomenlinnasta ensin Lahteen siitä syystä, ettei\nSuomenlinnassa ollut enää pyöveleitä. Sikäli kuin kuolemantuomiot\nsaivat lopullisen vahvistuksen, telotettiin tästä joukosta Lahdessa\nmuistaakseni 8 miestä. Mutta Lahdessakin kieltäytyivät pyövelit moista\ntyötä jatkamasta ja niin tuotiin kuolemaa odottava joukko Viipuriin\njuuri samoihin aikoihin, kuin Saksassa alkoi keisarivallan kumous.\nSamassa tapettavien joukossa oli oululainen sanomalehtimies, Porin\nrintaman päällikkö, Hannes Uksila. Tämän kirjoittaja, elinkautisten\nmurjun asukas, pääsi Hannes Uksilan sekä muiden tuttavien\nkuolemaantuomittujen kanssa kosketukseen. Lyhyet tapaamisen hetket\nolivat sangen virkistäviä, vaikkakin niistä koitui H. Uksilalle\nikävyyttä. Eräs vartija Linden, liikanimeltään pyöveli, hoksasi meidän\nsanomalehtivaihdon ja alkoi siitä ärhentää Uksilalle. Tämä pyöveli meni\nniin pitkälle, että ojensi pistoolinsa Uksilaa kohti ja kun se onneksi\nei sillä kertaa lauennut, niin siitä suuttuneena hän laukasi panoksen\nkattoon. Uksila sai tuosta \"vesikoppia\" ja sairastui siellä pahasti.\nTöin tuskin, äänenkäheyden vuoksi, hän sai sanotuksi tämän\nkirjoittajalle \"Näkemiin\", kun \"kuoleman joukkoa\" taas lähdettiin\nkäsikytkimissä kuljettamaan takasin Suomenlinnaan. Mutta toki emme\nturhaan sanoneet \"Näkemiin.\" Entistään ehompi oli jälleennäkemisen\nilomme taas kesällä 1920 Lappeenrannan \"vanhassa helvetissä.\"\n\nViipurin sotilasvarastoihin jäi venäläisiltä paljon kaikenlaista\narvokasta tavaraa. Se oli \"sotasaalista\" ja sellaisenaan olisi kaikki\nollut valtiolle kuuluvaa. Mutta ennenkuin varastoja ehdittiin valtion\nviranomaisten taholta luetteloida -- jos niitä laisinkaan luetteloitiin\n-- \"käveli\" kaikki käypä tavara valkorosvojen mukana. Iljettävää oli\nmoinen rosvoaminen, semminkin kuin se kauttaaltaan oli niin julkista.\nMeidän kesken sitä nimitettiin besorkkaamiseksi, sillä tuo sanonta ei\ntuntunut niin \"ruovilta\" kuin varastaminen, tahi rosvoaminen. Yksi\nkouraantuntuva esimerkki mainittakoon.\n\nEräs \"johtaja\" löysi kasarmin alueelta kallisarvoisen sähködynamon. Hän\nteetti vangeilla vahvan puulaatikon ja pakkautti dynamon siihen.\nRaskasta esinettä käsitellessä täytyi olla joukko miehiä työssä. Ja\nsitten se raskas pakkalaatikko hävisi paikalta.\n\nParin vuoden kuluttua edelläkerrotusta yriteltiin Viipurissa asetella\nsyytteeseen joitakin sotasaalisrosvoja. Siinä tuli esille myös edellä\nkerrottu dynamo, joka oli kulkenut entisen vankilaherran talon\nkellariin. Kuulusteltiin entistä johtajaherraa ja kuulusteltiin\ntoisiakin herroja, mutta katsottiin, ettei voida pitemmälle mennä. Asia\nnäyttäytyi sellaiselta, että liian suuri joukko viipurilaisia\nvalkorosvoja olisi tullut ilmi, jos syvemmälti olisi pengottu asioita.\nSksipä, \"koska kuulusteluissa ei mitään erikoisempaa todistettavasti\nilmennyt\", asiat saivat peittyä villasella ja kaikki rosvot saivat\npitää saaliinsa.\n\nVuoden 1918 lopussa, ensimäisissä \"armonpaloissa\", vapautui suuri\njoukko Viipurin linnan asukkaita mutta aika suuri oli vielä \"raskaan\nsarjan\" miesjoukko, joka 1919 keväällä siirrettiin Lahteen, n.s.\nHennalan helvettiin. Jo talvella oli Hennalan asukkaat siirretty\nRiihimäelle. Lahdessa vietettiin kesä ja sitten Mannerheimin\n\"armonpalan\" tultua, syksyllä 1919, saatiin siirtyä Riihimäelle. Saman\nvuoden lopussa kävivät Riihimäellä sosialidemokraattiset,\nmaalaisliittolaiset sekä nuorsuomalaiset edustajaherrat\n\"tiedustelemassa meidän, punikkien, mielipiteitä tekeillä olevan\narmahduslain perusteluiksi! Ja niin armahduksen \"tipra\" taas tuli 1920\nalkupuolella. Mutta \"raskassarja\" jäi edelleen sinne, siirtyäkseen yhä\n\"linnasta linnahan.\" Niin päättyi Viipuristakin lähteneiden linnamatka\nviidenteen majailupaikkaan, kuuluisaan Tammisaareen. Kesällä 1921\ntulleen armahduslain nojalla sieltä yksi ja toinen on vähin erin\nvapautunut, mutta eivät vielä kaikki ole vapaudessa.\n\n\n\n\nMuistelmia Turun vankileiriiltä\n\n\nOlimme Turun itäisellä asemalla halkovaunuja purkamassa. Halkosahan\nvieressä olevan tehtaan torvi soitti ruokatunnille. Työläiset, joista\nsuurin osa oli naisia, tulivat ulos, mutta osa jäi tehtaalle.\nIkkunoilla istuen söivät he eväitään. Nähtyään meidät vangit alkoivat\nlaulaa \"Kansainvälistä.\" Lauloivat ja söivät, joskus huudellen\nrohkaisevia sanoja meille, ettemme sortuisi piikkilanka-aitojen\nsisäpuolella olevien kivimuurien sisään, vaan jaksaisimme odottaa\nvapauden päivää, joka varmaan oli kerran koittava.\n\nOli jo syksy. Sataa tihutteli hienoa vihmaa. Mutta ulkona oli sittenkin\nparempi olla kuin ummehtuneessa murjussa.\n\nJoku maanviljelijä oli kaivanut perunoita läjille pienellä\npeltotilkullaan, joka sijaitsi halkotarhan ja mainitun tehtaan välillä.\nKoko aamun olin hautonut ajatusta miten voisin saada perunoita edes\nyhden \"pakillisen.\" Työni lomassa olin koettanut käydä sielläpäin.\nKokeilin kuinka kauaksi vartijat ja vahdissa olevat sotamiehet\npäästävät. Vartija ehkä olisi päästänytkin edemmäksi, mutta sotamiehet,\njotka olivat Suomenruotsalaisia eivätkä osanneet suomea, eivät\nlaskeneet. Monasti täytyi heidän huutaa \"stop\" ja kohottaa kivääriään\nennenkuin uskoin, että he tarkottavat täyttä totta.\n\nIkkunalla istuskelevat naiset olivat tämän myös huomanneet ja pari\nheistä tuli pellolle. He ottivat esiliinaansa perunoita, aikoen tuoda\nminulle. Sotamies kohotti taas kiväärinsä. Odotin perunain tuojia.\nVartijakin saapui paikalle, kehottaen minua palaamaan työhöni. En\nkuitenkan totellut häntä. Perunain mieliteko oli suurempi kuin hänen\nuhkauksensa. Oli enää vain muutama metri minun ja perunoita tuovien\nnaisten välillä. Silloin vartija ojensi browninkinsa, pysäytti\nnaisetkin ja kysyi kenen perunat ovat ja onko naisilla oikeutta niihin.\n\n-- Ei nämä meidän ole, mutta kukaan ei voi kieltää näin vähäistä\nmäärää, kun näkee kuinka mielellään vangit niitä haluavat, vastaa eräs\nnaisista.\n\nVartija ei kerinnyt vastaamaan siihen mitään, kun maanviljelijä itse\nsaapui hevosineen pellolle ja antoi luvan ottaa perunat.\n\nVartijan käskystä pudottivat naiset perunat maahan ja vasta siitä sain\nne poimia itselleni. Pakkiin ei mahtunut paljoa. Loput laitoin \"ryssän\npuseroni\" sisään. Nyt odottelin iltaa päästäkseni nauttimaan\naarteestani.\n\nOlisin mielelläni antanut toisillekin vangeille osan, mutta vartija ei\nantanut sitä tehdä. Työstä tultuamme pidettiin numerohuuiu, Odottelin\nhyvätuulisena. Ajattelin lämpöisiä perunoita illalliseksi.\n\n-- 734!\n\n-- Täällä, vastasin minä.\n\n-- Päävahtiin, mars!\n\nKorvani alkoivat soida. En oikein uskonut mitä kuulin, mutta tottelin\nvaistomaisesti. Pieni vääräsäärinen, ilkeännäköinen vääpeli tuli\nkansliasta ja hänen jälessään vartija avainnippu kädessään. Vartija\nsaattoi minut päävahtiin, pysähtyi kellarin suulle, vilkasi minua ja\nsanoi: \"Neljä päivää karhunkoppia tottelemattomuudesta ja lukuisista\nkarkausyrityksistä.\"\n\nEn sanonut sanaakaan. Se ei olisi auttanut asiaa. Astelin hammasta\npurren niljakkaisia rappusia alas kellariin.\n\nRaskas ovi sulkeutui jälkeeni. Olin pimeässä. En eroittanut muuta kuin\nheikon harmaan kajastuksen jostain katonrajasta. Seisoin pitkän aikaa\nliikkumatta -- kuuntelin. Kuulin kun vesipisarat putoilivat. Laskin\nniitä itsekseni hiljaa, 732, 733, 734 -- sehän oli minun numeroni.\nLausuin sen ääneen. Naurahdin ja vastasin: \"Täällä!\" \"Täällä!\" huusin\nlujempaa ja sitten nauroin omille mielikuvilleni.\n\nJalkojani alkoi väsyttää. Muistin perunat povessani. Nekin painoivat.\nVetäsin puseron nuoran vetosolmun auki. Perunat putosivat lattialle,\nhypellen ja kieriskellen sinne tänne, kunnes taas oli hiljaista.\nHuokasin syvään. Aloin tähystellä ympäristöäni. Aloin hämärästi\neroittaa seiniä ja lattiasta sen osan, mihin valo hämärästi lankesi.\nKoetin eroittaa jonkintapaista lavitsaa, mutta sitä ei ollut.\n\nLattia oli kostean niljan peitossa. Ei voinut siihenkään istua. Koetin\nseinää kädelläni. Sekin oli kostea, hikihelmillä koristettu. Jokainen\npaikka oli kylmä ja märkä. Kylmänväristys kulki yli selkäni, kun vettä\ntipahti paljaalle niskalleni. Korjasin vaatteitani tiiviimmin\nympärilleni. Onneksi olin aamulla kietonut jalkaini ympärille puhtaat\nrätit, joten jalat olivat säilyneet kuivina koko päivän eikä lattian\nkosteus päässyt puolentoistatuumaisen puuanturan läpi. Vedin lippalakin\nniin syvälle päähäni kuin suinkin. Kädet nyrkissä kainalojen alla,\nkäsivarret ristissä rinnan yli kyyristyin seinän viereen kantapäilläni\nistuen.\n\nSuljin silmäni ja ajattelin asemaani. Olin kuullut, että moni on\njäykistynyt näissä epäterveellisissä komeroissa kylmyydestä.\nTulisikohan se minunkin osalleni? Aivot askartelivat näissä pelokkaissa\nmietteissä kauan.\n\nSäpsähdin. Kuka se oli? Joku napsautti sormellaan päähäni. En\nvälittänyt -- toistakoon sen, ajattelin. Kuuntelin, odotin, ei kuulunut\nmitään. Vesi vain tippui katosta entisessä tahdissaan. Nostin viimein\npääni ylös, aukasin silmäni, mutta en nähnyt mitään. Tunnustin päätäni.\nSuuri vesipisarahan se vain oli katosta tipahtanut. Ei kukaan ollut\nminuun kajonnut.\n\nJalkojani pisteli kuin neuloilla. Luonnottomassa asennossa olivat ne\npuuttuneet. Siksi lähdin kävelemään. Nostin kädet eteeni, etten seinään\ntörmäisi. Mitähän se oli! Puuanturan alla murskaantui jotain pehmeää --\nniin, perunahan se oli.\n\nNälkä alkoi vaivata. Etsin jalallani toista perunaa. Löysinkin,\npyyhkäsin ensin housunlahkeeseen enempää likaa pois, sitten puserooni.\nHampain yritin vielä raapia kuoria pois ja sitten söin sen. Etsin\ntoisenkin perunan. Se oli suurempi.\n\nLopetettuani ateriani, kävelin edestakasin pimeässä. Lämmittyäni siten,\nkyykistyin taas entiseen asentoon -- lepäämään.\n\n                                                  Hannes Mäki.\n\n\n\n\nHämeenlinnan vankileiri\n\n\nSurullisia lehtiä voidaan kirjoittaa Hämeenlinnan vankileiristä, jossa\nsäilytettiin sekä mies- että naisvankeja. Lähes 10,000 punikkia sai\nviettää siellä mitä synkimmät ajat. Vielä syyskuun 15 p:nä, jolloin jo\nkuulustelujen ja tuomioiden perusteella oli laskettu paljon vankeja\npois, oli virallisten tietojen mukaan Hämeenlinnan vankileirillä miehiä\n1,894 ja naisia 82, eli yhteensä 1,976. Näistä oli tällöin sairaalassa\n262 vankia.\n\nOlosuhteet olivat yleensä samantapaiset kuin muillakin\nvankileireillä. Sama kurjuus ja hätä vallitsi Hämeenlinnan vankileirin\npiikkilanka-aitauksen ja muurien sisäpuolella, kuin muissakin\nvankilahelveteissä. Päivästä päivään kävi nälkä yhä kovemmaksi ja vaati\nuhrin toisensa jälkeen. Varsin kuvaava on erään vangin vaimolleen\nlähettämä kirje, joka on päivätty 11 p. lokakuuta 1918. Kirje on siis\najalta, jolloin vankileirioloja oli \"vakiinnutettu\" ja jolloin yleisen\nmielipiteen painostuksesta oli tehty niitä ja näitä parannuksia.\nMainittu vanki kirjoittaa:\n\n\"Elämä täällä siitä lähtien, kun ruokapakettien tuonti lakkautettiin on\nalkanut kammottaa, sillä ruoka on tavattoman huonoa ja sitäkin on\nsaanut kovin vähän, varsinkin ne, jotka eivät ole onnistuneet pääsemään\ntöihin. Ruoka-annoksemme on ollut pieni pala leipää ja 1/3 silliä\naamulla ja kuivatuista juuriksista ja hapankaalista keitettyä soppaa,\njohon höysteeksi on pantu jonkun verran joko lihaa, joka usein on\npilaantunutta, tai suolattua ja toisinaan myös pilaantunutta turskaa\npäivälliseksi. Päivällisannokseen kuuluu vielä 3-4 suupalan suuruinen\nleipäannos ja 1/3 silliä ja 3 kertaa viikossa 25 gr. voita. Tässä on\ntyössäkäymättömien ruoka. Työssäkäyvät saavat vielä illalliseksi joko\nsoppa-annoksen ja pienen murikan tai sillinpalan ja murikan. Mutta\ntyöhön pääsyn mahdollisuutta ei ole kuin puolella vankimäärästä.\n-- -- --\n\nKyllä se kesäinen näytelmä oli kamalaa. Tuskin ihmiskieli kykenee sitä\nkaikkea kertomaan. Ajatteles, että kuolleita ajettiin kahdella\nhevosella lakkaamatta, mutta sittenkään ei ehditty tarpeeksi hautaan\nkuljettaa, vaan karttui niitä ruumishuoneeseen suuria pinoja.\nHaisemisen ehkäisemiseksi täytyi kylvää kalkkia kerrosten väliin.\nIltasin löytyi ruumiita pitkin nurkkia ulkosalta. Vangit olivat\ntuskissaan etsineet rauhallisempia paikkoja, joihin olivat kaikessa\nrauhassa nukahtaneet mitä erilaisimpiin asentoihin.\n\nKyllä täällä tottuu näkemään mitä järkyttävimpiä tapauksia. Eilen esim.\noli yksi sellainen. Eräs pitkällisestä nälästä kuihtunut vanki sai\npyörtymyskohtauksen ja kaatui tunnotonna maahan. Tunnotonna hänet\nkannettiin sisään, jossa hän tuntoihin tulematta uikutti: \"Antakaa\nleipää\", vieden tuon tuostakin kättään suutansa kohti. Kun käsi oli\ntyhjä, tuntui ikäänkuin hän olisi vihasta murissut sekä uikutti\nuudestaan \"antakaa leipää!\" Tuntoihin tulematta tämäkin toveri vietiin\nsairaalaan, jossa kuolema lienee hänet vapauttanut kärsimyksistään.\n-- -- --\n\nSanomalehtiä täällä kaipaisi kovasti, mutta niiden tuonti on\nluvatonta.\"\n\nNoin kirjoittaa mainittu vanki ja kieltämättä hän olisi kirjoittanut\nenemmänkin, jos ei olisi ollut pelkoa, että kirje joutuu pyöveleiden\nhuostaan.\n\nSairaustapaukset olivat sangen yleisiä. Vankileirillä sanotaan olleen\n850 isorokkotapausta.\n\nValtiollisten vankien kohtelua koskevan välikysymyksen aiheuttamassa\nkeskustelussa eduskunnassa toukok. 1 p:nä 1919 esitettiin useita\nepäkohtia Hämeenlinnankin vankileiriltä. Tällöin esitettiin m.m.\nvirallisia raportteja, joita ei suinkaan voida pitää liioiteltuina.\n\nRaportissa Hämeenlinnan vankileiriltä 30 p. kesäk. 1918\nilmoitetaan m.m.: \"Kurjuus kasvamistaan kasvaa. Pian lääkärit ja\nsairaanhoitajattaret eivät jaksa sitä nähdä, toinen toisensa jälkeen he\neroavat eikä maksamalla suuriakaan palkkoja voida saada uusia.\nSairashuoneella on 1,300 sairasta, poliklinikkaan otetaan vastaan 500\nheikointa päivässä. Ruoka on niin huonoa, ettei sillä elä, siitä suuri\nkuolevaisuus. Kaloriamäärä oli tavallisesti 750, vaikka sitä määrää\nvähän korotettaisiin, ei se riitä [katso kirjoituksesta \"Helsingin\nvankileirit\" dos. Tigerstedtin lausunto ihmiselle välttämättömästä\nkaloriamäärästä], sillä vangit ovat niin nälkiintyneet ja lisäksi tulee\nottaa huomioon muut epäkohdat. Omaiset koettavat lähettää ruokaa\nnälkäkuoleman estämiseksi, mutta senkin ovat kieltäneet. Jollette anna\nparannuksia, niin kuinka kauan voitte tehdä tätä niin toivottomalta\nnäyttävää työtä.\"\n\nSeuraavasta raportista ilmenee minkätähden vankilaviranomaiset\nkielsivät ruoan lähettämisen ulkoapäin. Raportissa 23 p. heinäk.\nsanotaan: \"On kielletty minulle uskottuun leiriin ruoan ynnä muiden\nlähettäminen, koska vangit saavat tarpeeksi hyvää ruokaa, paremmin kuin\nkunnon kansalaiset.\"\n\nHämeenlinnan vankileirillä tapahtuneet virkailijain huijaukset tulivat\nkuuluisiksi. Nostettiinpa oikeusjuttukin heitä vastaan ja tällöin\npaljastui kaameita tosiasioita. Vangit olivat esitettyjen todistusten\nmukaan joutuneet säälimättömien vartijain ja \"tirehtöörien\"\nkynittäviksi. Eräs todistaja oli vankileirin makasiinissa käydessään\nnähnyt suuren laatikollisen kelloja ja ottanut yhden sellaisen\nperineen, koska apulaispäällikkö E. Kiianlinna oli antanut siihen\nluvan, sanoen: \"Täältä ne ovat niitä saaneet.\"\n\nVankien vaatteet olivat joutuneet myös valkoisten ryövärien saaliiksi.\nEräät vankilaviranomaiset olivat myyneet vangeilta ryövättyjä ja\nvankileirillä kuolleiden punikkien vaatteita lumppuina eräälle\nmyllymäkeläiselle lumppujen ostajalle, joka vedätti niitä vankileiriltä\n6 kuormallista.\n\nValkoisten virkailijain kähvellyksistä mainittakoon m.m., että esille\ntulleessa oikeusjutussa oli eräs konttorissa työskennellyt nainen\nselittänyt toimineensa pakettien avaajana heinäkuun aikana ja oli\ntällöin vangeille lähetetyissä paketeissa tullut rahaa keskimäärin 50\nmk päivässä. Nämä rahat annettiin tirehtöörille ja menivät sitä tietä\nmenojaan. Tirehtööri oli ottanut vankien paketeista ruokaakin.\n\nKun sittemmin vankileiri, joka oli muutettu Hämeenlinnan\n\"pakkotyölaitokseksi\", hävitettiin, siirrettiin naisvangit Hämeenlinnan\nkuritushuoneeseen. Täällä joutuivat poliittiset naisvangit, joiden\njoukossa oli ent. sos. dem. puolueen naisedustajiakin, täydellisesti\ntavallisten rikosvankien asemaan, eivätkä saaneet nauttia edes sitä\nruokaa, mikä heille ulkoapäin lähetettiin.\n\nHämeenlinnan vankileiri on jättänyt siellä olijoihin poislähtemättömän\nmuiston. Mutta se on samalla antanut monta opetusta. Nämä opetukset\nsäilyvät mielissä ja terästävät siellä viruneita punikkeja\ntyöskentelemään työväenluokan puolesta.\n\n                              Eräs Tammisaaren vankileirin vartija.\n\n\n\n\nOikeuslaitos luokkakoston välikappaleena\n\n\n\nValtiorikosoikeuksien luonne.\n\n\nKun kenttäoikeuksien summittain jakelemat pikatuomiot viimein useita\nviikkoja sotatoimien jälkeen alkoivat synnyttää vastustusta eräissä\nporvarillisissakin piireissä, lopetettiin vähitellen punaisten kaameat\ntelotukset metsissä ja sorakuopilla ja siirryttiin muodollisesti\nlaillisuuden uomiin. Kenttäoikeuksien tilalle perustettiin\nsurullisenkuuluisat valtiorikosoikeudet ja niissä ruvettiin jakamaan\n\"oikeutta\" oikein lain kirjaimen mukaisesti. Mutta näiden\n\"oikeuslaitosten tuomiot eivät olleet sen perusteellisempia eikä\nharkitumpia, kuin kenttäoikeuksienkaan. Kuolemantuomiot tosin\nvähenivät, mutta valtiorikosoikeuksien langettamat kuritushuonetuomiot\nolivat yhtä summittaiset, kuin kenttäoikeuksien kuolemantuomiot.\n\nSuomen silloiset lait eivät tunteneet minkäänlaisia\n\"valtiorikosoikeuksia.\" Havaittiin myös, että lakien mukaan ei\nkymmeniin tuhansiin nousevaa vankimäärää keritä vuosikausiin\ntuomitsemaan. Mutta vapaaksikaan ei noita \"roistoja\" haluttu laskea.\nTaantumukselliset oikeistolehdet kehoittivat sentähden rikoslain\nsivuuttamiseen ja puolustivat \"kapinavankien\" jättämistä erikoisten\nsotaoikeuksien tuomittaviksi, \"koska oli katsottava tosiasioita silmiin\neikä sallittava lakipykälien soaista katsetta.\" -- Ja kuitenkin selitti\nvalkoinen hallitus taistelleensa lain ja järjestyksen palauttamisen\npuolesta!\n\n\"Kapinallisten\" tuomitsemiskysymyksessä oli merkillinen Helsingin\nlakimiesten kanta. Eräs taantumuksellinen lehti kirjoitti keväällä\nhelsinkiläisten lakimiesten suhtaantumisesta punavankeihin seuraavaa:\n\"Parissa pääkaupungin yksityisessä neuvottelukokouksessa ovat\ntäkäläiset lakimiehet olleet yksimielisiä siitä, että kapinoitsijoita\nei voida tutkia eikä tuomita vallitsevan lain mukaisesti sekä lausuneet\ntoivomuksenaan, että ylipäällikkö hänelle annetun vallan perusteella ja\nkoska maata ei voi lain edellyttämillä keinoilla rauhottaa, määräisi\nasetettavaksi sotaoikeuksia sekä samalla määrittelisi ne perusteet,\njoiden mukaan syylliset näissä oikeuksissa olisivat tuomittavat.\"\n\nEttä suunnitellut poikkeukselliset, Suomen oikeuslaitokselle tähän asti\ntuntemattomat, tuomioistuimet saataisiin näyttämään \"laillisilta\",\npantiin porvarillinen valtiokoneisto siihen suuntaan työskentelemään.\nPorvariston täydellisessä kontrollissahan olivat kaikki\nlainsäädäntälaitokset. Eduskunnassa oli vain yksi mies, joka edes\nväitti edustavansa työväestöä. Tynkäeduskunta antoikin toukokuun 29\np:nä 1918 erikoisen lain \"valtiorikosoikeuksista\" kapinallisten\ntuomitsemiseksi. Alkuperäinen suunnitelma sotaoikeuksista oli hiukan\nsievistetty. Uuden lain perusteella kyhättiin kokoon kokonaista 140\nvaltiorikosoikeutta, jotka olivat luonteeltaan osittain sotaoikeuksia,\nosittain siviilioikeuksia. Jokaisessa tuomioistuimessa oli 5 jäsentä,\njoista puheenjohtajan ja yhden muun tuli olla juridisesti sivistynyt,\nyhden tuli olla upseeri, ja kahdesta jälelläolevasta oli tavallisesti\ntoinen joku työnjohtaja ja toinen opettaja. Oikeusistuimen\nluokkaluonteesta ei voinut olla epäilystä.\n\n\n\nTuomioperusta.\n\n\nTynkäeduskunnan hyväksymän lain ensimäisessä pykälässä säädetään, että\nvaltiorikosoikeuksissa tuomitaan \"rikollisista teoista, jotka\nsisältävät avunantoa vuonna 1918 sattuneeseen kapinaan Suomen laillista\nvaltiovaltaa vastaan, tai jotka ovat tähän kapinaan nousun yhteydessä.\"\n\nVähää ennen kuin perustetut valtiorikosoikeudet alottivat\ntoimintansa, lähetti tutkintoasiain päällikkö, majuri Gustaf Aminoff,\nvaltiorikosoikeuksien syyttäjille kiertokirjeen, jossa annettiin\nseuraavat ohjeet siitä, minkälaisia rangaistuksia on syytetyille\nvaadittava:\n\n\"Niinkuin tiedätte on se laitos, jonka toimesta sotavankeja tutkitaan\nja jonka päällikkönä minä olen, sotilaallinen ja edustan tässä\nominaisuudessani siis armeijaa. Vankien alustavaa kuulustelua ja\ntutkintotyötä suunnittelin sillä edellytyksellä, että vangit tultaisiin\ntuomitsemaan sitä varten asetetuissa sotaoikeuksissa, joissa\noikeudenkäynti on enemmän tai vähemmän summittainen, tarkoittaen\nasioitten nopeaa käsittelyä. Kun tiedossani oli, että 60,000 vankia on\ntuomittavana, syntyi kysymys siitä millä tavalla niitä nopeimmin, mutta\nsamalla kyllin tehokkaasti alustavasti tutkittaisiin ja syyllisyys\ntodistettaisiin.\n\n\"Toivottavaa on, että joskin vangit nyt tuomitaan siviilioikeuksissa,\nmenettely niissäkin tulee olemaan ilman niitä muodollisuuksia\nja sitä perinpohjaisuutta, johon olemme tottuneet. Laki näistä\nvaltiorikosoikeuksista tarkottaakin sitä ja onkin antanut niille osaksi\nsotilaallisen leiman.\n\n\"Mitä tehtäviin rangaistusvaatimuksiin tulee, niin pyydän sitä varten\nesittää armeijan tahdon ja toivomuksen seuraavasti:\n\n\"Kuolemanrangaistusta on vaadittava johtajille, sotilaspäälliköille,\nsota-agitaattoreille, murhaajille, ryöstäjille ja muille roistoille.\n\n\"Mitä taasen tavalliseen punakaartilaiseen tulee, niin ei ole syytä\nkenenkään kuvitella, että he olisivat taistelleet minkään aatteen\npuolesta.\n\n\"Syyttäjille ja oikeuksille olen lähettänyt sitovat todistukset siitä,\nettä punaiset olivat Venäjän sotajoukkojen ja hallituksen kätyreinä\nSuomessa. Tavalliselle punakaartilaiselle on siis vaadittava ankaraa\nedesvastuuta maanpetoksesta ja valtiopetoksesta.\"\n\nTässä kiertokirjeessä esitetyt periaatteet muodostuivatkin määrääväksi\nohjeeksi valtiorikosoikeuksien toiminnassa. Mutta kaikista\nhuolellisista valmisteluista huolimatta joutuivat valtiorikosoikeudet\nvieläkin kulkemaan selvästi laittomuuden tielle. Kompastuskiveksi\nmuodostui varsinkin syytös \"maanpetoksesta\", johon Aminoffkin\nohjekirjeessään viittaa. Lain kirjaimellista tukea tuomioille etsittiin\nnäet niistä rikoslain määräyksistä, jotka koskevat valtiopetosta, mutta\nnäiden määräysten perusteella ei voitu ketään tuomita kuolemaan. Mutta,\nkun lain säätämät \"lievät\" rangaistukset eivät tyydyttäneet\nporvaristoa, niin tekaistiin teoria, että Suomi olisi muka ollut\nsodassa Venäjää vastaan, minkä vuoksi punaiset olisivat joutuneet\nauttamaan \"vihollismaata\" ja siten tehneet itsensä syypääksi\n\"maanpetokseen.\" Lain mukaan voitiin maanpetoksesta rangaista\nkuolemalla, joten tämä teoria tuli suureksi lohdutukseksi\nkostonhimoiselle porvaristolle. Täten saattoivat valtiorikosoikeudet\njatkaa kenttäoikeuksien keskeytynyttä työtä ja jaella kuolemantuomioita\naivan laillisuuden puitteiden sisällä.\n\nMutta porvarien keksimä maanpetosteoria on tavattoman hatara ja vailla\nvähäisimpiäkään todellisia perusteita. Omissa virallisissa\nlausunnoissakaan ei valkoinen hallitus muistanut puhua maanpetoksesta.\nSiitä ruvettiin mainitsemaan vasta sen jälkeen, kun havaittiin se\nporvaristolle eduksi. Eduskunnassa keväällä 1919 käydyssä väittelyssä\nosotettiin, että esim. senaatin päätöksessä huhtik. 2 p:ltä 1918,\njolloin Viapori julistettiin Suomelle kuuluvaksi, ei mainita mitään,\nettä Suomi ja Venäjä olisivat olleet sodassa keskenään. Myöskään ei\nVenäjää vastaan ollut julistettu sotaa eikä Venäjäkään ollut julistanut\nsotaa Suomea vasaan, päinvastoin oli kohdellut Suomea sangen suopeasti\nmyöntämällä sille itsenäisyyden j.n.e. Tuollainen sodanjulistus olisi\nollut välttämätön, ennenkuin kansalaisia voitaisiin ruveta tuomitsemaan\nmaanpetoksesta. Ja minkälaiseen ristiriitaan valkoinen hallitus itse\njoutui! Luokkasodan aikana vangiksi saadut venäläiset sotilaat armotta\ntapettiin. Jos Suomi ja Venäjä olisivat todellisuudessa olleet sodassa\nkeskenään, niin tekivät valkoiset itsensä syypäiksi kansainvälisten\nlakien törkeään loukkaukseen. Edelleen senaatin tiedonannossa toukok. 8\np:ltä sanotaan yksinkertaisesti, että \"kapinaliike, joka tarkoitti\nlaillisen yhteiskuntajärjestyksen kumoamista, on saatu voitolliseen\nloppuun...\" Julistuksessa ei nytkään sanallakaan puhuta, että sota\nVenäjää vastaan olisi voitettu, tai että sitä olisi edes ollut\nolemassakaan.\n\nPorvariston sanomalehdet puhuivat myös ainoastaan kapinasta,\nkansalaissodasta ja \"vapaussodasta.\" Suomen lakien mukaan saatettiin\nnäihin osaaottaneita tuomita vain valtiopetoksesta, josta ei ollut\nkuolemanrangaistusta säädettynä. Kun lokakuun 30 p:nä 1918 annettiin\nensimäinen armahduspäätös, jonka perusteella vankileireiltä vapautui\nmuutamia tuhansia vankeja, puhutaan vielä tuossakin päätöksessä vain\naseellisesta kapinasta laillista yhteiskuntajärjestystä vastaan, eikä\nsiis vieraan vallan sodasta Suomea vastaan. Kaikissa asiakirjoissa\nviitataan vain valtiopetokseen ja kuitenkin langetettiin\nvaltiorikosoikeuksissa ainakin 555 kuolemantuomiota, joista noin 200\npantiin täytäntöön. Maanpetoksesta säädettyä kuolemanrangaistusta ei\nolisi lakien mukaan voitu langettaa yksinomaan valtiopetokseen\nsyyllisille. Siksi tuomioiden perusteella toimitetut telotukset\nmuodostuivatkin selvästi oikeusmurhiksi, joille ei voida saada\nlaillisuuden verhoakaan.\n\nValtiorikosoikeudet langettivat kuolemantuomioita myös murhista\nsyyllisille tai syytetyille henkilöille. Tavalliset murhajutut eivät\nolisi kuuluneet poikkeuksillisille valtiorikosoikeuksille, vaan\nyleisille, säännöllisille oikeuslaitoksille. Valtiorikosoikeuksillehan\noli selvästi jätetty käsiteltäväksi vain \"kapinarikokset\". On aivan\nluonnollista, että murhasta tuomittiin henkilöitä kuolemaan varsin\nhatarilla perusteilla. Ei ole lainkaan harvinaista, että aivan\nsyyttömiä henkilöitä on kärsinyt korkeimman rangaistuksen. Lokaan\ntallattiin sivistyskansojen tapa huolehtia siitä, että oikeusrikoksia\nei tapahtuisi, s.o., ettei syytön tulisi rangaistukseen tuomituksi.\n\nSuomi, joka tuntee suurta loukkausta, jos sen asema sivistysmaana\nasetetaan kyseenalaiseksi, rikkoi muussakin suhteessa sivistysmaiden\ntraditsioneja. Tavallisestihan rikosta rangaistaessa sovellutetaan\nlakia, joka oli voimassa rikoksen tapahtuessa. Valkoinen Suomi\nsensijaan laati \"kapinallisten\" tuomitsemisesta lakeja vasta\nsenjälkeen, kun \"kapina\" jo oli kukistettu. Vasta luokkasodan\njälkeenhän asetettiin toisenlaisia oikeusistuimia, kuin mitä teon\ntapahtuessa voimassa ollut laki edellytti.\n\n\n\n\"Arpajaistuomiot.\"\n\n\nEntä minkälaista oli \"oikeuden jako\" valtiorikosoikeuksissa! Siitä\nhuolimatta, että juttujen käsittelyä ja tuomioiden langettamista\nyritettiin yhdenmukaistuttaa, muodostui tuomitseminen ikäänkuin\narpapeliksi, jossa pelkkä sattuma saattoi ratkaista vangin kohtalon.\nSyytökset, joista eräissä oikeuksissa pääsi parin vuoden\nrangaistuksella, saattoivat toisissa päättyä kuolemantuomioon.\n\nTuomioistuinten tuomarijäsenet ovat itse kertoneet miten eräässäkin\ntapauksessa valtiorikosoikeuden osastoon tuli uusi tuomari. Ensimäisenä\nsyytettynä oli eräs punakaartilainen, joka teki jonkunverran\nepämiellyttävän vaikutuksen. Päätöstä tehtäessä lausui mielipiteensä\nensimäisenä mainittu uusi puheenjohtaja, virkkoen: \"Minä olen valmis\ntuomitsemaan -- kuolemaan.\" Oikeuden toisen lakimiesjäsenen\ntiedustaessa ihmeissään perusteita, vastasi innokas puheenjohtaja:\n\"Valtiopetoksesta!\" Vasta kuultuaan, että valtiopetoksesta ei lakien\nmukaan voida tuomita kuolemaan, luopui puheenjohtaja ehdotuksestaan,\nkun tuntui olevan vaikeata syytettyyn nähden sovelluttaa\nmaanpetospykälääkään. Äänestyksen jälkeen tuomittiin tämä\nepämiellyttävä punakaartilainen rumuutensa vuoksi neljäksi vuodeksi\nkuritushuoneeseen.\n\nTammisaaressa toiminut valtiorikosoikeuden 77:s osasto tuli erittäin\nkuuluisaksi ankarista tuomioistaan. Tavallisen punakaartilaisen tuomio\nvaihteli, melkeinpä ulkomuodon perusteella, kahden vuoden ja\nkuolemanrangaistuksen välillä. Harvoin olivat tuomiot 8 vuotta\nlievemmät, vaikka syytetty olisi ollut miten syytön tahansa. Lakimiehet\nhuvittelivat kerran lyömällä 77:nnen osaston päätöksestä vetoa.\nTutkintotuomari, joka oli erään vangitun tutkinut, väitti puheena\nolevan osaston syyttäjälle, että jopas saitte kerrankin sellaisen\nmiehen, joka oikeuden täytyy vapauttaa. Vangittu ei ollut kuulunut\npunakaartiin, hänen ainoana tehtävänä oli ollut sanomalehtien myynti\nTurun kaduilla. Syyttäjä tunsi tuomioistuimen ja löi vetoa.\nSyyttäjä voittikin, sillä vangittu tuomittiin elinkaudeksi --\nkiihotuskirjallisuuden levittämisestä!\n\n\n\n\"Esikuntien\" lausunnot.\n\n\nHäpeälliset ovat n.s. suojeluskuntien esikuntien lausunnot, joille\nuseat tuomiot perustuivat. Vangittuina olevien punakaartilaisten\nkotipaikkakunnalla toimivien suojeluskuntien puoleen käännyttiin\ntarkotuksella saada todistuksia vangituita vastaan. Nämä esikuntien\nlausunnot olivat paikkakuntien porvariston surkeita sisunpurkauksia.\nNiissä ei häikäilty sanoa minkälaisia valheita tahansa, kunhan vain\npaikkakunnalla epämiellyttävistä työläisistä päästiin.\n\nLainatkaamme näytteeksi joitakin esikuntien lausunnoita, joita on\nolemassa tukuttain. Forssan suojeluskunnan esikunnan kirjelmässä, jonka\non allekirjoittanut Länsi-Suomen pankin Forssan konttorin johtaja Juho\nKivikoski lausutaan seuraavaa:\n\n    \"Forssan Suojeluskunta\n         Esikunta\n    Forssa, toukok. 21 p., 1918.\n\n    Riihimäen Suojeluskunnan Esikunnalle.\n\n    Koska olemme kuulleet, että yksi täkäläisten sosialistien kaikkein\n    punaisimpia, täkäläisen rautatien kapina-aikainen komisario ja\n    suurisuinen agitaattori (N.N.) on vankina Riihimäellä, pyydämme\n    kohteliaimmin, että koittaisitte päästä hänestä mahdollisimman\n    huomaamattomalla tavalla.\n\n                              (Forssan-Jokioisten Esikunnan sinetti)\n                                         Juho Kivikoski.\"\n\nLausunto ei ole tosin valtiorikosoikeudelle osotettu, mutta palvelee\nkuitenkin samaa tarkotusta.\n\nJaakkiman \"suojeluskunnan\" esikunta antoi sangen kuvaavan lausunnon\nsäännölliseksi ja maltilliseksi tunnetusta työmies Johan Fredrik\nKorhosesta ja ehkä juuri tämän lausunnon perusteella henkilö tuomittiin\nTammisaaressa 12 vuodeksi kuritushuoneeseen ja voi vain sattumaa\nkiittää, että ei lausunnon perusteella saanut kuolemantuomiota.\nLausunto kuuluu:\n\n    \"Jaakkiman Suojeluskunnan Esikunnan lausunto Työm. Johan Fredrik\n    Kallenpoika Korhosesta:\n\n    Siihen nähden, että vangittu on ollut täällä paikkakunnan kauhuna,\n    ja ilman häntä ja hänen veljeään, ei luultavasti tällä\n    paikkakunnalla olisi mitään selkkauksia tullut, ehdotamme täten,\n    että hänet tehtäisiin vaarattomaksi, täällä ei häntä ainakaan\n    tulla kaipaamaan, eikä yhteiskunta tule sellaista miestä suremaan.\n\n    Jaakkiman Suojeluskunnan esikunta.\n\n                               M.W. Lönnqvist, Esikuntapäällikkö\n                            Antti Kopsa, A.A. Fenander, Ernst Zinck.\"\n\nSuojeluskuntien esikunnille lähettämistä kyselykaavakkeista käy myös\nselville millä häpeällisellä tavalla esikunnat niille esitettyihin\nkyselyihin vastasivat. Kysymyksessä oleva toveri, joka nykyään on\nhyvämaineinen kansalainen, tuomittiin esikunnassa \"mahdottomaksi\nkoskaan olemaan järjestyneen yhteiskunnan jäsenenä\", kuten\njäljennöksistä näkyy. Kuitenkin on hän tänäpäivänä perin järjestyneen\nyhteiskunnan jäsenenä ja sangen hyötyä tuottavassa työssä. Hän saa\nkiittää vain onneaan, että esikunnan suosittama hirttonuora sittenkin\njäi häneltä käyttämättä. Kuten valtiorikosoikeuden päätöksestä otettu\nvalokuvajäljennös osottaa, tuomittiin toveri Herranen vaaditun\nkuolemantuomion asemasta elinkaudeksi kuritushuoneeseen, josta hän\njonkun vuoden kuluttua \"armahduksen\" perusteella vapautui.\n\nValtiorikosoikeuksien päätöksistä ei voinut valittaa eikä vedota.\nSensijaan sai anoa armoa ja valtiorikosoikeuden ylioikeus antoi\narmonanomuksen esityttää itselleen ja jossakin tapauksessa lievensi\ntuomiota. Armonanomus, joka vangit usein pakotettiin tekemään, oli\nsanamuodoltaan häpeällinen. Useat kuolemaantuomitutkin kieltääntyivät\nanomusta tekemästä, vaatien itselleen oikeutta. Missään tapauksessa ei\nvoida pitää häpeällisenä, vaikka vangit kurjissa olosuhteissaan\nanomukseen suostuivatkin, toivoen edes sen kautta saavansa lievennystä\nuhkaavaan kohtaloon. Useassa tapauksessa anomus tehtiin vangin\ntietämättä ja ilman allekirjoitusta, kuten toveri Herrasenkin suhteen.\n\n\n\nPorvariston luokkakosto.\n\n\nValtiorikosoikeuksien historia jää poislähtemättömäksi häpeätahraksi\nvalkoiselle Suomelle. Se osottaa, että oikeuden asemasta kohdistettiin\ntyöläisiin järjestelmällistä ja huolellisesti suunniteltua pirullista\nkostoa. Yksistään se seikka, että valtiorikosoikeudet muutamassa\nkuukaudessa tuomitsivat kymmeniä tuhansia työläisiä, osottaa, että\ntarkotuksena ei ollutkaan tuomitseminen tosiasioiden perusteella.\nTuomiot olivat selvästi porvariston kostotuomioita työväenluokkaa\nvastaan. Tätä kostoa kohdistettiin erittäin ankarana niihin, jotka jo\nvarhaisempina vuosina olivat toimineet työväen järjestöliikkeessä.\nValtiorikokseksi selitettiin sekin, että oli toiminut täysin\nlaillisissa työväenjärjestöissä.\n\nJoulukuun 9 päivään mennessä v. 1918 olivat valtiorikosoikeudet\ntuominneet ehdottomaan vapausrangaistukseen 25,200 henkeä ja\nehdolliseen 37,200. Saman ajan kuluessa oli valtiorikosylioikeus\nkäsitellyt 26,600 armonanomusta. Kaikkiaan tuomittiin alioikeuksissa\n67,788 vankia muutaman kuukauden kuluessa ja heidän yhteiset tuomionsa\nkäsittävät noin 300,000 vuotta kuritushuonetta.\n\nValtiorikosoikeuksissa annettujen tuomioiden suuruutta esittää seuraava\ntaulukko:\n\n                                Miehiä     Naisia     Yhteensä\n\n    Kuolemanrangaistuksia         554         1          555\n    Kuritushuonetta elinajaksi    882         4          886\n    Yli 12 vuotta                  78        --           78\n    10-12 vuotta                1,204         9        1,213\n    8-10    \"                   2,527        18        2,545\n    7-8     \"                   4,316        37        4,353\n    6-7     \"                     531        11          542\n    5-6     \"                   2,798        59        2,857\n    4-5     \"                   3,601        61        3,662\n    3-4     \"                   6,092       152        6,244\n    2-3     \"                  29,871     1,655       31,526\n    1-2     \"                   9,922     1,792       11,714\n    Vuosi tai alle                975       153        1,128\n    Vankeusrangaistusta           228        46          274\n    Sakkoa y.m.                   206         5          211\n                      Yhteensä 63,785     4,003       67,788\n\nKansalaisluottamus tuomittiin menetetyksi 57,445 mieheltä ja 3,222\nnaiselta ja todistajiksi kelpaamattomiksi 5,958 miestä ja 732 naista.\nKaikista tuomituista oli 28.6 % alaikäisiä.\n\nLokakuun 30 p:nä annetun \"yleisen\" amnestian perusteella vapautettiin\nkorkeintain 4 vuodeksi tuomitut ja täten vapautui ehdonalaiseen\nvapauteen noin 9,800 vankia. Joulukuussa samana vuonna annetun toisen\namnestian perusteella vapautui noin 6,000 vankia. Toukokuun 21 p:nä\n1919 annetussa armahduksessa säädettiin, että ne vapausrangaistusta\nkärsimässä olevat henkilöt, jotka osanotosta kapinaan oli tuomittu\nenintään 8 vuodeksi kuritushuoneeseen, tai joiden tuomion\nvaltiorikosoikeuden ylioikeus oli alentanut tähän määrään, vapautetaan\nehdonalaiseen vapauteen.\n\nVielä lokakuussa 1919, siis puolitoista vuotta senjälkeen, kun\n\"kapina\" oli \"voitollisesti\" kukistettu, oli vankiloissa 4,368\nvaltiorikosvankia, jotka olivat saaneet tuomionsa seuraavista syistä:\n\n    Johtava asema kapinaliikkeessä                           1,401\n    Muu raskaamman luontoinen osallisuus kapinaliikkeeseen     422\n    \"Yllyttäjiä\"                                               875\n    Murha ja osallisuusmuodot                                  495\n    Murhapoltto                                                 18\n    Tappo                                                        8\n    Ryöstö                                                     349\n    Kiristäminen                                                23\n    Varkaus                                                     17\n    Varastetun ja ryöstetyn tavaran kätkeminen                  70\n    Laiton vangitseminen                                         9\n    Laiton kotietsintä                                           3\n    Jälkeen 1.1.1915 tuomitusta rikoksesta rangaistusta\n      kärsineitä                                               429\n    Erikoisista muista syistä tuomittuja                       249\n                                                    Yhteensä 4,368\n\nItsestään on selvää, että murhista, ryöstöistä, kiristyksestä,\nvarastetun tavaran kätkemisestä, laittomista kotietsinnöistä ja\nyllytyksestä annetut tuomiot annettiin mitä epäilyttävimpien\ntodistusten perusteella ja monet tuomitut eivät tietäneet mitään\nrikoksista, joista heidät tuomittiin.\n\nSittemmin vapautettiin vankeja vähän kerrallaan, mutta vielä\nkymmenenkään vuoden kuluttua eivät kaikki vuoden 1918 \"kapinalliset\"\nole vapautuneet porvariston koston alaisuudesta, sosialidemokraattisen\nhallituksenkin sivuuttaessa armahduskysymyksen vain\nkansalaisluottamuksen palauttamisella sen menettäneille.\n\nRaskaat olivat ne kärsimysten ajat, jotka vangit joutuivat virumaan\nvankileireillä, pakkotyölaitoksissa ja kuritushuoneissa. Mutta\nlinnatuomiotkaan eivät heitä lannistaneet. Kun jälleen vasemmistolainen\nliike alkoi Suomessa nostaa päätään, näemme monet vuoden 1918\nkoetelluista sankareista jälleen vallankumouksellisen työväenliikkeen\nriennoissa. Ovatpa useat vapauduttuaan uudelleen joutuneet\n\"valtionpetturin\" kirjoihin ja kuritushuoneeseen. Mutta aatetta, jonka\npuolesta he taistelevat, ei voida kahlita. Se elää! Se päättäväisyys,\njota vuoden 1918 paljon kärsineet urhot ovat osottaneet, rohkaiskoon\nkoko työväenluokkaa toimimaan edessämme häämöittävän työväenluokan\nvapauden saavuttamiseksi.\n\n\n\n\nKuolemaan tuomitun kertomus\n\n\nKuolemaan tuomituita säilytettiin useammassakin paikassa, mutta\nkaameimmat kaikista lienevät olleet Suomenlinnan päävahti ja saman\nlinnoituksen alueisiin kuuluva ulkosaari Iso Mjölö. Viimemainitussa\nsäilytettiin suuret joukot vankeja rantalaiturin lähistöllä\nsijaitsevissa kasarmirakennuksissa, mutta kuolemaan tuomitut\nsullottiin saaren sisäosissa sijaitsevaan puoleksi maanalaiseen\npatterivarustukseen. Varustuksessa oli kaksi \"huonetta\", molemmat ehkä\nnoin 15x2 pinta-alaltaan pimeitä luolia, joihin niukka valo vaivoin\ntunkeutui ampuma-aukkoja muistuttavista ikkunoista, joita vielä\nvarjosti monikertainen, tiheä rautakanki- ja piikkilankaristikko.\nLuolissa oli puulattiat, mutta paksun likakerroksen peitossa. Toisella\nseinällä oli huoneenmittainen makuulava, mutta hetikään kaikki asukkaat\neivät siihen mahtuneet, vaan saivat virua likaisella lattialla. Mitään\nmakuuvaatteita ei tietenkään ollut eikä saanutkaan olla. Tapahtui\nkerrankin, että vangit eräällä kävelytunnilla taittoivat lehväksiä\nsaadakseen edes jotain pehmikettä päänsä alle. He ehtivät jo viedä ne\n\"murjuun\" -- kuten punavangit kaikkialla huoneitaan tapasivat nimittää\n-- kun paikalle saapui vartijapäällikkö, \"Herra Hyvärinen\", kahmasi\nkiroillen pois lehväkset huutaen lopuksi: \"Luuletteko te perkeleet\ntulleenne tänne höyhenpatjoille nukkumaan? Pian saatte mullassa maata\nniin mukavasti kuin haluatte!\"\n\nTämä samainen \"Herra Hyvärinen\" -- joka muuten on myöhemmin kuollut --\noli yksi niitä tyyppejä, joissa yhtyy täydellinen raakuus yhtä\ntäydelliseen tyhmyyteen. Hän lienee ollut jostain Savon puolesta\nkotoisin, joku tiesi hänen olleen jonkinlaisena lauttamiehenä Savon\nvesillä, toinen kertoi hänen joskus olleen leipurinakin. Matala,\ntanakka mies, hieman väärät sääret, kumara selkä, naama kuin\nfoxterrierilla. Tästä miehestä kerrottiin, että hän aikaisemmin,\nollessaan vartijana toisessa osassa saarta, jossa säilytettiin m.m.\nvangittuja venäläisiä, oli urheillut noiden nälkäisten haamujen\nerikoisella rääkkäyksellä. Niinpä kerrottiin hänellä olleen tapana\nasettua väijyksiin erään nurkan taa, jonka ohi venäläiset hoippuivat\nkurjaa ruoka-annostaan hakemaan ja sitten iskeneen paksulla kartulla\nkutakin tulijaa vasten kasvoja, nenävarret ja hampaat sisään. Iltasin\noli hän sitten ylemmilleen kehunut, kuinka monta karttua oli sinä\npäivänä kappaleiksi hakannut ryssän naamaan. Ja \"ylemmät\" naureskelivat\nmiehelle, jonka tiesivät miltei raivohulluksi, mutta jonka raivo tällä\nkertaa oli heille mieluista.\n\nTällä tavoin oli tämä mies ansioitunut niin paljon, että hänelle\nuskottiin vartijapäällikön toimi kuolemaantuomittujen osastolla. Ja\nettä hän myöskin täällä koetti tehdä voitavansa ansioituakseen yhä\nlisää, on itsestään selvää.\n\nRuokana kuolemaantuomituilla oli jonkinlainen palkoliemi. Se lienee\nollut valmistettu tanskalaisista juurista ja ikivanhoista, mätänevistä\n\"vihanneksista.\" Väriltään oli tuo liemi vihertävää, yhtä laihaa kuin\nlikavesi, suolaista kuin myrkky ja haisi vietävästi. Kun monellekaan ei\nannettu minkäänlaista astiaa, johon olisivat voineet lientä ottaa,\nvääntelivät vangit löytämistään rautapellin palasista jonkinlaisia\nkouruja, joista sitten särpivät tuota löyhkäävää likavettä.\n\nJonkun ajan kuluttua siirrettiin kuolemaantuomitut lähemmä toisia\nvankeja, erääseen puurakennukseen. Edelleen heidät kuitenkin pidettiin\ntarkoin muista eroitettuina, ruoka ja kohtelu pysyi samana kuin\nennenkin. Kuvaavana esimerkkinä siitä, millä tavoin heitä koetettiin\nkiduttaa, kerrottakoon seuraava tapaus:\n\nEräänä päivänä saapui rakennuksen edustalle, jossa tuomitut olivat\nlientä hörppimässä, joukko asestettuja sotilaita, jokaisella lapio\nolallaan kiväärin vieressä. \"Kymmenen miestä mukaan, lapiot käteen!\"\närjäsi joukon komentaja vangeille. Hieman epäröiden astui esille\nkymmenen vankia, ottivat sotilaiden ojentamat lapiot, ja niin\nlähdettiin rakennuksen takana olevaan metsikköön. Siellä oli nurmeen\nmerkittynä jotain pari metriä leveä ja ehkä viisi metriä pitkä haudan\npiirustus, ja miehet komennettiin kaivamaan hautaa. On itsestään\nselvää, että jokaisella oli mielessä ajatus oman haudan kaivamisesta,\ntyötä tehtiin synkän äänettömyyden vallitessa. Kun oli saatu kaivetuksi\npari jalkaa syvä hauta, komennettiin jättämään lapiot hautaan ja miehet\nvietiin takaisin vankilaansa. Heti jälkeen otettiin toiset kymmenen\nmiestä työtä jatkamaan. Lopuksi selvisi, että kysymyksessä oli\nkaatokuopan kaivaminen roskien hautausta varten, mutta työ piti\nsuorittaa niin, että se saatiin kuolemaantuomituille vangeille\nmahdollisimman kamalaksi.\n\nKun oli pari viikkoa tuossa kasarmissa majailtu, siirrettiin ne\nvangeista, jotka vielä olivat nälkäkuolemalta säästyneet, Suomenlinnan\npäävahtiin. Se on kaamea, matala rakennus, jonka seinien sisäpuolella\non monta kauhua asunut. Sen komeroihin sullottiin vangit. Useissa\nhuoneissa ei ollut minkäänlaisia makuusijoja, vaan saivat miehet maata\nlikaisella asfalttipermannolla. Äärimmilleen laihtuneiden ruumiiden\nluut hankautuivat ulos nahoista; syöpäläisiä oli hirvittävästi. Silloin\ntällöin kävi \"korkeita herroja\" tarkastuskäynneillä. Eräskin heistä\npiti kovaa metakkaa siitä, ettei vieläkään oltu annettu lupaa ryhtyä\nampumaan vankeja, vaikka päävahdissa oli hänenkin mielestään \"ahdasta\nkuin sikoläätissä.\"\n\nEttä tuollainen lupa oli odotettavissa, siitä tiesivät kertoa eräät\nepämääräiset olennot, jotka kaiken lisäksi kulkivat vankeja\nkiusaamassa. Nämä olennot olivat n.s. kolportöörejä, saarnamiehiä,\njotka niin täällä kuin edellisissäkin paikoissa kävivät miltei joka\npäivä toistamassa vangeille yhtä ja samaa ennustusta: \"Te, jotka pian\nastutte elävän jumalan kasvojen eteen\" j.n.e., samalla veisaten virsiä\nviimeisestä tuomiosta, tulisesta järvestä, madoista ja lohikäärmeistä.\nJos tilanne oli ennestään kammottava, osasivat nämä sielujen hoitajat\ntehdä sen vielä kahta kammottavammaksi.\n\nKolportöörien ennustukset toteutuivat viimein. Eräänä varhaisena\naamuna, ehkä tuossa 5-6 tienoissa, saapui päävahdin edustalle joukko\nupseereja, sotilaskiväärit olkapäillään. Päävahdista otettiin pari\nvankia, potkien ja tyrkkien ajettiin heidät upseeririvien väliin, ja\nniin lähti kulkue eräälle linnoituksen ulkokärjelle. Jälelle jääneillä\nei ollut epäilystäkään siitä, mitä tuo matka merkitsi. Ja jos joku\nvielä oli epäillyt, haihtui epäilys pian. Ehkä noin vähän paremman kuin\npuolen tunnin kuluttua saapuivat vankkurit sieltäpäin, jonne kulkue oli\nmennyt; vankkureilla, peitteen alla häämöitti kaksi ihmisruumista ja\nverijuova osoitti tietä, mistä vankkurit kulkivat. Ammutut kuljetettiin\npäävahdin ohi satamaan, josta ruumiit laivalla vietiin Santahaminaan\nhaudattavaksi.\n\nJa sitten jatkui tätä näytelmää viikko viikon jälkeen, jotenkin joka\nainoa päivä. Milloin vietiin kaksi, kolme, toisinaan kuusikin miestä\nkerrallaan; ja aina palasivat vankkurit päävahdin ikkunain alitse\nvertavaluvine kuormineen. Kertojan ollessa päävahdissa ehdittiin\nteloittaa 56 vankia. Tavallisesti eroitettiin tapettavat jo edellisenä\niltana erikoiseen \"kuoleman koppiin\", jossa nuo samaiset kolportöörit\nheitä muokkasivat. Läpi vankilan kaikuivat tuomio- ja hautausvirret,\nusein aamupuoleen yötä. Usein loppui messu lyhyeen, kun kuolemaan\nmenijät torjuivat tarmokkaasti \"pappien\" lähentelyt.\n\nMiltä tuntuu odottaa kuolemaansa ja nimenomaan teloituskuolemaa\npäivästä päivään, sitä ei tiedä kukaan muu kuin se, ken sen on kokenut.\nYhden seikan tietäkööt vain maailman työläiset: Kertoja on nähnyt\nviidenkymmenen kuuden työläisen lähevän Golgatalle, on itse pusertanut\nnoin neljänkymmenen kuolemankoppiin lähtevän kättä hyvästiksi ja tietää\nvakuuttaa: _he menivät kuolemaan niinkuin menevät miehet, joita\nylläpitää tietoisuus sen asian suuruudesta, jonka edestä he kuolevat_.\nHeidän joukossaan oli miehiä, jotka hädin tuskin osasivat nimensä\nkirjoittaa; oli toisia, jotka tarmokkaalla itsekasvatustyöllä olivat\nhankkineet erinomaisen sivistyksen, tunsivat historiaa enemmän kuin\nuseimmat koulunpenkeillä istuneista, keskustelivat usein mitä\nvaikeimmista taloustieteellisistä y.m. aineista. Ja kaikki he osasivat\nkuolla. \"_Viekää terveisiä tovereille, jos henkiin jäätte, kuolkaa kuin\nmiehet, jos vuoronne tulee_!\" -- nämä olivat tavallisimmat viime\ntervehdykset, jotka kuuli lähtijäin suusta.\n\nMyöhemmin siirrettiin kuolemaantuomitut toiseen vankilaan linnoituksen\nsisäosissa, ja teloitusta jatkettiin sieltäkin. Kuinka monta miestä\nsurmattiin Suomenlinnan alueella valtiorikosylioikeuden tuomion\nnojalla, sitä ei kertoja varmuudella tiedä, vaan luulee niitä olleen\nsiinä 60-70 tienoilla. Teloituspaikalla käyneet vangit kertoivat paikan\nolleen täynnä pääkallon palasia, hiuksia, lakkeja y.m. merkkejä\nsuoritetusta teurastuksesta.\n\nAmpujina oli ensi kerroilla upseereja, myöhemmin sotilaita. Kerrotaan\ntapahtuneen toisinaan, että ampujiksi komennetut sotilaat\nkieltäytyivät, ja tilalle piti hankkia halukkaampia.\n\n                                                             Y.\n\n\n\n\nVankien vienti pakkotyöhön Saksaan\n\n\nKun kävi ilmeiseksi, että vangitut punakaartilaiset kaikki tullaan\ntuomitsemaan vuosiksi kuritushuoneeseen, alkoi porvaristoa vihdoinkin\nhuolettaa vankien ylläpito. Vankien tappaminen nälkään ja kurjuuteen\nalkoi kohdata sellaista vastustusta, että parannusten toimeenpano\nkatsottiin välttämättömäksi, sillä vapaaksi ei vankeja haluttu laskea.\nMutta vankien aseman parantaminen vaati rahoja ja niitä ei\nhallituksella ollut. \"Vapaussota\" oli köyhdyttänyt valtiorahaston ja\nSaksalle maksetut lunnaat olivat suuret. Mutta sittenpä keksittiin\nkeino. Päätettiin lähettää vangit Saksaan pakkotöihin. Saksa tarvitsi\ntyövoimaa. Sen parhaat miehet olivat rintamilla. Työntekijöitä\ntarvittiin selkäpuolella. Siksipä punakaartilaisista aiottiin tehdä\nSaksan renkejä.\n\nSuomen ja Saksan valtaherrat kävivät neuvotteluja. Suomi tarvitsi\nkipeästi lannoitusaineita. Sitä olisi saanut Saksasta, jos olisi ollut\nrahaa tai jotain muuta vaihtotavaraa. Rahaa ja tavaraa puuttui\nSuomelta, mutta vankeja oli. Mitäpä muuta, punakaartilaisvangit\npäätettiin vaihtaa lannoitusaineisiin. Sovittiin heidän\nlähettämisestään Saksaan pakkotöihin.\n\nKesällä 1918 hyväksyttiin tynkäeduskunnassa oikein lakikin, jossa\nhallitukselle myönnetään oikeus lähettää valtiorikosvankeja maan\nrajojen ulkopuolelle kärsimään pakkotyörangaistustaan.\n\nSittemmin hallitus havaitsi, että se ei voi pakottaa ketään vankia\nlähtemään maan rajojen ulkopuolelle. Toivottiin kuitenkin saatavan\nvapaaehtoisia ja kaikissa vankileireissä alotettiin värväys. Vangeille\nluvattiin kymmenen hyvää kahdeksan kaunista. Kuukausia kestäneen\nkurjuuden arveltiin tehneen vangit vastustuskyvyttömiksi\nhoukutteluille. Ja pieninkin odotettavissa oleva muutos synnytti heissä\ntoiveen olosuhteiden parantumisesta.\n\nEhdotus Saksaan siirtymisestä ei vangeissa kuitenkaan synnyttänyt\nminkäänlaisia toiveita. He olivat kylliksi tunteneet saksalaista kuria\nja komentoa. Halukkaita kehoitettiin kirjoittamaan nimensä\nseuraavansisältöiseen kaavakkeeseen:\n\n\"Heinäkuun 16 p:nä 1918 valtiorikosoikeuden tuomitseman\nvapausrangaistuksen täytäntöönpanosta annetun lain nojalla tullaan\nvaltiorikosvankeja siirtämään Saksan valtakunnan alueelle Europassa\nsiellä jatkamaan rangaistuksensa suorittamista pakkotyönä. Vangit\nsijoitetaan töihin, jotka eivät ole terveydelle vaarallisia ja joita\nsuoritetaan sodankäyntialueen ulkopuolella; vangeille annetaan\ntyydyttävät asunnot, riittävä ravinto, tarpeellinen vaatetus ja\nsairaanhoito; vankien työpalkan takaa Suomen valtio vähintäin kolmeksi\nSuomen markaksi kultakin työpäivältä. Ne vangit, jotka vapaaehtoisesti\nhaluavat siirtyä pakkotyötään suorittamaan Saksaan, kirjoittavat\nnimensä, syntymävuotensa ja kotipaikkansa tähän kaavakkeeseen.\"\n\nSenjälkeen seuraavat sarekkeet varustettuina otsakkeella: \"Vangin\nnumero\", \"Täydellinen nimi\", \"Syntynyt\", \"Kotipaikka\" ja\n\"Muistutuksia.\"\n\nMutta \"vapaaehtoisia\" ei ilmaantunut kuin sangen vähäinen määrä.\nInnokkaasta värväyksestä huolimatta ilmoittautui Viipurin vankileirillä\n200 vapaaehtoista, Tampereen vankileirillä 150 ja samassa suhteessa\nmuillakin vankileireillä. Kaikkiaan lienee ilmoittautunut noin 2,000\nmiestä. Koko homma, jota oli käsitelty eduskunnassa, hallituksessa ja\nmonissa piireissä meni siis myttyyn. Punakaartilaisia ei niin saatukaan\nvaihdetuksi lannoitusaineisiin.\n\nKun sitten Saksan keisarivalta kukistui ja Saksassakin alkoi\nvallankumouksellinen tilanne, havaittiin, että vankien lähettäminen\nsinne olisi ollut suoranaiseksi vaaraksi porvaristolle. Niin särkyivät\nSuomen porvarien unelmat päästä näin helpolla siitä hirvittävästä\nvankimäärästä, joka päivä päivältä kävi yhä suuremmaksi rasitukseksi.\nSiksipä ei auttanutkaan muu kuin järjestellä \"armahduksia\" ja niiden\nkautta vapauttaa osa vangeista, joita vankileirien kurjuuskaan ei ollut\nsaanut masennettua. Vankilanporttien raottaminen oli porvaristolle\nvaikeata, mutta sillä ei ollut muuta keinoa valittavanaan. Siihen johti\npakko eikä suinkaan humaanisuus.\n\n\n\n\nTyöväen järjestötoiminnan vainoaminen\n\n\nLuokkasodan jälkeen valloille päässyt valkoinen terrori ei suinkaan\nrajoittunut vain niiden henkilöiden rankaisemiseen, jotka tavalla tai\ntoisella voitiin katsoa osallisiksi \"kapinaan\", vaan hillitön vaino\nsuunnattiin kaikkea työväen järjestötoimintaa vastaan. Porvaristolla\nolikin tarkotuksena tehdä kokonaan loppu työväenjärjestöjen toiminnasta\nja kerskuillen vakuuttelivat suojeluskunnat ja porvarilehdet, että\njärjestynyt työväenliike on ainakin 25 vuodeksi tuhottu. Uskalsivatpa\nrohkeimmat työväenliikkeen viholliset uskoa vakuutteluja, että ehkä\nsata vuotta saadaan olla rauhassa bolshevismilta valkoisessa Suomessa!\nNiin perinpohjaiseen hävitystyöhön käytiin käsiksi.\n\nJohtavat työväenliikeen miehet ja naiset olivat joko raudoissa tai\nlaudoissa, järjestöt oli lyöty pirstaksi, työväenyhdistykset ja\ntyöväenjärjestöjen omaisuudet takavarikoitu ja asetettu \"myymis- ja\nhukkaamiskiellon\" alaisiksi. Suojeluskunnat olivat kaikkialla isäntinä,\nkäyttäen työväenjärjestöjen omaisuuksia niinkuin omiaan. Kokoontumis-\nja painovapaus oli poljettu jalkoihin, monien raskaiden taisteluiden\nkautta saavutetut oikeudet oli riistetty. Kaikki näytti menetetyltä.\n\nMutta vainot eivät kykene tappamaan työväenliikettä. Sen jäseniä\nvoidaan murhata, heittää vankilaan, sen omaisuudet saatetaan tuhota,\nmutta työväen aatetta ei voida tehdä olemattomaksi. Se elää ja kokoaa\nvastuksista ja vainoista huolimatta ympärilleen joukkoja taisteluun\nkapitalistista järjestelmää vastaan. Niin kävi onnettomasti päättyneen\nluokkasodankin jälkeen. Haavoitettu työn jätti nousi uudelleen vaikka\nvielä veri haavoista tihkui. Järjestöjen heräämisen merkkejä alettiin\nnähdä kaikkialla. Takavarikoituja omaisuuksia alettiin vaatia takasin\nniiden oikeille omistajille.\n\nEi ole ihme, että valkoisen vallan edustajat katsoivat suutuksissaan\nkaikkialla nähtäviä työväenliikkeen elpymisen merkkejä. On varsin\nymmärrettävää, että kymmenissä työväenyhdistyksissä syttyi\nhämäräperäisiä tulipaloja ja että paikalliset suojeluskunnat yrittivät\nkaikin keinoin estää yhdistysten toimintaa.\n\nMainitsemme vain muutamia tyypillisiä esimerkkejä millä tavalla\nsuojeluskunnat suhtaantuivat yhä äänekkäimmiksi käyneisiin vaatimuksiin\ntoimintavapauksien antamisesta työväen järjestötoiminnalle. Lainaamme\nForssan suojeluskunnan esikunnan lausunnosta kohdan, jossa perustellaan\nsitä, että Forssan t.y. taloa ei olisi luovutettava takasin\ntyöväestölle.\n\n    \"... Mitä taas tulee nykyään vallitseviin olosuhteisiin\n    paikkakunnalla, jotka on otettava huomioon kysymyksenalaista\n    anomusta ratkaistaessa, niin on huomattava, että paikkakunnallamme,\n    joka on yksi maamme suurimmista punikkipesistä, vieläpä nytkin\n    harjoitetaan työväen keskuudessa ankaraa kiihotusta olevia oloja ja\n    hallitusta vastaan, jopa julkisesti uhataan uudella kapinalla. Jos\n    nyt Forssan työväenyhdistys saisi talonsa käytettäväkseen, niin\n    saisi tämä myyräntoiminta harvinaisen hyvän pesäpaikan, jossa sen\n    toimintaa olisi aivan mahdoton pitää silmällä, ja niin ollen voisi\n    tässä toimenpiteessä olla arvaamatonta vahinkoa paikkakunnallemme\n    ja koko maallemme. Edellä olevien näkökohtien perusteella saamme\n    täten ehdottaa kysymyksenalaisen anomuksen hylkäämistä.\n\n                                Tammelan Suojeluskunnan Esikunta\n                                               (Sinetti)\n                                           Hannes Kukkonen,\n                                           T. Urho Toivonen.\"\n\nTäten olivat suojeluskunnat kohonneet mahdiksi, jonka yksinomaisena\ntarkotuksena on työväenluokan kurittaminen. Kun porvaristo kuitenkin\noli pakotettu luovuttamaan työväestölle taloja ja omaisuuksia, tapahtui\nse pelon ja vavistuksen vallassa. Yhdistyksille annettiin kaikenlaisia\nehtoja ja määräyksiä. Niinpä Vaasan läänin maaherra, julistaessaan\neräiden työväenyhdistysten kiinteän ja irtaimen omaisuuden myymis- ja\nhukkaamiskiellosta vapaaksi, selitti sen tapahtuvan \"ehdolla kuitenkin,\nettä myönnettävä vapaus on heti peruutettava, jos yhdistyksen huoneusto\nluovutetaan kokouksia varten, joista ei ole tehty määrättyä ilmotusta,\ntai jossa harjoitetaan rikollista kiihotusta, mikä voi aikaansaada\nyleisen turvallisuuden häiriintymistä, tai kehotetaan Rikoslain 16\nluvun edellyttämiin rikoksiin.\" Edelleen annettiin määräyksiä, että\nehdonalaisesti vapautettujen punakaartilaisten ei ole sallittava ottaa\nosaa kokouksiin työväenyhdistysten taloilla.\n\nPorvariston asettamista aitauksista ja karsinoista huolimatta alkoi\ntyöväenliike kaikkialla nopeasti nousta. Työväenyhdistysten rinnalla\nalkoi myös ammatillinen liike järjestää joukkojaan. Kaikkialla nähtiin\npian selviä todistuksia siitä, että porvarien ennustukset\ntyöväenliikkeen nujertamisesta vähintäin 25 vuodeksi eteenpäin eivät\ntoteudukaan. Porvaristo tuli huomaamaan, että väkivallalla ei voida\ntyöläisten taisteluhenkeä lannistaa. Siksi se oli katsonut viisaammaksi\nhiukan perääntyä väkivaltaisesta hyökkäyksestään ja toivoi voivansa\njohtaa työväenliikkeen uuteen vähemmän pelottavaan suuntaan. Ja\nnousevan työväenliikkeen johtoon asettuneista tunnetuista\noikeistososialidemokraateista saikin se hyvän palvelijan.\n\nKuten arvatakin sopii, olivat oikeistososialistit olleet syrjässä\nsilloin, kun miestä tarvittiin, silloin, kun porvaristo oli antanut\ntaisteluhaasteen ja siksi olivat he säilyneet valkoisen terrorin\nkynsistä. Kiitettävästi ovat he osanneet porvaristoa palvella, jopa\nniin kiitettävästi, että heille viimein v. 1927 uskottiin koko\nvalkoisen Suomen hallituskomento. V. Tanner otti verisen Svinhufvudin\npaikan. [Svinhufvud, luokkasodan aikuisen valkoisen hallituksen\npäämies.]\n\nKapitalistinen riisto ja sorto jatkuu entisellään. Porvaristolla on\ntoistaiseksi ylivalta eikä se sallisi sosialidemokraattien olevan\nhallituksessa päivääkään, elleivät he olisi omistavan luokan uskollisia\nkäskyläisiä.\n\nPorvaristo tunsi luokkasodan jälkeen tarvitsevansa oikeistososialistien\napua. Siksi alettiin ent. vallankumoukselliselle työväenliikkeelle\nkuuluneita omaisuuksia luovuttaa heille. Helsingissä alkoi \"Työmiehen\"\ntilalle ilmestyä \"Suomen Sosialidemokraatti\", joka melkein heti\nensimäisessä numerossa alotti vallankumouksellisen työväenliikkeen\nparjaamisen. Kaikkialla yrittivät oikeistolaiset valkoisen hallituksen\nturvin päästä nousevan työväenliikkeen johtoon.\n\nMutta työväestö ei niin vain alistunut kulkemaan luokkapetturuuden\ntietä. Vallankumouksellisia oppeja pyhinä pitäneet joukot eivät voineet\nsietää kaikkien työväen kultaisten periaatteiden polkemista jalkoihin.\nSelväksi kävi pian, että uudelleen nousseessa työväenliikkeessä oli\nennenpitkää tapahtuva hajaannus oikeiston ja vasemmiston välillä. Niin\nkävikin. Toiselle puolelle jäivät yhä enemmän porvarillistuneet\noikeistososialistit ja toiselle puolelle vallankumouksellista aatetta\nja puhtaasti marxilaisia periaatteita kunnioittavat vasemmistolaiset.\nJakaantuminen oikeistoon ja vasemmistoon, joiden olemassaolo jo ennen\nluokkasotaakin oli havaittavissa, oli käynyt kiertämättömäksi.\nLuokkasota oli antanut uusia opetuksia ja tehtyjä erehdyksiä ei haluttu\nuudistettaviksi.\n\nHajaannuksesta oli seurauksena, että oikeistolainen ryhmä pääsi\nporvariston suosioon, mutta vasemmistoa vastaan suunnattiin hillitön\nvaino. Se sai päälleen sekä porvariston että oikeistososialistien\nvihan. Vasemmistolaisen liikkeen vainot ovat olleet siksi\nmonivaiheiset, että monta lukua voitaisiin yksistään niistä kirjoittaa.\nKaikesta huolimatta on vasemmistolainen työväenliike kyennyt keräämään\nvarsinaisia työtätekeviä joukkoja puolelleen. Oikeistolainen\nsosialidemokraattinen puolue on sensijaan vajonnut yhä syvemmälle\nporvarillisuuteen, jopa niin pitkälle, että puolueen pomo, Väinö\nTanner, tunnusti sosialidemokraattien hallituksen liberaaliseksi\nporvarihallitukseksi! Sosialidemokraattien voima rajoittuu vaaleissa\nsaatuun äänimäärään, mutta vasemmistolaisten takana on työväen\njärjestöllinen voima. Vasemmistolaisella liikkeellä, minkä nimisenä se\nmilloinkin ilmenneekään, on työläisjoukkojen kannatus. Se on\ntoiminnallaan ja periaatteillaan saanut työväestön luottamuksen.\n\nNeuvosto-Venäjällä heti luokkasodan jälkeen perustettu Suomen\nKommunistinen Puolue on ulottanut vaikutuksensa Suomeen, antaen\ntyöväenliikkeelle tarpeellista ohjausta ja liittäen sen osalliseksi\nKommunistisen Internatsionalen maailmanlaajuiseen taisteluun\nkapitalistista järjestelmää vastaan. Kärsityistä tappioista ja\ntehdyistä virheistä on Suomen työväenluokka saanut sen kalliin\nopetuksen, että vain kommunistinen liike kykenee johtamaan\ntyöväenluokan voittoon.\n\n\n\n\nKuinka punakaartilaisia vangittiin ja tuomittiin\n\n\n\nAntaantuminen Vesalassa.\n\n\nLahden rintama murtui huhtik. 30 p:n iltana 1918. Punaisilla oli\nkuitenkin taisteluissa ollut sotilaallista menestystä ja saksalaiset\nolivat saaneet runsaasti liiviinsä \"napinreikiä.\" Kaatuneita oli\nrunsaasti molemmin puolin. Herralan pysäkin luona oli punaisia osastoja\nrynnännyt poikki saksalaisten rintaman, edeten Kotkaa kohden. Mutta\näkkiä ilmeni odottamattomia aukkoja punaisten ketjuun. Oli kuin\njoitakin osastoja olisi poistunut vartiopaikaltaan ketjusta.\nSaksalaiset pääsivätkin etenemään esteettä. Jouduttiin epäedulliseen\nasemaan ja kokoonnuttiin Vesalan kylään lähellä Lahtea.\n\nProvokaattorit tiesivät kertoa, että nyt päästään sillä, kun luovutaan\naseista. Tämän takia lähetettiin edustajia saksalaisten päämajaan.\nEdustajat eivät tulleet takasin, vaan jäivät sille tielle. Puolenyön\naikaan oli koko kylä saksalaisten piirittämä ja sitä seurasi\nantaantuminen ilman ehtoja.\n\nTämän jälkeen alkoi puhdistus. Kaikki aseet ja arvoesineet vietiin.\nSitten sullottiin meitä kaikkiin mahdollisiin paikkoihin, kuten latohin\ny.m. ulkohuoneisiin sekä maantielle Lahden ja Vesalan välille niin\npaljon kuin mahtui tälle 3-4 kilometrin taipaleelle. Samalla ilmestyi\nsaksalaisten sotilaskulkue, joka kiiruhti Kosken suunnalle, jossa\npunaiset vielä luottamuksella hakkasivat vastaan. Siinä meni asemiestä\njos minkälaista, kenttätykistöä, pomminheittokoneita, kuularuiskuja ja\nsotilaslentokoneet liitelivät ilmassa. Kulkuetta kesti 4-5 tuntia.\nSiinä nyt näimme selvästi minkälaiset voimat meitä oli vastassa ollut.\n\nOli vapunpäivän aamu. Mahtavat kulkueet kulkivat kumpaankin suuntaan.\nMutta juhlatunnelma kulkueessa, joka taivalsi Lahtea kohden, oli\nsynkkä. Moni ajatteli tovereiden kohtaloa Koskella, jossa vielä käytiin\nurheata taistelua lahtareita vastaan ja nyt pääsivät tuollaiset\nsaksalaiset joukot ryntäämään punaisten niskaan.\n\nHiljalleen painutaan Lahtea kohti aamun sarastaessa. Rivissä ollessani\nkuulin tietoja. Saksalaiset sotilaat olivat aitana kahden puolen tietä.\nRaskain mielin joukko painui kohti tuntematonta kohtaloa. Siinä\nastuessani tolkkasin saksalaisille sotilaille jotain huonolla\nenglanninkielentaidollani, mutta kukaan ei ymmärtänyt.\n\nVihdoin tulin ahtaan portin eteen. Siinä saksalaiset mölöttivät\nkovaäänisesti ja syynäsivät kaikki taskut. Tunsin voimakkaiden käsien\ntarttuvan jo päällystakkiinikin. En halunnut sitä antaa, mutta silloin\nlensi nyrkki vasten kasvojani. Kaaduin maahan ja silmänräpäyksessä\nlähtivät saappaatkin jalastani. Muutamassa sekunnissa olin\nalusvaatteillani ja välähti jo mieleeni, että ehkä seuraavalla hetkellä\nolen jo taivaassa. Sain kuitenkin armon ja askeleeni suunnattiin\nVesijärven rannalle suurelle pellolle sotilasketjun sisään.\n\nPellolla oli jo useita tuhansia vankeja ennen meitä. Kaikkia vankeja ei\nriisuttu niin tarkkaan kuin minut, joten sain toisilta vähän vaatteita\nylleni. Joukostamme ei puuttunut provokaattoreita. Ne alkoivat\nselitellä, että kun annetaan päälliköt ilmi, niin sillä tästä päästään.\nJoukottain haettiinkin miehiä. Seurasi taaja ammunta läheisessä\nmetsässä. Tämä synnytti kaameita ajatuksia niissäkin, jotka olivat\nluottaneet porvarien inhimillisyyteen.\n\nIltaan mennessä olivat vangit vetäytyneet pellolle vyyhtiin kuin\njättiläiskäärme. Siinä oltiin nyt kuularuiskujen edessä, laaja pelto\nahdinkoon asti täynnä mahtavaa ryysyköyhälistöarmeijaa, joka äsken\nvielä oli lahtareille niin uhkaavan peloittava. Vahvat sotilasketjut\nympäröivät nyt ja kuularuiskuja oli asetettu kaupunginpuoleiseen\nlaitaan. Näin otettiin vastaan vapunpäivän ilta. Kosken suunnalla vielä\ntykit jyskyivät. Se oli merkki, että punaiset pitivät itsepintaisesti\npuoliaan suuria voimia vastaan.\n\nIllan hämärä alkoi verhota, mutta kaikenlaista melua ja rähinää kuului,\nympäristöllä ammuttiin. Puolen yön aikaan kuului vankien keskuudessa\nkuiske, että \"sivistyksen kotkat\" ovat joukostamme vieneet useita\nkymmeniä. Odotettiin henkeä pidätellen mitä seuraa. Kuului voimakasta\nmeteliä jostain etäänpää ja jonkun ajan kuluttua kiväärit paukkuivat.\n\nValkeni taas päivä. Kaikenlaiset herrasrentut kulkivat tähystelemässä\npellolle meitä ja voitosta huumaantuneet porvarisnaiset juoksentelivat\nsaksalaisten jälessä iloiten ja sotilaiden kaulassa rimpuillen.\n\nPäivä meni iltaan monenlaisissa arveluissa. Alettiin jo arvella\nannetaanko ruokaa lainkaan. Iltaan mennessä oli tykkien jyminä Koskella\nmyös tauonnut ja hämärän tullen veivät lahtarit taas veriuhrinsa.\nJoukossamme pääsi vallalle yleinen raukeus ja alettiin pellolle\nryhmittyä nukkuma-asentoihin, tähtien tuikkiessa avaruuksissa. Ei siinä\npaljon nukuttu, mutta pitkällään olokin tuntui virkistävän. Viikon\npäivät vierivät näin ilman sanottavia muutoksia. Sellaiset mukavuudet\nkuin ruoka olivat tuntemattomia tässä yhteiskunnassa.\"\n\nKoskelta käsin alkoi saapua kaikkia niitä yhdistyneitä \"sivistystä\"\nedustavia voimia, jotka olivat siellä toimittaneet \"suuren tehtävänsä\"\nloppuun. Valmistettuaan Koskella veriuhrinsa, saapuivat ne nyt edelleen\ntäyttämään suurta kutsumustaan. Lahdessa heti panivat toimeen noin 150\nnaisen rääkkäyksen ja telottamisen. Silminnäkijäin kertomuksen mukaan\noli naiset riisuttu alasti ja sitten pistimillä lävistetty rinnat ynnä\nmuut. Lahtarille oli suloista nautintoa, kun se sai nyt raadella ja\nhäväistä.\n\n\n\nLahden kentältä Hennalaan ja Lappeenrantaan.\n\n\nNoin viikon kestäneen ulkoilmakylvyn jälkeen kuljetettiin meidät\npellolta Hennalan kasarmille. Tien varsille kerääntyneet porvarit\nilkkuivat kulkueellemme.\n\nHennalan kasarmeilla oli hirveää siivoa. Taistelun aikana olivat\ntykkien kuulat repineet tiiliseiniä ja lattioita, kattoja y.m.\nKaatuneitten ruumiita oli huoneissa ja käytävillä. Sinne meitä nyt\nahdettiin kuin silakoita suolaan. Nyt vasta elämä tukalaksi alkoi\nkäydä. Usein piti tulla ulos ja silloin Suomen sivistyksen edustaja\njakoi ruoskaniskuja puoleen ja toiseen, tiukaten missä päälliköt ovat.\nMaaseudulta alkoi saapua myös talonjusseja hakemaan paikkakuntalaisiaan\nmuka kotia. Mutta matkalla vangit aina salaperäisesti katosivat.\n\nHennalassa saatiin ensi kertaa olla ruokajonossa. Mutta kaikki eivät\nenää jaksaneet vuoroaan odottaa, vaan pyörtyen kaatuivat maahan. Heitä\nlyötiin ja potkittiin.\n\nRuoaksi saatiin väkevä annos kiehutettua turskan suolavettä. Joka\nvalitti ruoan huonoutta, sai ruoskaa. Henkensä alttiiksi antoi sekin,\njoka kasarmin ympärillä olleita petäjän vesoja jyrsi, tai kanervia\nkatkoi. Näinä aikoina sorakuopat ottivat monta miestä ja naista\npoveensa. Yötä ja päivää hautoja täytettiin.\n\nEräänä aamuna jouduin taas jonoon. Villen pojat tulivat taas\näkseeraamaan. Matka suunnattiin Lahden asemalle ja siellä sullottiin\ntavaravaunut täyteen meitä ihmishaamuja. Asemalla irvikuonot\nhuutelivat: \"Hei punikit, onko sarvenne sahatut?\"\n\nJo alkoi höyryhepo korskua ja pyörät pyöriä ja itäänpäin oltiin\nmenossa. Kun vaunuista astuimme ulos, niin olimme Lappeenrannassa. Oli\ntoukokuun 14 p:n ilta. Meluavaa hienostoa oli täälläkin meitä\nvastaanottamassa. Astuimme kasarmialuetta kohti Saiman rannalla\nolevalle linnanmäelle.\n\nTäällä olivat teurastajat jo joutuneet työnpuutteeseen. Kun alussa\nolivat töitään kiireessä tehneet hutiloimalla, oli vielä ammuttuinakin\npäässyt ruumiskasoista joitakin karkaamaan. Eräskin tällainen telotettu\nsaatiin kiinni noin 5 kuukautta myöhemmin ja tuotiin leirille takaisin.\nMiehelle annettiin nyt 4 vuoden tuomio senlisäksi, että oli jo kerran\nsaanut kuolemantuomion.\n\nTultuamme linnan alueelle ja jouduttuamme suomalaisten lahtarien\nhuostaan, alkoi samana iltana teurastus. Joukko vankeja oli kokoontunut\nkasarmin käytävälle oven luo, pyytäen ulkona seisovalta vahdilta lupaa\nhakea vettä. Kylmästi vastasi vahti: \"Ovea ei avata ja jos ette mene\npois käytävältä, niin paukahtaa.\" Samalla pyssy paukahti myös useita\nkertoja ja kuolleita ja haavoittuneita jäi käytäville. Ruumiit jäivät\nsiihen useiksi päiviksi. Jos kasarmissa sattui päänsä viemään ikkunaa\nkohtaan, niin silloin pyssy taas paukahti. Näin tuli tapetuksi ja\nhaavoitetuksi monta. Haavoittuneet eivät saaneet mitään hoitoa, joten\npienikin haava saattoi tuottaa kuoleman.\n\nKun kolme vuorokautta oli oltu Lappeenrannassa, niin vihdoin päästiin\njonottamaan ruokaa. Ja mikä ihme! Annos oli aivan samanlaista turskan\nsuolavettä kuin Hennalassakin. Ei ole ihme, että nälkään kuolleiden\nluku alkoi näinä aikoina kasvaa ja telotusta tehostettiin päivä\npäivältä. Mutta uusia tuotiin sitä mukaa kuin tilaa tuli.\n\nMyöhemmin kesällä saatiin vähän aikaa päivästä olla ulkona ja kesäisen\nauringon paisteessa tarkkailtiin sitä eläinkunnan runsautta, joka oli\nkertynyt ryysyihin. Syöpäläisiä oli kasarmialueen hiekkakin täynnä!\n\n\n\nSairaalassa, tutkinnolla ja päävahdissa.\n\nMonien epäonnistuneiden yritysten jälkeen pääsin erään\napulaissairaanhoitajan avustuksella sairaalaan. Sairaala ei ollut\npaljon sen parempi kuin kasarmikaan, ellei ota huomioon sitä, että\nsiellä sai maata puulattialla, kun se sensijaan kasarmilla oli kivinen.\nSieltä eivät myöskään käyneet yöllä murhamiehet raahaamassa mäkeen.\nMutta mikään ihme ei ollut, että kuolleen vierestä heräsi aivan kuin\nkasarmillakin. Olin sairaalassa lähes kuukauden, mutta sinä aikana en\nnähnyt lääkäriä vielä. Sairaanhoitajan tai hänen apulaisensa saattoi\nnähdä kerran päivässä.\n\nHeinäkuun alkupäivänä tuli määräys lähteä tutkinnolle. Minunkin\nvuoroni tuli astua arvoisien herrojen eteen. Pöydällä oli kauheat\nkuulusteluvälineet: 2 mauseria, sapeli, kappale rautakettinkiä. Pöydän\ntakana oli kaksi herraa kuin tiikeriä.\n\nKysyttiin mikä on nimi, kotipaikka ja mitä on toiminut, onko kauan\nollut työväenjärjestöjen jäsenenä ja rintamilla y.m.\n\nNäihin kaikkiin vastattuani, haki toinen herroista jonkun paperin, joka\nosottautui olevan paikkakuntani suojeluskunnan esikunnan lausunto.\nSiitä luki hän tähän tapaan:\n\n\"Ollut kiihoittaja, lakkoihin yllyttäjä, maailmankulkija, elänyt\ntyömiehelle sopimatonta elämää, on syyllinen murhiin ja ryöstöihin,\nkiristykseen y.m. On mielestämme A-luokan rikollinen eikä hänen toivota\nsaapuvan milloinkaan takasin paikkakunnalle.\"\n\nNyt kysyi herra mahtipontisesti tunnustanko kaiken edelläsanotun\nhyvällä, johon vastasin, etten voi. Silloin tuli mauseri silmieni\neteen. Kun toistamiseen kielsin, alkoi rautakettinki hyväillä luitani.\nKun mikään ei auttanut, uhkasivat lyhyellä tuomiolla. Sanoin että otan\nsen vastaan sellaisenaan kuin se annetaan. Samalla heilahti sapeli ja\nluulin siinä silmänräpäyksessä pääni lentävän kuin juurikkaan\nvarrestaan, vaan sapeli tulikin tylsä puoli edellä. Lensin lattialle ja\nsain vuoroon rautaketjusta ja sapelista. Viimein käskettiin sotilas\nsisään ja minut määrättiin kuljettamaan päävahtiin.\n\nSiellä oli jo paljon tovereita, jotka kaikki olivat A-luokan\n\"rikollisia.\" Ulkoakin päin näytti tämä rakennus kaamealta ja sisään\nastuessa teki hämärä salaperäisyys oudon vaikutuksen. Aukaistiin pienen\npimeän murjun ovi. Koppi oli noin 3 metriä pitkä ja pari metriä leveä.\nOlin ensi kertaa eläissäni sellaisessa luolassa, jota en voinut oikein\nvertailla mihinkään. Eivät Minnesotan rautakaivantojen tunnelit ole\nniin synkkiä. Sinne oikaisin nyt kirvelevät luuni lattialle.\n\nAloin ajatuksissani kehittää sotasuunnitelmaa kaikkia niitä törkeitä\nsyytöksiä vastaan, joita minua vastaan oli odottamatta esitetty, kun\nviereisen murjun ovea avattiin ja alkoi kuulua naisen hätääntyneitä\nhuutoja. Kuulin, että siellä valkoinen mies teki intohimoisesti raakaa\nväkivaltaa onnettomalle toverittarelle. Kuulin naisen sanovan\nvalkoritarille: \"Te konnat, jos teissä on ihmisyyttä, niin tappakaa!\"\n\nNäitä käyntejä uusiintui sekä öisin että päivisin.\n\nRakennuksen toisessa päässä oli murju, jossa piiskurit rääkkäämällä\ntappoivat useita vaatiessaan tunnustuksia. Sydäntäsärkevät valitukset\ntunkeutuivat läpi koko rakennuksen ja öiseen aikaan haettiin\nsorakuopalle aina joitakin tovereita.\n\nKun kerran päivässä kävimme hakemassa ruokamme, niin käytin tilaisuutta\nhyväkseni nähdäkseni viereisen murjun naisasujanta, jonka tuskaisen ja\nvaikeroivan äänen olimme niin usein kuulleet. Onnistuin eräänä päivänä\nnäkemään oven avatusta luukusta nuoret naisen kasvot, kauniit, joskin\nkalpeat. Tästä pienestä aukosta pistettiin hänellekin se kurja annos,\njoka vangeille myönnettiin. Eräänä heinäkuun yönä käytiin tämä\ntoveritar viemässä pois tästä tuskan luolasta ja sen jälkeen ei hänestä\nole mitään kuultu.\n\n\n\nTuomiolla ja Konnunsuolla.\n\n\nElokuun puolivälissä alkoivat tuomiomasiinat toimia. Monikaan ei\npäässyt vapaaksi. Kuolemantuomioita jaettiin kuin tuskassa ja\nkäytäntöön panossa ei siekailtu. Elokuun 28 p:nä tuli minunkin vuoroni.\nIsonlaisen pöydän ympärillä oli herroja niinkuin korppia haaskalla.\nEräs heistä luki tutkintojen tulokset, kysyen onko se pääpiirteissään\noikea. Luettiin suojeluskunnan lausunto ja mikä ihme, sen sisältöön oli\njäänyt nyt aukkoja. Ei enää mainittu murhista.\n\nSyyttäjän vaadittua rangaistusta valtio- ja maanpetoksesta sain astua\nulos. Parin minuutin kuluttua luettiin minulle juhlallisesti tuomio\navunannosta valtio- ja maanpetokseen: 10 vuodeksi kuritushuoneeseen ja\nmenettämään kansalaisluottamuksensa 15 vuodeksi! Valittaa tuomiosta ei\nsaanut, mutta armoa voi pyytää. Vastasin, etten halua armonrumpua\nlyödä.\n\nNyt oli kuin suuri kivi olisi pudonnut harteilta. Tähän aikaan\nvankilakomento jo kaikin puolin alkoi parantua. Tuomion saatuani\nsiirrettiin minut Konnunsuolle töihin. Matka kulki Lauritsalan kohdalla\nyli Saimaan kanavan ja siitä edelleen kanavan vartta 25-30 kilometriä\nTuomioja-nimiselle parakkiryhmälle. Parakkeja oli vielä Löykässä ja\nLeppälässä ja minut vietiin Löykän parakeille.\n\nAsunto-olot olivat täälläkin kurjat, joskin rehusoppaa saatiin nyt\nkolmasti päivässä. Työtä tehtiin urakassa, ja ne olivat suuria. Kun\naamulla alotti työnsä kello 7, niin illalla vasta kello 9 pääsi\nlähtemään parakeille. Arvata sopii, että kuolevaisuus vankien\nkeskuudessa oli edelleen suuri, mutta kohtelu oli joka tapauksessa\nmuuttunut nyt hiukan lauhkeammaksi. Saksan Ville oli menettänyt\nkruununsa ja Suomen porvaritkin olivat hiukan säikähtäneet. Me vangit\nemme milloinkaan unohtaneet sitä veristä vimmaa, jolla lahtarit\nviimeisten kuukausien aikana olivat riehuneet.\n\n                                                E. Korpi.\n\n\n\n\nMitä työläisnaiset saivat kokea\n\n\nAsuin luokkasodan aikana eräällä asemalla lähellä Helsinkiä.\nSaksalaiset vallottivat tämän aseman huhtikuun 12 päivänä 1918. Tuona\npäivänä loppui punaisten valta. Seuraavana päivänä valkoiset tulivat\nsaksalaisten kanssa toimeenpanemaan kotitarkastuksia punaisten\nasunnoilla. Nuuskimista kesti viikottain.\n\nTarkastajat olivat julmia meille naisille. Kirosivat meille suomeksi ja\nruotsiksi ja kehuivat, että nyt on heillä valta käsissään. Joka\nkäynnillä uhkasivat tappaa ja punaisia miehiä tiedustellen vannoivat:\n\"Jos et vaan p--leen akka puhu totta, niin me tiedämme mitä me teemme.\nJos ei miehiä ja aseita löydy talosta, niin jumalauta me tapamme teidät\nakansaatanat, kyllä te olettekin tässä rähmästelleet, mutta nyt tuli\nsillekin loppu.\"\n\nHe kyllä hyvin tiesivät missä miehet ja aseet olivat. Paikkakunnan\nparhain miesväki oli tietysti rintamilla, missä heitä kipeimmin\ntarvittiin. Kun mieheni oli rintamapäällikkö, niin olisivat valkoiset\nhalunneet saada hänet käsiinsä elävänä tai kuolleena.\n\nVaimoilta kiristettiin miesten olinpaikkoja kuolemantuomioiden uhalla\nja kaikenlaisilla lupauksilla. Kerrankin katselimme jo kuolemaa vasten\nsilmiä. Meitä oli yhdessä kaksi perhettä. Seisoimme kaikki ulkorapulla,\nviisi henkeä, ojennettu konekivääri meitä kohden rapun edessä.\nKonekivääriä näpläilevä saksalainen kysäsi kuitenkin suomalaiselta,\nammutaanko vai eikö. Suomalainen mies sillä kertaa kielsi, mutta\nmennessään uhkasi, että kyllä vielä näytetäänkin. Lapset itkivät, mutta\nme jäykkinä seisoimme.\n\nEi voida sanoin kuvailla valkohurttain julmuuksia ei edes lähimainkaan\nsitä mitä mekin naiset ja meidän lapsemme saimme kärsiä. Yötä ja päivää\nitkua ja vavistusta. Alituiseen meitä \"suuria pahantekjöitä\"\nvahdittiin. Pelkäsimme, että milloin pommin heittävät talon alle.\nKuitenkaan emme olleet kellekään mitään pahaa tehneet, olimme vain\npunakaartilaisten vaimoja. Siitä kosto johtui.\n\nAlkoi tulla huhtikuun loppupuoli ja silloin alkoi naisten\nvangitseminen. Meitäkin kahta naista tultiin oikein miehissä pyssyillä\nvarustettuina hakemaan esikuntaan. Toinen vaimo pääsi pois sairauden\ntakia ja varsinkin kun lapsille ei jäänyt ruokaa eikä rahaa. Minä jäin\nesikuntaan. Seuraavana päivänä vietiin tutkittavaksi. Valmiina oli\npitkä syytöspaperi. Siihen oli vaikka minkälaista roskaa kerätty.\nMinkäänlaiset vastaväitteet eivät auttaneet. Kirottiin vain ja pyssyä\nhakaten käskettiin pitää suu kiinni. Käypä mies minuun käsiksikin,\nrepii minua ja kiroaa suomeksi ja ruotsiksi, heittäen minut lopuksi\npitkän käytävän toiseen päähän. Siellä sain olla seuraavaan päivään\nsaakka.\n\nSeuraavina päivinä uudistui kuulustelu ja viimein vietiin nimismiehen\nluo. Kun kielsin minua vastaan esitetyt syytökset, kävi nimismies\nminuun kiinni, kirosi ja potkasi oven auki, paiskaten minut käytävään.\n\nEräänä sunnuntai-aamuna lähdettiin meitä, noin kahtakymmentä vankia,\nviemään Helsinkiin. Asemalla jouduimme suureen vankijonoon. Meitä\nlähdetään kuljettamaan pitkin katuja, käymme monessa paikassa, mutta\nemme tahdo mihinkään kelvata. Viimein saamme eräällä koululla\nyökortteerin ja seuraavana aamuna vietiin Suomalaiselle Realilyseolle.\nSiellä oli naisia jo noin kolmesataa. Pappi meitä \"syntisiä\" oli\nvastaanottamassa ja piti meille pitkän puheen.\n\nRuoaksi saimme mätää, hapanta kaalisoppaa kerran päivässä. Leipää\nannettiin pieni nokare ja illalliseksi pilaantuneita silakoita.\nKurjaksi me naisraukat menimme ja kaiken lisäksi vietiin meidät lopuksi\nvielä Santahaminaan.\n\nSantahaminaan oli kerätty naisia joka Suomen kolkasta. Kurjaa oli\nkatsella, kun alkoi tulla vangituiden naisten synnytysaika. Minun\nsiellä ollessani syntyikin joku lapsi. Tuntui hirveältä nähdä kun uusia\nelämiä syntyy sellaisen kurjuuden keskellä paljaalle kylmälle\nlattialle. Ei mitään vaateresua ollut äidillä antaa alastomalle\nihmisalulle, joka oli syntynyt melkein kirjaimellisesti kahle jalassa.\nVoi sitä kurjuutta, mikä vangin osalle tuli. Likaisella lattialla\ntäytyi rypeä syöpäläisten syötävänä. Kukapa voisi tätä kyllin\ntyhjentävästi kuvata. Sitä ei tarkalleen voi tietää muut kuin ne, jotka\nitse ovat olleet kokemassa.\n\nSantahaminassa oli naisia pari tuhatta. [Heinäkuun alussa oli\nSantahaminassa yli tuhat naisvankia, joista eduskunnassa tehdyn\nilmoituksen mukaan, 86 pros. 15-20 ikävuosien väliltä. -- Toim.]\nHeinäkuussa alettiin roiskia tuomioita. Naisillekin määrättiin\nkuolemantuomioita, elinkautisia, ehdonalaisia ja vapauttavia tuomioita.\nMinä pääsin aivan vapaaksi heinäkuun puolivälissä 1918. Suomenlinnassa\nlausui tuomari jyrisevällä äänellä, että \"koska emme ole nähneet\nsyypääksi maankavallukseen eikä valtiopetokseen, niin laskemme ihan\nvapaaksi.\"\n\nTieto ei suurtakaan vaikuttanut, sillä enhän ollut enää ihminen -- vain\nihmisen varjo. Ryhti oli kadonnut, jalat olivat turvoksissa, paksut\nkuin kangastukit. Ei ollut paljoa henkeä jälellä kun viimein pääsin\nkotiin. Vielä sittenkin nimismies uhkaili, kun en jaksanut ensi päivänä\nnäyttää itseäni poliisille. Kyseli vielä haluanko lisää.\n\nEi ollut miehen sydän sulanut, vaikka oli syyttömän naisen lähettänyt\nkärsimään.\n\nVankina oloaikanani en tietänyt miehestäni mitään. Kun tulin kotia\nkyselin vapailta ihmisiltä tietäisivätkö hekään mitään miehestäni. Sen\nverran tiedettiin, että paikkakunnan valkoiset olivat tunnustelemassa\npitkin maata, missä vankeja oli säilytettävänä. Sittemmin sain kuulla,\nettä mieheni oli vangittu Viipurin vallotuksessa. Siellä hurtat olivat\nsaaliinsa löytäneet ja helluntaiaattona oli teurastus suoritettu.\nSilloin kai lahtarit vasta rauhan saivat, kun tämänkin rehellisen\nmiehen tappoivat.\n\nNaistoverini oli menettänyt miehensä samalla kertaa, kuin minäkin,\nlisäksi menetti hän pojan ja tyttären. Tytär oli taistellut saksalaisia\nvastaan suuri japanilainen kivääri kädessä eräällä aukealla pellolla.\nSanovat tytön ampuneen erään saksalaisen ja senjälkeen hypänneen\npunaisten panssarijunaan. Lahden taisteluissa oli tyttö vasta joutunut\nkiinni ja valkohurtat olivat hänet silloin tappaneet. Perheen äiti oli\ntulla hulluksi, kun menetti yhtä aikaa kolme perheensä jäsentä.\nKuitenkin neljän vuoden perästä palasi poika Neuvosto-Venäjältä, jonne\noli päässyt pakenemaan. Äiti tuli niin iloiseksi, että ei ollut millään\nuskoa, että se oli hänen oma poikansa. Hän kysyi monasti nimeltä \"onko\nse Yrjö\" ja kun viimein uskoi, että mies todella oli hänen Yrjönsä,\nniin itkuun purskahti äiti, kun edes yksi kadonneista palasi.\n\nNämä ovat vain eräitä esimerkkejä työläisnaisen kohtalosta kevällä ja\nkesällä 1918.\n\n                                                 Työläisnainen.\n\n\n\n\nLehtiä punavangin päiväkirjasta\n\n\nPäiväkirjan laatija, Armas Viktor Alanne, oli punaisen hallituksen\naikana Kouvolan aseman rahastonhoitajana, joutui toukok. 11 p:nä 1918\nvalkoisten vangiksi ja sai virua lähes kuusi kuukautta vankeudessa,\nsuurimman osan tuosta ajasta Riihimäen vankileirillä. Päästessään\n1918 ehdolliseen vapauteen, oli hänessä jo pahassa mitassa\nvankileirikurjuudessa saamansa keuhko- ja kurkkutuberkuloosi, joka\nvuotta myöhemmin vei hänet hautaan.\n\nPäiväkirja on nähtävästi pidetty, ainakin suurin osa vankeusajasta,\nsalaa ja vaikeissa olosuhteissa ja sen vuoksi on siitä ollut\npaikoittain mahdotonta saada selvää. Julkaistessamme tästä\npäiväkirjasta muutamia lehtiä, jätämme pois kirjoittajan perhesuhteita\ny.m. puhtaasti persoonallista laatua olevia kohtia. Muuten on\npäiväkirjan alkuperäinen sanamuoto säilytetty mahdollisimman tarkoin.\n\nPerjantaina, toukok. 11 päivänä 1918 kello puoli 9 illalla, tulo\n(Kouvolan) kasarmiin.\n\nLauantaina ammuttu: Kuitunen, Hurme, Arpinen, Pietilä (?), Lepistö,\nKoski, Olkkonen, Sorsa. Kylässä yleinen kauhu.\n\nSunnuntaina, toukok. 13 p. Tutkinnolla (Kouvolan) asemalla. Tilijäännös\n2,037 mk.\n\nMaanantaina, toukok. 14 p. Ruoka myöhästyy. Saatiin kello 1.15\nsillinpala ja leipää. Kello 7 soppaa.\n\nTiistaina: Kirjoitin Maikille (päiväkirjanpitäjän vaimo) Helsinkiin ja\npyysin pakettia. Aamiainen kello 9; päivällinen puoli 12. Loppupäivä\nilman ruokaa.\n\nKeskiviikkona, 15/5. \"Laputus\" (?) 2 ja puoli tuntia.\n\nTorstaina, 16/5. Päivällinen kello 12. Onnetonta, ettei tule ruokaa.\nSiltavuori toi kello puoli 6 voileipää ja maitoa. Antoi 29 mk rahaa.\nSain tietää, että Maikki ja lapset olivat sunnuntaina olleet\nKouvolassa. Kuulin, että Halme on ammuttu Kymintehtaalla.\n\nPerjantaina, toukok. 17 p. Maikilta ei vieläkään mitään tietoa. Illalla\nkello 8 ammuttiin taas 8 miestä, niistä yksi meidän osastosta (nimi\nOutinen).\n\nLauantaina: Vahteja lisätty. Ei yhtään ruokaa eikä muutakaan sallita\ntuoda sivultapäin. Alakuloisuus yleinen.\n\nEnsimäkien helluntaipäivä, 19/5. Ammuttu 5 miestä. Varastettiin minun\neväspakettini, jonka Rae oli jättänyt Kuhlbergille. Kirjeen sain ja 30\nmk rahaa. Kirjoitin äidille Hämeenlinnaan. Aamulla satoi koko lailla,\nensi kerran sitten lumen lähdön. Alkanut yleinen rokotus, sillä\nisoarokkoa ilmennyt leirissä. Meidän huoneessa yksi tapaus (vietiin\neilen sairaalaan). Päivällä ammuttiin 2 (meidän huoneesta, eräs\nSilander, joka vietiin päivällispöydästä ammuttavaksi). Oli aijemmin\ntuomittu kuolemaan, mutta päässyt pakoon, joutunut kiinni ja tuotu\ntänne.\n\n20/5. Kuri vankilassa yhä kovenee. Ei yhtään evästä sallita tuotavan\nulkoa. Koko kasarmialue ympäröity piikkilangalla.\n\n21/5. Tutkinnot ovat alkaneet, mutta käyvät kovin hitaasti. Vain joku\nharva on tänään ollut tuomarin edessä. Isorokko leviää, 1 kuollut viety\nyhteishautaan.\n\n22/5. Kello 8 aamiainen, kello puoli 11 päivällinen (aivan liian\nsuolainen). Kello puoli 12 vietiin ammuttavaksi Limnell (Porista),\npoika jäi itkemään tänne, sekä Lampinen, vaihdemies Viipurista.\nSitäpaitsi kaksi muuta miestä suuresta kasarmista.\n\n23/5. Illalla kello 8 aikaan kaikki ulos. Nimien huuto. (Pieni\nsäikähdys, juuri kun sijoituimme riveihin alkoi kuularuisku rätistä.\nKaikki hätkähtäen kumartuivat).\n\n24/5. Kello on jo 11 aamulla eikä ruokaa ole saatu sitten eilisen kello\n11 aamulla. Siis koko vuorokauden paasto. Surkeaa katsella niitä, jotka\neivät palastakaan saa ulkoapäin. Eilen eräs keräsi santaan poljettuja\nsillinpäitä ja söi hyvällä ruokahalulla. Eräs oli löytänyt vanhan\näärettömästi haisevan kaalin ja söi. Pari miestä lakasi työssä\nollessaan vanhaa jauhomakasiinia, jonka lattialta keräsivät\njauhonrippeitä ja keittivät niistä santoineen ja likoineen\npuurontapaista, jota ahmivat. -- Asemalle kello 1 ja 3.20, lähdettiin\nviemään junalle. Asemalla antoi Siltanen minulle voileipää ja\nmaitopullon. Kunnon mies. -- Kirottua! Junassa kovin ahdasta.\nRiihimäelle saavuttiin puoli 9. Kasarmille saavuttiin kello 1 yöllä.\nOltiin 12 tuntia suljetussa umpivaunussa.\n\n25/5. Riihimäellä. Täällä suuret kasarmit. Kuulema tulee kaikkiaan\nkeskitysleirille 18,000 vankia. Olo parempaa taas. Saa liikkua\nvapaasti ulkona piikkilanka-aidan sisäpuolella. Ruoka parempaa, mutta\nsoppa-annos pienempi. Paljon saksalaista sotaväkeä aidan takana\nkaupustelemassa. Hinnat huikeat. Paperossit 5-15 markkaa, leipä 75-100\nmk, konjakki (!) 150 mk pullo. -- Vangit ajettu ruokakomppanioihin à\n140 miestä. Minun komppania No. 10. Illalla kello puoli 10 kutsuttiin\nkaikki vangit ulos nimikirjoitusta varten. Silloin kohtaa minua kauhea\nyllätys. Äkkiä tunki sotilas läpi rivin ja tyrkkää raa'asti minut ulos.\nTämä mies pois rivistä ja ulkopuolelle aidan. Tengström samoin. Olin\nvarma, että viimeinen hetki oli tullut. Olin kovin kalpea. Sanoivat\nmeidät vietävän komendantin kansliaan, päävahtiin. Upseeri esitti\nmeille, että muuttaisimme päävahtiin, jossa voisimme saada erinäisiä\netuja.(!) Kieltäydyimme ja kello 15 minuuttia yli 10 marssimme\nkeventynein mielin takasin omaan koppiin. Toverit olivat varmoja viime\nmatkastani ja ilostuivat, kun palasin.\n\n26/5. Eilen varastettiin paljon ruokapaketteja, erään kengät, takki ja\nalusvaatteet. Saksalaiset möivät venäläisten hylkäämiä kuivia mätiä\nkaloja 5 mk pari. Joku keräsi ojasta luita, joita paistoi hiiloksella\nja söi. Vesi alkaa tyysten loppua. Lisää miehiä 1,800. Aamulla tuotiin\nnuori telegraafineitonen, Saajanen.\n\n27/5. Eväät kaikki loppu. Nälkä kurnii. Miehiä kaatuu heikkoudesta\nsyötyään ruokaparakin lattialle. Sairaita paljon. Yöllä on mahdoton\nkulkea toilettiin, sillä makaavia on kaikkialla, kaikissa asennoissa.\nHaju kamala. Klosetit pöyristyttävässä kunnossa. Vesipullollisesta, ken\nsellaisen onnistuu saamaan, tarjotaan 2 mk, pienestä kulauksesta 1 mk.\n\n28/5. Täytyi myydä kello perineen sotilaalle nälissään. Sain siitä\nleivänkappaleen ja palan pohjalaista juustoa sekä paperossilaatikon.\nMitään evästä ei kuulu mistään. Tänään saatiin elukkain rehukakusta\nkeitettyä sopan tapaista, täynnä kauran kuoria ja vikkeriä.\n\n29/5. Kuri kasarmilla on kovennut. Uusi komendantti eversti Kraemer\nsaapui. Vaikea näyttää vaimoilla olevan toimittaa tuomisensa\npiikkilangan tälle puolen. Tänään saatiin kello 12 jonkinlaista soppaa\nperunajauhoista, pellavansiemenistä ja ruisjauhoista. Nälkä ei lähde.\nYhä enemmän sairaita ja nälänheikentämiä. Eilen saivat viimeiset\nkomppaniat ruoan ensi kerran päivässä kello 6 aikaan illalla.\n\n8/6. Eräs mies makasi kuolleena aamulla lattialla. Nälkäkuolema.\nVihdoinkin kuulustelulle. Pääsin ensimäisenä kuulusteluun kello puoli 3\naikaan ja kesti sitä noin 15 minuuttia. Kovin rauhallinen tuomari,\nverrattuna viereisessä huoneessa olevaan, jonka kuulin huutavan ja\nkiroavan (\"mitä perkeleitä\" j.n.e.) tutkittaville. Minua vastaan\ntoistaiseksi ei mitään raskauttavaa. Myrskyä esim. kuulusteltiin yli 3\ntuntia. Orasmaata 2 tuntia 20 minuuttia j.n.e. Puhuivat, että meitä,\netenkin helsinkiläisiä, tullaan lähettämään Viaporiin. Se vielä\npuuttuisi. Aina helvetillisempää vain. Tämä kuulustelu oli vain\nalustava. Täällä kai saan viettää loput luetut päiväni sensijaan, että\nvielä jonkun ajan olisin saanut nauttia keväisestä luonnosta. Kohtalon\nkirous.\n\n9/6. Sunnuntai. Ilma ihana. Aamulla antoi eräs suojeluskuntalainen\nnulikka näytteen heikäläisten pirullisuudesta. Ojan reunalla istui\nmies, kaiketi vähän kielletyllä alueella. En tiedä varottiko häntä\nennen, mutta äkkiä ampui hän mieheen. Ei osunut, mutta peljästyksestä\nputosi mies kivillä pohjattuun ojaan ja sai reikiä päänsä täyteen.\nSensijaan lensi räjähtävä kuula kasarmin seinustalle aivan lähelle\nmeidän ikkunaa ja haavoitti kolmea seinustalla seisovaa miestä kaulaan,\npäähän ja käsivarteen. Ei enää uskalla liikkua ulkosallakaan. Samoin\ntaas illalla 10 aikaan ampui vahti yhden miehen, joka oli eksynyt ojan\ntoiselle puolelle. Tämä tapahtui myös melkein ihan meidän ikkunan alla.\n\n10/6. Illalla ampui vahtisotilas taas erään 18-vuotiaan vangin rinnasta\nläpi, tämän yrittäessä lanka-aidan läpi tunkeutua vettä hakemaan\nvesisäiliöstä. Sotilas ampui pakosta, upseerin nimenomaan käskiessä.\nPoika jäänee sentään henkiin.\n\n11/6. Yskää. Päätä pakottaa ja reumatismi vaivaa ja muutenkin\nalakuloisuus. Ei ole puhtaita alusvaatteita ja elukoita on kovasti.\n\n12/6. Kova reumatismi vasemmassa käsivarressa, jota en voi nostaa ylös.\nOlivat taas ampuneet miehen samasta syystä, kuin 10/6. Metsästä on\nlöydetty Mannisen ruumis ammuttuna puoleksi kaivetun haudan partaalla.\nVahdit ampuneet. Kurjuus miesten keskuudessa nyt yleistä, sillä rahat\nkaikilta melkein loppuneet. Paperossinpätkiä kerjää kymmenkunta; jos\nsyöt ulkopuolella, asettuu ympärillesi piiri kykkiviä miehiä, kaikki\nkilpaa ruinaten sopan jäännöstä.\n\n13/6. Soppa melkein paljaista kaurankuorista, joten puolet sopasta\ntäytyy sylkeä ulos. Leipä myös kaurankuorista ja ylen työlästä syödä.\n\n14/6. Aamulla taas yleishallin käytävälle kuollut mies (vanha\nÅkeström). Tänään alettu laskea kotiseudulle suurempia miesmääriä,\njoten täällä vihdoinkin alkaa väen vähennys. -- Myöhemmin. -- Ei ketään\nvielä pois, vaan ainoastaan uudesti registeeraus. Vatsani tullut\nkipeäksi kauraleivän syönnistä. Tasan 5 viikkoa ollut vangittuna.\n\n16/6 (sunnuntai). Hirveä tuuli. Santa ulkona lentää pyrynä ja huoneissa\nei saa olla koko päivänä, sellainen on määräys. Salaa sentään koetetaan\npysytellä sisällä. Ikävä päivä.\n\n20/6. Taas vaivaa alakuloisuus ja väsymys ja pahat aavistukset. Asun\ntaas uudessa \"murjussa.\" Kuinka kauan, kun taas ajetaan muualle. Ilma\nherttaisen kesäinen. Vankeja kuolee lukuisasti sairashuoneissa.\nPuhutaan, että oikeudenkäynti alkaa vasta heinäk. 1 p:nä. Kauheata\nkidutusta. Käki kukkuu tätä kirjoittaessani ikkunan vastapäisessä\nmetsässä lisätäkseen vain ikävääni ja kaipuuta ulos vapauteen.\n\n22/6. Vihdoinkin paremmat olot. Minut muutettiin ulkopuolelle\nvarsinaisen kasarmin kirjoitustöihin.\n\n24/6. Juhannus! Satelee silloin tällöin, kirjoitin Maikille ja esitin\nhänen tänne tulemaan N. talon luo tällä viikolla, joten saan tavata.\n\n26/6. Tuli ukaasi, että teetä, sokeria ja tupakkaa saa lähettää\nvangeille esikunnan välityksellä. Päätäni on särkenyt. Koko viikon,\njoka päivä vapautetaan noin 40-50 vankia. Kuulin ensi kerran tänä\nkesänä ukkosen. Kävi koko tuimasti ja satoi runsaasti. Rahaa eikä\npakettia ei kuulu. Raha olisi erittäin tarpeen.\n\n29/6. Jo aamulla 7 aikaan Nuoritalo toi Maikin tuomia tavaroita, joista\narvasin, että hän vihdoin oli tullut. Puoli 8 tapasin Maikin\nesikuntatalossa Ville N:n kamarissa. M. oli täällä kello 3 saakka.\n\n2/7. Pää yhä kipeä. Tähän asti on kuollut vankilassa kaikkiaan 951\nvankia. Korea numero, vai mitä? Neljällä ruumislaatikkojen tekijällä on\ntäysi työ saada tarpeeksi yksinkertaisia laatikoita. Ilma tänään\nlämmin, ehkä liian lämmin. Toista viikkoa Riihimäellä maannut\nvoileipäpakettini saapui vihdoin käsiini, mutta kaikki pilalla,\njoitakin leivänkuoria pelastin.\n\n5/7. Vapaaksi yli 200. Aamusta lähtien saa kontrollin läpi lähettää\nruokaa vangeille. Ihmettelen missä kunnossa paketit saapuvat perille.\n\n6/7. Aina vaan kuuma. Tänä aamuna tuli kielto, ettei vankeja enää\nvapauteta esikuntien eikä yksityisten takuulla, ainoastaan\ntutkintotuomarin lausunnon perusteella. Ei ennättänyt Maikkikaan mitään\nhommata, niin että tiesi jumala pääsenkö täältä enää elävänä.\n\n7/7. Löysin maidonhakureisulla ensimäiset mansikat. Kypsiä suuria,\npunaisia. Torpassa oli omenapuu täynnä raakiloita, niin että kai tulee\nomenoitakin ja heinä on mitä rehevintä. Ikävä alkoi taas kalvaa, kun ei\npääse vapauteen nauttimaan kaikesta tästä.\n\n8/7. Saimme uudet ololiput (minun oikeuttaa kulkemaan \"virka-asioissa\"\npiikkilanka-aitauksen ulkopuolellakin). Paljon työtä tänään kansliassa.\nTengström pääsi tänään pois, samoin Ahon Jaska y.m. Olen ylen sairas\ntänään, taitaa sateinen ilmakin siihen aiheuttaa. Kuolevaisuus taas\nsuuri. Ruumislaatikoita kannetaan ulos sairaaloista vähän väliä.\n\n9/7. Leipää ei ole ollut lainkaan kolmeen päivään ja puurokin on\nloppunut, sillä jauhoja ei ole. Ruoka-halua minulla ei onneksi ole\nsillä soppaluirua (hapankaalia) en voi syödä. Vastapäätä olevassa\npäävahdissa pienessä galleri-ikkunassa huutaa hulluksi tullut mies\nminkä ennättää. On olevinaan saunassa.\n\n11/7. Tasan kaksi kuukautta kulunut vankeudessa. Oikeudenkäynti on nyt\nalkanut lopultakin; ainoastaan 2 osastoa 10:stä istuu. Tuomiot ovat 3,\n5, 8 vuotta.\n\n12/7. Tänään langetettiin 2 kuolemantuomiota, keitä ovat, en tiedä ja\nyleensä kaikki tuomiot ovat ylen ankaria. Kuolevaisuus kasvaa\npelottavasti. Kuukausi vielä, niin suurin osa on kuollut, etenkin kun\nmätäkuu on lähenemässä ja ilmat hyvin lämpimiä.\n\n15/7. Rautiainen vietiin tuomiolle. 12 vuotta kuritushuonetta ja 15\nvuotta kansalaisluottamusta vailla. Panee väkisin ajattelemaan, mikä on\noma osani. Terveyteni tuntuu taas hieman paranevan. Ruuhonen sai 5\nvuotta ehdollista vapautta. _Illalla sanottiin, että pappi antoi herran\nehtoollisen kolmelle kuolemaantuomitulle, jotka telotetaan varhain\nhuomen aamulla. Kaameata!_\n\n17/5. Päivä sateinen ja syksyinen. Tarkastuksen jälkeen on majuri\nKraemer uhannut erota sillä hän ei voi mitään kaikelle kurjuudelle.\nKuolevaisuus etenkin tällä viikolla kasvanut pelottavasti. Kaikkialla\nkannetaan ulos ruumiita sairaaloista, kasarmeista, ulkoa pihamailta,\npäävahdista ja ulkohuoneista. Oikein kuolleita luurangolta kolisevia\nluukasoja.\n\n18/7. Kävin Ri. ja koetin kolme kertaa soittaa Hämeenlinnaan saamatta\nvastausta. Paluumatkalla tuli vastaani 2 ambulanssivaunua kattoon asti\nladottuina alastomilla ruumiilla, matkalla hautaan samanlaisessa asussa\nkuin maailmaankin tulivat.\n\n20/7. Pyysin päästä lääkärille. Vastaanotto maanantaina kello 8\njälkeen. En jaksa olla töissäkään taas.\n\n26/7. Myrsky tuomittu 8 vuodeksi. _Kasarmissa No. 18 ammuttu 3 miestä,\njotka ovat kurkistelleet ulos ikkunasta. (Tuomionsa saaneita). Näitä\noli majuri korkea-omakätisesti piffannut yhden, joka kurkki ulos\nklosetin ikkunasta_.\n\n28/7. Ikävä sunnuntai. Sairas ja hermostunut. Kärpäset kovin vihaisia.\nEi uutta mitään. Viime yönä olivat vankilan päällysmies Laitinen\n(posteljooni) ja ylioppilas Marttinen kuulemani mukaan pampulla\nhakanneet erästä onnetonta, jota koettivat saada tunnustamaan joitain\nmurhatekoja. Valitushuudot kuuluivat hyvin yläkertaan. Piesty kuoli\naamulla.\n\n30/7. Aioin juuri kirjoittaa Ahdille ja pyytää uutta lausuntoa, kun\nsain tietää että asiani on huomenna esillä 105:ssä osastossa.\n\n31/7. 5 vuotta kuritushuonetta ja 10 vuoden kansalaisluottamuksen\nmenetys sen jälkeen! Kauhea isku. Minut tuomittiin aseman komisariona\neikä kasöörinä. Armoa täytyy anoa vasten tahtoaan, vaikka auttaneeko\nsekään. Sain jumalan kiitos kuitenkin jäädä entisille oloilleni,\ntoimeeni ja asuntooni.\n\n-- -- --\n\n18/8. Hufvudstadsbladetissa (Helsingin ruotsinkielinen porvarilehti)\nnimim. A. G--g kertoo täkäl. vankilakäynnistään. Koko artikkeli aivan\nliioiteltu mitä tulee esim. ruokaan. Hän esittää siinä ruokalistan\nvangeille, 13 p:ltä t.k. nim. kauraryyniä 120 gr., soppajuuria 90 gr.,\npellavansiemenjauhoja 10 gr., hapankaali 150 gr., lipeäkalaa 70 gr.,\nlihaa 220 gr.(!), silliä 200 gr., leipää 80 gr. ja suolapapuja 90 gr.,\nja sanoo lopuksi, että monen vapaudessa eläjän kielelle vesi herahtaa\nlukiessaan tämän. Lihaa esim. 220 gr. Menkää suolle. Ehkä kuukaudessa,\nmutta ei yhdessä päivässä. Kuolleisuus on muka vähentynyt ja kuitenkin\non ollut viikkoja, jolloin keskimäärin 50-60 kuollutta on joka päivä\nhaudattu.\n\n23/8. Ison sairaalan luona työskentelevä työsakki 8-9 miestä karkasi\ntänään yhdessä vartijasotilaan kanssa! Ihanaa! Armahdusanomuksiin\nsaapuu joka päivä päätöksiä, noin joka viides saa alennusta, noin joka\nkahdeskymmenes pääsee ehdonalaiseen.\n\n27/8. Majuri Kraemer jätti tänään virkansa. Sijalle tulee komis.\nDahlman Helsingistä. Illalla oli Riihimäen kirkossa iltama vankilan\nkirjaston hyväksi. Myrsky ja minä myimme pilettiä! Ohjelma hyvä ja\nosaksi vankien suorittama, kuten köörilaulua ja viulunsoittoa.\n\n8/9. Vapaaehtoinen ilmoittautuminen Saksaan pakkotöihin, noin 450\nkirjoittautunut.\n\n10/9. Räätäli Hokkasen (Halosen) kuolemantuomio pantiin heti täytäntöön\nlähellä Rautasen torppaa.\n\n15/9. Vankila muuttui siviilivankilaksi, s.o. tuli\nvankeinhoitohallituksen alaiseksi. Tuomitut numeroitiin uudestaan,\nmaalaamalla selkään eriväriset numerot. I luokka, valkeat; II luokka,\nkeltaiset; III luokka, punaiset (niihin kuulun minä) ja IV luokka,\nsiniset. Maalaamista jatkuu huomennakin.\n\n16/9. Elinkautiset, luvultaan 59, vietiin kello 9 aamulla vahvasti\nvartioituina Lappeenrantaan.\n\n24/9. Taas pääsi yksi joukostamme, nim. Göran Roth. Minut siirretty\ntyönjohtajan konttoriin jonkinlaiseksi tuntikirjuriksi.\n\n25/9. Päätimme me 9 miestä kokoontua Hämeenlinnassa 1920, 23 p. kesäk.\nNämä 9 ovat Antti Myrsky, Eetu Pohjola, Toivo Ketola, Emil Rautiainen,\nVirta, Frans Hiilos, Lukas Hietanen, G. Roth ja minä.\n\nPäiväkirja jatkuu samaan suuntaan, kunnes sen kirjoittaja viimein\nvapautui. Ne 9 miestä, jotka 25/9 1918 päättivät kokoontua\nHämeenlinnaan eivät kokoontuneet. Armas Alanne, päiväkirjan pitäjä,\nkuoli kurkkutuberkuloosiin marraskuussa 1919. Roth sai traagillisen\nkuoleman 1920. Hänet löydettiin kuolleena putkasta. Helsingin\nvalkoisten väitteiden mukaan oli hän itse ottanut myrkkyä. Kuolema on\nhämärän peitossa. Hiilos oli vankina. Myrsky pääsi vapaaksi viimeisenä\nnoista 9:stä, vasta toukokuussa 1921.\n\n\n\n\n\"Markkinahintoja\" vankileirillä\n\n\nHintoja millä sotilaat möivät eri tavaroita Kouvolassa:\n\n    1 laatikko Petrograd, Hirvi, Talous ja Majakka (savukkeita)\n      4-6 markkaa. (Normaalihinta 25-40 penniä.)\n    1 laatikko Fennia, Epok, Matti, Työmies 5-10 mk.\n      (Normaalihinta 40-50 p.)\n    2 sikaaria 2-5 mk.\n  1/2 leipää 5-15 mk.; sama voin kanssa 10-20 mk.\n  1/2 leipää 15-40 mk.\n    1 leipä tai limppu 40-100 mk. (Normaalihinta näihin\n      aikoihin 3-5 mk.)\n\nRiihimäellä saksalaiset ja suomalaiset sotilaat vaativat seuraavia\nhintoja:\n\n    1 laatikko paperossia 5-15 mk.\n    1 kananmuna 3-5 mk.\n    1 purkki sardiineja 5 mk.\n    1 leipä 50-100 markkaa.\n    1 purkki hunajaa (}4 kg.) 35-50 mk.\n    Sikaarit 1-2 mk.\n    Pari kuivattuja kaloja 5 mk.\n    Limonaadipullollinen vettä 2 mk.(!)\n    24 litraa maitoa 5 mk.\n    Pieni voileipä (ennen 10 penniä) 5-8 mk kappale.\n\n\n\n\nVoittajain mässäys\n\n\nVastatessaan eduskunnan työläisedustajain taholta tehtyyn, valkoista\nterroria koskevaan välikyselyyn, lausui Suomen sotaministeri Thesleff\nvuoden 1919 alussa, ettei voida odottaakaan olojen vankileireillä\nolevan tyydyttävien \"aikana, jolloin lähes toinen puoli kansaamme syö\npettua.\" Mutta sotaministeri vältti mainitsemasta miksi \"lähes toinen\npuoli kansasta\" söi pettua. Sillä vastaus olisi tällöin voinut olla\nvain yksi: suuri osa kansasta näki nälkää sen vuoksi, että pieni\nomistava osa kansasta mässäsi ja keinotteli ja kavalsi leivän\ntyötätekevän kansan, siihen luettuna \"valtiorikosvangitkin\", suusta.\n\nTätä \"valkoista bakkanaalia\", voittajien sisällissodan jälkeistä\nmellastusta kuvaa muudan suomalainen kirjailija seuraavaan\nytimekkääseen tapaan:\n\n\"Ei voi olla punastumatta häpeästä maansa puolesta nähdessään\nminkälaiseksi se valkoisten käsissä kädenkäänteessä paheni. Alkaen\nhallituksesta ja ylemmistä ja alemmista siviili- ja sotilasvirastoista\nsekä näiden yksityisistä virkailijoista tavallisiin valkoisiin\nkansalaisiin: elintarvehuijareihin ja manttaalipappohin, välikäsiin ja\nonnenonkijoihin asti -- pettivät kaikki, rosvosivat kaikki, elivät kuin\nviimeistä päivää kaikki. Koko maan sivistyneistö heitti pois\nviimeisetkin tekopyhyyshetaleensa, paljasti oikean karvansa --\nsisällissodassa oli se kantanut lainkuuliaisuuden ja kansalaiskunnon\nkilpeä punaisia pahantekijöitä ja varkaita vastaan! -- Maan\nvallassaolijat liikkuivat ujostelematta maantieritareina, kähveltäjinä,\nväärentäjinä. Aatelismies kilvan nousukkaan kanssa, virkamies\nmaallikon, valkoinen suomalainen saksalaisen kanssa -- kaikki\npuhdistivat, peijasivat, besorgasivat. Rosvottiin valtiolta ja\nrosvottiin yksityisiltä, rosvottiin jopa \"hirsipuut puhtaiksi.\"\nMurhattujen työläisten jälkeenjäämistöt, nekin kulkivat toiselta\nvarkaalta toiselle. Eipä edes maisterismiehet kammoneet kähveltää\nnälkään kuolleiden täisiä ryysyjä. Ja manttaalipapat istuivat\naittojensa kynnyksellä ja hykertelivät kämmeniään: kaikesta sai\nsatakertaisen hinnan. Ja valkoinen välikäsi kuljetti viljan \"isänmaan\nystävälle\"; tämä jaksoi maksaa, sillä hän kaappasi missä oli.\nHallituksella ei ollut aikaa pitää lukua keinottelijoista ja varkaista.\nSillä nyt jahdattiin vain työläisiä. Ja kähvelletyillä varoilla\nmässättiin, ja saksalaiset hyväntekijät, ystävät ja aseveikot olivat\nlakkaamattomien juhlimisien esineinä. Saksalaisia syötettiin ja\njuotettiin ja kannettiin käsivarsilla. Saksalaisille vapauttajille\ntarjosivat ujostelematta sulojaan vallasnaiset -- se oli\nkansalaisvelvollisuus, isänmaallisen hyveen velvoitus.\"\n\nEdellä lainattu kuvastaa tietysti työläisten ajattelutapaa ja saattaa\nsiltä, joka ei ole lähemmin seurannut Suomen tapahtumia, tuntua\npuolueelliselta arvioinnilta. Mutta karkea todellisuus oli tässä, kuten\nusein muulloinkin, järkyttävämpi kuin sen kuvaus. Sillä itse\nsotaministerihän ilmoitti, että lähes puolet kansasta söi pettua, ja\ntämä ei vielä merkinnyt, ettei suurin osa kansasta olisi nähnyt nälkää.\nNiin, nähtiinpä itse valkoisen mässäyksen pesäpaikassa, Helsingissä,\nniin ankaraa nälkää, että heinäkuussa 1918 kuoli siihen 1 henkilö\npäivää kohti, sts. 30 ihmistä kuussa, tieto minkä porvarillisetkin\nlehdet ovat todistaneet oikeaksi. Ja niin ujostelematonta,\npeittelemätöntä ja avointa kuin niiden mellastus ja ylellisyys olikin,\njotka olivat tilaisuudessa harjoittamaan keinottelua kansan nälällä\ntaikka puhdistamaan kruunun varastoja, mikä varsinkin sotasaaliiseen\nnähden saavutti kerrassaan käsittämättömän laajuuden, kohosi sentään\njoskus itse mässääjäin omastakin leiristä, jos kohta heikkoja,\nvaroituksen ja tuomion ääniä, jotka sinänsä kyllä eivät merkinneet\nmuuta, kuin että ovat historiallisia todistuskappaleita jälkimaailmalle\nvalkoisesta siivottomuudesta -- ihannetilan sijasta, mikä piti seurata\ntyöväen kapinan kukistumista.\n\nNiinpä kirjoitti _Helsingin Sanomat_, myöhempäin keskustahallitusten\näänenkannattaja: \"Suomen maanviljelijäin valtavat joukot, joissa tulisi\nolla kansakunnan siveellinen tuki, palvelevat kilvan mammonaa,\n_valmiina myymään rahasta isänmaan vaaranalaisen vapauden_, rikkomaan\nkansalaisrauhan ja hävittämään lainkuuliaisen yhteiskuntajärjestyksen.\"\n\n_Turun Sanomat_ taas kirjoitti: \"Ei missään maassa ole kaikellainen\nkeinottelu, lakien julkea rikkominen, säädöksistä poikkeaminen ja\nyleensä kaikkien tähän asti pyhänä pidettyjen oikeus- ja\nsiveyskäsitteiden halveksiminen päässyt sellaiseen hurjaan vauhtiin\nkuin Suomessa viime aikoina. Kirjaimellisesti vallitsee meillä nyt\" --\nsisällissodan jälkeen -- \"kaikkien sota kaikkia vastaan, vaikkakaan ei\nsitä käydä aseilla. Kukaan ei välitä vähääkään kuinka käy lähimmäisen,\n_kukaan ei kiinnitä huomiota isänmaan etuun_, ei valtiotalouden\nasemaan, ei koko yhteiskuntarakenteen pysyväisyyteen, kysymys on vain\nsiitä, mistä eniten saisi kerätyksi pääomia _vaikkapa toisen hengen\nhinnalla_. Nykyinen olotila Suomessa on kansallinen häpeä, syvä\nalennuksen tila ja rappiolle joutuneisuuden aste. Eri yhteiskunnan\nasteilla on päässyt vallalle sellainen siveellinen höllyys ja\nkurittomuus, että suorastaan kammottaa.\"\n\nEikä suinkaan kammottanut suotta, kun itse ministerit kävivät \"hyvällä\nesimerkillä\" yhteisen kansan edellä ja käyttivät valta-asemaansa\npettääkseen taikka yrittääkseen pettää valtiota satumaisilla summilla.\n\n_Uudessa Suomettaressa_ (nykyään Uusi Suomi, fascistien\näänenkannattaja) kirjoitettiin kerran niinikään: \"Kirkolliskokouksessa\nTurussa seurakuntain isät neuvottelevat ankarasti katkismuksen\nopetuksen alkamisesta. Mutta kuinka voi opettaa katkismusta\npienokaisille, _kun rosvot rehentelevät julkisilla toimipaikoilla?_ Ei,\nseitsemäs käsky on nyt naulattava jokaiseen seipääseen.\"\n\nMutta lausuipa itse edellä mainittu kirkolliskokouskin tilanteesta\npainavan sanansa: \"Nälänhätä uhkaa syöstä tuhannet epätoivoon, jopa\nkuolemaan. Mutta tästä nälänhädästä rikastuvat toiset. Kuta enemmän\nköyhien leskien kyyneleitä ja huokauksia, sitä enemmän rahaa ahneiden\narkkuihin. Kaikki tämä vain laajentaa eri kansankerrosten välistä\nkuilua, vielä sitäkin enemmän se laajenee, kun hädän kasvaessa\ntoisaalla yhä vain toisaalla nautinnonhimo, irstaus ja hekuma kasvaa...\nMeidän täytyy tunnustaa: paljon puuttuu, kansamme sielu on sairas.\"\n\nKansan sielu oli sairas, vaikka juuri oli tehty niin perinpohjainen\noperatsioni, että 26,000 työläistä menetti siinä henkensä. Mutta\nkirkolliskokouksen varoituksen sanoilla ei ollut mitään kaikupohjaa,\nsillä juuri papithan olivat innolla taistelleet olotilan\naikaansaamiseksi, missä oli omiaan rehoittamaan \"irstaus, nautinnonhimo\nja hekuma.\" Kaikki Suomen papit -- kai yhtä poikkeusta lukuunottamatta\n-- olivat olleet valkoisten puolella sisällissodassa, ja jokainen\nheistä olisi allekirjoittanut saarnan, minkä muudan, jo herransa eteen\nastunut prelaatti sisällissodan aikana piti, ja missä hän m.m. lausui:\n\"Tämän sodan on jumala siunannut ja siunaa edelleen, sillä hän on\nsäätänyt esivallalle miekan, että se olisi 'rangaistukseksi pahoille ja\nkiitokseksi hurskaille.' Tämän sodan puolesta on niin ihanaa rukoilla.\nMutta perkeleen joukkojen, punakaartilaisten aseille ei herra anna\nmenestystä, vaikka joku yrittäiskin sitä niille rukoilla.\"\n\nJa kuitenkin tuntui siltä, että hurskaat oli kokonaan laastu maan\npäältä ja että jäljelle olivat jääneet pahat, joita ei kukaan\nrangaissut.\n\nMutta kaikista vaisuista parannuksen sanoista huolimatta pahennus vain\npaisui paisumistaan ja varsinkin armeija oli niin suuri ryövärinluola,\nettä porvarillinen lehti _Fyren_ tasan vuosi sen jälkeen, kun\ntyöläisten vastarinta oli pääasiallisesti nujerrettu, katsoi asiakseen\npaljastaa seuraavia suorastaan tragikoomillisia asioita:\n\n\"Oli aika\", kirjoitti lehti, \"ihana aika, jolloin me niin pian kuin\njoko elämässä taikka sanomalehdistössä, etupäässä sanomalehdistössä,\ntuli puheeksi meidän rumat tekomme tai rumat ominaisuutemme, voimme\nloukkaantuneena viattomuuden paatoksella viskata koko maailman silmille\ntuon kaikkea selittävän ja kaikkia puolustavan sanan: _venäläistä\nturmelusta_ -- jotenkin samanlaisella syyttäjän paatoksella kuin\nnykyään keisari Wilhelm tiuskaa sanan Ludendorff ja Ludendorff sanan\nkeisari Wilhelm. \"Venäläinen turmelus\" oli meille ikäänkuin suuri ja\nkomea pielus meidän syntisen päämme alle pantavaksi -- mutta se ihanuus\nkatosi kuten niin paljon muutakin Venäjän vallankumouksen\nvedenpaisumukseen.\"\n\nFyren huomauttaa sitten kuinka saksalaiset Suomessa panivat puhtaaksi\nkaiken mitä käsiinsä saivat ja kuinka poliisit valittivat, että\n\"kyllähän me ennen luulimme, että venäläiset osaavat tehdä koiruuksia\nja varastaa, mutta kyllä ryssät sentään ovat taitamattomia hutiluksia\nsiinä asiassa saksalaisten sotilasten rinnalla.\" -- Tässä yhteydessä on\npaikallaan huomauttaa, etteivät saksalaisten \"koiruudet ja varkaudet\"\nsuinkaan kylmentäneet heidän ja valkoisten välejä. Päinvastoin nämä\nriensivät kaikessa noudattamaan saksalaisten upseerien toivomuksia.\nNiinpä myönsi Suomen hallitus maailmansodan vielä riehuessa 50,000\nmarkkaa saksalaisen upseerikodin ja upseeriklubin kunnostamiseksi\n\"neutraalin\" Suomen pääkaupungissa. Ja aineellisen muodon saaneiden\nsuosionosoitusten lisäksi tuhlattiin saksalaisille liikuttavan kauniita\nsanoja. Varsinaisten juhlarunojen lisäksi, jotka tavallisesti oli\nomistettu keisari Wilhelmille ja hänen varmalle voitolleen, tulivat\nloppumattomat juhlapuheet. Kuinka lausuikaan esim. viipurilainen\ntohtori M. Erich: \"Yhteisissä vaaroissa, _taistelussa yhteisen, suuren\nasian puolesta_ solmittu veljesliitto tulee kestämään läpi ajan ja\nikuisuuden.\" Ja että Suomen porvarit tarkoittivat tällaisilla\ntunteenpurkauksilla totta, näkyy m.m. siitä, että kenraali von der\nGoltz vielä herran vuonna 1923 vieraillessaan Suomessa sai kulkea\nloppumattomia kunniakujia...\n\n\"Mutta eivät suomalaisetkaan 'vapaustaistelijat' olleet\noppimestareitaan huonommat\", jatkaa Fyren-lehti edelleen. Ja lehti\nkertoo eräästä vänrikistä, joka joutui kiinni häpeämättömästä\nvarkaudesta, mutta sai kaikki ikuisiksi ajoiksi anteeksi, \"_koska\nvarastaminen armeijassa oli niin yleistä_.\" Ja lehti jatkaa: \"Huhu\nkertoo eikä ainoastaan huhu, että hiljattain pidetyssä yleisessä\nkassatarkastuksessa Viipurissa kaikki muut sotilaskassat olivat enemmän\ntai vähemmän besorgatussa tilassa paitsi yksi -- erään rykmentin\nkassa\", jonka rykmentin upseereilla oli suurempi sivistys kuin\nLockstedter-leirisivistys, kuten lehti sanoo. Ja lehdessä kirjoitetaan\nedelleen jääkärieversti Sihvosta, josta olisi tullut kansallissankari,\njos valkoinen kateus olisi sen sallinut: \"Nyt hänen kunniastaan on\ntuskin muuta jäljellä kuin besorgattu erä vapaussodan kassakladissa,\nsuuruudeltaan 130,000 markkaa -- vai oliko se enemmän, selvittämättömiä\neikä edes selvitettävissä olevia varoja.\" Ja edelleen: \"Nuori\njääkärinousukas ja kultapoika, kapteeni Takkula, hän, joka mielellään\nkutsui itseään 'ensimmäiseksi jääkäriksi', vangitaan väärennyksistä ja\nnoin 200,000 markan kavalluksesta rykmentin varoja. Eräs jääkäriupseeri\nX tekee itsensä kuuluisaksi voijobbarina, eräs jääkäri vänrikki Y.\ntekee erinäisiä kolttosia, eräs jääkärimajuri niinikään...\nHämeenlinnassa varastaa jääkäri vänrikki Veijola kaksi hevosta omasta\npatteristaan... Turussa vangitaan vänrikki Vahlberg, Helsingissä\nluutnantti Backberg...\" Ja Fyren-lehti lopettaa: \"Meidän saksalaiset\nopetusupseerimme, jotka niin usein lausuivat pohjattoman\nhalveksumisensa suomalaisten oppilastensa oppivaisuudesta, voivat nyt\nylpeillä näiden saavutuksista Wilhelmin, besorgausmestarin koulussa.\"\n\nFyren-lehti tekee paljon paljastuksia mutta hipaisee yhtäkaikki vasta\nvähän pintaa. Lehti ei puhu mitään armeijan intendentuurihuijauksista\neikä satoihin miljooniin nousevista sotasaalisvarkauksista, joista\nsuurin koski luoteisella rajalla ollutta sotasaalismäärää, mistä\nmatkalla sitä Ruotsin kautta kuljetettaessa Tornioon hävisi tavaroita\nnoin sadan miljoonan markan arvosta tavalla, josta vain valkoisten\nsotaministeri Thesleff lienee ollut täysin selvillä. Lehti ei mainitse\nmitään sotasaalisvarkauksista Mikkelissä, ei samanlaisista\nkähvellyksistä Turussa, Kuopiossa, Viipurissa, Helsingissä, Puolangalla\nja Sortavalassa mutta ennenkaikkea Karjalan kannaksella, missä\nsotilashenkilöt ryöstivät huviloita, joiden omistajat olivat\nlevottomina aikoina paenneet, ryöstivät puolentoista vuoden ajan ja\nkenenkään häiritsemättä, nousten varastettujen taikka hävitettyjen\ntavaroiden arvo ehkäpä moniin satoihin miljooniin. Niinikään ei lehti\nmainitse mitään sotasaaliskähvellyksistä Suomenlinnassa.\n\nMutta sotaministeristö ja sen alaiset eivät olleet ainoita, jotka\nosasivat besorgauksen jalon taidon, jota ei suinkaan oltu hankittu\nyksistään Lockstedterin leirillä. Kaikilla muillakin ministeriöillä ja\nnäiden alaisilla oli salaperäiset aarnihautansa. Muuan huijausyhtiö\nesim. myy valtiolle kolme koskea 10 miljonan markan kauppahinnasta,\nvaikka oli itse maksanut niistä vain 1/4 miljoonaa, ja yhtiön yhtenä\nkaikkein huomattavimpana jäsenenä havaittiin olevan sisällissodan\nlaittoman valkoisen hallituksen puheenjohtajan, Heikki Renvallin, joka\nmuuten kuului sisällissodan jälkeiseenkin hallitukseen, missä\nministeriominaisuudessaan ehdotti hirtettäväksi kaikki \"punarikolliset\"\nmutta samaan aikaan harjoitti itse \"laillista\" huijausta mittakaavassa,\nmikä olisi saanut pahimmankin \"punarikollisen\" kalpenemaan.\n\nMutta että \"puolet kansasta söi pettua\", ei ollut mikään ihme, kun itse\nelintarvepäällikkö, Paloheimo, joka tietysti oli etukädessä vastuussa\nelintarvetilanteesta maassa, toimi tässä ominaisuudessaan\nkyynillisyydellä, joka saavutti suorastaan hirtehisyyden asteen. Hänen\nministerikautenaan osti hallitus 9 miljoonan markan arvosta\npuutarhasiemeniä, jotka, paitsi sitä, että olivat suurelta osaltaan\ntäysin itämättömiä, maksoivat kaksi kolme kertaa yli käyvän hinnan.\nOstettu siemenmäärä oli lisäksi suunnattoman paljon suurempi kuin\nvuotuinen tarve. Jotta olisi saatu kaupaksi nämä ala-arvoiset ja\nylihintaiset siemenet, kielsi elintarvehallitus yksityisiltä siementen\nmaahantuonnin. Tämä herätti kuitenkin asianomaisten vastarinnan ja\ntapauksesta kehittyneessä suuttumuksen myrskyssä paljastui koko\nhuijaus. Mutta tämä ei vielä ollut elintarvepäällikön kunnottomin teko.\nMinisteriominaisuudessaan koetti hän myös kaikin keinoin saada valtion\nostamaan leivänvastikkeena selluloosaa, mitä olisi hankkinut\nselluloosatehdas, missä elintarvepäälliköllä \"sattumalta\" oli runsaasti\nosakkeita. Ja tämä tapahtui sen jälkeen, kun Ruotsissa oli tarkoilla\ntutkimuksilla osoitettu, ettei selluloosalla ollut ihmisravintona\npienintäkään arvoa. Mutta vasta sen jälkeen, kun professori Tigerstedt,\nsama mies, joka aikaisemmin oli paljastanut jäkälähuijauksen, samoin\nkuin myöhemmin nälkäkuolemat vankileireillä, oli puuttunut asiaan,\njoutui tämä elintarvepäällikön katala yritys karille.\n\nSamaan luokkaan kuuluu Svinhufvudin hallituksen menettely, se kun myi\nsuuret määrät takavarikoitua väkiviinaa hallituksen virkailijain\nvälityksellä näiden ystäville ja tuttaville \"suurimmaksi osaksi\nperusteettoman huokealla hinnalla\", kuten muudan ruotsikkoporvarien\nlehti myöhemmin huomautti. Ja tätä salakauppaansa tuttavanhinnalla\nharjoitti hallitus kieltolain maassa!!\n\nMutta tällaista mitään karttamatonta etuilua harjoitettiin\nhallituksessa taikka sen ystävällisellä avustuksella muissakin\nmuodoissa. Mielenkiintoaan vailla ei ole sekään seikka, että\nsisällissodan jälkeisen hallituksen päällikkönä syksyllä 1918 ja\nkeväällä 1919 oli henkilö, joka samalla oli maan suurimman\nyksityispankin päällikkö, minkä pankin voitto sisällissodan vuotena,\njolloin työläisten kapinallaan sanottiin lamauttaneen koko maan\ntalouselämän, teki 50 % pääomasta, kun sen sijaan yksityispankkien\nvuosivoitto edellisenä loistavana rauhallisena huijausvuotena teki vain\n22.3 %!\n\nEdellisten kanssa yritti vaatimattomalla tavalla kilpailla myös\nmetsähallituksen jäsenet, joiden paljastettiin valtion metsiä\nhoitaessaan suosineen yksityisiä yhtiöitä; eniten syypäitä lienevät\nolleet metsähallituksen päällikkö ja muudan jäsen, joka tästä\n\"uutteruudestaan\" palkittiin maaherran arvolla.\n\nSanalla sanoen oli korruptioni aivan yleinen ylemmissä instansseissa:\nKauppa- ja Teollisuuskomissioonista esim. sai kuka tahansa tuontilupia,\nkunhan vain jaksoi maksaa, ja tätä keinoa käytettiinkin kauan ja\nyleiseen. Tällä rikollisella tavalla hankitulla lisensillä oli vielä\nlaillisen lisensin rinnalla se etu, ettei sen omistajan tarvinnut\nmyydessään täten tuottamiaan tavaroita noudattaa komissioonin määräämiä\nhintoja. Lahjusten määrän sanottiin tässä tapauksessa nousseen\nkymmeniin miljooniin, ja sittenkin kauppa kannatti.\n\nElintarveministeriö piti yllä, paitsi päällikköään, kokonaista\nkeinottelijalaumaa, minkä välityksellä se hankki tarvikkeita ja\nelintarpeita kansalle, josta \"puolet söi pettua.\" Täten osti\nelintarvehallitus m.m. chevreaux-nahkaa, minkä ostohinta oli 36 markkaa\nneliöjalka, mutta myyntihinta sittemmin vain 6 markkaa jalka; sikuria\n40 markalla kilo -- myyntihinta 12 mk.; hapankaalia 530,000 kg à 1:25\n-- myyntihinta 30 penniä; soppajuuria suunnilleen sama määrä à 8:\nmyyntihinta 1:50; häränlihasta maksettiin kilolta 12:50 mutta saatiin\nmyytäessä vain 4:--; yleensä maksoi elintarveministeristö kaikesta noin\nviidenkertaisen hinnan; ja on helppo arvata, ettei valtiolta täten\nrosvotut kymmenet ja sadat miljoonat markat joutuneet yksinomaan\ngulashien taskuihin.\n\nJa jos turmelus oli vallalla itse elintarvehallituksessa, niin miksi\nihmetellä, jos alemmissa instansseissa pyrittiin vähäisten voimien\navulla seuraamaan ylimmän esimerkkiä \"nälänhädän torjumisessa\", jos\nKouvolan elintarvelautakunnan tilit olivat pahasti sekaisin, jos\nKuopion elintarvelautakunnan varastoissa oli suunnattomia vajauksia,\njos eräs elintarvelautakunnan puheenjohtaja kavalsi puolen miljoonaa,\nja eräs toinen samoin satasentuhatta, j.n.e.\n\nVielä vähemmän sopii ihmetellä, että \"kuoleman esikartanoilla\" liikkui\nviikatemiehen lisäksi myöskin varkaat. Vangituille \"punaroistoillehan\"\nsai kuka tahansa valkoinen kansalainen tehdä mitä hyvänsä: työläisiä\nsai kiduttaa ja murhata, miksi ei siis myös olisi saanut varastaa\nleipää heidän suustaan ja kaikkea muuta mitä irti sai. Varkautta\nharjoitettiin kaikilla vankileireillä: vain ani harvoissa tapauksissa\nsaivat tuhansien kuolleiden työläisten omaiset näiden jälkeenjättämiä\ntavaroita. Hämeenlinnan vankilan johtaja esim. eroitettiin\nkähvellystensä takia ja hänen tilalleen määrättiin toinen. Mutta ennen\npitkää huomattiin, ettei tämä ollut entistä kummempi vaan oli\npäinvastoin paljon pitempänä ajanjaksona tehnyt itsensä syypääksi\nraskaisiin väärinkäytöksiin.\n\nVastatessaan sosialidemokraattien nälkäleirien olosuhteita koskevaan\nvälikyselyyn, huomautti sotaministeri, ettei vankien muonitusta voitu\njärjestää tyydyttävästi yleisen nälänhädän takia. Mutta yleisestä\nnälänhädästä ei voinut johtua, ettei Suomenlinnan keskitysleirillä\neräänä päivänä voitu jakaa tavanmukaista 50 gramman leipäannosta\nmieheen sen vuoksi, että tuntemattomalla tavalla oli kadonnut 20,000\nleipäannosta. Tällaisia katoamisia sattui vähin kaikkialla, vankeja\nkuoli kuin torakoita, mutta kuolevaisuuden syy oli yhtä kaikki siinä,\nettä \"puolet kansasta söi pettua\", mikä ministerikielestä tavalliseen\npuhekieleen muutettuna merkitsi, että vankien oli kuoltava, koska\n\"kulttuurin esitaistelijain\" ylimpänä intona oli huijata heidän\nhengellään ja kaikkien hädänalaisten ihmisten elämällä.\n\nSillä itsepä valkokaartilaisetkin, joiden piti olla kansakunnan\nvalioväkeä, ja joiden ylistykseksi on kirjoitettu niin monia\nala-arvoisia romaaneja ja vieläkin ala-arvoisempia ylistysrunoja,\npaikkasivat käsiään vielä sisällissodan jälkeenkin minkä ennättivät.\nKuvaavana tapauksena voidaan tässä suhteessa palauttaa mieliin Voikassa\nsattunut. Voikaan tehtaalta varastettiin sisällissodan aikana paljon\ntavaraa. Varkaudet tietysti pantiin muitta mutkitta punakaartilaisten\ntilille ja saivat monet heistä heittää henkensä nimenomaan niiden\njohdosta. Mutta jälkeenpäin huomattiinkin, että varkauden tekijä olikin\nyksi valkokaartilaisten päähenkilöistä, joka oli toiminut jopa\nvangittujen työläisten tuomarina ja tutkijana! Kalvolan suojeluskunnan\npäällikkö taas oli kavaltanut 20,000 markkaa ja vierittääkseen syyn\nsinne minne sen olivat kaikki muutkin valkoiset vierittäneet, \"ryösti\"\nhän maantiellä itse itsensä koettaen sen jälkeen väittää, että\n\"punikit\" olivat hänen ryöstäneet. Armelias poliisikoira kuitenkin\npaljasti tämän petosyrityksen iskien hampaansa itse \"ryöstetyn\"\nnilkkaan.\n\nMyös poliisilaitoksessa paljastui väärinkäytöksiä. Niinpä oli Viipurin\nvaltiollisen poliisi-osaston kassassa kuulema 80,000 markan vajaus,\nHelsingissä taas oli muudan etsivä ylikonstaapeli \"käsittämättömällä\ntavalla\" kadottanut 171,000 mk kapinaseteleitä, ja kaksi muuta etsivää\nkähveltäneet eräitä tuhansia, jne.\n\nRautateillä taas ei kukaan voinut olla varma mistään; eroitettujen\n\"punikkien\" tilalle oli haalattu joutilasta rikollisainesta, joka osasi\npuhdistaa.\n\nYleistä turmelusta kuvaavana seikkana ei liioin ole unohdettava, että\nvalkoisen kieltolakimaan toisen kenttätykistörykmentin upseeristolla\noli omat väkijuomavalmistuslaitteensa ja oli elämä rykmentin\nupseeriston keskuudessa tietysti sen mukainen. Toimitettu tutkimus\närsytti niin näiden juopottelevain upseerien \"kunniantuntoa\", että\njättivät kaikki, luvultaan 30, erohakemuksensa etupäässä sen vuoksi,\nettä kuulusteltaessa oli tavallisilta sotamiehiltäkin tiedusteltu mitä\ntiesivät asiassa.\n\nSuorastaan tragikoomillinen sen sijaan oli isänmaallista kuparikeräystä\nkoskeva skandaali. Tehdäkseen kaikki mahdolliset palvelukset\nliittolaiselleen, sotaa käyvälle Saksalle, oli Suomen hallitus pannut\nsen hyväksi toimeen myös kuparikeräyksen. Siitä ja sen lopputuloksesta\nkertoi muudan lehti toukokuussa 1919 seuraavaa:\n\n\"Viime keväänä, saksalaisten saavuttua maahan ja isänmaallisen\ninnostuksen ollessa korkeimmillaan, annettiin silloisen hallituksen\ntaholta julistus, jossa kehoitettiin kaikkia 'kunnon kansalaisia'\nluovuttamaan kaikki hallussaan olevat kupariesineet Saksaan vietäväksi.\nKuparien kokoileminen ja siitä johtuvat muut toimet, kuten yleensä\nkaikki tuottavat hommat siihen aikaan, jätettiin Tuontikunnalle, jota\navustivat herrasnaisjärjestöt. Tuontikunta tietysti koetti toimia\ntarmonsa takaa saadakseen koolle mahdollisimman paljon kupariesineitä.\nJa paljon niitä kerrotaan karttuneenkin, sillä yksistään\nkeittiöastioita kuului Helsingistä tulleen 6 suurta huonetta täpösen\ntäyteen. Siinä on moni perheenemäntä saanut luovuttaa kahvipannunsa ja\nkastrullinsa ja sen jälkeen tuntenut täyttäneensä velvollisuutensa\nisänmaataan ja -- Saksaa kohtaan.\n\nNyt on kuitenkin käynyt selville, ettei näitä keittiöastioita syystä\ntai toisesta olekaan lähetetty Saksaan, vaan Tuontikunta on ne joku\naika sitten myynyt eräälle helsinkiläiselle romukaupalle, joka\nvuorostaan pienissä erin myyskentelee niitä takaisin tarvitsijoille.\nMinkälaisen 'afäärin' Tuontikunta näillä herkkäuskoisten ihmisten\nkahvipannuilla on tehnyt, ei ole tunnettua.\"...\n\nTästä isänmaallisesta innostuksesta puhuttaessa ei muutoin sovi\nunohtaa, että yhtä alttiita kuin hallitus ja kaikki \"kunnon\nkansalaiset\" olivat osoittamaan \"uskollisuuttaan\" Saksalle ja\nsaksalaisille, yhtä valmiita oltiin puolueettomassa maassa osoittamaan\nkarkeata vihamielisyyttä Saksan vihollisille. Amerikalanen diplomaatti\npidätetään tullessaan Venäjältä ja saa kiittää vain miesmäisyyttään\nsiitä, ettei joutunut ohranan komeroihin. Helsinkiläisessä hotellissa\ntaas toimitetaan kotitarkastus Englannin alamaisen, Sir John Pallock'in\nluona, Englannin konsuli estetään lähettämästä chifferisähkösanomaa\nhallitukselleen, ja Helsingin lähettyvillä pakotetaan\nAmerikan kansalainen asevoimalla \"lahjoittamaan\" talonsa\nsuojeluskuntalaisille...\n\nKuolleisuus vankileireillä ja nälänhätä maassa ei johtunut\nelintarpeiden puutteesta, vaan siitä, että valkoiset voittajat\nylimmästä alimpaan löivät persoonallisesta voitonhimosta mynttiä kansan\nkärsimyksellä ja mässäsivät; yksistään sotaakäyvälle Saksalle\nlähetetyillä elintarpeilla olisi voitu torjua nälkä vankileireiltä ja\nköyhäinkortteleista. Ja kunniattomina sisäpolitiikassaan olivat\nvalkoiset voittajat sitä myös ulkopolitiikassaan: kun Saksan\nromahdettua oli pakko karvastelevin mielin muokata maata\nympärysvalloissa, ei Suomen sisällissodan ja sen jälkeisen ajan\nvalkoisissa vallassaolijoissa ollut yhtään ainoata, jolla olisi ollut\nrohkeutta myöntää kutsuneensa saksalaiset Suomeen.\n\nJa sen sijaan, että turmelus valkoisten vallan aikana kiipesi aina\nministerituoleille asti, \"eikä kukaan ajatellut kansan parasta\", kuten\nmuudan porvarislehti hassunkurista kyllä huomautti, riittää yksi ainoa\nesimerkki osoittamaan millä valppaudella työtätekevä kansa valvoi\nmaansa parasta, kun sillä oli tilaisuus siihen.\n\nMaailmansodan aikana lainasi Suomen pankki Venäjän hallitukselle satoja\nmiljoonia markkoja pitkän aikaa silloin jo arvottomia venäläisiä\narvopapereja vastaan. Kun työläiset sitten vuonna 1917 pääsivät\neduskunnan enemmistöksi, näkivät he tuossa lainahommassa piilevän\näärettömän tappion vaaran Suomen valtiolle. Ja niin pakottivat he\nporvareiden vastustuksesta huolimatta Suomen Pankin hallinnon jälleen\nlainatessaan Kerenskin hallitukselle suomalaista valuuttaa vaatimaan\nsen vastineeksi englantilaista ja amerikalaista valuuttaa. Tällä tavoin\nkertyi Suomen Pankkiin 300 miljoonan markan arvosta Englannin ja\nAmerikan valuuttaa, mikä Suomen markan arvon laskettua vuoden 1919\nalkuun mennessä oli kohonnut kaksinkertaiseen arvoon. Nämä varat olivat\nsijoitetut Englannin ja Amerikan pankkeihin, ja juuri näillä varoilla,\njotka Suomen Pankki oli saanut työläisten huolenpidosta ja porvarien\nraivokkaasta vastarinnasta huolimatta, maksettiin vilja, mikä vuosien\n1918-1919 välisenä talvena tuotettiin Amerikasta, niin että \"punaiset\nroistot\" vielä niin sanoaksemme haudoissaan, nälkäleireillä ja\nmaanpaossa pitivät Suomen kansaa leivässä, mikäli ei valkoinen huijaus\nriistänyt sitä nälkäisten suista.\n\nJuuri tätä huijausta ja korruptionia vastaan nousivat taasenkin ne\ntyöläisten luottamushenkilöt, joita yhtenään viskataan vankiloihin ja\njoita odottaa raskaat kuritushuonetuomiot, niin että kun valkoisen\nSuomen kameleonttiagentit ulkomailla toitottavat punaisista\nväkivaltamiehistä ja valtiollisista vehkeilijöistä, niin on\nkysymyksessä karkea tosiasioiden vääristely, millä pyritään sälyttämään\noma valkoinen turmelus epäitsekkäiden, kunniallisten ja kansan parasta\nhorjumatta katsovain työläiskansalaisten tilille.\n\n                                                    K. Kaatra.\n\n\n\n\nKokemuksia valkoisessa armeijassa\n\n\nVuosi 1918 ei poistu mielestäni. Tuon vuoden kokemuksien verinen huurta\non painunut syvimpään kammioon. Tammikuussa, hiukan ennen luokkasodan\nalkua, poistuin Helsingistä syntymäpitäjääni Pielavedelle. Valkoiset\npääsivät siellä valtaan ja siksi piileskelin kauan. Poliisivoimalla\netsittiin kaikkia piilossa olevia miehiä ja löydetyt vietiin valkoisen\nesikunnan eteen. Siellä kuulusteltiin ja tutkittiin ja pelotteluiden\nuhalla pakotettiin liittymään suojeluskuntaan. Niskottelevat ainekset\nluvattiin lähettää kuumimpaan verilöylyyn.\n\nMeitä \"epärehellisiä ja tottelemattomia\" olikin 76 miestä.\nHuhtikuun kirkkaan aamun sarastaessa lähdettiin meitä uppiniskaisia\npakko-ottolaisia viemään Kuopioon. Eivät kuuluneet valkoisten\nsoittokuntien sävelet, kuten \"kuuliaisille ja tottelevaisille\" niiden\nlähtiessä taistelemaan punaisten puolella olevia työläisiä vastaan.\nMeille sensijaan sanottiin, että kyllä vielä tottelette, sillä\nviimeinen matka on edessä. Saavuttuamme Kuopioon, annettiin heti ylle\n\"suojelijan\" puku ja tarvittavat välineet ja niin olimme valkoisen\nSuomen sotilaita.\n\nTampereella olivat ankarat ja viimeiset taistelut käynnissä. Sinne\nlähdettiin meitäkin viemään. Asemalla oli juna valmiina ja sinne\njohtivat päälliköt kokoonhaalittuja uppiniskaisia poikia. Meidät\nsullottiin vaunuihin kuin teuraskarjaa. Mustatakkinen saapui\nraamattuineen jakelemaan siunaustaan, jolle suljimme korvamme.\nLähtöaika tuli, juna vihelsi ja moni työläisneitonen heilutti liinaansa\njäähyvästiksi -- kurjimmalleen.\n\nJunan saavuttua Tampereelle olivat taistelut jo päättyneet. Vuorokauden\nsaimme olla lukittujen vaunujen sisällä ilman ruokaa. Pienistä\nikkunaluukuista saimme ilmaa. Luukuista katselimme myös vuorotellen\nhävityksen maailmaa. Ruumiita oli pitkin asemasiltaa ja joka paikassa\nminne silmä kantoi. Kuolon kurja valkoinen maailma oli silmiemme\nedessä.\n\nAamulla vasta avattiin suljettujen vaunujen ovet ja Mannerheim tuli\nupseereineen katselmukselle. Tervehdykseksi kysyy hän mitä ajattelette\npojat, kun olemme voittaneet punaiset hirmumurhaajat.\n\nKaikkialla on hiljaista. Ei ainoastakaan vaunusta kuulunut vastausta\nverikenraalin tervehdykseen.\n\nAsemalta vietiin meidät Hyppösen kenkätehtaalle, jossa annettiin\npalanen leipää, silliä ja mädäntyneitä perunoita. Hetken levättyämme\nilmoitettiin, että kello 12 on kaikkien oltava valmiina vietäväksi\nkaupunkia puhdistamaan. Määrätyn ajan kuluttua saapui upseerit,\nkomentaen ulos.\n\nMenimme kauppatorille. Kuormahevosia seisoi pitkin toria ja niiden\navulla ryhdyimme korjaamaan ruumiita, joita oli läjässä niinkuin\nhalkoja. Toisen toisensa perään nostimme niitä kuormalle ja veimme\npois. Sorakuoppaan ne kaadoimme. Punaiset vangit saivat kaivaa kuopan\nniin itseään kuin vankitovereitaankin varten. Valkoinen murhaaja huitoi\nkiväärillä ja ruoskalla murheen ja nälän näännyttämää kuopan kaivajaa.\nSinne painuivat maan peittoon sadat työväen taistelijat. Katkerat\nkyyneleet valuivat monen poskipäille.\n\nViikon saimme olla Tampereella puhdistusarmeijassa, kunnes Mannerheimin\nteurastusraivon uhrit saatiin kätketyksi maan multaan. Sen jälkeen\nvietiin Lappeenrantaan tykkiväkeen. Siellä vietetyt seitsemän pitkää\nkuukautta olivat kuin oloa haudan syvyydessä. Saksan ja Ruotsin \"urhot\"\nolivat kaikkialla komentajina. Punavangeilla oli täytetty joka paikka.\nJokainen kasarmihökkeli oli niitä täynnä. Siellä virui moni neitonenkin\nja äiti rintalapsensa kanssa odotellen tuomiotaan nälän ja kurjimman\npuutteen keskellä. Ja joka päivä tuotiin lisää punaisia naisia ja\nmiehiä tuomiotaan odottamaan. Kaamein hetki oli illalla kello 9 aikaan,\njolloin hiekkapenkereelle vietiin telotettavia. Illan hiljaisuudessa\nsaattoi kuulla tuskan ja murheen valituksen ja kiväärinpaukkeen, joka\ntoi ikuisen unen monelle urhoolliselle ja rehelliselle miehelle ja\nnaiselle.\n\n                                           Entinen \"valkoinen.\"\n\n\n\n\n\n\nSuomen luokkasota ja Amerikan suomalaiset\n\n\n\n\nSuomen luokkasodan vaikutus Amerikaan\n\n\nSuurella mielenkiinnolla Amerikan suomalaiset seurasivat Suomen\ntyöväenluokan kohtaloa maailmansodan aikana. Koko sota-ajan tiedot\nolivat niukat. Pienimmätkin tiedot ahmaistiin. Useasti nielaistiin\npureksimatta.\n\nVenäjän vallankumouksen puhkeaminen oli omiaan antamaan lisäkiihotinta\nSuomen asioitten seuraamiseen. Yleisesti odotettiin Suomessakin\ntapahtuvan \"jotain.\" Oltiinhan niin paljo kuultu Suomen työväenliikkeen\nsaavutuksista -- parlamentaarisella alalla. Itsestään selvänä\npidettiin, että Venäjän vallankumous antaisi Suomen työväestölle merkin\nlopulliseen vallanottoon.\n\nTuli bolshevikinen kumous Venäjällä. Innostuttiin. Ihmeteltiin, kun\nSuomesta ei vieläkään kuulu \"erikoisempaa.\" Suurlakkoviestit jo panivat\nsydämen sykähtelemään. Jopas alkaa! Eipä alkanutkaan -- jäätiin\nodottamaan.\n\nTulipa vihdoin hajaviestejä luokkasodan alkamisesta. Tiedot olivat\npuutteellisia, ristiriitaisia. Selviönä kuitenkin oli, että nyt aletaan\nSuomessakin nostaa työläisten valtaa. Amerikan suomalainen työväestö\nyleensä oli innostunut. Suomalaisten lehtien tilaajamäärä kohosi,\nhaalitoiminta vilkastui. Oli ikäänkuin herännäisyyden aikaa.\n\nEipä tietenkään paljoakaan ymmärretty luokkasodan luonteesta. Ei ollut\nmeillä selvillä oppi köyhälistön diktatuurista. Jännittyneinä vain\nseurattiin tapahtumain kulkua. Muistettiin Suomen työväestön\naikaisempia saavutuksia ja siksi tuntui niin selvältä se, että kyllä\nSuomen työväestö pärjää, voittaa. Pikemminkin epäiltiin Venäjän\nkumouksen kohtaloa. Siellä kun oli paljoa \"takapajuisempaa\" kuin\nSuomessa.\n\n\n\nSuomen asioiden Toimisto perustetaan.\n\n\nSuomen vallankumoushallitukselta saapui pyyntö, että tov. Santeri\nNuorteva ryhtyisi sen edustajaksi Amerikaan. Tov. Nuorteva ottikin\ntoimen vastaan. Toveripiireissä keskusteltiin asiasta ja tultiin siihen\ntulokseen, että tällainen edustus oli välttämätöntä. Suomalainen\nSosialistijärjestö ryhtyi avustamaan Toimiston rahastamista. Erikoinen\nSuomen asiain komitea nimitettiin avustamaan tov. Nuortevan toimintaa.\nTähän komiteaan kuuluivat: F.J. Syrjälä, V. Annala, P. Halko, T.\nViitala ja Y. Halonen.\n\nNuortevan Toimiston kautta onnistuttiin tekemään hämmästyttävän paljo\njulkisuustyötä Suomen luokkasodan puolesta. Amerikalainen\nsanomalehdistö julkaisi enemmän Suomea koskevia kirjotuksia kuin tuskin\nkoskaan ennemmin tai myöhemmin. Joukkokokouksia järjestettiin.\nLuonnollisesti Suomen edustajana Nuorteva joutui myös suuresti\nraivaamaan tietä \"punaiselle diplomatialle.\"\n\nJuuri kun Suomen kumoustapahtumat olivat antaneet Amerikan\nsuomalaiselle työväenliikeelle voimakkaimman sysäyksen, alkoi\nhiljalleen saapua hajanaisia viestejä Suomen punajoukkojen tappioista.\nEnsi alussa ei saatu mitään varmoja tietoja. Tietoyhteyttä Suomen\nkanssa ei ollut. Saksalaisten maihinnoususta tuli joitain tietoja. Nämä\ntiedot kuitenkin osottivat, että Suomen työväkeä vastassa olikin jo\nkansainvälinen vastavallankumousrintama.\n\nSaksalaisten sotajoukkojen Suomeen tulo oli omiaan osottamaan\nvallankumoustietoisuutemme suppeutta. Vähinerin osa meistä alkoi\nkäsittää, että vallankumous ei olekaan vain Suomen tai jonkun muun maan\nyksityisasia, vaan kansainvälinen kysymys. Maailmanvallankumous alkoi\nmuodostua selvemmäksi kysymykseksi. Kiintoisuus Venäjän bolshevikien\nkumoukseen tuli syvällisemmäksi.\n\n\n\nToimiston työala laajenee.\n\n\nNuortevan Toimiston toiminnassa kuvastuu luokkasodan vaiheiden kehitys.\nNiin pian kun alkoi saapua viestejä Suomen vallankumouksen tappiosta,\nalkoi Toimisto kiinnittää yhä suurempaa huomiota Venäjän\nvallankumoukseen. Suomen luokkasota-kysymys yhdistyi Venäjän\nvallankumoukseen.\n\nHeinäkuussa, 1918, piti Suomen asiain komitea kokouksen, neuvotellen\nToimiston työstä. Komitea antoi lausunnon, jossa m.m. sanotaan:\n\n\"Ehkä surin osa Nuortevan Toimiston työstä on viime aikoina kohdistunut\nVenäjän vallankumouksen turvaamiseksi sikäli kuin sitä täältäpäin on\nvoitu tehdä... Venäjän vallankumouksen elämä, Nuortevan käsityksen\nmukaan, minkä komitea myös tunnustaa, on elinehto Suomen\ntyöväenliikkeelle.\"\n\nSiksipä komitea esittikin Suomalaisen Sosialistijärjestön\ntoimeenpanevalle komitealle, että \"elokuun 1 p:stä lähtien tpk.\nmyöntäisi toimiston avustamiseksi $500.00 kuukaudessa ja senlisäksi\nsellaiset erät, mitkä Canadan järjestöiltä mahdollisesti tulevat,\nkorvaukseksi ja tunnustukseksi sille työlle, mitä toimisto suorittaa.\"\n\n\n\nValkoinen terrori.\n\n\nSuoranaisten tietojen puutteessa, kesti pitkän aikaa ennenkuin Suomen\nluokkasodan tappiosta ja sitä seuranneesta valkoterrorista saatiin\nlähempiä tietoja. Kiertoteitse ja ulkolaisten lehtien kautta päästiin\nkuitenkin selville siitä kauhistuttavasta valkoterrorista, mikä\nSuomessa oli käynnissä.\n\nAmerikan suomalainen työväestö teki parhaansa herättääkseen yleistä\nmielipidettä Suomen lahtarivaltaa vastaan. Pidettiin kokouksia.\nJulaistiin päätöslauselmia amerikalaisissa lehdissä. Tässä työssä\nNuortevan Toimisto oli ansiokkaana apuna.\n\nValkoterrori ja luokkasodan tappio vaikuttivat osaan työläisistä\nlamaannuttavasti. Toiselta puolen kuitenkin alettiin yhä selvemmin\nkäsittämään vallankumousta. Aletaan pohtia valtiokysymystä,\nproletariaatin diktatuuria jne. Tästä vähinerin kristalloituu\n\"suunnat.\"\n\n\n\nTyöväenliike vasemmistuu.\n\n\nSuomen ja Venäjän vallankumouksien kokemukset opettivat paljo. Ne\nvallankumouksellistuttivat suomalaista työväenliikettä.\nSelventymisprosessi alkoi tapahtua. Raivaaja asettui luokkasodan alussa\nsen kannattajaksi. Tuki Venäjänkin kumousta. Luokkasodan jälkeenkin\nantoi vielä tukeaan jonkun aikaa. Edellämainitun lausunnon\nallekirjoittaneiden enemmistö on nykyisin päänoskelaisia, mutta vielä\nsilloin he tunnustivat Venäjän kumouksen elämän olevan Suomenkin\ntyöväenliikkeen elinehdon. Joukkojen painostus oli niin voimakasta,\nettä Raivaaja ei muuta kantaa uskaltanut silloin ottaa. Miljoonamarkan\nrahasto Suomen työväenliikkeelle sai yleisen kannatuksen.\n\nVähinerin, kumoustapahtumien opetuksien alkaessa vaikuttaa ja pelkän\ninnostuksen hälvetessä, alkaa tapahtua vasemmistolaistumista ja\noikeistolaistumista. Raivaaja alkaa puhua yhä selvemmin\nbolshevikikumousta vastaan. Jo syksyllä se antaa\nvastavallankumouksellisia \"arvosteluja\" Venäjän vallankumouksesta ja\nVenäjällä olevien suomalaisten kommunistien toiminnasta.\n\nLinjoittuminen tulee yhä selvemmäksi. Lopulta tapahtui puoluehajaannus.\nJoukkojen valtava enemmistö oppi Suomen luokkasotatapahtumista, ei\nlamaantunut. Pusertaa innostusta, tarmoa Venäjän vallankumouksesta.\nPieni osa jää Raivaajan taakse. Lehti kehittyy yhä\nvastavallankumouksellisemmaksi.\n\nSuomen luokkasota katkerine kokemuksineen antoi bolshevikista opetusta\nAmerikankin suomalaiselle työväestölle. Ei tietenkään niin kirkkaasti\nja selvästi kuin niille, jotka näissä kärsimyksissä ja taisteluissa\nitse suoranaisesti olivat mukana.\n\nIlman Suomen luokkasotaa ei Amerikan suomalainen työväestö olisi\noppinut vallankumousliikettä ja kommunistisen puolueen tarpeellisuutta\nymmärtämään niinkään suuressa määrässä kuin mitä se nykyisin tämän\nkäsittää.\n\nAntakoon Suomen luokkasodan muisto meille entistä suurempaa pyrkimystä\nei ainoastaan ymmärtämään kommunistista liikettä, vaan myöskin\ntoimimaan sen hyväksi.\n\n                                                       Y.H.\n\n\n\n\nInterventionin kulissien takaa\n\n\nKeväällä 1918 Amerikan Yhdysvallat yhtyivät maailmansotaan.\nSiitä lähtien sodan loppuun asti oli Yhdysvaltain pääkaupunki\nWashington maailman politiikan keskipisteenä. Ei silti, että\nAmerikan politikoitsijat olisivat olleet erittäin taitavia tai\ntietorikkaita maailmanpolitikan alalla. Pikemmin päinvastoin.\nKansallisesti itsekylläisenä ja  maailmansotaan asti verrattain\neristyneenä taloudellisestikin Amerika ei ollut kasvattanut\nmaailmanpolitikoitsijoita. Sen valtiomiehet vain hämärästi tiesivät\nmitä mikin paikka, valtio tahi kansa Europassa edusti. Mutta olihan\nAmerikalla rikkauksia ja liittolaisilta olivat varat ehtyneet, olihan\nvaltavasti kasvanut Amerikan teollisuus ja suunnattomasti sen\nelintarvevarastot. Kaikki tämä määräsi Yhdysvaltojen aseman.\n\nWashingtoniin keskittyivät kaikki maailmanpolitiikan langat. Niitä\nkyllä nyittiin Lontoosta ja Pariisista päin, mutta näytti siltä kuin\nAmerikassa ratkaisu tapahtuisi. Amerika oli lähtenyt sotaan suurin\nelein ja suurin sanoin. Amerikan päämies, presidentti Wilson oli\njulistanut sodan \"taisteluksi maailman turvaamiseksi kansanvallan\nasialle\", ja sodan tärkeimmäksi tehtäväksi kansanvallan \"suurimman\nvihollisen\", Saksan militarismin nujertamisen. Sitten uudelleen\njärjestettäisiin maailma kansojen itsemääräämisoikeuden, vapauden,\nkansanvallan ja jos minkäkin jalon periaatteen pohjalla.\n\nWashington pian muodostui Mekaksi, jonne lähtivät tukea pyytämään,\nintrigoimaan, vaatimuksiaan, pyyteitään ja harrastuksiaan esittämään\njos minkälaisten suurvaltojen, pikkuvaltioitten ja valtioiksi pyrkivien\nryhmien asiamiehet. Venäjän vallankumous lisäsi niiden lukumäärää.\nEntisestä Venäjän keisarivallasta eronneitten ja eroon pyrkivien\nkansallisuuksien edustajat, mikä suuremmalla mikä pienemmällä\nmenestyksellä, yrittivät saada asiansa kuulluksi profeetta Wilsonin\nhovissa. Syksyllä 1917 alkaen sekaantui monikieliseen kööriin\nsuomalainenkin sana. Svinhufvudin hallituksen edustajat Reuter ja\nIgnatius ilmestyivät Washingtoniin hakemaan tunnustusta. Mutta heidän\nhallituksensa kaatui tammikuussa 1918 ja helmikuussa ilmestyi\nnäyttämölle Suomen Kansanvaltuuskunnan edustaja. Se asiallisesti\nmerkitsi myös Lokakuun vallankumouksen voimien esiintymistä, -- sillä\nSuomen Kansanvaltuuskunta avoimesti ilmoitti solidarisuutensa\nproletaarisen suurvallan kanssa.\n\nKunkin edustajan menestysmahdollisuudet Washingtonissa riippui hänen\nsuhtautumisestaan keskenään sotiviin valtoihin. Niin oli asianlaita\nvuoteen 1919 asti. Mutta kun Lokakuun vallankumous toi uuden\nvaltiomahdin, joka oli tähdätty kaikkia imperialisteja vastaan, niin\nmäärääväksi tuli jokaisen asiakkaan suhde tähän kolmanteen tekijään.\n\nSuomen lahtarien edustajat Amerikassa vuonna 1917 ja alkupuolella 1918\neivät voineet asiansa hyväksi saada suuria aikaan. Olivathan he siksi\nilmeisesti Saksan keisarivallan käskyläisiä. Vasta sen jälkeen, kun\nSuomen porvarit surmaamalla kymmeniä tuhansia työläisiä eittämättömästi\ntodistivat, että he ensi tilassa ovat kapitalistisen järjestelmän\nuskollisia vahtikoiria, ja mitä muuhun politiikkaan tulee, niin ovat he\nsen porvarin puolella, joka näyttää voimakkaammalta, -- vasta silloin\nAmerikan porvari näki hyväksi makeasti hymyillä Suomen lahtarille ja\nlaskea hänet tallustelemaan verisissä pieksuissaan muitten\ntunnustettujen diplomaattien joukossa.\n\nKesti kuitenkin moniaita kuukausia ennen kuin tämä kaikki kävi\nselväksi, ja niinpä joutui Suomen proletaarihallituskin jonkun ajan\nedustetuksi Washingtonin valtapiireissä, astuen ensimäisiä askeleita\nproletaarisen diplomatian tiellä ja yrittäen solmita suhteita Amerikan\nhallituksen kanssa tukeakseen Suomen proletariaatin taistelua, -- ja\nmoniaitten kuukausien aikana yritti Amerikan porvari tunnustella, eikö\nvoisi jollakin tavalla käyttää Suomen köyhälistön taistelua\nimperialistien vehkeilyjen hyväksi.\n\nKun Suomen Kansanvaltuuskunnan historia joskus tulee\nyksityiskohtaisesti kirjoitetuksi, pitänee antaa vaatimaton sija siinä\nsenkin työn kuvaamiselle, mikä Amerikassa tehtiin yritettäessä ensi\nkerran maailmassa muodostaa suhteita kapitalistisen valtion ja\nproletaarisen valtion välillä. Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole tuon\nhistorian kirjoittaminen. Tahdon tässä kuvata vain sen, kuinka Amerikan\nimperialistit yrittivät käyttää Suomenkin työläisten taistelua omaksi\nedukseen ja maailman työläisten valtaa vastaan.\n\nSuomen Kansanvaltuuskunnan edustus Amerikassa alkoi toimintansa, mikäli\nkonstin taisi, noudattaen kaikkia muodollisuuksia. Se pyrki saamaan\nPunaiselle Suomelle Amerikan virallisen tunnustuksen. Mutta se ei ollut\npääasia. Tärkeintä sillä oli saada aikaan taloudellisia suhteita, --\nennenkaikkea saada ostetuksi Amerikasta elintarpeita Suomen\ntaisteleville raatajajoukoille. Aineelliset edellytykset siihen olivat\ntosin heikonlaiset, -- Suomen Kansanvaltuuskunta ei voinut lähettää\nedustajalleen elintarveostoksia varten mitään varoja, eikä edes ohjeita\nsiitä, mistä pitäisi varoja hankkia. Vasta jälestäpäin sain tietää,\nettä Amerikan pankeissa oli suuria summia Suomen valtion varoja, jotka\noli lähetetty sinne jo Tokoin hallituksen aikana elintarpeitten ostoa\nvarten, -- ja asetin ne takavarikkoon. Mutta ensi kiireessä ei ollut\naikaa ajatella, mistä saisin varoja viljaostoja varten. Oli tärkeintä\nsaada ne osto- ja myyntiluvut, joita ilman ei kauppias olisi myynyt\ntavaroita Suomeen lähetettäväksi. Vientilupia annettiin vain\nsellaisissa tapauksissa, missä Yhdysvaltain hallitus oli vakuutettu,\nettä niitä ei käytettäisi vihollisvaltojen hyväksi. Täytyi sen vuoksi\nvetää esille kaikki argumentit, jotka osoittivat Suomen\nKansanvaltuuskunnan ja saksalaisten pyyteitten välisen ristiriidan.\nPiti niissä oloissa, ja silloisessa mittakaavassa, noudattaa Leninin\nlinjaa, että voiton saavutettuaan on köyhälistövallan,\nkapitalistivaltioitten sitä ympäröidessä, pysyttävä pystyssä ja\nhankittava etuja käyttäen hyväkseen imperialistien keskinäisiä\nristiriitoja.\n\nMutta tällaisessa pelissä on aina vaara olemassa, että antaa pirulle\npikkusormensa, josta vetäen hän kaappaa koko käden. Oli tärkeätä\nvalvoa, ettei porvari hieroessaan kauppoja pienen työläisvallan kanssa,\npääsisi toteuttamaan samaa linjaa päinvastaisessa mielessä, --\nsaattamaan tuon pienen vallan palvelemaan porvarien luokkapyyteitä,\ntekemään sen aseeksi luokkaveljiään vastaan. Se peli onnistui\nimperialisteille tshekko-slovakilaisten työtätekevien joukkojen\nerääseen osaan nähden, osaksi Ukrainassa; ja Gruusian menshevikkien\njohdolla osa kaukaasialaisia raatajia kietoutui tähän loukkoon.\nSuomalaisia joukkoina siihen ei saatu. Mutta löytyi löyhäpäisiä\nsuomalaistenkin \"työläisjohtajien\" keskuudessa, jotka siihen peliin\nmenivät. Ja alun tälläiselle petturuudelle pani Oskari Tokoi. Hänelle\nkuuluu sija niiden \"työväenjohtajien\" joukossa, jotka likinäköisessä\npikkuporvarillisuudessaan olivat valmiit jo vuonna 1918 viemään Suomen\nvertavuotavan köyhälistön luokkapetturuuden tielle maailman\nproletariaatin nousevaa valtaa vastaan.\n\nSuomessa äskettän ilmestyneessä \"Muurmannin Legiona\" kirjassaan\neräs O. Itkonen tekee kaikki voitavansa puhdistaakseen O. Tokoita\nvallankumouksen petturin leimasta. Mutta tämä leima erottamattomasti\njäi häneen silloin, kun hän v. 1918 pakeni Neuvosto-Venäjän\nvalta-alueelta, ilmestyäkseen näyttämölle Arkangelissa, brittiläisenä\neverstinä ja brittiläisten agenttina, viekotellakseen suomalaisia\ntyöläisiä esittämään samanlaista kurjaa osaa, minkä ottivat\nsuorittaakseen tshekko-slovakkilaiset \"legionat\". Itkonen uskottelee,\nettä Tokoin hommien tarkoituksena Arkangelissa ja Muurmanin rintamalla\noli vain liittolaisten avun etsiminen Suomen työläisarmeijalle Saksan\nimperialismin asiata ajavia Suomen lahtareita vastaan. Hän kutsuu\nTokoita suureksi valtiomieheksi ja eritoten painostaa, että Tokoi muka\njyrkästi vaati, että suomalaisia ei käytettäisi Neuvostovaltaa vastaan.\n\nTälläinen kuva Tokoin toiminnasta on väärä. On historiallisesti\ntodistettavissa, että Tokoi antoi käyttää itseänsä samalla tavalla\nkuin Tshekko-Slovakian valkoiset. Korkeintaan voisivat Tokoi ja\nTshekko-Slovakian johtajat puolustuksekseen tekopyhästi sanoa, että he\neivät kernaasti menneet Neuvosto-Venäjän pyövelien joukkoon,\nvaan että heidät siihen saatiin \"olosuhteitten pakosta.\" Se olisi\npuolustusta, joka petturuuden syytökseen vielä lisäisi syytöksen\nselkärangattomuudesta. Se ei kohottane heidän kunniataan. Tosiasia on,\nettä liittolaiset etsiessään pohjaa, jonka perusteella voisivat lähteä\naseelliseen toimintaan Neuvostovaltaa vastaan, yrittivät muodostaa\nsuomalaisistakin työläisistä aseistetun voiman Venäjän proletariaattia\nvastaan. Ja tässä aikeessa he saivat suoranaista apua Oskari Tokoilta.\n\nKun kaikki tiedot Venäjältä pidätettiin englantilaisen ja amerikalaisen\nsotasensuurin toimesta, niin me Amerikassa emme hyvään aikaan tietäneet\nmitään Suomen vallankumouksellisten vaiheista ja probleemeista heidän\nVenäjälle siirryttyään. Tiedot saapuivat Amerikaan monta kuukautta\nmyöhästyneinä. Kesäkuussa sain tietää Amerikaan palanneelta Amerikan\nPunaisen Ristin Venäjän edustajalta, Raymond Robins'ilta, että hänellä\noli ollut neuvotteluja eräitten Suomen Kansanvaltuuskunnan jäsenten\nkanssa siitä, voisivatko liittolaiset tukea Suomen työläisten taistelua\nsaksalais-suomalaista valtaa vastaan. Raymond Robins itse ajoi sekä\nVenäjällä ollessaan että Amerikaan palattuaan sitä kantaa, että\nAmerikan pitäisi tunnustaa Neuvosto-Venäjä ja auttaa sitä taistelussa\nhyökkäävää Saksan imperialismia vastaan. Hän uskoi myöskin, että\nAmerika suostuisi Suomen työläistenkin kanssa toimimaan saksalaista\nimperialismia vastaan. Hän lienee antanut siihen suuntaan meneviä\nlupauksia luonaan käyneille Kansanvaltuskunnan jäsenille, joiden\njoukossa oli m.m. Tokoi. Siinä tilaisuudessa tietenkään ei ollut, eikä\nvoinut olla, puhetta mistään muusta, kuin että tällainen apu\notettaisiin ehdolla, että liittolaiset tunnustaisivat\nneuvostohallituksen. Raymond Robins itse jyrkästi vastusti kaikkia\npyrkimyksiä vastavallankumouksellisen toiminnan järjestämiseksi\nliittolaisten toimesta.\n\nSopinee tässä huomauttaa, että ennen Brest-Litovskin rauhan\nallekirjoittamista tov. Lenin oli neuvotellut Raymond Robins'in kanssa\namerikalaisten avusta Saksan keisarivaltaa vastaan. Tov. Lenin\nkylläkään ei luottanut siihen, että liittolaiset tulisivat\nmenettelemään Raymond Robins'in tuumailujen mukaisesti, ja johti\nneuvostovallan politiikkaa pitäen silmällä, että liittolaisille ei\nmaailmansodan vielä raivotessakaan ole taistelu keisari-Saksaa vastaan\ntärkeämmällä paikalla kuin vihamielisyytensä proletaarien tasavaltaa\nkohtaan. Mutta hän ei katsonut periaatteellisesti mahdottomaksi\ntilapäistä yhteistoimintaa liittolaisten kanssa siinä tapauksessa, että\nvastoin otaksumia he todella suostuisivat Raymond Robins'in esitykseen.\n-- Mutta Raymond Robins'in linjalle tekivät hänen ylempänsä pikaisen\nlopun. Jos Raymond Robins toimi vilpittömässä mielessä yrittäessään\naikaansaada sopimuksen liittolaisten ja Neuvostovallan välillä, niin jo\nhänen lähin päällikkönsä, Amerikan lähettiläs Frances, joka sillä\nvälillä oli karannut Vologdaan, otti toisen kannan asiassa.\n\nHän vastusti jyrkästi Neuvosto-Venäjän tunnustamista ja oli ilmeisesti\njo silloin hyvästi mukana Venäjän vastavallankumouksellisten voimien\navustamisessa. Asioitten kulku pian osoittikin, mitä politiikkaa\nFrances muitten liittolaislähettilästen kanssa kannatti. Heidän\njohdollaan alkoi suoranainen sekaantuminen Venäjän asioihin ja avun\nantaminen vastavallankumouksellisille aineksille sekä sellaisten\nainesten järjestäminen. Kun tämä oli selvää, niin juuripa silloin Tokoi\npoltti kaikki sillat takanaan, lähti liittolaisten leiriin ja\nlähtiessään heitti parjaussylen kuolemasta ja elämästä taistelevien\nluokkaveljien silmille.\n\nLiittolaisten vastavallankumouksellinen toiminta kulki silloin kahta\nlinjaa myöten. Toinen linja oli es-errien (savinkovilaisten)\nyllyttäminen kapinoihin ja terroristisiin tekoihin. Es-errien kapina\nMoskovassa ja Jaroslavissa kesällä 1918 oli yksi ilmiö siitä. Siihenkin\neräs es-errä Popov yritti sotkea komennuksessaan olevia suomalaisia\npuna-armeijalaisia, jotka kielen taitamattomina eivät ymmärtäneet,\nmihin heitä vietiin, mutta saatuaan selville mihin olivat joutuneet,\ninholla käänsivät selkänsä pettureille. Tshekko-slovakkien\njärjestäminen oli toinen linja. Tähän linjaan sisältyi myöskin yritys\nkäyttää pohjois-Venäjällä olevia suomalaisia työläisjoukkoja samaan\ntarkoitukseen. Se että tämä aije epäonnistui, ei suinkaan ollut Tokoin\nansio. Tokoi, ja hänen mukanaan sitten virolaisen ohranan palvelukseen\nmennyt Wesley, ilmeisesti edistivät sitä.\n\nTämän pelin täydellinen historia tulee kirjoitetuksi vasta silloin, kun\nmaailman proletariaatin käsissä on kaikki liittolais-ohranojen salaiset\narkistot. Ne tulevat selvästi osoittamaan, kuinka sellaiset\nsosialidemokratiset johtajat, kuin nykyinen Tshekko-Slovakian\npresidentti Massaryk y.m. tshekko-slovakilaiset sosialidemokratit, sekä\nsuomalaisten sosialidemokratien taholta ainakin Tokoi ja Wesley,\nvastustamattomasti luisuivat katalan pelin kätyreiksi.\n\nMassaryk oli käynyt Venäjällä tammikuun aikana ja neuvotellut Leninin\nja Trotskin kanssa tshekko-slovakilaisten sotavankien kuljettamisesta\npois Venäjältä länsirintamalle. Neuvostohallitus suostui auttamaan\nheitä tässä. Sovittiin heidän lähettämisestään Muurmaniin, jopa oli\nkysymys heidän käyttämisestään Suomen lahtareita vastaan. Sittemmin\nMassaryk läksi Ranskaan neuvotellakseen tshekko-slovakkien\nkäyttämisestä länsirintamalla.\n\nOn vaikea sanoa missä kohdassa Massaryk myi itsensä liittolaisten\npyövelirengiksi Neuvosto-Venäjää vastaan, -- tosiasia on, että kun hän\nhuhtikuussa 1918 tuli Amerikaan kauppoja jatkamaan, niin silloin jo oli\nvalmistumassa sopimus liittolaisten ja tshekko-slovakkien välillä\nheidän käyttämisestään neuvostovaltaa vastaan. Ei ole epäilystäkään\nsiitä, etteikö aijottu käyttää neuvostovallan lupausta viedä\ntshekko-slovakit Muurmanin kautta pois Venäjältä siten, että\nMuurmanilla he yhtyisivät siihen mennessä sinne saapuviin\nliittolaisjoukkoihin. Tarkoitus oli samaan tehtävään käyttää myös\nMuurmannin suomalaista legionaa ja alottaa suurhyökkäys pohjoisesta\nkäsin Leningradia vastaan.\n\nToukokuusta lähtien me aloimme Amerikassa kuulla huolestuttavia huhuja,\nettä tshekko-slovakit esiintyvät Venäjällä vastavallankumouksen tien\nraivaajina. Neuvostohallitus, saatuaan vihiä liittolaisten aikeista\nMuurmanissa, kielsi tshekko-slovakeja sinne lähettämästä, mutta soi\nheille mahdollisuuden lähteä pois muita teitä, määrätyillä\nehdoilla, luovutettuaan aseensa j.n.e. On tunnettua kuinka nämä\nkavalasti pettivät heille osoitetun luottamuksen ja tulivat\nvastavallankumouksellisten voimien tärkeimmäksi turvaksi.\n\nKuultuame huhuja tästä me Amerikassa päätimme ryhtyä vastatoimintaan.\nJärjestimme kokouksia Amerikassa olevien tshekko-slovakilaistyöläisten\nkanssa, joista useat tuhannet lukeutuivat Amerikan\nSosialistipuolueeseen. Selitimme heille sen kurjan osan, mitä heidän\nheimolaisensa suorittivat Venäjällä, ja vaadimme, että he yhtyisivät\npainostamaan Amerikan silloin toimivaa Tshekko-Slovakian\n\"kansalliskomiteaa\" luopumaan tästä politiikasta. Tämän\nsuuntaisiin kokouspäätöksiin vastasi \"kansalliskomitea\", että\ntshekko-slovakilaisten sotavankien aikomus ei ole sekaantua\nNeuvosto-Venäjän asioihin, he muka vain tahtovat nopeasti poistua\nVenäjän alueelta länsirintamille. Liittolaisten kanssa ei ole muka\nmistään muusta sovittu.\n\nNämä vakuuttelut kuitenkin osoittautuivat törkeiksi valheiksi. Kesäkuun\nlopulla 1918 kävin Suomen Kansanvaltuuskunnan edustuksen sihteerin tov.\nHarold Kellockin kanssa puhuttelemassa silloin New Yorkissa olevaa,\nnykyistä Tshekko-Slovakian presidenttiä Massarykia tästä asiasta.\nMassaryk ensin tiukasti väitti, että hän, enempää kuin\n\"kansalliskomiteakaan\", ei ole missään tekemisissä\nvastavallankumouksellisten voimien kanssa Venäjällä. Hän näytti meille\nsuuren määrän dokumentteja, kirjeenvaihtoa hänen ja Ranskan ulkoasiain\nministerin Pinchotin sekä Lloyd Georgen kanssa. Niistä piti käydä ilmi,\nettä Massaryk puolusti Neuvosto-Venäjän tunnustamista ja\nyhteistoimintaa liittolaisten ja Neuvosto-Venäjän kanssa. Me emme\nkuitenkaan tyytyneet näihin selityksiin, vaan osoitimme hänelle\nfaktoja, -- tshekko-slovakkien esiintyminen Samarassa, Vladivostokissa\ny.m. missä he asevoimin olivat kukistaneet paikalliset\nneuvosto-orgaanit. Osoitimme myös, että heidän johtajanaan Venäjällä on\nranskalaisia kenraaleja ja agentteja.\n\nMassaryk silloin ensin rupesi syyttelemään bolshevikkeja, väittäen että\nselkkauksia heidän ja tshekko-slovakkien välillä syntyy muka sen\nvuoksi, että bolshevikit hyökkäävät heidän kimppuunsa ja estävät heitä\nlähtemästä maasta. Kun me torjuimme tämänkin väitteen ja osoitimme\nasioitten olevan aivan päinvastoin, niin Massaryk alkoi hätäillä ja\nloppujen lopuksi kyynelsilmin rupesi valittamaan, kuinka avuttomaan\nasemaan joutuu \"vapauttaan tavotteleva pieni kansa\", jonka, päästäkseen\npäämääräänsä, täytyy nojautua maailman mahtaviin valtoihin ja niiltä\napua saadakseen tahtomattaan tulee pakotetuksi ajamaan niiden\npolitiikkaa. Hän myönsi mahdolliseksi, että jotkut liittolaisten\nedustajat Venäjällä, muka hänen tietämättään, johtavat\ntshekko-slovakkeja väärille teille. Sanoi itse jyrkästi vastustavansa\nsellaista peliä.\n\nMe emme kuitenkaan tyytyneet tällaisiin selityksiin hänen puoleltaan,\nvaan vaadimme kouraantuntuvampia todistuksia hänen lojaalisuudestaan\nNeuvosto-Venäjää kohtaan. Viimein Massaryk suostui lähettämään\nVladivostokiin, tshekko-slovakkilaiselle komentajalle, sähkösanoman,\njossa kielsi tshekko-slovakkeja sekaantumasta Neuvosto-Venäjän\nsisäisiin asioihin. Hän kirjoitti siinä paikan päällä\nsähkösenomatekstin, jonka me muutamilla pienillä korjauksilla\nhyväksyimme ja niine hyvineen jätimme tuon herran sillä kertaa rauhaan.\n\nMutta pari kuukautta myöhemmin joutui käsiimme eräs Vladivostokissa\njulkaistu tshekko-slovakkilainen sanomalehti, päivätty muutama päivä\nMassarykin luona käyntimme jälkeen. Siinä todellakin oli julkaistu\nsähkösanoma, josta olimme sopineet, -- sillä \"pienellä muutoksella\",\nettä Massaryk oli lisännyt seuraavan lauseen: \"Kuitenkin kaikissa\ntehtävissänne teidän ennen kaikkea tulee alistua Venäjällä olevien\nliittolaisten edustajien määräyksiin.\" Tuon arvoinen oli noskelaisuuden\ntäysipainoisen, \"kunnianarvoisen\" edustajan sana. Liittolaisten johdon\nmääräykset, nehän ne johtivat tshekko-slovakkien tekoja Venäjällä. Me\ntiedämme millaisia ne teot olivat, eikä sitä tarvitse tässä kertoa.\n\nMutta palatkaamme Tokoihin ja liittolaisten suunnitelmiin suomalaisiin\nnähden. Jo huhtikuusta alkaen Washingtonin valtiovirastossa käydessäni\nvähä väliä kerrottiin minulle, kuinka bolshevikit muka olivat myyneet\nSuomen vallankumouksen saksalaisille ja kuinka he näin ollen ovat yhtä\nsuuria Suomen työläisten vihollisia kuin saksalaisetkin. Näytettiin\nminulle ne kuuluisat väärennetyt \"asiapaperit\", jotka eräs hassu\namerikalainen diplomaattikokelas oli Venäjällä ostanut 5,000 dollarilla\nja joista piti käydä ilmi, että Lenin ja Trotski olivat Saksan\nkenraalistaabin palkattuja asiamiehiä. Tiedusteltiin kautta rantain\neikö olisi viisaampi minun luopua siitä kannasta, jonka olin alusta\npitäen merkinnyt, nim. että Suomen Kansanvaltuuskunta toimii kaikin\npuolin solidaarisesti Neuvosto-Venäjän hallituksen kanssa. Sanottiin,\nettä Suomen vallankumoukselliset johtajat olivat luopuneet\nbolshevikeistä ja katsoivat heidät vihollisikseen. On todennäköistä,\nettä tämä oli kaikua Tokoin yksityisistä kuiskailuista Amerikan\nedustajan kanssa.\n\nKun en ottanut kuuleviin korviini näitä tunnusteluja, jätettiin\nkeskustelut toistaiseksi sikseen. Mutta heinäkuun alussa tuli minun\nluokseni eräs Amerikan n.s. yleisen tiedotustoimiston edustaja kutsuen\nminut kokoukseen Mount Vernoniin, lähellä Washingtonia, heinäkuun 4 p.\njolloin siellä Wilson pitäisi puheen ja jonne kutsuttaisiin kaikkia\nVenäjän vähemmistökansallisuuksien edustajia. Halusin tietää tuolta\nherralta, mitä siellä kokouksessa tultaisiin puhumaan ja missä mielessä\nWilson käsittelisi Venäjän kysymystä. Herra vastasi, että Wilson tulisi\nsiellä esittämään Venäjän kansalle hyvin ystävällisen kannan. Kun emme\nsaneet tuon kannan ystävyyden laadusta sen tarkempia tietoja, niin emme\nlähteneet kokoukseen. Jälestäpäin tuli tiedoksi, että tuossa\nkokouksessa oli hierottu kauppaa Venäjän vähemmistökansallisuuksien\nyhteisrintamasta bolshevikkien hallitusta vastaan.\n\nMuutama päivä sen jälkeen tulikin Wilsonin katalan tekopyhä julistus\nsiitä, että Amerika syvästi rakastaa Venäjän kansaa, ei tahdo\nsen asioihin sekaantua, mutta kuitenkin lähettää Siperiaan\namerikalaisia sotajoukkoja, joiden ainoana tarkoituksena on turvata\ntshekko-slovakkien poislähtöä Venäjältä. Näin alkoi Amerikan virallinen\nosanotto interventioniin Venäjällä.\n\nSen mukana yhä pitemmälle kehittyivät juonet suomalaistenkin\nvetämiseksi samanlaiseen peliin, mihin oli vedetty tshekko-slovakit.\nElokuussa monta kuukautta sen jälkeen, kun olin saanut lisää tietoja\nVenäjältä, sain odottamatta pitkän kirjeen Tokoilta. Kirjeen\nsaapumistapa oli sinänsä jo outo. Kirje tuli Washingtonista Amerikan\nhallituksen lähettämänä. Se oli päivätty Arkangelista Amerikaan. Ei ole\nkirjettä käsillä, se on myös niiden paperien joukossa, jotka Amerikan\npoliisi takavarikoi minulta New Yorkissa v. 1920. En muista tarkoin\npäivämääriä enkä kirjeen sanamuotoa. Mutta kirjeen yleinen sisältö on\nhyvin painunut mieleeni. [Katso kirjoitusta \"Katsaus Muurmannin\nLegionaan.\" -- Toim.] Se sisälsi törkeää neuvostovallan parjaamista.\nSiinä esiintyivät kaikki ne väitteet, joiden voimalla Amerikassa\nyritettiin meille uskotella, että neuvostovalta on saksalaisten kätyri\nja Venäjän sekä Suomen työläisten surmaaja. Tokoi kirjeessään\npainostaa, että neuvostovalta on Suomen työväenluokan vihollinen ja\nettä Suomen työväenasian pelastus on vain liittolaisissa. Ja sitten\nseuraa pitkä ylistysveisu liittolaisista, jonka johtopäätöksenä on se,\nettä meidän täytyy liittolaisten varaan rakentaa tulevaisuutemme.\n\nKirjeessä tosin ei ollut suoranaista kehotusta liittolaisten kanssa\nhyökätä neuvostovallan kimppuun. Se oli itse asiassa hyvin samanlainen\nluonteeltaan kuin se Massarykin sähkösanoman jälkikaneetti, missä hän\nkehoitti omiaan kaikissa asioissa alistumaan liittolaisten määräyksiin,\nja jonka johtopäätöksenä oli se, että tshekko-slovakeista tuli\nimperialistien pyövelirenkejä. Ei ole pienintäkään epäilystä siitä,\nettä liittolaisilla oli samanlaiset aikomukset suomalaisiin nähden.\nTokoi ei voi kieltää, että hän siitä tiesi ja sitä edisti. Korkeintaan\nhän voi, niinkuin Massaryk, krokodiilin kyyneleet silmissä voihkia\npienten kansojen kohtaloa, joiden asioitten edistämisen maksuksi pitää\najaa susiluontoisten \"suojelijainsa\" politiikkaa.\n\nEi ollut Tokoin ansio, että juonesta ei mitään tullut. Muurmanin\nlegionalaiset paremmin säilyttivät proletarivaistonsa kuin Tokoi ja\ntshekko-slovakkilaiset laumat. Kun tosiasiallisesti ruvettiin ajamaan\nSuomen punikkeja Neuvostovaltaa vastaan, uhkasivat he kääntää\npistimensä yllyttäjiään vastaan ja säästivät Suomen työläiset siitä\ntahrasta, minkä Tokoi oli valmis heidän päällensä heittämään. Turhaan\nyrittää Itkonen kuvata Tokoita puhtaaksi kaikesta juonittelusta työväen\nvaltaa vastaan.\n\n                                                  S. Nuorteva.\n\n\n\n\nSuomen luokkasodan vaikutus Canadan suomalaisiin\n\n\nSuomen luokkasodan syttyessä v. 1918, Canadan suomalaisen\ntyöläisaineksen sydämet sykähtivät. Innostavana häämötti jo Suomen\ntyöväen voitto. Koska ei Venäjän tsaarismin painajainen enää ollut\nesteenä, niin odotettiin Suomen tilanteen helposti yhdistyvän Venäjän\ntyöväestön nousuun.\n\nCanadassa elettiin silloin suursodan kiihkoisassa mielentilassa, jonka\nyhteydessä kohdistui liittolaiskiihko kaikkia niitä vastaan, jotka\nuskalsivat nousta vastustamaan sotaa ja tulkitsemaan tilannetta. Sodan\nvastustaminen tulkittiin saksalaismielisyyden ilmaisuksi.\n\nVenäjän vallankumouksen liekit olivat jo sytyttäneet luokkatietoisen\ntyöväestön mielet ja sisäinen innostus toivoisasti leimahteli\ntyötätekevän luokan tulevaisuuden voitosta. Näin oli jo Suomen\nvallankumouksen taistelujen hetkellä selvinnyt mihin pitäisi pyrkiä.\nTahdottiin olla mukana Suomen työväen taisteluissa. Tuntui niin\nkotoiselta ja siksi seurattiin tapahtumien kulkua mielenkiinnolla.\n\nCanadan suomalaisesta väestöstä, joka käsitti noin 21,000 henkeä\nsilloin, oli enemmistö vallankumouksen puolella. Vastustavat ainekset\naluksi salasivat todellisen kantansa, mutta samanaikaisesti sitä\ninnokkaammin toimivat salakähmäisesti, pyrkien kaikkialla paikallisille\nviranomaisille ja työnantajille y.m. kantelemaan, ketkä ovat työväen\nhallituksen puolella, samalla vääristellen ja uskotellen, että ne ovat\nmyöskin saksalaismielisiä.\n\nSuomen taistelujen käynnissä ollen, suursodan lopussa, kohdistettiin\nCanadassa hallinnollinen vaino kaikkiin ulkomaalaisiin ja yleensä\nluokkataistelukannalla oleviin työläisiin. Aikaisemmin, jo vv. 1916 ja\n1917, oli estetty Yhdysvaltain puolella ilmestyvät suomalaiset\ntyöväenlehdet maahan tulemasta Suomen valkoterrorin täkäläisten apurien\nmustan työn seurauksena. Sanomalehtiinkin suhtautumisella porvariston\nmustat voimat täten osoittivat mille puolen he kuuluivat.\n\nOli itsestäänkin selvää, että Suomen luokkatoverien taistelujen häviö\ntuntui vieläkin katkerammalta, kun siihen yhdistyi canadalainen vaino,\nsekä täkäläisten valkoisten suomalaisten ainesten provokatsioni.\n\nKun Suomen porvariston luokkaterrorin mainingit ja kauhut saapuivat\nkiertoteitä ja lehtileikkauksina Canadan suomalaisten työläisten\ntietoon, toimivat täällä valkoterrorin edustajat, heittäen lokaa\ntyöläisten silmille. Erikoisella julkeudella tapahtui valheiden\nlevittäminen heidän sanomalehtensä \"Canadan Uutisten\" kautta, joka\nilmestyi Port Arthurissa. Lehti ilmestyi vuoden lopulla kaksikielisenä\nja näin ollen muodostui välineeksi vääristeltyjen tietojen\nmuokkaamiselle maan toiskieliselle sanomalehdistölle, joka oli aulis\nantamaan tilaa kaikelle tämänluontoiselle propagandalle. Täten\närsytettiin mielipiteet vieläkin kireämmälle. Työläisten taholta\njärjestettiin joukkokokouksia, joiden kautta protesteerattiin tätä\nvalhepropagandaa vastaan ja vaadittiin, että valkoterrorin kannattajain\nliikkeelle panemain vääristelyjen täytyy loppua. Osoitettiin samalla,\nettä valkoiset juuri saksalaisten junkkerikiväärien avulla murskasivat\nSuomen työväen hallituksen ja löivät voittoisan köyhälistön\nennenkuulumattoman terrorin kautta.\n\nKesällä v. 1918 heinäkuussa pidetyssä Canadan Suomalaisen\nSosialistijärjestön edustajakokouksessa julkaistiin\nseuraavansisältöinen Suomen luokkasotaan suhtautumista käsittelevä\npäätöslauselma:\n\n\"Canadan S.S. Järjestön edustajakokous, kuultuaan Suomen työväen\nhallituksen edustajan S. Nuortevan toimintaa koskevat selostukset,\ntoimeenpanevan komitean ja Yhdysvaltain S.S. Järjestön toimeenp.\nkomitean välisen kirjeenvaihdon, päättää:\n\n1) Antaa vilpittömän tunnustuksen sille työlle mitä sanottu toimisto on\ntehnyt Suomen köyhälistön asian ja vallankumousliikkeen tunnetuksi\ntekemiseksi ja kannatuksen hankkimiseksi sille Amerikassa;\n\n2) Edustajakokous käsittää, että sanotun toimiston toiminta-aikana\ntapahtuneet muutokset Suomessa ovat aiheuttaneet toimistolle tuntuvia\nvaikeuksia toimia diplomaattisessa suhteessa Suomen työläisten\nhallituksen asian ajamiseksi; mutta pitää kokous yhä tärkeänä Suomen\ntyöläisten katsomuksia tulkitsevan propagandan harjoittamisen\nAmerikassa, johon ennen kaikkea tulisi sisältyä selonteko siitä\nkauheasta hirmuvallasta ja raa'asta kidutuksesta, mitä Suomen porvarit\nvalloitushaluisen Saksan pistimien suojassa nyt Suomen työtätekevää\nluokkaa kohtaan harjoittavat;\n\n3) Tästä syystä velvoittaa edustajakokous Järjestön toimeenpanevan\nkomitean heti ryhtymään varoja keräämään edellämainitun propagandan\nharjoittamiseksi; ja\n\n4) Edelleen kokous päättää, että kerätyt varat lähetetään Yhdysvaltain\nS.S. Järjestön toimeenp. komitealle, joka pitäköön huolta siitä, että\nvarat tulevat mahdollisimman tarkoituksen mukaisesti käytetyksi.\"\n\nTässä tilanteessa, v. 1918 syyskuussa, julistettiin laittomaksi\njoukottain canadalaisia työväenjärjestöjä, niiden mukana Canadan Sos.\ndemokraatinen puolue, johon Suomalainen Sosialistijärjestö kuului\nosana. Olipa lakkautettujen järjestöjen luetteloon merkitty vielä\nerikoisesti \"Canadan Suomalainen Sosialistijärjestö.\" Sama panna\nkohdistui myöskin työväen lehdistöön ja m.m. suomalainen työväenlehti\n\"Vapaus\" estettiin ilmestymästä ja muut työväenlehdet joutuivat\nkärsimään vainosta.\n\nKun suomalaisten työläisten toiminta suurien vaikeuksien jälkeen v.\n1918 lopussa voitiin uudelleen järjestää ja muodostettiin Canadan\nSuomalainen Järjestö, ryhdyttiin kokoamaan rahastoa Suomen työläisten\naseman tunnetuksi tekemiseksi. Meidän veljessiteemme Suomen\nproletariaatin taisteluille tekivät mahdolliseksi innostuksen, millä\nsuhtauduttiin keräyksiin. Samanaikaisesti kuin Yhdysvaltain puolella v.\n1919 koottiin n.s. miljoonanmarkan rahastoa, kerättiin täällä samaan\ntarkoitukseen $7,100.30. Sitten v. 1920 koottiin Suomen ulkopuolella\nolevien pakolaisten hyväksi $4,748.00, sekä v. 1921 edelleen\nluokkasodan uhrien, orpojen, leskien ja lasten avustamiseksi vielä\n$3,156.00 ja suuret määrät vaatteita y. m. Myöhemmin on toimittu useita\nkertoja Suomen taistelevan työväestön avustamiseksi. Viimeisen parin\nvuoden ajalla on avustusta kerätty Suomen luokkataistelukannalla\nolevain työväen lehtien ja vaalitaistelun hyväksi.\n\n Vallankumouksellinen innostus jäi Canadan suomalaiseen työväestöön\nitämään koston kipinänä kapitalistista valkoterroria ja järjestelmää\nvastaan. Se on jälkeenpäin vakiintunut Canadan kommunistisessa\npuolueessa ja Suomalaisessa Järjestössä, y. m. työväenliikkeen\nmuodoissa, joissa suomalaisia työläisiä luokkataistelukannalla\nyhdistyy. Tunnetaan Suomen vallankumouksen heikkoudet ja siksi\nriennetään kommunistiseen puolueeseen, päättäväisinä siitä, että v.\n1918 luokkasodan häviö, oli Suomen työväen viimeinen häviö. Luokkasodan\nraskaita uhreja vaatineet kokemukset punnitaan kalliina opetuksina,\njoita ei saa unhoittaa. Tappio selvittää paljon. Luokkatietoinen\ntyöläinen tuntee välinpitämättömyyden turmiollisuuden ja rientää\nlujittamaan rintamaansa. Tänne Suomesta siirtyneet talonpojat tuntevat\nv. 1918 seuranneet katkerat hetket ja pettymykset. Kulkee myös\nviestejä, että talonpoikaistoverinsa Suomessakin alkavat jo selvitä\nharhakäsityksistään. Vallankumousta vastustaneellekin selviää yhtä ja\ntoista, mitä v. 1918 ei käsitetty. Päätä painaa, tunnetta kalvaa, --\naatoksissa liikkuu kysymys, eiköhän erehdystä koskaan voi sovittaa?\nMonet vilpittömässä halussaan alkavat alusta -- tulevat\nluokkataistelijain eteen ja tunnustavat. Ehkä sentään taistelussa\nosoittautuu! Mutta päämurhaajille ja pöyhkeili joille ei ole\nanteeksiantoa, heidän tekonsa ja suhtautumisensa vaativat antamaan\nansaitun kohtelun. Suomen työväenluokan tuleva voitto vaatii näin\nmenettelemään. Työläisten ja talonpoikain hallitus täytyy nostattaa ja\non taisteltava yhdessä.\n\nOlemme Canadassa tänä Suomen luokkasodan 10-vuotisena muistohetkenä.\nNäemme vielä Canadan työläisissä harhaluuloja, monta pettymystä heillä\non edessään ja siksi tunnemme velvollisuudeksemme tarkata virtauksen\nkulkua. Meidän tulee toimia siinä ja uhrata sille ja sen kautta koko\nmaailman proletariaatin kansainväliselle vapautukselle. Tiedämme, että\nSuomen työväen tuleva huomen riippuu suurelta osalta juuri\nkansainvälisen proletariaatinkin taisteluvalmiudesta, vaikkakin\nlähempänä voittoisan köyhälistön vallankumouksen keskustaa --\nNeuvostoliittoa -- siteet voidaan sen kanssa helpommin järjestää,\nkunhan kerran ollaan valmiit.\n\nVertailemme täällä v. 1918 ja 1919 tapahtumia -- työläisvastaisten\nlakien voimaan saattamista y. m. Muistamme, että Canadassa muodostaa\nmaataviljelevä väestö lähes puolet asukasluvusta ja vertaamme sen\nmerkitystä työväen luokkarintamaan liittolaisia etsiessä. Lujitamme\ntoimintaamme maan työväenliikkeen taistelevan yhtenäisyyden\nrakentamiseksi ja voittamiseksi kansainväliseen työtätekeväin\nvaltataisteluun ja sen kautta kommunistisen veljeyden yhteiskunnan\nluomiseksi -- luokkasodan taistelijainkin muistolle.\n\n                                              A. T. Hill,\n                                              Toronto, Ont.\n\n\n\n\nMiljoonan markan avustus Suomen työväenliikkeelle.\n\n\nAmerikan suomalainen järjestynyt työväestö on aina suurella\nmielenkiinnolla seurannut Suomen työläisten taisteluja. Vuoden 1905:n\nsuurlakon jälkeen tämä mielenkiinto kasvoi huomattavasti. Amerikan\nSuomalaisen Sosialistijärjestön lehdissä selostettiin Suomen tapahtumia\nsäännöllisesti ja näistä selostuksista nähtiin miten hyvin järjestetyn\nvalistustyön kautta Suomen työväestö saatiin herätettyä valtiolliseen\ntoimintaan. Työväenjärjestöt kasvoivat, sanomalehtiä perustettiin,\ntyöväentaloja rakennettiin ja eduskuntaan saatiin voimakas\nsosialistinen edustajisto ja viimein vuoden 1917 eduskunnassa olivat\nsosialistit enemmistönä. Kaikkia Suomen työväenliikkeen saavutuksia\nseurattiin Amerikassa huolellisesti ja toivottiin paljon. Tammikuulla\n1918 alkoi sitten luokkasota, jossa Suomen porvarit saksalaisten\nsotilaitten ja Ruotsin vapaaehtoisten avustamana raakamaisesti\nlahtaavat työläisiä ja kukistavat vallankumousliikkeen. Amerikan\nSuomalaisen Sosialistijärjestön lehdissä kerrottiin tästä verilöylystä,\njossa suuri määrä työläisiä sai vuodattaa sydänverensä asiansa\nhinnaksi.\n\nTiedot hirvittävästä valkoisesta terrorista synnyttivät ensiksi\nhämmästystä. Ei luultu porvaristoa niin eläimelliseksi ja raa'aksi.\nMutta hämmästys oli vain hetkellistä. Sitä seurasi kiukku, oikeutettu\nviha porvareita kohtaan. Monen Amerikan suomalaisten työläisen omaiset,\nsukulaiset ja tuttavat olivat joutuneet porvarien raivon uhriksi. Nousi\nviha, kostonhalu ja samalla vilpitön myötätunto Suomen työväestöä\nkohtaan. Heitä on autettava! Mutta miten?\n\nTiedettiin että Suomen paljon lupaava työväenliike oli murskattu\nraunoiksi. Sen talot ja temppelit poltettu, tai takavarikoitu.\nSanomalehdet ja julkisuusvälineet hävitetty. Maassa vallitsi ankara\nvalkoinen terrori. Työväestö oli kaikkia valistusvälineitä vailla. Sen\nesitaistelijoista oli osa murhattu, osa virui vankiloissa ja\nkidutuskomeroissa ja osa piileskeli maanpaossa.\n\nMitä me voisimme tehdä? Tämän kysymyksen teki monen moni Amerikan\nsuomalainen luokkatietoinen työläinen.\n\nOlisimme valmiit auttamaan Suomen työläisiä. Olisimme valmiit uhraamaan\nvaikka sydänveremme auttaaksemme heitä, mutta Atlannin meren yli\ntällaiset uhraukset eivät olleet mahdollisia.\n\nRahaa! Rahaa, voimme lähettää.\n\nSamaan aikaan saatiin tietoja Suomesta, että siellä\nsosialidemokraattisen puolueen koskemattomana säilynyt aines puuhaili\ntaantumuksellisissa hommissa ja pyrki ottamaan käsiinsä Suomen häviölle\njoutuneen, mutta ei lopullisesti lyödyn, työväenliikkeen asiat. Tämä ei\ntyydyttänyt Amerikan suomalaista luokkataistelun kannalla olevaa\ntyöväestöä. Tiedettiin, että kun sellaisen verilöylyn jälkeen\ntyöväenliike nousee, ei se lähde kompromisseeraajien epävarmoille\npoluille, vaan hyväksyy selvän luokkataistelulinjan.\n\nKäsittäen tällä tavalla tilanteen, ryhtyi Amerikan Suomalaisen\nSosialistijärjestön toimeenpaneva komitea avun keräykseen. Mikään\nvähäinen apu ei auta. Suomen nouseva työväenliike tarvitsee\nvalistusvälineitä ja ne maksavat rahaa, paljon rahaa. Suomen työväestö\noli uhrannut kaikkensa. Amerikan suomalainen luokkatietoinen työväestö\nkäsitti velvollisuudekseen uhrata sen minkä voi. Päämääräksi asetettiin\nmiljoona markkaa. Tuo summa vähintään tarvitaan, arveltiin. Vaikka\nsumma tuntui ylivoimaiselta, ryhtyi toimeenpaneva komitea toivorikkaana\njärjestämään keräystä.\n\nMiljoona markkaa laskettiin silloisen kurssin mukaan dollareiksi ja kun\ntuo dollarisumma jaettiin Amerikan suomalaisen sosialistijärjestön\njäsenmäärällä, tuli jokaisen jäsenen osalle $18. Keräys suunniteltiin\npuolitoista vuotta kestäväksi ja jäsenet, jotka eivät osuuttaan heti\nvoineet maksaa, saattoivat suorittaa osuuttaan vaikka dollarin\nkuukaudessa. Jäsenet saivat erikoiset jäsenkirjat, joihin merkittiin\nsuoritukset kuukausittain. Kun jäsen maksoi osuutensa, sai hän\nerikoisen miljoonan markan merkin rintaansa, että muutkin näkivät hänen\ntäyttäneen velvollisuutensa. Osasto, joka suoritti osuutensa, sai\nkunniakirjan.\n\nOsastoille lähetettiin puhe jäsennyksiä miljoonan markan keräyksestä.\nJäsennyksissä selostettiin Suomen työväenliikettä, sen vaiheita ja\nsaavutuksia, sisällissotaa ja sen syitä ja porvarien raakamaista\nmenettelyä. Näiden puheitten kautta ylläpidettiin voimakasta\nagitatsionia keräyksen onnistumiseksi ja tilanteen selvittämiseksi.\nAmerikan Suomalaisen Sosialistijärjestön lehdet, Toveri, Työmies,\nRaivaaja, Toveritar ja pilalehti Lapatossu velvoitettiin säännöllisesti\nkirjoittamaan tästä keräyksestä.\n\nTällä tavalla lähdettiin alkuun.\n\nHeti alussa selvästi sanottiin, että keräyksen tarkoituksena on avustaa\nsellaista työväenliikettä Suomessa, joka jälleen kohottaa siellä selvän\nluokkataistelun lipun. Tämän ajatuksen takana oli koko Amerikan\nSuomalainen Järjestö, eheänä ja päättäväisenä. Kukaan ei vastustanut\ntätä työtä, ei oikeistolainenkaan aines -- vielä silloin.\n\nMutta kun keräyksessä oli päästy hyvään alkuun, alkaa yksi Amerikan\nSuomalaisen Sosialistijärjestön lehdistä, Raivaaja, ehdotella että\nmiljoonan markan varat olisi lähetettävä Suomeen heti siellä\npuuhailevalle sosialidemokraattiselle puolueelle talojen velkojen ja\nheidän sanomalehtimiestensä sakkojen maksamiseksi. Linjat alkoivat\nselvetä. Amerikan suomalaisen työväestön keskuudessa oikeistolainen\naines alkoi keskittyä Raivaajan ympärille. Raivaajan tällainen vasta-\nagitatsioni osaltaan heikensi keräyksen yksimielistä innostusta.\nAlettiin keskustella siitä kenelle varat oikeastaan luovutetaan.\nMyöhemmin Raivaajan kiihotuksesta syntyi riitaakin.\n\nMiljoonan markan keräyksen hyväksi tehty agitatsiooni oli niin\nvoimakasta, että kun Raivaaja rupesi tuollaisia ehdotuksia\nesittelemään, niin suurin osa Amerikan Suomalaisen Sosialistijärjestön\njäsenistöstä inhosi sitä. Käsitettiin miten kovassa rahapulassa Suomen\nlahtarihallitus juuri silloin oli. Jos Raivaajan ehdotuksen mukaisesti\nolisi rahasto lähetetty Suomeen sosialidemokraateille erikoiseksi\nsakkorahastoksi, olisivat porvarit panneet toimeen oikeat\nsakotustalkoot. Porvarien on helppo löytää syytöksiä niinkin vaaratonta\nhenkilöä vastaan kuin sosialidemokraattinen sanomalehden toimittaja on.\n\nMentiin edustajakokoukseen v. 1919 ja siellä tehtiin miljoonan markan\nrahaston käytöstä seuraava päätös:\n\n\"Suomen työväenliikkeen uudelleen rakentamista varten kerätty miljoonan\nmarkan rahasto luovutetaan sellaiselle vasemmistopuolueelle Suomessa,\njoka hyväksyy selvän luokkataistelukannan ja pysyy erossa kaikesta\nkompromissipolitiikasta porvareitten kanssa. Jos vasemmistolaiset\nsaavat enemmistön seuraavassa Suomen sosialidemokraattisen puolueen\nedustajakokouksessa, on toimeenpanevan komitean lähetettävä rahat heti\nedustajakokouksen jälkeen Suomen tälle puolueelle.\n\n\"Siinä tapauksessa, jos Suomen sosialidemokraattisessa puolueessa\ntapahtuu hajaannus, jonka seurauksena syntyy uusi marxilaisille\nluokkataisteluperiaatteille perustuva puolue, jolla on Suomen\ntyöväenluokan kannatus puolellaan, on toimeenpanevan komitean\nlähetettävä miljoonan markan rahasto tälle puolueelle käytettäväksi.\"\n\nTämä päätös hyväksyttiin edustajakokouksessa yksimielisesti.\nOikeistolaisetkaan eivät vastustaneet sitä.\n\nMutta ei kulunut pitkää aikaa edustajakokouksen jälkeen, kun Raivaaja\nalkaa uudestaan ja entistä ruokottomammalla tavalla saboteerata\nkeräystä. Alituiseen oli siinä kirjoituksia, joissa koetettiin\nepärehellisellä tavalla jättää lukijoihin sellainen käsitys, että\nmiljoonan markan rahoja ei ollenkaan tarkoitetakaan lähettää Suomeen,\nvaan että Amerikan Suomalaisen Sosialistijärjestön vasemmistolainen\naines käyttää ne omiin tarkoituksiinsa. Menivätpä niinkin pitkälle että\nalkoivat lehdessään selittää, että rahat ovat joutuneet yksityisten\ntaskuihin. Kun tähän vielä lisää että Amerikassa niihin aikoihin\nvallitsi radikaalivainot, niin käsittää miten arvokasta palvelusta\nRaivaaja ja oikeistolainen aines teki Amerikan sortajaluokalle. Mutta\nsamalla se teki karhunpalvelusta itselleen. Luokkatietoinen työväestö\nnäki miten alas Raivaaja ja sen hengenheimolaiset olivat vajonneet.\n\nMutta vaikkakin tällaisia vaikeuksia oli, jatkettiin keräystä.\nKeräyksen yhteydessä tehdyn agitatsionin luonnekin muuttui.\nMenettelytapakysymykset tulivat esille voimakkaana. Ja rahastoa\nkarttui.\n\nAmerikan Suomalaisen Sosialistijärjestön toimeenpaneva komitea, joka\nhuolehti rahastosta, koetti useita kertoja lähettää rahoja Suomeen,\nsillä rahan vaihtokurssi oli hyvin edullinen. Mutta edessä oli\nvoittamattomia esteitä. Omalla nimellä niiden sijoittaminen Suomen\npankkeihin oli aivan mahdotonta. Raivaajan alotteesta oli Suomen\nlehdissä käyty ankaraa polemiikkia siitä. Sosialidemokraatit alkoivat\nvaatia sitä yhä äänekkäämmin. Toimeenpanevalle komitealle saapuneitten\ntietojen mukaan Suomen porvarit odottivat sitä vesi suussa.\n\nSuomen sosialidemokraattisen puolueen edustajakokouksessa\nvasemmistolaiset jäivät vähemmistöksi ja uuden puolueen perustaminen\nedistyi hitaasti. Samalla rahan vaihtokurssi muuttui säännöllisesti\nepäedullisemmaksi. Myöskin käsitettiin että Amerikan suomalainen\noikeistolainen aines oli valmis tekemään mitä vain estääkseen rahas-\nton lähetyksen Suomen vasemmistolaisille. Tämä käsitys osoittautuikin\noikeaksi kun he tekivät törkeän, mutta epäonnistuneen yrityksen\npidättää rahasto Amerikan kapitalistisiin pankkilaitoksiin. Tämä yritys\ntuli kumminkin heidän suureksi harmikseen liian myöhään. Toimeenpaneva\nkomitea oli jo ehtinyt sijoittaa rahaston Työmies Foreign Exchangen\nvälityksellä Suomen pankkeihin, jossa se oli toimeenpanevan komitean\nmääräyksien alaisena ulosmaksettavaksi milloin tarpeelliseksi nähdään.\nLähetyksessä noudatettiin Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen\nkeskuskomitean antamia ohjeita ja määräyksiä, ja heti kun mainitun\npuolueen kanssa oli asiat saatu järjestettyä, luovutettiin sille koko\nrahasto Amerikan Suomalaisen Sosialistijärjestön edustajakokouksen\npäätöksen mukaisesti. Koko rahasto oli yli $57,000, josta summasta\nsaatiin hyvä joukko yli miljoona markkaa.\n\nKerätty summa olisi ollut huomattavasti suurempi, jos kaikki osastot\nolisivat lähettäneet keräämänsä rahat toimeenpanevan komitean kautta.\nRaivaajan kiihotuksesta lähetti Fitchburgin Saima-seura keräämänsä\nrahat Suomen sosialidemokraattiselle puolueelle. New Yorkin osasto\nlähetti huomattavan osan keräämistään varoista Suomen urheiluliitolle.\nVielä oli joitakin pienempiä osastoja, jotka lähettivät keräämiään\nvaroja mikä minnekin oman päätöksensä mukaan, vastoin keräyksen\nalkuperäistä tarkoitusta ja yhteisiä päätöksiä.\n\nToista miljoonaa markkaa oli Suomen vallankumoukselliselle\ntyöväenliikkeelle suurimerkityksellinen summa ja ovat he aikanaan\nlähettäneet Amerikan suomalaisille tovereille rahastosta vilpittömät\nkiitoksensa.\n\nMutta vielä merkityksellisempi oli miljoonan markan rahasto Amerikan\nsuomalaiselle työväenliikkeelle. Sen avulla tehtiin voimakasta\nvallankumouksellista agitatsionia.\n\nMiljoonan markan keräyksen yhteydessä voitiin suomenkieliselle\nväestölle osoittaa ensinnäkin porvarien raaka, saastainen menettely.\nSamalla voitiin niin oivallisesti osoittaa parlamenttaarisen toiminnan\nheikkoudet ja puutteet luokkataistelussa. Osaksi tästä rahastosta\nriidellessä selveni suurille joukoille sosialidemokraattien petollisuus\nja ruokottomuus niin, että kun vähän myöhemmin tuli kysymykseen\nAmerikan Suomalaisen Sosialistijärjestön erkaneminen Amerikan\nSosialistipuolueesta, oli noin 80 pros. järjestön jäsenistöstä valmis\nkatkaisemaan siteensä vanhollisen Sosialistipuolueen kanssa, huolimatta\nRaivaajan ja oikeistolaisten yrityksistä.\n\nMiljoonan markan rahasto on edistänyt vasemmistolaisten asiaa sekä\nSuomessa että Amerikassa.\n\n                                             Henry Askeli.\n\n\n\n\nVelvollisuutemme Suomen työväenliikettä kohtaan\n\n\nMe Atlannin valtameren tällä puolen asuvat suomalaiset proletaarit\nseurasimme syvällä mielenkiinnolla Suomen sisällissodan tapahtumia\nvuonna 1918. Näimme kuinka luokkasuhteet vanhassa kotimaassamme\nkärjistyivät siihen pisteeseen, jolloin aseellinen yhteentörmäys\nluokkien kesken kävi kiertämättömäksi. Suomen luokkatietoinen työväki\nei voinut väistää luokkataistelun kehityksen sen eteen asettamaa\ntilannetta. Se tarttui aseisiin, puolustaakseen itseään porvariston\nhyökkäystä vastaan. Ja urhoollisesti taistelikin se luokkamme suuren\nasian puolesta. Sitä innosti luokkamme vapaus ja pyrkimys tehdä\nmahdolliseksi sosialistisen yhteiskunnan toteuttaminen, vapauttaa\nproletariaatti kapitalismin orjuutuksesta ja antaa sille vapaa\ntilaisuus ryhtyä työskentelemään sosialistisen yhteiskunnan\nrakentamiseksi.\n\nMutta ei ollut kotimaamme työväki, enempää kuin muidenkaan maiden\ntyöväki, lukuunottamatta Neuvosto- Venäjän proletariaattia, joka jo\nsilloin oli vapauttanut itsensä, kommunistisen puolueen kouluuttama\ntällaisia tapauksia varten. Se oli saanut ohjeensa\nsosialidemokraattiselta puolueelta, joka ei ottanut laskuissaan\nhuomioon sitä, että luokkien välinen sota vissillä luokkataistelun\nasteella tulee työväestön eteen kiertämättömänä. Se ei ollut\nkouluuttanut Suomen työväkeä aseellisen vallankumouksen varalle. Ja\nmaassa, missä asevelvollisuus oli ollut poistettu pitkän aikaa, puuttui\ntyöläisten enemmistöltä aseellinen kouluutus. Osittain näistä syistä,\nja osittain siitä että se joutui taistelemaan imperialistisen Saksan\nsuurta sotakoneistoa vastaan, tuli kotimaamme työväki sisällissodassa\nlyödyksi, huolimatta sanoin kuvaamattomasta urhoollisuudestaan ja\nsankaruudestaan, jolla se itseään pitkän aikaa puolusti.\n\nMitä suurimmalla kauhulla seurasimme sitten sisällissodan päättäjäisiä\nja sitä seuraavia hirveän ja verisen valkoterrorin vuosia, jolloin\nSuomen vallassaolijat, historiassa ennen kuulumattomalla julmuudella\nsurmasivat ja rääkkäsivät luokkasotaan osaaottaneita tovereitamme. Me\nnäimme miten he vainonsa vimmassa pyrkivät tuhoamaan koko Suomen\ntyöväenluokan, ettei se ikinä enää kykenisi nousemaan ja asettumaan\nvastarintaan porvariston luokkasortoa vastaan, ja ettei se ikinä enää\nhaaveilisi vapauttaa itseään. Tulinen kostontunnelma täytti silloin\nmeidän sielumme.\n\nLohdutukseksemme saimme todeta kuitenkin, ja varmaankin Suomen\nporvariston suureksi hämmästykseksi, että tuskin oli surmattujen\nveljiemme maahan vuodatettu veri ehtinyt kuivua, kun jo uusi\ntyöväenliike kohotti päänsä Suomessa, nousten päättäväisenä ja\näskeisistä kokemuksista rikastuneena, kokoamaan luokkamme rivejä uuteen\ntaistelukuntoon.\n\nSuomen valkoinen, petomainen porvaristo ei ole kuitenkaan antanut\nuudesti kohonneen todellisen työväenliikkeen esteettömästi edetä.\nSamalla kun se on sallinut luokkapetturien, sosialidemokraattisten\njohtomiesten, johtaa työväenliikettä harhaan, ja solminut liiton heidän\nkanssaan, on se heidän luvallaan ja heitä apunaan käyttäen, pitänyt\njatkuvasti yllä valkoterroriaan kumouksellista työväenliikettä vastaan.\nSe on jahdannut ja vainonnut tätä liikettä, telkien joukottani tyrmiin\nsen toimihenkilöitä ja aktiivisia jäseniä. Se on hävittänyt sen\norgaanit ja laitokset.\n\nMutta aina on tämä liike noussut uudelleen ja uudelleen. Ja milloin\nporvaristo on luullut sen hävittäneensä kokonaan maan päältä, on se\ntoiminut maanalaisena.\n\nMistä sitten saa tuo Suomen uusi työväenliike elinvoimansa? Se ei enää\ntoimi yksin. Se rakentuu sekä Suomen proletariaatin sisällissodassa\nsaamille kalliille kokemuksille että maailman työväenluokan\nkokemuksille, ja eritoten Venäjän proletariaatin voitokkaan\nvallankumouksen kokemuksille.\n\nMe olemme olleet tilaisuudessa kuulemaan Suomen sisällissodassa mukana\nolleiden toverien selostuksia siitä, mitä se opetti ja mitä sen tulee\nopettaa. He ovat sen suurimpana opetuksena painostaneet kuinka tärkeä\nja välttämätön ensi ehto proletaarisen vallankumoukseen varustautuessa\nja sen voitoon viennissä on leniniläinen kommunistipuolue. Ja se on\ntodellakin tärkeä opetus. Sen ovat jo monet Suomen luokkasodassa mukana\nolleet toverit oppineet ja alkaneet toimia tämän kokemuksen opettamina.\n\nVielä eivät tarpeeksi suuret työläisjoukot Suomessa ole elävästi\nomaksuneet tätä tärkeää opetusta. Mutta he oppivat sen nopeasti. Suomen\nkommunistipuolue opettaa ja innostaa heitä. Se rohkaisee heitä\njulmimmankin valkoterrorin alaisina toimimaan taitavasti ja\npelkäämättä. Suomen kommunistipuolue opettaa kotimaamme proletaareja\norganisoimaan työläistovereitaan vallankumoukselliseen toimintaan ja\ntulevan vallankumouksen varalta. Suomen kommunistipuolue opettaa\nkotimaan proletariaatille leninismin voiton oppia ja taktiikkaa.\n\nOlemmeko me Amerikan suomalaiset proletaarit ottaneet riittä-  vän\nsuurella tarkkuudella ja ahkeruudella oppiaksemme Suomen luokkasodan ja\nmaailman työväenliikkeen muista kumouskokemuksista? Ainakin meidän\ntulee muistaa, että nämä kokemukset ovat meillekin arvokkaan opetuksen\nlähde. Ja meidän velvollisuutemme kotimaan työväestön kalliisiin\nuhrauksiin nähden ja maailman työväenliikettä kohtaan on: ottaa entistä\nsuuremmalla ahkeruudella tutkiaksemme jokaisessa suhteessa Suomen\nluokkasodan tappion syitä, samalla kun velvollisuutemme on tutkia niitä\nkeinoja miten työväenluokka voi voittaa. Meidän velvollisuutemme\nyhdessä kotimaan proletariaatin ja muiden maiden työläisten kanssa, on\nkaikella ahkeruudella ja antaumuksella ryhtyä rakentamaan kommunistista\nliikettä, mikä on ainoa tae vallankumouksen onnistumiseen ja\ntyöväenluokan vapauttamiseen.\n\nAuttamalla parhaamme mukaan Suomen työväkeä kommunistisen liikkeen\nrakentamisessa ja toimimalla täällä kommunistisen maailmanpuolueen\namerikalaisessa osastossa täytämme velvollisuutemme Suomen luokkasodan\nmuistoa kohtaan.\n\n                                                 H. Puro.\n\n\n\n\nKunniaa kaatuneille sankareille\n\n\nUnohtumattoman kauniin muiston ovat kaikkiin suomalaisiin työläisiin\njättäneet ne sankarilliset taistelijamme, jotka sydänverensä\nvuodattivat koko työväenluokan hyväksi vuonna 1918. Emme löydä kylliksi\nkauniita sanoja tulkitaksemme tunteitamme Suomen äänettömien\nkommunardien muiston johdosta. Rintamilla kaatuneiden, valkoisten\nhurttien telottamien tai vankilahelvettien tappamien tovereiden ja\ntoverittarien suurin uhraus, mitä voidaan ajatella, on raskauttanut\nmeidän mieliämme. Mutta turhaa on meidän itkien heitä muistella.\nKaatuneet urhomme eivät ole meille surun ja murheen testamenttia\njättäneet. He ovat antaneet kaatuessaan työväenluokalle yhden\nvelvollisuuden: jatkakaa taistelua, kunnes voitto on saavutettu!\n\nSeuraavilla lehdillä julkaisemme kuvia muutamista niistä kymmenistä\ntuhansista sankareista, jotka luokkasodan pyörteissä riveistämme\ntemmattiin pois. Henkilöt ovat Amerikan suomalaisten sukulaisia, joiden\npoismeno on iskenyt läheisesti haavan valtameren takana raatavaan\nsuomalaiseen työläisrahvaaseen. Eipä silti, että muidenkaan kaatuneiden\nsankarien muisto olisi Amerikan suomalaisille vähemmänarvoinen. Ei,\nmutta teoksemme tila ei salli henkilöllisesti ikuistuttaa kaikkien\nkaatuneiden muistoa.\n\nNe elämäkerrat, jotka tässä julkaisemme kustakin kaatuneesta,\nsoveltuvat varsin hyvin kenen luokkasodassa kaatuneen elämäkerraksi\ntahansa. Usean elämäkerrasta ilmenee rehellinen, vuosikausia taaksepäin\nulottuva toiminta työväen aatteen eteen, kehdosta sorakuoppaan asti.\nSamalla nämä selostukset osottavat minkälaisesta aineksesta kokoonpantu\noli se armeija, joka keskellä tuimaa talven pakkasta tarttui kivääriin\npuolustaakseen työväenluokan oikeuksia katalaa porvariluokkaa vastaan.\nNämä elämäkerrat olkoon vastauksena porvarien syytöksiin, että Suomen\npunakaarti muodostui rosvoista ja murhamiehistä. Voisimmeko\nmurhamiehistä ja rosvoista kirjoittaa näin kauniita lehtiä, kuin mitä\nkaatuneista punakaartilaisista voimme? Vain rehellisistä työläisistä\nvoidaan tällaisia elämäkertoja julkaista. Se seikka, että toisista\nolemme joutuneet kirjoittamaan vähemmän kuin toisista, ei suinkaan\nmerkitse sitä, että pitäisimme heidän muistoaan huonommassa arvossa.\nKaikkihan ovat uhranneet henkensä, heidän muistonsa on meille\nsamanarvoinen.\n\nMilloin tahansa on suomalainen työväenaines kaikkialla valmis\npaljastamaan päänsä vuonna 1918 kaatuneille, rehellisille työväenluokan\ntaistelijoille. Tämä kallis muisto samalla velvoittaa työväenluokkaa\njatkamaan sitä taistelua, jonka ratkeamista kaatuneiden sankarien ei\nsallittu nähdä. Vain siten voimme täyttää sen testamentin, jonka he\novat kaatuessaan työväenluokalle jättäneet.\n\n\n\n\nKaatuneita Amerikan suomalaisten sukulaisia\n\n\n(1) Gustafsson, Paul ja Gustafsson, Aleksander, veljeksiä, edellinen\nsyntynyt Hangossa. Otti osaa luokkasotaan, joutui vangiksi Lahdessa.\nOli vankina Hämeenlinnassa seitsemän kuukautta, jonka jälkeen\npäästettiin kotiin kuolemaan luurankona ja mielipuolena. Kuoli muutamia\npäiviä vapaaksipääsynsä jälkeen. Jälkimäinen veljeksistä toimi\npunakaartin päällikkönä, joutui vangiksi ja ammuttiin seinää vasten\nkuuden muun Hangon pojan kanssa. Ampuminen tapahtui räjähtävillä\nkuulilla. Koko takaraivo oli irtaantunut. Hän lepää Herrusten järven\nrannalla punaisten veljeshaudoissa. Veljeksistä kuoli luokkasodan\nuhrina vielä kolmaskin, John Gustafsson, joka kuoli nälkään Viaporin\nvankileirillä. Hän lepää jossain Viaporin sorakuopassa.\n\n(2) Ojanen, Aarne ja Vallin, Ville. Ojanen on syntynyt Helsingissä\n1898. Otti osaa lakkotaisteluihin 1917 ja kuului punakaartiin alusta\nalkaen. Oli mukana useissa taisteluissa, kunnes joutui vangiksi\nTampereen valtauksessa. Tampereelta kuljetettiin hänet Raaheen,\nsieltä Tammisaareen, jossa kuoli elokuussa 1918. Vallin syntynyt\nHämeenkyrössä. Otti osaa lakkoihin 1917 ja oli punakaartissa alusta\nlähtien. Taisteli joukkuepäällikkönä useilla rintamilla. Joutui\nvangiksi Kangasalla, kuljetettiin Poriin, missä ammuttiin toukokuun 13\np:nä 1918 noin 18 miestä käsittävässä joukossa.\n\n(3) Mäkelä, Eino. Synt. Kouvolassa 1899. Taisteli Mäntyharjun\nrintamalla. Joutui vangiksi Kyminlinnassa. Sai Riihimäen vankileirillä\n\"nelistävän\" keuhkotaudin, johon kuoli muutama viikko senjälkeen, kun\nvapautui vankileiriltä.\n\nNieminen, Ville. Oli innokas työväen mies jo varhaisesta nuoruudestaan.\nOli ammatiltaan seppä ja työskenteli useimmissa Etelä-Suomen\nkaupungeissa. Bobrikoffin aikana vangittiin hänet Porissa erään\npitämänsä puheen johdosta. Hänet karkotettiin maanpakoon, mutta\nBobrikoffin murhan jälkeen palasi takasin. Luokkasotaan otti hän osaa\nja oma tyttönsä kertoo hänet viimeksi nähneensä Toijalassa. Senjälkeen\nei kukaan ole hänestä mitään kuullut.\n\n(4) Ryhmäkuvassa ovat: Väinö Halmela (1), Yrjö Niemi (2) ja Vihtori\nMäkelä (3). Väinö Halmela, torpan poika synt. Ikaalisten Sikurin\nkylässä tammik. 4 p:nä 1895. Otti osaa maatyöväen lakkoon ja\nsuurlakkoon 1917. Punakaartissa toimi hän joukko-osastojen johtajana\nIkaalisten ja Nuutin rintamilla, ottaen osaa useihin taisteluihin.\nJoutui \"kadoksiin\" huhtikuulla 1918. Yrjö Niemi, synt. Hämeenkyrössä\n1889, oli rintamamiehenä lukuisilla rintamilla, viimeksi Lahdessa,\njossa joutui vangiksi. Kuljetettiin vankina Raaheen ja sieltä\nTammisaareen, jossa kuoli kesäkuussa 1918. Vihtori Mäkelä, synt.\nIkaalisissa Sikurin kylässä 1897, toimi rintamamiehenä useissa\ntaisteluissa. Oli vankina Lammilla, jossa hänet ammuttiin toukokuussa\n1918.\n\n(5) Vasenius, Lauri, Rautavaara, Jukka ja Ruokonen, Kalle Anton. Lauri\nVasenius kaatui rintamalla. Hän oli jäsenenä Tampereen\ntyöväenyhdistyksessä ja toimi yhdistyksen teatterin kuliissimiehenä.\nJukka Rautavaara oli myös Tampereen työv. yhdistyksen jäsen ja\nteatterin kuliissimies. Hän kuoli Riihimäen vankileirillä 1918. Kalle\nRuokonen, synt. heinäk. 27 p:nä 1884. Kuului jäsenenä Tampereen\ntyöväenyhdistykseen noin 15 vuoden ajan, toimien hänkin työv. teatterin\nkuliissimiehenä ja näyttämömestarina. Rehellisenä ja ystävällisenä\nsaavutti hän teatterin henkilökunnan ja muidenkin tovereiden suosion.\nHän otti osaa vallankumoustaisteluihin, ensin Kyröskosken rintamalla,\nsitten tiedusteluosaston apulaispäällikkönä Tampereella. Ammuttiin\nTampereen hautausmaalla toukokuun 4 p:nä 1918 eräiden \"tovereiden\"\n(raukkojen) tekemän ilmiannon perusteella. Jälkeen jäi vaimo ja kolme\ntytärtä.\n\n(6) Koskinen, Jalmari ja Mielonen, Leo. Koskinen oli punakaartissa ja\nkaatui taistelussa Lahden rintamalla. Leo Mielonen, synt. toukok. 16\np:nä 1895 Lappeella, ammuttiin huhtik. 28 p:nä Lappeenrannassa. Häneltä\njäi vaimo ja yksi lapsi.\n\n(7) Tyypillinen torppariperhe Ikaalisista, joka joutui valkoisten\nkostonraivon uhriksi. Kaksi perheen jäsentä Aleksi Halmela ja Väinö\nHalmela tapettiin.\n\n(8) Broman, Martti Eeli. Syntynyt 10.11.1899 Noormarkussa, ammatiltaan\ntuntikirjuri. Liittyi 1916 Tiejoen sos. dem. nuoriso-osastoon ja sen\nkautta puolueeseen, toimien osastonsa puheenjohtajana vuoden 1918\nalusta. Suoritti vahtipalvelusta kumoustaistelun kestäessä. Kuoli\nTammisaaren vankileirillä 20.7.1918.\n\n(9) Heikkilä, Richard, Pälkäneellä ammutun Juho Heikkilän poika,\nkotoisin Mäntyluodosta. Joutui valkoisten vangiksi Urjalassa ja\nammuttiin toukokuun 7 p:nä 1918.\n\n(10) Tiliander, Viktor. Synt. Iitin pitäjässä v. 1901. Nuorukainen\ntaisteli Mäntyharjun rintamilla Kuusankosken ensimäisessä komppaniassa.\nKaatui Tuohikodissa, Valkealan pitäjässä huhtikuun lopulla. Hänen\nveljensä Aarne kaatui samassa taistelussa. Poikien isä Viktor ammuttiin\nVoikkaalla.\n\n(11) Sorvali, Kalle. Synt. Tervajoella Viipurin l. v. 1899. Otti osaa\ntaisteluihin Viipurissa ja ympäristöllä. Valkoisten vallottaessa\nViipuria, nähtiin Sorvalin haavoittuvan. Hänen arvellaan joutuneen\nsairaalaan, jossa lahtarit ovat hänet nähtävästi tappaneet. Häneltä jäi\nvaimo ja yksi poika.\n\n(12) Pietiläinen, Väinö. Ammatiltaan seppä. Otti osaa luokkasotaan.\nTapettiin Tammisaaren vankileirillä. Oli kuollessaan n. 32 vuoden\nikäinen.\n\n(13) Penttinen, Heikki. Synt. 1889 ja murhattiin valkoisten toimesta\nElisenvaarassa maaliskuun 2 p:nä kello 11.50 illalla vuonna 1918.\n\n(14) Huttunen, Janne, synt. Tuusniemen pit. Kuopion läänissä, syysk. 4\np. 1873. Työskenteli sahalaitoksella Viipurin läänissä ennen\nluokkasotaa. Hän oli työväen järjestöjen toiminnassa mukana\nparikymmentä vuotta, kuuluen viimeksi Härskijärven työväenyhdistykseen\nja Suomen sahateollisuusliittoon. Luokkasodan puhjettua liittyi\nHärskijänsaaren punakaartiin ja taisteli Lappeenrannan rintamalla.\nJoutui valkoisten vangiksi Saimaan saaristossa huhtik. 26 p:nä.\nValkoiset murhasivat hänet raa'alla tavalla Kuisaaressa Ruokolahden\npitäjässä. Häneltä jäi vaimo ja 2 poikaa.\n\n(15) Viitasaari, Jukka. Ammatiltaan leipuri. Eläessään siisti ja\ntiedonhaluinen. Kulutti melkein kaikki joutoaikansa lukemisessa ja\ntyöväen riennoissa. Joutui luokkasodan jälkeen Pietarissa Kuusisen\nklubissa tapahtuneen murhatyön uhriksi.\n\n(16) Tolonen, Akseli, metallisorvaaja, synt. v. 1890. Otti osaa\nluokkasotaan punaisten puolella. Joutui Tampereen vallotuksessa\nvangiksi, kuoli Tampereen vankileirillä nälkään kesäk. 1 p:nä 1918.\n\n(17) Mäkinen, Oscar. Synt. Heinolassa. Otti osaa Vilppulan ja Lempäälän\ntaisteluihin. Kaatui Lempäälässä huhtikuussa 1918.\n\n(18) Koivunen, Yrjö. Syntynyt Pihlavassa T. ja P. läänissä. Kaatui\ntaistelussa Alhaisissa T. ja P. läänissä. Oli kuollessaan vasta 18\nvuoden ikäinen.\n\n(19) Selin, Hanna. Murhattiin Voikan tehtaalla toukokuun alkupuolella\n1918. Hän oli säikähtänyt kahta heinäladossa piileskelevää valkoista.\nTapauksesta kertoi hän muille, tietämättä ketä ladossa oli. Pakoilijat\nvangittiin, mutta laskettiin parin viikon kuluttua vapaiksi. Kun sitten\nvalkoiset olivat vallottaneet paikkakunnan, joutui Hanna Selin\ntelotettavaksi muka ilmiantajana. Vielä haudan partaalla pyysi hän\nvalkoisia säästämään hänet, koska ei tietänyt tehneensä mitään\nvääryyttä. Mutta valkoinen luokkakosto ei tiennyt mitään armosta eikä\noikeudesta.\n\n(20) Toivonen, Toivo. Ammatiltaan suutari. Hän oli Petäjäveden\ntyöväenyhdistyksen perustajia, toimien siinä vuodesta 1905 lähtien. Hän\noli kuolemaansa saakka ensimäisiä miehiä tehtävien täyttämisessä\ntyöväentalolla. Valkoiset murhasivat tämän innokkaan työväen miehen\nPetäjävedellä maaliskuun 14 päivää vastaisena yönä kello 1. Hänet oli\nraahattu metsään, jossa mitä julmimmalla tavalla murhattiin.\nKuollessaan oli hän 34-vuotias. Toivosen ja eräiden muiden\npetäjäveteläisten murhasta toimitettiin jälkeen tutkimuksia ja\nsanomalehdissä olleet hämmästyttävät paljastukset herättivät suurta\nhuomiota. Syvällä surulla toverit muistavat kunnon luokkataistelijaa.\n\n(21) Vainio, Väinö. Synt. Forssassa 1886. Oli nuorena miehenä käynyt\nAmerikassa, josta palasi Suomeen, Haukiputaalle 1905. Oli vuoteen 1918\nsaakka Haukiputaan Lastaus-osuuskunnan toimitusjohtajana. Otti\nHaukiputaan työläisten mukana osaa Oulun taisteluun. Joutui Oulussa\nvangiksi, sai 8 vuoden tuomion ja oltuaan 11 kuukautta Tammisaaressa\npääsi parantumattomana sairaana ehdonalaiseen vapauteen. Vankilassa\nollessa oli hänessä toimitettu leikkaus, mutta huonon hoidon takia ei\nvoinut enää vapauteen päästyäänkään toipua, vaan kuoli kirurgisessa\nsairaalassa maalisk. 10 p. 1920. Vainiolta jäi suuri perhe.\nYstävällisen ja suoran luonteensa takia oli tov. Vainio työväen\npiireissä pidetty henkilö.\n\n(22) Joensuu, Matti W., maanviljelijän poika, toimi päällikkönä Kurun\npunakaartissa. Joutui vangiksi Tampereen vallotuksessa ja myöhemmin\nammuttiin.\n\n(23) Jaatinen, Janne. Matkalla N.-Venäjältä Suomeen haavoittui\nsuojeluskuntalaisten kuulista. Sai haavoittuneena kaivaa itse hautansa,\njonne sitten ammuttiin. Hän toimi punaisten avustuskomitean lähettinä\n(luokkasodan jälkeen). Ampujat ryöstivät 40,000 markkaa.\n\n(24) Kataja, Juho. Synt. Tyrvään pitäjässä v. 1863. Työskenteli monilla\npaikkakunnilla ja monenlaisissa töissä, yrittäen jonkun aikaa\nmaanviljelystä Karkussa. Oli perustavia jäseniä Karkun salokunnan\ntyöväenyhdistyksessä ja vuoden 1905 suurlakon aikana paikallisen\npunakaartin päällikkönä y.m. luottotoimissa. Vuoden 1918 luokkasodan\nalussa alkoi Kataja koota ja harjoittaa punakaartin osastoa Karkussa,\ntoimien komppanian päällikkönä, esikunnassa ja myös rivimiehenä\nrintamilla. Joutui vangituksi, mutta välttyi ensimäisiltä lastauksilta.\nJoutui Tammisaaren vankileirille ja kuoli siellä kesäk. 30 p:nä 1918.\nHänelle oli Tammisaaressa tarjottu jotain \"lääkettä\" pahoinvointiin.\nEnsin oli hän kieltääntynyt sitä nauttimasta, koska huomasi sen\ntuottavan kovia tuskia. Nautittuaan kuitenkin tuota \"lääkettä\" oli hän\nmuutaman tunnin kuluttua kuollut.\n\n(25) Partainen, Karl P., synt. Helsingissä 1876. Työskenteli\nvaihdemiehenä Sörnäisten rautatieasemalla, kuului ammattialansa\nammattiosastoon ja toimi siinä erilaisissa luottamustehtävissä. Otti\nosaa luokkasotaan punakaartissa. Saksalaisten vallotettua Helsingin\njoutui hän vangiksi. Kohtalotoveriensa kertoman mukaan vangitsijat\nrääkkäsivät häntä pistelemällä pistimillä niin, että hän menetti\njärkensä. Vasta senjälkeen hänen elämänsä lopetettiin ampumalla.\n\n(26) Turkia, Anton. Syntynyt 1872. Kalliokosken työv. yhd.\npuheenjohtaja, Kymin työkomisarina. Kuului sahateollisuustyöväen\nliittoon. Tuomittiin kuolemaan lahtarien kenttäoikeudessa Kymissä ja\nmurhattiin toukokuun 12 p:nä 1918.\n\n(27) Inberg, Wiljam W., kalastajan poika, synt. 1896 Fiskössä,\nAlhaisissa. Otti sankaruudella osaa punakaartin taisteluihin 1918 ja\nkaatui Noormarkun rintamalla valkoisten kuulan lävistämänä.\n\n(28) Lunden, Alvar. Luokkasodan alkaessa oli Lunden vasta 18 vuoden\nikäinen, mutta nuoruudestaan huolimatta lähti hän taisteluun köyhien ja\nsorrettujen puolesta. Lähtiessään rintamalle oli hän hyvästiksi\nsanonut: \"Vaikka minua jää suremaan isä, äiti ja siskot, niin minun\ntäytyy taistella viimeiseen saakka.\" Viimeksi oli hänet nähty Lahden\nrintamalla. Tietymätöntä on kaatuiko hän taistelussa, vai tuliko\nammutuksi sorakuoppaan.\n\n(29) Alanen, Aarne Arthur. Syntynyt Tampereella, kenkätehtaan\ntyöläinen, kuollessaan 21-vuotias. Haavoittui Tampereen puolustuksessa\nja joutui kaupungintalolla sijaitsevaan punaisten sairaalaan.\nSielläkään ei hän ollut turvassa, sillä valkoisten luoti tunkeutui\nvielä ikkunan läpi maaliinsa. Veri juoksi kuiviin ja tov. Alanen kuoli\nennenkuin näki vihollisten lopullisesti voittavan kaupungin. Toveri\nAlanen kuului useita vuosia kenkätehtaan ammattiosastoon toimivana\njäsenenä ja punakaartiin sen perustamisesta alkaen. Hän oli uskollinen\nje pelkäämätön punasotilas; aina valmiina kutsun saatua käymään\ntaisteluun.\n\n(30) Pehkonen, Otto. Synt. 1898, murhattiin Elisenvaarassa maaliskuun 2\np:nä klo 11.50 illalla v. 1918.\n\n(31) Grönroos, Uno. Synt. tammik. 15 p:nä 1893, Porissa. Kuului\npunakaartiin, toimien kirjurina. Kuoli nälkään Hämeenlinnan\nvankileirillä v. 1918.\n\n(32) Aho, August. Syntynyt Juvalla marrask. 15 p:nä 1875 ja kuoli\nHelsingissä jouluk. 27 p:nä 1919. Oli kirvesmiesten ammattiosaston\njäsen. Kuului punakaartiin ja joutui taistelemaan valkoisia vastaan\nensin Hagalundissa ja sitten Hämeen rintamalla, Hauholla y.m.\nValkoisten valtaanpäästyä joutui Hämeenlinnassa Poltinahon\nvankileirille. Siellä sai hän kokea kaikki vankileirikärsimykset,\nkunnes Helsinkiin siirrettyä hänet täytyi toimittaa Marian sairaalaan,\njossa lääkärin veitset avustivat hengen menoa. Siihen päättyi tämän\nkunnon toverin kärsimysrikas elämä.\n\n(33) Kukkula, Aaron. Syntynyt Ikaalisissa 1895. Otti osaa\nlakkotaisteluihin keväällä 1917. Kuului punakaartiin alusta alkaen ja\ntaisteli useilla rintamilla. Joutui vangiksi Tampereen valtauksessa.\nKuljetettiin senjälkeen Raaheen ja sieltä Tammisaareen, missä kuoli\nheinäk. 12 p:nä 1918.\n\n(34) Mattila, Johan. Synt. Mattilassa Kankaanpään pitäjässä T. ja P.\nläänissä vuonna 1888. Taisteli luokkasodassa punakaartin riveissä ja\njoutui vangiksi Laihialla. Sieltä vietiin hänet Lahteen, jossa sai\nmuiden vankien seurassa olla yöt päivät paljaalla vainiolla pitkän\naikaa. Tutkintojen jälkeen siirrettiin hänet Hämeenlinnaan, jossa hän\nkuoli nälkään.\n\n(35) Parpala, Väinö, synt. helmik. 26 p:nä 1893 Sippolassa, jossa\nisänsä oli opettajana. Kävi koulua, viimeksi teollisuuskoulua, toimien\nsenjälkeen lämmittäjänä ja myöhemmin Helsingin Kone- ja Siltarakennus\nO.Y.:ssä. Liittyi luokkasodan aikana punakaartiin ja joutui vangiksi\nViipurin vallotuksessa. Siirrettiin kesäkuussa Tammisaaren\nvankileirille, jossa sai virua syyskuuhun saakka. Päästyään kotia,\nkuoli hän vankileirikurjuuden seurauksista. Kuollessaan oli hän\nlausunut: \"Rauhassa se kuolee tämä poika.\"\n\n(36) Rantala, Albin. Kotoisin Helsingistä, 20-vuotias. Kuoli\nHämeenlinnan vankileirissä.\n\n(37) Nieminen, Yrjö Oskari. Synt. Mäntsälässä jouluk. 9 p:nä 1894.\nKotipaikka Helsinki. Joutui jo nuorena tuntemaan kapitalismin kovan\nkouran. Yritti useampaa ammattia, mutta ei tahtonut saada työvoimaansa\nkaupaksi. Ryhtyi sitten ajuriksi. Suurlakon jälkeen 1917 hän möi\nhevosensa ja liittyi punakaartiin. Hän joutui tiedustelujoukkueeseen,\nmutta siirtyi sittemmin kuularuiskuosastoon. Porvoon taistelussa\nhaavoittui hän niin pahasti, että joutui sairaalaan. Toivuttuaan lähti\nhän uudelleen taisteluun, joutuen nyt Kavantsaaren rintamalle, jossa\nhän toimi panssarijunan tykkimiehenä. Palattuaan tältä rintamalta toimi\nhän ratsuväessä, kunnes joutui Kotkassa vangiksi. Sieltä lähetettiin\nhänet Haminaan, jossa useiden muiden tovereiden kanssa ammuttiin\ntutkimatta toukok. 11 p:nä 1918.\n\n(38) Salonen, Erkki Aleksander. Synt. Tampereella. Ammuttiin\nkotikaupungissaan Tampereella kolme ja puoli viikkoa senjälkeen, kun\nkaupunki oli joutunut valkoisille. Oli kuollessaan 20-vuotias. Hän otti\nosaa taisteluihin viimeiseen saakka. Vangittuaan Salosen olivat etsivät\nvieneet hänet entiselle venäläiselle kasarmille päävahtiin, jossa\nkuolemaan tuomituita säilytettiin. Siellä vankeja piestiin ja\nkoetettiin saada \"tunnustamaan.\" Vangitsemisen jälkeen seuraavana\naamuna oli Erkki 30 muun vangin mukana viety sorakuopan reunalle.\nPohjolan kevätauringon noustessa heidät siihen murhattiin, kun heidät\nsitä ennen oli pakotettu riisumaan vaatteensa. Erkin kerrotaan astuneen\nkuolemaan uljaana ja erään toverinsa kanssa kumouslaulua laulaen.\nMitään yksityisluontoista rikosta ei Erkki Salonen ollut tehnyt. Riitti\nkun hän oli punakaartilainen. Valkoiset murhaajat eivät nuoruuttakaan\nottaneet huomioon.\n\n(39) Hämäläinen, Albe. N. Oli maailmansodan aikana ollut kolmatta\nvuotta Venäjän armeijassa. Huonot työolot ja ehkä osittain\nseikkailuhalu oli hänet sinne johtanut. Taisteluissa oli hänellä\nmenestystä, saaden kunniamerkkejä y.m. Sitten haavoittui hän ja sai\nluvan palata Suomeen. Sitten tuli vallankumous. Hämäläinen sai\nmääräyksen jonkun verran toinnuttuaan liittyä Suomessa oleviin\njoukkoihin. Kesällä 1917 oli hän Porissa, toimien etupäässä tulkkina.\nRuvettiin järjestämään punakaarteja ja silloin Hämäläinen siirtyi\nKokemäelle, jossa oli ympäristön punakaartilaisten harjotuspaikka.\nSitten lähdettiin rintamille. Taisteluissa ammuttiin Hämäläiseltä\ntoinen käsi pois ja sitä ennen oli hän haavoittunut lievemmin, mutta ei\nollut siitä välittänyt, sillä hän oli semmoiseen tottunut. Hän oli\nhaavoittuessaan Karkun rintaman ylipäällikkö. Veljensä Lauri\nHämäläinen, joka myös haavoittui samassa taistelussa, oli\nosastopäällikkönä. Albe joutui haavoituttuaan sairaalaan Poriin. Kun\nkaupunki joutui valkoisille, oli siellä piileskelevä kauvatsalainen\nrahamies Oskari Marttila esitellyt, että Albe on vaarallinen.\nSenjälkeen valkoiset veivät Albe Hämäläisen ja sen koommin ei hänestä\nkukaan ole kuullut. Hänen veljensä Lauri Hämäläinen kuoli Hämeenlinnan\nvankileirillä nälkään.\n\n(40) Virta, Antti. Kokkolan työväenyhdistyksen toimihenkilöitä.\nLuokkasodan puhjettua oli hän n.s. lentävän osaston komentajana\nKokkolassa ja myöhemmin muualla. Joutui vangiksi ja lahtarit tappoivat\nja hautasivat suohon Nurmossa. Jälkeenpäin on Kokkolan työläisten\ntoimesta hänen ruumiinsa kaivettu pois suosta ja tuotu Kokkolan\nhautausmaalle, johon on pystytetty yhteinen muistopatsas hänelle ja\nAugust Suokolle. Virta oli Suomen työväenliikkeen mukana sen\nalkuvaiheista lähtien.\n\n(41) Ahvenlampi, Efraim. Kotoisin Ikaalisten pitäjästä, Miettisten\nkylästä. Lahtarit raahasivat hänet kotoaan läheiseen metsään, jossa\nhänet murhasivat. Toveri Ahvenlampi oli murhattaessa 57 vuoden ikäinen.\nMurha tapahtui keväällä 1918, jolloin telotusvimma oli parhaassa\nkäynnissä.\n\n(42) Heikkilä, Juho. Ammuttiin vankina ollessaan Pälkäneellä huhtik. 26\np:nä 1918.\n\n(43) Halme, Oscar, Alfred. Ammatiltaan vaskiseppä. Otti osaa\ntyöväenliikkeeseen. Toukokuun 1 p:nä valkoiset vallottajat ampuivat\nhänet ilman tutkintoa tai tuomiota Forssan hautausmaalla satojen muiden\ntyöläisten mukana.\n\n(44) Palonen, Paavo Johannes. Synt. Helsingissä marrask. 27 p. 1899.\nJoutui Noormarkussa tiedusteluretkeltään haavoittuneena lahtarien\nkäsiin. Toverit, jotka pääsivät pakenemaan punaisten puolelle, sanoivat\nPalosen olleen haavoittuneen vain jalkaan. Lahtarit ampuivat vangiksi\nsaatuaan hänelle kuulan rintaan. Kuolinpäivä helmikuun lopulla. Toveri\nP. kuului Helsingin peltiseppien ammattiosastoon. A-komppanian mukana\nlähti hän ensin Turun puolelle ja kun toiset lähtivät lomalle\nHelsinkiin, liittyi tov. P. Turun ratsuväkeen ja silloin tuli lähtö\nNoormarkun rintamalle, jolle tielle jäi.\n\n(45) Huttunen, Aatu. Synt. Tuusniemen pit. Kuopion läänissä, tammik. 30\np:nä 1885. Jo nuorena joutui hän vieraan palvelukseen ja sai katkerasti\nkokea porvarillisen yhteiskuntajärjestelmän nurinkurisuutta. Ennen\nluokkasotaa työskenteli hän sahatyöläisenä Viipurin läänissä\nHäskijänsaaren sahalla, kuuluen tällöin työväenyhdistykseen ja Suomen\nsahateollisuusliittoon. Luokkasodan puhjettua liittyi punakaartiin ja\njoutui valkoisten vangiksi Saimaan saaristossa huhtik. 28 p:nä.\nValkoiset kuljettivat hänet Vuoksenniskalle ja murhasivat hänet usean\nmuun toverin kanssa raa'alla tavalla toukok. 18 p:nä 1918. Häneltä jäi\nvaimo ja 3 alaikäistä lasta. Vainaja oli hiljainen ja siivo\nluonteeltaan, mutta horjumaton periaatteiltaan ja päättäväinen\ntoimissaan.\n\n(46) Petterson, Kustaa Gabriel. Synt. Tampereella. Kenkätehtaan\ntyöläinen. Liittyi 18 vuotiaana punakaartiin. Joutui Tampereen\nvallotuksessa valkoisten vangiksi. Oli vankina yli 16 viikkoa.\nVankilassa ollessaan sai keuhkotaudin, jota sairasti kotonaan 6\nkuukautta ja sitten kuoli.\n\n(47) Hiidenuhma, Erkki Hjalmar. Synt. Kyröskoskella toukok. 15 p:nä\n1883, ammatiltaan viilari. Kuului Lohjan punakaartiin, ottaen osaa\nesikunnan toimiin ja varsinaisiin taisteluihin useilla rintamilla.\nJoutui vangiksi Lahdessa toukok. 1 p:nä. Tuotiin Lahdesta Hämeenlinnan\nvankileirille, missä kuoli kesäk. 16 p:nä 1918.\n\n\n\n"]