Historiallinen romaani sijoittuu 1660-luvun Suomeen ja kuvaa nuoren kirkkoherran elämää puhdasoppisuuden ja noitavainojen keskellä. Teos tarkastelee uskonnollista ankaruutta ja inhimillisiä heikkouksia, kun pappi Niilo Antinpoika joutuu valitsemaan tiukan opin ja omien tunteidensa välillä.
Eino Railon 'Elämänpuu' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2063. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
ELÄMÄNPUU
Romaani vanhoista inhimillisistä ja epäinhimillisistä asioista
Kirj.
EINO RAILO
Porvoo * Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1940.
1
Tullessa kotiin päin ja noustessa alangosta peltoaukealle siinä oli edessä kirkko. Sen korkea pääty näkyi aaltoilevan rukiin yli kuin pysty, terävä korva, joka tarkkaan kuunteli ympäristöänsä. Kirkkoherrasta ainakin tuntui siltä, vaikka tällainen mielikuva ei ollutkaan hänestä oikein sopiva. Päädyssä oli syvennyksenä iso risti ja sen suojissa pieniä komeroita, joiden alareuna oli vaakasuora, mutta yläreuna kaareva. Entisen kirkkoherran aikana niissä oli ollut vielä jokunen pyhimyksenkuva jäljellä, mutta hän oli karistanut pois viimeisetkin. Mitäpä sellaisilla paavillisen hapatuksen muistomerkeillä oli enää virkaa tänä selkeän ja puhtaan opin aikana. Ollen siinä näkyvillä ne vain viettelivät ohikulkijoita tekemään ristinmerkin ja mumisemaan katolishenkisiä lorujaan, jotka sitkeästi pysyttelivät varsinkin naisväen muistissa. Epäjumalia, selviä epäjumalia ne olivat, juuri niitä, joiden tekemisen ja palvomisen Jumala oli Kymmenissä käskyissään kieltänyt. Hävitettävä ne oli, ehdottomasti. Parempi oli antaa naakkain pesiä niiden komeroihin kuin pitää niitä siellä houkuttelemassa yksinkertaisia syntiin.
Nuori kirkkoherra rypisti otsaansa lähestyessään hitaasti kirkkoansa ja tarkastellessaan sitä terävästi, kiinteästi, kuten aina. Tuosta viimeisten pyhimyksenkuvain hävittämisestä ja vähän muustakin, mitä hän oli ensimmäisessä innossaan tehnyt, oli jäänyt muisto, joka ei ollut jokaiselta puoleltaan ehyt eikä mieluisa. Olipa melkein kuin siitä olisi tullut tuntoon naarmu, tuollainen pieni nirhaisu, joka saattaa olla unohduksissa pitkät ajat kuin olisi parantunut näkymättömäksi, mutta muistuukin odottamatta mieleen ja pihahtaa tihkumaan verta yhtä tuoreesti kuin olisi juurikaan syntynyt. Kun nuo kuvat olivat näet – sohittuina ja kangettuina irti tikapuiden ja pitkien riukujen avulla – pudota mätkähdelleet pehmeään nurmikkoon ja jääneet siihen virumaan mikä suulleen mikä selälleen, toisilla kaula ja käsivarret poikkinaisina, toisilla koko ruumis pirstoutuneena, kaikilla silmissä jäykistynyt, jäätynyt, kauhistunut, lasittunut ilme, kuin ne olisivat kuolleet juuri siinä silmänräpäyksessä murhaajan käden kautta, hän oli napauttanut muuatta kepillä ja käskenyt suntion korjata ne kirkon pihalla olevaan vajaan, jossa säilytettiin kaikenlaista rojua, mitä sattui löytymään: pääkalloja ja muita luita. Suntio, joka oli vanha mies, oli katsonut häneen pelästynein silmin ja sanonut apuna oleville miehille, että on tehtävä niinkuin kirkkoherra tahtoo. Sitten hän oli kääntynyt poispäin, mutta hänen käsivartensa liikkeistä kirkkoherra oli huomannut hänen tekevän ristinmerkkejä. Vanhan suntion ilmeinen haluttomuus päätykuvain hävittämiseen ja hänen ristinmerkkinsä olivat oudosti sävähdyttäneet kirkkoherraa ja saaneet hänen vakaumuksensa silmänräpäykseksi horjahtamaan. Siitä oli hänen tuntonsa päässyt halkeamaan särölle, josta tihkui verta ja jonka muistuessa mieleen ajatuksia askarrutti epäilevä kysymys, oliko hän menetellyt oikein.
Hän kertasi mielessään tekonsa seisoessaan nyt kirkkonsa edessä, josta suikerteli ohitse syrjäisiin kyliin vievä polku. Tämä vanha, jo 1400-luvulla rakennettu kirkko oli tuon kohtauksen jälkeen tullut hänelle niin rakkaaksi ja pyhäksi, ettei hän olisi enää irroittanut sen muureista laastinmuruakaan. Mutta sitä, minkä hän virkainnossaan oli silloin tehnyt, ei voinut saada tekemättömäksi. Hän ei voinut nostaa pirstoutuneita pyhimyksenkuvia paikoilleen tuonne päädyn komeroihin eikä pestä pois sitä kalkkikerrosta, jolla oli peittänyt holvien väriloistoiset, kirjavat maalaukset, niin että kaikki pinnat olivat nyt vain tylysti, kylmästi valkoisia, mitään sanomattomia, äänettömiä, vain kivipintoja, vailla lämmittävää hengenhämyä ja salaperäisen olevaisuuden kuiskausta. Sellaisena, miksi hän oli kirkkonsa tehnyt, sen täytyi nyt olla. Hän saattoi vain pyytää siltä anteeksi raakuuttaan, siltä ja noilta kivikuvilta, joita hän joskus kuin rikollinen kävi salavihkaa katsomassa ja tervehtimässä kolkossa luukamarissa. Aina hänen aukaistessaan ovea ja ensimmäisen valonsäteen sattuessa niihin niiden katseessa näytti vilahtavan eloa: pelkoa sitä miestä kohtaan, joka oli syössyt heidät, Jumalan pyhät miehet, tällaiseen alennustilaan ja kammottavaan paikkaan. Yhden patsaista, joka oli säilynyt melko eheänä, hän oli vienyt pappilaan ja asettanut oman huoneensa nurkkaan. Se ei ollut haurasta kalkkikiveä kuten muut kuvat, vaan jalompaa, kestävämpää, kauniimpaa ainesta. Kun sen kasvoihin sattui valonsäde, se näytti tuijottavan surumielisesti eteensä ja miettivän raskaasti, polttavasti, jotakin jykevää asiaa.
2
Pappila oli aivan kirkon vieressä, sen ja taustalla olevan korkean harjun välissä. Niin täytyi olla, sillä katolisena aikana papilla oli kirkossa tehtäviä myös arkipäivinä, yölläkin. Ellei pappilasta olisi ollut vaivatonta, välitöntä pääsyä kirkkoon, ei olisi ollut mahdollista pitää rukoushetkiä joka neljäs tunti niinkuin määrä oli. Ja taisivatpa ne jäädä näinkin ollen pitämättä syksypimein ja varsinkin talvin, jolloin kirkko oli jäätävän kylmä ja nietokset saattoivat estää kulkemisen lyhyelläkin matkalla.
Kirkkoherra istui pienen kirjoituspulpettinsa ääressä, jonka oli asettanut niin, että ikkunasta tulviva auringonvalo sattui siihen. Ikkuna oli vain muutaman kämmenen laajuinen, sommiteltu kuusikulmaisista, lyijypuitteisista, vihreiksi ja himmeiksi jääneistä paksuista laseista, mutta se päästi kuitenkin lävitsensä valoa eikä siis ollut pimeä ja tyly kuten lautaluukku, joka oli ollut ennen sen sijalla. Kirkkoherra oli saanut säästää ja ponnistella paljon, ennenkuin oli voinut hankkia tuon yhden ainoan pienen lasi-ikkunan. Muualla pappilassa oli vielä vain lautaluukut ja lasien sijassa kehykseen jännitettyä rakkokalvoa. Näin kesällä kehyskalvoja ei pidetty paikoillaan ja luukut olivat enimmäkseen auki. Hän näki pienestä huoneestaan viereiseen pirttiin, jonka hämyyn luukusta tulviva auringonvalo leikkasi kirkkaan juovan. Siitä levisi koko tupaan himmeätä hohdetta, joka valaisi kaikki pehmeästi, kuin hellävaroen. Karstainen laipio kiilteli – pirtti oli ollut vielä muuan vuosi sitten sisäänlämpiävä – ja leveistä hirrenpuolikkaista tehdyllä permannolla kuulsi auringonläikkä.
Sitten luukun valokeila katkesi, sillä sen tielle asettui joku. Kirkkoherra tiesi ja nyt jo näkikin, että se oli hänen vaimonsa. Hiukan kallistamalla päätänsä hän saattoi tarkastella vaimoansa, kun tämä jännittäen himmennyttä näköänsä koetti kirkkaimmassa valokohdassa saada lankaa neulansilmään. Hiukset olivat harmaat, kasvot ryppyiset ja suu hampaaton, huulet ja posket sisäänpainuneet. Mutta vanhuudesta huolimatta pään muodossa ja kasvojen piirteissä, nenässä, kulmakarvoissa, otsassa ja kahtaalle kaatuvissa hiuksissa oli jotakin kaunista. Kirkkoherra nousi ja meni vaimonsa luo.
– Äiti, saanko auttaa.
– Kiitos, Niilo, vastasi vanhus ojentaen hänelle neulan ja langan. – Silmälasini ovat niin naarmuttaneet ja himmentyneet, etten näe niillä enää hyvin. Koetan saada ommelluksi sinulle uuden paidan, sillä entisesi ovat kovin kuluneita.
Hän katsoi mieheensä suurin siniharmain silmin ja hänen ilmeestään säteili mitä herttaisin hyväntahtoisuus.
– Kiitos, äiti. Olet aina niin hyvä.
Kirkkoherra Niilo Antinpoika – se oli hänen nimensä – meni uudelleen kirjoituspöytänsä ääreen. Hänellä oli edessään vanha pergamenttikansinen kirja, jota hän tarkasteli ja luki mitä kiinnostuneimmin. Hän oli aamulla, ennen askareitaan ja käyntiään rannassa, ottanut sen tuosta vanhasta raudoitetusta arkusta, joka oli hänen vieressään seinustalla, ikkunan alla, ja jossa kaikki kirkon- ja muut kirjat sekä seurakuntaa koskevat asiapaperit säilytettiin, aikoen katsoa siitä eräitä taloja koskevia merkintöjä. Mutta silloin oli tullut jotakin estettä, minkä vuoksi hän lehteili kirjaa vasta nyt.
Se oli tämän pitäjän ensimmäinen kirkonkirja, periytynyt katoliselta ajalta, siltä vuodelta, jolloin täällä alkoi itsenäinen seurakuntaelämä. Jo ennenkin hän oli katsellut sitä ja ihmetellyt ensimmäisen kirkkoherran kärsivällisesti piirtämiä kauniita koukeroita ja sitä erikoista harrastusta, jota sinne tänne latinan väliin – kirja oli latinankielinen – merkityt suomenkieliset sanat ja nimet, vieläpä jotkut harvat kansanlorutkin ilmaisivat. Mutta vasta nyt kirja oli tullut hänelle oikein eläväksi ja läheiseksi, inhimillisesti liikuttavaksi.
Hän vilkaisi nurkassa olevaan pyhimyksenkuvaan, jonka ajansyömillä, nenättömillä kasvoilla auringonkajo väreili. Kuva näytti hymyilevän surumielisesti, tuskin huomattavasti, vieläpä nyökäyttelevän päätänsä. Oli kuin se olisi tahtonut sanoa Niilo-kirkkoherralle jotakin, kertoa hänelle tunteneensa hyvin tuon nuoren katolisen paterin, joka oli kesken kunnianhimoisimpia unelmiansa ja haaveitansa inhimillisen hairahduksen vuoksi lähetetty tänne katumuksentekijäksi ja vielä pakanuuden melkein murtumattomassa pimeydessä elävän korvenkansan käännyttäjäksi. Tarkkaavaisesti pyhimys oli huomioinut hänen elämäänsä, nähnyt paljon sellaista, joka oli ollut muilta salattua, ja kuullut, kuinka joskus öin hänen vigilia-messunsa, kun hän mumisi sitä ypöyksinään, muuttui itkuksi ja kapinaksi Jumalaa vastaan siitä, että hänen, joka tunsi olevansa luotu aikaansaamaan jotakin suurta, oli pakko kuihtua ja nääntyä mitättömyydessä täällä korvessa, pakanoiden ja petojen keskellä. "Se oli sydäntäsärkevää", kertoi pyhimys, "niin liikuttavaa, että olisi tehnyt mieli astua alas kivisestä komerosta ja lohduttaa häntä hellillä sanoilla kuin lasta. Mutta sitten hän sai lohduttajan, joka osasi tyynnyttää hänen mielensä myrskyn – nuoren tytön, joka tuli eräänä päivänä häntä vastaan tuolla sinulle niin tutulla piennarpolulla sinisenä ja kauniina kuin ruiskukka. Pater oli kyllä nähnyt hänet ennenkin, sillä hän oli kylän pikkutyttöjä, jotka hyppelevät ja sirittävät kuin sirkat kenenkään panematta heitä erikoisesti merkille, mutta vasta nyt, kun hänestä oli tullut nuori neito, paterin silmät avautuivat huomaamaan hänen ihanuutensa. Hänen hiuksensa olivat vaaleat kuin parhain pellava, hänen ihonsa valkea ja silmänsä siniset, hänen vartensa jäntevä, notkea ja solakka, ja hänen käyntinsä kuin neidoilla siellä kaukana etelässä, jossa minut on veistetty ja pyhitetty Jumalalle. Vaikka oli arki, hän käyskeli pyhäpukineissaan, hiuksissa korea nauha, rinnalla kupurasolki, yllä sinihamonen ja valkea pellavapaita. Isänsä ja äitinsä antoivat hänen olla näin koreasti puettuna, sillä hänen kauneutensa virkisti heidän vanhaa sydäntänsä..."
Niilo-herra säpsähti ja sulki mielikuvansa häkkiin. Paterin lemmitty, jota hän oli unohtunut ajattelemaan, ei ollut suinkaan etäisten aikojen haavekuva, vaan ruiskukka, joka kukoisti tässä hänen lähettyvillään, saman pellon pientareella, jonka polulla hän niin usein käveli. Hän vilkaisi taas epäillen pyhimyksenkuvaan, mutta tämän kasvot olivat nyt ilmeettömät, sillä auringonhohde oli siirtynyt niistä pois. Niilo-herra kääntyi taas kirjansa puoleen ja ihmetteli, miten eläväksi tuon entisen katolisen papin kuva oli saattanut hänen mielikuvituksessaan muodostua. Se oli suorastaan kuin näky, tuonpuoleisuudesta saapuville tullut henki, niin elävä, että Niilo-herra oli nähnyt selvästi hänen huuliensa liikkuvan ja käsien ojentuvan häntä kohti. Ja mikä kummallisinta, hän oli ollut Niilo-papin näköinen, melkein kuin tämä itse, toisenlaisessa puvussa vain – papin puvussa eikä talonpoikaisissa rohtimissa kuten hän, Niilo-herra, näin kesin ja tavallisissa arkioloissa.
Tästä vanhasta kirkonkirjasta tuo näky ja siitä seuranneet kuvitelmat olivat tietenkin lähteneet. Sen saattoi hyvin ymmärtää nyt, kun katseli Lemmittylän talon sivua. Lemmittylä oli vanhan suntion sukutalo, jonka takkakivi oli ollut lämmin jo pakanuuden hämärinä aikoina, kuka tietääkään, miten kauan. Tuolla kauempana niemellä se oli – sinne vei oma tiensä kirkon luota, mutta sinne pääsi myös rantatien kautta. Niilo-herra tunsi täällä jo joka polun ja pientareen, sillä hän oli liikkuvainen ja vilkas luonteeltaan. Lemmittylä, Lemmittylä – sitä nimeä hän toisti yhä uudelleen ja aprikoitsi sen merkitystä. Vihjasiko se johonkin – siihen samaan, joka syntyi mielessä, kun kuuli siihen sisältyvän sanan "lempi", "lempi"? Hän vilkaisi taas pyhimyksenkuvaan ja huomasi tämän nyt hymyilevän vaisusti, tuskin huomattavasti. Ikkunan äärimmäisestä kulmasta oli näet taas päässyt pujahtamaan pienenpieni valonsäde, himmeän ja paksun lasin särkemä heikosti kimmeltäviksi kimpuiksi, jotka väreilivät pyhimyksen kasvoilla hentona värihohteena. Mutta siitä tuli juuri sellainen inhimillinen, murheellinen hymynhäivähdys, jonka Niilo-pappi ymmärsi soveliaimmaksi ainakin silloin, kun oli kysymys "lemmestä" hänen kohdallaan.
Hän oli katsellut Lemmittylän talon merkintöjä ennenkin ja ihmetellyt suvun jäsenten lukuisuutta. Lemmittylät olivat asuneet yhdessä mahtavana suurperheenä, jota suvun vanhin hallitsi melkein kuninkaan oikeudella. Vasta hyvin myöhään oli aina joku nuori mies murtautunut ulos talon piiristä ja painunut nuorikkonsa kanssa korpeen, tuonne asumattomaan itäpohjoiseen, jossa olivat koskemattomat kalavedet, riista- ja kaskimaat, mahtavat ulapat, rauhaiset rannat, siniset salot, ja joka usein houkutteli Niilo-papin eräelämää, luontoa ja tuntemattomuutta rakastavaa mieltä. Mutta vasta nyt hän tuli tarkemmin tarkastaneeksi suvun tilin alkua, niitä vaalenneita, toisin paikoin melkein näkymättömiksi hiutuneita kirjaimia, joilla ensimmäinen pater oli merkintänsä tehnyt. Lapsia oli paljon ja näillä taas uusia lapsia niin lukuisasti, etteivät kirjan sivut olleet tahtoneet riittää. Olipahan kuitenkin alkupäässä, esivanhempien nimien alla, nuorin tytär, Beata Magdalena, jota ei ollut merkitty miehelään menneeksi. Hän oli siinä yksinäisenä, syntynyt silloin ja silloin, kuollut, niin, sitäkään ei ollut merkitty. Tuo risti tuossa ei merkinnyt kuolemaa, vaan paremminkin syntymää, tai olisikohan ollut viittaus jollekin toiselle sivulle.
Hän käänteli lehtiä uteliaana, melkein jännittyneenä, ja tarkasti nimet. Vasta lopusta, pergamenttilehdeltä, joka oli liitetty paikoilleen huolellisesti, erikoisilla siteillä, hän löysi nimen Beata Magdalena Lemmittylä. Se oli piirretty mahdollisimman siroin koukeroin ja sen alkukirjaimet oli koristeltu kuin vanhoissa käsinkirjoitetuissa kirjoissa. Näki papin tehneen merkintänsä erikoisen huolellisesti kuin olisi juuri tämä henkilö ollut hänelle kaikista kallein ja rakkain. Mutta vaikka lapsia oli viisi, ei miehen nimeä ollut mainittu, vaan he olivat kaikki vain äitinsä suojissa. Poikia oli neljä, mutta nuorin oli tytär, ja tämän nimenä taas Beata ynnä vielä Maria. Hänet oli merkitty kuolleeksi sanoilla "filia mea ex intimo pectore dilecta mortem obiit..." – "sydämeni syvyydestä rakastamani tytär kuoli..." Ja äidin kohdalle oli viimeiseksi merkitty vapisevalla käsialalla "amica mea et uxor coram Deo diem supremum obiit..." – "ystäväni ja vaimoni Jumalan edessä kuoli..." Beata Magdalena oli ollut nukkuessaan pois kolmenkymmenen ikäinen. Ensimmäisen lapsen syntyessä hän oli ollut vasta 17-vuotias. Tuo pieni tyttö, joka näytti olleen paterille erikoisen rakas, oli mennyt pois neljän vuoden ikäisenä.
Haikea tunne täytti Niilo-herran mielen hänen lukiessaan nämä koruttomat merkinnät, jotka lyhyydestään huolimatta kertoivat hänelle elämäntarinan. Hän vilkaisi taas pyhimykseen ja kuvitteli sen nyt nyökäyttävän päätänsä hämyisestä nurkastaan, jonne auringonvalo ei enää päässyt. "Tunsitko, pyhimys, tuon papin?", Niilo-herra huomasi kysyvänsä ajatuksissaan, "ja hänen vaimonsa, joka oli joutuessaan hänen rakastetukseen vielä lapsi?" – "Tunsin kyllä", kuului pyhimys kuiskaavan, "ja luin heidän sydämestään kuin avoimesta kirjasta heidän rakkautensa, joka kesti suuret koettelemukset. Sama polku, jota niin usein kuljet, kantaa muistoa heidän askeleistaan, sama sammaltanut kivi, jonka olet sen varrella huomannut, heidän ensimmäisestä suudelmastaan, ja sama rannan tiheikkö, jonka tiedät, heidän ensimmäisestä antaumuksestaan. Sillä rakkauden muistoa ei voi mikään hävittää, vaan se viipyy lumona kaikkialla, missä nuoruus on vaeltanut elämän yksinäisiä, hämyisiä piennar- ja metsäpolkuja". – "Mistähän saisin kuulla enemmän tuosta papista?" "Et mistään", kuului pyhimys kuiskaavan, "sillä vain tuo kirja ja nimi ovat hänestä säilyneet. Minä vain tiedän hänestä..."
Nimi oli himmeäksi haipunut, melkein näkymätön, merkitty ensimmäiselle sivulle, jossa ei muuta ollutkaan. Andreas Laurentii – Antti Laurinpoika – Aboensis. Turkulainen siis. Syntynyt... Vieras käsi oli kovilla, tylyillä kirjaimilla merkinnyt "kuoli". Hän oli elänyt vanhaksi, kulkea köpitellyt pappilassa, kirkossa ja kylässä kuin tonttu, ja elänyt vain niissä muistoissa, jotka kertoivat Beata Magdalenasta ja pikku Beatasta, lemmikkilapsesta, joka oli hypellyt täällä kuin peukaloinen ja vierinyt isänsä rinnalla sirkeänä kuin päivänkukka. Ne elivät sillä tavalla, katoliset papit, kun eivät saaneet mennä naimisiin.
Hän alkoi etsiä kirjasta Beata Magdalenan poikain nimiä ja jatkosukua. Pian hän totesi heidän palanneen takaisin Lemmittylän suojiin, perustaneen omat perheensä, mahtavoituneen ja hallitsevan nyt sekä suku- että muita taloja pitäjän valtiaina. Niilo-herran ohimoita kuumotti hänen lopuksi päästessään selville, että hänen vaimonsa oli tuota samaa heimoa, joka tosiasiassa oli määrännyt, kuka tänne oli valittu papiksi ja millä ehdolla. Sitä hänen ei tarvinnut katsoa kirkonkirjasta, että se sinisilmäinen lapsineito, joka piti tuuheata, tuhkanvaaleata, pellavaista tukkaansa kahdella palmikolla, asusti itsensä arkenakin kirjailtuun valkopartaan, rinnanristiin ja sinihamoseen, ja pujahti joskus hänen vaimonsa, kummitätinsä, luo, luoden häneen, Niilo-herraan, aran, pelkäävän silmäyksen ja supattaen kummitätinsä korvaan jotakin lapsellista salaisuuttaan punastuen, hämillään, oli Ison-Lemmittylän, itse ydintalon, ainoa tytär, vieläpä perijätär.
Niilo-herra säpsähti hereille mietteistään, sillä tuvan ovi oli narahtanut. Hänen vaimonsa, joka äsken oli poistunut, oli tullut sisään ja käveli nyt pirtissä askareissaan. Ei voinut sanoa, etteikö Niilo-herran koti ollut kunnossa, niin alaston ja vaatimaton kuin se olikin. Siitä hänen vaimonsa ymmärsi ja tahtoi pitää huolta. Pirtin lattiapalkit olivat niin valkoiset kuin miksi ne saa hiekalla ja kuumalla vedellä; seinähirret olivat myös puhtaat aina noen rajaan saakka, josta ylöspäin ne oli jätetty sisäänlämpiämisen aikana syntyneen, miespolvia vanhan kiiltävän karstan peittoon. Kun ikkunaluukut olivat auki kuten nyt, niin että päivänvalo pääsi esteettä sisään, lattian valkeus ja korkeaksi kohotetun mustan kattoholvin hämy muodostivat toisilleen miellyttävän vastakohdan. Ja kun talvipäivin ja -illoin avotakassa paloi pystyvalkea, joka valaisi lähimmän ympäristön kirkkaasti, mutta katon ja nurkat vain omituisina haavekuvina hulmuilevin välähdyksin, Niilo-herra siirtyi mielellään istumaan sen ääreen ja lukemaan siinä ei vain piispansa paimenkirjeitä, jotka sinkoilivat Turusta kuin ukonvaajat, vaan vaivihkaa muutakin, rakasta Horatiusta, Vergiliusta tai Ovidiusta. Täällähän ei kukaan tiennyt, mitä kirjoja ne olivat, ja uteliaille hän oli varmuuden vuoksi valehdellut – Jumala antakoon sen anteeksi – niiden olevan muinaisten hurskaiden isien kirjoituksia, joita hänen täytyi tutkia voidakseen valmistaa saarnansa ja selittää jumalansanaa oikein. Siinä oli kodikasta istua omalla, korkeaselkäisellä tuolilla, jonka palvelustyttö vaimon viittauksesta nosti käytettäväksi sen tavalliselta paikalta ison pöydän päästä.
Hänen vanha vaimonsa tiesi valvoa papin ja omaakin arvoansa. Suurina kirkkopyhinä, kansan tullessa kirkolle laajan pitäjän kaukaisimmilta perukoilta, josta saavuttiin ihmisten ilmoille niin harvoin, että lapset jo itse kävelivät, soutivat tai hiihtivät kasteelle, hän levitti ikivanhalle, mahtavalle, yhdestä ainoasta jättiläispetäjästä veistetylle pitkälle pöydälle pellavaisen raidin, asetti sen keskelle Raamatun ja tämän molemmille puolille kynttilät, toi vielä mustetolpon ja kynätelineessä korkeana, tärkeänä ja oppineena seisovan hanhenkynän, sekä istutti hänet, kirkkoherran, näin juhlistetun pöydän päähän, kieltäen nousemasta sieltä muiden kuin ylempiensä ja esimiestensä tullessa. Ison-Lemmittylänkin isäntä oli astuessaan tällaisen pöydän eteen puhutellut Niilo-herraa hillityllä äänellä ja seisaaltaan, vaikka selvästi oli vielä ovella ollut ylpeällä, äreällä päällä. Niilo-herra oli vaimolleen kiitollinen tästä avusta, sillä muuten olisi hänen nuoruutensa vuoksi papin pyhä virka voinut joutua vähäksyvän kohtelun alaiseksi.
Niilo-herra keskeytti mietteensä ja äänsi kutsuvasti vaimonsa nimen: "Leena". Siinäkin kuvastui vanha sukuperinne: Magdalena. Samat nimet kulkivat sukupolvesta toiseen annettuina milloin tieten tahtoen esi-isäin tai -äitien mukaan, milloin tietämättä kuin salaisen kuiskauksen määräyksestä, että se on oleva tytön, se pojan nimi. Kuka tietää, mitä taikaa – kirkkoherra säpsähti hiukan ajatellessaan tuota sanaa – tai paremminkin esi-isäin siunauksia, toivotuksia ja rukouksia tuollaisen perinnenimen mukana saattoi kulkeutua.
Hänen vaimonsa tuli huoneeseen ja istahti ovensuussa olevalle rahille, kirkkoherran vuoteen jalkapäähän, katsoen kysyvästi nuoreen puolisoonsa. Hänellä oli yllään pellavakankaasta tehty kesäpuku, jonka kaulantietä reunusti leveä kaulus. Hänen tukkansa oli puhtaan harmautensa ja vieläkin erikoisen tuuheutensa vuoksi kaunis ja hänen ilmeensä piirteiden säännöllisyyden ja sielunhyvyyden ja -rauhan vuoksi jalo, kirkastunut. Niilo-herra tuli ajatelleeksi, että kun siristi silmiään ja otti avuksi omien unelmien vihmettä, saattoi melko hyvin kuvitella, että tuossa istui pappilan ensimmäinen Beata Magdalena, nuoren paterin puoliso Jumalan edessä, sinikaunokki, joka oli antanut kaikkensa, elänyt lyhyen aikaa kuin linnunlaulu koivikossa auringon paistaessa sinne kesän lämpimän sateen jälkeen ja häipynyt pois jättäen muistokseen vain laulunsa helinän. Tämä mielikuva herkisti hänen tunteitaan niin, ettei hän aluksi saanut sanotuksi muuta kuin tukahtuneen "äiti".
"Äiti". Tällä sanalla Niilo-herra useimmiten kääntyi vaimonsa puoleen. Hän käytti sitä ei siinä merkityksessä kuin aviomiehet vaimostaan ajatellen tätä perheenäitinä, vaan siinä, mitä se ilmaisi heidän välisestä todellisesta suhteestaan. Leena-emännän – papin vaimoa ei voinut sanoa "rouvaksi" – puolelta heidän suhteensa ilmeni sanoista "kirkkoherra", "Niilo", "poikani". Kahden edellisen lisäksi saattoi tulla pakollisissa tapauksissa "mieheni". Leena-emännän istuessa ryppyiset kädet helmassa ja katsoessa, odottavasti nuoren miehuutensa parhaissa voimissa olevaan Niilo-herraan saattoi todellakin sanoa, että siinä olivat äiti ja poika.
– Mitä haluat? kysyi Leena-emäntä silittäen vyöllistänsä ja katsoen Niilo-herraan odottavasti.
– Sitä vain, tämä vastasi hiukan takellellen, että oletteko – hän teititteli vaimoaan kuten ainakin vanhaa ihmistä – ehkä nuoruudessanne sattunut kuulemaan tarinoita esi-äidistänne, Lemmittylän nuoresta tyttärestä, joka eli silloisen katolisen papin kanssa ja synnytti hänelle viisi lasta?
Häntä loukkasivat hänen omat tylyt, tunteettomat sanansa "eli silloisen katolisen papin kanssa", mutta ne sattuivat niin, eikä hän osannut sanoa sen kauniimmastikaan. Leena-emäntä katsahti häneen kummastellen ja kysyi vuorostaan, mistä hän oli tullut tuollaista vanhaa asiaa muistaneeksi.
– Tästä vain, vastasi Niilo-herra ja näytti homekantista kirjaa. – Se oli kirkonarkussa alimmaisena papereiden alla kuin olisi piilotettu sinne. Piispa kun kovistelee laittamaan kirkonkirjoja kuntoon ja järjestykseen – tässä minulla on uusi aloitteilla –, olen joutunut kaivelemaan pitäjäläisten sukuja kauemmaksikin taaksepäin.
– Vai on se vanha kirja nyt löytynyt, ihmetteli Leena-emäntä ja hänen kätensä vapisivat, kun hän ojensi ne ottamaan sitä lähemmin katseltavakseen. – Suntio on kertonut nähneensä sen ja väittänyt siinä olevan tietoja pitäjäläisistä ja Lemmittylänkin suvusta, mutta minne se sitten oli joutunut ja oliko tallessakaan, sitä hän ei tiennyt. Täällä on katolisen ajan jälkeen ollut monenlaisia pappeja, joista vain harvat ovat välittäneet virkansa hoidosta niin paljoa, että olisivat pitäneet kirkonkirjoja. Varsinkin niin kauan kuin tämä oli kappeliseurakunta ja kappalaisten hoidossa, täällä ei piitattu juuri mistään, vaan elettiin kuin metsäläiset. Vai on se nyt löytynyt ja siihenkö on siis merkitty Lemmittylän suku ja Beata Magdalena ja pastori Antti Laurinpoika...?
Hän silitteli kirjaa, aukoi sitä sieltä täältä ja saatuaan tietää, mikä oli Beata Magdalenan kohta, ummisti silmänsä ja vaipui kädet ristissä hartaaseen hiljaisuuteen. Niilo-herra ei halunnut häiritä häntä, vaan odottaen hänen havahtumistaan katsoi hämyiseen nurkkaan, josta pyhimyksen kasvot näkyivät oudon valkeina kuin olisivat hohtaneet yliluonnollisesti. Olisiko etelän marmori tai siihen vuosisatojen kuluessa kasvanut sammal saattanut syttyä hohtamaan näin sinervänvaloisasti, vai olisiko, kuten Niilo-herra päätteli lapsenuskoisessa, aina kummia ja ihmeitä uumoilevassa mielessään, jokin pyhä voima, ikuisuuden säteilevä henki, ehkä kuullut Leena-emännän hartaan rukouksen ja tullut saapuville katsomaan entisiä asuinsijojansa, entistä tuttua pyhimystänsä, jonka kivikasvot olivat tästä saaneet yliluonnollista eloa?
Kun Leena-emäntä avasi silmänsä ja huokasi keventyneesti, Niilo-herra kysyi hiljaa:
– Tiesitte siis heidän nimensä?
– Ne on suvussa aina muistettu, kuten näet, jos katselet kirkonkirjoja. Siellä on enimmäkseen Pietoja, Leenoja, Antteja ja Laureja. Ison-Lemmittylän nykyinen isäntä on Antti Laurinpoika ja hänen nuorin tyttärensä on Pieta Mataleena, kuten tiedät. Samannimisiä pitäisi olleen niiden, joista kysyt, Lemmittylän ensimmäisen kirjoihin tulleen isännän ja hänen nuorimman tyttärensä, joka antoi itsensä nuorelle papille. Kirjasta näkynee, onko niin?
– Kyllä on, vahvisti Niilo-herra.
– Muuta ei heistä juuri muisteta, jatkoi Leena-emäntä kuin itsekseen. – Se tieto tai arvelu tai perinne, mikä lienee, on kuitenkin kulkenut polvesta toiseen – suntio sitä on joskus maininnut isovanhempiemme kuiskanneen –, että silloinen Lemmittylän isäntä Antti Laurinpoika, jonka silmäterä pikku Pieta oli ollut, oli hirmuisesti suuttunut tämän lankeemuksesta. Eikähän se ollut ihmekään, sillä kukapa ihastuisi lapsensa joutumisesta jalkavaimoksi. Hänen suuttumuksensa pitäisi olleen sitä katkerampi, kun Pieta oli aiottu morsioksi Suur-Kuikan, toisen ukkotalollisen, perilliselle.
– Leppyiköhän isä milloinkaan?
– Siitä ei ole tietoa. Tässä pappilan portailla sanotaan Pietan usein istuneen ja katsoneen alangon toiselle puolelle Lemmittylään, kotiinsa, jonne hänellä ei ollut enää menemistä. Kerrotaan hänen istuvan siinä joskus kesäöinä vieläkin, mutta haihtuvan heti ilmaan, kun näkijä alkaa säikähtyneenä katsoa tarkemmin. Antti Laurinpoika oli ollut isovanhempaini kuuleman mukaan suuri kaski- ja erämies, vieläpä soturi, joka talvin hiihti miehineen kuukausimääriksi pohjoiseen minne lie hiihtänyt ja toi sieltä nahkoja ja muuta saalista. Suur-Kuikka, Iso-Hiisi ja Vesikansa olivat hänellä osamiehinä. Kontioita hän kaatoi joka talvi tuolta kaukaa siintävän vaaran takaa ja niiden peijaita oli juotu vuorokausia. Suntio sanoo, että tämän puolen ihmiset, se vähä, mikä täällä heitä silloin oli, olivat vielä siihen aikaan yhtä paljon pakanoita kuin ristittyjä, tuoden antimensa tunnontarkasti sekä Ristin Kiesukselle ja Maarialle että Ukolle, Tapiolle ja veden väelle. Ja kuinkapa ei silloin, kun vielä nytkin muistetaan luvut, taiat ja pyhimykset, ryhdyttiin mihin hyvänsä, kun noituutta harjoitetaan siitä huolimatta, että noitia on poltettu jos kuinka monta.
Leena-emäntää puistatti ja hän nousi lähteäkseen.
– Enempää en nyt muista, mutta jos johtuu jotakin mieleeni, niin kerron. Usein ollessani kirkossa ajattelen silloista pikku Pietaa ja hänen rakastamaansa pappia. Kirkossa istuessa heitä tulee muistaneeksi, sillä sanottiin erään niistä maalatuista kiehkuroista, jotka reunustelivat ja koristelivat holveja ennenkuin annoit peittää ne kalkkivedellä, tarkoitetun kuvaamaan heidän nojautumistaan ja kietoutumistaan toisiinsa. Ne maalattiin näet hänen, katolisen papin, aikana, jolloin kirkko vasta saatiin täysin valmiiksi.
Leena-emäntä meni ja Niilo-herra jäi ajatuksiin kirjojensa ääreen. Kuinka syvälle hän olikaan tänään, muutaman hetken kuluessa, aivan satunnaisten aiheiden johdosta, tenhoutunut menneisyyden valtaan, uponnut maailmaan, joka oli jo puolentoistasadan vuoden eli ainakin neljän sukupolven päässä. Kuinka viehättävältä, surumielisen kauniilta kuin päivänkilo kesäisessä sateessa, kimmelsikään tuo tarina ajan hämystä, hopeisen huurteen keskeltä. Vaikka hänen oikeaoppisena pappina, joka erikoisen innokkaasti – piispansa ankarien, tinkimättömien ohjeiden mukaan – taisteli kaikkea sitä vastaan, jota piispan paimenkirjeissä sanottiin siveettömyydeksi, taikuudeksi ja Paavilaiseksi hapatukseksi, olisi pitänyt torjua tällainen myötämielisyys, hän ei silti voinut tuomita tuota ammoin manalle mennyttä Beata Magdalenaa. Tämän tarinassa oli jotakin niin inhimillistä, niin liikuttavaa, että sydän herkistyi ja tuomion sana muuttui helläksi kuiskaukseksi. Niilo-pappi tunsi oudon, kummallisen kysymyksen väreilevän mielessään: kertautuuko elämä, syntyvätkö samat ihmiset uudelleen käydäkseen läpi ammoiset kohtalonsa ja saattaakseen loppuun sen, mikä muinoin oli jäänyt epätäydelliseksi?
3
Niilo-pappi seisahtui ulkoportaillensa ja katseli eteensä avautuvaa kylämaisemaa. Hän ymmärsi pysähtyneensä tähän siksi, että Leena-emäntä oli kertonut Beata Magdalenan istuvan tässä joskus ja tuijottelevan tuonne Lemmittylään, jonka korkea malkakatto näkyi peltoaukeaman takaa kuin olisi puoleksi piilottautunut ruisvainioon. Kylän useimmat talot olivat tässä kirkon ympärillä pieninä, matalina ja arkoina kuin olisivat turvautuneet emoonsa. Kuinka ilman syömiä ja hopeanharmaita ne olivatkaan – toisilla etelän puoli auringon ruskeaksi paahtama. Ne olivat matalia, tuohi- ja malkakattoisia, malat harjan kohdalla ristissä, niin että näytti siltä kuin rakennukset olisivat kuunnelleet tarkkaavaisesti kuin koirat terävin pystykorvin. Aniharvalla katolla oli savupiippu; puinen totto ja oven sekä ikkuna-aukkojen savustuneet yläpuolet ilmaisivat useimpien vielä olevan sisäänlämpiäviä. Mutta Niilo-herra, joka mielessään vertaili tätä erämaankylää siihen, mitä oli nähnyt Turussa ja sen lähiseuduilla, ajatteli, että kun sitä somistivat sinne tänne kasvamaan jätetyt riippakoivut ja pihlajat, syreeni- ja ruusupensaat, joita oli vähitellen levinnyt Turusta päin, se kokonaissävyltään sopeutui hyvin maisemaansa. Näin hellepäivänä sen harmaus auersi vienosti punasinervänä, melkein kuin elävänä, ja sulatti talot maiseman yleisväriin niin, että niitä oli kauempaa vaikea huomata. Tällöin kylämaisemasta hengähti vaikuttava, mieleenpainuva, sisäänpäin kääntynyt mietteliäisyys, hiljainen, sanaton rauha, josta Niilo-herra oli huomannut saavansa lohtua. Kun se oli päässyt leyhähtämään hänen sydämeensä, hän oli todennut taas jaksavansa tyynemmällä mielellä alistua kaikkeen siihen, mikä oli laskettu hänen harteilleen.
Oli melkein risahtamattoman hiljaista. Kirkon puolelta kuului vain silloin tällöin naakkain siipien räpsähtelyä ja kylästä oven narahdus, kun ruoanlaittopuuhissa askaroiva kotimies kulki tuvan ja pistekodan väliä. Väki oli heinällä läheisen virran äyräillä tai kauempana, missä vain oli varannut itselleen luonnonniittyjä. Karja oli yhteisen paimenen turvissa kauempana järvenrantalaitumilla. Sen mennessä sinne varhain aamulla Niilo-herra usein heräsi paimenen pillin luritukseen. Silloin hän aina muisti tahtomattaankin, että paimenukko oli entisen munkin poika. Kun Turun viimeinen luostari oli hiutunut ja riutunut loppuun ja kuningas anastanut sen omaisuuden, tuo silloin juuri munkiksi vihitty nuori veli oli lähtenyt kulkemaan ja elättänyt itseään munkkien tapaan kerjäämällä. Saantinsa hän oli maksanut salaperäisillä sipinöillä akkojen aitoissa ja lapsettomien vaimojen päänpohjissa, pienillä lappusilla, joihin oli piirtänyt Kristuksen alkukirjaimet tai latinankielisen sanan ja joita oli edullista riiputella kaulaan sidotuissa pienissä pussosissa onnea tuottavina taikakaluina. Hän osasi kaikki pyhät luvut, tiesi ristin- ja muut merkit, taisi manata paholaiset ja tunsi lukemattomat väkevät sanat, jotka kirahtelivat ja karahtelivat korvissa kuin olisi purrut kiviä. Saattoipa hän, kun oikein hartaasti pyysi ja suostutteli hyvillä antimilla, nostaa lemmen, sytyttää tunteet, saattaa yhteen nuoret, jotka eivät olleet siihen saakka sietäneet toisiaan. Lopuksi, jo vanhana miehenä, munkki oli asettunut tänne syrjäiseen pitäjään, josta oli vapaa pääsy laidattomaan pohjankorpeen, jos olisi pelännyt joutuvansa vainotuksi, ja ruvennut elelemään erään yksinäisen naisen kanssa pienessä tuvassa tuolla syrjempänä puronotkon äyräällä, ison koivun varjossa. Muutaman vuoden kuluttua tölliin oli ilmestynyt pikku poika, josta sitten oli kasvanut kylän paimen. Sanottiin hänen osaavan sellaisia lukuja, että sudet pysyivät loitolla. Oli tietenkin oppinut niitä äidiltään, joka oli ollut kuulu noita ja vanhana eukkona poltettu siitä syystä Turussa roviolla. Se oli koskenut poikaan niin, että hän on ollut sen jälkeen sekapäinen. Hän oli näet ollut katsomassa, kun äiti oli poltettu, ja itkien ojennellut käsiään roviota kohti, josta äiti puolestaan oli tehnyt häneen päin ristinmerkkejä. Ihmiset olivat turhaan koettaneet hiljentää poikaa, että "ole vaiti, noitahan se on!" Poika oli vain vastannut, että "oli mikä tahansa, hän on kuitenkin minun rakas, hyvä äiteeni!", ja itkenyt itkemistään. Yöllä hänet oli tavattu penkomasta rovion pohjaa, josta kai oli löytänyt jonkin palamatta jääneen nikaman, koska kantoi aina isoa taikapussia kaulassaan. Pyövelin renkien, jotka vartioivat rovion pohjaa ja kohentelivat sitä palamaan aivan tyystin, oli kyllä määrä kieltää tällaisten "pyhäinjäännösten" varasteleminen, koska niitä käytettiin taikuuteen – niissä kuului asuvan tavattoman tehokas voima –, mutta pyöveli – niin Niilo-herra muisteli lapsena kuulleensa kerrotun – oli ärähtänyt toisille, että "antakaa pojan ottaa, mitä haluaa, sillä ei ole muuan nikama liika muisto viattomana kuolleesta äidistä". Niilo-herra muisti aivan selvästi pyövelin muka sanoneen näin: "viattomana kuolleesta", ja oli ihmetellyt sitä. Mistä pyöveli tiesi, että akka oli viaton, vaikka oikeus oli todennut hänet syylliseksi? Oliko tällä raa'alla miehellä, joka ruhjoi, teilasi ja mestasi rikollisia kuin teurastaja eläimiä ilmaisematta vähintäkään sääliä tai yleensä mitään mielenliikutusta, syvempi ja oikeampi käsitys siitä, mitä sanottiin "noituudeksi", kuin kirkonmiehillä ja tuomareilla?
Niilo-herra tunsi omituista, peloittavaa huimausta ajatellessaan näitä synkkiä asioita, jotka joka kerta muistaessaan mieleen toivat hänen sieraimiinsa palavan ihmislihan käryn. Herra Jumala! Hänhän oli nähnyt ihmisiä, vanhoja naisia, poltettavan ja todellakin tuntenut lihan käryä. Pyöveli oli usein armahtavaisempi kuin tuomarit, papit ja kansanjoukko, sillä näiden seistessä tunteettomina rovion ympärillä hän kätevästi, kenenkään huomaamatta, kuristi noidan, ettei tämän olisi tarvinnut kärsiä hirveitä palamisen tuskia.
Hän pyyhkäisi otsaansa kuin karkoittaakseen tällaiset kaameat mielikuvat. Mistä ne nyt nousivatkin hänen mieleensä? Paimenesta, niin, vanhasta, puolihöperöstä paimenesta, jonka pilli täällä aamuin illoin niin hauskasti luritteli ja tuohinen pämppätorvi joskus ammahti kileästi kaukaa rannan niittyviidakoista. Ei Niilo-herra tahtonut ajatella moisia synkkiä asioita, vaan päinvastoin viihdyttää mieltänsä kuvittelemalla sitä pellavatukkaista hämäläistyttöä, joka oli muinoin elänyt tällä samalla paikalla katolisen papin forsiana, emännöitsijänä, ja asunut ehkä tuossa ikivanhassa, yhä lahomattomassa, joskin nyt jo maahan vajonneessa pikkutuvassa. Näitä samoja pihapolkuja, tätä samaa viileätä, pehmeätä ja kulumatonta piha-apilasta, ovat hänen jalkapohjansa, hänen varpaansa keveästi koskettaneet, kun hän on kesäillan hämyssä, varovasti vilkaisten ympärilleen, hiipinyt paterinsa, rakastajansa, luokse, – hiipinyt peläten ja hengästyneenä ja uponnut hänen odottavaan syliinsä vapautuneena, pelastuneena, riemastuneena, kuin olisi päässyt maailman turvallisimpaan satamaan. Niilo-pappi tunsi kuumasti kaihoten, miten rajattoman, juovuttavan suloinen tuo silmänräpäys oli ollut, miten pater oli sulkenut tytön syleilyynsä rakkaudenjanon palavalla, rajulla hillittömyydellä ajattelematta silmänräpäystäkään siveellisyysvalaansa. Ehkä he olivat kuiskailleet siinä samassa huoneessa, jossa Niilo-pappi nyt asui, sillä se oli tiettävästi ollut pappilan ensimmäinen ja rakennettuna jykevistä, tervaisista honkahirsistä kykenevä kestämään vielä toiset puolitoista vuosisataa. Ilmanko siellä niin usein tuli mieleen tällainen nuorten ihmisten intohimo, koko olemusta tärisyttävä kaipuu, joka tuotti Niilo-herralle niin tavatonta tuskaa siksi, että hän oli sitonut itsensä "naimattomuuteen" vielä lujemmalla valalla kuin konsanaan aikoinaan tuo tuntematon katolinen pappi.
Hän lähti menemään kirkkopolkua, joka johti saunan ohi. Tämäkin oli ikivanha, kyhätty jykevistä hongista, tervainen, musta, pieni kuin peukaloisen pesä. Mutta Niilo-herra tiesi, että sen löyly oli kuin taikaa, samalla kuumaa ja pehmeää, jäseniä norjistavaa ja nuorruttavaa, ja ylitse kaiken unohdusta ja rauhaa antavaa. Oli kuin noiduttua, että hän oli nyt, mennessään sen ohi, sekä näkevinään että kuulevinaan, kuinka muinainen Beata Magdalena kärsi sen pimeässä lämmössä ensimmäisiä synnytystuskiansa, ajatellen joka silmänräpäys vain häntä, joka oli saattanut hänet tähän tilaan. Näky oli niin elävä, että Beatan valkoinen iho suorastaan loisti saunan pimeydestä Niilo-herran rakkaudenjanoiseen mieleen ja sai hänet ummistaen silmät väristen kysymään itseltään, mihin tämä kaikki oli päättyvä ja kuka oli nämä mielikuvat hänelle lähettänyt, nostanut hänen veressänsä tämän polton?
4
Hän tuli kirkkopihaan ja kiersi asehuoneen ovelle. Se oli auki ja sisästä kuului puhetta. Niilo-herra tiesi odottaakin sitä, sillä hän oli tullut tänne tarkastamaan tilaamiansa esineitä, uuden, lujan kirkkokurin ja siveellisyyden toimeenpanemis- ja valvomisvälineitä. Niitä ei ollut vielä tässä pitäjässä ollut, mutta nyt ne oli tännekin hankittu, sillä se oli kirkon esimiehen tahto. Kansa oli opastettava lukutaitoon ja jumalansanan viljelyyn, hyviin tapoihin ja kuuliaisuuteen esivaltaa ja kirkkoa kohtaan, ellei hyvällä niin tinkimättömällä lujuudella ja vääjäämättömällä kiinteydellä. Niilo-herra tunsi katsoessaan siinä jalkapuuta ja mustaa penkkiä joutuvansa ristiriitaisiin mietteisiin, joiden hämärä sisällys oli se, että ne, jotka ehkä todella olisivat ansainneet näidenkin välineiden tarkoittaman rangaistuksen, todennäköisesti osaisivat välttää sen, kun sitävastoin ne, jotka ulkonaisista lankeemuksistaan huolimatta olivat säilyneet sydämeltänsä viattomina, joutuisivat varmaan kestämään häpeärangaistuksen mustan penkin ylimmällä istuimella.
"Hyvä on!", Niilo-pappi puheli hajamielisesti miehille, jotka olivat tuoneet kirkon uudet rangaistusvälineet ja asettaneet ne asehuoneeseen – kirkon etehiseen –, toisen toiselle seinälle. "Hyvä on, jättäkää ne nyt siihen. Onko ne tervattu? Jaha. Ja musta penkki on lisäksi mustattu kuten tuleekin. Kirkonisäntä maksaa teille sovitun hinnan kuten tiedätte. Jään tänne ja suljen itse kirkon. Hyvästi, hyvästi!"
Hän ajatteli oikeastaan aivan muuta ja puhui kuin unissaan. Miehet katsahtivat häneen ja toisiinsa, nostaisivat tutulla nykäyksellä pihkaisia ja likaisia rohdinhousujaan, tekivät kulmakarvoillaan hyvästelevän ilmeen ja menivät. Virsut eivät antaneet ääntä sattuessaan kivilattiaan, mutta kirkkopihan polku tömisi vaisusti askelten painosta. Niilo-herra huomasi kuuntelevansa heidän kävelyään kuin hänelle olisi ollut tärkeää päästä olemaan yksin tällä hetkellä ja paikalla. Miksi niin oli, sitä hän ei ymmärtänyt, mutta tunsi kuitenkin, kuinka asehuoneen hiljaisuus ja viileä hämy, johon virtasi auki jääneestä ovesta terävä kaista kesäistä valoa ja tuoksua, viihdyttivät hänen mieltänsä ja rauhoittivat hänen ruumiinsa levottomuutta. Hän istahti mustan penkin alimmalle portaalle – näitä oli kaikkiaan kolme – ja vaipui taas niihin kuvitelmiin, jotka olivat viime päivinä niin kummallisen voimakkaasti pitäneet häntä vallassaan.
Mitenkähän Beata Magdalena oli sovittanut lastensa syntymisen, sillä vaikka arvatenkin kaikki tiesivät hänen olevan paterin rakastettu, lapset olivat katolisenkin käsityksen mukaan aviottomia? Niilo-herra ei tuntenut senaikaisia menoja, mutta hän kuvitteli, että jonkinlainen katumuksenteko ja julkinen nuhde siinä oli ehkä tullut kysymykseen. Pater oli seurakuntalaistensa ja siis myös Beata Magdalenan rippi-isä, jolle tämän täytyi kerta kuukaudessa tunnustaa ajatussyntinsäkin. Kuka tietää, vaikka pater olisi juuri tällaisessa yksityisripin tilaisuudessa ensimmäisen kerran huomannut Beatan silmät ja muodon, ja tuntenut niiden äkkiä painuvan sydämeensä. Niin voi käydä. Sen oli Niilo-herra itse kokenut, kun oli joutunut keväällä pitäessään rippikoulua katsomaan Lemmittylän Beatan kirkkaisiin sinisilmiin ja jakaessaan Herran Ehtoollista näkemään nämä kyyneltyneinä. Niilo-herran täytyi istuessaan tässä mustan penkin alimmalla portaalla tunnustaa Jumalalle, ainoalle rippi-isälleen, että hän todellakin oli tuona pyhänä hetkenä nähnyt vain Beatan tunteesta syventyneen ja kyynelistä herkistyneen katseen, hänen siveän, lapsellisen, puhtaan muotonsa ja puoliavoimet, täyteläiset, kuumat huulensa, joiden välistä oli loistanut kaksi kirkasta, kiiltävää hammasta ja jotka olivat kutsumalla kutsuneet ja pyytämällä pyytäneet oikeuttansa, suurta onnensaatavaansa, nuorta hehkuvaa rakkaudensuudelmaa. Sen kaiken hän oli nähnyt ja todennut kesken hartauttansa ja pyhää toimitusta, ja tuo näky oli tunkeutunut hänen sydämeensä kuin salama. Hän oli horjahtanut ja hänen kätensä olivat alkaneet vapista niin, että viiniä oli läikähtänyt kalkista. Niin hän oli antanut yhtäkkiä syttyvän intohimon synnillisesti häiritä pyhää, korkeata tunnelmaa.
Niilo-pappi hymähti katkerasti. Siispä oli oikein, että hän istui tässä mustalla penkillä kärsimässä edes Jumalan nähden häpeärangaistustansa. Jos tuo jalkapuu olisi lähempänä, ei kohtuus tulisi ylitetyksi, vaikka hän lisäksi sijoittaisi jalkansa sen mustiin reikiin. Kaiken hän oli ansainnut ja ansaitsi joka hetki sillä, ettei voinut unohtaa Lemmittylän Beataa, ei tämän silmiä, kasvoja, suuta eikä koko viehkeätä olemusta, vaan kaihosi häntä joka silmänräpäys kuin janoinen vettä.
Minkähänlaisia olivat tosiaankin olleet ne ripittäytymistilaisuudet, jolloin muinainen nuori Beata oli tunnustanut ajatussyntinsä nuorelle paterille? Turun tuomiokirkon romusäiliössä oleva katolisen ajan rippituoli oli sellainen, etteivät ripittäjä ja ripitettävä voineet nähdä toisiaan, mutta täällä syrjäperukalla, jossa Beatan ollessa lapsi kirkon rakentamista vasta aloitettiin, ei varmaan ole tuollaista tuolia ollut. Tyttö on tullut paterin luo ja polvistuttuaan tämän eteen alkanut kuiskata ja ripittäjän kysymysten johtamana tunnustaa yhä enemmän. Syttyivätkö heidän tunteensa tuollaisina kahdenkeskisinä hetkinä vai olivatko ne syttyneet jo aikaisemmin, paterin tutustuessa kyläläisiin ja käydessä Lemmittylän synkässä, linnamaisesti neliöön rakennetussa suurtalossa? Ehkä oli silloin, paterin tultua katetusta portista pihalle, jostakin kuulunut helähtävä nauru ja aitan pimeälle ovelle ilmestynyt valkea näky, pellavatukkainen tyttö, jolla oli kullat kulmillansa, ristit rinnoillansa, päällänsä sinihamonen? Eivät päälliköiden lemmikkityttäret siihen aikaan liialla työllä itseään rasittaneet eivätkä rumentaneet, vaan oleksivat kuin aatelisten armot kotiväkensä silmien ilona ja arkielämän kukkasina. Voihan olla, että pater silloin pysähtyi ja teki neitoa kohti siunauksen merkin, ja että neito tuli ujona saapuville ja ohjasi vieraan suurpirttiä kohden, jonka ovelle ja ylimmälle portaalle oli jo ilmestynyt korkea hahmo, itse Iso-Lemmittylä kairalakissaan, pellavapaidassaan, helavyössään ja lapikkaissaan. Rinnallaan hänellä oli emäntänsä, väkevä valtiasnainen, vanhin Ison-Hiiden tyttäristä, kuten kirkonkirja kertoi, vyöllänsä raitainen liina ja avainnippu. Ei kumartanut pappi paljoa, mutta kuitenkin hiukan, sillä noissa kahdessa ja varsinkin isännässä oli jotakin, joka kehoitti kunnioitukseen ja nöyryyteen. Isäntä ei kumartanut ollenkaan eikä koskenut lakkiinsa, vaan ojentaen kätensä katseli nuorta pappia tutkivasti tuuheiden kulmiensa alta.
Niilo-herra säpsähti hereille kuvitelmistaan, jotka olivat niin todentuntuisia kuin hän olisi itse elänyt ja kokenut ne. Ehkä jo tuona ensimmäisenä käyntinä Beatan muodosta ja katseesta oli jäänyt paterin mieleen sitä erikoista "jotakin", joka ei enää katoa, vaan päinvastoin syöpyy syvemmälle ja kasvaa, kunnes on vallannut sielun? Niilo-herra tiesi nyt, miten sanomattoman suloista se on, kuinka se hersyy hiljalleen koko olemukseen hunajaisena makeutena, jossa on samalla omaa salaperäistä karvauttansa. Se on eräänlaista alakuloisuuden ja murheen onnea, hyvää oloa silmien vuodattaessa vesiä syystä, jota ei voi selittää. Oliko pater jo sen tunteen vallassa palatessaan tänne kirkon puolelle tuosta alangon läpi, jossa ehkä silloinkin niinkuin nyt asui alakuloisesti huuteleva kuovipari, ja aikoiko hän tämän käyntinsä jälkeen yhä useammin, samoin kuin Niilo-herra nyt, katsahdella kaihoavasti alangon toiselle puolelle, siellä linnamaisesti uhmaavaan, korkeaharjaiseen rakennusrykelmään? Aikoiko hän ehkä ulottaa kävelyjänsä tuonne alangon tielle, peltojen pientareille, pensaikkoon ja viidakkoon, kuusikkoon ja koivikkoon, jossa isot kummitusmaiset kalliot kasvattivat pehmeätä sammalta ja houkuttelivat istahtamaan ja miettimään noita silmiä, joihin oli tullut katsoneeksi liian syvälle? Sitä ei voinut tietää, sillä kaikki tuo lepäsi jo multana, unelmana ja kaihona vuosisatain alla, mutta se tuntui niin sanomattoman todennäköiseltä sen valossa, mitä samoista asioista, melkeinpä ihmisistäkin – nykyisestä papista ja Ison- Lemmittylän sinikaunokista – kertoivat nykyiset hetket, itkivät huudoillansa alangon kuovit, kuiski hiljaa jaloissa kahiseva rantapolun ruohikko, suhisi tuuli synkän kuusikon kallioimarteissa. Milloin tuli se silloinen sinikaunokki ripille paterin luo – tämän kotiinko vai kirkkoonko messun jälkeen, isän ja äidin visusti saattelemana ja vartioimana? Milloin heidän kuiskauksensa katkesivat ja syntyi hämillinen, punehtuva vaitiolo, milloin hakeutuivat kädet käsiin ja huulet huuliin? Milloin, milloin...? Sitä ei voinut tietää, sillä koko se taivaallinen, väkevä, ihmeellinen hurma, joka valtasi heidät tuona silmänräpäyksenä ja sai unohtamaan kaikki siveydenlupaukset, isän ja äidin tahdon, tulevaisuuden vaikeudet ja tuskat, oli haihtunut vuosisatain verhon taa häivähdykseksi, joka hetkeksi herkistää mielen ja häviää äkkiä kuin lukinseitin kimallus. "Onko minun määrä kulkea samaa tietä?", huomasi Niilo-pappi ajattelevansa ja samalla värisevänsä sekä pelosta että onnesta, "ja ehkä kerran koettava tuo hetki, jolloin ei ole enää sielunpaimenta eikä rippilasta, vaan nuori mies ja nainen, molemmilla rinnassa rakkaus, peloittava käsky antaa toisilleen kaikkensa? Kestäisivätköhän tuolla hetkellä valat ja velvollisuudet, sillä niin vastustamaton on ihmisessä todellisen rakkauden voima? Se on kuin väkevä tulva, kuin tuli... Minä, Niilo Antinpoika, tämän seurakunnan kirkkoherra, tiedän todistaa sen, sillä rakkaus on vallannut sydämeni kuin lumous. Ja koska niin on käynyt ja olen mielessäni lukemattomia kertoja omistanut Ison- Lemmittylän tyttären, niin on oikein ja kohtuullista, että istun tällä häpeän mustalla penkillä, ei vain sen alimmalla, vaan kolmannella, ylimmällä portaalla..."
Sielunsa ristiriidan vallassa Niilo-pappi todellakin nousi ylimmälle portaalle ja painaen kasvot käsiinsä ajatteli katkerasti, että tämä oli vain teeskentelyä. Jos kirkko olisi täynnä väkeä, hän ei ikinä suostuisi kärsimään tällaista julkista häpeärangaistusta, vaan kulkisi pää pystyssä kuin hurskaista hurskain ja istuttaisi mustalle penkille kenet vain, rakkaimpansakin, jos vain hänen oma kunniansa sitä vaatisi...
5
Hän laskeutui penkiltä tuntien yhtäkkiä vapautuvansa tuskastaan ja ankarista itsesyytöksistään. Oli kuin olisi raikas, lempeä henkäys pyyhkäissyt hänen otsaansa ja vilvoittanut sitä tai pehmeä käsi herttaisesti tunnustelevin sormin hyväillyt ja silittänyt hänen hiuksiansa. Se oli tietenkin ovesta tuleva tuulenhenkäys, mutta vaikka hän tajusikin sen, häntä miellytti tänään tulkita kaikki yliluonnollisten voimien ilmaukseksi. Kuka tietää, vaikka olisi todellakin lempeän naisen käsi lievittänyt hänen tuskaansa, naisen, jonka henki ehkä asui tässä pyhätössä, vartioiden rakkaitansa, pateria, joka oli ollut nuorena niin sielukas, niin tunteellinen, uljas, syväkatseinen, toisen kerran seesteisesti, puhtaasti, miehekkäästi iloinen, toisen taas lyijynraskaasti alakuloinen?
Hän meni kirkkoon ja kysyi itseltään kynnyksellä puolileikillä, pitikö hänen ehkä hypätä sen yli tasajalkaa? Muuten näet vainajat eivät päästäisi kirkosta ulos. Mutta hän astui kuitenkin kynnyksen yli tavallisella käyntiaskeleella alistumatta tällä kertaa siihen lumoon, joka seuraili häntä tänään kaikkialla. Pappina hän harvoin tuli sisään tästä ovesta, joka oli alttaria vastapäätä, vaan melkein aina sakastin kautta, alttarin vieressä olevasta pienestä ovesta, joka näkyi unohtuneen suntiolta auki. Hänellä oli asiaa sakastiin ja hän läksi siis astelemaan pitkin pääkäytävää alttaria kohti. Hänen tullessaan pitäjään kirkko oli ollut vielä katolisuuden ajan jäljeltä melkein sellaisena, millaiseksi se oli aikain kuluessa muodostunut: seinämaalauksineen ja alttarikoristeineen. Penkkejä ei silloin ollut, vaan lattia oli autio. Seurakuntalaiset olivat polvistuneet siihen vieläkin, vanhasta perinnetavasta. Niilo-herralla ei ollut mitään sitä vastaan, sillä nöyrtymistä ja harrasta palvonnanhenkeähän se ilmaisi. Nyt se ei kuitenkaan enää käynyt oikein päinsä, sillä piispan vaatimuksesta seurakunnan oli täytynyt teettää jykevät selkänojapenkit, joissa ei päässyt polvistumaan. Hyvä oli, että penkit oli laitettu, sillä seisoalta ei kukaan olisi jaksanut kuunnella pitkää jumalanpalvelusta, jonka saarna saattoi kestää kolmekin tuntia. Toisaalta tuollainen kokolailla mukava penkki houkutteli silmät umpeen, kun saarna ja muu meno alkoivat väsyttää. Oli penkeistä vielä se haitta, että ne aiheuttivat riitaa arvojärjestyksestä. Aatelisia, virkamiehiä ja hengellisiä varten oli varattu omat penkkinsä, jotka riittivät heille, koska heitä ei pitäjässä ollut muita kuin Niilo-herra ja nimismies. Siinä suhteessa ei siis ollut pelkoa riidasta. Mutta suurtalolliset olivat yhtä ylpeitä kuin konsanaan aateliset. Iso-Lemmittylä oli nimennyt omansa heti papinpenkin takaa ja antanut pitäjäläisten ymmärtää, ettei hän mielellään suvainnut siihen tulevan muita, mistä toiset yhtä sukuylpeät eivät olleet hyvillään. Siihen penkkiin tuli Beata joka sunnuntai ja kohdisti Niilo-pappiin ujon, mutta säteilevän, jotakin ikäänkuin odottavan ja ihmettelevän katseen. Niilo-pappi koetti välttää katsomasta häneen, mutta huomasi kuitenkin aina hetken kuluttua, kun oli mielestään saarnannut riittävän kauan muille tahoille, kääntyvänsä Beataan päin kuin puhuaksensa sillekin suunnalle. Mutta silloin hänen ajatuksensa pyrki harhautumaan pois tekstistä ja puhe takeltelemaan, sillä Beatan katsominen toi mieleen jotakin muuta – sellaista päivänhohdetta, joka ei kuulunut hänen saarnaansa.
Hän tuli seisahtaneeksi ovensuuhun ja katsoneeksi alttarille päin. Miten kaunis kirkko olikaan nähtynä tästä, katseen kulkiessa pitkin keskikäytävää ja suippojen holvien reunapiirteitä, syventyessä ikkunoiden salaperäiseen värihämyyn, josta yhtäkkiä saattoi puhjeta esiin kirkas kimmellys, ja kohotessa alttarin korkeuteen. Saksansodasta oli aikoinaan eräs pitäjän ratsumies toimittanut tänne, kotipitäjänsä kirkkoon, maalauksen, joka esitti Vapahtajan ottamista alas ristiltä. Maalauksen tuoja, puujalan saanut ja toisen kätensä menettänyt ratsumies, joka vielä eli pitäjässä kerjäläisenä, oli kertonut sen lähettäjän hartaasti pyytäneen, että se asetettaisiin vanhaan kotikirkkoon. Häneltä oli tiedusteltu, mistä ja miten taulu oli hankittu, mutta tuoja oli vastannut välttelevästi. "Mistäpä ne siellä tavarat hankittiin", hän oli hymähtänyt ja kertonut lähettäjän olleen silloin haavoittuneena ja pitäneen tätä tauluasiaa kovasti tärkeänä. "Arvelin kyllä", oli sotamies sitten naurahtaen sanonut, "että tänne kirkkoon olisi paremmin sopinut se kallisarvoinen ehtoollismalja, jonka kyljessä oli koristeina kauniita sinisiä kiviä ja jota näin hänen – Pekan – säilyttävän satulalaukussaan, mutta Pekka sanoi, ettei malja jouda siihen tarkoitukseen. Senhän voi myydä, mutta tuollaisesta kuvasta ei kukaan maksa mitään". Niin se oli sitten asetettu alttaritauluksi. Näki muuten selvästi, miten taulu oli saatu: ryöstetty jostakin kirkosta viiltämällä se puukolla irti kehyksistä. Sitten se oli kääritty tiukalle rullalle, mistä ja pitkällisestä kuljetuksesta oli aiheutunut väripalojen irtautumista sieltä täältä. Mutta tästä huolimatta Niilo-herra oli heti huomannut – sillä hän oli nähnyt tauluja Turun tuomiokirkossa ja porvarien kodeissa –, että taulu oli kaunis, että Vapahtajan kalpean ruumiin ympärille ryhmittyneet henkilöt, varsinkin naiset, olivat järkyttävän todellisia: miehet jalopiirteisiä, vakavia, täysin selvillä, kuten erikoisesti Nikodemus, tehtävän ainoalaatuisesta, ylevästä ja aatteellisesta merkityksestä, naiset itkeviä, suloisia, varsinkin Magdalena. Niilo-pappi oli säpsähtäen huomannut, että Magdalenan muodossa, johon sattui jostakin ikuisuudesta päivänsäde kirkastaen sen ylimaalliseksi, oli jotakin, joka muistutti Ison-Lemmittylän Beatasta. Ja samalla kuin hän näki tämän, hän totesi salaperäisen valon sattuvan myös Vapahtajan kyljen haavaan ja siitä noruvan veren olevan vieläkin kuin elävää, lämmintä, parhaillaan tippuvaa syntisen ihmiskunnan lunastukseksi. Viiltävä tuska oli silloin leikannut Niilo-herran sydäntä.
Kun hän nyt taas katsoi sitä, pääsi jostakin valonsäde kimmeltämään Magdalenan kasvoilla ja Vapahtajan kyljen haavassa. Se teki nämä niin eläviksi, että Magdalenan kyyneleet alkoivat virrata pitkin hänen poskiansa kimallellen kuin helmet, ja Vapahtajan veri hänen kylkensä haavasta sädehtien oudossa valossa tummanpunaiselta kuin liekehtivä jalokivi. Niilo-herran sydäntä viilsi taas tulinen miekka ja hän voihkaisi itsekseen tuskasta, kun "synti" piirtyi hänen tuntoonsa ja hän pelkäsi olevansa kykenemätön, voimaton, vastustamaan sitä. Hän läksi horjuen, raskain askelin, kulkemaan alttaria kohti.
Kuinka hän olikaan aluksi, saatuaan vanhat, eriskummalliset maalaukset peitetyiksi liimavärillä, iloinnut kirkon uudesta, vitivalkoisesta puhtaudesta. Kadonneet olivat helvetit, paholaiset, paratiisit ja enkelit, kadonneet Eeva, Aadam ja käärme, ja sijaan oli tullut selvä järki, puhdas seinä ilman minkäänlaisia lapsellisia, naurettavia katolisia kierukoita. Enkeleitä oli tosin ollut hiukan vaikea peittää, sillä kesken maalaustouhunsa Niilo-herra oli tullut ajatelleeksi, että niillä oli oikeastaan tavattoman hurskaat, viattoman ihmettelevästi katsovat silmät ja pyöreät, punaiset posket kuin juuri unesta heränneillä kehtolapsilla, mutta piiloon saivat painua nekin. Kuvainpalvelustahan ne kaikki edustivat – liiaksi oli luterilaisuuteen jäänyt tällaista katolis-pakanallista hapatusta.
Mutta sittemmin ja varsinkin tällä hetkellä Niilo-pappi oli alkanut muistella ja ajatella vanhan kirkkonsa maalauksia ja koristeita toisin: myötämielisesti, kaipaavasti. Olisikohan tämä johtunut siitä, että ikkunat, jotka tietenkin jäivät entiselleen, heittivät pienistä, värillisistä, paksuista kuusikulmaruuduistaan kirkon seinille kummallisesti väräjäviä kuvioita, joita saattoi haaveksia vaikka miksi. Tuossakin kohden himmertävä sinipunerva läikkä oli kuin pyhä neitsyt, jolla oli lapsi sylissään ja silmissä autuas katse. Ihmeellinen neitsyt hän olikin – vaaleatukkainen, sinisilmäinen, kuin ilmetty Beata. Niilo-herrasta tuntui yhtäkkiä, että hän oli valkoisella järkevyydellään karkoittanut kirkosta sen lapsenmielen, tosihurskauden, ehdottoman antautumisen, pyhän hartauden ja tunteen, joka asui selittämättömänä hämynä näiden holvien alla ja vaikutti ihmiseen aivan toisin ja tehokkaammin kuin tämä kylmä ja tunteeton valkeus, toisin kuin hänen ankarat oikeaoppiset saarnansa. Olipa onni, että hän oli malttanut jättää paikoilleen Pyhän Hengen vertauskuvan, kyyhkysen, "taivaankäen", kuten kansa sanoi, joka yhä leijui tuossa syvimmän holvin laesta riippuvan lankansa varassa keveänä kuin pyhä huokaus, ja ylensi mieltä salamyhkäisyydellään. Jos kirkko olisi ollut entisellään, sellaisena kuin sitä täällä kaihoten muisteltiin – Niilo-herra tiesi näin tehtävän, vaikka sitä koetettiin häneltä salata –, se olisi tuonut Niilo-herran omaan aikaan tälle niin tarpeellisen tuulahduksen lapsenomaista hartautta, pyörein, ihmettelevin silmin katselevia enkeleitä ja elämänpuun oksien ritvoja ja kukkia.
Hän saapui alttaripiirin reunalle ja katsoi siitä alttaritaulua. Auringon himmentynyt hehku valaisi Magdalenan kasvoja ja hänen kyyneleitään, jotka kastelivat poskea ja vyöryivät kimallellen hänen rinnalleen. Se valaisi Vapahtajan kyljen haavaa ja sai hänen verensä punoittamaan polttavan loistavasti. Niilo-herra tunsi taas kiusauksensa iskun ja vaipui alttaripiirin portaille polvilleen, pää painuneena käsiin kuin ei olisi päässyt kylliksi matalalle. Sielunsa tuskassa hän haki Jumalaan sitä mystillistä yhteyttä, jonka oli oppinut tuntemaan ei tekohurskautensa eikä nuhteettoman vaelluksensa vaan katkeran synnintuntonsa kautta, joka oli tulisena rautana sähisten korventanut hänen sydäntänsä. Mutta Jumala ei avannut hänelle yhteyttänsä, sillä Niilo-pappi ei tosivakaumuksella rukoillut voimaa vastustaakseen kiusausta, vaan pyysi samalla kuin salavihkaa lupaa saada langeta siihen ja kokea sen hekuman ja onnen. Hän kauhistui itsekin sitä, että uskalsi näin, kiusauksensa uneksitun hurman aiheuttaman mielettömyyden vallassa, ikäänkuin houkutella Jumalaa edeltäpäin suomaan anteeksi sen synnin, jonka hän oli lukemattomia kertoja tehnyt ajatuksissaan. Eikö se ollut vielä suurempi synti kuin tuo itse haaveiltu teko, tuo unelmoitu kielletyn hedelmän poimiminen? Oli, sillä siten hän tavallaan rukoili Jumalaa rikostoverikseen: vartioimaan, ettei ketään pääsisi näkemään, kun hän käy varastamassa omenan.
Hän harhautui pois Jumalan-etsinnästään ja sekautui kirjaviin ajatuksiin, jotka vilisivät hänen sielussaan monenlaisina kuvina ja sävelinä, milloin sulostuttaen, milloin tyrmistyttäen mieltä. Silmäten taas tauluun, joka oli nyt tumma, hämyinen, tutkimaton, vain Vapahtajan kasvoilla häivähdys vielä elävää tuskaa ihmisten syntien tähden, hän nousi ja meni sakastiin. Kääntyessään kuin jonkun voiman käskystä tämän ovelta katsomaan taakseen hän tunsi, kuinka sieltä tuijottivat häneen tuhannetkin silmät. Kirkko kokonaisuudessaan katsoi häneen totisesti, miettiväisesti, surren, sillä se tunsi ihmisen heikkouden ja kiusausten voiman. Vainajat katsoivat häneen äänettöminä, vakavina, murheellisina, sillä nekin tiesivät, mikä ihminen on ja miten vaikeaa on hänen vaelluksensa. Kuinka selvästi Niilo-pappi olikaan näkevinään tältä paikalta elämänpuun, jonka ritvat kiertelivät ihmeellisenä köynnöskudoksena pitkin seiniä ja holvien ja kaarien reunustoja, vaiheillansa kuin lintuina liitelemässä rusoposkisia lapsienkeleitä. Eikö pysähdykin nyt eräs vaaleahiuksinen enkeli lennossaan ja kohdista Niilo-pappiin tarkastavaa, kysyvää, vakavaa, lapsenomaisesti ihmettelevää, ujoa ja pelkäävää katsetta.
Hän silmää vielä kerran ylös hämyiseen holvistoon ja näkee siellä elämänpuun latvan kohoavan näkymättömiin ja Paratiisin suvihenkäyksen hiljaa keinuttelevan sen hiuksenhienoja ritvoja. Ne ovat täynnä kärsimyksen ja lunastuksen, veren ja toivon kukkia: samettilehtisiä veriruusuja, joista loppumattomasti noruu taivaallisia kastepisaroita, ja kärsimyksen sinikukkia, joiden nielussa on orjantappurakruunun, vasaran ja naulojen kuva. Hän tuntee niiden suloisen tuoksun ja aavistaa, mikä ilon ja murheen, onnen ja onnettomuuden, nautinnon ja tuskan rikkaus asuu elämänpuun vienosti suhisevien, silkkirihmaisten ritvojen varjossa. Väkevä liikutus valtaa hänet ja hän menee pieneen sakastiinsa, istuutuu raskaasti sen ainoalle, natisevalle tuolille, ja painaen pään käsiin miettii kaihoansa ja mitä hänen olisi tehtävä.
6
Silloin hän tuli katsoneeksi jalkoihinsa, lattiaan, ja huomanneeksi saman, minkä lukemattomia kertoja ennenkin: paaden, joka oli sen alla olevan haudan peittona. Mutta erästä seikkaa hän ei ollut aikaisemmin tullut panneeksi merkille niin tarkoin kuin nyt – sitä näet, että kun alkoi seurailla askelista kuluneen kiven pinnassa olevaa syvennystä, joka esiintyi nyt selvästi siksi, että iltapäivän kirkkaus pääsi valaisemaan sakastin, siitä syntyi kirjain B. Ja kun tutki tarkoin sen vierustaa, saattoi kuvitella siinä olevan vielä kaksi kirjainta: M:n ja L:n, sekä näiden alapuolella A:n ja L:n. Hiukan siristämällä luomiaan ja kallistelemalla päätään voi nuo kirjaimet nähdä selvästi.
Niilo-herran sydän alkoi sykkiä nopeammin. Hän oli tiennyt, että sakastin lattian alla oli hauta, mutta ei ollut välittänyt tutkia, keitä olivat olleet ne henkilöt, joiden tomua hänen jalkansa polkivat harva se päivä. Kirkon lattian alus oli täynnä hautoja, joihin vieläkin jotkut kätkivät vanhalla oikeudella omaisiansa, mutta niitä peittäviin paasiin hakattiin vain harvoin nimet. Alttarin läheisyyteen oli haudattu pappeja ja näiden nimikirjaimet, syntymä- ja kuolinvuodet oli paasiin kyllä kaiverrettu, mutta Niilo-herra muisti nyt selvästi, tarvitsematta mennä katsomaankaan, ettei niissä ollut Andreas Laurentiin nimikirjaimia. Ei ollut siksi, että ne olivat tässä paadessa, että tuon katolisen papin hauta oli sakastissa, tässä hänen jalkainsa alla.
Hän siirsi vaistomaisesti, kuin peläten rienaavansa jotakin pyhää, jalkansa ja tuolinsa pois paaden päältä ja alkoi ajatuksissaan selvitellä, miten Beata Magdalena Lemmittylä oli joutunut haudatuksi tänne. Helposti saattoikin päätellä, mistä se oli johtunut. Tietenkin siitä, että kun hän oli jalkavaimo, häntä ei saanut haudata varsinaisen kirkon lattian alle, vaan korkeintaan tänne sakastiin. Eikä oikeastaan tännekään, vaan tuonne kirkon aidan viereen, jonne kätkettiin itsensä menettäjät, murhaajat ja muut sellaiset Jumalan hylkäämät. Sitä oli ehkä vaadittukin, mutta Andreas Laurentii ei kai ollut suostunut, vaan oli tehnyt rakastamalleen naiselle sijan sakastiin. Siihen hän ehkä oli kätkenyt pienen tyttärensä Beata Marian, sillä samat kirjaimethan sopivat myös hänelle, ja siinä hän oli viimein itsekin saanut leposijansa.
Niilo-pappi hymyili, vaikka liikutus nosti vettä hänen silmiinsä. Pater Andreas kävi varmaan täällä joka päivä, vieläpä yöllä, ja polvistui tässä jossakin olevaan rukoustuoliinsa. Kuka tietää, vaikka se olisi ollut tuossa eheän seinän kohdalla, yläpuolellaan siinä vielä oleva Ristiinnaulitun kuva. Neitsyt Maarian kuva siinä oli myös ollut. Niilo-pappi saattoi mielessään selvästi nähdä rukoustuolin, Pyhän Neitsyen ja ylimpänä Ristiinnaulitun, joka kärsimyksensä tuskallisimmalla hetkellä kuitenkin ehti katsahtaa säälivästi äitiänsä ja hartaasti rukoilevaa Andreas-pateria. Kuinka hyvä paterin olikaan rukoilla Kristusta, sillä ymmärsihän tämä tietenkin Beata Magdalenan kohtalon olevan samanlaatuinen kuin oli ollut hänen oman äitinsä osa. Ja kuinka hyvä hänen oli ollut siirtää katseensa Jeesuksesta tämän äitiin, Neitsyt Maariaan, ja rukoilla hänen puolustustaan, hänen, joka omasta kokemuksestaan tunsi rakkauden salaisuuden ja äitiyden suuren onnen ja tuskan.
Niilo-pappi muisteli kirkon rakennusvuosia ja valmistumista sekä asetteli niiden yhteyteen Beata Magdalenan kuolinvuotta. Hänelle tuli silloin mieleen ajatus, että pater Andreaan rakastettu saattoi varsin hyvin olla ensimmäinen kirkkoon haudattu vainaja. Jos niin oli, ja mikäpä esti uskomasta sitä, Beata Magdalena oli kirkon haltija. Niin näet tiesivät tietoniekat, jotka myös osasivat neuvoa, miten sai nähdä kirkon haltijan. Niilo-herraa värisytti taikuus, sillä mm. nämä olivat juuri sellaisia asioita, joiden vuoksi noitia poltettiin. Hän ei tahtonut ajatellakaan niitä, sillä niissä oli kummallista tartuntaa, joka saastutti ja lumosi mielen, niin että oli pitkiä aikoja todellakin kuin noiduttu.
Ei ainakaan Beata Magdalenassa ollut noituutta, vaikka hän olisikin ollut kirkkonsa haltija. Päinvastoin saattoi mielellään uskoa, että se lempeä inhimillisyys, joka pyrki väkisinkin nykyisin huokumaan Niilo-papin saarnoista, se anteeksiantamisen halu, syntien ja oman voimattomuuden tunnustaminen, joka niin usein herkisti hänen sydäntään, oli ehkä hänen näkymättömän, lempeän rauhanhenkensä kuiskausta. Täällä hän asui pienessä kirkossa kaikkien rakkaidensa hyvänä haltijattarena, hymyillen onnesta silloin, kun hyvät ajatukset levittivät tuoksuaan, ja itkien surusta silloin, kun pahuus sai tuntuville kolkon uhonsa.
Niilo-herra katsahti peläten ympärilleen, sillä hänestä tuntui kuin yliluonnollinen olento olisi seisonut hänen vierellään ja katsonut häneen niinkuin se, joka tietää kaikki. Hänen täytyi liikahtaa päästäkseen irtautumaan selittämättömästä lumosta, joka pyrki ikäänkuin vangitsemaan häntä. Hän otti seinässä olevasta lokerosta, jossa katolisena aikana varmaan oli säilytetty jotakin pyhäinjäännöstä tai ehkä pyhiä astioita, eräitä sinne talletettuja kirkonkuria koskevia tuomiokapitulin kiertokirjeitä, joita tarvitsi pian pidettävän rangaistussaarnan sepittämisessä, ja lähti sitten pois. Hän asteli arvokkaasti ja kunnioittavasti jälleen kirkon läpi, alttarilta ovelle päin.
7
Hänen tullessaan kirkkotielle siinä oli saapumassa kotiin kylän karja. Päivä oli loppumassa ja ehtoo tulossa, ja aurinko paistoi jo matalalta heittäen olevaisuuteen hiljaa riutuvaa, surumielistä kajoa. Niilo-pappi käännähti ja katsoi kirkkonsa päätyä, jossa pyhimysten sijat ammottivat tyhjinä. "Minun täytyy pelastaa loputkin pyhimysparat tuolta luukamarista", hän ajatteli tuntien katuvansa, että oli pudottanut ne pois paikoiltaan; "vien ne kotiin ja asetan sinne; särkyneitä täytyy koettaa korjata, sillä katkenneet käsivarret ja muut sirpaleet otettiin muistaakseni myös talteen".
Karja meni nyt hänen ohitseen. Paimen – Hartikka-ukko, joksi häntä sanottiin, sillä äidin nimi oli ollut Hartikka – kulki tienviertä ja soitti leppäpillillään juoksevaa, luistavaa luritusta. Niilo-papin kohdalla hän levitti vanhan, takkuisen naamansa ystävälliseen irvistykseen ja sanoi luottavaisesti ja iloisesti "ehtoota". – "Ehtoota, ehtoota!", vastasi Niilo-pappi ja katsahti syvälle paimenukon vedensinisiin silmiin. Niistä loistava vilpitön lapsellisuus ja kirkkaus valaisivat hänelle yhtäkkiä ihmisen olemusta. "Vaikka olet, Hartikka-ukko, tuollainen ryysykasa, täiturkki ja homeparta, olet silti ihmeellinen olento – ihminen, Jumalan kuva, käsittämätön kuin olevaisuus".
Hänellä oli ollut Hartikalle asiaa jo viikon päivät, mutta ei ollut saanut sitä vielä toimitetuksi. Tämä johtui asian erikoisesta, ukolle varmasti ikävästä, vastenmielisestä luonteesta. Mutta kun sattuma oli tuonut äijän täten hänen puheilleen, niin parasta kai oli sanoa sanottavansa nyt. Tosin olisi kaksi todistajaa pitänyt olla saapuvilla, mutta välttihän näinkin, sillä Hartikka-ukkohan oli itse rehellisyys eikä tarvinnut sellaisia. Niilo-pappi huusi Hartikkaa pysähtymään.
Ukko tuli ja Niilo-pappi tarkasteli häntä mietteissään. "Hänessä on jotakin pöyristyttävää, mikä johtunee siitä, että hän on noidan ja munkin lapsi, siitetty, kuka tietää, itsensä pimeydenruhtinaan ollessa saapuvilla. Mutta siitä huolimatta hän rakasti onnetonta äitiänsä ja tämä häntä. Se roviokohtaus on ollut järkyttävä – se järkyttää minua vieläkin! Minun täytyy kysyä sitä joskus Hartikalta itseltään. Ehkä hän kertoo minulle, vaikka ei kellekään muulle, mitä silloin oikeastaan tapahtui. Pyöveli sanoi noitaa viattomaksi. Kerrotaan, ettei Raahen kreivi hyväksynyt noitatuomioita; ei ole muka noitia olemassakaan, vaan ainoastaan höperöitä naisia, jotka lopuksi tunnustavat omakseen sen, mistä heitä syytetään – tunnustavat hulluudesta ja jatkuvien kidutusten pelosta. Se on kamalaa! Miksi Jumala, joka on vain hyvä eikä voi olemustaan kieltämättä ainakaan itse matkaansaattaa pahaa, sallii ihmisten toimeenpanna tällaisia hirveyksiä? Sanovat nuortenkin naisten voivan olla noitia. Sellaiset kuuluvat olevan erikoisen kauniita ja tavattoman vietteleviä! Ei kuulemma ole niin pyhää miestä, ettei tämä lankeaisi heidän verkkoonsa, kun he vain tahtovat. Heidät sanotaan tunnettavan siitä, että heillä on naisen ujoimmassa paikassa pieni hevosenkengän tai kavion muotoinen luoma. Paholainen näet painaa sen siihen omistuksensa merkiksi rakastaessaan kaunista saalistaan ensimmäistä kertaa".
Niilo-pappi pyyhkäisi otsaansa ja mumisi itsekseen rukouksen, sillä hän tahtoi karkoittaa tällaiset mielikuvat, jotka väliin ilman erikoisempaa aihetta ryntäsivät hänen kimppuunsa. Hän tiesi niiden olevan kaikkien ihmisten vaivana ja aiheuttaneen ilmiantoja ja syytöksiä, jotka olivat monessa tapauksessa johtaneet roviokuolemaan. Hänellekin, Niilo-papille, niitä oli tehty, vieläpä sellaisia henkilöitä vastaan, että pahuuden pohjattomuutta oli täytynyt kauhistua. Eivät nuoruus, kauneus eikä rikkaus näyttäneet voivan tässä asiassa suojella ketään, vaan jos jotakin vastaan syntyi vihaa, kateutta tai muuta pahansuopaa mieltä, jos ken sai rukkaset haluamaltaan naiselta, niin lähellä oli vaara, että tällaisten aiheiden johdosta nousi syytös noituudesta. Se kierteli ensin salaisena kuiskimisena talosta taloon, henkilöstä toiseen, ja sen sisällyksenä oleva aivan tavallinen asia sai eriskummalliset selitykset ja pöyristyttävät merkitykset. Lopuksi juorun ja panettelun kohde huomasi olevansa kaikkien kammoama, jopa niin, että oma isä ja äiti, sulhokin, hylkäsivät hänet. Nimetön kauhu, saatanan vallan pelko, valtasi kaikki, ja harvinainen onni oli, jos syytetty selvisi asiasta hengissä.
Pilli-Hartikka luritteli siinä leppäpillillään odotellessaan Niilo-herran ilmoittavan asiansa. Hän oli jo vanha mies, pää kalju kuin munkilla, mutta niskassa ja ohimoilla tuuheata, valkoista tukkaa. Siniset silmät tuikkivat lapsellisesti pörröisten kulmakarvojen alta. Likainen ja takkuinen parta valui kuin keltainen vaahto poskipäistä ryntäille. Päähineenä ukolla oli sarkainen kairalakki ja pukuna rohtimiset paita ja housut, joita piti paikoillaan nahkavyö. Jalkineina olivat virsut ja aseena puukko, joka riippui vyöstä tuohitupessa. Selässä ukolla oli kontti ja kädessä tukeva sauva, jonka pintaan oli veistelty eriskummallisia koukeroita. Niilo-herra katseli sitä uteliaasti ja kysyi:
– Mikä tuo tuollainen sauva on?
Pilli-Hartikka säpsähti, teki liikkeen kuin olisi aikonut piilottaa sauvan selkänsä taa, ja vilkaisten varoen ympärilleen vastasi:
– Onpahan vain vanha perintökeppi. Mitä kirkkoherra siitä?
– Enhän minä muuta kuin etten ole ennen tuollaista kummallista sauvaa nähnyt. Sen tekijällä on ollut mielessään muutakin kuin kävelykepin valmistaminen.
Hartikka pälyili ympärilleen ja kysyi:
– Eihän kirkkoherra aio minulle pahaa?
– En suinkaan, vakuutti Niilo-herra. – Miksi Hartikka sellaista kysyy?
– Siksi vain, että tämä kun on äiteeni riimusauva, jota ne noituusnihdit aikoinaan erikoisesti etsivät, sen ilmitulosta voisi joutua syyhyn. Miten lienee tänä aamuna lähtiessä kopeutunut käteen.
– Mitä äitinne teki sillä?
– Ei ainakaan pahaa. Hän osasi lukea siitä kuun vaihteet, kuukaudet ja päivät, ja ennustaa näiden merkkien nojalla tulevaisia asioita. Hyvää metsäonnea hän myös siitä luki ja huonoakin, jolloin varoitti miehiä menemästä karhunkaatoon. Ihmiset kun näet ihan väkisin vaativat häntä ennustamaan ja tukkivat hänelle runsaita antimia etukäteen palkkioksi, niin mikä siinä köyhän auttoi.
– Eikö hän siis osannutkaan ennustaa oikein todestaan, niin että olisi itsekin uskonut? kysyi Niilo-herra epäilevästi.
Hartikka katsahti varoen taakseen ja molemmille puolilleen ja vastasi epäröiden, hiljentäen ääntänsä:
– Kuka tuon niin tarkalleen tietää. Sehän täällä kylässä kyllä on tunnettua, että äitee-vainajani äitee oli ollut kuulu näkijä, joka osasi katsoa, missä varastettu tavara oli kätkössä, ja taisi monta muuta temppua. Se lahja kuului kulkeneen suvussa kuka tietää kuinka vanhoilta ajoilta. Eikö tuo lie meidän mökissämme asunut aina, niin kauan kuin täällä on eletty, tietäjäakka tai -ukko, sillä sellainen on kylässä tarvittu silloin niinkuin nytkin. Tottakai – lääkitsemään kituvia ja pysäyttämään verta, kun kaskenkaatajalla kirves eksyi nilkkaan.
– Kuka täällä sitten nyt tietäjän virkaa hoitaa? kysyi Niilo-pappi hymyillen.
– Kirkkoherra itse hyvin tietää Leena-emännän olevan laajalta kuulu ihmisparkojen hoitaja ja lääkitsijä, vastasi Pilli-Hartikka totisesti, ilmaisematta ymmärtävänsä vastaukseensa sisältyvää pilaa.
– Osaako Hartikka itse ennustaa?
– Mitä tällainen tuhnu kuin minä! Ei äitee sellaisia minulle opettanut, vaan kovasti kielsi niitä ajattelemastakaan. Sanoi niistä tulevan vain onnettomuutta, ja oikeassa olikin, sillä nehän veivät hänet roviolle.
Hartikka lysähti kokoon ja katseeseen tuli sammunut ilme. Hän mumisi itsekseen, että "yhä tunnen hänen lihansa käryn. Se tarttui seiniin ja tunkeutui huoneisiin ja haisi monta päivää. Äitee huusi roviolta minulle Jumalan armoa ja Kiesuksen siunausta, mutta silloin nihdit alkoivat meluta, ettei hänen ääntänsä olisi kuultu, ja ihmiset sanoivat hänen vain pilkkaavan. Eihän noidalla ollut muka asiaa Jumalan luo, sillä hänen pelastajansahan oli itse Iso Kiero".
Sitten hän säpsähtäen ikäänkuin heräsi ja alkoi puhua säikähtyneesti:
– Ei, hyvä kirkkoherra, enhän minä osaa ennustaa enkä tahdokaan, sillä sehän on sekä syntiä että tottelemattomuutta esivaltaa kohtaan. Mitä häntä joskus tytöille mieliksi kämmenen piiruista – lorua kosijoista ja sulhasista, joista ne poloiset aina näkevät unta. Sitä ja rakkauden nostamista ja muuta joutavaa äiteeltäni enimmäkseen tingattiin ja siksi niihin asioihin kuuluvat luvut ja temput painuivat mieleeni, kun kuuntelin ja katselin niitä joskus piilopaikasta. Keitti hän väliin lemmenjuomaa, kun joku hädissään oikein kiristi ja houkutteli suurella palkkiolla. Sitä kun sai haluamalleen miehelle tai naiselle juotetuksi, tässä nousi juottajaansa kohtaan sellainen viehtymys ja kiima, etteivät siinä enää tavalliset suitsiperät kestäneet. Mitäpä minä sellaisista asioista... Niihin pitää menestyäkseen olla enemmän uskoa kuin minuun mahtuu. Jos isäni olisi ollut vain tavallinen täkäläinen mies, jolle on samantekevää, haastaako avukseen Ukkoa vai Jumalaa, Tapiota vai Kiesusta, Mielikkiä vai Maariaa, äiteeni velhonveri olisi kai periytynyt minuun puhtaana ja voimallisena. Silloin olisin kyennyt kaatumaan kuin hänkin ja näkemään tulevaisia tapahtumia. Mutta kun isäni oli pyhällä vihkivedellä ja voitelulla vihitty munkki, niin ristin voima asui hänen veressään niin tehokkaana, että se särki siittymisen silmänräpäyksessä velhouden ja sulki äitini kohdun niin tiiviisti, että sain kasvaa siellä paholaiselta rauhassa, häntäniekan pääsemättä sekoittamaan vereeni omia myrkkyjään.
Niilo-herraa pöyristytti ja hän tunsi salaperäisten, kammottavien voimien vaikutusta sielussaan. Hän sanoi varoittavasti:
– Parasta on Hartikan heittää sikseen kaikki viattomimmatkin povaamiset, sillä siinä suhteessa esivalta on ankara. Mutta tämä sikseen. Minulla on teille tytärtänne koskevaa asiaa. Kuudennusmies syyttää häntä huonosta, haureellisesta elämästä ja vaatii kirkkoneuvoston eteen tuomittavaksi. Teidän on hänen isänään pidettävä huolta siitä, että hän tulee lauantaina aamupäivällä pappilaan, jossa kirkkoneuvosto kokoontuu. Ellei hän tule, joudutte edesvastuuseen. Ymmärrättekö?
– Kyllä ymmärrän, hyvä kirkkoherra, vastasi Hartikka nöyrästi ja lysähti kokoon avuttomana, hervottomana, katsellen ympärilleen hätääntyneestä Sitten hän kysyi hiljaa:
– Ei suinkaan Vappu-raukkaa aiota polttaa? Näin näet pantiin äiteetänikin vastaan asia vireille: ensin kirkkoneuvoston eteen ja siitä sitten aina viitanväli eteenpäin, kunnes päädyttiin rovion paaluun.
– Eihän toki! kirkkoherra kiiruhti vakuuttamaan, sillä ukon avuton tuska vihlaisi hänen sydäntään. – Kuinka nyt sellaista ajattelettekaan. Mutta kun tiedetään hänen päästäneen miehiä luokseen ja ottaneen heiltä maksua, niin ei auta muu kuin ruveta häntä kovistamaan. Miten hän on tällaiselle tielle harhautunut?
Kysyessään tätä Niilo-herra näki mielessään Hartikan Vapun sellaisena kuin tämä oli tullut eräänä päivänä häntä vastaan: pystynä ja käynniltä keveänä, solakkana mutta silti muodoiltaan muhkeutta uhkuvana, kasvoilta oudosti kauniina, katsannolta houkuttelevasti nauravana. Vapussa oli sitä, mikä viettelee miehiä – se oli Niilo-herran täytynyt silloin häntä katsoessaan myöntää – ja lisäksi ilmeistä tietoisuutta tästä eli siitä tavattomasta luonnonvoimasta, joka oli ottanut hänet asuinsijakseen. Niilo-herra tunsi tuossa voimassa, kun se esiintyi näin räikeässä alastomuudessa, ihmissukua armotta vallitsevana viettinä, olevan jotakin peloittavaa. Se oli toisenlaista kuin se lempeä, suloinen tunne, joka valtasi hänet Beatan seurassa ja viittasi henkiseen suhteeseen. Vappu edusti intohimoa, joka on sukua kuolemalle, mutta Beata autuasta antautumista puhtaan onnen valtaan, seesteistä tunnelmaa, joka johtaa korkeiden inhimillisten näköalojen avautumiseen.
Hartikka-ukko vastasi alakuloisesti, mutta samalla katkeruuden aiheuttamalla ponnekkuudella:
– Ei se ole ainakaan minun tahdostani eikä neuvostani tapahtunut. Sallimus tuon lienee niin määrännyt, Ja paljon hänen kohtalossaan on sellaistakin, jonka hyvin voi tavallisella järjellä selittää.
Kun Niilo-herra vaikeni kysyvän ja odottavan näköisenä, hän jatkoi:
– Kuten kirkkoherra tietää, Vappu on suurta sukua: roviolla poltetun noidan ja lupauksensa rikkoneen munkin pojantytär. Hänessä on isoäiteensä taholta syntistä verta kuka tietääkään kuinka monen sukupolven perintönä ja isoisänsä puolelta samoin taipumusta, jota eivät munkinkaapu ja päälaen ajeleminen, messut, valvomiset, rukousnauhat ja ristinmerkit olleet pystyneet sammuttamaan. Vappu on siis sellaista lähtöä, ettei hänenlaisensa kanssa juuri antauduta vakavampiin, pysyvämpiin liittoihin. Eikä tässä vielä kylliksi, vaan hänen äiteensä – vaimoni näet – on yksinäisen naisen tytär tästä samasta kylästä, töllistä, jossa on asunut tuollainen sattumalta silloin tällöin väärän koivun takaa lapsia laitteleva vaimoihminen monta sukupolvea, kuka tietääkään kuinka kauan. Tällainenkin näet on aina ollut näissä kylissä tarpeellinen, jotta isoisten tyttäret olisivat säästyneet. Ei sellaisenkaan tyttärillä ole juuri hääppöset avioliittomarkkinat, sillä heidän kanssaan mennään kyllä kernaasti muuten, jos ovat koreita likkoja, mutta ei naimisiin. Tuollaiseksi yksinäiseksi naiseksi olisi vaimonikin jäänyt, ellen minä, joka noidan ja munkin äpäränä en pitänyt itseäni järin korkeasyntyisenä, olisi rohjennut tarjoutua Taavalle oikein aviomieheksi. Olin näet ollut hänen kanssaan jo lapsesta alkaen yksissä ja salassa mielistynyt häneen, vaikka en ollut uskaltanut virkkaa siitä mitään, Taava kun oli ylpeä ja piti itseään paljoa parempana kuin olin minä, kaikkien inhoama noidan sikiö. Vasta sitten, kun Taavalle kävi huonosti, minä kelpasin hänen pelastajakseen. Hänen ollessaan näet majatalossa piikana muuan nuori sotaherra pysähtyi siihen syöttämään ja juottamaan itseään, miehiään ja hevosiaan, ja sattui huomaamaan Taavan muhkeuden. Eivät siinä köyhän piikatytön vastaanpyristelyt paljoa auttaneet, vaan suostuttava oli siihen, mitä herra vaati. Sanovat muuten sotaherran olleen samaa sukua kuin se, jonka tytär kirkkoherran emäntä oikeastaan on. Mikä ne aina opastaakin tähän pitäjään! Se lapsi kuoli syntyessään. Vasta paljoa myöhemmin, ollessamme jo vanhemmalla puolella, meille annettiin iloksemme Vappu...
– Vaikka Vapulla onkin, Hartikka jatkoi vaiettuaan hetkisen, liika veto miesten puoleen kuten jo päältä voi huomata, niin hän ei ole siitä huolimatta itse kokonaan syypää nykyiseen kohtaloonsa. Tämä on ollut päinvastoin hänelle määrätty, jotta toiset säästyisivät ja säilyisivät puhtaina. Tiedän Vapun olleen yhtä viaton kuin muutkin tytöt, valinneen mielitiettynsä ja odottaneen hetkeä, jolloin hänen toivonsa täyttyisi ja onnensa alkaisi. Kylässä elää nuori isäntä, jonka tuumat menivät samaan suuntaan. Mutta asia oli mahdoton toteutettavaksi: Vapun kanssa ei kukaan voinut mennä naimisiin. Siksi kaikki toiveet raukesivat ja loppui Vapun usko ihmisiin ja heidän hyviin tarkoituksiinsa. Hänestä tuli elämän kohtuuttomuuden ja vääryyden uhri. Tuomitessanne hänet mustalle penkille kohotatte samalla myös häväisemänne ihmisarvon ja oman häpeänne kuin lain taulut kaiken kansan nähtäviksi. Ei tarvitse pelätä, ettei Vappu tulisi. Kyllä hän tulee uhallakin katsomaan, kuka kirkkoneuvoston jäsenistä on ehkä pyrkinyt hänen päivän valossa niin halveksittuun, mutta yön pimeydessä sitä halutumpaan seuraansa. Hyvästi! Täytyy lähteä karjan jälkeen.
Pilli-Hartikka meni vanhana ja kumaraisena, mutta hänen hahmostaan ilmeni silti jotakin vaikuttavaa, siveellisesti syyttävää, kuin kaikua hänen äsken lausumistaan ajatuksista.
Niilo-pappi tuli tupaansa syvissä mietteissä, otsa ja kulmat raskaissa rypyissä. Mutta hänen nuori, miehekäs muotonsa kirkastui itsestään, kun hän illan hämystä huolimatta näki, ketkä tuvassa olivat. Aukinaisen ikkuna-aukon edessä istuivat lempeä Leena-emäntä ja Ison-Lemmittylän päivänkukka, vaaleahiuksinen Beata Magdalena, Niilo-herran rippilapsi, jota hänen ajatuksensa lakkaamatta rakkaasti ja kuumasti paimentelivat. Hän ojensi molemmat kätensä Beataa kohden, joka punastuen ja nöyrästi nyykistäen tuli hänen luokseen ja kumarsi päänsä siunausta varten kuin rippi-isänsä edessä ainakin.
8
Niilo-pappi istuutui jykevän Raamattunsa ja ankarien asetustensa ääreen viimeistelemään saarnaansa. Hyllyllä hänen kätensä ulottuvilla olivat kaikki hänen muut kirjansa, osa niistä seurakunnan omia. Hän silmäili niitä mieluisan tunteen vallassa, sillä niiden arvo oli valjennut hänelle. Erikoisen rakkaita hänelle olivat Agricolan kirjat, koska niiden koruttomuudesta hengähti jotakin, jota hän mielessään sanoi "suureksi uskollisuudeksi". Hän oli usein miettinyt ja kuvitellut, minkälainen mies Agricola oli mahtanut olla ulkonäöltä? Ei ollut näet säilynyt minkäänlaista kuvaa eikä sanallista muistiinpanoa hänen piirteistään eikä asustaan. Niilo-pappi kuvitteli, että hän oli ollut keskikokoinen, tanakka, kuten enimmäkseen suomalaiset, hartioilta kumara, koska oli istunut kirjoituspöydän ääressä niin paljon, parrakas, päässä senaikainen maisterin baretti, pehmeä, nelikulmainen, musta samettilakki. Mutta jos ulkoasu jäi arvailun varaan, niin eipä jäänyt henki. Sen voiman ja uskollisuuden todistus oli hänen kirjoissaan.
Niilo-papin katse liukui pienen hyllyn toisiin kirjoihin, niihin, joiden parissa hän väliin irtautui ympäristöstään ja painui kauas pois, kokonaan toiseen maailmaan, pakanalliseen ja synnilliseen kyllä, se oli myönnettävä, mutta siitä huolimatta niin kauniiseen, kirkkaasti hymyilevään.
Hän säpsähti huomatessaan kysyvänsä, pitäisikö sanoa "sen vuoksi" eikä "siitä huolimatta". Ehkä tuo maailma oli kaunista juuri pakanallisuutensa vuoksi, siksi, ettei siellä hillitty elämäniloa ja moitittu kaikkea synniksi? Elämänpuu sai kukkia siellä esteettömästi ja rakkauden huilunsoitto helistä kuin lehtokertun laulu ritvojen alla. Turun lukiossa saavutettu latinantaito oli siksi perusteellinen, että Niilo-pappi kykeni perehtymään kirjojensa runouteen ja aavistelemaan niiden taustalta avautuvan maailman kauneutta. Hän ymmärsi tämän olevan niin tahratonta, niin kuulasta ja sinisointuista siksi, että kahdentuhannen vuoden siivilä oli pidättänyt saapuville tulemasta sen, mitä siinä oli rumaa ja saastaista. Lukiessa niiden taruja Niilo-pappi vaipui usein miettimään näiden alkusiemenen syntyä. Lastenko ne olivat kertomia, Paratiisin tapahtumiako ne olivat? – tuli kysyneeksi, sillä niin tietämättömiä niiden ihmiset olivat hyvästä ja pahasta. Sellaisia olivat olleet Aadam ja Eeva Paratiisissa, ennen syntiinlankeemista – eläneet siellä ikikirkkaan lähteen reunalla alastomina, täydessä viattomuudessa, ymmärtämättä ujostella, ja keskustelleet Jumalan kanssa, kun tämä oli ilmestynyt puistoonsa iltakävelylle katsomaan uusia ihmeellisiä luotujaan ja kasvattejaan.
Niilo-pappi oli unohtunut mietteisiinsä, hanhensulka käteen, juuri kun oli aikonut piirtää saarnavihkoonsa uuden puheensa sirosti kaarrellun ja koristellun alkukirjaimen. Häntä vaivasi tunne, että häntä pidettiin silmällä, ja hän käännähti vaistomaisesti katsomaan taakseen. Mutta eihän siellä tietenkään ollut ketään. Vain ne pari pyhimysparkaa, jotka hän oli saanut entisen yhden lisäksi pelastetuksi luukamarista, sieltä hymyilivät hänelle tai paremminkin irvistivät, sillä eihän juuri voi hymyillä se, jolla ei ole nenää eikä leukaa tai jolta on puoli päätä pirstoutunut. Niilo-pappi oli parhaansa mukaan koettanut liimailla pirstaleita paikalleen ja vanha suntio oli auttanut häntä minkä oli voinut, hokien väliin huomaamattaan "Kiesus Maariaa", kun käsivarren tai nenän tai leuan kappale ei ollut tahtonut tarttua paikalleen. Mutta siinä ne nyt olivat kaikki kolme joltisessakin kunnossa. Henrik-piispan Niilo-pappi tunsi, sillä hänen kuviansa hän oli nähnyt Turussa, mutta toiset olivat hänelle outoja. Ne oli ehkä tuotu jostakin etelästä – ainakin tuo, jonka hän oli ensimmäiseksi pelastanut ja joka oli tehty kalliista aineesta. Kuka tietää, mitä kaikkea se oli nähnyt ja osaisi kertoa, jos voisi puhua. Paljon se tietää, sillä kun katsoo sitä silmät sirrillään, se näyttää hymyilevän viisaasti ja salaperäisesti. Siltä ei voi salata mitään, vaan on parasta ottaa se rippi-isäksi ja tunnustaa sille kaikki mielensä hiljaisina kuiskeina.
Viikko vain oli kulunut siitä, kun hän oli ehtoon kimmeltäessä palannut kirkosta ja tavannut hämyisessä tuvassa vaimonsa seurasta Beatan. Oli kuin kaikki ne mietteet ja haaveet, joiden vallassa hän oli ollut noina kirkossa viettäminään hetkinä, olisivat tuona silmänräpäyksenä huipentuneet vastustamattomaksi, voittamattomaksi elämänjanoksi, joka määräsi hänen ajatuksensa ja tehonsa. Hän kyllä tervehti Beataa siunaten kuin rippi-isä ainakin, mutta tosiasiassa hän siunasi tytön omakseen ja sulki hänet rakkautensa piiriin kuin olisi ollut velho, joka luo ympärilleen lumoalueen. Ken vain hengittää sen ilmaa, joutuu noidan loitsujen kahleisiin. Hän oli saanut tavoitetuksi Beatan katseen, joka oli koettanut paeta häntä, ja nähnyt sen avautuvan samoin kuin silloin, kun Beata oli luullut katsovansa häntä hänen tietämättään. Siitä tuikkeesta Niilo-pappi tiesi, että tytön sydän oli syttynyt häntä kohtaan.
Samalla jo Niilo-pappi oli kääntänyt pois silmänsä Beatasta, sillä hän oli tuntenut Leena-emännän katseen lepäävän päällänsä. Leena istui ikkunan valossa vanhana ja kuihtuneena, lempeänä ja surullisena, kasvoillaan ilme, joka kertoi paljon. Mikä luonnottomuus, että tuon vanhan naisen, joka olisi melkein voinut olla hänen isoäitinsä, piti olla hänen vaimonsa ja sellaisena este hänen nuoren rakkautensa julkisuudelle ja laillisuudelle. Miten oli Niilo-pappi saattanut olla niin harkitsematon, niin sokea, että oli mennyt omasta tahdostaan, vapaaehtoisesti, tällaiseen ansaan?
Hän muisti tuon aamun, jolloin piispan palvelija oli tullut noutamaan häntä, köyhää poikaa, joka vihdoinkin oli monien ja pitkällisten vaikeuksien jälkeen saanut suoritetuksi papintutkinnon, itsensä piispan puheille tuomiokapituliin. Oli ollut vielä varhaista silloistenkin tapojen kannalta, mutta Niilo-pappi ei ollut kummastellut sitä, sillä piispa oli tunnettu varhainen nousija. Hän oli jo vanha mies, mutta siitä huolimatta pirteä, tulinen ukko, jonka hampaaton suu ja pitkä, valkoinen, kaksihaarainen leukaparta alkoivat pian täristä ja väpättää, ellei kaikki käynyt hänen tahtonsa mukaan. Niilo-herran isä, piispankartanon vouti, oli rohjennut, kun Niilo-poika oli ihastuen kuunnellut teinien juttuja ja toistellut heidän latinalaisia sanojaan sekä innokkaasti opetellut lukutaitoa Agricolan Aapisesta ja Rukouskirjasta, kysyä piispalta, isännältään, olisiko mahdollista saada hänen poikaansa lukutielle. Jälkeenpäin Niilo-pappi oli ymmärtänyt viisaan isänsä syvimmän tarkoituksen olleen mm. se, että teinin takki suojaisi hänen tanakkaa poikaansa pakko-otolta sotaväkeen. Alituiset sodat näet vaativat yhä uutta väkeä, jota säälimättä otettiin mistä kiinni saatiin. Niilo-poika ymmärsi ruotsia, jota piispa vain puhui, ja kuuli ilokseen tämän, samalla kuin loi häneen tuimia, päästä jalkoihin ulottuvia tarkastelevia silmäyksiä ja lausuili suomalaisista ankaria tuomioita, murahdellen suhtautuvan asiaan suosiollisesti. Vaikka suomalaiset muka olivat tietämättömiä barbaareja, joiden saamisesta jumalanpelon ja sivistyksen tielle ei – Jumala nähköön – ollut paljoa toiveita, niin sitä suurempi syy oli antaa tukea niille harvoille, joissa itsestään ilmeni opinhalua. Vouti kun oli osoittautunut rehelliseksi ja siivoksi mieheksi ja hoitanut piispankartanon hyvin, ja hänen poikansa kun oli käytökseltään ja toivottavasti älyltään ja muilta lahjoiltaan kiitosta ansaitseva, piispa sallisi hänen tulla Turkuun saamaan sopivalla tavalla tarpeellista alkeisopetusta, jotta sitten voisi päästä lukioon.
Niilo-poika tunsi piispan hyvin, sillä hän oli kyydinnyt tätä usein Turkuun sekä kesällä että talvella. Taipaleiden yksinäisyydessä ankara piispa oli ikäänkuin pehmentynyt ja alkanut keskustella kaikenlaista kyytipoikansa kanssa. Hänen tavallinen juro ilmeensä oli kadonnut ja sijaan oli tullut seesteinen rauha, joka joskus saattoi sulaa lempeäksi leikillisyydeksi. Piispa oli kysellyt tarkkaan Niilo-pojan oloista, kodista, vanhemmista ja töistä ja tahtonut erikoisesti tietää, mitä leikkejä kylän pojat harrastivat eri vuodenaikoina. Kuultuaan milloin mitäkin hän oli kertonut puolestaan, miten hänen lapsuudessaan kaukana Ruotsissa tehtiin, kuinka pojilla oli siellä jokseenkin samanlaiset "vinkeet" kuin vekaroilla täällä. Joskus piispa oli unohtunut muistelemaan jotakin lapsuutensa aikaan kuuluvaa asiaa, kepposta suorastaan, niinkuin jo entisyydessä elävä vanha mies saattaa kertoilla tuollaisesta nuorelle pojalle isällisessä, opettavaisessa tarkoituksessa, ja painunut muistoihinsa niin, että unohtaen kuulijansa oli nauranut makeasti, suu ammollaan valkoisen parran välissä. Niilo oli tullut jo tällöin ymmärtämään, että piispa oli ankaruutensa ohella salaisesti helläluontoinen, lapsellisesti leikillinen, pieniä kepposia ja viattomia, kuivahkoja kokkapuheita rakastava. Mutta kun tultiin Turun tulliin, hän kohensi ryhtinsä ja yrmisti ilmeensä niin, ettei häntä olisi uskonut samaksi mieheksi. Ihmiset katselivat häntä arasti ja peläten, kun pujoteltiin pitkin ahtaita kujia piispantaloon.
Niilo-herra muisti tulleensa siihen kokemukseen, ettei piispa ollut unohtanut häntä, ei sittenkään, kun hänen isänsä oli luopunut piispan palveluksesta ja hankkinut oman pienen talon. Aluksi Niilo sai asua piispan renkituvassa ja opetella latinaa pitkän, hontelon, yli-ikäisen teinin johdolla, joka tyytyi pitämään palkkanaan osuutta Niilon voipyttyyn, leipäsäkkiin, silakkanelikkoon ja lampaanlapaan. Hän oli pahanlaisesti ontuva, minkä vuoksi oli kelpaamaton sotaan, jonne muuten olisi mielellänsä mennyt. Papintutkinto oli siirtynyt vuodesta toiseen ja näytti häipyvän yhä heikommaksi mahdollisuudeksi, josta Jere – hänen nimensä oli Jeremias Kekomäki eli Collinus – puhui sangen harvoin, mikäli milloinkaan. Tutkintotoiveet olivat haihtuneet ohuiksi varsinkin sen vuoksi – Niilo-poika oli kuullut siitä myöhemmin –, että Jere oli joutunut liian monta kertaa kiikkiin juopumuksesta ja seurustelusta sellaisen naisväen kanssa, jota ei juuri mielellään päästetty tuomiokirkon piispanpenkkiin. Kaupungin raati olisi rapsauttanut hänelle sakkoja, jos hänellä olisi ollut killinkejä millä maksaa, mutta kun niitä ei ollut, häntä olisi täytynyt elättää sakkovankeudessa, mikä taas olisi tullut kalliiksi. Pieksää häntä ei saanut, sillä siitä suojeli häntä teinintakki, niin likainen ja repaleinen kuin olikin, ja hirteen ei sentään sopinut tuomita tavallisesta inhimillisestä juopumuksesta eikä muusta luonnollisesta lankeamisesta. Pormestari ei lopuksi ymmärtänyt tehdä muuta kuin vaatia häntä erotettavaksi yliopistosta ja karkoitettavaksi kotiseudulleen. Kun Jere oli ilmoittanut tämän olevan turhaa ja tehotonta, koska hänet oli jo erotettu mainitusta oppilaitoksesta monta kertaa ja yhtä monesti karkoitettu siihen kaukaiseen pitäjään, jolla oli ollut kunnia ja ilo nähdä hänen syntyvän, pormestari oli sanonut, että "Turku tulee vielä onnettomaksi sinun tähtesi, sinä kirottu papinsälli", ja sättinyt Jereä tämän oman arvostelun mukaan paremmin kuin suulainkaan akka pitkiin aikoihin. Siitä alkaen järjestysvalta antoi – ajatellen omaa parastaan – Jeren olla rauhassa, mikä kävi päinsä siksi, että Jeren ylitsekäymiset olivat todellakin tuollaisia useimmille tuttuja inhimillisiä, "luonnollisia" syntejä, joista on vaikea vetää toisiaan ihan vakavasti tilille. Jere mäkätti pukkimaiseen tapaansa Niilollekin näistä asioista ja moitti pormestaria ja raatia turhantarkoiksi, kun välittävät nostaa melua mokomista asioista.
Niilo-herra muisti heti alusta epäilleensä, että tämä kummallinen mies oli jollakin salaisella tavalla jonkun mahtavan henkilön suosiossa. Muuten ei voinut selittää sitä, että vaikka hänet erotettiin yliopistosta, hän pääsi sinne uudestaan ja sai koettaa jatkaa opintojaan siihen saakka, kunnes opinahjon ovet taas sulkeutuivat jonkin kolttosen vuoksi hänen punaisen perunanenänsä edessä. Mutta silloin hän vain siirtyi eräänlaiseksi yksityisoppilaaksi, joka suosijansa vaikutusvallan ansiosta sai suorittaa tutkintoja kuten varsinaisetkin oppilaat, jos vain kykeni. Hänen karkoittamisensa Turusta merkitsi vain sitä, että hän läksi pitkälle teinikierrokselle kokoamaan, mikäli ei juonut saantejansa niin pian kuin sai ne muutetuksi nestemäiseen olotilaan, varoja seuraavaa lukukautta varten. Niilo-herra naurahti itsekseen hiukan nolona muistaessaan, minkälaisia oli kuullut – ja joskus itse läsnä olevana nähnyt – Jeren teiniretkien olleen. Useimmitenhan teinit, viattoman ja leikillisen hulluttelun ohella, lauloivat pyhiäkin lauluja ja kertoivat asioita, joita kansa kuunteli opikseen ja ylösrakennuksekseen. Mutta Jeren ohjelma oli toisenlainen. Niilon kerran hiukan kummasteltua tätä Jere selitti, ettei talonpoika oikeastaan välittänyt tuollaisista pyhistä lauluista eikä tarinoista pöykösen pölähtävää, vaan vaati aivan toisenlaisia juttuja. Niitä kun osasi ladella – "ja onhan niitä vaikka miten paljon varsinkin munkeista, papeista, lukkareista ja leskistä" –, isäntäin aitat aukenivat mielellään. Jeren suojelija saattoi olla vaikka itse piispa, joka salaisen inhimillisyytensä pakosta hiljaisuudessa kannatti kainaloista tuollaisia raukkoja. Se oli ilmausta hänen hellämielisyydestään, jota hän päästi näkyville ylen harvoin, mikäli milloinkaan, ja vielä siitä, että hän täten saattoi tasapainoon ankarasti tuomitsevia saarnojaan ja tinkimätöntä vaatimustaan puhtaan, kaikessa nuhteettoman elämän viettämisestä. Miksipä piispa olisi toimittanut Jeren Niilon opettajaksi ellei siksi, että tunsi Jeren ja tahtoi auttaa häntä.
Niilo-herra ymmärsi nyt Jeren olleen pätevä opettaja ainakin latinassa, sillä tätä kieltä hän osasi. Se, että hän antoi opetustaan maaten selällään renkien lutikkaisessa sängyssä, ei tehnyt sen laatua huonommaksi. Erikoista oli se, ettei Jere ollut innostunut tavallisiin latinankirjoihin, Vergiliukseen, Ciceroon ja Horatiukseen – "ne ovat enimmäkseen kuivia", hän sanoi, "lukuunottamatta erinäisiä Horatiuksen oodeja, joita ymmärtämään olet vielä liian nuori" –, vaan aloitti opetuksensa latinankielisestä Raamatusta. "Siitä pääset pian kielen perille", hän tuumi, "sillä tiedäthän, mistä siinä puhutaan". Hän oli vaativainen ja ankara, mutta unohtui kesken kaikkea kuvailemaan lystikkäitä, surkuhupaisia kokemuksiaan, joissa oli ollut itse päähenkilönä. Eräänä päivänä hän veti taskustaan pienehkön, pergamenttikansiin sidotun kirjan, jonka sanoi saaneensa edellisenä yönä ryyppytoveriltaan, juuri Lyypekistä saapuneen laivan kipparilta, kiitokseksi ja palkaksi kaikista kertomistaan mehevistä tarinoista. Hän oli jo lueskellut sitä ja todennut sen sisältävän latinankielisen runokertomuksen ketun ihmeteltävästä viekkaudesta ja nokkeluudesta. "Sitä lukee liukkaasti kuin nielemällä", Jere selitteli ja kehui saavansa siitä mainioita juttuja seuraaville teinimatkoilleen.
Niilo-herran ollessa jo pääsemässä lukiosta Jere oli kadonnut Turusta eikä ollut sen jälkeen ilmestynyt hänen näköpiiriinsä. Kerrottiin hänen juoneen monta päivää jonkun saksalaisen laivurin kanssa ja tämän vieneen hänet mukanaan, koska hän oli osoittautunut hupaiseksi seuralaiseksi ja merimatkat olivat yksitoikkoisia. Jeren suostumusta matkaan ei ollut voitu kysyä, koska hän oli nukkunut humalaisen heräämätöntä unta purjeläjän päällä kannella. Niilo-herra muisteli Jereä kaihoten, sillä Jeren olemuksessa ja puheissa oli kaikesta huolimatta ollut jotakin inhimillistä, puoleensavetävää, viisasta.
9
Piispan palvelija siis tuli silloin hakemaan häntä herransa luo. Se oli kaunis kesäkuun aamu, syreenien kukkatertut upeimmillaan, kaupunki täynnä tuoksua ja kasteen raikkautta. Niilo-herra käveli verkalleen ja nautti kaikilla aistimillaan ympärillänsä henkäilevästä suloudesta. Hän seisahtui natisevalle sillalle, joka vei Auran yli tuomiokirkon puolelle, ja katsahti veteen, joka melkein huomaamatta virtasi ainaisessa urassaan. Siitä hetkestä Niilo-herran mieleen oli jäänyt kirkas muisto – miksi, sitä hän ei oikeastaan tiennyt. Rappeutuneenakin kunnianarvoisa tuomiokirkko siinä ääressä kummullaan, vainajia ympärillänsä ja allansa, hiljainen virta tässä ja auringonkilo sen pinnassa, vaatteita pesevät ja kimakasti keskustelevat naiset, lasten kirkkaat äänet jostakin kauempaa, kukkien kauneus, lehvien ja ruohon kastekimmelteinen vihreys – se kaikki asui yhä Niilo-herran mielessä haalistumattomana näkynä, joka leimahti eläväksi aina hänen muistaessaan Turkua. Ehkä tuon hetken oli painanut hänen sieluunsa aavistus siitä, että nyt hän oli saapa viran, nyt hänet todella vihittäisiin papiksi ja hän saisi aloittaa elämäntyönsä. Mikä se oli oleva? Kansan opettaminen jumalanpelkoon ja hyville tavoille? Niin kai. Niilo-herra ei voinut täsmällisesti määritellä, mitä piti varsinaisena elämäntyönään. Hän vain kuvitteli, mitä se oli oleva: tietysti jotakin suurta, vapaata, kaunista, jaloa. Niinkuin se valkopilvi, joka liukui virran kuvastimessa hänen ohitseen.
Niilo-herra hymähti surumielisesti. Se valkopilvi olikin todellisuus: porvarintytär siitä sillankorvasta. Hän se oli kulkenut sillan yli ja kuvastunut tummaan veteen. Niilo-herra oli ollut vielä silloin heräämätön nuorukainen eikä ollut uskaltanut vastata hymyilyyn, jolla tyttö oli tervehtinyt häntä. Vielä nyt, kun hän oli jo koulunsa suorittanut ja odotti papinvirkaa, hän oli säilynyt ujona ja rakastumattomana. Sellaisia asioita kuin avioliittoa hän oli pitänyt kaukaisina ja toistaiseksi tarpeettomina, sillä ensin täytyi saada virka ja elämä kuntoon, niin että oli koti, mihin sitten toisi vaimon. Hän oli ihmetellyt kiirettä, mikä useimmilla hänen tovereillaan oli avioliittoon. Melkein poikkeuksetta heillä oli jo lukiolaisina morsian, joka odotti kärsimättömästi, milloin sulhanen saisi tutkintonsa suoritetuksi ja viran, jotta voitaisiin pitää häät. Useilta kärsivällisyys loppui, mistä oli seurauksena, että häät pidettiin hiljaisuudessa piispan isällisellä luvalla sulhasen vielä ollessa lukiolainen. Nämä nuoret aviomiehet istuivat koulupenkillään ja jamasivat hebreaansa kuten muutkin, kuunnellen professori Martti Stodiuksen harrasta vakuuttelua, että hebrea oli Pyhän Hengen "äidinkieltä", jota jokaisen kunnollisen jumaluusoppineen tuli osata, mikäli tahtoi lyödä paholaista sillä kielellä, jota tämä ruhtinas varsinaisesti ymmärsi, puhui ja kunnioitti, ja jolla keskustelut Taivaan ja Helvetin välillä suoritettiin, kun joskus syntyi kiistaa sieluista.
Niin hän sitten saapui piispan luo ja jäi nöyrästi kumarrettuaan seisomaan kirjastohuoneen ovensuuhun. Piispa istui nojatuolissa vanhentuneena ja harmaana, pitkä kaksihaaraparta hajallaan rintansa päällä, suu sisäänpainuneena ja silmät kiiluen terävinä syvältä tuuheiden kulmakarvojen alta. Niilo huomasi heti, että piispan katseessa oli sitä samaa ystävällistä ilmettä kuin ennen kyytimatkoilla, jolloin hän kyseli Turun seudun poikain leikeistä ja kertoi, minkälaisia poikain kisat hänen nuoruudessaan olivat. Piispan ääni oli käheä, kun hän tervehti Niiloa ja viittasi häntä lähelleen istumaan, ja hänen rinnastaan kuului vinkunaa ja pihinää, joka riivautui äkäiseksi yskäksi hänen yritettyään puhua. Niilo odotti kärsivällisesti piispan kohentumista ja varustautumista puhekuntoon ja katseli sillävälin kunnioittavasti hänen kirjahyllyään, jossa latinan- ja saksankielinen oikeaoppinen luterilaisuus hallitsi valtavin nahkasitein ja foliantein. Piispan edessä pöydällä oleva teos oli auki nimilehden kohdalta kuin olisi piispa juurikaan ruvennut siihen tutustumaan. Se näytti uudelta ja oli ehkä vastikään saapunut Saksasta tai Ruotsista. Kenties piispa huomasi Niilon katsahtaneen kirjaan uteliaasti, koska puhekuntoon päästyään selitti alentuvaisesti ja opettavaisesti teoksen olevan saksalaisen Johann Arndtin Paratiisin yrttitarha, jota hän oli kuullut paljon ylistettävän ja sen siksi itselleen hankkinut. "Siinä on", sanoi piispa laskien raskaasti kätensä kirjan päälle, "mikäli olen ehtinyt huomata, sitä lämpöä, jota joskus kaipaamme opastaessamme ihmistä oikean opin avulla kaukaa häämöttävälle taivaanportille. Vaikka onkin välttämätöntä, että Jumalan lakia tarkkaan noudatetaan ja paholaiselta ja kaikilta hänen kätyreiltään, olivatpa ne keitä hyvänsä, ihmisiä tai eläimiä, miehiä tai naisia, rikkaita tai köyhiä, väännetään niskat nurin, niin silti ja ehkä juuri tämän välttämättömän, tinkimättömän puhdasoppisuuden vuoksi ihmisen sydän kuin häkkilintu kaipaa joskus vapaata lentoa, sinistä taivasta, kukkien tuoksua, kauneuden lumoa. Voihan olla, että olemme unohtaneet ihmisen olevan aina eräältä puoleltaan lapsi, joka Kristuksen seuraamisen tielläkin kaipaa ja tarvitsee ikäänkuin leikkiä mielensä virkistykseksi – tahtoo kulkiessaan sitäkin poimia tien ohesta kukkasen, jota pitää kädessään tunnustellen sen tuoksua ja ihaillen sen kauneutta, pysähtyä niityn läpi polveilevan puron rannalle ja vilvoitella siinä heltyneitä ja polttavia jalkojaan, seisahtua korkean harjun selänteelle ja katsoa siitä ympäröivän maiseman kauneutta. Hänen tämä halunsa on luonnollista, ihmisen olemukseen kuuluvaa, ja se olisi meidän kirkonmiesten useammin muistettava. Eihän ihminen aina jaksa kulkea juhlallisena ja jäykkänä kuin olisi nielaissut seipään, suu jumalisesti kierossa ja silmät hurskastelevasti muljollaan taivasta kohti. Se on niin vasten luonnollista luontoa, että se hyvin pian johtaa tekopyhyyteen ja valhejumalisuuteen, jotka ovat pahempia kuin avoin, teeskentelemätön, inhimillinen synninsurkeus. Meidän tulisi muistaa asuvamme elämänpuun varjossa, jonka lehvistä kuuluu monenlaista huminaa, sellaistakin, jolla tämä saksalainen jumaluusoppinut tässä kirjassaan niin suloisesti sydäntämme virkistää..."
Piispa vaikeni äkkiä ja vilkaisi tutkivasti Niiloon kuin olisi huomannut olleensa liian avomielinen ja tulleensa paljastaneeksi tarpeettomasti sisintä itseään sellaiselle, joka ei ollut kyllin arvokas kuulemaan hänen puhuvan näin. "Niin, hjaa", hän tapaili sitten hajamielisesti varsinaista asiaansa ja siirsi edessään olleen kirjan syrjään. "Tässä olisi", hän jatkoi, "määräys kirkkoherraksi Lehviälän pitäjään, johon ei ole saatu pappia siksi, ettei kunnollista ole ollut vuoden päiviin tarjolla. Tiedäthän, poikani, nuo meidän kappalaisparkamme, minkälaisia he ovat: oppimattomia ja juoppoja melkein kaikki, niin langenneita ja arvottomia, ettei heitä voi mielellään asettaa kirkkoherran virkaan. Muista pitäjistä eivät kirkkoherrat ole hakeneet sinne, se kun on syrjäinen seutu, jonne pelkäävät unohtuvansa, ja koska tietävät, etten suosi pappien siirtyilemistä pitäjästä toiseen vain yhä leveämmän leivän toivossa. Seurakuntien hoito kärsii pappien tiheistä muutoksista. Niin, vuoden päiviin Lehviälässä ei ole jumalansanaa saarnattu eikä kirkollisia tehtäviä suoritettu, mikä on perin valitettava asia. Pitäjäläiset ovatkin lähettäneet nimismiehensä kautta pyynnön, että heille toimitettaisiin mitä pikimmin kirkkoherra. He hyväksyvät puolestaan kenen tahansa kunnollisen papin, kunhan tämä vain on naimaton ja valmis menemään avioliittoon edellisen kirkkoherran lesken kanssa..."
Piispa keskeytti puheensa ja katsoi kulmainsa alta vaivihkaa vinosti Niiloon nähdäkseen, minkä vaikutuksen hänen sanansa tekisivät. Mutta kun Niilo vain tuijotti kenkäinsä kärkiin sanomatta tai muuten ilmaisematta mitään, piispa jatkoi selittävästi, varovaisesti, leikkien hämillään pöydältä ottamallaan veitsellä:
"Muistin sinua, poikani, isääsi ja sitä, että olet aina ja kaikessa ollut sinuun asettamani luottamuksen arvoinen. Siksi ajattelin, että vaikka vastavihityn papin tulo suoraan kirkkoherraksi onkin ennenkuulumaton ja lain sekä käytännön kannalta vaikeasti perusteltavissa ja puolustettavissa, tuomiokapituli kuitenkin tekisi tässä tapauksessa sinuun nähden poikkeuksen, jos vain itse olet valmis ottamaan viran vastaan ja täyttämään siihen kuuluvan ehdon".
Hän katsoi Niiloon kuin olisi odottanut vastausta, mutta jatkoi, kun Niilo pysyi edelleen vaiti:
"Päätös on kokonaan vapaassa vallassasi. Ennenkuin sen teet, sinun on kuitenkin saatava tietää, mistä tuo omituinen ja asiaa vakavasti vaikeuttava avioehto on johtunut. Sehän ei ole aivan tuntematon – olet varmaan kuullut sellaisesta. Seurakunta näet tahtoo pitää huolen, vaikka sillä ei ole siihen laillista velvollisuutta, pappivainajansa leskestä, mikä on kaunis ja oikea ajatus. Onhan papin puoliso ollut miehensä eläessä ja on edelleenkin ikäänkuin seurakunnan äiti, jonka puoleen käännytään jos minkälaisissa asioissa. Mutta köyhyyden ja säästäväisyyden vuoksi seurakuntalaiset tuumivat, että jos uusi pappi voisi naida entisen lesken, niin ei tämän elättämiseen tarvitsisi uhrata lisävaroja, vaan papin palkka pysyisi vanhassa määrässään. Heidän nyt kuollut kirkkoherransa suostui aikoinaan tähän, mikä ei ollutkaan vaikeaa, sillä leski oli silloin vasta kolmissakymmenissä. Nyt asia on jonkin verran toinen, sillä leski on seitsemissäkymmenissä..."
Niilo teki liikkeen ja ilmeen kuin aikoisi sanoa jotakin, mutta piispa ehätti jatkamaan:
"Selvää on, ettei sinun ja lesken välillä voi tulla kysymykseen avioliitto tavallisessa, luonnollisessa merkityksessä, vaan hän tulisi olemaan sinulle niinkuin äiti ja hoitamaan kodissasi emännän tehtävät kuten tähänkin saakka. Hän ei muuten ole aivan varaton – vaate- ja taloustavaraa hänellä pitäisi olla runsaasti. Olen nähnyt hänet ja kuullut hänestä, sillä olen käynyt tuossa pitäjässä tarkastuksella. Leena-emäntä on oikeastaan aatelia, lankeemuksen hedelmä, syntynyt suurtalon tyttären yksinäisenä lapsena, jonka isällä oli kuulu nimi. Ei muka voinut naida talonpojan tytärtä, kun oli aatelia, vaikka rakastikin neitoa palavasti. Kyllähän ne tunnetaan. Muistan kotiseudultani montakin kertomusta siitä, miten nuoret, komeat aatelisherrat viettelivät kauniita talonpoikaistyttöjä. Se vain on heidän kunniakseen sanottava, että he yleensä sitten pitivät huolta heistä ja heidän lapsistaan. Leena sai oleskella vuosikausia isänsä omistamassa kartanossa naapuripitäjässä. Kaikki tiesivät, kenen tytär hän oli, ja isä ja sisarpuolet, jopa äitipuolikin, kohtelivat häntä hyvin ja kasvattivat hienon neidin tavoille. Ja kun isä sitten huomasi Leenan rakastuneen pitäjän nuoreen kappalaiseen, hän toimitti tämän Lehviälän kirkkoherraksi ja antoi rakkaan Leenansa hänelle puolisoksi. Maallinen onni oli kuitenkin heidän osanaan vain lyhyen aikaa, sillä heillä ei ollut lapsia ja kirkkoherra kuoli pian. Leenan toinen, kauan kestänyt avioliitto ei sensijaan tainnut olla erikoisemman onnellinen. Lapsia ei hänellä siitäkään ollut – hän taisi olla synnynnäisesti hedelmätön. Nyt hän on jo niin vanha, että kuolema armahtaa häntä pian – inhimillisesti katsoen – ja raivaa hänet pois nuoremman papinemännän tieltä. Miten on" – piispa kääntyi Niiloon päin –, "sallitko kysyä, ovatko tunteesi kiintyneet keneenkään neitoon? Jos näet niin on, tämä asia raukeaa itsestään..."
"Eikähän se ole miellyttävä missään tapauksessa, tuskinpa pidettävissä oikeana ja hyväksyttävänäkään", piispa jatkoi malttamatta nytkään odottaa Niilon vastausta. "Nuorta miestä ei pitäisi sillä tavalla kahlehtia vanhaan naiseen, joka ei voi suoda hänelle luonnon vaatimaa tyydytystä, sillä siitä voi olla seurauksena vakava kiusaus ja syvä lankeemus. Mutta kun kerran Lehviälään on saatava pappi ja seurakunta antaa äänensä vain sille, joka suostuu sen asettamaan ehtoon, en ole voinut olla esittämättä asiaa sinulle, koska olet toimeen kyllin arvokas, naimaton ja viran tarpeessa. Vastaa siis nyt vapaasti harkintasi mukaan ja ole vakuutettu siitä, että vaikka kieltäytyisitkin, sinulla on siitä huolimatta edelleen suosioni ja avuliaisuuteni".
Piispa puhalsi kuin hevonen, sillä pitkähkö, aina lopummalla nouseva ja kiivastuva esitys oli hengästyttänyt häntä. Hän kaivoi jostakin viittansa sopukasta suuren liinan ja törähdytti siihen nenäänsä kuin norsu. "Noidan roviosta viikko sitten", hän selitti, "Tyrvään Kaisan roviosta, tiedäthän, lähti sellainen käry ja katku, että se vieläkin karvastelee nenässä ja kurkussa. Tuuli pääsi tuomaan sitä tänne saakka ja iskemään joistakin rei'istä huoneet täyteen, niin ettei aluksi tahtonut saada henkeä vedetyksi. Kyllä tunsi, että siinä akassa oli myrkkyä nahan alla. Niin, mitä arvelet asiasta?"
10
Niilo-pappi säpsähti hereille mietteistään, kerrattuaan muutamassa pienessä hetkessä elämänsä tärkeän vaiheen. Mitä hyödytti tuon aamun tapahtumien ja päätösten muisteleminen ja katuminen, kun hän ei kuitenkaan sillä saanut tehtyä tekemättömäksi. Piispan olisi pitänyt ajatella asiaa tarkemmin eikä saattaa häntä, oppilastansa ja suojattiansa, tällaiseen arveluttavaan vaaliin, vieläpä siten, että piispan oma tahto näytti olevan selvä. Nuoren Niilo-papin, jonka tunteet todellakin olivat vapaat, vielä syttymättömät, oli ollut vaikeata kieltäytyä, niin oudolta ja vastenmieliseltä kuin asia oli hänestä heti tuntunutkin. Ja sitten isän ja äidin sekä oma köyhyys houkutteli suostumaan. Heti alusta kirkkoherraksi – se oli saavutus, jonka vuoksi kannatti uhrata jotakin.
Hän oli suostunut ja kiittänyt piispaa tämän huolenpidosta. Kummastuen hän oli samalla ollut näkevinään piispan odottavan ilmeen muuttuvan melkeinpä pettyneeksi. Hän oli saattanut erehtyä, heijastaa oman sielullisen tilansa piispan kasvoille, mutta sittenkin hänestä oli tuntunut ja tuntui yhä siltä, että piispa oli syvimmässään odottanut hänen kieltäytyvän, torjuvan moisen ehdotuksen niinkuin vapaa mies, jota pyydetään leipäpalkasta antautumaan orjaksi. Niilo-pappi ymmärsi nyt, että jos tällainen tarjous olisi tehty itselleen piispalle, vieläpä silloin, kun tämä oli nuori ja parhaissa voimissaan, hän olisi tutulla tavallaan tulistuen antanut tarjouksen tekijän kuulla arvonsa ja kunniansa. Niilo-papin suostumus oli kyllä kuten sanottu osaksi piispan itsensä aiheuttama, mutta siitä huolimatta kokonaan hänen omalla vastuullaan. Se oli ilmaus siitä, etteivät miehen kunnia ja vapaus olleet hänelle vielä silloin selvinneet. Kun ne sittemmin olivat alkaneet seestyä hänen olemuksensa johtaviksi arvoiksi, tuo harkitsematta annettu suostumus oli muuttunut hänen sydämensä haavaksi. Siitä silmänräpäyksestä alkaen hänen mielessään hautui ainainen, kysyvä ja etsivä toivo, olisiko hänen sallittu ja mahdollista joskus suorittaa sellainen teko, että hän sen kautta ja kykenemällä siihen saisi pestyksi tuon tahran tunnostansa? Silloin hän ikäänkuin syntyisi uudelleen ja tuntisi olevansa todellinen mies, joka uskaltaisi katsoa kirkkaasti silmiin itseään ja muita.
Mutta sellaisen teon hetkeä ja mahdollisuutta ei ollut tullut. Ainakaan hän ei ollut ymmärtänyt edes yrittää mitään tuollaista. Päinvastoin kaikki viittasi siihen, että hän oli luisumassa asiaan, joka varmaan ei ollut sopusoinnussa miehen kunnian kanssa. Oliko hänen ilmaistava miehuullisuutensa väkivalloin välttämällä tuota suhdetta, joka niin kiehtovana kutsui häntä puoleensa ja lupasi täyden määrän elämänpuun onnensuhinaa, vai oliko hänen päinvastoin riistäydyttävä irti kahleistaan ja heittäydyttävä onnensa purteen, kiitämään vapaana valloillaan, minne vain elämänpuun ritvoissa pauhaava myrsky veisi?
Niilo-herra pudisti päätänsä ja kastoi kynäänsä mustesarveen, joka odotti telineessään hänen edessään. Muutama rivi vielä ja saarna olisi valmis – voimakas parannus- ja nuhdesaarna sen johdosta, että Hartikan Vapun piti huomenna istua mustan penkin ylimmällä laudalla eli kärsiä kirkonrangaistus huonosta elämästä. Sellaista ei ollut Lehviälässä vielä tähän saavuttaessa tapahtunut, minkä vuoksi oli luultavaa, että kansaa tulisi enemmän kuin kirkkoon mahtui. Niilo-herra oli tutkinut aiheensa huolellisesti ja sommitellut sanansa niin hyvin kuin suinkin osasi, mutta punnitessaan nyt viimeistä kertaa työnsä tulosta hän kuuli sielustansa hiljaisen äänen, joka sanoi saarnaa kelpaamattomaksi, koska sydän oli jätetty siitä pois. Niilo-herra katsahti rakkaisiin pyhimyksiinsä kuin kysyen niiden arvostelua, mutta niiden ilme oli tutkimaton, mykkä.
Tuvasta kuuluva puhelu ja outo miehen ääni – silti omituisen tuttu – keskeyttivät Niilo-herran harhailevat ajatukset. Hän pisti kynänsä hiekka-astiaan ja meni ovelle, joka samalla aukeni. Leena-emäntä siinä seisoi vanhana, valkeana ja kauniina, ja sanoi:
– Täällä on vieras, kulkija, avunpyytäjä. Sanoo olevansa tuttavasi ja tahtovansa tavata sinua.
Niilo-herra meni tupaan ja näki sen hämyisessä ovensuussa hahmon, jonka asento oli hänelle tuttu. Hahmo astui pari kolme nilkuttavaa askelta häntä kohti ja lausui juhlallisesti latinaksi:
– Jeremias Kekomäki, alias Collinus, salutem dicit. [J. K.,
toiselta nimeltä C, tervehtii.] Niilo-herra meni ensin ällistyksestä
sanattomaksi eikä saanut nostetuksi käsiään vastatakseen tulijan
tervehdykseen. Mutta samassa hänet jo valtasi suuri ilo niinkuin sen,
joka kauan oltuaan vankina yksinäisellä saarella, vailla ravintoa
ja lohtua, jo uskoo olevansa lopullisesti hyljätty ja siksi on
kuolla ilosta, kun pelastaja äkkiä saapuukin. Niilo-herra levitti
käsivartensa ja sulki arvoisan entisen opettajansa – tämän ulkoasusta
ja levittämästä epäilyttävästä lemusta huolimatta – lämpimään
syleilyynsä. Liikuttuneena hän sanoi:– Tervetuloa, amice ex intimo pectore dilecte! [Syvimmästä sydämestä
rakastettu ystävä!] Juuri äsken tuossa muistelin vanhoja aikoja ja
erikoisesti sinua, josta en ole pitkiin vuosiin mitään kuullut ja jonka
olen uskonut jo menneen manalle. Mutta ei vastatullutta sovi puhutella
ennenkuin hän on virkistänyt itseänsä. Käy tänne – Leena, kuule...Hän vei vieraan huoneeseensa ja istutti hänet omaan korkeaselkäiseen tuoliinsa. Sitten hän palasi tupaan, jossa Leena-emäntä jo kaatoi kaljaa korvaniekkaan tuoppiin, nähtävästi viedäkseen helteestä janoiselle vieraalle juotavaa. Hänen kysyvään katseeseensa Niilo-herra lyhyesti selitti, kuka vieras oli, minkä johdosta Leena-emäntä arvaten hänen ajatuksensa sanoi:
– Pakarissa hänen sopisi asua, jos vain saisimme hänet puhtaaksi. Miesvainajani vanhat kesärohtimet ovat aitassa, niin että pitäköön niitä siksi, kunnes ehditään saada hänelle toisia. Hänen omat vaatteensa ovat aivan ryysyinä ja hyi, miten pahalta hän haisee.
– Sallitko siis, äiti-hyvä, hänen jäädä tänne toistaiseksi?
– Taitaa olla parasta pistää sauna heti lämpiämään, vastasi Leena-emäntä. – Vie hänelle tuo kalja, sillä häntä tietysti janottaa. Ehkä hänellä on, kuten usein tuollaisilla maailmanmateilla, retkiltänsä paljon kerrottavaa. Siitä voi olla sinulle ja muillekin huvia. Ruokaa meillä kyllä riittää, mutta juomasta voi tulla pula, sillä ystäväsi on, mikäli saatoin ensimmäisestä näkemästä päätellä, niitä, jotka vaativat vettä väkevämpää. Täytynee ryhtyä oluenpanoon, sillä muu sille ei kelpaa. Onneksi on vielä maltaita ja jäitä tuli varatuksi suohautaan...
11
Leena-emäntä askaroitsi tuvassa ja oli kiireissään, sillä huomenna oli pappilassa oleva juhla-ateria kirkkoneuvoston jäsenille sen johdosta, että uusi kirkkokuri oli astunut voimaan. Niilo-herra oli kirjoittanut saarnaansa jo pitemmän ajan ja saanutkin sen, mikäli Leena-emäntä oli ymmärtänyt, tänään lopullisesti valmiiksi. Se oli onni, sillä muuten olisi vieraan tulo pahasti häirinnyt hänen tärkeätä työtänsä.
He istuivat Niilo-herran kamarissa molemmat ja tarinoivat vilkkaasti. Mitään salaista puhuttavaa heillä ei ollut, koska ovi oli jätetty auki. Leena-emäntä vilkaisi siitä joskus uteliaasti sisään.
Herra Jeremias Collinuksella oli nyt yllään entisen papin rohdinpuku ja Niilo-papin luovuttamat sukat ja kengät. Hän oli peseytynyt ja kikkaillut keritsimillä partaansa. Kun Niilo oli lyhennellyt ja selvitellyt hänen takkuista tukkaansa, hän oli istuessaan Niilon korkeaselkäisessä tuolissa varsin arvokkaan, mutta samalla kummallisen näköinen. Leena-emännän oli täytynyt hakea olutta naapurista, kun ei omaa sattunut olemaan, sillä vieras oli valittaen vakuuttanut, ettei hän parhaimmalla tahdollakaan voinut juoda muuta. Vatsa näet sieti vain olutta ja siitä parempiin juomiin päin, mutta ei yleensä muita nesteitä, kaljaa, piimää, maitoa eikä vettä. Varsinkin molemmat jälkimmäiset olivat sille suoranainen kauhistus. Leena-emäntä tunsi ilmassa omituista, outoa tuoksua, ja alkoi ihmetellä, kun se vain lisääntyi, mistä se aiheutui. Sitten hän näki tupaan pujahtaneen iltakajon valossa kamarin ovesta tulevan savua. Hän räpytteli vanhoja silmiään ja katsoi uudelleen. Ei epäilystäkään – savua sieltä tuli oven täydeltä. Hän meni katsomaan, mikä oli hätänä ja miksi miehet eivät olleet millänsäkään, vaan puhelivat vain kaikessa rauhassa.
Leena-emäntä peräytyi ovelta säikähtyneenä, sillä hän näki selvästi herra Collinuksen suusta ja sieraimista tulevan sankasti savua. Sitä tuli silloinkin, kun herra Collinus parhaillaan puhui. Paloiko hänen sisuksissaan jotakin? Tuskin, sillä hän ei näyttänyt huomaavan koko asiaa, vaan jutteli vilkkaasti ja nauraa hohotti leveästi, suu ammollaan, muutamat säilyneet mustat hampaanpiikit irvollaan. Mistä savu sitten tuli?
Silloin herra Collinus nosti kätensä pöydän suojasta, pisti leukoihinsa omituisen äkkiväärän kapineen ja alkoi posket palkeina imeä sen toisesta, ohuemmasta päästä. Kapineen paksummasta puolesta ja herra Collinuksen huulien välistä rupesi nyt tupsahtelemaan savua yhä sakenevin pöllähdyksin. Leena-emäntä totesi tyrmistyneenä herra Collinuksen lopuksi, lietsottuaan savuahjonsa kuumimmilleen, vetävän ihan hartiavoimalla suuhunsa savua niin paljon kuin suinkin sai sinne mahtumaan ja – otettuaan äkkiväärän käteensä – riipaisevan koko pilven keuhkoihinsa. Siunatkoon! kerkesi Leena-emäntä vain sanoa, kun pilvi, joka suun auetessa pyrki ulos kuin riihen ovesta, tempautuikin syvälle nieluun ja katosi sinne.
Herra Collinus itsekin näytti hiukan tyrmistyvän, sillä hänen sisuksistaan tunki kuuluviin kova, vinkuva yskänpakko ja kasvot muuttuivat sinertäviksi. Mutta samalla jo yskä alistui, kasvot saivat entisen punansa ja hetkisen keskeytyneenä ollut juttu läksi taas luistamaan. Samalla alkoi kadoksissa ollut savu pursuta ulos suusta ja sieraimista, estämättä ollenkaan herra Collinuksen puhetta. Leena-emäntä peräytyi tupaan aivan ymmällä, pudistellen valkoista päätänsä. Yksi asia hänelle oli selvinnyt. Nähdessään, miten herra Collinus tunki ison punaisen nenänsä oluttuoppiin ja kuultuaan, miten hän henkäisi juotuaan aimo siemauksen, Leena-emäntä yhtäkkiä tunsi hänet. Hän oli se entinen, kuuluisa Jere-teini, jonka Leena-emäntä oli nähnyt monta kertaa, hän kun oli kerjäillyt täällä asti ja houkutellut edellisen kirkkoherran ryyppäämään. Hän oli ollut käymättä niin pitkän ajan ja muuttunut ulkonäöltään niin tavattomasti, ettei häntä voinut heti tuntea. Vasta tuo liike, tuo nenän sukeltaminen haarikkaan...
Leena-emäntä oli nähnyt kamarin ovelta muutakin – sellaista, joka ilahdutti häntä ja teki hänen sydämensä sovinnolliseksi Collinus-herraa kohtaan, savuutti ja joi tämä miten paljon tahansa. Niilo-herra oli nauranut avoimesti ja huolettomasti niinkuin nuorelle iälle kuuluu. Se oli harvinaista, sillä viikkoihin ei hänen raskas ilmeensä ollut lientynyt eikä hänen äänensä muuttunut nauruksi. Hän oli ollut ja kulkenut kulmat rypyssä, ajatukset kohdistuneina johonkin raskaaseen asiaan, vaitonaisena ja synkkänä, välttäen Leena-emäntää ja keskustelua hänen kanssaan. Työskennellessään huoneessaan tai ulkona hän näytti unohtuvan ajatuksiinsa pitkäksi toviksi ja heräävän niistä säpsähtäen kuin olisi ollut tekemässä jotakin luvatonta.
Syy Niilo-herran synkkyyteen ei ollut Leena-emännälle tuntematon. Miettiessään sitä tässä askaroidessaan hän päinvastoin kuuli itsensä vakuuttavan, että hän tiesi sen ja osaisi kertoa siitä paremmin kuin Niilo-herra itse. Tämä oli vielä nuori ja kokematon eikä täydelleen ymmärtänyt, mihin elämän syvään kurimukseen oli nyt joutumassa – tai oli jo joutunut, mutta Leena-emäntä ymmärsi, sillä hän tunsi ihmisen ja elämän. Leena-emäntä ei ollut asiassa vieras, vaan päinvastoin läheisesti sen osallinen, pakotettu seuraamaan sen vaiheita tarkoin ja puuttumaankin niihin, jos voi ja jaksoi. Muut asianosaiset eivät aavistaneet, miten hienoin langoin juuri hän oli kiinni tässä alulleen lähteneessä elämänjuonessa, hän, joka oli ehkä syvin syyllinen.
Leena-emäntä istahti väsyneesti aittansa portaille ja laski kädet edes siunaaman hetkeksi lepoon helmaansa. Illan kuulas rusko säteili kaikkialta tulvivana valona, joka ei ollut enää niin räikeätä, että olisi leikannut esteidensä taakse teräviä varjoja. Päinvastoin se ikäänkuin kiersi rakennukset, puut ja kummut, ja valaisi kaikki pehmeästi, hämyisesti, heittäen sinne tänne kullanhohtoista kimmellystä, joka paloi silmänräpäyksen kuin tuli. Kuivien heinien tuoksua leijaili ilmassa, kukkien tuoksua, joka ikäänkuin karkeloi pieninä haavekeijukaisina ja kiiruhti huumaamaan yön lumoihin joutuneita. Illan tuskin tuntuva viri toi laineillaan löylyn ja haudotun vihdan makean, raukaisevan hajahduksen. Kesantopelloille viritettyjen lehmisavujen pilvet laskeutuivat karjan ympärille harmaaksi verhoksi, jonka takaa kuului kellon kalahdus, elikon ynähdys, lypsäjän kiivastunut ärjäisy. Jossakin aukeni ovi ja paukahti taas kiinni. Lasten remakka kirkuna väreili ilmassa hetkisen ja vaikeni taas.
Tuo kaikki oli tuttua. Leena-emäntä olisi tiennyt sanoa täsmälleen, mitä tällä hetkellä kylän taloissa tapahtui, mitä kukin teki. Oli kuin hän olisi nähnyt seinien läpi. Jokaisen ihmisen hän tunsi: aikuiset, lapset, vieläpä useimmat syntymästä saakka, sillä hän oli auttanut heidät ilmoille elämän portista. Hän oli ei vain koko kylän, vaan koko pitäjän papinmuori, Leena-täti, jonka ympäri elämä näytti pyörivän kuin hän olisi ollut kaiken keskus. Eikä vain nykyisyys tehnyt niin, vaan menneisyyskin. Ne vuosisatoja vanhat perinteet, tarinat ja tapahtumat, joista tiesivät vain suntio ja hän, kurottivat häntä kohti käsiään hautojen takaa, kirkon kivipaasien alta, ja ikäänkuin pyysivät häntä muistamaan heitäkin rakkaudella.
Tämä monta kymmentä vuotta kestänyt asema papinmuorina, joka omalla tavallaan hallitsi koko pitäjää, oli ollut Leena-emännälle liian mieluinen hänen luopuakseen siitä, jos vain saattoi sen pitää. Hän tunnusti istuessaan tässä aittansa portaalla ja katsellessaan pihan vaipumista yhä syvemmän hämyn valtaan, ettei ollut voinut miehensä kuoltua alistua poismuuton ajatukseen. Se pieni tölli, joka oli aiottu hänen leskenasunnokseen, oli todellakin liian pieni. Näin maallinen hän oli siitä huolimatta, että oli vanha ja vielä lisäksi papin vaimo, jonka olisi luullut oppineen nöyryyttä.
Mutta kai hän sentään olisi alistunut kohtaloonsa ja siirtynyt tuohon mökkiin sieltä syrjästä seuratakseen, miten uusi papinmuori alkaisi tehtävissään onnistua, ellei hänen takanaan olisi ollut tekijä, joka ei sallinut hänen alistua. Se oli hänen sukunsa, Lemmittylän heimo, joka hallitessaan pitäjää käytti hyväkseen hänenkin vaikutusvaltaansa. Lemmittylän isäntä oli ensimmäiseksi ilmaissut ajatuksen, että tänne valittaisiin naimaton pappi ehdolla, että hän ottaisi vaimokseen Leena-emännän. Saatuaan tämän vastahakoisen suostumuksen hän oli hankkinut asiasta pitäjäläisten yksimielisen päätöksen, joka oli toimitettu piispalle.
Leena-emäntä ei voinut enää ymmärtää, miten hän oli tuona ratkaisun hetkenä saattanut suhtautua asiaan niin harkitsemattomasti kuin oli tehnyt. Halu saada pysyä entisessä asemassa ja totutuissa oloissa kai sen oli aiheuttanut. Ja Lemmittylän isännän todistelu, etteihän tässä ollut kysymystä varsinaisesta avioliitosta, vaan sopimuksesta, joka oli edullinen molemmille puolille. Järjestelyn touhussa Leena-emäntä oli vain ajatellut näitä käytännöllisiä seikkoja, muistamatta ollenkaan, minkälainen ihminen on nuorena ja vanhana. Vasta silloin, kun hän matkusti tulevaa miestänsä vastaan naapuripitäjään, jonka pappi heidät vihki, hän tunsi epäröivänsä ja pelkäävänsä.
Mutta nähtyään Niilon hän rauhoittui. Kokeneena naisena Leena-emäntä huomasi heti hänen olevan vielä miehuuden täyteen tietoisuuteen heräämätön, rauhallinen, tietämätön niistä myrskyistä, joita elämänjano voi aiheuttaa. Nuori Niilo-pappi ymmärsi alusta saakka heidän suhteensa oikein, omaksuen luontevasti Leena-emännän "äidikseen", ja niin heidän yhteiselämänsä oli jatkunut monta vuotta hyvin. Näytti siltä kuin Niilo-pappi olisi saanut täyden tyydytyksen virkansa hoidosta ja kaikesta siitä, mitä luonto tarjosi reippaalle, pyynti-intoiselle nuorelle miehelle. Vaikka Leena-emäntä oli seurannut tarkkaan miehensä askeleita, hän ei voinut sanoa huomanneensa pienintäkään oiretta siitä, että Niilo-pappi olisi joutunut edes taistelemaan kiusausta vastaan.
Ennenkuin vasta viime aikoina, tänä kesänä. Mikäli ei asia sittenkään ollut vain Leena-emännän kuvitteluja.
Mutta senhän täytyi tulla Niilo-papillekin tuon tavattoman viehtymyksen, miehuuden suuren, kypsän rakkauden. Leena-emännän jos kenenkään olisi pitänyt muistaa se ottaessaan hänet miehekseen, sillä olihan se kerran tullut hänen äidilleen ja hänelle itselleen, tullut sille hänen esi-äidilleen, joka Niilo-herran ilmoituksen mukaan nukkui sakastin lattian alla. Vanhuuden itsekkyydessä hän oli unohtanut sen vastustamattoman voiman, ja herännyt muistamaan sen vasta nyt, jolloin sen ensimmäiset enteet näkyivät ja sen myrskypilvi jo tummensi taivasta. Hänen itsekkyytensä syytä oli, että mikä ilman häntä olisi ollut elämän kauneinta kukintoa, muuttui niiden siteiden kautta, joilla hän oli Niilon sitonut, maailman ja ehkä Niilon omissakin silmissä rikokseksi, joka tuomittaisiin sitä jyrkemmin, kun sen tekijänä olisi pappi, kuulu puhtaan vaelluksen ja oikean opin saarnaaja.
Leena-emäntä säpsähti hereille mietteistään, sillä tuvan ovi aukeni ja siitä tulivat ulos Niilo-pappi ja Collinus-herra, molemmat saunapukeissaan. Sauna oli odottanut heitä jo kauan, mutta he eivät olleet saaneet lähteneiksi sinne Niilo-herran saarnan tarkastukselta ja loppumattomalta tarinoimiseltaan. Yhä he nauraa hohottivat mennessään pihan läpi vähän loitompana olevaa mustaa ja pientä saunaa kohti, Niilo nuorena, pystynä ja harteikkaana, Collinus-herra kumaraisena, nilkuttavana, mutta silti vielä joustavana. Kun he menivät siinä illan hämyssä, Leena-emännän sydäntä värähdytti outo tunne, ikäänkuin kaukainen kauhu. Collinus-herra näet kuvastui hänen vanhoissa silmissään yhtäkkiä aivan toiselta kuin oli ollut päivällä tuvassa ja kamarissa: kummalliselta, pukinpartaiselta oliolta, joka nilkutti toista jalkaansa siksi, että siinä oli jalkaterän asemasta kavio, paholaiselta, jonka otsasta kohosivat selvät sarvikyhmyt. Leena-emäntä katsoi tarkemmin heidän jälkeensä, kun he menivät saunatiellä, ja oli selvästi näkevinään, että Niilo-herran rinnalla liikkasi ei Collinus-herra vaan todellakin se itse. Hän teki kiireesti ristinmerkin heidän jälkeensä ja oli huomaavinaan Collinus-herran horjahtavan kuin olisi saanut iskun selkäänsä. Hetkistä myöhemmin Leena-emäntä jo moitti itseään tällaisista hulluista, aivan aiheettomista kuvitteluista.
13
Niilo-pappi ja Collinus-herra istuivat lauteilla ja puhisivat hyvästä mielestä ja nautinnontunteesta. Sauna oli melkein pimeä, sillä pienestä ikkunaluukusta ei päässyt illan hämyä sisään muuta kuin nimeksi. Niilo-pappi erotti Collinus-herrasta vain hahmon, joka kyyrötti nurkassa omituisena himmeänä möhkäleenä, liikahtaen silloin tällöin ja koko ajan puhuen. Häneen oli jo päivällä vaikuttanut kiusalliselta se, että lähtiessään kävelemään Collinus-herra otti liikatessaan asennon, joka elävästi muistutti – hm – itse siitä vanhasta. Hiustupsut, jotka törröttivät korvien kohdalla kaljun päälaen molemmin puolin, olivat äkkiä vilkaisten tosiaankin kuin sarvet. Ja pukinparta – hm. Niilo-herraa tämä oli ensin hymyilyttänyt, mutta sitten hän oli alkanut tuntea kammon väreilyjä. Nämä olivat lisääntyneet hänen huomattuaan, että Collinus-herran silmät olivat punaiset, verestävät. Se näet oli tunnettu varma merkki siitä, että asianomainen oli antautunut paholaiselle. Monet vanhat naiset kuuluivat Saksassa joutuneen siitä syystä roviolle. Ellei Collinus-herra olisi kylpiessäänkin puhellut ja jahkaillut, Niilo-pappi olisi voinut joutua pimeän vuoksi kuvittelemaan hänestä jos jotakin. Hän oli juuri ajattelemassa, että kuka tietää, vaikka Collinus-herra olisi harhaillessaan ulkomailla rahan puutteessa myynyt sielunsa paholaiselle, kun tämä koventaen ääntänsä alkoi puhua sillä tavalla, että häntä täytyi kuunnella. Säikähtäen Niilo-herra silloin huomasi Collinuksen arvanneen hänen ajatuksensa.
– Kun on niin paholaisen näköinen kuin minä, hän näet alkoi laskea leikkiä, niin on väliin vaikeahko selvitä hengissä ihmisten käsistä, jotka etsivät noitia. Papeilla varsinkin on terävät silmät huomaamaan, missä paholainen on liikkeellä, mikä on ymmärrettävää, koska vanhan kehnon ahdistaminen kuuluu heidän virkaansa. Olenpa ollut näkevinäni sinunkin silmissäsi, kun olet päivän kuluessa tarkastellut minua, vilahduksen siitä samasta ilmeestä, joka sanoo minulle, milloin tarkastelijani pitävät minua paholaisena.
– Minkälainen ilme se on? kysyi Niilo-herra.
– Jäykistynyt, murjottava, kauhistunut. Kun näet pukin, niin katso sen silmiä, sillä se katsoo samalla tavalla. Huomatessani minua tuijoteltavan siten raivauduin pois katsojaini ulottuvilta niin pian kuin mahdollista tai aloin juoda, mikäli rahaa riitti, entistä enemmän ja juottaa paikkakunnan pappia. Saatuani hänet ystäväkseni olin näet pelastettu. Joskus taas selviydyin rahattomuudellani, köyhyydelläni.
– Miten niin?
– Näet noidan omaisuus joutuu ulkomailla hänen ilmiantajalleen ja tuomarilleen. Tosin kyllä köyhiäkin on poltettu, mutta se on tapahtunut enemmän kansan huvittamiseksi kuin varsinaisesta vakaumuksesta. Noitien etsiminen ja saattaminen roviolle on kannattava elinkeino, joka on tehnyt monista harjoittajistaan rikkaita.
– Onkohan täällä meilläkin...? kuiskasi Niilo-herra epäröivästi, pelkäävästi.
– En tiedä enkä luulekaan, arveli Collinus, sillä meillähän on kiusattu vain köyhiä. Luulen täällä tuomitun noitia vain pelkästä vilpittömästä typeryydestä ja tietämättömyydestä, Mooseksen ja Ruotsin lain mukaan.
– Etkö siis usko noitia olevan?
Niilo-herran äänestä kuulsi jännitystä, uteliaisuutta ja pelkoa. Collinus hankaili vihdalla vatsaansa ja järkeili ähisten:
– En. Siitä uskosta, joka ei tosin ole minussa ollut milloinkaan
väkevä, pääsin lopullisesti muuan vuosi sitten luettuani erään
kölniläisen jesuiittapaterin kirjan noitien vainoamisesta. Tuo kirja
avasi silmäni huomaamaan, minkä hulluuden vallassa ihmiskunta on
tässäkin suhteessa ollut ja on yhä. Vaikka kirjoittaja oli jesuiitta
– hän on jo kuollut –, täytyi silti uskoa hänen sanaansa, sillä hän
jos kukaan oli asiantuntija. Spee, Fridericus Spee, hänen nimensä
oli. Kuului olleen oppinut mies ja sepitelleen kauniita runoja,
tosin vain saksankielisiä, mutta runoja silti. Hänen tehtävänään
oli ollut kauan aikaa roviolle tuomittujen noitien saatteleminen
teloituspaikalle ja heidän lohduttamisensa ja vahvistamisensa. Tässä
tehtävässään, kuunnellessaan noiden ihmisraukkojen houreita, hän
oli tullut vakuuttuneeksi, että heidät oli saatu uskomaan itsestään
sitä, mitä muut uskoivat heistä ja mitä heitä kiristettiin Malleus
maleficarum-kirjan [inkvisiittori J. Sprengerin teos "Noitain vasara"
(1489), jonka mukaan noitia etsittiin, tutkittiin ja tuomittiin]
tutkinto-ohjeen mukaan kiduttamalla tunnustamaan. Ota huomioon, että
heidän ilmiantajansa, perillisensä, julkinen vihamiehensä, kelpasi
todistamaan heitä vastaan. Luettuani tuon kirjan ymmärsin selkeästi
koko asian hulluuden. Paholaisella siitä on ollut suuri riemu.Collinus hihitti, sähisi ja mäkätti sanoessaan näin niin omituisesti, että Niilo-herraa pöyristytti. Hän koetti katsoa, minkä näköinen Collinus oli nauraessaan noin, mutta ei erottanut pimeässä hänen ilmettään. Vain silloin tällöin, kun hän oikein jännitti katsettaan, hän oli huomaavinaan kumaran selän, käsien varaan lasketun pään ja selän kaaren ja lapaluiden kyhmyjen kohdalla hämärää hohtoa, kuin lahon puun välkettä, kuin olisi höyryävään ihoon sattunut jostakin valonhäivettä. Niilo-herralla oli kummallinen olo ja hän sanoi melkein kuiskaamalla:
– Vaan jos kerran, kuten uskontomme opettaa, paholainen, vanha viettelijä, on olemassa – ja sitä et sentään voine kieltää –, niin epäilemättä hän silloin voi ottaa haluamansa ruumiillisen hahmon ja lyöttäytyä siinä muodossa, tavallisimmin tietysti ihmisenä mutta joskus myös eläimenä, mustana kissana tai koirana, valitsemiensa naisten ja miesten seuraan. On täten ajatellen täysin mahdollista, että hän esimerkiksi kauniin, hemaisevan naisen hahmossa koettaa vietellä aviomiehiä ja hankkia itselleen oppilaita, joille opettaa kaikki konstinsa ja joita kuljettaa juhlissaan Hornassa. Jos myönnämme persoonallisen paholaisen olemassaolon, niin on myös noituutta pidettävä mahdollisena. Näin ainakin minun logiikkani sanoo.
– Persoonallinen, ruumistunut paholainen, mäkätti Collinus taas, jolla on pukinsarvet, pukinparta ja toisessa jalassa kavio, on yksinkertaisesti vain vanha Pan-jumala, jonka kristityt leimasivat paholaiseksi, koska hänen huilunsoittonsa riivasi nuoret ja vanhat liian hurjaan elämänilon palvontaan. On surkeaa, että tämä lystikäs luonnonjumaluus, joka ei tehnyt milloinkaan sen suurempaa pahaa kuin että rakastuneena kyttäili ja ahdisteli lähteissä kylpeviä nymfejä ja soittaa luritteli syrinksillään kuin sirkka auringonpaisteella ilmaisten sävelillään elämänpuun koko tenhon, todellakin saatiin muutetuksi paholaisen vertauskuvaksi. Siinä on tapahtunut suuri vääryys sekä Pania että sielunvihollista kohtaan.
Collinus kylpi hetkisen puhisten mielihyvästä ja jatkoi:
– Mutta eipähän sillä väliä, sillä suuri Pan on lopullisesti kuollut. Hän heräsi kuten tiedät henkiin silloin, kun Italiassa pari vuosisataa sitten muutkin antiikin jumalat nousivat kuolleista ja avasivat ihmisten silmät ja korvat näkemään ja kuulemaan elämänpuun vihannuuden, silkinhienot ritvat, ihanat kukkaset, oksissa urkuina humisevat ihmeelliset sävelet. Silloin vanha Pan nousi sammalikon alta, venyttelihen raukeana pitkästä unesta, tunnusteli ilmaa ja tuulta, naurahti riemullisesti mäkättäen ja tavoitettuaan viereltään paimenpillinsä ja istuuduttuaan auringonpaisteeseen alkoi luritella ja juoksutella hilpeätä elämänrallia, joka raikui metsissä ja mailla kuin puron solina ja leivon laulu. Kummallinen, helmeilevän riemukas tunne valtasi silloin ihmiskunnan, sillä se huomasi heräävänsä tuosta soitosta uuteen elämään. Se tunsi nukkuneensa yli tuhat vuotta pimeässä, ummehtuneessa huoneessa, jota valaisi vain lahopuun hehku ja jossa häärivät isäntinä hännälliset paholaiset, ja totesi nyt yhtäkkiä astuneensa ulos tuosta tunkkaisesta kammiosta ja seisovansa Jumalan kirkkaan taivaan alla, elämänpuun juurella, edessä ihana näköala kauas merille, maille, vuorille ja laaksoihin, pelloille ja metsiin, siintäville ulapoille, pilvien ikuisille teille. Ihmiskunnalle aukeni olevaisuuden kauneus niin uutena, suurena ja yllättävänä, että kaikki muu tuntui sen rinnalla pieneltä ja mitättömältä. Hurmautuneesti, kiihkeästi kuin janoon nääntyvä, ihminen ojensi kätensä sitä kohti ja tahtoi juoda täysin siemauksin sen tarjoamasta elämänilon ja kauneuden maljasta.
– Saiko juoda? kysyi Niilo-pappi ja hänen äänestään sinkosi ilmaan epäilyksen väreily.
– Ehkä joku harva, vastasi Collinus-herra surullisesti ja hänen äänensä alakuloisuus yhtyi äskeiseen epäilyksen väreilyyn. – Tuo näky oli sittenkin Fata Morgana, joka ihanasti auertaa erämaan kulkijan silmissä, mutta on vain näky. Se oli kuin keidas, joka lupaa janoiselle lähestyjälle palmujensa ääriviivoilla ja pensaidensa vehmaudella hänen kaipaamaansa korkeinta virkistystä, mutta tarjoaakin hänelle, kun hän on päässyt perille, kirkkaan lähteen sijasta vettä, jonka eläimet ovat sotkeneet. Ei kulunut pitkää aikaa ennenkuin antiikin jumalien heräämisestä säikähtynyt ja peräytynyt pimeys taas kokosi voimansa ja kävi valloittamaan takaisin sitä, minkä oli menettänyt. Kerettiläisten roviot alkoivat roihuta, murheellinen savu alkoi peittää äsken niin ihanaa maisemaa, nauru kuoli ihmiskunnan huulilta. Turhaan ihminen enää kuunteli Panin soittoa, sillä Pan oli kuollut. Ensimmäisen kerettiläisrovion savu oli tukehduttanut hänet. Vain laho pökkelö oli sillä paikalla elämänpuun alla, jossa hän oli viimeksi istunut. Kuinka murheellinen onkaan osasi, ihmiskunta, joka vaikka olet luotu tekijäsi kuvaksi silti ryvet saastaisissa hulluuksissa ja oppimatta mitään syöksyt heti uuteen, kun entisestä irtaudut.
Collinus-herra alkoi nauraa kummallisen mäkättävästi, katkerasti. Niilo-pappi, joka oli kuunnellut häntä lumottuna, säpsähti hereille mietteistään ja tunsi ihossaan vilunväreitä. Hän laskeutui lauteilta ja alkoi peseytyä istuen jakkaralla korvon ääressä. Collinus pyysi lyömään navakat lähtölöylyt: "Vielä – vielä kolmas kipollinen – ähhäh! Nyt tuntuu leppoisalta. En ole saanutkaan pitkään aikaan maistaa varsinaista kotilämmintä. Anna vielä liraus – älä pelkää, en minä pala. Olenhan tottunut olemaan kuumemmissakin paikoissa kuin on Lehviälän papin sauna. Hi-hi!"
Käyteltyään hetkisen tuimasti vihtaansa, ähistyään ja puhistuaan, hän jälleen alkoi puhella melkein kuin itsekseen, välittämättä siitä, kuunteliko Niilo-herra. Kuuli selvästi hänen pitkillä yksinäisillä matkoillaan tottuneen puhelemaan ääneen, seurustellakseen edes itsensä kanssa, kun ei muita ollut.
– Kuten äsken sanoin, hän jarrasi narisevasti harkiten, paholaista kohtaan tehtiin vääryyttä maalaamalla hänet Panin eli lähimain minun näköisekseni. Minähän olen jokseenkin kuin Pan, eikö totta? Ei puutu muuta kuin kaviot eikä kokonaan niitäkään, sillä tämän nilkun jalkani terä on melkein kuin kavio, katsohan. Paholainenko olisi kuin Pan! Ei suinkaan, sillä hänhän oli alkuaan yksi arkkienkeleistä, vieläpä korkein ja väkevin, itsensä Ylimmän vertainen, Lucifer nimeltään, valon tuoja. Muistatko, mitä aikoinaan kerroin sinulle Prometheuksesta, joka varasti tulen taivaasta, toi sen ihmisille ja tuli siten kaiken inhimillisen viljelyksen isäksi? Hiukan ajateltuasi huomaat, että Lucifer ja hän olivat sama arkkienkeli tai titaani tai miksi heitä tahdot sanoa. Mikä suurenmoinen valtiasolento, miten uljas ja uhmaava noustessaan kapinaan kaikkeuden luojaa vastaan, jylhä lankeemuksessaan, inhimillinen ja ihmiselle läheinen!
Collinus lähti laskeutumaan lauteilta, nilkutti korvon ääreen, istahti jakkaralle ja koetellen vettä sanoi:
– Lämmintäpähän tuntuu olevan vielä. Kuule, arvoisa oppilaani, Lehviälän nykyinen kirkkoherra, pitäisitkö itseäsi liian hyvänä pesemään entisen opettajasi Jeremias Kekomäen selkää? Mikäli tunnet inhimillisen ylpeytesi nousevan vastustamaan ehdotustani, niin muista, että kerran eräs minua paljoa arvokkaampi opettaja pesi opetuslastensa jalat. Perustelen pyyntöäni sillä, että selkääni syyhyttää sietämättömästi juuri siitä paikasta, lapaluiden kärkien välistä, johon et yllä käsin, kurottelit mistä päin tahansa. Kutka kiihtyy väliin niin polttavaksi, ettei auta muu kuin hakea sopiva nurkka ja ruveta hankaamaan selkäänsä siihen. Olet kai nähnyt sian kyhnyttävän kylkeänsä seinään tai puuhun, kiveen tai mihin hyvänsä tukevasti seisovaan kärkikohtaan? Hyvä! Jos olet katsonut sian ilmettä, kun se hankaa selkäänsä niin, että kova raaputus kuuluu, olet varmaan huomannut, miten tavattomasti se nauttii. Kerran tarkastelin aivan läheltä sen ilmettä, kun se lykkäsi kylkeään navetan nurkkaan, jota vastaan minäkin taisin siinä joutessani vähän sylkytellä lapaluitteni väliä, ja olen velvollinen – pysyäkseni totuudessa – sanomaan sen ilmaisseen hurmiota. Siinä oli hemaisevaa makeutta ja tämän rinnalla, ikäänkuin vahvistamassa sitä, jonkinlaista autuasta tuskaa. Kesken kaikkea se avasi silmänsä ja katsahti minuun tutkivasti. Näin sen katseen välähdyksestä sen ymmärtäneen minut, mikä ei ollut ihmekään, sillä olenhan eräänlainen sika minäkin.
Tällä välin Niilo-herra jo hankaili arvoisan opettajansa selkää ja totesi katsellessaan hänen korkealla siirottavia lapaluitaan:
– Ihan on sellaiset tyngät kuin olisit vasta pudottanut siipesi. Kuka tietää, mikä paholainen lienetkään, kun juttelet tuollaisia. Pukinparta sinulla on ja hiukset törröttävät molemmin puolin kuin sarvet. Häntää ei sentään ole eikä tuo jalkateräsi ole kavio. Kun et vain olisi myynyt sieluasi paholaiselle maleksiessasi ulkomailla.
– Sitten en kulkisi kerjäläisenä, huokasi Collinus-herra ja alkoi taas tuumiskella:
– Luciferista tässä vielä, että hänkö nyt välittäisi siitä, minkä näköiseksi häntä sanotaan. Hänellä on näet huumorin lahjaa, joka auttaa miestä matkalla. Hänen ylimmällä vastustajallaan ei sitä taas ole, vaan hänen kasvoillaan asuu ikuinen vakavuus, pyhä totisuus. Väliin tulee kuitenkin ajatelleeksi, että hänelläkin on ollut huumorinhäivähdys lähellä. Esimerkiksi silloin, kun Aabraham aito juutalaiseen tapaan tingiskeli siitä, montako vanhurskasta tarvittiin, että hän suostuisi säästämään Sodoman ja Gomorran.
Niilo-pappi aukaisi oven. Siitä tuleva hämy valaisi saunaa sen verran, että ovinurkasta saattoi erottaa jonkinlaisia ei tavallisia esineitä: ison, kupukannellisen kattilan ja putkenkappaleita. Collinus-herra huomasi ne ja hänen löylystä väsyneisiin, sameisiin silmiinsä syttyi valo.
– Mitä nuo ovat? hän kysyi.
– Leena-emännän viinapannu siinä on, selitti Niilo-herra. – Hänen edellisen miehensä kuoleman jälkeen sillä ei ole keitetty, sillä Leena-emäntä vihaa viinaa – kai etenkin siksi, että hänen miesvainajansa rakasti sitä liiaksi. Minun vuokseni pannu saa olla rauhassa, sillä en käytä viinaa. Vieraanvaran Leena-emäntä ostaa.
– Mahtaisikohan hänellä olla nyt edes sen vertaa takanaan, että riittäisi meille tai ainakin minulle saunaryypyiksi? kysyi Collinus ahneesti ja kostutti huomaamattaan huuliaan.
– Tottakai, sillä täytyyhän isäntien saada huomenna ruokaryypyt, vastasi Niilo-herra.
– Lähtekäämme siis viivyttelemättä tupaan, sanoi Collinus-herra vapisevalla äänellä ja alkoi kiireesti solutella paitaa ylleen.
14
Leena-emäntä luovutti heille nassakan haluttomasti. He istuivat Niilo-herran hämärässä huoneessa, ilman kynttilää, sillä eihän sopinut heinäkuussa keinovalolla kesää pilata. Niilo-herraa ahdisti levottomuus siitä, että hän, kirkkoherra, vietti tällä tavalla lauantai-iltaansa. Kun ei vain kirkkokansa, jota jo kuhisi kylän taloissa, saisi tästä tietää. Siitä syntyisi auttamaton sunnuntaipyhyyden rikkominen, ja vielä rumempi siksi, että rikkoja oli pappi, jonka päinvastoin pitäisi olla muille esikuvana. Hän huomautti tästä Collinukselle ja esteli ryyppyjen ottoa, mutta ei tehnyt tätä heti niin selvästi kuin olisi pitänyt, ja niin ilta pääsi jatkumaan. Kummallista kyllä hän ei huomauttanut Collinus-herralle siitä, mistä hänen tuntonsa varsinaisesti varoitti, että tällainen sunnuntain vietto – sillä pian aika kului sivu puolen yön – ja varsinkin viinan nauttiminen oli suuri synti. Hänen piti tosin sanoa tästä ja sillä perusteella tehdä jyrkkä loppu istujaisista, mutta jonkinlainen käsittämätön ujous esti sen. Hän aavisti, että mitä hän piti syntinä, oli ehkä Collinus-herralle vain viatonta inhimillisyyttä, ja pelkäsi joutuvansa kokeneen ystävänsä ivan kohteeksi. Siten hän haluttomasti ja estellen kuitenkin vähitellen joutui mukautumaan Collinus-herran tahtoon ja itsekin nautittuaan muutamia ryyppyjä yhä innostuneemmin kuuntelemaan tämän tarinoita ja antautumaan viinan huumauksen valtaan. Hänen kirkas siveellinen tahtonsa sumeni kummallisesti ja hän totesi nyt rohkeasti esittävänsä, jopa puolustavansa oppeja, näkökantoja ja asioita, joita oli selvänä siihen saakka tuominnut. Sekä viinasta että Collinus-herrasta uhosi outo vastustuksen henki.
Kenties hän myöhemmin yöllä sittenkin puhui heidän menonsa syntisyydestä, koska muisti jälkeenpäin Collinus-herran murahtaneen, että "synti". – "Mikä on synti?" hän oli järkeillyt. "Tietenkin vain se, minkä ihminen tekee vapaasta tahdostansa, uhmaten omantuntonsa ääntä ja tietäen tekonsa synniksi. Mutta entäpä hänen tahtonsa ei olekaan vapaa, kuten meidän kunnioitettava uskomme puhdistaja ja oppi-isämme opetti? Eikö silloin ihminen kulje sidottuna ja tee sitä, mitä hänen on määrä tehdä? Jos näin on, hän ei ole kaiken kohtuuden nimessä siveellisesti vastuunalainen teoistaan eikä näitä voi laskea hänelle synniksi. Siitä et pääse yli etkä ympäri. Mutta nytpä onkin niin, että ihminen on – vaikka sitä ei tosin ainakaan minusta luulisi – jumalallinen olento – 'omaksi kuvakseen hän sen loi' –, jonka jumalallisuus johtuu juuri siitä, että hänen tahtonsa on siveellisesti vapaa ja oikeutettu tekemään omat ratkaisunsa hyvän ja pahan välillä. Niinhän täytyy olla senkin vuoksi, ettei Luciferilla olisi muuten oikeutta pyrkiä voittosille hänen sielustaan. Olevaisuus on kaksijakoinen ja rajaviivalla on ihminen katsellen vapaasti molemmille puolille kuin seisoisi temppelin harjalla. Muistammehan, miten Vapahtajaa kiusattiin juuri sillä, että hänellä oli valinnan vapaus".
Jere Kekomäki päästi mäkättävän, selkää karmivan pukinnaurun, otti ryypyn, ähkäisi, pyyhkäisi suutansa kämmenselällä ja hyräili ilmeisen onnellisena:
Meum est propositum
in taberna mori,
vinum sit appositum
morientis ori,
ut dicant cum venerint
angelorum chori:
Deus sit propitius
huic potatori.
[Minulla on määränä kapakassa kuolla,
viiniä asetettakoon kuolevan suulle,
jotta sanoisivat tullessaan enkelikuorot:
Jumala olkoon armollinen tälle juopolle.]"Ota ryyppy, Niilo-poikani", hän sitten kehoitti, "sillä täytyyhän sinullakin olla iloa maailmassa. Paljosta olet osattomaksi jäänyt, poikarukka, niin paljosta, että sitä vailla et tiedä elämänpuun huminasta mitään. Sen laulussa on oikeastaan vain kaksi säveltä: rakkaus ja kuolema, ja näihin mahtuu koko elämä syntymästä hautaan saakka. Mikä sai sinut, korean pojan ja vankan miehen, suostumaan piispan esittelyihin ja naimaan vanhan eukon? Ethän sentään ollut niin köyhä ja ahne, että teit sen viran ja omaisuuden houkutuksesta? Jos teit sen siitä syystä, niin häpeälliseen, alhaiseen kiusaukseen kuukerruit, poikani. Ihminen näet voi myydä sielunsa paholaiselle ja menettää iankaikkisesti oikeutensa armoon ja autuuteen, mutta onko tämä alhainen teko, mikäli se tapahtuu tiedonjanosta eikä nautinnonhimosta? Ei suinkaan, vaan siihen sortuvat ihmiskunnan vapaimmat, ylväimmät, jumalallisimmat henget, jotka ovat kylmäverisesti tehneet oman vaalinsa. Valkeina kuin ruumis, silmät palaen mustina kuin kekäleet, äly terävänä kuin miekka, olevaisuuden ongelmat lopullisesti ratkaistuina, ympärillänsä tuonen kylmä uho, nämä pelottomat sielut kulkevat ylhäisinä, yksinäisinä olentoina suuren tuntemattomuuden porttia kohden ja astuvat siitä sisään hymyillen halveksivasti kaikelle sille, minkä jättävät selkänsä taakse. He ovat uskaltaneet ratkaista kohtalonsa itse, luovuttamatta siinä suhteessa päätösvaltaa toisten käsiin".
"Mitä jaarittelet jumalattomia!" huomautti siihen Niilo-pappi kuin heräten unesta; "silloin kun ihminen muka itse valitsee kohtalonsa, hänellä ei tosiasiassa ole valinnan varaa, vaan hänen on pakko mennä helvettiin. Siinä sinun ongelmasi lopullinen ratkaisu. Ja etköhän halusta nuolaisisi kullan hometta sinäkin, tekopyhä lurjus, jos sitä tuotaisiin kupissa eteesi!"
Collinus-herra tästä hiukan häkeltyi, nauraa mäkätti ontosti ja alkoi sitten laverrella liukkaasti:
"Ei riidellä, ei riidellä, poikaseni! Jumaluusoppineet ovat tunnetusti kiivasta väkeä, karkaavat toistensa saivaristoon kuin kärppä metson niskaan ja raahaavat roviolle jokaisen, joka sanoo uskovansa toisin kuin he. Eihän minun oikeastaan ollut aikomusta puhua ihmisrievun kohtalonvalinnasta, vaan siitä inhimillisestä tosiasiasta, joka kukkii ja humisee elämänpuun silkkiritvoissa, ettei näet nuoruus voi olla ilman rakkautta. Kerran se vaatii siinä suhteessa verensä hyrskyllä täyden oikeutensa, olipa kysymyksessä taivaallinen tai maallinen rakkaus, sillä ilman rakkautta ei olisi elämää eikä ylösnousemusta..."
"Oletko itse kokenut tämän, vai puhutko muuten vain?" Niilo-pappi tällöin kysäisi ja salatakseen kiihtymystään tuli ottaneeksi liian syvän ryypyn. Collinus-herra nauraa mäkätti hiukan hämillään, melkein ujostelevasti, mutta pohjaltaan kuitenkin ylpeilevästi, ja selitti kierrellen ja kaarrellen, väliin pyyhkäisten viiksiänsä:
"Vapaudenrakkauteni on ollut niin kiihkeä, ettei se ole sallinut minun ottaa harteilleni avioliiton iloja eikä suruja, kuten tiedät. Se ei ole ollut mahdollistakaan liikkuvaisen elämäntapani ja sen vuoksi, etten olisi kyennyt elättämään vaimoa enkä perhettä. Mutta huomauttamalla tästä en suinkaan tahdo väittää, että rakkaus olisi minulle tuntematonta. Päinvastoin minun on myönnettävä kokeneeni sen jokseenkin kaikki asteet. Mikä katkera murhe, etten ole enää nuori, että vereni on jäähtynyt eikä virtaa enää koskena suonissani, että ojennan turhaan koukkuisia käsiäni nuoruuden puoleen, että olen vanha, vanha!"
15
Niilo-herra alkoi tulla tällä hetkellä niin kovasti juovuksiin, että hänen täytyi retkahtaa pöydän nojaan. Collinus-herra sensijaan nousi innostuksissaan kävelemään ja liikkasi puolipimeässä huoneessa edestakaisin kummallisen näköisenä, pitkänä, pukinpartaisena hahmona – näin alhaalta, pöydän tasalta katsottuna – kuin olisi tosiaankin pukki siinä tepastellut takajaloillaan. Väliin hän seisahtui ja kohottaen kätensä korkealle jatkoi puhettaan kasvoilla kirkastunut ilme, kunnes pärähti mäkättävään nauruun, joka tuntui räikeältä kuin olisi rämisyttänyt kepillä pataa, ja alkoi taas nilkuttaa edestakaisin. Nurkasta loisti jotakin kuin olisi siellä ollut lahoa puuta. Niilo-herra ei voinut ymmärtää, mitä valoa sieltä kiilui, ja koetti pakottaa humaltuneita aivojaan selittämään asiaa. Mutta nämä kieltäytyivät tottelemasta ja särkyen tuhansiksi monivärisiksi tulipalloiksi irtautuivat hänestä ja alkoivat hurjasti karkeloida hänen ympärillään. Hän katseli niitä ihmetellen ja ihaillen, kunnes huomasi niiden vähitellen muuttuvan. Äsken hän oli pitänyt niitä tulipallosina, mutta nythän ne olivat loistavia, sädehtiviä silmiä, joiden katse tunki suloisena hänen sydämensä syvimpään. Ei, mutta...! Nyt ovat silmät saaneet sijansa kasvoissa, jotka ovat yhtäkkiä tulleet näkyviin pimeästä, nyt loistavat vaaleat hiukset, kaula, olkapäät... Taivas – nyt ilmestyy pimeästä nuoren neidon koko ruumis, valkea, kaartolinjainen, häikäisevä, juovuttava. Ei yksi eikä kaksi, vaan lukemattomia ja kaikkialla, maassa ja ilmassa – pyörteenä vilisten valkoisia jäseniä ja punaisia huulia, loistavia hampaita ja sädehtiviä silmiä, kutsuvia käsivarsia ja raukeasti laskeutuvia luomia. Bacchus oli tuonut saapuville bacchatarseurueensa.
Niilo-herra ei muistanut jälkeenpäin tästä unestansa tai horrosnäystänsä tai mikä se nyt oli tämän enempää. Sen hekuma ikäänkuin repi rikki tai särki hänen koko olemuksensa sirpaleiksi, joiden joukossa hän nyt uiskenteli kuin hukkuva. Haaksirikon hetkellä, kun kaikki tuntui luhistuvan, hänen sielussaan kuitenkin säilyi edes hiven jotakin, joka nousi vastustamaan tätä tavatonta aistihurmiota, huutaen huutamalla kuin myrskyn läpi kehoitusta kestämään. Sitten Niilo-herra näki selvästi, miten hänen taistellessaan uimasillaan myrskyävällä merellä aaltojen ylitse lähestyi varpaan kastumatta, keveänä kuin henkäys, hento olento, hänen salaisten toiveidensa ja unelmiensa kukka. Tultuaan luo tyttö ojensi hänelle kätensä, hymyili samalla surullisesti ja autuaasti, ja nosti hänet rinnalleen keveästi kuin olisi Niilo-herra ollut henki. Pettyneenä syvyyden hirviö loksahdutti tyhjiksi jääneitä leukojaan, kun Niilo-herra näki itsensä ja lemmittynsä käsikädessä liukuvan pitkin linnunrataa tähtitarhaan.
Mutta mitä oli tämä saarna, joka kaiken aikaa pauhasi ja jymisi hänen korvissaan? Jeremias Kekomäki siinä lovehti rakkauden ihanuudesta. Hänen sanansako ne muuttuivat Niilo-herran mielikuvituksessa tällaisiksi eriskummallisiksi näyiksi? Hän puhui maallisesta rakkaudesta ja sen luonnollisuudesta, kuinka se humisee elämänpuun ihanimpana lauluna, jota säestää Panin huilu milloinkaan taukoamattomin lurituksin ja juoksutuksin. Se ei muka ole syntiä eikä sitä ole keltään kielletty, vaan se on päinvastoin elämän kallisarvoisin lahja, joka kiertää veressämme kuin tuli ja värjää olevaisuuden punertavaksi kuin aamurusko. Se on elämän – alituisen ylösnousemisen ja uudistumisen ikuista kiertokulkua, voimaa, joka on lisäksi kauneutta ja hyvyyttä.
Niilo-papin täytyi ääneensä nauraa Collinus-herralle, sillä niin kummallisen, irvokkaan näköinen tämä oli lovehtiessaan yön hämyssä rakkaudesta saarnaavalla äänellä ja korkeaveisumaisin sanoin, koikkelehtiessaan edestakaisin kuin kahdella jalalla kävelevä pukki, huitoessaan laajasti pitkillä käsivarsillaan ja välillä purskahtaessaan mäkättävään nauruun. Sitten Niilo-herra taas vaipui humalansa horrokseen eikä enää huomannut muuta kuin että juuri kun Collinus oli hempeimmillään ja hunajanmakeasti kuvaili rakkauden onnea, ovi aukeni ja sisään tuli Leena-emäntä. Seuranneesta nopeasta selvittelystä Niilo-herra erotti vain naisen äänen kimakan pauhun, Collinus-herran surkean, änkyttävän mäkätyksen, mäjähtävän äänen kuin olisi korvapuusti lisahtanut jonkun poskelle, ja ovesta kiireesti ulosraivautuvan nilkutuksen. Sitten Niilo-herra totesi raahautuvansa sänkyyn ja heittäytyvänsä siihen pehmeänä kuin pielus, jo puoleksi vaipuneena humaltuneen syvään uneen. Viimeinen, minkä hän näki ja tunsi, oli kesäinen aho, täynnä valkoisten runkojen ja raudusritvojen välitse siivilöityvää auringonsäteiden leikkiä, ruohikkoisia päiviä ja karhunsammalmättäitä, mansikantuoksua, muurahaisten sipinää ja ritinää pesäpoluillansa, helteen unettavaa raukeutta. Keskellä ahoa kasvoi kaikista korkein koivu, ikivanha kolmihaarainen jättiläinen, jonka rungon ryhmyinen kaarna muuttui ylempänä hohtavan valkoiseksi, hilseileväksi silkkituoheksi, ja ritvat keinuivat pehmeinä, notkeina ja pitkinä kuin maahan saakka ulottuvat hiukset.
16
Herättyään humalaisesta unestaan – nukuttuaan vain muutaman tunnin – Niilo-herra tunsi sydäntään leikkaavan kipeän vihlaisun ja voihkaisi ääneen. Hänen päätänsä pakotti ja kiristi kuin se olisi ollut halkeamaisillaan. Yön synnillinen meno ja valjenneen päivän pyhyys ryntäsivät häntä vastaan edellinen hurjasti, vahingoniloisesti ilkkuen, jälkimmäinen mustissa vaatteissa, kalpeana, murheellisena. Nurkasta tuijottivat häneen nuhtelevina pyhimykset. Collinus-herraa ei näkynyt ja huone oli siistitty.
Leena-emäntä oli herättänyt hänet ja seisoi vuoteen vieressä toisessa kädessä ryyppynappo, toisessa kaljahaarikka. "Nouse pukeutumaan kirkkoon", hän sanoi, "mutta ota ensin tämä ryyppy ja juo kaljaa, sillä muuten et kykene lähtemään. Älä vastustele, vaan nauti viina vaikka väkisellä, sillä tässä tapauksessa paholainen todellakin voidaan ajaa ulos omalla itsellään. Kas niin! Peseydy nyt ja pukeudu pian, että ehdit syödä ennen lähtöäsi. Jo soittavat yhteen ja ihmiset siirtyilevät kirkkoon päin".
Ei ainoatakaan nuhteen sanaa. Sen Niilo-herra totesi pyrkiessään siinä vähitellen nousemaan syvän häpeänsä liejusta. Viina teki tehtävänsä parantaen päänkivun ja siirtäen kohmelon tuonnemmaksi. Hän vilkaisi saarnaansa ja tunsi yhtäkkiä sen mitättömäksi, pintapuoliseksi, rakennetuksi ilman elämänkokemusta ja ihmissydämen tuntemusta, mutta korjaamiseen ei ollut nyt aikaa. Leena-emäntä odotti jo täydessä kirkkoasussa ja kohta he läksivät verkalleen kirkolle päin. Niilo-herran teki mieli kysyä, missä Collinus oli, mutta muistaen yöllisen tilinpäätöksen hän katsoi parhaimmaksi vaieta.
Tullessaan hämyisistä huoneista aamuraikkaalle pihalle hän tunsi niin äkillisesti kuin olisi saanut iskun, kuinka suunnaton vastakohta häntä nyt ympäröivä, kastehelmin kimalteleva, valon rajattomuudessa sädehtivä luonto oli hänen yöllisille kokemuksilleen. Milloinkaan aikaisemmin hän ei ollut huomannut olevaisuutta niin puhtaaksi ja kauniiksi kuin tällä hetkellä, jolloin katseli sitä yllättyneenä, hämmästyneenä, tuntonsa moitteen musertamana. Olisiko niin, hän kyseli itseltään, että käynti pimeyden valtakunnassa näkemässä ja kokemassa sen erikoislaatua oli teroittanut hänen katseensa huomaamaan arvoja ja ominaisuuksia, jotka se ennen oli tottumuksen tylsyttämänä sivuuttanut välinpitämättömästi? Melkeinpä tuntui siltä, sillä eikö tämä ollut oikeastaan samaa kuin se, mitä Collinus-herra oli lovehtiessaan viime yönä sanonut muutamassa välissä hänen saarnastaan. "Hanki itsellesi rehellinen, karvasteleva synnintunto", Jere-herra oli todistanut, "niin osaat asettua muiden syntisten rinnalle ja kokemuksesta neuvoa heille sopivia lääkkeitä. Eihän tosin ole synnitöntä ihmistä, mutta tavallinen nuhteeton elämänmeno on kertakaikkiaan sellaista, että sen viettäjä tuntee ennenpitkää olevansa jokseenkin synnitön ja vaipuu tekopyhyyteen ja armahtamattomaan tuomitsemiseen. Jos hän jatkaa näin, hän tavallisimmin lopuksi päätyy salaisiin helmasynteihin ja joutuu vanhan kehnon saaliiksi, kuten oikein onkin. Mutta joskus tämä suurkelmi viekkaudestaan huolimatta erehtyy ja johdattaa hänet sellaiseen rötökseen, ettei hänen olemuksensa paatuneisuudestaan huolimatta kestä sitä, vaan särkyy. Silloin hän vastoin paholaisen laskuja usein turvautuu syntisten Vapahtajaan, ja piru on menettänyt pelin. Voisi näin ollen kysyä, eikö paholaisella ole siis armotaloudessa välttämätön osuus, sillä kenen muun avulla ihminen saatettaisiin synnintuntoon? Ja eikö itse synti ole olevaisuudessa välttämätön tekijä, sillä miten armo voisi muuten saada työskentelymahdollisuuksia? Tuomari, joka harjoittaa salavuoteutta, osaa lausua siitä tuomion ja määrätä rangaistuksen paremmalla omallatunnolla ja asiallisemmilla perusteilla kuin toinen, joka ei tiedä tuollaisesta lankeemuksesta omakohtaisesti mitään". Irvokkaasti ja kierosti Collinus oli täten sotkeutunut ajatuksiin, jotka vähitellen, kun hän johteli päätelmänsä huippuihin saakka, tekivät kaikki synnit eivät vain luvallisiksi vaan ilmauksiksi elämän ylimmän johdon tahdosta ja tarkoitusperistä.
"Minä vaivainen syntinen ihminen, joka synnissä sekä siinnyt että syntynyt olen". Milloinkaan aikaisemmin Niilo-pappi ei ollut omalle kohdalleen tuntenut näitä sanoja niin tosiksi kuin nyt. Hän oli polvillaan alttariaidan edessä kasvot seurakuntaan päin ja luki synnintunnustusta tuskan tukahduttamalla äänellä. Seurakunta oli kumartunut syvään, mutta papin äänen alkaessa kuulua kohosi sieltä täältä pää, katseessa hämmästystä, uteliaisuutta. Niilo-herra ei voinut olla vilkaisematta papinpenkkiin ja näkemättä vaimonsa surullista katsetta eikä samalla katsahtamatta sen takana olevaan penkkiin, josta loisti häntä vastaan rauhallinen, kirkas sini, täynnä viattomuutta ja luottavaisuutta. Käytäväin risteyksessä, mustan penkin ylimmällä laudalla, istui Vappu piikkopaidassa ja -hameessa, hiukset kireälle su'ittuina, punehtuneena, katse luotuna maahan, kädet helmassa ristissä. Kyyneleitä norui hiljaa hänen pitkien silmäripsiensä alta. Mustan penkin juurella oli Pilli-Hartikka polvillaan, vakavan, kärsivän näköisenä, syvään tuskaan ja hartauteen vaipuneena.
"Herra armahda meitä!" Niilo-pappi kuuli messuavansa erilaiseen sävyyn kuin ennen. Hänen itsesyytöstensä kuohu oli tullut niin polttavaksi ja hänen ajatuksensa, jotka hulmuilivat hänen virallisen tehtävänsä ympärillä vallattomina ja outoina kuin virvatulet, niin irvokkaiksi, rienaaviksi ja kiusallisiksi, että hän tunsi olevansa niiden revittävänä kuin saalis susien hampaissa. Hän tunsi muuttuneensa toiseksi kuin oli ollut vielä eilen ja päätteli tämän aiheutuneen viimeöisistä kokemuksista. Kuka tietää, mitä Jere oli sekoittanut hänen viinanappoonsa? Tällainen epäilevä kysymys välähteli toisten virvatulien joukossa ja vaikka Niilo-herra häpesi sitä, koska se oli ruma syytös hänen arvoisaa opettajaansa ja ystäväänsä kohtaan, se kieltäytyi sammumasta.
Niilo-herra koetti tempautua irti näistä oudoista ja kammottavista mietteistä ja polvistuen alttarin ääreen rukoili: "Oo minun kaikkein rakkain Herrani ja lunastajani Jesu Kriste, sinä, joka yksinäsi olet jumalallisella voimallasi ja jalallasi käärmeen pään litistänyt ja yksinäsi väkevästi murentanut ja särkenyt perkeleen valtakunnan! Me rukoilemme, ettäs tahtoisit armollisesti varjella meitä vaivaisia, heikkoja ja vähäuskoisia sen pahanilkisen häijyn hengen päällekarkaamista, hänen suurta palavaa sisuansa ja hänen hirmuista vihaansa vastaan, jolla hän ajattelee poiskarkoittaa ja poissivaltaa meidät sinun Jumaluutesi sanasta. Auta, että me sinun Jumaluutesi lupaukset ja sanat hamaan meidän elämämme loppuun asti mahtaisimme pelkäämättä vastoin kaikkia helvetin portteja totisessa oikeassa kristillisessä uskossa vahvoina pitää. Amen".
Käännyttyään jälleen seurakuntaan päin ja ryhdyttyään lukemaan uskontunnustusta hän sattui katsomaan vastapäätä olevalle ovelle, joka oli väen paljouden ja helteen vuoksi auki. Hän näki silloin – ja se sekoitti hänen lukuansa ja hämmensi hänen tunteitansa – kuinka Jeremias Collinus tuli kirkkoon ja nilkutti hitaasti ja arvokkaasti pitkin pääkäytävää alttaria kohti. Niilo-pappi totesi seuraavansa jännittyneenä, tuleeko hän käytäväristeyksen yli. Eipähän tullut, vaan pysähtyi siinä kuin olisi seinä noussut eteen ja katseli ympärilleen etsien paikkaa. Hänelle tehtiin tilaa ja hän painui istumaan. Niilo-pappi katsoi, kumartuiko hän siunaamaan itseään. Ei voinut sanoa varmasti, tarkoittiko hänen päänsä liikahdus sitä vai oliko se nyökkäys muuten vain. Hartikka-ukko näkyi katselevan häntä uteliaasti kuin olisi noidan pojan verissä värähtänyt tutulta sen Itsensä ilmestyessä yhtäkkiä kirkkoon.
Niilo-herra kokosi ja hillitsi ajatuksensa, keskittyen taas tehtäväänsä. Oliko hän menossa aivan sekaisin, kun piti vanhaa ystäväänsä itsenään paholaisena vain siksi, että hän oli omituinen ulkonäöltään ja tavoiltaan? Varmaan tämäkin johtui viinamyrkystä ja sen aiheuttamien mielikuvien järjettömästä, hillittömästä hulmuamisesta. Hän turvautui taas Jumalaan ja vannotti häntä kuin vertaistaan: "Auta minua, sillä enhän nyt ole omalla asiallani vaan sinun!" Samassa hän tunsi, kuinka paha irroitti kyntensä hänen sielustaan, alkoi harmissaan irvistellen ja luikerruttaen koukkupäähäntäänsä oikoa mustia yökönsiipiään ja lehahtaen lentoon liitää kirkon holvilakea kohti. Sitä ei nähnyt kukaan muu kuin Niilo-herra itse ja mahdollisesti Collinus, koskapa tämä keikautti äkkiä päänsä kekalleen ja alkoi pukinparta pystyssä tarkastella holvistoa.
Niilo-herra tunsi, kuinka rauha alkoi virrata hänen sydämeensä ja hänen mielensä laidalta ruskottaa nöyrä kirkkaus, seesteinen, intohimoton taivas, joka antoi hänelle rohkeutta vastata siniseen katseeseen puhtaasti. Hän huokasi kiitollisena ja vilkaisi Jere-herraan nähdäkseen, missä vireessä tämä oli. Jere-herrakin oli muuttunut, sillä hän katsoi mietteissään, vakavana, hartaana, yllänsä valkeana leijaavaan taivaankäkeen.
Niilo-herra aloitti saarnansa.
17
Hänellä oli edessänsä siististi kirjoitettu, oppineilla otteilla koristettu saarna, johon hän oli uhrannut paljon työtä. Se oli rakennettu johdonmukaisesti, hiuskarvalleen oikean opin mukaan, ja tarkistettu vertaamalla tunnustuskirjoihin ja muihin auktoriteetteihin. Melkein joka lauseessa oli tukena raamatunsana. Ei siis olisi tarvinnut muuta kuin laukaista se tulemaan komeasti ja uljaasti, esteettömällä, takaltelemattomalla ulosannilla, ja hänen menestyksensä olisi ollut varma. Niin hän oli saarnannut tähän saakka ja saanut hyvän sananjulistajan maineen. Tästä hän oli itsekseen ylpeillyt voimatta aavistaakaan, että pian itse tuomitsisi saarnansa kelvottomiksi, mikäli niillä todella tarkoitettiin hengellisen elämän sytyttämistä, koskettamista sydämeen.
Mutta hänen oli nyt pidettävä saarna, aloitettava se juuri tällä minuutilla, pukiessaan alkurukousta hän katsoi seurakuntaan, joka tuijotti häneen odottavan näköisenä: Collinus tutkivana, pukinparta kenossa ja otsa rypyssä, Leena-emäntä pelkäävän osanottavasti, Sinisilmä sädehtien ihailua ja luottamusta, Pilli-Hartikka surumielisesti, viisaasti. Niilo-pappi tunsi äkkiä hengessään väkevän nykäyksen ja kuin käskystä ojensi kätensä seurakuntaa kohti ja sanoi omituisen väristyksen vallassa: "Kun Jumala herättää ihmisen synnintuntoon..." Hän ei täydentänyt lausettaan, sillä jo tällaisena alkuhuomautuksena se sisälsi syvimmän totuuden, minkä hän tällä hetkellä tajusi.
Sitten hän alkoi puhua, mutta kokonaan toisin kuin ennen, sävyyn, josta oli kaukana mahtiponsi ja komealta kalskahtava julistus. Oli kuin hän olisi sanonut nöyrästi jonkin edelläpuhujan jäljessä, joka tunsi hänen sydämensä salaisimmatkin sopukat ja paljasti nyt omalla tavallaan niissä asuvan inhimillisyyden. Niilo-pappi kuuli itsensä puhuvan kokonaan erillään valmistetusta saarnasta ja aiotuista lauseista – melkein kuin tunnustavan jotakin, joka oli vasta äsken astunut hänen sielulliseen ja siveelliseen kokemuspiiriinsä. Hänen sanansa olivat koruttomia ja hän antoi niiden tulla hitaasti ja harkitusti kuin varoen, ettei olisi missään kohdassa puhunut liikoja tai liian vähän. Oli kuin hän väliin olisi unohtanut seurakunnan läsnäolon ja puhunut itsekseen, ripittäytynyt Jumalansa edessä. Joskus hän tuijotti holviston hämyyn, joskus kääntyi alttariin päin ja näytti hartaasti, palvovasti katselevan alttaritaulua. Collinus-herra katseli häntä tyytyväisesti, liikahdellen levottomasti kuin olisi ollut jännittynyt hänen sanoistaan, ja Leena-emäntä ja muu kirkkoväki vaistosivat hänen puheestaan totuuden ja kuuntelivat häntä melkein henkeä pidättäen.
Omituinen kirkkaus paistoi hänen sielussaan. Hän saattoi nähdä, kuinka Jumalan herättävä voima todellakin lähestyi ihmistä. Se oli valoilmiö, kuin kirkon himmeistä ikkunoista heloittava, moniväriseksi särkyvä värinippu, kimppu säteitä, jotka lankesivat maahan ja jäivät siihen lämmittämään sitä lempeänä paisteena. Sitä heijastui hillittynä hämynä korkeaan holvistoon, jossa alkoi jokin kohta loistaa selittämättömän valoisasti, kuin ottaen vastaan ja antaen takaisin salaperäistä, yliluonnollista kuultoa. Se sattui katosta riippuvaan taivaankäkeen, joka alkoi kimallella lumipuhtaana ja kuin riemastuen hiljaa keinua ilman hiljaisessa virrassa. Elämänpuu ja sen pitkät, silkinhienot, kaikkialla suikertelevat ritvat sekä näiden kukkaset ilmestyivät näkyviin peittonsa alta ja Eeva hymyili Aadamille suloisesti ojentaessaan tälle omenaa, jonka juuri oli irroittanut hyvän ja pahan tiedon puusta. Samassa he jo muuttuivat Beata Magdalenaksi ja Andreas Laurentiiksi, joiden kasvoilla asui autuaallinen ilme ja kaikkivoittavan uskollisen rakkauden heijastus. Seurakuntalaisten silmistä kimmelsi tuon valon kajoa kuin olisi heidän sydämessään syttynyt hengen liekki, uuden elämän ja sukupolvien onnen aavistus. "Katsokaa Jumalan herätyksen valoa, kuinka se tunkee sydänten pimeimpiin kätköihin ja ajaa sieltä ulos synnin!" Niilo-pappi kuuli huutavansa. "Katsokaa, kuinka se hehkuu kuin tulinen rauta alasimella ja sinkoaa sammumattomia säkeniä kuin tähtiä ympärillänsä asuvaan pimeyteen! Kuulkaa sen ääntä, kun se nyt puhuu ohjaten teitä lempeästi kuin isä lapsiansa! Jos kuulette sen ja pidätte sen sanat, tienne käy autuasta kuolemaa kohti, mutta jos hylkäätte sen, paha kietoo teidät kahleisiinsa ja johtaa teidät iankaikkiseen kadotukseen".
Hänet valtasi hurmion puuska ja hän saarnasi hetken aikaa voimallisesti, mutta unohtui taas puhelemaan kuin itsekseen siitä suuresta, selittämättömästä rauhasta, jonka Jumalan avulla kestetty synnintunto tuottaa. Hän maalaili sitä kesäiseksi tyyneksi päiväksi, jolloin taivas ihastelee itseään järvien kalvossa, mielialaksi, joka ei pyydä mitään, vaan vaipuneena hartauteensa toteaa sielunsa hiljaisen onnen. Jostakin ikkunan raosta pääsi pujahtamaan esteetön, himmentymätön auringonsäde, joka kuin kultainen viiva suuntautui suoraan taivaankäkeen, valaisten sen hohtavan valkoiseksi. Niilo-papin katse totesi tämän ja hänestä tuntui katsellessaan ilman virrassa hiljaa soutelevaa kyyhkystä kuin olisi Pyhä Henki antanut siunauksensa hänen saarnalleen.
Istuttuaan aluksi pää kumarassa, vaipuneena häpeänsä painon alle, Vappu sitten ilmeisesti unohtui kuuntelemaan Niilo-papin saarnaa. Hänen ilmeensä muuttui kummastuneeksi, kun siinä ei pääasiana kosketeltukaan hänen huonoa elämäänsä, vaan sitä, mitä hänkin tunsi tällä hetkellä tarvitsevansa: sydämen puhdistumista ja voimaa nousemaan siitä, missä oli ollut ja minkä rangaistukseksi oli tähän häpeään joutunut. Hän jo lopuksi ihmetteli, olisiko Niilo-pappi niin armahtavainen, että säästäisi hänet nuhteilta, mutta huomasi saarnan vihdoin kääntyvän tähän suuntaan. Hän sävähti punaiseksi kuultuaan Niilo-papin huulilta nuo odottamansa ja pelkäämänsä ankarat sanat ja vaistottuaan koko seurakunnan katseen nyt polttavana kohdistuvan itseensä. Sitten hänen uhmansa nousi ja kohottaen päätänsä hän alkoi katsella ympärilleen. Siellä täällä miehet väistivät hänen silmäystään, kestämättä sen tutkivaa, yhteisistä salaisuuksista tietoista ja surullisesti moittivaa ilmettä. Mutta kun Niilo-herra oli saanut suoritetuksi nuhteidensa ankaran alkuosan ja kääntyen seurakuntaansa muistuttanut Jeesuksen sanoista syntiselle vaimolle ja kehoittanut sitä, joka luuli olevansa synnitön, ensimmäiseksi heittämään nyt rangaistustansa kärsivää kivellä, päät painuivat kumaraan ja Vappu alkoi taas itkeä. Silloin hänen vanhan isänsä ryppyinen, suonikas, kuhmurainen käsi hakeutui varovasti, salavihkaa, ylös hänen polvelleen ja silitti sitä lohduttavasti ja rauhoittavasti.
Niilo-herra näki tämän ja vielä muutakin: Collinus-herran katsovan Vappua syvän säälin vallassa, punaisissa silmissään liikutuksen vesiä, jotka tipahtelivat hänen ryppyisille poskilleen ja takkuiselle parralleen. Collinus-herralla oli sittenkin sydän. Niilo-herra lopetti saarnansa mielessä aavistus, että vaikka hän ei ollutkaan seurannut oppinutta, kirjoitettua karttaansa, hän oli siitä huolimatta tai juuri sen vuoksi tavoittanut jotakin, joka inhimillisellä totuudellaan oli koskettanut kaikkien sydäntä.
18
Lemmittylän Beata-tytär oli tullut pappilaan auttamaan Leena-emäntää aterian kattamisessa ja tarjoilemisessa. Häntä sanottiin tavallisesti "Pietaksi", mutta latinaa rakastavana miehenä Niilo-pappi ei sitä hyväksynyt. "'Beata', 'onnellinen', hänen nimensä on", hän sanoi. Beata oli tullut vasta kirkonmenojen jälkeen eikä siis tietänyt Niilo-herran ja Collinuksen yöllisestä juhlasta.
Niilo-herra meni huoneeseensa ja heittäytyi vuoteelleen sydän raskaana. Se kirkastunut, keveä tunnelma, jonka hän oli saanut lahjaksi kirkossa, oli haihtunut, kun hän oli laskeutunut saarnatuolista ja palannut jälleen arkielämään. Kirkon seinät olivat taas valkoiset ja kylmät, alttaritaulusta ei lähtenyt Kristuksen veren polttoa ja taivaankäki näytti laskeneen siipensä lupsalleen.
Collinus-herra ei liittynyt palattaessa kirkosta Niilo-herran seuraan, vaan tuleskeli hiljakseen jäljessä ympärillään kiitollinen kuulijakunta, joka tuontuostakin puhkesi nauruun. "Juttuja loppumattomasti", Niilo-herra oli miettinyt ja pahoitellut, että Collinus täten hälvensi sitä hartautta, jota hän oli koettanut kirkossa herättää. Collinus ei ollut tullut tupaan, vaan oli mennyt omaan huoneeseensa, parantamaan kai sitä samaa kohmeloa, joka oli uudelleen karannut Niilo-herrankin kimppuun. Vain tieto, että saisi sen pian päivällispöydässä karkoittaa ruokaryypyillä, sai hänet sietämään huonoa oloansa.
Maatessaan siinä hän sattui katsomaan pyhimyksiään ja tunsi häpeävänsä muistaessaan, että ne olivat olleet hänen lankeemuksensa todistajina ja tiesivät siis ainakin osaksi hänen masennuksensa syyn. Ehkä tunsivat sen kokonaan. Ainakin niiden muodolle näytti ilmestyvän tietävä hymy, kun ne tarkkasivat tuvasta kuuluvia askeleita. Toiset olivat Leena-emännän, sillä ne olivat raskaita, vanhojen tapaan hiihtäviä, väsyneitä, mutta toiset olivat keveitä, nopeita, terävästi nousevia ja laskevia, karkeloivia kuten ainakin nuoren neidon. Mistä Beata oli perinyt keveytensä ja siroutensa, jonka puolesta erosi niin suuresti tämän seudun tytöistä, sitä ei Niilo-herra tiennyt. Ei vanhemmiltaan, mutta ehkä esivanhemmiltaan, siitä samasta suonesta, josta olivat syntyneet ensimmäinen Beata ja Leena-emäntä. Juuri tuo keveys ja sirous, koko olemuksen hento erikoisuus, oli sattunut Niilo-papin silmiin ja herättänyt hänessä ne tunteet, jotka hän vielä toistaiseksi oli pitänyt kurissa ja työntänyt takaisin, kun ne olivat yrittäneet kurkistaa painonansa olevan kiven alta.
Hän tunsi nyt, että niiden mielikuvien joukossa, jotka olivat kuin virvatulet hulmunneet hänen sielussaan saarnatessakin, oli sittenkin ollut ylinnä ja kirkkainna Beata. Käyden tuomiolle mahdollisimman ankarassa mielessä itsensä kanssa hänen täytyi tunnustaa, että tosinta hänessä jumalanpalveluksen aikana oli ollut hänen suhteensa Beataan, noihin silmiin, jotka katsoivat häneen Lemmittylän penkistä. Muu oli – Jumala suokoon sen anteeksi! – enemmän tai vähemmän ponnistellen saavutettua, itsekiihoituksen avulla hetkeksi vallattua, ja samassa silmänräpäyksessä epäilyksen madon syömää kuin päältä korea kesäomena, joka on mätä jo ennen kypsymistään. Vain tämä tunne, joka oli vähitellen kiihtynyt vastustamattomaksi, oli aito ja pysyvä, sellainen, ettei se ollut enää väkivalloin painettavissa kiven alle tai kitkettävissä pois. Se oli sitä keskeisempi ja vallitsevampi, kun Niilo-herra ei enää jaksanut tukahduttaa sitä, vaan antautui vastoin tuntonsa hätääntyviä varoituksia elämään salattua elämää armaan seurassa, olemaan ajatuksissaan alituisesti hänen läheisyydessään ja palvomaan häntä kuin pyhää neitsyttä.
Mahtoiko tällainen kiihkeä tunne tunkeutua kohteensa tietoisuuteen, vaikka sitä ei ollut ilmaistu sanallakaan, tuskin ilmeelläkään? Niilo-herra ei voinut tietää sitä, mutta hän kuvitteli niin olevan niissä tapauksissa, jolloin asianomaiset on luotu toisiaan varten, "mieheksi ja vaimoksi". Hän arveli, että kun rakkaus kohdistuu sukulaissieluun, tämän täytyy sykähtää siitä ja todeta aavistavansa kohtalon nousseen näköpiiriin. Hänellä oli ollut tapana selittäessään kristinoppia rippikoulussa etsiä opetuslasten katseesta merkkiä heidän tarkkaavaisuudestaan ja tunne-elämästään. Siitä oli johtunut, että hän oli alkanut katsoa Beatankin silmiin, jotka säteilivät häntä kohden kuin tähdet, ilmaisten hartautta ja antaumusta. Ja tästä taas oli ollut seurauksena, että hänen oli ollut yhä vaikeampaa siirtää katsettansa pois hänestä ja että hänen mielikuvamaailmansa oli alkanut rikastua aihein, jotka lämmittivät häntä suloisesti. Ehkä hänen katseestaan silloin välittyi jotakin, koska Beata kerran loi silmänsä alas, vaisun punan levitessä hitaasti kaulalta kasvoihin.
Oveen koputettiin ja sisään tuli hiukan empien ja varovaisesti Collinus-herra, kädessä piripintoja myöten täysinäinen viinanappo. Hän nilkutti vuoteen ääreen ja puheli:
– Sain vaimoltasi viinaa sen verran, että kohmeloryypyiksi, ja säästin toisen puolen sinulle, koska arvasin olosi vaikeaksi. Kas tässä! Tämän kun kulautat ja otat päivällispöydässä vielä ruokaryypyt, niin kohmelosi siirtyy huomiseen niin että humahtaa.
Niilo-pappi alistui, sillä Collinuksen ilmeinen hyväntahtoisuus lepytti häntä.
Leena-emäntä avasi oven ja pyysi vastaanottamaan vieraita.
19
Muistellessaan tätä ateriaa muuatta päivää myöhemmin, mennessään tuttua polkua ranta-alangon poikki, Niilo-herra tunsi esiintyneensä kaikin puolin kirkkoherran ja isännän arvon mukaisesti. Hän ei ollut ollut juovuksissa, vaikka olikin yleisen tavan mukaisesti ottanut ruokaryypyt, vaan päinvastoin erittäin selkeänä järjeltään ja ymmärrykseltään. Hän oli lukenut ruokaluvut ja veisannut tarpeelliset virret sekä alussa että lopussa niin kajakasti ja vakuuttavasti, ettei parempaa voinut pyytää. Ja aterioitaessa hän oli osannut kuljettaa keskustelua niin taitavasti oppimattomien ja tietämättömien vieraiden kokemuspiirissä, että he olivat voineet ottaa siihen osaa ja tunteneet olonsa viihtyisäksi. Kun sitten juhla oli jatkunut ja sen virallinen jäykkyys hiukan notkistunut, Collinus-herra oli alkanut varovaisesti tuoda kuuluviin vanhaa koeteltua teinityyliään. Vaikka hän oli pidellytkin sitä tilanteen asettamissa rajoissa, se oli kuitenkin sisältänyt siksi paljon mehua, että vieraiden kasvoilla oli väreillyt pian muhoileva ilme. Viinako vai mikä suopeus lie tehnyt, ettei Niilo-pappi ollut voinut paheksua hänen juttujaan eikä hänen äänekkäästi pärähtävää mäkätystään, vaan oli unohtunut kuulemaan niitä mielihyvin. Tästä kaikesta oli johtunut, hän päätteli, ettei kukaan ollut huomannut, miten hän, Niilo-pappi, oli koko ajan luomenrakosistaan seuraillut Beatan tuloa ja menoa pöydän ympärillä. Beata oli tarjonnut hänelle haarikalla olutta ja ihastuneena siitä hän oli silmännyt tyttöä rakkaasti sekä juonut oluen yhdellä siemauksella. Sen voima oli alkanut kiertää kuumana hänen suonissaan ja siinä oli ollut erikoinen, polttava maku.
Miten keveästi ja sirosti Beata oli liikkunutkaan. Niilo-herran oli täytynyt oikein vasiten hillitä itseään, ettei olisi paljastanut ihastustaan. Sitä ei ollut kyennyt tekemään Ison-Hiiden nuori isäntä, Tuomas, joka oli vakaana ja jykevänä istunut pöydän toisessa päässä, Niilo-herraa vastapäätä, kasvoillaan kesän terveyttä hohtava päivetys. Hänen katseensa oli seurannut Beataa kaikkialle, hänen jälkeensä sulkeutuvalle ovellekin, jääden ikävöiden odottamaan sen aukeamista ja rakastetun olennon ilmestymistä taas näkyviin. Kuinka somalta Beata oli sitten näyttänytkään tullessaan uudelleen oviaukkoon, auringoksi pimeään kehykseen. Tuomas oli selvästi ihan häikäistynyt ja hänen kätensä olivat vapisseet. Mustasukkaisuus oli alkanut polttaa Niilo-herran sydäntä. Hän tiesi Beatan vanhempien toivovan Tuomasta vävykseen.
Hän tunsi ja tunnusti nyt, kulkiessaan siinä alankopolkua ja huomioidessaan sen omituisesti, kesäisesti lepäilevää tunnelmaa, että tämä salainen seurustelu armaan kanssa oli hänessä nykyisin ainoa elämäntoiminta, jota voi sanoa aidoksi ja todeksi. Kaikki muu oli tarkoitettua tuon salaisen suhteen peittämiseksi. Teki ja puhui hän mitä hyvänsä, se oli toissijaista, hänen sisimpänsä ulkopuolelta lähtevää. Siellä asui kaiken aikaa se, jota kohden hänen syvimpänsä aina suuntautui. Ihminen oli sellainen. Mikä oli jokaisen syvin salaisuus, jota kukin polttavasti ajatteli, sitä ei voinut milloinkaan tietää. Kuljet ja askaroit tuossa viattoman näköisenä, mutta suunnitteletkin sydämessä rippikouluoppilaasi kietomista rakkautesi pauloihin.
Niilo-pappi pysähtyi ja pyyhki hikeä otsaltaan. Oli helteistä, elokuun ensimmäisen viikon täyteläisesti lämmintä keskipäivän poutaa. Auer väräjöi vaaroilla ulapan takana ja hiljainen etelä toi mukanaan lauhaa leyhkää. Ruis oli jo leikattu ja asetettu kuhilaille kuivamaan. Katsoessaan näitä Niilo-pappi näki selvästi, miten leikkuuväki hyöri palavissaan ja Beata keveänä ja sirona, vartalo notkeana, siteli lyhteitä tottuneesti. Niilo-pappi koki täydelleen kaihon kuuman tuskan ja haikean onnen. Oli kuin hänellä olisi ollut rinnassaan avoin haava, jota ei ainoastaan kirvellyt vaan myös poltti kummallisesti, suloisesti.
Hän jatkoi matkaansa ja keltavästäräkit saattelivat häntä ystävällisesti viserrellen. Kauempaa lehahti lentoon kuovi ja alkoi kierrellä hänen ympärillään huutaen valittavasti, melkein inhimillisesti, samalla sävyllä, mikä soi hänen omassa sydämessään. Angervot tuoksuivat huumaavasti, sillä nyt oli niiden varsinainen kukinta-aika. Missä vain aurinko pääsi paahtamaan ruohikkoista piennarta, sieltä kuului sirkkojen taukoamaton, kiihkeä siritys. Nyt oli nuorien sirkkojen ensimmäinen lemmenaika. Pikkulinnut eivät enää juuri laulaneet, vaan hyörivät ahkerasti ruoan etsinnässä. Kottaraiset olivat jo kokoontuneet parviksi, lehahtivat joskus lentoon kuin pilvi, ja istuutuivat isoihin puihin tarinoimaan keskenään vaisusti äännellen. Luonnon vihreys ei ollut enää heleätä, toivovaa, pyrkivää, vaan täyteläistä, tummaa, tyydytettyä, hiukan jo lepoa kaipaavaa. Kaikkialla oli kypsyyden leima, tyyni raukeus, hiljainen raskasmielisyys.
Kulkiko ehkä Andreas Laurentii tätä tietä tapaamaan rakastettuaan, jonka kanssa oli elänyt sydämessään salattua elämää jo paljoa ennen kuin oli rohjennut puhua hänelle sanaakaan? Kuinka hiljaista ja yksinäistä täällä oli mahtanut olla silloin, kun ei nytkään ollut tämän äänekkäämpää eikä asutumpaa. Tällaisessa yksinäisyydessä vasta rakkaus valtasikin sydämen kokonaan, kun ei ollut mitään, jolla olisi koettanut sammuttaa sen tulta. Se kohosi taivaalle kuin yksinäisen linnun valittava, kutsuva huuto, joka ilmaisee kipeätä kaipuuta ja tuntuu täyttävän tuskallaan koko avaruuden. Sen kutsua on pakko noudattaa, sillä ihminen ei jaksa olla yksin määräänsä kauempaa.
Täälläköhän nuori aatelisherra tapasi Leena-emännän äidin ensimmäisen kerran kahdenkesken? Tietenkin täällä, näillä poluilla, rannoilla ja lehdoissa. Hänenkin nimensä näkyy olleen Beata. Kaikki Lemmittylän naiset, joiden osana on ollut suuri, voittamaton rakkaus, ovat olleet Beatoja, "onnellisia". Olipa tämä johtunut sattumasta tai sukuperinteistä, siihen kätkeytyy salaperäinen, kummallinen totuus. Heidän onnessaan on varmaan ollut sitä lisähurmaa, mikä sisältyy kiellettyyn hedelmään, ja sitä voimaa, joka uhmaa maailman tuomiota ja antautuu poljettavaksi, kunhan vain saa kuulua rakastajalleen ja palvella häntä. Sisältyykö siihen todellakin elämän korkein onni? Katkera epäilys kaihersi Niilo-herran sydäntä hänen kysyessään näin ja itsesyytösten vihuri alkoi jo tehdä tuloaan.
Nuorella aatelisherralla ei ole ollut vaikeuksia ilmaistessaan haluansa saada tavata Lemmittylän Beataa jossakin kahdenkesken, sillä hän on ollut tottunut tällaiseen – on tavannut neitoja paljon. Ehkä hän hymyillen ilmoitti, että "siellä", ja kysyi, "tulethan?" Ja vaikka neito pudisti päätänsä ja kielsi, ritari kuitenkin tiesi hänen tulevan. Andreas Laurentiin oli sensijaan ollut vaikea ilmaista sydämensä halua omalle Beatalleen, sillä olihan hän naimattomuuteen tuomittu pappi. Kuinka kauan hän lieneekään taistellut tunnettansa vastaan ja joutunut yhä uudelleen tappiolle – unohtanut valansa siinä silmänräpäyksessä, jolloin Beatan kuva lehahti eloon hänen mielessään tai hän ilmestyi saapuville. Kuka tietää kaiken epäröinnin ja taistelun tuskat, kuka onnen, joka hulmahti palamaan sitten, kun elämänvirta oli murtanut patonsa ja hukuttanut heidät molemmat. Se on ollut niin suuri, että on kestänyt maailman tuomiot ja jaksaa tunkeutua haudan toiselta puolelta, vuosisatojen takaa, ihmisten sieluun. Mutta ei se ole varmaan ollut vapaa onnettomuudestakaan, kuin varjona aina rinnalla kulkevasta valarikon nuhteesta... Kuinka vaikeaa olikaan Niilo-herran ollut oman kaipuunsa ilmaiseminen edes vain sen verran, että halusi tavata Beataa. Tämä oli jäänyt pitojen jälkeen pappilaan auttamaan Leena-emäntää ja liikkunut siellä keveänä kuin henki, vaaleana, kainosti, hiukan säikähtyneesti hymyilevänä. Niilo-herra oli tehnyt parhaansa hillitäkseen itseään: silmiään, sanojaan, liikkeitään, mutta arvattavasti epäonnistunut. Hänestä ehkä uhosi jotakin, joka ilmaisi asian Beatalle, koska tämä loi häneen joskus ihmettelevän, ujon, aran katseen. Ehkä myös Leena-emäntä huomasi jotakin, sillä hänen katseensa suuntautui väliin Niilo-herraan pelkäävän kysyvästi, tutkivasti. Collinus-herralta ei voinut peitellä mitään, sillä hän näytti tietävän kaikkien salaisimmatkin tunteet ja aikomukset. Niilo-herra ei ollut kertonut hänelle taistelustaan, mutta se ei ollut tarpeellistakaan, sillä olihan hänen kiusauksensa muutenkin selvä jokaiselle, joka vähänkään tunsi elämää ja ihmisluontoa.
Niilo-herra oli koko ajan pysytellyt entisessä asemassaan eli opettajana, joka puhuttelee oppilastaan, eikähän muu ollut tällä asteella mahdollistakaan. Hän oli onnistunut puoliksi leikillä kysymään, milloin hän saisi tavata Beataa kahdenkesken, kenenkään tietämättä, sillä "olisi puhuttavaa, tärkeätä sanottavaa". Beata ei voinut tietenkään kieltäytyä, vaan ilmoitti olevansa niinkuin tänään rannassa, pesemässä jotakin. "Kirkkoherra voi tulla sinne, sillä siellä ei ole ketään". Hän oli punehtunut sanoessaan näin ja taas luonut häneen aran, säikähtyneen, kysyvän katseen, josta kuitenkin samalla sädehti onnellinen aavistus ja odotus.
Ja nyt Niilo-herra oli menossa rantaan. Jos joku huomasi hänet, hän tiettävästi ajatteli, että "kirkkoherra näkyy olevan tavallisella kävelyllään". Nyt hän jo saapui rantametsän äyräälle ja pysähtyen siihen katsoi vaanien aukealle hietikolle. Hänen sydämensä alkoi sykkiä kiivaasti, sillä tuossa vähän matkan päässä seisoi kolmijalkasoikkonsa ääressä Beata, hihat ylös käärittyinä. Hän erottui ulappaa vastaan valkeana, hentona ja sirona kuin olisi ollut päivänkukka. Nyt hän kohotti päänsä ja katsoi tutkivasti, pelkäävästi, metsän reunaa kohti. Tahtomatta mennä rannan aukealle Niilo-herra viittasi hänelle leppien varjosta kutsuvasti. Pyyhkien käsiänsä esiliinaan Beata tuli hiljaa, pehmeästi ja nöyrästi, hänen luokseen ja kohotti hänen puoleensa avautuneen, säikähtyneen, kysyvän ja odottavan katseen. Niilo-herran kädet vapisivat hänen nostaessaan ne tervehdykseen ja ottamaan Beataa vastaan. Vähään aikaan hän ei saanut sanotuksi mitään, sillä ääni ei ottanut tullakseen hänen tuskan puristamasta kurkustaan, ja niin he seisoivat siinä tiheän lepikon suojassa vastakkain ujoina kuin lapset.
20
Beata oli ollut jo aamusta alkaen rantahiekalla pesemässä pellaviaan ja levittämässä liinojaan häikäisevimpään auringonpaisteeseen, virttymään valkoisiksi ja pehmenemään taipuisiksi. Kaikki olivat hänen omiaan, hänen myötäjäiskapioitaan, joita hän oli äitinsä ohjauksella ja luvalla kutonut ja ommellut monta vuotta, jo ennen rippikouluaan. Hänellä oli niitä aitallinen: raiteja, pieluksenpäällisiä, paitoja, hameita, vyöllisiä – mitä vain rikkaalla tytöllä tulee ja voi olla. Kaiken, mitä hän osasi pyytää, isä ja äiti antoivat estelemättä, jos vain kykenivät, sillä Beata oli heidän ainoa tyttärensä ja nyt myös, vanhimman veljen kuoltua lapsetonna ja toisten veljien hävittyä Saksan sotaan, ainoa perillisensä.
Beata rypisti hiukan otsaansa, sillä näitä asioita ajatellessaan hän tunsi ja tiesi, että niiden taustalla oli suunnitelman luontoinen toivomus, josta ei kyllä puhuttu, mutta jonka siitä huolimatta varmasti uskottiin toteutuvan: se, että sopivaan ikään päästyään Beatan oli mentävä avioksi Ison-Hiiden nuorelle Tuomas-isännälle. Beatalle ei ollut sitä kukaan vielä sanonut, mutta hän oli ymmärtänyt samoista syistä kuin muutkin, että sellainen suunnitelma oli järkevä ja edullinen. Siten kaksi vanhaa suurtaloa ja -sukua liittyisi yhdeksi ja jatkaisi elämäänsä entistä mahtavampana.
Beata ei ollut ajatellut asiaa tämän enempää, sillä hän oli ollut näihin saakka heräämätön elämäntietoisuuteen. Hän oli hyppinyt ja sirittänyt kuin sirkka poudalla, tehnyt työtä milloin oli halunnut tai äitinsä käskenyt, kasvanut vuosi vuodelta ja ihastellut tinalautasen kirkkaasta pohjasta silmiensä sirkeyttä ja kasvojensa kauneutta. Siitä ei ollut enempää kuin nelisen vuotta, kun hän oli uinut tässä samalla rantahietikolla huolettomasti ja vapaasti kuin pikku tyttö, joka välittämättä alastomuudestaan ja katsojistakaan huimasti juoksee pitkin vedenrajaa ja ilonsa villiydessä räiskyttää vettä kuin lentoon pyrkivä lintu. Vasta vuosi sitten Beata oli ensimmäistä kertaa huomannut ihonsa valkeuden ja muotojensa sirouden, ja punastunut itsekseen viattomuudessaan. Nyt hän ei olisi uskaltanut enää uida samalla tavalla huolettomasti, riisua itseään alastomaksi, auringon ja tuulen tutkittavaksi, juosta huimasti pitkin rantaa ja kirkaista hurjasti ilosta. Jotakin oli tullut hänen olemukseensa, joka teki tuon nyt mahdottomaksi, hidasti käyntiä ja vaati arvokkuutta. Äiti oli naurahtanut eräänä päivänä, että "kas kun Pietasta on tullut täysikasvuinen". Beata kyllä ymmärsi, mitä äiti tarkoitti, mutta ei halunnut lausua tuota asiaa ilmi. Se oli hauskempi, onnekkaampi, ollessaan olemuksen taustalla salaisuutena kuin aarrelipas, jonka on saanut lahjaksi, mutta jota ei ole raskinut avata juuri siksi, että aavistelun, odotuksen, uteliaisuuden, epätietoisuuden nautinto tuntuisi sitä suloisemmalta.
Lemmittylän rannasta tuonnempana, karikkoniemen takana, oli se paikka, jossa Niilo-herra usein kävi, ei vain helteellä uimassa vaan muulloinkin: pilvisillä ja alakuloisilla säillä kävelemässä ja istuskelemassa. Niemi suojasi Lemmittylän rantaa, niin etteivät aavimman ulapan aallot päässeet lyömään tänne yhtä esteettömästi kuin tuonne Niilo-herran kohdalle, jonne ne iskivät hurjalla voimalla. Silloin sinne kasautui vesihiekkaa kuin valliksi ja kulkeutui irtautuneita lumpeita, kaisloja, risuja, jos mitä pärtöä. Beata rakasti oloa tässä suvisella rantahiekalla, aaltojen kohahtelua ja kaislain suhinaa, kesätuulen lämpöä, kun se puhalsi hänen kasvoihinsa, hiuksiinsa ja vaatteisiinsa, painaen nämä tiukasti vartalon mukaisiksi. Jostakin syystä hänen tunteensa olivat herkemmät täällä kuin muualla, varsinkin, kun hän oli yksin. Silloin ajatukset lähtivät vapaina, kenenkään näkemättä, teille, jotka sykähdyttivät hänen suurta tuntematonta onnea haaveilevaa sydäntään.
Isä oli viime aikoina maininnut Tuomaan nimen useammin kuin ennen, ilmeisesti halukkaana puhumaan hänestä enemmän, jos vain olisi saanut äidin ja Beatan sanomaan jotakin. Mutta äiti ei sanonut mitään, vaan vilkaisi vain Beataan kysyvästi ja tarkoittavasti, ja Beata puolestaan laski päänsä painuksiin, katsoi vain siltapalkkeihin ja poistui. Isä jäi istumaan vaitonaisena, kulmat rypyssä, kasvoilla huolestunut, harmistunut ilme. "Tuomas, Tuomas", Beata oli väliin hokenut itsekseen kuin maistellakseen tuota nimeä, ja valittanut mielessään, että "kun siltä puuttuu vasemmasta kädestä kaksi sormea". "Kun käsi on sellainen, niin miten sillä oikein tulee toimeen?" hän joskus kyseli ja tunsi olevansa tyytymätön Tuomaaseen. "Hänen kättään on ilkeä katsoakin, saati sitten tuntea sen kosketusta".
Häntä puistatti äkkiä hänen muistaessaan, minkälainen Tuomaan käsi oli. Tuomas oli itse iskenyt siihen tapaturmaisesti kirveellä niin pahasti, että etu- ja keskisormi olivat menneet melkein irtipoikki. Leena-täti oli katkaissut loput. Tuomas oli ollut valkea kuin lakana. Veri vain oli pulpunnut suonenpäistä. Mutta Leena-täti oli osannut pysähdyttää verenjuoksun. Beata muisti hänen sitoessaan lukeneen itsekseen jotakin mitä lienee ollut – veren seisahdussanoja tai sellaista. Siitä oli vaarallista puhua nykyään, oli isä sanonut, sillä siten voi helposti joutua noidan kirjoihin. Beata tiesi, että täällä yleisesti osattiin loitsuja, vanhat varsinkin. Niitä vain ei enää uskallettu sanoa ääneen – ne luettiin hiljaa mielessä. Niilo-pappi pauhasi ankarasti noituutta vastaan, mutta ei ollut silti vielä toimittanut ketään syytetyksi eikä tuomituksi. Beata ei uskonut, että Niilo-pappi voisi sellaista tehdäkään. Hartikka-ukon äiti oli poltettu. Se oli hyvin vanha asia.
Beatan ajatukset olivat johtuneet Pilli-Hartikkaan sen vuoksi, että tämä kuului olevan tulossa karjoineen rantametsässä. Osa lehmistä jo kulki aukealla hiekalla ja kaahlasi veteen repimään kaisloja. Beata silmäsi valkenemassa olevia vaatteitaan peläten karjan pääsevän polkemaan niitä, mutta ei ehtinyt huutaa Hartikkaa, kun tämä jo kuin arvaten asian laskeutui metsästä hietikolle ja alkoi häätää elikoita pois. Sitten hän tuli Beatan luo, istahti pesujakkaralle ja alkoi luritella leppäpillillään, samalla tuijotellen raskaasti ulapalle ja sen takaa siintäville autereisille vaaroille. Beata keskeytti pesemisensä ja kävi hakemassa voileivän, jonka äiti oli lähtiessä pistänyt hänelle käteen evääksi. "Syökää, Hartikka!" hän sanoi ja jäi seisomaan ukon eteen kukkeana ja soreana kädet vyötäisillä.
Pilli-Hartikka teki kiittävän ilmeen ja alkoi imeksiä ja kaluta leipää hampaattomilla ikenillään. Beata katsoi häntä uteliaasti ja sanoi:
– Kuulkaahan, Hartikka, ettekö ennustaisi minulle? Hartikka keskeytti syömisensä:
– Mitä? Ettäkö ennustaisin? Mitä sitten tahtoisit tietää?
Odottamatta vastausta hän lisäsi:
– Näytähän kättäsi, niin katson...
Hartikka silmäsi Beataa kulmainsa alta salamyhkäisesti ennenkuin alkoi tutkia pienen, ruskean, tukevan käden kämmenpuolta. "Äiteeni oli tarkka katsomaan kämmenestä", hän puheli pitäen Beatan kättä loitolla, kun ei vanhoilla kakoilla silmillään nähnyt läheltä. "Olen minäkin tätä konstia sen verran harjoittanut ja niin kauan elänyt, että olen ehtinyt nähdä monen ennustuksistani käyvän toteen. Kas vain, minkälainen elämänlinja sinulla on – alussa melkein suora, mutta kärjestään haarautuva moniin oksiin kuin puu. Ehkä se onkin elämänpuu, nuorena sileä ja solea, vanhemmiten yhä enemmän oksistuva ja takkuuntuva. Suuren kärsimyksen se sinulle lupaa... Voi, lapsiraukka, mitä täältä näkyykään. En ymmärrä tätä... Onnenpöytäsi olisi muuten leveä, sileä ja eheä, mutta jo varhain sen rikkoo syrjästä tuleva voima, joka itsekin on monihaarainen ja ristiriitainen. Selvää on, että se on sinun rakastettusi, jonka siis saat omaksesi, mutta se jää hämäräksi, miksi siitä silti näyttäisi koituvan surua ja onnettomuutta. Ehkä en näe tarkoin vanhoilla silmilläni... Ole varovainen rakkaudessasi, sillä siitä onnettomuutesi tulevat aiheutumaan. Kohtalosi ei siis oikeastaan ole kummempi kuin muidenkaan ihmisten..." Mutta kun Niilo-herra myöhemmin päivällä viittasi rantametsän varjosta Beataa luoksensa, tämä ei muistanut Pilli-Hartikan ennustusta eikä varoitusta.
21
Niilo-herra istui saunassa matalalla pesujakkaralla ja katseli Collinus-herran viinanpolttopuuhia. Tämä näet oli kuin olikin onnistunut hälventämään Leena-emännän ennakkoluulot pyhää viina-ainetta vastaan puhumalla laajasti viinan terveellisyydestä silloin, kun se on todella nimensä arvoista. "Sitä ei sanota turhaan 'elämän vedeksi', jota sen latinalainen nimi merkitsee, sillä kohtuullisesti nautittuna se on sitä. Viina on liian hyvä ja arvokas nimi sille sikunaöljylle, jota nimismies myy kalliista hinnasta ja jolla hän myrkyttää pitäjäläiset olemattomiin. Ollakseen nimensä arvoista viina on osattava keittää. Saatte nähdä, Leena-emäntä", hän oli lovehtinut, "että kun minä käytän mäskin ja suoritan polttomenot, niin syntyy juoma, joka ei tarvitse puolustajaa. Mitään väärinkäyttöä ei pidä pelätä, e-ei, hi-hi, vaan ainoastaan pikku tuikku silloin tällöin, kuin sytyttäisi kynttilän pimeään huoneeseen". Hän oli mäkättänyt iloisesti ja toivehikkaasti viinanhimossaan ja saanut Leena-emännältä lopuksi tarpeellisen määrän ruisjauhoja. Niilo-pappi ei ollut välittänyt puuttua asiaan, koska se hänen mielestään kuului kokonaan Leena-emännälle ja hänellä oli nimismiehen sikunasta vastenmielinen muisto.
Collinus-herra kyyrötti pannunsa ääressä kuin kummitus, nuuskasi hatun reunan alta pihisevää höyryä, iskosti kiinni vuotoreikiä, lievensi tulta hienosti hautelevaksi ja ottaen välillä piipun suustansa puheli:
– Ei ole mikään niin hauskaa eikä mieltä ylentävää kuin istuskeleminen tällaisessa hämärässä saunassa viinapannun ääressä ja filosofoiminen ei vain siitä, mitä mahtuu maan ja taivaan väliin, vaan myös siitä, mitä niissä molemmissa on varsinaista sisälläpitoa. Tipu! tipu! viina, sinä aine puhdas ja kirkas kuin taivaan avaruus. Ulkomailla tulin tuntemaan viinanpolton salaisuudet eli siis tietämään, miten rukiista on saatavissa nesteen muotoon sen sielu eli siis kaikki se, joka on kasvattanut sitä kylvön hetkestä sadon korjuuseen saakka. Jos voisin kuvata sinulle sen, siitä syntyisi verraton elämänlaulu. Siinä mumisisi matala ja vakaa toden ääni, tuossa viinan mahtavassa virressä, soisi suven lintujen laulu ja tuulien humina, vilajaisi ulapoiden välke ja autereen sini, tuntuisi nurmen nunnujen värihelo, tuoksu ja sametinpehmeys. Lopuksi kaikki yhtyisi jylisevän riemukkaaksi, viemaavan autuaaksi humalaksi, joka kuljettaisi kokijaansa onnen pyörryttävissä korkeuksissa, kunnes paiskaisi hänet sieltä alas masennuksen alhoon, ikäväänsä riutuvaan rämeeseen, jossa alakuloinen tuuli viheltelee hiljaa mättäiden kuloruohossa ja pudistelee niittyvillan köyhää untuvapäätä. Viinan väkevä kymi on kuivanut pahaiseksi puroksi ja sen riemukas virsi hiljentynyt ja turmeltunut epätoivon voihkauksiksi. Ei ole jäljellä mitään, ei edes äsken koetun hurmion muistoa...
Collinus määkäisi kuin olisi todellakin voihkaissut ja kumartui tarkastamaan jäähdytystiinun läpi kulkevan torven päätä, josta oli ollut kuulevinaan vaisun "tilk-tilk". Siihen ilmestyikin pisara pisaran jälkeen, joista jokainen viivähti torven reunassa silmänräpäyksen ennenkuin putosi nolkahtaen alla olevaan astiaan. Siinä viivähtäessään se ehti vangita hämyssä harhailevan valonsäteen ja heijastaa sen vaisuna kimmellyksenä uudelle tielle. Collinus-herra kokosi käsi vapisten kärsimättömyydestä näitä hitaasti norottelevia pisaroita pieneen viinanappoon, jonka sitten kohotti pyhällä ilmeellä huulilleen. "T-th, t-th!" hän maistoi ja jupisi itsekseen: "Jauhot tuntuvat ja sikuna, eikä ole väkevyyttäkään. Täytyy polttaa toinen, ehkäpä kolmaskin kerta, jotta tulisi oikein puhdasta. Täytyy malttaa, malttaa".
Hän askaroitsi taas kojeittensa parissa, mäkätti hyväntuulisesti ja toivorikkaasti, ja istahtaen jälleen jakkaralle puheli:
– Viina on samoin kuin rakkaus vain harvoin luvallinen ja siksi niin viettelevä. Mikä sanomaton autuus mahtoikaan aallehtia alkuisämme Aadamin sydämessä, kun hän vanhan madon houkuttelemana kuvitellen kaikkea sitä, minkä jo omisti, vähäarvoiseksi sen rinnalla, mitä ei saanut omistaa, mikä oli häneltä kielletty, vihdoin ojensi kätensä ja tarttui vapisevin sormin tuohon salaperäiseen hedelmään, joka koristi hyvän ja pahan tiedon puun oksia. Sen silmänräpäyksen ihanuutta, jolloin hän ummistaen silmänsä haukkasi ensimmäisen palan, ei voi kuvitella, sillä silloin Aadam tempautui olemuksensa ulkopuolelle, ihmeellisen pyörtymyksen, autuaan tainnostilan valtaan. Ja sitten Eeva haukkasi omenasta ja raukeni Aadamin rinnalle saman sanomattoman lumon väräjävään terhenriemuun. Lucifer heitti silloin käärmeen asun, katsoi viisaasti ja surumielisesti onnensa huumeessa lepäävää ihmisparia ja lausui: "Nyt vasta olette, Aadam ja Eeva, täydellisiä, kun olette oppineet tuntemaan hyvän ja pahan. Tähän saakka leikitte Paratiisin kukkakentillä huolettomina kuin perhoset, edes aavistamatta, saati milloinkaan kysymättä, keitä olitte ja mikä oli tarkoituksenne. Mutta nyt on salama iskenyt teidän sieluunne ja silmänne ovat avautuneet näkemään itsenne syrjästä kuin olisitte astuneet olemuksenne ulkopuolelle. Kuuma aalto on värisyttänyt ruumistanne ja hengessänne on tapahtunut itsenne tietämisen ihme. Te tunnette jumalallisen olemuksenne korkeimman lahjan, vapaan tahdon, nousevan rinnassanne valtavaksi hyrskyksi, joka kantaa teitä olevaisuuden läpi lannistumattomana kuin enkeli Mikaelin sotaorhi. Uupumatta tulette ponnistelemaan yhä lisääntyvän tiedon hankkimiseksi, ratkaistaksenne syntynne ja tarkoituksenne arvoituksen. Te ette tällöin säiky matkanne vaaroista ettekä lannistu yhä uudistuvista onnettomuuksista, vaan päinvastoin niiden kasvattamina ja puhdistamina jännitätte jousenne entistä kireämmälle ja tähtäätte nuolenne yhä kauemmaksi. Tässä taistelussanne minä tahdon auttaa teitä lietsomalla vapaudentuntoanne yhä herkemmäksi ja palavammaksi, kiihoittamalla sitä kapinaan kaikkea vastaan, mikä vain vivahtaakaan pakonalaisuudelta, ja innostamalla pyrkimystänne saavuttaa onni jo eläessänne, täällä maassa, jonka pian tulette kansoittamaan lapsillanne. Sillä minä, Lucifer, olen valon tuoja, ikuinen vapaustaistelija ja lannistumaton kapinoitsija, kaiken pelkäämättömän kokemuksen ja tiedon isä, ja tästä hetkestä alkaen myös ihmisten isä. Teidän sydämenne on tämän jälkeen oleva se suuri taistelukenttä, jossa luojanne ja minun välinen kamppailu jatkuu. Sääli teitä, ihmiset, että näin on, että saatte joka silmänräpäys tuntea tuon taistelun seurauksia, tappion tuskaa ja voiton riemua, synnin suloisuutta ja kuoleman katkeruutta, mutta vika ei ole minun, vaan teidän Herranne, joka on iankaikkisella tuomiollaan tehnyt aselevon ja rauhan mahdottomaksi..."
Niilo-herra katseli opettajaansa ihmetellen ja peläten, sillä tämän sanat ja ulkomuoto kammottivat häntä. Collinus näytti heräävän hetken tietoisuuteen, räpytteli silmiään, hihitti mäkättävästi ja sanoi:
– Mitä hulluja! Unohdunhan saarnaamaan päättömyyksiä kuin lovehtiva akka. Älä ole tietävinäsikään. Minulle tulee väliin henki päälle kuin apostoleille helluntaina ja silloin näen näkyjä ja kuvailen niitä kuin eukot uniaan. Puhuessani hyvän ja pahan tiedon puusta, sen juurelle syleilyynsä rauenneista Aadamista ja Eevasta, ja juhlallisesta Luciferista kuulin koko ajan ikuisuuden laulun elämänpuun oksista. Siinä laulussa oli kaikki, mitä ihmisparka joutuu kokemaan syntymän ja kuoleman välillä, ja ylinnä siinä humisi rakkaus, rakkaus... Mutta mitäpä siitä, sillä olethan parhaillaan itse uimassa inhimillisyyden haaleassa virrassa, kokemassa elämänpuun laulun sydämeenkäyvintä säveltä.
Hän mäkätti taas iloisesti, mutta jatkoikin vakavasti, surumielisesti:
– Ui, poikani, varovasti, ohjaajina ei intohimo vaan velvollisuudentunto, oikeus ja sääli. Suurin rakkaus ei tietenkään ota, vaan antaa.
22
Leena-emäntä valvoi vuoteessaan, sillä huolet estivät häntä nukkumasta. Oli elokuun kuutamoyö, haaveellisesti valoisa, risahtamattoman hiljainen, lukuunottamatta niitä ääniä, joita kuului Niilo-herran kamarista pihan toiselta puolelta. Sinne näet Collinus-herra oli taas unohtunut ja kai hänellä oli ollut ainetta taskussaan, koska puhe oli käynyt yhä äänekkäämmäksi. Hän se enimmäkseen puhui ja nauraa mäkätti, Niilo-herran pysyessä yleensä äänettömänä ja nauramattomana, synkkänä kuten tavallisesti. Vain joskus hänet valtasi äkillinen iloisuus, joka kuitenkin useimmiten katkesi pian ja vaikutti siksi melkein kaamealta. Niilo-herra oli laihtunut ja käynyt kalpeaksi.
Syyn siihen Leena-emäntä tiesi ja se juuri valvotti häntä. Eräänä päivänä hän oli ollut käymässä kylällä ja palaillut sieltä omia aikojaan, askeleen kuulumatta. Kun hän oli tullut tupaan, oli Niilo-herran huoneesta helissyt naurua, jonka Leena-emäntä oli heti tuntenut. Hiljaa kuin hiiri hän oli silloin peräytynyt etehiseen, portaille, seinänviertä humalikkoon ja siitä tielle sekä takaisin kylään kuin olisi unohtanut jotakin. Hän ei tahtonut millään Niilo-herran ainakaan nyt tietävän hänen päässeen selville pappilan salaisuudesta.
Kuinka tyhmä ja sokea Leena-emäntä oli ollutkaan! Hän oikein moitti itseään siinä maatessaan ja miettiessään, mitä hänen oli tehtävä tai ehkä jätettävä tekemättä. Tuo nuori nauru oli paljastanut hänelle silmänräpäyksessä kaikki ja asettanut hänen eteensä tosiasiat niin korkeina ja kiertämättöminä, ettei auttanut muu kuin ruveta miettimään niiden ratkaisua. Ei päässyt pakoon, vaikka kuinka olisi etsinyt reikää, mistä pujahtaisi aitauksesta ulos.
Ensin Leena-emäntä oli tyrmistynyt ja sitten kuohahtanut. Hän ei ollut silmänräpäystäkään osannut edes kuvitella, että Niilo-herra, pappi, jonka tuli olla kaikessa esimerkkinä, ja Beata, hänen ristityttärensä, jota hän oli kasvattanut ja rakastanut kuin omaansa, kiintyisivät toisiinsa sillä tavalla. Että Beata hiipisi hänen poissa ollessaan Niilo-herran huoneeseen, jossa ehkä... ja ihan varmaan... nuoria kun olivat... Leena-emäntä oli ollut niin kuohuksissaan, että oli ensin, palattuaan iltapäivällä kotiin, aikonut ripittää miehensä niin, että tämä muistaisi maistaneensa kiellettyä hedelmää, ja ajaa Beatan pois ainaiseksi. Milloinkaan tämän jälkeen – ainakaan niin kauan kuin Leena-emäntä eläisi – hänellä ei saisi olla asiaa pappilaan. Hän menisi ilmoittamaan tytön harha-askeleesta Lemmittylään ja sanoisi, että Beataa oli pidettävä silmällä. Hän vihjaisisi Beatan isälle vaarasta, joka uhkasi tyttöä...
Mutta tultuaan kotiin hän ei ollut tehnyt mitään tästä kaikesta. Beata oli poistunut. Autiossa, hiljaisessa tuvassa oli vain hänen kuvansa elänyt säikähtyneenä, onnellisena, hätäilevänä, itkevänä, punastuvana. Leena-emäntä oli nähnyt hänet yhtä selvästi kuin olisi katsellut häntä todellisuudessa. Ovi Niilo-herran huoneeseen oli ollut auki. Hävittyään vilkaisemaan sinne Leena-emäntä oli nähnyt Niilo-herran kumartuneen pöytänsä ja käsiensä varaan kuin olisi retkahtanut siihen voimatonna, ja liittäneen kätensä ristiin. Kuultuaan liikettä ovelta hän oli kohottanut päänsä ja kohdistanut katseensa Leena-emäntään. Tuo katse oli ollut niin epätoivoinen, pohjattoman surullinen, rukoileva, että kaikki moitteet olivat kuolleet Leena-emännän mielestä ja hän oli peräytynyt hiljaa pois, sanomatta sanaakaan.
Siitä oli kulunut vain muutama päivä. Beata ei ollut sen jälkeen käynyt pappilassa. Hän ehkä aavisti Leena-emännän arvanneen asian ja pelkäsi. Tai hän ymmärsi, mikä odotti häntä, jos hänen suhteensa jatkuisi ja kehittyisi, ja pyrki siksi katkaisemaan sitä ajoissa. Niilo-herra oli levoton, voimatta syventyä työhön tai edes pysyä alallaan. Hän kuljeskeli milloin missäkin, mutta Leena-emäntä huomasi hänen askeleidensa väkisin suuntautuvan Lemmittylään ja rantaan päin. Kenties Beatalla ja hänellä oli siellä kohtauspaikka? Toisiaan he eivät kuitenkaan liene tavanneet, sillä palatessaan Niilo-herra oli vielä huonommalla tuulella kuin lähtiessään.
Leena-emäntä asui kesin pappilan pienessä rakennuksessa, joka oli palvellut ammoisista ajoista papinleskiä tai kappalaisen lapsirikkaita perheitä ja oli nyt tyhjä, kun ei ollut ei leskeä eikä kappalaista. Se oli alkuaan rakennettu katolisen papin taloudenhoitajatarta eli siis ensimmäistä Beata Magdalenaa varten. Leena-emännästä tuntui joskus kuin olisi tuo autuas Beata, joka oli uhrautunut rakkaudelleen, ollut saapuvilla, hipsutellut hiljaa kaikkialla ja istunut portailla mietteissään, muistellen menneitä vuosia, puolisoaan ja lapsiaan. Valvoessaan siinä ja miettiessään kohtaloaan Leena-emäntä totesi välillä kuuntelevansa, oliko Beata Magdalena ehkä tänäkin yönä liikkeellä. Hänen teki mieli nousta ja mennä katsomaan pienestä ikkunasta portaille, olisiko hän vanhalla tutulla paikallaan. Tuntui kuin hän olisi kyennyt neuvomaan Leena-emäntää, miten tämän tulisi menetellä. Kuutamo kimmelsi himmeästä pienestä ikkunasta aavemaisena hohteena ja viritti Leena-emännän mielialan outoja aavistelevaksi.
Sitten ison puolen ovi aukeni ja Collinus sekä Niilo-herra tulivat ulos. He olivat juovuksissa, sillä muuten he eivät olisi puhelleet noin äänekkäästi. Sen jälkeen kun Beatan käynnit olivat lakanneet, Collinus oli onnistunut tyrkyttämään Niilo-herralle entistä enemmän nestettä, joka oli hänelle itselleen olevaisuuden tärkein asia. Leena-emäntä ymmärsi Niilo-herran huomanneen viinan tuottavan eräänlaista unohdusta. Masennus tosin oli suurempi sen huumauksen haihduttua, mutta se oli autettu uusilla ryypyillä. Näin Niilo-herra oli lähtenyt kulkemaan lankeemuksen tietä ja menettäisi pian arvonsa ja maineensa sekä joutuisi onnettomuuteen. Oli välttämättä tehtävä jotakin – saatava Collinus lähtemään ja estettävä Niilo-herra vaipumasta syvemmälle viinan valtaan.
Leena-emäntä oli kieltänyt antamasta Collinukselle uusia jauhoja viinanpolttoa varten ja arveli entisen viinan pian loppuvan, ellei ollut loppunut juuri äsken. Miesten puhe kuului pihalta ja sitten – Leena-emännän ihmetykseksi – kirkkotieltä, kuulostaen etenevän kirkolle päin. Leena-emännän sydän alkoi sykkiä rajusti, sillä paha aavistus valtasi hänet. Hänen teki mieli lähteä katsomaan, mitä oli tekeillä, mutta hän jaksoi sentään hillitä uteliaisuutensa ja pelkonsa, ja jäi istumaan vuoteelleen sydämessä kalvava levottomuus.
Taas hän tuli ajatelleeksi Beata Magdalenaa, joka oli antanut itsensä Andreas Laurentiille ja kestänyt rakkautensa tähden jalkavaimon halveksitun aseman. Sitten hän muisti omaa äitiänsä, joka oli epäröimättä alistunut saman kohtalon kantajaksi ja ollut onnellinen, niin, onnellinen kaikesta huolimatta. Sen Leena-emäntä tiesi todistaa omasta kokemuksestaan. Hänen isällään ja äidillään oli salainen onnenpuutarhansa, jossa he joskus kenenkään tietämättä tapasivat toisensa ja jossa pikku Leena oli kolmantena osanottajana. Ne olivat ihmeellisiä hetkiä ja olivat painuneet Leena-emännän muistiin lämpiminä ja säteilevinä kuin kesän suloisin päivä. Sieltä kaukaa, joka oli kuin unta, puhkesi loistamaan häntä kohden isän ja äidin katse. Se oli syvänsininen, kostea, onnellinen, mutta kuitenkin surumielisesti riutuva, elämää kokenut, viisas, alistuva.
Leena-emäntä löysi nyt, mitä oli hakenut.
23
Leena-emännän antamista jauhoista tuli mäskiä ja viinaa vain määränsä, ei enempää. Kun Collinus-herra otti – paitsi yleisen tavan sallimia ruokaryyppyjä – aamulla noustessaan "terveystäräyksen" – poculum salubritatis –, jota ilman ei olisi kyennyt koivilleen, löi päivällä tuhkatiheään uutta löylyä, ja kaatoi illalla sisäänsä tukevan "vuoteenlämmittäjän", mikäli ei seura antanut aihetta enempään, viina hupeni peloittavan nopeasti. Se annos, jonka hän kuljetti Niilo-herran huoneeseen eräänä iltana, oli viimeinen eikä suinkaan varsin suuri ajateltuna kahden miehen nautittavaksi. Collinus-herra tiesi tämän ja oli huolestunut, sillä viinaton elämä tuntui hänestä sietämättömältä. Toivoton hän ei kuitenkaan ollut, sillä uusi mäski oli käymässä: hän oli hankkinut kylästä jauhoja. Kysymys oli vain muutaman päivän väliajasta. Mutta kestämistä oli siinäkin.
Hän mäkätti itsekseen mennä nilkuttaessaan pihan yli Niilo-herran luo. Kaikki oli rauhallista: Leena-emäntä jo omalla puolellaan ja väet tiessään. Saattoi siis häiriytymättä pistäytyä lohduttamassa Niilo-herraa, jonka otsalla pyrki enimmäkseen asumaan murheen pilvi. "Tulkaahan nyt, pikkumiehet!", hän puheli tyytyväisenä ja kääntyi portailta katsomaan taakseen kuin olisi odottanut joitakin seuralaisiaan. "Älkää pelätkö harmaata haamua, joka istuu tässä portailla", hän sitten jatkoi, "sillä ei hän meille mitään voi. Se on pappilan ensimmäinen emäntä, vihkimätön tosin, mutta emäntä sittenkin, joka väliin luvatta karkaa kirkosta tullakseen tänne muistelemaan entistä onneansa ja itkemään milloinkaan vanhenemattomia murheitansa. Voi ihmistä ja hänen rakkauttansa, voi sydänten sammumattomia tuskia ja elämän ikuista iloa ja ikävää, voi! Älä pelkää, Pikku-Niklas, vaan tule, tule! No mitä nyt, Napraakeli? Olithan sinä aika poika Pariisissa, jossa joimme kuninkaan muskettisoturit penkin alle! Tule nyt äläkä pelkää pappilan harmaata emäntää. Katso tarkemmin, niin näet, että hän on vain paljasta ilmaa. On kuin ollakseen siinä ihan ilmissä eikä kuitenkaan ole. Älä sentään kajoa häneen, sillä hän voi yhtäkkiä säväyttää halvauksella. Kaunis on ollut, kaunis! Ei ole ihmettelemistä, että paterilta unohtui siveydenlupaus. Voi ihmisiä, voi! Miten surumielisen ihanalta heidän kurja elämänsä kimmeltää joskus! Tulkaahan, pikkumiehet, tulkaa!"
Mumisten eriskummallista puhettaan ja välillä nauraa mäkättäen Collinus-herra meni ovista ja piti niitä hetkisen auki kuin päästääkseen jonkun tulemaan jäljessään. Hän katseli silloin jalkoihinsa kuin tulija olisi ollut hyvin pieni, ja hymyili irvokkaasti. Tultuaan Niilo-herran huoneeseen hän samoin päästi tulijat jäljessään ja viitaten vuoteeseen mutisi, että "lekotelkaa vaikka tuossa pieluksen kuopassa, mutta muistakaa olla ihmisiksi! Sinä, Napraakeli, ole kiusoittelematta ja kutkuttelematta Pikku-Niklasta!" Sitten vasta hän kääntyi puhuttelemaan Niilo-herraa, joka oli katsellut ja kuunnellut häntä ihmeissään.
– Älköön sydämesi murheellinen olko, poikani, sillä murhe hapattaa veren ja tekee sen tummaksi ja sakeaksi, niin että se kiertää suonissa hitaasti ja raskaasti kuin piimä. Jos murhe kaikesta huolimatta ahdistaa, niin että ihminen on kuin piiritetyssä kaupungissa, niin silloin hänen on otettava niin sanottu täräys, yksi kummallekin jalalle. Tätä on jatkettava siksi, kunnes murheen savenkarvaiset pilvet väistyvät elämänilon ruusunpunareunaisten hattaroiden tieltä ja sielun kuusikkometsän tummat huokaukset vaihtuvat lehtokertun liverrykseksi koivikossa, johon heloittaa kevään aurinko. Siivolla, Napraakeli! Anna Pikku-Niklaksen lekotella rauhassa!
Puhuttuaan näin Collinus-herra meni vuoteen ääreen ja napsautti pielukseen luunapin. Huomattuaan Niilo-herran kummastuneen ilmeen hän selitti hämillään:
– Pikku-Niklas ja Napraakeli ovat seuralaisiani ja hauskoja poikia ovatkin. Katso, miten mukavasti ne lekottelevat tuossa päänalaisella.
– Ei siinä mitään ole, vastasi Niilo-herra. – Mitä oikein tarkoitat ja miten on laitasi?
– Niin, todellakin, sinähän et voi niitä nähdä, sillä ne näyttäytyvät vain omistajalleen. Minun täytyy selittää sinulle asia, että ymmärtäisit, mistä on kysymys. Mutta otetaanpas sitä ennen pieni napanteri. Ota sinäkin, että pääset edes hetkeksi murheistasi.
– Olkoon menneeksi, vastasi Niilo-herra. – Eikö liene lopulta yhdentekevää, mitä teen.
– Ei lainkaan, vakuutti Collinus, vaan päinvastoin erittäin tärkeää, kuten kyllä tulet näkemään. Mutta ensin niistä seuralaisistani. Ollessani Löwenissä opiskelemassa jumaluusoppia asuin muutamassa pikku ravintolassa, jonka emäntä elätti minua suoraan sanoen ilmaiseksi sen vuoksi, että auttelin häntä kaikissa hänen hengellisissä ja ruumiillisissa tarpeissaan. Kun alankomaalainen teologia oli ensiksikin niin kuivaa, etteivät ammeelliset kyenneet kostuttamaan sitä, ja toiseksi sellaista, että ihminen oli syntymästä saakka toivottomasti turmeltunut ja kykenemätön omin voimin mihinkään hyvään, aina vain tuomittu repalehtimaan himojensa ja halujensa orjana, niin ajattelin, että annetaanpa sitten todella olla niin. Seuraten sikäläistä oppia päästin syntisen itseni valloilleen ja ajattelin, että tässä on nyt pyhän Augustinuksen armonjärjestelmällä otollinen työmaa viljeltävänä. Hyvin mukavaa joka tapauksessa minulle, kun ei tarvinnut muuta kuin lekotella synnissä ja odotella armon paistetta. Muun muassa käytin tilaisuuksia hyväkseni siten, että eukon tarjoamien runsaiden ryyppyjen lisäksi laskin hänen tynnyristään joka kerta ohi mennessäni pienen ylimääräisen tärskäyksen. Siitä oli seurauksena, että vietin viikkokaudet yhtämittaisessa hienossa humalassa, jossa henkeni ui kuin enkeli taivaan autereessa. Eukko ei pitänyt tuota minään, sillä hän oli tottunut siihen, että koko hänen ympäristönsä oli aina päissään. Selvä mies siinä piirissä oli yhtä suuri ihme kuin harvinainen, ennen näkemätön lintu.
Palattuani eräänä päivänä luennolta istahdin väsyneenä krouvin pöydän ääreen ja kumosin kurkkuuni pari virkistävää napanteria. Sammutellessani niiden polttoa oluella ja tuijotellessani – myönnän sen – jonkin verran epä-älykkäästi, etten sanoisi tylsästi, eteeni pöydälle, johon paistavan auringon lämmössä kärpäset tappelivat sisukkaasti siinä olevista ruoanmuruista, huomasin yhtäkkiä, miten haarikan takaa pujahti näkyviin ensin yksi ja sitten toinen ihmisen näköinen olento, pienenpieni kuin Peukaloinen, mutta siitä huolimatta joka suhteessa täydellinen. Ne olivat kuin poikasia, toisella sininen, toisella punainen puku, ja ajoivat toisiaan ympäri haarikkaa kuin lapset puun juurella. Äkkiä ne mennä vilistivät kuin kärpät pitkin laitoja ja reunoja, pelehtien ja kikatellen niin hassusti, että minun täytyi nauraa ääneen. "Keitä te oikeastaan olette?" kysyin niiltä siinä, ja silloinkos ne alkoivat ihmeissään töllistellä minua. Ne eivät olleet varmaan älynneet minua ihmiseksi, kun olin heihin verrattuna niin mahdottoman iso ja olin istunut liikkumattomana. Ne juosta kipaisivat kädenselälleni, heilauttivat hattuaan ja esittelivät itsensä. "Minä olen Pikku-Niklas", sanoi sinipukuinen, "ja minä Napraakeli", sanoi punapukuinen. "Me olemme niin sanottuja pikku-ukkoja eli latinaksi homunculuksia, jotka asumme Viinan valtakunnassa ja tulemme sieltä hallitsijamme käskystä palvelemaan viinamäen työssä erikoisesti ansioituneita henkilöitä". – "Kuka teidän hallitsijanne on?" kysyin. – "Arabialaiset sanovat häntä Alkoholiksi, latinalaiset Spiritukseksi, mitkä molemmat nimet merkitsevät samaa eli sitä hienointa henkeä ja voimaa, joka viinassa asuu. Hallitsijamme on hänen itsensä, jonka nimeä emme saa mainita, mahtavimpia vasalleja, halliten suurta, erittäin väkirikasta valtakuntaa. Vain kuningas lihanhimo on häntä mahtavampi". Sitten ne supattelivat keskenään ja katselivat minua uteliaasti, kunnes Napraakeli kysyi sulavan kohteliaasti, olinko minä ehkä se kaukaa Suomesta lähtenyt teini, joka tunnettiin nimellä Jeremias Collinus eli Jere Kekomäki? – "Sama mies", vastasin ylpeästi, sillä en ole milloinkaan hävennyt maatani, syntyäni enkä nimeäni. – "Silloin meitä on kohdannut suuri onni", sanoi tähän Pikku-Niklas arvokkaasti ja ryhtyi kertomaan, miten heidät oli eräänä päivänä kutsuttu Viinan valtakunnan kansliaan ja ilmoitettu, että heidän oli nyt valmistauduttava tärkeälle lähetysmatkalle. "Suomessa, Turun kaupungissa, on kauan asunut ja vaikuttanut teini Jeremias Kekomäki, joka käyttää myös latinalaista nimeä Collinus. Hän on paikkakuntansa, jopa koko maansa uskollisimpia viinamäen työmiehiä, jota olemme mielihyvin tarkanneet ja jonka juomat viina- ja olutmäärät sekä humalatilojen eri asteet olemme ihaillen merkinneet hänen tililleen. Kun hän nyt on joutunut sattuman puuskasta Saksaan ja valmistautuu kulkemaan maasta tai oikeammin sanottuna krouvista toiseen, on lähestymässä hetki, jolloin seinä hänen henkensä ja Viinan valtakunnan väliltä luhistuu ja hänen silmänsä avautuvat näkemään yliluonnollisia asioita. Menkää siis etsimään häntä ja kun löydätte hänet, ilmoittautukaa hänen palvelukseensa ja sanokaa Viinan valtakunnan päämieheltä parhaimmat terveiset". Näin heille puhuttiin kansliassa ja sillä käskyllä Pikku-Niklas ja Napraakeli lähtivät liikkeelle yliluonnollisuudesta kohti sitä luontoa, jossa ihmisparka asuu ja rehkii. Tultuaan siihen paikkaan, missä Jere Kekomäen piti heidän saamansa tiedon mukaan olla, he eivät kuitenkaan löytäneet häntä, sillä hän oli jo ehtinyt lähteä vaellukselleen. Vain vieläkin kauhusta kalpeat akat, rammoiksi piestyt miehet, jalattomiksi isketyt tuolit ja tyhjiksi juodut viinanassakat ja oluttynnyrit ilmaisivat, minkä valtavan tilaisuuden tämä suomalainen teini oli toimeenpannut ulkomaanmatkansa alkajaisiksi. Pikku-ukot alkoivat nyt seurailla hänen jälkiänsä, nuuskien ilmasta opastuksekseen viinan uhoa, mutta eivät saavuttaneet minua – pulmakseni taas omassa persoonassani –, sillä krouvien pitkät välimatkat haihduttivat viinan voimaa niin, ettei yliluonnollisuuden valtakunta ottanutkaan avautuakseen. Sitä saattoi viivästyttää sekin, ettei suomalainen voimamies, jollainen nilkusta koivestani huolimatta sentään olen, niin vain hevillä lannistu. Näin aloitin pitkän matkani ensin Saksan läpi, sitten Itävallan kautta Italiaan ja Ranskaan. Täältä nousin Alankomaihin, josta pitäen käväisin Englannissa. Alankomaista läksin ruotsalaisessa laivassa Ruotsiin ja sieltä suomalaisessa Turkuun. Varastanut en ole – mikäli väärinpeluuta ei pidetä varkautena – enkä murhannut, mutta kaikkia muita syntejä olen tehnyt. Olen juonut Saksan sotarosvojen seurassa, vieraillut öisin nunnaluostareissa ja vetänyt päivin jesuiittoja nenästä, pelannut korttia lihavien apottien kanssa ja hiipinyt takaportaita huoneisiin, joihin minulla ei ole ollut laillista asiaa. Olen väitellyt Bolognassa Platonista ja Paduassa Aristoteleesta, tutkinut ruumiita Montpellier'ssä ja nähnyt omin silmin käpyrauhasen, joka on siltana hengen ja aineen välillä. Turhaan en siis matkaani tehnyt, vaan käytin kaiken liikenevän aikani ranskalaisen tohtori Rabelais'n neuvon mukaan eli "tein mitä tahdoin". Koko ajan Pikku-Niklas ja Napraakeli seurailivat jälkiäni, mutta tavoittivat minut vasta kuten sanoin Löwenissä, keskeltä syvällisiä opintojani – ha-ha!
Collinus nauraa mäkätti kummallisesti ja jäi sitten tuijottamaan eteensä. Niilo-herra sanoi:
– Olet siis juoppohullu! Viina pitäisi kieltää sinulta kokonaan, että pääsisit paranemaan. Olen minäkin pappi, kun suvaitsen sinua luonani – pahennuksentekijää!
– Älä tuomitse, vaan ole kärsivällinen ja pitkämielinen, sanoi Collinus. – Enkä minä hullu ole. Pikku-Niklas ja Napraakeli ovat herttaisia poikia, jotka eivät tee kirpullekaan pahaa, ja seurailevat minua uskollisesti, kunhan vain annan itselleni tarpeellisen määrän viinaa. Saatan nauraa katketakseni, kun ne väliin ryhtyvät ratsastamaan hiirillä...
– Millä?
– Hiirillä, sanon. Jostakin pujahtaa saapuville pari punaista hiirtä ja silloin Pikku-Niklas ja Napraakeli vilauksessa niiden selkään. Niin lähdetään menemään sellaisella vauhdilla, että pian koko maailma näyttää vilisevän täynnä punaisia hiiriä. Ihan koskee silmiin.
– Silloinhan se ei ole hauskaa.
– Ei kyllä, mutta minulla on keino, millä saan vilinän lakkaamaan ja pikku-ukot palaamaan ratsastusreissultaan. Alan näet keriä lankaa...
– Keriä mitä?
– Ka lankaa, tavallista lankaa vain, jota juoksee seinässä olevasta reiästä milloin vain haluan. Vaikka nytkin. Kas näin:
Niilo-herra katsoi ihmeissään, kauhuissaan ja huvitettuna, miten Collinus liikkasi ikkunan luo, otti sen pielestä kuten näytti hyppysiinsä langan pään ja alkaen näppärästi muka keriä sitä palasi paikalleen sekä selitti:
– Katso nyt, jopahan veitikat heräsivät ja huomasivat langan. Nyt ne kilvan ryntäävät voimistelemaan sen varaan. Ylös ja alas, heijaa! Napraakeli on näppärämpi ja juoksee pitkin lankaa kuin orava, mutta Pikku-Niklas kähnii varovaisesti koetellen kuin mittaritoukka. Nyt teen niille tepposen – katkaisen langan – ähäh!
Collinus mäkätti huvitettuna, kun pikku-ukot repsahtivat nuoralta nurinniskoin ja jäivät ällistyneinä rimpuilemaan tyhjän ilman varaan. Samassa hän kuitenkin kiiruhti ikkunan luo ja tempasi langan pään hyppysiinsä, sanoen selittävästi:
– Ennenkuin se näet ehtii suoltua kokonaan reiästä pihalle...
24
Niilo-herra katseli ystäväänsä pitkään, sekä murheellisena että huvitettuna. Hän ei ollut aivan varma, mikä hänen hulluudessaan oli aitoa, mikä teeskentelyä, sillä Collinus-herralla oli eriskummallinen kyky muuttaa musta valkeaksi ja päinvastoin, tehdä silmänkääntötemppuja ja teeskennellä, tarinoida kuin mielisairas ja puhua järkeä kuin viisaiden ruhtinas. Pikku-Niklas ja Napraakeli saattoivat olla juopuneen harhanäkyjä, mutta myös tuon vanhan lurjuksen keksintöjä, joilla hän huvitti kuulijoitansa seuraavan syömä- ja juomapaikan toivossa. Niilo-herra oli huomannut Collinuksen olevan mielissään, jos häntä sanottiin paholaisen näköiseksi, tahallaan pörröttävän ohimotukkaansa pystyyn kuin sarviksi, ja mäkättävän kuin pukki. Siitäkin hänellä saattoi olla hyötyä, joskin oli varottava, ettei mennyt leikissä liian pitkälle, koska se näet saattoi viedä miehensä kiikkiin.
Niilo-herra tunsi viinan lämmön kihelmöivän veressään ja antautui tahdottomana sen huumeen valtaan, kumoten kupposensa sikäli kuin Collinus-herra sen täytti. Hän alkoi siinä kuten useimmiten tullessaan juovuksiin hämärästi ajatella, ettei ollut sanottu, eikö Collinus-herra toisekseen voinutkin olla paholainen. "Jokainen ihminen on enemmän tai vähemmän paholainen", hän tuumi, "vieläpä enemmältä osalta, jos pohjimmainen tosi tunnustetaan. Ei siis tarvita muuta kuin että hän antaa itsessään asuvalle pahalle isäntävallan, niin on täysi pahuudenhenki valmis". Hän kääntyi Collinuksen puoleen ja kysyi juopuneen avomielisyydellä:
– Ku-kuule, Collinus, milloin ja missä sinä mö-möitkään si-sielusi?
Collinuksen silmät välähtivät kummallisen älykkäästi kuin hän ei olisi ollutkaan juovuksissa, ja mäkähtäen hämillään hän vastasi:
– Aina sinä tuota kyselet. Luulisi melkein, että olet itse halukas sellaisiin kauppoihin. Leikkiähän minä vain olen laskenut.
– Älä koeta kiistää! Sano totuus!
Niilo-herra äyväsi puoleksi leikillä, puoleksi tosissaan, ja Collinus selitti hieroen polviaan isoilla, kuppimaisilla, käyräsormisilla ja -kyntisillä kourillaan, joiden kesakkoisessa selkämyksessä oli punaisia karvoja:
– Pariisissa kerran – se on huikean iso kaupunki, jonne hakeutuvat koko maailman lurjukset – jouduin muutamassa pahaisessa krouvissa korttipeliin erään piikkiparta-espanjalaisen kanssa. Ja vaikka olin merkinnyt korttini tarkoin ja harrastanut tuota jaloa ajanvietettä jonkin verran jo aikaisemmin, niin kaikista ponnistuksistani huolimatta tuo peijakas nyppi taskustani jokaisen metallikappaleen, joka oli vähänkään rahan näköinen. Se oli harmittava juttu, sillä noita rahankuvia oli taskuissani silloin melkoisesti, koska näet olin ennen espanjalaisen tuloa keplotellut ne kapakan muilta vierailta. Olin tyhmä, kun en silloin mennyt tieheni, mutta pelaaja on kertakaikkiaan sellainen, ettei hän voi lakata harjoittamasta pahettaan niin kauan kuin siihen on tilaisuutta ja edes yksi evä liikahtaa. Pelasin hänelle lopuksi jokaisen vaateriepuni, jotka hän kuitenkin pyysi kohteliaasti saada lahjoittaa takaisin seurustelumme ja tuttavuutemme muistoksi. Nähtyään sitten alakuloisen ilmeeni ja neuvottomuuteni hän haastoi krouvin koko väen vieraikseen ja toimeenpani sellaiset juomingit, ettei paremmasta apua. Ja minun on tunnustettava, niin kipeästi kuin se koskeekin, että hän voitti minut myös juomisessa, mikä luultavasti paremmin kuin mikään muu auttaa sinua ymmärtämään hänen valtavuuttaan. Lopuksi en muistanut muuta kuin että olin kiitävinäni espanjalaisen kanssa vinhassa vihurissa ilmojen halki, kunnes aloimme pudota, pudota, pudota niin, että sydänalaa hiipaisi. Ropsis! roiskahdimme jonnekin, mutta ei hätää, sillä huomasin istuvani espanjalaisen kanssa hienossa huoneessa pehmeällä tuolilla ja juovani erinomaisen virkistävää nestettä. "Mitä tämä on?" kysyin siinä tutkivasti, jolloin hän vastasi: "Nektaria, nektaria vain". Sitten taas muistini haipui selventyen vasta siinä kohdassa, jolloin edessäni oli pergamenttiarkki, täynnä koukeroista, kummallisesti hehkuvaa kirjoitusta. "Annappas olla", tuumin, "eiköhän tämä ole hebreaa eli Himmerkin ja Hemmerkin virallista kieltä", ja niinpähän oli, vielä oikein pilkutettua. Aloin tavailla sitä siinä ja selvähän siitä tuli, vaikka pilkutus oli mielestäni toisissa sanoissa virheellinen. Lyhyesti kerrottuna tuo pergamentti oli kauppakirja, jossa allekirjoittanut Jeremias Collinus, myös Kekomäeksi sanottu, teini Suomen suuriruhtinaskunnasta, Turun kaupungista, nykyisin opintomatkalla Euroopan yliopistoissa, sitoutui kuollessaan luovuttamaan sielunsa toiselle allekirjoittajalle Luciferille, joka korvaukseksi tästä takasi sanotulle Collinukselle kaikki hänen haluamansa elämännautinnot. "Vakava asiakirja", huomautin saatuani tavatuksi sen loppuun. "Vähäpätöisempiäkin kieltämättä on tehty", hymyili Lucifer, sillä kuka muu tuo espanjalainen olisi ollut. "Ja tarkoituksenne olisi saada tähän suostumukseni ja allekirjoitukseni?" kysyin. "Mikäli kauppa teitä miellyttää", hän sanoi; "kehoittaisin harkitsemaan asiaa, sillä onhan siinä voitettavana koko maailman hekuma". – "Mutta sielun hinnalla", huomautin siihen painokkaasti. "Niin kyllä", hän myönsi rauhallisesti, "mutta onko tämä nyt, sielu, minkään arvoinen ja kannattaako sen muka pelastamiseksi hyljätä kaikkea sitä maallista hyvyyttä, mikä esimerkiksi nyt on tarjona?" – "Miksi sitten haluatte sitä haltuunne koko tuon hyvyyden hinnalla?" solmisin hänet omalla väitteellään. "Se kun on virkani", hän vastasi ja haukotteli ikävystyneesti.
– Pergamentin vieressä oli kynä. Katselin sitä sekä kysyin hiukan jännittyneenä, että entäs muste...? Lucifer hymähti ja selitti sitten välinpitämättömästi, että entisinä aikoina, jolloin ihmiset olivat taikauskoisia, oli tapana juhlallisen vaikutuksen vuoksi käyttää tällaisten kauppakirjojen allekirjoittamisessa verta. Kun hänen valtakunnassaan ei-perinteiden muuttaminen juuri tule kysymykseen, tämäkin tapa on pidetty voimassa. Siksi hän ei ollut varannut erikoista mustetta saataville. "Ei tarvitse muuta kuin tuikata tällä kynällä vasempaan käsivarteen valtimon kohdalle – keveästi vain – se ei koske – kas näin!, niin on, millä kirjoittaa". Ja ennenkuin ehdin estää, Lucifer todellakin äkkiä tuikkasi käsivarteeni tuolla kynällä, jonka kärjessä kohta hehkui veritippa. Kipua en tuntenut, mutta sensijaan kuului jonkinlainen kumma räsäys tai sähäys, joka säpsäytti. Hän tarjosi kynää ja sanoi, että nyt se on käyttökunnossa, jos naapuri haluaa kauppaan suostua. "Olisi hyvä saada tämä asia valmiiksi, sillä täytyisi joutua muualle".
– Tällaista Lucifer jutteli ja piti kynää ulottuvillani. Ja minun on myöntäminen, että kiusaus oli kova, sillä kukapa ei olisi asemassani kernaasti vaihtanut sitä parempaan. Olinhan sitäpaitsi ympäripäissäni, jolloin ihminen ei välitä paljoa mistään, vaan ollen huikealla päällä saattaa pelata kortilla vaikka autuutensa. Mutta minua suututti, että hän kaikesta päättäen piti minua hieman yksinkertaisena – hän oli jo aikaisemmin puhunut yliolkaisesti ruotsalaisista ja suomalaisista, joille he – espanjalaiset – muka olivat antaneet lukemattomia kertoja selkään, mikä oli emävalhe –, että hän oli keplotellut kaikki rahani tietenkin saadakseen minut sitä helpommin pauloihinsa, ja lopuksi luvattani tökännyt minua käsivarteen. Kuta enemmän tuota kaikkea ajattelin, sitä kovemmin minua kismitti. Lopuksi sanoin, että kyllähän tuon asiakirjan muuten voisi allekirjoittaa, mutta kun se on pilkutettu niin perin virheellisesti. Luulisi sitä katsellessa hebrean taidon loppuneen Hemmerkissä melkein kokonaan. Sanoin, etten hebrean opettajana voi piirtää siihen nimeäni häväisemättä mainettani tuon kielen taitajana. Ihmettelin vielä myrkyllisesti, että jo on aikoihin eletty, kun Perkele on unohtanut äidinkielensä, ja ojensin kokeeksi häntä kohden käteni, etu- ja pitkä sormi ristissä. Ei muuta kuin paukaus, tulenlieska, savupilvi ja tukahduttava rikinhaju: espanjalainen oli tiessään ja ympärilläni vallitsi pimeys, ähinä ja hirmuinen sekasorto. Tunsin minua lyötävän ja ajattelin, että jahah!, ja annoin omasta puolestani niin paljon kuin nyrkeistäni lähti. Minut valtasi vähitellen suomalainen henki, niin että aloin tapella järjestelmällisesti: lyödä liikkumattomiksi ja äänettömiksi niitä, jotka liikkuivat ja äänsivät, särkeä kaikkea, mikä suinkin oli käsivoimin särjettävissä, siirtää läjään sitä, mikä oli hajallaan, ja hajoittaa sitä, mikä oli läjässä. Sitten sain kovan iskun päähäni ja vaivuin tähtisateessa pimeyteen.
– Herätessäni huomasin makaavani takapihalla, etten sanoisi tunkiolla, hirvittävässä löyhkässä ja liassa. Muistamatta aluksi asian alkuhistoriaa ihmettelin, olinko ehkä vainaja ja kärsimässä rangaistukseni jotakin vaihetta, kunnes vähitellen aloin muistaa yhtä ja toista ja rupesin kömpimään ylös. Vaivalloista se oli, mutta luonnistui kuitenkin, sillä luita eivät sentään olleet rusikoineet rikki. Avukseni tuli sitten muuan pikkuinen piikalikka, jonka kanssa olin jonkin verran seurustellut. Pestessään minua hän kertoi minun nostaneen juominkien kuluessa hirmutappelun, pieksäneen espanjalaisen niin rujoksi, että hänet oli pitänyt viedä välskäriin taikinakaukalossa, ja raivonneen kuin hullu. Lopuksi minua oli saatu lyödyksi hyväisesti nuppiin, minkä jälkeen minut oli heitetty erääseen vähemmän miellyttävään paikkaan selviämään.
– Tällainen minun sielunkauppani oli, lopetti Collinus ja mäkätteli hetkisen omille muistoilleen. – Se siinä vain oli kummallista, hän jatkoi, että kun tulin katsoneeksi vasenta käsivarttani ja sitä kohtaa, johon Lucifer oli tuikannut kynällään, niin eikös vain ollut siinä punainen pilkku kuin palaneen arpi. Se on siinä muuten vieläkin – katsohan!
Hän näytti vasemman kyynärvartensa sisäpuolta ja Niilo-herra totesi, että siinä oli tähden muotoinen punainen merkki.
– Olen joskus ollut levoton, että Lucifer on omin lupinsa, kun kerran sai sydänvertani, allekirjoittanut puolestani sopimuksen. Mutta sehän ei tietenkään päde...
– Lieneekö tuo tehnyt sitä niinkään omin lupinsa, murisi Niilo-herra.
25
Voi taivasten tekijä, kun viina loppui! huokasi Collinus-herra ja alkoi keriä lankaa, jonka varaan Pikku-Niklas ja Napraakeli heti riensivät voimistelemaan päättäen Collinus-herran huvittuneesta ilmeestä. – Ei sinulla sattuisi olemaan varattuna tilkkasta hampaansärkyyn tai vatsanväänteisiin? Tai tietäisitkö ehkä, missä emäntäsi säilyttää viinavarojansa?
– Ei ole enkä tiedä, vastasi Niilo-herra tylysti. Kuitenkin myös hänestä oli ikävää, että viina oli loppunut, sillä hän oli ollut juuri ajatuksissa ja tunnelmissa, joita ei olisi millään tahtonut keskeyttää eikä karkoittaa. Viina oli avannut ne ja vain viinan avulla niitä saattoi ylläpitää.
Kuin arvaten hänen salaisimman mieheensä Collinus-herra sanoi epäröiden, vihjaillen:
– Mutta entä – hm – kirkossa? Voisimme kai kaikessa hurskaudessa lainata sieltä ja maksaa takaisin heti, kun saan poltetuksi uutta. Käymässä olevasta mäskistäni tulee sellaista viinaa, että ehompaa saa hakea.
Niilo-herra mietti pää käsien varassa sekavasti, katkerasti, traagillisesti: "Lankean niin syvälle, että hän tuntee inhoa minua kohtaan ja säilyy siten onnettomuudelta, johon suhteemme varmasti johtaa. Alan juoda kuin entisetkin papit ja käydä Hartikan Vapun vieraana, kun ihmisten silmät välttyvät. Kun se tulee tiedoksi, kunnialliset ihmiset rupeavat kaihtamaan minua ja niin pääsen suorittamasta tekoa, jota en tahdokaan tehdä..."
Sitten suuret sinisilmät avautuivat hänen eteensä pyytävinä, kyyneleisinä, ja hän tunsi tuskan kouristavan sydäntään. "Miten iljettävää tuollainen olisikaan – itsensä likaaminen, jotta saisi varjelluksi rakastettunsa. Olenko niin heikko mies, etten jaksa säilyttää rakkauttani puhtaana ja sen kohdetta koskemattomana? Vaikka olenkin tuomittu kieltäymykseen, niin tuo rakkaus on silti suurin onni, mitä olen milloinkaan kokenut. Eläminen tässä sen ääressä on haikean-suloista".
Hän itki niin, että hartiat tärisivät ja kyyneleet tippuivat sormien välistä lattialle. Collinus-herra komensi Pikku-Niklasta ja Napraakelia, että "älkää menkö alle, kastutte!", ja laskien kätensä Niilo-herran harteille sanoi, pysyen juopon itsekkyydellä vain viina-asiassa:
– Kyllä nyt olisi ryyppy poikaa, sillä muuten sydämesi pakahtuu. Eiköhän pistäydytä kirkon nassakalle ja lainata siitä liraus? Otahan avaimet – tuossa ne taitavat ollakin. Tule nyt! No, Pikku-Niklas ja Napraakeli, alkakaa kalppia!
Hän tarttui Niilo-herraa käsivarresta ja vei hänet mukanaan. Niilo-herra tunsi, että hänen olisi pitänyt kieltäytyä ja potkaista tuo vanha Pan ulos, mutta ei saanut tehdyksi sitä, koska oli siveellisesti herpautunut. "Olkoon menneeksi tämäkin synti!" hän ajatteli uhmaten ja seurasi taluttajaansa. He tulivat portaille, jossa Collinus-herra kuului mäkättävän jotakin pappilan harmaasta emännästä, sitten kuutamoiselle, kastekimmelteiselle pihalle, ja siitä hiljaisuuden hillitseminä melkein hiipivin askelin kirkkotielle. Oli kuin koko olevaisuus olisi pitänyt silmällä yksinomaan heitä: vanhaa, paholaisen näköistä, nilkkua miestä ja seurakunnan nuorta kirkkoherraa, jotka kovasti humalaisina hiiviskelivät kirkkoa kohti kuin varkaat. Rakennusten päädyt ja puiden latvat olivat kuin höristyneitä korvia, jokainen kastepinnan kimmellys kuin terävä katse, jalan rapsahdus kuin säikähdyttävä karjaisu, itse hiljaisuus kuin synkkä, armahtamaton tuomio. Kirkon pääty ja katto kimaltelivat hopeisessa kuutamossa ja näyttivät unohtuneen katsomaan jonnekin kauas, taivaan pohjattomaan sineen, jossa säihkyivät tähtien sarjat. Kuutamon helo kajasteli niistä kuin ylimaallisuuden heijastus.
He hiipivät kirkon pihalle, sen kuusien synkkään varjoon, mielessä kauhistuva huomio, että nythän täisikin olla puoliyön hetki, aavetunnin aika. Ilkeä pöyristys selässään Niilo-herra väänsi asehuoneen avainta ja tunsi säikäyksen värinää, kun se hänen painaessaan ponninta kirahti viiltävästi. Värinä kasvoi, kun kirahduksen herättämät naakat nakkautuivat ropisten lentoon ja kiertelivät hetken heidän yläpuolellaan nähdäkseen, keitä he olivat. Sitten ovi hiljaa aukeni ja he astuivat pimeään asehuoneeseen. "Ettekö tulekaan mukaan?" kuului Collinus-herra kyselevän Pikku-Niklaalta ja Napraakelilta. "Vai on isäntänne kieltänyt teitä käymästä kirkossa? Sen kyllä voi uskoa. Istuskelkaa sitten vaikka tuossa porraskivellä – pian me täältä palaamme".
Niilo-herra avasi kirkon sisäovet, niin että he saattoivat nähdä kuutamon himmeästi valaisemaan kirkkoon. Valo oli kuin hämyä tai sumua, niin ettei mitään voinut nähdä selvästi, mutta jostakin raosta sieltä täältä kuutamo pääsi esteettömästi sisään kirkkaana, terävänä viivana. Sellainen sattui alttaritauluun ja valaisi Kristuksen kylkihaavan niin, että siitä tiukkuvat veripisarat hohtivat himmeänpunaisina.
– Tule! sanoi Niilo-herra käskevästi ja tarttuen Collinusta käsivarteen alkoi viedä häntä kirkkoon. Mutta tämä vastusteli ja sanoi hätäillen:
– Älähän nyt! Sakastissako sinulla onkin viina? Miksi emme menneet suoraan ulkoa sinne? En minä uskalla mennä aavetunnilla kirkkoon. Käy sinä hakemassa viina – minä vaikka mieluiten odotan ulkona Pikku-Niklaan ja Napraakelin kanssa.
– Vaan kun sinun on nyt tuleminen, vanha lurjus! sanoi Niilo-herra lujasti ja tarraten Collinusta tiukasti käsivarsista pakotti hänet väkisin kynnyksen yli kirkkoon. Siinä Collinus kompastui ja langeten polvilleen valitti:
– Miten sinä nyt näin kovakouraisesti, rakas oppilaani, vanhaa opettajaasi kohtelet! Jos paikka olisi toinen, näyttäisin sinulle, ettei Jere Kekomäkeä sentään saa pidellä miten hyvänsä, mutta kun olemme kirkossa ja olet lisäksi isäntäni, annan tuuppauksesi anteeksi. Näkeekö tästä mennäkään? Talutahan – minulla on kuten tiedät huono näkö. Mikä kummitus se on tuossa – tuo valkea haamu? Kuutamoako se vain on. Vaan entäpä se on pappilan harmaa emäntä, kirkonhaltija, joka istui siellä portailla kuten sillä on tapana ja seurasi meitä tänne? Kuule, Niilo, lähtekäämme pois ajoissa ennenkuin meille tapahtuu pahaa. Ei olisi pitänyt tulla tänne humalassa eikä pilkanhengessä. Eihän meidän tarvitse mennä alttariaituuksen sisäpuolelle? Hyvä on! Minä pelkään kovasti sellaisia kaikkein pyhimpiä, sillä ne eivät sovi minulle, joka olen suuri syntinen. Tässähän jo sakasti onkin. Perillä ollaan, mutta miten päästäneen takaisin! Täytyy saada muutama nokonen ehtoollisviinaa vahvistukseksi, sillä muuten eivät jalat kanna. Noh! Eihän tässä tainnut pahempaa hätää ollakaan. Pimeä täällä vain on eikä nyt voi ruveta kynttilää sytyttelemään. Jätetäänpä ovi auki kirkkoon, niin sieltä tulee hiukan kuutamon hämyä. Eiköhän ole vanha iso ristinkuva tuossa seinällä. Ja pöydällä sen alla on niin iso Raamattu, että sitä kuljetettaessa tarvitaan takareki...
– Polvillesi ristinkuvan ja Raamatun eteen, sinä vanha pilkkaaja! karjaisi yhtäkkiä Niilo-herra, jonka sielua viilsi Collinuksen ivansävyinen puhe. – Polvillesi! sanon minä, ja kädet ristiin, että näen, oletko paholainen vai onko sielusi vielä pelastukseen mahdollinen. Vai et mieli lannistua! Siispä saat nähdä, että Jumala painaa sinut polvillesi, vieläpä niin matalalle, että kolme kertaa tulet lyömään otsasi lattiaan, kerran Isälle, toisen Pojalle ja kolmannen Pyhälle Hengelle.
He painivat hurjasti, eikä Collinus-herra jaksanut vastustaa viinan villitsemää, tavattoman voimakasta Niilo-herraa, joka painoi hänet niin että jäsenet nauskivat polvilleen sakastin permannolle, käänsi väkisin hänen koukkuiset näppinsä ristiin ja kolautti sitten, niinkuin oli uhannut, kolme kertaa hänen tupsusarvista päätänsä lattiaan. Sitten hän sanoi huohottaen:
– Nouse ja muista vasta, miten kristittyjen seurassa on käyttäydyttävä. Mutta nyt myönnän sinun ansainneen hieman virkistystä, sillä olihan äskeinen uskontunnustuksesi kieltämättä jonkin verran rasittava. Odotappas, niin otan viinanassakan seinäkomerosta.
Hän antoi Collinukselle viljavan ryypyn ja suutansa pyyhkien tämä puhisi:
– Kun olisin tiennyt temppusi, en olisi tullutkaan. Lähtekäämme pois. Pääseekö tästä suoraan ulos?
– Ei pääse, sillä avain ei ole mukana. Täytyy mennä takaisin kirkon kautta, niin että karaise vain luontosi. Mutta muista, ettet katso taaksesi, sillä silloin tarttuu luukäsi kurkkuusi ja kuristaa sinut.
– Varjelkoon! Etkö sinä sitten pelkää? kysyi Collinus-herra ihmeissään.
– En, vastasi Niilo-herra, sillä minua varjelee kirkon haltijahenki.
Sitten rakastetun murheellinen kuva valkeni hänen sielussaan ja herätti hänen tuntonsa äänen. Hän häpesi, synkkeni ja sanoi:
– Tule! Rienaamme pyhän paikan.
He hiipivät hiljaa ja varovasti pääkäytävää pitkin ja näkivät mielessään, miten kirkon vainajat seisoivat rivissä molemmin puolin ja katsoivat heihin surullisesti ontoilla silmäkuopillaan. Kuutamo kimmelsi heidän hiuksettomilla kalloillaan ja repaleisilla käärinliinoillaan, kun he ojensivat luukasiansa koetellakseen ohimenevien elävien vaatteita ja lämmintä ihoa. Sitä he eivät kuitenkaan saaneet tehdyksi, sillä lempeä haltijahenki esti sen huokuen varjelusta menijäin ympärille. Kun he pääsivät kirkon kynnykselle, kuului kylästä kukon ensimmäinen laulu, ja samassa silmänräpäyksessä lumous oli kadonnut. Kääntyen katsomaan taakseen he näkivät vain pimeän kirkon, johon sinne tänne heittyi kuutamon aavemaista hohdetta.
26
"Näin syvälle olen langennut, näin kurjaksi tullut!" ajatteli Niilo-herra murheissaan ja kiipesi mustan penkin ylimmälle laudalle. Collinus-herralle, joka kiirehti lähtemään kotiin, hän selitti:
– Ei, emme lähde vielä. Ensin meidän on kärsittävä häpeärangaistus kirkon häväisemisestä ja sen omaisuuden luvattomasta lainaamisesta. Minä, joka olen tässä tapauksessa, kirkon esimiehenä, meistä kahdesta suurempi syntinen, istun täällä ylimmällä laudalla, kun taas sinä, jolle annetaan anteeksi enemmän kuin minulle, saat tyytyä alimpaan portaaseen. Osoittakaa nyt meitä sormella, te kaikki kristityt, jotka tulitte tänne todistamaan Hartikan Vappu-raukan julkista häpeää. Yhtään parempi kuin hän en ole minä, kurja pappi, joka häntä julkisesti nuhtelin ja tuomitsin.
Collinus-herra kurotti hänelle isohkoa, litteätä tinapulloaan ja puheli lohduttavasti:
– Tunnettu asia on, että kun viina vaikuttaa ruumiiseen ja sieluun tietyn ajan, nousuhumalan riemullinen, poreileva, kuohuva lento laantuu ja henki laskee siipensä lupsalleen. Sen jälkeen saa lyödä löylyä vaikka miten tiukasti, eikä sittenkään saavuta tuota symposionin alkuhetkien jumalallista, lyyrillistä hurmiota. Päinvastoin tunteet alkavat muuttua tummahkoiksi, usein traagillisiksi, vielä useammin eleegisiksi. Oma itse ja kaikki, mitä on tehnyt, rikkonut ja tekemättä jättänyt, tulevat silloin murheen kohteiksi. Niinpä sinullakin nyt. Otahan ryyppy, sillä kyllä se aina lievittää edes jonkin verran. Kas niin – luja vetohan sinulla olikin!
– Tässä yhteydessä, jatkoi Collinus-herra pidettyään hetken aikaa pulloa kallellaan suutansa vastaan, on paikallaan huomauttaa eräästä asiasta, josta muistaakseni olen sinulle ennenkin puhunut – inhimillisyydestä näet. Tämä harharetkemme tänne kirkkoon viinanhimossa keskellä yötä on todellakin lain kirjaimen ja kaikkien hyvien ja kannatettavien tapojen ja katsomusten kannalta peräti moitittava, ruma ja rangaistava teko. Mutta myöntäessämme tämän emme sano kaikkea. Tässä toimenpiteessämme on näet samalla jotakin perin inhimillistä, jopa naurettavaa, varsinkin, jos muistelemme äskeistä paininnujakkaa tuolla sakastissa. Koeta irtautua itsestäsi ja katsella meitä ulkopuoleltamme. Eiköhän ole niin, että vaikka ihmiset meitä tuomitsisivatkin, Meidän Herramme ei olisi huomaavinaankaan tätä perki omituista yöllistä huviretkeämme. Sen puolesta kyllä uskaltaisimme astua hänen eteensä, kun vain muut asiamme olisivat kunnossa.
Hän ryyppäsi lirauksen, antoi pullon Niilo-herralle ja kuultuaan tämän itkevän mäkähti valittavasti ja puheli:
– Tätä humalaasi ja hairahdustasihan et itke, vaan sitä sinisilmäistä tyttöä, jota rakastat ja jonka tahtoisit omaksesi. Myönnän kernaasti, sillä aivan outo ei asia ole minullekaan, että rakkaudensuru on katkerinta ja haikeinta, mikä voi ihmistä kohdata...
– Miten pulmasi olisi ratkaistava, sitä en tiedä, Collinus-herra jatkoi otettuaan taskumatista pienen virkistävän nokosen. – Sen vain sanon, että tässä olisi löydettävä siveyden syvin tie ja kuljettava sitä. Se tie kulkee enimmäkseen omia uriansa, virallisten viittojen sivu, lainkin ulkopuolitse, väliin jalkapuun ja mustan penkin kautta, mutta lahjoittaa varmasti kulkijalleen lopuksi syvän tyydytyksen, rauhan ja onnen. Minä, joka olen nähnyt elämää ja maailmaa melkoisen alueen ja tutkinut sitä nimenomaan tällaisten siveellisten pulmien kannalta, koska nämä ovat ahdistaneet minua itseäni erikoisesti, voin lankeemusteni perusteella sanoa, että tällaisissa ristiriidoissa ihminen ilmaisee jalointaan ja suurintaan, mikäli hän voittaa kiusauksensa. Jos ja kun hän silloin löytää syvimmän siveyden tien ja kulkee tätä järkkymättä uskollisena omalle sisäiselle ohjaajalleen, häntä todella voi pitää ei vain luomakunnan kruununa vaan jumalallisena olentona, joka jonkin käsittämättömän tapaturman vuoksi – tarkoitan tietenkin syntiinlankeemusta – on horjahtanut valtaistuimeltaan ja tartuttanut jalkansa synnin kavalaan ansaan. "Oi ihminen!", sanon istuessani tässä mustalla penkillä halvoista halvimpana ja langenneimpana, "miten koko mielestäni ja sielustani ihailen ja palvon sinua, sinun siveellistä kauneuttasi, uljuuttasi, käsittämätöntä nerouttasi, ympärilläsi asuvaa kuolemattomuuden välkettä, joka kertoo synnystäsi ja ilmaisee päämääräsi!"
27
Raskain mielin, tunnossa polttava moite, Niilo-herra eli laahustaen päivästä toiseen, eli umpimielisenä, puhumattomana, katse aina kohdistuneena elämänsä pulmaan ja sydämessä alituinen rukous. Levottomuus ajoi häntä liikkeelle, milloin vanhoille kävelyreiteille, milloin uusille, kauas salojen helmaan. Nyt hän taas kulki tuttua rantapolkua koettaen turhaan kieltää haluavansa tavata Beataa – nähdä hänestä edes kaukaa vilahduksen.
Se elokuun alkupäivä, jolloin hän samoin kuin nyt oli kulkenut täällä, muistui hänen mieleensä ja kuvasteli punasinervänä onnenpilvenä, lämpöä uhkuvana, raukean tyynenä, omaan kauneuteensa ihastuneena. Kuinka toisenlaista olikaan nyt: syyssateen vihmettä ilmassa, pilvet matalalla, puissa jo keltaisia lehtiä, nurmen nunnut nuutuneina, rannan aalloissa tumma, viluinen väri ja raskas, murheellinen kohahdus. Silloin ranta oli lämmin, lukemattomien mielen keijuvien terhenettärien asuttama, tuhansin kevein karkeloaskelin väräjävä. Nyt se oli todella onnettarien hylkäämä, autio ja kuollut, hiekalla vain muistoja ja varjoja, menneen autuuden murheellisesti moittivaa katsetta. Kuinka alakuloisesti suhisikaan tuuli äyrään lepikossa, kuusien latvoissa ja koivujen väsyneissä ritvoissa, jotka olivat kukoistaneet aikansa ja nyt kaipasivat lepoa, unohduksen syvää unta. Sen kuiskaus kuului sammaleisten kivien vaiheilta, joiden päällä kallioimarteet hiljaa liekkuivat, ja se kertoi vieläkin värisevällä äänellä siitä, minkä näkymättömänä todistajana oli ollut ja mikä yhä antoi sen sävelelle itkun sointua. Kuinka harmaa olikaan nyt alangon aukeama, vaitonainen, hiiskahtamaton, ilman iloisia lintujansa, murehtiva ja masentunut, vailla kuovin surullista huutoa ja töyhtöhyypän yksitoikkoista kirkunaa. Menneet olivat keltavästäräkit, uskolliset pienet olennot, jotka seurailivat Niilo-herraa koko alankotien matkan lennellen rinnalla pensaasta toiseen ja tirskuen ystävällisesti, herttaisesti, varoittavasti. Kadonnut oli ruis ja maa paljastunut mustalle mullalle, joka valmistautui ottamaan vastaan talven levon kuin kaikkensa antanut äiti. Kuinka ankarana, murheellisesti miettiväisenä, kohottikaan kirkko korkeata päätyään, vailla sitä iloisen, suopean tunnelman auerta, joka antoi sille sävynsä silloin kerran kesällä. Naakat, mustat tuonenlinnut, jotka asuvat vanhojen kirkkojen räystäillä ja pakinoivat vaisusti naristen vierellänsä istuvien vainajien kanssa, kertoen heille, jotka eivät saa poistua ristin varjon ulkopuolelle, kuulumisia kylästä, näyttivät katsovan Niilo-pappiin erikoisen tarkasti ja sitten kääntäen päätänsä kuiskuttelevan vainajille jotakin hyvin salaista. Niilo-pappi kuvitteli, että myös kirkon haltijahenki istui tuolla muiden joukossa, ehkä harjan ylimmällä kärjellä, ja katseli pää käden nojassa surumielisesti häntä, joka oli aloittanut uuden Beata Magdalenan historian. Miksi oli Niilo-pappi, tuo aikaisemmin niin tasainen, tyyniluontoinen, kirkkaasti katseleva nuori mies, viime aikoina ollut niin synkkä? Minne hän oli kiiruhtanut, katseessaan odotuksen jännitys, mennessään ensin tuonne, mutta kaartaessaankin sieltä sinne? Olivatko naakat ehkä seurailleet hänen askeleitaan ja salavihkaa pilkistäneet sammaleisen kiven varjoon, jossa Niilo-pappi oli unohtaen itsensä vetänyt syliinsä hennon olennon? Oliko kirkon haltijahenki, sukunsa suojelijatar, pappilan harmaa emäntä, ehkä levoton nuoren Beatan puolesta, jonka ympärille oli alkanut kutoutua kovan kohtalon seittiä?
Istuessaan sakastin pienen pöydän ääressä, samalla paikalla, jossa olivat istuneet kaikki hänen edeltäjänsä siitä alkaen, kun kirkko oli rakennettu, Niilo-herra tunsi tuskan hulvahtavan sieluunsa ja liittäen kätensä ristiin painoi päänsä ja nöyrtyi ristiinnaulitun Vapahtajan edessä. Hän näki olemuksensa läpi kuin se olisi ollut lasia ja tarkasteli sitä ilmeessään syvän kärsimyksen polte.
Vaikka hän olisi miten palavasti tavoitellut sitä puhdasta, hellää tunnelmaa, jonka valtaan oli aikaisemmin monesti vaipunut käydessään kirkossa ja työskennellessään pienessä sakastissa ja joka oli varsinkin kuluneena kesänä ollut monta kertaa erikoisen väkevä, hän ei nyt enää siihen päässyt. Ristiinnaulittu ei avannut hänelle silmiään eikä hänen haavoistaan tippunut rubiiniloistoisia verikyyneleltä. Maria Magdalena oli jäykistynyt kuvaksi ja salasi häneltä surunsa ja kärsimyksensä. Elämänpuu ei enää kuultanut kalkkimaalauksen alta eikä näyttänyt hänelle kukkiensa kauneutta eikä ritvojensa silkinpehmeyttä. Vain laulunsa se antoi hänen kuulla, mutta sen sävel oli nyt toinen kuin ennen: matalasti mumiseva, vakava, murheissaan moittiva. Ei asunut enää hiljaisuudessa Beata Magdalenan lempeä kuiskaus eikä kuulunut Andreas Laurentiin askelten sipsutus, kun hän kulki vartiokäynnillään, vierellään rakastetun pienokaisen leikkivä riento. Kaikki oli vain kuollutta ainetta, vailla henkeä, joka oli sitä aikaisemmin ihmeellisesti elävöittänyt ja tehnyt Niilo-herran yksinäiset hetket herkiksi ja salaperäisesti tunnelmallisiksi. Silloin oli menneisyys auennut hänelle yhtä selväksi kuin hän olisi itse elänyt ja kokenut sen, ja hänen sydämeensä oli virrannut rauhan ja onnen tunnelmaa, joka oli ylentänyt hänen sieluansa. Nyt oli kaikki tuhkaa, kellastuneita lehtiä, rannalle ajautunutta roskaa, kuloruohoa, likaa, harmaata, alakuloista, hiljaa itkeskelevää sumupäivää.
Niilo-herra kohotti katseensa Vapahtajan kasvoihin ja odotti tuskan vallassa, eivätkö tämän silmät edes raoittuisi ja päästäisi hänen sydämeensä sitä seesteistä valoa, yliluonnollista kirkkautta, joka kerran oli valaissut sen ja tuottanut hänelle käsittämättömän onnen, mutta joka oli sittemmin sammunut ja jättänyt hänet kuin pimeään huoneeseen, yksin, avuttomaksi sokeaksi. Mutta ne eivät auenneet. Niilo-herra nousi horjuen ja poistui, kävellen raskaasti pitkin kirkon pääkäytävää alttarilta ovelle päin. Hän ei uskaltanut katsoa taaksensa eikä ympärilleen, ei alttaritaulua eikä himmeästi kuultavia ikkunoita, ei Vapahtajan kylkihaavaa eikä Maria Magdalenan kauneutta, ei valon leikkiä elämänpuun lehvillä eikä Aadamia ja Eevaa hyvän ja pahan tiedon puun juurella. Hän tuijotti vain eteensä mielessä tunne, että vainajat katsoivat häneen rävähtämättömin, ontoin silmäkuopin, että jostakin leyhähti syvän murheen henkäys ja kuului vaisun, pidätetyn itkun ääni. Selkää kihelmöi kummallisesti, kun hän kuin pakosta kiirehtien astui – ei, hän todellakin hyppäsi tasajalkaa kynnyksen yli ja painoi taaksensa katsomatta oven kiinni, jääden sitten seisomaan paikalleen sydän sykkien jännityksestä ja jokainen hermo kireällä. Miksi hän teki näin, oli hänelle käsittämätöntä; hänestä oli vain tuntunut, että hänen oli paettava, että vanha kirkkokin oli tuominnut ja hyljännyt hänet.
28
Oveen kopautettiin ja sisään tuli Collinus-herra yhtä sarvitukkaisena, pukinpartaisena ja nilkuttavana kuin muutamia kuukausia aikaisemmin. Hän oli ilmeisesti saanut Leena-emännältä entisen kirkkoherran vaatteet, sillä hän oli pukeutunut riittävän hyvin sietääkseen syystuulia. Hänellä oli selässä kontti ja kädessä valtava pahkasauva, jossa oli luonnonväärä, eriskummallisesti kiekurainen kädensija kuin pässinsarvi ja pahkojen välissä siellä täällä outoja kuvioita ja kirjaimia. Jalkineet hänellä nyt oli kunnolliset ja päähineenä kairalakki, jonka reunojen alta harmaa tukka pursusi tuuheana ja pitkänä.
– En tahtoisi häiritä pyhiä mietteitäsi, rakas oppilaani, tervehti herra Collinus ja asettui istumaan rahille, mutta täytyy, sillä tulin sanomaan kiitokset ja jäähyväiset. Katson näet nyt nauttineeni ainakin tällä kerralla tarpeeksi ja liiaksikin vieraanvaraisuuttasi ja olevani velvollinen ottamaan vuoteeni ja siirtämään sen johonkin toiseen paikkaan.
Niilo-pappi silmäili ystäväänsä miettiväisesti ja sanoi:
– Mutta olihan sovittu, että asuskelisit luonani, pienessä leivintuvassa, kuin kotonasi. Lämmintä ja ruokaa olisi riittänyt. Miksi ei kelpaa olla alallaan?
– Minun laitani on, vastasi Jeremias Kekomäki, niinkuin vanhassa teinilaulussa sanotaan:
Feror ego veluti sine nauta navis,
ut per vias aéris vaga fertur avis.
Non me tenet vincula, non me tenet clavis,
quero mihi similes et adjungor pravis.
[Kuljen kuten merellä laiva ilman miestä,
lintu läpi ilmojen tietämättä tiestä.
Pidätä ei kahlehet, siedä en mä iestä,
sovin omaan joukkoon vain – paremmat saa piestä.]Tottuneena harhailemaan en voi viipyä kovin kauan samassa paikassa – ruumista ja sielua alkaa kihelmöidä levottomuus. Muistuu mieleen vapaus, joka paisuttaa rintaani, kun kuljen maailmanrantaa huolettomana kuin västäräkki vedenrajan hiekalla, ja silloin minua ei voi mikään pidättää. Mutta – luvallasi – unohtaa en aio sinua, vaan tulla luoksesi uuden kevään saavuttua, jolloin, kuten toisessa teinilaulussa sanotaan:
Fronde nemus induitur, jam canit philomena,
cum variis coloribus jam prata sunt amoena;
spatiare dulce est per loca nemorosa,
dulcius est carpere jam lilium cum rosa,
dulcissimum est ludere cum virgine formosa.
[Lehviin lehto pukeutuu, jo laulaa satakieli,
kukkaniityn kulkijan niin iloinen on mieli;
suloista on käyskennellä metsän varjostoissa.
suloisempi poimia viel' lilja, ruusu noissa,
suloisinta kisa kera immen lehtoloissa.]Silloin tulen luoksesi, jos näet haluat. Tahtoasi sinun ei tarvitse erikoisesti antaa tiedoksi, sillä vaistoan sen kyllä ilmankin. Haluan nähdä uudelleen nämä seudut, pellot, pientareet, lehdot, rannat, ulapat, sinertävät vaarat, ja muistella kaikkea onnea ja miksipä ei murhettakin, jota olen kuluneina viikkoina kokenut ja joka vieläkin muistossa kurottaa minulle kukkuraista runsaudensarveaan.
– Minne aiot lähteä? kysyi Niilo-herra tukahtuneesti, arvaten Collinuksen pohjimmaisen ajatuksen.
– Kiertelen ja kaartelen pappilasta toiseen, sillä papithan ovat minulle, vanhalle papinsällille, mieluisinta seuraa. Heistä eivät ainakaan kaikki ole unohtaneet latinaansa, vaan osaavat rakentaa siitä lauseitakin, kun tahtovat moukkia säikyttää. Ei näet ole parempaa keinoa yksinkertaisten peloittamiseksi kuin latinaksi, kreikaksi tai hebreaksi laukaistu mojova säväys, varsinkin kun antaa sen tulla oikein jykevällä, karmivalla äänellä. Kalpeaksi silloin valahtaa pahinkin rosvo ja alkaa itkua vääntäen ja täristen pyydellä anteeksi syntejään. Mikäli paikkakunnalla asuu tunnettu suuri juomari, niin tietenkin poikkean myös hänen luokseen auttaakseni häntä hänen laillisessa puuhassaan. Kolmanneksi haemme usein pitäjän kappalaisen ja neljänneksi lukkarin, ja silloinkos tämä hurskas seura alkaa paiskia kortteja niin vinhasti, että pöydän pinta kuumuu. Sen olen ehtinyt huomata, että jos ovat kappalaiset käteviä korttipelissä, niin vasta siihen ovat liukkaita lukkarit, suurkelmit. Minutkin, joka sentään pitelen puoliani vähän joka asiassa, kerran muuan puhdisti killingeistä niin tarkoin kuin olisi etsinyt täitä. Siirreltyäni itseäni täten mukavin päivämatkoin lounaista ilmansuuntaa kohti saavun joskus määräni päähän eli siihen kaupunkiin, jonka tuomiokirkossa olet antautunut pyhän virkasi hoitajaksi.
– Sinnekö mieli vetää?
– Sinne. Turku on sentään Suomessa ainoa paikka, jossa turhista ennakkoluuloista vapautunut ja maailmaa laajalti nähnyt civis academicus voi lietsoa henkensä lepattavaa tulta suuresta maailmasta tulevilla henkäyksillä. Saksasta sinne saapuu raajarikkoja sotilaita kuin lastuja rannalle myrskyävältä ulapalta: he tietävät aina jotakin uutta. Saapuu joskus aatelis- ja virkaherroja Tukholmasta: heidän lakeijainsa mukana kantautuu yhtä ja toista. Tulee vieras väliin Viipurista ja Viron puolelta kertomaan kuulumisia Venäjältä ja Puolasta. Postinkuljettajat ratsastaa jymistävät pitkin Linnankatua tullen ja mennen, tuoden viestejä maan eri kulmilta. Juhana Herttuan krouvissa vuotaa viinaa, viinejä ja olutta, jos on vain killinkejä, joilla ostaa. Mutta käyhän siellä sellaisiakin, jotka mielellään kuuntelevat maita nähneen ja mantereita matkanneen maailmanmatin kertomuksia siitä, minkälaista Euroopassa oikein on, ja tuon tuostakin kastelevat tarinoitsijan kaulaa.
– Millä aiot elää talven yli? kysyi Niilo-herra.
– Siinä suhteessa elämänlankani on ohuehko, myönsi Jeremias Kekomäki, mutta uskon sen kuitenkin solutteleivan katkeamatta seuraavaan sulaan asti, jolloin leivojen lirittäessä taivaalla ja pääskysten jutellessa juoruja räystäillä käännän kenkieni kärjet jälleen Lehviälän ruokaisaa pitäjää ja sen vieraanvaraista kirkkoherranpuustellia kohti. Iloitsen edeltäpäin tuosta matkasta, sillä näen jo tässä, miten sinivuokot reunustavat tietäni ja käet kukkuvat tahtia askeleilleni. Enempää jaarittelematta runollisesti sanon vain, että mikäli latinan, kreikan ja hebreantaito on yhtä korkealla tasolla nyt kuin lähtiessäni maailmalle, sen kohentamisessa pitäisi olla pieniä ansiomahdollisuuksia sellaiselle vaatimattomallekin humanistille kuin minä olen, vaikka sanon sen itse. Akatemiassa opiskelee paljon tiedoiltaan sangen repaleista ainesta, joka tarvitsee kokenutta yksityisopettajaa. Aion siis tulla toimeen samalla tavalla kuin opettaessani sinua. Mitä muuten tuohon akatemiaan tulee, niin tutkistelin sitä palatessani tähän armaaseen kotimaahani ja huomasin sen ukkojen vielä tosissaan uskovan Auringon kiertävän Maan ympäri ja itseni olevan varovaisinta olla väittämättä päinvastaista, ellen halunnut tulla poltetuksi velhona ja vääräoppisena. Niin perinpohjin on pimeys pitänyt vallassaan turkulaiset professorit.
Herra Collinus naurahti mäkättävästi, nousi ja ojensi ryhmyisen koukkukynsikouransa Niilo-herralle hyvästiksi. Mutta tämäkin nousi ja tarttumatta hänen käteensä sanoi:
– Odota. Tulen saattamaan sinua. Tuulee kylmästi, minkä vuoksi tarvitset lähtöryypyt. Onko kontissasi evästä?
Herra Collinus selitti:
– Kyllä on. En pysyisi totuudessa, jos väittäisin minun ja arvoisan vaimosi välille syntyneen edes suopeaa tuttavuutta ja suvaitsevaisuutta, saati lähempää, hellempää suhdetta – hi-hi! Mutta sitä ei voi kukaan väittää valheeksi, että hän on kaikesta nurjuudestaan huolimatta – sanovat hänen pitävän minua itsenään vääryyden isänä – varustanut konttiini riittävästi eväitä, vieläpä hyviä. Parhaimpana pitäisin tinaista taskumattiani, joka hilkkuu täynnä jaloa ainetta. "Oi sinä kirkas ja makia, joka tulit tänne syntisten takia!" remahti sieluni soimaan taivaallisilla urkupilleillä nähdessäni pulloni ja arvatessani tuoksusta, ettei se sisältänyt maitoa eikä piimää. Totta puhuen Leena-emäntä menetteli oikein ja kohtuullisesti, hyvin ja autuaallisesti, varatessaan evääkseni myös viinaa, sillä onhan se minun polttamaani.
He ryyppäsivät. Collinus-herra ähkäisi kuuluvasti, ojensi kuppinsa saamaan toiselle jalalle ja sanoi:
– Sen verran sinäkin jo tunnet viinan tapoja, että tiedät minun puhuneen totta. Viinan virrestä, josta kerran sinulle lovehdin, kuvastuu koko elämä – varsinkin sen lopusta, sillä tyhjyyteenhän kaikki päättyy. Hi-hi! Täytyy tästä jo lähteä, sillä jos viina ehtii kihahtaa päähäni, et saa minua ulos talostasi potkimallakaan. Toisaalta minua kuitenkin kiirehtii matkalle tupakannälkä. Tupakkaa, tuota siunattua yrttiä, ei täällä saa eikä sitä vielä osata Suomessa viljellä, mutta Turussa sitä sentään on tarjona, sitä kun tuovat sinne saksan- ja ruotsinkävijät. Perehdyin maailmanrannalla sen käyttöön niin, että olo on turkasen ikävää ilman sitä.
He lähtivät, Niilo-herra kulkien syvissä mietteissä, pää kumarassa, otsa rypyssä, kädet selän takana, Collinus-herra liikaten joustavasti, arvokkaasti, ja samalla harkitsevasti jatkaen loppumattomia yksinpuhelujaan. He laskeutuivat pappilan pihalta kirkkopolkua pitkin kirkon editse kulkevalle valtatielle, joka lähti siitä länttä kohti, koukistellen rauhallisin kaartein metsän ja peltojen väliä. Naakat rapsahtivat lentoon kirkon räystäiltä ja ääntelivät levottomasti kaarrellessaan kulkijain kohdalla, ja sänkipelloilta kohosi kömpelösti risaisille siivilleen varis toisensa jälkeen karheasti rääkäisten. Pian niitä kokoontui suuri parvi, joka raskain siiveniskuin ja käheästi vaakkuen lenteli heidän ympärillään. Collinus-herra tarkasteli niitä tutkivasti, vilkaisi seuralaiseensa salamyhkäisesti, mäkätti pienen päräyksen ja puheli:
– Lentelevät ja huutelevat tuossa kuin tuntisivat minut. Tuttuja lintujahan ne ovat minulle naakat, varikset ja korpit, koska ovat kansan sanaan paholaisen omia luomuksia. Tiehenne siitä, tuonenlinnut! Mitä te minua katselette ja seurailette kuin surmansaattueena! Hävitkää keinoihinne, raakkujat!
Loppusanansa herra Collinus aivan sinkosi variksille, jotka kuin äkillisen käskyn saaneina tyrmistyen tekivät täyskäännöksen ja alkoivat sekavasti vilisten lentää kahnuttaa takaisin kylään päin. Niilo-herra seisoi hetken tien töyräällä ja katsoi otsa rypyssä, silmissä ihmettelevä, kysyvä, pelkäävä ilme, herra Collinuksen jälkeen, kun tämä nilkutti poispäin ja keppiänsä huiskauttamalla kiirehti Pikku-Niklasta ja Napraakelia. Oli kuin tuo tuonenlintujen synkkä parvi olisi ennustanut pahaa, kammottavaa, sellaista, joka oli antava kaikelle tapahtuneelle vielä tuhoisamman suunnan.
29
Palatessaan saattamasta Collinusta Niilo-herra katsoi itseään, tuota tuttua miestä, joka kulki rauhallisesti kaartelevalla tiellä raskain, verkkaisin askelin, otsalla huolestuneet rypyt. "Minne olet menossa?" hän kysyi häneltä, "ja miten aiot selvitä pulmasta, johon olet saattanut Beatan, vaimosi ja itsesi? Olet hennon onnen murskaaja, kukanvarren taittaja ja kielon valkeuden likaaja. Sinun olisi pitänyt muistaa Beatan olleen sinulle kielletty hedelmä, ja vaikka ette olisi voineetkaan olla rakastamatta toisianne, teidän olisi kuitenkin pitänyt kieltäytyä toistenne omistamisesta. Osanasi olisi ollut kärsimys, siihen saakka kestänyt kaiho, kunnes Jumala olisi kutsunut pois Leena-emännän. Mutta miten kaunista ja puhdasta tuo kärsimys olisikaan ollut, mitä hengen rikkautta ja ylentymistä se olisikaan sinulle suonut! Tuhannellakin tavalla se olisi korvannut sinulle tuottamansa tuskat ja muuttunut lopuksi seesteiseksi, kalliolle rakentuneeksi onneksi".
"Mutta en ole voinut mitään sille, mitä on tapahtunut!" Niilo-herra kuuli itsensä puolustautuvan. "Tarkoitukseni oli tehdä juuri niin kuin sanot, sillä olen täydelleen ymmärtänyt, mikä tässä olisi ollut oikea tie, mutta minulta puuttui siihen voimia. Päätettyäni olla ajattelematta Beataa, ettei kiusaus kasvaisi, en päinvastoin voinutkaan tehdä juuri muuta kuin muistella häntä öin päivin, unissa ja valveilla. Elin salattua elämää armaani kanssa kaikista ajatusteni hillitsemisyrityksistä huolimatta. Päätin jyrkästi olla etsimättä hänen seuraansa ja välttää hänen tapaamistansa, mutta kuin juuri tämän johdosta askeleeni ohjautuivat väkisin häntä kohti ja löysivätkin hänet oli hän missä tahansa, metsän tiheimmässä pimennossa tai niityn salaisimmassa notkossa, kätkeytyneenä angervojen ja apilaiden tuuheuteen kuin häävuoteeseen. Jouduttuani näin kuin salaperäisen voiman vangitsemana hänen seuraansa rukoilin varjeltuakseni kiusaukselta, ettei Jumala jättäisi meitä kahdenkesken. Sen hän kuitenkin teki kuin tahallaan, vieläpä kotona luonani, jossa Leena-emännän olisi luullut pitävän silmänsä auki. Tuskin oli Beata tullut meille, kun Leena-emäntä jo teki asiaa pois seurastamme. Samoin menetteli Collinus, vaikka oli huomannut kiusaukseni ja varoitellut siitä peitetysti. Vannoin sitten itselleni, ettei meitä eroittava papillinen arvokkuuteni saisi milloinkaan unohtua, koska se näytti vahvalta, korkealta suojamuurilta, mutta sen valan rikoin eräänä päivänä muistamattakaan sitä ja kokematta edes tunnontuskia. Juuri silloin, kun tahdoin olla pappi ja hänen rippi-isänsä, vedinkin hänet syliini. Olin päättänyt, etten milloinkaan menisi niin pitkälle, että suutelisin häntä, mutta niin pian kuin hän oli ensimmäisen kerran kallistunut puoleeni ja antautunut käsivarsieni suojaan, minä hukutin hänen lapselliset, puhtaat, hellät, punehtuvat kasvonsa suudelmiin. Siihen kaatuivat viimeisetkin pyhiksi ja kumoutumattomiksi vannomani suojamuurit ja pian omistin elämänkiihkossani kokonaan tämän pyytävän, punehtuvan, rukoilevan, säikähtyneenä torjuvan lapsineidon edes huomaamatta, miten tuo uskomaton asia oli saattanut käydä mahdolliseksi.
"Omituisinta oli, että saimme tehdyksi kaiken salassa. Olen varma, ettei kohtauksistamme ulkona tiedä kukaan; kotona taas ei Leena-emäntä näytä epäilevän mitään ja vielä vähemmän voi kukaan ulkopuolinen uumoilla Beatan siveyden voivan joutua vaaraan pappilassa, puhtaan elämän ylimmän vartijan, kirkkoherran, luona."
Hän oli mietteissään saapunut takaisin kylään ja seisahtunut Pilli-Hartikan kurjan, köyhän mökin eteen. Se kyyhötti siinä ison koivun varjossa, notkon äyräällä, harmaana, maahan lysähtäneenä. Notkossa kasvoi sakeata viidakkoa ja polveili hiljaa puro. Niilo-herra jäi katsomaan notkoa, sillä hän tiesi sen kautta pääsevänsä kenenkään näkemättä järven rantaan ja sitä reunustavaan metsään – aina Lemmittylän maille saakka. Joskus hän oli lähtenyt kävelemään kylästä pois kuten nyt Collinus-herran kanssa, mutta olikin tuolla tietyssä paikassa, jonne kukaan ei voinut nähdä, pujahtanut notkon pienille kierteleville pensaikkopoluille, hiiviskellyt rantaan ja odotellut siellä. Hän oli kyllä ihmetellyt itseään – kuten teki nytkin –, että kuinka hän saattoi kulkea tällaisilla asioilla, mutta oli tunnon nuhteesta huolimatta aina vain mennyt kuin talutettuna, salaisen voiman tahdottomana kuljetettavana. Muistellessaan noita notkon piilopolkuja, jotka sukelsivat tiheään pajupensaikkoon noustakseen kohta näkyviin ruohikkopälvellä, toivat kävelijänsä harmaan ladon luo, josta tuulahti hunajainen hajuheinän tuoksu ja jonka edustalla päiväsen lämmössä sirkat sirittivät uupumattomasti kiihkeätä lemmenkutsuansa, ja johdattivat väkisin mieleen kahdenkeskisen hetken sydämessä alati asuvan olennon kanssa, Niilo-herra tunsi sanomattoman haikean, surumielisen onnen kaihertavan rinnassaan. "Niin, niin!" hän huokasi, "mutta entä eteenpäin? Näin ei voi olla, vaan jotakin täytyy tapahtua. Elämä virtaa taukoamatta ja syöksyy uuteen kurimukseen heti kun on entisestä päässyt. Väliin ei ole suvantoa juuri ollenkaan, vaan tämän putouksen niskalle näkyy jo seuraavan sateenkaari".
30
Katsoessaan silloin kesällä, rantahietikolla, Pilli-Hartikan jälkeen, kun tämä poistui vanhan väsynein askelin, Beata oli tuntenut – hän muisti sen myöhemmin ajatellessaan ukon ennustusta – pelkoa sen johdosta, mitä ukko oli sanonut. Miten hän voisi varoa rakkautta? Hän ei tiennyt vielä silloin, että se iloinen, onnellinen tunne, joka valtasi hänet Niilo-herran seurassa, oli jo rakkautta, sitä huoletonta, suloista alkuviriä, jonka kimaltelevista pikku laineista ei voi päätellä, mitä murheita niiden alla olevissa syvyyksissä piilee. Hänen ihastuksensa nuoreen kirkkoherraan oli luonnollista, ymmärrettävää, samanlaista kuin muidenkin nuorten, sillä kaikki tytöt pitivät Niilo-herrasta niin, että olisivat menneet vaikka tuleen hänen puolestaan. Mutta Niilo-herra ei katsonut ainoaankaan muuhun samalla tavalla kuin häneen, Beataan: lämpimästi, polttavasti, läpitunkevasti, vaipuen ajatuksiinsa niin, että unohti puhumisensa ja heräsi säikähtyneenä hetken tietoisuuteen. Tuo katse viivähti Beatassa vain harvoin ja ainoastaan lyhyen tuokion, eikä sitä huomannut kukaan muu kuin Beata, mutta sen välähdysmäisyydestä huolimatta tämä ehti aina tuntea sen tehon. Katse upposi hänen sydämeensä ja sai sen värisemään kummallisella tavalla: autuaasti ja samalla murheellisesti. Ajatukset melkein tukahtuivat ja vallan sai tuo katse, Niilo-herran kuva, joka ei enää kadonnut, vaan jäi sydämeen sen valtiaaksi.
Beata alkoi palvoa Niilo-herraa kaukaa kuin pyhää, peljättyä olentoa, jonka yksi ainoa silmäys riitti antamaan autuutta pitkiksi ajoiksi. Hän teki asiaa pappilaan Leena-tädin luo, vilahteli poluilla, pientareilla ja tanhuilla kuin päivänsäde, ja oli jo mennyt silloin, kun Niilo-pappi olisi halunnut katsoa häneen vielä kerran. Beata olisi kuollut häpeästä, jos olisi tiennyt kenenkään arvanneen hänen käyntiensä pohjimmaisen syyn. Tähän ei vaikuttanut se, että hän olisi ajatellut rakastavansa naimisissa olevaa miestä ja tekevänsä väärin Leena-tätiä kohtaan – Beata ei ollut silmänräpäystäkään harkinnut asian tällaisia tai yleensä muitakaan puolia –, vaan yksinomaan se, että hän oli onnellisin saadessaan pitää tunteensa salaisesti omanaan, aarteena, josta ei kukaan tiennyt ja joka juuri siksi oli sitä kallisarvoisempi. Hänen onnensa oli tyytyväinen tällaisenaan, pyytämättä mitään, loistaen omalla valollaan, ja hänen elämänsä lakkaamatonta, hiljaista, arkaa palvontaa. Hänen tavaton ujoutensa aiheutui hänen suuresta, lapsellisesta viattomuudestaan.
Eräänä päivänä hän joutui kotonansa kuulemaan jonkun vieraan kertovan hänen äidilleen, miten muuan tyttö oli koettanut herättää lemmenjuomalla rakkautta haluamassaan nuorukaisessa. "Se ei taipunut tunnustamaan, mistä oli juoman saanut ja mitä siinä oli, vaikka ne taisivat kiristää sitä lujastikin. Päästivät sitten tytön menemään, kun ei kukaan ollut häntä varsinaisesti syyttänyt eikä mitään pahaa ollut tapahtunut". Sitten vieras oli supissut, että monet kuuluvat käyvän hankkimassa lemmenjuomaa Pilli-Hartikan akalta, joka tunnetusti osaa valmistaa sellaista. "Siitä ei kuitenkaan pidä puhua", hän oli varoittanut. Sitten he olivat menneet muihin asioihin.
Beata oli tuntenut sydämensä vuoroin kuumenevan ja kylmenevän, sillä puhe lemmenjuomasta herätti hänessä sekä pelkoa että vastustamatonta uteliaisuutta. Minkähänlaisen muutoksen se mahtaa nauttijassaan aiheuttaa? Hän mietiskeli tätä ja kyseli itseltään polttavin poskin, olisiko syntiä koettaa sitä Niilo-herraan? "Ehkä hän silloin tulisi iloisemmaksi ja puheliaammaksi?" Hän hautoi asiaa alituisesti ja mietti, uskaltaisiko mennä pyytämään Hartikan akalta tuota onnenjuomaa. "Jos veisi lämpiäisleivän ja vähän muuta, niin sillä kai sen saisi".
Hänen ei kuitenkaan tarvinnut tehdä mitään sen hankkimiseksi, sillä äiti tuli hänelle avuksi. Vapun nuhtelujuhlan aattolauantaina äiti näet lähetti hänet Pilli-Hartikan mökkiin viemään rieväleipää. "Tuot sieltä sen, minkä Hartikan akka antaa, näyttämättä sitä kellekään". – "Mitä se sitten on?" – "Ole kyselemättä ja lähde!"
Silloin Beata oivalsi kaikki kuin olisi saanut ilmestyksen. Tuominen ei voinut olla muuta kuin rakkausjuomaa, jonka äiti oli antanut valmistaa häntä varten, saadakseen nostetuksi hänessä lemmen Ison-Hiiden Tuomasta kohtaan. Siksi tämä oli kutsuttu heille täksi illaksi saunaan ja ilta-aterialle, sillä Tuomaan kai itsensä piti saada ojennetuksi hänelle juoma. Beatan kasvoja kuumotti, sillä hän älysi, mikä kiusaus oli ilmestynyt houkuttelemaan häntä. Eikä hän epäröinyt kauan ennenkuin lankesi siihen uteliaisuuden, kepposhalun, äitiä ja Tuomasta kohtaan tuntemansa suuttumuksen ja oudon, kummallisen viehtymyksen vuoksi. Hän varasi mukaan oman pienen tinapullonsa ja meni, kuten äiti oli neuvonut, välttääkseen kyläläisten puheita, Hartikan mökille rannan ja puronotkon kautta.
Palatessaan samaa tietä hän avasi akalta saamansa pienen pullon, jonka tunsi äitinsä omaksi, ja kaatoi siinä olevaa nestettä kämmenelleen. Se oli ruskeaa, makean hajuista kuin tuomi. Beata tunsi pelkoa ja inhoa katsellessaan ja haistellessaan sitä. Sitten hän täytti sillä oman pullonsa ja kaatoi äidin pulloon vettä. Voihan lemmenjuoma olla vedenkin väristä. Niin oli hänellä nyt kädessään juoma, joka ehkä saisi Niilo-herrassa aikaan Beatan haluaman muutoksen.
Jumalanpalveluksen jälkeisellä aterialla Beata täytti Niilo-herran oluthaarikan ja hulautti vaivihkaa siihen salaperäisen juoman. Kun hän vei haarikan Niilo-herralle, tämä kohotti ottaessaan sen katseensa häneen. Beatasta tuntui kuin se olisi ollut rajattomasti surullinen, onneton, osaton, ja hän pelkäsi, että hän ehkä teollaan, joka varmasti oli syntiä, vain lisäisi Niilo-herran murheita. Mutta katuminen oli myöhäistä, sillä samalla Niilo-herra jo joi haarikkansa tyhjäksi.
Beata mietti tekoansa aavistaen pahaa. Juoma mahtoi olla tavattoman tehokasta, sillä jo tuona samana iltana Niilo-herrassa oli tapahtunut selvä muutos. Hän ei ollut enää kyennyt hillitsemään katsettaan kuten ennen, vaan oli unohtunut tuijottamaan Beataan niin, että Beatan oli täytynyt pysytellä niin paljon kuin suinkin vieraiden varjossa ja poissa. Beata ei tiennyt, oliko hänen isänsä huomannut mitään, mutta Tuomas ainakin oli kerran pannut säpsähtäen kirkkoherran silmäyksen merkille.
Beata hymyili Tuomaalle ylenkatseellisesti ja nauroi äidilleen muistaessaan, kuinka hämillään tämä oli ollut edellisenä iltana koettaessaan saada tarjotuksi hänelle haarikkaa, johon tietenkin oli kaatanut "lemmenjuomansa". Kun Beata sitten muka valittaen janoa oli ottanut Tuomaan ojentaman haarikan ja juonut sen vähän, mitä siinä oli, äidin ilme oli helpottunut niin, että sen oli huomannut. "Hyi, mitähän tuossa kaljassa oli!" Beata oli muka hirvitellyt, sylkenyt ja pyyhkinyt suutansa. "Mitähän siinä nyt olisi ollut!" äiti oli vähätellyt, "vasta virutetussa kaljassa!" Isä oli tullut niin hyvälle tuulelle, että nähtävästi hänkin oli tiennyt äidin sotajuonesta. Tuomas siitä tuskin oli tiennyt, sillä hän oli liian jykevä mies antautuakseen moiseen vehkeilyyn.
Mutta Beataan ei juoma – pelkkä ruskea purovesi – ollut vaikuttanut muuta kuin sen, että hän oli katsellut Tuomasta entistä uteliaampana. Tuomas oli kunnonmies, sen Beata tiesi. Miten uskollisesti hänen katseensa oli seurannutkaan Beataa tämän liikkuessa tuvassa askareissaan. Viallinen käsi oli ollut hihan peitossa, niin ettei se häirinnyt, tukka puhdas saunan jäljeltä, posket punakat. Hänen hartiansa olivat kuin vuoren laki. Hänen vaimonaan ei totisesti olisi hätää. Talokin kuin linna – samanlainen suurtila kuin Lemmittylä. Ne oli peritty polvesta polveen aina pakanuudesta alkaen ja niiden isännät olivat olleet ratsutilallisia, jotka olivat lähettäneet miehen ja hevosen kuninkaan jokaiseen sotaan, useampiakin – parhaan miehen ja hevosen, minkä olivat löytäneet. Heille oli tarjottu aateliskirjaa, mutta kerrottiin molempien sanoneen haluavansa edelleen olla talonpoikia.
Beatan kävi Tuomasta sääliksi, mutta hän ei silti voinut tämän kohtalolle mitään. Tuomaan täytyi etsiä itselleen vaimo toisaalta, sillä Beata ei voinut mennä hänelle – ei millään. Kenelle hän sitten menisi?
Ensimmäisen kerran koko lapsellisen rakkautensa aikana Beata oli kuin sattumalta joutunut tekemään tämän kysymyksen. Siihen saakka hän ei ollut ajatellut sellaista, vaan oli vain iloinnut tunteestaan miettimättä minkäänlaisia tarkoitusperiä. Rakkauden suuri onni oli ollut hänelle tähän silmänräpäykseen saakka sinänsä riittävä päämäärä, johon hän oli vaipunut kuin kukkien keskeen kesäiselle niitylle, nauttimaan olemassaolon ihanuudesta. Vasta tehtyään tuon kysymyksen hän havahtui huomaamaan, että hänen onnensa ei ollutkaan liikkumattomana taivaan ihanuutta kuvasteleva umpilampi, vaan lähteensilmä, josta kumpuileva vesi haki välttämättömän pääsytiensä. Minne? se kysyi jyrkästi ja vaati ehdottomasti vastausta.
Beata ei osannut vastata, ei uskaltanut edes antautua miettimään, mitä vastaisi. Siihen hänellä ei ollut tilaisuuttakaan, sillä jo viikon kuluttua hänen lemmenjuomansa ilmaisi kuten hän luuli ensimmäisen väkevän vaikutuksensa. Häntä rantaan tapaamaan tullut Niilo-herra ei ollut enää entisensä – arvokas, hiukan hämillään takelteleva, puheensa sävyltä pyhä ja opettavainen pappi, vaan kuuman tunteen vallassa oleva mies, joka unohtaen hämminkinsä ja ujoutensa ilmaisi rakkaudenjanonsa säikähdyttävän rajusti. Vain Beatan ilmeinen pelästyminen ja hänen siitä lujittuva torjuva asenteensa saivat Niilo-papin hillitsemään itsensä. Tämä hillintä kului kuitenkin pois nopeasti, kohtaus kohtaukselta, eikä Beata huomannutkaan ennenkuin oli astunut täydellisesti elämän kynnyksen yli uuteen maailmaan.
Herättyään huumauksestaan pienessä aitassaan, neitsytkammiossaan, johon Niilo-herra oli hiipinyt sateisen, myrskyisen, pimeän yön turvin, Beata jäi rakastajansa mentyä miettimään itseänsä ja asemaansa. Niilo-herra ei ollut puhunut siitä milloinkaan. Beata itse oli äsken, lemmenpalon rauhoituttua, kuiskaten kysynyt Niilo-herralta, "mitä meistä tulee, kun emme voi mennä naimisiin?" Tämä oli ollut vähän aikaa melkein hengittämättä ja huoannut sitten raskaasti, mutta ei ollut sanonut mitään. Kun Beata oli uudistanut kysymyksensä, Niilo-herra oli peittänyt hänen suunsa suudelmalla, taaskaan vastaamatta mitään. Ehkä hänellä ei ollut sen parempaa neuvoa eikä suunnitelmaa kuin Beatalla itselläänkään. Täytyi vain koettaa pitää kaikkea salassa, elää näin kuten tähänkin asti ja odottaa mutkan takaa aukeavan aina uuden pelastuksentien.
Jouduttuaan siihen, missä nyt oli, Beata oli alkanut hävetä Leena-emännän edessä ja pysytellä poissa pappilasta. Vasta sitten, kun Niilo-herra oli vaatinut tulemaan ja olemaan kuin ennenkin, hän oli taas alkanut käydä siellä, vaikka harvoin. Nyt hän ei kuitenkaan tullut kuten aikaisemmin iloisena ja huolettomana, vaan arkana ja häpeilevänä kuin seinänviertä juokseva hiiri. Leena-emäntä otti hänet vastaan kuten ennen, mutta katsomatta silmiin, antoi askareita ja poistui huomaamatta Niilo-papin tultua saapuville. Kerran hän otti Beataa leuan alta, kohotti hänen päätänsä ja katsoi häntä tutkivasta. Sitten hän päästi hänet ja kääntyi pois. Beata näki hänen pyyhkivän vyöllisellä silmiään ja kuuli hänen mumisevan "Neitsyt Maaria emosesta", jonka piti olla kaikkien langenneitten turva. Usein vielä vanhat naiset rukoilivat Jumalan äitiä, koska tämä oli heille inhimillisesti ymmärrettävä, tuttavallinen ja läheinen kärsimyssisar. "Oi, Neitsyt Maaria emonen!" rukoili silloin Beatakin palavasti, "neuvo piikaisellesi tie, tuo pelastus!"
31
Leena-emäntä makasi tuvassa, kaappisängyssä, sillä hänen oma pieni rakennuksensa oli talvella liian kylmä asuttavaksi. Vuoteestaan hän näki sekä ulko- että Niilo-herran huoneen oven. Kun hänen sairastumisensa tuli kyläläisten tietoon, ovesta hiipi silloin tällöin arka naapuri katsomaan häntä. Olihan Leena-emäntä kylän äiti, vanhojen tuki ja nuorten kasvattaja.
Illan hämyssä sisään pujahti Beata. Häntä Leena-emäntä oli erikoisesti odottanut ja ikävöinyt – häntä, jonka särölle mennyttä onnea hän halusi korjata. Beata ei ollut käynyt pappilassa pitkiin aikoihin. Hän vilkaisi arasti Niilo-herran huoneeseen ja huomattuaan sen tyhjäksi meni Leena-tädin luo, joka ojensi käsiänsä häntä vastaan. Beata polvistui vuoteen ääreen, painoi kasvonsa Leena-tädin käsiin ja kuiskasi yhden ainoan sanan: "Anteeksi!"
Kuinka hellästi Leena-tädin ryppyiset, vanhat kädet saattoivatkaan silittää Beatan pellavatukkaa ja kuinka helpolta hänestä tuntui nyt oman hengen antaminen tämän lapsen onnen hyväksi. Hän kuiskasi jotakin Beatan korvaan vastaukseksi tuohon yhteen ainoaan sanaan – oli kuin hiljaisessa tuvassa olisi saanut äänen ajatus, että "anteeksi, rakas lapsi, että olen joutunut onnesi tielle" –, ja sitten heidän molempain kyyneleet yhtyivät samaksi puroksi, joka norui pitkin nuoren ja vanhan poskia. Vähitellen Beata rohkeni kohottaa katseensa ja vastata siten Leena-tädin tutkivaan, viisaaseen, lempeään ja sääliväiseen silmäykseen. Hän tunsi väristen, miten se täytti hänen sielunsa pelkäävällä, pyhällä arkuudella kaikkea sitä kohtaan, mikä odotti häntä elämässä, tuossa peloittavassa, tuntemattomassa, riemua ja tuskaa täynnä olevassa seikkailussa, jonka ensimmäisiin kurimoihin hän oli jo ehtinyt tutustua. Leena-täti aavisti hänen ajatuksensa ja vetäen häntä uudelleen puoleensa alkoi kuiskaten siunata häntä ja rukoilla, että Jumala muuttaisi hänen itkunsa iloksi, murheensa riemuksi ja lankeemuksensa nousuksi. Sitten Beata pujahti pois kuin varjo, odottamatta Niilo-herran paluuta.
Leena-emäntä vartoi kiihkeästi Niilo-herraa saadakseen puhella hänen kanssaan – pyytää häneltäkin anteeksi, että oli itsekkäästi sitonut hänet rinnalleen ja siten aiheuttanut hänen onnettomuutensa. Kesän jälkeen, sitten kun pahat ja synkät ajatukset olivat alkaneet kiusata Niilo-herraa ja hänen suhteensa Beataan oli äkkiä kehittynyt isällisestä mieltymyksestä rakastajan intohimoksi, Leena-emäntä ei ollut vaihtanut Niilo-herran kanssa monta sanaa. Tuo salainen ja samalla molemmille tunnettu asia oli noussut heidän väliinsä kuin seinä ja estänyt entisen suhtautumisen äidin ja pojan tapaan. Mitä kaikkea tänä murheen aikana oli Niilo-herran mielessä asunut, sitä ei Leena-emäntä ollut uskaltanut tarkemmin ajatella.
Niilo-herraa vain ei kuulunut. Eilen hän oli tullut vuoteen ääreen ja kysynyt hiljaa Leena-emännän vointia. Sairas oli vastannut voivansa hyvin ja paranevansa pian. Niilo-herran äänestä oli kuulunut aitoa osanottoa, katse oli ollut raskasmielinen, alakuloinen, ja kädet olivat vapisseet, kun hän oli antanut Leena-emännälle vettä. Tämän oli jo silloin pitänyt puhua hänelle, mutta ei ollut ehtinyt, sillä Niilo-herra oli poistunut äkkiä kovan liikutuksen valtaamana.
Yöllä Leena-emäntä oli vaipunut horrosmaiseen kuumeuneen, olematta kaikin ajoin selvillä, nukkuiko vai valvoi. Hänelle oli jäänyt kuin unena hämärästi muistiin, että Niilo-herra oli hiipinyt kynttilä kädessä sukkasillaan äänettömästi kuin haamu hänen vuoteensa luo, katsonut häneen kauan ja hellästi peitellyt hänet. Kuinka onnelliseksi Leena-emäntä oli tuntenutkaan itsensä silloin.
Hän vaipui horroksiin ja alkoi valaista yhä pimeämmäksi käyvää, yksinäistä tupaa onnensa muisteloilla, jotka nousivat kirkkaina kuvina hänen nähtävikseen sikäli kuin hän sai kuljetuksi kaukaa menneisyydestä nykyhetkeä kohti pujottelevaa polkua. Tuo polku oli pitkä, mutta ei erikoisemman mutkainen, ja vei tasaisia, kuivia, humisevia kangasmaita, eksymättä korpiin ja hetteikköihin, Leena-emäntä katseli, tarkasteli ja arvosteli sitä, ja vaikka hän avoimesti myönsikin, etteivät sen kävijän ajatukset eivätkä aina teotkaan olleet sellaisia, että ilma ympärillä olisi lehahtanut valkeaksi, hän silti pyysi Jumalalta lupaa saada sanoa olleensa rakkauden palveluksessa. Vain elämänsä viimeisessä vaiheessa hän oli unohtanut, minkä ohjeen tämä palvelus oli hänelle asettanut, ja suostunut tekoon, jonka saattoi tulkita itsekkyydeksi. Mutta niinpä hänen täytyikin nyt alistua siihen välttämättömyyteen, jolla vain saattoi edes yrittää korvata sitä vahinkoa, minkä oli aiheuttanut.
Niilo-herraa ei kuulunut. Hän oli arvattavasti unohtunut pitkälle harhailulleen, huomaamatta murheellisten ajatustensa vuoksi matkan pituutta ja ajan kulumista. Leena-emännän elämä oli ollut samanlaista. Hänkään ei ollut ainaiselta touhultaan muistanut tiensä eikä aikansa pituutta ennenkuin nyt, tällä hetkellä, jolloin oli kulkenut molempien loppuun saakka. Ainoa, mitä hän olisi vielä pyytänyt, oli saada nähdä Niilo ja selittää hänelle, pyytää hartaasti, luvata...
Luvata mitä? Leena-emäntä ei enää ymmärtänyt omia ajatuksiaan. Mitä voi kuoleva luvata elävälle, koska poistuu sinne, josta ei ole paluuta? Mutta entä sittenkin yhteys sieltä tänne on mahdollinen? Leena-emäntä huomasi nyt aina uskoneensa, että pappilan ensimmäinen Beata todellakin asui täällä ja varjeli rakkaitaan. Niin Leena-emäntäkin tahtoi tehdä – tahtoi aina olla Niilon ja pikku Beatan varjelushenkenä heidän vaikealla matkallaan.
Hän katsoi kirkkain, oudosti suurennein silmäterin eteensä, sillä siihen, hänen vuoteensa reunalle, oli ilmestynyt pappilan muinainen Beata. "Tulitko noutamaan?" kysyi Leena-emäntä ja ojensi kätensä. "Tulin", kuiskasi utuisesti kimmeltävä hahmo ja ottaen Leena-emäntää kädestä lähti liukumaan hänen kanssaan pois.
Ovesta juuri sisään tuleva Niilo-herra tunsi otsallaan suloisen kosketuksen.
32
Beata pysytteli piilosalla eikä tavannut Niilo-herraa kuin aniharvoin. Tämä ei enää pyrkinyt hänen seuraansa ja omistamiseensa niin kiihkeästi kuin ennen, vaan oli juro ja synkkä. Ei sekään, että Beata nyt puhui avoimesti heidän avioliitostaan, jonka he solmisivat niin pian kuin hyvä tapa sallisi, saanut häntä iloisemmaksi. Beata loukkautui tästä ja sanoi kerran ajattelemattomasti:
– Sinulle pitäisi antaa uusi lemmenjuoma, että rakastuisit minuun taas.
Tuskin hän oli sanonut tämän, kun hän jo katui sitä. Niilo-herran hahmo näet muuttui silmänräpäyksessä ja hänen katseestaan ja kasvoistaan kuvastui kauhu. Hän tarttui Beataa käsivarresta, ravisti häntä ja kysyi käheästi:
– Mikä uusi lemmenjuoma? Mitä tarkoitat? Selitä!
Ja kysellen ja tutkien vaativasti hän sai Beatan kertomaan kepposensa, jota tämä oli aina pitänyt ja piti nytkin viattomana. Mutta Niilo-herrasta se ilmeisesti oli kaikkea muuta kuin sellainen. Kalpeana, kauhun valtaamana, katse harhailevana ja säikähtyneenä kuin olisi pelännyt aaveita, hän nousi ja torjuen Beatan luotansa kuiskasi käheästi:
– Mene pois!
Enempää hän ei sanonut, vaan oli mykkä ja kylmä Beatan itkulle, kysymyksille, tuskalle, kuin olisi jäykistynyt elottomaksi. Siinä silmänräpäyksessä, jolloin sitten tyrmistys alkoi hellittää, hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, että hän nyt ymmärsi, miksi oluessa, jota Beata oli kesällä hänelle tarjonnut, oli ollut niin erikoinen, niin polttava ja samalla iljettävä maku, ettei se ollut sittemmin kadonnut hänen kieleltään, vaan ellottanut häntä alituiseen. Tuo juoma ja sen myrkky olivat siis saaneet jo sinä iltana hänen verensä kuumenemaan niin oudosti, ettei hän ollut tuntenut itseään. Leena-emäntä oli sanonut, että "mikä sinun on, kun silmäteräsi ovat niin suuret ja loistavat". Tästä siis johtui, että hän oli rohjennut lähestyä Beataa tavalla, jota oli sitä ennen, mikäli se oli ollenkaan edes vilahtanut hänen tietoisuudessaan, pitänyt joka suhteessa mahdottomana. Se sielullinen muutos, jonka hän oli todennut rukouksistaan ja taisteluistaan huolimatta itsessään tapahtuvan, oli siis noituuden vaikutusta, paholaisen viettelystä, välikappaleena Beata.
Samalla kuin tämä oli selviävinään hänelle ja taikausko valtasi hänet, hän väristen muisti havainneensa Beatan ruumiissa luoman, jota tähän saakka oli pitänyt vain tavallisena syntymämerkkinä. Mutta ajatellessaan sitä nyt, ollessaan itse noituuden uhrina, hän tunsi, melkeinpä suorastaan näki, kuinka kaikki se, mitä hän oli kuullut noidista ja näiden tuntomerkeistä, alkoi ryömiä häntä kohden iljettävinä, kylminä matoina, hirvittävinä, niljakkaina käärmeinä, jotka kähisten riemusta kiiruhtivat ottamaan haltuunsa kaksi valmiiksi kypsynyttä uhriansa. Tyrmistyen hän ymmärsi, että ellei hän jaksanut jännittää rakkautensa, inhimillisyytensä, hyvänuskonsa ja järkensä voimia, hän saattaisi joutua kammottavan, pimeän hengen valtaan ja todellakin alkaa pitää pikku Beataa, armastaan, suloista rakastettuaan, noitana, jonka ruumiiseen paholainen oli painanut merkkinsä. Jo paljas tällainen ajatus ja kammottava mielikuva tuollaisesta inhokohtauksesta vihlaisivat hänen aivojansa kuin salama.
Hetkistä myöhemmin Niilo-herra jo kykeni vastustamaan äkkiä saamaansa pöyristyttävää iskua ja ajattelemaan selkeämmin. Hänet valtasi kuuma sääli ja hän alkoi moittia itseään kiihkeästi siitä, että oli silmänräpäykseksikään suonut valtaa moiselle ajatukselle ja mielikuvalle. Selittämättä käytöstään hän alkoi äkkiä hyväillä Beataa mitä hellimmin, vei hänet ikkunan ääreen, tarkasti siinä hänen kasvojaan ja suuria, sinisiä, pelokkaina päilyviä ja herkästi kyyneltyviä silmiään, ja huokasi keventyneenä. "Mikä hirveä epäilys!" hän ajatteli, "mikä kauhistuttava mielikuva. Voivatko milloinkaan viattomuus ja siveys joutua julmemman, saatanallisemman epäluulon kohteiksi! Mahdan olla saastainen, kurja sielu, kun tällainen mielijohde voi syntyä sydämessäni siitä huolimatta, että rakastan tätä hentoa olentoa niin kiihkeästi kuin se ihmiselle lienee mahdollista". Näin ajatellessaan Niilo-herra tuhlasi Beatalle hyväilyjään ja runoili hänelle sarjan mitä suloisimpia lempinimiä, jotka kimaltelivat kuin kallisarvoiset helmet rukousnauhassa. Mutta vaikka Beata ottikin ne vastaan heltyneenä ja antautuen niiden lumon valtaan, hänen mielestään ei silti haihtunut muisto siitä kauhistuneesta, inhoavasta ilmeestä, joka oli hetki sitten, hänen herätessään lemmen raukeuden aiheuttamasta unesta, kuvastunut Niilo-herran kasvoista. Hyväilyistä huolimatta hänen katseensa pohjalla asui pelkäävä kysymys ja hämärä tietoisuus siitä, että oli tapahtunut jotakin järkyttävää, joka kenties vaikuttaisi syvältä hänen kohtaloonsa.
33
Siitä alkaen heidän suhteensa muuttui. Niilo-herra, joka oli tähän saakka ollut rakkaudessaan tasaisesti palava, aina samalla tavalla altis ja hehkuva, valoisa, hyvä ja hellä, oli nyt omituisesti epävakainen, vaihteleva, synkkä. Hän saattoi olla pitkiä aikoja harvapuheinen, haluton rakkauteen, tympeä, melkeinpä tyly, niin että ympäristö pelkäsi häntä ja Beata pysytteli poissa. Tavattuaan sitten Beatan hän saattoi katsella tätä pitkät ajat tutkivasti, oudosti, säälivästi, ja kuin vapautuneena jostakin taakasta palautua entiselleen ja korvatakseen tylyyttään osoittaa rakkauttaan kiihkolla, jonka rajuus säikähdytti Beataa. Omituisinta kuitenkin oli, että juuri kun tunne oli nousemassa korkeimmilleen, hän yhtäkkiä menettikin voimansa, lamautui. Inhoten hän silloin torjui Beata-raukan, joka hätääntyneenä, sydänjuuriaan myöten loukkautuneena, turhaan kyseli syytä hänen omituiseen tylyyteensä. Kaikki oli silloin silmänräpäyksessä palanut tuhkaksi: rakkaus, onni, hellä heittäytyminen ihanan antautumisen valtaan. Ei voinut muuta kuin painaa kädet silmille ja itkeä selittämätöntä onnettomuutta, joka oli murskannut heidän äsken vielä niin kauniisti kukkivan elämänpuunsa.
Niilo-herra näki Beatan tuskan ja koetti lohduttaa häntä, mutta hänen hellyytensä ei ollut aitoa eikä lohdutuksensa siis tehoavaa. Hän ei voinut selittää Beatalle tympeytymisensä syytä, että se näet aiheutui kammottavasta mielikuvasta, jossa toisena tekijänä oli Beata ja toisena epämääräinen hirviö, kaiken sen mystillisen kauhun olennoituma, jonka olemassaoloon ja toimintaan ihmisten ja varsinkin naisten parissa Niilo-herra samoin kuin useimmat muut aikalaisensa uskoi. Vaikka hän toisin hetkin, päivän ja vuoden kirkkaina aikoina, epäili kaiken tällaisen todenperäisyyttä, hän taas toisen kerran, pimeässä ja joutuessaan tekemisiin ympäristön taikuuden kanssa, vajosi tuohon uskoon takaisin ja saattoi silloin väristä kauhusta ajatellessaan sen edellyttämiä hirveitä asioita. Hänen ei tarvinnut muuta kuin muistaa Beatan kohtalokasta syntymämerkkiä, kun hänen mieleensä jo lennähti kaamea kuva, joka oli niin täynnä kauhua ja irvokasta iljetystä, että se valtasi hänet kokonaan ja karkoitti kaikki muut mielteet ja tunteet. Hän ymmärsi kyllä, pohtiessaan asiaa ja taistellessaan mielikuvaa vastaan, tämän olevan lähtöisin siitä yleisestä käsityksestä, että saatana todellakin harjoitti haureutta velhonaisten kanssa, mutta tästä huolimatta, juuri tuon salaisen merkin kautta, se saattoi ilmestyä hänelle omana erikoisena elämyksenä, todellisuutena, jonka räikeä yksityiskohtaisuus oli sietämätön. Siitä tuli hänelle päähänpiintymä, joka myrkytti hänen rakkautensa ja koko elämänsä.
Selvää oli, ettei tällaista voinut sanoa Beatalle, sillä tämä olisi pitänyt Niilo-herraa mielisairaana ja luultavasti murtunut syytöksen aiheuttamasta pelosta ja kauhusta. Katsellessaan kirkkaassa päivänvalossa Beatan lapsellisesti puhdasta ja kaunista muotoa, hänen suuria, viattomia sinisilmiään ja suortuvaisena pellavana aaltoilevaa tukkaansa Niilo-herra itsekin ymmärsi olevansa mielisairas silloin, kun antautui tuosta kuvasta uhoavan kauhun valtaan. Mutta kun se yllätti hänet yön pimeydessä, hän ei kyennytkään torjumaan sitä, vaan hervahti voimattomaksi ja tunsi kaiken, mikä sielussa oli päivänvaloa, puhtautta ja kauneutta, repeävän riekaleiksi ja katoavan myrskyn vieminä pimeyteen. Tuo kuva ja sen aiheuttama sielun pimeys olivat sillä hetkellä kammottavaa todellisuutta, joka armahtamatta, kylmästi ja julmasti, määräsi Niilo-herran tunteet ja menettelyn. Se nuori nainen, joka silloin lähti hänen luotansa, ei enää riemuinnut onnestansa, vaan kantoi maahan lyyhistyneenä tuntemattoman onnettomuuden kivikuormaa, joka oli ladottu hänen hennoille harteillensa. Mitä auttoi se, että Niilo-herra tuijotti hänen jälkeensä mykistyneenä oman julmuutensa, sanomattoman saalinsa ja polttavan rakkautensa tuskallisesta ristiriidasta, sillä se pelastuksen salaisuus, joka olisi johtanut heidän polkunsa varjosta valoon, oli vankina julman jättiläisen, Ajanhengen, linnassa, sen pimeimmässä ja saastaisimmassa vankiholvissa.
Lopuksi Niilo-herra ei enää tahtonut, ei voinut tavata Beataa. Hänen ja tämän väliin oli noussut ylipääsemätön seinä: selittämätön kauhu, joka tappoi rakkauden, sammutti järjen ja esti näkemästä sitä, mikä oli tervettä ja oikeaa. Hänen silmänsä olivat muuttuneet yökön silmiksi, jotka näkevät pimeässä ja vartioivat vain yön haaveolentojen kummittelua. Niilo-herra muuttui puhumattomaksi, vältteli ihmisiä, vilkuili heihin kierosti kulmain alta, jupisi itsekseen ja syljeskeli kuin olisi tahtonut poistaa suustansa pahaa makua. Virkaansa hän hoiti huolimattomasti, mikäli ollenkaan, ja oli ulkoasuunsa nähden täysin välinpitämätön. Muutaman viikon kuluttua ei sitä parroittunutta, takkutukkaista, likaista olentoa, joka levottomana kuljeskeli metsissä ja teillä, olisi ensimmäiseltä näkemältä voinut tuntea Niilo-herraksi, joka oli siihen saakka aina ollut olemukseltaan ja asultaan moitteeton.
Kotona hän istuskeli huoneessaan ja koetti keskittyä lukemiseen, mutta ei onnistunut. Käsi haparoi epäröiden, kurottuen ja taas peräytyen, viinapulloa, kunnes viimein tarrasi tätä kaulasta kiinni kuin rakastettuansa ja alkoi suudella kiihkeästi. Ja hetken kuluttua viinan laulu rupesi soimaan hänen korvissaan, ensin onnen ja unohduksen autuutena, elämänrohkeutena ja rajattomana voimantunteena, sitten sydäntä pakahduttavana tunnehyökynä ja vapisuttavana itkuna, ja lopuksi traagillisena tuskana, katkeruutena ja raivoavana kapinana. Yhtäkkiä kauhunkuvat alkoivat vilistä hänen silmissään, häväistä ja ilkkua hänen rakkauttaan, hänen sielunsa hienointa ja kauneinta elämää, kiduttavilla, sietämättömillä iljettävyyksillä. Voihkien ja karjuen Niilo-herra silloin karkasi ylös, puristeli päätänsä molemmin käsin ja katseli villisti ympärilleen kuin olisi etsinyt apua. Se oli turhaa, toivotonta, sillä eihän Jumalakaan tahtonut auttaa häntä, hullua pappia, noidan rakastajaa ja perkeleen lankomiestä, juopottelijaa, joka oli menettänyt viimeisenkin mahdollisuutensa armoon ja pelastukseen. Hän löi päätänsä ovenpieleen, niin että kolkkui, kunnes kaatui taintuneena vuoteelleen.
34
Sinun on se sanottava! Ne sanat kuuluivat käheästi, äkäisesti kuiskattuina Lemmittylän emännän huoneesta, keskeltä yön pimeyttä ja hiljaisuutta. Niihin ei kuitenkaan tullut muuta vastausta kuin tukahtunut, vaikea itku. Vaikka käheä, kiukkuinen ääni olisi uhkaillut miten, Beata ei suostunut ilmoittamaan, kuka oli saattanut hänet tähän. Mieluummin hän kuolisi.
Kuolemaa hän rukoilikin. Hän oli koettanut salata äidiltään tilaansa ja olisi siinä vielä toistaiseksi onnistunut, ellei armoton, suoranaiseksi sairaudeksi kiihtynyt pahoinvointi olisi vienyt häntä vuoteeseen äidin hoidettavaksi ja hänen terävän tarkkailunsa alaiseksi. Äidin kokemus vei askel askeleelta siihen, ettei Beata enää osannut kierrellä, vaan oli pakotettu myöntämään epäilevät otaksumat tosiksi.
Veitsen viilto olisi koskenut äidin sydämeen paljoa vähemmän kuin tämä uskomaton, hirveä tieto. Että hänen tyttärensä, hänen pikku Pietansa, silmäteränsä, kukkasensa, ainoansa... Se oli mahdotonta. Äiti ei voinut uskoa sitä, vaan tahtoi perehtyä asiaan tarkemmin, yhä uudelleen, mielessä toivo, että kyseessä olisi erehdys, kolkko painajaisuni, josta he molemmat pian heräisivät. Mutta niin ei ollut, vaan asia kävi yhä varmemmaksi. Beata vastaili äitinsä kysymyksiin totuuden mukaisesti kaikissa muissa kohdissa paitsi siinä, mikä olisi johtanut Niilo-herran jäljille. Häntä Beata tahtoi varjella ei vain siksi, että pelkäsi hänen joutuvan vaaraan, jos hänen osuutensa tulisi ilmi, vaan vielä siksi, että häveliäisyys esti häntä ilmaisemasta viettelijäänsä. Beatasta tuntui, että tämä oli hänelle kallisarvoinen salaisuus, että hän ikäänkuin rikkoisi jotakin vastaan ja joutuisi alastomana kaikkien katseltavaksi, jos paljastaisi sen. Beata ei osannut eikä kyennyt esittämään menettelylleen perusteluja, vaan toimi ainoastaan sydämensä käskyn mukaan. Vielä vähemmän hän tahtoi ilmiantaa Niilo-herraa nyt, kun tämä näytti hyljänneen hänet kokonaan.
Äiti tahtoi tietää viettelijän etupäässä siksi, että olisi voinut mikäli mahdollista pakottaa hänet hyvittämään tekonsa avioliitolla. Kuka kumma mahtoi olla mies, joka ei tehnyt tätä ilman pakkoa, kun kysymyksessä oli Lemmittylän Beata? Äiti arvuutteli jokaisen mahdollisen nuoren miehen, alkaen Ison-Hiiden isännästä ja päätyen Beatan vaatimattomimpaan ikätoveriin ja kasvinkumppaniin, ja ravisti tytärtänsä jokaisen kohdalla käskevästi ja kiristävästi, mutta turhaan. Lopuksi Beata turvautui valheeseen johtaakseen äidin harhaan ja lopettaakseen hänen kiduttavat tutkintonsa.
"Turhaa teidän on häntä tiedustella, sillä ei hän ole tämän puolen ihmisiä". – "Kuinka ei ja mitä tarkoitat?" – "En tiedä hänen nimeänsäkään". – "Ja kuitenkin annoit itsesi hänelle!" – "Olin syyskuussa puolainmetsässä ison tien varrella ja silloin hän yhtäkkiä tuli. Nuori, kaunis, uljas aatelismies hän oli. Niin hienoa pukua, tuuheita kiharoita, komeata töyhtöä ja heliseviä hopeakannuksia en ole nähnytkään. Hevosensa oli musta, silkkikiilto orhi, jonka silmistä säihkyi tulta". – "Hirveätä! Mikähän ritari se oli? Tuntuu aivan kaamealta". – "Hän huusi minua pysähtymään, kun aioin poiketa metsään, laskeutui satulasta ja tuli luokseni. Hänen tummissa silmissään oli ihmeellinen tuike, kun hän katsoi minuun, ja hänen sanansa olivat kummallisen sointuvia kuin hän olisi koko ajan laulanut minulle jotakin hellää laulua. Hän laski käsivartensa vyötäisilleni ja läksi taluttamaan minua metsän varjoon". – "Ja sinä, onneton, annoit viedä itsesi, vaikka varmaan muistit minun varoittaneen sinua herroista, jotka pyytävät kanssaan kävelylle!" – "Annoin, sillä en voinut vastustaa, koska outo lumous herpaisi tahtoni ja jäseneni. Tuntui kuin olisi päätäni alkanut pyörryttää ja olisin sekä vaipunut että kohonnut ja lopuksi lähtenyt kiitämään, niin että ilma vinkui korvissani. Sitten en tiennyt mitään muuta kuin että lepäsin hänen syleilyssään ja tunsin sanomatonta autuutta. Väliin karkeloin hänen kanssaan hurjasti, kunnes taas vaivuin hänen povelleen ja uudelleen sulin hänen suuteloihinsa". – "Voi sinua, onneton lapsi! Ettet huomannut edes lukea Isämeitää, sillä silloin olisit nähnyt, oliko ritari ihminen vai ihanko paholainen. Miten kävi sitten?" – "Herättyäni huomasin makaavani tien lähellä ison kuusen juurella. Oli tullut ilta ja kuu oli noussut, niin että oli valoisaa. Vieressäni marjatuokkosessa oli kasa kultarahoja, jotka kimmelsivät kirkkaasti. Kiiruhdin kotiin jäsenissä yhä omituinen, suloinen raukeus. Muistattehan tulleeni kerran syksyllä marjasta niin myöhään, että olitte jo aikoneet lähteä hakemaan?" – "Muistan kyllä. Pelkäsin suden vieneen sinut. Missä sinulla on ne kultarahat?" – "Susi minut veikin. Eiväthän ne olleetkaan kultarahoja. Kun katselin niitä seuraavana aamuna, ne olivat muuttuneet kellastuneiksi haavanlehdiksi". – "Niinkuin paholaisen antamalle rahalle aina käy!"
Äiti melkein kirkaisi tämän huomautuksen. Beatan kuvaus oli sattunut menemään uraa, joka oli äidin mielestä kaikista uskottavin. Jos hän olisi kertonut antautuneensa jollekin naapurin nuorelle miehelle, äiti olisi heti väittänyt hänen valehtelevan, mutta kun hän kuvasi joutuneensa salaperäisen ylimyskosijan uhriksi, äiti piti tätä varsin todennäköisenä, koska sellainen mahdollisuus vaikutti kiihoittavasti hänen taikauskoonsa ja mielikuvitukseensa. Pidellessään siinä pimeässä tyttärensä kättä ja silitellessään hänen hiuksiansa, jotka saunan jäljeltä kuivina räsähtelivät ja iskivät kipunoita, hänet valtasi kauhu ja hän teki ristinmerkin. "Herra Jumala!" hän hätäili sielussaan, "ettäkö pikku Pieta olisi ollut paholaisen kanssa ja käynyt vaikka Hornassa! Se on mahdotonta! Mutta kun hänelle on ilmestynyt reiden sisäpuolelle iso luoma? On siellä tainnut ennenkin olla sellainen, mutta ei se ole ollut niin näkyvä kuin nyt. Eikä hän ole aikaisemmin salaillut sitä niinkuin nyt – tänäkin iltana saunassa. Pyöri koko ajan minuun selin, nipisti polvia yhteen ja kyykki kumarassa. Ristin-Kiesus armahda! Ihan jo tässä kuvittelen, että Pietalla on reidessään paholaisen merkki..."
Äiti ravisti päätänsä kuin pudistaakseen mielestään inhoittavat ajatukset ja kääntyi Beatan puoleen. Nyt hän ei enää kuulustellut eikä torunut, vaan alkoi kuiskaten lohduttaa lastansa, jonka kyyneleet olivat kastelleet pieluksen. Isälle ei sanottaisi mitään, vaan kaikki pidettäisiin salassa. Aika kyllä toisi neuvon.
35
Eräänä huhtikuun kirkkaana ja leppoisana loppupäivänä, jolloin talvi oli jo irroittanut kyntensä maan kamarasta ja vainiot vapautuneet lumesta, jolloin aurinko heloitti häikäisevästi ja lämpimästi ja kiuru nousi kuloutuneelta pientareelta kohti taivaan sineä, Niilo-herra kuuli kohmelonsa ja unenhorroksensa läpi tuvasta kärisevää puhetta ja mäkättävää naurua. Ja ennenkuin hän ehti nousta vuoteeltaan, ovi aukeni ja sisään astui tuttu hahmo: Jere Kekomäki eli Collinus, molemmat kädet koholla, valmiina sulkemaan hänet tervehdyssyleilyyn.
– Jere, rakas veljeni! sanoi Niilo-herra, nousi vaivoin vuoteeltaan ja levitti käsivartensa ystävälleen. – Jos tietäisit, miten kiihkeästi olen väliin kaivannut sinua täällä yksinäisyydessäni, niin osaisit arvioida, miten suuren ilon olet tulollasi minulle tuottanut. Terveeksi, terveeksi! Paina puuta ja asetu taloksi!
Collinuksella oli yllänsä sen puvun jäännökset, jonka Leena-emäntä oli hänelle syksyllä antanut. Päähine oli sama entinen, hiussarvet samoin, parta ehkä hiukan pitempi ja harmaampi. Sarvipäinen ryhmysauva palveli häntä edelleen. Selässä oli niin täysi kontti, ettei sen kieli mennyt kiinni. Puhisten Collinus retkautti sen selästään, laski lattialle, pyyhki hikeä otsaltaan ja kaljustaan, ja puheli, vilkaisten pöydällä olevaan tinapulloon:
– Terveisiä Turusta – oikein käskivät sanoa yhteiset tuttavat, piispakin, jota kävin lähtiessäni tapaamassa. Ei se kyllä olisi kannattanut, sillä kovin tylysti kirkkoruhtinas minua kohteli – melkein kuin olisin ollut itse vanha kehno – eikä antanut matkarahaa enempää kuin muutaman äyrin. "Juot sinä ne kuitenkin etkä syö!" hän vain ärjäisi, osuen siinä varsin oikeaan, sen puolesta. Mitä sinulla on tuossa pullossa? Maitoa, vai? Muistaakseni se on sama pullo, jossa säilytit – mikäli nopeasti hupenevan aineen säilyttämisestä voi yleensä puhua – sitä maitoa, jota ei kissa juo. Mitenkähän olisi, jos ottaisimme tuloryypyt? Olen suoraan sanoen jonkin verran uupunut, sillä keli on vielä varjopaikoissa huono. Palkinnoksi soitan sitten tulopelin.
– Tottakai! kiiruhti Niilo-herra sanomaan ja täytti viinanapon piripintoja myöten. – Otahan tuosta ja sitten vielä toiselle jalalle.
Hän katsoi huvitettuna, kuinka Collinus nousi, tarttui nappoon molemmin käsin, ettei sen sisällys läikkyisi, ja kaatoi sen suuhunsa pää kekallaan ja silmät hartaasti ummessa. Suoritettuaan saman keikauksen vielä toisen kerran hän massahdutti huuliansa tyytyväisesti ja järkeili:
– Kunhan teemme tämän tempun silloin tällöin, kerran aamuin, kerran illoin, kerran keskipäivälläkin, pääsevät Pikku-Niklas ja Napraakeli siksi voimiinsa, että ilmestyvät taas seuraani.
– Niin, tosiaankin, ihmetteli Niilo-herra, minne nuo ystäväsi ovat jääneet?
Collinus ei vastannut, vaan avaten konttinsa veti sieltä huilun, jonka asetti tottuneesti litteille pukinhuulilleen ja josta puhalsi hilpeän lurituksen. Sitten vasta hän puheli:
– Kuten tiedät, eivät vanhat kreikkalaiset milloinkaan unohtaneet jumalien kiitosta nautittuaan jotakin. Minä, joka olen oikeastaan helleeni, vieläpä, mikäli johtopäätösten teko ulkomuodosta ja hengen rakenteesta on sallittu, itse Pan-jumala, teen samoin, vaikkakaan en aina ääneen enkä muilla ulkonaisilla merkeillä. Keväisin teen sen tällä soittokoneella, jota silloin, mahlan noustessa vanhoihin jäseniini, luonnon hurmion innoittamana mielelläni lurittelen. Muina vuodenaikoina en siitä juuri välitä, sillä en löydä siitä niille sopivaa sointua. laululinnutkin visertävät vain keväällä.
Hän soitteli taas silmät ummessa iloisia lurituksia ja jatkoi sitten:
– Pikku-Niklas ja Napraakeli ovat haihtuneet seurastani siksi, ettei maaseudun raitis ilma eivätkä pitkät ryypynvälit heitä ollenkaan viehätä. Heille välttämätön viinantäyteinen elämäntila ohenee ja kadottaa sellaisissa oloissa voimansa, joten sen varassa olevat homunculuksetkin laihtuvat ja käyvät yhä keveämmiksi ja läpikuultavammiksi. Näin kävi Pikku-Niklaalle ja Napraakelille. Urhoollisesti ne veitikat taapersivat keväthölseisellä tiellä, mutta kun sitten taskumatissa ei hilkkunut eikä läikkynyt enää mitään eikä moneen päivään tuntunut edes viinan lemuakaan, he eräänä päivänä katosivat. Toivon kuitenkin heidän olleen selvillä siitä, että kosteikko oli odottamassa, ja siis ennenpitkää tulevan saapuville. Terveeksi!
Hän kaatoi suuhunsa ne muutamat pisarat, joita oli jäänyt napon pohjalle, maiskutteli kuuluvasti ja huokasi tyytyväisesti. Sitten hän veti esiin piippunsa ja massinsa, ja alkaen ruoputella rouheita koppaan puheli maltillisesti:
– Ellei sinulla ole mäskiä happanemassa, niin se täytyy laittaa kuntoon ihan ensimmäiseksi, sillä viinaa pitää olla ja se tulee halvimmaksi polttamalla sitä itse. Puhumattakaan siitä, että kun minä olen polttajana, siitä tulee parempaa kuin muualla, jopa niin hyvää, että enkelit liihoittelevat alas lipaisemaan sitä. Mitä sanot? Häh? Vai niin! No hyvä on!
Kuultuaan mäskin olevan parhaillaan käymässä hän arvosteli hyväksyvästi:
– Kas vain! Sinustahan on tainnut tulla potra isäntä, jonka tuntee erikoisesti juuri siitä, ettei hän päästä milloinkaan viinaa talostansa loppumaan eikä vaimoansa laihtumaan.
Hän kilkutteli kätevästi tulusraudalla taulapalan kytemään, asetti sen piippunsa kopan harjalle ja alkoi vetää posket palkeina. Sitten hän puheli:
– Ei maistunut minulle enää olo Turussa, niin ylpeä kuin se onkin yliopistostaan ja ulkomaalaisista ylioppilaistaan, jotka siellä herrastelevat päälläpäsmäreinä kuin ei meitä suomalaisia olisikaan. Ja suomalaiset tyytyvät tähän nöyrästi, he kun näet aina ovat ihailleet muukalaisia, olivatpa nämä keitä hyvänsä. Ei tarvitse muuta kuin olla vieras ja heitellä ympärilleen muutamia latinan, kreikan tai hebrean sanoja, jotka on jostakin maailmalla kerjätessään varastanut, niin heti koko kaupunki mölisemään, että siinä vasta kuuluu olevan oppinut mies! Kaikkien täytyy päästä hänen oppilaikseen, sillä vain hän muka tuntee ja taitaa triviumit ja quadriviumit niinkuin tulee. Vaikka oma mies osaisi kreikat, latinat ja hepreiskat kuin arkkienkeli, niin sitä ei pidetä minään, vaan hänet hyljätään kylmästi tuon mokoman öykkärin takia, joka sitä paitsi höynäyttää kaikki vähänkään sievemmät tyttölapset kiharaperuukillaan, lierihatullaan, töyhdöllään, kumarruksillaan ja makeilla liverryksillään. Sekin vanha teini, joka asui sillankorvan porvarin pirttiakan huonemiehenä ja on yleisesti myönnetty yliopistopiireissä Raamatun pyhien alkukielten vankaksi taitajaksi, jäi niin ilman oppilaita, ettei lopuksi kyennyt maksamaan tuolle pirttiakalle sen vaatimaa vuokraa, muuatta kurjaa äyrityistä. Ja jos tämä vanha civis, joka on matkustellut laajalti suurissa sivistysmaissa – en välitä mainita hänen nimeään, jonka arvannetkin –, joskus yritti kertoilla kokemuksistaan ja siten hankkia kuulijoiltaan täyttöä tyhjänä ammottavaan haarikkaansa, niin eikö ollut pian joku noista keikareista saapuvilla oikomassa hänen esityksiänsä, koska oli muka kotoisin sieltä, mistä juuri nyt oli puhe. Ihmettele sitten, että suomalaisten ja vieraiden suhteet kärjistyivät yhteenotoiksi, jotka olivat väliin sangen vakavanluontoisia. Tässä viikko, pari, sitten tuo vanha teini, joka tunnetaan siitä, että hän onnahtaa toista jalkaansa ja on kuin ilmetty paholainen, suutahti öykkäreihin lopullisesti ja antoi heille toisten suomalaisten avulla selkään perinpohjin: ensin kaiken entisen edestä ja sitten pankkoon tulevaisien sovitukseksi. Murhia siinä ei tehty, mutta suorittaessaan tappelua totutun ohjelmansa mukaan eli hajoittaen sitä, mikä oli koossa, ja kooten sitä, mikä oli hajallaan, pannen liikkeelle liikkumattoman ja päinvastoin, tuo vanha civis tuli huitaisseeksi muuatta ruotsalaista niin, että tämä unohti puheenlahjan kolmeksi vuorokaudeksi. Mokomasta jutusta pantiin liikkeelle kaupunginpalvelijat ja yliopiston pedellit – ottamaan näet lyöjää kiinni. Vhiuu! vihelsin minä näppiini, tartuin vanhaan teinikonttiini ja käytyäni kuten jo kerroin hyvästelemässä piispan läksin pois koko tuosta pahasta kaupungista. Siitä johtuu, että olen täällä nyt aikaisemmin kuin alkuperäinen tarkoitukseni oli. Minua ei ole tietääkseni peräänkuulutettu, niin että voit ottaa minut tuon jutun puolesta hyvällä tunnolla vastaan... Äh! kuinka pyrkii kuivaamaan kurkkua tämä oudoksestaan pitkähkö puhuminen. Vieläköhän siellä pullossa olisi olemista? Eiköhän otettaisi pieni ylimääräinen napanteri, ystävyyden malja, poculum amicitiae? Mikäli huomaan, se ei tekisi sinullekaan pahaa. Paholainen on ajettava ulos Belsebulilla. Niin on laki ja sitä on noudatettava.
He ryyppäsivät. Collinus hykerteli käsiään, pyyhki suutansa ja partaansa, ja mäkätti hyväntuulisesti. Sitten hän alkoi taas puhua:
– Voi veljeni, miten ihana onkaan matkani ollut kautta Varsinais-Suomen jalon maakunnan. Kun päästyäni tullin ulkopuolelle totesin kaupungin tunkkaisen hajun haihtuneen seurastani ja puhtaan ilman vaikuttavan ruumiiseeni niin virkistävästi, että tuntui kuin olisi nuori elinvoima alkanut piristä suonissani, minun henkeni yleni ja silmäni ja sieluni avautuivat ottamaan vastaan olevaisuuden salaisuuksia, syntyjä syviä, ikuista kauneutta. Koivikot hyväilivät mieltäni ruskealla punerruksellaan, petäjiköt ja kuusikot tummalla vihreydellään, maisemat pehmeillä, aaltoilevilla ääriviivoillaan. laaksojen kuloruohoiset niityt, joiden helmasta nousi korkealle laulunsa tikapuita kiuru ja keskitse polveili kevätveden kiihdyttämä puro, partaallaan loistavakukkainen rentukkapensas, olivat silmilleni suloinen näky ja sielulleni janon tyydytys, selittämättömän ikävän salaperäinen lääke. Nöyrtyneenä, liikuttuneena, itkien sulasta onnesta, lysähdin maahan ja löin päätäni kuin sinun käskystäsi kolme kertaa isänmaani kamaraan. Hurmiossa siinä rukoilin, että kaikkea uudistava luonto täyttäisi vielä kerran vanhenneen sieluni kevätlaulullaan ja uudistaisi ruumiini kuohuvalla mahlallaan.
Ja tiedätkö, veljeni, että rukoukseni tuli siinä silmänräpäyksessä kuulluksi. Jalkani nousivat ja laskivat taas keveästi kuin ennen nuorena, kulkiessani teinimatkoilla. Suonissa kihelmöi ja huulille nousi itsestään vanha kulkurin laulu, joka ylistää nuoruutta, rakkautta ja vapautta. Kuljin talosta toiseen, huvitin lapsia, härnäsin koiria, kutkuttelin tyttöjä, naurattelin emäntiä ja soittelin huilua. Heittäysin puron äyräälle kukkivan pajupensaan juurelle, annoin auringon lämmittää vanhaa ruumistani, kuuntelin kimalaisten uneliasta pörinää ja lintujen katkeamatonta liverrystä, söin emäntien eväitä ja ryyppäsin viinatilkan. Välillä torkahdin hiukan, tunteakseni herättyäni elämän ihanuuden entistä kiihkeämmin. Milloinkaan aikaisemmin en ollut tajunnut sinivuokon kauneutta niin yllättävän suureksi, niin liikuttavan kirkkaaksi ja säteilevän puhtaaksi kuin havaitessani sen siinä, mihin olin istahtanut koivuisen rinteen mättäälle paistattamaan päivää, katselemaan auringon kimmeltävässä kullassa surumielisesti riutuvaa maisemaa ja puhaltelemaan huilulla sieluni liverryksiä kuin avaruuden alla koditonna harhaileva lintu. "Oi sinä metsän sinipiian uskollinen sinisilmä!" sanoin sille, "sinä taivaan ja maan, metsien ja vesien heijastus, kevään heräävän tyttösen ihmettelevä, viaton katse, salli minun tunnustaa sinulle ihaileva, tulinen rakkauteni!"
Lovehtien näin kevään ihanuudesta Jere Kekomäki nousi ja alkoi juhlatunnelman vallassa koikkelehtia ympäri huonetta, pirautellen säveliä huilustaan. Vasta hetken kuluttua hän huomasi, etteivät Niilo-herran asiat olleet oikein. Kuin suuren tuskan vallassa tämä näet väänteli käsiään, tuijotteli villisti ja mumisi jotakin "sinivuokosta", joka oli joutunut saatanan valtaan. Yhtäkkiä hirmuinen kauhu kuvastui hänen katseestaan ja hän karkasi huoneen perimmäiseen nurkkaan tehden torjuvia liikkeitä, peitellen silmiään ja huutaen vihlovasti: "Näetkö, musta kummitus tulee Beata sylissään, näetkö! Sen silmät liekehtivät, torahampaat kiiltävät valkoisina ja kynsikärkinen häntä pieksää kylkiä. Nyt se nuolee huulia punaisella kielellään ja syleilee Beataa irstaasti. Oh! Abi, male spiritus!"
Jere Collinus lakkasi soittamasta ja mennen Niilo-papin eteen katsoi häntä terävästi silmiin, silitti keveästi molemmin käsin olkapäistä alaspäin ja sanoi lempeästi, mutta silti varmasti:
– Tule! Menkäämme ulos raittiiseen ilmaan katsomaan kevättä, kuulemaan linnunlaulua ja purojen solinaa! Pimeyttä ei ole siellä, minne aurinko paistaa.
36
Oli vapun aattoilta, kuulas, harvinaisen lämmin, varhain kukkivien tuomien tuoksua ja elämänpuun salaperäistä suhinaa ja sipinää täynnä oleva ilta. Collinus ja Niilo-herra istuivat viinapannun ääressä ja katsoivat hartaina pyhän aineen hiljaista norumista torven suusta astiaan. Nurkantakuisten makeasti imelä savu leijaili heidän ympärillään haaleina hattaroina, joista he väliin näkyivät kuin enkelit pilvien lomasta. Collinus hykersi käsiään, mäkähti tyytyväisesti ja puheli:
– Tällainen istuskeleminen viinapannun ääressä on kodikkainta, mitä ainakin minä tiedän. Jos minulle olisi suotu vaimo, niin ehkä jokin hetki hänen rinnallaan takkavalkean ääressä voisi vetää vertoja tälle, mutta epäilen sitä kuitenkin. Siinä mies on aina valvonnan alaisena, mutta tässä hän on täysin vapaa. Eikä vain vapaa, vaan lisäksi mahtaja, joka voi avata salatun maailman portin ja nähdä sen, mikä asuu olevaisuuden takana. Otahan, Niilo-poikani, tästä pieni keittolämmin napanteri, että maahan painunut henkesi saisi ilmaa siipiensä alle. Enimmäkseenhän viina nautitaan kylmänä, jääkylmänä ihan, jos vain on jäitä, joilla jäähdyttää, mutta minun täytyy puolestani sanoa, että juon viinan mieluiten lämpimänä. Se on sellaisena ikäänkuin kotoisempaa, tutumpaa, ja siinä on lisäksi omituinen pehmeys, vieläpä aavistus kauniina aaltoavasta ruisvainiosta, josta sinikaunokit ujosti tervehtivät ohikulkijaa, ja syksyisestä riihestä, josta lehahtaa makea kuiva lämmin ja savun tuoksu ja kuuluu varstojen tasainen kolke. Kas se on todellista elämän laulua, se! Terveeksi!
He ryyppäsivät halukkaasti. Niilo-herra oli alakuloinen, raskasmielinen, ja riiputti päätänsä. Mutta hänen katseensa oli selkeä, ilman kauhua, joka samensi sen järjettömäksi. Hän kysyi:
– Mitä tarkoitat tuolla, että viinapannun ääressä voi avata salatun maailman portin?
Jere mäkätti eriskummallisesti ja puheli suhdittaen näkymättömille kuulijoille:
– No, Pikku-Niklas ja Napraakeli, älkäähän nyt meiskatko niin mahdottomasti. Asettukaa köllöttämään tuohon tulen hauteeseen, niin nukahdatte pian. Kas niin!
Selittävästi hän sanoi Niilo-herralle:
– Tuliaisjuhlaani kun on jatkunut pienin väliajoin näihin saakka, viinan henki on päässyt tihentymään ympärilläni niin sakeaksi, että nämä pikku mestarit ovat heränneet eloon ja ilmestyneet taas seuraani. He ovat esimerkkinä siitä, että viina todellakin avaa oven näkymättömään maailmaan. Usko tai älä, mutta totta on, että näen nuo pikkumiehet yhtä selvästi kuin sinut siinä.
Hän alensi ääntänsä ja kuiskasi salaperäisesti:
– Näen paljon muutakin – pappilan harmaan emännän, joka istuskelee tuolla portailla ja suree mitä surreekaan, ja Leena-emännän, joka on ilmestynyt hänelle toveriksi ja seurailee sinua uskollisesti. Hst! Et taida tietää, että hän on tuossa vieressäsi, käsi suojelevasti olkapäälläsi. Älä pelkää, sillä hän ei ole sinulle vihainen, vaikka siihen kyllä saattaisi olla syytä. Päinvastoin hän tahtoo varjella sinua pahalta.
Maiskuteltuaan ja mäkätettyään aikansa Jere alkoi yhtäkkiä keriä lankaa ja nauroi herttaisesti Pikku-Niklaalle ja Napraakelille, joiden sanoi "kävelevän nuoralla" taitavammin kuin mikään markkinailveilijä. Sitten hän taas puheli:
– Mikä on lopulta pahaa, mikä hyvää, siitä ei taida olla kukaan selvillä. Riippuu useimmiten siitä, missä olosuhteissa ollaan ja miltä kannalta asioita tarkastellaan. Toisen tunto moittii sitä, josta toisen tunto ei sano mitään. Tiettypä se, kun omatunto ei tosiasiassa ole muuta kuin perinteeksi tulleen tavan vinkaisu silloin, kun sitä potkaistaan, ja kun perimätavat ovat eri maissa, vieläpä eri paikkakunnillakin, erilaisia. Myöntäväthän papitkin, että omatunto on toisilla turtunut ja sumentunut, mikä merkitsee vain sitä, että se on silloin irtautunut perinteen kuuliaisuudesta joko huonompaan tai parempaan päin.
– Sitä en usko, huokasi Niilo-pappi. – Todellinen, oikea omatunto ei ole perinteen kaiku, vaan Jumalan nuhteleva ääni ihmissydämessä. Perinteiden ja yleisten tapojen käsky on aivan toista. Luja tahto murtaa niiden kahleen ja noudattaa tehdessään niin useimmiten juuri tuon varsinaisen omantunnon ääntä, joka taas ei vaikene lujimmankaan tahdon käskystä. Omatunto on tulinen ora, joka sähisten polttaa rikollisen mieltä antamatta hänelle milloinkaan rauhaa. Mikä sanomaton, kuvaamaton tuska tämä, ja miten toivoton mieli, joka ei uskalla edes ajatella sovituksen mahdollisuutta. Ei ole jäljellä muuta kuin kuolema ja iankaikkinen kadotus.
Niilo-pappi kumosi tutisevin käsin ryypyn, jonka Collinus kiiruhti hänelle lohduttaen ojentamaan, ja mumisi puoleksi itsekseen:
– Ei sinun viinasi suinkaan avaa salattuja maailmoita, vaan päinvastoin sulkee ne, suoden onnettomalle sielulle hetkeksi unohduksen niiden kauhuista. Eikä se ole edes siinä suhteessa luotettava, vaan pettää nauttijansa, niin ettei tämä kaikiste tiedä, valvooko vai nukkuu, näkeekö tosia vai unia. Siitä, mitä olen sinulle kertonut, tiedät minun puhuvan polttavien kokemusten perusteella. Mihin olenkaan joutunut ja miten tämä kaikki on ollut mahdollista? Sano minulle, onko pikku Beata todellakin noita?
– Rakastaisitko Beataa, vaikka hän olisi noita? kysyi Collinus-herra kiertäen hänen kysymyksensä.
– Rakastaisin häntä silloin vielä enemmän, huokasi Niilo-herra, sillä silloin rakkauteeni yhtyisi sanomaton sääli ja myötätunto. Kaipaan häntä päivin ja öin, ja suunnittelen alituiseen menoa hänen vanhempiensa luo pyytämään häntä vaimokseni. Mutta silloin ilmestyy silmiini tuo näky – sinä tiedät – ja Beatan kuva vääntyy mielessäni Belsebulin morsiameksi, jota en voi lähestyä. Sieluni täyttää kauhu, joka pimentää mieleni tajuttomuuteen asti. Vaikka Beatassa on noidan tunnusmerkit ja hän on kertonut juottaneensa minulle lemmenjuomaa, en voi toisin ajoin silti olla pitämättä häntä pyhänä viattomuutena, suloisena lapsena, joka nyt kärsii ei omien vaan muiden syntien tähden. Voi onnetonta ihmissukua, että se on joutunut Jumalan ja saatanan kiistankappaleeksi...
– Otahan pieni napaus ja rauhoitu! puheli lohduttavasti Jere Kekomäki ja tarjosi auliisti viinanappoa. – Jopahan viina raukaisee. Heittäydyn tuohon tulen hauteeseen hetkiseksi "ohhoolle", kuten täällä Lehviälässä sanotaan. Tee sinä samoin, sillä noin pienellä tulella ei mäski pääse palamaan pohjaan. Se olisi kaamea vahinko, sillä pohjaanpalanutta viinaa en juo minäkään.
37
Niilo-herra totesi nousevansa ja lähtevänsä ulos Jere Kekomäen seurassa. Lähestyi puolen yön hetki. Ilma oli lämmin ja tyyni, taivas pehmeiden pilvien peitossa, maa syvään hämyyn vaipuneena. Kirkon pääty kumotti valkeana ja sen räystäillä räpsehtivät uniset naakat. Kylä oli muuten vaiti, paitsi että koirat pitivät kaameita kummitusulvojaisia. Niilo-herra ymmärsi niiden tietävän, että oli vappuyö, jolloin noidat lentävät Hornaan pimeyden ruhtinaan kevätjuhlaan. Sitten hän totesi kävelevänsä, mutta niin äänettömästi, että oli kuin olisi liukunut ilmassa. Collinus-herra liukui hänen rinnallaan, pitäen kädestä kiinni kuin olisi taluttanut ja ohjannut häntä. Collinuksen ilme oli juhlallinen, peloittava, ja hänen silmänsä sädehtivät oudosti. Hänen sormensa, joilla hän puristi Niilo-herran ranteesta, olivat jäätävän kylmät. Niilo-herra vapisi ja koetti pysäytellä kulkuaan haluten palata kotiin, mutta ei jaksanut irroittaa kättään. Ja vilkaistuaan ympärilleen ja alleen hän huomasi paluun olevan myöhäistä. Kylä oli jäänyt näkymättömiin, maa painunut syvälle, ja nähtäväksi oli avautunut rannaton avaruus, jonka halki he olivat kiitämässä kuin kaksi kotkaa. He nousivat yhä, kunnes tulivat pilvien yläpuolelle. Ne olivat nyt heidän allansa kimaltelevana, valkeana, höytyväpehmeänä permantona, joka kätki maan. Niilo-herran täytyi häikäistyneenä ummistaa hetkeksi silmänsä, sillä nyt leimahti loistamaan iki-ihana aurinko, kullaten pilvien yläpuolella olevan avaruuden säteilevän rusohohtoiseksi. "Olemmeko ehkä taivaan esikartanossa?" hän ajatteli pelon ja hurmion vallassa ja kääntyi Collinus-herran puoleen kysyäkseen asiaa häneltä. Mutta tämä ei näyttänyt kuulevan, vaan tuijottaen kauas vain ohjasi liitoa, lopuksi Niilo-herrasta tuntui kuin he olisivat olleet liikkumattomia ja leppoisasti keinuneet sinipunaisessa ja rusohohtoisessa avaruudessa. Sitten hän tunsi korviensa kummallisesti pulpahtavan kuin ne olisivat auenneet ja alkoi samalla kuulla vienoa musiikkia. Se hyväili hänen sieluansa kuvaamattoman herkillä sulosoinnuilla ja liikutti häntä niin, että kyyneleet virtasivat hänen silmistään. Hän ymmärsi nyt kuulevansa taivaankehien musiikkia, joka on ihmisiltä salattu siksi, että he elävät aina sen huminassa eivätkä siis kuule sitä. "Mistähän tämä armo tulee minulle, joka olen suurin kaikista syntisistä?" hän siinä kyseli, mutta saamatta vastausta vaipui taas pehmeään, untuvaiseen olotilaan, jossa ei halunnut kysellä mitään.
Niilo-herralla ei ollut varmaa käsitystä, mihin ilmansuuntaan he matkasivat, mutta siitä, mitä hän oli nähnyt lähdettäessä, ja nyt auringosta hän päätteli oltavan menossa pohjoista kohti. Kun sitten Collinus-herra mäkähti erikoiseen tapaansa ja alkoi omituisesti leijaillen laskeutua alas, yhä alemmas ja lopuksi pilvipermannon aukosta maan näkyviin, hän tarkasteltuaan allansa avautuvaa murheiden asuma-alaa totesi vaistonneensa oikein. Tämä vielä hankien peitossa oleva, suurien jokien halkoma ja siellä täällä sinertäviksi tuntureiksi kohoutuva maisema ei voinut olla muuta kuin raukkojen rajojen maata, poloista Lappia, noitien, susien ja huuhkajien valtakuntaa. Se oli pilvien varjossa, hämyn vallassa, ja huokui alakuloisuutta, viluttavaa yksinäisyyttä. "Miksi minut on tuotu tänne?" hän ajatteli kummissaan ja kysyi sitä Collinukselta, joka mäkähtäen vastasi, että "kylläpähän pian näet". – "Mikä tuo vuori on?" hän kysyi sitten huomattuaan liukuvansa korkeata, metsäistä tunturia kohti. "Se on Aavasaksa", vastasi Collinus; "siellä Lucifer pitää tänä keväänä vappujuhlansa". – "Onko siellä siis Horna?" kysyi Niilo-pappi väristen kauhusta. – "Sielläpä siellä tällä kertaa", mäkähti Collinus ja katsellen ympärilleen huusi: "Pikku-Niklas ja Napraakeli, missä olette? Oletteko pysyneet mukana? Hyvä on! Pitäkää varanne, sillä nyt tyyrätään alas!"
He syöksyivät huimaavaa vauhtia kohtisuoraan alas ja päätyivät mukkelismakkelis vuoren kupeella kasvavaan metsään, kuitenkin loukkautumatta. Collinus sieppasi taas Niilo-herraa kalvosimesta, painaen jääkylmillä sormillaan valtimoa, ja samassa he jo liukuivat pitkin kevätkovaa hankea ylöspäin keveästi kuin höyhenet. Huipulla oli tasainen paikka, jonka reunoilla kasvoi siellä täällä harvaa metsää. Taustalla kallio yleni kuin tasanteen selkänojaksi. Collinus suhditti Niilo-herraa olemaan hiljaa ja hiipimään varovaisesti. He kyyristyivät kuusen tuuheiden alaoksien suojaan ja alkoivat uteliaina tarkastaa edessään olevaa tasannetta.
Niilo-herra räpytti silmiään, sillä hän ei ensin voinut uskoa todeksi sitä, mitä ne kertoivat. Mutta totta se oli, joskin eriskummallisesti ja uskomattomasti vilisevää, väriä ja muotoa muuttavaa ja vaihtelevaa. Äsken tasanne oli lumen ja jäätikön peittämä, mutta nyt se oli sileä ja kiiltävä kuin parhain permanto. Puut olivat kadonneet reunoilta ja sijaan oli tullut ryhmyisiä kallioita, joiden päällä kasvoi kuolemankouria, hulluruohoja, katkoja, keisoja ja muita tehokkaita myrkkykasveja. Ne olivat senkin puolesta pöyristyttäviä, että näyttivät elävän: ryömivän pitkin kallioita ja kääntyvän toistensa puoleen ikäänkuin olisivat puhelleet. Imelän-karvas haju täytti ilman. Yhtäkkiä kaikki pimeni, niin ettei pitkään aikaan voinut nähdä mitään. Kuului vain tuulen vinkunaa, ukkosen kaltaista jylinää, naurua, huutoja ja kummallisia, outoja kiroussanoja. Kun sitten alkoi vähitellen tulla valoisaa, ei valo lähtenytkään enää taivaasta, vaan tervassoihduista, jotka paloivat roihuten ja savuten pistettyinä sinne tänne kallioiden halkeimiin. Kalliot olivat kohonneet pilviin saakka, niin että taivasta näkyi vain liinasen kokoinen kaistale sieltä täältä. Isoja yökköjä riippui kynsistään, lentimet lupsallaan, kallioiden kärjistä, ja pimeistä kulmauksista kiilui lautasen kokoisia hehkuvia silmiä. Niilo-herra tunsi, kuinka Collinus pusersi hänen valtimoaan lujemmin ja kylmä, jäykistävä kauhu hiipi kuin niljainen, tuhatlonkeroinen jouhimato pitkin hänen suoniaan ja hermojaan. Hän tahtoi huutaa, mutta ei voinut, liikauttaa itseään – mahdotonta. Kauhu tarttui painajaisena hänen kurkkuunsa ja puristi niin, että pimeys täytti hänen sielunsa ja tajunta katosi.
Herättyään hän kuuli hälinää, puhetta ja naurua, ja alkoi taas uteliaana tarkastella näyttämöä, joka ikäänkuin roihusi veripunaisten liekkien vahassa. Kauhu oli uudelleen saada hänet valtaansa, sillä keskellä näyttämöä, porrasaskelin nousevalla jalustalla, seisoi nyt tuo hänen näkyjensä hirmuolento. Se oli pikimustan pukin kaltainen, mutta sarvista turpaan päin sillä oli ihmisen kasvot: kalmankalpeat, säännölliset, parrattomat, kauniit. Silmät olivat suuret, tummat, täynnä lohdutonta epätoivoa ja tuskaa. Se seisoi liikkumattomana paitsi että heilautti joskus häntäänsä ja käänsi päätänsä katsellessaan puoleen ja toiseen, edessänsä hälisevään juhlajoukkoon.
Se oli pöyristyttävää väkeä. Juhlamenojen ohjaajina toimivat kummallisen näköiset, muodottomat hirviöt, jotka olivat kuin painajaisen kuvia ja ilmeisesti kuuluivat isännän varsinaiseen hoviväkeen. Ne ohjailivat vieraita – vanhoja akkoja, nuoria naisia ja joskus vaihteeksi miehiäkin, joita saapui ilman läpi vinkuen kuin paarmat, mikä ratsastaen luudalla mikä seipäällä tai muulla lähdön hetkellä ensimmäiseksi käteen sattuneella välineellä. Iljettävää oli, että he kaikki olivat ilkoisen alasti, mitä muuten eivät näyttäneet ollenkaan häpeilevän. Tervehtivätpä jotkut toisiaan tavalla, mikä mitä syvimmin loukkasi Niilo-herran siveellisiä tunteita, mutta herätti juhlajoukon keskuudessa iloista naurua ja ihastusta kuin olisi ollut uusinta muotia. Jokainen tulija meni ensimmäiseksi osoittamaan pukille kunnioitustansa, mikä tapahtui siveyttä mitä törkeimmin häväisevän, mahdollisimman irvokkaan rituaalin mukaan. Huomaavaisesti pukki silloin heilautti häntäänsä, ilmaisten siten ja myös surumielisellä hymynhäivähdyksellä ottaneensa vastaan tulijan tervehdyksen.
Niilo-herraa pöyristytti ja iljetti niin, että hän tuskin pysyi tolkullaan. Hän kääntyi Collinus-herran puoleen kysyäkseen häneltä, mitä tuollaisella saastaisella menolla tarkoitettiin, kun ällistyen totesikin, että Collinus oli kadonnut. Kammottavan epäilyksen vallassa Niilo-herra alkoi silloin uudelleen tarkastaa juhlajoukkoa ja huomasi kauhukseen aavistaneensa oikein.
Tuollahan Collinus-herra parhaillaan polvistui ja ryhtyi epäröimättä, kuuluvasti massahtavalla suudelmalla, suorittamaan pimeyden ruhtinaalle tulevaa alammaisuuden ja kunnioituksen osoitusta. Kaikki se, joka Collinuksen ulkonäössä oli muistuttanut Pan-jumalasta, oli vahvistunut ja tullut monin verroin näkyvämmäksi, samalla kuin kaikki se, joka oli muistuttanut hänessä ihmisestä, oli haihtunut entistä vähäisemmäksi. Kun hän lisäksi oli ilkoisen alasti ja liikata roikotteli tuossa laihana kuin luuranko, punakarvaisena kuin hallikoira, makeillen jokaisen noidan kanssa paatuneesti, häpeämättömästi, ei ollut ihme, ettei Niilo-herra heti tuntenut häntä. Mutta nyt hän tunsi Collinuksen ja saattoi vihdoinkin todeta, että Jere Kekomäki oli kuin olikin myynyt sielunsa paholaiselle ja kuului nyt hänen joukkoonsa. Niilo-herran sydän oli haljeta tuskasta ja kauhusta.
Välillä hovipaholaiset kävivät kuiskuttelemassa ruhtinaansa pukinkorviin jotakin, mutta aina vain tämä pudisti kieltävästi päätänsä ja katseli juhlavieraiden joukkoon kaihoisasti. Silloin tällöin sieltä juoksahti hänen luokseen joku nuori noitanainen ja tarjosi itseään hänelle liikkein, joita Niilo-herra ei voinut eikä tahtonut katsoa. Mutta pimeyden ruhtinas ei ollut heitä näkevinään, vaan tuijotellen ikävöivästi jonnekin kauas mäkähti surumielisesti kuten pukki tekee kaivatessaan mielikkivuohtansa. Niilo-herra totesi kauhistuen, että Collinus-herra mäkätti täsmälleen samalla tavalla. Näytti siltä kuin pimeyden ruhtinas olisi odottanut jotakin erikoisvierasta ennenkuin antoi merkin juhlan alkamiseen.
Sitten kuuluikin vinkunaa ja ilman halki kiisi saapuville neljä naakkaa, jokainen kannattaen omasta nurkastaan kimaltelevaa lukinverkkoa. Tämän keskellä lepäsi ilkialastomana – Beata! Naakat laskivat hänet pimeyden ruhtinaan eteen ja siinä hän ensin haukotteli ja venytteli vähääkään ujostelematta alastomuuttaan. Pimeyden ruhtinaan kasvoille nousi rakastunut ilme ja hän iski silmää Collinus-herralle. Silloin tämä otti jotakin pukin jalkain juuresta ja lähestyi kumarrellen ja makeillen, irstain liikkein, Beataa, joka ilahtuen näytti tuntevan hänet. Collinus veti nyt hänen jalkoihinsa pienet, korkeakorkoiset, kultaiset kengät, jotka ilmeisesti olivat pimeyden ruhtinaan erikoislahja ylimmälle rakastetulleen. Ihastuneena Beata meni kiittämään pukkia samalla tavalla kuin muutkin.
Kun Niilo-herra heräsi rajattoman tuskan aiheuttamasta pyörtymyksestä, juhla oli todenteolla alkanut. Eriskummallisesti koikkelehtien pukki johti, rinnallaan kultakenkäinen Beata, juhlakulkuetta, joka pareittain, aina paholainen ja noita, seurasi heitä. Räikeä, viiltävän epäsointuinen musiikki säesti kulkueen tahdikkaita askeleita sen kiertäessä paholaisen valtaistuinta. Yököt ja huuhkajat olivat heittäytyneet siivilleen ja välähdytellen raateluhampaitaan ja hehkuvia silmiään säestivät musiikkia ja kulkuetta vinkuvalla lennolla ja käheillä huudoilla. Musiikki tuli yhä kiihkeämmäksi ja sen tahti nopeammaksi, ja sikäli myös kulkue kiiruhti askeleitaan. Pian se suorastaan vilisi Niilo-herran silmissä nopeasti pyörivänä renkaana, häntäänsä purevana käärmeenä, joka sihisten sinkoaa ympärilleen myrkkykuolaansa. Niilo-herra ei taaskaan voinut kestää näkemäänsä, vaan vaipui armahtavaan tiedottomuuteen.
38
Hän heräsi siihen, että hänen korvissaan kaikui rämähtävän epäsointuinen ääni, joka milloin mäkätti korkealla, milloin murahteli matalalla, ja oli aina särkynyt, soinnuton, kuin ihmisellä, joka ei voi salata kiihtymystään vaan ilmaisee sen kirkumalla. Hän katsahti eteensä ja näki pimeyden ruhtinaan nousseen jalustalleen, jossa parhaillaan piti puhetta alammaisilleen. Näitä näytti olevan – mikäli Niilo-herra saattoi tervasroihuisessa valaistuksessa havaita – paljoa enemmän kuin äsken. Oli kuin seinäkalliot olisivat kadonneet ja pimeydestä olisi tuijottanut tätä punaisena lieskaavaa Hornaa kohden lukematon paljous pahan palvelijoita, sekä ihmisiä että henkiä. Näin kuului pimeyden ruhtinaan suuri kevätpuhe:
"Nyt kun olemme suorittaneet tavalliset alkajaismenot ja karkeloineet kevätkatrillin, sallinette minun muutamin vaatimattomin sanoin lausua teidät, rakkaat vieraani, tervetulleiksi. Tervehdykseni ulotan myös kaikille muille alammaisilleni – ketään unohtamatta ja ketään mainitsematta –, joiden katseen näen kunnioittavana suuntautuvan puoleeni. Kiitän heitä, että he ovat kesken kiireintä synnintekoaan muistaneet minua ajatuksissaan ja omistaneet minulle ja yhteiselle työllemme hiljaisen hetken, täynnä hartautta ja uskoa suuren asiamme voittoon.
"Olisi luullut taisteluani menetetyksi ja tappiotani lopulliseksi silloin, kun aikain alussa, ensimmäisen ihmisparin asuessa Paratiisissa ja nauttiessa elämänpuun lakastumattomasta vihreydestä, jouduin Taivaan suuressa sodassa joukkojeni vähälukuisuuden vuoksi alakynteen ja minut sekä kaikki uskolliset soturini syöstiin Taivaan portista kynnyksen yli luomattomaan Kaaokseen, jossa vallitsee ikuinen pimeys ja raivoavat lakkaamatta myrskytuulet, ukkonen ja raesateet. Myönnänkin olleeni tyrmistyksissä, kun ehtimättä järjestyä siivillemme lentolaivueiksi putosimme hervottomina Kaaoksen jääkylmien pilvimassojen läpi yhdeksän vuorokautta, kunnes saavuimme Helvetin portille, jota vanhat ystäväni Synti ja Kuolema vartioivat ja pitivät varallemme auki. Suhahtaen putosimme siitä läpi ja jymähtäen mätkähdimme Helvetin tantereeseen ja sen kiehuviin rikkilähteisiin ja tulisiin pätseihin, joiden kuumuus äkkiä karkoitti matkan vilun. Turtina, pyörtyneinä, makasimme siinä, ja varmaan arkkienkeli Mikael, vihollisemme esikuntapäällikkö, raportoi meidät kuolleiksi ja olevaisuuden ristiriidan siis loppuneeksi. Mutta jos hän teki niin, hän hätiköi kuten tavallisesti, sillä me emme olleet kuolleita.
"Se olevaisuuden perusaate, jota minä edustan, eli siis epäilyksen välttämättömyys, kaiken sen vastakohta, mikä käskyinä lähtee ylimmästä ymmärkistä, Tulitaivaan korkeimmasta, heleimmästä, ihanimmasta asuinsijasta, ei näet voi kuolla, elleivät itse nuo käskyt lakkaa sinkoilemasta. Tämä ole vaisuuden lahjomaton logiikka herätti meidät pyörryksistä ja tuossa tuokiossa oli minulla taas aseissa täysilukuinen määrä perkeleitä, kaikki Taivaan sodassa kärventyneitä ja karaistuneita uroita. Kohosimme suvillemme ja pidimme lentokatselmuksen, joka täytti sydämeni ylpeydellä. 'Taivaan sota päättyi tappioomme', ajattelin; 'nyt alkaa Helvetin sota, ja sen lopputulos saattaa olla toinen'.
"Kun Taivaan portti oli suljettu niin tiiviisti, ettei siitä päässyt pujahtamaan edes avaimenreiästä, lähetin liikkeelle tiedustelupartioita ottamaan selkoa, missä voisimme päästä viholliseemme käsiksi. Sillä aikaa, kun he lentelivät Kaaoksessa pelkäämättä sen kuvaamattomia kauhuja, minä seurustelin Synnin ja Kuoleman kanssa. Molemmat olivat näet vanhoja tuttaviani Taivaan ajoilta, jonka portin ulkopuolella he – syntyneitä kuten minäkin aikain alkukohdusta – värjöttelivät, turhaan pyrkien sisään. Sivumennen sanoen ensimmäinen erimielisyyteni Taivaan hallituksen ja muiden arkkienkelien kanssa aiheutui siitä – jopa nyt eto asiasta –, että ikävystyen harpunsoittoon ja ainaiseen ylistyslauluun pistäydyin joskus portin ulkopuolelle ihailemaan Kaaoksen hirvittävää jylhyyttä ja hakkailemaan Syntiä, joka kuten kaikki tiedätte on hemaiseva neito. Kun Taivas sitten loi Helvetin vankileirikseen, se määräsi Synnin ja Kuoleman sinne portinvartijoiksi, mikä olikin asiallinen ja tarkoituksenmukainen päätös. Olin siis syystä ihastunut tavatessani täältä nämä vanhat tuttavani, joiden kanssa olin viettänyt monta hauskaa hetkeä – Kuolemahan tosin on verraten jörö ja karu toveri. Pian minulla oli Synnin kanssa entinen hauska hakkailu käynnissä. Molemmat muuten valittivat, ettei olo Helvetin portilla ollut juuri hauskempaa kuin Taivaankaan, sillä työtä ei ollut täällä sen enempää kuin sielläkään. Synti näet halusi palavasti tehdä syntiä ja Kuolema niittää viljaa. Siinä samassa sitten saapui muuan parhaista partioistani ja ilmoitti löytäneensä Maa-nimisen kiertotähden ja sieltä jotakin, joka varmaan oli taistelumme kannalta tärkeää. Hän tarkoitti kuten ymmärtänette Paratiisia ja ensimmäistä ihmisparia. Sain tietää Ylimmäisen luoneen heidät omaksi kuvaksensa ja seurustelevan heidän kanssaan iltakävelyillään. Heillä oli vapaus tehdä mitä tahtoivat, mutta kun he tekivät kaiken viattomuudessa, ei mikään koitunut heille synniksi. Suuntasin kaukokatseeni heitä kohti ja näin heidän kauneutensa, uljuutensa ja ihanuutensa. Silloin syttyi intohimoni ensimmäisen kerran naisen puoleen, eikä ole sen jälkeen sammunut. Katsoessani tuota pientä tähteä, joka tuikki surumielisesti kuin aavistaen kohtaloansa, aurinkoa, jonka ympäri se kiersi, ja muita tähän aurinkokuntaan kuuluvia taivaankappaleita, minut valtasi silmänräpäykseksi sääli, sillä tuntuihan suorastaan rikolliselta mennä häiritsemään sitä rauhaa, onnea ja kauneutta, joka ilmeisesti oli valinnut tuon kaikkeuden pienen kolkan asuinsijakseen. Mutta tukahdutin säälini samalla kuin se ilmestyi, sillä sota ei tunne sitä, ja sanoin Synnille ja Kuolemalle: 'Katsokaa tuonne kauas, jossa asuu ihmispari. Siltä varalta, että Ylimmäinen olisi antanut sille lisääntymisen kyvyn eli sen olevaisuuden korkeimman lahjan, minkä on meiltä kieltänyt, ryhtykää heti rakentamaan sinne Kaaoksen läpi siltaa, jota myöten tulevaisuudessa ihmiset pääsevät tänne. Tehkää siitä leveä ja sileä, että he kulkisivat sitä mielellään, ja pitäkää huolta, etteivät he ehdi synninteoltaan katsella kaidepuun yli sivulleen, siellä jylisevään ja pauhaavaan Kaaokseen, ja siten ehkä herää huomaamaan, minne oikeastaan ovat menossa. Kun sinä, Synti-ystävättäreni, saat kuljetetuksi heidät tähän portille, niin silloin tulee Kuoleman vuoro heilauttaa viikatettaan. Lopusta pidän minä huolen'.
"Kiireesti, hehkuen innosta ja työhalusta, Synti ja Kuolema alkoivat rakentaa leveätä tietä Maata kohti. Uskomatta aikomani taistelun johtoa muille ja ikävöiden Eevan kauneutta lensin itse Paratiisiin, jossa aloitin sodan Taivasta vastaan niinkuin tiedätte. Ihmisen sydän on siitä alkaen ollut se puolueeton alue, jossa tuota ikuista otteluamme on käyty. Tarkastellessani nyt sen tuloksia sydämeni paisuu ylpeydestä ja luottamukseni vain vahvistuu, sillä voittoihin verrattuina tappiomme ovat todellakin pienet.
"Tämä johtuu siitä kiihkomielisyydestä ja kavaluudesta, jota te, arvoisat kanssaperkeleet, olette tässä sodassa osoittaneet. Uupumattomasti te olette kuin varjo seuranneet ihmistä ja viekkaasti lietsoneet palamaan jokaisen ajatuksen, josta saattoi toivoa synnin punakukan puhkeavan kukoistamaan. Nerokkaasti te olette ottaneet huomioon kaiken sen, mihin ihmisellä on taipumusta ja halua, ja kiiruhtaneet tyydyttämään näitä hänen viettejänsä niin monipuolisesti, etten itsekään olisi voinut kaikkia niitä keksiä. Menestyksenne taustana ja lähtökohtana on ollut ja on oleva se, että ihminen on opetettava elämään tätä maailmaa varten ja vaatimaan itselleen kaikkea, mikä vain voi tuottaa nautintoa hänen ruumiillisille aistimilleen ja sielullisille vaistoilleen. Erikoisesti on edelleenkin kiihoitettava vallanhimoa, jolle on osattava antaa mitä kauneimmat tarkoitusperät, niin että se tulisi eri valepuvuissa ihmisten ja kansojen uskonnoksi. Voimaa on opetettava palvomaan siveellisesti oikeutettuna tekijänä silloinkin, kun se joutuu kuten hentomieliset ihmiset sanovat 'tekemään vääryyttä'. Väkivalta on julistettava täysin siveelliseksi ja luvalliseksi aseeksi, jos voimakkaampi katsoo sen käyttämisen tarpeelliseksi anastaessaan heikomman omaisuutta ja tuhotessaan hänen ns. 'onneansa'. Kaikki pyrkimyksemme on leimattava korkeimman siveellisyyden ja oikeuden merkillä, jotta kiireellämme pysyisi humaanisuuden pyhimyskehä. Toimien näin uupumattomasti olemme jo saavuttaneet paljon ja tulemme varmasti saavuttamaan lopullisen päämäärämme, joka on kuten tiedätte Maan muuttaminen Helvetiksi. Olen jo näkevinäni, katsoessani tulevaisuuteen, niin tapahtuneen: Totuus, oikeus, vapaus, inhimillisyys, yleensä kaikki ne arvot, joita ihminen sanoo 'ihanteiksi' ja joita Ylimmäinen kylvää hänen sieluunsa pettäen häntä niillä kuin virvatulilla tavoittelemaan turhia, ovat tuhoutuneet ja vallitsevina ovat niiden vastakohdat.
"Tänä keväisenä juhlahetkenä kehoitan teitä siis ponnistelemaan ja taistelemaan edelleenkin uupumattomasti ja luottamaan siihen, että voittonne on varma. Vanha Helvetti ei enää riitä elintilaksemme, vaan meidän on saatava se laajennetuksi liittämällä siihen erinäisiä pienempiä taivaankappaleita. Olemme sitäpaitsi kyllästyneet sen ainaiseen kuivuuteen, kuumuuteen ja huonoon ilmaan, ja haluamme muuttaa muualle, jossa niinkuin täällä olevaisuus on pukeutunut kauneuden asuun. Rynnäkköön siis virkistynein voimin, oi perkeleet!"
39
Joka kerta, kun pimeyden ruhtinas oli raivostuneena kirkunut yhä käheämmin ja sitten hengästyneenä pakosta pysähtynyt huohottamaan, hänen joukkonsa olivat puhjenneet intohimoiseen suosionhörinään, joka kuulosti jättiläispedon murinalta. Ja kun hän lopetti puheensa, tuo hörinä kasvoi viiltäväksi kiljunnaksi, jonka raakuus oli kuvaamaton. Perkeleet ryntäsivät innoissaan saapuville ja pyrkivät osoittamaan alammaisuuttaan, uskollisuuttaan ja kunnioitustaan perinteelliseen tapaansa niin tihein parvin, että pukin häntäpuolella vallitsi tavaton tungos. Lopuksi kuitenkin kaikki rauhoittuivat ja juhla saattoi jatkua. Pukki mäkätti vieraanvaraisesti: "Nauttikaa nyt, lapseni, elämän hekumasta!"
Niilo-herra ummisti silmänsä, sillä se meno, jota paholaiset nyt ryhtyivät harjoittamaan noitien kanssa, oli hänelle liikaa. Mutta hän ehti vasten tahtoaankin vilahdukselta nähdä, miten saatana veti rakkaasti puoleensa erään suloisen olennon, joka nyt, silmissä hurja, epätoivoinen ilme, koetti vastustella, vaikka turhaan. Sitten hän kuuli, kuinka juhla-ateriaa valmistaneet paholaiset, jotka koko ajan olivat hyörineet sivummalla uuniensa ja kattiloidensa ääressä, alkoivat huudellen tarjoilla ruokiaan. "Pariloitua kerettiläispaistia! Hienoa intiaanihyytelöä! Paahdettua juutalaisneitoa! Lämmintä neekerinverta! Palvattua lahkolaislihaa! Noitien munuaisia ja rintoja! Papinsuolimakkaroita! Taatusti tuoreita mestattujen aivoja! Marttyyrimuhennosta! Sillisalaattia pienistä kansoista!" Jo ruokien nimet ilmaisivat, miten monipuolista ja menestyksellistä paholaisten toiminta ihmisten keskuudessa oli ollut. Väristen Niilo-herra sitten avasi silmänsä ja näki, kuinka pimeyden pääruhtinas, joka ilmeisesti oli nyt tyydyttänyt halunsa, luovutti suloisen lemmittynsä tämän vastusteluista huolimatta Collinus-herralle, joka otti tytön häpeämättömästi punakarvaisille käsivarsilleen. Maailma musteni taas Niilo-herran silmissä, mutta samalla hänessä heräsi valtava viha. Mitä pimeyden pääruhtinas joukkoineen teki, sille ei Niilo-herra voinut mitään, koska se oli yliluonnollista, mutta mitä Collinus-herraan tuli, asia oli jonkin verran toinen.
Huumaavan, mustasukkaisen raivon vallassa hän ryntäsi äkkiä Collinuksen kimppuun, löi hänet valtavalla iskulla maahan ja temmaten pyörtyneen Beatan syliinsä aikoi lähteä pakoon, kun huomasikin olevansa kykenemätön liikkumaan. Pimeyden pääruhtinas tuijotti häneen läpitunkevasti ja hymyili ongelmallisesti, ja kaikki muutkin kääntyivät ja jäykistyivät tuijottamaan häntä kummastuneesti, oudostelevasti, melkeinpä pelkäävästi. Collinus-herra nousi ähkien ja liikkasi hänen luokseen. "Mene kiireesti osoittamaan Belsebulille kunnioitustasi", hän supatti, "sillä muuten olet hukassa. Muista olevasi viettelijä, melkeinpä murhamies, jolla ei ole enää oikeutta armoon eikä pelastukseen. Parasta on siis, että antaudut lopullisesti ja liityt meikäläisiin". – "En ikinä!" sai Niilo-herra nyt karjaistuksi, "en ikinä, olivat syntini miten veriruskeat tahansa! Minulla on lupaus, johon luotan, että niiden pitää lumivalkoisiksi kuin villa tuleman! Jeesus Kristus, Vapahtajamme..."
Tuskin nämä sanat olivat kuuluneet, kun hirveä rysäys tärisytti koko olevaisuutta. Pimeyden ruhtinas muutti hahmonsa mustaksi jättiläisenkeliksi ja lennähtäen suunnattoman isoille nahkasiivilleen lehahti taivaalle ja katosi sen pimeisiin pilviin. Kalliot jyrisivät, lepakot, huuhkajat ja naakat kiristelivät hampaitaan, huhuilivat oneasti ja kirkuivat vihlovasti, ja noidat hävisivät vinkuen avaruuteen ratsastaen kuka milläkin esineellä. Turhaan Niilo-herra koetti pitää sylissään Beataa, sillä tämä tempautui irti vastustamattomalla voimalla ja katosi valkeana viivana pilviin. Silloin Niilo-herra uudelleen vimmastuen tarrasi hädissään mäkättävää Collinusta korvista, ja yhdessä he lähtivät kuin lehdet tuulessa putoilemaan ja leijailemaan pohjattomalta tuntuvaan tyhjyyteen. Mutta pohjaton se ei ollut, sillä samalla Niilo-herra tunsi jysähtävänsä maahan ja jäävänsä siihen makaamaan tiedottomana ja ruhjoutuneena.
40
Niilo-herralla oli hyvin kummallinen olo. Katsellessaan ympärilleen hän totesi olevansa jossakin oudossa paikassa, jota ei voinut tuntea tutuksi muuten kuin että se oli tavallinen pieni mökin tupa. Ikkuna-aukon rakkokehyksestä kuulsi niin paljon keltaista, hillittyä valoa, että hän saattoi nähdä lavitsat, ristikkojalkaisen pöydän, takan ja siinä haahloissa riippuvan mustan padan. Takan vieressä lattialla oli kissan kuppi ja siitä kissa juuri latkimassa maitoa. Niilo-herra ajatteli, että oli ehkä iltalypsyn aika; tuo maito ja ikkunasta tulevan valon sävy siihen näet jollakin tavalla viittasivat.
Sitten hän tuli koettaneeksi hiuksiaan ja kummastui huomatessaan niiden kasvaneen niin pitkiksi, että ne ulottuivat hartioille. Hän sipaisi leukaansa ja totesi partansakin saaneen kasvaa pitemmäksi kuin milloinkaan ennen. Hän katsoi paitaansa ja huomasi sen rohtimiseksi ja niin likaiseksi, että se oli melkein musta. Peitteenä hänellä oli repaleinen, haiseva hevosenloimi ja patjana olkia.
Yhtäkkiä hän totesi olevansa vasemman käden ranteesta ja vasemman jalan nilkasta pitkillä rautakahleilla kiinni seinässä. Seppä oli tehnyt lujaa työtä. Niilo-herra huomasi olevan mahdotonta omin voimin kiskoa kahleita irti. Liikauttaessaan kättään ja jalkaansa, jolloin vitjat kalahtelivat, hän ymmärsi, mistä oli kuulunut se alituinen lehmänkellon ääni, joka oli häntä niin kauan kiusannut.
Sen hän siis muisti. Ja vielä sen, että tuossa vuoteen reunalla oli väsymättä, milloinkaan poistumatta, istunut harmaa hahmo, Leena-emäntä. Hänen lempeä, lohduttava kätensä oli hiipinyt hänen otsalleen joka kerta, kun tuska oli ollut paisumassa ylivoimaiseksi. Jostakin oli alkanut kuulua hänen kuiskaava äänensä, että "kestä, Niilo-poikani, kestä! Jumala ei ole hyljännyt sinua!"
Näin paljon Niilo-herra muisti heräämisensä ensimmäisinä silmänräpäyksinä. Mutta siinä olikin melkein kaikki, mikä koski sen hetken jälkeistä aikaa, jolloin hän valvoi Collinus-herran kanssa viinapannun ääressä. Siitä alkaen kaikki oli pimeätä, lukuunottamatta jotakin harvaa, sieltä täältä houreena ja virvatulena välähtävää aistimusta, joka oli sekoittanut hänen hämmentynyttä tajuntaansa vain entistä sameammaksi.
Ovi aukeni puusaranoiden natistessa kireästi ja sisään tuli joku. Vasta kun tulija läheni vuodetta, Niilo-pappi näki hänen olevan nuori nainen, jonka ulkomuoto oli hänelle tuttu. Nainen katsoi häneen suurin, pelkäävästi kysyvin silmin, katseen taustalla valmiina heräämään ilo. Niilo-pappi tarkasti häntä ja jännitti väsynyttä muistiaan saadakseen selville, kuka tuo nainen oli. Sitten muistin kätkö aukeni ja hän kuiskasi väsyneesti hymyillen ja ojentaen, valjua, luiksi laihtunutta kättänsä: "Vappuhan se on!" Hartikan Vapun silmistä remahtivat näkyviin sekä ilo että itku samalla kertaa. Hän juoksahti ovelle ja huusi: "Isä ja äiti, tulkaa tänne, kirkkoherra on tullut järjilleen!" Sitten hän palasi vuoteen viereen ja kumartui katsomaan Niilo-pappia silmiin. Tultuaan vakuuttuneeksi siitä, että niiden katse todellakin oli selkeä ja rauhallinen, hänen ilonsa purkautui naurahtelevaksi tyytyväisyydeksi ja katkonaiseksi puheluksi, joka samalla sisälsi vastaukset ja selitykset moniin Niilo-papin mieleen nyt nouseviin kysymyksiin.
– Voi, kuinka olen iloinen, kun kirkkoherra tunsi minut ja katselee nyt noin kirkkaasti. Pelkäsimme jo, ettette enää paranisikaan, kun olette ollut kuukausimääriä levoton.
– Onko tämä Pilli-Hartikan mökki ja miten olen tänne joutunut? Miksi en ole pappilassa, kotonani? Ja miksi nämä kahleet?
Niilo-papin ääni oli pelkäävä, kuiskaava, kuin hän olisi aavistanut, minkälaisen vastauksen saisi. Ovi narisi taas ja sisään työntyi nyt itse Hartikka, jäljessään akkansa, jonka ei tarvinnut ovessa kumartua, koska oli jo muuten painunut melkein mutkalle ja jäänyt sellaiseksi. Vappu vilkaisi vanhempiinsa kuin pyytäen heitä puhumaan, mutta alkoi sitten selittää, kun molemmat vaikenivat itsepintaisesti:
– Silloin vapun aattoyönä, hän kertoi, jolloin keititte Collinus-herran kanssa viinaa, juoksi piikanne naapuriin hakemaan apua. Olitte, hän oli sanonut, joutunut humalapäissänne tappeluun ja uhkasitte tappaa Collinuksen, jota olitte karjuen sanonut paholaisen kätyriksi. Miesten päästessä hätään te olitte repinyt Collinusta korvista ja röykyttänyt hänen päätänsä permantoon niin, että oli jyskänyt. Mutta ennenkuin miehet olivat ehtineet erottamaan teitä, Collinus oli kiepauttanut teidät päältänsä, ja silloin oli päänne sattunut kiukaan kulmaan niin, että oli rusahtanut. Siihen olitte pyörtynyt liikkumattomaksi ja verta oli vuotanut oistonaan. Pyörryksiin oli vaipunut Collinus-herrakin tai ollut vaipuvinaan, sillä kuka sen keljun konstit tietää. Ei se pyörtymys ainakaan perin syvää ollut, sillä kun miehillä oli siinä hötäkässä sattunut viinapannu kaatumaan, hän oli herännyt silmänräpäyksessä ja alkanut voivotella, että mikä vahinko nyt tuli!
– Sitten tultiin hakemaan äitiä, jatkoi Vappu, että tulla sitomaan kirkkoherran päätä, joka on lyöty tappelussa halki. Leena-emännän kuoltua äiti on kuten tiedätte tässä kylässä ainoa, joka sellaisia asioita ymmärtää. Lähdin hänen mukaansa siltä varalta, että muutakin apuväkeä tarvittaisiin. Niin äiti sitten sitoi haavanne parhaansa mukaan...
– Ei se paha ollutkaan, selitti Hartikan akka, ettekä te siitä pyörtynyt, vaan tärähdyksestä. Tässä olisi kirkkoherralle lämmintä maitoa. Juokaahan sitä, niin virkistytte.
Vappu selitti:
– Jäin valvomaan luoksenne ja odottamaan, milloin heräisitte pyörryksistä, jotta voisin auttaa teitä. Collinus-herra kuorsasi tuvassa niin, että seinät tärisivät. Mutta kun lopuksi heräsitte, ei minusta ollutkaan teidän hoitajaksenne. Olitte näet niin raivo, että Collinuksella ja minulla oli täysi työ teidän hillitsemisessänne edes siihen saakka, kunnes saatiin apuväkeä. Onneksi sattui saapuville väkevä mies...
– Kirkkoherra on kyllä vankimpia miehiä, mitä tunnen, puuttui nyt puheeseen Hartikka, mutta olitte vissiin heikontunut viinasta, valvomisesta ja verenvuodosta, koska Ison-Hiiden isäntä lopuksi likisti teidät sänkyyn kuin lapsen.
– Ison-Hiiden isäntä?
– Niin. Hän oli saapunut puhumaan kirkkoherralle jostakin asiasta, mutta eihän siitä nyt tullut mitään. Te makasitte taas kuin kuollut koko päivän, kunnes säikähtäen illalla heräsitte ja aloitte raivota. En minä itse saapuvilla ollut, vaan Vappu ja paikalla käyneet kyläläiset ovat kertoneet.
– Älkää tuota kaikkea tähän hätään muistelko, suhditti nyt Hartikan akka, sillä kirkkoherra ei voi vielä kestää mielenliikutuksia. Hänen täytyy vain levätä ja syödä. Ettehän ole syönyt kunnollisesti kuukausimääriin.
– Kuukausimääriin, ihmetteli Niilo-herra. – Mikä aika nyt sitten on?
– Heinäkuu. Vapusta tähän saakka olette ollut elämälle kuollut.
Vappu kuiskutti jotakin isänsä korvaan, minkä johdosta Hartikka rykäisi hämillään ja kysyi:
– Luulisiko kirkkoherra voivansa olla näistä puolin ihmisiksi – tarkoitan – raivoamatta ja pyrkimättä juoksemaan alastomana pitkin kujia?
– Minäkö? Niilo-herra ihmetteli hämillään, tottakai. Eihän ole tietääkseni ollut tapanani tehdä sellaista. Miksi kysytte sitä?
– Siksi vain, että kun siis olette palannut järkiinne, irroitan kahleenne. Onhan sentään raakaa pitää seurakunnan kirkkoherraa kahleissa kuin raivoa koiraa. Sitten menemme saunaan ja ruokkoamme teidät ihmisen näköiseksi. Vappu saa lähteä hakemaan pappilasta vaatteita. Mutta älä huoli sanoa Collinukselle mitään Niilo-herran tervehtymisestä, sillä siinä tapauksessa hän ryntää tänne heti. Täytyy sanoa, että hän on kovasti surrut teidän kohtaloanne ja käynyt usein katsomassa teitä – ja kai Vappua samalla kertaa. Vai haluaako kirkkoherra ehkä tavata häntä?
– En.
41
He istuivat lauteilla. Tuoreiden vihtojen tuoksu ja löylyn kostea kuumuus ympäröivät heitä ihanasti. Niilo-herra kauhistui kuullessaan, ettei häntä oltu saatu saunaan ei millään, ei väkivallallakaan. "Luulitte varmaan saunaa helvetiksi", arveli Hartikka, "ettekä siksi uskaltanut tulla. Ja helvetin mallinenhan sauna onkin, sen puolesta", hän jatkoi, "sillä sehän on musta ja pimeä sekä täynnä alastomia ihmisiä, jotka yhtä hyvin voivat olla – ja monesti ovatkin – paholaisia".
Niilo-herraa oli tietenkin aluksi hoidettu kotonaan. Mutta kun oli käynyt selville, että Hartikan akka ja Vappu olivat ainoita, joita hän saattoi edes vähän sietää, ja kun varsinkin Collinus-herran näkeminen sai hänet raivoihinsa, hänet sijoitettiin kirkkoneuvoston ja nimismiehen yhteisellä päätöksellä Hartikan mökkiin. Ja jotta hän estyisi tekemästä pahaa itselleen ja muille, hänet oli varoiksi kiinnitetty kahleilla seinään.
Niilo-herra katsoi rannettaan ja nilkkaansa, joista Hartikka oli äsken ruuvannut kahlerenkaat irti. Näiden jälki oli rupinen, punoittava, tulehtunut. "Omituista", hän ajatteli, "miten sallimus sentään joskus järjestelee kahleita sinne, mihin ne todella kuuluvat, odottamatta julkista tuomiota. Minulla ei ole oikeutta kapinoida tästä, vaan kiittää". Hän kysyi:
– Minunko vieraanani Collinus on edelleen pappilassa, vai millä oikeudella...?
Hartikka hieroskeli hänen selkäänsä vihdalla ja selitti:
– Niin, kirkkoherrahan ei voi tietää näistä asioista. Se on sillä tavalla, että Collinus-herra on nyt teidän sijaisenanne. Kun näet huomattiin teidän menneen ihan sekaisin, kirkkoneuvosto piti kokouksen ja päätti lähettää Collinuksen Turkuun kertomaan piispalle, miten teidän oli käynyt, ja anomaan seurakunnan puolesta, että teille määrättäisiin sijainen. Kiireesti hän lähtikin ja tuli yhtä kiireesti takaisin, taskussaan piispan valtakirja. Hän on siis apulaisenne ja te maksatte hänelle palkan.
Niilo-herra kysyi varovaisesti:
– Onko hän siis käyttäytynyt niinkuin papin tulee ja hoitanut virkaa nuhteettomasti, saarnannut, kastanut, vihkinyt, jakanut ehtoollista?
Hartikka heitteli kiukaalle kourallaan vähin erin vettä, odotteli löylyn kohinan vaimentumista ja selitti sitten:
– Siitä hetkestä saakka, jolloin näytti valtakirjansa, Collinus on ollut muuttunut mies. Niin siistiä ja hurskasta sananselittäjää kuin hän ei ole Lehviälässä ennen nähtykään. Se toi Turusta – sai varmaan velaksi uuden virkansa päähän – mustan papintakin, jota nyt pitää nukkuessaankin. Hiussarvensa se nuolee joka aamu sileiksi ja ruokkoaa partansa kuin herrat. Silmät sillä ovat aina niin pystysuoraan taivasta kohti, että vain valkuaiset näkyvät. Äänessä sillä on niin karheasti mäkättävä ja hurskas nuotti, ettei vanhalla pässilläkään. Sillä kun hän täryyttelee ja lovehtii saarnatuolista tai raamatunselityksissä pöydän nurkalta, niin äkkiä lähtee akkain silmistä vesi.
– Saarnaa siis hyvin, vai?
– Kuin enkeli tai itse pelsepuupi, miten kirkkoherra vain tahtoo. Minä en ole sen puolesta kuullut kumpaistakaan. Ei ole liikaa, kun sanon, että Collinus-herra on aiheuttanut Lehviälän pitäjässä hurmosliikkeen. Ihmiset ihan tungeksivat kuulemaan häntä.
– Mitä erikoista hän sitten puhuu?
– Sitä samaa kuin muutkin papit – kehuu Jumalaa ja haukkuu paholaista, niin sanoakseni. Mutta sen olen ehtinyt huomata, että hän on erikoisesti perehtynyt kaikkeen, mikä koskee perkelettä ja tämän valtakuntaa, aivan kuin olisi käynyt siellä ja olisi sen isännän kanssa veli. Se on haukkuvinaan ja hirvittelevinään tuota kaikkea, että näet "voi kauheata kohtaloa, mikä siellä syntistä odottaa" – tottahan se onkin –, mutta samalla minusta on hämärästi tuntunut siltä, että jos ristitty ottaa Collinuksen oppaakseen, tämä vie hänet viivyttelemättä juuri tuohon samaan moitittuun paikkaan.
– Miksi niin?
– Siksi, että tuo Collinus-herra on mielestäni – vaikka voinhan erehtyä – itse paholainen, vaikka onkin pukeutunut papintakkiin. Sen puheissa on kiero henki, joka sotkee ja pauloo ihmisten mielen niin, etteivät nämä huomaa, miten viekkaasti heitä kuljetetaan kokonaan toisaalle kuin mihin he uskovat menevänsä. Sen saarnat ovat liian mieluisia ja mukavia kuultaviksi ollakseen oikeita ja terveellisiä. Kyllä olisi aika kirkkoherran itsensä astua aisoihin ja ajaa tuo paholaisen kuva ulos pitäjästä. Mutta joka kerran on joutunut hullun kirjoihin, sen on vaikea päästä niistä pois. Ja Collinus-herrallehan on sitä edullisempaa, kuta kauemmin niissä pysytte. Voitte olla varma siitä, etteivät ne tiedot, joita hän lähettelee teistä piispalle, ole juuri valoisia.
Hartikka-ukko vaikeni äkkiä kuin olisi säikähtäen huomannut menneensä liian pitkälle. Hän pesi vieraansa perin pohjin ja niin he siirtyivät saunasta ulos, istumaan oven viereen asetetulle jäähdyttelypenkille.
Niilo-pappi katseli väsyneenä, turtuneena kuin liian monta iskua saanut, heinäkuista, täyteläisesti ja kypsyneesti kesäistä maisemaa. Kauempana oli metsä ja sitten tuolla ilman harmaaksi syömä, punasinervänä väreilevä ja maisemaan herkästi sulautuva talo pihlajineen, kaivonvintteineen, mustina ammottavine ikkunaluukkuineen, jyrkkine malkakattoineen. Sielläkin oltiin saunassa, sillä saunan ovesta ja seinän raoista pullahteli löylyä. Kuului kesäillan ääniä: lasten kirkunaa, naisten kimakkaa puhetta, lehmäin ammumista, ovien kirahduksia. Niilo-herra tajusi, että hänellä oli edessään nähtävänä rauha ja onni, ja huokasi. Rauhan kuva ulottui lähemmäksikin: talon tällä puolella oli jo raskain tähkin nuokkuva, vaaleneva ruisvainio, joka oli ikäänkuin kallistanut päänsä lepoon. Sen harmaan, punasinervältä tunnahtavan, jäkäläisen pystyaidan tällä puolella maa aleni pensaikkoiseksi notkoksi, jonka keskellä, juuri heidän istuinpaikkansa alapuolella, lirisi hiljaisesti, miettiväisesti, puro. Niilo-herra tunsi hyvin puron, tunsi notkon ja sen läpi järvelle päin ujuvan polun, joka kierrätteli hauskasti pajupensaiden välitse ja johti kuin tarkoittaen kutsuviin ja houkutteleviin piilopaikkoihin. Onnellinen – onneton –, joka eksyi niihin, sillä niiden peitossa käsi hiivittäytyi tietämättänsä luvattomille teille, huulet yhtyivät huuliin ja maa ja taivas unohtuivat.
Hänen muistinsa elpyi vähitellen ja hän ajatteli kaikkea, mitä oli tapahtunut ja mitä hän oli kokenut siihen saakka, kun pimeys oli astunut hänen sieluunsa. Hän oli elänyt nuoruutensa elämästä tietämättömänä, heräämättömänä unissakulkijana, tuntematta ihmisen sydäntä ja sitä uhkaavia vaaroja. Kun hän sitten oli herännyt inhimillisyyteen, hän oli joutunut salaperäisten voimien, pitämysten, uskomusten ja käsitysten kurimukseen ja pyörinyt siinä ilman tukea, saamatta kiinni mistään, joka olisi pysynyt paikoillaan. Niin hän oli jäänyt ilman kevättä. Se onni, josta hän oli haaveillut ja jonka hän aina oli nähnyt kevään kukkien ja tuoksujen ympäröimänä, oli painunut johonkin pimeään, iljettävään liejuun, voimien käsiin, jotka olivat jo muuttaneet sen ja muuttaisivat edelleen onnettomuudeksi. Eikä vain Beata ollut joutunut niiden uhriksi, vaan hän itse, Niilo-pappi, oli sotkeutunut verkkoon, josta irtipääsy taisi olla, hän aavisteli, vaikeaa, mikäli ollenkaan mahdollista.
Hän mietti kohtaloansa allapäin, murheellisena. Vähitellen sitten kuin hajanaisista valon pilkahduksista hänen sieluunsa piirtyi ajatus, että kävi hänen ulkonaisesti miten tahansa, hänen täytyi koettaa johdattaa sisällinen itsensä ylös tuosta pimeyden kurimuksesta, jossa se vieläkin oli – ylös aurinkoon ja kirkkauteen. Oli kuin kesäillan rusko olisi yhtäkkiä valahtanut hänen sieluunsa ja osoittanut jyrkännettä ylös kohoavaa ahdasta polkua. "Ei ole muuta tietä kuin tuo", kuului ääni kuiskaavan; "niin hankala kuljettava kuin se onkin, sinun on lähdettävä astumaan sitä. Kuljettuasi sen loppuun olet suorittanut sen miehen työn, josta kerran haaveilit".
42
Niilo-herra ei jaksanut kestää kaikkia niitä järkytyksiä, joita kohtasi elämän kynnyksellä astuessaan siihen pimeydestä, vaan vajosi ensimmäisen kiihoituksen herpaannuttua raukeaan tilaan. Mutta se ei ollut tylsyyttä, vaan enemmänkin ruumiillista heikkoutta, joka ei sietänyt edes silmäin auki pitämistä. Henkisesti hän oli selkeä ja sijoittui yhä luottavammin siihen valoon, joka johti häntä hänen tuntonsa tietä.
Maatessaan siinä Vapun hoidokkina hän alkoi vähitellen, kuunnellessaan Hartikan väen puheita, ymmärtää, että häneltä salattiin jotakin. Puolinaisista sanoista, kuiskauksista, ihmettelyistä ja pelkäävistä huudahduksista hän oivalsi, että oli ollut ja oli tekeillä jotakin, joka tavattomasti kiihoitti ja jännitti kyläläisten ja hartikkalaisten mieltä. Häntä olivat heti alkaneet vaivata pahat aavistukset, että nuo puheet ja kuiskimiset koskivat jollakin tavalla häntä tai ainakin hänelle läheisiä asioita, ja aavistus vahvistui varmuudeksi, kun hän kerran kuuli Beatan nimen.
Polttava tuska ja kaipuu valtasivat hänen mielensä. Herättyään pimeydestä hän oli välttänyt muistelemasta Beataa, sillä sulous, joka silloin virtasi hänen sieluunsa, tuntui hänestä liian pyhältä, ja kauhu, joka samalla hämmensi sulouden, liian julmalta. Oli kuin joku olisi varoittanut häntä syventymästä Beataa koskeviin muistikuviin ja tunteisiin, koska tällöin olisi voinut lähteä palaamaan se pimeys, jonka vallasta hän oli juuri pelastunut. Mutta pieni ulkonainen seikka, Beatan nimen mainitseminen, sai täten patoutuneet tunteet tulvahtamaan kaikkien pidäkkeiden yli ja kaipuun kiihtymään kestämättömäksi. Hänen täytyi saada tavata Beataa ja aloittaa sovitustyönsä hänestä, jonka onnettomuuden aiheuttaja oli.
Mutta Vappu, jolle hän ensin puhui Beatasta ja kautta rantain hänen tapaamisestaan, vastasi kierrellen. "Eikö Beata käynyt kertaakaan katsomassa minua sairauteni aikana?" – "Kyllä hän aluksi kävi, mutta kun juuri hänen läsnäolonsa teitä erikoisesti kiihoitti, hänet täytyi kieltää tulemasta". – "Miten niin kiihoitti?" – "Aloitte raivota ja sanoa häntä noidaksi, paholaisen portoksi ja jos miksi". – "Luuleeko Vappu, että Beata nyt tulisi, jos lähetettäisiin sana?" – "En luule eikä hän voi päästäkään?" – "Miksi ei? Onko hän sairas?" – "Ei hän sairas ole – on vain muuten estynyt".
Vappu ei sanonut enempää, vaan vilkaisten isäänsä ja äitiinsä siirsi puheen muihin asioihin. Mutta eräänä iltana, jolloin Hartikka-ukko sattui olemaan yksin tuvassa, Niilo-pappi sanoi hänelle vakavasti:
– Nyt teidän on kerrottava minulle lisää siitä, mitä kylässä on sairauteni aikana tapahtunut. Jaksan kyllä jo kuulla kaikkea, mitä sitten lieneekin. Olen huomannut teidän salaavan minulta jotakin.
– Ei ole tahdottu kirkkoherraa rasittaa asioilla, joita ei ole terveenkään hauskaa kuunnella saati sitten sairaan, tuumi Hartikka. – Mutta pianhan ne uutiset saatte muualta tietää, niin että voinenpahan kertoa niistä minäkin.
Hän harkitsi ja tapaili, kunnes pääsi alkamaan:
– Se oli juuri parantumisenne aikoihin... Levisi näet tieto, että oli löytynyt tuolta puronsuuniityn ladosta pikkulapsen ruumis. Vastasyntyneen. Meidän eukko vietiin katsomaan sitä, että olikohan se kuollut itsestään, vai äitinsä avulla. Eukko arveli, että kai se raukka oli menehtynyt itsestään, hoidon puutteeseen.
Jäätävä kylmyys kouristi Niilo-herran sydäntä, mutta hän jaksoi pysyä rauhallisena. Hartikka jatkoi:
– Nousi sitten kova kysymys, kuka oli lapsen äiti. Lapsihan oli jätetty heitteelle ja äiti oli siis joka tapauksessa syypää sen kuolemaan. Nimismies silloin kyselemään akoilta, jotka tavallisesti ovat tarkoin tällaisista asioista selvillä, että kukahan, vaan eivät nämä tällä kertaa tienneet epäillä ketään kylän eikä lähiseudun tyttöä. Niin oli, onneton, osannut vyöttää ja sitoa itsensä, että kokeneetkin olivat pettyneet. Ei auttanut muu kuin ruveta etsimään lypsämällä.
– Etsimään miten? havahtui Niilo-herra tyrmistyksestään kysymään.
– Lypsämällä, lypsämällä, selitti Hartikka. – Nimismies otti pari akkaa avukseen ja lypsätti näillä paikkakunnan jokaisen naimattoman miehenkantavan tytön. Keltä näet herui maitoa, se tietenkin oli synnyttänyt. Ja niinpähän äiti löytyi.
Niilo-pappi odotti Hartikan ilmoitusta, kuka äiti oli, kuin armoiskua, mutta vilkaisten häneen salaperäisesti ukko jatkoi:
– Se raukka, joka on itsekin vielä lapsi, koetti aluksi kierrellä, mutta sekautui puheissaan ja tunnusti. Ja kun hänen äitinsä pistettiin lujille, hänkin tunnusti tietäneensä tyttärensä olleen raskaana. Isäksi hän ei osannut epäillä ketään. Häntä ei tyttö suostunut ilmoittamaan, vaikka uhattiin kiduttaa. "Ei hän ole tehnyt rikosta", oli sanonut; "rangaiskaa vain minua". Hän oli salannut äidiltään synnyttämisensä ajan ja piiloutunut sen ilmoitettua tulonsa tuonne latoon. Oli ollut yö, niin että kaikki oli tapahtunut huomaamatta. Herätessään pyörryksistä hän oli nähnyt lapsen kuolleen ja paennut pois... Oli se Lemmittylän ylpeälle väelle sellainen nöyryytys, ettei pahempaa olisi voinut keksiä. Kun Pieta oli Leena-emännän sukulainen, melkeinpä kasvatti, ja lisäksi teille mieluinen, emme tahtoneet tästä surkeasta tapahtumasta ilmoittaa, kun olette ollut vielä heikko.
– Missä Beata on nyt?
– Rättärin huostassa odottamassa käräjiä. Mutta kun haureus on selvä tosiasia, hänen täytyy kärsiä siitä ensin kirkonrangaistus. Ylihuomenna Lemmittylän pikku Pieta saa istua kirkossa samalla penkillä, jonka meidän Vappu ensimmäisenä vihki tarkoitukseensa, ja kuulla Collinus-herran siveyssaarnan.
– Vaan eihän tässä vielä kylliksi, sanoi Hartikka vaiettuaan hetkisen. – Pahempi on Pietaa odottamassa.
Niilo-herra tunsi jotakin kylmää, julmaa ja kaameata olevan lähestymässä ja ummisti silmänsä pelosta. Hartikka vilkaisi häneen levottomasti, mutta jatkoi kuitenkin harvakseen ja tapaillen:
– Kun Pietan äidiltä näet tiukattiin lapsen isää, hän tuli hätäännyksissään maininneeksi jotakin Pietan kertomasta marjamatkasta ja kuinka tuntematon musta ritari oli vienyt hänet mukanaan ja levännyt hänen kanssaan. Siitä syntyi kummia epäilyksiä ja Pietaa alettiin tutkia uudelleen. Hän myönsikin kertoneensa äidilleen tällaista, mutta keksineensä koko jutun saadakseen äidin lopettamaan lapsen isää koskevan kyselemisensä.
– Kai häntä uskottiin?
Niilo-herran ääni oli käheä, tukahtunut. Hartikka vastasi hiljaa:
– Ei, häntä ei uskottu. Päinvastoin häntä nyt syytettiin noidaksi, joka oli maannut paholaisen kanssa ja käynyt Hornassa. Hänet riisuttiin ilkoisen alastomaksi, jotta näet olisi saatu selville, oliko hänessä varsinaisia noidan tunnusmerkkejä.
– Löytyikö mitään?
– Kuului löytyneen. Pietalla on siveimmässä paikassaan iso luoma, joka on paholaisen morsiamen erikoismerkki. Olivathan sitäpaitsi Pietan silmät punaiset.
– Mitä se merkitsee! Ovathan monen muunkin silmät samanlaiset.
– Punaiset silmät ovat myös noidan merkki. Sen perusteella oikeastaan äiteeni poltettiin, sillä mitään muuta ei hänestä löydetty. Turhaan hän selitti, että silmät alkavat väkisin verestää asuessa pienessä sisäänlämpiävässä pöksässä. Turhaan Pietakin selitti silmäinsä tulleen punaisiksi alituisesta itkusta...
Hartikka vaikeni hetkeksi ja jatkoi sitten kuin olisi unohtanut Niilo-papin läsnäolon:
– Se on sillä tavalla, että keneen vain syytös noituudesta lankeaa, häntä ei voi kukaan pelastaa. Vanhemmat, sukulaiset, ystävät hylkäävät hänet heti kuin hän olisi tullut pitalin saastuttamaksi. Häntä ei puolusta eikä usko kukaan, esitti hän vaikka miten selkeitä ja todistettuja tosiasioita. Hänen elämänsä viattomimmatkin tapahtumat voidaan tulkita ilmauksiksi hänen noituudestaan ja hänen parhainta tarkoittavat sanansa käännetään häntä vastaan. Ihmisten tunnottomuus ja halu vahingoittaa toisia ja etenkin niitä, jotka he tietävät viattomiksi itse salaa harjoittamiinsa paheisiin, roihuavat onnettoman uhrin ympärillä kuin tulenliekit ja tukahduttavat hänet avunhuudoista huolimatta. Niin täytyi äiteeni kuolla, vaikka hän oli varmasti viaton kaikkeen, mistä häntä syytettiin. Ainoakaan ääni ei noussut puhumaan hänen puolestaan. Vain pyöveli, joka katsoo uhriansa silmiin viimeisenä kaikista, oli nähnyt niistä viattomuuden valon. Näin pelkään käyvän pikku Pietallekin, sillä nousiko kukaan puolustamaan häntä? Kyllä nousi. Ison-Hiiden nuori isäntä sanoi jalosti, että Pieta on tosin rikkonut siveyden kannalta ja kärsiköön siitä rangaistuksen, mutta että puhe noituudesta on sulaa hulluutta. Hän pani vastalauseensa siihen, että Pieta oli kaikkea siveyttä loukkaavasti alistettu miesten tarkastettavaksi. Nousi myös Vappu, tyttäreni, ja sanoi, että Pieta on vietelty viaton lapsi eikä noita. Collinus-herrakin puolusti Pietaa koettamalla lyödä leikiksi koko noituusjuttua ja sanomalla, että mitä te nyt hulluja, aikamiehet, että onneton lapsihan tämä on, Pieta-raukka, joka ansaitsee vain sääliä. Mutta auttoiko se? Ei. Suurella huudolla heti sanottiin Isolle-Hiidelle, ettei sinulla ole tässä puheenvuoroa, sillä olethan tiettävästi Pietan aiottu ylkämies ja siis jäävi puhumaan hänen puolestaan. Ja vielä suuremmalla huudolla sanottiin Vapulle, että jo on aikoihin eletty, kun julkinen portto uskaltaa avata syntisen suunsa vanhurskaiden neuvospöydän ääressä. Collinusta alettiin katsella pitkään ja kummastella, että tämähän vasta on merkillinen pappi, kun asettuu puolustamaan noitaa. Missään eivät ihmiset ole niin yksimielisiä kuin viattomien vainoamisessa. On kuin ne saisivat siitä jonkinlaista lohdutusta.
Hartikka vilkaisi kulmainsa alta Niilo-pappiin ja meni raskain askelin tuvasta. Niilo-pappi kaatui vuoteelleen ja rukoili kuin kuumeessa, että musta hirviö saisi olla tulematta ja hän säilyttää järkensä, ymmärryksensä ja muistinsa. Näitä hän tuli tarvitsemaan nyt enemmän kuin milloinkaan ennen.
43
Niilo-pappi nousi sunnuntai-aamuna varhain ja pukeutui Vapun tuomiin pyhävaatteisiin, papilliseen asuunsa. Hän tunsi olevansa vielä heikko ja elämä vilisi hänen sielussaan eriskummallisina kuvina, mutta ylinnä asui silti tyyni, rauhallisesti sädehtivä kirkkaus, jonka valaisemaa polkua hänen oli nyt kuljettava, tahtoi tai ei. Ja hän tahtoi palavasti. Yöllä oli tuttu, lempeä, harmaa hahmo taas ilmestynyt istumaan hänen vuoteensa reunalle, hymyillyt hänelle äidillisesti ja kehoittanut olemaan rohkea. "Se, mitä nyt aiot tehdä, ei ole helppoa, vaan päinvastoin vaikeinta, mitä ihmiseltä milloinkaan voidaan vaatia, mutta siitä huolimatta ja koska se on ainoa tie, sinun on se suoritettava. Älä pelkää, sillä minä tulen kanssasi ja pysyn rinnallasi. Andreas Laurentii ja Beata Magdalena odottavat sinua ja lupaavat kannattaa sinua kainaloista, kun nouset kärsimysvuorellesi. Kaikesta huolimatta he ovat ystäviäsi, sillä he tietävät ihmisen heikkouden ja kiusauksen voiman sekä sen, mihin rakkaus voi meidät johtaa. Heidät se johti sanomattomaan onneen, joka vieläkin lempeästi väreilee vuosisatain takaa, mutta sinut se johti onnettomuuteen, koska et ymmärtänyt kuunnella sen käskyä oikein..."
Kuka puhui näin? Niilo-herra itsekö ajatuksissaan, vai joku salaperäinen tuonpuoleisuudesta kuuluva kuiskaus? Hän tunsi voivansa uskoa, että vaikka hän antoikin tuolle kuiskaukselle sanat, se puolestaan herätti hänet tekemään niin ja herätti itse ajatukset. Hän seisoi mietteissään mökin pihalla ja nautti aamun kasteraikkaudesta ja helmikirkkaudesta. Hartikan akka tuli tarhasta lypsyltä, katsoi häntä kunnioittavasti ja arasti, ja sanoi:
– Kirkkoherra on tullut tautinsa aikana toisen näköiseksi kuin ennen. Henki on puhjennut näkyviin.
– Mitä sillä tarkoitatte?
– Sitä vain – kirkkoherra ei pahastu –, että päältänne ja varsinkin silmistänne näkyy teidän kärsineen suuria tuskia ja puhdistuneen niistä niinkuin tulessa. Ei sellainen mene jättämättä jälkeänsä.
Niilo-pappi laskeutui puronotkoon ja lähti kulkemaan tuttua polkua rantaan päin. Hänellä oli riittävästi aikaa kiertääkseen kirkkoon tämän kautta. Hän ei tahtonut näyttäytyä ihmisille, jotka tuskin tiesivätkään hänen parantumisestaan, ja oli siksi valinnut rantatien. Kirkkoon hän menisi vasta, kun kaikki muut jo olisivat siellä.
Kulkiessaan puronäyräspolkua hän ihmetteli, miten kaikki näytti tuttuudestaan huolimatta uudelta ja oudolta. Oli kuin hän olisi ollut poissa kauan ja kuvitellut sinä aikana nämä hänen salaisuuksiensa äänettömät todistajat toisenlaisiksi kuin ne todellisuudessa olivat. Tai ehkä muutos johtui siitä, että hän nyt katseli niitä toisin silmin kuin silloin? Varmaan hänen silmänsä olivatkin avautuneet viime kesästä, vieläpä niin auki, että ne joskus olivat näkevinään sellaista, joka on tavallisesti kuolevaisille näkymätöntä.
Hän saapui pienelle ladolle, jonka edessä puronotko valkeni aurinkoiseksi nurminiityksi. Hän oli aina rakastanut tätä paikkaa, sen laitapensaiden varjostoissa kasvavia kieloja ja lehdokkeja, sen arkoja nurmiruusuja, orvokkeja ja korkeavartisia hirvenkelloja, jotka kaikki kääntyivät henkeä pidättäen katsomaan häntä, salaisten ajatustensa vallassa taistelevaa ihmisparkaa. Sen hiljaisuus, jota säesti sirkkojen siritys, linnun laulahdus, tuulen surumielinen suhahdus puissa ja ruohossa, alempaa puron rannalta kantautuva angervon väkevä tuoksu, oli niin pyhää, että sielu polvistui sen edessä ja herkistyi ottamaan vastaan jotakin sellaista, joka enimmäkseen kolkuttaa sen ovelle turhaan. Mutta vasta hän oli rakastanut tätä paikkaa silloin, kun kiiruhtaessaan sinne tiesi sinisen keijukaisen odottavan häntä – ehkä ladossa, ehkä tämän takana, tai jossakin koivun juurella tai pystykatajan varjossa, pujahtaakseen sieltä veitikkamaisesti näkyviin, silmät sädehtien, huulilla tuo hymy, jota Niilo-pappi ei väsynyt katselemasta.
Tässä hän oli nyt – ladon edessä, istumassa sen kynnyksellä ja kuuntelemassa sirkkojen siritystä. Ne vaikenivat yhtäkkiä ja alkoivat hyppiä pois toinen toisensa jälkeen kuin olisivat paenneet häntä kauhuissaan. Tuolla mennä pyrähtelivät pikkulinnut pitkin lentokaarin, hädissään nekin kuin paetessaan haukkaa. Kukat – olivatko ne äsken noin riutuneen ja surullisen näköisiä. Miten saattoikaan angervon tuoksu äkkiä muuttua näin tunkkaiseksi ja myrkylliseksi? Miksi tuuli äkkiä tyyntyi? Kiiruhtiko se pois paikalta, jossa inhoittava rikollinen saastutti sen puhtauden?
Niilo-herra vilkaisi peläten ympärilleen ja latoon, jossa tuoksuivat uudet heinät. Hänen muistinsa ja tuntonsa maalasivat hänen nähtäväkseen tuoreina, elävinä kuvina kaiken sen, mitä hän oli tällä paikalla kokenut ja osasi arvata ja kuvitella täällä sittemmin tapahtuneen. Kuinka järkyttävästi elämässä rinnastuivatkaan onni ja onnettomuus, kauneus ja rumuus, ilo ja suru, syntymä ja kuolema. Hänen mieleensä valkeni musertavana tietoisuus, että nainen, joka oli tällä paikalla yksin, kaikkien hylkäämänä, antanut hengen ja olemassaolon pienelle, säälittävälle ihmistaimelle, oli Jumalan edessä hänen ainoa oikea vaimonsa, ja että tuo pienokainen oli hänen lapsensa. Hänet valtasi kiihkeä halu saada tietää, oliko se ollut poika vai tyttö ja oliko tullut äitiinsä vai isäänsä. Kaipaus ja tuska siivittivät hänen mielikuvituksensa niin, että hänen katseensa tunkeutui katumuksen ja toivon tulevaisuuteen, siihen, joka olisi voinut olla. Hän näki onnensa toteutuneena, tunsi pienen käden luottavaisena, lämpimänä ja hentona kourassaan ja kuuli lapsen askeleiden keveän hipsutuksen viereltään ja kirkkaan äänen, joka viattomuuden välittömyydellä kyseli selityksiä kaikkiin näkemiinsä ihmeisiin. Hän näki Beatan kypsyneenä naisena, yhä useamman lapsen äitinä, josta säteili rakkautta ja onnea hänen koko elämänpiiriinsä. Tämä kuvittelu, jota hän ei saanut eikä tahtonutkaan hillitä, asettui menetetyn onnen kirkkautena niin musertavasti mustan, kammottavan todellisuuden vastakohdaksi, että hänen rinnastaan pusertui outo parkaisu, kidutetun äärimmäinen avunhuuto ennen taintumista.
Mutta silloin hän oli taas tuntevinaan vieressään viileätä, lempeätä, rauhoittavaa leyhähdystä, joka sanattomanakin vaikutti tyynnyttävästi ja rohkaisi kulkemaan eteenpäin vaikealla tiellä. Oli omituista, että hän oli sairautensa jälkeen alkanut mielessään ripittäytyä Leena-emännälle kuin pikku poika äidilleen. Leena-emännän eläessä hän ei ollut tehnyt sitä, vaan oli elänyt hänen rinnallaan umpimielisenä vieraana, joka puhui vain sen, mikä oli välttämätöntä. Mutta sen jälkeen kun hän oli, kuten nyt uskoi, ajanut Leena-emännän kuolemaan ja katumuksen polttavassa tuskassa rukoillut tekoaan anteeksi ei vain Jumalalta vaan useimmin ja etupäässä Leena-emännältä itseltään, hän oli päässyt tähän avoimeen, luottavaiseen suhteeseen. Sairauden aikana hän oli tullut vakuuttuneeksi siitä, että Leena-emäntä oli tullut hoitamaan häntä ja lieventämään hänen tuskaansa nimenomaan ilmoittamalla antaneensa kaikki anteeksi. Heidän tuli nyt yhdessä – niin Niilo-pappi uskoi Leena-emännän tarkoittavan – toimia niin, että saavutettaisiin se, mikä vasta merkitsi lopullista ja ratkaisevaa sovitusta, eli Jumalan anteeksianto. Sillä tiellä Leena-emäntä oli hänen omanatuntonaan ja oppaanaan, hänen tuskiensa lieventäjänä silloin, kun nämä uhkasivat poltollaan keskeyttää hänen matkansa.
Hän lähti raskain askelin jatkamaan sitä ja uskaltamatta vilkaista taakseen kuvitteli niityn aukeaman katsovan surullisena hänen jälkeensä. Se oli nähnyt ja kuullut niin äärimmäistä inhimillistä tuskaa, ettei se enää milloinkaan voinut iloita suvituulestaan, kukkasistaan, tuoksuistaan, perhosistaan – ei koko kauneudestaan. Sen nurmi vain itki, itki sen nuoren tytön kohtaloa, jonka korkeimman onnen ja syvimmän onnettomuuden todistajana se oli ollut.
Hän saapui rantaan ja kaarsi sitten vasemmalle äyräspuiden varjossa suikertelevaa polkua pitkin. Ulappa sinersi raukeana, tyynenä, miettiväisenä, kuvastellen pinnastaan valkoreunaisia ja sinisydämisiä ukonpilviä, jotka raskaina möhkäleinä hiljaa retkeilivät ikuista tietänsä. Kaislat kahisivat hiljaa, sudenkorennot surahtelivat lentäessään totuttua saalistusreittiään, ja keltavästäräkit ilmestyivät seurailemaan hänen kulkuaan viserrellen kuin olisivat tunteneet hänet. Nyt hän oli uimarantansa kohdalla ja kääntyi jälleen vasemmalle, pois rannasta, kirkkoa kohti. "Tässä vedin hänet syliini ensimmäisen kerran. Tässä hän vihdoinkin pääsi pelostaan ja ujoudestaan, ja heittäytyi kaulaani huokaisten onnesta".
Niilo-herra lähti nousemaan rantatietä kirkolle ja näki jälleen kaiken, mikä täällä oli hänelle niin tuttua. Oli kuin ei talvea olisikaan ollut välissä, vaan olisi yhä ollut se sama kesä, jolloin hän oli kuljeksinut täällä lemmenhurmion vallassa kiihkeästi odottaen, tulisiko Beata nyt tänne, odottaisiko hän sen ison sammaltuneen kiven juurella, jonka laella kallioimarteet hiljaa liepoittelevat ilman virissä, tai tuolla koivikossa, jossa jalka uppoaa äänettömästi pehmeään karhunsammalmättääseen, tai täällä ruispellon pientareella, keinuvan rukiin suojassa, jossa on kuin veden pohjassa, pinnalla vilajamassa auringonkilo.
Tuossa jo kohosi kirkon pääty valkeana ja vakavana, ristin käsivarret laajalla kuin kutsuen syliinsä, pyhimysten komerot tyhjinä kuin ontot silmäkuopat. Oli jo soitettu yhteen ja kansa oli mennyt sisään. Vain vanha suntio, Leena-emännän sukulainen, viivähteli ulkona odottamassa, tulisiko enää ketään, sillä hänen oli suljettava kirkon ovet jumalanpalveluksen ajaksi, etteivät myöhästyneet enää pääsisi sisään eivätkä paatuneet kesken ulos. Niilo-pappi itse oli niin määrännyt, sillä hän piti seurakunnassaan ankaraa kuria. Nähdessään jonkun tulevan rannasta päin suntio varjosti tutisevalla kädellä vetisiä silmiään ja yritti katsoa tarkkaan, mutta ei sittenkään aivan heti voinut tulijaa tuntea. Niilo-papista, joka ymmärsi tämän ukon avuttomasta asennosta, oli kuin naakatkin olisivat oudoksuneet häntä ja siksi lopettaen räpsehtimisensä jääneet liikkumattomina odottamaan hänen tuloansa. Niilo-herra sanoi väsyneesti hymyillen suntiolle:
– Ei suinkaan kirkko niin täynnä ole, ettei pappi sisään mahdu.
44
Hän oli ensin aikonut mennä sakastin kautta, mutta ei mennytkään, vaan astui sisään pääovesta. Hänestä näet tuntui, ettei saapuminen sakastin kautta enää kuulunut hänelle, joka oli tällä hetkellä pidätetty virasta, mielisairas ja armon ulkopuolelle jäänyt suuri syntinen. Hänen täytyi astua raadollisten jalanjälkiin ja mieluiten kontata portailta alkaen aina alttarin juurelle asti.
Asehuone oli tungoksenaan väkeä, joka ei ollut mahtunut kirkkoon. Niilo-herra pääsi kuitenkin menemään, sillä nähtyään hänet ihmiset ahtautuivat säikähtyneinä tiukemmalle. Niilo-herra astui kynnykselle ja tunsi siinä sanomattoman herkän ja hellän tuulahduksen – vai oliko se kuiskaus? – otsallaan ja sielussaan. Hän kohotti katseensa alttaria kohti ja sai suuren lohdutuksen. Auringon valo siivilöityi sinervistä ikkunoista ihmeellisesti väreilevänä kajastuksena Jeesuksen kalpeaan ruumiiseen ja hänen kylkihaavaansa, josta rubiinikyyneleinä tiukkuva veri säteili kummasti. Maria Magdalenan kyyneleet kimaltelivat hänen poskillaan kuin pisarat auringossa ja hänen katseestaan kuulsi autuuteen vajonneen sielun tuonpuoleisuushohde. Kuinka elävästi ja kummasti kiertelivätkään jälleen holveissa elämänpuun hennot ritvat, hehkuivat sen unikuvina keinuvat kukat, humisi lehvissä elämän ikuinen, murheellinen laulu. Kuinka sanomaton hetken onni ja tulevainen tuska säteili Eevan silmistä hänen ojentaessaan Aadamille hyvän ja pahan tiedon salaisuutta. Eihän se olekaan Eeva, vaan Beata Magdalena, joka riutuen onnesta ripittäytyy Andreas Laurentiille, salaiselle rakastetulleen, odottaen palavin sydämin hetkeä, jolloin saisi antautua hänelle kokonaan, unohtaen taivaan ja maan, maailman ja ihmiset. "Kunhan sinä vain rakastat minua, kuule: rakastat! minä kestän, tapahtui mitä tahansa!" Sanoiko joku näin? Mistä saattoikaan noin selvästi kuulua tuo suloinen, arka, lämmin, rakkauden riutumuksesta värisevä, itkun pakosta tyrehtyvä ääni? Beatako niin sanoi, sillä hänen äänensähän se oli?
Niilo-pappi menee hitaasti, kuin unissaan, katse kohdistuneena alttaritauluun ja Kristuksen veripisaroihin, pääkäytävää alttaria kohti. Ihmiset tekevät hänelle tietä, supattelevat pelkäävän näköisinä ja liikehtivät levottomasti, katsellen alttarille päin, jossa Collinus-herra parhaillaan aloittelee messua. Mutta Niilo-herra ei huomaa mitään eikä ketään, vaan kiertäen mustan penkin, jonka ylimmällä portaalla istua kyyhöttää kumarassa säälittävän hento tyttöraukka, saapuu alttariaitauksen luo ja lysähtää siihen hervottomana polvilleen ja kasvoilleen. Kääntyessään juuri silloin seurakuntaan päin lukemaan synnintunnustusta ja polvistuessaan sitä varten alttarin aitauksen ääreen Collinus-herra näkee hänet ja liikahtaa epävarmasti ja säikähtyneesti, mutta silmänräpäyksen harkittuaan antaa hänen olla rauhassa ja aloittaa hurskaasti mäkättäen lukemisensa. Niilo-herra tuntee hämärästi, kuinka oikein on, että he molemmat, jotka ovat osallisia samoihin suuriin sekä ajatuksien että tekojen synteihin, ovat joutuneet yhdessä seurakuntansa nähden Jumalan eteen polvilleen huokaamaan "vaivaista syntistä". Hän kuuntelee Jere Kekomäen yksitoikkoisesti hurskastelevaa nuottia ja mäkättävää, pukkimaista ääntä, ja tuntee inhon väristyksen karsivan ruumistaan muistaessaan, miten kokonaan kelvottomia ja arvottomia he todellisuudessa ovat suorittamaan tällaisia pyhiä tehtäviä.
Sitten jumalanpalvelus jatkui tavalliseen tapaan ilman minkäänlaista häiriötä, kansan istuessa hiiskahtamatta ja Collinus-herran saarnatessa miten parhaiten kykeni. Koko aikana Niilo-pappi ei hievahtanutkaan, vaan pysyi polvillaan ja kasvoillaan maassa. Ihmiset katsoivat häntä säälien kuin mielisairasta ainakin, ja pelkäsivät, mitä hän ehkä tekisi noustuaan tuosta.
Beata ei liikahtanut eikä katsonut ympärilleen, vaan istui häpeäpaikallaan kumaraan lysähtäneenä, kasvot käsiin kätkettyinä. Hänellä oli karkea rohtiminen puku ja hiukset hapsottivat hajallaan, lähellä istui rättäri, sillä Beatahan oli nyt vanki. Ison-Hiiden nuori isäntä, hänelläkin pää syvään painuneena, oli myös asettunut hänen lähelleen. Mutta Beatan isää ja äitiä ei näkynyt; he pysyttelivät poissa, koska olivat hyljänneet tyttärensä tämän häpeän vuoksi.
Nyt Collinus oli saanut saarnansa loppuun ja aloitti Beatan nuhtelemisen. Hänen sanansa saapuivat Niilo-herran tietoisuuteen aluksi kaukaisina ja vaisuina, mutta puhkesivat sitten yhtäkkiä jylisemään ukkosena ja viiltelemään veitsinä hänen omaatuntoaan. Näin ne tekivät ei siksi, että olisivat sisältäneet totuutta, vaan päinvastoin valheellisuutensa vuoksi. Niilo-herran kurkusta pusertui tukahtunut korina hänen ajatellessaan, miten tässä nyt lampaan taljaan pukeutunut susi syyttää viatonta vuonaa. Kuinka Jumala voi sallia tällaista oikeuden ja viattomuuden sortoa ja pilkkaa, vääryyden, valheen ja pahuuden alastonta, häikäilemätöntä voittoa ja sillä kerskumista? Oliko olevaisuus tosiaankin vanhurskaan johdon alaisena, vai elikö se sattuman varassa, voiman, väkivallan ja vääryyden astinlautana? Niilo-herra tunsi, kuinka hänen uskonsa putosi kuin siipirikko lintu hänen eteensä aukeavaan kammottavaan kuiluun.
Mutta silloin hän vaistosi otsallaan ja sielussaan lohduttavan rauhantuulahduksen ja tunsi rakkaiden olentojen pyhän läheisyyden. Uskon siipirikko lintu kohosi taas kuilusta, joka sulkeutui, ja kiitäen korkealle kimalteli pilvissä valkeana näkynä. Niilo-herra kuuli sydämessään käskevän äänen ja nousi hitaasti seisomaan, kääntyen seurakuntaan päin, joka henkeä pidättäen katsoi häneen. Collinus-herran pauhatessa ripityksensä loppulauseita Niilo-pappi aukaisi hitaasti silmänsä ja näki ensimmäiseksi kirkon holviston, jonka reunoja ja pintoja elämänpuu koristeli ritvoillaan ja kukkasillaan ja jossa auringonvalo muuttui salaperäiseksi, hartaaksi hämyksi. Laskien katsettaan hän sitten näki taivaankäen, joka valkeana, puhtaana ja pyhänä heijasi korkeudesta maata kohden, innoittamaan ihmisten sielua hengellään ja suojelemaan onnettomia siunauksellaan. Ja juuri sen alta, sen pyhien, valkeiden siipien suojasta, hänen katseensa tapasi Beatan, rakkauden viattoman uhrin, joka tuskin oli ollut tähän saakka tietoinen ympäristöstään, mutta vavahti nyt kuin heräten tainnuksista ja kohotti päätänsä.
Niilo-pappi näki Beatan nostavan katseensa ja suuntaavan sitä hitaasti pitkin käytävää ja yhä yleten kohti alttaria, jonka aidan edessä hän seisoi. Nyt se osui häneen, hänen jalkoihinsa, vartaloonsa, päähänsä – nyt Niilo-pappi tiesi ja tunsi katsovansa Beataa silmästä silmään, taas kerran vapaasti ja vilpittömästi, ilman epäilysten ja kuvittelujen sameaa verhoa. Beatan sammunut katse syttyi eloon ja siitä tuikahti ilonsäde; hän liikahti hämmästyneenä ja ojensi hiukan käsiään, huudahtaen samalla tukahtuneesti kuin olisi uikahtanut onnesta. Mutta Niilo-papin katseesta uhosi pohjattoman syyllisyystuskan tumma epätoivo, kun hän nyt lähti hitaasti, lyijynraskain askelin, Beataa kohti.
Collinus-herran nuhdesaarna päättyi juuri silloin, kun Niilo-pappi lähti liikkeelle, ja hän jäi äänettömänä, suu hämmästyksestä ammollaan, katsomaan häntä, epävarmana siitä, pitäisikö hänen puuttua asiaan. Kansa alkoi kohista ja kauempana olevat kurkottaa, kun Niilo-pappi lähestyi mustaa penkkiä. "Väistykää, että kirkkoherra pääsee menemään, väistykää!" ihmiset kuuluivat kuiskivan ja aaltoilivat luodakseen väylän tungokseen, luullen Niilo-papin aikovan lähteä pois kirkosta. Mutta Niilo-pappi pysähtyikin mustan penkin eteen ja polvistuen siihen katsoi Beataan ja kysyi selkeällä, kuuluvalla äänellä:
– Voitko antaa minulle anteeksi, Beata Magdalena Lemmittylä?
Kirkkokansa tyrmistyi hiljaiseksi ja jäi odottamaan Beatan vastausta. Rättäri liikahti neuvottomana, pitäisikö hänen tehdä jotakin estävää, ja Collinus-herra sulki ja avasi suutansa kuin aikoen puhua. Ennenkuin kukaan kuitenkaan ehti tehdä mitään, Beata ojensi kätensä Niilo-pappia kohden, ja tämä nousi raskaasti, niin että penkki natisi, ylimmälle istuimelle hänen viereensä. Vetäen Beatan hellästi ja suojelevasti puoleensa hän sitten viittasi kansalle kuin aikoen ryhtyä puhumaan.
Silloin Collinus-herra sai sanoiksi:
– Viekää hänet pois! Hän, poloinen, ei ymmärrä häiritsevänsä jumalanpalvelusta.
Rättäri nousi ja suntio sekä muutamat kuudennusmiehet tunkeutuivat epävarmoina lähemmäksi, kuitenkin pysähtyen, kun Niilo-herra sanoi:
– Minä olen vielä tämän seurakunnan kirkkoherra ja minulla on oikeus, jos tahdon, kääntyä tältäkin paikalta kuulijaini puoleen. Pyydän siis, että saan häiritsemättä puhua puhuttavani. Tietäkää, että julkinen rippi ja katumus ovat vähin, mihin syntisen on minun asemassani turvauduttava päästäkseen edes toivomaan anteeksiantoa ja sovitusta.
– Kuulettehan jo tuosta, ettei Niilo-herra ole järjillään, huusi saarnatuolista tähän Collinus-herra. – Vaadin teitä viemään hänet hoitopaikkaansa!
– Ei, sanoi tähän odottamatta ja lujasti Ison-Hiiden nuori isäntä. – Vaadin puolestani, että seurakunnan laillinen kirkkoherra saa puhua kenenkään estämättä.
Niilo-herra viittasi uudelleen ja kohiseva kansa hiljeni. Sitten hän nousi seisomaan ja tarkasteli korkealta paikaltaan seurakuntaa ja kirkkoa, ilmeisesti syvän liikutuksen vallassa. Odotus kävi yhä jännittävämmäksi, kunnes hän vihdoinkin pääsi tunteidensa herraksi ja aloitti.
45
"Ei ole ihmettelemistä, että hämmästyitte nähdessänne minun äsken polvistuvan häpeäistuimen eteen ja sitten nousevan huoruudesta, lapsenmurhasta ja noituudesta syytetyn nuoren naisen – melkein vielä lapsen – rinnalle. Luulen kuitenkin hämmästyksenne häipyvän, kun saatte kuulla selitykseni, ja teidän tulevan ajattelemaan samoin kuin minä, ettei tämä musta penkki olekaan tällä kerralla häpeäistuin, vaan viattomuuden alttari, jonka ääreen meidän kaikkien on polvistuttava. Sillä samoin kuin tuolla – Niilo-pappi osoitti alttaritaulua – ristiinnaulittiin Jumalan karitsa, täällä on ristiinnaulittu ihmisen karitsa, valkoinen vuona, joka ei ole synnistä mitään tiennyt..."
– Niilo-poikani, keskeytti hänet Collinus-herra, vaikene ja tule alas. Jos muistat olevasi pappi, ymmärrät menetteleväsi sopimattomasti. Tule, niin vien sinut kotiisi rauhoittumaan. Siellä saat puhua, mitä tahdot. Mutta Niilo-pappi ei kuunnellut häntä, vaan jatkoi: "Tullessani piispan toimesta Lehviälän pitäjän kirkkoherraksi olin nuori ja kokematon enkä siis voinut ymmärtää, vaikka sitä tosin aavistin, tehneeni väärin siinä, että olin ikäänkuin ostanut tämän viran avioliitolla Leena-emännän kanssa eli teolla, joka oli väärä Jumalan ja ihmisten edessä. Olin vannonut rakastavani häntä myötä- ja vastoinkäymisessä, vaikka olin ollut selvillä siitä, ettei nuori mies voi rakastaa vanhaa naista siten kuin aviopuolison tulee, ja olin siis tehnyt väärän valan. Leena-emännän viisauden ja hyvyyden ansiosta, jota en milloinkaan lakkaa kiitollisena muistelemasta siitä huolimatta, että palkitsin sen hänelle kurjasti, elämämme kuitenkin kului häiriöittä ja rauhallisesti siihen saakka, kunnes tunteeni heräsivät niinkuin nuorille kuuluu eli kun rakastuin rippikoululapseeni, tähän Beata Magdalena Lemmittylään, joka nyt kärsii tässä rinnallani minun vuokseni..."
Hämmästyksen ja tyrmistyksen kohina lainehti kirkossa. Pilli-Hartikka tunkeutui Vapun seuraamana mustan penkin lähelle ja molemmat katsoivat Niilo-pappiin kasvoilla kummallisesti sädehtivä ilme. Collinus-herra, joka oli tullut lähelle, huusi käskevästi "hiljaa!" ja yritti temmata Niilo-pappia alas, mutta tämä riuhtaisi nuttunsa liepeen irti hänen kädestään. Ison-Hiiden isäntä tuli penkistään ja viittasi tiukasti kirkkokansaa hiljentymään. Beata oli kohottanut katseensa ja kätensä Niilo-papin puoleen ja ilmeili tuskaisesti kuin estääkseen häntä jatkamasta. Mutta kun seurakunta alkoi odottavasti hiljentyä, Niilo-pappi jatkoi:
"Rakkauteni oli aluksi niin salaista, etten uskaltanut tunnustaa sitä itsellenikään, ja niin puhdasta, että palvoin Peataa sydämessäni juuri siten kuin enkeliä on palvottava. Mutta vähitellen se kiihtyi, kunnes lopuksi muuttui intohimoksi, joka ei sammunut ennenkuin oli saavuttanut tarkoituksensa. Ei se, että olin pappi ja aviopuoliso, ei tunnon alituinen nuhde, ei Beatan torjuva ja rukoileva puhtaus ja viattomuus, ei Leena-emännän huolehtiva ja vartioiva katse, ei mikään voinut pidättää minua tästä synnistä. Niin poljin jalkoihini kukkasen, jonka nyt näette tässä taittuneena ja lakastuneena. Hänen syyllisyydestään ei siis voi olla puhettakaan, vaan kaikki on minun aiheuttamaani. Siksi kysyn uudelleen: Voitko antaa minulle anteeksi, Beata Magdalena Lemmittylä?"
Kirkkokansa, joka oli vavisten, hengitystä pidättäen, kuunnellut Niilo-papin tunnustusta, säikähtyi nyt ja alkoi kohista levottomasti, kun Hartikan Vappu yhtäkkiä kirkaisi rajusti ja heittäytyen mustan penkin alaistuimelle polvilleen alkoi itkeä hillittömästi ja halata Beata Magdalenan jalkoja. Vasta hetken kuluttua häntä miettiväisesti katseleva Niilo-pappi pääsi jatkamaan:
"Minun on pakko totuuden nimessä sanoa, että ajatukseni ja koko sisällinen ihmiseni muuttuivat tuohon aikaan itsellenikin oudoiksi ja peloittaviksi. Kaiken sen valossa, mitä olen sittemmin kokenut, minusta tuntuu kuin minut olisi silloin ympäröinyt ja vähitellen saanut valtaansa saatanallinen henki, pimeyden voima, jota olin kykenemätön vastustamaan. Mutta siitä, mitä tein, minun ei kuitenkaan ole tarkoitukseni syyttää ketään, vaan lankeaa vastuu kaikesta itselleni. Jo rakastuessani Beataan tuskittelin sitä, että olin sidottu vanhaan naiseen, ja toivoin Leena-emännän kuolevan, jotta voisin ottaa Beatan puolisokseni. Kuta pitemmälle suhteemme kehittyi, sitä polttavammaksi tämä toivomus kävi. Mieleeni tuli itsestään ajatus surmata hänet. Haudoin tätä ajatusta alituiseen ja odotin sopivaa tilaisuutta, mutta sydämessäni oli sentään vielä siksi paljon tilaa tunnolleni, etten voinut tuollaiseen kauheaan tekoon ryhtyä. Mutta sitten Leena-emäntä sairastui, minkä johdosta minä kiihkeästi rukoilin, että Jumala nyt ratkaisisi kohtalomme kutsumalla hänet pois. Sen hän tekikin, mutta tavalla, jota en ollut osannut odottaa. Valvoessani vuoteen ääressä tulin näet sairaan puheista huomaamaan, että hän oli itse päättänyt mennä pois, uhrautua puolestamme, jotta minä ja Beata voisimme mennä naimisiin. Tuo hänen lääkkeensä, jota hän oli piian nähden sekoittanut, oli tosiasiassa kovaa myrkkyä. Huomatessani tämän jouduin ankaraan taisteluun, sillä minunhan olisi pitänyt estää tuo teko ja korvata rakkaudella se tylyys ja uskottomuus, jotka olivat ajaneet Leena-emännän tuohon jaloon, mutta kauheaan uhrautumisen aikeeseen. Mutta minä kunnoton en tehnyt sitä ja on siis tunnollani osuus Leena-emännän kuolemaan".
Kaamea, turtunut, pöyristynyt hiljaisuus vallitsi kirkossa. Ihmisten kurkkua kuristi eivätkä he saaneet liikahtaneiksi päästäkseen irti kuulemansa tunnustuksen aiheuttamasta painajaistunnelmasta. Pilli-Hartikka ja Vappu olivat lysähtäneet kumaraan ja Iso-Hiisi katseli Niilo-pappia pelkäävästi ja epäröivästi. Collinus puhui järkyttyneenä:
– Kenenkään ei pidä ottaa kirkkoherran puhetta täydestä, sillä hän ilmeisesti kertoo houreistaan, joita on nähnyt sairautensa aikana ja uskoo nyt tosiksi. Kaikki tietävät Leena-emännän kuolleen kovaan kuumeeseen, jota oli itse tavallisilla rohdoillaan lääkinnyt, ja Niilo-herran hoitaneen häntä uskollisesti. Uudelleen käsken viemään kirkkoherran pappilaan.
Kukaan ei liikahtanut. Niilo-herra jatkoi:
"Kysyt varmaan nyt, Beata, miksi hylkäsin sinut heti Leena-emännän kuoleman jälkeen, tahtomatta enää edes nähdä sinua ja mitenkään auttamatta ja tukematta sinua kärsimyksissäsi. Tein niin siksi, että sieluni oli joutunut sinua ajatellessani kammottavien houreiden valtaan, joissa esiinnyit kokonaan toisena kuin olin sinut tuntenut. Näistä harhakuvistani en voi nyt tarkemmin puhua. Sanon vain, että ne lopuksi puhkesivat tuoksi pimeäksi sairaudeksi, josta en muista muuta kuin saatanan lieskaavat silmät ja vuoteeni reunalla uskollisena ja anteeksiantavana valvovan Leena-emännän. Etkö näe häntä, kultaseni? Hän istuu vieressäsi ja rohkaisee ja kehoittaa minua kaikesta huolimatta puhumaan ja tunnustamaan koko totuuden".
Kirkkokansa kuunteli Niilo-papin kummallista rippiä ihmeissään ja salaperäisen pelon vallassa, sillä tavallisella järjellä arvosteltuina hänen sanansa eivät olleet tolkullisen puhetta. Monet nousivat seisomaan ja jännittäen katsettaan koettivat saada selville, istuiko Beatan vieressä ketään, mutta kun eivät nähneet mitään, painuivat taas tyhmistyneinä paikalleen. Collinus-herra ilmeili murheellisesti kuin sanoakseen, että "siinä sen nyt kuulette", ja peräytyi kauemmaksi kuin pitäen turhana enempää sekaantumista asiaan. Niilo-pappi ei näyttänyt huomaavan mitään, vaan heräten mietteistään jatkoi:
"Tästä johtui, etten ollut tukemassa sinua sillä hetkellä, jolloin yksinäsi, kotiväkesikin hylkäämänä, annoit elämän lapsellemme, jolloin jos milloinkaan nainen, äiti, kaipaa ja tarvitsee juuri sen apua, jolle on uskoutunut ja antautunut niin täydellisesti kuin se ihmiselle on mahdollista. Tästä johtui, etten ollut puolustamassa sinua silloin, kun sinua väärin syytettiin tahtomattasi avuttomuuden tilassa menehtyneen pienokaisemme kuolemasta ja sitten siitä kammottavasta asiasta, jota sanotaan noituudeksi ja joka on saatanan hirveä keksintö hänen pyrkiessään muuttamaan maailmaamme uudeksi helvetiksi ja perkeleittensä valtakunnaksi. Niinpä nyt, koettaen korjata tätä laiminlyöntiäni, julistan Jumalan ja tämän seurakunnan edessä sinut, Beata Magdalena Lemmittylä, viattomaksi kaikkeen siihen, mistä sinua syytetään, ja tunnustan itse olevani kärsimyksiesi aiheuttaja. Astu siis alas häpeäpenkiltä ja jätä minut tähän yksin, kärsimään sen oikeutetun rangaistuksen alkua, jonka olen teoillani ansainnut".
Beata oli lysähtänyt kumaraan eikä liikahtanut. Silloin Ison-Hiiden nuori isäntä meni tyynesti hänen luoksensa ja talutti hänet istumaan viereensä, kenenkään yrittämättä kieltää tai estää häntä. Niilo-herra odotti hetkisen ja puhui taas:
"Lopuksi tahdon sanoa ainoastaan sen, minkä olen tullut tämän surkeuteni aikana huomaamaan, että paholaisen valta maailmassa on todellakin suuri, suurempi kuin milloinkaan voimme kuvitella. Hän käyttää tätä valtaansa ja suunnatonta voimaansa vaikuttamalla ihmisten sydämeen. Sieltä pitäen hän synnyttää ajatuksia, aikeita ja lopuksi tekoja, jotka edistävät hänen suurta suunnitelmaansa eli kuten jo sanoin maailmamme valloittamista Jumalalta ja muuttamista helvetiksi. Hänen tekojensa tunnuksina ovat voiman oikeus, väkivalta ja vääryys heikompia kohtaan, viattomien syyttäminen rikoksista, lihanhimo, silmäin pyyntö ja elämän koreus. Loppumattomana jonona ihmiset vaeltavat helvettiin sitä leveätä tietä, jonka ovat täältä sinne rakentaneet Synti ja Kuolema, nämä sisar ja veli, joille esiäitimme ja -isämme avasivat lankeemuksellaan laajan työalan. Tämä aina muistakaa, rakkaat seurakuntalaiset, ja siis tarkatkaa alati sydäntänne, ettette olisikin juuri silloin, kun luulette olevanne hurskaimmillanne, eli niinkuin olette olleet tänään, itsensä saatanan asioilla..."
Kansa alkoi liikehtiä levottomasti, sillä pääovelta tunkeutui saapuville nimismies parin nihdin seuraamana. Tultuaan mustan penkin luo hän sanoi:
– Kirkkoherra pidätetään jumalanpalveluksen häiritsemisen ja niiden asioiden johdosta, jotka hän on puheessaan tunnustanut. Beata Lemmittylä viedään takaisin rättärin luo edelleen tutkittavaksi lapsenmurhasta ja noituudesta.
Sitten Collinus sanoi:
– Herran Pyhä Ehtoollinen vietetään ja jumalanpalvelus suoritetaan loppuun tavalliseen tapaan. Kiellän ketään seurakuntalaista poistumasta kirkosta.
Niilo-herra ei nähtävästi ensin tajunnut, mitä oli tapahtunut, ja katseli kysyvästi ympärilleen. Mutta kun hän tunsi vartijain kourat käsivarsissaan ja näki nimismiehen tylysti taluttavan horjuvaa Beataa, hänelle ilmeisesti selvisi, ettei hän ollutkaan kyennyt tunnustuksellaan pelastamaan Beataa. Hän pysähtyi äkkiä ja riuhtaisten irti kätensä kääntyi tuijottamaan alttarille päin, jossa Kristuksen veri valui rubiinipunaisena ihmiskunnan syntien sovitukseksi. Hän katsoi holveihin, joissa elämänpuun ritvat kiertelivät notkeina köynnöksinä ja kukat hehkuivat tulenliekkeinä, ja joiden hämystä loistivat surullisina ja itkevinä Beata Magdalenan ja Andreas Laurentiin silmät. Hän katsoi taivaankäkeä, joka valkeana anteeksiannon ja lempeyden lintuna heijasi nyt tyhjäksi jääneen mustan penkin yläpuolella, ja tuntien viiltävää, kuolettavaa tuskaa sekä aavistaen mustan hirviön olevan ilmestymäisillään tietoisuuteensa voihkaisi ilmoille sanomattoman masennuksensa. Vartijat tarttuivat häneen uudelleen ja silmänräpäyksen verran oli näkyvissä vaara, että pimeys valtaisi Niilo-herran ja hän aloittaisi rajun vastarinnan. Mutta katsottuaan vartijoitaan silmiin hän lysähti kumaraan ja seurasi heitä vastustelematta.
Ison-Hiiden isäntä ojensi tyrmistyneenä käsivarsiaan ja katsoi niitä kuin ei olisi voinut uskoa silmiään. Äsken hän oli mielessään syleillyt niillä kaipaamaansa olentoa, jonka vihdoinkin oli luullut saaneensa omakseen, rakastaakseen häntä korvaukseksi hänen kärsimyksistään sitä enemmän, mutta nyt ne olivat tyhjät – ainaiseksi tyhjät. Hän lähti menemään Beatan jäljessä kuin unissakävijä, tuontuostakin levittäen käsivarsiaan ja taas laskien ne raskaasti kuin ei se, jota hän oli kiihkeästi odottanut, olisi tullutkaan.
46
Kun Niilo-herran mielentila näytti asettuvan sellaiseksi, ettei hän enää raivonnut, vaan oli rauhallinen, hiljainen, kaikissa elämän tavallisissa asioissa järkevä ja toimeentuleva, hän sai palata pappilaan, omaan kotiinsa, jossa nyt asui kuten ennenkin, apulaisenansa Jere Kekomäki. Ainoa, minkä puolesta hän erosi "selväjärkisistä", oli murheellinen alakuloisuus, joka ei milloinkaan kirkastunut edes hymyksi, ja tapa puhella yksin ja keskustella näkymättömien kuulijoiden ja seuralaisten kanssa ikäänkuin he – keitä sitten lienevät olleet – olisivat olleet eläviä ihmisiä. Kyläläiset ymmärsivät tästä, etteivät Niilo-herran asiat olleet oikein, mutta eivät kyenneet selittämään, miksi he toisaalta pitivät Collinus-herraa täysin järkevänä siitä huolimatta, että tiesivät tämän kohmeloissaan puhuttelevan näkymättömiä pikku-ukkojaan, joiden nimet jo yleisesti tunnettiin, samalla tavalla kuin eläviä ihmisiä.
Niilo-herra istui taas kammiossaan lukupöytänsä ääressä, edessään iso Raamattunsa, jota nykyisin luki ahkerammin kuin milloinkaan ennen. Maalliset kirjat ja varsinkin ne, joista hän oli saanut yllykettä intohimolleen ja aikeilleen, olivat väistyneet kirja-arkun pohjimmaisiksi, sillä niiden näkeminenkin jo tuotti hänelle tuskaa. Hän oli huomannut olevan parasta unohtaa ne, sillä ne kiihoittivat hänen mieltänsä epäterveellisellä tavalla – siten, että kaukaa alkoi kuulua mustan hirviön saapumista ennustavaa oireellista jyminää. Hän tahtoi siksi kuljettaa henkeänsä vain sellaisissa seuduissa, joissa vallitsi helakka, ylimaallinen paiste ja selittämätön rauha, tuo kummallinen, virvoittava valoilmiö, joka tulvahtaa – hän tiesi sen kokemuksesta – sieluun jostakin tuonpuoleisuudesta ja antaa autuuden esimakua. Hän oli yrittänyt kertoa siitä monellekin, nimismiehelle, nihdeille, naapureille, mutta kukaan ei ollut ymmärtänyt häntä. Olivat vain katsahtaneet häneen ja toisiinsa merkitsevästi kuin sanoakseen, että "siinä taas kuulette, miten hänen laitansa on". Ainoat, jotka ymmärsivät häntä, olivat Beata, jota hän tosin ei ollut saanut puhutella paljoa, Hartikka-ukko, joka kuunteli häntä hartaasti ja risti silmiänsä, ja Collinus, joka selitteli maltillisesti tällaisen "sisällisen valon" olevan kyllä tunnettua uskonnollisen elämän, mm. mystiikan historiasta.
Niilo-herra muisteli kauhistuneena ja uupuneena, pää täynnä viemaavaa, kummallista vilinää, josta hän ei aina tiennyt, milloin se oli valhetta, milloin totta, niitä viikkoja, jotka olivat kuluneet mustan penkin sunnuntaista. Hän oli ollut silloin, mennessään kirkkoon, vakuuttunut siitä, että hän saa tunnustuksellaan vapautetuksi Beatan lapsenmurhaa koskevasta asiasta ja ihmisten mielen käännetyksi niin, ettei kukaan enää uskoisi syytettä noituudestakaan oikeutetuksi. Vielä hän oli ollut varma siitä – ei ollut osannut muuta ajatellakaan –, että hänet vangittaisiin ja tuomittaisiin Leena-emännän kuoleman johdosta. Mutta asiat eivät sujuneetkaan niin esteettömästi kuin hän oli kokemattomuudessaan otaksunut. Alkaneet kuulustelut olivat pian osoittaneet hänelle sen.
Tuskanhiki kohosi Niilo-herran iholle hänen muistaessaan, miten juuri se, että hän tahtoi pysyä mitä tarkimmin totuudessa, oli vaikuttanut täsmälleen päinvastoin kuin hän oli uskonut, eli koitunut Beatan turmioksi ja hänen omaksi pelastuksekseen. Samoin oli kaikki se, mitä Collinus oli todistanut – eikä Niilo-herra voinut väittää hänen valehdelleen –, koitunut hänen pelastuksekseen ja Beatan tuhoksi huolimatta siitä, että Collinus oli yrittänyt kaikkensa heidän molempien hyväksi. Lopuksi oli Beatan oma totuudenrakkaus ollut hänen suurin langettajansa. Leppymätön, tyly, tunteeton, julma Ajanhenki vihasi tietämättänsä totuutta ja poltti sen puhujat roviolla, mutta rakasti Valhetta, jonka hirveimmillä kukkasilla koristi tekopyhän rintansa samalla kertaa kuin huulet höpisivät rukousta ja käsi soitti ihmisiä jumalanpalvelukseen.
Hän käännähti yhtäkkiä katsomaan vanhoja pyhimyksiään, joita ei ollut pitkään aikaan muistanut. Syksyisen aamun kirkkaus virtasi valokimppuina niiden ylle, niin että niiden ruhjoutuneet, särkyneet kasvot näyttivät eläviltä, tarkkaavaisilta, syvästi harkitsevilta. Niilo-pappi ajatteli, että ne olivat hänen mietteidensä, aikomustensa ja tekojensakin ainoat todistajat ja samalla lahjomattomat tuomarit, hänen inhimillisten heikkouksiensa ja rakkautensa uskotut. Niissä asui salaperäinen henki ja niiden katse seurasi häntä tarkkaan. Niilo-herra tunsi nyt uskovansa sen ja katui tylyyttänsä niitä kohtaan. Miksi kieltäytyi ihmiskunnan kasvoille asettumasta se rauhallinen, lempeä, siunaava ilme, joka oli niille ominainen ja jonka hän ymmärsi ilmaisevan sydämen jalointa saavutusta, ja miksi vain piti valtaansa tunteettomuus, tylyys, julmuus? Miksi ei tuomarien kasvoilla asunut inhimillisyyden ymmärrys ja anteeksiantamus, vaan päinvastoin tylsyys ja epäinhimillinen tunteettomuus.
Niilo-pappi ei ollut kirkossa sanallakaan ilmaissut sitä harhaluuloansa, että hänkin oli pitänyt Beataa noitana. Mutta kuulusteluissa hän ei ollut voinut lopuksikaan tätä salata. Kun Beataa oli kuulusteltu hänen suhteestaan pappiin ja kiristetty puhumaan tarkkaan kaikki siihen vaikuttaneet seikat, hän oli lopuksi tunnustanut antaneensa Niilo-papille lemmenjuomaa. Syyllisyys Beatan lankeemiseen vierähti tämän johdosta kokonaan pois Niilo-papin harteilta Beatan itsensä osalle. Olihan pappi selvästi tullut noidutuksi eikä ollut senkään vuoksi vastuunalainen teoistaan. Hyvin uskottavaa oli, että papin hulluus oli saanut alkunsa tuosta juomasta, sillä tunnettu asiahan oli, että mm. ruumiinrasvalla syöttäminen saattoi tehdä ihmisen hulluksi. Oliko Niilo-herra ollessaan Beatan kanssa huomannut tämän ruumiissa noidan merkkejä? Piti puhua totuus eikä mitään muuta kuin totuus. Niilo-herran oli täytynyt myöntää olleensa tietoinen tuosta luomasta, joka tarkastettaessa oli löydetty Beatasta. Oliko hän silloin ajatellut mitään erikoista sen johdosta? Kyllä; hän oli säikähtänyt ja peläten toisin hetkin uskonut Beatan olevan noita, mikä luulo oli tuottanut hänelle suurta tuskaa. Oliko hänellä tiedossa Beatasta mitään muuta, joka ehkä viittaisi siihen, että hän on noita? Niilo-papin oli silloin täytynyt tunnustaa Beatan kertoneen, miten hän oli hämännyt äitinsä utelemiset keksityllä jutulla hienosta ritarista, jonka kanssa oli levännyt jossakin kaukana. "Tietenkin Hornassa?" oli tuomari kysynyt. Sitä ei Niilo-pappi uskonut. Oliko Beata puhunut hänelle toivovansa Leena-emännän kuolevan? Ei milloinkaan. Mutta oliko hän varma siitä, ettei Beata ollut noituudellaan herättänyt hänessä tällaista ajatusta? Oli, sillä Beata oli hyvyys ja puhtaus, kykenemätön kuvittelemaankaan sellaista.
Niilo-herra oli näin joutunut kysymys kysymykseltä kertomaan epäilyksistään, kauhunäyistään ja lopuksi käynnistään Hornassa, koska ei voinut valehdella. Vaikka hän koetti vaieta siitä, mikä koski Beataa, osasivat tutkijat, jotka pyrkivät osoittamaan juuri tämän syyllisyyttä, urkkia selville senkin. Niilo-papin kertomuksesta tuli lopuksi tutkijain käsityksen mukaan juuri se todistus, joka langetti Beatan. Collinus-herraan nähden he kyllä uskoivat kuvauksen merkityksettömäksi, sillä näkihän jokainen, ettei tuo vanha, tuttu jokamiehen ryyppytoveri voinut olla ei paholainen eikä noita, mutta Beataan nähden asia oli toinen. Vaikka kuvaus olisi ollutkin uni, se oli silti selvä ilmoitus siitä, että Beata oli paholaisen valittu. Miten tällaisesta voisi uneksiakaan, ellei se olisi totta? Olihan sitäpaitsi Ilmestyskirjakin näky eli uni, mutta kuka rohkeni väittää, ettei se ollut Jumalan pätevää sanaa?
Päästyään näin pitkälle tutkijoiden oli helppo tulla niihen käsitykseen, että Niilo-papin kuvaus Leena-emännän kuolemasta oli myös unta, pahaa unta, jonka todennäköisesti Beata oli noituudella aiheuttanut. Ja vaikka ei olisi ollutkaan unta, se ei olisi silti langettanut häntä. Todistettu asia näet oli, että Leena-emäntä oli ollut monta päivää kovassa kuumeessa, joka olisi joka tapauksessa surmannut hänet, hän kun oli vanha. Vielä oli todistettu Leena-emännän itse laittaneen lääkekuppiinsa tuota puheena ollutta juomaa, ja tiettävästi itse monen päivän aikana ryyppineen sitä. Ja kun lopuksi Niilo-herra oli ollut ei vain noiduttu vaan kauan mielisairaana eikä ollut täysin selvä vieläkään, ja oli tässä tilassa houraillut kaikenlaisia mielettömyyksiä, ja kun ei häntä vastaan ollut mitään muita todistuksia kuin hänen oma, yllämainituista syistä epäiltävä tunnustuksensa, joka ei sekään sisältänyt suoranaista tekoa, ei laki sallinut häntä sen perusteella langettaa. Hän pääsi vapaaksi siihen saakka, kunnes häntä vastaan ilmenisi mahdollisesti uusia, sitovia näytteitä.
Tutkijat tulivat vakuuttuneiksi Niilo-herran yhä jatkuvasta, vaikkakin nyt rauhallisesta mielisairaudesta erinäisistä tutkinnon kestäessä ilmenneistä seikoista ja varsinkin siitä, että hän joskus – vastoin sitä, mitä oli esim. kertonut käynnistään Hornassa – puhkesi vakuuttamaan, vieläpä kovasti kiivastuen, ettei sellaista kuin "noituutta" ollut olemassakaan. Kun kuitenkin Pyhässä Raamatussa kerran puhuttiin noidista ja ihmisistä, joihin perkeleet ja riivaajat olivat asettuneet, kun koko kristikunta oli vakuuttunut saatanan käyttävän noitia haureutensa ja muun pahuutensa välikappaleina, ja kun lisäksi Ruotsi-Suomen valtakunnan oikeusistuimet olivat antaneet jo sadoittain noitia langettavia roviotuomioita, niin miten saattoi täysijärkinen ihminen, vieläpä pappi, väittää tässä erehdytyn ja siis tuomitun viattomia? Ei suinkaan Turun piispa olisi tällaista menettelyä hyväksynyt eikä yleinen mielipide antanut sille poikkeuksetonta kannatustaan, jos se olisi ollut väärä ja viattoman oikeutta loukkaava. Mutta huolimatta näistä pätevistä perusteluista Niilo-herra pysyi kannallaan tuomiten noitien ahdistamisen hirveäksi pimeydeksi, joka juuri on saatanan kavalinta kylvöä. Vasta sitten, kun häneltä kysyttiin, myönsikö hän saatanan olevan olemassa persoonana kuten hän itse ja hommailevan asioillaan kuten kaikki muutkin, ja jos myönsi, niin miksi pimeyden ruhtinas ei siis johdonmukaisesti ja omalta kohdaltaan edullisesti ja järkevästi käyttäisi ihmisiä pahuutensa välikappaleina, hän näytti säpsähtävän ja vaikeni kuin olisi järjen valo silmänräpäykseksi vilahtanut hänen aivoissaan. Mutta pian hän taas lankesi entiseen hulluuteensa, raivosi noituutta vastaan ja itkien rukoili polvillaan tutkijoita armahtamaan Beata Magdalena Lemmittylää ja laskemaan hänet vapaaksi täysin viattomana kaikkeen siihen, mistä häntä syytettiin. Ainoa syyllinen oli muka hän, Lehviälän kirkkoherra, joka intohimossaan oli syössyt turmioon viattoman Beatan. Hänet oli tuomittava eikä Beataa, joka ei ollut milloinkaan tehnyt kenellekään pahaa.
Niilo-pappi vaikeroi muistellessaan näitä tutkimuksen vaiheita ja hänellekin luetun pöytäkirjan kohtia. Tutkijain johdonmukaista, kivikovaa käsitystä noituudesta ja Beatan syyllisyydestä ei voinut mikään järkyttää. Koko kylä oli tyrmistynyt kauhun valtaan, liikkumattomaksi, jäätyneeksi, nousematta puolustamaan viatonta. Ainoa, joka ilmaisi tässä suhteessa käsityksensä lujasti ja pelkäämättä, oli Ison-Hiiden isäntä. Beata ei ollut noita, joiden tuomitsemisessa oli varmaan usein erehdytty. Hänen mielestään oli hulluutta syyttää Beatan kaltaista lasta sellaisesta. Niilo-pappi sensijaan saattoi hyvinkin olla syyllinen siihen, mitä kertoi. Hän ei jättäisi asiaa tähän, vaan tekisi parhaansa Beatan pelastamiseksi. Näin Iso-Hiisi puhui oikein ja valistuneesti, kuten Niilo-pappi nyt hyvin ymmärsi, mutta hänen sanoihinsa eivät tutkijat panneet ollenkaan huomiota. Hän oli sitäpaitsi syrjäinen ja tytön aiottuna sulhasena jäävi, joten hänen sanoillaan ei ollut merkitystä.
Collinus-herra oli tutkijain edessä omassa alkuaineessaan kuin kala vedessä. Kirkkokohtauksen jännitys oli järkähdyttänyt häntä sen verran, että hänen oli täytynyt juoda rutommin kuin papille oikeastaan sopi, mutta siitä ei ollut vahinkoa, sillä se vain ikäänkuin norjisti ja rasvasi hänen liiasta pyhyydestä kangistunutta kielenkantaansa ja jäykistyneitä niveliänsä. Olipa hän myös kuulustelujen aattona ja alkajaisiksi tarjonnut tuomarille ja lautamiehille lukuisasti piripintaisia, helmeillen hersyviä ryyppyjä, selittäen näiden olevan aivan välttämättömiä älyn teroittamiseksi. Niilo-pappi oli ollut ymmärtävinään, ettei Collinus ollut tehnyt tätä ilman omia sivutarkoituksiaan, vaan että hän oli koettanut edes viinan avulla, kun muu ei näyttänyt tehoavan, herättää tutkijoissa inhimillisyyden tuntoa ja ymmärrystä ei vain omaksi vaan etenkin Beatan hyväksi.
47
Oveen kopautettiin ja sisään astui Jere Kekomäki. Niilo-herra katsoi häneen kummastuneena, sillä Jere oli riisunut papinviittansa ja pukeutunut entisiin ryysyihinsä. Hänen ilmeensäkin oli nyt entisellään, vapautuneena siitä hurskastelusta, joka oli ollut sen leimana hänen papillisena aikanaan. Muutenkin hän näytti päässeen luonnolliseen oloonsa, sillä väkevä viinanlemu uhosi hänen hengestään ja hän piti ovea hetkisen raollaan, ettei olisi likistänyt jäljessään tulevia Pikku-Niklasta ja Napraakelia. "Lekotelkaahan tuossa pieluksen päällä, että jaksatte kävellä", hän mutisi heille ja sieppasi samassa oven pielestä langan, jota alkoi taitavasti keriä. Hän riisui repaleisen konttinsa, heitti sen, kairalakkinsa ja sarvipääkeppinsä nurkkaan, istuutui, katsahti ympärilleen, olisiko Niilo-herran tuttu tinapullo lähettyvillä, ja kun ei ollut, sanoi pettyneenä:
– Lieneekö tullut syödyksi Lehviälän kuulua suolalahnaa liiaksi, kun janottaa niin turkasesti. Ei sinulla sattuisi olemaan viinaa, jolla härnäisin sitä, ja olutta, jolla sammuttaisin sen sitten, kun se olisi kiihtynyt tulisimmilleen. Tyhmät juovat pienimpäänkin janoonsa, mutta viisas viljelee ja kokoilee sitä saadakseen sen sammuttamisesta mahdollisimman suuren tyydytyksen. Muutenhan ei milloinkaan pääse kokemaan oikein kiihkeän janon tuskaa ja sen sammuttamisen sikäli yhä hienompaa nautintoa. Olen paljon mietiskellyt juomisen filosofiaa ja luullakseni päässyt siinä erinäisiin tuloksiin.
Hän kaivoi esiin piippunsa, massinsa ja tuluksensa, ja alkoi kätevästi valmistautua polttelemaan. Sitä tehdessään hän puheli:
– Jumalalle kiitos, että entiset tupakkani riittivät uuteen satoon, jonka olen viime viikkoina korjannut ja lopullisesti hautonut ja kuivannut. Ensimmäisen kerran Lehviälän pitäjässä viljeltiin tupakkaa, mikä on merkkitapaus sen historiassa. Se ei ole varsin helppo asia, sillä tupakka vaatii väkevän maan ja on arka kylmälle. Mutta tunkioiden reunoista ja portaiden päistähän sain riittävän höystöistä multaa ja hallalta varjelin komeina pohottavat lehdet sillä, että sieppasin ne pois juuri kun se aikoi viedä niistä voiman. Katselet varmaan minua noin oudostellen siksi, että olen heittänyt pois papintakin ja pukeutunut vanhoihin rytkyihini?
Hän poltteli hetkisen kuin palkeilla ja puheli sitten:
– Ei voitane syyllä sanoa, etten olisi hoitanut virkaasi hyvin ja täryytellyt omiatuntoja yhtä tarmokkaasti kuin paras rumpali. Turhasta et ole maksanut minulle palkkaa, sen myöntänet. Mutta hurskaudestani huolimatta tai oikeammin juuri sen vuoksi on oloni tuntunut, jos tunnustan toden, ahtaalta ja ikävältä. Olen taas kerran kokenut, että kaikista elämän päätekijöistä on minulle tärkein vapaus. Siihen totuin nuoruudessa teinimatkoilla ja miehuudessa ulkomailla, jossa vaelsin muiden civisten kera yliopistosta toiseen vapaana kuin taivaan lintu. Ei ole hauskaa pakottaa aina naamaansa hurskaaseen irvistykseen, ei pidättää itseään kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissakin sopivaisuuden rajoissa, jotka kaiken muun ohessa estävät reilun ja raittiin humalan, ei yleensä olla aina siisti ja jumalinen ja siveellinen ja jos mitä. Ihminen ikävystyy siitä ehdottomasti. Mutta niin kauan kuin olit sairas, tahdoin hoitaa virkaasi auttaakseni sinua, sillä olin sentään tutumpi ja halvempi sijainen kuin joku aivan tuntematon ääliö, jonka piispa olisi paremman puutteessa voinut toimittaa tänne ihmisten kiusaksi. Kun nyt kuitenkin olet parantunut lopullisesti, kuten uskon, aion luovuttaa valtakirjani piispalle takaisin ja ehdottaa, että saisit virkasi jälleen. Lähtekäämme yhdessä Turkuun, jotta saat varmemmaksi vakuudeksi näyttää itseäsi piispalle kuten Mooseksen kirjan parantunut pitalinen papille. Ja onhan meillä sinne muutakin, vielä tärkeämpää – hyvin tärkeää – elämän ja kuoleman asiaa...
Collinus-herran ääni tyrehtyi kummallisesti ja hän alkoi keriä kiihkeästi. Niilo-pappi sanoi:
– Huomenna varhain oli päätökseni lähteä Turkuun saattamaan Beata-raukkaa ja toimimaan hänen puolestaan. Ehkä siellä pääsee valistuneempi mieliala vallalle ja tuo mieletön noituussyyte raukeaa. Luulin sinun jäävän, kuten kyllä välttämätöntäkin olisi, tänne hoitamaan edelleen virkaani, mutta olkoot vain muutaman sunnuntain menot pitämättä tämän kipeän asian vuoksi. Tilitetään sekin asia piispalle.
– Lähdemme siis yhdessä aamulla varhain taivaltamaan kohti vanhaa Turkua. Siitä tulisi hauska matka, ellei Beata-raukkaa uhkaisi niin hirveä kohtalo. Ison-Hiiden Tuomas kuuluu myös lähtevän, mutta Beatan vanhemmat eivät. On sentään kovaa heittää tuollainen lapsiraukka ihan turvattomaksi. Ne eivät ole tahtoneet mielellään päästää sinua hänen luokseen?
– Eivät, Niilo-pappi vastasi hiljaa. – Pitävät meitä melkeinpä rikostovereina. Sitäpaitsi noituuden uho on hänestä muka niin suuri, että rättärin taloon on ilmestynyt pahaa, märkäpäistä syyhyä. Varikset ja naakat kiertelevät pilvenä talon ympärillä ja pitävät taukoamatonta ääntä. Kukkaset kuihtuvat ikkunalla ja lasten silmät menevät kieroon. Nimismies näkee kamalia unia ja nihdin akka on tehnyt keskoset. Siksi ei minua ole viime aikoina päästetty lähellekään, sillä olisihan sairauteni voinut uudistua. Mutta aamulla varhain lähdemme yhdessä saattamaan häntä ja matkalla rättäri kyllä sallii puhutella häntä.
– Vieläkö Leena-emäntä istuu vuoteesi reunalla?
– Kyllä istuu ja on muutenkin seurassani. Sinun ei pidä luulla häntä miksikään mielisairaan harhanäyksi, vaan hän on, kuten entinen Beata Magdalena ja pater Andreas, todellinen henki, joka rakkaudesta minuun on tehnyt itsensä minulle näkyväiseksi. Luulisi olevan helppoa uskoa tällaista, jos kerran uskoo noituuteen.
– Aivan niin, tuumi Collinus aprikoivasti. – Minulla ei ainakaan ole halua epäillä sanojasi, sillä näenhän itse Pikku-Niklaan ja Napraakelin selvästi näillä ruumiillisilla silmilläni. Mutta leikki sikseen. Koska edessämme on ankara matka, niin eikö olisi syytä kylpeä lähtösauna ja ottaa sen ohella ja päälle erinäisiä sydäntä vahvistavia tippoja? Harvat inhimilliset ehdotukset ovat käsittääkseni niin pätevästi perusteltavissa kuin tämä. Voi Beata-raukkaa, pientä vuonaparkaa! En voi olla hetkeäkään muistamatta häntä.
48
Nimismies touhusi rättärin pihalla sijoittamassa Beataa rakkarinkärryille. Beatalla oli ranteissa ja nilkoissa raskaat kahleet, jotka oli yhdistetty vitjoilla uumilla olevaan rautavyöhön. Tästä hänet sitten oli kiinnitetty kaksilla ketjuilla istuimeen. Nimismies oli vakuuttunut, ettei Beata voinut karata mikäli oli oikea ihminen. Jos hän taas oli paholainen, eivät minkäänlaiset kahleet voisi häntä pitää. Vaikka vyörauta olisi sormustimen kokoinen, hän luisuisi läpi siitäkin kuin kastikainen.
Varhaisesta aamusta huolimatta uteliaita kokoontui katsomaan noidan lähtöä viimeiselle matkalleen. Kaikkihan he tunsivat Lemmittylän Beatan eikä heissä ollut ainoatakaan, joka ei olisi saanut häneltä osakseen ystävällisyyttä. Mutta tuntematon, kammottava tyrmistys oli vallannut heidät nyt ja muuttanut Beatan heidän silmissään kauhua herättäväksi salaperäiseksi olennoksi. Iljettävien kertomusten saastaa oli tarttunut häneen pöyristyttävänä taikuuden homeena, niin että jo hänen paljas näkemisensä aiheutti vilunväreitä.
Oli kuitenkin eräitä, joihin tämä ei vaikuttanut.
Pilli-Hartikka oli jättänyt karjansa tielle ja tullut hyvästelemään Beataa. Välittämättä nimismiehen ja rättärin kiertelyistä hän tunkeutui tyttärensä kanssa kärryjen luo ja halaten Beataa vyötäisiltä painoi päätänsä hänen helmaansa.
– Voi kultaseni, hän sanoi hilliten liikutustaan, nämä ovat samat kahleet, joihin sidottuna äiteeni vietiin pois. Vaikka sinun on nyt käynyt näin, niin jaksatko silti uskoa Jumalan rakkauteen?
– Jaksan, Beata kuiskasi, sillä onhan hän antanut minulle takaisin Niilo-herran. Ethän, Hartikka-ukko, usko, että olisin surmannut lastani ja olisin noita? Ethän sinäkään, Vappu, usko minusta niin rumaa ja pahaa?
– Emme usko, kuiskasivat molemmat. – Olemme päinvastoin varmat siitä, että olet puhdas ja viaton kuin pyhä neitsyt. Rukoile puolestamme, kun tulet sinne, mihin kuulut.
– Samoin te minun puolestani! Eikö äiti ole tullut edes hyvästelemään? Voi äiti, äiti, kuinka saatat olla niin kova! Hartikka, viettehän isälle ja äidille jäähyväiseni. Sanokaa heille, että vaikka he ovat minua väärin tuominneet, en silti moiti, vaan koetan ymmärtää heitä. Olenhan tuottanut heille niin suuren häpeän ja murheen. Mutta niin huono kuin olenkin, olisin silti tahtonut nähdä äitiä vielä viimeisen kerran. Ja isää! He olivat minulle aina niin hyviä. Ja Lemmittylässä oli niin hauskaa ja onnellista siksi kunnes... Kas, tuolla tulee Tuomas...
– Tuletko sanomaan minulle hyvästiä, Tuomas? hän kysyi Ison-Hiiden isännältä, joka matkatamineissa tuli hänen luokseen.
– En, vaan saattelemaan sinua Turkuun, vastasi Tuomas. – Kontissani on eväitä sinuakin varten, sillä tuskinpa sinusta on kukaan huolta pitänyt.
– Täällä on kärryjen pohjalla heinissä kova hevosenleipä, vastasi Beata nöyrästi. – Rättäri pistelee paloja suuhuni, kun en jaksa kahleilta nostaa kättäni.
Ison-Hiiden isäntä karahti tulipunaiseksi ja hänen otsasuonensa pullistuivat. Hän sanoi matalalla äänellä nimismiehelle, joka pälyili rauhattomasti:
– Me puhumme tästäkin asiasta toiste...
– Tuolla tulevat Niilo- ja Collinus-herra, sanoi Beata ja ilo väreili hänen äänestään.
Niilo-herra tuli kärryjen luo, ojensi Beatalle molemmat kätensä ja kuiskasi ne sanat, joilla hän nyt aina ensimmäiseksi tervehti Beataa: "Voitko antaa minulle anteeksi, Beata Magdalena Lemmittylä?" Collinus-herra kumartui hänen puoleensa ja supatti hänen korvaansa jotakin, minkä johdosta vaisu hymy lennähti silmänräpäykseksi Beatan valjulle, kuihtuneelle muodolle.
Sitten rakkarikärryt lähtivät liikkeelle vierien verkalleen portille, jonka pielessä olivat polvillaan Hartikka-ukko ja hänen Vappunsa.
He astelivat sumuisten peltojen läpi suikertelevaa tietä ja tarkastelivat surumielin sydämensä pohjatonta alakuloisuutta. Collinus-herra jatkoi edellisenä iltana koskettamaansa ajatusta siitä, miten valheelliseksi myötätunto tahtoo muuttua silloin, kun sillä pyritään korvaamaan onnettoman todelliseen auttamiseen välttämätön teko.
– Se voi, hän sanoi, silmänräpäykseksi rohkaista onnetonta, mutta on teholtaan paljoa tärkeämpi itselleen myötätunnon lausujalle, koska se näet herättää hänessä miellyttävän hyveellisyyden tunteen.
– Tulevat sukupolvet vapautuvat harhoista, turvaavat viattomuuden ja menettelevät rikollisiakin kohtaan laupiaasti ja lempeästi, mumisi Niilo-herra ajatuksiinsa vaipuneena.
– Mahdollisesti, vastasi Collinus-herra; ainakin toivoisin niin. Pelkään kuitenkin, että verenhimo vain muuttaa muotoaan, hakee tyydytyksensä siistimmin keinoin, katoamatta milloinkaan kokonaan ihmisluonnosta. Meidän aikanamme ihmiskuntaa rasittavat uskonnollinen suvaitsemattomuus ja taikausko; tulevaisuudessa ollaan todennäköisesti uskonnon asioissa välinpitämättömiä ja taikauskokin on joskaan ei kadonnut niin ainakin lieventynyt ja muuttanut muotoansa ja kohteitansa. Verenhimo ei ole kuitenkaan katoava, vaan etsii verukkeikseen muita syitä kuin nuo mainitsemani – esimerkiksi vapauden.
He kulkivat väsyvin askelin syksyistä taivaltaan, jonka yllä retkeilivät raskaat, sateiset, murheelliset pilvet. Turhaan Collinus-herra koetti kohottaa ystävänsä maahan masentunutta mieltä parhaimmillakaan kevennyskeinoillaan, sillä Niilo-herra kuuli vain hänen äänensä mäkättävän kaiun, mutta ei jaksanut vastaanottaa hänen ajatuksiaan. Huomattuaan lopulta tämän Collinus mäkähti surullisesti ja vaikeni, antaen täyden vallan niille alakuloisille mietteille, joita hän oli koettanut pajatuksellaan tunkea pois omastakin tajunnastaan. He olivat oudon, kummallisen näköisiä siinä kulkiessaan; koirat haukkuivat heitä kiivaasti ja varikset kiertelivät tutkivan näköisinä, ihmettelevästi raakkuen, heidän ympärillään kuin haluten välttämättä tietää, mikä oli tämä kummallinen kulkue: raskaasti kahlehdittu tyttö rakkarinkärryillä ja jäljessä kolme miestä, pappi, talonpoika ja paholainen.
49
Beata istui pyövelin tuvan nurkassa pienenä, kyyristyneenä, säikähtyneenä kuin käärmeen katseesta liikkumattomaksi tyrmistynyt pikkulintu. Rättäri oli ensin vienyt hänet niinkuin pitikin linnan vankilaan, mutta kuultuaan hänen olevan noita olivat siellä olevat portot ja parittajat, lapsenmurhaajat, varkaat ja muut naisrikolliset nostaneet hirveän elämän. He eivät tahtoneet noitaa seuraansa, sillä siitä voisi koitua heille kuka tiesi mitä pahaa. Siihen heidän ei tarvinnut alistua, sillä se ei kuulunut missään tapauksessa heidän rangaistukseensa. He olivat kyllä tehneet rikoksia ja syntiä ja saisivat niistä aikanaan tuomionsa, mutta he tahtoivat siitä huolimatta varjella kuolematonta sieluaan eikä sallia sitä saastutettavan perkeleen morsiamen läsnäololla. Saatanahan voisi tulla yöllä avaimenreiästä häntä rakastelemaan ja sitä näkyä eivät sentään heidänkään tosin paljoon tottuneet silmänsä sietäisi. Vaikka esivalta ei tällaisia vartioitaviaan kohtaan osoittanutkaan erikoisempaa hienotunteisuutta, se kuitenkin tässä tapauksessa höristi huomaavaisesti korviaan. Noidan sijoittamisesta kristittyjen joukkoon saattoi todellakin koitua ikävyyksiä itsellensä esivallalle, minkä vuoksi oli parasta lähettää noita kaupungin vankilaan, jossa hän muuten oli lähempänä oikeuspaikkaa. Mutta täällä kieltäydyttiin jyrkästi ottamasta Beataa vastaan, koska hän ei kuulunut kaupungin omiin asukkaisiin ja vankila oli sitäpaitsi täynnä henkihieveriin tapelleita ylioppilaita ja kisällejä. "Viekää hänet suoraan Mestari Pietarille", sanoi nihti, "sillä tämän haltuun hän kuitenkin joutuu". Niin siis rättäri ajaa koluutti kaupungin tullin ulkopuolella olevalle yksinäiselle mökille ja koputti oveen. Kun hän sen auettua varovaisesti raolleen oli ilmoittanut asiansa ja kuka tuotava oli, ovi aukeni hetkisen epäröinnin jälkeen kokonaan. Rättäri irroitti ja nosti Beatan kärryiltä ja samalla myös ovelle saakka, koska Beata tuntui hänen käsivarsiinsa perin voimattomalta, melkein hervottomalta. Ovesta hän ei kuitenkaan tahtonut mennä sisään, jolloin etehisen pimeydestä ojentui kaksi käsivartta ottamaan Beataa vastaan. Sitten ovi sulkeutui ja mökki jäi omaan kolkkoon yksinäisyyteensä ja lähestymättömyyteensä. Niilo- ja Collinus-herra sekä Tuomas saivat jäädä ulkopuolelle, ehtimättä hyvästelemään Beataa.
Beata oli todellakin ollut pyörryksissä, sillä vaikka hän oli jo kokenut monenlaisia raakuuksia ja kauhuja, ei tämänlaatuinen kuin nyt ollut vielä sisältynyt niihin. Pitkälliset sielulliset ja ruumiilliset kärsimykset olivat heikontaneet häntä niin, että hän oli vain varjo entisestään, vahakuvamainen tuonen tyttö, jonka vaiheilla asui kuolon kylmyys.
Herättyään hän huomasi lepäävänsä penkillä tavallisessa pienessä tuvassa, jota valaisi takkavalkea, syyspäivän harmaus kun ei jaksanut muuta kuin vähän häämöttää ikkunakalvon läpi. Takan ääressä hääri keski-ikäinen, kukkean näköinen nainen, ja pöydän ääressä istui mies, pää käsien nojassa, silmissä raskasmielinen ilme. Huomatessaan Beatan heränneen ja katselevan arasti ympärilleen hän sanoi:
– Älä pelkää, sillä täällä ei sinulle kukaan tee pahaa. Rättäri toi sinut siihen ainoaan paikkaan koko Turussa – Ruotsin valtakunnassa – koko maailmassa, jossa kukaan ei sylje päällesi, ei inhoa eikä pahoinpitele sinua, ei nimittele sinua noidaksi eikä millään tavalla loukkaa ihmisarvoasi. Olet sysätty yhteiskunnan ulkopuolelle, siihen samaan asemaan, jossa minäkin olen, ja sikäli myös irrallesi kaikesta siitä, mikä on tuolle yhteiskunnalle tunnusmerkillistä. Jumalan ei uskota pitävän meistä väliä, vaan meidät on jo eläessämme leimattu saatanan nimikoiksi. Kirkko ei salli haudata meitä siunattuun maahan eikä lue meille ylösnousemuksen lupausta, vaan meidät kuopataan raatojen joukkoon yhteiskunnan kaatopaikalle. Poikani ei voi valmistua mihinkään ammattiin, koska kukaan ei ota häntä oppiin, ja niin hänen täytyy jo nuoruudesta harjoitella pyöveliksi. Puolisokseen hänen pitää etsiä jostakin pyövelin tytär, koska kukaan muu ei tule hänelle. Mutta juuri siksi, että olemme näin vapautuneet ihmiskunnasta ja päässeet tarkastelemaan sitä ulkopuolelta, me olemme oppineet tuntemaan sen viat, ja sikäli myös sydämestämme halveksimaan sitä. Hyvä on, ettei pyöveli saa mennä naimisiin muun kuin omaan luokkaansa kuuluvan kanssa, sillä sitenhän säilyy puhtaana mestarimiesten jalo sääty, ainoa ihmiskunnan osa, joka näkee läheltä ja tietää, mitä on viattoman kärsimys. Kunpa ihmiskunnalla olisi yksi ainoa kaula ja se asetettaisiin pölkylleni, niin yhdellä ainoalla iskulla tekisin lopun siitä suvusta, joka väittää olevansa luotu Jumalan kuvaksi, mutta onkin olevaisuuden suurin vääryydentekijä ja murhamies...
Pyövelin katkera, mumiseva yksinpuhelu humisi Beatan korvissa sekavasti. Hän tunsi kuitenkin sen sävyn itseään kohtaan ystävälliseksi ja kysyi arasti:
– Ettekö siis usko minua noidaksi?
Pyöveli ja hänen vaimonsa katsoivat toisiinsa. Jälkimmäinen sanoi:
– Emme usko. Ei noitia ole olemassakaan. Papit ja muut oppineet miehet niistä vain hourailevat.
– Ettekö usko minun surmanneen lastani?
– Emme usko sitäkään, sillä olethan itse vielä lapsi. Mitä synnyttäessäsi teit, siitä et voi olla vastuunalainen, sillä et ollut silloin täydellä järjelläsi. Hullu ihmiskunta pitää ihmisen siittymistä ja syntymistä avioliiton ulkopuolella niin suurena häpeänä, että tyttöparat tekevät vaikka mitä salatakseen tilansa. Mieheni on mestannut kymmeniä sellaisia onnettomia ja tietää vakuuttaa heidän olleen petettyjä, viattomia tyttöraukkoja, kykenemättömiä vastaamaan teostaan. Heidän viettelijänsä olisi päinvastoin pitänyt mestata.
– Tekö sitten poltatte minut roviolla? kysyi Beata pyöveliltä avuttomasti ja lapsellisesti.
– Jos sinut tuomitaan siihen, minun on pakko tehdä se, vastasi pyöveli. – Mutta älä pelkää äläkä vihaa minua siksi, sillä teen sen kuin ystävä. Pidän huolta siitä, että kärsimyksesi eivät ehdi alkaakaan. Kuolema on sinulle suuri, lempeä vapahtaja, jonka syliin voit turvallisesti heittäytyä. Tulet huomaamaan sen samassa silmänräpäyksessä muuttuvan enkeliksi, joka kantaa sinut parempaan maailmaan, taivasten taivaassa odottavan Jeesuksen syliin. Siellä saat täyden korvauksen kärsimyksistäsi.
– Voi, kuinka te olette minulle hyviä! sanoi Beata hiljaa. – Nyt olen niin rauhallinen ja iloinen, kun sanotte, ettei kuoleman tarvitse ollakaan niin kauhea. Olen rukoillut sitä monta kertaa pelastamaan minua julmien ihmisten käsistä ja pari kertaa se on varmasti käynyt luonani, mutta on taas poistunut.
– Irroitetaan nuo julmat kahleet, sanoi pyöveli, että olosi tulee helpommaksi. Älä kammoa kosketustani, vaan muista, että olen ystäväsi. Voi lapsiriepu, miten kurja ja laiha olet – onneton pikku äiti. Oletko saanut käydä saunassa? Etpä tietenkään. Kuka nyt päästäisi noitaa saunaansa. Mene, äiti, ja pistä sauna lämpiämään, jotta saat kylvettää tämän lapsiraukan. Ethän yritä karata? Et. Katsos, siitä olisi minulle ikävyyttä ja itsellesi se olisi aivan hyödytöntä, koska sinut saataisiin heti kiinni. Nyt ovat kahleesi irti. Onpahan pahasti lyöttynyt nilkka. Se paranee kyllä pian, kunhan se kylvettyäsi voidellaan. Älä katsele noita seinällä olevia työkalujani, sillä ei niitä sinun asiassasi tarvita. Tulehan syömään, koska äiti näkyy pistäneen tuohon ruokaa. Sitten menet levolle, sillä olethan kuolemanväsynyt. Uni armahtaa usein paatuneintakin, vaikka tämä tietää aamun tuovan minut hänen ovelleen, saati sitten sinua, valkovuonaa, jonka pitäisi vielä nukkua kehdossa.
50
Beata tunsi saaneensa edes muutaman hetken turvan ja rauhan, ja koetti houkutella unta armahtajakseen. Mutta kipeä sielu, jossa väsymättä vilisi tuskan ja epätoivon kauhukuvia, ei tahtonut raueta lepoon. Tuliko sitten lopultakin uni vai ei, ja näkikö hän unia vai kuvitteli muuten, sitä hän ei tiennyt. Sehän ei merkinnytkään mitään, sillä unia tai kuvitteluja, muistoja tai näkyjä, samantekevää hänelle, kunhan ne vain soivat edes muutaman silmänräpäyksen sitä onnea, jota hän ei ollut löytänytkään elämänpuun ritvojen suhinasta.
Kuinka saattoivat isä ja äiti näin hyljätä hänet – isä, jossa asui häntä kohtaan niin paljon rakkautta, lempeyttä ja hyvää tahtoa, äiti, joka oli elänyt vain hänen vuoksensa? He olivat pahastuneet häneen hirmuisesti. Ensin Beata oli pelännyt isän lyövän häntä, sillä niin kovaksi ja julmaksi hänen hahmonsa oli muuttunut. Ja äidistä oli hävinnyt rakkaus ja sijaan oli tullut Lemmittylän emännän kuulu ylpeys. Jos kuitenkin kaikki olisi pysynyt salassa – lapsen syntymäkin –, he olisivat antaneet anteeksi ja naittaneet hänet Ison-Hiiden Tuomaalle. Mutta Beata oli karannut kotoansa tuntiessaan hetkensä tulevan, sillä hän oli ymmärtänyt äitinsä ja isänsä puheista, että he aikoivat toimittaa lapsen hiljaisuudessa tietämättömiin, ehkä surmata raukan. Sitä Beata ei voinut sallia, sillä hän tahtoi nähdä ja omistaa oman pienokaisensa. Hänen voimansa eivät kuitenkaan riittäneet ja niin lapsi kuoli. Jos tuomarit tietäisivät, miksi hän poistui kotoaan, he ymmärtäisivät, ettei Beata suinkaan ollut tahtonut surmata omaa pienokaistaan. Rakastaa hän oli aikonut sitä ja iloita, kun se olisi alkanut kasvaa ja kulkea hänen rinnallaan. Kerran hän olisi vienyt sen tuolle paikalle, jossa se oli saanut elämän, ja kertonut, minkälainen sen syntymä oli ollut. Se olisi silloin ymmärtänyt onnetonta pientä äitiänsä. Mutta lähtönsä syytä Beata ei ollut voinut kertoa tuomareille, sillä siitä olisi voinut tulla vahinkoa isälle ja äidille. Sitä Beata ei tahtonut, ei heille eikä kenellekään, vaan kaikille vain hyvää. Voi, ettei lapsi jäänyt elämään, ettei hän saanut sitä edes kunnollisesti nähdä. Itse hän tosin hylkäsi sen raukan huomattuaan sen kuolleen – pakeni pois säikähdyksissään, horjuen heikkoudesta, laahautuen äidin turviin. Lapsi jäi sinne latoon sinisenä, kylmänä, kädet nyrkissä, jalat käppyrässä, melkein samanlaisena kurjana raukkana kuin höyhenetön, laiha, pieni linnunpoikanen. Kukaan ei ole sitten suostunut sanomaan, minne se heitettiin. "Välipä tuolla, noidan kakaralla, joka on paholaisen sikiö!" Se jäi kastamatta ja vaille nimeä. Sanoivat sellaisten, varsinkin saatanan penikoiden, joutuvan ilman muuta helvettiin. Jumala ei pyydäkään muka tällaisia poloisia pieniä raukkoja omalle puolelleen. Kuinka ilkeitä ja julmia ihmiset voivatkaan olla, kun saattavat puhua tuollaisia hirveyksiä. "Että lapseni muka olisi paholaisen sikiö ja joutuisi sellaisena suoraa päätä kadotukseen? Se ei ole totta! Olen rakastanut Niilo-herraa sydämestäni ja rakastan vieläkin. Hänen lapsensa pienokaisemme oli, kuten hän on itse tunnustanut. Eikä lapseni ole joutunut kadotukseen, vaan on päässyt taivaaseen heti synnyttyään, tarvitsematta jäädä kymmeniksi vuosiksi kiusautumaan tähän pahaan maailmaan, jossa ihmiset pilkkaavat Jumalaa polttamalla hänen ja Jeesuksen nimessä toisiaan roviolla. Taivaassa pienokaiseni liihoittelee kuin perhonen kukkaniityllä. Sinne pääsen pian minäkin! Näen hänen katsovan tänne odottavasti ja huiskuttavan pikku kätösiään kutsuvasti. Kuinka suuret ja kirkkaat hänen silmänsä ovat – ihmeellisesti loistavat, ja kuinka suloisesti hän hymyilee, kuoppa poskessa! Tulen pian, lapseni, pian! Vain muutama kauhun ja tuskan hetki vielä ja sitten olen vapaa. Kiidän luoksesi kuin leivonen, joka on irtautunut ilkeiden lapsien julmasta jouhilaudasta. Olemme niin onnellisia, onnellisia, ja odotamme yhdessä Niilo-herraa, isääsi, jonka katseesta säteili minua kohden kuuma, herpaannuttavan suloinen rakkaus. Kerran hän tulee ja silloin olemme yhdessä kaikki kolme ja autuaina Jumalan ikuisessa kirkkaudessa. Sinne ei pääse irstas nimismies lypsättämään minua eikä ahdistelemaan minua juovuksissa muka kuulustelun varjolla..."
"Jos lapsi olisi jäänyt löytämättä, asia olisi ehkä pysynyt salassa ja isä ja äiti olisivat antaneet minulle anteeksi. He olisivat silloin naittaneet minut Ison-Hiiden Tuomaalle, jolle olisinkin nyt mennyt. Tiesiköhän Tuomas jo ennakolta, miten minun oli käynyt? Melkein luulen niin, sillä hän pyrki usein puhuttelemaan minua tavalla, jonka säälivää sävyä ei voi muuten ymmärtää. Kuinka hyvä Tuomas on! Kunpa olisin voinut rakastua häneen heti alusta kuten isä ja äiti tahtoivat, niin ei onnelleni olisi tullut minkäänlaista haaksirikkoa. Vasta nyt ymmärrän, miten turvallista olisi ollut elää hänen käsivartensa varassa ja miten iloiten ja avomielisesti avioliittomme olisi syntynyt. Ei olisi tarvinnut salailla mitään eikä taistella rakkauttansa vastaan, mutta ei olisi myöskään ehkä syttynyt sydämeen sitä tulta, joka polttaa tuhkaksi. Kuinka rakkaus onkaan outoa, peloittavaa, pyörryttävän suloista ja samalla tappavaa. Kuolema varmasti kulkee rakkauden rinnalla, lukemattomia kertojahan toivoin autuaimpina hetkinäni kuoleman tulevan ja ikuistavan onnemme sille sen korkeimmalle kohdalle, niin ettei se olisi enää tuntenut ei vähennystä eikä nousua. Se ei tullut silloin, sillä enhän toki sitä vakavasti tarkoittanutkaan, vaan sanoin vain noin ilmaistakseni, kuinka sanomattoman onnellinen olin. Ensimmäisen kerran muistan tehneeni niin silloin syksyllä omassa aitassani, jolloin satoi ja myrskysi kovasti. Aitassa oli niin turvallista..."
"Tuomas, Niilo-herra ja Collinus sanoivat aikovansa käydä piispan ja päätuomarin puheilla. Jumala, suo heidän onnistua ja tuomarien sydämen pehmetä, sillä tahtoisin niin mielelläni elää vielä. Vastahan olen päässyt alkuun, joten poismeno tuntuu raskaalta, vaikka olenkin saanut syyttömästi kärsiä. Pelkään tulen tuottamia kauheita kipuja, pelkään ihmisiä, jotka tuijottavat minuun tunteettomina kuin olisivat heidän silmänsä lasia, pelkään raakoja miehiä, jotka pitelevät minua miten tahtovat, välittämättä itkustani ja valituksestani. Miksi heidän sydämensä ei ollenkaan helly? Ei ole ainoatakaan luotua, jota kohdeltaisiin niin tylysti ja tunteettomasti kuin sitä, jota syytetään noituudesta".
"Mitä oikein lienee tuo, jota ne sanovat noituudeksi? Siitä onnettomasta lemmenjuomasta se sai alkunsa. Kunpa en olisi kuullut äidin supattavan siitä! Juuri se, että hän aikoi koettaa sitä minuun, teki minut ajattelemattomaksi ja ylimieliseksi. Ihan kiduttamalla ne yrittivät kiristää minulta tietoa, keneltä olin juoman saanut. Nimismies väänteli sormiani niin, että pikkurilli ripsahti poikki ja on jäänyt sitomatta. Mitäpä noidan sormia tarvitsisi sitoa, sillä pianhan hänet poltetaan! Nihti nipisteli ihoani hohtimilla ja väänsi pääni ympärille kapulalla solmuköyttä. En jaksanut enää huutaa enkä valittaa, vaan menin tainnuksiin. Silloin he lakkasivat, sillä jos he olisivat jatkaneet, minusta ei olisi jäänyt enää elävää tuomittavaa Turun korkeille herroille. Mutta sitä, keneltä lemmenjuoman sain, en sanonut, sillä siitähän olisi tullut vaaraa äidille ja Pilli-Hartikan eukolle, joka on ollut ystäväni vielä senkin jälkeen, kun muut olivat minut jo hyljänneet. Niinkuin Hartikka-ukkokin. Mistähän johtunee, että tällaiset halvat, poljetut ihmiset, sellaiset kuin tämä pyöveli ja hänen vaimonsa, ovat inhimillisempiä ja armahtavaisempia kuin oppineet tuomarit ja papit? Jos Raamatussa käsketäänkin noidat polttaa, niin tarvitseeko vieläkin tehdä niin? Ihmiset ovat kummallisia luullessaan syntymämerkkiä muuksi kuin mikä se on. Raa'at miehet etsivät ruumiistani jonkinlaista saatanan antamaa noidankerää, jonka muka olin kätkenyt johonkin, ja saivat tehdä sen kenenkään estämättä. Huusin isää ja äitiä avuksi, mutta turhaan. Vain Collinus-herran kuulin pidättelevän sekä lypsäjiä että noita tarkastajia ja ihmettelin sitä, sillä olin luullut häntä ilkeäksi. Tuleekohan milloinkaan sellaista aikaa, että ihmiset lakkaavat uskomasta perkeleeseen? Mistä ne saavatkin tuollaisia kauheita ajatuksia? Miksi eivät ihmiset voi olla rauhallisia ja hyviä, ja uskoa, että Jumala on rakkaus eikä tahdo kenenkään kadotusta, ettei saatanaa eikä helvettiä ole olemassakaan?"
"Niilo-herra onneksi heräsi kauheasta unestaan ja selkeni. Miten iloinen ja onnellinen olinkaan, kun hän ilmestyi kirkkoon ja tunnusti rakkautemme seurakunnan edessä. Siinä silmänräpäyksessä haihtui mielestäni kaikki häpeä ja sijan sai onni. Vaikka meitä ei olekaan vihitty, niin olemme nyt avioliitossa sekä Jumalan että seurakunnan edessä. Vihkiluvut eivät voi tehdä sitä täydellisemmäksi ja pitävämmäksi kuin se on. Niilo-herra on uljas mies, kun uskalsi tunnustaa minut vaimokseen kaikkien kuullen. Kuinka onnellinen olisinkaan, jos tuomarit armahtaisivat minut ja voisimme tuonnempana Niilo-herran kanssa oikein vihityttää itsemme. Silloin muuttaisin pappilaan ja alkaisin elää papin emäntänä kuin Leena-täti. Tekisin kaikessa kuten hän ja olisin yhtä hyvä kaikille kuin hän. Meille tulisi lapsia ja nähdessäni niiden kasvavan ja leikkivän muistaisin aina heidän vanhinta siskoaan, joka ei päässytkään elämään, vaan ilmestyy keväisin perhosena pappilan ryytimaahan ja asuu sen kukkasissa koko kesän. Varmasti tuntisin sen heti ja sanoisin lapsilleni, että 'tuo perhonen tuossa on teidän sisarenne, tuo, jolla on kultaista kimalletta valkosiivissään'. Vaan sellaista onnea ei minulle suoda, sillä olen luotu onnettomaksi. Minun täytyy nousta pyövelin kärryille vietäväksi hirsipuumäelle, jossa minut ehkä ensin ruhjotaan lyömällä kädet ja jalat murskaksi, ja viimeiseksi poltetaan. Pelkään hirveästi, mutta pyövelihän lupasi armahtaa ja surmata minut silmänräpäyksessä".
"Kun vain näkisin Niilo-herran vielä viimeisellä hetkellä, niin jaksaisin kestää kaikki. Kun saisin silloin hyvästellä hänet, niin sen jälkeen ajattelisin vain Jeesusta, joka varmaan tulisi tuekseni viimeisillä hirveillä hetkilläni. Katsoisin vain häntä, uppoutuisin hänen silmiinsä ja syliinsä, ja yhtäkkiä tuntisin ja näkisin, kuinka eteeni avautuisi tähtisiltä, jota pitkin lähtisin lentämään taivaaseen. Olisin saanut silloin valkeat, loistavat vaatteet ja hiukseni olisivat kuin kultaa. Minä kiitäisin, kiitäisin, ja sanomaton autuus asuisi rinnassani. Tuolta liihoittelisi jo vastaani se pieni valkea perhonen, jolla on kultakimalletta siivissään..."
"Leena-täti! Miten sinä olet tullut tänne? Tulit saattamaan ja rohkaisemaan minua? Voitko antaa minulle anteeksi, että rakastuin Niilo-herraan, vaikka hän oli sinun aviomiehesi ja siis minulta kielletty? En voinut sille mitään. Yhtäkkiä rakkaus tuli ja siinä olin sen vallassa voimatta vastustaa sitä. Häpesin kauheasti sinun edessäsi, sillä mehän petimme sinua. Näin silmistäsi, että tiesit asiamme, ja sitten ymmärsin sinun antaneen meille kaikki anteeksi kuin olisit ollut äitimme. Kuinka hirveä kiusaus Niilo-herralla onkaan ollut! Jos hän olisi langennut siihen todestaan, emme olisi enää saaneet rakastaa toisiamme, vaan olisimme tulleet kirotuiksi. Sano, Leena-täti, veikö sinut tauti vai menitkö pois omasta tahdostasi? Halusitko raivautua onnemme tieltä, kiltti, hyvä, rakas Leena-täti? Lupaa antavasi anteeksi sekä Niilo-herralle että minulle ja saatella minua roviolle asti. Ja sitten kun olen kuollut, sinun pitää alati varjella Niilo-herraa, ettei hän tee itselleen pahaa, ja vakuuttaa hänelle, että olen antanut kaikki anteeksi. Rohkaise Tuomastakin ja lohduta Collinus-herraa, jonka olen huomannut ystäväkseni, vaikka ensin uskoin aivan toista. Itse tietenkin olen aina Niilo-herran luona ja kanssani on pieni olento, meidän lapsemme, jonka silmät tuikkivat ihmeellisesti ja siivissä on kultakimalletta..."
"Keitä olettekaan te kaksi siellä Leena-tädin takana? Kuinka ystävällisesti ja herttaisesti te hymyilettekään minulle raukalle. Ette siis usko minun olevan noita ja paholaisen rakastettu, jolle tämä on antanut Hornassa kultakengät? Miten oudot vaatteet teillä on. Nyt tiedän, keitä olette. Niilo-pappi on kertonut teistä. Sinä olet sukumme varhaisin Beata Magdalena, joka uhrauduit kokonaan rakkaudellesi. Kuinka onnellinen mahdoit ollakaan! Ja sinä olet isä Andreas, joka otit tämän uhrin vastaan. Näen hyvästä katseestasi, että olit sen arvoinen. Painoitko kuolevan rakastettusi silmät kiinni sitten, kun niistä oli tuikahtanut sinua kohden rakkauden viimeinen säde? Hoiditko häntä uskollisesti siihen silmänräpäykseen saakka, jolloin kuolema tuli noutamaan häntä? Suritko häntä kuumin kyynelin ja rukoilitko polvistuen hänen vuoteensa ääressä? Rukoilen hartaasti teitä kolmea ottamaan seuraanne minunkin henkeni, jotta saisin asua vanhassa pappilassa ja kirkossa, tuulahtaa lohdutuksena Niilo-herran otsalla ja opastaa häntä sillä tiellä, joka ohuena lankana kulkee hautaa kohti. Voi, jos saisitte kätketyksi vähäisen tuhkani Beata Magdalenan hautaan! Vaikka ei enempää kuin hiiltyneen luunmurun, niin sittenkin. Tunnen, että silloin olisin kotona rakkaitteni läheisyydessä. Kenties isä ja äiti uskaltaisivat joskus, kun ei olisi ketään näkemässä, pistäytyä haudallani ja hetkisen muistella pikku Beataa, jolle ensimmäinen rakkaus tuli niin tuhoisaksi. Kun olin pieni, ei isäni liikkunut missään pihansa vaiheilla minun piipertämättä hänen jäljessään. Minun pieni käteni vei hänet mihin tahtoi ja vaikka kaatoi hänet pitkin pituuttaan nurmikolle, jos leikki muka niin vaati. Väsymättä hän jaksoi leikkiä kanssani jättiläistä ja tonttua, ja oli rakkaudessaan minua kohtaan ihan liikuttava. Mutta silti hän hylkäsi minut jyrkästi..."
"Kuinka paljon olenkaan saanut osakseni rakkautta ja onnea. Kun muistelen sitä, häipyy onnettomuuksien muisto olemattomiin. Olen kiitollinen kaikesta ja valmis lähtemään. Pyövelihän lupasi varjella minut tulen kauheilta tuskilta. Ihmisiin en katso enkä muuhunkaan, vaan pidän silmät ummessa ja kohdistan sieluni silmät ja rukoukset Vapahtajaan, joka odottaa rovion vieressä syli avoinna..."
51
Piispa oli muuttunut harmaasta valkotukkaiseksi ja -partaiseksi sen kesäpäivän jälkeen muutamia vuosia sitten jolloin Niilo-pappi oli ollut hänen luonansa sopimassa Lehviälän kirkkoherran virasta. Hänen kirjastohuonettaan ei syksyisen sadepäivän harmaus jaksanut valaista, vaan hänen pöydällään paloi rätisten kaksi talikynttilää. Hänen musta viittansa häipyi taustan tummuuteen kehystäen hänen valkoisen päänsä ja poimukauluksensa sitä selvemmin näkyviksi ja jyrkentäen piispanristin kultavälkettä yhä salamoivammaksi. Piispa oli sysännyt korkeaselkäisen tuolinsa kauemmaksi kirjoituspöydästä ja istui nyt huomaavaisesti, jännittyneesti eteenpäin kumartuneena, kädet hänen eteensä polvistuneen Niilo-papin hartioilla. Sikäli kuin Niilo-papin tuskainen, väliin nyyhkytyksiin keskeytyvä puhe jatkui, piispan kasvoilla kuvastuivat vuoroin murhe, suuttumus ja kauhu. Hän avasi suunsa kuin sanoakseen jotakin, mutta sulki sen taas tyrmistyneenä, vain ähkäisten kuin olisi edes siten koettanut hellittää liiaksi kohoavaa painetta. Vihdoin Niilo-herra vaikeni, mutta jäi edelleen polvilleen, pää painuneena vanhan piispan syliin. Silloin piispan kalpea, laiha käsi nousi ja alkoi silittää hiljaa ja hellästi Niilo-herran päätä kuin haluten rauhoittaa häntä. Piispa alkoi puhua:
– Tässä on pohjalla minun vikani, Jumala armahtakoon! Mea culpa, mea culpa! Minun ei olisi pitänyt tarjota sinulle tuota virkaa, siihen kun sisältyi moinen, suuriin lihan ja hengen kiusauksiin johtava ehto. Olisi pitänyt pakottaa lehviäläiset luopumaan tuosta ehdosta ja kertakaikkiaan tehdä siitä tavasta loppu. Tottapuhuen toivoinkin sinun kieltäytyvän myymästä itseäsi ja sinussa asuvan rakkauden mahdollisuuksia tästä hernekeitosta, ja olin ikäänkuin pettynyt, kun et tehnytkään niin. Minulle valkeni siinä, että kieltäytymisesi olisi ollut miehen teko, joka siveellisen voimansa kautta ja pakosta olisi tuottanut sinulle suuren tyydytyksen ja johtanut pysyvään onneen. Suostumalla ehdotukseeni jouduit heti alusta siveellisesti väärään asemaan ja luisuvalle pinnalle, joka lopuksi päättyi kuiluun. Suuri syyllisyys on täten langennut kannettavakseni ja katumukseni alkakoon heti anteeksipyynnölläni sinulta, rakas poikani. Rukoilen, älä kanna tästä syytettä päälleni Jumalan edessä!
– Jäin silloin siihen luuloon, että olit heikkotahtoinen, lähintä aineellista etua hengen päämääräin kustannuksella tavoitteleva onkija, ja poistin sinut mielestäni, niin kipeästi kuin se koskikin sekä isäsi että itsesi vuoksi. Siinäkin suhteessa huomaan nyt tehneeni sinulle suurta vääryyttä. Olit vielä heräämätön nuorimies, joka korkeintaan vain aavistit elämänpuun varjossa asuvia ihanuuksia, onnea ja onnettomuuksia, ja sellaisena varustautumaton kestämään kohdallesi koituvaa kiusausten myrskyä. Omasta aidosta siveellisestä voimastasi tuli riippumaan, miten siitä selviytyisit, ja sinulle on luettava ansioksi, että olet suoriutunut siitä edes näin. Voinpa lisäksi sanoa, että noususi seurakunnan edessä mustalle penkille Beatasi rinnalle ja julkinen rippisi oli juuri sellainen siveellinen teko, joka kohottaa suorittajansa kaiken kansan näkyviin ja tuottaa hänelle Jumalan anteeksiantamuksen siihenastisista synneistään. Silloin, poikani, nousit ylös elämäsi kuilusta ja aloitit sen parannuksenteon, jota ihmisen vaelluksen aina tulisi olla. Suhteestasi ja osuudestasi Leena-emännän kuolemaan sanon sen, että vilpittömän tunnustuksesi perusteella vapautan sinut täten kaikesta maallis- ja kirkkolaillisesta rikossyytteestä, koska sellaisen aihetta tässä ei ilmeisesti ole. Mutta lisäksi minun on sanottava, että siten et vapaudu hengen syytteestä, joka armahtamatta langettaa sinut. Olet tahtosi ja tunteidesi suunnalta syypää Leena-emännän kuolemaan ja siksi velvollinen tekemään katumusta ja parannusta siihen saakka, kunnes Jumala ilmoittaa sinulle anteeksiantonsa. Vaikka emme hyväksykään katolisten katumustöitä, velvoitan sinut viipymään vaimovainajasi haudalla joka kerta kun tehtäväsi sen suinkin sallivat. Ja kun hänen kaikesta päättäen vapaaehtoinen poistumisensa on ollut uhri sinun onnesi hyväksi ja siis johtunut onnettomasti aikaansaamastani avioliitosta, myös minä olen syypää hänen kuolemaansa ja pakotettu katumaan sitäkin tomussa ja tuhkassa.
Piispa pysähtyi, oli vaiti hetken aikaa, pyysi Niilo-herraa nousemaan ja jatkoi sitten matalalla, masentuneella äänellä:
– Tomussa ja tuhkassa, sanon. Mutta riittääkö se! Elämän kulussa synti asettuu synnin viereen niin tiiviisti, ettei muille teoille jää lomaa ollenkaan. Leveä tie kasvaa kasvamistaan, kun sen tekijöinä ovat olevaisuuden mahtavimmat mestarit, Synti ja Kuolema. Korskeana ja ylpeänä sitä vaeltaa piispakin, nilkoissaan, ranteissaan ja vyötäisillään rautarenkaat, joita ketjut yhdistävät, ja taluttajana sarvipää perkele, naamallansa riemun irvistys. Oi Jumala, miten harvalle mahdatkaan suoda autuuden! Ehkä et ollenkaan niille, joiden luulemme olevan siihen otollisia, meille ensimmäisen kiven heittäjille, vaan päinvastoin niille, joita pidämme perkeleen varmana karjana: syntisille naisille, saddukeuksille ja ryöväreille.
Hän kääntyi Niilo-papin puoleen ja kysyi:
– Siis uskoit välillä itsekin, että rakas Beatasi oli noita?
Niilo-pappi kertoi nyt laajemmin harhakuvitelmistansa, varsinkin unestansa, ja vakuutti palavasti Beatan syyttömyyttä. Piispa alkoi puhua äänellä, josta värähteli tuska:
– Tiedäthän, poikani, että kristinoppi on alusta saakka uskonut henkilölliseen perkeleeseen, saatanaan, joka kiusasi Jeesusta erämaassa ja jonka vaivattavaksi Jumala antoi Jobin. Jos luovumme uskomasta häneen ja hänen valtakuntaansa eli helvettiin, niin luhistuu samalla koko kristillinen teologia, joka kuten tiedät pohjimmaltaan perustuu olevaisuuden jylhään kaksijakoisuuteen, valkeuteen ja pimeyteen. Yhtä hyvällä syyllä kuin Jumalaan ja enkeleihin, joiden uskomme joskus – siitähän on Raamatussa todistuksia – ottavan ihmisen hahmon, meidän on uskottava perkeleeseen ja hänen käskyläisiinsä, jotka varmasti nekin joskus pukeutuvat ihmisiksi onnistuakseen työssään paremmin. Tunnettua on, että he muutaltautuvat erikoisen mielellään kauniiksi naisiksi, saavuttaakseen lihanhimolla päämääränsä. Kerrotaanhan Raamatussa, että Maria Magdalenassa asui yhteen aikaan seitsemän perkelettä, ja onhan olemassa paljon tosikuvauksia siitä, kuinka hurskaat erakot ja munkit – muista esimerkiksi Pyhää Antoniusta! – joutuivat yksinäisyydessään hekumallisten naisten kiusattaviksi ja murheellista kyllä myös usein lankesivat. Tämä usko perkeleen tehtäviin jonkinlaisena kristillisen elämän ylitarkastajana ja koettelijana on niin tärkeä, että voidaan sanoa kerettiläisten joutuneen roviolle siksi, että niin sanoakseni liioittelivat uskoansa Jumalaan ja laiminlöivät uskoansa perkeleeseen. Vetoan nyt selvään järkeesi ja kysyn, onko edes mahdollisuuksien rajoissa, että Raamattu, lukemattomat hurskaat miehet ja kirkko olisivat teologiassaan ja perkelekäsityksissään kokonaan erehtyneet ja että siis kaikki, mitä ne ovat tehneet pimeyden ruhtinaan mahtiaseman ahdistamiseksi, olisi ollut pelkkää harhaa? Jos vastaisit – päinvastoin kuin otaksun – kysymykseeni myöntävästi, minun täytyisi tehdä sinulle uusi kysymys, se, että eikö juuri tällaisen hirveän harhan syntyminen pakottaisi epäilemään vain saatanan olleen kyllin viekas sellaista aikaansaamaan? Kaiken summa on, poikani, että meidän on pakko uskoa perkeleeseen olevaisuuden pimeän puolen mahtina, ja sikäli myös siihen, että hän pukeutuu, jos tahtoo, ihmiseksi ja palkkaa ihmisiä välikappaleikseen. Hänen lihallinen yhteytensä naisten kanssa ja Horna-juhlansa ovat tästä johtuvia, itsestään selviä ja ymmärrettäviä seurauksia, niin kamalaa kuin tämä kaikki onkin.
Piispa huokasi, rummutti sormillaan tuolinsa käsinojaan, tuijotti rätiseviin kynttilöihin ja tuumiskeli:
– Ei pidä luulla saatanaa niin typeräksi, että se ottaa niskaansa vain ihmisen nahan, mutta säilyttää itsensä sen alla niin puhtaana, että kun vain neulalla pistää, niin heti pihahtaa tulikiven katku tuntuville. Ei, vaan kyllä hänestä silloin tulee ihminen läpikotaisin, sekä sielun että ruumiin puolesta. Silloin vasta hän on vaarallinen, koska maistuu ihmiseltä joka suhteessa. Ei siis se, että Beatasi on sellainen viattomuus kuin vakuutat, ole takuuna siitä, ettei hän ole noita. Siihen ei päinvastoin saa panna huomiota, sillä juuri viattomuutensa suojaanhan saatana piilottautuu, se kun on hänen pääaseensa. Etteivät ihmiset joutuisi aivan turvattomiksi, Jumala on säätänyt niin, että paholainen ei kuitenkaan saa hävitetyksi kaikkia merkkejään, vaan on pakotettu jättämään niistä muutamia siihen ihmiseen, johon on mennyt tai joksi on muuttanut itsensä. Tiedät, mitä merkkejä tarkoitan, ja olet myöntänyt niiden näkyvän Beatassa. Ne ovat nyt selviä tosiasioita, joista voidaan pitää kiinni ja joiden varaan on rakennettavissa jotakin pätevää, – selvempiä kuin esimerkiksi naisen puhtaus ja viattomuus, jotka ovat perin häilyviä ja vaihtelevia arvoja. Jos muut todistukset pitävät yhtä niiden kanssa, niin pelkään, että ihmiskunnan velvollisuus on Raamatun käskyn mukaan tuhota hänet.
Nähtyään Niilo-papin kasvojen ilmaisevan suurta murhetta ja hänen masentuneena luhistuvan kumaraan piispa jatkoi vapisevalla äänellä:
– Älä luule, poikani, minua kovasydämiseksi ja epäinhimilliseksi, sillä sellainen en ole. Jokaisen tällaisen saatanan uhrin vapautuessa pahan kahleista tulen pyhän ja puhdistavan voiman kautta ja siis kärsiessä kaikki ne tuskat, joita ensin vankeus ja oikeudenkäynti ja sitten tuli hänelle tuottavat, sydämeni vuotaa verta ja sieluni kauhistuu ihmisen julmuutta. Mutta minun on luotettava siihen, ettei Jumala voi sallia viattoman kärsivän näin, ja annettava kaiken mennä oikeusistuimen päätöksen mukaan. Kukaan ei olisi iloisempi kuin minä, jos Jumala esimerkiksi vesikokeessa ilmaisisi noidan olevan syytön.
– Mutta, kunnianarvoisa piispa, puhkesi nyt Niilo-herra puhumaan, vesikoe ei ilmaise mitään yliluonnollista, upposi uhri tai jäi pinnalle.
– Kuinka rohkenet, poikani, ilmaista näin oudon ja kapinallisen mielipiteen? kysyi piispa silmät pyöreinä kummastuksesta. – Tunnettuahan on, että jos noita, jolta on sidottu kädet ristiin ranteista nilkkoihin, heitetään veteen, hän voi pysyä pinnalla vain paholaisen kannattamana. Jos hän on viaton luonnollinen ihminen, hän uppoaa...
– Ja hukkuu! keskeytti Niilo-pappi.
– Niin, tavallisimmin hukkuu, myönsi piispa, mutta pelastuuhan silti hänen kuolematon sielunsa ja sehän on tärkeintä.
– Jos hän uppoaa eikä kohoa pinnalle, se johtuu siitä, että hän on vetäissyt vettä henkeensä. Jos hän kohoaa pinnalle, hän ei ole saanut vettä keuhkoihinsa, vaan niissä oleva ilma pitää häntä pinnalla. Tämän tietää jokainen uimataitoinen.
– Miten niin vähäinen ilma kuin keuhkoihin mahtuu voisi pitää pinnalla koko raskasta ruumista! Ymmärräthän, että paholaisen täytyy tukea ruumista ainakin hiukan, ellei enempää niin etusormellaan. Jättäkäämme tämä. Esimiehenäsi minun täytyy kehoittaa sinua lopettamaan kaikki seurustelu ja tuttavuus henkilön kanssa, joka on syytteessä noituudesta, olit vaikka kuinka syvästi vakuutettu hänen viattomuudestaan. Olen hyvin pahoillani sekä sinun että hänen puolestaan, mutta voimaton tekemään hänen asiassaan mitään. Hän on Jumalan kädessä ja kärsii kohtalon, joka on hänelle säädetty.
52
Syksyinen, sumuinen päivä alkoi kallistua illan puolelle. Piispan huoneen hämy muuttui pimeydeksi, josta sitä räikeämmin erottuivat kynttiläin räsähtelevät liekit ja piispan valkoinen pää. Niilo-herra nousi ja kysyi hiljaa:
– Teidän kunnia-arvoisuutenne ei siis voi antaa minulle mitään toivoa?
Piispa liikahteli tuolillaan tuskautuneesti kuin olisi ollut sairas ja sanoi alakuloisesti:
– Asetu minun sijaani. Voinko minä, heikko vanha mies, mitään sille, että maailma on tällainen. Ota huomioon, että noitain vainoaminen on niitä harvoja asioita, joissa katolinen ja protestanttinen kirkko ovat täysin yksimielisiä. Sekin on todistus, että asia on oikea.
– Kunpa maailma olisikin toisenlainen! huokasi Niilo-pappi ja alkoi puhua kuin unissaan, muistamatta kaikiste, missä oli. – Kunpa ei olisi milloinkaan keksitty perkeleitä, ei olevaisuuden kaksijakoisuutta eikä muutakaan sellaista oppinutta teologiaa, joka on enemmäksi kuin puoleksi sukupolvesta toiseen periytynyttä taikauskoa, sitä samaa myrkkyä, joka saattaa ihmiset polttamaan toisiaan roviolla. Olisi palvottu vain yhtä ainoata Jumalaa, jonka olemus on rakkaus ja joka kuin isä kaitsee, kasvattaa, palkitsee ja rankaisee omaksi kuvaksensa luomaansa vapaata ihmislasta. Ei olisi tietoa taivaasta eikä helvetistä, vaan tämä maallinen elämä olisi se, jonka viettoon rakkauden käskyn mukaan kaikki kohdistuisi. Mitä kuoleman jälkeen tapahtuisi, se jäisi Jumalan salaisuudeksi. Uskon, että ihmiskunta olisi silloin päässyt pitemmälle kuin nyt, että elämänpuun laulusta haipuisi tuska yhä vähemmäksi, kunnes olisi jäljellä vain rauha.
– Totta on, että paholainen heittää liian synkän varjon kristikunnan sieluun, huokasi piispa. – Epäilemättä pitäisi antaa enemmän tilaa rakkauden auringolle. Kuinka keveätä olisikaan silloin hengittää.
– Noitain polttaminen on kulkua paholaisen asioilla eikä suinkaan hänen vastustamistaan, sanoi Niilo-herra.
– Voi hyvinkin olla niin, huokasi taas piispa. – Joskus minulle valkenee kuin näkynä, että se on kaikki hirveätä harhaa, joka vain auttaa saatanan suunnitelmia maailman muuttamisesta uudeksi helvetiksi. Väliin minusta tuntuu kuin se jo olisi sellainen.
– Noitain lihan käry todistaa sen, mumisi Niilo-herra.
– Mieleeni astuu väliin uskomattoman rohkeita, kapinallisia ajatuksia, kuiskasi piispa itsekseen. – Suurin osa siitä, mitä pidämme pyhänä ja koskemattomana, onkin luultavasti vain ihmisten omaa valherakennelmaa, josta sitten kuten valheesta ainakin lähtee hirveitä kasvannaisia jos mihin suuntaan. Kuinka kaamea olento ihminen onkaan! Tule, poikani, ja polvistu tähän rinnalleni rukoillaksemme Jumalalta sitä, mitä eniten tarvitsemme.
Hän puhui raskaasti, tuskan tukahduttamalla, väliin suuttuneella äänellä:
– Sinä kaukainen ja käsittämätön, sydämessämme asuva ja silti tutkimaton, olevaisuuden alku ja loppu, kehys ja keskus, oma tarkoituksesi ja täydellisyytesi, rakastava isä ja ankara tuomari, kuule halvan palvelijasi rukous. Armahda pimeydessä vaeltavaa ihmiskuntaa lähettämällä sen sieluun valosi, niin että se vihdoinkin pääsisi selville, mikä on oikeus ja totuus, mikä vääryys, eikä niitä hakiessaan harhautuisi hulluudesta toiseen. Valaise sille, mitä on rakkaus ja tämän vaatimus, ja anna sille voimaa toteuttamaan siitä koituvat käskyt, niin että vallan saisivat rauha ja sopusointu, hyvänsuonti ja suvaitsevaisuus, valo ja kauneus. Tee näin oman olemuksesi tähden, sillä ovathan pimeys, vääryys, viha, julmuus ja rumuus sinulle vastakkaisia, soveltumattomia rinnallesi, pöyristyttäviä valhekuvia totuutesi taivaalla. Ellet pian lähetä meille valosi sädettä, on pelättävissä, että ihmiskunta sotkeutuu pimeyden verkkoon yhä lujemmin, että vuosisatojen päässä tästä hetkestä, jolloin luulisimme jo saavutetun inhimillisyyden suuret rauhan ja onnen päämäärät, tuhatvuotisen valtakunnan ensimmäiset autuaat ajat, vallitseekin entistä kaameampi henki, kauheampi vääryys ja julmuus kuin voimme kuvitellakaan. Ei pitäisi kurjan ihmisen mennä todistelemaan Jumalalle, miten käy, ellei tämä noudata hänen neuvojaan, mutta siitä huolimatta rohkenen ja minun täytyy sanoa, että viattomain kärsimyksillä on rajansa, että perkeleiden kidutettavaksi jätetty ihmiskunta voi epätoivoissaan lopettaa elämänsä ja siten luovuttaa uudeksi helvetiksi tämän taivaankappaleen, jonka pinnalla se on saanut kestää sanomattomia kärsimyksiä. Ei saisi ihminen napista Jumalaa vastaan, mutta siitä huolimatta en voi olla huokaamatta, että miksi et ole lainannut korvaasi niille miljoonille rukouksille, joissa aikain alusta tähän saakka on anottu sinulta yhä vain tätä samaa: selkeätä tietoa oikeasta ja väärästä ja kykyä rakkauden käskyn noudattamiseen. Ota vielä huomioosi Niilo-herran asia ja pelasta, mikäli vanhurskautesi sen sallii, hänen pieni rakastettunsa häntä uhkaavasta kauheasta kuolemasta. Tätä rukoilevat sinulta Turun piispa ja Lehviälän kovassa ahdistuksessa oleva kirkkoherra.
Piispa nousi. Hänen katseestaan näkyi, että rukouksessa ilmennyt tunteiden keskittynyt purkaus oli vaikuttanut helpottavasti. Hän ojensi Niilo-herralle molemmat kätensä ja sanoi:
– Sitten kun asiasi on täällä selvä – ja Jumala päättäköön, miten se selviää –, sinä palaat Lehviälään ja alat hoitaa virkaasi kuten ennenkin. Tulet olemaan raskaan murheen alainen ja yli-inhimillisen ristin kantaja, mutta mielesi ei enää pimene entisellä tavalla, vaan päinvastoin kirkastuu pyhityksen tiellä. Ristinkantaja-pappi vasta ymmärtää elämänpuun salaisuudet ja osaa puhua Jumalan mielen mukaan niin, että se tehoaa ihmisten sydämeen. Jos minä nyt menettelen väärin sekä rakastettuasi että sinua kohtaan, niin siitä tulen kärsimään rangaistuksen viimeistään siellä, jossa vajaa täytetään ja kiero oikaistaan. Peläten katson silmiisi, joista luen tuomioni, enkä rohkene pyytää anteeksiantoasi. Miten hirveätä onkaan elämä! Hyvästi, poikani! Jumalan kolmiyhteisen siunaus olkoon osanasi!
53
Hovioikeuden kanneviskaali Tobias Mathesius sai luetuksi Beatan asiaa koskevat kihlakunnanoikeuden pöytäkirjat ja ajatteli ihmeissään, että "onpa se likka aika velho". Sitten hän otti nenältään sarvireunaiset, pahasti naarmuttuneet lasinsa ja kellahti mukavasti kyljelleen, nauttiakseen pienet nokkaunet, sillä hän sattui istumaan omassa nahkasohvassaan.
Kanneviskaali Tobias Mathesius oli se henkilö, jonka tuli toimia lainoppineena syyttäjänä Beata Lemmittylän jutussa. Siksi hänelle oli ajoissa toimitettu siinä kertyneet asiakirjat tutustumista varten. Hän olikin lukenut ne niin tarkkaavaisesti kuin edellisen illan kekkerien aiheuttama painostus suinkin oli sallinut. Onneksi nämä noitajutut olivat luonteeltaan kaikki samanlaisia ja erittäin selviä. Sama tuomio kelpasi niissä kaikissa, ja jos syntyi epäröintiä, sopi vedota Jumalan tuomioon. Jos noita upposi, hän hukkui, jos hän pysyi pinnalla, hänet poltettiin. Jumalan tuomio vasta selvä olikin.
Tobias Mathesius vaipui raskaaseen uneen, jota kuitenkin häiritsivät kirjavat, irvokkaat kuvat siitä Hornan-juhlasta, jonka viettoa pöytäkirjoissa oli Niilo-herran kertomuksen mukaan maalailtu. Jotenkuten kanneviskaalikin oli päässyt katsomaan sitä, kurkistellen varovaisesti kallion reunan takaa ja ihmetellen suuresti kaikkea näkemäänsä ja varsinkin pimeyden ruhtinasta, joka oli kuin iso musta sonni. Kovasti häntä ei vain iljetti vaan samalla naurattikin se eriskummallinen tapa, jolla noidat osoittivat pimeyden isälle kunnioitustaan. Erikoisesti häntä hykähdytti se, että hänelle perin tuttu henkilö, Collinus-teini, jolle hän oli usein mätkinyt sakkoja juopumuksesta ja muusta huonosta elämästä, oli myös tervehtijäin joukossa. "Siinä on sinulle sopivaa hommaa!" hän ilkkui mielessään, kun ruma, kummallisesti kuusin koivin kaahotteleva hämähäkkipaholainen äkkiä kurotti etupihtinsä häntä itseään kohti ja tempasi hänet keveästi kuin villatukon pimeyden isän eteen polvilleen. "Mene suutelemaan hänen takajalkainsa väliä, jos henkesi on sinulle kallis!" kuului käsky hänen korvissaan. Tobias Mathesius vapisi pelosta ja ajatteli, että kyllä marttyyrien kohtalo on hankalanpuoleinen, mutta miehisti silti sydämensä ja päätti, että tämä poika kun vain ei suutelekaan! Silloin hämähäkki tarrasi häntä olkapäistä ja alkoi kiskoa sitä paikkaa kohti, jossa tervehdys oli tapahtuva, välittämättä kunnon viskaalin vastustuksesta. Raahattuaan hänet sinne hämähäkki painoi hänen päänsä tunkkaiseen pimeyteen ja sanoi, että...
Kanneviskaali Tobias Mathesius heräsi siihen, että hänen vaimonsa ravisti häntä luisevalla, tylyllä kädellä olkapäästä ja ärähti:
– Nousetko siitä, kohmeloinen sika! Asiamies odottaa.
– Anna odottaa! Saman verran aikaa hänellä on kuin minullakin.
– En halua pitää häntä istumassa keittiössäni. Toi sitäpaitsi runsaat tuomiset.
– Ahaa! Käske sisään! Kyllä minä hänestä pian selviän.
Kanneviskaali kapsahti istumaan odottamattoman ketterästi, haukotteli niin että leukapielet naksahtelivat, otti ankaran, laillisen ilmeen ja alkoi puhdistaa silmälasejansa. Sisään astui rauhallisesti Tuomas Iso-Hiisi ja teki hyvänpäivän, johon viskaali vastasi kertaamalla ylpeähkön määkäisevästi "päivää"-sanan pitkän loppuääntiön eli siis sanomalla "ää". Tuomas istuutui pyytämättä ovensuussa olevalle rahvaan tuolille ja käänteli hämillään lakkiaan. Viskaali puhdisti edelleen lasejaan ja piti samalla vierastaan silmällä, odottaen hänen ryhtyvän asiaansa. Kuultuaan Tuomaan sen merkiksi rykäisevän, hän pisti kiireesti lasit nenänsä kärjelle ja suuntasi niiden läpi Tuomaaseen oudosti suurentuneen, uteliaasti tarkastelevan katseen.
Tuomas selitti Beatan juttua hämillään ja hiukan takallellen, mutta pääasiaan nähden sitkeän johdonmukaisesti ja selkeästi. Viskaali antoi hänen puhua keskeyttämättä, vieläpä kuunnellen tarkkaavaisesti. Tuomas lopetti puheensa sillä, että hän oli, vakuuttuneena Beatan täydellisestä viattomuudesta, rohjennut tulla selittämään tuomarille asiaa terveen järjen ja inhimillisyyden kannalta, tutkintopöytäkirjojen täydennykseksi, luottaen siihen, että kun hovioikeus pääsisi tuntemaan asian tämän puolen, se vapauttaisi viattomasti kärsineen syytetyn. Hänen sitten vaiettuaan Tobias Mathesius ryähti oppineesti, melkein mahtipontisesti, ja alkoi selittää sävyllä, joka oli tietäväinen, isällisesti ja alentuvasti opettavainen, mutta ei suinkaan epäystävällinen:
– Asian laillisen, rikosoikeudellisen puolenhan jo tunnen, koska juuri ennen tuloanne sain luetuksi tutkintopöytäkirjat. Jos teillä nyt on ollut aikomuksena ja toivona saada vaikutetuksi käsitykseeni jollakin muulla perusteella kuin mitä niistä ilmenee, ja suuntaan, jolle niissä ei ole näyttöä, niin minun olisi ajettava teidät ulos ja saatettava syytteeseen yrityksestä vaikuttaa tuomariin oikeuden ulkopuolella. Mutta kun teillä ei tietenkään ole ollut sellaista aikomusta, ei ulosajamistakaan tarvitse ajatella. Mitä nyt asian rikosoikeudelliseen puoleen tulee, niin se näyttää olevan pöytäkirjojen mukaan täysin selvä eli siis sellainen, että kaikki ne perusteet, jotka vaaditaan lapsensa murhaajalle ja noidalle kuuluvan tuomion langettamiseksi, ovat olemassa toteen näytettyinä. Ainoa seikka, johon vielä täytyisi hankkia selvitystä, on se, mistä syytetty oli tuon tärkeän lemmenjuoman saanut. Mutta kun sen ilmisaanti ei kuitenkaan voi vaikuttaa syytetyn tuomioon, en luule, että välitän ruveta sen penkomisella juttua enempää viivyttelemään. Juttu kuten sanottu on selvä ja tuomio tulee olemaan samanlainen kuin kymmenissätuhansissa vastaavissa tapauksissa sivistyneessä, valistuneessa ja hurskaassa Euroopassa, sekä katolisissa että protestanttisissa valtakunnissa. Näin yksityisesti en voi olla sanomatta, että aika on vihdoinkin tarttua lujalla kouralla saatanaa sarvista ja lopettaa hänen iljettävä menonsa.
– Mutta selostuksestanne kuulsi, jatkoi Tobias Mathesius melkein sääliväisesti, ilmi sellainen käsitys, että oikeuden pitäisi käsitellessään Beata Lemmittylän juttua ottaa huomioon niin sanottu "terve järki" ja lisäksi tuo vaikeasti määriteltävä elämänilmiö, joka tunnetaan nimellä "inhimillisyys". Suokaa anteeksi, arvoisa vieraani, jos tämän johdosta naurahdan hieman. Vanhaa kokenutta lakimiestä ei näet voi olla suuresti huvittamatta sellainen sinisilmäinen naivisuus, hurskas ja viaton hyvänuskoisuus, että terveellä järjellä ja inhimillisyydellä voisi olla tekemistä lain ja oikeuden, varsinkaan noitajuttujen kanssa. Ha-ha! Täytyy olla umpimaallikko edes kuvitellakseenkaan sellaista. Oikeuden silmille on sidottu liina, niin että se on sokea, ja vaakaan, jota se pitää kädessään, heitetään punnuksiksi pykäliä eikä järkeä ja inhimillisyyttä. Jos näitä viimeksimainittuja siinä käytettäisiin, rumimmatkin noidat pääsisivät vapaiksi, koska he ovat tässä valossa mielisairaita eivätkä noitia; varkaita ei hirtettäisi, vaan koetettaisiin kasvattaa paremmille tavoille; lapsenmurhaajia ei mestattaisi, koska tuollaiset tyttöparat harvoin ovat vastuunalaisia teoistaan; ja kuolemantuomioita tuskin annettaisiin mistään rikoksista, sillä ainahan voidaan inhimillisyyden avulla haalia näkyviin lieventäviä asianhaaroja. Mikä olisi seurauksena kaikesta tästä? Noituus kukoistaisi yhä enemmän ja rikollisuus vain lisääntyisi, yhteiskunta joutuisi sekasortoon ja ihmiskunnan vaivalloisesti saavuttama sivistysaste alkaisi taantua. Ja mitä on "terve järki"? Jos noita on nuori ja kaunis, "terve järki" herää laajoissa piireissä, jopa oikeuden jäsenissäkin; jos hän on vanha ja ruma, "terve järki" on häneen nähden täysin välinpitämätön. Hyvä naapuri, sanon sen vielä: ei terveellä järjellä eikä inhimillisyydellä ole eikä saa olla mitään vaikutusta lain käyttöön, ellei tahdota panna alttiiksi tuomioiden lainmukaisuutta...
Tuomas nousi raskaasti huoahtaen ja meni hyvästiä sanomatta pois. Hänelle oli selvinnyt viskaalin puheesta, että Beata oli tuomittu armotta ja peruuttamattomasti, ettei hän voinut odottaa miltään taholta sääliä eikä osanottoa. Neuvottomana, turtuneena, sydämen kohdalla kipeä, ahdistava puristus, hän seisoi Auran sillalla, tuijotti verkkaisesti virtaavaan sameaan veteen, kohotti katseensa tuomiokirkkoon, sen torniin ja tämän teräviin ristihuippuihin, ja tunsi yhtäkkiä jyrkän, leppymättömän kapinanaallon kuohahtavan rinnassaan. "Ei ole tervettä järkeä, oikeutta eikä inhimillisyyttä, ei ole Jumalaa eikä vanhurskautta, vaan kaikki on hulluutta, väkivaltaa ja vääryyttä. Ei ole perkelettä eikä helvettiä, vaan ne ovat viekkaita keksintöjä ihmisparkojen pelottelemiseksi, että nämä paremmin maksaisivat veronsa. Ei ole mitään, minkä vuoksi todella kannattaisi elää. Suurin onni on päästä eroon tästä tekopyhästä, iljettävästä ihmissuvusta..."
Hän kohotti molemmat nyrkkinsä tuomiokirkkoa kohti, joka seisoi Unikankareen kummulla jokaisessa tiilessään ihmiskunnan epätoivoinen kolkutus tuntemattoman oveen. Sitten hän lysähti kumaraan ja läksi horjumaan majataloansa kohti, mielessä vain se masentava toteamus, ettei hän ollut voinut eikä voisi auttaa Beataa. Sillalla leveäreunaisissa hatuissaan, aaltoilevissa, tuuheissa peruukeissaan ja muussa barokkikomeudessaan keikaroivat ylioppilaat hymähtivät suuressa viisaudessaan sääliväisestä ja kysyivät mielessään, "mikähän heppu tuokin oli?"
54
Viikkoja oli jo kulunut Beatan saapumisesta Turkuun. Nyt oli tuomio julistettu. Huomenna varhain aamulla hänet piti poltettaman syyllisenä lapsenmurhaan ja noituuteen.
Oli jo myöhäinen ilta. Pyövelin pientä tupaa valaisivat vain lieden hohde ja yksi ainoa talikynttilä, joka tuontuostakin rätisi ja iski silmää kuin olisi ollut kauhuissaan ihmiskunnan julmuudesta. Pyövelin vaimo askaroi lieden ääressä keittäen illallisruokaa miestänsä varten. Tämä oli vielä poissa, latomassa renkinsä kanssa Beatan roviota, josta tahtoi tehdä niin hyvän kuin suinkin. Se oli jäänyt näin myöhäiseen siksi, että hänellä oli ollut tänään paljon virkatehtäviä: 1 teilattava ja mestattava, 3 hirtettävää ja 2 piiskattavaa; sitäpaitsi hänen oli pitänyt avustaa oikeutta totuuden ilmisaannissa. Vaikka suorittikin työnsä ammattimiehen siekailemattomuudella, siinä kumminkin haaskautui aikaa. Siksi hän oli viipynyt näin myöhään.
Ovi aukeni äänettömästi ja sisään tuli kaksi miestä. Pyövelin kukkean vaimon välinpitämättömästä katsahduksesta näki, ettei kumpikaan tulijoista ollut hänen miehensä, mutta molemmat silti tuttuja. Niilo-herra – toinen saapuneista – istuutui Beatan vuoteen ääreen, mutta Collinus-herra meni pyövelin vaimon luo ja sipaisi häntä tuttavallisesti, hyväilevästi, poskesta.
– Yhä kuin Saaronin ruusu! hän kuiskasi imartelevasti ja mäkähti käheästi, tarkoittavasti, sekä lisäsi: Siitä on aikoja, kun – hm – tapasimme, mutta sinuun eivät vuodet näy koskeneen.
– Pois sormet, vintiö, tai saat kauhasta kynsillesi! äsähti pyövelin vaimo. – Kehtaat, vanha syntinen, pelehtiä kuolemaan vihityn huoneessa. Kumma, kun et ole jo juonut omaa itseäsi jaloista alkaen ja suusta sisään.
– Miksi niin äreästi, kultaseni! supisi Collinus. – Suloisemmat olivat sanasi silloin, kun istuimme Ruissalon tammistossa – sinä, pyövelin tytär, jota vain minä, Jere Kekomäki, uskalsin rakastaa.
– Vaan avioksi et uskaltanut ottaa, sähähti vaimo. – Mutta onnekseni olikin, ettet rohjennut, sillä sainhan siten omakseni maailman parhaimman miehen.
– Kuinka niin?
– Sen tulet kokemaan, kun kerran joudut hänen kanssaan kruununtelineelle.
– Hyi, miten julmasti puhut. Onko sinulla viinaa? Syyskylmä yö hytisyttää...
– Lienee tuota...
Pyövelin vaimo haki tinatuopillisen ja sanoi heltyneesti:
– Ota, Jere, siitä. Ei tarvitse maksaa eikähän sinulla olisikaan edes killingin kuvaa. Olkoon sen hämärän, lauhkean Ruissalon-yön muistoksi, jolloin olin heikko. Olit kaikesta huolimatta mieluisa poika minulle.
– Suudelmasi palavat vieläkin huulillani, mumisi Collinus. – Voi nuoruuden ihanuutta, voi pyövelin kammotun tyttären kauneutta! Hiuksesi rätisivät ja säkenöivät sormissani kuin mustan kissan karvat. Ellet olisi ollut pyövelin tytär, sinut olisi poltettu noitana. Kuule, miten voi lapsipoloinen?
– Heikko on kuin katkeava lanka – tuskin tajullaan. Jotakin vahvistavaa hänen pitäisi nauttia, sillä muuten hänet täytyy kantaa teloituspaikalle.
Collinus lysähti kumaraan, painoi kasvot käsiinsä ja mäkähti kummallisen särkyneesti, valittavasti. Pyövelin vaimo katsoi häneen ihmeissään ja kysyi:
– Jere Kekomäki – itketkö tosiaan, onko sinullakin sydän?
– Ja sitä kysyt sinä, jonka vuoksi olen se, mikä olen, hymähti Collinus. – Mutta mitä minusta ja sinusta! Katso tuonne!
Hän viittasi Beatan vuoteelle. Beatalla ei ollut kahleita, sillä pyöveli oli oikeuspaikallakin yrmeästi kieltäytynyt käyttämästä niitä. Käsky oli luhistunut hänen huomautukseensa, "etteiväthän kahleet pidätä noitaa". Säikähtyneinä siitä, että tulisivat ilmaisseeksi epäilevänsä omaa taikauskoaan, tuomarit peräytyivät vaatimuksestaan. Pyövelin vaimo oli pukenut Beatan erään lapsensa surmanneen aatelisneidin pitkään paitaan, joka oli pyövelin laillisena saaliina joutunut hänelle, sukinut hänen vaaleat pellavakiharansa kauniisti molemmille puolille ja pessyt hänet valmiiksi varhaisen aamun kolkkoa kuolinhetkeä varten. Poltettaviksi vietävät noidat olivat kyllä tavallisesti puetut mitä kurjimpiin ja likaisimpiin rääsyihin, minkä vuoksi tällainen hieno pellavapaita otaksuttavasti tuli vaikuttamaan ärsyttävästi sekä viranomaisten että yleisön siveyden- ja oikeudentuntoon, mutta luottaen siihen pelkoon, jota hänen ärjähdyksensä herätti rähisevässä, pilkkaavassa, kaikenlaista saastaa noidan päälle mielellään heittelevässä, valistuneessa yleisössä, pyöveli oli käskenyt "laittaa lapsen kauniiksi, koska hän on kuin karitsa, joka teuraaksi viedään". Niilo-herran istuutuessa vuoteen viereen Beata oli nukkunut niin rauhallisesti kuin vain viaton voi. Vähitellen oli sitten Niilo-herran katse alkanut vaikuttaa ja hän oli aukaissut silmänsä. Ne olivat katsoneet hetkisen rauhallisesti, kysyvästi, kuin olematta selvillä, missä oltiin; sitten muistin herätessä niihin ilmestyi kauhu, kunnes tämä, katseen kiintyessä Niilo-herraan, muuttui lapsellisen avoimeksi iloksi ja onneksi. Järkyttävän laihat, pienet kädet alkoivat varovaisesti, epäröiden, hiipiä pitkin peitettä Niilo-herraa kohti, kunnes kätkeytyivät tämän vastaan tuleviin avoimiin kouriin. Siitä ne alkoivat nousta pitkin Niilo-herran käsivarsia yhä ylemmäs, kunnes Niilo-herran kumarruttua nostamaan häntä syliinsä kuin sairasta lasta kiertyivät hänen kaulaansa. Huokaisten onnesta Beata silloin ummisti silmänsä ja painoi päänsä Niilo-herran rintaa vastaan, ja tämä keinutti häntä hiljaa kuin olisi tahtonut tuudittaa hänet ikuiseen onnen uneen, josta hänen ei olisi tarvinnut milloinkaan herätä ihmisten maailman armottomuuteen.
Ovi aukeni ja kynnykselle ilmestyi pyöveli siinä puvussaan, jota hän tavallisesti käytti virkatoimissaan. Se oli ruumiinmyötäinen, musta, peittäen pään niin, että vain kasvot jäivät näkyviin. Kuultuaan ovenkäynnin Beata katsahti häneen päin ja kirkaisi säikähdyksestä. Pyövelin synkät kasvot lientyivät silloin odottamattoman lempeiksi ja surumielinen hymy kirkasti niitä. Hän astui lähemmäksi ja sanoi ystävällisesti:
– Eihän tässä, kultaseni, ole minkäänlaista hätää!
Sitten hän katsahti vieraisiin, jotka molemmat näytti tuntevan, ja sanoi:
– Kättäni en ojenna teille, älkää pelätkö. Pappikaan ei anna sitä mielellään pyövelille, vaikka minkään inhimillisen ei pitäisi olla hänelle vierasta, saati sitten muu kansalainen, joka kammoaa minunlaistani miestä enemmän kuin paholaista. Mitä arvelee Jere-teini, jonka viinaveikoksi ainakin ennen kelpasin?
– Tuohon käteen! vastasi Collinus ja ojensi reilusti kouransa. – Mikä olisin minä halveksimaan korkean kruunun virkamiestä, joka omankin käsitykseni mukaan suorittaa mitä tärkeintä tehtävää. Tulimme kuten ymmärrät valvomaan tämän lapsen vuoteen ääressä.
– Teitte oikein, vastasi pyöveli. – Millä vain voitte hänen sieluansa rakentaa, siitä kiitän teitä minä, joka onneksi itse lapsetonna rakastan tätä viatonta vuonaa kuin taivaan enkeliä. Voi, että minun tehtäväkseni on joutunut taivaan portin avaaminen hänelle! Mutta parempi ehkä siten kuin toisin, sillä minun käsissäni hän ei ole tunteva tuskaa, vaan lehahtava keveästi kuin perhonen tästä kurjuuden alhosta sinne, missä itku on tuntematon. Hän tietää sen ja luottaa minuun kuin isäänsä.
Beata oli vaipunut horroksiin eikä kuullut tätä keskustelua. Niilo-herra piti häntä sylissään hellästi ja varoen kuin hän olisi ollut lapsi. Pyövelin vaimon poskille alkoivat valua kyyneleet, kun hän siinä vaitiollen kulki lieden ja pöydän väliä, asettaen ruokaa tarjolle. Pyöveli siunasi ateriansa ja sanoi sitten Collinukselle:
– Tule sinäkin syömään, sillä tietysti olet nälkäinen. Kaada tuosta ryyppy itsellesi, ettei ruoka oudoksesta tympäise.
– Kost jumala, myönteli Collinus ja kumottuaan virvoittavan ryypyn mäkähti tyytyväisesti ja alkoi syödä.
Sitten Beata kääntyi katsomaan Niilo-herraa silmiin. Nämä sulkeutuivat kestämättä Beatan katsetta ja pää kumartui. He alkoivat kuiskailla keskenään, ja Beata painoi hellästi poskeaan Niilo-herran poskeen. Yhä he kuiskailivat, kenenkään voimatta kuulla, mitä, mutta ilmassa alkoi yhtäkkiä väreillä jotakin siinä aikaisemmin olematonta. Kun sitten Beata suuteli Niilo-herraa kerran, toisen, yhä uudelleen, unohtaen täydelleen ympäristönsä, tuvassa olijoista ei kukaan liikahtanut, tuskinpa hengitti.
Sitten he taas kuiskailivat, minkä jälkeen Niilo-herra nousi ja haki viittansa taskusta jotakin, joka häämötti kuin öylättilautaselta ja sille asetetulta pieneltä pikarilta. Beata polvistui vuoteensa ääreen ja kun muut ymmärsivät Niilo-papin aikomuksen, hekin polvistuivat. Pyöveli painoi otsansa lattiaan saakka ja mumisi ja voihki kuin vaikeissa sieluntuskissa; hänen vaimonsa itki ja Collinus-herra jauhoi suutansa kuin olisi taistellut kovaa liikutusta vastaan. Niilo-herran sydämessä keskittyi hänen koko syyllisyytensä, katumuksensa, sanomaton onnettomuutensa, harhansa ja anteeksi rukoileva, Jumalan kanssa taisteleva henkensä siihen mysterioon, johon hän nyt tahtoi päästää osalliseksi sydämensä kalleimman, kauhealla kuolemalla pois riistettäväksi tuomitun aarteen ja jonka hän avasi salaperäisillä sanoilla: "Katso Jumalan karitsa, joka pois ottaa maailman synnit". Hänen sieluunsa valahti hurmio ja hän näki olevaisuuden ytimeen salaman häikäisevää, viiltokirkasta tietä: Beata oli nyt se karitsa, jonka samoin kuin kaikkien viattomien, miljoonien kärsivien, sukukuntain ikikamppailussa oikeuden puolesta kaatuneiden ja uhrautuneiden yksilöiden ja kansojen veri oli pessyt ja pesevä pois maailman synnit. "Mutta, oo Jumala, miten paljon uhreja vaadit!" kuului samalla hänen sielustaan epätoivoinen parkaisu, joka ottaen ulkonaisenkin äänen vavisutti kaikkien sydäntä vuoren alta kidutuskammiosta kuuluvana äärimmäisen tuskan huokauksena.
Nautittuaan Herran Ehtoollisen Beata lepäsi raukeana kuin lanka, mutta rauhallisena ja onnellisena. Hän veti Niilo-papin pään puoleensa ja alkoi kuiskia hänen korvaansa lapsellisia jäähyväisiään, hajanaisia pieniä sanoja, jotka olivat kuin polun varrelta poimittuja kukkasia. Ne olivat vain pientareiden vaatimattomia sinikelloja, vanamoita, maariankukkia ja lemmikeitä, mutta niissä oli kaikissa hellien muistojen tuoksua ja useissa kastepisara, joka taittoi auringonvalon huikaisevan kirkkaaksi säteeksi. Niitä Beata-parka poimi ja pujotteli kuin helmiä rukousnauhaan, leikkien samalla Niilo-herran hiuksilla, joita silitti laihoilla, pahoinpitelyn mustelmia täynnä olevilla sormillaan, Joukossa oli sana pienestä laulusta, jota hän oli joskus onnensa aikana hyräillyt, kaiku vaatimattomasta sävelestä, joka oli sykähdyttävä siihen sisältyvän elämän ja kuoleman totuuden vuoksi. Se oli kaikkiaan hennon lintusen viserrystä, menneisyyden heijastamaa murheellista onnea nykyisyyteen, jonka loppu oli edessä kuin musta seinä.
Sitten Beata viittasi Collinus-herraa lähemmäksi ja tämän kumarruttua hänen puoleensa pyysi kuiskaten häneltä anteeksi sitä, että oli luullut hänestä pahaa. Nyt hän tiesi Collinus-herran tehneen kaikkensa hänen pelastamisekseen ja olevan hyvä ihminen, minkä vuoksi kiitti Jumalaa. Hän pyysi, ettei Collinus-herra jättäisi Niilo-herraa yksin. "Luvatkaa minulle", hän kuiskasi, "ettei kumpainenkaan teistä tule roviopaikalle katsomaan kuolemaani. Se on tietenkin niin hirveätä ja rumaa, etten soisi Niilo-herran näkevän sitä. Se voisi saattaa hänet uudelleen sekaisin. Pyöveli on luvannut koota kaikki, mitä minusta jää, ja antaa sen teille. Kätkekää se – salaa, jos ette muuten – siihen hautaan, jossa jo on yksi Beata Magdalena. Haluaisin nukkua siellä esi-äitini vieressä siihen aamuun saakka, jolloin nousemme ylös ja viattomuuteni tulee ilmi. Viekää te, Collinus-herra, terveiseni ja jäähyväiseni isälle ja äidille. He särkivät sydämeni hyljätessään minut suuren onnettomuuteni hetkellä, mutta silti rakastan heitä palavasti ja itken, etten saa hyvästellä heitä".
Hän lepäsi uupuneena hetkisen ja kuiskasi sitten:
– Kunpa voisin nukkua ja nähdä vielä kerran kauniita unia. Unissani olen usein tänä kauheana aikana ollut rajattoman onnellinen – saanut elää ja kokea kaikki toiveeni niin täydellisesti, ettei se kai olisi ilmissä mahdollistakaan.
– Tässä on rauhoittavaa juomaa, jota olen hankkinut sinua varten, että saisit nukkua viimeiset hetkesi, kuiskasi Collinus-herra. – Älä pelkää sitä, sillä se ei ole vaarallista millään tavalla, vaan tuottaa juuri sen unohduksen, jota toivot ja tarvitset. Kas niin, lapseni, juo kaikki! Tunnet, kuinka suloiselta se sekä tuoksuu että maistuu. Paina kerta huulesi ryppyiseen poskeeni ja kuiskaa, että olet antanut anteeksi pahan, minkä olen kevytmielisyydessäni sinulle tuottanut. Nyt nostan kätesi Niilo-herran kaulaan. Suutele häntä vielä kerran! Voi Jumala, että saatoit katkaista näin suuren ja puhtaan onnen!
55
Beata tunsi suloisen puutumuksen hiipivän jäseniinsä ja vaipuvansa hiljaa ja keveästi kuin untuviin. Sitten vaipuminen lakkasi ja hän lepäsi keveänä kuin höyhen jossakin, joka ensin oli pimeää, mutta alkoi vähitellen kirkastua, kunnes valkeni punahohtoiseksi, kimmeltäväksi, kuin auringon noustessa. Hän ikäänkuin havahtui, katsoi ympärilleen ja näki leijailevansa korkealla, tietämättä, missä: avaruuden valkohattaroiden joukossa yhtenä niistä, taivaan laettomassa ja laidattomassa salissa, jossa leyhyvät iankaikkisuuden suloiset henkäykset. Hän katsoi alas ja näki siellä maan: Lehviälän harjut ja alangot, niityt ja pellot, ulapat ja salmet, kirkon, pappilan ja Lemmittylän. Hän näki, kuinka murheelliset syyspilvet väliin ryntäsivät ruoskimaan niitä vihaisilla sadekuuroillaan tai itkettämään niitä alakuloisella tihkusateellaan, joka kimaltelee kyyneleenä jokaisen havunneulasenkin kärjessä. Sitten valju aurinko puhkesi paistamaan pilvien välistä ja valaisi ihmisten maailmaa siten, että tämän murheet, toivoton taistelu, turha usko ja pohjaton epätoivo pääsivät loistamaan syksyn räikeimpänä todellisuutena, olevaisuuden ikuisen ivan viiltävinä väreinä, jotka kipeinä salamoina halkoivat avaruutta. Jälleen kaikki rauhoittui, laantui, ja Beata tunsi yhdessä silmänräpäyksessä saavansa elää sen suurimman onnen, mistä kerran oli unelmoinut, nauttivansa kärsimystensä täyden korvauksen. "Miten onnellinen olenkaan!" hän ihmetteli itsekseen, ja tunsi kokeneensa ihmeen, jolla Jumala oli tahtonut osoittaa hänelle armoaan ja hyvyyttään. Kaikki hänen rakkaansa olivat läsnä hänen sydämessään elävinä, todellisina, vastaten hänen hyväilyihinsä ja ottaen osaa hänen onneensa. Hän tunsi, että hänen eronsa heistä oli oleva vain näennäinen, että hän tulisi olemaan heidän kanssansa siihen saakka, jolloin he kaikki yhtyisivät elämään jossakin siellä, missä ei hentoja sormia runnella kidutuspihdeillä, missä ei kahlata inhoittavan taikauskon saastassa eikä riemuita vääryyden eikä väkivallan voitoista. Taas kaikki muuttui. Beata tunsi olevansa kuin kotikirkon valkea taivaankäki ja nousevansa uupumattomin siivin yhä ylemmäksi, kohti alkuperäistä sielujen kotimaata, josta tutkimaton sallimus oli kerran kutsunut hänet kaukaiselle kärsimysretkelle. Hohtavin siivin hän kohosi, kunnes ymmärsi tulevansa sinne, jota ei enää kyennyt tajuamaan. Sieltä lensi häntä vastaan pieni lumikimalteinen henki, lapsiperhonen, enkelilapsi, ja samassa silmänräpäyksessä kun hän ehti Beatan syliin, tämä tunsi siirtyneensä valheen maailmasta tosiolevaisuuden ikuiseen kirkkauteen.
56
Niilo- ja Collinus-herra olivat saaneet sakastin lattiapaaden takaisin paikalleen ja istuivat nyt hengästyneinä ja väsyneinä edellinen tavallisella tuolillaan ristiinnaulitun Vapahtajan levitettyjen käsivarsien suojassa, jälkimmäinen kalustoarkun kannella, lähellä viinikellariin vievää lattialuukkua. Sen raoista varmaan uhosi tuttua tuoksua, koska Collinus liikautteli ikävöivästi sieraimiansa ja silmäsi tutkivasti sinne päin. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, sillä hetki oli hänellekin liian pyhä sellaisten aiheiden koskettelemiseen. Olihan Niilo-pappi äsken siunannut Beata Magdalena Lemmittylän ikuiseen lepoon esiäitinsä viereen, kirkon lempeän haltijahengen hoiviin, oman sielunsa paimeneksi ja suloiseksi odottelijaksi sillä portilla, joka oli kerran aukeneva hänellekin. Nyt Niilo-herra oli lysähtänyt tuohon, missä oli, kädet ristiin, sydämessä avunhuuto ja sielun silmäin edessä kaita polku, täynnä tuskaa, epätoivoista katumusta ja muistojen surumielisesti väräjävää onnea. Collinus-herra katseli häntä säälien, vakavana, liikuttuneena, ja avasi suunsa lohdutukseen, mutta ei saanutkaan sanoiksi muuta kuin surkean, särkyneen mäkähdyksen, joka katkesi kesken. Hänkin vaipui miettimään ja muistelemaan kaikkea sitä järkyttävää, mitä oli viime vuorokausien aikana kokenut, ja pohti alituiseen, selvänä ja juovuksissa, valveilla ja unissa, sydämessä kauhu kuten viisaalla katsoessaan hullun töitä, joita ei voi estää eikä auttaa.
– Tulipahan paholaisille pitkä nenä, hän mieteksi vahingoniloisena, kun eivät saaneetkaan nähdä Beata-raukan palavan ja käryävän roviolla. Sinne, pääkallonpaikalle, olivat kokoontuneet kaikki kirkolliset ja akateemiset arvohenkilöt, teikkaroivat civikset, kreeti ja pleeti, nähdäkseen himokkain silmin, miten musta pyöveli riisuu valkean, kauniin enkelinoidan niin alastomaksi, että tuskin häpyverhoa jää, ja sitoo raukan kahleilla kaulasta, käsistä, vyötäisistä ja jaloista paksuun paaluun. Se olisi epäilemättä ollut Turun yksitoikkoisissa oloissa ensiluokkainen nähtävyys sekä miehille että naisille, mutta ähäh! kutti! siitä ei tullut mitään. Pyöveli vain saapui ja ilmoitti tuomareille Beatan kuolleen yöllä vuoteeseensa, mikä oli korkean oikeuden todettavissa vaikka heti, jos vaivautuisivat katsomaan ruumista. Semmoista pettymyksen humahdusta kuin silloin en muista monesti kuulleeni. Oli kuin olisi viikon paastonneelta temmattu makea pala juuri huulilta. Verenhimoinen viskaali Mathesius, joka aina äänestää teiliratasta, mestausta ja hirttämistä – vain kirkko käyttää polttoroviota, koska se ei mukamas tahdo hurskaudessaan vuodattaa verta –, vaati, että ruumis poltettaisiin, mutta silloinpa nähtiin ja kuultiin kumma. Itse piispa näet otti äänen ja parta tutisten selitti rukoilemalla rukoilleensa Jumalalta merkkiä, oliko Beata Magdalena Lemmittylä syyllinen vai syytön. Se merkki oli nyt saatu. Riistäessään Beata Magdalena Lemmittylän maallisen rangaistuksen ulottuvilta Jumala ilmeisesti oli julistanut hänet syyttömäksi ja korjannut hänet autuuden asuntoihin antaakseen hänelle siellä korvauksen kaikista niistä kärsimyksistä, joita hän oli syyttömästi saanut kestää. "Kotiinne, kurjat!" piispa huusi, "rukoilemaan anteeksi sitä syntiä, mikä on meillä kaikilla osuutena tässä surkeassa asiassa". Häntä koipien välissä, noloina kuin varikset sateella, siitä lähtivät menemään sekä tuomarit että papit, aateliset ja porvarit, professorit, teinit ja hempukat, mutta moni heistä vilkaisi kaipaavasti korkeaan, pihkaiseen rovioon ilmeisesti ajatellen, että "vahinko". Sellainen on ihminen, tuo kurja elukka ja peto, joka katsoessaan kuolemanrangaistuksen toimeenpanoa tai yleensä vuodattaessaan verta varmaan tietämättänsä saavuttaa jonkin salaperäisen, tutkimattoman viettinsä, ehkä sukupuolisen himonsa pöyristyttävää, hirvittävän-nautinnollista tyydytystä. Niin sen täytyy olla – Collinus-herra siinä kostein, syvästi tuijottavin silmin aprikoitsi –, että noitain vainossa, joka on vain uusi muoto ikivanhasta asiasta – marttyyrien ja kerettiläisten polttamisesta ja muusta sellaisesta – ilmenee jotakin ihmiseltä itseltään piilossa olevaa viettiä, joka hakee tyydytystään toisaalta, kun ei saa sitä toisaalta. Se täytyisi – tuo vietti – saada paljastetuksi ja tutkituksi sekä sitten ohjatuksi toimimaan siunaukseksi eikä tuhoksi. Mutta, Herra, milloin on ihmiskunta niin pitkällä?
– Niilo-parka – Collinus mietti edelleen katsellessaan ystäväänsä, jonka hartiat nytkähtelivät kuin itkusta –, Niilo-parka oli nukahtanut pää Beatan pieluksella, huulet hänen poskeaan vastaan. Hänen piti valvoa ja rukoilla koko yö, mutta Beatan rauha tuuditti hänetkin lepoon. Pyöveli ja hänen vaimonsa nukkuivat – minä vain valvoin kuin kuolonenkeli – anteeksi vertaus – vuoteen vieressä. Kukaan ei herännyt, kun varovasti liikkuen pesin jäljettömiin juomakupista tuon pistävän mantelinhajun, jonka viisaat tuntevat, kun tuontuostakin kumarruin katsomaan, vieläkö lintunen räpytteli häkissään, vai joko se oli lehahtanut siivilleen ja lähtenyt lentämään sinne, missä ei ole polttorovioita. Eikä sittenkään, kun totesin hengityksen lakanneen ja Elämän juhlallisen, vakavan veljen, Kuoleman, käyneen avaamassa häkin oven, kukaan herännyt, vaan inhimillinen, raskas uni jatkui häiriintymättä aamun kalpeaan, sumuiseen sarastukseen asti. Katselin kuollutta lasta – sillä lapsihan Beata oli – ja totesin, ettei minun tarvinnut liittää hänen pieniä käsiään ristiin, koska hän oli tehnyt sen itse, ei painaa kiinni hänen silmiään, koska ne olivat kiinni hänen kuollessaan, ei sitoa liinasella hänen leukaansa, koska suu oli auki vain sievimmälleen, kuten hänen herttaisesti hymyillessään, valkeiden ylähampaiden hiukan näkyessä. Oli kuin hän olisi kuollessaan nähnyt jotakin sanomattoman suloista, joka täytti hänen sydämensä ylimaallisella onnella ja leimautui hänen hyytyville kasvoilleen häivähdyksenä siitä valosta, joka säteilee autuaiden asunnoista. Minä syntinen, jäykkäsisuinen ihminen, jonka usko lehahtaa palamaan vain ylen harvoin, tunsin yhtäkkiä Jumalan läsnäolon. Mutta vaikka minun kävi kuten aina tällaisissa tapauksissa, että näet Jumala painoi minut polvilleni – väkisin, vastustamattomasti, suunnattomalla, käsittämättömällä voimalla, suulleni lattiaan asti –, minä silti kapinoin häntä vastaan. Minä vaadin häntä tilille viattomani kiduttamisesta ja surmaamisesta, väkivallan ja vääryyden suosimisesta, olevaisuuden järjettömästä hallituksesta – kaikesta pahasta, joka kuohuttaa sydäntä ja tekee elämän helvetiksi. Mutta vaikka olisin kapinoinut ja rukoillut miten, itkenyt vanhoilla silmilläni niin, että lattia oli kyynelistä märkänä, en saanut vastausta. Kaukaa olevaisuuden perimmäisestä pohjukasta sieluuni katsoi tutkimaton, melkein kylmästi tarkasteleva silmä. Tunsin lopulta kuitenkin saavani nousta, huokasin helpotuksesta ja kaadoin korttelin viinaa sisääni, vanha, parantumaton juoppo kun olen, minkä Jumala hyvin tietää.
– Niilo-parka – Collinus johtui nyt ajattelemaan nähdessään ystävänsä liikahtelevan, puristelevan käsiään nyrkkiin, lyövän pöytää kuin vihan vallassa ja taas lysähtävän nöyrtyneeseen, alistuneeseen asentoon – oli yhtäkkiä aamulla herätessään säälittävän näköinen. Katseltuaan ensin ympärilleen kysyvästi kuin ei olisi tajunnut, missä oli, hän sitten muisti, mikä aamu tämä oli – että nyt näet oli valkenemassa se kauhea päivä, jolloin hänen viaton, suloinen rakastettunsa oli poltettava roviolla, vieläpä hänen omasta syystänsä. Hän peitti kasvot käsillään ja huokasi kumeasti, melkein kuin parkaisten, kuin teuraspenkkiin sidottu nauta puhaltaessaan ulos kuolintuskansa. Sitten hänen katseensa kääntyi Beataan, joka lepäsi siinä valkeana kuin vaha, sen ikuisen rauhan kuvana, jonka vain kuolema, ihmisen ainoa todellinen ystävä ja pelastaja, voi antaa. Sikäli kuin hänelle alkoi selvitä, mitä Beatalle oli tapahtunut, hänen kasvoilleen hiipi ensin säikähdys, sitten murhe ja viimeiseksi riemu. "Beata mea!" hän kuiskasi ja painoi huulensa hänen raollaan olevalle suulleen. "Jumala on sittenkin pelastanut sinut julmasta kidutuskuolemasta ja vienyt enkeliensä joukkoon! Voi, jos hän olisi ollut niin armollinen, että olisi sallinut minun tulla kanssasi!" Niilo-parka vaipui niin täydellisesti kuolleen lemmittynsä lumoihin, kuiskaillen hänelle kuin elävälle, silittäen hänen hiuksiansa ja suudellen hänen kasvojansa ja käsiänsä, että oli turhaa puhua hänelle tai yleensä saada häntä pois murheensa pilven varjosta. Ja niinhän olikin toistaiseksi parasta.
– Pyöveli siinä heräsi, nousi, hieroi otsaansa kuin ymmällä, vilkaisi Beataan päin ja mumisi jotakin sellaista kuin "voi onnetonta päivää kumminkin!" Samassa kuoleman läheisyys leyhähdytti kolkkoa uhoansa häntä kohti ja herätti aavistuksen. Hän kumartui Beatan puoleen, painoi korvansa hänen rintaansa vastaan ja kuiskasi ilahtuen: "Jumalalle kiitos!" Sitten hän meni kaapilleen ottamaan aamuryyppyään, mutta tuli huomattavan noloksi, kun ei pullossa ollut enää tippaakaan. Minä näet olin imaissut sen niin tyhjäksi, ettei edes uurre ollut märkä. Pyöveli loi minuun nuhtelevan katseen ja sanoi merkitsevästi: "Beata on ilmeisesti kuollut pelosta ja heikkoudesta". – "Siinähän ei ole ihmettelemistä", mutisin vastaukseksi; "vähemmistäkin kärsimyksistä tuollainen linnunpoika kuolee".
– Ruvettiin kiiruhtamaan teloituspaikalle. Pyövelin vaimo, jonka posket punoittivat nukkumisen virkistyksestä, kävi silittämässä Beata-parkaa ja lupasi pestä ja pukea hänet arkkuun niinkuin Ison-Lemmittylän tyttärelle kuuluu. Minun piti lähteä hankkimaan arkkua, jota varten sain pyöveliltä rahaa lainaksi, ja sitäpaitsi käymään piispan luona eräässä asiassa, jota pidin aivan välttämättömänä. Vähän haukattuamme ja pyövelin pukeuduttua virkapukuunsa lähdimme kiireesti ajamaan kaupunkiin ja teloituspaikalle, ettei herrojen ja yleisön tarvitsisi odottaa. "Ihanko sinä kehtaat istua minun rinnallani koko kaupungin nähden?" kysyi pyöveli epäillen, kun kiipesin hänen rattailleen. "Varmasti!" vastasin siihen, "sillä olethan Jumalasta lähin mies". Kovasti näkyi ja kuului juhlayleisöä huvittavan, kun sitten saavuimme perille ja oivallettiin, että onpahan vanha juoppo Jere-teini keksaissut aimo kepposen. Ylioppilaat vähän hurrasivat ja irvihampaat kysyivät, olinko ollut antamassa noidalle viimeistä voitelua.
– Se oli murheellinen matka se ajaa koluuttaminen sumuisen, unenpöpperöisen kaupungin läpi. Tuomiokirkko siinä vain seisoi juhlallisena ilmeelläkään ilmaisematta tietävänsä elämän taas kerran pelastuneen kuoleman ansiosta. Mikä ihme siinä pitää olla, että tällaisia hirveyksiä harjoitetaan enemmän tai vähemmän kirkon varjossa ja sen siunauksella? Jeesus kuitenkin nimenomaan käski rakastamaan toisiamme. Arveltuani piispan jo ehtineen kotiinsa hiivin sinne ja ottikin äijä minut puheilleen heti, kun tyttö oli käynyt ilmoittamassa. Piispa on aina kuunnellut minua mielellään – kahdenkesken – ja nauranut jutuilleni niissä arvokkuuden rajoissa, jotka kuuluvat kirkon päämiehelle. Nyt hän heti mentyäni sisään sanoi, että "jätä ovi raolleen siltä varalta, että Pikku-Niklas ja Napraakeli tahtoisivat tulla jäljessäsi". – "Kunnianarvoisa piispa", vastasin siihen, "he eivät ole nyt mukanani, sillä eihän heitä sentään sovi tuoda piispan huoneeseen". Sitten aloin kertoa Beatan viimeisistä hetkistä, Herran Ehtoollisesta, jonka Niilo-pappi oli hänelle antanut, hänen suloisista sanoistaan ja rakkaudestaan, jota hän osoitti kaikkia kohtaan. Piispavanhus ei yrittänytkään hillitä itseään, vaan ratkesi itkemään ja moittimaan Jumalaa siitä, että hän piti ihmiskuntaa tällaisessa raakuuden tilassa ja salli moista julmuutta harjoitettavan. Kun sitten pyysin häneltä lupakirjaa Beatan kristillistä hautaamista varten ja Niilo-papille määräystä jälleen hoitamaan virkaansa, piispa tarttui siekailematta hanhensulkaansa ja kirjoitti kaikki tarpeelliset paperit sellaisella vauhdilla, että muste pärskyi ja kynä kitisi. Päällepäätteeksi hän antoi minulle valtuutuksen toimia Lehviälän seurakunnan koulumestarina ja samalla Niilo-papin apulaisena silloin kun tämä tahtoi ja tarvitsi, oikeudella pitää jumalanpalveluksia ja käytellä pyhiä sakramentteja. "Nyt kun Pyhä Raamattu on kokonaan käännetty näiden itsepäisten ja paksunahkaisten suomalaispassien kielelle", – piispa pauhasi – "heidän myös on osoitettava esivallalle kiitollisuutta saamastaan lahjasta, mikä tapahtuu soveliaimmin siten, että he kaikki opettelevat lukemaan. Niilo-pappi on ymmärtänyt tämän ja tarttunut mikäli olen saanut kuulla kiinteällä kouralla jukuripäitä hämäläisiä niskahaivenista ja taluttanut heidät lukupöydän ääreen. Sitä samaa työtä on nyt hellittämättömällä voimalla jatkettava ja sen edistämiseksi pantava voimaan ehto, joka varmasti tehoo. Tarkoitan, ettei ketään lukutaidotonta ole vihittävä avioliittoon, vaan jokaiselta siihen pyhään säätyyn pyrkivältä on vaadittava kuten sanottu lukutaito ja Luteruksen Vähä Katkismus. Siinä on sivistyksen opas, jota parempaa ei hevillä löydy ja joka tarkoin noudatettuna kasvattaa tämän pohjankorven raivaamiseen ja viljelemiseen kykenevän rautaisen kansan jumalanpelkoon ja sivistykseen. Ja sinä, kurja vanha juoppo" – alkoi piispa torua minua – "muista, että koulumestarin takki on myös pyhän viran tunnusmerkki, jota ei saa häväistä liialla viinankäytöllä eikä jumalattomilla, irstailla puheilla. Katsokin vain, etteivät Pikku-Niklas ja Napraakeli ilmesty istumaan lasten joukkoon, johdattamaan sinua pois asiastasi!" – "Tottakai, kunnianarvoisa piispa!" kiiruhdin vakuuttamaan, "enhän minä enää viinaa käytäkään juuri enempää kuin silloin tällöin kipeään hampaaseen. Vanhat tuttavani oikein ihmettelevät anhittomuuttani, kun en kaikiste ota ryyppyä, vaikka he sitä ihan tyrkyttämällä tyrkyttävät. He ovat päätyneet siihen käsitykseen, etten ole terve, että ruumistani kalvaa salainen tauti". – "Ole vaiti siinä, irvihammas!" murahti piispa, antoi paperit ja käski mennä. "Jumala siunatkoon työtäsi hänen vainiollaan!" hän murisi jälkeeni ja käski sanoa Niilo-herralle terveisiä, että aika auttaa häntä voittamaan surunsa.
– Mikäpä minun oli nyt mennessä ruumisarkun tekijän luo, Collinus-herra seuraili siinä edelleen omia askeleitaan. – Hänellä sattui olemaan valmiina kirstu, jonka hän oli valmistanut muutamalle pahasti sairastuneelle mutta sitten odottamatta parantuneelle rippikoulutytölle. Se oli maalattu valkeaksi kuten lapselle ainakin ja sopi siis erinomaisesti Beata-raukalle. Myyjä kuljetti sen pyövelin mökille, mutta ei suostunut ajamaan portista pihalle, vaan jäi maantielle. Vein sen sisään ja siellä sitten virttä veisaten laskimme Beatan arkkuun. Pyövelin vaimo oli pukenut hänet morsiameksi – myrttikruunuun ja huntuun – ja valitteli, ettei näin syksyllä ollut ruusua pistää hänen käsiensä väliin. "Kunpa voisitte vihkiä minut hänen puolisokseen", sanoi surullisesti Niilo-herra, mihin pyöveli vastasi, että se kyllä kävi päinsä. Hän, joka oli ja eli ihmisten yhteiskunnan ulkopuolella, otti toimiakseen pappina, ja hänen vaimonsa sai vastata Beatan puolesta. "Mitä ihmettä...", aloin siinä vastustella, sillä eihän moista ollut milloinkaan kuultu, mutta nähtyäni Niilo-herran katseen arvelin samalla, etteihän tuosta liene vahinkoakaan. Voihan olla, että tämän kautta Niilo-herran sielussa pääsee täydelliseksi jokin sellainen, joka oli vailla juuri tätä tekoa – tulee saatetuksi loppuun tuo hänen elämänsä syvin virtaus: rakkaus Beata Magdalena Lemmittylään ja toivo saada omistaa hänet puolisonaan. Sillä vaikka avioliitto onkin elävien keskeinen sopimus ja antautumisen lupaus, ei vihkiytyminen vainajaankaan voi olla mahdottomuus, jos kerran uskomme kuoleman jälkeiseen elämään ja henkiruumiiseen. Sanoin siis, että jos Niilo-pappi haluaa sitä, se on ollakseen laillinen minun suoritettava, koska minulla on taskussani piispan valtakirja toimittamaan papillisia tehtäviä. Pyöveli ja hänen emäntänsä olkoot todistajina. Niin tapahtui siinä sitten sellainen ennenkuulumaton asia, että elävä ja kuollut vihittiin kristilliseen avioliittoon, että Niilo-herra lupasi rakastaa Beata Magdalena Lemmittylää myötä- ja vastoinkäymisessä ja tämä pyövelin emännän suulla samoin häntä. Kaikki sujui muuten hyvin, paitsi että Pikku-Niklas ja Napraakeli, jotka olivat heränneet eloon edellisten päivien runsaanpuoleisista ryypyistä, yhtäkkiä pujahtivat arkun alta näkyviin ja alkoivat juosta peräkanaa pitkin kirstun reunoja niin että vilisi silmissä ja olin sekaantua sanoissa. Mutta onneksi sain sivumennen hätistetyksi ne veitikat pois ja sitten rauhassa suoritetuksi luvut loppuun. Liikutus pani minut myös lujille – näin vanhana pyrkii itku pillahtamaan liian helposti. Beatan kohtalo ja hänen kalpea kuolonunensa siinä ensiksi hellyttivät sydäntäni, niin ettei ääni tahtonut toisissa kohdissa kulkea ollenkaan. Sitten pyövelin vaimo muuttui seisoessaan siinä edessäni siksi entiseksi tytöksi, jonka kauneus oli himoittua mutta samalla voittamattomasti kammottua, joka kuiskasi sylissäni suviyönä Ruissalon nurmikolla aivan samoin ja yhtä hämillään kuin nyt "tahdon". Tuo muoto, ilme, kuiskaus ja sana sytyttivät sydämessäni polttavan, hiukaisevan muiston ja valaisivat selväksi, miten ratkaisevasti yksi ainoa silmänräpäys, koko olemuksella koettu iankaikkisuuden autuushetki, voi vaikuttaa ihmisen elämään. Ha-ha! Jere Kekomäelläkö olisi salainen murhenäytelmän kaari kurjan elämänsiltansa kannattajana, hengistäjänä, rikastuttajana! Parempaa sukkeluutta ei ihmisten mielestä voisi olla, jos kertoisin niin olevan. Mutta niin on ollut ja on vieläkin kaikessa hiljaisuudessa. Sydämen kärsimyksestä rikkaana ja sikäli myös onnellisena elämäni on kulkenut alennustilastaan huolimatta inhimillisyyden penikulmapatsaalta toiselle.
– Mutta missä olinkaan, mihin jouduinkaan? Niin, saimme kyytimiehen, nostimme Beatan lavakärryille ja lähdimme kulkien sen vierellä astelemaan alakuloisina pitkin lokaista syystietä kohti Lehviälän kaukaista seurakuntaa. Varikset meitä vain saattelivat lennollaan ja raaunnallaan kuin todellakin olisimme kuljettaneet noitaa, mutta eivät ihmiset osanotollaan eivätkä murheellaan. Vaikka ilmoitin Lehviälän kirkkoherran tässä tuovan kotiin Turussa kuollutta puolisoaan, niin siitä huolimatta kauhu heti ilmestyi ihmisten silmiin. Kaikkialle oli jo näet ehtinyt sanoma siitä, että Lehviälän papin viettelemä Lemmittylän tytär oli tuomittu Turussa noitana poltettavaksi ja että paholainen oli vienyt hänen sielunsa ennen rangaistuksen toimeenpanoa. Hän oli ollut niin myrkyllinen, ettei häntä ollut voitu säilyttää tavallisissa vankiloissa, vaan hänet oli pitänyt viedä pyövelin hoiviin, joka oli sitonut hänet joukkomurhaajien jänteistä tekemillään köysillä. Niihin oli täytynyt tarttua, kun oli tullut kalma kalmaa vastaan. Sillä oli ollut kätköissään pienen lapsen sääriluu, jolla se oli aukaissut minkä oven tahansa: puhaltanut vain sen läpi avaimenreikään, niin heti oli lukko lauennut. Mitään niin kammottavaa, saastaista, taikauskoista ja typerää ei voinut keksiä, ettei sitä olisi jossakin uskottu täytenä totena, silmät pelosta ja kauhusta renkaina kuin huuhkajilla. Yösijaa meille ei annettu missään, ei edes saunassa eikä riihessä, joissa paholaisillakin on ikäänkuin laillinen lupa käydä yöllä pitämässä peliään, ja kyytimiehen saimme vain väkivallan uhalla pysymään sopimuksessaan. Saavuimme harmaana viluisena päivänä Lehviälään, sydämessä pelkäävä kysymys, oliko ehkä täälläkin yhtä viluinen vastaanotto. Kun kukaan ei voinut tietää tulostamme, oli sitä merkittävämpää ja lämmittävämpää, että Pilli-Hartikan Vappu oli hyvän aavistuksen valtaamana pitänyt jo viikon päivät pappilaa asumis- ja saunaa kylpykunnossa. Hän kiiruhti muhkeana ja inhimillisenä pihalle ottamaan meitä vastaan ja mykistyi murheesta kuultuaan meidän lyhyin maininnoin esittämämme kertomuksen. Beatan kannoimme Niilo-herran kamariin, sillä huomasimme tämän tahtovan niin, ja aloimme miettiä, mitä olisi hautajaisiin nähden tehtävä. Se päivä pimeni syksyiseksi illaksi ainoankaan elävän sielun käymättä tervehtimässä Niilo-herraa tai edes näyttäytymättä tiellä. Vappu toi sanan Lemmittylästä, jonne oli mennyt ilmoittamaan Beatan tulosta, ettei siellä välitetty hänestä, olipa hän missä hyvänsä, elävä tai kuollut, syyllinen tai viaton.
– Seuraavina päivinä kävi selville, ettei Beatalle voitaisi pitää hautajaisia, koska kukaan, lukuunottamatta Pilli-Hartikan väkeä ja jotakuta muuta yhtä vaatimatonta henkilöä, ei tulisi niihin. Kävipä nimismies ilmoittamassa kirkkoneuvoston ja järjestysvallan sekä Lemmittylän isännän puolesta, ettei häntä, tuomion saanutta noitaa, saisi haudata ei kirkkoon eikä kirkkopihaan, vaan parhaassa tapauksessa itsensämenettäjäin kalmanurkkaukseen. Mutta silloin Niilo-papin vanha voima heräsi ja työntäen piispan lupakirjan nimismiehen punaisen nenän alle hän kysyi tiukasti, osasiko nimismies lukea. Kun tämä oli sitten häkellellen tavaillut lupakirjan läpi, Niilo-herra kysyi edelleen, tiesikö nimismies, kuka hän, Niilo-herra, oli. Tämän tuijottaessa pöllömäisesti vastaamatta mitään Niilo-herra ilmoitti olevansa Lehviälän kirkkoherra, jolla yksistään oli valta määrätä, keitä kirkkoon ja kirkkopihaan haudataan, keitä ei. Lisäksi hän ilmoitti vielä olevansa myös se mies, joka nyt heittää nimismiehen ulos, miettimään ja punnitsemaan vastaisen varalle, mitkä asiat kuuluivat hänen määräysvaltaansa, mitkä eivät. Ja silloin sain nähdä, kuinka Lehviälän kirkkoherra ja nimismies poistuivat suurella töminällä ja jytinällä, edellisen kourat jälkimmäisen niskavilloissa, ensin tupaan, siitä etehiseen ja tästä ulkokuistille. Viimeksimainitussa paikassa sitten, kuten kiiruhdettuani saapuville voin omin silmin todeta, kirkkoherran oikea käsi tarrasi nimismiestä kiinni takamuksista ja lennätti kruunun palvelijan ujostelematta portaiden edessä olevaan lätäkköön kontalleen, niin että hänen partansa ja naamansa kastuivat. Minä olin asiassa avullisena sikäli, että paiskasin jälkeen hänen hattukulunsa. Tilannetta huipensi saunan puolelta kuuluva Vapun ihastunut naurunremahdus. Vaikka tämä oli perin vähäinen rangaistus kaikesta siitä pahasta, mitä tuo ei vain tietämätön ja typerä vaan lisäksi häijy, julma ja irstas, naisten kiduttamisella viettejään tyydyttelevä ukko oli matkaansaattanut, se tuotti silti sydämelleni suurta tyydytystä, sillä olihan se ainoa kohta tässä surkeassa asiassa, jossa paha sai edes jonkinlaisen palkan.
– Hautajaisia ei siis pidetty eikä saattajia ollut muita kuin Pilli-Hartikka akkoineen, Vappu, vanha suntio ja minä. Suntio soitti sielukellot ja sitten kannoimme Beata-raukan alttarin eteen, jossa Niilo-poloinen siunasi hänet siihen silmänräpäykseen asti kestävään lepoon, jolloin tuomiopasuunan ääni järisyttää olevaisuutta ja vainajat alkavat nousta haudoistaan, monet mitä odottamattomimmista paikoista. Monesti olen joutunut kuuntelemaan ruumiinsiunauksia, mutta tuskin milloinkaan niin sydämelleni käypää kuin tämä. Niilo-poloinen unohti meidän läsnäolomme ja hautaussanojen ohessa avasi sydämensä pohjia myöten. Omituisinta oli, että hän puhutteli entistä ja nykyistä Beata Magdalenaa, Andreas Laurinpoikaa ja Leena-emäntää siten kuin he kaikki olisivat olleet läsnä, polvillaan pikku Beatan arkun ääressä, jonka kannen Niilo-herra oli avannut. Hän puhui ihmisen heikkoudesta, rakkauden suloisuudesta, elämänpuun oksien alla asuvasta rajattomasta onnesta ja onnettomuudesta, ja Jumalan armosta sanoin, jotka lankesivat hedelmättömään sydämeeni kuin kevätsade elämän ahavien kuivaamaan maahan. Ajattelin mielessäni yllättyneenä, kuinka rikasta onnesta elämä on suurimpien onnettomuuksienkin hetkellä.
– Ja sitten kätkimme Beatan hautaansa ja tässä nyt olemme, Niilo-herra ja minä, vanha syntinen, mieteksi Collinus lopuksi. Jotakin eriskummallista on tapahtunut, joka on raivonnut sydämissä kuin myrsky ja heittänyt ne haaksirikkoisina elämän meren rannalle, melkein musertaen ne tyrskyihin ja kallioihin. Puolikuolleina värjöttelemme tässä viluissamme miettien, miten saisimme viritetyksi tulen, jonka ääressä lämmittelisimme, ja miten löytäisimme tien, joka johtaisi meidät pois tästä kauhistavasta erämaasta.
57
He istuivat pimeänä myöhäsyksyn iltana, myrskyn ja sateen raivotessa, kodikkaasti alakeittiössä viinapannun ääressä, jonka torvesta tipahteli säännöllisin, lyhyin väliajoin tulen hehkussa välähtävä pisara. Alla olevaan astiaan pudotessaan se päästi helähtävän nolkahduksen kuin tiltaltti korven kuusikossa, jossa kuljet tunto herkistyneenä. Collinus-herran oli täytynyt – uudesta koulumestarinarvostaan huolimatta – päästä polttamaan itselleen viinaa, koska ei voinut muka elää ilman sitä, ellei kuten sanoi tahtonut tyhmistyä lukutaidottomaksi, mikä taas olisi tehnyt hänet kelpaamattomaksi koulumestarin virkaan. Niilo-herran ei ollut auttanut muu kuin hymähtäen suostua asiaan. Olihan Collinus-herralla nyt omaa viljaa, jota oli saanut taloista palkakseen. Hän oli asettunut asumaan Leena-emännän vanhaan tupaan ja voi rehevästi sekä siinä että kylissä kiertäessään näitä opetusmatkoillaan. Hyväntuulisena hän nyt hääräili pannun ääressä, maistellen keitostansa tuontuostakin tuntijan ilmeellä ja lyöden silloin tällöin kynsille Pikku-Niklasta ja Napraakelia, jotka mestarin mutinoista ja puolinaisista sanoista päättäen olivat taas osuneet isäntänsä seuraan.
– Kyselet ja huokailet alituiseen, Collinus siinä askaroidessaan puheli, miten voisit saada tunnonrauhan ja edes jollakin tavalla ikäänkuin korvata sitä onnettomuutta, jota me kaikki olimme osaltamme aiheuttamassa pikku Beata-raukalle? Ikäänkuin ihminen saisi tehdyn tekemättömäksi ja synnin olemattomaksi. Ruma jälki on ja pysyy eikä siinä auta muu kuin opetella katsomaan sitä rohkeasti silmiin joka kerta kun se näyttäytyy. En osaa antaa muuta neuvoa kuin että ryömi ja kätkeydy johonkin Golgata-vuoren onkaloon ja makaa siellä käppyrässä kuin turilaan toukka muurahaispesässä luottaen vahvasti siihen, että vuoren huipulla on tehty sinunkin syntisi tehottomiksi. Siellä kun aikasi murjotat itsepäisesti, niin varmasti kerran Jumalan armon kevätaurinko alkaa lämmittää nahkaasi ja herättää sinut synnin talviunesta. Pian sielusi pörrää iloisena kuin kevään ensimmäinen kärpänen ja uutena ihmisenä saat silloin killistellä vasten armon kirkkautta. Luota siihen, sanon minä, ja lopuksi taakkasi keventyy niin paljon kuin se täällä maallisessa elämässä mahdollista on. Tulevaisestahan emme tiedä muuta kuin että siihen toiseen paikkaan ei ainakaan kukaan lukutaitoinen halua joutua. Lakkaa siis, rakas veli, hautomasta asiaasi liian synkkämielisesti, sillä siitä voi koitua sinulle sama seuraus kuin Ison-Hiiden isännälle.
Hän vaikeni, sillä Tuomaan asia kuvastui järkyttävästi hänen mieleensä.
Miksi Ison-Hiiden isäntä oli saavuttuaan Turusta niin puhumaton, synkkä, kokonaan erilainen kuin ennen, se saatettiin kylässä kyllä ymmärtää, kun tiedettiin hänen epäonnistuneen yrityksessään pelastaa morsiamensa noidantuomiosta. Mutta toisaalta juuri se, että tyttö oli noita – kukapa uskalsi epäillä sitä kaiken sen jälkeen, mitä hänestä kerrottiin –, teki jonkin verran vaikeaksi käsittää, että hän, suurtalon isäntä, takertui tuohon asiaan niin, että se kävi hänen terveydelleen. Epäilemättä Beata oli ehtinyt lumota hänetkin: antaa hänelle kuten papille noidanjuomaa, joka oli hitaasti mutta varmasti tehnyt tehtävänsä. Ilman sellaista päälle pantua mieltä Tuomas ei olisi kehdannut puolustaa Beataa kirkossa julkisesti kaikkien kuullen, vaan olisi jättänyt noidan sen kohtalon varaan, minkä oli niin täysin ansainnut.
Mutta olipa syy Beatassa tai siinä, että Tuomas oli muuten kiintynyt häneen eroamattomasti, hiljaisella, lujalla tavallaan – toiset olivat sellaisia –, niin varmaa oli, että Ison-Hiiden isännän laita oli huonosti hänen ilmestyessään kotiin eräänä harmaana aamuvarhaisena. Vaivoin sai vanha emäntä tingatuksi häneltä sen verran tietoa, ettei Beataa ollut tuomittu vielä hänen lähtiessään, "mutta että hänet varmasti tuomittaisiin ja poltettaisiin". – Oliko hän tavannut Beataa Turussa? – Ei ollut, sillä kun Beata ei oikein sietänyt Tuomasta, tämä ei ollut tahtonut häiritä häntä. Olisi tyytynyt vain siihen, kun olisi saanut hänet pelastetuksi. – Eikö kukaan luvannut puolustaa häntä? – Ei kukaan. Häntä ei voinut inhimillinen voima auttaa. – Parasta unohtaa koko tyttö, sillä kai hän noita oli. Ei sellaisen kanssa voi mennä naimisiin, sillä noita synnyttää paholaisen penikoita. – "Äiti, älkää sentään puhuko pikku Pietasta noin!"
Äiti oli säikähtänyt Tuomaan äänen sävystä ja katsonut siunaillen hänen jälkeensä, kun hän oli mennyt pihan läpi rantaan päin ja kadonnut rantatielle koivikkoon. Sitten häntä ei nähty koko päivänä, yönä eikä seuraavanakaan päivänä. Ylihuomenissa häntä alettiin hakea rannasta, jonne hän viimeiseksi oli mennyt. Kun monen päivän aikana oli tarkoin tutkittu koko rantapensaikko laajalta alalta, hänet vihdoin löydettiin pitkän, kapean niemen kainalosta kuolleena. Näki selvästi hänen istuneen siinä kivellä ja arvattavasti aikansa katseltuaan ulapalle ja mietiskeltyään mitä lienee mietiskellyt kietoneen vieressään kasvavan notkean pajun kaulaansa ja heittäytyneen retkottamaan sen varaan. Beatan noidanjuoma oli tehnyt tehtävänsä – arvelivat naapurit.
Sellainen oli Tuomaan asia maailman silmissä. Collinus- ja Niilo-herra tiesivät, ettei Tuomas ollut jaksanut kestää elämän hänelle tuottamaa musertavaa pettymystä. Niilo-herra kysyi:
– Miksi en minä, joka olen syyllinen, ole tehnyt samoin kuin Tuomas? Olenko heikompi ja huonompi kuin hän, olenko pelkuri, joka en uskalla mennä kuolemaan, vaikka olen ansainnut sen oikeutettuna rangaistuksena ja sitä vielä sydämestäni halajan?
Collinus kaatoi sisäänsä tukevan ryypyn, pyyhkäisi huuliansa, hätisti Pikku-Niklasta ja Napraakelia, jotka olivat alkaneet tapella viinapannun hatun reunalla, mäkähti aatteellisesti ja kerien lankaa selitti:
– Olen tullut jo pitkähköksi venähtäneen elämänkaareni kuluessa huomaamaan sen kiistämättömän tosiasian, että toiset surmaavat itsensä rakkauden vuoksi, toiset eivät. Miten kukin tekee, mahtanee riippua ruumiin nesteistä, latinaksi humores, joihin luonteenlaatumme perustuu. Kuten tietänet, ruumiimme nesteissä on eri määriä verta, keltaista ja mustaa sappea sekä limaa. Jos esimerkiksi mustaa sappea on sattunut liiemmälti, olemme luonteeltamme sananmukaisesti "melankoolisia", "mustasappisia", eli siis alakuloisia. Tunnetusti Ison-Hiiden isäntä oli koko ikänsä juro, nauramaton, sapekas mies, joka kun kerran suuttui, niin suuttui ikuisiksi ajoiksi. Kun hänen rakastamansa neito, jonka hän tiesi hyvyyden enkeliksi, tuomittiin noitana roviolle, hän pahastui ja kyllästyi tästä koko olevaisuuteen niin, että musta sappi läikähti yli laitojen ja vei hänet hirteen. Sinä taas olet puhtaan, kirkkaan, lämpimän veren ihminen, sangviinikko kuten sanotaan, ja kuljet sen mukaan murheidenkin aikana kuivia, lämpimiä kangasmaita, joissa kukkuu toivon heleä-ääninen käki. Itsesi menettäminen on toisin sanottuna sinun hengellesi mahdoton asia. Näin olen itsetykönäni akkiloinut syyt, mitkä vievät toiset tyrmistyttäviin ratkaisuihin, mutta jättävät toiset toipumaan hissun-kissun niinkuin talvitien alla likistyksissä ollut vesa nousee kevään tullessa, lumen sulaessa. Kun tämän lisäksi ryömit sinne Golgata-vuoren koloon ja varrot siellä kuin talviunta nukkuva siili pelastuksen kevättä, niin saat nähdä sen tulevan.
Collinus napsautti luunapin Pikku-Niklasta ja Napraakelia kohti, jotka nähtävästi hääräsivät hänen nenällään liian puuhakkaasti, keri lankaa ja ryhtyi sitten tuoreella iskoksella paikkaamaan pannun hatun saumaa, josta oli alkanut pihistä ruokaisaa viinahöyryä. Niilo-herra sanoi:
– Sinulla, Jere, on kaikesta huolimatta luja usko ja luottamus Jumalaan ja hänen rakkauteensa? Kadehdin sinua, sillä minun uskoni on elämän myrskyssä kaatunut maahan kuin pökkelö eikä ota enää noustakseen. Juurivesatkin ovat paleltuneet, niin että olen eloton, marto ja mahiva kanto. Luulin sinua väliin pimeyteni aikana itse paholaiseksi ja nyt osoittaudutkin mieheksi, jolla on syvällisiä kokemuksia uskon asioissa.
Collinus kaatoi sisäänsä aimo annoksen lypsylämmintä viinaa, hätisteli Pikku-Niklasta ja Napraakelia olemaan siivolla, sieppasi seinästä hyppysiinsä langan pään juuri kun se oli suortumassa näkymättömiin, alkoi keriä uutterasti ja puhui mäkättäen jotenkin humalaisena miehenä:
– Usko, usko! Minulla ei ole uskoa enempää kuin sinullakaan enkä pidä sitä edes toivottavana enkä tarpeellisena. Ihmisen henki on luotu vapaaksi ja liikkuvaiseksi, hänen itsensä tietoisuuteen sisältyväksi, jonka suunta ja kohteet muuttuvat sikäli kuin se yhä jatkuvalla etsinnällään ja kilvoittelullaan havaitsee uusia totuuteen päin viittaavia polkuja. Usko hyydyttää tämän hengentoiminnan liikkumattomaksi, niin että ihminen jököttää paikallaan kuin juusto. Epäilys, alituinen koputtelu ja naputtelu, että missä on ontto paikka ja missä seinä voi pettää, on sensijaan se asenne, mikä ihmisen hengelle luonnollisesti kuuluu. Koetelkaa kaikki ja pitäkää se kuin hyvä on. Sitäpaitsi ei mitään vakinaista, pysyvästi seisovaa uskoa voi olla olemassa. Jokainen, joka sanoo "minä uskon", pettää itseänsä, etten sanoisi valehtelee enemmäksi kuin puoleksi. Rehellisintä ja oikeinta olisi aina sanoa "auta epäuskoani". Näin kahdenkesken ollessamme en epäröi lausua, että sellainen kirjaimellinen uskontunnustus, joka kirkoissamme luetaan, on vain ulkonainen muoto, johon ei kukaan rehellinen kuulija sisällytä muuta kuin ikuisen epäilyksensä. Mutta kaikella tällä, mitä nyt olen sanonut, en ole tahtonut kieltää sitä uskoa, mikä usein on hengen vapauden oivallukseen päässeelle ihmiselle kuvaavaa, eli uskoa olemuksemme syvyydessä, sielumme pohjimmaisessa ja perimmäisessä, kaikkein pyhimmässä asuvaan Jumalaan. Rehellisesti rohkenen sanoa uskovani ja luottavani häneen, ja sen luottamuksen turvin irvisteleväni koko maailmalle, jos sen pään päälleni otan. Kaikkien taistelujeni, tuskieni ja epäilysteni jälkeen, kun usko oikeuden voittoon ja inhimillisiin ihanteisiin on taas kerran tuhkana ympärilläni, löydänkin hänet yhtäkkiä tuosta tuhkasta kuin palamatta jääneen jalokiven, joka säteilee ympärilleen ihmeellistä hohdetta. Ylistä Jumalaa, Niilo-pappi, nöyrry hänen edessään ja kiitä häntä, kätke hänet sydämeesi kalliina aarteena, jonka ajatteleminen lohduttaa ja johtaa sinua tässä "elämäksi" sanotussa hemmetinmoisessa seikkailussa, niin silloin olet varmasti oikealla tiellä.
– Jumala on niin julma, huokasi Niilo-pappi. – Hän antaa vääryyden voittaa, rikoksen riemuita ja viattoman sortua meidän voimatta huomata hänen puuttuvan asioihin pienimmälläkään tavalla.
– Kovinhan Jumalan toimenpiteet olisivatkin maallisesti virastomaisia, marisi tyytymättömästi Collinus-herra, jos typerä ihminen voisi ne olevaisuuden kulusta osoittaa. Jos ne olisivat sellaisia, meistä kykenisi ukko kuin ukko hänen viransijaisekseen. Jumalan käsittämättömästä suuruudesta ja ihmisen perin ymmärrettävästä pienuudesta selvästi johtuu, että meidän on mahdotonta olevaisuudesta, historian kulusta ja ympärillämme tuhatvivahteisena vilisevästä elämästä osoittaa, mikä niissä on Jumalan ja mikä hänen arvoisan vastustajansa Ison Kieron osuutta. Joka sitä yrittää, on tyhmä ja hurskastelee valheellisesti sekä johdattaa ihmistä kieltämiseen, koska elämän tällaisen tarkastelijan mielestä Jumala aina tekee jokseenkin täsmälleen päinvastoin kuin pitäisi. Kuuntele siis, ihminen, Jumalaa vain omassa sydämessäsi, sillä hän on olemassa erikseen meille jokaiselle, kurjimmallekin raukalle, eikä petä meitä suurimmankaan hädän hetkellä, kävi meidän ulkonaisesti miten tahansa. Se on totuus, luja kuin kallio.
– Moittiiko hän sinua viinanjuonnista? hymyili Niilo-herra.
– Kyllähän meillä on siitä ollut erimielisyyttä nuoruudestani saakka, tunnusti Collinus, kopistellen miettiväisesti piippuansa takkakiveen. – Mutta toimiessani pappina täällä Lehviälän seurakunnassa tulin ymmärtämään viinan olevan minulle välttämätöntä hengellisen terveyden vuoksi. Kun näet tuona aikana katsoin maallisen velvollisuudentunnon ja virkani pyhyyden vaatimuksesta tarpeelliseksi olla mahdollisimman hurskas, oli seurauksena, että tulin ihan kumisevan tekopyhäksi, kaikessa olossani ja elossani hurskastelevaksi fariseukseksi. Minussa kasvoi epärehellinen, tuomitseva, taikauskoinen henki, niin että yhteen aikaan jo salaisesti havittelin virkaasi ja kohtelin sinua ja Beataa väärin. Huulillani olivat aina hurskaat sanat ja käteni ojentuivat varsinkin nuorten naisten kohdalla siveellisesti taputtelevaan siunaukseen. Väliin heräsin ja ymmärsin alennustilani, mutta sitten vaivuin taas hurskauden turmioon ja vaelsin valkeana hautana ja sutena lampaantaljassa. Lopuksi kuitenkin Beatan onneton kohtalo herätti tuntoni ja sai minut ymmärtämään, miten peräti vaarallista sielulleni ja hengelleni, suhteelleni vanhaan, reiluun, siekailematonta totuutta puhuvaan Jumalaani, tällainen luonnottoman raitis, siisti ja hurskas elämäntyyli oli. Rehelliselle jumalasuhteelle välttämätön inhimillinen synnintunto, jonka esimerkiksi kohmelo aiheuttaa tunnetusti asiallisessa ja mojovassa asteessa, jäi kokonaan syntymättä. Hurskas elämäni oli sitäpaitsi äärettömän kuivaa ja yksitoikkoista. Tunnustan sinulle joskus ikävissäni hoilanneeni hävyttömiä latinankielisiä teinilauluja, joita osaan jonkin verran, niin että koko pappila raikui, mutta ei siitä erikoisempaa hyötyä ollut. Sehän oli poikamaisuutta, jota miehekäs mieli tosin häpesi, mutta josta ei koitunut sen kipeämpää synnintuntoa, Jumala kun ei ole pikkumainen ja antoi asian rehellisenä inhimillisyytenä anteeksi. Lopulta koko juttu vain lisäsi hurskaudenmainettani, akat kun pitivät lauluja vähintään messuina, ne kun olivat heille tuntematonta kieltä ja nuoteiltaan kauniita. Siten voivat ihmisen parhaatkin pyrkimykset päätyä aivan päinvastaisiin tuloksiin kuin aikomus on ollut. Pikku-Niklas ja Napraakeli haihtuivat seurastani kokonaan, niin etten nähnyt heitä kuukausimääriin. Tästä kaikesta ymmärrät, että viina on todellakin minulle välttämätöntä.
– Mutta kyllä sinun on uuden virkasi vuoksi tarkoin pysyttävä kohtuudessa, ettet tulisi opetettavillesi pahennukseksi, huomautti Niilo-herra.
– Niin kai se on, huokasi Collinus ja vilkuttaen salaperäisesti silmiään puheli matalasti ja pehmeästi:
– Siitä minun on pitänyt neuvotella kanssasi, että mitenkähän olisi, jos löisin Hartikan Vapun kanssa hynttyyt yhteen? Näet nyt, kun olen noussut koulumestarin korkeaan arvoon ja saan seurakunnalta kappoja palkakseni, Vappu on nostanut ovensa säpin, kun olen ikävissäni hiipinyt kolkuttamaan siihen jonkin kerran. Iäkkäänpuoleinenhan tosin olen, mutta käyn kyllä silti vielä täydestä miehestä, jos niikseen tulee. Vappu pitäisi huolta kodista ja taloudesta, ja rajoittaisi kai ryypyt kohtuuteen, kuten toivot. Tosin Vappu on loitonnut jonkin verran nuoruutensa impeydellisestä siveydestä, mutta niinhän olen senpahempi tehnyt minäkin, joten sovimme toisillemme kuin puukko ja tuppi. Tärkeintä on, että Vappu on hyvä ihminen. Ja että hän on sellainen, sen näin kirkossa Beatan mustan penkin sunnuntaina, jolloin hän seurakunnan nähden itki sen saman penkin juuressa syntejänsä. Vappu muistuttaa tavattomasti Turun pyövelin vaimosta, jota nuorena rakastin toivottomasti. Sekö tuo vetänee minua hänen puoleensa...
58
Tuli tavattoman ankara talvi. Niin kovia, kuukaudesta toiseen muuttumattomia pakkasia eivät vanhimmatkaan ihmiset muistaneet olleen. Rautainen kylmyys tunkeutui vähitellen niihinkin asumuksiin ja eläinten suojiin, jotka olivat pysyneet tavallisina talvina riittävän lämpöisinä. Polttopuut pyrkivät loppumaan, koska niitä ei ollut varattu tällaista poikkeuksellista talvea varten. Sudet nälkiintyivät ja kiertelivät kyliä suurina laumoina siepaten saaliikseen koiria, lapsia ja aikuisiakin. Niiden ulvonta kuului öin kaameana ja uhkaavana metsänreunasta ja ulapalta. Lunta oli vähän, sillä taivas meni vain harvan kerran pilveen ja pyryytti vain kuin pilkaksi. Kuutamo oli aina kirkas kuin päivä, kammottavan tunteeton, liikkumaton, kummitusmainen, valaisten kuten ihmiset sanoivat paholaisten tietä, kun ne lensivät avaruuden läpi. Kauhu valtasi vähitellen ihmiset, jotka alkoivat uskoa maailman tulleen luovutetuksi paholaisen haltuun ja muuttuvan uudeksi helvetiksi, entinen kun kuului käyneen ahtaaksi.
Niilo-herra vietti talvensa kammiossaan kuin karhu pesässään. Moniin kuukausiin hän ei pitänyt jumalanpalveluksia kirkossa, koska ei tahtonut houkutella ihmisiä kylmettämään itseään, vaan omassa tuvassaan, jonka takassa paloi aina hulmuava honkavalkea. Koulumestari Collinus, joka oli muuttanut asumaan vaimonsa tölliin, saapui usein hänen luokseen virkistämään hänen yksinäisyyttään ja osasi silloin aina uusilla jutuilla ja näkökannoilla kääntää asioista esiin sen puolen, joka oli ollut niissä siihen saakka piilossa. Tuuheassa pukinnahkaturkissaan, jossa oli karvapuoli päällä, lammasnahkalakissaan, moninkertaisissa sarkahousuissaan ja isoissa tallukoissaan hän oli nyt ei vain paholaisen vaan samalla myös kontion näköinen. Muiden ihmisten – Niilo-papinkin – huoatessa, oliko Jumala hyljännyt koko kansan, päättänyt autioittaa maan ja luovuttaa sen pimeyden kiilusilmäisten petojen asuinsijaksi, Collinus-herra kehoitteli maltillisesti odottamaan, mitä aika, elämän suurin ja mahtavin tekijä, matkaansaattaisi. Ennen vihkiäisiänsä hän itse joka aamu herätessään huokasi: "Nyt ollaan taas yhtä päivää lähempänä häitä", ja vihkiäisten jälkeen: "Nyt ollaan taas päivää kauempana nuorenmiehen ihanasta vapaudesta!" Ihmisten valittaessa talven tavatonta ankaruutta hän lohdutti: "Kaikella on loppunsa ja talvea seuraa varmasti kevät!" Hyväätekevällä, leikillisellä ja toivorikkaalla filosofiallaan, jossa hänen vaimonsa yhä paisuvammalla muhkeudella oli aina erikoinen osuutensa, Lehviälän pitäjän mistään häkeltymätön koulumestari osasi ylläpitää ympäristönsä luottamusta parempiin aikoihin.
Niinpä sitten kevät tulikin. Pakkanen, jonka valtius oli tuntunut ikuiselta painajaiselta, muuttui suven tuulien lämmöksi, lumi suli ja virtasi pois kevätpuroina, joiden solina oli runoa ja soittoa. Leivo nousi kuloutuneilta vainioilta kohti sinitaivasta ja liversi riemun pakahduttaman rintansa ehtymätöntä laulua. Pajut puhkesivat kukkimaan, lepät ja koivut kehittelivät urpujaan, rentukat loistivat keltaisina kuin tuli, koko luonto oli joka ilmiössään kuohuen täynnä elämänjanoa, olevaisuudenriemua, rintaa avartavaa auvoa, jonka laatua ei voinut määritellä, mutta joka oli tästä huolimatta hetken syvällisin ja perustavin tosiasia.
Kuin kontio Collinus-herra kömpi ulos töllistään, hyväili Vappua ohi mennessään karkean lemmekkäästi, tuli pihalle ja killisteli aurinkoa vastaan häikäistyneenä. Sitten hän läksi verkalleen nilkuttamaan töllin alapuolella olevaan alankoon, niskassa koko ajan rakkaasti hautovana puolipäivän elähdyttävä paahde. Hän pysähtyi korkean pajupensaan luo, joka oli täynnä lihavia, pörheitä, keltaheteisiä kissoja, ja alkoi tarkastella syömäpuuhissa olevaa kimalaista. Häntä nauratti makeasti ja hän oli niin huvittunut huomioistaan, että hänen täytyi puhua ääneen. "Olethan täsmälleen kuin lentävä kontio", hän kiitteli kimalaisäijää, joka häiriintymättä imi mettänsä, "erona vain se, että olet pienempi ja paljoa silkkiturkkisempi kuin oikea karhu. Aij-jai, miten korea turkki sinulla onkin, kultarantuinen, hopean- ja mustanhohtoinen. Ja miten rauhallinen olet, tyynimielinen, luottavainen. Kun nyt lähennän sormeani sinua kohden, niin imukärsääsi et irroita etkä varustaudu hätäiseen pakoon, vaan nostat tyynesti, melkein hajamielisesti, malttavaisen torjuvasti, takajalkaasi, kuin sanoaksesi, että 'älähän häiritse, annahan kun syön ensin rauhassa'! Kun sitten saat imetyksi sen paikan tyhjäksi, niin osoittamatta häiritsijällesi minkäänlaista huomiota alat uneliaasti pöristen etsiä toista kohtaa, josta saisit mettä uuden siemauksen. Välillä tukit siitepölyä housuntaskuihisi, niin että ne pullottavat ahdettuina kuin ratsumiehellä. Vihdoin olet imenyt täyteen mesivatsasi ja lähdet raskaasti kuin lentävä kontio ohjailemaan kulkuasi pesärauniotasi kohden. Sen syvyyksiin kömmittyäsi tyhjennät taakkasi yhteisiin varastoihin ja köllähdät muutamaksi makeaksi hetkiseksi levolle kennojen väliin. Soh! pappa, älä nostele sääriäsi, vaan lähde lentoon! Tai ole sentään siinä, sillä itsepähän parhaiten tiedät elämänsuuntasi".
Collinus-herra kulki tulvivan puron vartta ja nautti kevään lumouksesta. Tultuaan pienelle niittyaukeamalle hän istahti ladon kynnykselle ja tarttuen huiluunsa alkoi puhallella kummallisia juoksutuksia, jotka olivat kuin puron solinaa ja leivon laulua. Hänen silmänsä siristyivät rakosiksi ja hän näki itsensä toisena kuin mikä oli: Pan-jumalana, joka oli herännyt kevään auringon lämmöstä, kömpinyt kahisevien lehtien alta, istahtanut kannon kärkeen ja alkanut soittaa lumoavia lurituksiaan. Selvästi Collinus-herra saattoi nähdä, kuinka sieltä täältä, kukkivan tuomen tuoksusta, pajupensaan kultaisten kissojen keskeltä, rannan keltaisten rentukoiden vaiheilta, arasti hiipi saapuville kevään terhenisiä tenhottaria, pieniä suloisia sinipiikasia, jotka alkoivat sirosti sovitella askeleitaan huilun lurituksen tahtiin. Ne taputtelivat käsiään pyörähdellessään, kannattivat hamosiaan sirosti siirottavin sormin, nyykistivät, kumarsivat ja nauroivat, ja alkoivat taas astella ja karkeloida. Collinus-herra tunsi soitellessaan siinä kevään yksinäisyydessä ajatuksensa ja unelmansa vapaiksi juoksutuksiksi ja sen hetken säveliksi, kuinka kirkas kauneuden hengähdys tulvahti hänen sydämeensä ja lohdutti sitä. Eräs sinipiikanen oli kuin aikoinaan siro pyövelinvaimo, toinen oli kuin Beata ja kolmas vivahti Vappuun. Muut kantoivat niiden lukemattomien nuorien naisten hahmoa, joita Collinus-herra oli elämänmatkallaan palvonut kauneimpina olentoina, mitkä hänen ymmärryksensä mukaan Jumala oli luonut. Hän itki siinä heitä kaikkia, mutta eniten Beataa, ja puhalteli välissä surullisesti, valittavasti. Sitten kauneuden ilo alkoi taas pulputa ja sävel juosta kuin puro, jonka solinaa säestävät rakastuneen kaiho, linnunlaulu ja käen kukunta.
59
Niilo-herra istui keväisenä aamupäivänä hämyisessä kammiossaan, edessään avoimena se valtava kirja, joka oli ollut pian parin vuoden aikana hänen sielullisten taistelujensa ja tappioidensa todistajana ja tuomarina. Hänen sydämensä kapina ei ollut laantunut, vaan riehahti paloon joka kerta, kun hän silmäsi ympärilleen ja näki mielessään Leena-emännän ja Beatan, edellisen aina lempeänä, anteeksiantavana, lohduttavana, jälkimmäisen suloutensa korkeimmassa kukkeudessa, sellaisena, joksi vain Niilo-herra hänet tiesi. Silloin haava aukeni taas ja veri alkoi vuotaa. Niilo-herra alkoi joka kerta kysellä, mitä johtoa ja järkeä voi olla nähtävissä niissä kohtaloissa, joita nuo rakkaat vainajat olivat saaneet kestää siitä huolimatta, että olivat olleet ehdottomasti viattomia? Ei mitään. Se oli ainoa oikea vastaus tähän kysymykseen. Elämä oli järjetön kaaos, jossa voittivat väkivalta ja vääryys. Sellaiset ihanteet kuin "oikeus", "suvaitsevaisuus", "rakkaus", olivat ihmiskunnan keskuudessa olemattomia, vain sanoja, joita käytettiin tekopyhästi oman saastan peittämiseksi. Tähän epäilykseen luhistui joka kerta hänen uskonsa ja hän alkoi raskaasti hautoa Ison-Hiiden isännän kohtaloa. Hänen sydäntänsä kouristi kipeästi – oli tehnyt niin monta kertaa ja viime aikoina yhä useammin.
Hän painoi kiinni tukevan kirjan ja siirsi sen syrjään. Sen sijalle hän asetti uuden kirkonkirjansa, josta avasi ensin Lemmittylän sivun. Nyt vasta hän vapisevin käsin, kiireesti kuin peläten sen voivan jäädä tekemättä, piirsi siihen Beata Magdalena Lemmittylän nimen, jota sitten jäi kynä kädessään kulmat rypyssä tuijottamaan. Sitten hän käänsi näkyviin sen aukeaman, jossa oli hänen oma nimensä ja sen vieressä Leena-emäntä, jo heti kuoltuaan siihen merkittynä. Hitaasti kuin olisi suorittanut jotakin vaarallista, mitä suurinta huolellisuutta vaativaa leikkausta, hän piirsi Leena-emännän nimen alle kaunein, koukeroisin kirjaimin "Beata Magdalena Lemmittylä, amica mea et uxor coram Deo mea culpa diem supremum obiit" – "ystäväni ja vaimoni Jumalan edessä kuoli minun syystäni". Hän tunsi, kuinka vuosisadan takainen tarina oli kummallisesti uudistunut hänen kohdallaan, erona vain se, että siihen oli nyt liittynyt niin paljon julmaa ja saastaista ikäänkuin ihmiskunta olisi kuluneena aikana vain taantunut eikä mennyt eteenpäin. Tuossa oli nyt hänen rikoksensa tunnustettuna, tulevien polvien luettavana ja mietittävänä. "Sinä, joka kerran luet nuo sanat" – niin huokasi siinä Niilo-herra –, "ymmärrä, että niihin kätkeytyy tarina vanhoista, inhimillisistä ja epäinhimillisistä asioista – ymmärrä ja anna anteeksi!"
Yhtäkkiä hänestä tuntui, ettei hän ollut enää yksin. Hän käännähti ja näki auringonvalon siivilöityvän vanhojen vihreiden ikkunaruutujen läpi ja sattuvan suoraan sinne, missä uskollisina vartioivat hänen rosokasvoiset pyhimyksensä. Valo oli särkynyt rusottaviksi ja hohtaviksi värikimpuiksi, jotka halkaisivat huoneen kuin sadunomainen unisilta ja loivat pyhimysten kasvoille autuaan hymyn. Oli kuin ne olisivat nähneet jotakin, kuin olisi tuota siltaa myöten leijannut henkäyksenä saapuville sellaista, joka oli ristiriitojen yläpuolella, jossa kaikki oli muuttunutta sopusoinnuksi ja epäröimättömäksi selvyydeksi. Niilo-herra katsoi pyhimystensä arvoituksellista hymyä jännittyneenä, tutkivasti, ponnistaen ajatuskykyään; ne ilmeisesti tiesivät kaiken, mutta eivät sanoneet mitään.
Mikä oli tämä suloinen tuulahdus Niilo-herran otsalla, mikä tämä siunaava kosketus hänen poskillaan? Kevättäkö se oli? Hän nousi ja lähti ulos, sillä hänelle tuli yhtäkkiä polttava kaiho päästä lähelle Leena-emäntää ja Beataa edes siten, että ripittäytyisi heidän hautansa ääressä. Ehkä he olivat vihdoin, monien rukousten jälkeen, tulleet noutamaan häntä, sillä mistäpä olisi umpinaisessa huoneessa aiheutunut muuten tuo ihmeellisen virkistävä, kutsuva, lempeä henkäys. Ehkä he liukuivat tässä hänen rinnallaan näkymättöminä, ylimaallisina olentoina: Andreas Laurentii ja hänen rakas Beatansa sekä heidän pieni tyttärensä, Leena-emäntä ja Niilo-herran oma Beata, hellästi rakastettu sinikaunokki, jonka kuva väikkyi hänen silmissään minne ikinä hän meni. Se hymyili hänelle, viittoi hänelle kiihkeästi, kutsuvasti, liikutti huuliansa kuin olisi tahtonut sanoa, että "kun tulet, minulla on sinulle sellaista kertomista, ettet arvaakaan!" Niilo-herra olisi tahtonut mennä Beatan luo niin mielellään, sillä hänellä ei ollut enää sydämessään sitä tarmoa eikä rohkeutta, jota elämä vaatii, mutta hän ei ollut vielä päässyt: ei ollut voinut avata ovea, joka oli heidän välillään.
Kuinka sinikorkeana kaareutuikaan taivas, kuinka täynnä kevään kuvaamatonta riemua olikaan luonto. Niilo-herra meni kirkkopolkua, sydän tulvillaan kaihoa jotenkin päästä Beatan yhteyteen, saada hänet kuvitelluksi niin elävästi, että kaipuu täyttyisi edes hiukkasen, sielu saisi silmänräpäykseksi rauhan. Häntä vastaan tuli tyttönen, kevätahavien ruskettama, jaloissa "variksensaappaat", yllä pahainen repaleinen paita ja liivihame. Kädessä hänellä oli kimppu sinivuokkoja, joita hän oli käynyt poimimassa rantakoivikosta. Hän puristi niitä lujasti ja hänen askeleensa kävivät epäröiviksi ja aroiksi, kun hän näki ankaran, synkän, aina murheellisen Niilo-herran tulevan vastaansa. Mutta hän rohkaisihen, sillä hän oli huomannut Niilo-herran voivan hymyillä niin lempeästi, ettei kukaan muu kuin oma äiti, ja laskevan ohi mennessään käden päälaelle niin hyväätekevän keveästi, että siitä tuli onnelliseksi. Siksi tyttönen tuli vain ja tuli, mielessä suuri inhimillinen ajatus: halu lohduttaa Niilo-herraa, että hänen murheellinen muotonsa lieventyisi, että hänkin voisi iloita keväästä ja kukkien kauneudesta. Lähelle päästyään hän nyykisti ja ojensi vapisevin käsin eteensä pysähtyneelle Niilo-herralle sinivuokkokimppunsa, aarteensa, joiden terälehtien hurmaava, uskollinen sinipunahohde ja heteiden vaikeasti, viattomasti siirottavat silmäripset herättivät hänen lapsisielussaan kirkasta, enkelimäistä ihastusta. Niilo-herra pysähtyi ja hänen hajamieliseen katseeseensa ilmestyi vähitellen lempeätä loistetta. Hän otti kimpun ja kyykistyen pusersi lapsen syliinsä kuiskaten hänen korvaansa helliä kiitoksen ja hyväilyn sanoja. Tyttönen läksi juoksemaan hämillään, ylen onnellisena, sydämessä varma luottamus suureen ystäväänsä, kirkkoherraan, joka oli sanonut häntä "kultasekseen" ja pyytänyt Jumalaa siunaamaan häntä tämän kevätlahjan palkinnoksi. Tuolla kirkkoherra nyt meni: hitaasti, väsyneesti, kumaraharteisena, väliin pysähtyen katsomaan kukkakimppua tai taivasta kuin ei olisi milloinkaan nähnyt kumpaistakaan ja ihmettelisi nyt niiden kauneutta.
Niilo-herra saapui kirkon ovelle ja totesi naakkojen räpsehtivän huomaavaisesti. Hän meni kirkkoon ja alkoi kulkea pääkäytävää alttaria kohden, katse kohdistuneena alttaritauluun, johon sattui kevätauringon sädekimppu sadoiksi vivahteiksi särkyneenä värikimmellyksenä. Kuinka autuaina loistivat Maria Magdalenan kasvot, hohtavanpunaisina Kristuksen veren helmet tiukkuessaan avoimesta haavasta. Jotakin vaikeasti tajuttavaa, järkyttävää, kumpuili Niilo-herran sydämessä, kun hän kulki siinä mysterion lumon alaisena – jotakin aavistusta sijaiskärsimyksen ja viattomuuden uhrin välttämättömyydestä olevaisuuden salaperäisessä murhenäytelmässä. Hän saapui alttariaitauksen luo ja siroittaen siihen, Leena-emännän paadelle, puolet sinivuokoistaan painui maahan ja laski otsansa kylmään kiveen. Hänen sielunsa oli pakahtua tuskasta ja hänen sydäntään kouraisi taas kuin olisi Kuolema koskettanut sitä luukädellään, mutta sitten lempeä henkäys virvoitti häntä ja hän jaksoi nousta ja mennä sakastiin. Siellä hän siroitti Beatan paadelle loput kukkasistaan ja painui jälleen otsa lattiaan, hakemaan syvintä nöyryyden asentoa. Mitään hän ei voinut sanoa, sillä hänen koko olemuksensa oli keskittynyt katsomaan värikimmellyksen keskeltä loistavaa Beataa, joka nyt viittoi hänelle kiihkeästi, kutsuvasti. Hän tunsi, että hänen oli noustava ja lähdettävä, ja alkoi palata kirkon läpi takaisin eteiseen. Kuinka ihmeellisen keveänä heijasikaan tuossa taivaankäki, valkea, kimalteleva Pyhä Henki, sanansaattaja sieluun sieltä, jonne ei ole ajulla pääsyä. Ja kuinka selvinä kiertelevätkään nyt seinissä ja holvien reunoissa elämänpuun ritvat ja loistivat niiden oudot, kummastuttavat kukkaset. Mitä kaikkea mahtui niiden alle alkaen riuduttavasta onnesta katkerimpaan pettymykseen, onnettomuuteen ja tulisimpaan tuskaan saakka, sen tiesi nyt Niilo-pappi. Hän ja Beata seisoivat tuolla alastomina ja inhimillisinä, vain ritvojen ja kukkien varjostamina, ja nauttivat onnen mettä ja onnettomuuden sanomatonta karvautta kuten ihmiskunta oli aina tehnyt ja tuli tekemään niin kauan kuin päivällä oli kiertonsa ja tähdet paloivat. "Oi Jumala!" hän parkaisi sydämessään epätoivoisesti, "milloin sallit tulla ajan, jolloin elämänpuun ritvoissa puhaltaa vain rauhan, hyvänsuonnin ja onnen tuuli? Vai eikö sitä aikaa milloinkaan tule? Oletko tuominnut ihmiskunnan joka askeleellaan luomaan vain yhä uusia murhenäytelmiä, joissa päätekijöinä aina ovat veri ja kuolema?"
Hän saapui asehuoneeseen ja näki mustan penkin, jolla oli istunut elämänsä syvimmän nöyryytyksen hetkenä. Hän nousi siihen nytkin ja jäi mietteissään tuijottamaan ulos aukinaisesta ovesta, joka oli kuin portti keväiseen luontoon. Sitten hän alkoi linnunlaulun joukosta erottaa huilun juoksutuksia, paimenpillin luritusta, ja ymmärsi hymähtäen Collinus-herran tulevan ilahduttamaan häntä ja lähestyvän kirkkoa, jossa oli arvannut hänen olevan. Mutta ennenkuin Collinus-herra ehti ovelle, siitä liukui sisään ikuisen kevään kirkasta siltaa myöten Beata Magdalena Lemmittylä, ojensi Niilo-herralle kätensä, hymyili yhtä iloisesti ja riemukkaasti kuin heidän salaisen elämänsä onnekkaimpina hetkinä, ja kutsui tulemaan. Se autuas hymy, joka asui Niilo-herran kasvoilla, se loiste, joka vielä kuolemassakin säteili hänen silmistään, ilmaisi silmänräpäystä myöhemmin sisään tulleelle Collinus-herralle, että Niilo-pappi oli vihdoinkin saavuttanut sovituksen.