[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fhDi0sOB6WM5ruJqAkEJawDHw8xA--S5WmJ6N94tOfRU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2064,"Kertoelmia","Lewetzow, Cornelia",1836,1921,"2064-lewetzow-cornelia-kertoelmia","2064__Lewetzow_Cornelia__Kertoelmia",null,"novelli",[],[],"fi",1861,1885,73512,450189,false,16120,[23,24],"Finnish fiction","Short stories, Finnish",[26],"Short Stories","\"Kertoelmia ja kuvauksia\" by Juho Heikki Reijonen is a collection of stories likely written in the late 19th century. The book delves into various aspects of life, weaving together snippets of personal experiences, social commentary, and character sketches that give insight into the author's world. The opening chapters introduce several key characters, including a young boy and his father, as well as the enigmatic figure known as Uuron Kössi.  The opening of the collection presents nostalgic vignettes from the narrator's childhood, exploring themes of innocence and friendship. The narrator reflects on the past, recounting interactions with notable figures like his godfather, Heikki Korhonen, and the local church leaders. As he navigates childhood misunderstandings and social dynamics, he also hints at deeper societal issues and the complexities of adulthood that lie ahead. The narrative is rich in detail, allowing readers to feel the warmth of familiarity while hinting at the larger stories waiting to unfold in the subsequent chapters. (This is an automatically generated summary.)",[],360,"Kokoelma tanskalaisen kirjailijan kertomuksia, jotka sijoittuvat 1800-luvun sääty-yhteiskuntaan. Tarinat kuvaavat usein lasten ja nuorten naisten elämänkohtaloita, kuten orvoksi jääneen Erkin tietä uuteen kotiin tai nuorten naisten moraalisia valintoja arjen haasteiden keskellä.","Cornelia Lewetzowin 'Kertoelmia' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2064.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KERTOELMIA\n\nKirj.\n\nCornelia Lewetzow\n\n\nSuomensi Em. Tamminen\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström,\n1885.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nJouluvierailu.\nKnut Nielsen.\nSokea sattuma.\nBiina neitsyt.\nAnna.\nSerkku.\nElisabet.\n\n\n\n\nJouluvierailu.\n\n\n\"Oh, sillä lapsella ei ole hätää mitään\", sanoi muudan ruumiikas herra\nvälinpitämättömällä äänellä, osoittaen pientä mustapukuista poikaa,\njoka seisoi nojautuneena suurta peiliä vasten ravintolan suuressa\nsalissa ja näytti niin eriskummaisen pieneltä sekä hyljätyltä;\n\"siellähän on varoja.\"\n\n\"Varoja tosin vähän on, vaan kuitenkin -- ainoastaan viisivuotinen\nja ihan yksin maailmassa! niin, tiedättehän, että minä olen hänen\nholhojansa.\"\n\nViimeinen puhuja oli varteva, tummanpuhuva mies, jolla oli\nkorkeapiirteinen muoto sekä viisaat, läpitunkevat silmät; hän ei\nnäyttänyt järin hellältä, mutta tuo voimakas ääni kuului kuitenkin\nlauhkealta, kun hän, lapseen kääntyneenä, lausui:\n\n\"Juo tuo pöydällä oleva lasillinen maitoa, poikani, ja seuraa sitte\nminua. Sinun tulee nyt pysyä minussa, Erkki, ja totella minua,\nymmärrätkö?\"\n\nPoika tyhjensi äänettömänä lasin, meni sitte ujostelematta holhojan\nluo, katsoi häntä tuntehikkailla silmillään ja kurotti suunsa suuteloa\nvarten.\n\n\"Mitä nyt? -- ei, pikku räivä, se ei käy kontoon.\" -- -- Tuo ylöspäin\nkääntynyt suu, jota äiti niin mielellään oli suudellut, sai kieltävän,\nvaikka toki ystävällisen, lyönnin: \"Anna minulle kätesi. Ethän sinä,\ntoivoakseni, ole niitä, jotka itkuvirsiä vetelevät?\"\n\nMikä halveksimista ilmaiseva sointu oli tuossa sanassa: niitä!\n\n\"En!\" pienoinen pakotti takaisin kyynelet, ne eivät saaneet tulla\nesiin, \"niitä\" hän ei tahtonut olla. Suuri voimakas käsi piti kiinni\npienosista lapsensormista; Erkki seurasi sanaa sanomatta.\n\nKun he saapuivat holhojan huoneesen, suureen kulmarakennukseen vallin\nvieressä, niin he pysähtyivät.\n\n\"Kas, tässä saat kodin, ainakin aluksi. Kiidäppä nyt portaita ylös,\npikku ressukka, ja soita kaikin voimisi. Etkö tohdi, pieni hupakko?\nMinä saan kaiketi oikein kunnon lailla ravistella sinua, jotta molemmat\nyhdessä viihtyisimme.\"\n\nSalissa istui tukkukauppiaan nuori, kaunis rouva ja neuloi silkkiin.\nKun hänen miehensä ja Erkki sisälle tulivat, niin hän kysyi\ninnokkaasti, oikeimpa kiivaasti:\n\n\"Onko se todellakin totta? Sinä tiedät, Tuomo, kuinka äärettömästi\nsinä mieltäni vastaan teet. Toimita hänet asumaan jonnekin muualle,\ntietysti säädyllisten ihmisten luo, niin olethan sillä velvollisuutesi\ntäyttänyt.\"\n\n\"Hän pysyy täällä meillä, minä tahdon itse häntä silmällä pitää. Sinä\ntiedät tahtoni, Elfrida, hänellä pitää olla samat oikeudet kuin meidän\nomilla tapsillamme.\"\n\nSe oli hallitsija, joka puhui ankarasti ja mahtavasti, hänen käskyänsä\ntäytyi totella, ainakin mitä ulkonaisiin oloihin, ruokaan, juomaan ja\nhoitoon kuului.\n\nErkki ei käsittänyt, mitä sanottiin; hän tarkasteli kauan nuoren\nrouvan ihania kasvoja, hiipi sitte lähemmä, nykäisi hiukkasen hänen\nleninkiään, vetääkseen puoleensa, hänen huomionsa, kosketti käärmeen\npäällä koristettua rannerengasta ja kurotti vihdoin suunsa suuteloon.\nTuo ei tapahtunut yhtä suurella luottamuksella kuin ensi kerralla, tuo\npienonen suu tuli esiin epätietoisena ja empivänä, ikäänkuin anoen.\n\n\"Sinä olet liian suuri suudeltavaksi\" -- rouva työnsi hänet kylmästi\nluotaan, -- \"jätä minut rauhaan! -- kas, tuossa on minun suloinen,\nsuloinen Elsani, ja Herman tulee hänen perässään koulusta. Sopiihan\ntuokin poika lähettää kouluun, Johnson, niin saa hänestä edes sen ajan\nrauhassa olla. Hän ei muuten erinomaisen vilkkaalta näytä.\"\n\n\"Sitä sinä, Elfrida, et käsitä! hänestä tulee kyllä kelpo poika, jos\nminä väkeni oikein tunnen.\"\n\nPikku Erkki tunsi voimakkaan käden päälaellaan, hän ymmärsi sen ystävän\nkädeksi, ja vetäytyi sen suojaan. Mutta suuta ei hän milloinkaan enää\nkurottanut suuteloon, ja lapsen sielussa oli jotakin, joka itki, halasi\nja lopuksi kuihtui.\n\nHerman oli vaaleatukkainen, kerskaileva, seitsemänvuotinen poika, ja\nElsa pieni, näivettynyt, kelmeä, pyntätty, nelivuotinen tyttövunukka.\nErkki silmäili heitä ja he Erkkiä.\n\n\"Vai niin, tuletko sinä olemaan täällä?\" sanoi Herman ja mittasi häntä\nkiireestä kantapäähän asti, \"minäpä kyllä voisin kääntää sinut kokonaan\nylösalaisin, jos vaan tahtoisin, usko se.\"\n\n\"Koetappa!\" Erkin posket hehkuivat, \"koeta!\"\n\nTuo suuri poika juoksi, yrittäen nostaa hänet ylös, mutta Erkki seisoi\nkuin naulattuna permantoon ja iski ympärilleen melkein hurjana vihasta.\nSe oli hänen ensimmäinen tappelunsa.\n\n\"Oikein!\" virkkoi isä, \"nuiji kunnon lailla häntä, Erkki! -- Sinä\nsuuri könsikkä siellä, häpeäisimpä sinun sijassasi! -- antakaa sen nyt\nriittää, ja pysykää täst'edes aisoissa, te molemmat pennut, sen minä\nvaadin. Ei, Elfrida, sinä et saa hyväillä poikaasi, se oli hän, joka\nalkoi.\"\n\n\"Oikein!\" -- mikä merkitys tuli tuolla sanalla Erkin elämässä\nolemaan, se ei kuulunut harvoin, ja se kiihotti häntä yhä eteenpäin,\nlisäsi hänen voimiaan ja vahvisti hänen tahtoansa. Hän sai tuossa\nperheessä vähitellen vakavan sijan, jota ei kukaan vastaan pannut.\nKoulussa oli hän ahkera ja uljas, valmis puoltamaan itseään kielellä\nja kädellä, jos joku häntä liian lähelle tuli. Hänessä oli mahdoton\ntuntea tuota entistä vienoa, ujoa poikasta. Mutta toisinaan hän toki\nheräsi väkevästi ja hartaasti halajamaan kotoa sekä rakkautta. Tällöin\nhän saattoi heittäytyä pitkäkseen johonkin yksinäiseen huoneesen ja\nnyyhkyttää sydämmen pohjasta.\n\nSellaisia mielenilmauksia sattui ijäkkäämpänä yhä harvemmin, vaan ne\nolivat sitte myöskin voimakkaampia ja katkerampia, kun ne tulivat.\nMoisen puuskan jälkeen -- hän itse piti sitä puuskana -- astui Erkki\ntoista vertaa urheampana ja iloisempana seuraan, hän ei tahtonut olla\nniitä, jotka itkuvirsiä vetelevät.\n\nTuo halaus, vienous, joka hänen sielunsa pohjalla uinaili, täytyi mihin\nhintaan hyvänsä tulla kätketyksi, kernaimmin muserretuksi.\n\nSe rukous, jonka hänen äitinsä oli hänelle opettanut, oli jo aikoja\nunohtunut, pienet aamu- ja ehtoovirret niinikään. Tuossa perheessä ei\nmilloinkaan mitään virsiä veisattu, vaan hän oppi monta muuta iloista\nja kaunista laulua. Rouva Johnson, joka asetti seurustelemisen taidon\nyli kaiken muun, alkoi hänelle yhä enemmän arvoa antaa. Kateuden ja\nihmettelyn sekaisilla tunteilla hän näki tuon kauniin ja viisaan\npojan yhä päivä päivältä varttuvan ja kehittyvän. Herman oli ja pysyi\ntomppelimaisena nulikkana; hän saattoi kyllä tavallaan sukkelakin olla,\nvaan seuraelämässä komeilemaan hänestä ei ollut. Kumpaisenkin pojan tie\nkoulussa kävi pian eri suunnalle. Herman halusi kauppaan, Erkki tahtoi\nopiskella, tulla joksikin suureksi, mainioksi.\n\nJa holhoja saarnasi omalla tavallaan hänelle siveysoppia; hän saarnasi\ntahrattomasta elämästä; sellaista hän itse oli elänyt, ilman sitä ei\nollut kaikesta muusta mihinkään.\n\n\"Onneton se mies, jonka entisyys saattaa nousta aaveena häntä\nuhkaamaan!\" sanoi hän.\n\nEräs vanha sukulainen kävi joskus tervehtimässä; se oli nuoruudessaan\nollut opettajattarena ja eli nyt tukkukauppijaan hyväntahtoisuudesta.\nTämä kyllä antoi ani harvoin jotakin pois, vaan kun hän antoi niin hän\nteki sen antelijaalla kädellä, minkäänlaista kiitollisuutta vaatimatta.\nMainitulla vanhalla neidolla oli yltäkylläisesti toimeentuloansa varten.\n\n\"Mutta, lapseni\", rohkeni tuo neito eräänä päivänä sanoa, pyyhkiessään\nsilmälasiaan ja vähän väliä yskähdellen, \"ettekö milloinkaan käy\nkirkossa? -- mitenkähän pahoina päivinä on käyvä?\"\n\nRouva Johnson katsoi häneen harmistuneena:\n\n\"Ethän sinä, toivon ma, meille pahoja päiviä soisi?\"\n\nTukkukauppijas hymyili; hänen äänensä oli puolittain, pilkallinen,\npuolittain etevämmyyttä ilmaiseva, kun hän vastasi:\n\n\"Kirkossa käymällä tuskin viisaammaksi tullaan, Greta täti, tuskimpa\nparemmaksikaan, niin paljon kuin minä tiedän.\"\n\nTuo yksinkertainen olento raukka pudisti päätänsä; hän sai niin\npaljon hyvää häneltä, kumpa hänkin puolestaan olisi saattanut antaa\npalkinnoksi jotakin omasta hyvyydestään, jota tukkukauppiaalta puuttui!\nMurheisin mielin hän hoippui kotiin, mutta tukkukauppijas nousi\nseisomaan ja sanoi:\n\n\"Minä olen aina epäillyt, että hän on yksi noita pyhimyksiä. No, hän,\nraukka, ei ollut muassa, kun ruuti keksittiin!\"\n\nÄiti oli vihainen, pitikö tuollaisen vallanalaisen olennon nuhde hyvänä\npidettämän? Hänen paha tuulensa toki kääntyi, kun Herman matki tuon\nvanhuksen puhetta ja Elsa osoitteli hänen horjuvaa käyntiään.\n\nKaikki he osasivat muita naurunalaisiksi tehdä, isä kuivalla tavallaan,\näiti kylmästi ja terävästi, Elsa hupakkomaisesti ja Herman törkeästi.\nErkki tuli pian mestariksi taidossa, ja se antoi hänelle jonkunlaisen\nparemmuuden. Hänen mielenlaatunsa ja koko ajatusjuoksunsa saivat,\nainakin pintapuolisesti, maailmanmielisen, käytännöllisen suunnan.\nTukkukauppijas Johnson oli ylpeä kasvatistaan.\n\n\"Oikein!\" miten mahdikkaasti ja täysiäänisesti se kuului; holhojan käsi\noli suosion merkkinä tuon nuoren lakitieteen kandidaatin olkapäällä,\n\"oikein poikani, ja onneksi olkoon! -- mitä nyt tuumailet?\"\n\n\"Ensiksikin levähtää ja katsahtaa ympärilleni, lyhyesti sanoen, elää.\"\n\n\"Olkoon niin, lyhyen ajan, vaan sitte?\"\n\n\"Minulla on jo kaksi tarjousta kesäksi\", Erkki nauroi iloisesti,\n\"asianajaja Storm, vanha johtajani sillä alalla, on kysynyt, enkö\nhaluaisi ottaa paikkaa hänen konttoorissaan, ja asioitsija Busch on\nkutsunut minua ulkomaan matkalle -- Schweiziin ja Italiaan, luullakseni\n-- yhdessä hänen ja hänen nuorten tyttäriensä kanssa.\"\n\n\"Vai niin, vai on hän tehnyt sen! -- sanonpa sinulle toki vaan yhden\nseikan: sen miehen käy pian ohraisesti, ja muista, että helpompi\non tehdä solmu kuin purkaa se. Ensimmäinen tarjous näyttää minusta\nparemmin hyväksyttävältä; Stormilla on jo hyvä maine, ja hänellä on\ntehtäviä yllin kyllin. Tee kuinka tahdot, Erkki, vaan harkitse ensin.\"\n\n\"Ei kiirettä ollenkaan; uudenvuoden tällä puolen tahdon vain levähtää.\"\n\nErkki meni huoneesensa ja istui kirjoituspöydän ääreen. Hänen leponansa\noli oikeastaan toinen tutkiminen, eräs lempiaine, jota hänen oli ollut\npakko lakitieteen tähden jättää. Hän oli salaisesti kielentutkija,\nja hänen pöydällään oli hollantilaisia, espanjalaisia, italialaisia,\nvieläpä venäläisiäkin kirjoja -- enimmästi raamattuja, sillä niitä oli\nniin helppo saada sekä oivallinen toisiinsa verrata, kun kreikkalainen\nteos ohjeena oli. Erkki katsahti kelloaan ja asettui mukavaan asentoon\nikäänkuin se, joka jotakin makupalaa odottaa. Mutta hän nousi äkkiä\nylös, tärkeä apulähde puuttui, hänen täytyi kiirehtiä, saadakseen sen,\nennenkuin sen omistaja matkusti kotiinsa joululuvalle.\n\n\"No, niin\", hän ajatteli, \"tuon ahkeran kumppanin kohtaan kyllä. Mutta\nmistä se johtuu, ett'en milloinkaan tule sitä miestä lähemmäksi, vaikka\nse niin ihmeellisesti minua puoleensa vetää?\"\n\nErkki ei nyt ensi kertaa mietiskellyt sitä suhdetta, joka hänen ja tuon\nnuoren koulumiehen, Sven Langen, välille oli muodostunut. Kaikissa\ntieteitä koskevissa seikoissa heillä oli sama mielipide; Erkki --\njoka niillä aloilla oli vähäpätöisin -- katsoi ylös kumppaninsa\nperusteellisuuteen ja raittiisen, nerokkaasen käsitykseen, kun taas\nSven puolestaan rakastettavimmalla alttiudella häntä ohjasi; mutta\nsiihen se jäi. Mitään keskustelua muista seikoista ei heidän välillään\noikein syntynyt; kun Erkki katsoi noihin selkeihin, lapsellisiin\nkasvoihin, niin hän ei voinut tavallista vapaata puhetapaansa pitää,\neikä myöskään Sven ottanut sanoakseen, mitä hänellä ehkä olisi\nsanottavaa ollut. Keskustelu siis tykkänään keskeytyi tahi johtui taas\nrakkaihin kirjoihin.\n\nMutta mitähän oli se nauru, niin raitis ja vastustamattomasti tarttuva,\nettä Erkin, joka seisoi oven takana ja kolkutti, täytyi vastoin\ntahtoansa nauraa muassa? Oliko se todellakin hiljainen, salamielinen\nSven Lange, joka niin nauroi?\n\n\"Hyvää päivää! -- vai, tekö se olette!\" Sven asettui oven eteen,\nepäröiväisyyden ilmaus vilahti hänen hymyileville kasvoilleen, sitte\nhän, vähän arveltuaan, antoi tilaa Erkille.\n\n\"Käykää sisään vain, Anker! -- Äitini, kandidaatti Anker, minun\nystäväni\", esitteli Sven.\n\n\"Tervetuloa, te tulette juuri parhaiksi!\" kuului ystävällisesti häntä\nvastaan. Tuolla äänellä oli omituinen vilpitön sävel; pari selvää,\nsinistä silmää, samalla kertaa lempeätä ja viisasta, kiintyi vähin\nhäntä tutkimaan.\n\n\"Sven tekee pilaa minun suurista laitoksistani\", jatkoi Svenin äiti,\nosoittaen pöydälle, jossa täyteläinen lautanen höyryäviä verimakkaroita\nlumivalkoisella pöytäliinalla komeili, \"hän kyysyy, pitääkö hänen\ntodellakin ne yksin syömän. Ei, sitä ei sinun tarvitse tehdä -- no,\nkas, nyt hän nauraa taas -- meitä on kolme osakasta, ja kenties tulee\nvielä useampia tänne. Istukaa, tämä makkara on aivan oivallista ja\nhyvää.\"\n\nHän näytti niin hauskalta luontevassa, vähän, maaseutumaisessa\npuvussaan; äidillinen mielyttäväisyys ilmausi koko hänen olennossaan.\n\nErkki vakuutti, ett'ei hän milloinkaan ollut niin hyvää makkaraa\nsyönyt. Rouva silmäili taas tutkien Erkkiä.\n\n\"Ystäväsi on meidän Akselin näköinen, -- eikö se milloinkaan ole sinun\nmieleesi juolahtanut, Sven?\"\n\n\"Kyllä, monta kertaa, mutta heidän kasvojensa eleet ovat niin\nerilaiset!\"\n\n\"Tosiaanko?\"\n\nErkki ei ollut täydelleen tyytyväinen siihen pään pudistukseen, joka\nvastauksen sijaan seurasi.\n\n\"Kuule, Sven\", alotti äiti taas, \"muistathan, mistä puhuimme...\"\n\n\"Kyllä, äiti hyvä, mutta minä luulen, ett'ei siitä ole mitään hyötyä.\n-- Saatanhan yhtä hyvin sanoakkin, mistä kysymys oli: äitini kysyi,\neikö minulla olisi halua ottaa\" kumppania muassani kotiin jouluksi, ja\nnyt hän luulee, että te kenties -- mutta minä, joka tunnen teidät, en\nluule ollenkaan, että te tahdotte. Pappila talonpoikain joukossa, ja\n\"lisäksi jouluaikana, siinä kaikki, mitä saatamme tarjota.\"\n\n\"Mutta, Sven, oletko kokonaan unohtanut, mitä sanoit?\"\n\n\"En, minä tiedän aivan hyvin, mitä sanoin... meidän vanha pappilamme on\nherttaisin paikka koko maailmassa, vaan hänestä se ei niin ole.\"\n\n\"Mistä sen tiedätte?\" sanoi Erkki, joka tunsi itsensä hiukan\nnärkästyneeksi.\n\nSven katsoi häntä suoraan silmiin.\n\n\"Minä tahtoisin mielelläni teidät kanssani, älkää luulko toisin. Mutta\nminusta nähden on koko meidän olemistapamme niin perinpohjin erilainen\nkuin teidän.\"\n\n\"Nythän en tiedä, olenko taikka enkö ole kutsuttu\", sanoi Erkki äitiin\nkääntyneenä.\n\n\"Kutsuttu luonnollisesti. -- Te matkustatte poikani seurassa; me\nlähetämme, niinkuin tavallisesti, vanhat vaunut häntä noutamaan.\"\n\nSe oli hupainen ateria; iloisa, hilpeä mieliala vaikutti Erkkiinkin.\nHän ei saattanut oikein selittää, mikä äidin puheen niin viehättäväksi\nteki; syy kenties oli siinä, että kaikki hänen puheensa näytti tulevan\nsisältäpäin ja olevan sanottu täydellä todella, mikä hänestä oli ani\nharvinaista. Hänen lähimpään piiriinsä kuuluvat naisolennot puhuivat\ntavallisesti ainoastaan sanoakseen jotakin, ainoastaan ollakseen\nrakastettavia ja tullakseen huomatuiksi.\n\nKun Erkki sittemmin kertoi tukkukauppijas Johnsonille, kuinka hän aikoi\njoulun viettää, niin tämä nauroi.\n\n\"Se tekee sinulle hyvää, poikani; minä ennustan, että sinä saat nauttia\nhyväksesi sekä aamu- että iltasaarnoja. -- Se pappi oli kummallinen\nveitikka nuoruudessaan. Hän oli varakas, vaan valitsi kuitenkin papin\nviran, vaikka se oikeastaan oli isän tahtoa vastaan.\"\n\n\"No, anna minun koettaa sitäkin\", pyysi Erkki keveämielisellä,\nvallattomalla puhetavallaan. \"Asioitsija on sitä paitsi kutsunut minua\ntanssiaisiin joulupäivän illalla; jos pappilassa tulee liian ikävä,\nniin onhan minulla hyvä tekosyy matkustamaan.\"\n\nTukkukauppijas rypisti otsaansa.\n\n\"Niin, tiedäppäs, jos pappi ja asioitsija rinnattain pannaan, niin\npidän toki papin parempana.\"\n\nRouva Johnson ja Elsa -- joka nyt oli täysikasvuinen kaunis neito,\naivan kuin viimeisestä muotilehdestä leikattu -- tekivät tuon matkan\nnaurunalaiseksi ja ivasivat Erkkiä; Erkki lopullisesti harmistui ja\nkyllästyi siitä, jopa melkein halusi jättää koko retken siksensä.\n\nJos minulla vain olisi sopiva este! ajatteli hän vielä joulun aaton\naattona, Svenin asunnolle mennessään. Pappilan vaunut olivat kuitenkin\njo pihalla, ja Sven seisoi ovella, koreja ja paketteja ympärillään.\n\n\"Hyvä, että tulitte ajoissa! -- Isäni on lähettänyt teille turkkinsa.\nMe saamme vinhaa tuulta ja kylmää aukialla, sanoo Olli. -- Kas niin,\nnyt istumme mukavasti, eikö totta? -- Levitä kaikki purjeet, Olli,\nmeidän täytyy olla kotona ennen teenjuontiaikaa.\"\n\nKuinka sydämellisesti iloinen oli Sven, sitä oli hänen mahdoton\nsalata, vaikka hän hillitsi itseänsä Erkin tähden; se tapakin,\njolla hän katseli ympärilleen ja huurteista sumua syvään sisäänsä\nhengitti, ilmaisi hänen mielentilansa. Sydämmellinen riemu oli hänen\näänensä soinnussa, niissä Ollille tehdyissä, pikaisissa kysymyksissä,\njoiden alkuunpanijana oli lyönti Ollin harmaalle viitalle, niimpä\nsiinä tavassakin, millä hän äidin hauraita, herttaisia, joulukuuseen\npantavia tavaroita sisältävästä korista kiinni piti ja sen kannen alle\ntirkisti. Hän tuskin saattoi järjellisen ihmisen lailla istua alallaan\nistuinpaikallansa. Erkki tarkasteli häntä uteliaasti ihmetellen sekä\ntuntien, ett'ei hän itse ollut milloinkaan iloisena ollut.\n\n\"Täällä on kaunista, eikö totta? Tällä matkalla kuljetaan monen metsän\nohitse ja läpitse. Te saatatte nähdä Furejärven tuolla kaukana, jos\nnousette seisomaan; -- niin kototie on herttainen tie!\"\n\nErkki ei nähnyt juuri muuta kuin sumua, joka peitti kaikki\nyksitoikkoiseen vaippaansa. Hän istui toki lämpöisesti ja hyvästi papin\nkarvaisissa turkeissa, ja neljä tuntia kuljettua oltiin määrän päässä.\n\nKoiran haukunta ja iloiset tervetulohuudot ottivat heidät vastaan;\nvalo salista loisti ystävällisesti pihalle, lämmin ilmavirta aaltoili\navonaisesta ovesta heitä vastaan.\n\n\"Isä!\"\n\nSven juoksi suoraan isänsä syliin ja oli vähällä tuupata hänet kumoon,\nsen jälkeen äidin syliin, ja siihen hän jäi.\n\nErkki seisoi aivan hiljaa; hänen sisässään liikkui jotakin tuon vanhan\nikävöimisen tapaista, jonka hän luuli juurineen pois nyhdänneensä.\n\n\"Tervetuloa!\"\n\nPappi katsoi häntä silmiin selvällä ja tutkivalla katseella, joka\npainui aina sydämmen syvyyteen.\n\n\"Sydämmellisesti tervetuloa ja olkaa kuin kotonanne meillä!\" Äiti\ntarttui hänen käteensä ja vei hänet sisään.\n\n\"Hyvää päivää, vanha Hanna! ja sinä, Maikki, vai on hänellä vielä\nkiharat jäljellä, äiti! -- ja Elli, ei, pikku Elli kulta, älä nouse\nylös, ompa toki oikein hauskaa saada nähdä Elliä!\"\n\n\"Niin, eikö se ole merkillinen muutos?\"\n\nElli istui nojatuolissa ei kaukana kakluunista, kaksi pientä\nkainalosauvaa vieressä. Täytyi todellakin olla hyvin perehtynyt\noloihin ja tietää, mikä pieni vaivainen olento hän ennen oli ollut,\nsaattaakseen ylistää hänen reipasta muotoansa; mutta tosiseikka oli,\nettä hän näytti iloiselta, oikeimpa säteili riemusta tuo kelmeä muoto.\n\n\"Kasvatussisareni\", esitti Sven, \"perheen aarre, meidän pieni\nsilmäterämme, vasta täyttänyt yksitoista vuotta; Hanna, vanhin\nsisareni, kymmenen vuotinen; villikissa tässä -- no, Maikki, olehan\nnyt kiltti -- viiden vanha. Muudan nuori herra, yhdentoista kuukauden\nikäinen, ei ole tässä saapuvilla. Meidän on aivan hirveästi nälkä,\näiti, ja odotamme oivallista kestitystä.\"\n\nKaikki lapset tahtoivat istua Svenin luona, mutta hän itse tahtoi istua\näidin luona, hän väitti, että hänellä oli oikeus siihen, ja Ellin hän\ntahtoi olemaan hänen toisella sivullaan laittamassa hänelle voileipiä.\n\nPuhe sujui keveästi ja vapaasti, vasta tulleilta kysyttiin monia\nseikkoja, Erkki tuli taas hilpeäksi ja rattoisaksi.\n\nÄiti itse vei Erkin ystävälliseen, hauskaan vierashuoneesen.\n\n\"Olkaa kuin olisitte kotonanne\", sanoi hän taas.\n\nKotona! niin, tämä oli koto, mutta hänellä ei ollut milloinkaan mitään\nkotoa ollut, hän ei milloinkaan ollut mitään kotoa tuntenut! ja kaipaus\nheräsi hänen sielussaan; huomaamatta häneen hiipineen lempeän, iloisan\nmielialan sijaan tuli synkkiä, katkeria tunteita.\n\nMiten he rakastivat toisiaan! -- Hän ei rakastanut ketään, ei mikään\nside sitonut häntä kehenkään eikä ketään häneen.\n\nOli valoisa päivä, kun Erkki heräsi. Mitähän säveleitä ne olivat?\n\n\"Halleluja, Halleluja!\"\n\n\"No, nythän siitä on jotakin tulossa\", hän nousi kyynäspäilleen ja\nkuunteli ilkkuvin katsein, mutta ei tullut mitään enempää, viimeiset\nsoinnut vain haihtuivat hiljalleen. Samalla kertaa pettyneenä ja\nkeventyneenä nousi hän ja pukeutui.\n\n\"Iloista joulua, Anna, kiitoksia itsellesi!\" kuului ulkoa, \"iloista\njoulua!\"\n\nHän nosti akkunaverhoa ja silmäili ulos. Oli selkeä, päivänpaisteinen\npakkasilma, puistokäytävän ja puutarhan puut hohtivat lumivalkoisessa\npuvussa; katon räystäässä riippui jääpuikko jääpuikon vieressä\nsädehtiväisinä kuni timantit. Nuori naisihminen tuli kyökistä, suuri\nruisleipä kainalossa ja nyytti kädessä. Hänen pieni poikansa --\nlystillinen, lyhyt pallero, yhtä paksu kuin pitkäkin, jolla olivat\npisamaiset kasvot, punoittavat posket ja koko muoto ilosta säihkyvä\n-- juosta nytkytti ilomielin hänen sivullaan, pitäen kiinni hänen\nhameistaan sekä kantaen hänkin pientä nyttyä, josta kuusenoksia ja\npiparkakkuja pistäytyi esiin.\n\n\"Iloista joulua!\" kuului taaskin, \"ja kiitoksia, kiitoksia kaikille!\"\n\n\"Kiitoksia itsellesi, Juho, iloista joulua! ja terveyttä ja kaikkea\nhyvää!\"\n\n\"Älä unohda tupakkia, äiti\", huusi Sven, tullen juosten, \"Kyöpenhaminan\ntupakkia, ukko, ja iloista joulua!\"\n\nSitte tuli eräs nainen, kantaen reunoja myöten maitoa täynnä olevaa\nruukkua, hänellä oli vehnäleipä kainalossa ja juusto kädessä. Kolme\npientä vaaleahiuksista lasta seurasi häntä; ne hyppivät tyytyväisinä\nympärillä ja näyttivät äidille saaliinsa, kukin heistä oli saanut\npienen lahjan. Äiti itse oli surupuvussa ja aivan itkeneen näköinen.\n\n\"Iloista joulua, Katri!\" sanoi papin rouva lempeästi ja hellästi,\n\"tiedäthän kyllä, kuka pitää huolen leskestä ja orvoista; iloista\njoulua!\"\n\nMikä sydämmestä tuleva sointu hänen sanoillaan oli; vaan hänen\näänensähän oli sellainen.\n\nViimeiseksi saapui ijäkäs, kokoonkutistunut vaimo käydä horjuen,\nvanha paksu päähine päässä ja sauva kädessä. Hän kantoi suurta leipää\ntoisessa, juustoa toisessa kainalossaan, maitopyttyä vasemmassa, sauvaa\nja kokoonsolmittua liinasta oikeassa kädessä. Käynti häneltä sujui vain\nhiljalleen, hän tunnusteli hitaasti eteensä sauvallaan.\n\nPastori Lange tuli käyden toiselta puolelta, hän katsahti tuon\nvanhuksen menoa, samassa putosi kaunis punainen omena nytystä ja vieri\npitkin permantoa. Vanhus kääntyi ympäri; helppo todellakaan ei ollut\nvanhaa selkää taivuttaa, kuinka saisi hän omenan ylös?\n\nRovasti kiirehti sitä ylös ottamaan; hän otti hatun päästänsä ja\nkurotti vanhukselle ensin omenan ja sitte kätensä.\n\nAurinko valaisi kumpaisenkin kasvoja, ja niistä kuvastui rakkaus,\nmolemminpuolinen rakkaus, siitä ei saattanut erehtyä. Erkki yritti\npuhua pilaa, vaan se ei käynyt päinsä.\n\nIloista joulua! sanoivat he toisilleen, ääntä ei saattanut kuulua,\nmutta se näkyi niistä kasvojen liikkeistä, joita he toisilleen tekivät.\nNäytti aivan, kuin jos tuo selkein, tunnokkain katsein silmäilevä mies\nynnä vanha, yksinkertainen vaimo olisivat lahjoja vaihtaneet.\n\nJa kaipaus liikkui taas Erkin rinnassa, hänet valtasi tunto siitä,\nettä hän on hyljätty. Niin, hän oli tämän jouluilon ja tämän rakkauden\nulkopuolella, kokonaan ulkopuolella. Jos hän saattaisi edes hymyillä\nheille, mutta hän ei saattanut sitäkään, hän ei tuntenut itseään.\n\nSalissa istui pikku Elli, akkunan ääressä lekotellen.\n\n\"Viihdytkö täällä?\" kysyi Erkki.\n\n\"Viihdyn!\" Elli kurotti pienet, ohuet kätensä ylöspäin, täydellisesti\ntyytyväisenä muodoltaan.\n\n\"Kuinka kauan olet ollut täällä?\"\n\n\"Vuoden ja kaksi kuukautta. -- Ennen ei minulla ollut niin hyvää oloa.\"\n\nVäristys kävi läpi lapsen ruumiin.\n\nHetken kuluttua tuli Hanna juosten läpi huoneen, esiliinan alla\njotakin, jota ei yhdenkään ihmisen pitänyt saada nähdä. Ihan punainen\noli tuo pieni sinisilmäinen veitikka, jolla olivat syvät kuopat\nposkissa ja kiiltävät, ruskeat palmikot niskassa riippuvina; hän oli\nvilkas ja iloinen, kevyt kuni höyhen ja joka paikassa läsnä. Maikki\nseurasi häntä ja näytti alakuloiselta.\n\n\"Minä en saa olla missään Hannan salaisuuksilta\", sanoi hän, \"ja alkaa\nkäydä ikäväksi; -- on niin pitkä aika iltaan. Osaatko sinä leikata?\"\n\nPieni, pyylevä käsi koski Erkin käsivarteen; lapsen kauniit silmät\nkatsoivat kysyvästi hänen silmiinsä.\n\n\"En todellakaan tiedä, osaanko\", sanoi Erkki, hyväillen pehmeitä\nkiharia ja nostaen hänet saamattomana polvelleen -- hänellä ei ollut\nvarsinaisesti ollut mitään tekemistä lasten kanssa; \"mutta minä tahdon\nkoettaa. Mitä sinä haluat?\"\n\n\"Kanan poikinensa.\"\n\n\"Sitä en varmaan milloinkaan voi saada toimeen.\"\n\nHän leikkasi innokkaasti Maikin tylpillä saksilla.\n\n\"Akseli osasi leikata niin hyvin, lehmiä, hirviä ja jäneksiä, vieläpä\nkaniinejakin. Minulla on hänen leikkaamansa haikara; hän maalasi sen\nsitte, sillä on oikein punaiset sääret. -- Tiedätkö\", kuiskasi hän\ntuttavasti, \"missä Akseli jouluaan viettää?\"\n\nTuo kysymys oli Erkistä kovin vastenmielinen, hän vastasi aivan\nlyhyesti \"en\", leikaten yhä kanaa.\n\n\"Ylhäällä Herran luona!\" -- Hän silmäili, minkä vaikutuksen se\nlause teki, selitti Erkin katseen omalla tavallaan ja kysyi aivan\nsääliväisesti: \"Onko sinulla ketään tuolla ylhäällä?\"\n\nÄidin sisään tuleminen säästi Erkiltä vastauksen; hän sanoi vain:\n\n\"Pikku Maikki puhuu veljestään.\"\n\n\"Niin, Jumalan kiitos, että hän muistaa häntä\", sanoi äiti, ja hänen\niloiset kasvonsa synkkenivät, sekä kädet menivät ehdottomasti ristiin;\n\"oi, se oli kauhea suru... viidentoista vuotinen poika, ja niin suuret\ntoiveet kun hänestä olivat!\"\n\nAinoastaan silmänräpäyksen kuluttua valo tuli kasvoille takaisin.\n\n\"Surulla on tarkoituksensa\", jatkoi hän lempeästi, \"se vetää meitä\nylöspäin.\"\n\nErkki tunsi äidillisen käden olkapäällään: \"Te olette hänen näköisensä.\"\n\nEi kasvoinpiirteiden suhteen, ajatteli Erkki heti; kuinka saattoikaan\nhän siinä katsannossa olla tästä kodista olevan lapsen kaltainen?\n\nPimeän tultua vaihtui tuo iloinen kiire omituiseen, juhlalliseen\nlevollisuuteen; äiti yksin oli vielä ulkona lopettamassa toimiaan.\n\n\"Nyt tanssimme joulukuusen ympärillä!\"\n\nErkki pysyi erillään, vaan hänet vedettiin piiriin. Elli hyppeli\nmyöskin pienten kainalosauvainsa nojalla; Sven ja Anna pitivät hänestä\nkiinni. Äitiä pidettiin myöskin hameesta kiinni, sillä käsivarsillaan\nhän kantoi kaunista poikaansa, joka suurin, kummeksivin silmin monia\nkynttilöitä tirkisteli ja käsiään niitä kohden kurotti.\n\n\"Siit' on meill' iloinen aika.\"\n\nIsä alkoi ja muut yhtyivät veisaamaan.\n\nErkillä oli kaunis ääni, ja hän lauloi mielellään, mutta tätä -- ei,\nhän ei voinut tätä kestää. Uljaalla temmahduksella hän vapautti itsensä\nja pakeni etäisimpään huoneesen.\n\nHiljaisia askeleita kuului, ihan varmaan tahdottiin häntä viedä\ntakaisin, vaan hän ei ollut menevä!\n\nSe oli rouva Lange, joka lähestyi; hän ei pyytänyt häntä sisälle\ntulemaan, vaan kysyi aivan odottamatta:\n\n\"Saatatteko muistaa äitiänne?\"\n\nErkille oli huojennukseksi, ett'ei hän puhunut joulusta,\nvirrenveisuusta tahi muusta semmoisesta.\n\n\"Minä muistan hänet vain hyvin hämärästi. Samana aamuna, jona hän\nmatkusti -- hän kuoli eräässä ulkomaisessa kylpylaitoksessa -- tuli hän\nvuoteeni ääreen ja suuteli minua. Hän oli surupuvussa, ja minä tunsin\nhänen kyyneleitään otsallani.\"\n\n\"Silloin antoi hän pienen lapsensa Jumalan käsiin.\"\n\n\"Te ette saa minulle tuolla tavalla puhua!\" sanoi Erkki, hypähtäin\nkiivaasti seisomaan, \"minä en kestä sitä, minä en tunne itseäni, eikä\nteillä ole aavistustakaan siitä, millainen minä oikeastaan olen.\"\n\n\"Ennen uskoin aina\", hän jatkoi kiihkoisesti, \"että kaikki tyyni oli\nilvettä ja teeskentelyä tahi, parhaassa tapauksessa, ulkokiiltoa ja\nunelmaa, vaan nyt kohtaa minua elävä todellisuus. -- Minä en tarkoita,\nettä itse uskon, käsittäkää minut kaikin mokomin oikein, ei, sitä en\ntarkoita! vaan minä en saata epäillä, ettette te ja teidän omaisenne\nolisi totisia, totuutta rakastavaisia ihmisiä; minä uskon teidän\nuskonne vilpittömäksi, kohtaahan se minua totuudessa ja rakkaudessa\nilmautuvana elämänä. Minä en saattanut veisata muassa, vaikka elämäni\nolisi siitä riippunut! Tiedättekö, millaiselta minä omissa silmissäni\nnäytän? Sadun peikolta, jonka täytyy ristinmerkkiä paeta.\"\n\n\"Se oli ruma vertaus\", sanoi rouva Lange, hänen käteensä tarttuen;\n\"minä en mieli teitä verrata pakenevaan peikkoon, vaan pikemmin\npolvilleen lankeavaan Pyhään Pietariin, joka lausuu: 'Herra, mene pois\nminun tyköäni, minä olen syntinen ihminen!'\"\n\nTaas laulettiin salissa; vienot lasten äänet taipuivat kauniisti isän\nvasken lailla kumajavan äänen mukaan.\n\n\"Tulkaa tekin sisälle!\"\n\n\"Ei, minä en voi, en todellakaan voi! -- mieleni tulee niin\nomituiseksi; minun pitää päästä ulos!\"\n\n\"No, hyvä sekin, menkää vain, mutta ulos tähtien alle.\"\n\nRouva aukaisi taas oven ja rukoili hiljaa, juurikuin peljäten, että hän\nhäiritsisi hänen ajatusjuoksuaan.\n\n\"Mutta ottakaa päällystakki yllenne, nyt on niin kylmä.\"\n\nTämä pieni huolenpito, koko tuo äidillinen käytöstapa saattoivat mitan\nylitsevuotavaksi. Kyynel murtihe esiin, jopa toinen ja kolmaskin.\n\n\"Olenko peräti lumottu!\" Hän polki maata.\n\nIlta oli hiljainen, selkeä ja kylmä, miljoonia tähtiä säihkyi ja\nvilkutti. Erkin ajatukset kuohuivat, ne ikäänkuin vapauttivat itsensä\nja muuttuivat ääniksi, jotka puhuivat huolimatta, tahtoiko hän niitä\nkuulla taikka ei.\n\n\"Hän antoi pienen lapsensa Jumalan käsiin! -- niinkö? Sekö se oli,\njonka hänen äitinsä oli sinä aamuna tehnyt?\"\n\n\"Onko sinulla ketään tuolla?\" tuo lapsen kysymys tuli taas; \"onko\nsinulla ketään tuolla?\"\n\n\"Jos!\" -- eihän toki, hän ei kestänyt sitä, kuolleet olivat kuolleet,\npoissa ainiaan.\n\nVirrenveisuu kuului rauhallisin sävelin huoneesta, hänen kulkiessaan\nedestakaisin pihalla kuni rauhaton henki.\n\nJa hän muisteli kulunutta elämäänsä, koko oloansa holhojan perheessä;\neikö sielu ollut saanut kiviä leivän sijaan, yhä vain kiviä?\n\nEnnen ripille laskentaa oli hänellä ollut omantunnon epäilyksiä, jopa\noli hän kerran sanonutkin: \"Mitä minun pitää tehdä? Minä en usko, mitä\npappi sanoo.\" Ja holhoja oli vastannut hänelle: \"Se on ikävä seikka,\nse; mitä vähemmän sitä ajattelee, sitä parempi; sinun on pakko vastata\nsamoinkuin muutkin, poikani.\"\n\nErkin tultua sisälle toivottivat kaikki toinen toiselleen: Hyvää yötä,\nhyvää yötä! ja iloista joulua! Silmät säteilivät.\n\n\"Kiitoksia!\" sanoi hän, \"kiitoksia, kiitoksia!\" mutta hänellä ei ollut\nmitään toivotusta takaisin heille. Kuinka lukemattoman monta kertaa hän\nolikaan ennen ajattelemattomasti ja kevytmielisesti sanonut: iloista\njoulua!\n\nIsä katsoi häneen; hän havaitsi herättävänsä huomiota ja lähestyi nyt.\n\n\"Hyvää yötä!\" lausui isä, jonka syvä, totinen katse kävi suoraan hänen\nsielunsa sisään, isällinen käsi laskeutui hänen päänsä päälle. \"Jumala\nantakoon teille iloisen joulun!\"\n\nMutta mitä kaikki tuo olikaan? -- Erkki käveli edestakaisin permannolla\nsisällisesti liikutettuna. Miksi tulivatkaan kaikki nuo raamatunlauseet\njuuri nyt hänen mieleensä? Kuni enkelien sävelet ne hänen ympärillään\nkajahtelivat.\n\n\"Olen vähällä kadottaa ymmärrykseni, luulen ma!\" Hän heittäytyi\nsynkkämielisenä vuoteelleen.\n\nKun Erkki heräsi, niin virrenveisuu taas hänelle kuului papin huoneesta.\n\n\"Kas niin, nyt ne alkavat taas!\" hän ajatteli, mutta siitä ei\ntullutkaan enempää. Hetken perästä kolkutettiin ovelle.\n\n\"Sähkösanoma teille, ihan varmaan joulutervehdys.\"\n\nHän aukaisi sen. Siinä oli vain: \"Älkää unohtako tanssiaisia!\" ynnä\nasioitsijan nimi.\n\nErkki hypähti kiireesti ylös, ikäänkuin olisi hän yht'äkkiä vapaaksi\npäässyt. Siinähän oli keino päästä pois, pois kaikesta tuosta\nnäkymättömästä, joka riivasi mielen ja sitoi ajatukset. Kotona oli hän\nparemmin onnistuva tulemaan selvyyteen itsensä kanssa.\n\nPerhe istui juhlallisen teepöydän ympärillä aamulla, kun hän tuli\nsisälle ja kertoi, mitä sähkösanoma sisälti.\n\n\"Lähdetkö?\" kysyi Sven, terävästi katsahtain.\n\n\"Ajattelin lähteä, jos se päinsä käy.\"\n\n\"Minä luulen, että ainakin joku tänään kaupunkiin matkustaa.\" Äiti,\nnäin sanoessaan, katsoi lempeästi häntä. \"Mylläri varmaan menee\nvastanaitua tytärtänsä katsomaan ja on siellä yön. Ihan luonnollista\non, ett'ette tahdo tanssiaisista pois jäädä, onhan kyllin tiettyä,\nmiten viehättäviä tanssiaiset nuorisolle ovat. -- Mutta tulettehan\ntakaisin, toivon minä?\"\n\nSven loi katseensa epäillen maahan, eikä lausunut sanaakaan\nkehoitukseksi; hänen katsantonsa sanoi: \"hän ei totisesti tule\nmilloinkaan takaisin.\"\n\n\"Minä kiitän suuresti siitä, että saan takaisin tulla, vaan en saata\nsitä vielä varmaan määrätä.\"\n\n\"Tahdotteko lähteä meiltä?\" sanoi Maikki, luoden murheisen silmäparin\nhäneen; \"me leikimme tänä iltana, jää seuraamme, se on paljoa\nhauskempaa kuin kaikki teidän tanssiaisenne.\"\n\nErkki nosti lapsen ylös ja suuteli sitä ihmeellisen hellämielisenä.\nNiin, olipa jo kylläkin tärkeätä päästä täältä pois!\n\n\"Te saatatte tulla seurassamme kirkolle; mylläri asuu siinä lähellä;\nsana lähetetään hänelle heti; olen varma, että se on hänelle suuri\nhauskuus.\"\n\nKirkonkellot kajahtelivat niin selvästi selkeässä talvi-ilmassa;\nrauhallinen, valkoinen talvimaisema oli heidän edessään häikäisevässä\nauringonpaisteessa. Papin rouva istui kaunis kuusiseppele polvillaan;\nEllillä oli myöskin sija vaunuissa; muut olivat isän kanssa edellä\nmenneet.\n\n\"Istu rauhassa, pikku Elli; isäukko tahtoo mieluimmin itse sinut nostaa\nulos. -- Kas, tuollapa ovat jo myllärin vaunut, nyt saatte kernaasti\nnousta.\" Rouva, näin Erkille sanoessaan, katsoi häntä uskollisesti\nsilmiin. \"Hyvästi, ja Jumala teitä siunatkoon!\"\n\nErkki oli juuri harmaahiuksisen myllärin vaunuihin istunut, kun\nisä, Sven ja pienoset tulivat esille. Elli kietoi molemmat kätensä\nkasvatusisänsä kaulan ympäri, ja isä nosti hänet maahan, asetti pienet\nkainalosauvat hellästi ja varovasti paikoilleen ja aukaisi kirkkomaan\nveräjän.\n\nMylläri sivalsi piiskalla. Eiköhän pappi tervehtäisikään tahi sanoisi\njotakin jäähyväisiksi? Kyllä; hän kääntyi ympäri keskellä kirkkomäkeä,\nkatsoi vakavalla ja luottavalla katseella Erkkiä sekä huusi:\n\n\"Me odotamme teitä!\"\n\nJa Erkki tunsi, että totisia olennoita oli valmiina kurottamaan hänelle\nkättä ja näyttämään hänelle tietä, jos hän vain itse tahtoi. Oli niin\nihmeellistä kokea moista rakkautta, jonka olemassa oloa hän ei ennen\nollut aavistanut, ansaitsematonta, käsittämätöntä rakkautta. Mistähän\ntuo rakkaus oli kotoperää, kenties se oli korkeimman rakkaudesta\nheijastus? Korkeimman! -- mistä tuollaiset ajatukset tulivatkaan?\n\n\"Nuo ovat oivallisia ihmisiä!\" sanoi mylläri, osoittaen piiskallaan\npapin rouvan viimeistä näkyvissä olevaa leninginkaistaletta kohden.\n\"Minä tunnen heidät, sillä minä olen tarvinnut heitä taudin ja surun\naikoina.\"\n\nAlkoi hämärtää, kun Erkki vanhaan huoneesensa saapui; kuinka\nilottomalta, kylmältä ja pimeältä se näytti! Eiienkö tosiaankin täältä\nlähdin, hän ajatteli, enkö ennemmin kuin eilen!\n\nKirjat olivat kirjoituspöydällä samoin kuin hän ne oli jättänyt.\nVenäläinen raamattu, espanjalainen, kreikkalainen. Oliko kenties Henki,\njota hän ei etsinyt, vaan jonka hän ylenkatsoi vieläpä kielsikin,\nhänen sieluunsa hiipinyt ja tien valmistanut? Olivatko kaikki hänen\nvertailunsa ja tutkimisensa olleet välikappaleina Jumalan kädessä?\n\nHän ponnahti seisomaan: \"Yhä pahempaa pahemmaksi käy tilani! olen aivan\nkuin kahteen osaan jaettu.\"\n\nSalit olivat yltäisesti valaistuina, häntä kohtasi monien vierasten\nhälinä. Tukkukauppijas Johnson istui kabinetissa erään vanhan ystävänsä\nkanssa sakkia pelaamassa.\n\n\"Hyvää iltaa, Erkki, ja tervetuloa! -- noh, oletko oppinut Isä meitäsi,\npoikani?\"\n\nIlveellistä vastausta, joka hänellä muulloin aina valmiina oli, ei\nkuulunutkaan. Ei, tässä huonessa ei Isä meitää rukoiltu, se oli\nvarma tosi, mutta eipä täällä runsaasti riemua eikä rakkauttakaan\nollut. Rukoilikohan kenkään vieraista Isä meitää? Oliko hän itse\nkenties kokonaan Isä meidän unohtanut? -- Erkki ei saattanut noista\neriskummaisista mietteistä vapautua.\n\n\"Aivan hyvä, että tulit\", sanoi Elsa, vieden Erkin seuraan; \"no, kerro\nnyt ja ole hupainen.\"\n\n\"Kas niin, enkö minä sitä ajatellut, että sinun oli mahdoton siellä\nviihtyä!\" sanoi rouva Johnson ystävällisesti hymyillen. \"Me oikein\ntodella halajamme sinun seikkailujasi kuulla; ne ovat tietysti\nomituisia ihmisiä, eikö totta?\"\n\n\"Ei suinkaan\" -- hänen verensä kiehui --; \"mutta kaikissa tapauksissa\nen mielelläni tee pilaa niistä ihmisistä, joiden vieraanvaraisuutta\nvasta olen nauttinut.\"\n\nHolhoja, joka samassa kulki ohi, löi häntä keveästi olalle:\n\n\"Erkki on suora ja kunniallinen mies\", sanoi hän. \"Jättäkää hänet\nrauhaan!\"\n\n\"Hän on noin juro siitä syystä, kun matka ei ole onnistunut\", nauroi\näiti; \"mitäpä sulla siellä olikaan tekemistä?... Rouva Bruhn, aijotteko\nlähteä?\"\n\nViimeiset sanat hän sanoi eräälle vanhalle, surupukuiselle naiselle,\njolla olivat kelmeät, itkeneet kasvot ja turvonneet silmät.\n\n\"Suokaa anteeksi, mutta parasta on, että käyn kotiin!\"\n\n\"Jääkää toki kaikin mokomin! Kukin kyllä näkee, että te tarvitsette\nhuvitusta; te ette saa noin surun valtaan jättäytyä.\"\n\n\"En voi muuta! -- joskus yritän hauskuuttaa itseäni ihmisten joukkoon\ntulemalla, mutta tilani siitä vain pahenee, ja yksinäisyys, kotiin\ntultuani, tuntuu kahta tukalammalta; se on niin hirveä! -- ei, hyväksi\nei tilani totisesti tule, ennenkuin makaan mustassa mullassa ainoan\nlapseni luona.\"\n\nHän pyyhki silmiään pitsinenäliinalla, pani kalliin huivin hartioilleen\nja meni sitte ulos. Rouva Johnson veti taas henkeään.\n\n\"Raukka, hän väsyttää ihmisen hukkaan ainaisella ruikutuksellaan, ja\nistuu kuitenkin joukossa, poistaen ilon. Oli oikein paha ollakseni\nmuiden vierasten tähden. Hauska laulu, lapseni! -- Laula sinä myös,\nErkki!\"\n\n\"En todellakaan voi laulaa tällä hetkellä.\"\n\nHänen ajatuksensa olivat surullisen äidin luona etehisessä. Jos vain\nystävällinen ääni kuiskaisi hänelle: \"Surulla on tarkoitus; se vetää\nmeitä ylöspäin.\" Hän lähti melkein tahtomattaan ulos.\n\nPalvelija oli poissa, nainen seisoi, sovittaen päällysnuttua yllensä,\nErkki auttoi sen ylle.\n\n\"Minä kiitän teitä!\" sanoi nainen, vetäen verhon silmilleen; mutta\nErkki näki kuitenkin kyynelen toisensa perästä tipahtavan.\n\n\"Saanko saattaa rouva Bruhnia kotiin?\" eihän hän saattanut häntä tuolla\nlailla laskea.\n\n\"Oi, ei tarvitse, te olette liian kohtelias, näin aikaisin illalla ei\nole tarvis.\"\n\n\"Minä aijon kaikissa tapauksissa ulos.\" Erkki tarjosi käsivartensa.\n\nTähdet loistivat suurina, kirkkaina, lukemattomina. Rouva Bruhn kulki\njoutuisasti; rannerenkaan mustat helmet rahisivat joka kerta, jolloin\nnenäliina silmiverhon alla kulki. Erkin sydäntä kirveli, hänen täytyi\nlausua sana, ainoa lohdutuksen sana, vaan mitä sanoisi hän? Oi, hän oli\nniin köyhä! He saapuivat yhä lähemmä rouvan kotia, nyt he seisoivat sen\nulkopuolella; rouva soitti.\n\n\"Tuo -- tuolla tähtien yläpuolella on Yksi; murhe tulee Häneltä,\nniin uskon, ja vie meitä Hänen luoksensa!\" -- Tuo ei ollut Erkin\ntavallisella äänellä sanottu; tämä ääni tuli, ihmeellisesti\nvärähdellen, sielun syvimmästä sopukasta. Kummasteleva, puoleksi\nepäilevä, puoleksi kiitollinen katse, pikainen kädenpuristus, ja Erkki\noli yksin.\n\nMitä olikaan hän tehnyt? Todistanut siitä Jumalasta, johon hän ei itse\nuskonut; vai uskoiko hän?\n\nErkki ei ollut tanssiaistuulella, vaan hän meni kuitenkin tanssiaisiin,\nmistä syystä, sitä hän ei itsekään tietänyt.\n\nLiehuvia nauhoja ja säihkyviä hohtokiviä, kiitäviä kiharoita ja\nmuhoilevia muotoja, kukkain lemua ja soittoa; perällä yltäisesti\nvarustettu joulukuusi.\n\n\"Mitä joulukuusella täällä on tekemistä?\" ajatteli hän. \"Miksi nuo\nhäiriötilassa olevat, hajamieliset, teeskenteleväiset ihmiskurjat\ntoisilleen iloista joulua sanovat? Iloinen joulu! Heidän suussaan se\naivan varmaan merkitsee hauskuutta, hyviä päiviä, mutta sekään ei ole\ntodellisesti tarkoitettu, sillä he eivät suo hyviä päiviä toisilleen.\"\n\n\"No, milloinka lähdemme matkustamaan?\" Asioitsija löi raskaalla,\nvalkoisella kädellään Erkkiä tutusti olalle, huhtikuunko lopussa vai\ntoukokuun alussa?\n\nPieni, kaunis, ruskeasilmäinen ja kuoppaposkinen Julia katsoi kysyvästi\nErkkiä:\n\n\"Huhtikuun lopussa, eikö niin?\"\n\n\"Kiitoksia, herra asioitsija, vaan minulle on tullut selville, että\ntarvitsen työtä enkä huvitusta.\"\n\n\"Kuinka? Te hylkäätte kutsumuksen!\" Tuo ennen hyväntahtoisuutta\nloistava muoto tuli kylmän, vastenmielisen näköiseksi. \"Vai niin; no,\nminä en, totta vie, tyrkyttämään rupea.\"\n\n\"Mutta Terese ja minä rupeamme\", sanoi Julia, läheten. \"Te ette\nmillään ehdolla saa pettää meitä. Me olemme varmana matkakumppaninamme\najatelleet teitä, taiteentuntija, kielimies, historioitsija -- toivon,\nettä tunnette itseänne mielisteltävän -- erinomainen eteenlukija,\njollainen on aivan välttämätön sadeilmassa, hauska seurakumppani: me\nemme saata olla teitä paitsi. Isällä on tietysti oma piirinsä: suuret\nrakennukset, veistämö, pörssi, ateriat, ja kaikki tuo voipi kyllä olla\naivan hyvä, vaan me, me emme saata teitä paitsi olla.\"\n\n\"Te erehdytte minun suhteeni, neiti Busch; minusta todenteolla olisi\nteille vain pettymystä pettymyksen päälle.\"\n\nErkki nyökkäsi kohtelijaasti, vaan kieltäen, ja meni viereiseen\nhuoneesen.\n\n\"Kuinka te olette isänne kaltainen, kandidaatti Anker!\"\n\nErkki kääntyi ympäri; puhuja oli pieni vanha rouvasihminen, jonka\npienet, vaaleansiniset silmät katsoa tihruttivat niin ystävällisesti\nharmaitten kulmakarvain alta.\n\n\"Todellako? Sitä en ole milloinkaan ennen kuullut. Ylimalkaan olen\naivan vähän isästäni kuullut. Tunsitteko häntä likemmin?\"\n\n\"En, vaan tapasimme toisemme joskus. Milloinkaan en unohda erästä\npäivää, jolloin soitin vanhempainne ovikelloa, ja isänne tuli itse\navaamaan. Tuo kunnon mies näytti niin häiriytyneeltä. 'Eihän täällä\nvain lie tapahtunut mitään?' kysyin minä, sillä olin vähällä luulla\ntulen irti huoneessa olevan. 'Ompa kyllä, paras everstin rouva,\ntäällä jotain tapahtunut; me olemme aivan äsken saaneet pienen\npojan, oivallisen, hyvin muodostuneen pojan, Herran olkoon kiitos ja\nylistys!' Ja sitte hän otti minut syliinsä, sillä hän oli aivan poissa\nsuunniltaan.\"\n\nHerran olkoon kiitos ja ylistys! noilla sanoilla hän siis oli\nvastaanotettu, ja äiti oli antanut pienen lapsensa Jumalan haltuun. Ei,\nhän ei saattanut tanssihuoneesen jäädä.\n\nVallilla oli niin hiljaista ja juhlallista, viitaten vetivät tähdet\nkatsannon puoleensa. \"Minun Isäni huoneessa on monta asuinsijaa.\"\nLapsen kysymys: \"onko sinulla ketään tuolla?\" kuului kolmannen kerran\nhänen korvissansa. Oli ikäänkuin hän olisi isän ja äidin takaisin\nsaanut.\n\nJa hän levitti kätensä; kaikki tuo vuosikaudet sullottu ja tallattu\nrakkauden tarvis heräsi nyt elohon ja kohoutui. Mutta hän tunsi\nsamassa, jumalattoman elämänsä yli lausutun, synnin raskaan tuomion ja\nvapisi vanhurskaan vihan tähden. Taas saapui vapahduksen taivaallinen\nsanoma ja hengitti rauhaa hänen sieluunsa. Kuinka ihmeellisesti hän oli\nsitä omistamaan johdatettu, kutsuttu ja pitkältä matkalta tuotu! Hän ei\nenää rukoillut: \"poistu minusta!\" ei, hän huusi: \"tule tyköni, Herra!\nvapahda minut! tue minua!\" Ja tuntien itsensä halvoista halvimmaksi,\nrohkeni hän uskoa Jumalan ansaitsemattomaan, käsittämättömään\nrakkauteen.\n\nErkin kotiin tullessa oli lähes aamu, selkeä, herttainen, valoisa aamu\nulkona, ja samaten oli aamu hänen sielussaan, kun hän pari tuntia\nkestäneestä virvoittavasta unesta heräsi. Hän pukeutui pikaisesti ja\nlähti ulos.\n\nAni harvoja ihmisiä näkyi kadulla. Vanha kaljupää herra,\nsauva kädessä, hapuili suurella vaivalla eteenpäin liukkaalla\nkatukäytävällä. Erkki tarjosi hänelle käsivartensa, hänen sydämmensä\nsykki myötätunteisuudesta tuota vanhaa miestä kohtaan; mikä riemu,\nsykkäilihän se samaten kaikkia ihmisiä kohtaan.\n\n\"Kiitos, tuhannen kiitosta! -- minä aikoisin kirkkoon, jos se ei teille\nväärää tee.\"\n\n\"Sinne minäkin aijon.\"\n\nErkki seurasi puolittain arkana Herran huoneesen; hänen jalkansa eivät\nolleet sitä tietä ripille laskemisen jälkeen astelleet.\n\nHänen tullessaan kirkosta löi joku häntä kädellään olalle; se oli nuori\nasianajaja Storm.\n\n\"Hyvää päivää ja iloista joulua! -- minä en tosiaankaan aavistanut,\nettä sinä kuulut kirkonkävijäin joukkoon!\"\n\nKirkonkävijäin! Tuo tuntui hänestä niin eriskummaiselta; tohteikohan\nhänkin sanoa niiden joukkoon kuuluvansa?\n\n\"No, kuinka käy, oletko tarkemmin tuumaillut ehdotustani?\"\n\nErkki vastasi vain kädenlyönnillä, ja niin se seikka oli päätetty;\nsitte hän haki myllärin ja pyysi saada matkustaa hänen muassaan\ntakaisin.\n\n\"Mieluisesti, minä menen iltapuolella.\" Mylläri mittasi katseellaan\nhäntä päästä jalkoihin. \"Mutta olettekohan te sama herra, jota\nminä tänne kyyditsin, ettekö te ole sen veli? Minusta te näytätte\nnuoremmalle, te olette sekä nuorempi että iloisempi.\"\n\nTukkukauppijas Johnson istui yksinänsä suuressa työhuoneessaan;\nraskaat, tummat akkunaverhot riippuivat paksuissa poimuissa akkunain\nedessä. Huone oli pohjaista päin, ruudut eivät vielä olleet aivan\nsulaneet, vaikka tuli räiski ja liekit tuntuvasti valaisivat suurta\nrahakaappia. Tukkukauppijas istui köyryseljin laskujansa toimittamassa\nkuin arkipäivänä ainakin. Erkin astuttua sisälle, hän toki heti nosti\npäänsä ja kysyi kiihkeästi:\n\n\"Pääsitkö erille eilen, vai sitouduitko tuohon kirottuun matkustukseen?\"\n\n\"Minun matkustuksestani ei tule mitään. Minä olen sattunut puheihin\nStormin kanssa ja aijon aluksi hänen johdollaan työskennellä.\"\n\n\"Oikein, se on minun mieleeni.\" Hän kiintyi taas numeroihinsa.\n\nErkki jäi seisomaan, katsellen häntä, ja hän sääli häntä sydämmensä\npohjasta. Kuinka ilottomina kuluivat tuon miehen, tuon tahratonta\nelämää viettäneen miehen, päivät, kuinka vähän antoi hänelle hänen\nperheensä ilon aihetta; kuinka lyhyeltä ja tyhjältä täytyi hänestä\nelämä näyttää, kuinka toivottomalta kuolema! Ja hän rukoili hiljaisessa\nmielessään: \"Herra, auta häntä, hän on ollut hyvä orvolle, niin hyvä\nkuin hän on voinut olla; lähetä hänelle Sinun valkeutesi!\" -- Kuinka\nautuasta oli Erkistä, kun hänellä oli tiedossa paikka, johon hän\nsaattoi kääntyä rukoilemaan apua itselleen ja muille!\n\nTukkukauppijas katsahti häntä kummissaan, ikäänkuin olisi tahtonut\nsanoa: Oletko vielä täällä? Erkki astui likemmä.\n\n\"Kiitoksia kaikesta\", hän lausui hellästi ja kietoi kätensä holhojan\nkaulan ympäri, \"en unohda sitä milloinkaan!\"\n\n\"Mitä hupsutusta se on?\" Ääni kuului tylyltä, ja käsi tuli survaistuksi\npois kaulalta, vaan Erkki ajatteli: minä en päästä sinua niin helposti.\n\nErkin mentyä ja suljettua oven, näkyi kostea kiilto tukkukauppijaan\nsilmässä, ja hän puhkesi ehdottomasti sanomaan: \"Naurettava poika.\nJumala siunatkoon häntä!\" Hän ei ajatellut, mitä hän sanoi, vaan\nsanottu se oli.\n\n\"Missä sinä olet tuon ijankaikkisuuden pituisen aamupäivän ollutkaan?\"\n\nNäin sanoi Johnson Erkille, katsoen soimaavasti häneen.\n\n\"Ja kuinka käyttäydyit eilen!\" sanoi Elsa sormellaan, uhaten.\n\"Matkustaa neljä peninkulmaa tanssiaisia varten eikä tanssi ainoatakaan\ntanssia, ei edes talon tytärten kera!\"\n\n\"En kuitenkaan kadu sitä matkaa, vaikka tosin tulee vähän kylmäksi tänä\niltana pappilaan takaisin mennä.\"\n\n\"Menetkö takaisin sinne?\" He tuijottivat häneen.\n\n\"Minua on kutsuttu olemaan siellä koko lupa-ajan, ja minä tulen\ntodenmukaisesti kotiin yht'aikaa pojan kanssa.\" Lyhyt vaitiolo seurasi,\nsitte rouva Johnson sanoi terävästi:\n\n\"Onko papin tytär niin kaunis?\"\n\n\"Siellä on kaksi tytärtä ja yksi kasvatustytär, ne ovat kaikki\ntavallaan kauniita. Niiden ikä on yksitoista, kymmenen ja viisi vuotta,\njos sitä tietää halunnette.\"\n\n\"Ahaa, veitikka, se on sitte kotiopettajatar?\"\n\n\"En ole mitään kotiopettajatarta nähnyt; jos siellä sellainen lienee,\nniin se kai on matkustanut lupa-ajaksi kotiinsa. Hyvästi, rouva\nJohnson! -- Hyvästi, Elsa! Sinä et ole saanut mitään joululahjaa, vaan\nminulla on hiukkasen uutta musiikkia sinulle antaa.\"\n\nTukkukauppijas piti paljon pienistä, yksinkertaisista lauluista; Erkki\ntoivoi voivansa toimittaa salaisesti perheesen jonkun valonsäteen,\nmutta varovasti sen täytyi tapahtua.\n\nPortailla hän kohtasi Hermanin; he väistivät useimmiten toisiaan;\nmutta tänään täytyi Erkin sanoa hänelle sana: olihan hän toki monessa\nsuhteessa isänsä kaltainen.\n\n\"Kuuleppa, Herman! -- minä sanon sinulle vain yhden seikan: sinussa on\njotakin, josta minä pidän; nyt tiedät sen.\"\n\nHerman säpsähti, mutta se teki hyvän vaikutuksen; hän nauroi:\n\n\"Todellako? Minä luulin sinun silmäilevän minua vain pöyhkeästi\nylhäältä kateeteristasi. No niin, Erkki, sinussakin on yhtä ja toista,\njosta minä saatan pitää.\"\n\nMylläri oli valjastamassa, kun Erkki tuli.\n\n\"Suonettehan anteeksi sen, mitä hetki takaperin sanoin\", virkkoi\nmylläri; \"kerrottuani tyttärelleni, että olin teitä toisena henkilönä\npitänyt, niin hän arveli sen tulevan siitä, että te sillä välin olitte\nsaanut jonkun hyvän sanoman, sillä hän näki teidät kumpaisellakin\nkerralla akkunasta.\"\n\n\"Minä olen saanutkin hyvän sanoman, mylläri Hanson, tyttärenne arvasi\noikein.\"\n\nSavu nousi suoraan monista pienistä savupiipuista kylissä. Erkki\nkatseli lempein silmin noita köyhiä asunnoita; leppeästi ja hellästi\nhän katseli jokaista, jonka he kohtasivat.\n\nMyllyltä hän astui jalkaisin tuon lyhyen tienpätkän pappilaan.\n\nKun koirat alkoivat haukkua, niin salissa vedettiin akkunaverhoa\nsyrjälle; heti sen jälkeen aukaistiin ovi:\n\n\"Tervetuloa!\"\n\nÄiti itse riisui häneltä raskaan päällystakin, otti hänen kätensä\nmolempain käsiensä väliin ja puristi sitä sydämmellisesti.\n\n\"Lämmin kuppi tekee teille hyvää\", sanoi rouva, \"me tosin istumme jo\nteepöydän ääressä, vaan teidän paikkanne odottaa.\"\n\n\"Hyvää iltaa ja tervetuloa!\" He kaikki ympäröivät häntä. Sven laski\nveljellisesti kätensä hänen kaulailee. \"Anna anteeksi!\" hän kuiskaisi.\n\nErkki seisoi puhumatta, sanoja ei tahtonut syntyä. Ansaitsematon\nanteeksi pyyntö! Hän painoi päänsä alaspäin.\n\n\"Minä istun hänen viereensä!\" sanoi pikku Maikki, työntäen Sveniä\nhyväillen sivulle. \"Oliko tanssiaisissa hupaista?\"\n\n\"En juuri voi sanoa, Maikki; luulen, että sinulla oli hupaisempi.\"\n\nTeen juotuaan menivät kaikki tavallisuuden mukaan pianon ääreen, isä\nyksin seisoi akkunan vieressä, iltataivasta katsellen: rauhallinen\nylhäisyys oli hänen olentonsa yli levinneenä.\n\nErkkiä halutti sinne: hänen täytyi avata isälle sydämensä, vaan kuinka?\n-- hän seisoi hetken neuvotonna, sitte hän lähestyi:\n\n\"Iloista joulua!\"\n\nPappi käänsihe ja otti hänet syliinsä.\n\n\"Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa!\" sanoi hän vain.\n\nErkki seisoi hetken muiden joukossa; Maikin pieni, pehmoinen käsi hiipi\nuskotusti hänen käteensä; äiti iski hänelle lempeästi silmää: laula\nmuassa! virsikirja oli auki valmiina. Hän ei saattanut heti laulaa,\nääni oli ikäänkuin poissa, vaan se tui takaisin; täysinäisellä ja\nselkeällä äänellä hän lauloi viimeisen värsyn:\n\n    \"Kauttamme tie näkemään sua valmistetahan,\n    Kauttamme riemullisin sana kuljetetahan.\n    Kautta sa maan\n    Jumalaks sanotaan,\n    Polvet sull' taivutetahan.\"\n\n\n\n\nKnut Nielsen.\n\n\nOli kirkas, lämmin heinäkuun ilta; niitty hajahti vasta niitetystä\nheinästä; siellä oli saatto saaton vieressä, vuosikausiin ei oltu niin\nrunsasta tuloa saatu. Pyhälle soitti kyläkirkossa pieni, ystävällinen\nkello. Väki kulki, kaksi tai useampi samassa ryhmässä, iloisesti ja\ntyytyväisesti keskenänsä jutellen. Muudan harmaapäinen, keskikokoinen\nmies kulki kuitenkin yksikseen; niin yksinään ja miettiväisenä hän\nsiinä muiden jäljessä asteli. Kyläraitin päässä hän poikkesi; hänen\npieni tupansa oli kappaleen matkaa siitä, mäkien alapuolella olevan\nmetsikön reunalla. -- Mutta ken oli se, joka tuvan ulkopuolella\nkärsimättömin askelin edestakaisin käveli, ikäänkuin sellainen henkilö,\njoka jotakin odottaa? Sehän oli \"isä\" itse, pitäjään nuori pappi.\n\n\"Hyvää iltaa, Knut Nielsen!\" huusi hän vilkkaalla äänellä, \"hyvää\niltaa! ompa ollut vaivaloinen, lämmin päivä, eikö totta? ettekä te enää\nole nuori.\"\n\n\"Jumala antakoon hyvää iltaa! -- Ei, nuori en tosin enää ole, vaan niin\nkauan kuin on terveyttä, ei auta valittaa.\"\n\nMies silmäili hieman epäillen pappia, pannessaan viikatettaan pois;\nmitä tahtoi hän?\n\nTuvan ulkopuolella oli seljapuun alla vanha penkki; pappi istuutui\npenkille; hänen katsannostaan näytti ikäänkuin hänellä olisi ollut\njokin hyvä uutinen.\n\n\"Tässähän teillä on oikein suloinen paikka aivan auringonlaskua päin.\nKas niin, istukaa tähän viereeni. -- Minä olen saanut kirjeen tänään,\nsaatatteko arvata keneltä?\"\n\nKnutin kasvoille ilmausi hyvin yksinkertainen katsanto, ja hän sanoi:\n\"En\", mutta piirteet suun ympärillä sanoivat: \"Saatan.\"\n\nSe koski teitä -- noh, saatanhan sen yhtä hyvin heti sanoa: Kirje oli\npojaltanne ja sisälti 100 riikintaalaria, kunakin vuosineljänneksenä\ntulee yhtä suuri summa. Hän antaa minun järjestää kaikki niin, että\nte saatte rauhalliset vanhuuden päivät. -- Minä en tosin häntä tunne,\nmutta itsekseni olen monta kertaa ajatellut, että oli ihmeellistä,\nkun hän ei mitään teidän hyväksenne tehnyt, ja siitä syystä tämä on\nminua kahdenkertaisesti iloittanut. Hän itsekin aivan varmaan huomaa,\nett'ei hän ole velvollisuuttaan täyttänyt; hän kirjoittaa, nimittäin,\nettä hän vasta pienen poikansa tautivuoteen ääressä oli itselleen\nsaanut selville, mitä hän oli velvollinen isälleen. -- Hän uskoo,\nihmeellistä kyllä, että minä osaan nuo rahat käyttää paremmin kuin\nte; mutta koska teillä on täysi sielunvoima ja olette kohtuullisin\nmies pitäjäässä, niin minulla on toinen mielipide. -- Tässä on raha;\nnoin suurta seteliä teillä ennen tuskin on ollutkaan, vai kuinka?\n-- Huomaan, että tunnette tästä itsenne hiukan liikutetuksi; Jumala\nsiunatkoon teitä, aivan luonnollistahan se on; nyt lähden minäkin;\nensi silmänräpäyksessä haluaa kukin niin hyvin ilon kuin surun kanssa\nmieluimmin olla yksinään.\n\nHän nyökkäsi ystävällisesti ja poistui kevein askelin; maailma ei toki\nole niin häijy, arveli hän.\n\nIlon kanssa yksinään! -- iloko se oli, joka saattoi hänen puristamaan\ntuon kalliin setelin myttyyn, ikäänkuin se olisi vain arvoton\npaperilappu ollut? Ajatukset tulivat myrskyisinä, entisyys nousi ylös,\nkaikki muistot, sekä valoisat että pimeät, yhtyivät.\n\n\"Tuolla tavoin, toisen kädessä, almun lailla -- ei, sitä en tahdo! --\npieni poika, Herra Jumala, hänellä on pieni poika! lieneeköhän se hänen\nnäköisensä, lieneeköhän se sellainen kaunis lapsi kuin hän oli?\"\n\nJa ajatus kääntyi takaisin siihen päivään, joka teki hänet samalla\nkertaa köyhäksi ja rikkaaksi, päivään, joka otti vaimon ja antoi\nlapsen. Hän näki Anna Gretan makaavan vuoteellaan niin kalveana ja\nhiljaa; hänestä hän oli pitänyt ja hänen hyväksensä vuosikausia\nhäärinyt, hänet hän vihdoin oli vaimonaan kotihin vienyt. Kuolleelta ja\ntyhjältä näytti kaikki, mitäpä olikaan hänellä enää täällä tekemistä?\nSilloin kuului äkkiä vieno, avuton valitus: lapsi! hän nosti sen\nvarovasti ylös, niin pieni ja herttainen se oli! Kaksi harvinaisen\nkirkasta silmää kohtasi hänen silmiään. Olipa aivan kuin hänen\nsydämensä olisi tahtonut haljeta surusta, ilosta sekä säälistä, ja\npoissa oli tyhjyys, täytyihän hänen olla sekä isä että äiti tuolle\npienoselle.\n\nKylän väkeä tuli nyt hänen luokseen; muudan tarjoutui ottamaan lapsen,\nkaikki tahtoivat antaa hyviä neuvoja ja sekaantua kaikkiin, jopa oli\nheillä esiteltävänä uusi vaimokin hänen varakseen; Knut Nielsenin\ntäytyi oikein varjella vapauttaan. -- Papin rouva kantoi tuon piskuisen\npojan kasteelle, hänen tyttärensä oli kummina.\n\n\"Nyt meilläkin on osa hänessä\", sanoivat he, ja Knutista se oli suuri\nkunnia.\n\nKuinka iloiseksi hän tunsi itsensä, kun poika oli kasvanut niin, ett'ei\nenää naisväen hoitoa tarvinnut, ja hän yksin sai hänet pitää! Pikku\nNils oli ikäiseksensä suuri ja väkevä, hänellä olivat kirkkaat, elävät,\nsiniset silmät ja koko pää täynnä kultakutrisia renkaita. Isä itse\nopetti hänet kävelemään; piparikaakkurinkilällä hän houkutteli häntä\ntuolin äärestä akkunan alla olevalle punaiseksi maalatulle rahille ja\nrahilta ovelle. Hän opetti hänet puhumaankin. Kuinka somasti hän lausui\nsanan: isä! Kunakin ilon tahi surun hetkenä hän huusi: isä, isä! --ja\nhän opetti hänet myöhemmin panemaan kätensä ristiin ja rukoilemaan\nsitä Isää, joka on taivaassa. Knut Nielsenistä tuntui tällöin niin\nomituiselta: hän ei ollut yksinään lapsen kanssa, niin hänestä tuntui.\n\nNils seurasi sen kesän kaikkialla muassa, istui ojan reunalla, isän\ntyöskennellessä, tahi juoksenteli ympäri, poimi kukkia ja kokosi kiviä.\nIhmiset pitivät tuosta kauniista, ystävällisestä pojasta ja olivat\nhyviä häntä kohtaan.\n\nTalvella Knut veisteli haravoita, puulusikoita ja muuta sellaista;\nsiitä ei tosin suuria tuloja ollut, vaan antoi se toki aina roposen\navuksi. Nilsille hän vuoli myllyjä, pieniä vaunuja, vieläpä\njonkunlaisen kahdella jalalla seisovaisenkin, joka näytti ihmiseltä.\nPoika silmäili kummastellen ja ihastuneena häntä.\n\n\"Kuinka kauniita kapineita sinä osaatkaan tehdä, isä!\"\n\n\"Noin kaunis poika!\" sanoivat aina oudot ihmiset, ja Knut Nielsenistä\nse oli kyllä mieluista kuulla. Hän koettikin parastaan sitä varten;\ntuo pikkarainen pidettiin puhtaana ja siistinä, jopa hienonakin;\nvanha ompelijaneitsyt Berta leikkasi äidin vaatteista hänelle, ja ne\nneulottiin hienommin kuin itse koulumestarin pojille. Toiset torpparit\npudistelivat päätänsä sille; heillä olivat omat ajatuksensa --\nsellainen turhamaisuus!\n\nOnnelliset olivat ne talvi-illat, joina hän kultapojalleen kirjaimet\nopetti! pienen rautauunin vaikutuksesta oli tuvassa niin lämmin, että\nolisi saattanut kärpäsiä seinillä paistaa, vaan siitä he pitivät\nmolemmat; talikynttilän pätkä lakkisessa kynttiläjalassa teki, mitä\nvoi, tupaa valaistakseen; keskellä pöytää oli kaunis punainen omena,\njonka Nils oli saava, jos hän ahkera olisi.\n\nJa hän oli ahkera, mutta hänelläpä olikin sellainen pää! Käsittihän\nhän kaikki, melkein ennen, kuin isä oli sanomaan ennättänyt ja hänellä\noli tuhansia seikkoja kysyttävänä; suuri jäi pienelle usein vastauksen\nvelkaa. Nils osasi lukea puhtaasti, kirjoittaa kirjaimet ja laskea\nennenkuin hän kouluun tuli.\n\n\"Se on reipas poika\", sanoi koulun opettaja vähän senjälkeen, \"minä\nannan hänelle erityistä opetusta iltaisin yhdessä omain lasteni kanssa.\"\n\n\"Kun vain ei tule liian paljon oppia.\" Paljon pään vaivaa oli Knut\nNielsenille maksanut hänen oman pienen tietomääränsä hankkiminen.\n\"Sano itse, Nils, onko sulla halua?\" Oliko hänellä halua! \"Isä! isä!\nnyt saat vain kuulla.\" Ja hän kertoi milloin sitä, milloin tätä, luki\nkuuluvasti lukukirjasta ja näytti kartasta. Oli ikäänkuin maailma olisi\nlaajentunut Knut Nielsenille, lapsen tiedonhalu tarttui häneen, hänkin\nalkoi saada omia ajatuksiaan kustakin erityisestä esineestä.\n\nJa vuodet vierivät, Nils venyi vilkkaasti varreltaan, joten hän\nikäisekseen oli voimakas ja varteva. Kauniit, vaaleat kiharat\nympäröivät tiheästi tuota punaposkista, raitista kasvonmuotoa; se oli\näidin muoto, ainoastaan vähää enemmän mielevä. Pappi luki nyt hänen\nkanssansa, ja isä aikoi tuumailla, mitä kaikesta tuosta oli tuleva.\n\nSilloin, eräänä sunnuntai-aamuna, tuli pappi hyvin ajattelevaisen ja\njuhlallisen näköisenä tuohon pieneen tupaan; Nils lähetettiin ulos,\npappi tahtoi isän kanssa kahdenkesken puhua.\n\n\"Teidän pojallanne on hyvä pää\", sanoi hän ilman mitään 'esipuheita',\n\"hänestä saattaa tulla mitä hyvänsä jos Herra muutoin tahtoo. Vähän\nsopimatonta on ketäkään pois radaltaan viedä, mutta sellaisia lahjoja,\nkuin teidän pojalla on, ei saa hukata. -- Minä olen kauan tuota asiata\nsinne ja tänne ajatellut, ja tahdon tehdä, mitä voin; mutta teidänkin\ntäytyy itseänne ponnistaa, jotta asiasta jotakin tulisi. Teillähän on\nkyllä hyvä toimeentulo, saatattehan te ottaa vaatettaaksenne hänet\nsekä vähän auttaa kirjain hankkimisessa. -- Vapaapaikka koulussa ynnä\napuraha on mahdollista saada. -- No, mikä teidän ajatuksenne on?\"\n\n\"Luvalla sanoen, mihinkä tuo rupeaisi viemään?\"\n\nPappi veti suunsa hymyyn.\n\n\"Ensinnäkin saamme hänestä ylioppilaan, miten minun Antoninikin on, ja\nsitte, jos toivomme mukaan käy, papin.\"\n\nKnut Nielsen ei erittäin kuunnellut, mitä lisäksi puhuttiin. Pappi,\npappi, kaikui koko ajan hänen korvissaan; jos vain Anna Greta sen\nolisi tietänyt, Nils, heidän poikansa, pappina! -- Niin, totta\ntosiaan hän tuota asiaa edistää tahtoi; hän oli tekevä työtä enemmän,\nnouseva ylös aikaisemmin, menevä myöhemmin levolle, jättävä aamu-\nja iltapäiväryyppynsä vieläpä iltapiippunsakin -- tuo tuntui vähän\nvaikealta -- mutta vieläpä iltapiippunsakin. Hän oli kyllä rahaa\nkokoon saava; hänellä oli sen lisäksi vähäinen säästetty summa, se oli\nluonnollisesti tuottava lisää.\n\nKirkko näytti sinä sunnuntaiaamuna aivan toisenlaiselta kuin\ntavallisesti, pappi näytti kokonaan toisenlaiselta auringon paisteessa,\njoka lankesi vinoon hänen mustalle puvulleen, kun hän alttarilla\nseisoi. Knut Nielsen pani kätensä ristiin: oliko hän milloinkaan sitä\nnäkevä! -- lasten äänten joukosta hän erotti selvästi Nils'in kauniin,\npuhtaan äänen:\n\n    \"Ah, sielun', anna vallit' Herran...\"\n\nPoika joutui nyt kaupunkiin kouluun, ja päivät tulivat äkkiä pitkiksi\nkuin ijankaikkisuus; kun Knut söi voileipäänsä ilman ryyppyä, niin\nhän tavallisesti istui katsoa tirkistellen bornholmilaista kelloa ja\nihmetellen, että sen osoittimet kulkivat hitaasti kuin simpukka.\n\nJa kuinka hän iloitsi ensimmäisestä kirjeestä; niin, se oli nyt\nvieläkin kistussa; hän ei ollut ainoatakaan kirjettä saanut hamasta\nsiitä ajasta, jolloin hän oli Kunink. Majesteetin ja kruunun\npalveluksessa ja sai kirjeitä Anna Gretalta, joka oli sisäpiikana\nherraskartanossa.\n\n\"Minä ikävöin niin kovin, isä\", oli siinä, \"mutta minä kestän kyllä\nsinun tähtesi.\"\n\nPappi odotti poikiaan ja paria kumppania kotiin kesäluvaksi, Nils sai\nluvan seurata vaunuissa, jotka heidät noutivat.\n\nRuista leikattiin, oli kuuma, paisteinen päivä; Knut Nielsen seisoi\njuuri ja hengähti työstään, pyyhkien hikeä otsastaan sekä laskien,\nmilloinka he tulisivat, kun vaunut samassa kääntyivät kulmauksessa.\n\n\"Isä!\" kuului korkealla ja selvällä äänellä, aivan entiseen tapaan, ja\nhänen poikansa, hänen oma poikuensa juoksi reippaasti alas vaunuista,\nyli ojan, suoraan hänen syliinsä: \"Isä!\"\n\nHän oli tullut vielä korkeammaksi ja kauniimmaksi, ja niin hienolta\nhän näytti verkatakissaan ja valkoisessa, paidankauluksessa. -- Muu\nleikkuuväki seisahtui työstään katsomaan.\n\n\"Oi, isä, minä olen niin iloinen, niin iloinen!\" Siinä\nsilmänräpäyksessä täyttyi Knut Nielsenin sielu ylpeydestä, ei\nkiitollisuudesta, vaan ylpeydestä. -- Tuo yksinäinen vanhus seljapuun\nalla olevalla penkillä muisti sen nyt, katuen sitä.\n\nNils'illä oli koko joukko kerrottavaa isälle, ja hän tahtoi hänelle\npaljon opettaa; jahka hän vain itse tahtoisi, niin se kyllä kävisi\npäinsä, yksimpä latinakin, mutta siitä Knut kieltäytyi heti. Kun\npoika oli pieni, niin hän saattoi silloin paremmin seurata muassa,\nmutta nyt asiain tutkiminen kävi liian nopeasti, ja silloin tällöin\nkuului kärsimättömästi: \"Kovin ikävää, kun et sinä tahdo oikein\nkäsittääkkään\"; mutta he iloitsivat kuitenkin suuresti siitä, että\nsaivat yhdessä olla.\n\n\"Pysy Jumalassa ja pyri eteenpäin\", sanoi isä hyvästijättäessään, ja\nNils katsoi häntä suoraan silmiin sekä sanoi: \"Sen teen; mutta jahka\noman pappilan saan, niin sinä olet asuva luonani, isä.\"\n\nMonta kirjettä ei tullut, mutta postinkuljettaja pysähtyi toki silloin\ntällöin torpan ulkopuolelle, katsoa pilkisti pahankurisesti yhdellä\nsilmällään ja sanoi, lyöden rasvaista, mustaa postilaukkua:\n\n\"Minulla ei ole yhtään kirjettä teille, ha, ha, ha!\" -- ja silloin tuli\nkirje esille.\n\nKnut Nielsen saattoi postinkuljettajan askelista kuulla aikaa ennen,\nkuin hän sitä näkikään, oliko kirjettä muassa taikka ei.\n\nYstäville ja naapureille hän oli vähitellen tullut ikäänkuin vieraaksi\nja eli omaa, hiljaista, levollista elämäänsä, iloisena toivossa ja\ntulevaisuuden unelmissa pappilasta.\n\nPoika kaikkialla -- aina papin takissa -- poika lukukamarissaan, poika\nsaarnastuolissa, poika yksinkertaisen haudan partaalla, puhuen pari\nsydämmellistä sanaa, silmät märkinä. Knut Nielsen oli erinomaisen\nonnellinen tähän kohtaan tultuaan; vanha hakakantinen raamattu otettiin\nsilloin mieluisesti käsille, ja hän luki luvun siitä.\n\nNils menestyi aivan erinomaisesti koulussa; hyvät todistukset, hyvä\nkäytös. \"Meillä on iloa hänestä\", sanoi pappi. Kun hän taas tuli\nkotiin, niin hän oli kasvanut neljä tuumaa. Hän oli hilpeä, reipas ja\netevä, mutta toisinaan jotenkin äkkipikainen. Hän kävi taukoamatta\npappilassa eikä puhellut aivan entisellä tavalla isän kanssa; kerta\ntoisensa perästä hän alotti jotakin ainetta, vaan keskeytti sen\ntaas äkkiä, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: tosiaankin sitä\nhän ei käsitä. Mutta hyvä ja ystävällinen hän kuitenkin oli, ja he\nrakentelivat tuulentupia yhdessä.\n\nKahtena seuraavana lupa-aikana hän ei tullut kotiin; eräs koulukumppani\notti hänet kanssaan kotiinsa, erääsen uljaasen herraskartanoon\nFyenissä. Knutista se oli julmasti tehty pojalta, mutta pappi sanoi,\nettä se ystävyys saattoi tulla hänelle hyödylliseksi tulevaisuudessa.\n\nKuinka muuttunut hän oli, kun hän lopullisesti tuli, ja kuinka\nmuuttuneiksi hän havaitsi kaikki; hän ei millään lailla saattanut sitä\npeittää, se loisti hänen vilkkaista silmistään, vaikk'ei hän edes\nmitään sanonutkaan: tuo pienonen tupa, ruoka, isä, niin, vielä itse\nisäkin; ja isä huomasi sen. Ensimmäisenä sunnuntaina he menivät yhdessä\nkirkolle, mutta seuraavana Nils pyysi saada jäädä kotiin kalastamaan:\n\"Minulla ei ole ollenkaan halua kirkossa käydä\", sanoi hän, ja vanha\nKnut Nielsen tunsi itsensä äkkiä vanhentuneeksi sekä meni yksinään\npitkin polkua metsikön läpi, mietiskellen pojan käytöstä.\n\n\"Kenties hän häpeää minua -- no niin, eihän se, Jumala nähköön,\nihmeellistä olekkaan!\"\n\nVähän senjälkeen kutsuttiin Nils papin luokse; siellä oli joukko\nnuorisoa kokoontuneena; hankittiin oikealle kävelyretkelle aina\nTopstrupin särkälle. Knut Nielsen oli ulkona aidanpanossa, kun tuo\niloinen seura saapui kotiin; hän kuuli sen lystikkäät laulut ja\nraikkaan naurun; hän näki siinä poikansa, joka kulki pystypäisenä,\nuhkeana ja kauniina kuin prinssi. -- Nyt he tulivat, hänellä oli hyvä\nhalu mennä pois tieltä, mutta minne hän olisi kääntynyt?\n\nNils havaitsi isänsä ja tuli hehkuvan punaiseksi; hän meni askelen\nisänsä ohitse, sitte seisahtui hän äkkiä, kääntyi ympäri ja sanoi\nkuuluvasti sekä selkeästi: \"Hyvää iltaa, isä!\"\n\nKnut jäi seisomaan aivan sanatonna; hän tunsi itsensä katkerasti\npilkatuksi. Pojalla ei ollut mitään syytä itseänsä soimata,\npäinvastoin, hän oli täyttänyt velvollisuutensa, mutta juuri se\nraskasta oli, että hänen sitä varten oli tarvinnut voittaa itsensä.\n-- Isä! oi, sillä sanalla ei tosiaankaan ollut samallainen kaiku\nkuin menneinä päivinä; -- oli ikäänkuin side heidän väliltänsä olisi\nruvennut höltymään.\n\nVuotta myöhemmin hän tuli ylioppilaaksi; se onnistui yli kaikkein\ntoiveiden; pappi lähetti sanan Knut Nielsenille ja kertoi hänelle\nkaikki.\n\nKun Nils seuraavana suvena kotiin tuli, niin hän oli paisunut isäänsä\nmahtavammaksi ja näytti herrasmieheltä. Knutin mielestä hän oli\nherttaisempi kuin viime kerralla.\n\n\"Minä annoin kapineeni jäädä pappilaan, isä\", sanoi hän kuitenkin;\n\"he esittelivät, että minä olisin siellä, ja sitenhän sinä pääset\nrasituksesta vapaaksi.\"\n\n\"Sinä et siis tahdo täällä minun luonani olla, -- no niin, täällähän\nonkin vain halpa talonpoikaistupa, ja sinä olet nyt tottunut parempaan.\"\n\n\"Ei siitä syystä -- sinä et saa luulla minua sellaiseksi, mutta tupa\non pieni kyllä sinulle yksinkin, liian pieni! -- Jumala suokoon, että\nminäkin kerran saattaisin jotain tehdä sinun hyväksesi!\"\n\nSen hän lausui lämpimästi, mutta Knut ei pitänyt lauseesta: \"tehdä\njotain sinun hyväksesi.\" -- Jumala häntä siunatkoon, ajatteli hän toki\nsittemmin, minä olen närkäs ja omituinen, mutta tarkoitan kuitenkin\nhyvää.\n\nEnsi päivinä Nils tuli joka ilta; hän oli aina ystävällinen, mutta\nei jutellut entiseen tapaansa omista toimistaan ja tehtävistään;\nhän näytti hakemalla hakevan sellaisia aineita, jotka isälle olivat\ntuttuja ja häntä miellyttivät ja sen lisäksi hän koki puhua niin\nhelppotajuisesti kuin mahdollista. Tuon havaitsi Knut melkein\nvaistontapaisesti; se närkästytti häntä, ja hän muuttui juroksi ja\nharvasanaiseksi. Kun Nils oli hetken istunut, niin hän tavallisesti\notti esiin kellonsa ja sai äkisti kovan kiireen. Kauan ei viipynytkään,\nennenkuin hän jäi tulematta yhtenä iltana, sittemmin useampana;\nlopullisesti kului koko kahdeksan päivää, ja sitte hänen piti lähteä\nmatkalle.\n\n\"Minun täytyy puhua kanssasi eräästä asiasta, isä\", sanoi hän\nviimeisenä iltana ja istui pienelle porstuan penkille, \"asiasta, jota\nsinun on paha kuulla, senvuoksi olen sen päivästä päivään lykännyt.\nKuule nyt kärsiväisesti minua, äläkä kovin pahaksesi pane!\"\n\nSen hän oli kyllä tekevä, eikö hän ollut aina niin tehnyt?\n\n\"Minä tiedän\", alotti Nils taas, \"että sinun rakkahin toivosi on\nollut saada minut papiksi, mutta minä en kelpaa siksi, minä en saata\nyksinomaisesti ja rehellisesti vihkiä itseäni niin totiseen toimeen,\nminulla ei ole ollenkaan halua siihen.\"\n\nKnut Nielsen istui ihan mykkänä, ikäänkuin salama olisi hänen jalkainsa\neteen iskenyt. Poika pitkitti hellemmällä äänellä:\n\n\"Älä senvuoksi luule, että minä olen epäilijä, päinvastoin, minulla\non liian paljon uskoa, jotta en saata papin virkaa yksinomaisesti\nleipävirkana pitää. -- Mutta älä nyt noin kammottavan näköiseksi tule,\ntällähän ei ole mitään kadotettu, sinä saatat sittekin iloa pojastasi\nsaada, isä vanhus; onhan muitakin ratoja! Tiedätkö, mitä minun olisi\nhalu ruveta tutkimaan? Lakitiedettä. Asianajaminen, se on toimi, joka\nminulle sopii, jospa vain kuulisit, kuinka osaan väitellä, niin, itse\npapinkin kanssa; minä osaan kääntää ja vääntää hänen todistustensa syyt\nja perusteet, jotta hän ei lopuksi tiedä sanoa niin eikä näin.\"\n\n\"Mutta eikö sellainen taito ole paholaisesta alkuperäisin?\"\n\n\"Hiljaa, hiljaa, kuinka niin ajattelet? Minä en tahdo puolustaa muuta,\nkuin mikä oikeaa ja totta on. Oikeus maan perii, tiedäthän sen hyvin.\"\n\n\"Vai, niin vai sillä lailla se päättyykin, Jumala auttakoon meitä --\nsikunasihteeri lähi jokin samanmoinen. -- Autuaan isäni oli tapana\naina sanoa -- ja hän oli viisas mies --, että yksi kultaraha saattaa\ntukkia lain toisen silmän ja kaksi molemmat. Kultarahaa kenties saat\ntarpeeksi, mutta...\"\n\n\"Niin totta Jumala minua auttakoon, minä en tahdo äyriäkään, josta\nminun täytyisi punastua! -- Uskotko minua?\"\n\n\"No, kyllä, -- nyt nykyään onkin se seikka paremmin, mutta...\"\n\n\"Ei 'mutta' ollenkaan! -- Pappi tietää sen, hän sanoo, että minun\ntulee haluani noudattaa; hän ei ole kieltänyt minua päätöstäni\ntoimeenpanemasta, vaan päinvastoin kehoittanut. Minä tahtoisin\nmielelläni myöskin sinun suostumuksesi saada.\"\n\n\"Minun suostumukseni -- no, sillähän ei sinusta suurta merkitystä ole.\"\n\nHänen äänessään oli katkeruutta, hän ei katsonut ylös.\n\n\"Sinä et saa luulla, että minä olen kiittämätön, isäni! Minä tiedän\naivan hyvin kaikki, mitä sinä olet minun tähteni taistellut. Oi, jos\nkoittaisi se päivä, jolloin minä saatan jotain sinun hyväksesi tehdä!\"\n\nSiinä se tuli taas! Knut Nielsen pudisti päätänsä.\n\n\"Hyvästi isä, älä ole vihainen!\"\n\n\"Hyvästi, Nils, minä en ole vihainen.\"\n\nTämä oli ensi kerta, jolloin hän ei sanonut: pysy Jumalassa ja pyri\neteenpäin.\n\nSe oli pisto sydämmeen; Knut ei kyennyt siitä voittoa saamaan. Siinä\nnyt oli raunioina pappila, oli juuri kuin hänen omat ajatuksensa\nolisivat kodittomiksi joutuneet. Hän ikävöi rauhallista, hiljaista\nhautaa, vaikk'ei kenkään ollut kyynelsilmäisenä seisova puhumassa\nsydämmellisesti Jumalan sanaa hänen haudallaan. Ja hän katsoi vanhaa\nraamattuaan, se oli ennen ollut ikäänkuin yhdyssiteenä hänen ja pojan\nvälillä; kaikki, mitä Nils oppi, johdatti toki takaisin siihen ja\nperustui siihen; ja mitä hän ei vielä saattanut käsittää, sen oli poika\nkerran selittävä hänelle; sen valossa ei hänen yksinkertaisuutensa\neikä halpuutensa ollut minään välimuurina heidän välillään. Mutta\nnyt -- kaikki, mitä poika oli oppinut, sekä oli oppiva, muodostui\nvälimuuriksi; kukin hänen itsensäkin antama pieni uhri oli yhtenä tuon\nmuurin kivenä.\n\nNils ei tullut kotiin moneen vuoteen, ja postinkuljettajan askelilla\noli vain harvoin tuo viivähtävä ääni, joka kirjeen tuloa tiesi.\n\nKun pappi jolloinkuin Knutin kohtasi, niin hän saattoi pysähtyä ja\nsanoa:\n\n\"Meillä on kunniaa pojasta, hän edistyy hyvin.\"\n\nTuo oli ilahduttavaa kuulla, mutta hänestä tuntui kuitenkin, ikäänkuin\nhän puoliksi olisi poikansa menettänyt.\n\nNils ei tahtonut enää mitään raha-apua vastaanottaa; hän sai apurahoja\nja ansaitsi hyvästi opetustunteja antamalla. Hän kirjoitti:\n\n\"Ei, minä en tahdo ottaa vastaan mitään, paha kyllä, ett'en vielä saata\nantaa mitään.\"\n\nKnut otti nyt taas iltapiipun esille ja poltti, mutta sillä-ei ollut\noikein samaa makua kuin ennen.\n\nPitkä aika kului, ennenkuin seuraava kirje saapui.\n\n\"Korkein arvolause, hurraa!\" oli koko sen sisältö.\n\n\"Niin kauas tulimme siis\", sanoi Knut itsekseen, melkein huoaten. \"Herra\nJumala olkoon nyt hänen kanssaan liukkailla teillä! Kun voisin kerran\nvastata pojastamme, sinulle, Anna Greta!\"\n\nNils oli kotiin tullessaan taas toisellainen -- Knutista hän oli joka\nkerralla toisellainen -- ja kuitenkin oli hänellä sama puhdas, vilpitön\nkasvojenmuoto, samat rehelliset silmät ja samat kiharat, ainoastaan\nhieman tummemmat. Otsa näytti rahtusta suuremmalta sekä kaarevammalta,\nsuun ympärillä asui viisas ja järkähtämätön mielen ilmaus; hän oli\nvarteva ja veti huomion puoleensa kaikkialla, minne hän tuli. Knut\nNielsen ajatteli surunsekaisella ylpeydellä, ett'ei hän milloinkaan\nollut hänen vertaistaan nähnyt.\n\n\"Noh, kuinka on sinun laitasi, isäni?\" kysyi hän, lyöden häntä olalle.\n\n\"Kiitos kysymästä!\"\n\nNils silmäili ympärilleen huoneessa; illallisen jätteet olivat siellä\nvielä; hänen silmänsä keksivät tyhjän viinalasin.\n\n\"Saanko avata akkunan? Täällä ei ole hyvä haju\"\n\nTuossa äänessä oli jotakin isälle vastenmielistä, heillä ei sinä\npäivänä ollut paljon sanottavaa toisilleen.\n\nKun Nils seuraavan kerran tuli, niin illallinen oli taas pöydällä;\nKnut Nielsenillä oli ollut ankara työpäivä, pullo ja lasi olivat hänen\nedessään.\n\n\"Uh, tuota viinaa!\" sanoi poika ja lykkäsi pullon puolemmaksi.\n\nKnut alkoi närkästyä; siihen tarvittiin paljon, mutta kun hän kerran\nnärkästyi, niin hän närkästyi ankarasti. Tuo nuori mies puolestaan oli\naivan äskettäin kääntänyt teoksen Juoppoudesta ja Köyhyydestä, ja hän\noli siihen asiaan aivan kiintyneenä. Hän oli kaksi kertaa nähnyt isänsä\ntuon vaarallisen juoman parissa; hänen mielestään siis tuo vanhus\nnäytti tarvitsevan vasituisen luennon.\n\nHän tuli yhä innokkaammaksi puheessaan, ja Knut Nielsenin otsasuonet\npaisuivat yhä suuremmiksi. Sitäkö kokeakseen hän vuosikaudet oli tuon\npienen sydämmenvahvistajan itseltään kieltänyt?\n\n\"Usko minua, se vie häviöön\", pitkitti Nils, \"se johtaa askel askelelta\nvälttämättömään...\" Hän ei päässyt pitemmälle, vanhuksen jykevä nyrkki\nlöi lujasti pöytään, jotta lasi ja pullo tärisivät:\n\n\"Suusi kiinni, nulikka! minä olen sinun isäsi!\"\n\nNils otti askelen takaperin.\n\nOliko hänen liikkeessään jotakin, joka ilmaisi, että hän tahtoi sanoa:\n\"niin, valitettavasti.\" Knut Nielsenistä näytti siltä, mutta se ehkä\noli vain mielikuvitusta. Nilsin huulilta ei tullut sanaakaan, hän otti\nhattunsa, nyökkäsi ja lähti.\n\nSe oli liian paljon! -- ja poika kenties vielä päälle päätteeksi luuli\nolevansa oikeassa; tuittupäisyys hänestä nähden oli kai väkeväin\njuomain seuraus. -- Kylmä hiki pusertui Knut Nielsenin otsasta, kun hän\nmuistelikin tuota hetkeä.\n\nHeidän välinsä ei milloinkaan sen erän perästä ollut eheäksi tullut;\npoika tuli tosin hyvästi jättämään, mutta hän oli loukkaantunut\nsekä odotti sovittavaa sanaa, ja isä oli loukkaantunut sekä odotti\nsovittavaa sanaa. He katsoa tuijottivat mykkinä toinen toistansa.\n\n\"Ennenkuin matkustan\", sanoi toki Nils vihdoin, ei ilman taistelua,\n\"tahdon vain ilmoittaa, että olen toivossa saada paikan, ja se on oleva\nminulle todellinen mielihyvä, jos siinä tapauksessa saatan jotakin\nsinun hyväksesi tehdä.\"\n\n\"Minä en milloinkaan juo sinun rahaasi, en milloinkaan! -- minä en\ntarvitse sitä.\"\n\n\"Hyvästi!\"\n\nHän ei sanonut \"isä\", tuo sana ei tahtonut tulla esille, mutta hän\nojensi hänelle kätensä, ja niin he erosivat.\n\nKnut Nielsen tuli kerrassaan vanhaksi mieheksi; hiukset harmaantuivat\ntuntuvasti, otsa tuli ryppyiseksi ja käynti raskaaksi. Mutta uuras ja\nahkera hän oli miten ennenkin, täytyihän hänen ajatella vanhuutta,\nkellään ei pitänyt olla vastusta, vielä vähemmin häpeätä hänestä. Hän\neli ajatuksissaan enimmästi entisyydessä; hänestä oli poika, tuo pieni\nlapsi, jota hän yli kaiken oli rakastanut, toinen olento, ja mies, tuo\nkiittämätön poika, kokonaan toinen.\n\nVuodet vierivät, ja pappi sairastui sekä kuoli; siellä oli suuri\nruumissaatto ja monta outoa hautajaisvierasta. Knut seisoi etäällä\nkatsomassa; hänen katseensa eivät etsineet kauan; heti arkun perässä\nja yhdessä papin poikain kanssa kulki Nils totisena ja surullisena.\nHän näytti kauniilta ja muhkealta, sen isä, kaikesta huolimatta,\nmielihyvällä pani merkitäkseen.\n\nTervehtäisikö hän häntä? -- Tunti tunnin perästä kului, lyhyt\ntalvipäivä oli loppumaisillaan, kun ovelle kolkutettiin.\n\n\"Hyvää iltaa, kuinka jaksat?\"\n\n\"Hyvin vain... No, tämä tapaushan oli suuri murhe sinulle.\"\n\n\"Niinpä kyllä, suuri murhe, olihan hän juurikuin minun -- olihan hän\nminun paras ystäväni ja hyväntekijäni.\"\n\nTuo katkaistu ajatus saattoi yhtä suuren mielikarvauden, kuin jos se\nolisi lausutuksi tullut. Knut Nielsen äkkäsi sileän kultasormuksen\npojan sormessa, hänen sydämmensä vetäytyi kokoon -- siitäkin oli hän\ntietämättömyydessä pidetty.\n\n\"Minun asiani käyvät eteenpäin, isäni\", hän pani tuolle sanalle painon,\n\"minä tulen nyt oikein hyvin toimeen, älä kieltäydy ottamasta pientä\napua.\"\n\nKäsi läheni taskua.\n\n\"Soh! -- Sinä tunnet minua varsin vähän. -- Minulla on, mitä tarvitsen.\"\n\nNils meni; hän hengitti aivan keveästi, ikäänkuin olisi tahtonut\nsanoa: \"Minä olen tehtäväni tehnyt, muuta en saata tehdä\", ja kiirehti\nvakavin askelin pappilaan. Mutta tuossa varattomassa tuvassa istui isä\nkokoonvaipuneena rahilla, ainoa kyynel, katkera ja polttava kuin tuli,\njuoksi pitkin hänen poskeaan.\n\n\"Herra, kuinka kauan minun pitää täällä olla? Ole kärsiväinen minulle!\"\n\nSiitä illasta oli nyt neljä vuotta mennä kitkutellut. Kesä kului\ntoki jotakuinkin, voimia kysyvä työ vapaassa ilmassa teki hyvää;\nmutta pahempi oli talvella istua yksinään suljettuna pienessä tuvassa\najatusten kanssa.\n\nOliko kaikki lopussa? -- ei, ei, sielun syvyydessä piileili levoton\nodotus, mutta se ei ollut kyllin väkevä eikä iloinen, jotta sitä olisi\nsaattanut toivoksi nimittää.\n\nPäivä sarasti, jääkylmiä väreitä kävi läpi Knut Nielsenin ruumiin,\nhän ikäänkuin heräsi, olihan koko elämän aika näinä hetkinä hänen\npäänsä yli kulkenut. Hän nousi hitaasti, aukaisi kouransa ja silitteli\nhuolellisesti paperin, tuon kalliin setelin.\n\n\"Toipuikohan lapsi\", ajatteli hän, \"ainakin toivon sitä. -- Tahtoisin\nmielelläni nähdä tuon lapsen vain yhden ainoan kerran. -- Jos veisin\nitse rahan takaisin, -- minä en sanoisi itseäni hänen isäkseen -- tämä\non liian suuri raha postissa lähettää: -- kenties silloin saisin nähdä\nlapsen. -- Jumalan nimeen siis!\"\n\nKnut Nielsen meni joutuin tupaan; siellä näytti niin pimeältä ja\ntyhjältä, siellä ei hänen mielestään ollut muutamaan aikaan mitään\ntehtävää. Hän pukeutui siis pyhävaatteihin, leikkasi kappaleen\nsyötäväkseen tiellä ja pani rahan kirjeesen. \"Minä en tarvitse rahaa\",\nkirjoitti hän. Kello viideltä piti ajomiehen kulkea ohi, mutta liian\npitkä olisi ollut sitä odottaa, parasta oli lähteä heti, vaunut kyllä\nsaavuttaisivat hänet.\n\nHelppo ei ollut adressikalenterista, alhaalla Köpenhaminan\nryytipuodissa, oikeata osoitetta löytää; puotipalvelija työkkäsi sen\nhänelle suurellisesti ja antoi hänen auttaa itseään. Knutsen, Knutsen,\nKnutsen, ei, tosiaankaan ei ollut ajattelemista löytää Nilsiä! --\nvaan varroppa, tuossahan oli asianajaja ja N. ristinimenä, ainoastaan\ntuo yksi kirjain, melkein kaikilla muilla oli useampia kirjaimia\nristimäniminä, ja koska siinä oli vain yksi, niin eiköhän se ollut\nNils. Hän alkoi nyt kysymällä etsiä; usea tosin hänelle nauroi, vaan\nsiitä ei lukua, -- ja hän löysi paikan, suuren, kauniin rakennuksen\nvallin vieressä. Alimmaisen kerran akkunaruudut olivat erinomaisen\nvalkoiset, ikäänkuin liidutut; Knut Nielseniä väristytti: \"Herra\nJumala, jos lapsi?\"\n\nPortinvartijan vaimo tuli samassa ulos.\n\n\"Tahdotteko ketä puhutella?\" kysyi hän hyväntahtoisesti.\n\n\"Ollaanko Knutsenilla kotona?\"\n\n\"Herrasväki asuu huvilassaan rannalla, vaan herralla on virkahuoneensa\nkaupungissa, jos sinne aiotte.\"\n\nSinne hän ei aikonut. \"Vai rannalla\", -- hän viipyi silmänräpäyksen --\n\"elääkö lapsi?\"\n\n\"Kyllä, Jumalan kiitos ja ylistys, se on täydellisesti toipunut.\"\n\nKnut kulki nyt uljain askelin tuon suuren kaupungin läpitse. Viime\nkerralla siellä ollessaan hän oli ollut nuori ja iloinen, sydän\ntäynnä rakkautta Anna Gretaan. Hän muisti vielä, kuinka hän pysähtyi\npuotien ulkopuolelle ja toivoi kykenevänsä ostamaan kaikki tyyni\nsydänkäpyselleen. Kellon hän hänelle osti, ja poika peri sen hänen\nkuoltuaan, mutta pojalle se ei ollut kylliksi hyvä; poika, nimittäin,\noli pannut rahaa lisäksi ja vaihettanut sen hienompaa vastaan,\nsellaista hentoa kelloa vastaan, joka ei kestänyt kunnollisesti\nkoskettaakkaan. -- Se oli ollut ensimmäisiä hänen surullisista\nkokemuksistaan, -- no, kyllähän ne olivat toinen toisensa kanssa\nyhteydessä. Ajatella Nilsin asuvan sellaisessa rakennuksessa, ajatella\nhänen perhettään nimitettävän herrasväeksi!\n\nKuinka hienoina kaikki kävivät, näyttivätpä siltä, kuin jos aikoisivat\nhäihin tahi tanssiin, ja entä sitte rakennukset sekä vaunut: hän oikein\nihastui, kun eräät vanhat, hauskat, hänen nuoruutensa ajoilla yleisesti\nkäytetyt, vaunut vierivät ohitse.\n\nEntä sitte tie polttavassa auringonpaahteessa! Pienissä vaunuissa ajava\nteurastaja neuvoi häntä; tien oikealle puolelle, kappaleen matkaa\nsisälle, hän ei saattanut erehtyä ollenkaan. -- Siinä sen siis täytyi\nolla.\n\nRuohokentät olivat kuni samettia, kaikkialla kukkivia ruusupensaita,\npienen sievän huoneen melkein kätkivät ruusut, jotka verandan yli\ntiheissä ryhmissä riippuivat.\n\nOven ulkopuolella oli puutarha-nojatuoleja, eräälle niistä oli\nolkihattu heitettynä; olikohan se pojan hattu? -- Hänet valtasi\nkummallinen ahdistuksen tunne; hän oli tähän asti toiminut\nmieleenjuohtumisen mukaan, nyt se näytti juurikuin pettävän hänet; eikö\nhänen olisi ollut parasta pysyä kotona?\n\n\"Mitä tahdotte täällä?\" kysyi nuori tyttö, joka tuli ulos huoneesta,\nhyvin puettuna ja valkoinen esiliina edessä. \"Onko mies kotona?\"\n\n\"Mies!\" tyttö tarkasti hymyillen puhujaa, \"herraako te tarkoitatte? --\nei, hän ei ole kotona.\"\n\n\"Kenties minä voisin...\" -- se oli pehmeä, sydämmellinen ääni, joka\npuhui; Knut Nielsen kääntyi ääntä kohden, ja, kas, huvihuoneessa,\nsuoraan hänen edessään, seisoi nuori ja kaunis vaimo, lapsi\nkäsivarrella. Hän oli valkeissa vaatteissa, yksi ainoa ruusu ruskeissa\npalmikoissa. Lapsi oli niinikään valkoisessa puvussa, se kurotti\npieniä pyyleviä käsivarsiaan ja huusi ilosta; päivän säteitä lankesi\nkiharaiseen tukkaan, jossa oli rengas renkaan vieressä puhdasta kultaa;\nsuuret, tummansiniset silmät katselivat niin vakavina vierasta.\n\n\"Mieheni ei ole kotona\", kuului taas, \"vaan kenties minä voisin -- onko\nmitään, jota haluatte?\"\n\nKnut Nielsen tuijotti mykkänä puhujaan -- vai se oli pojan vaimo, pojan\nlapsi!\n\n\"Kiitoksia\", sanoi hän vihdoin, \"saisinko -- minullakin oli kerran\ntuollainen pienonen, siitä on nyt pitkä aika -- saisinko pitää häntä?\"\nja hän kurotti käsivarsiaan. Kylläpä se oli kummallinen pyyntö, vaan\ntuo nuori äiti piti hyvin luonnollisena, että kukin mielellään tahtoi p\npitää hänen aarrettansa. Hän tarkasti silmänräpäyksen Knutia ja antoi\nsitte luottavaisesti hänelle lapsen.\n\n\"Hän ei ole arka vanhoille, vai oletko, Harald? -- ei, kas, hän oikein\nkurottaa itseänsä teitä kohden, kentiesi luulet, että se on isoisä?\"\n\nPikku Harald ei kurottanut itseänsä oikeastaan tuota vierasta miestä\nkohden, vaan kohden vanhaa, leveälieristä olkihattua, joka heti\noli hänen huomionsa puoleensa vetänyt, vaan johon hän ei helposti\nylettynyt, ennenkuin hän sen ilohuudahduksella itselleen anasti. Knut\nNielsen oli aivan sanatonna. \"Luuletko, että se on isoisä?\" kuului\nsekaisena kohinana hänen korvissaan. Hän likisti tuota piskuista\nolentoa hellästi rintaansa vastaan. Herra Jumala, kuinka se oli hänen\nnäköisensä! -- ukon katsanto muuttui eriskummaiseksi, nuori äiti\nhavaitsi sen ja tarttui lapseensa.\n\n\"Kas niin, hellitä nyt kauniisti\", sanoi hän, irroittaen varovasti\npehmoisen kätösen, joka niin lujasti piti järeästä peukalosta kiinni,\n\"anna äidin saada hattu, kas, se oli kiltisti. -- Mitä se nyt oli, jota\nminun piti miehelleni sanoman?\"\n\nKnut Nielsen katseli häntä hajamielisenä.\n\n\"Oh, se oli totta, niin, se oli tämä kirje, tämä kirje. -- Ja, niin,\nJumala siunatkoon teitä kaikkia lapsen tähden.\"\n\nPitkä silmäys vielä, sitte hän kääntyi ja meni; mitä varten hän\nkatsoisi taaksensa? Mikä oli mennyttä, se oli mennyttä. Ajatella\nNilsillä olevan sellainen vaimo, lempeä kuni Jumalan enkeli, hieno ja\nkaunis kuin ruhtinatar! -- ei, siellä hänen ei sopinut olla; mutta hän\ntunsi mielensä iloiseksi siitä, että hän oli siunannut heitä, nyt hänen\noli mentävä kotiin.\n\nPienet, kauniit vaunut, neljä herraa sisässä, menivät ravakasti ohitse.\nTomu tuprusi pyöristä vanhan miehen silmiin; hän ei katsahtanut ylös,\neivätkä vaunuissa olijat alas; isä meni omaa tietänsä, poika samoin.\n\n\"Kuinka se pieni veijari jaksaa?\" huusi Nils iloisesti, vaimoansa\nsyleillen, \"nukkuuko hän jo? Aina se poika nukkuu silloin, kun minä\nhänen kanssansa leikkisin! -- Sinun isäsi, Maria, ja kaksi muuta herraa\non täällä; riittäähän paisti, meillä on nälkä. Mutta sinä olet niin\nvakavan näköinen, rakas ystävä.\"\n\n\"Täällä kävi omituinen mies, Nils!\"\n\n\"Dyrehavsbacken'in tähden se on, kun ei saa rauhaa ollenkaan. Annoithan\nkai hänelle jotain?\"\n\n\"Hän pyysi saada pitää Haraldia, ja kun hän näytti ystävälliseltä ja\nsäädylliseltä, niin minä annoin hänelle lapsen, vaan kaduin sitä sitte;\nhänen silmänsä olivat niin kummalliset, milloinkaan, niin kauan kun\nelän, en sitä katsetta unohda.\"\n\n\"Se kenties oli mielipuoli; kuinka sinä uskalsitkaan hänelle pojan\nantaa?\"\n\n\"Tässä, Nils, on kirje häneltä, siinä ei ole mitään päällekirjoitusta,\nvaan sinulle se on. Jumala siunatkoon teitä lapsen tähden\", sanoi hän.\n\n\"Siunata, sitä ne kaikki osaavat! -- vai kirje, kerjuukirje tietysti.\n-- Ole huoleti\" lisäsi hän ystävällisesti, ikäänkuin vastaukseksi\nsoimaavaan katseesen, \"hän on saava jotain; iloiset ihmiset eivät\nmielellään kiellä, ja minä olen iloinen.\"\n\nNuoren puolison jutellessa isänsä ja vierasten kanssa, aukaisi Nils\nkirjeen. Sehän vasta merkillinen kerjuukirje oli. \"Minä en tarvitse\nrahaa\", luki hän.\n\n\"Mutta tulehan nyt toki, rakas Nils, me odotamme!\" Aamiainen oli\nhuvihuoneessa katettuna; ruusut tirkistelivät sisälle heitä, rannalta\nvirtasi niin suloinen ja virkistävä lemu, pieni lehtokerttu viserteli\nväsymättä etäällä lehmuksessa. Appivaari oli oikein hyvällä tuulella,\ntuon Vanhan herran vilpittömät, ystävälliset kasvot säteilivät\ntyytyväisyydestä. Ja pikku Haraldin malja juotiin: \"hänellä on hyvä\nisä, hyvä, oikeutta harrastava, rehellinen isä, tulkoon hänestäkin\nhyvä poika!\" Sanat \"isä\" ja \"poika\" risteilivät toisiaan, Nils kelmeni\nkelmenemistään; eikö ateria lopukkaan milloinkaan!\n\nVihdoin viimeinkin se oli ohitse, herrat istuivat vihdoinkin vaunuihin\nja menivät kaupunkiin päin. He eivät olleet mitään havainneet, mutta\nMaria luuli miehensä sairastuneen ja meni hänen perässään, kun hän meni\nalas puutarhaan.\n\n\"Nils, sinä et ole terve?\"\n\n\"Joutavia! minä olen aivan terve; mene sisälle, lapsi, minä tulen heti.\"\n\nMiten muuttuneelta Nils näytti! Mitä oli tapahtunut? -- Vaimo empi\nhieman, sitte hän rohkaisi mieltänsä, tarttui hänen käteensä sekä sanoi\nhiljaa ja lempeästi:\n\n\"Olenhan sinun vaimosi, Nils!\"\n\nNils likisti vaimoaan hellästi.\n\n\"Muistatko, mistä aamulla puhuimme? hyvästä omastatunnosta; minä\nsanoin, että se on kaiken ilon perustus, ja luulin, että minun\nomantuntoni kanssa olivat kaikki asiat hyvin, vaan nyt --: nyt on\nikäänkuin valkeus valistanut minulle, minä pelkään itseni puolesta!\"\n\nVaimo kuunteli hengittämättä, levottomana; olihan heillä kaikki\nyhteistä, omatunto myöskin, puoli kuormaa kuului hänelle.\n\n\"Minä en ole salannut alhaista sukuperääni\", jatkoi mies, \"olen myöskin\nkertonut sinulle, että äitini kuoli syntyessäni; sitä vastaan en\nmilloinkaan ole isästäni puhunut; havaitsin kyllä, että sinä luulit\nhänetkin kuolleeksi, vaan en ilmoittanut sinulle erehdystäsi.\"\n\n\"Voi, Nils, hänkö se oli?\" Hän löi peljästyneenä kätensä yhteen.\n\"Herra Jesus, mitä teinkään! oliko se sinun isäsi? hän tuli vanhana ja\nväsyneenä ovellemme, ja minä annoin hänen mennä!\"\n\n\"Hiljaa, ystäväni, ethän sinä sitä tiennyt; -- kuuntele levollisesti\nminua. Pitkään aikaan ei hänen ja minun välini ole ollut ollenkaan\nhyvä. Kuitenkin olen useita kertoja hänelle tarjonnut apua, jonka hän\nhylkäsi; tieto siitä teki mieleni rauhalliseksi, mutta kun pikku Harald\nsairastui, muistathan, niin tunsin, ett'en ollut riittävästi tehnyt;\nminä kirjoitin senvuoksi eräänä päivänä kotokyläni papille, pyysin\nhänen pitämään vanhuksesta huolen ja lähetin välttämättömän avun. Olin\nitsekseni tyytyväinen, oikein iloinen, sen tehtyäni; tuntui siltä, kuin\njos olisin uhrannut kiitosuhrin pikku Haraldin tähden. -- Tiedätkö,\nmitä tämä kirje sisältään? Sen rahan, jonka hänelle lähetin. 'Minä en\ntarvitse rahaa', kirjoittaa hän.\"\n\n\"Hän tarvitsee rakkautta; oi, Nils, miten hän likisti pientä poikaamme\nsylissään! -- Kerro minulle kaikki tyyni, kaikella muotoa perin pohjin!\nMitä teidän välillenne tuli? Kuinka epäsopu alkoi?\"\n\nHänen täytyi siis vetää esille ne muistot, jotka hän muulloin\ntavallisesti peräytti heti, kun ne saapuivat.\n\n\"Se oli meidän molempain vikamme! -- oi, miten vaikeaa on tunnustaa\nitse olevansa väärässä; mitä meidän, ihmiskurjain, on tekeminen, jotta\ntuo väli tulisi niin eheäksi ja täydelliseksi, että siunaus voisi tulla\n-- mutta minun olisi tarvinnut olla mukaantuvaisempi hänen suuren\nrakkautensa tähden, sen tunnustan. Puheeni juoppoudesta ei myöskään\nollut paikallaan, en milloinkaan ole häntä humalassa nähnyt; ankaralta,\nhirveän ankaralta varmaankin tuntuu isästä kuulla pojaltaan sellaista.\"\n\n\"Entä ennen sitä aikaa?\"\n\nAina vain kysyi vaimo: entä sitä ennen? Nils tuli pakotetuksi yhä\nkauemmaksi entisyyteen, hän ei moneen, moneen vuoteen ollut niitä\npäiviä muistellut.\n\n\"Niin, sinä aikana -- ihmeellistä todellakin on sitä muistoon johdattaa\n-- silloin hän oli minun kaikkeni; minä muistan, miten makasin ja itkin\nsängyssä häntä ikävöiden, kun ensin olin kouluun mennyt, ja suurin\niloni oli tehdä piirustuksia siitä pappilasta, jossa tulisimme asumaan;\nkauniimman huoneen määräsin hänelle. -- Minä olen unohtanut, tykkänään\nunohtanut sen, muuten se olisi ollut mahdoton!\"\n\n\"Minä häpeän itseäni\", hän jatkoi, väkevästi mieleltään liikutettuna;\n\"aivan anteeksi antamatonta on, ett'en ole puhunut sinulle hänestä\ntahi hänelle sinusta, enkä ilmoittanut hänelle, että hän on pojanpojan\nitselleen saanut. -- Maria, mikä sinun ajatuksesi on?\"\n\n\"Minä ajattelen, että Herra on meille hyvin armollinen, Nils, kun emme\nseiso isäsi haudan partaalla.\"\n\n\"Ja mitä on minun nyt tekeminen? -- Mikä on sinun mielipiteesi?\"\n\n\"Menkäämme sisään! Pikku Haraldin kehdon ääressä on kyllä selviävä\nsinulle, mitä meidän on tekeminen.\"\n\nOli lämmin iltapuoli; leikkuuväki söi välipalaa ja lepäsi; he etseivät\npienissä joukoissa siimestä kykkäin vieressä tahi ojan reunalla\nolevain, harvalukuisten pensasten alla. Knut Nielsen istui, miten\ntavallisesti, itsekseen; tänään hänen päällänsä lepäsi ihmeellinen\nrauha; elämä oli ikäänkuin päättyneenä hänen takanaan, hänen\najatuksensa muodostuivat yhdeksi rukoukseksi:\n\n\"Herra, siunaa heitä ja suo meidän yhtyä tuolla ylhäällä. -- Jos\nhänellä on syytä, niin pyyhi se pois, -- Herra, johda hänet tykösi!\"\n\nAlhaalla tiellä vierivät kauniit herrasvaunut; Knut seurasi silmillään\nniitä puoliksi ajattelematta; nyt ne pysähtyivät, mitä se merkitsi?\n\nOvi avattiin nopeasti, ja eräs henkilö astui ulos; se ei ollut ilosta\nhehkuva poika, joka hengästyneenä isänsä syliin juoksi, vaan vakava\nmies, joka läheni paljastetuin päin.\n\n\"Isäni!\" sanoi se, ja tuolla sanalla oli sellainen sointu, kuin jos\nse olisi sydämmen syvimmästä sopesta tullut, \"minä olen syntiä tehnyt\nJumalan edessä ja sinua vastaan, enkä ole mahdollinen sinun --\"\n\nHän ei ennättänyt etäämmä, ennenkuin hän lepäsi vanhuksen käsivarsilla,\nja syötetty vasikka tapettiin, sormus pantiin hänen sormeensa, ja hän\npuettiin parhaisin vaatteihin.\n\nLeikkuuväki katseli uteliaana, mutta Knut Nielsen ei ajatellut sitä,\nhänen sielunsa väikkyi nöyrin kiitoksin kohti korkeutta!\n\nVaunut olivat jo ajetut eteenpäin; nuori rouva seisoi matalassa ovessa\nheitä vastaanottamassa.\n\n\"Anna meille anteeksi, isä!\" hän sanoi, vieden karkean käden huulilleen.\n\nSisässä sängyllä -- siniruutuisella pummulipeitolla -- makasi pikku\nHarald rauhallisessa unessa; kaikki tyyni olikin kuni uni vain!\n\n\"Ja nyt sinä lähdet mukaamme, isä!\" pyysi Nils; vaan hän ei tahtonut,\nhän ei voinut, se ei olisi häntä onnelliseksi tehnyt.\n\nVanhan Knutin tahto tapahtui, ja hän jäi pieneen tupaansa asumaan, vaan\nse siistittiin sekä ulko- että sisäpuolelta, jotta sitä tuskin enää\nsaattoi tunteakkaan. Siistittiinpä hän itsekin! \"Minä olen tuon tahi\ntuon neulonut isälle, virkannut tuon liivin, kutonut tuon kaulaliinan\",\nkuului yhä -- niin mitä saattoi hän tehdä?\n\nJa ne teokset olivat aina niin järkevästi tuumitut ja sopeivat niin\nhyvästi, ne olivat niin väljät ja maalaiskuosiin tehdyt, hänestä ei\ntahdottu mitään kaupunkilaista keikkaria muodostaa.\n\nKauniit valokuvat hän sai kaikista heistä kolmesta; ne riippuivat\nseinällä ja katselivat ystävällisen hellästi häntä, kun hän siellä\nseisoi tahi käveli. Hyviä kirjoja hänelle myöskin lähetettiin\ntalvi-iltoja lyhentämään, vaikkeivät ne oikeastaan lyhentämistä\ntarvinneet; hänellä oli aina tarpeeksi työtä haravain, vaunujen ja\nmyllyjen tekemisessä pojalle. Ajatukset parveutuivat tällöin hänen\nympärillensä; ne olivat nyt valoisia ja iloisia vieraita.\n\nMutta joka sunnuntaiaamuna oli postinkuljettajan askelilla tuo tuttu\nviivähtävä ääni, ja aina katsoa tihrutti se silloin yhdellä silmällään\nsekä sanoi vanhaan tapaansa:\n\n\"Minulla ei ole yhtään kirjettä teille, ei, ha, ha, ha!\"\n\n\n\n\nSokea sattuma.\n\n\nOli hiljainen, selkeä ja kylmä helmikuun ilta. Kuuhut kuumotti\nvalkeille kentille ja aidoille ynnä suurelle, maantienviereiselle\npumpulle, jonka olkipeitteen lumi oli kirjavoinut, ja jonka torven\nnenästä pitkä, kiiltävä jääpuikko riippui, kuvastuen siihen kirkkaasen\njääpeiliin, jonka pumpusta maahan juossut vesi oli maantielle\nmuodostanut; se tirkisteli pumpun vastapäätä olevaan pieneen, sievään\nrakennukseen, jonka akkunoilla kauniita hyasintteja seisoi.\n\nSiinä oli hauska, hiljainen ja miellyttävä huone: rattoisasti\nräiskivät ja leimuilivat puut kakluunissa. Hiljaisuutta häiritsi vain\nsäännöllisellä hengityksellään vanha, harmaahapsinen herra, joka\nsohvan nurkassa istuallaan nukkui, sekä kello hänen liivinsä taskussa\nyksitoikkoisella naputuksellaan. Huoneessa oli häntä paitsi kaksi\nnuorta tyttöä. Toinen istui jakkaralla puolinukuksissa; kuun valo\nlankesi sen vaaleille nivuksille, punaiselle poskelle ja murheettomalle\nmuodolle. Toinen istui suuressa nojatuolissa tulen ääressä. Vaikka hän\noli liikkumatta kuin kuvapatsas, niin huomasi toki selvästi, että hän\noli hereillä ja syvissä mietteissä.\n\nSuuri, keltainen, tanskalainen koira oli asettanut etukäpälänsä hänen\npolvilleen ja silmäili häntä niin levottomasti ja totisesti, kuin jos\nolisi arvannut, että hän oli murheellinen, sekä oli huolissaan, kun\nei voinut häntä lohduttaa. Ja tuli sekä kuu valaisivat kilvan tytön\nhentoa, hienoa vartta, tummanruskeita, oivallisia kutreja ja ihanaa,\nsäännöllistä kasvonmuotoa. Tuossa nuoressa, melkein lapsellisessa\nmuodossa ilmausi erinomainen luonteenlujuus ja päättäväisyys, jota\ntoki lempeyttä ja maltillisuutta osoittava piirre heikonsi. Hänellä\noli tahto, luja tahto, sen saattoi nähdä: mutta hän ei tietänyt\noikuista eikä juonista. Äkkiä hiljaisuus häiriytyi; raskaita askeleita\nkuulu pienessä porstuassa. Ovi aukeni hälinällä ja ryskeellä, ja\njäreäjäseninen, suurikasvuinen poika, puukengät jalassa, pisti päänsä\nsisälle.\n\n\"Hiljaa, Lassi, provessori nukkuu!\"\n\n\"Nyt ei ole aika nukkua, neiti Julia, tuli on irti kaupungissa!\" kuului\npikaisesti ja peljästyksellä lausuttu vastaus. \"Tulkaa, neiti, ulos,\nniin saatte nähdä, kuinka liekit kohoavat ilmaan; nyt aljetaan kläpätä,\nkuulkaa vain!\"\n\nKylmää ilmaa virtasi lämpöiseen huoneesen; toinen tyttö hypähti pystyyn\nkiljahduksella, joka herätti provessorin. Tämä hieroi suuttuneena\nsilmiään ja murisi:\n\n\"Mitä nyt on tapahtunut? Koko yössä ei saa tuolta kirotulta luuvalolta\nnukkua, ja jos sitte silmäräpäykseksi saa rauhaa, niin heti häiritään.\nEikö kellään teistä ole sanaa suussa? Puhu, Julia, ja pane sinä poika\nsiellä ovi kiinni, nyt ei ole aika lämmintä ulos laskea!\"\n\n\"Tuli on irti kaupungissa, paras setä; katso kuinka punainen taivas on!\nOle levollinen, pikku Camilla, ei se ole täällä, se on kaupungissa.\"\n\nVanha herra kiirehti ulos, ja pian seisoivat kaikki tiellä katsomassa\npeljättäviä liekkejä, jotka nousivat ja laskeusivat, muuttivat paikkaa\nja levisivät, kellonlyöntien kumeasti ja kammottavasti kumahdellessa.\nVaikka kaupunkiin oli yli neljänneksen peninkulmaa, niin näytti\nkuitenkin, ikäänkuin tuli olisi ihan naapuritalossa ollut, ja punainen\nvalo väikkyi kaikkein peljästyneillä kasvoilla. Palvelustyttö, pieni\nTiina, oli muiden joukkoon yhtynyt; hän seisoi siinä suuri esiliina\npään yli ja värisi kuin haavan lehti. Mitä Lassiin tulee, niin hänen\nkasvoissaan kuvastui melkein vastustamaton halu saada olla muassa, ja\nhänen ilonsa oli siis suuri, kun hänen isäntänsä huudahti:\n\n\"Tätä en kestä! Moista saaliinhimoista hirviötä! Minun täytyy mennä\nsitä vastaan taistelemaan. Vanha mies ja poika saattavat myöskin\nehkä jotain hyödyllistä tehdä. Kiirehdi, Lassi! Tahi kenties oletkin\narkalasta kotoisin?\"\n\nSanat eivät saata olla niin paljon \"sanovaiset\" kuin se uhallinen,\nvaaraa halveksiva liike, jolla Lassi heitti päätänsä taaksepäin.\n\n\"Mutta, setä hyvä, tie on niin liukas ja ilma niin kylmä; muista\nluuvaloasi!\"\n\n\"Ja me olemme puolikuolleiksi peljästynnet, jott'emme; uskalla olla\nyksin täällä, isä!\"\n\n\"Mutta tulla poltetuksi huoneessasi, sitä kai et peljästyisi? Kas niin,\nei mitään naisten loruja nyt! Tule muassa, poika!\"\n\n\"Mutta sinä unohdat kalottisi, setä, ja tässä on sinun karvainen\nlakkisi sekä sauvasi, ja nämät mustat tallukat täytyy sulla saapasten\npäällä olla; senlaisten kanssa ei niin helposti luiskahda.\"\n\nJulia -- sinä silmänräpäyksenä, jona hänen setänsä nosti jalkaa,\npolkemalla vahvistaakseen, ett'ei nuo mustat tallukat milloinkaan\nhänen jalkaansa tulisi -- veti ketterästi toisen niistä hänen\njalkaansa, jonka jälkeen setä hyvänsävyisesti antoi toisenkin jalkaansa\nvetää.\n\nKun provessoria ja Lassia ei enää voinut nähdä, niin tytöt palasivat\nsisälle. Julia sytytti lampun, Camillan taukoamatta tulta tarkastaessa.\nKauan ei viipynyt, ennenkuin pieni Tiina aukaisi oven. Hän oli vaalea\nkuin ruumis ja itki sekä valitti.\n\n\"Kotoni palaa, minä olen varma siitä! Oi, Herra Jumala, äiti! ja pieni\nsisko! ja se vähä, mikä meillä on, ei kortistakaan vakuutettuna! Ja\nminun uusi huivini ja kattuunihameeni, joka heillä on minua varten\ntallessa! Minun täytyy mennä sinne; äiti raukkani, peljästys voi hänet\ntappaa. -- Rakkahimmat neiti kullat, antakaa minun toki mennä!\"\n\n\"Ei, Tiina, me emme tohdi; se on jo kyllä pahasti, että muut ovat\nmenneet. Sinun täytyy välttämättä jäädä!\"\n\n\"Olkaa armelijaat! Minä pelkään kadottavan! järkeni!\" -- ja pieni Tiina\nväänteli epätoivoisena käsiään.\n\n\"Katso häntä, Camilla!\" kuiskasi Julia. \"Voi, hän on todellakin\nheikko turva. -- Älä itke, Tiina, vaan mene Jumalan nimeen, kosk'et\nmuuten voi mitään rauhaa saada. Tulen suunnasta päättäen ei palo ole\nsielläpäin, missä sinun vanhempasi asuvat; vaan sinä tietysti et sitä\nusko, ennenkuin omin silmin nähdä saat. Ota sauva kaapista ja paksu\nhuivi, Tiinaseni, ja ole hyvällä mielellä sekä kävele kaikin mokomin\nvarovasti!\"\n\nTiinalle ei tarvinnut tätä kahdesti sanoa, ja silmänräpäyksen kuluttua\nhän kiirehti kaupunkia kohden.\n\n\"Mutta, Julia, älä nyt toki pois mene! Minne aiot? Minä en tohdi yksin\nolla.\"\n\n\"Minuutiksi vain, Camilla. Minä lämmitän lasillisen portviiniä isällesi\nja tuon hänen yönuttunsa sekä tohvelinsa; sitten teen tulen Tiinan\nkakluuniin ja paistan pari omenaa hänelle ynnä Lassille. Jos et tohdi\nyksin olla, niin tule muassa!\"\n\nJulia toimitti tyynenä ja malttuneena pienet askareensa, ja pian\nseisoivat taas molemmat serkukset akkunan ääressä.\n\nNyt alkoi tuulla kovemmin; uuninpiipussa vinkui ja humisi, kello\nvongahteli taukoamatta, liekit heittivät punertavaa valoaan valkoiselle\nlumelle ja tyttöjen kelmeille kasvoille; toinen heistä näytti niin\npeljästyneeltä, toinen niin murheelliselta; he syleilivät ehdottomasti\ntoisiaan.\n\n\"Voi niitä onnettomia ihmisparkoja, Jumala olkoon heille armollinen!\"\n\n\"Jos meillä vain olisi isä kotona! Jumala suokoon, että tämä ikävä,\nkauhea ilta kuluisi! Minusta tuntuu, ikäänhuin jotakin hirveätä olisi\ntulossa.\"\n\nYhä kiihtymistään kiihtyi tulipalo ja levitti kauhua kaikkialle, mihin\nsen saattoi nähdä. Noin puolen peninkulmaa siitä rakennuksesta, jonka\nasukasten kanssa olemme tutustuneet, oli saman maantien varrella vanha\nravintola, jossa suuri levottomuus ja sekasorto vallitsi, kun vanha\npaloruisku piti vedettämän esiin säilöpaikastaan ja lähetettämän\ntaisteluun.\n\nRuumiikas isäntä seisoi kädet sivuilla; kaikki piiat, rengit ja pojat\nolivat kokoontuneina pihalle, eikä kenkään pitänyt pienintäkään huolta\nvieraasta, joka kylmässä huoneessa edestakaisin asteli. Huoneen akkunat\nolivat jäässä, ja kurja, savuava talikynttilän kulu valaisi sitä vain\nniukasti.\n\nTuo vieras oli vielä voimakas, vanha mies, jolla olivat harmaat hiukset\nja parta sekä pöyhkeä ryhti. Hänen pukunsa oli halvempi-arvoisesta\nkankaasta sekä vanhanaikaista kuosia. Tuuheat kulmakarvat olivat\ntaajasti yhteenvedetyt, ja koko hänen katsannostansa kuvastui viha ja\nsuuttumus. Oikeassa kädessä hän piti kokoonpuristettua kirjettä, jonka\nhän kuitenkin äkisti repi palasiksi ja tallasi niitä.\n\n\"Matkusta sinä, poika! Kauas saat matkustaa ja kauan, ennenkuin minä\nmyöten-annan -- en milloinkaan!\"\n\nTuon vihanpurkauksen perästä hän taas jatkoi kiivasta käyntiään,\nhuomaamatta tulipaloa ja hälinää tahi ainakin huolimatta niistä.\nHyväntahtoinen ääni porstuassa veti toki puoleensa hänen huomionsa; se\noli arvattavasti emännän ääni.\n\n\"Rakas Anna Liisa\", sanoi hän, \"koeta nyt malttaa sen verran, että voit\nmennä noutamaan olutpulloa, jota tuo tuolla sisällä pyysi!\"\n\nVanha herra otti askelen takaperin, ja hänen huulensa vetäytyivät\nilkulliseen hymyyn.\n\n\"Tuo tuolla sisällä\", hän toisti, \"se tarkoittaa minua muka!\nNiin, niin, ei ole haitaksi kulkea joskus maailmalla, lainaamatta\nloistoansa uljasrotuisista hevosista, tupsuista ja palvelijaparvesta.\n-- Tuo korkeasti ylistetty, kunnioitusta herättävä ulkoasu se on,\njoka kaikkialla vaikutuksen tekee, ha-ha-ha! Korkeintaan luullaan\nminua vanhaksi alaupseeriksi. Ja kuitenkin minä kyllä saisin teidät\njuoksemaan, jos tahtoisin; mutta minä halveksin sellaista. Hän löi\nrintaansa, jossa tuo salaperäinen mahti luultavasti makasi.\"\n\nKun hän hetkisen oli odottanut olutta, jonka tuomiseen Anna Liisa ei\nvarmaankaan ollut tarpeeksi mielenmalttia saanut, niin hän kadotti\nkokonaan sen rahtusenkin kärsivällisyyttä, joka hänen osakseen oli\nsallittu, ja jätti kovasti kiukuissaan huoneen, otti hevosensa tallista\nja ratsasti pois.\n\nTie oli liukas, ja hevonen pelkäsi punaisia liekkejä; mutta sen herra\nei säästänyt sitä, vaan kannusti sitä yhä rivakkaankaan juoksuun.\nVähän väliä puhkesi hänen sisässään riehuva kapina yhteen ja toiseen\nhuudahdukseen:\n\n\"Itsekkäisyys, itsekkäisyys, sinä se olet, joka hallitset, sinä, sinä\nyksin! Kas, nyt juoksee kansa kaikkialta auttamaan ja pelastamaan,\nmiten sanotaan; mutta kuinka usein riennetään vain ryöstämään sitä,\njonka liekit ovat säästäneet. -- Uhkamielinen, ilkeä poika! Mutta\nole varuillasi, minä olen raudasta! Minä en usko missään olevan\nhyvää; kaikkialla itsekkäisyyttä, itsekkäisyyttä; mairittelua hyvän\ntyön edellä, kiittämättömyyttä jälkeenpäin. Mitään hyvää ei ole\nminussakaan, ja miksikä sitä olisikaan? Kenkään ei ole mitään uhrauksia\nminun tähteni tehnyt enkä minä kenenkään tähden; se lyö yhteen;\nitsekkäisyyttä, itsekkäisyyttä!\"\n\nHän veti ohjista ja ajoi nelistä, synkkämielisenä, yhtä vääränä\nitseänsä kuin muitakin kohtaan.\n\n\"Uskoisinko\", hän jatkoi, ottamatta vaaria hevosen kompastumisesta,\n\"että korkeampi olento johtaa asiain menoa, huolii siitä, mitä me\nmatoset toimimme; en, en, en, sitte ei kävisi siten kuin käy; sokea\nsattuma hallitsee, se ainoastaan! Eteenpäin, eläin, eteenpäin!\"\n\nMutta hevonen ei tahtonut eteenpäin; se peräytyi siltä peilikirkkaalta\njäätiköltä, joka pumpulta antautui provessorin huonetta päin. Kuun\nvalo, tulipalo ja valo akkunasta, jonka ääressä tytöt seisoivat, teki\nseudun kirkkaaksi kuni keskellä päivää.\n\n\"Sokea sattuma, se ainoastaan! Eteenpäin! Minä en anna myöten!\"\n\nNämät sanat olivat tuskin ratsastajan huulilta tulleet, ennenkuin hän\nmakasi kivimuuria vastaan heitettynä, ja vapautunut hevonen, omasta\nrohkeudestaan peljästyneenä, nelisti takaisin.\n\nJulia ja Camilla kiirehtivät ulos ja onnistuivat yhdistetyin yrityksin\nnostaa vieraan ylös. Hän tunsi tuimia tuskia käsivarressa ja päässä;\ntoiselle jalalleen hän ei voinut nojata, ja ainoastaan suurella\nvaivalla hän, molempien tyttöjen johtamana, saattoi huoneesen\nhoiperrella. Siellä hän nyt virui sohvalla eikä voinut, vaikka\nhänellä olikin luja tahto ja suuri itsensä hillitsemisen voima,\ntuskanhuudahdusta estää.\n\n\"Minä en voi sitä auttaa, nuoret neitini: minun on pakko tehdä teille\nse haitta, että kuolen täällä.\"\n\n\"Voi, ei, Jumalan avulla, ei! Kun meillä vain ei olisi niin pitkää\nmatkaa tohtorin luokse.\"\n\n\"Jos Tiina olisi kotiin jäänyt, Julia, niin hän olisi nyt voinut\ntohtorin noutaa.\"\n\n\"Sinä olet aivan oikeassa; se on minun vikani, ja sen vuoksi minä itse\ntahdon tohtorin noutaa.\"\n\n\"Sinä? Mistään hinnasta maailmassa en tohdi olla yksinäni täällä.\"\n\nVieno puna levisi Julian kasvoille, ja hän sanoi päättävästi:\n\n\"Jompikumpi kahdesta, serkku: toisen täytyy jäädä, toisen lähteä; sinä\nsaatat valita!\"\n\n\"Se ei tapahdu; minä en voi sallia kummankaan teistä lähtevän. Minusta\nloppua tekemään ei mitään lääkäriä tarvita; minä kyllä sitä ilmankin\nkuolen.\"\n\n\"Kosk'ei sitä saata välttää\", sanoi Camilla, puoleksi itkien, \"niin\nmene sitte; mutta sitä saat katua sinä Julia, jos minä menehdyn\nkaikkein näiden hirmujen tähden.\"\n\n\"Sinä et menehdy, oma pikku Camillani; suo anteeksi, jos olin ylen\ninnokas! Ole nyt niin levollinen kuin voit, ja te, herrani, luottakaa\nsiihen, että minä kiiruhdan.\"\n\n\"Ja te aiotte todellakin tohtia lähteä ulos ihmisistä tyhjälle,\nliukkaalle tielle, kylmänä, pimeänä yösydännä, vanhan, oudon miehen\ntähden?\"\n\n\"Tämä lämmin päällysvaate suojelee minut kylmää ja sauva liukastumista\nvastaan; kun Turvani on seurassani, niin en ole yksinäni, eikä ulkona\npimeä ole, ei, sen pahempi! vaan varsin valoisa, aivan liiaksi valoisa.\"\n\n\"Aiotko ottaa Turvan kanssasi? Hän oli minun ainoa lohdutukseni!\"\n\n\"Suuri synti olisi siis se sinulta riistää. Hyvästi! Ei, odottakaa\nhetkinen!\"\n\nHän kiirehti sivuhuoneesen ja palasi sieltä, kainalossa muutamia\ntyynyjä, joiden avulla hän laittoi joltisen mukavan vuoteen vanhalle\nherralle. Tämä katsoi kummissaan, tutkivasti ja kysyvästi tuota hienoa,\nsievää muotoa ja silmiä, jotka tirkistelivät mustan päähineen alta,\ntarkastellen häntä ystävällisesti ja sääliväisesti. \"Mutta, lapsi,\nettekö pelkää?\"\n\n\"Pelkään, minä pelkään, ettette saa apua ajoissa; toinen levottomuus\nkarkoittaa toisen.\"\n\nJulia otti käteensä jykevän pahkurasauvan -- jonkalaatuisia aseita\ntässä talossa näytti olevan yltäkyllä -- veti päällysvaatteen tiukasti\nympärilleen, antoi Turvalle merkin, ettei se saanut seurata, nyökkäsi\nja lähti.\n\nKläppääminen kuului yhä; vieras vaikeroi. Turva seisoi pystyssä,\netujalat ovea vastaan ja ulvoi, kun ei saanut holhoojaansa seurata.\nCamilla istui kokoonkurtistuneena akkunan ääressä, väristen jokaisesta\näänestä, melkein kivettyneenä kauhusta, ajatellessaan sitä, että\ntuo kammottava vieras kentiesi kuolisi nyt, hänen kanssansa aivan\nkahdenkesken ollessaan. Hänelle oli siis helpotukseksi, kun tuo vieras\nrupesi puhelemaan.\n\n\"Miksi ei koira saanut seurata? Kuulkaa, kuinka se valittaa; eihän\nsiitä mitään lohdutusta voi teille olla. Nyt hän, lapsi raukka, kulkee\nsiellä yksinään!\" Ja vähällä oli, ettei hän sanonut: \"Jumala häntä\nvarjelkoon\" -- vaan sitä hän ei kuitenkaan sanonut.\n\n\"Hän ei pelkää\", sanoi Camilla; \"hän ei ole sellainen kuin muut.\"\n\n\"Ei, sellainen hän ei todellakaan ole! -- Mutta missä minä oikeastaan\nolen? Kenen luona?\"\n\n\"Te olette isäni, provessori Bruusin, luona. Hän on ollut rehtorina,\nvaan hän sai, tahi oikeammin, otti eron. Pojat suututtivat häntä\naina, ja hän rankaisi heitä joskus vähän liiaksi, luullakseni; mutta\njäljestäpäin hänellä oli ankarimpia omantunnon soimauksia. Nyt hän elää\npensionistaan ja kuluttaa aikansa kreikkalaisia teoksia kääntämällä.\"\n\n\"Entä se toinen nuori tyttö?\"\n\n\"Hän on isäni veljentytär; hän on orpo ja on tässä perheessä aivan kuin\noma lapsi; niin, tietty se, hän maksaa puolestaan ja pitää itsensä\nvaatteissa.\"\n\n\"Hänellä on siis omaisuutta?\"\n\n\"Niin, hänellä onnellisella on kahdeksantuhatta riikintaaleria.\"\n\nPitkä vaitiolo seurasi tuota vastausta.\n\nCamilla loi sillointällöin levottoman syrjäkatsahduksen kutsumattomaan\nvieraasensa, joka ei enää valittanut, vaan makasi sohvalla kelmeänä\nja yhteenkiristetyin hampain. Kerran hän melkein luuli vieraansa\nkuolleeksi; mutta kun hän peljästyksissään ryntäsi ylös, etsiäkseen\nturvaa toisessa huoneessa -- hän ei millään ehdolla olisi tohtinut\nyksinään kuolleen kanssa olla --, niin sairas käänsi päätään ja kysyi\nraukeasti, oliko tohtori tullut.\n\n\"Oi, ei, valitettavasti! Te ette saata odottaa hartaammin kuin minä.\nEttekö tahdo vähän vettä juoda?\"\n\nVärisevällä kädellä hän kurotti lasin vettä, hyvin tyytyväisenä\nitseensä, kun velvollisuuden tunto ja sääli voittivat hänen pelkonsa\nlähestyä vierasta.\n\nVihdoinkin seisahtuivat vaunut portin eteen: Julia astui sisälle, ja\nhäntä seurasi turkkeihin hyvästi kääritty tohtori.\n\n\"Kas vain, minua iloittaa\", huudahti sairas vilkkaasti, \"että olette\nloukkaantumatta ja eheillä jäsenillä; minä olen ollut kovin levottomana\nteidän tähtenne, minun urhea nuori tyttöseni. -- Hyvää iltaa, herra\ntohtori; suuria toiveita tässä tietysti ei ole, kun saatte kokonaan\nlaastaroita vanhan miehen, joka on runneltuna ja rikkimusertuneena;\nonnistuminen tässä olisi todellakin mestariteos.\"\n\nLääkäri kuunteli kummastuneena näitä sanoja ja alkoi sitte vikoja\ntutkia. Kauan ei viipynyt, ennenkuin hän selitti, että haava päässä oli\nvähäpätöinen, että oikea käsivarsi ja kalvosin oli murtunut, että vasen\njalka oli pahasti nyrjähtynyt, ja että muuttaminen olisi suurimmassa\nmäärässä tuskia tuottava sekä epäilemättä tuottaisi vahingollisia\nseurauksia.\n\n\"Eikö kävisi päinsä, että hän saisi jäädä tänne?\" kysyi lääkäri.\n\nVieras silmäili tyttöjä, jotka taas silmäilivät toisiaan. \"Se ei\nluonnollisesti voi käydä päinsä\", sanoi vieras. \"Se voi ja sen pitää\nkäydä päinsä. -- Jos sinä, Camilla, vain tahdot antaa minulle sijan\nsohvallasi, niin minun huoneeni on teidän käytettävänänne; minä vain\nlaitan sen vähän järjestykseen, niin te saatte muuttaa sinne viiden\nminuutin kuluttua.\"\n\nLääkäri ja molemmat serkut kantoivat hetkisen perästä sairaan sievään,\npieneen huoneesen, jossa pehmoinen vuode tarjosi hänelle ainoan\najateltavan virvoituksen. Unen ja voimattomuuden välinen tila valtasi\nhänet nyt, ja vasta usean tunnin kuluttua hän heräsi tajuunsa sekä\nkuuli meluavia ääniä viereisestä huoneesta.\n\n\"Kun kissa on poissa, niin rotat tanssivat pöydällä\", huusi vihainen\nääni; \"mutta ulos hänen pitää mennä, vaikka minun itse täytyisi hänet\nmaantielle heittää. Moista historiaa en ole milloinkaan kuullut! Niin,\nmepä olemme rikasta väkeä, pohatoita, käyttäydymme kuin miljoonain\nomistajat, ei edes oma perhelääkärimmekään ole kylliksi hyvä, kallein\nkaupungissa pitää noutaa. Ukko on luonnollisesti köyhä kuin rotta,\nja minä saan maksaa kaikki; mutta sitä minä en tee, en killinkiäkään\nmaksa!\"\n\n\"Nyt minä saan luvan puhua, setä hyvä\", kuinka ihmeellisen lempeältä,\nmelkein veitikkamaiselta kuului tämä ääni tuon vihan kosken kuohumisen\nperästä. \"Minä kävin meidän lääkärimme luona; vaan kun en tavannut\nhäntä, niin otin toisen, sillä luonnollisesti tarvittiin apua heti.\nMahdollisesti jaksaa vanha herra itse maksaa; jos hän ei jaksa maksaa,\nniin Jumala olkoon ylistetty ja kiitetty, kun Hän sallei hänen\nkristillisten ihmisten käsiin joutua. -- Lääkkeet ja lääkärin maksan\nminä.\"\n\n\"Sinä! Sitte et tälläkään erällä saa mitään kelloa, pieni hupsu.\"\n\nTuosta keskeytyksestä huolimatta jatkoi Julia:\n\n\"Kun sinä, setä kulta, olit poissa, niin minä luulin sen olevan\nsinun tahtosi, että tekisimme sinun periaatteidesi mukaan, ja juuri\nniin olemme nyt tehneet. Minä en milloinkaan olisi tohtinut sinun\nrehellisiin silmiisi katsoa, jos olisimme toisin tehneet. Tule\nkatsomaan oven raosta, setä, kuinka kelmeänä hän siellä makaa; hän\nnukkuu, raukka! -- Jumalan kiitos, että tuli on sammutettu, ja että\nrakas setä on taas kotona; ja sinä pelastit yhden ihmishengen! Jumala\nsiunatkoon sinua; minä olen oikein ylpeä. Tässä ovat yönuttusi ja\ntohvelisi sekä oiva lasi viiniä lämmittämään urosrintaasi; mutta\nensinnä sinun täytyy suudella minua ja sanoa, ettet ole vihoissasi.\"\n\nMies sängyssä kuuli joka sanan, ja tuntui juuri kuin jotakin kovaa\nhänen sisässään olisi sulanut, ja kyynelet tulivat hänen silmiinsä.\nProvessorin kiivaus häntä tosin vähän alussa peloitti; mutta hän arvasi\npian, että se oli enemmän meluava kuin vaarallinen, enemmän jyrisevä\nukkonen kuin hävittävä salama. Mitä enemmän tyttö puhui, sitä enemmän\nsedän viha lauhtui murinaan, joka heikkenemistään heikkeni ja vihdoin\nloppui isälliseen syleilyyn.\n\nOli niin hiljaista tuossa pienessä asunnossa; kaikki nukkuivat\nrauhassa urostöidensä jälkeen -- Lassi oli pelastanut erään vanhan\nrouvan lempikissan liekkeihin kuolemasta -- niiden kauhujen ja\nmielenliikutusten jälkeen, joita he olivat kokeneet; Julia yksinänsä\nvalvoi sairaan vuoteen ääressä. Sairas tarkasteli häntä kauan, ja\nnäytti juurikuin hän tuossa maatessaan tuumailisi jotakin kolttosta.\n\n\"Haluatteko mitään?\" kysyi Julia.\n\n\"Minä halusta vähän puhuisin kanssanne. -- Katsokaa, rakas, nuori\nneitini, minä pelkään, että kaikki nämät menekit nousevat yli minun...\"\n\n\"Oi, sitä seikkaa te ette saa ajatella; te olette meidän vieraamme, ei\nsanakaan siitä! -- Tässä minulla on paperia ja mustetta; jos haluatte\nsurkuteltavasta onnettomuudestanne kertoa niille, jotka teille ovat\nrakkaat; niin minä kenties voisin kirjoittaa teidän sanelemisenne\nmukaan.\"\n\n\"Minä olen matkalla, eikä minua varsin pian odoteta kotiin; kenkään ei\nole minun tähteni levoton. Niille, jotka ovat minulle rakkaat!\" kertoi\nhän jonkinlaisella katkeruudella; \"minulla ei ole ketään, jotka ovat\nminulle rakkaat.\"\n\nJulia kohensi hellästi ja säälivästi kätösellään päänalaista; sitte hän\nasetti varovasti kylmän kääreen sairaan käsivarren ympärille, antoi\nhänelle rauhoittavaa rohtoa ja istui sitte hänen vuoteensa ääreen.\n\n\"Oletteko panneet minun kapineeni talteen?\" kysyi sairas äkisti ja\nkiivaasti; \"te vastaatte siitä, ettei kenkään saa minun päällystakkiani\nkäsiinsä!\"\n\n\"Minä aukaisen kaapin, -- nähkää, tuossa riippuu takki, ja siinä se on\nriippuva, kunnes te paranette. Mutta saanenhan luvan tietää, miksi minä\nnimitän teitä, herrani.\"\n\n\"Pölkyksi tahi Kiveksi, miten itse haluatte.\"\n\nTyttö silmäili levottomasti häntä; oliko kuume jo ilmestynyt? Hän luuli\nniin ja tuli siitä vakuutetuksi, kun sairas aamupuolella yötä ryntäsi\nylös ja huudahti: \"Minä en anna myöten! Ei, minä en anna myöten!\"\n\nVarsin väsyneenä ja tuimissa tuskissa heräsi sairas seuraavan päivän\naamupuolella. Kirkas talvi-aurinko tirkisti puoleksi sulaneiden\nruutujen läpitse; tuli räiski välkkyvässä kakluunissa; kanarialintu\nsävelteli sievässä häkissä, ikäänkuin tahtoen hämmentää provessorin\npauhaavata ääntä, joka viereisestä huoneesta kuului.\n\n\"Lassi, oletko koskenut papereitani, könsikkä! Vai, et ole; no sitte se\non Tiina; kyllä minä opetan Tiinan papereitani koskemaan.\"\n\nViipyi hetkisen, ennenkuin sairas herra ehti kokoomaan ajatuksensa ja\nmuistamaan, missä hän oli; mutta heti oli hänellä kaikki selvillä, ja\ntuo melu tuntui hänestä niin omaperäiseltä ja hauskalta.\n\nOliko tuolla nuorella tytöllä ollut minkäänlaista itsekästä syytä\nlähtemään vaaralliselle tielle yösydännä hänen tähtensä, antamaan\npienen, hupaisan kamarinsa hänelle, valvomaan hänen vuoteensa\nääressä? Ei, tuhat kertaa ei; hänen tuli vain omaa onnettomuuttansa,\nomaa saamattomuuttansa kiittää siitä, että hän tunsi itsensä aivan\nlämpöiseksi sydämestä.\n\n\"Mikä onni\", hän ajatteli, \"jos olisi tuollainen tytär. Mutta minä olen\nlapseton, sillä tuota uhkamielistä poikaa minä en tahdo ajatella; hän\nluultavasti iloitsisi, jos hän tietäisi, mitä minä kärsin.\"\n\nJa herra parka kärsei todellakin kovin, niin kovin, että kuume\npäiväkaudet riisti häneltä tajun. Vähitellen hän toki parani, ja\nhän makasi tyynenä ja kärsiväisenä vuoteellaan, teki havainnoita\nympäristöön, tutkei perheen tapoja ja sen jäsenten luonteita.\n\nHerra Steenillä -- sen nimen tuo vieras herra itselleen sanoi -- oli\nsydämellinen huvi provessorin kiivaudesta, ja hän oli aivan halukas\npiilottamaan pitkän Lassin sänkynsä alle ja siten vapauttamaan hänet\nhyvin ansaitusta rangaistuksesta. Tuo piilopaikka tuli toki pian\nkeksityksi, ja rikollinen, piittaamatta siitä, minkä vaikutuksen se\nsairaasen teki, vedettiin esille ja löylytettiin aika lailla eräällä\nnoista paksuista sauvoista. Poika, kun ei muuta voinut, antoi lyöntien\nsataa selkään eikä muuttanut muotoansakaan, ja oikeastaan vaikutti\nrankaistus enimmin itse isäntään, joka tuli aivan voimattomaksi ja\nhengästyneeksi, kun hän löi ja opetti moraalia yht'aikaa.\n\nPikku Tiina sai myöskin paljo nuhteita, jotka tuottivat hänelle useita\nkyyneleitä, kun hän, toisten lailla, ei milloinkaan käsittänyt,\nettei se oikeastaan ollut niin pahasti tarkoitettu. Sellaisten\nkohtausten välttämiseksi hän koki peittää provessorin silmät, hiipi\nkuni kissa, sanoi valheita, vältti julkisuutta, joka ilmi tultua\nvihastutti provessoria kymmenkertaisesti enemmän. Camilla myöskin\npoistui mieluisasti isän edestä, mutta Julia sen sijaan astui esiin\nlevollisesti ja rohkeasti sekä osasi aivan oivallisesti saada hänet\nmalttumaan ja rauhoittumaan.\n\nHerra Steen ei milloinkaan väsynyt nuorta emäntäänsä tarkastamasta,\neikä hän mielellään ottanut rohtoja eikä hoitoa muiden kuin hänen\nkädestään. Julian liikkeet olivatkin niin lempeät ja keveät;\njokainen hänen tekemänsä pieni palvelus tuli suoraan sydämestä;\nhän tiesi aina niin hyvin, kuinka sairas sen tahtoisi tapahtumaan.\nJotakin rauhoittavaista oli hänen äänessään, yksimpä hänen paljaassa\nläsnäolossaankin. Kun hän istui pienen ompelupöydän ääressä\nyksinkertaisessa vaan aistikkaassa puvussaan ja työskenteli niin\nahkerasti, niin herra Steen tarkasteli häntä tarkoin ja luuli\nhavaitsevansa jotakin kärsimyksen ilmausta noissa sievissä kasvoissa;\nmutta se haihtui heti kun hän havaitsi herra Steenin häntä silmäilevän,\nja hän vastasi noita silmäilyjä iloisella hymyilyllä.\n\nHerra Steen ja Julia väittelivät vähän väliä mielipiteistä ja\nsuhteista. Herra Steenin terävä ihmistuntemus ja pureva sukkeluus\nsaattoi Julian tavallisesti täydelliseen häviöön, ja hehkuvin kasvoin\nsekä kyynelsilmäisenä Julian täytyi vaijeta, innolla puolustettuansa\nvakuutustaan.\n\n\"Nyt annatte minulle voiton, nuori neitini?\"\n\n\"Sen teen; vaan minua ei ole täydelleen kumottu, minä toivoisin, että\njoku paremmin ajaisi asiaa minun puolestani.\"\n\n\"Voitto on siis kuitenkin minun?\"\n\n\"Niin, voitto minusta.\"\n\n\"Minä siis mielin tehdä tunnustuksen\", sanoi herra Steen hymyillen.\n\"Minun kylmät, järkiperäiset muistutukseni eivät, vaikk'ette niitä\nsaata kumota, ollenkaan tunkeudu teidän sieluunne, vaan teidän\ntunteidenne purkaukset -- jos niitä niin saan nimittää -- vähitellen\ntunkeutuvat yksin kiveenkin. -- Usein pitkän elämäni ajalla olen ollut\noikein kyllästyneenä ja tuskastuneena niihin suhteihin, joihin aika,\ntapa ja sattumus minut on saattanut ja olen toivonut saavani alottaa\nelämäni uudelleen, oppia tuntemaan uusia ihmisiä, kokoomaan uusia\nkokemuksia. Tämä toivo on nyt totisesti toteutunut; minä olen täällä\nalkanut elämän uuden osan, niin ihmeellisen, että se minusta on melkein\nkuin uni.\"\n\nHerra Steenin puheen keskeytti onnettomuutta ennustava kalahdus\nkyökissä ja sitä seuraava oven paiskaaminen, provessorin kimeä ääni ja\nTiinan hätäytynyt puolustus:\n\n\"Se oli Lassi enkä minä! Lassi enkä minä!\"\n\n\"Mutta mitä Lassi ruokavadilla olisi tehnyt, sen nauta; kas niin, itkeä\ntillitä nyt, siitä kai lähtee apua!\"\n\nSellaiset pienet taloudelliset vauriot tuottivat vaihdoksia\nrauhallisessa elämässä. Viikkoa ei kulunut ilman, ett'ei Lassin\ntäytynyt mennä kaupunkiin posliinipuotiin. Pikku Tiina ei itse\nmilloinkaan rikkonut mitään; mutta hän oli erinomaisen hidas\naskareissaan ja olisi niihin pahanpäiväisesti takertunut, jos ei Lassi\nolisi auttanut. Se oli poika, joka joutui. Veden tuonti, lakaiseminen,\nkuuruu, veisten tahkominen, kaikki kävi kuin tanssi. Akkunain ja lasien\npeseminen oli häneltä tosin kielletty; mutta Tiina ei milloinkaan\npäässyt paikasta pois, ja niin Lassi uskalsi yrittää, vaan silloin\nkuului pian roiskis, räiskis.\n\nAlussa provessori Bruus oli sairaalle vieraalleen aivan ystävällinen;\nmutta kauan ei viipynyt, ennenkuin he syöksyivät yhteen. Herra Steen\nei antanut itseään koulupojan lailla kohdella, eikä provessori\nsaattanut mukautua siihen tyveneen, melkein etevämmyyttä osoittavaan\ntapaan, jolla herra Steen hänen intoansa kohteli. Provessorista oli\nmuutoin herra Steenissä jotakin puoleensa vetävää, hänestä herra Steen\noli elävä arvoitus. Mikä ja kuka oli tuo mies, joka, tutustuneena\nmelkein kaikkeen, oli ollut melkein kaikkialla ja niin kursailematta\nvastaanotti hoitoa ja huolenpitoa?\n\n\"Miksikä on niin kiire?\" kysyi tuo vieras eräänä aamuna huhtikuun\nlopulla, \"ja miksikä Camilla neiti on niin hilpeä ja iloinen?\"\n\n\"Kaupunkiin tulevat suuret tanssihuvit; ompa silloin syytä iloinen\nolla\", vastasi Camilla ja pyöri ympäri vastahakoisen Turvan kanssa.\n\n\"Vai niin!\" Herra Steen heitti silmäilyn Juliaan, jonka hyppyset\nlensivät niin reippaasti edestakaisin vaaleansinisellä harsolla.\n\"Aikoneeko hänkin mennä?\" ajatteli herra Steen, ja kun molemmat tytöt\nhämärässä jättivät huoneen, niin hän huudahti, melkein nuhtelemalla:\n\"Vai niin, vai aikoo hän kuitenkin mennä.\"\n\nHän oli oikein suuttuneena ja tunsi itsensä pettyneeksi, vaan hän\nmalttui toki pian.\n\n\"Itsekkäisyyttä, itsekkäisyyttä olen niin usein valittanut; mutta se on\ntäällä, se on minussa itsessäni. Sellainen vanha hylky minä olen! Hän\non monta viikkoa uhrautunut minun tähteni, enkä minä suo hänelle yhtä\niloista iltaa.\"\n\nNiin pitkälle hän oli yksinpuheessaan tullut, kun ovi aukesi, ja Julia\nastui sisään, jokapäiväiseen pukuunsa puettuna ja kahta kynttilää\nkantaen sekä hänen perässään Camilla, joka näytti oikein sievälle\nvaaleansinisessä leningissään, valkoisia kukkia hiuksissa.\n\n\"Mitä pidätte, herra Steen, eikö minulla ole kunniaa siitä, että olen\nhänet pukenut? Hyvästi, ystäväiseni, huvittele itseäsi nyt kunnon\nlailla ja ole varovainen; varo vetoa äläkä syö hyytelöä hiestyneenä\nollessasi. Hyvästi, hyvästi!\"\n\n\"Minun pitäisi tosin\", sanoi herra Steen, kun vaunut, joissa isä ja\ntytär olivat, vierivät pois, \"minun pitäisi tosin sanoa, että minun\ntekee pahaa, kun te jäätte kotiin, mutta se olisi teeskentelyä.\"\n\n\"Minua ilahduttaa, että olen tullut vähin tarpeelliseksi teille.\n-- Meillä on oleva oikein hupaista; minä valmistan teepöydän tänne\nteidän luoksenne. Kukkia meiltä ei ole puuttuva; mitä pidätte näistä\nkevät-esiköistä ja punaisista vuokoista? Ne ovat meidän omasta pienestä\npuutarhasta; minä rakastan niitä kevään enteinä.\"\n\n\"Joka nyt saattaisi kerrankin pelata sakkia!\" sanoi vanha herra\nhuoaten, kun tee vietiin pois. \"Invaliidina ei ole niinkään hauska\nolla.\"\n\n\"Kenties se kuitenkin käy päinsä; te käskette ja minä muutan meidän\nkumpaisenkin puolesta.\"\n\nKolme kertaa hävisi Julia kummankin puolueen mielihyväksi. Herra Steen\nkertoi sitte iloisia juttuja matkoiltaan; mutta äkkiä hän taukosi\nniistä ja sanoi:\n\n\"Neiti Julia, te kuuntelette nähtävällä mieltymyksellä ja hymyilette,\nmutta turhaan koetan minä houkutella teiltä sydämellistä hymyilyä.\nMinä en ole koko tässä perheessä oloni ajalla teiltä kuullut helisevää\nnaurua, eikä vanhuksen korvaa iloita mikään niin paljon kuin raitis\nnuorison hymyily; -- mutta minä pelkään, että olen tuskastuttanut\nteitä.\"\n\n\"Ette ollenkaan; mutta aika on kulunut paljon, ja te tarvitsette lepoa.\nMinä sytytän yölampun. Tohtori sanoo, että te nyt parhaiten tarvitsette\nvahvistavaa unta.\"\n\nKello oli yhden maissa, kun herra Steen aukaisi silmänsä virkistävän\nunen jälkeen; hän havaitsi heti Julian, joka istui pää käsiin\npainuneena ja itki. Se oli hiljaista, syvää, toivotonta itkua. Herra\nSteenin mieleen juolahti, että tyttö kenties suri sitä, ett'ei hän\nollut muassa tanssihuveissa, ja hän huudahti:\n\n\"Teidän olisi pitänyt mennä muassa! Teidän ei olisi pitänyt sellaista\nuhrausta minun tähteni tehdä.\"\n\n\"Minä luulin teidän nukkuneen\", vastasi Julia, pyyhkien nopeasti\nkyynelet pois. \"Kuka puhuu uhrauksesta? Tarkoitatteko tanssihuveja?\nPyhästi saatan vakuuttaa, ett'en niihin missään tapauksessa olisi\nmennyt.\"\n\n\"Ja te olette tuskin yhdeksäntoista vanha, se on käsittämätöntä! --\nMinä pelkään, että teillä on ollut suuria murheita.\"\n\n\"Minulla ei ole isää eikä äitiä\", vastasi hän hiljaa.\n\n\"Se ei tule yksin siitä; tulkaa lähemmä, lapsi! Oi, ovatko ihmiset\nolleet häijyjä ja viekkaita teitäkin kohtaan?\"\n\n\"Ei, ei, he ovat olleet hyviä minulle.\"\n\n\"Mutta kohtalo on ollut kova?\"\n\n\"Kohtalo! Minä nimitän sitä rakkaaksi Kaitselmukseksi, joka ei\nmilloinkaan ole eikä saata olla kova. Se murhe, joka minua painaa,\non minun parhaakseni, muuten olisin siitä kyllä säästetyksi tullut,\nsen uskon varmasti; kerran olen sen täydellisesti käsittävä; jossakin\nmäärässä havaitsen sen jo nyt. Nyt, kun minulla itselläni on ristini,\ntunnen enemmän sääliväisyyttä muita kohtaan, ja minusta tuntuu\nikäänkuin pitäisin heistä enemmän ja olisin paremmin tilaisuudessa\nheitä lohduttamaan; oikein iloisena ollessa ei surua käsitä. -- Pienenä\nlapsena leikitsin ja melusin kerran huoneessa, jonka viereisessä\nhuoneessa vanha emännöitsijämme sairaana makasi. Äiti varoitti minua\nolemaan hiljaa, ja minulla oli parahin tahto, vaan unohdin kuitenkin\nheti sairauden ja varoituksen; vihdoin koetin likistää sormeani\noven raossa, ja kun sitä koski, niin saatoin siitä päättää, mitä\nemännöitsijä kärsei. Tämä kenties on lapsellinen juttu, vaan se on\ntosi, ja minä tunnen tällä hetkellä jotakin samanlaatuista. Milloinkaan\nei saata olla onneton, kun vahvasti ja varmasti uskoo, että kaikki\njohdattaa siihen, mikä paras on; enkö ole oikeassa siinä?\"\n\n\"Se oli melkein ankarasti! Minun pitää siis uskoa sen olleen\nparhaakseni, että löin itseni lähes kuolijaaksi?\"\n\n\"Niin, luonnollisesti; siitä olen vakuutettukin.\"\n\n\"Ehkäpä saatan teitä tuossa uskossa vahvistaa, kun tunnustan, kuinka\nkiivastuneena juuri loukkaantumiseni edellä kaikkia ihmisiä kohtaan\nolin, kuinka innokkaasti kielsin, ett'ei mikään Kaitselmus ohjaa noita\nsydämettömiä olennoita, joita ainoastaan oma hyöty ja itsekkäisyys\nelähdyttää. Te luultavasti väitätte, että minun onnettomuuteni oli\noikeudenmukainen rangaistus noista ajatuksista.\"\n\n\"Miksi sitä rangaistukseksi nimitätte? Sellaisesta uskosta te tietysti\nsaitte kärsiä sisällisesti paljoa enemmän, kuin mitä sairasvuoteella\nmaatessanne saatoitte kärsiä, teitä kun siinä ympäröi ihmisiä, joiden\nsydämellisestä sääliväisyydestä te ette saattanut epäillä. Minä\nnimittäisin sitä armoksi enkä rangaistukseksi.\"\n\n\"Te arvelette, että minun tulee kiittää murtunutta käsivarttani ja\nruhjottua jalkaani?\"\n\n\"Ei saa tehdä pilaa mistään niin totisesta asiasta, herra Steen. Minä\nuskon, että meidän tulee olla kiitolliset kaikesta, ja olen varma,\nettä teidän tulee olla sydämmellisen iloinen, kun jalkanne on niin\nparantunut, että saatatte ylihuomenna nousta ylös, ja kun käsivartenne\njonkun viikon perästä saattaa tehtäväänsä tehdä.\"\n\n\"Minä olenkin kiitollinen, pieni sielunhoitajattareni, ja minä\nuskon Herraan, rukoilen Häntä siunaamaan teitä ja tekemään teidät\nonnelliseksi. Voi sitä, joka nuo silmät kyynelillä täyttää! Ei, älkää\npudistako päätänne, minä sanon vielä kerran: voi häntä! -- Lapsi\nraukka; te ette saa tuolla lailla hymyillä; tuossa hymyilyssä on\nenemmän surua kuin teidän kyyneleissänne.\"\n\nSeuraavan päivän aamupuolla, kun Camilla istui kertomassa herra\nSteenille tanssihuveista sekä, erittäin mainitsematta pieniä riemujaan,\nantoi hänen kuitenkin niitä aavistaa, niin Lassi tuli huoneesen, kirje\nkädessä.\n\n\"Tämä on Julia neidille\", hän sanoi, \"missä hän on? Tällä on kiire.\nTuoja istuu kyökissä vastausta vartoomassa.\"\n\n\"Jumala suokoon, että se sisältäisi jotakin hyvää!\" huudahti vanha\nherra; \"suokaa minun nähdä kirje, älkääkä ravistako päätänne niin\ntoivottomasti, Camilla neitinen!\"\n\nHän tarttui siihen innokkaasti; vaan hän oli tuskin päällekirjoituksen\nsilmäillyt, ennenkuin hän hypähti ylös ja huudahti melkein kiljahtaen:\n\n\"Tämä ei ole hänelle! Tässä on nimi Vibe, neiti Julia Vibe, ja onhan\nhänen nimensä Bruus, täytyyhän teidän isänne veljentyttären nimen olla\nBruus.\"\n\n\"Voi hyvä herra Steen, kuinka te puistelette kipeätä käsivarttanne;\nniin te ette totisesti saa tehdä! -- Julian nimi on Vibe; hänen isänsä,\neversti Vibe, oli vain minun isäni velipuoli. Miten tuskaiselta te\nnäytätte! Niin, siten se käy, kun niin levoton olette; onhan tohtori\nteiltä kaiken liikkumisen ankarasti kieltänyt. Haluatteko mitään?\"\n\n\"En!\"\n\nKylmä, karski vastaus suututti Camillaa; hän ei halunnut kauemmin\nseurallaan tehdä onnelliseksi moista mörökölliä, vaan meni ulos\nhuoneesta, jättäen hänet omain ajatustensa seuraan.\n\nJa ne olivat myrskyisiä, taistelevia ajatuksia, jotka hänen aivoissansa\nkuohuivat, hänen maatessaan niin levollisesti suljetuin silmin.\n\nOliko tuo mahdollista? Oliko hänen hellyytensä ja ihmettelynsä esine\nsekä hänen vihansa esine yksi ja sama? Oliko Julia todellakin eversti\nViben tytär, sen miehen, joka oli häntä loukannut niin syvästi, ett'ei\nkuolemakaan sitä haihduttaa voinut? Eikö tuo ole vain hirveä kuumeen\nunelma? Ei, hän oli hereillä; tuossa oli kirje, se oli hänen poikansa\nkäsialaa; isän kiellon uhalla hän vielä kirjoitti rakastetulleen.\n\n\"Poika, minä en anna myöten! Ja kuitenkin, mitä oli se kuin minä yöllä\nsanoin: voi sitä, joka noihin silmiin kyyneleitä tuottaa! Voi, niin,\nvoi minua; mutta minä en saata antaa myöten. Hiljaa tuolla on Julia;\nnyt hän on lukeva kirjeen; oi, minä kärsin hirveästi!\"\n\nHerra Steen makasi pari silmänräpäystä aivan hiljaa, ikäänkuin hän\nolisi nukkunut; sitte hän heitti syrjäisesti katsahduksen Juliaan,\njonka hän kummastuksekseen näki panevan tuon kirjeen aukaisemattomana\ntoisen kuoren sisälle.\n\n\"Mitä te teette?\" kysyi hän äkisti. \"Eikö se ole synti? Hennotteko\ntehdä sille, joka sen on kirjoittanut, sellaisen tuskan, vai\nluuletteko, ett'ei se hänelle tuskaa tuota?\"\n\n\"Te olette julma, herra Steen\", vastasi hän ja kirjoitti\npäällekirjoituksen kiireisellä, vapisevalla kädellä. \"Te olette\nsäälimätön! Mieluisesti pitäisin kaiken tuskan yksikseni. Minun täytyy\ntehdä, miten teen; parasta kaikki toivo kerrassaan katkaista; ennemmin\nyksi suuri tuska kuin monta pientä! Se on ohitse, sen täytyy olla\nohitse; Jumala häntä vahvistakoon ja lohduttakoon! Lassi, tässä on\nvastaus. Onko eukko saanut kahvia? Vai on; anna hänen sitte saada tämä.\"\n\nJulian oli vallannut levoton into, joka muuten oli hänelle kokonaan\nvieras; näytti siltä kuin jos hän olisi peljännyt uljuutensa hänet\npettävän. Sairas makasi, vaikeata taistelua taistellen; toisella\npuolella taistelivat kiitollisuus, velvollisuudentunto, isänrakkaus;\ntoisella puolella vanha vihankauna, taipumaton vallanhimo, pöyhkeys ja\nloukattu mahtavuus.\n\n\"Te näytätte niin synkältä\", sanoi tyttö pitkän vaitiolon perästä\nlempeästi, melkein nöyrästi; \"oletteko suutuksissa minulle? Minä olin\näsken todella tyly ja epäkohtelijas; mutta jos tietäisitte, mikä vaikea\nsilmänräpäys se oli, niin antaisitte minulle anteeksi.\"\n\nHerra Steen yritti katsoa häneen, mutta se ei tahtonut oikein käydä\nlaatuun; eikä hän saattanut ystävällistä sanaakaan sanoa, näyttäymättä\nomissa silmissään teeskentelijältä. Olihan hänen voimassaan tehdä Julia\nonnelliseksi; mutta hän ei tahtonut; ei, hän ei tahtonut.\n\n\"Minä tarvitsen lepoa\", sanoi hän ja sulki taas silmänsä, ja sillä\nlailla hän jäi makaamaan, kunnes tuli pimeä, jolloin hän saattoi\nJuliata salaa tarkastaa. Julia istui pienessä nojatuolissa kakluunin\nedessä; jotakin käsittämättömän liikuttavaista oli koko hänen\nolennossaan; hän ei enää vastaan ponnistellut, hän antautui murheensa\nvaltaan, hän itki.\n\nJa tuon eriskummaisen, vanhan miehen sydän pehmeni; kaikkea hän oli\nvastaan-ottaa saanut; nyt tuli hänen vuoronsa antaa. Mitä hän antaisi?\nMutta hiljaa! Ken se? Mitkä askelet, mikä ääni!\n\n\"Minun pitää, minä tahdon häntä puhutella!\" lausuttiin melkein hurjalla\npäättäväisyydellä.\n\nSairashuoneen ovi avattiin ja varteva nuori mies astui kiireesti\nsisään. Vaikea olisi sanoa, ken näistä kolmesta enimmän liikutettuna\noli, tahi kenen sydän raivokkaimmin löi.\n\n\"Sinä hennoit kirjeeni takaisin lähettää, sinä olisit saattanut antaa\nminut hyvästijättämättä matkustaa! Vaan ei, nyt, kun näen sinut,\nen saata sinua ollenkaan nuhdella; minulla ei ole sydäntä toistaa,\nmitä melkein ajattelin: hän ei rakasta minua. Sillä sinä rakastat\nminua; kuoleman synti olisi sitä epäillä; mutta kuitenkin sinä olet\nkova, armottoman kova. Kahden ihmisen elämän onnen sinä tahdot erään\nvanhan miehen oikkujen tähden uhrata. Sinä luulet tarvitsevasi\nsokeasti kuulla sisällistä ääntä, joka meille sanoo, mikä on oikein\nja mikä väärin; mutta sekin ääni saattaa pettää. Sinussa se aina on\nuhrautumisen ja itsekieltämyksen kieltä puhuva; sinä tahdot uhrautua,\nsinä tahdot totella; mutta niin meidän tulee tehdä vain silloin, kun\nse tarpeellista on, nyt sitä ei ole tarvis tehdä. -- Luuletko, Julia,\nminun mielivän houkutella sinua siihen, mikä väärin on? Niin totta kuin\non yksi Jumala, sitä en tahdo, vaikka koko onneni siitä riippuisi.\nTäysi-ikäisenä mies valitsee itse vaimon itselleen; ja koska isäni, sen\nsijaan, että hänen tulisi olla valinnastani ylpeä, kieltää suostuvansa,\nniin minä saatan sitä ilmankin olla. Tehköön hän minut perinnöttömäksi;\nme saatamme varsin hyvästi äitini perinnöllä elää. Sinä pudistat\npäätäsi; mutta olkoon sinun tahtosi kuinka taipumaton tahansa, niin\nsinun toki täytyy luvata kerran omakseni tulla, silloin kun ei kenkään\nenää meidän välillämme ole. Minä jaksan odottaa; mutta luopua sinusta\nen jaksa; sitä en jaksa, Julia.\"\n\n\"Se on sinun sisällinen äänesi, Harald, joka sinut pettää; se puhuu\nintohimojen kieltä; mitä sinä tahdot, sen pitää olla oikein. -- Jumala\nsiunatkoon sinua; vaan mene! Se on ohitse! Muistatko isäsi sanaa, että\nhän kiroisi sinut? Ja minä saattaisin isän kirouksen sinun päällesi!\"\n\n\"Oi, mahdotonta on, että sinä, jolla on niin luja usko, saatat\nsilmänräpäystäkään otaksua, että Kaikkihyvä vanhan syntisen kirousta\ntottelee; se on tyhjä ääni, tahi jos se enempi on, jos se jonkun päälle\nlankee, niin lankee se takaisin hänen itsensä päälle.\"\n\n\"Sinä rakastat isääsi, Harald, minä tiedän sen; sinä rakastat häntä\nhuolimatta kaikesta, enkä minä tahdo teidän -- hänen ja sinun --\nvälillenne asettua; oi, jos saattaisin teidät yhdistää! Jos sinä\ntahtoisit täyttää viimeisen rukoukseni ja, rakkautemme tähden,\nantaa myöten sekä palata hänen luoksensa -- kukaties hän sitte toki\nlopullisesti taipuisi!\"\n\n\"Ei, ei milloinkaan! Ennen kivi sulaa päivänpaisteessa, kuin hänen\nmielensä taipuu. -- Ei, Julia, sinä et saa mahdotonta pyytää; minä en\nsaata mataa ristin luo. Hänen hylkäämänänsä sinun tähtesi ja sinun\nhylkäämänäsi hänen tähtensä minä matkustan avaraan maailmaan ja toivon,\nettä Herra suo minulle aikaisen haudan.\"\n\n\"Juuri näinä viimeisinä aikoina olen minä paljon ajatellut isääsi, ja\nminusta näyttää, kuin olisi hän kovin yksinäinen ja köyhä kaikesta\nrikkaudestaan huolimatta. Hän on epäluuloinen, vastenmielinen,\ntaipumaton, sanot sinä, ja minä vastaan, että hän samassa on hyvä,\njalo, hyväätekevä; kuinka lämpimästi sinä häntä ylistit, ennenkuin\nhän suostumuksensa kielsi! Onhan isäni sitä paitsi loukannut häntä,\neikä loukattua turhamielisyyttä niin helposti parata. Jos hän, teidän\nvihamiehinä ollessanne, kuolisi, niin se heittäisi varjon koko sinun\nelosi yli. Nyt hän varmaankin on tullut kotiin ulkomaan-matkaltaan;\nmene hänen luoksensa, Harald; jos minua rakastat, niin tee se! --\nVarmaankin olet kuullut kerrottavan siitä vanhasta herrasta, joka\nitsensä niin pahasti meidän huoneemme edustalla loukkasi; hänellä ei\nollut ollenkaan sukulaisia, ei ystäviä, ei ketään, joka olisi hänelle\nrakas, sen hän sanoi itse. Jos tietäisit, kuinka se koski minua, kun\najattelin sinun isääsi; hän on yhtä hyljätty; hän myöskin on vanha mies\nvalkein hiuksin; hänen valkeiden hiustensa tähden, Harald!\"\n\n\"Älä tee minua mielipuoleksi, Julia; ole hiljaa!\"\n\n\"Sinä saattaisit tehdä hänet niin onnelliseksi; itse vähitellen\ntulisit levolliseksi, tulisit iloiseksi, ja kenties tulevaisuudessa\n-- se viipyisi kauan, siitä olen vakuutettu -- yhtyisit\nuuteen lemmenliittoon. Jos minä siihen saakka elän, niin olen\nkahdenkertaisesti kiittävä Jumalaa tämänpäiväisestä voimastani. Mitä\nminuun tulee, niin olen sinusta sydämellisesti pitänyt ja olen aina\npitävä sinusta, yksin sinusta. Nyt minun täytyy mennä. Jumala sinun\nkaikki tiesi siunatkoon; jos isäsi luokse matkustat, niin poistat\nsuuren kuorman sielultani.\"\n\n\"En, en, minä vannon!\"\n\nEriskummallinen ähkääminen sängystä keskeytti heidän keskustelunsa.\nTyttö vei Haraldin ulos, vaan lupasi toki lausua hänelle viimeisen\njäähyvästin ja lähestyi sitte sairasta.\n\n\"Teillä on tuskia, herra Steen; enkö minä mitenkään saata teidän\nhyväksenne mitään tehdä? Suokaa anteeksi, jos häiritsimme teitä; minä\nluulin teidän nukkuneen.\"\n\n\"Minä en ole nukkunut, minä olen kuullut joka sanan. Ettekö te vihaa\ntuota armotonta vanhaa ukkoa, te ette todellakaan häntä vihaa?\"\n\n\"Haraldin isää! Oi, en, minä pidän hänestä, ja hänen olonsa tekee minun\nkovin pahaa. Varsin hirveätä lienee tuntea epäsopua ja vihaa; kuinka\nonnelliseksi hän tulisi, jos hän tahtoisi sydämensä avata; kuinka\nkiitolliseksi hänen poikansa tulisi, kuinka me molemmin rakastaisimme\nja kunnioittaisimme häntä! Hän alkaisi uudelleen elää ja nuorentuisi\nmeidän onnessamme; kun hän sitä vastaan nyt parhaassa tapauksessa\nkohtaa pakotettua kuulijaisuutta ja laimeata kohteliaisuutta ainoalta\nlapseltaan, jonka sydämen hän on musertanut tietensä, joka tieto on\njoka päivä häntä tuskastuttava. -- Nyt minun täytyy mennä; minä tulen\nheti takaisin.\"\n\n\"Silmänräpäys vain vielä! Neiti Julia, se on kovaa, ett'ei kuolemakaan\ntuon vanhan hylkiön mahtia murra. Minä soisin hänen menettävän sekä\nkäsivartensa että jalkansa ja taittavan uppiniskaisen niskansa.\"\n\n\"Älkää puhuko niin jumalattomasti! -- Jos olisin suostunut rupeamaan\nHaraldin puolisoksi isän kuoltua, niin hän kenties olisi isän kuolemata\ntoivonut. Sellaisesta peljättävästä sieluntaistelusta pitää häntä\nsäästää. -- Mutta nyt minun pitää välttämättä mennä!\"\n\n\"Se ei hyödytä mitään, lapsi, hän ei tottele teitä; mutta jos todella\ntoivotte, että hän sopisi isän kanssa ja luopuisi teistä, niin\nsaattaisin kenties minä, vanha kokenut, sanoa sanan, jolla hän tulisi\nylipuhutuksi.\"\n\n\"Minä toivon sitä tosiaankin kaikesta sydämestäni, kuitenkin luulen\ntuskin, kosk'en minä saa häntä taipumaan --\"\n\n\"Antaa hänen tulla; kokea sitä ainakin ansaitsee; mutta te ette saa\nolla sisässä; meidän täytyy kahdenkesken olla.\"\n\nNähtävästi vain vanhan miehen mieliksi tehdäkseen toi Julia Haraldin,\njoka seurasi häntä vastenmielisesti ja puolittain vastahakoisesti. Kun\nJulia oli oven sulkenut, niin Harald kysäisi lyhyesti ja pikaisesti:\n\n\"Herrani, mitä minusta tahdotte?\"\n\n\"Harald! Ei, älä väisty takaisin; en minä mikään aave ole! Käy lähemmä,\ntartu käteeni, ei, vasempaan; tunnetko, että siinä on lihaa, verta ja\nvoimaa sinun kättäsi likistämään? Poikani, rehellinen poikani, istu\ntähän ja kuule: hän, sinun morsiamesi, on valvoen vaalinut minua, hän\non antanut minulle taas uskon Jumalaan ja ihmisiin. Vaikka kivikin\nhelpommin päivänpaisteessa sulaa, kuin minun yksipäisyyteni murtuu,\nniin se on toki nyt murtunut; minä tahdon nuorentua ja elää uudelleen\nteidän onnessanne. No niin, paatuneellekin saattaa väärin tehdä, tahi\noikeammin, Herra saattaa paatuneenkin masentaa. -- Tule syliini, poika!\nKas niin, nyt on kaikki niin kuin olla pitää!\"\n\n\"Isä, saatatko todella milloinkaan antaa anteeksi, mitä sinusta sanoin?\nMutta Julia, hän ei sanonut mitään muuta kuin hyvää.\"\n\n\"No, Jumalan kiitos, että minullakin on jotakin anteeksi annettavaa;\nse huojentaa. Yhden ehdon kuitenkin teen: ei sanaakaan enää tänä\niltana; minä en kestä enempää. Ole olevinasi, ikäänkuin minä olisin\nsinut ylipuhunut; huomenna saatat takaisin tulla. -- Huomisesta alkain,\npoikani, alotamme uuden elämän. -- Julia neiti, nyt saatte tulla!\"\n\nRiemuiten ja sointuisasti kuului herra Steenin ääni tytölle, joka heti\naukaisi oven.\n\n\"Hyvästi, Julia\", sanoi Harald puoleksi tukehtuneella äänellä; \"minä\nmenen isäni luo, koska sinä sitä haluat. Jumala sinua siunatkoon!\nHyvästi!\"\n\nHänen mentyään, jäi Julia seisomaan liikkumatonna keskellä permantoa;\nvieras lausui äänellä, jonka hyväntahtoisuus tässä tapauksessa oli\nmelkein sydämetön:\n\n\"Nyt te ette saa olla pahoillanne; saittehan te tahtonne tapahtumaan.\"\n\n\"Minä kiitän teitä sydämellisesti; se on kuitenkin minusta omituista,\nmelkein uskomatonta, että te, vento vieras, niin saatoitte häneen\nvaikuttaa.\"\n\n\"Ehkäpä siinä oli hieman loitsimista apuna, -- kukaties?, -- Ei, minä\nen kestä teitä tuollaisena nähdä; itkekää ennemmin, lapsi, itkekää ja\ntoivokaa sitte! Kenties huomispäivä saattaa jotakin hyvää tullessaan\ntuoda; Jumala on oikeutta rakastava.\"\n\n\"Niin on.\"\n\n\"Mutta hän on myöskin armollinen.\"\n\n\"Äärettömän armollinen.\"\n\n\"Ja te saatatte sen niin luottavaisesti sanoa, siihen mitään\ntulevaisuuden toivoa liittämättä? Kuinka saatatte sen sanoa tämän\nmurheen jälkeen?\"\n\n\"Juuri nyt olen Jumalan armoa oikein kokenut; minä tiedän, että\nhuoneeni seisoo kalliolla, muuten se olisi kukistunut; sisässäni on\njotakin, jota ei mikään onnettomuus saata minulta riistää; sisässäni on\nrauha, kiitollisuus Jumalata kohtaan siitä, ett'en antanut myöten.\"\n\n\"Kummallista, että myöten-antamattomuus toiselle on yhtä vaikea kuin\nmyöten-antavaisuus toiselle. -- Vaan sytytättehän te lampun, ikäänkuin\naikoisitte jäädä tänne minua hoitamaan! Se ei käy laatuun; tänään\nteidän täytyy siitä päästä.\"\n\n\"Se päinvastoin tekee minun hyvää; minä en saa antautua murheen valtaan\nja uskoa, että minun ristini on raskain. Katsokaa, minun asemani on\nmonessa suhteessa liian onnellinen. Minä toivoisin, että olisi joku\nvanha, yksinäinen, kivuloinen nainen, jonka lohdutuksena ja ilona\nsaattaisin olla; jos olisin jollekin välttämätön ja saisin vähäsen\nitseäni ponnistella, niin luulen, että se huojentaisi ja tyynnyttäisi\nsydäntäni.\"\n\n\"Vaan jos kysymyksessä oleva henkilö olisi kärtyinen ja omituinen?\"\n\n\"Sitä en pelkää. Sen tulisi muuten mieluimmin olla varaton; rikkaat\nsaavat aina apua, ja minä olen tilaisuudessa vähäsen omasta puolestani\nmaksamaan.\"\n\n\"Olkaa huoletta; minä tunnen vanhan, ikävän, sietämättömän ihmisen,\njoka on tekevä teidän elämänne yhtä kitkeräksi, kuin te teette hänen\nelonsa suloiseksi; mutta siitä seikasta saatamme tarkemmin puhua\nhuomenna, tuona suurena päivänä, jona minä seitsemän viikon perästä\nensi kerran vuoteelta nousen.\"\n\nSeuraavana aamuna säteili maaliskuun aurinko kirkkaasti huoneesen,\njossa herra Steen, Julian ompelemaan, oivalliseen ja lämpöiseen\nyönuttuun sekä Camillan tehtaasta tulleesen tohvelipariin puettuna,\nseisoi sänkyä vastaan nojaten ja hieman aprikoiden, ennenkuin hän\nensimmäisen askeleen otti.\n\nTyttöjen kehoittavan suosiohuudon sai tuo ensimmäinen askel, jota pian\nusea yhä vakavampi seurasi.\n\nProvessori, joka ei tuohon yleiseen innostukseen ottanut osaa, oli\nmykkänä katsojana; kauan hän ei toki malttanut hiljaa olla, vaan vei\nJulian viereiseen huoneesen ja alkoi purkaa tunteitaan.\n\n\"No, Jumalan kiitos, että hän on noussut ylös; mitä pikemmin hän meiltä\npoistuu, sitä parempi! Kauan kyllä olen minä mukaantunut siihen, että\nkaikki on pyörinyt vain tuon kiittämättömän tomppelin ympärillä, jolla\nei ole ollut ystävällistä sanaakaan kaikesta siitä vaivasta, jonka hän\non saattanut. Nyt minä taas kerrankin mielin olla päähenkilönä omassa\nhuoneessani, ja sinä saatat antaa hänen tietää, että mitä pikemmin hän\npistää pillit pussiin, sitä tervetulleempi se on.\"\n\n\"Ei, setä hyvä, sinä tietysti annat lopun vastata alkua ja jatkat\nvieraanvaraisuuttasi. Jos hän ei ole kiitollinen sanoilla, niin on hän\ntoki sydämessään, se näkyy hänen tyytyväisyydestään kaikkeen.\"\n\n\"Hänen tyytyväisyydestään! Sen uskon kyllä! Hän tahtoisi tänne\nikuisiksi ajoiksi jäädä; sellaiseen kohteluun hän ei varmaankaan ole\ntottunut.\"\n\n\"Hiljaa, setä, hiljaa!\"\n\nMutta varoitus tuli liian myöhään; sydämellinen ja hillitsemätön nauru\nkuului viereisestä huoneesta. Ovi aukesi, ja herra Steen näyttäytyi\nsiinä vilkkaan näköisenä ja niin oivallisella ryhdillä, että muhkeampaa\ntahi arvokkaamman näköistä vanhaa herraa oli mahdoton nähdä.\n\n\"Minä pistän aivan pian pillit pussiin, paras provessori. Teidän\nkärsivällisyytenne loppuminen ei minua kummastuta, mutta sen näin\npitkältä kestäminen minua todella kummastuttaa. -- Oi, maa on toki\naivan ihana! Kas ruispeltoa tuolla, niin tiheä ja vehreä; se oikein\niloittaa silmiäni. Avaa akkuna, Camilla; minä haluan niin mieluisasti\nraitista ilmaa hengittää! Oi! oi! Hyvää huomenta, Lassi, vai niin,\nsinun pitäisi vettä tuoda; kas, pumppu on jääturkistaan vapautunut!\nTuossa peräytyi hevonen; tuossa on se kivi, johon minä pääni löin, ja\nse teki hyvän hyödyn; se ei ollut mikään sattuma, Julia, sen tiedän\nnyt. Olinko se todella minä, joka sinä yönä ratsastaen tulin, niin\nkatkerana, niin onnettomana! Niin, paljon on muuttunut, ja kuitenkin\non ojassa vielä senpäiväistä lunta, joka ei ole sulanut, mutta jää\nsisässäni, se on sulanut. Kuule leivoa, miten se korkealla selkeässä\nilmassa laulaa! Kas, orvonkukat pistäytyvät aidan raoista läpitse! Nyt,\nCamilla neiti, tulee kevät!\"\n\n\"Oi, niin, se on selittämättömän herttaista!\"\n\nHerra Steen tarttui Julian käteen: \"Entä te, pikku kasvatusäitini, mitä\nte sanotte, eikö maa ole ihana?\"\n\nHän nyökkäsi ja katsoi ympärilleen; mutta hänen silmissään päilyivät\nkyyneleet; eipä kahlehtinut häntä enää mikään side tuohon ihanaan\nmaahan; hän tunsi itsensä niin vieraaksi siellä!\n\n\"Nyt teidän, Julia neiti, pitää olla minun sihteerinäni\", jatkoi herra\nSteen, \"ja kirjoittaa minun puolestani kirje. Minä kuulin eilen niin\npaljon erään isän onnettomuutta tuottavasta vaikutuksesta poikansa\nonneen, että arvelen ottaa kadonneen poikani armoihin takaisin ja hänet\nhänen rakastettunsa kanssa yhdistää.\"\n\n\"Onko teilläkin poika? Oi, se iloittaa minua, ett'ette ole yksinänne,\nja että tahdotte hänelle anteeksi antaa sekä hänet onnelliseksi tehdä.\nJumalan kiitos, että meidän murheellinen historiamme tulee muille\nsiunaukseksi.\"\n\n\"Oletteko nyt valmiina alkamaan? Hyvä! -- Rakas poikani, sinua odottaa\nikävällä oma isäsi.\"\n\n\"Enemmän?\"\n\n\"Enempää ei tarvita; se on tarpeeksi. Tahdotteko nyt päällekirjoituksen\nkirjoittaa: Parooni Harald Kristian Gjedde -- mutta lapsi, mikä\nteitä vaivaa? Sen uskaliaan tytön, joka yön yksinäisyydessä palavaan\nkaupunkiin kulki, pitää jaksaa paljon kantaa. Sen henkilön tähden,\njolle hän antoi huoneen, vaatteet, ravinnon ja, mikä enemmän on, jonka\nparemman, melkein nukkuneena olleen luonnon hän on ymmärtänyt herättää\n-- sen henkilön tähden hänen on täytynyt suurta murhetta kantaa, nyt\nhänen täytyy kantaa iloakin. -- Julia, lapseni, ällös käännä päätäsi\npois! Minun on tarvis sinua silmäillä!\"\n\nJulia tarttui hänen käteensä ja vei sen huulilleen; mutta hänen\nkatseensa oli vielä levoton ja häiriyntynyt; hän ei saattanut\nkaikkea tätä uskoa. Provessori seisoi kuni kuvapatsas; Camilla otti\nehdottomasti askelen takaperin. Hän näki ajatuksissaan selvästi tuon\nvieraan kaunistettuna valkoisella nauhalla ja kamariherran avaimella,\nja senvuoksi hän katui herra Steenille osoittamaansa ystävällistä vaan\nkieltämättä etevämmyyttä osoittavaa suojelusta.\n\n\"Siitä syystä yksin Harald itsensä ylipuhua antoi\", aloitti taas vanha\nherra; \"muuten hän ei milloinkaan sitä tehnyt olisi, ei milloinkaan,\neikä hän sitte olisi ansainnut ainoata ajatustakaan, vielä vähemmin\nkyyneleitä. Jos hän olisi sinusta minun tähteni luopunut, niin minä\ntotisesti olisin hänet hyljännyt. -- No, provessori Bruus, annatteko\nsuostumuksenne?\"\n\n\"Sitä ei kysy kenkään; näyttää juurikuin ei minua olemassakaan\nolisi! Vai niin, sinä tulet toki luokseni, oma tyttöni, Jumala sinua\nsiunatkoon! Ei, nyt meillä on kyllin kyyneleitä ollut; nyt sinun pitää\nolla iloinen. Onko noiden tapaisia tyttöjä nähty! Nyt ne itkevät\nmolemmat, jotta ihminen saattaa varsin vimmatusti raivostua; tosiaankin\nte tarvitsisitte jotakin itkemisen syytä saada! -- Mitä teihin koskee,\nherra parooni, niin te kieltämättä olette tehneet pilaa meistä kaikista\n--\"\n\n\"Mutta te olette varmaan kuulleet minusta, että minä olen vanha\noriginaali; vaikuttakoon se minulle anteeksiannon! Minä en voinut\nvastustaa kiusausta olla kerran ihmisenä ilman kaikkia lisäkkeitä.\nKotonani luullaan minun, miten määrä oli, oleskelleen ulkomailla\nkoko tämän ajan, muuten minua luultavasti olisi perään-kuulutettu\npäällekirjoituksella 'kadonnut'. -- Jos sinä, Juliani, olisit ollut\noikea Eevan tytär ja kurkistanut päällystakissani olevaan laukkuun,\nniin paperini olisivat minut ilmaisseet ja estäneet kaiken tämän ennen\nkehkeytymistään. Katso tyttöseni, tässä se vanha äkäpussi on, josta\nminä eilen puhuin; saatatko nyt päättää alati hänen luonansa olla? Hän\nei tule sinutta toimeen.\"\n\n\"Entä me sitte\", huudahti provessori, \"ken on hallitseva ja vallitseva\nmeitä kaikkia, kun hän pois tulee, sillä sitä hän ymmärtää tehdä; te\ntulette kyllä itsekin akkavallan alle, uskokaa minua!\"\n\nMutta tuo nuori tyttö seisoi hiljaa akkunan ääressä, niin liikutettuna,\nniin onnellisena. Niin, maa oli ihana! Vehreä ruispelto, kivimuuri,\nyksinkertainen pieni puutarha, sininen taivas, lämmin aurinko, yksimpä\nvanha pumppukin, -- kaikki olivat hänestä ihan kuni ihmetöitä. Turva\nseisoi ovessa ja haukahteli; etäältä ratsastaja täyttä nelistä kiiti,\nsieltä saapui se, jolta hän eilen ilopäiviksi jäähyvästin ottaneensa\nluuli. Oi, jos hän saattaisi hyljätyille, murheellisille tuosta\nrakkauden täysinäisyydestä jotakin levittää! Se oli oleva hänen\nelämänsä tarkoituksena, ja Jumalan nimessä se oli menestyvä!\n\n\n\n\nBiina neitsyt.\n\n\n\"Taas kirja kädessä, Iida! Et sinä tänne maalle ole lukemaan tullut\",\nsanoi Anna serkkuni, samassa kun hän katsannolla, joka ei mitään\nvastaansanomista suvainnut; kurotti minulle hattuni ja hansikkaani.\n\n\"Me lähdemme\", hän jatkoi, \"oikein minun mieleni mukaiselle kävelylle,\nilman mitään varsinaista tarkoitusta. Älä pelkää koiraa, lapsi, ei se\nsinulle mitään pahaa tee. Varo itseäsi, tässä on vähän märkää; mutta\ntäälläpä juuri on kauniimpia muistokukkia, ja kun vain hyppäämme\nkiveltä kivelle, niin pääsemme kyllä. Kuulitko mitä työntikärryjä\nlykkäävä ukko sanoi?\"\n\n\"Eikö se ollut: onnea hauskalle huville?\"\n\n\"Oli. Luuletko, että me, jos meidän täytyisi niin ankarasti työtä\ntehdä, katsoisimme kahta tyhjäntoimittajaa niin ystävällisesti,\nkuin hän katsoi meitä? Tule tänne, Iida, tuon pienen kalkitun tuvan\nluo, jonka edustalla on perunamaa; mutta älä ryvetä itseäsi tuossa\nvastatervatussa säleaidassa! Onko sinulla vielä entinen halusi\ntalonpoikain akkunoista sisään tirkistellä?\"\n\n\"Oi, on; vaan käykö se laatuun?\"\n\n\"Aivan hyvästi! Mitä näet?\"\n\n\"Suuren, valkoiseksi maalatun pöydän laatikkoineen; savuttuneen\npalkkikaton alla hyllyn, jolla on neljä punaista vatia; rahin ja\nsen alla oltavan, jossa koira pentuineen makaa; palasen peililasia,\nasetettu punaiseksi maalatun akkunankarmin kulmaan, ja sen vieressä\nlinkkuveitsen, muutamia nauloja ynnä kukkaruukun. Nurkassa istuu kissa\nkalanluuta savilautaselta syömässä, ja sinisellä laatikkokirstulla on\njoukko kuminan kukkia, jotka varmaankin käytetään teeksi. Toisella\nakkunalla on vanha rotanpyydys, joka on lintuhäkin virkaan koroitettu;\nsen sisällä hyppelee pieni hamppuvarpunen, joka tuskin on täydelleen\ntyytyväinen vähäiseen asuntoonsa. Sen vieressä istuu nuori, kaunis\ntyttö, jotakin ahkerasti neuloen.\"\n\n\"Hänet minä tunnen. Hän ei voi mennä raskaasen työhön, kun hän on\näskettäin sairaana ollut, ja hänen täytyy siis neulalla leipänsä\nansaita. Pieni Anna Kaisa raukka, kuinka pitkän katseen hän ulos\nakkunasta luo! Tuon katseen ja linnun välillä on paljon yhtäläisyyttä;\nhe molemmat tuntevat itsensä sidotuiksi ja halajavat raitista ilmaa,\nvapautta sekä seuraa. Lähtekäämme nyt; hän huomasi meidät!\"\n\n\"Lieneekö tuo tytön veli, tuo pieni, punatukkainen poika, joka\nporsasta savikkeella ruokkii? Kuinka tässä maailmassa hän saattaa\nolla ystävällinen tuota rumaa ahvattua luontokappaletta kohtaan, joka\nnäyttää niin inhottavalta tuhmine silmineen ja rengas kärsässään?\"\n\n\"Hänen rakkautensa on omituista lajia, serkkut; todelliseen\nhyväntahtoisuuteen eläintä kohtaan on yhtyneenä ajatus sen silavasta ja\noivallisesta makkarasta, jota talvella saadaan. Haluatko käydä oikealle\ntaikka vasemmalle?\"\n\n\"Mieluummin oikealle; siellä ovat niin kauniita nuo vanhat tammet\ntuolla ruisvainion kunnahilla. Isäsi kyllä sanoo, että puut pitäisi\nkaataa ja kunnaat tasoittaa; mutta minä toivon, ett'ei se tapahtuisi.\nKas, kuinka kauniilta kirkko täältä näyttää; valaistus on sitä paitsi\nerinomaisen ihana, yksinpä pienet turveläjätkin näyttävät oikein\nsomilta.\"\n\n\"Mutta oletko katsahtanut tuota eukkoa, joka menee ja asettaa turpeen\nläjään? Tuolla lailla hän kulkee polttavassa auringonpaisteessa edes ja\ntakaisin, edes ja takaisin, päivän toisensa perään. Mitään ihmeellistä\nei ole, vaikka hän silloin tällöin heittää ikävöivän katseen\nrauhallista, varjoisaa kirkkomaata kohden. Mutta tuo pieni, kallistunut\ntupa tuolla männyn takana on hänen kotinsa, ja muistellessaan lasta,\njoka tuolla ulkona istuen kapulalla maata kaivaa, hän varmaankin saa\ntuon kärsivällisen, uskaliaan muodon.\"\n\n\"Anna, minä en käsitä, kuinka sinä saatoit tuota pientä, rumaa,\nlikaista kakaraa suudella.\"\n\n\"Tuo pienonen raukka, joka on ainoa lapsi ja äidin lellityttö, on\nitse vakuutettu olevansa tärkeä henkilö, ja hän osoitti minulle sen\nerinomaisen suosion, että kurotti minulle suutaan, eikä minulla\nollut sydäntä häntä pois sysätä. Hän saa piankin tarpeeksi lyöntejä\nja sysäyksiä ulkoapäin, sen olet näkevä; minä en mieli alkua tehdä.\nPidäthän sinä kirkkomaasta -- menemmekö sinne?\"\n\n\"Pysähdy hiukkasen, serkku, -- oikein muhkea riippusaarni, ja kas,\nkuinka soma seppele tuolla ristillä riippuu!\"\n\n\"Rovastin ainoa lapsi, pikku Hugo, on tähän haudattu; mutta hänen\nkuolemastaan on monta vuotta, se oli ennen minun aikaani. Kun\nrovastin rouvan lempeät silmät ystävällisesti ja äidillisesti minuun\nkatsahtavat, niin ehdottomasti muistan tuon pienen, valkoisen ristin,\nja ristin nähtyäni johtuu taas hän mieleeni. Vaan mitä sanot, jos\npikimmältään menisimme pappilaan vierailemaan?\"\n\n\"Onko rovastin herrasväki kotiin tullut?\"\n\n\"Ei, heitä odotetaan vasta myöhään illalla; käyntimme tarkoittaisi\nBiina neitsyttä. Oi, Iida, sinä unohdat Biina neitsyen siitä syystä,\nkun et tunne häntä.\"\n\n\"Hänethän olen nähnyt ainoastaan kirkossa, rakas Anna\", sanoin\npuolustuksekseni, \"ja myöntänethän itsekin, että hän näyttää\nomituiselta. En ole milloinkaan uskonut, että kukaan saattaisi olla\nniin pitkä, laiha ja seipäänsuora, niin kapea- ja pisamakasvoinen,\nniin vaaleasilmäinen, niin tyytyväinen muodoltaan, niin viljasen vissi\nnyökkäämistavassaan, ja että kellään olisi niin läpitunkevaa laulun\nääntä?\"\n\n\"Ulkonäöltään hän kieltämättä on vähän omituinen; mutta itsessään hän\non helmi, ja hänessä on jotakin niin runollista.\"\n\n\"Ei, armas Anna kultaseni, kaikkea muuta vaan ei runollista! Minusta\nhän on ruumiillisentunut proosa. Sano, että hän on käytännöllinen,\ntarkka, luotettava, niin minä uskon; mutta runollinen?\"\n\nJa minä nauroin niin sydämellisesti, että hän oikein suuttui.\n\n\"Se paraiten nauraa, joka viimeiseksi nauraa\", sanoi hän. \"Tässä\non puutarha, menemmekö sen läpitse? Emme, se olisi synti; käytävät\novat juuri vast'ikään haravoidut. Tirkistäppä sisälle, eikö se näytä\nsievältä ja hauskalta, ja keksitkö missään ainoatakaan rikkaruohoa?\nKas, tuolla ovella seisoo hän itse. Hyvää päivää, Biina neitsyt! Älkää\npeljätkö meitä; kyllä me kunnollisesti jalkamme pyyhimme.\"\n\n\"No, olipa hauska, että neidet halusivat tänne katsomaan tulla. Minä\njuuri ajattelin, kuinka aika kulta kello yhdeksään saakka kuluisi nyt,\nkun kaikki on järjestyksessä. Oh, jaloista ei mitään lukua ole\"; näitä\nsanoja seurasi kuitenkin levoton katse permantoon, joka oli valkoinen\nkuin norsunluu. \"Kuinka usein onkaan rovastin rouva sanonut, että hän\nhaluaisi nähdä pieniä, mustia jalan jälkiä permannolla, ja että kaikki\ntämä nukkekaapin tapainen siisteys on surullinen korvaus pikku Hugosta.\nNiin, niin, Herra Jumala, kullakin pitää ristinsä oleman!\"\n\nHän huokasi, vaan katsoi sitte ympärilleen silminnähtävällä\ntyytyväisyydellä, juuri kuin hän olisi tahtonut kehoittaa meitä\ntarkastamaan, oliko mitään moittimisen aihetta; mutta se oli\nmahdotonta. Kakluuni oli välkkyvä kuin korko-ompelusakset, ja runsaihin\nlaskoksiin pannut akkuna-verhot olivat valkoiset kuin lumi. Sohvan\nedessä olevalla pöydällä oli vadissa kauniita kukkia, ja kaksi vaasia\nliehuvin sanajalan lehdin ynnä metsäruusuin kaunistivat molempia\npähkinäpuisia, peilien alla olevia piironkeja. Me kuljimme kaikki\nhuoneet läpitse. Joka nurkka oli siisti ja hupaisa, jotta minusta Biina\nneitsyt oli ainoa epäkaunis esine tuossa kauniissa kodissa.\n\nTummassa mekkohameessaan, jota leveä nahkavyö kiinnitti, kapeassa\nkauluksessaan, pitkissä, kaidoissa hihoissaan, suuressa esiliinassaan,\njoka todella hyötyä varten oli tehty, uskaliaasti korvain taakse\ntyönnetyin hivuksin, jotka niskassa olivat punottuna solmuun, jotta\nne ottivat mahdollisimman vähimmän tilan -- tuommoisena hän näytti\nhenkilöltä, joka ei ulkomuotoa vähintäkään kysynyt ja kaikkea\nturhamaisuutta uhalla vastusti. Kuitenkin havaitsi heti, että hän\noli siisti ja säädyllinen; tuossa vanhassa leningissä ei ollut\ntahran pilkkuakaan, ja paikat terävissä kyynäspäissä olivat oikeita\ntaideteoksia.\n\n\"Istukaa, nuori herrasväki\", sanoi hän -- suoruus oli hänen luonteensa\npääominaisuus -- \"ja suokaa minun tarjota kuppi kahvia. Ei, siitä ei\nole vähintäkään vaivaa, ainakaan tänään, sillä nyt on vaimojen päivä.\"\n\n\"Vaimojen päivä?\" kysyin minä.\n\n\"Niin. Kaksi kertaa viikossa tulevat kylän köyhät vaimot, neljä aina\nkerrassaan, omia kapineitaan pesemään. Siitä ei ole meille mitään\nhaittaa; pesutupa, kuivauspaikka ja kaikki siihen kuuluvat ovat\nsyrjäpuolella. Rovastin rouvan mielestä oli vaikeinta köyhille pitää\nitseänsä puhtaina, siksi hän tämän käytäntöön pani. 'Sen olisi meidän\npoika maksamaan tullut', sanoi hän, kun puhuttiin suovasta, puista\nja ruoasta. Merkillistä on, miten ihmiset aina kaikkiin asioihin\ntarttuvat. 'Se ei milloinkaan käy päinsä', sanottiin, ja nyt se on\nkuitenkin yli kymmenen vuoden käynyt. Jumala suokoon vanhan herrasväen\nelää; kyllä heitä kerran tullaan kaipaamaan; sitte vasta hyvälle oikea\narvo annetaan, kun se ohitse on. Sellaista pappia ei kahdesti saada.\nHän saattaisi milloin hyvänsä suuremman seurakunnan saada; mutta\nhän ei tahdo pitäjäläisiään jättää voiton tähden. Minä toivon, että\nKöpenhaminamatka on heitä oikein virkistänyt ja elähdyttänyt. Oikein\nihmettelen, mitä kello lienee. Voi tokiinsa, vasta kuusi.\"\n\n\"Biina neitsyt, kuinka kauan olette tässä perheessä ollut?\"\n\n\"Seitsemäntoista pois kuudestaviidettä, mitä se on?\"\n\n\"Yhdeksänkolmatta.\"\n\n\"Niin kauan olen täällä ollut. Oi, kun sitä ajattelen! Enkä kuitenkaan\nole tullut paremmaksi kuin olen. Noh, paremmaksi kuin tullessani olin,\nolen toki tullut; sillä minä olin kauhea tytönvesa. Köpenhaminassa\npalvelin kahta vanhaa naista; heillä ei ollut ollenkaan piikaa,\nja minun piti muka olla emännöitsijänä, ja se on onnettominta,\nmitä ihmiselle tapahtua saattaa. Minua ei pidetty liian hyvänä\nminkäänlaiseen työhön; mutta minut pidettiin liian hyvänä vertaisteni\nkanssa seurustelemaan ja heidän huvituksiinsa osaa ottamaan, enkä\nsaanut mitään sen sijaan. Jok'ikinen ilta olivat he poissa, ja minun\ntäytyi seurata heitä sekä noutaa heidät kotiin, ikäänkuin en minä,\nhelposti peljästyvä lapsi raukka, olisi tuhat kertaa enemmän suojelusta\ntarvinnut kuin he. Minä sain nähdä nälkää, joka kenties tuli siitä,\nettä mamsellina olin liian hieno yksinkertaisen piian tavalla syömään.\nKerran olin sairaana; silloin makasin koko päivän yksinäni ja itkin.\nAamulla, puolipäivänä ja illalla he pistivät kupillisen kauralientä\nminulle, ja minä kuulin toisen kuiskaavan: 'Kokemukseni on, että\nmitä vähemmän niitä lellittelee, sitä pikemmin ne paranevat'. Niin,\nminulla oli vaikeita päiviä siellä, ja pahinta oli se ett'ei minua\nmilloinkaan uskottu, ja se opetti minut valehtelemaan. Alemmassa\nkerrassa asui leskirouva, oikein ystävällinen, säälivä ihminen; hänen\ntuli minua surku, ja hän toimitti minulle tämän paikan. Niin selvästi\nkuin eileisen päivän muistan erään iltapuolen, noin neljätoista päivää\ntänne tulostani, kun rovastin rouva lähetti minut erään sairaan vaimon\nluokse, hyvän matkan päähän täältä, vaatetta ja ruokaa viemään. Hän\npyysi minun tulemaan pian takaisin, koska oli vähän kiirettä kotona;\nmutta hän lisäsi toki heti, ett'ei hänen tarkoituksensa ollut, että\nminä liiallista kiirettä pitäisin. Sitä hänen ei olisi tarvinnut sanoa;\nminä menin tasaista hölkkääni, ja ajatus, että kotiin päästyäni saisin\nkiirettä, ei askeleitani jouduttanut, sillä minä olin hidas ja laiska;\nmutta minä olinkin edellisessä paikassani saanut häärätä yli kohtuuden,\njos se jokin puolustus on. Kun kotimatkalla kävin myllyn ohitse, niin\nminä näin kaikki ihmiset tulevan sieltä ulos juosten ja kirkuen erään\nmehiläisparven perässä. Ne kalistivat kattilan kantta, siellä oli\njuttua ja naurua; tuo oli suurimmassa määrässä houkuttelevaa, enkä\nminä saattanut vastustaa, vaan unohdin velvollisuuteni ja antauduin\ntuohon iloiseen parveen. Kun vihdoin kaikki oli järjestyksessä, niin\nsoitettiin illalliselle; minä tulin heti kuumaksi korvista; mutta kun\nolin tottunut neuvoja keksimään, niin tiesin heti, mitä tekisin, ja\nalotin kohta tehtäväni, joka oli se, että onnuin, ikäänkuin olisin\nsatuttanut tahi nyrjähdyttänyt jalkani.\"\n\n\"'Minä juuri pelkäsin jotakin sinulle tapahtuneen', sanoi rouva\nystävällisesti ja säästi minut kaikista selityksistä. 'No, hyvänen\naika, kuinka sinun laitasi on?' lisäsi rovasti, 'eikö tehdä mitään\njalalle?' Mieleni tuli aivan omituiseksi, vaan olin kuitenkin kylliksi\nkehno näyttämään tyhjää ruukkua, juurikuin olisin muka ansainnut\nkiitoksia siitä, että se oli eheä.\"\n\n\"Parempi, jos ruukku olisi rikki mennyt. Mutta istu nyt akkunan ääreen,\nBiina neitsyt, minä kyllä laitan niin, että saamme teetä.\"\n\nSiinä sitte istuin sekä annoin passata ja hoitaa itseäni, kunnes tulin\naivan apealle mielelle. Rovasti jätti saarnansa päättämisen seuraavaksi\npäiväksi ja tuli sisälle niin lempeänä sekä selvänä kasvoiltaan. Rouva\nkäveli hyvin hiljaa toimissaan; teen jälkeen hän veisasi virren,\nsitte he kysyivät, enkö minä tahtoisi levolle mennä, ja sitä minä\ntahdoin kaikesta sydämestäni; minä oikein ikävöin yksinäisyyteen\npäästäkseni. Raskaita olivat askelet, kun minun taas täytyi ontua;\nystävällinen: \"tule pian terveeksi!\" leikkasi minua sieluun asti, ja\npäästyäni pieneen kamariini, jonka permannolle kuu niin rauhallisesti\nulkopuolella ole van pähkinäpuun oksain välitse kuumotti, heittäydyin\ntuolille ja itkin katkerasti. Minä pidin itseäni aivan kurjana ja\nhalveksittavana olentona, jolle ei mitään armoa saattanut löytyä.\nResedan lemu virtasi puutarhasta avonaisen akkunan kautta luokseni;\nsatakieli löi selviä säveleitään; kaikkialla oli niin kaunista ja\nsiunattua; mutta minä tunsin, hyvän pahalla maksaneeni; minä tunsin\nettä sisässäni oli pimeää ja syntisyyttä.\n\nHetkisen kuluttua kuulin askeleita portailla, ja rouva tuli sisälle,\nkynttilä toisessa ja pullo sekä kappale kangasta toisessa kädessä. Hän\nnäytti niin ystävälliseltä ja sääliväiseltä surupuvussaan, jota hän\nvielä pienen lapsensa jälkeen kantoi.\n\n\"Ylhäälläkö vielä?\" hän sanoi. \"Kun ei vain olisi seikka pahempi kuin\nluulimmekaan! Tässä on hiukan linimenttiä jalan hieromista varten.\nEi mitään vastustelua; sellaista pitää aikomaan tehdä, vastaan\nponnisteleminen ei auta mihinkään.\"\n\nVastaukseksi itkin niin rajusti ja kiihkeästi, että hän aivan\npeljästyi, Minun täytyi sanoa hänelle kaikki, tahi kuolla häpeästä;\nminun täytyi sanoa hänelle kaikki, vaikka hän olisi minua inhoomaankin\nruvennut. Lopetettuani tunnustukseni ei hän kääntynyt pois oikeutetussa\nharmissa, vaan tuli luokseni, painoi itkeneet kasvoni rintaansa vastaan\nja sanoi:\n\n\"Lapsi raukka, lapsi raukka, sinä saat paljon taistella; mutta Herra\nvahvistaa vilpittömän tahdon, ja me autamme ja tuemme sinua kaikin\nvoimin. Jos me kaikki saisimme voimaa yhtä rehellisesti velkamme\ntunnustamaan, niin se varmaan tulee anteeksi annetuksi! Ainoastaan\nse, joka ei täydellä todella ole virheitänsä vastaan taistellut eikä\nsentähden voimattomuuttaan tunne, on armoton tuomari. Me tahdomme hyvin\nhellästi teidän heikkouksianne tuomita, ja se tieto on saattava teidät\nhelpommin totuudessa pysymään. Kas niin, hiljaa nyt, älkää itkekö,\nkaikki on hyväksi muuttuva; jokapäiväinen seurustelu papin kanssa\nsaattaa tehdä ihmeitä.\"\n\nJa hän istui viereeni ja kertoi minulle, kuinka hilpeä hän itse oli\ntyttönä ollut. Hän oli hyvin tiennyt sulhonsa ankarat periaatteet, vaan\noli rauhoittanut itseään sillä, että sellaiset ylelliset aatteet aika\nkyllä on haihduttava. Kun hän muutti pappilaan, niin hänen päänsä oli\ntäynnä suunnitelmia oikeasta herraskartanon elämästä; kaunis kaleissi\noli oleva hänen ensimmäinen pyyntönsä; mutta sitä ei tullut milloinkaan\nlausutuksi. Hän esitteli sitte, kuinka suuresti hänen miehensä häntä\nrakasti, ja kuinka vahvasti hän oli vakuutettu, että hänen vaimonsa oli\noikea ja todellinen papin vaimo: hiljainen, nöyrä, kristillinen vaimo.\nTuota uskoa hän ei saattanut mieheltään riistää; hänen miehensä puhe\nkirkossa ja elämä kotona vaikutti lisäksi, jotta hän, vaimo, päätti\nyhdessä miehensä kanssa palvella Jumalaa. Hänen uskonsa vahvistui,\nkun pienonen lapsi hänen rinnoillaan makasi; se kasvoi yhdessä lapsen\nkanssa ja oli tarpeeksi vahva häntä pystyssä pitämään, kun lapsi\nhäneltä otettiin, ynnä, siitä surusta huolimatta, säilyttämään hänessä\nvakuutusta Jumalan rakkaudesta.\n\nKaiken tämän sanoi nuori rouvani, vaikka paljoa kauniimmin kuin minä\nosaan sen kertoa, ja me itkimme molemmat kovin. Hän tahtoi nähdä minun\nmenevän sänkyyn, suuteli, hyvää yötä toivottain, otsaani ja meni sitte,\nvieden kynttilän, pullon ja kankaan palasen muassaan.\n\nSitä lääkitystä minä en tarvinnut; hän oli antanut minulle toisellaista\nlääkitystä, jonka tarpeessa olin kauan ollut.\n\nSiitä päivin ahkeroin kaikin voimin, jonkinlaiseksi tullakseni;\nmutta useinkin se ei kuitenkaan onnistunut; en toki milloinkaan enää\nvalehdellut. Helliä ja lemmellisiä he olivat alati, antoivat hyvän\nsiemenen hiljaisuudessa versoa eivätkä häirinneet sen itämistä puheella\neikä moitteella eikä edes kiitoksella. Omaa tilaansa ajatteleva ihminen\non kaino, ja kun hän tekee jotakin, joka on oikein, niin sitä ei\npidä mainita; ei saa olla sitä edes huomaavinaan. He eivät sanoneet\nmitään; mutta he luottivat yhä enemmän minuun, ja minä rakastin heitä\nyhä enemmän ja katsoin ylös heihin, miten tuleekin tehdä heikon\nihmislapsen, jollainen minä olin, olen ja oleva olen.\n\nSillä välin vieri vuosi vuoden perään; minä oikein oleennuin tänne\nja melkein unohdin -- niin, sitä ei saata käsittää pari niin nuoria\ntyttöjä, kuin te olette --, että olin kihloissa Köpenhaminassa.\nKenties unohdin tuon siitä syystä, että luulin itseni unohdetuksi;\nvaan siinäpä erehdyin. Vanha sulhoni kirjoitti vihdoinkin Jyllannista,\nettä hän oli vähin varoja ansainnut ja aikoi seuraavana vuonna asettua\nkototienoolleen, Taarnby'hyn Amager'issa, lasimestariksi, jos minäkin\nsiihen suostuisin enkä olisi ajatuksiani hänen suhteensa muuttanut.\n\nKaikki vanhat tunteet heräsivät tuon kirjeen kautta. Minä vastasin\nheti, ett'en ollut ketään muuta rakastanut, ja niin hän lähetti minulle\nsormuksen ja minä samoin hänelle. Talvi kului kopioiden hankkimisessa\nja suunitelmain tekemisessä; kevätpuolella meidän piti yhtyä hänen\nperheensä luona Taarnby'ssä, lähemmin häistä puhuaksemme.\n\nKymmeneen vuoteen emme olleet toisiamme nähneet. Hän oli asunnoksemme\nostanut pienosen huoneen, ja minulla oli säästöpankkikirja kahdelle\nsadalle riikintaalerille ynnä villa- ja liinavaatteita. Kaikki oli,\nmiten olla piti; mutta se ei ollut, miten olla piti, että minä ikävöin\nkotiin pappilaan, vanhan sulhoni luona hänen perheensä piirissä\nistuissani. He olivat kunniallisia, työteliäitä ja uutteria ihmisiä;\nmutta heidän tapansa ilmaista ajatuksensa tuntui useinkin minusta\nhiukan raa'alta. Itsekin tosin olin sivistymätön nainen; mutta minä\nolin kuullut järkevää puhetta ja hyvää lukemista sekä olin tottunut\nsiihen, että elämää katsottiin kokonaan toisella tavalla. Siksi oli\npaljon siellä minusta kovin vähäpätöistä ja vähämielistä, enkä minä\nsaattanut heidän laillaan uskoa, että koko maailma pyöri Amager'in\nTaarnby'n ympäri. Sen lisäksi oli Hannu Pietari kaunis, iloinen, nuori\nmies, joka yökaudet pyöri tanssissa, kun taas minusta oli tullut\nvakava, puolivanha tyttö. Yhdessä kävellessämme ei meillä ollut paljo\ntoisillemme sanottavaa; mitähän siitä oli ajan pitkään tuleva?\n\nTuo kaikki oli niin elävästi sielussani eräänä iltana, kun kävelimme\npuutarhassa ja silmäilimme merelle. Hannu Pietarin sisarentytär, Anna,\njuoksi hyräillen ympäri, kaalintaimia kastellen. Hän oli kaunis,\nvilpas, hyvä tyttö, ja hänet nähtyäni rohkenin tehdä sen, mikä oli\nmeille kaikille parasta. Minä sanoin Hannu Pietarille, että rakastin\nhäntä, vaan ett'emme oikein sopineet toisillemme; hänellä piti olla\nsellainen, joka oli nuori, iloinen ja kaunis.\n\nAlussa hän ei tahtonut käsittää minua; mutta lopuksi hän toki myöntyi,\nei siitä syystä, että hän minusta erinomaisen paljon piti, vaan siitä,\nettä tuo kunnon poika piti meidän pitkäaikaista uskollisuuttamme\narvossa. \"Sillä lailla on kenties paras\", sanoi hän; \"näyttää aivan\nkuin sinä, Biina, olisit tullut toisellaiseksi ihmiseksi.\" Hyvästi\njättäessäni likistin hänen kättänsä oikein sydämestäni; hän oli minulle\nrakas kuin nuorempi veli. Anna itki sitä, ett'emme saaneet tulla\nsukulaisiksi, eikä varmaankaan uneksinut, että heidän häänsä olisivat\npuolta vuotta myöhemmin.\n\nTaas kotiin palattuani pappilaan, ei minulla ollut mitään sormusta\nsormessa; mutta sydämeni oli keveä kuni linnulla. Syleilin sekä ihmisiä\nettä eläimiä, jopa elottomiakin kappaleita, kävin kaikkialla katsomassa\nja kerroin penkeille ja pöydille, padoille ja pannuille, että nyt oli\nvanha Biina tänne ainaiseksi jäävä. Ja ne kirjat hyllyillä, jotka\ntunsin, olivat minusta kuni vanhoja ystäviä, jotka tervehtivät minua\ntervetulleeksi; kukin puhui äänellään, ennenkuin tiesin, mitä ne\nsisältivätkään.\n\nSinä iltana rukoilin hartaasti Herraa, että saisin kuolla ennen\nvanhuksia; minä en saattaisi heitä paitsi olla. Mutta se oli itsekäs\nrukous, ja sitä olen monta kertaa katunut. Siitä ajasta tunsin itseni\ntäällä vielä tyytyväisemmäksi kuin ennen, kasvoin enemmän kiinni ja\nnautein todellista onneani enemmän, kun en elänyt tulevaisuudessa\nenkä uneksinut omaa kotia. Tämä on koko historiani, joka ei ole\nvähintäkään romantinen, vaan täynnä iloa, osoitteena kaitselmuksen\nansaitsemattomasta armosta. -- Kas niin, nyt se lyö kahdeksan; parasta\non, että katan teepöydän; rovastin vanhukset tulevat kenties vähän\nennen yhdeksää.\n\nAnna ja minä lähdimme äänettöminä sieltä; iltakello soi niin kauniisti,\nsatakieli sävelteli, ja luoksemme virtaeli ruusuin ja resedan lemu.\nMinä heitin katseen pähkinäpuuhun, jonka läpitse kuu oli tirkistänyt\nmurheellista Biina neitsyttä, sekä niihin moniin, pieniin, kirjaviin\nlasten vaatekappaleihin, jotka köyhäin kuivauspaikalla edestakaisin\nheiluivat. Aurinko laskeutui, juuri kun kirkkomaan ohi menimme, sen\nviimeiset säteet kultasivat pikku Hugon haudan ristiä; suon yllä\nväikkyi keveä, vaalea usva; kelmeä uusikuu peilaili tyvenessä vedessä,\nja maantiellä näkyi tomupilvi ynnä kahden-istuttavat vaunut. Siellä\nrovastin vanhukset tulivat kotiin Köpenhaminamatkaltaan.\n\n\n\n\nAnna.\n\n\nI.\n\nOli kylmä ja ankara marraskuun ilta; jää ja lumi olivat jo talven\ntuloa ilmoittaneet; suuret, vaaleanharmaat pilvet käsittivät toisiaan\ntaivaalla, ja kuu sai vain poikkeustapauksissa luvan silmänräpäyksen\nsilmäillä valkeita kenttiä.\n\nTuuli vinkui ja vonkui poppelikäytävässä, joka johti everstin kaunaisen\nmaataloon; se pyöritti keltaisia lehtiä korkealla ilmassa, ja\nvieniläisvaunujen eteen hevosia valjastavan miehen päästä se puhalsi\nhatun. Valo työhuoneen akkunoista levisi ulos lumelle; tuo näytti niin\nhauskalta, niin viehättävältä, ja sisällä myöskin oli hauskaa; siellä\noli rikasta ja aistillista, valoista ja lämpöistä, tyytyväisiä kasvoja\nja hyvä mieli.\n\nEversti käveli vakavin, tyvenin askelin edestakaisin lattialla. Hän\noli lähes kuudenkymmenen vuoden vanha mies, jotenkin laiha, varteva\nja hoikka, harmahtavin hapsin, jaloin, säännöllisin kasvoin ja\njokseenkin käskevin katsein. Se oli oikein hallitsijan katse; näki\nheti, ett'ei hän kärsinyt vastarintaa, tahi oikeammin, ett'ei hän\ntietänyt siitä ollenkaan. Samalla taipumattomalla tahdon voimalla hän\nhallitsi itseään ja muita ja piti yhtä tunnollisesti sekä lupauksen\nettä uhkauksen. Päätöksissään hän ei milloinkaan järkähtänyt, kun hän\npäätti vasta sitte, kun hän oli kysynyt itseltään, mikä oli oikeimmin,\neikä sitä, mikä mieluisinta oli. Hänen mieleensä ei johtunut, että\nhänkin saattaisi erehtyä; hän uskoi täydellisesti ja lujasti omaan\nymmärrykseensä ja oikeudentuntoonsa. Muuten hän oli hellä ja hyvä\nperheenisä, ja lempeästipä hän silmäili puolisoaan, joka kakluunin\nedessä puoliksi matkapuvussa seisoi, sekä nuoria tyttäriään, joista\ntoinen lakkasi kirjettä ja toinen katsoi ulos akkunasta, pitäen pientä\nnupinaa ilman tähden.\n\nEverstinnalla oli oikein rakastettava, rehellinen kasvonmuoto,\njohon hänen hellä, uskollinen, lemmekäs sielunsa uskollisesti\nkuvastui. Vaikk'ei hän välittömästi vaikuttanut mieheensä, niin hänen\nläsnäolollansa oli toki, kumpaisenkaan siitä tietämättä, pehmittävä\nja huojentava vaikutus. Hän oli juuri se vaimo, joka everstille oli\nsopiva. Miten oivallisesti hän osasi pienet mielipahat poistaa, pienet\nvastukset tasoittaa ja taloudelliset asiat järjestää ilman miehensä\nhuomaamatta ja omisti mielellään ja alttiisti kaikki miehensä tuumat\nja aatteet. Mutta entä mies, omistiko hän vaimonsa mielipiteet? Sitä\nhän ei ajatellut; vaimon suun ympärillä asuva, vieno mielenmaltin\nilmaus jäi häneltä huomaamatta; vaimo eli omaa, yksinäistä, sisällistä\nelämäänsä, murehti, toivoi, taisteli ja kasvoi kestäväisyydessä ja\nuskossa.\n\nVanhempi nuorista tytöistä saattoi olla noin kahdeksantoista\nvuotinen; hän oli varteva, solakka ja hyvin kaunis. Vaikk'ei hän\nkasvonpiirteiltään rahtuakaan isänsä näköinen ollut, niin hänen\nmuodossaan ja olennossaan oli kuitenkin jotakin, joka muistutti isästä;\nhänkin piti päänsä pystyssä, ja vieraat henkilöt sanoivat usein, että\nhän oli ylpeä, oikeinapa uhkamielinenkin. Sellainen hän olikin, vaan\nhän oli samassa lämminsydäminen, innokas, ylevämielinen tyttö. Nuorempi\noli hento, kultakiharainen olento sinisin silmin, jotka tuikkivat\nkuni kaksi tähteä, kirkas, läpihohtava ruusu kummassakin poskessa,\nihana ruusu, jota perhelääkäri kuitenkin tarkasti totisena ja äiti\naavistavalla pelolla.\n\n\"Tuntuu niin omituiselta\", sanoi everstinna, katsoen kelloaan,\n\"matkustaa yksin pois; tämä on ensi kerta, kun lapset jätän, ja minä\nsoisin, että rakkaan ystävättäreni hopeahäät olisivat ohitse, ja\nminä taas olisin onnellisesti ja hyvin kotona. Olenpa todella oikein\nraskaalla mielellä... niin, naura sinä, Anna, mutta se on tosi asia,\nlapsi.\"\n\n\"Meidänkö tähtemme sinä pelkäät, äiti kulta? Mitähän pahaa meille\nsaattaisi tapahtua, kun isä kotona on?\" Ja nuori tyttö loi tummat,\nsäihkyvät silmänsä isään, ääretöntä rakkautta ja kunnioitusta\nilmaisevalla katseella.\n\n\"Jumalan avulla ei mitään pahaa tapahdu\", vastasi everstinna, keveästi\nhuoahtain. \"Pikku Klaarani täytyy olla varsin varovaisena, karttaa\nilmanvetoa ja pukeutua hyvin, kun hän ulos menee. Anna minulle nyt\nkirje! Tunnustele, Hugo, kuinka paksu se on; kuinka iloiseksi rakas,\nrakas poika tulee, kun hän sen saa! Jos se vain ennättäisi jouluksi\nperille! -- Nyt, nyt on valjastettu; sinä jäät sisälle, Klaara.\nHyvästi, hyvästi!\"\n\nEversti varusti vaimoaan huolellisesti; pieni Klaara seisoi punaisten\nakkunaverhoin takana ja nyökkäsi alas äidille; Anna suuteli häntä\nhymyillen ja pyysi häntä kaikin mokomin hyvällä mielellä olemaan --\nolihan se vain kolme päivää. Kolme päivää! Sitte vaunut vierivät pois,\njättäen syvät, mustat jäljet pehmeään lumeen. Isä ja tytär katsoivat\nsilmänräpäyksen niiden jälkeen, vaan sietämätön tuuli ajoi heidät pian\nsisälle.\n\n\"Minulla on vähän kirjoittamista tänä iltana\", sanoi eversti, pari\nkertaa yli lattian käytyään, \"enkä tahdo tulla häirityksi; pankaa\nkupillinen kylmää teetä ja pari leivän viipaletta ruokasaliin minua\nvarten. Hyvää yötä, ystäväni, katsokaa nyt, ett'en minä missään\ntapauksessa tule häirityksi.\"\n\nHän suuteli heitä hellästi otsalle, ja Anna toisti vakuuttaen: \"ei\nmissään tapauksessa.\"\n\n\"Kas, Klaara, kuinka iloisesti kakluunissa palaa! Eikö täällä toki ole\nhyvin hupaista? Kun lisäksi ulkona myrskyää ja vinkuu, niin katon alla\ntuntuu mieli kahta vertaa paremmalle.\"\n\n\"Monta on kuitenkin ulkona ilman, ett'ei ole lämpöisiä vaatteita yllä\neikä ystävällistä kotia näköpiirissä, usko se, Anna.\"\n\n\"Luonnollisesti; mutta eihän toki ole mikään synti olla iloinen ja\ntyytyväinen siitä, että oma olo on niin hyvä, kuin se on.\"\n\n\"Oi, ei; ei suinkaan! Älä vihastu, Anna; minä en voi mitään\ntuollaisille mietteille, ne tulevat ihan itsestään. Lassi raukka,\ntänään hän on saapunut kotiin äitinsä luokse Jyllantiin!\"\n\n\"Se on jonkunlaista kivulloista sääliväisyyttä, jonka kanssa minä en\nsaata samaa mieltä olla\", vastasi Anna kiivaanlaisesti; \"on ikäänkuin\nisä olisi tehnyt synnin, kun hän uskottoman palvelijan pois ajoi.\"\n\n\"Mutta hän katui käytöstään.\"\n\n\"Katui! Minä en suuresti luota siihen katumukseen joka syntyy vasta\nrikoksen keksimisen jälkeen. Liiallinen anteeksi suominen vaikuttaa\nsitä paitsi tapainturmelusta muissa palkollisissa. Isän kävi sääliksi\nLassia, sen havaitsin selvästi, mutta hänellä oli toki luonteenlujuutta\ntarpeeksi tekemään oikein.\"\n\n\"Mutta onko sydämen kehoitusten vastustaminen oikein? Toisinaan tulen\noikein tuskalliseksi, ajatellessani, että joskus suututtaisin isän\nja näkisin hänen järkähtämättömästä poiskäskevän katseensa minuun\nkiintyneenä. Jumalan kiitos, hänelle, meille kaikille ei Herra ole\nniin kova. Nyt vihastut taas, Anna, eikä minun kenties pitäisi noin\npuhuakkaan; mutta minä rakastan häntä niin suuresti ja sinuakin samoin,\nja se vaivaa minua, että sinä näet hyveitä hänen virheissään. Vaan se\noli totta, minulla on jotakin tunnollani.\"\n\n\"Mitä se olisi?\"\n\n\"Sinä tiedät, että minä olin viimeinen, joka Kustaalle kirjoitin, ja\nkun kaikki kirjeet koteloon panin, niin luin isän kirjeestä muutamia\nrivejä, jotka minua suuresti kummastuttivat. Älä käsitä minua väärin',\noli siinä, ikäänkuin mielisin esteitä tiellesi asettaa; minä toivon\nvain, että jättäisit rakkauden-ilmoituksesi siksi, kunnes takaisin\ntulet; minä toivon sitä yhtä paljon hänen kuin sinun tähtesi! Aivan\nsiten oli siinä, minä luin sen kahdesti. Minun ei kenties olisi\ntullut sitä lukea, vaan minä satuin äkkiarvaamatta sen tekemään, eikä\nkirjeissä tavallisesti mitään salaisuuksia ole. Ken se lienee, jota\nKustaa rakastaa? Ajatteleppa, että hän on sen niin hiljaisuudessa\npitänyt, ett'emme me ole sitä vähintäkään aavistaneet! Kun vain\nsaattaisin käsittää, ken se lienee! Näyttää melkein siltä, kuin jos se\nolisi alhaisempaa säätyä.\"\n\n\"Oh ei, ei suinkaan, miksikä niin?\" keskeytti Anna, vastenmielisyydestä\npunastuen; \"Kustaa ei saata halpaan ja sivistymättömään mieltyä.\nSitä paitsi, Klaara, on väärin kertoa minulle sitä, joka selvällä\ntarkoituksella on meiltä salassa pidetty. Kenties oli niillä sanoilla\njoku toinen tarkoitus? Minä tahdon mielelläni uskoa, että Kustaa jo...\nSe huolettaa ja surettaa minua, vaan kaikissa tapauksissa olen toki\nvakuutettu, ett'ei hän kelvotonta valinnut ole.\"\n\n\"Kenkään ei voi siitä olla varmempi kuin minä, mutta hänen,\nvalitsemansa saattaa kuitenkin...\"\n\n\"Säästä minua, Klaara kulta! Kaiken tuon osaan ulkoa. Saattaahan se\nolla yksinkertainen ja köyhä, vaan kuitenkin oivallinen ihminen.\nEpäilemättä, vaan siinä tapauksessa se ei kuitenkaan. Kustaalle\nsovi. Vähäpätöisissä oloissa sielu helposti tulee turhamieliseksi,\nsanottakoon mitä tahansa, ja se, joka alati puutetta tuntee, on altis\ntulemaan kateelliseksi ja itsekkääksi; tiettyä on, että se on anteeksi\nsuotava, minä en sitä tosin tuomitse, vaan se tekee ihmiset vähemmän\nrakastettaviksi.\"\n\n\"Sinulla on ihmeellinen kauhu köyhyyttä kohtaan, Anna.\"\n\n\"Ja sinulla merkillinen mieltymys siihen. Kun vain näet kurjuutta ja\nryysyjä, niin sydämesi heti kääntyy sinne, etkä ajattele, kuinka usein\nkurjuus on omalla vaikutuksella syntynyt. Kun istut köyhäinhuoneelaisen\nsairasvuoteen ääressä, niin silloin vasta oikealla tuulella olet. Autan\nminäkin halusta, vaan mieluisemmin etäältä ja pyytämättä. Mutta sinä\nnäytät oikein murheelliselta, Klaara kulta; jos olen sanonut jotakin,\njoka tekee mielesi karvaaksi, niin suo minulle anteeksi.\"\n\n\"Ainoastaan sinun tähtesi, Anna, on mieleni karvas, sangen karvas. En\nosaa lausua, mitä tunnen, luulen kuitenkin, että se on kärsimätöntä\nhalua siihen, että sinä tulisit paremmaksi, että itse tulisin\nparemmaksi. Joskus tuskin jaksan kärsiä sitä; mutta äiti sanoo, että\nminun tulee vain olla levollinen, niin kaikki tulee hyväksi; vaan minä\nsoisin -- sinä tietysti et minua käsitä -- olevani täältä tykkänään\npoissa, kunnes mullaksi muutun.\"\n\nAnna kiirehti nopeasti sisaren luo, silitteli hyväillen hänen kutriaan,\nsuuteli hänen poskeansa ja tarkasteli häntä hellästi ja levottomasti.\n\n\"Oi, rakas, siunattu lapsi kulta, sinä et saa tuollaisia ajatuksia\npitää; sinun tulee olla iloinen elämälle ja antaa arvo sille, että\nmeillä on kaikki hyvin. Nyt minä soitan sinulle vähän ja laulan pienen,\nhauskan laulun.\"\n\nKlaara kuunteli tarkkaavaisena kaunista, soinnukasta ja tuntehikasta\nääntä ja, ihaillen sekä iloiten tarkastellessaan sisarta, punastui\nhäveten sitä, että hän oli niin rohkeasti ja soimaten puhunut hänelle,\njota hän kuitenkin itseään etevämpänä piti.\n\n\"Hiljaa, Anna, varmaankin tulivat vaunut.\"\n\n\"Ken se lienee näin myöhään? Mitä nyt?\"\n\nViimeiset sanat tulivat lausutuiksi osaksi palvelijalle, osaksi\npienelle, turkkeihin kääritylle naiselle, joka heti palvelijan perästä\novesta sisälle tuli. Se oli sangen liikkuva ja ketterä pieni olento,\npunaverisin, mielinkielevin kasvonpiirtein ja terävin silmin, jotka\ntutkien kiitivät yli huoneen ja henkilöjen. Hän oli aivan innokas\npääsemään puheihin ja esitteli itse itsensä:\n\n\"Rouva Klemme, ennen Kristiana Spag. Vahinko, ett'ei everstinna ole\nkotona; te ette kenties milloinkaan ole Kristiana Spagista puhuttavan\nkuulleet.\"\n\n\"Olemme kyllä\", vastasi Klaara ystävällisesti, ojentaen pienelle\nrouvalle kätensä ja pyytäen häntä istumaan; \"tehän hoiditte\nminun vanhempieni taloutta useita vuosia ja tulitte sitte erään\nprokuraattorin kanssa naimisiin; minä tiedän kaikkityyni. Niin ikävää,\nettä äiti juuri matkusti pois.\"\n\n\"Niin, aivan ikävää! Minä olen ollut pari päivää lankoni luona, joka\nSuotaloa hallitsee; tiedättekö, missä Suotalo on -- vai ette tiedä?\nTänä yönä matkustan kyytivaunuissa Köpenhaminaan, sillä minun pitää\nhuomenaamulla aikaisin rautatielle päästä. Lankoni oli niin hyvä ja\nkyyditsi minut tänne omilla ajoneuvoillaan, kun hän kuuli, kuinka\nhartaasti minä teitä kaikkia halusin tavata. Kustaahan on meriupseeri,\nolen kuullut, ja te olette luonnollisesti Klaara. Kuinka äidinnäköinen\nte olette! Viimeksi, kun teidät näin, kannettiin teitä käsivarrella --\nniin, kuinka aika toki kuluu. Tuo on kai, luulen ma, Anna.\"\n\nKeltaisenruskeat silmät kiintyivät kummallisella katseella tuohon\nnuoreen tyttöön, kysyvällä, vakoilevalla katseella, joka Annaa\nsuututti ja haittasi. Anna jatkoi kuitenkin soittamistaan, antamatta\nhäiritä itseään, ja antoi sisaren puolestaan vastata. Rouva Klemme\nalkoi nyt riisua turkkejaan, laski pois kissannahkaisen käsipuuhkan\nja samallaisen turkinkauluksen sekä näytti ikäänkuin odottavan, että\nhänelle tarjottaisiin jotakin-virvoketta.\n\n\"Ei mitään vaivaa minun tähteni\", hän sanoi samassa, \"kaikella muotoa,\nei mitään vaivaa minun tähteni!\"\n\n\"Ainoastaan pieni kuppi teetä\", väitti hyvänsuopa Klaara, \"se on\nsilmänräpäyksessä valmis; niin kauan saattavat kyllä vaunut odottaa.\"\n\nJa hän riensi keveästi huoneesta, katattaakseen teepöytää. Pieni Klaara\nrukka!\n\nAnna jatkoi soittamistaan; rouva Klemme nousi ja lähestyi häntä.\n\n\"Te soitatte erinomaisen hyvin\", hän sanoi puoleksi tuttavallisella\näänellä; \"harvoin niin suuria luonnonlahjoja saa kuulla.\"\n\n\"Pyydän anteeksi!\" vastasi Anna, nousten kiireesti ja sulkien pianon.\nRouva Klemme käsitti heti tuossa anteeksipyynnössä olevan loukkauksen.\nNuori tyttö ei siis ollut soittanut häntä huvittaakseen, vaan\npäinvastoin unohtanut hänen läsnäolonsa. Sama kummallinen katse tuli\ntaas noihin keltaisen ruskeihin silmiin. Anna kohtasi sitä alussa\npöyhkeällä ja kylmällä välinpitämättömyydellä, vaan kun se yhä jatkui,\nja rouva Klemme lisäsi sen merkitystä vienolla päänpudistuksella\nja hiljaisella: \"hohhoh! jaa!\" niin hän katsoi vihdoin sopivaksi\nkärsimättömällä äänellä huomauttaa:\n\n\"Te katsotte minua niin kiinteästi!\"\n\n\"Teinkö niin? Saattoi olla. Minua oikein ilahduttaa, että teillä on\nniin hyvä olo, sillä hyvä olohan teillä on -- eikö totta?\"\n\nHänen huulillaan, tätä sanoessaan, oli puoleksi ilkullinen, puoleksi\nsäälivä hymyily. Anna tunsi selittämättömän väristyksen ja omituisen\nhalun juosta tiehensä, vaan hän voitti sen heti. Mitä tarvitsi hänen\nvälittää tuollaisesta, jokapäiväisestä pikku rouvasta, sitä vähemmän\npeljätä moista!\n\n\"Minulla on täydelleen hyvä olo\", hän vastasi ja katsoi suoraan rouva\nKlemmen puoleksi kartteleviin silmiin. \"Mutta teillä varmaankin on\njotain sydämellänne; sanokaa se yhtä hyvin suoraan.\"\n\n\"En itse tähteni, Jumala varjelkoon, vaan elämässä on vastakohtia,\njotka tunnollista ihmistä tuskallisesti liikuttavat. Minä puolittain\ntoivoin, että te antaisitte minulle jotakin toimitettavaksi; teillä on\ntietysti runsaasti säästörahoja, ja Jumala tietää, että pieni apu olisi\nenemmän kuin hyvään tarpeesen; vaan se on seikka, joka luonnollisesti\nei minua koske.\"\n\n\"Puhukaa selvemmin, minä en käsitä ainoatakaan sanaa.\"\n\n\"Minun on aivan vastahakoista murehduttaa teitä, rakas tyttöni, vaan\ntoiselta puolen katson olevani velvollinen puhumaan. Toinen onnettomuus\non toisen perään seurannut; ensinnä hän taittoi jalkansa, ja kun se oli\njotakuinkin parantunut, jotta hän saattoi kainalosauvalla käydä, niin\nkaatui tuo kurja rahjus ja taittoi käsivartensa, Kehnotkin tyynynsä\nhänen on sairasvuoteestaan täytynyt myödä, ja lääkäri on luonnollisesti\nmaksamatta. Hän, poloinen, ei surmikseen menisi köyhäinhuoneesen; mutta\nisäntä ei kauemmmin häntä maksutta pidä, joka on luonnollista, ja sinne\nhän siis kuitenkin joutuu, jos ei tauti hänestä ennemmin loppua tee.\nYmmärtänettehän nyt, että minä sain monta ajatusta päähäni, kun näin\nteidät noin hienona ja iloisena, tietäissäni että hän poloinen makaa\nilman hoivaa ja hoitoa hädässä ja kurjuudessa.\"\n\n\"Mutta, suuri, laupeas Jumala, kenestä te puhutte? Mitä koskee tuon\nolennon tila enemmän minuun kuin muihin?\"\n\nRouva Klemme tuijotti kauhistuneena noita kelmeitä, tuskaisia kasvoja;\nhän katui nähtävästi, mitä oli sanonut, ja änkytti:\n\n\"Kukaties te ette tiedä siitä ollenkaan? Mitä olenkaan tehnyt! Minä\nluulin teidän sen tienneen!\"\n\n\"Minkä?\" kysyi nuori tyttö kiivaasti. \"Sanokaa, mikä se on, jota en\ntiedä!\"\n\n\"Ei mitään, olkaa levossa, se oli erehdys, minä vakuutan sen.\"\n\nMutta nuori tyttö oli jo kuullut liian palion; hän astui aivan lähelle\nrouva Klemmeä ja käski hänen puhua.\n\n\"Jos olen everstin mieltä vastaan tehnyt, niin se ei ole ehdointahdoin\ntapahtunut. Taivas on todistajani, ett'en luullut sitä salaisuudeksi,\ntahi että ainakin kaikissa tapauksissa olitte saanut sen tietää ripille\npäästessänne, ja tahdoin siis toimittaa vähän apua isä raukallenne,\njoka...\"\n\n\"Se ei ole totta\", keskeytti hänet Anna, \"te valehtelette, minä en usko\nteitä! Tulkaa heti isän luokse, minun oman, rakastetun isäni luokse,\nhän on sanova teille, että te valehtelette!\"\n\nEversti nosti päänsä kummastuneena ja harmistuneena, kun ovi\naukaistiin; mutta harmi siitä, että hän häirityksi tuli, haihtui\nsilmänräpäyksessä, kun hän näki Annan astuvan sisälle kalmankalpeana,\npientä, vastahakoista rouva Klemmeä käsiranteesta kiinni pitäen ja\ntaluttaen isän luokse, juurikuin rikollista, joka on tuomittava.\n\n\"Hän väittää, ett'en minä ole sinua tyttäresi, vaan tiedänhän minä,\nettä se on valhe! Sano hänelle, että se on valhe!\"\n\nEversti katsoi nuorta tyttöä hellästi ja säälivästi; sitte hän tarttui\nhänen käteensä ja veti hänet luoksensa, ikäänkuin tahtoen suojella\nhäntä koko maailmaa vastaan.\n\n\"Sinulla on samanlainen sija sydämessäni kuin Kustaalla ja Klaaralla,\nsen vannon Jumalan kautta!\"\n\nSitte hän lausui vihaisella äänellä rouva Klemmeen päin kääntyneenä:\n\n\"Ken olette te, joka tulette tänne pahaa vaikuttamaan? Enköhän ole\nnoita kasvoja ennenkin nähnyt?\"\n\n\"Monta kertaa, herra eversti; minä olen entinen Kristiana Spag ja\nolen palvellut teitä teidän mielihyväksenne, sen tiedän. Milloinkaan\nelämässäni en ole mitään pahaa vaikuttaa tahtonut, ja tulin aivan\nviattomasti tämän tehneeksi; minä luulin...\"\n\n\"Oi, isäni, mikset sano hänelle, että se on valhe?\"\n\nAnna katsoi rukoillen everstiä, tuskasta vavisten, epätietoisena, mitä\nhänen tuli luulla. Tuo totinen mies oli syvästi liikutettuna ja puhui\nlempeällä, rauhoittavalla äänellä:\n\n\"Oma, järkevä tyttöni, minun ylpeyteni ja iloni, pitäähän sinun\nolla levollinen ja malttavainen, eikö totta? Kaikki on kuin ennen,\nrakastammehan sinua aivan kuin omaa lastamme.\"\n\n\"Mutta en ole teidän oma lapsenne?\"\n\n\"Et, vaan olet sen heti unohtava, samoin kuin me, sinun vanhempasi, sen\nunohtaneet olemme.\"\n\nAnna seisoi hetkisen kuni rampaantuneena, sitte hän veti kätensä\nluoksensa ja astui pari askelta takaisin.\n\n\"Unohtava! En milloinkaan, milloinkaan! Kun veren siteillä olen\nköyhään, sairaasen, hyljättyyn vanhaan mieheen kiinnitettynä, niin\npaikkani on hänen luonansa. Kuinka saatatte puolustaa\", hän lisäsi\nmelkein uhaten, \"että olette kasvattaneet minut rikkaudessa ja\nyltäkylläisyydessä, lihallisen isäni kärsiessä nälkää! Kuinka saatatte\npuolustaa, että olette minulta hänen olemassa olonsakin salanneet ja\nvarastaneet sen rakkauden, joka oikeastaan hänelle tulee!\"\n\nEversti rypisti harmissaan kulmakarvojaan, noita odottamattomia\nsoimauksia kuullessansa, mutta hän hillitsi kuitenkin mielensä, ja\nhänen äänensä oli vielä yhä sääliväinen, kun hän sanoi:\n\n\"Sinä et tiedä, mitä sanot, Anna, enkä siis tahdo sinua siitä syyttää;\nisku tuli niin äkisti, että se on sinun päättämiskykysi soaissut. Isäsi\npiti sitä hyvänä tekona, että sinut otimme; suurimmalla alttiudella\nhän luopui kaikesta oikeudestansa sinuun. Hän oli muurari ja asui\npienessä kylässä lähellä sitä kaupunkia, jossa me oleskelimme. Eräänä\npäivänä syttyi tulipalo kylässä, ja hän menetti tupansa sekä huonot\nhuonekalunsa; minä olin juuri saapuvilla ja pelastin hänen vaimonsa,\njoka nyt on kuollut, sekä kaksi pientä tyttöä tulesta. Toisen niistä\nkahdesta pienestä tytöstä otin polvelleni ja annoin hänen kelloni\nkanssa leikkiä; hän laski pienoset käsivartensa kaulani ympärille ja\nitki, kun minä tahdoin mennä. Minä kysyin silloin, saisinko hänet\npitää, ja kun he kiittivät ja siunasivat minua tarjouksestani, niin\nkannoin sinut viittani alla kotiin; sinä nukuit pian, pienonen pääsi\nlepäsi turvaisesti rinnallani. -- Anna, kuuletko minua?\"\n\n\"Minä en jaksa, minä ajattelen yhä kainalosauvalla kulkevaa vanhaa\nmiestä, joka kaatui ja mursi käsivartensa; minä näen hänet -- oi, niin\nselvästi -- yksinäisellä sairasvuoteella, peljäten tulevansa kadulle\nheitetyksi, rukoillen kuolemaa tulemaan häntä pelastamaan. Minun täytyy\nsinne mennä! Seisovathan vaunut ulkona; ettekö te sanonut matkustavanne\nheti? Minun täytyy tulla muassa; jos ehtisin liian myöhään, niin en\nmilloinkaan elämässäni antaisi anteeksi niille, jotka ovat minun\nhänestä erossa pitäneet.\"\n\nEversti katsoi häntä hämmästyneenä; oliko mahdollista, että hän uskalsi\nnoin hänelle puhua?\n\n\"Onko anteeksi anto ainoa, mitä saatamme sinulta, Anna, odottaa?\nMieletön lapsi, ole varoillasi, älä lausu sanoja, jotka saattavat\nikuisen juovan välillemme saattaa. Aivan luonnollista muuten on\",\nhän jatkoi lauhkeammin, \"että sinä tahdot mieluisesti häntä auttaa,\nja hän on tuleva autetuksi, anna se seikka levollisesti vain minun\nhaltuuni. Vaan itse et sinne saa matkustaa; minä tunnen ne olosuhteet\n-- se ei saa tapahtua!\"\n\n\"Sen täytyy tapahtua! Ei hän ainoastaan rahoja tarvitse, vaan minun\nhoitoani ja rakkauttani, ja minun on tarvis hänelle sitä antaa. Mikä\nminut siitä estäisi?\"\n\n\"Minun järkähtämätön kieltoni!\"\n\nSilmänräpäyksen vaitiolo seurasi, silmänräpäyksen kuolonhiljaisuus. He\nkatsoivat toisiaan. Vielä olisi kaikki saattanut hyväksi tulla; mutta\näiti, jonka rukoileva katse kenties olisi voinut ankaran miehen vielä\ntaipuvaisemmaksi saattaa, ja jonka lempeä kädenpuristus olisi ehkä\nsaattanut sanat Annan huulilla hillitä, -- oli poissa.\n\n\"Se on tunnoton kielto, enkä minä huoli siitä; sinulla ei ole mitään\noikeutta minuun; minä matkustan kuitenkin!\"\n\n\"Aivan totta puhut; minulla ei ole etäisintäkään oikeutta sinuun;\nmutta jos matkustat, niin olet ikipäiviksi -- muista se, ikipäiviksi!\n-- vieras minulle, kaikille tässä perheessä. Vielä on sinulla vapaus\nvalita, onneton lapsi; ajattele oikein!\"\n\nEversti kurotti kätensä varoittaen häntä kohden, vaan hän ei pitänyt\nsiitä lukua.\n\n\"Etkö sinä tosiaankaan halveksisi minua, jos tässä arvelemaan\nrupeaisin? Ja minä kun luulin sinut jaloksi, ylevämieliseksi mieheksi!\"\n\nEversti kiinnitti häneen levollisen, ylpeän katseen, joka lausui, että\nrajan ylitse oli menty ja side heidän väliltään katkennut. Annalla\noli vapaus, vaan kuitenkin hän viipyi; hänen rohkeutensa oli äkkiä\nrauennut. Eikö eversti mitään enää sanoisi? Ei jäähyväisiä, ei edes\nnuhdetta, ei sanaakaan?\n\n\"Anna, missä olet?\" kuului samassa Klaaran ääni; \"suuri Jumala, kuinka\nsinä olet kalpea ja kylmä, ja isä... oi, isä! mitä on tapahtunut?\"\n\nIsä ei vastannut, vaan osoitti ainoastaan ovelle, ja niin suuri oli\ntotutetun kuuliaisuuden mahti, että Klaara ollenkaan vastaansanomatta\nmeni ulos, vieden muassaan melkein tahdottoman Annan.\n\n\"Te jäätte, rouva Klemme\", sanoi eversti matalalla, luonnottomalla\näänellä; \"minun täytyy teiltä pyytää erästä palvelusta.\"\n\nPieni rouva tuli esille kakluunin nurkasta, johon hän peljästyksissään\noli pakonsa ottanut, ja vakuutti innokkaasti, että jos hän olisi\naavistanut varomattomista sanoistaan jotakin sellaista seuraukseksi\ntulevan, niin hän ennemmin olisi kielensä poikki purrut kuin niitä,\nlausunut.\n\n\"Kylläksi siitä, hyvä rouvani; te ette tietysti pahassa aikomuksessa\nniin menetellyt. Minä nyt vain pyydän teidän vastaanottamaan rahasumman\nja hyväntahtoisesti käyttämään sen tuon nuoren tytön hyväksi, jonka\nminä nyt asetan teidän suojelukseenne. Meidän välimme on kokonaan\nmurtunut, ja rahan täytyy tulla teidän nimessänne, sillä minulta hän\nei varmaan mitään vastaanottaisi. Se kasvatus, jonka hän on saanut, ei\nole tehnyt häntä soveliaaksi heti itsestänsä huolta pitämään, ja se on\nniinmuodoin vain yksinkertainen velvollisuus, jonka täten täytän.\"\n\n\"Te voitte luottaa minuun lumi kultaan, herra eversti. Kuusi\nviidenkymmenen ja yksi sadan riikintaalerin seteli. Suuri kiitos hänen\npuolestaan! Hyvästi!\"\n\nMolemmat tytöt olivat kahden työhuoneessa. Lyhyin, melkein sydämettömin\nlausein oli Anna kertonut kaikki hänen vieressään olevalle, vapisevalle\npikku olennolle. Oikeastansa ei hän itsekään oikein käsittänyt, mitä\ntapahtunut oli, eikä tällä hetkellä eron katkeruutta tuntenut; koko\nhänen halunsa ja ikävöimisensä oli vain sairaan, hänen mielestään\nniin julmasti väärin kohdellun isän luokse. Hän näki ajatuksissaan\nisän kuihtuneena kurottavan käsiään häntä kohden, häneltä apua anoen,\nja tuo kuihtunut muoto oli, hänen sitä aprikoimatta, sekaannuttavasi\nyhdennäköinen ennen niin korkeasti rakastetun kasvatus-isänsä muodon\nkanssa.\n\n\"Niin, kuinka nyt on käyvä, neiti kulta?\" kysyi rouva Klemme, lyhyellä,\nnyyhkyttävällä äänellä, jonka piti merkitä sääliä. \"Minä olen kyllä\nteidät haltuuni ottava, Jumala tietää, että sen olen tekevä.\"\n\n\"Minun on mahdoton sitä uskoa!\" huudahti toivottomana Klaara. \"Katso\nminua, Anna! Ei, älä katso tuolla kylmällä katseella, ikäänkuin et\nnäkisi minua, vaan vanhalla lemmekkäällä katseellasi! Sisareni, oma\nsisareni sinä olet, vaikka koko maailma sanoisi, ett'et ole. Minä en\nsuinkaan tuomitse sinua siitä, että tuon vanhan, sairaan miehen luo\nmatkustat; mutta etkö sanonut mitään häijyä isälle? Minä en milloinkaan\nole hänen kasvojaan sellaisina nähnyt. En toki tahdo sinua peljättää;\nHerra on kyllä kerran armossaan meihin katsova, sen uskon lujasti. Älä\nmilloinkaan herkeä toivomasta, ja jos viipyy kauan, ennenkun äiti ja\nminä saatamme jotakin sinun hyväksesi tehdä, niin älä luule, että sinun\nunohtaneet olemme, vaan ajattele, että ikävämme joka päivä kasvaa ja\nvihdoin tulee niin väkeväksi, että se kaikki esteet voittaa. Hyvästi,\nAnna, rakas, rakastettu Anna! Jos sinä, raukka, jaksaisit edes itkeä!\"\n\n\"Ilmanveto koskee sinuun, sinä et kestä tässä tuulessa; (kuinka\nkummallisen tunnottomalta Annan ääni kuului!) muista äitiäsi, jää\nsisään ja ole järkevä!\"\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä hän istui rouva Klemmen vieressä\npienissä, avonaisissa vaunuissa. Hän tuskin tiesi, miten se oli\ntapahtunut, ja hän oli itse mielestään kuni unessa-kävijä.\n\n\"Saanko ajaa nyt?\" kysyi kuski; sitte hän kehoittaen maiskutti\nkielellään, mäjähytti piiskalla, ja niin sitä mentiin levollista,\ntasaista juoksua pois kodista, onnellisesta lapsuuden kodista. Tien\nkäänteessä tuli suuren pilven takaa kuu näkyviin, ja hän näki vielä\nkerran tuon kaunihin paikan; niin ystävällisesti loisti valo pienestä\nlukukamarista; selvästi saattoi siellä tumman haamun erottaa. Anna\npainoi lujasti kättä otsaansa vastaan; hän ei tahtonut ajatella, ei\nkatsoa taaksensa, -- ei, eteenpäin uutten surujen ja velvollisuuksien\nluo!\n\n\nII.\n\nMiten hitaasti matka kului! Hän halusi astua vaunuista ja mennä\njalkaisin. Hänen mielestään oli koko ijankaikkisuus kulunut, ennenkun\nhe ennättivät Suotaloon, ja kello oli kuitenkin vain 11. Heillä oli\nkyllä aikaa, sanoi rouva Klemme, ja kookas, raskas, lystikäs lanko,\njoka tuli vaunujen luo, vakuutti, että jotakin virvoketta täytyi ottaa,\nennenkun he eteenpäin lähtisivät ajamaan.\n\n\"Mitä, täällä on yksi lisäksi!\" huudahti hän kummastuneena, vaan\nlisäsi heti hymyillen ja käsiänsä hykertäen: \"No noh, ompa punssia ja\nleivoksia tarpeeksi tuollaisen pienen neidin varalle myöskin, luulen\nma.\"\n\nAnna pyysi kuitenki saada jäädä vaunuihin, ja tuon vierasvaraisen\nmiehen yritys häntä, siitä huolimatta, nostaa alas, evättiin\njäykkyydellä, joka saattoi hänet aivan hämmennyksiin.\n\nTämä oli nuoresta tytöstä kuin uni. Hän saattoi vaunuista nähdä\nsuoraan huoneesen, jossa iloiset lapset ja nuoriso katetun pöydän\nääressä istuivat ja söivät pähkinöitä ja omenia. Rouva Klemme seisoi\netupuolella, jutteli ja teki liikkeitä, ja Anna tajusi, että hänen\nhistoriaansa kerrottiin ja tehtiin niin huvittavaksi kuin mahdollista.\nMolemmat kahlekoirat haukkuivat herkeämättä ja näyttivät kiihottavan\ntoinen toistansa. Kuu tuli sillä välin näkyviin ja valaisi tuon matalan\nhuoneen ja oudot seudut. Mies levitti hevosen loimen hänen jaloillensa\nja käveli sitte edestakaisin hevosten vieressä sekä löi käsiänsä\nyhteen, pitääkseen itseänsä lämpimänä.\n\nOi, jos se olisi uni! Olihan hän ennenkin nähnyt hirvittäviä\nunia ja sitte herännyt aamulla rakkaassa makuukamarissa kotona,\npäivänpaisteessa ja ilossa -- herännyt sanomattoman ilon ja\nkiitollisuuden tunteilla! Vaan ei, tämä oli todellisuus; oi, jos\nhän vain saisi matkaan lähteä, lohdutuksella ja avulla isän luokse\nsaapua! Kuinkahan jaksoi isä tällä hetkellä? hän kysyi itseltään;\ntunkeutuikohan tämä tuima tuuli hänen kehnoon kamariinsa, olikohan\nhänen kipeä käsivartensa kylmänkankea, ikävöikö hän hellää hoitoa\nja sääliväisyyttä, ajatteliko hän häntä? Ja isän kuva -- kuinka\nperinpohjin todellisuudesta eroava, tuo kuva oli! -- seisoi\npiinallisesti hänen sielunsa edessä.\n\nVihdoinkin avattiin ovi, vaan tulija ei ollut rouva Klemme -- hän istui\nvahvassa rauhassa, syöden ja juoden paljon puheensa päälle --; se oli\ntuo kunnon lanko, joka toi lasin punssia ja kukkurapään lautasellisen\nleivoksia.\n\n\"Juokaa tämä, neiti kulta\", hän sanoi sydämellisesti, \"niin\nherttaiseni, tehkää se; me emme saata vastata siitä, että annamme\nteidät kuolijaaksi paleltua. Te tarvitsette tosiaankin vähän voimia,\nluulen ma.\"\n\nNiin, hän oli oikeassa; Anna lipaisi lämmintä juomaa ja koetti vähän\nsyödä.\n\n\"Mutta jos me ehdimme liian myöhään! Kyytivaunut ovat varmaan\nlähteneet, ennenkuin kaupunkiin kerkiämme.\"\n\n\"Ei tosiaankaan, olkaa huoleti siitä; nyt Kristianakin hankkii\nmatkalle, näen mä. Sananen, ennenkun hän tulee. Te olette hyvä tyttö,\nja minun tulee teitä surku; mitä olette tuumaillut ottaa toimeksenne\nhäntä ja itseänne elättääksenne? Haluatteko lukea lasten kanssa?\"\n\nHän ei ollut mitään tuumaillut, vaan vastasi, että hän halusi sitä\nmielellään -- hän halusi tehdä mitä hyvänsä.\n\n\"Mutta heti alussa\", jatkoi tuo rehellinen tilanomistaja, aivan hänen\nkorvansa likellä puhuen, \"tulee kenties pieni pula rahasta; älkää\nkääntykö Kristianan miehen puoleen, jos sitä saatatte välttää, sillä\nhän on sellainen...\" Hän ei lopettanut ajatusta, vaan tuolla sanalla\n\"sellainen\" oli aivan sama merkitys, kuin jos hän olisi sanonut \"oikea\nkoronkiskuri.\" \"Tässä\", hän jatkoi, \"on seteli; ei mitään kiittämistä!\nMinä voin vannoa, että saan sen takaisin, ja sehän luonnollisesti on\ntoivottavinta. Itse alotin vähemmällä, niin, sen tein, ja kuitenkin\nolen tullut niin voipa mieheksi kuin olen. Olkoon tämä meidän kesken;\nsisareni saa kyllä siitä tietämätönnä olla. Kas, tuossapa hän tulee,\njoutukaa ja tallettakaa seteli, vaan tallettakaa se hyvin! Hyvästi,\nKristiana! Hyvästi, neitiseni! Onnea matkalle!\"\n\n\"Me ehdimme myöhään, me ehdimme tiettävästi myöhään!\"\n\nMutta he ehtivät liian aikaisin, ja heidän täytyi odottaa kolme\npitkää, kuolettavaa neljännestuntia kolkossa postitalon kamarissa.\nSumea marraskuun päivä alkoi juuri koittaa, kun kyytivaunut vierivät\nKöpenhaminaan pitkin sitä katua, jonka varrella everstinna nyt oli.\nAnna näki sen kauniin kulmatalon ja alaslasketun akkunaverhon siinä\nvierashuoneessa, jossa äiti varmaan levollisesti nukkui tahi kenties\njuuri heräsi, huulillaan rukous kotona olevain puolesta. Portin\nulkopuolella seisoi puutarhurin renki, jolla oli kaksi täyteläistä\nkoria ruukkukasveja; olihan määrä alkaa ilo ja hopeahäät.\n\nVihdoin viimeinkin he istuivat rautatievaunuissa, vaan ei nytkään hänen\nmielestään nopeasti menty; kuinka monta ja pitkää pysähdystä oli!\nRouva Klemme yritti keskustelua alkuun panna, vaan kun se ei ottanut\nonnistuakseen, niin hän yhtä tyytyväisenä vaipui omiin ajatuksiinsa,\nhypistellen suuhunsa leivoksia, joilla hänen käsisalkkunsa oli\ntäytettynä.\n\n\"Nytpä tyttöni saavat kieliä ja musiikkia kunnollisesti oppia\", hän\najatteli, \"ja me saamme talostamme hyyrätyksi portinviereisen, pienen,\njoutilaan huoneuksen, joka juuri sopii hänelle. Ne huonekalut, jotka\nKlemme otti köydenpunojalta, kun hän ei saattanut velkaansa suorittaa,\nmuutan minä sinne ja otan niiden hinnan luonnollisesti isän rahoista.\nTuo poloinen on lapsi sellaisissa seikoissa -- onni, että hän on näin\nhyviin käsiin joutunut.\"\n\nJa hän laski kerran, laski toisen, minkä arvoiset köydenpunojan\nhuonekalut olivat, sekä mitä ne uusina olivat maksaneet, ja mitä\nenemmän hän laski, sitä vähemmäksi hupeni Annalle jäävä osuus noista\nneljästä sadasta riikintaalerista.\n\nSorö'ssä he astuivat ulos vaunuista ja ajoivat sitte edemmäksi pienillä\ntalonpoikaisvaunuilla, jotka olivat rouva Klemmeä vastaan lähetetyt.\nYksi, kaksi, kolme tuntia -- sitte vihdoinkin oli matka loppunut, ja\nhe pysähtyivät prokuraattorin talon ulkopuolelle. Nuori tyttö hyppäsi\nreippaasti vaunuista; hän tahtoi mennä heti sinne, heti!\n\n\"Hyvänen aika, rakas lapsi, saattaisittehan hänet vaikka kuolettaa;\nhäntä täytyy luonnollisesti valmistaa. Sen teen minä; istukaa\nsiks'aikaa kakluunin ääreen. Ei mitään melua, lapsi! Teidän tulee olla\nsiivolla, kuuletteko!\"\n\nRouva Klemmen kiirehtiessä katua alas, istui Anna ja tuijotti tuleen,\nkoettaen koota sekavat ajatuksensa. Hän ei kuullut lasten leikkiä ja\ntelmettä, ei havainnut, että he puhuttelivat häntä, vieläpä häntä\nkoskettelivatkin. Vasta, kun prokuraattorin vaimo aukaisi oven, hän\nmalttoi mielensä ja oli heti valmis täyttämään kuiskaamalla lausuttua:\n\n\"Nyt saatte tulla.\"\n\n\"Minkä vaikutuksen se häneen teki?\" kysyi hän innokkaasti, kun he\nolivat menemässä. Rouva Klemme oli tykkänään omissa hupaisissa\nmietteissään, ja hänen täytyi koota ajatuksiansa, ennenkun hän vastasi:\n\n\"Se kävi paremmin kuin uskalsin toivoakkaan; ensin se raukka\nluonnollisesti tuli vähän liikutetuksi, mutta sitte hän rauhoittui.\nTässä on talo, niin, hänen asuntonsa ei ole juuri hupaisa, synti olisi\nniin sanoa; vaan me muutamme hänet jo tänä iltana toiseen asuntoon.\nMutta ettehän vain sairas liene?\"\n\n\"Oh, en, ei siitä vaaraa ole. Kiitoksia saattamastanne! Parasta on,\nettä menette nyt, minä haluan mieluimmin olla yksinäni, teidän täytyy\nvihdoinkin mennä.\"\n\nSe oli katkera pettymys uteliaalle rouvalle. Miten mielellään hän\nolisi todistanut ja selittänyt liikuttavan kohtauksen isän ja tyttären\nvälillä! Hän mukautui kuitenkin kohtaloonsa ja meni vastustelematta.\n\nPienessä, pimeässä etehisessä riippui vanha, rääsyinen röijy; suuri,\noljilla sisustettu puukenkäpari oli seinää vastaan asetettuna; näitä\nnähdessään Anna tunsi vanhaa, syntistä kammoaan hädän ja köyhyyden\nkeskuuteen joutumisesta, mutta se kesti vain lyhyen silmänräpäyksen;\nseuraavassa tuokiossa hän aukaisi oven ja polvistui isän sängyn ääreen.\nMielenliikutus tukehdutti hänen äänensä, ja hän oli melkein tajutonna.\nVanha mies sängyssä näytti paljoa enemmän ujolta kuin levottomalta\nja liikutetulta; oli ikäänkuin hän olisi tuntenut, että hänen tulisi\njotakin sanoa, että häneltä oikeudella saattoi vaatia jonkun hellän\nsanan, vaan ettei sydän tahtonut hänelle sanoja mieleen johdattaa, ja\nsentähden hän tyytyi hiljaiseen ähkämiseen ja valittamiseen, samassa\nkun hän laski luisen kätensä nuoren tytön alaspäin taivutelle päälle.\n\n\"Kurja isä parkani! Sinulla on niin paljon tuskia. Jos olisin sen ennen\naavistanut, niin olisin ennemmin tullut, mutta nyt en jätäkkään sinua\nmilloinkaan.\"\n\nAnna nosti päänsä ja katsoi ylös. Sairas makasi yhä hiljaa vaikeroiden,\nsuljetuin silmin. Tuo oli hipunut olento, jolla oli rohjomainen,\njokapäiväinen, karkeapiirteinen kasvonmuoto; mielen ilmaus osoitti\nomituisen sekoituksen tylsämielisyyttä, hyväntahtoisuutta ja\nkavaluutta. Anna hykähti takaisinpäin. Ei milloinkaan jättäisi! Mitä\nhän oli tehnyt? Tuon miehen tähden hän siis oli uhrannut kaikki, nyt\nvasta hän sen tunsi ja käsitti -- kaikki. Mutta se oli ainoastaan\nvelvollisuus, vastasi hän itselleen! Olihan tuo hänen isänsä, joka oli\naivan syytön niihin mielettömiin harhaluuloihin, joita hänellä isästään\noli ollut. Oi, jos vain hänen sydämensä tahtoisi hänen isänsä puolesta\npuhua!\n\nMutta se oli uppiniskainen sydän. Mitä olisikaan hän tahtonut antaa,\njos hän olisi saanut Klaaran hellän sääliväisyyden, anteeksi suovan\nsydämen, tosi kristillisen mielen!\n\nHän kurotti sairaalle haljenneen vesiruukun, joka oli akkunalla, ja\npiti hänen päätänsä ylhäällä hänen juodessaan; mutta se tapahtui\nvastahakoisesti, eikä hänen äänensä kuulunut samallaiselta kuin hänen\nensi kerran puhuessaan; se oli väkinäinen ja epävarma:\n\n\"Voitko kestää muuttamista, minun -- isä raukkani? Täällä sinulla on\nniin viheliäinen olo; sinä voit pikemmin parantua toisessa paikassa.\"\n\n\"Sairashuoneessako?\"\n\n\"Ei, vaan pienessä, hauskassa kodissa, jossa minä olen sinua hoitava.\"\n\n\"Jumala siunatkoon sinua\", vastasi sairas samallaisella äänellä ja\nsamalla tunnon ilmauksella kuin kotona se köyhä vaimo, -- jota hän ei\nmilloinkaan ollut saattanut kärsiä -- joka kunakin lauantaina sai kuusi\nkillinkiä Klaaralta.\n\nVaitiolo seurasi. Vanha Jussi -- se oli sairaan nimi -- makasi\nlevollisena ja hengitti säännöllisesti ja kuuluvasti. Anna luuli hänen\nnukkuvan, mikä oli Annalle todellinen huojennus. Niin ei kuitenkaan\nollut laita, vaan sairas katsoi mukavammaksi siten maata; valkeiden\nsilmäripsien alta hän katseli salaisesti ja tutkivasti nuorta tyttöä.\nTämä käännekohta hänen elämässään oli sattunut juuri silloin, kun\nolo synkimmältä näytti. Hän tuskin saattoi uskoa, että joku tahtoi\neteenpäin hänestä huolta pitää; tässä oli syytä kyllä kummastukseen,\nujouteen sekä iloon.\n\n\"Hyväluontoinen lapsi raukka!\" hän ajatteli; \"minun omatuntoni on\ntoki puhdas, enhän minä ole häntä pyytänyt tulemaan. Kun hän ei vain\nnäyttäisi noin kauhean hienolta! Omituista ajatella, mikä pieni\nmatelijainen hän kerran oli; minä tunnen enää vain nuo mustat silmät.\"\n\nHänen näitä tuumaillessaan, seisoi Anna aivan hiljaa keskellä huonetta.\nHän ei rohjennut itkeä tahi muulla lailla tunteitaan ilmaista. Pitkänä\nja toivottomana näkyi tulevaisuus hänen edessään, ja vielä eilen\noli se ollut hymyilevä ja valoisa. Oli aivan kuin huima vedenpyörre\nolisi tarttunut häneen ja heittänyt hänet autiolle rannalle, etäälle\nkaikesta, jota hän kunnioitti ja rakasti. Hänen omat lohduttavaiset\nsanansa edellisenä päivänä: \"Mitähän meille saattaisi tapahtua, kun isä\non kotona?\" kävivät kuin pistos hänen sydämensä läpitse. Kiihottuneessa\nmielessään hän oli ollut vallan varma, että hän oli oikein tehnyt; nyt\nsitä vastaan hän horjui. Eikö niiden äärettömän monien kiitollisuuden\nsyiden, joilla hän oli kotiin kiinnitetty olisi tullut hänet pidättää\nsiellä? Mutta isä oli ollut ylen kova. Ja kuitenkin, kuinka usein juuri\nhän oli isän lujuutta kiittänyt! Ja hän näki isän, vihastuneenakin\nniin jalon muodon edessään ja kuuli hänen varoittavan: \"onneton lapsi,\najattele oikein!\"\n\nHän koetti karkoittaa noita ajatuksia ja kiinnittää tarkkaavaisuutensa\nympärillä oleviin esineihin. Pienten, likaisten, vuotisen tomun\nja hämähäkin verkkojen pimentämäin ruutujen läpitse oli näköala\nlautapihaan päin rannalle; vesi näytti kylmältä ja sekoittuneelta;\npieni venhe ponnisteli päästäkseen maalle; hän tarkasteli sitä ja\nmuisti äkisti Kustaan. Mitä tuo rakas, uskollinen Kustaa on sanova,\nkuullessaan, ettei hän ollut hänen sisarensa? Tai tiesiköhän hän sen?\nNiin, hänen täytyi se tietää, olihan hän viisi vuotta häntä vanhempi.\nKuinka elävästi tuli samassa Kustaan hävästijättö hänen mieleensä,\nkuinka Kustaa oli ottanut Klaaran syliinsä, sitte puolittain leikillä\nkumartanut hänelle ja suudellut hänen molempia käsiään, sanoen: \"sinä\nolet suuri rouvasihminen, sinä, Anna!\"\n\nHän muisti myöskin erään ihanan kevätaamun, jolloin hän, Anna, oli\nkysynyt Kustaalta, heidän puutarhassa kävellessään, miks'ei Kustaa\nollut häntä kohtaan aivan samallainen kuin ennen, eikö hän häntä\nenää rakastanut, ja Kustaa vastasi katseella, jolla hänen selkeät,\nrehelliset silmänsä selvästi ilmaisivat, ettei kenkään ollut hänelle\nrakkaampi: \"jos vain saattaisit sydämeni tunteet lukea!\" Samassa muisti\nhän isän kirjeen Kustaalle, ja suloinen, hämille saattava ajatus ajoi\nveren hänen sydämeensä; mutta hän poisti tuon mietteen koko sielunsa\nvoimalla ja rukoili intoisesti:\n\n\"Suuri Jumala, varjele minun järkeni!\"\n\nAlkoi hämärtää, eikä ketään vielä tullut heitä noutamaan. Muurari\nnukkui nyt oikein rauhallisesti; nuori tyttö peitti hänen käsivartensa\nsaalillaan; ryysyinen, pieni peite ei ylettynyt tarpeeksi.\n\n\"Hohoi, vanha vekkuli!\" kuului samassa ovelta, ja reipas, nuori sepän\nsälli, tukka pystyssä, nokinen naama ja edessä nahkainen esiliina,\nastui sisälle. Se näytti sairaalle pientä pulloa ja jatkoi, Annaa\nnäkemättä:\n\n\"Kuinka käsivarren ja kuumeen laita on? Tässä on pisarainen, joka\nkelpaa teille. Noh, joko ukko on suostuva köyhäinhuoneesen lähtemään,\nvai vieläkö pitää vähäsen vastaan ponnistella? Niin\", hän lisäsi\nsydämmellisemmin, \"jos minä saattaisin jotakin siihen katsoen tehdä,\nniin te ette milloinkaan sinne joutuisi, mutta te saatte kernaasti\ntaskuni ylösalaisin kääntää, isävanhus, ja katsoa mitä niissä on. Kuka\nsiellä? Oi, pyydän anteeksi.\"\n\nOliko tuo nuorukainen Annan veli? Anna tunsi tuskin jaksavansa sitä\nkestää, ja kuitenkin, mikä oikeus hänellä oli ahkeraa työmiestä\nhalveksia?\n\n\"Teidän täytyy olla vähän hiljaa; minun... sairas nukkuu. Ken te\nolette?\"\n\nNuori seppä näytti siltä kuin hänellä olisi suurempi syy saman\nkysymyksen tekemiseen. Hän vastasi kuitenkin, puoleksi empien, säveästi:\n\n\"Niin, näetteko, minä en oikeastaan kuulu perheesen, vaan hänen\ntyttärensä Tiina on minun morsiameni. Minä en tunne teitä, neiti,\nvaan arvelen, että olette tullut auttamaan, ja sitte sanon vain, että\ntäällä, jos missään, apua tarvitaan.\"\n\nAnna katsoi häneen kääntymättä pois. Rehellisyys kuvastui noissa\nlikaisissa kasvoissa. Vähän hölmömäiseltä hän tosin näytti, vaan\nsamassa hyvän luontoiselta. Anna selitti muutamia sanoin aikeensa ynnä\nken hän oli. Poika parka seisoi kuin pilvistä pudonneena.\n\n\"No, mitähän Tiina on sanova! Mutta eikö ole oikein synti teidän itse\ntähtenne, rakas ne -- neitsyt\" (hän olisi mieluummin sanonut neiti,\nvaan katsoi kuitenkin neitsyt-nimen asianhaarain mukaan sopivammaksi);\n\"ettekö olisi saattanut häntä muulla tavalla auttaa? Tämä on liikaa,\nniin, todella liikaa.\"\n\nJa hänen muodostaan saattoi selvästi lukea: moinen mies ei ole sitä\nansainnut.\n\nHetkisen kuluttua tuli rouva Klemme. Hän oli ennen mainitussa pienessä\nhuoneuksessa kaikki järjestänyt ja oli innokas sekä hengästyksissään;\nnyt ei tarvittu muuta kuin kannattaa sairas sinne. Kaksi miestä ja\ntyynyillä varustetut paaret odottivat ulkopuolella. Sepän sälli herätti\nvanhuksen, nosti hänet voimakkaalla otteella sängystä sekä kantoi\nvarovasti ulos paarille. Tuo ei kuitenkaan voinut tuskaa saattamatta\ntapahtua, eikä muurari koettanutkaan hillitä oihkamisiaan.\n\n\"Te olette tehnyt minulle suuria palveluksia\"; sanoi Anna tyvenesti ja\nmääräkkäästi rouva Klemmelle; \"huomenna laskemme, mitä olen velkaa, ja\ntoivon voivani...\"\n\n\"Älkää ollenkaan siitä puhuko; sen saatatte pian minulle korvata, jos\ntahdotte vähän soittaa ja lukea minun lasteni ja muutamain muiden\nlasten kanssa, jotka siinä tapauksessa voivat tulla minun luokseni ja,\nluonnollisesti, maksaa minulle. Täällä sellaisesta ei suuresti makseta,\nsen saattanette käsittää; mutta siitä me kyllä aina sovimme. Minä\ntahdon teidät oikein säällisesti haltuuni ottaa, ja teidän täytyy usein\nkäydä minua katsomassa.\"\n\n\"Lapsia opetan mielelläni\", kuului vakava vastaus, \"mutta teitä\nkatsomassa käydä en voi. Ovathan meidän mielihalumme yhtä eroavaiset\nkuin olosuhteemmekin.\"\n\n\"Ei vieläkään masentunut!\" ajatteli pikku rouva. Sitte hän sivumennen\nnaputti erääsen akkunaan, jonka ääressä istui muudan hänen\nystävättärensä -- jolle jo oli kerrottu, mitä tapahtunut oli --,\nnyökkäsi sinnepäin, siten huomauttaen, että siinä nyt kulki kertomuksen\nsankaritar.\n\nUudessa huoneuksessa oli kolme pientä, matalaa huonetta ja ahdas\nkyökki. Palkkikatto ja seinät olivat valkoiseksi maalatut; mutta tuo\npaikka oli kaikissa tapauksissa kuin paratiisi muurarin entiseen\nasuntoon verrattuna, ja nuoranpunoja raukan huonekalut kaunistivat sitä\ntodellisesti. Tohtori, joka illempana tuli, oli varsin kummastunut ja\ntyytyväinen. Nyt, kun sairas saattoi saada alituista hoitoa, ja kääreet\nkäsivarrella saattoivat tulla säännöllisesti vaihdetuiksi, oli hän pian\nparaneva, sanoi tohtori. Tänä iltana hän kuitenkin oli huononlainen,\nmielenliikutuksesta luonnollisesti, sehän oli helposti käsitettävä.\n\nVanha muurari olikin todella iloinen ja ojentelihe tyytyväisenä\nlämpöisessä, puhtaassa vuoteessa. Hänen tyttärensä tarjoama putinki\nmaistui erittäin hyvältä, ja niin keveästi sekä kätevästi laski tytär\nkääreen hänen käsivarrelleen; se oli toista kuin omin avuin vasemmalla\nkädellä itseänsä auttaa. Suloiset tulevaisuuden unelmat kangastivat\nhänen sisällisen silmänsä edessä, ja kuitenkin oli eräs pieni seikka\nesteenä -- mutta milloinka me ihmiset saatamme sanoa, ett'ei meillä\nmitään esteitä ole?\n\nAnna oli aivan väsynyt ja vaivautunut, vaan ei ollenkaan uninen. Hän\nistui vanhanaikaiseen isoisän tuoliin, joka oli ihan pienen kakluunin\nvieressä, ja istui siinä tunnin toisensa perään yhä vain ajatellen. Hän\nkuuli kirkonkellon lyövän; kuitenkin ennätti pieni kello, joka mahtoi\nolla jossakin läheisyydessä, aina hetkisen kirkonkellon edelle.\n\nMitähän kotona olijat nyt tekivät? Klaara itki häntä ja rukoili hänen\npuolestaan, sen hän tiesi. Entä isä? Hänkin suri -- salaista, jäytävää,\nparantamatonta surua. Hän pani toivottomana kätensä ristiin. Olikohan\näiti tuon tapauksen jo kuullut? Vai istuikohan hän nyt juhlapuvussa\niloisena hääpöydän ääressä, ajatellen seuraavata vuotta, jolloin hän\nomaistensa piirissä samaa onnellista juhlaa viettäisi? Mutta Anna\ntiesi, että äiti lisäsi siihen: jos Jumala sallii; hän lisäsi aina: jos\nJumala sallii. Ja nuori tyttö sai vihdoin lohdutuksen kyynelistä.\n\n\nIII.\n\nSeuraavana aamuna nousi Anna aikaisin. Hän oli aivan apeamielisenä,\nvaan täynnä hyviä aikeita. Hän oli rakastava isää. Eihän se ollut isän\nvika, että hän oli yksinkertainen ja sivistymätön, enempää kuin se oli\nAnnan ansio, että hän oli tullut hyvin kasvatetuksi ja opetetuksi.\n\nReippaasti hän aukaisi jokapäiväishuoneen akkunat, otti parhaimmalla\ntahdolla luudan tottumattomaan käteensä ja alkoi lakaista lattiaa. Sen\njälkeen hän tomutti, otti sitte tuhan kakluunista, mutta se tuprusi\nylös hänen silmiinsä, ja kun hän vihdoinkin oli sen järjestykseen\nsaanut, niin hänen täytyi taas lakaista ja tomuttaa. Muurari nukkui\nvielä; Annan täytyi laittaa veden kiehumaan, ennenkun hän heräisi.\nMutta mistä hän oli vettä ja tulta saava? Aivan alakuloisena hän\nkatsoa tuijotti tyhjää ämpäriä ja hiiliä, jotka näyttivät niin\nmustilta ja kuolleilta. Vaan kuitenkin -- hänen täytyi ruveta toimeen.\nHän otti ämpärin hienoon kätöseensä, kantoi sen pihalle ja pani\npumppuun riippumaan. Hän oli uljas tyttö ja valmis luopumaan kaikista\nsivistyneistä tavoistaan. Raskas pumpunsalko kulki ylös ja alas, ylös\nja alas, kunnes hänen kätensä varsin väsyivät, ja kun vihdoinkin tuli\npirahdus vettä, niin tuona tärkeänä silmänräpäyksenä hänen juuri täytyi\npysähtyä ja levähtää. Kello, jonka hän edellisenä yönä oli kuullut, löi\nsamassa kahdeksan. Lyönnit kuuluivat niin leikillisinä ja seurasivat\ntoisiaan niin vilkkaasti, kuin jos ne olisivat kiirehtineet joutumaan\nvalmiiksi, ennenkun kirkonkellon lyönnit alkoivat ja ne ennättivätkin\nihan täsmälleen. Ääni kuului ihan taemmaisesta, pihaanpäin antauvasta\nhuoneesta. Anna katsahti sinne ja kohtasi akkunan läpitse erään\nlihavan punaposkisen vaimon ystävällisen katseen. Tuo vaimo, jolla oli\nhäikäisevän valkoinen esiliina, seisoi oikeassa höyrypilvessä ja pesi.\nYstävällistä katsetta seurasi samallainen nyökkäys ynnä koko joukko\nmerkkejä, joita nuori tyttö ei kuitenkaan tajunnut. Vaimo aukaisi\nviimein akkunan ja sanoi:\n\n\"Vartokaa, se on vähäpätöinen asia Pekalle. Hän tulee heti; minä en\nsaata ymmärtää sitä, ett'ei hän jo ole täällä.\"\n\nTuskin oli vaimo tuon sanonut, ennenkun mainittu Pekka lentävässä\nvauhdissa oli siinä, luistaen pitkin jäätynyttä katuojaa ja välkkyvää\nmaitohinkkiä ilmassa heiluttaen. Kainalossa hän kantoi suurta leipää,\njonka hän kurotti äidille, samassa antaen hänelle iloisen läpsäyksen\nsekä katsoen häntä puoleksi veitikkamaisella, puoleksi kunnioittavalla\nkatseella, joka köyhäin lapsilla on tavattavana. Sen jälkeen hän\nhyökäsi pumpulle, nosti karvaista lakkiaan kohtelijaasti nuorelle\ntytölle ja rupesi pumppuamaan.\n\nSe oli tukeva, kolmentoista vuotinen poika, jolla oli vaalea, kihara\ntukka, korkea, valkoinen otsa, sininen, selkeä silmäpari, pisamaiset,\npunakkaat kasvot ja erinomaisen rohkeannäköinen muoto. Hänen lapsekas\nvartalonsa muodosti koomillisen eli leikillisen vastakohdan hänen\nsangen itsenäiselle katsannolleen, melkein perheen isän katsannolle,\nja perheen isä hän tavallaan olikin. Hän oli jo, ennenkun Anna\nehti ympärilleen katsahtaa, pesän edessä polvillaan ja oli pian\ntulitikkujen, polttopuiden ja lastujen avulla sytyttänyt iloisen tulen.\nSitte hän kaasi vettä kattilaan, asetti sen tulelle ja kysyi, oliko\nmuuta tehtävää.\n\n\"Minulla on kymmenen minuuttia aikaa, ennenkun minun pitää apteekarin\nluokse mennä\", hän sanoi ikäänkuin mies, joka tietää, minkä arvoinen\naika on.\n\n\"Ei ole mitään muuta; tuhannen kiitosta! Onko teillä kukaan sairaana?\nTe puhuitte apteekista.\"\n\n\"Oh, ei; vaan minä pidän vaaria apteekarin porsaasta ynnä toimittelen\nyhtä ja toista muuta, ja saan siitä traania, oivallista, puhdasta\ntraania. Pieni Riikka rukka tarvitsee kaiken traanin, minkä hän voi\nsaada. Uskokaa, hän, meidän Riikka, oli oikea rämä, vaan nyt hän on\nvarsin paljon parempi. No niin, jos ei mitään muuta tehtävää ole, niin\nminä menen äidin luokse välipalaa ottamaan.\"\n\nTuokiossa seisoi Pekka pihalla, pieni, saaliin kiedottu, nelivuotinen\ntyttö käsivarrellaan ja oivallinen vehnäleipämöykky kädessään. Sen\nsyödyksi saaminen näytti todelliselta työltä, vaan poika toimitti sen\nmiten kaikki muutkin tehtävänsä erinomaisella reippaudella, ja nuo\nkymmenen minuuttia olivat tuskin kuluneet, ennenkun hän taas luisti\npitkin katuojaa ja katosi kuin salama.\n\nHeti sen jälkeen tuli äiti. Hän oli riisunut tuon suuren, karkean\nesiliinan ja oli aivan sievä ja hieno.\n\n\"Saatanko teitä jollakin lailla palvella?\" hän kysyi, ja hänen\nkatsannossaan ilmausi kainoutta ja kuitenkin äidillisyyttä. \"Minulla\non par'aikaa ankara pyykinpesu, ja jos hänellä tuolla\", hän osoitti,\nselittääkseen, muuraria kohden, \"on joitakin pestäviä vaatteita, niin\ntuokaa ne tänne. Minä kuulin eilen kaikki prokuraattorin rengiltä, ja\nJumala tietää, että se saattaa kiveäkin liikuttaa; minä toden totta\nolen itkenyt teidän tähtenne, nuori neiti, kun näin teidän tulevan\nhänen kerallansa eilen, jos en olisi peljännyt olevani tiellä, niin\nolisin tullut sisälle. No, tuokaa nyt vain tänne, mitä tekee joku\nvaatekappale enemmän tahi vähemmän!\"\n\n\"Te olette varsin hyvä, vaan sitä ei ole tarvis; sitä paitsi tulee\nminun itse oppia itseäni auttamaan.\"\n\n\"Ei ole hyvästi, neitiseni, naapurien avuntarjoomusta hyljätä; vaan\nsaman tekevä, kenties toisella kerralla. Kun tytöt tulevat koulusta,\nniin lähetän heidät tänne, jos jotakin toimittamista olisi.\"\n\nJa hän poistui, kehoittavasti nyökäten. Anna oli niin omituisella\nmielellä, sekä liikutettuna että täynnä häveliäisyyttä. Kuinka usein\nhän oli päivitellyt \"halvemman\" kansan itsekkäisyyttä, sitä, että he\nodottivat maksua kaikesta, jopa ystävällisestä katsannostakin, ja nyt\ntuli köyhä pesuvaimo pyytämättä häntä auttamaan. Niin, hän, hyljätty,\noli jo saanut paljon ystävällisyyttä kokea. Hän muisti tuon rehellisen\ntilanomistajan ja hänen viidenkymmenen taalerin setelinsä, josta hän ei\nollut edes kiitosta saanut. Kuinka hän ennen olisikaan jättänyt hänet\nhuomaamatta, melkeinpä kammonut häntä hänen karkeiden vaatteidensa,\nyksinkertaisen käytöksensä ja suorasukaisen olentonsa tähden! Kotona\nhän aina oli ollut niin kummallisen välinpitämätön äidin puheille\nniistä suurista hyveistä -- kaksinkertaisesti suuret, kosk'eivät ne\nole silmiinpistäviä --, joita köyhällä, vähäarvoisella kansalla on.\nSaattoiko hänen heikokouskoisuutensa kenties vasta oman kokemuksen\nkautta voitetuksi tulla? Olisiko ollut mahdotonta saada tuota ylpeyttä\nmasennetuksi, ennenkun hän tuli noiden halveksittuni olentojen hyvyyttä\nja sääliä tarvitsemaan? Oi, jos hän tohtisi uskoa, että Jumala\nkasvatti häntä kuin isä lastansa, että tämä suuri koetus oli hänelle\nrakkaudesta lähetetty -- kuinka se oli huojentava kuorman ja tien\nvaloiseksi sekä turvalliseksi tekevä! Mutta ei, vielä hän ei uskaltanut\nnöyrästi ja lapsellisen hurskaasti niin ylenpaltisen rikkaalle armolle\nja siunaukselle sydäntänsä avata. Tähän asti hän oli ollut vieraassa\nsuhteessa Jumalaansa ja tuntenut Hänet vain äidin ja sisaren kautta.\nOli melkein kuin jos hän ei olisi Häntä tarvinnut, ja sitä paitsi\noli hänellä rasittava oman halpuuden tunto Hänen suuruutensa suhteen\n-- tunto, joka useinkin pöyhkeillä ihmisillä on. Nyt hän kuitenkin\npolvistui tuon pienen kyökin kivilattialle ja tunnusti velkansa,\ntunnusti, että jos tämä oli rankaistus -- hän saattoi tätä oloa\nparaiten rankaistukseksi ajatella --, niin se oli hyvin ansaittu.\n\nAurinko tuli juuri hänen noustessaan esiin ja pilkisti hymyillen\npuolijäätyneiden ruutujen läpitse. Pieni, kaunis lintu nokki samassa\nkeltaisella nokallaan useita kertoja akkunaan. Anna kiiruhti pihalle,\nvieden muutamia jyviä sille, ja lohdullisesti kuului hänen sielulleen:\nei varpunenkaan putoa maahan ilman teidän taivaallisen Isänne tahtoa,\nvieläpä teidän päänne hivuksetkin ovat luetut.\n\n\"Onko täällä ketään?\" kuului äkisti ääni, ja kun hän meni sisälle,\nniin keskellä kyökkiä seisoi sievä, keskikokoinen tyttö, ehtapunainen,\npuumulinen huivi päässä, suuri, tikattu saali, vaaleanpunainen\nesiliina, kihtaavat tumpit ja käsivarrella suuri kori. Se oli oikein\nherttainen tyttö, vaikka se suuresti oli vanhan muurarin näköinen sekä\nnäytti pikku viisaalta. Hän oli kovin tyhmistyneenä, vaan koki peittää\nsitä uljaalla ruumiin nytkäyksellä, joka ei suinkaan häntä kaunistanut.\n\nAnna käsitti heti, ken se oli. Suutelisinko häntä? hän ajatteli; mutta\nse oli vähän vastahakoista. Sen sijaan hän otti kihtaavan tumpin\nmolempain käsiensä väliin ja puristi sitä ystävällisesti.\n\n\"Sehän oli konstikkain historia, minkä elämässäni olen kuullut,\" alotti\nTiina ja laski korin pois. \"Kun vain et ajan pitkään rupea katumaan;\nniin, minä sanon sinäksi, sillä kun olemme täydet sisaret, niin eihän\nmuulla lailla puhutteleminen käy päinsä.\"\n\n\"Ei, luonnollisesti; mutta mene tupaan, rakas Tiina, istumaan; kuppi\nteetä kenties maistuu sinulle näin kylmänä aamuna.\"\n\n\"Ei pitkinä päivinä; rouvan kanssa ei ole hyvä leikkiä tehdä, sillä\novat haukan silmät kaikista vaarinottamaan. -- No, isävanhus saattaa\ntodella sanoa, että hän on saanut oikein herrain päivät, jos vain sinä\net jo puolimatkalla häneen tuskastu. Nehän olivat ankaria, kohtuuttomia\nihmisiä, joiden luona sinä olit, luulen ma?\"\n\nMiten Annan korvia, leikkasi, miten koko hänen sieluaan liikutti kuulla\nsellaista heistä lausuttavan!\n\n\"Oivallisia, jaloja, siunatuita ihmisiä!\"\n\n\"Minä olen myöskin samaa kuullut\", sanoi Tiina kummastuneena, ottaen\nkorin käsivarrelleen. \"Kristoffersen oli siis kuullut hullusti; hän\ntahtoi uskoa, että he olivat sinut pois ajaneet.\"\n\nPois ajaneet! Väristys kävi läpi Annan, ja epätoivoinen miehuuttomuuden\ntunto esti hänet melkein puhumasta.\n\n\"He antoivat minun valita itsensä ja... Mutta älkäämme siitä puhuko.\nTahdotko käydä sisään isän luokse, Tiina?\"\n\n\"Minulla ei ole aikaa,\" vastasi Tiina happamen imelän muotoisena. \"Sinä\nvoit muuten olla levollinen, minä en aio sinun seikkoihisi sekaantua;\nmutta sen verran toki tajuan, että ne, jotka ovat niin kernaat jonkun\nluotansa laskemaan, ovat mieluummin sitä paitsi. Tervehdä isää! Minä\nolen totisesti tehnyt hänen hyväkseen, mitä olen voinut, mutta se ei\nluonnollisesti ole ollut paljon ja tietysti nyt unohtuu. Hyvästi! Niin,\nsinä olet, ymmärrettävästi, ylen hieno tulemaan minua tervehtämään.\"\n\n\"En suinkaan, minä tulen mielelläni sinua tervehtimään. Missä sinä\nasut?\"\n\n\"Minä palvelen postimestarilla, suuressa, keltaisessa talossa\ntorin varrella. Sinä saatat tulla hämärässä ja mennä suoraan minun\nyliskamariini; se on toinen ovi, muista se, ensimmäinen on renkikamarin\novi. Hyvästi niin kauaksi!\"\n\nJa Tiina meni pois vakavalla katsannolla, miten henkilö, joka ymmärtää\narvostansa vaarin ottaa.\n\nSaattoiko hän elää tällaisissa suhteissa, tällaisessa seurassa? kysyi\nAnna itseltään, Tiinan jälkeen katsoessaan. Eikö kuorma ollut liian\nraskas, eikö hän uupuisi sen alle?\n\nVähäistä jälkeentumin heräsi vanha muurari. Hän oli aivan hyvällä\nmielellä; käsivartta särki vain vähäpätöisesti, ja uni oli\nvirkistänyt sekä vahvistanut häntä. Sitä paitsi hän tunsi heräävän\nruokahalun merkkejä, joka seikka nykyisissä edullisissa suhteissa oli\nkahdenkertaisesti miellyttävä. Kun Anna hänelle teetä tarjosi, niin hän\nkiitti leveällä hymyilyllä ja lausui toivovansa, että Anna oli nukkunut\nyhtä oivallisesti kuin hän itse. Aavistiko hän, mitä äärettömiä\nuhrauksia hänen tähtensä oli tehnyt tuo nuori tyttö, joka seisoi hänen\nvieressään, sievät kasvot niin totisen näköisinä? Ei, hän ei sitä\naavistanut, oikeammin, hän ei ajatellut sitä, hän ajatteli vain itseään.\n\n\"Kelpo lekko, se oli oikein; pane lisäksi kunnon lailla, tyttöni! Ah,\nse tekee hyvää. Anna minulle nyt vielä kuppi teetä ja ranskanleipä. Ai,\nsitä käsivartta! Hoh-hoo, minua vanhaa rämää, mitä minä kuitenkin olen\nijässäni kärsiä saanut!\"\n\nAnna järjesti hänen päänaluksensa, asetti käsivarren mukavimpaan\nasentoon ja piti kiinni kupista, josta hän joi. Mutta se oli\nvelvollisuuden tunnon kylmää apua; Annan täytyi väkisin pakottaa\nitseänsä tuota apua antamaan, eikä sitä seurannut ystävällisiä sanoja\neikä hellää katsetta. Äkkiä katsahti muurari ylös ja sanoi:\n\n\"Niin, älä luule muuta kuin että minä tiesin sinun jaksavan hyvin.\nMinä tiedustelin silloin tällöin sinun vointiasi ja sain aina saman\nvastauksen. Ihminen saattaa kärsiä paljon, tietäessään, että ne, joita\nhän rakastaa, jaksavat hyvin; hoh-hoo, jaa-jaa.\"\n\n\"Kuinka paljon aikaa on siitä, kun äiti kuoli?\" kysyi Anna hiljaa.\nHän tahtoi niin mielellään kuulla jotakin hyvää äidistä, jotta hän\nsaattaisi äitinsä muistoa rakkaana pitää.\n\n\"Oh, siitä on pitkä aika; minä en, häpeä sanoa, tiedä tarkoin, milloin\nse oli.\"\n\n\"Onko hän ollut siinä asunnossa, josta sinä muutit?\"\n\n\"Ei toki; silloin meillä oli parempi olo. Majuri kai on kertonut,\nettä hän antoi meille kaksisataa riikintaaleria, kun hän sinut sai?\nEikö? Niin, sen hän teki, vaan eihän sellaista saata rahalla maksaa,\nluonnollisesti.\"\n\n\"Haluaisitko kertoa minulle jotakin äidistä?\"\n\nVanha Jussi nousi vasten tahtoansa ylös, kummastellen moista pyyntöä.\nNäytti melkein, kuin hän olisi luullut Annan tahtovan kuulla jotakin\npahaa äidistä, sillä hän vastasi:\n\n\"Amalia vainaalla olivat vikansa, miten meillä kaikilla; vaan minä en\ntahdo olla se, joka vanhaa vihankaunaa muistelen. Antaa kuolleiden\nlevätä rauhassa.\"\n\nAnna havaitsi, että useammat kysymykset olivat tarpeettomia, ja hän\nvaikeni siis, vaan ajatteli toki koko päivän äitiänsä ja kiintyi\nkummallisella kivulloisella itsepintaisuudella toivoon, että sisar\nsaattaisi hänelle joitakin lohduttavia tietoja antaa.\n\nOli aivan vastenmielistä uskaltaa yksin ulos hämärässä. Hän löysi\ntoki vaikeudetta postihuoneen, riensi reippaasti ylös pitkin\nkapeita, jyrkkiä rappusia ja seisoi pian onnellisesti ja hyvin, vaan\nsykkivällä sydämmellä matalassa piikakamarissa. Kun Tiina sillä\nhetkellä oli poissa, niin hän istui kolmijalkaiselle tuolille, joka\nseisoi punaiseksi maalatun kaapin nojalla eikä nähtävästi kelvannut\nmuutettavaksi paikaltaan. Hän ei ollut siinä istunut kahta minuuttia,\nennenkun sivuhuoneen ovi aukaistiin ja suljettiin ja piikakamarin ovi\ntempaistiin auki. Kakluunista tulevassa valossa hän saattoi nähdä\npuolikasvuisen koulupojan vartalon. Se heitti hänen luokseen parin\nsaappaita ja karjaisi käskevällä äänellä:\n\n\"Minä tahdon päästä vapaaksi tuollaisista saappaista toisella kertaa,\nneitsyt Laiska-Maija!\"\n\nOvi lyötiin kiinni, jotta pienet ruudut tärisivät. Nuori tyttö raukka\noli niin liikutettuna ja harmissaan, ja viipyi niin kauan, ennenkun\nsisar tuli. Kun hän vihdoinkin tuli, niin Anna huomautti hänelle heti\nsaappaita.\n\n\"Hoh, se on Julius taas,\" vastasi Tiina, olematta milläänkään, samassa\nkun hän tuppasi kakluunin puita täyteen. \"Tuo uppiniskainen poika\njoutaa kyllä odottaa.\"\n\n\"Parasta varmaankin on, että teet sen heti; kuului siltä kuin hän olisi\nollut suutuksissaan.\"\n\n\"Olkoon vain, minä en siitä suuresti välitä. No, olipa hyvä, että\ntulit, minulla on isää varten jotakin, jonka saatat mukanasi kotiin\nviedä. Nyt hän ei tosin sitä niin suuresti tarvitse, mutta minä en\ntohdi sitä kauemmin täällä pitää.\"\n\nHän aukaisi kaapin ja otti esille pienen, topatun tyynyn, vaan pysähtyi\nheti ja huudahti peljästyneenä:\n\n\"Rouva, rouva! Sinun täytyy mennä piiloon!\"\n\nJa ennenkun Anna ehti asiaa harkita, seisoi hän, väristen kuin haavan\nlehti, punaisessa kaapissa, puoleksi haudattuna villahameihin tyyny\nsylissään. Hän kuuli kakluunin ovet avattavan ja tuiman äänen huutavan:\n\n\"Sinä et taukoa, ennenkun sytytät talon tuleen. Tänne sisälle ei saa\ntulla enää ainoata puikkoakaan, muuten täällä varmaan joskus tulipalo\nsyttyy. Mieletön ihminen!\"\n\nKamari oli aivan savua täynnä, kun Anna vankeudestaan tuli, ja Tiina\nnäytti kiukustuneelta.\n\n\"Katso vain, hän otti pois joka ikisen murun; niin, nyt näet, millaisen\nväen luona olen.\"\n\n\"Mutta eikö rouvallasi ollut oikeus, Tiina? Puita oli kovin paljon\nkakluunissa. Ja tämä tyyny! Suuri Jumala, kenenkä tämä oikeastaan on?\"\n\n\"No, kas niin vain! Kiitän nöyrimmästi! Minä luulin hyvin tehneeni, ja\nnyt sinäkin rupeat minua hätyyttämään. Herra Jumala, jos en milloinkaan\nolisi syntynyt! Tuo onneton tyyny! Olihan minulla lupa oma esiliinani\nottaa, tiedän mä, eikä mokomaa rahtusta höyheniä milloinkaan patjasta\nsaateta kaivata. Minä tein sen isän tähden, ja jos sinä juoruat siitä\nKristoffersenille...\"\n\nNyyhkytykset katkaisivat puheen.\n\n\"Minä en aio puhua siitä; mutta meidän täytyy täyttää patja taas, jo\ntänä iltana, heti! Minä en lähde täältä, ennenkun se on tehty. Voi,\nTiina, etkö tiedä, että se on raskas synti?\"\n\n\"Minä tiedän, että tahdot minut onnettomuuteen syöstä! Minä en tohdi\nsytyttää kynttilää; jos joku tulisi, mitenkä sitte kävisi?\"\n\nMitkään vastaanväitteet eivät kuitenkaan auttaneet; Tiinan täytyi\nsytyttää kynttilä ja katsoa kuinka sisar kiirehtivin käsin ja hehkuvin\nposkin kuumeentapaisessa innossa ratkoi auki ja ompeli kiinni taas.\n\n\"No, Jumalan kiitos! nyt se on tehty. Älä milloinkaan, milloinkaan enää\nsellaista tee!\"\n\nPalvelustyttö raiska oli aivan alakuloisen näköinen; hän oli sekä\nsuutuksissaan että liikutettuna.\n\n\"Sinun ei senvuoksi suurennella tarvitse. Jos sinä olisit minun\ntavallani saanut kärsiä ja olla kuin orjana, niin et kaiketi olisi\nparempi. Lupaathan, ett'ei Kristoffersen saa tästä mitään tietää?\"\n\n\"Luonnollisesti. Älä itke nyt; sinusta tulee kyllä vielä hyvä tyttö.\nIstu viereeni tähän ja jutelkaamme vähäsen.\"\n\nTiina tunsi halun vastata, että hän _oli_ hyvä tyttö, vaan hillitsi\ntoki mielensä, otti vaijeten sinisen sukkansa ja istui sängyn laidalle.\n\n\"Saatatko muistaa äitiämme, Tiina?\"\n\n\"Kyllä; minä olin suuri tyttö, kun hän kuoli. Hän ei toki minulle\nmitään pahaa opettanut ole; luulitko kenties sitä?\"\n\n\"Oi, en; mutta minä tahtoisin mielelläni hänestä vähäsen kuulla.\nPiditkö hänestä paljon? -- enemmänkö kuin isästä?\"\n\n\"Oh, kyllä; mieluisestihan kukin enemmän äidistään pitää. Hän oli\nmuuten äkäisenlainen; vaan kylläpä isä, tuo laiskajaakko, opettikin\nhänen tietämään, että hän eli. Hän sai hinata kuin ajurin koni,\nperheelle leipää laittaakseen.\"\n\n\"Luuletko, että hän milloinkaan muisteli minua?\"\n\n\"Sen annan jäädä sanomatta; enhän minä tiennyt, että sinua oli\nolemassakaan.\"\n\n\"Mutta etkö nyt, kun sen tiedät\", jatkoi Anna rukoilevalla äänellä,\n\"saata muistaa jotakin lausetta tahi muuta, josta olisit havainnut,\nett'ei hän tykkänään ollut toista lastansa unohtanut? Olitko läsnä\näitimme kuolinvuoteella? Eikö hän sanonut silloin...\"\n\n\"Kuinka sinulla on sydäntä sellaisiin surullisiin asioihin koskea!\"\nnyyhkytti Tiina, sinisellä sukankutimella silmiänsä pyyhkien. \"Se on\nsynti ja häpeä, on todella niinkin. Kas se, nyt on rouva täällä taas;\nmilloinkaan ei pidä saada rauhan rahtuakaan.\"\n\nOvi avattiin, ja kaidat kasvot ynnä terävä nenä näkyivät siinä.\n\n\"Neljännestunnin kuluttua saat tulla alas ja tehdä tulen; vieraat\njäävät tänne illaksi. Kuka täällä on?\"\n\n\"Minun sisareni, rouva.\"\n\nRouva katsoi terävästi Annaa ja meni sitte; vaan hetkisen perästä\nkuului askeleita ja ääniä portailta, ja emäntä kuului kahdesti lausuvan\nkuuluvalla äänellä: \"Koska olette nähneet koko huonekerran, niin\ntäytyyhän teidän lapsikamari ja piikahuonekin nähdä.\"\n\nTiina hymyili.\n\n\"Kas, kuinka ovat olevinaan\", sanoi hän; \"sinua he nähdä haluavat, vaan\nluonnollisesti emme saa siitä tietävinämmekään olla.\"\n\nOvi avattiin samassa, ja parvi herroja sekä naisia kurkisti\nuteliaasti sisälle. Anna pysyi aivan levollisena istumassa eikä edes\nkatsahtanutkaan ylös. Jotakin jaloutta ja liikuttavaista oli hänen\nihanuudessaan, joka ehdottomasti vaati kunnioitusta, ja kaupungin\nurkuri -- säädyllinen, vanha, naimaton mies -- työnsi melkein\nväkivallalla muut takaisin sekä, ovea sulkiessaan, sievimmästi\nkumartaen lausui:\n\n\"Nöyrin palvelijanne! Pyydän anteeksi!\"\n\n\"Tahdotko saattaa minua kotiin, Tiina,\" pyysi Anna hetken kuluttua;\n\"minä en mielelläni mene yksinäni.\"\n\n\"Sinähän olet tottunut siihen, että palvelija aina on kantapäilläsi,\nluulen ma. Pelkään, että tuskin saatat jaloillasi seistä. Sellaista\ntarvitsisi vähän ennemmin ajatella.\"\n\nVanha muurari oli runsaasti unen lahjalla siunattu. Hän makasi\nsuloisimmassa unessaan, kun Anna tuli kotiin. Anna käveli edestakaisin\nhuoneissa, epätoivoisena, levottomana, intoisena. Minkä kauhean\nkokemuksen hän oli näinä muutamina päivinä koonnut! Hänen päätänsä\npakotti, kun hän muisti isän sanat: \"Minä tunnen ne olosuhteet; se ei\nsaa tapahtua!\"\n\nNiin hupaisa valo loisti pesijävaimon puolelta. Hän kenties oli hänen\näitinsä tuntenut ja säilyttänyt ystävällisessä mielessään joitakin\nsovinnollisia muistoja hänestä. Anna tahtoi vielä viimeisen koetuksen\nuskaltaa ja koputti hiljaa ovelle.\n\n\"Astukaa sisälle, astukaa sisälle! Kas, se on neiti! Istukaa tänne\nnojatuoliin, olkaa niin hyvä. No, se oli oikein hyvästi tehty!\"\n\nVastaanotto ei saattanut sydämellisempi olla, eikä huone voinut\nolla puhtaampi ja viehättävämpi. He istuivat kaikki pyöreän pöydän\nympärillä. Äiti silotti hienoja pyykkivaatteita, ja Pekka pilkkoi\ntikkuja; kaksi kahdeksanvuotista kaksoista, keltaiset hivuspalmikot\nalaspäin pitkin selkää, harjoitti kirjoittamista niiden kirjainten\nmukaan, joita äiti oli heille kirjoittanut; ja he jäljittelivät\nkummastuttavalla tarkkuudella niiden aivan omituisia kiemuroita ja\nmuotoja. Pienellä, heikolla Riikalla oli myöskin tehtävänsä: hänen\ntäytyi panna lankaa neulain silmiin ja selvittää nauhoja. Väliin\nkatsahti yksi, väliin toinen kelloa, ikäänkuin nähdäkseen, kävikö työ\ntarpeeksi joutuisasti.\n\n\"Kuinka täällä on hienoa! Eihän minusta vain haittaa liene?\"\n\n\"Jumala siunatkoon teitä, ei suinkaan! Niin, eikö täällä ole hauskaa?\nMe olemme tämän huoneen itse, Pekan kanssa kahden, paperoinneet. Ja\nmitä minun kellostani sanotte, neitiseni, eikö sillä sovi oikein\nkomeilla? Me ostimme sen huutokaupasta, enkä milloinkaan ole sitä rahaa\nkatunut. Niin, meillä, Jumalan kiitos, on kaikin puolin hyvä olo, kun\nme vain olisimme kiitolliset ja käyttäytyisimme sopivasti.\"\n\nViimeistä lausetta seurasi varoittava katse toisinaan vähän\nrauhattomille kaksoisille.\n\n\"Tunsitteko minun äitini?\" kysyi Anna ilman mitään johdantoa.\n\n\"Kyllä, rahtusen, varsin vähän.\"\n\n\"Tuntuu niin raskaalta, kun ei kenkään saata hänestä minulle mitään\nkertoa.\"\n\nPesijätär näytti onnettomalta. Hän ei tietänyt mitään hyvää Amaliasta.\nSe oli ollut vankka vaimo ja osannut käyttää kieltänsä yhtä vilkkaasti\nkuin käsiään. Pesijätär oli kerran lainannut hänelle naulan suopaa,\ntalikynttilän ja ruukun -- hyvän, uuden ruukun --, vaan ei milloinkaan\nollut yhdestäkään niistä saanut edes vilahdusta nähtä. Tuo ei ollut\noikein säädyllistä, ja tuon kunnon ihmisen veri kiehui vieläkin, sitä\nhistoriaa muistellessaan. Hänen oli mahdoton saada kiittävää sanaa\nhuuliltansa -- ei, eipä edes nuorta neiti parkaa lohduttaakseen.\n\n\"Kotona olijat saavat siis jakamatta rakkauteni pitää\", ajatteli\nAnna, pienen kyökkinsä akkunan ääressä istuissaan ja tirkistäissään\nkohti kirkasta taivasta, jossa lukemattomat tähtöset tuikkivat ja\nvälkähteliyät; \"eikä se ole vähenevä, vaikka en heitä enää milloinkaan\nnähdä saisi.\"\n\n\nIV.\n\n\"Tässä on jotakin teille, neiti!\" huusi Pekka seuraavan päivän\naamupuolella, pistäen päänsä ovesta sisälle; \"hienoin nahka-arkku,\nminkä toivoa voi. Sen näin postimestarilla, jossa käyn apua tekemässä.\"\n-- Pekka kävi melkein kaikkein ihmisten luona apua tekemässä --, \"ja\nminä lainasin heti käsikärryt, jotta olisitte sen saaneet mitä pikemmin\nsitä parempi. Hei vain, miten raskas se on! Saanko sen sisälle kantaa?\nOlkaa hyvä, täss'on pieni avainkimppu.\"\n\nKotoa! Hän tarkasteli ihastuksella suurta, keltaista arkkua,\nkenties oli siinä joku sana, joku tervehdys! Hänen kätensä värisi\nmielenliikutuksesta, kun hän sen aukaisi. Mieletöntä kuitenkin oli\ntoivon vakaan antautua; sanoihan jo osoite, että kaikki oli ohitse.\n\"Neitsyt Anna Mårtensen, osoite: muurari Johan Mårtensen\", oli siinä --\nhän luki sen kolmeen kertaan. Sitte hän aukaisi innokkaasti kapineet\nja haki joka poimusta paperin palaa, ainokaistakin riviä; vaan\nkaikki etsiminen oli turhaa. Isä oli aivan varmaan kieltänyt heitä\nkirjoittamasta -- voi, siitä hän oli vakuutettu. Arkku sisälti suuren\njoukon liinavaatteita, kolme, neljä hänen talvista, jokapäiväistä\nvaatekertaansa, paksun pinkan nuotteja ja muutamia valituita kirjoja.\nHän pudisteli kärsimätönnä toista toisensa jälkeen; mutta niistä ei\nmitään pudonnut. Viimeiseen ehdittyänsä hän pysähtyi. Se oli varsin\nvanha, hopeahakainen raamattu, suvussa kulkenut perintö. Hän oli\nkasvatusäitinsä usein kuullut sanovan, että se oli rakkain hänen\nomaisuudestaan ja ensimäinen, jota hän tulipalosta pelastaa koettaisi.\nAnna suuteli kunnioituksella. Olisiko mikään kirjoitettu sana saattanut\nsanoa puoliksikaan niin paljon kuin tuo vanha kirja? Sehän julisti\nhänelle äidin täydellisen anteeksi-annon, puhui äidin rakkaudesta\nsekä osoitti, mistä hänen tuli lohdutusta etsiä. Mutta mitähän tuolla\nkulmassa kiilsi? Hän veti esille kolme pientä, välkkyvää avainta, joita\nvehreä silkkipunos piti yhdessä koossa. Kuinka hyvin hän ne tunsi.\nNe olivat hänen piironkinsa, ompelu- ja kirjoituspöytänsä avaimet.\n\"Kenkään ei ole sinun kätköihisi käyvä, ennenkuin sinä itse tulet\",\nniin tuntui niiden hauska kilinä tahtovan sanoa. Oi, Jumala siunatkoon\näitiä ja sisarta heidän rakastavan sydämensä tähden, joka opetti heidät\nkieltoa kiertämään ilman sitä rikkomatta!\n\nNuori tyttö itki runsaasti, kun hän kapineita laatikkoihinsa\nhuolellisesti järjesti; mutta lohduttomia epätoivon kyyneleitä ne eivät\nenää olleet. Kuinka monta rakasta muistoa olikaan kaikkiin kiintyneenä!\nOmpelurasiassa oli useita aljetuita teoksia, jotka olivat aiotut\njoululahjoiksi. Oi, tuo niin rakas joulu oli tuleva hänelle varsin\nsurulliseksi tänä vuonna, eikä, valitettavasti, yksin hänelle, vaan\nhänen tähtensä myöskin heille kaikille, ja enimmän kenties isälle.\nKuinka usein olikaan hän entisinä onnen päivinä toivonut saattavansa\njotakin isän hyväksi tehdä, toivonut saavansa tilaisuutta näyttämään,\nkuinka äärettömästi hän isää rakasti, ja kuinka paljon hän tahtoi\nkärsiä ja kestää isän tähden! Oi, jos hän toki olisi kuollut!\n\nHänen pieni rahakukkaronsa oli myöskin ompelurasiassa. Se oli niin\ntäynnä, että se tuskin kiinni meni, ja sisälti kaikki ne kauniit\nkultarahat, jotka hänellä ja Klaaralla olivat säästölaatikossa olleet.\n\nJuuri hänen lopetettuaan, koputettiin hiljaa ovelle. Olikohan se Tiina\ntahi Kristoffersen taikka vielä pahemmin -- rouva Klemme. Nyt hän ei\ntuntenut ollenkaan halua kenenkään kanssa puhua ja aukaisi hitaasti.\nTulija ei kuitenkaan ollut kenkään odotetuista, vaan kaljupää,\nryppykasvoinen, pienenläntä herra, koko olennossa jotakin levotonta\nja yllä kapea, vanhanaikainen takki. Annasta oli ikäänkuin hän olisi\njoskus ennen tuon nähnyt -- missä, sitä hän ei saattanut muistaa.\n\n\"Onko neiti -- oletteko te kotona?\" kysyi vieras aivan hämillään; \"minä\ntarkoitan, tahdotteko ottaa minua vastaan?\"\n\n\"Saanko kysyä, ketä minun on huvi...\"\n\n\"Huvi ei suuri ole; minä en totisesti huvin vuoksi tule... suokaa\nanteeksi... minä olen muuten urkuri Fogelsang, mutta siitä ei\nluonnollisesti huvia ole.\"\n\nAnna muisti heti hänet siksi, joka edellisenä iltana oli hänet\ntuskallisesta tilasta pelastanut, ja hän tervehti kiitollisella ja\ntutulla katseella, käskien häntä nojatuoliin istumaan.\n\nTuo hyvänluontoinen, vanha mies tuli istumaan päästyään\nlevollisemmaksi. Kieli ei kuitenkaan tahtonut liikkeesen päästä,\nvaikka hän pienen kamarinsa lattialla edestakaisin kävellessään sekä\npukiessaan oli tarkoin ajatellut kaikki, mitä hänen sanoman piti.\n\n\"Huomaan, ettei ole hyvä liian paljon yksinänsä olla\", hän aloitti\nvihdoin; \"siten tulee ihmisiä arastavaksi, ja surkeata on, että vieraat\nkasvot voivat saattaa hämmennyksiin. Minä lähden harvoin kotoani, ja\noikea onnenkohtaus oli, että sain teidät eilen nähdä. Te, neitini, ette\nsopinut siihen seuraan. Minulle on kerrottu teidän historianne, enkä\nkoko yössä ole teidän tähtenne saattanut silmiäni sulkea. Lapsenrakkaus\non teitä pakottanut, ja se herätti minun myötätuntoisuuteni; vaan\nkuitenkin väitän, että olette tehnyt väärin, ja toivon, että teidän\nitkeneet silmänne todistavat teidänkin sen havaitsevan.\"\n\nVähitellen, kun urkuri puhui itsensä lämpöiseksi, haihtui hänen\nliikkeidensä epävarmuus, melkein naurettavaisuus, ja hänen silmänsä\nkatsoivat kiinteästi ja läpitunkevasti nuorta tyttöä, joka kuiskasi:\n\n\"Minä olen tehnyt väärin.\"\n\n\"No, minua iloittaa, että niin kerkeästi sen myönnätte. Te tahdotte\nsiis viipymättä pyytää anteeksi, tahi ettekö kenties saata itseänne\ntaivuttaa siihen? Teenkö minä sen teidän nimessänne?\"\n\n\"Ah, ei, Jumalan tähden! Se on mahdotonta!\"\n\n\"Kuinka! Mitä sitte teidän kyyneleenne merkitsevät? Se on huono ja\nhyödytön katumus, joka ei tunnustukseen pakota!\"\n\nVanhan miehen olennossa oli niin paljon totisuutta ja syvää hartautta,\nett'ei Anna voinut suuttua, vaikka mies puhui kiivastuneella, melkein\nuhkaavalla äänellä.\n\n\"Teillä on useimmissa suhteissa aivan oikein\", vastasi Anna säysästi,\n\"vaan te ette tunne...\"\n\n\"Tietättekö, mitä minä tunnen\", katkaisi mies innokkaasti; \"tuhlatun\nelämän, hyödyttömän katumuksen, sen tunnen, ja siitä tahdon, niin\npaljon kuin kykenen, teitä ja joka ihmistä pelastaa. Hyödytön! Oletteko\nmilloinkaan tuon sanan merkitystä ajatellut? Ette milloinkaan;\nvasta rakastetun olennon haudalla sen saatte tuntea. Tahdotteko\nkuulla minun elämäkertani? -- Se ei ole pitkä. Muutamissa lyhyissä\nsilmänräpäyksissä laskin siemenen koko elämäni suunnalle. Äitini oli\nleski. Hänellä oli aivan niukka eläke, ja hänen täytyi ahkeroita sekä\ntehdä työtä ankarasti, saattaakseen minun antaa lukemisiani jatkaa.\nSisareni Maria auttoi häntä uskollisesti; hän oli velvollisuutensa\ntäyttävä, totinen tyttö. Minä taas olin vilkas ja iloinen, ja minua\näitini enimmin rakasti. Köpenhaminassa sain pian monta tuttavaa, ja\nkun häpesin köyhyyttämme omistaa, niin otin kaikkiin heidän huveihinsa\nosaa. Seuraukseksi täytyi minun tehdä velkaa, ensinnä pienempiä\nsummia, sitte suurempia. Äiti maksoi kaikki kärsivällisesti, kenties\nliian kärsivällisesti. Eräänä päivänä tulin epätoivoisena kotiin.\nOlin 50 riikintaaleria menettänyt pelissä, ja minun piti heti maksaa!\nHe istuivat molemmat akkunan ääressä ja ompelivat ahkerasti, kun\nsisälle astuin. Äidilläni oli silmälasit silmillä, ja hän näytti\nkelmeältä, vaan otti minut lempeästi ja ystävällisesti vastaan, miten\nainakin. Kun olin pyyntöni esittänyt, niin hän kuitenkin väänteli\nkäsiänsä: Paavo, Paavo, siihen menee koko hyyryrahamme! -- Sinulla\non siis rahaa! huudahdin minä! Jumalan kiitos! Isäntä saapi odottaa;\nanna raha minulle, äiti, muuten olen hukassa! Hän nousi heti ylös,\naukaisi laatikon ja kurotti minulle setelin. Maria katsoi katkerana\nminua. Sinä et meistä suuresti välitä, Paavo, sanoi hän. -- Ettekä te\nminusta, te säälitte varsin vähän minua, sanoin minä. Äitini näytti\ntotiselta ja murheelliselta: Oi, Paavo, sinä olet varsin kiittämätön!\n-- Minäkö ratani valinnut olen? kysyin tulisesti; sinä tahdoit,\nettä minun piti lukea, ja saat nyt maistaa seurauksia. Sana syttyi\nsanasta; vihdoin johdatti sisareni äitini ulos ja viittasi minulle,\nettä minut piti mennä. Sen teinkin, vaan vanhan äitini suruinen,\nlempeästi nuhteleva katse vainosi minua, ja minä käännyin takaisin;\ntahdoin häneltä anteeksi pyytää. Maria otti minut porstuassa vastaan.\nMitä sinä taas tahdot? hän kysyi kärsimättömästi, ikäänkuin olisi\nodottanut uutta solvausta. -- Unohdin sauvani, vastasin lyhyesti ja\njyrkästi; taipumattomuus ja ylpeys heräsi minussa heti hänet nähtyäni,\nja minä menin sovinnollista sanaa sanomatta. Kahdeksan päivän perästä\nsain kirjeessä tiedon, että äitini oli vaarallisesti sairaana. Minä\nlähdin samalla hetkellä, vaan tulin kuitenkin liian myöhään. Synkkänä\nja sanatonna, elävänä nuhteena, seisoi sisareni edessäni. Maria,\nluuletko... kysyin, ja tuntui siltä kuin jos elämäni olisi hänen\nvastauksestaan riippunut; hän havaitsi sen, vaan ei tuntenut mitään\nsääliä. Minä luulen, että hänen sydämensä pakahtui surusta sinun\ntähtesi; enempää en kuullut. Tulinen kuume saattoi minut tainnuksiin.\nJos en olisi tullut kipeäksi, niin olisin järkeni menettänyt.\nToinnuttuani oli sisareni polvillaan vuoteeni vieressä. Neljään\nviikkoon ei hän ollut sairasvuoteeni äärestä poistunut. Oi, hän on\nelävä! Jumalan kiitos, hän rupeaa elämään! Näen, että hän tuntee minut!\nKuule siis, Paavo, mitä minun olisi heti pitänyt sanoa: äitimme siunasi\nsinua kuolinhetkellään; etkä sinä myöskään ole vaikuttanut hänen\nkuolemaansa: hän oli varsin kauan heikko. Mutta minä luulin kuitenkin\nniin, ja kalvava katumus viivytti parantumistani. Äidin siunaus oli\ntosin suurena lohdutuksena; mutta niin ylenpaltisen rakkauden rinnalla\nminä tunsin itseni vielä rikollisemmaksi. Lapsena ollessani hän oli\nusein leikillä nimittänyt minua vanhuutensa tueksi; en aavistanut\nsilloin, että tuo hyväileminen oli pistäväksi orjantappuran piikiksi\nsydämeeni tuleva. Te itkette minun tähteni; kiitos, kiitos, nuori\ntyttö; Mutta huomatkaa, ett'en ole surullista historiaani kertonut\nteille, herättääkseni sääliänne, vaan että ottaisitte oppia siitä.\nTahdotteko kuulla lopun? Sisareni joutui naimisiin erään papin kanssa\nNorjassa. Minä lakkasin lukemasta ja sain pienen urkurinpaikan tässä\nkaupungissa. Minun kotini oli äitini haudan vieressä, ja vastainen\nelämäni oli kuni pitkä toivioretki, jollainen se on ollutkin. Teidän\nkasvatusvanhempanne olen tuntenut; majurin rouva sääli minua, kutsui\nusein minua luonansa käymään ja torui minua kun en kutsumatta tullut.\nOlenpa teidätkin nähnyt. Se tapahtui eräänä aamuna vähän jälkeen palon,\nkun majurin pieni poika, minun ohitse mennessäni, tuli juosten ulos ja\nhuudahti: 'Me olemme saaneet pienen tytön lisäksi, sinun pitää tulla\nsisälle häntä katsomaan!' Te istuitte valkoisessa puvussa majurin\nkäsivarrella ja tarkastelitte minua suurilla, tummilla, kummastelevilla\nsilmillä; sitte käänsitte päänne pois ja kätkitte sen majurin\nrinnalle. Kas vain, sanoi majurin rouva, nyt tulee pikku Klaarani\nlapsipuoleksi, luulen ma; mutta hän lisäsi heti, pientä, tummakutrista\npäätä taputtain: Jumala siunatkoon tuota rakasta piskuista ja antakoon\nminulle äidinsydämen häntä kohtaan. Se hänellä on ollut -- eikö niin?\n-- ja teidän tulee nyt näyttää olevanne hyvä tytär. Älkää lykätkö\ntuonnemmaksi; ajatelkaa, että katumuksenne saattaisi tulla liian\nmyöhään, muistakaa kuolemaa! Taivuttakaa ylpeä mielenne; rukoilkaa\nanteeksi! Jos teidät sysätään pois, niin tulkaa takaisin; pyytäkää\nhartaasti ja nöyrästi!\"\n\n\"Teidän täytyy nyt kuulla minua\", sanoi Anna liikutettuna, laskien\nkätensä vanhan miehen käsivarrelle ja häntä luottamuksella silmäillen.\n\"Minä toivon teidän minua ymmärtävän. Jos kirjoittaisin ja pyytäisin\nanteeksi, niin heittäisin eripuraisuuden siemenen kotiini. Äiti ja\nKlaara alkaisivat ahdistaa isää, hänen omat tunteensa ahdistaisivat\nhäntä, vaan kaikki turhaa. 'Ikipäiviksi vieras!' Oi, minä koettelin\nkauan hänen kärsivällisyyttään, ennenkun hän lausui tuon, ja hän\nlausui sen mietittyänsä. Hän ei milloinkaan riko sanaansa. Ja vaikka\nmahdoton tulisikin mahdolliseksi, vaikka koti avautuisikin minulle,\nniin hän ei kuitenkaan tulisi minua kohtaan samallaiseksi kuin ennen.\nJumala tietää, ett'ei se ole ylpeyttä, mutta saman katon alla isän\nkanssa en saata vieraana elää, se musertaisi sydämeni. Säälikää minua,\nymmärtäkää minua, te, joka itse niin paljon kärsinyt olette! Vakuutettu\nolen, että jos kirjoittaisin ja tunnustaisin vikani, niin hän pitäisi\nvelvollisuutenansa minulle apua lähettää ja meidän toimeentulostamme\nhuolta pitää; mutta sitä en voisi kestää. Minä en tahdo, että minut\nymmärretään väärin, en tahdo, että hän luulisi minun antavan myöten\nainoastaan siitä syystä, ett'en itse itseäni auttamaan kykenisi.\nUlkonaisia etuja saattaisin voittaa, sijani isän rakkaudessa olen sitä\nvastaan menettänyt, -- Jumala minua auttakoon! Jos tunsitte hänet,\nmiten minä hänet tunnen, niin tietäisitte että se, mitä sanon, on\ntotta.\"\n\nVanha mies vaikeni ja pudisti päätänsä. \"Minä tunnen hänet,\nvalitettavasti\", hän sanoi.\n\n\"Sitä paitsi\", lisäsi Anna vähän empien, \"on syy, jonka tähden kodin\njätin, vielä käsillä. Puolustamaton teko minulta olisi jättää sairas,\nvanha isäni yksikseen.\"\n\nMonin kerroin kerrottu vaikeroiminen kuului samassa sivuhuoneesta;\nmuurari oli levottomalla jännityksellä keskustelun kulkua seurannut ja\nkatsoi nyt ajan sopivaksi vahvistaa Annaa päätöksessään kärsimisiänsä\nmuistuttamalla.\n\n\"Suokaa minun kuitenkin\", sanoi urkuri lähtiessään, \"toimittaa teille\noppilaita. Koska osaatte soitantoa ja kieliä, niin niiden saanti ei\ntule vaikeaksi, etenkin jos tahdotte perheissä käydä.\"\n\nSe ei tullut urkurillekaan vaikeaksi, ja pian oli Anna täydessä\ntoimessa. Hän ei tosin suurta palkintoa saanut, vaan kun hän oli\nerinomaisen säästäväinen, niin hän tuli hyvin toimeen, vieläpä,\nvelkansa maksettua, sai vähän rahaa säästöönkin suurimpain tarpeiden\nvaralle. Tuo ponnistava ahkeruus oli hänelle pelastuksena, kun se jätti\nhänelle varsin vähän aikaa hyödyttömiin mietiskelyihin.\n\nRouva Klemme oli suuresti suutuksissaan tuosta tapausten uudesta\nkäännöksestä. Hän oli luullut saavansa yksinään tulla neuvonantajaksi\nja kertoi nyt uskotuilleen, että hän oli häpeällisesti syrjälle\nsysätyksi tullut, vaan ett'ei tämä maailman kiittämättömyyden uusi\ntodistus häntä hiukkaakaan kummastuttanut. Muurari oli aina ollut kehno\nihminen, eikä omena tietysti ollut kauas puusta pudonnut. Hän muka\ntoivoi nyt vain, ett'eivät he tuota puolihupsua urkuriakin peijaisi.\n\nUseat perheet osoittivat muuten suurta ystävällisyyttä nuorta tyttöä\nkohtaan; mutta hän oli erinomaisesti erillään pysyvä eikä sallinut\nkenenkään kanssansa likempään yhteyteen tulla. Se loukkasi häntä, kun\nihmiset, joita sivistyneempi hän oli, tahtoivat häntä suojella, ja hän\nantoi selvästi tuntea, ett'ei hän sallinut suruistansa puhuttavan, ja\nett'ei hän pyytänyt neuvoa eikä surkuttelemista. Tuo ei tosin ollut\nkauniisti, vaan hänellä oli pöyhkeä luonne, eikä sellainen kerrassaan\ntaivu. Urkuri yksin tuli usein hänen luoksensa, ja tuo vanha, omituinen\nmies elpyi uudelleen, tuntiessaan äkisti olevansa nuoren, hyljätyn\nolennon lohdutuksena ja tukena, Se oli iloista tietää, ja urkuri kiitti\nnöyrästi taivasta niin odottamattomasta siunauksesta.\n\nVanha Jussi toipui päivä päivältä ja saattoi pian maata peitteellä.\nHänen hyvä mielensä ei kuitenkaan kasvanut terveyden kanssa samassa\nmäärässä; päinvastoin, mitä enemmän hän tuohon murheettomaan,\njoutilaasen elämään tottui, sitä vähemmän arvon hän sille antoi.\nPäivä tuli hänelle pitkäksi, hänen vanhat ystävänsä eivät tulleet\nhänen luoksensa, ja tyttärensä seurassa hän oli hämillään; hän ei\nsaattanut hänen kanssansa vapaasti puhua ja hän hengitti aivan\nkeveästi, kun tytär ulos meni. Anna oli hyvä tyttö ja piti huolen\nruoasta ja juomasta, tupakasta ja vaatteista; mutta onhan ihmisellä\nmuitakin tarpeita, arveli Jussi, ja silloin hän nykäytti olkapäitänsä\nsekä huokasi sitä, ett'ei hän kyennyt menemään ulos; sillä hänen\nmielikuvituksessaan väikkyi pienen, likaisen kapakan kuva, kapakan,\njossa hän kolmen muun lystin veitikan kanssa oli tavallisesti knakkia\npelannut. Hän oli ollut leikinlaskijana heidän joukossaan, ja sille hän\nantoi arvoa. Annalla ei ollut ollenkaan halua hänen sukkeluuksiansa\nkuulemaan; hän katseli häntä niin totisesti, kun hän jonkun ainoan\nkerran niitä yritti esiin tuomaan. Ja muurari silmäili ikävällä\nulos avaruuteen, nuuskasi ynnä keinotteli saadaksensa kutsumuksen\nkumppaneilleen. Jos he kainostelivat hänen hienon tyttärensä tähden,\nniin saattoivathan he hänen poissa ollessaan tulla -- hän oli niin\npaljon poissa.\n\n\"Tahdotko lähteä meidän kerallamme käymään?\" kysyi Tiina eräänä\nsunnuntaina, kun hän astui sisälle, sievistetyn, vaan ei suinkaan\nkaunistetun Kristoffersenin käsivarresta pitäen. \"Minä olen vapaana\nkello kahdeksaan, ja nyt on kaunis ilma sekä kuuvalo. Eihän lukemisella\nliene niin hirveän kiire\", lisäsi hän, laskien raskaan kätensä avatulle\nkirjalle.\n\nAnna istui hetkisen hiljaa, arvellen tahi, oikeammin sanoen, taistellen\nitsensä kanssa; vaan tuo säädyllinen sepän sälli auttoi häntä pulasta.\n\n\"Kieltäkää vain, pieni neitsyt; me emme ole sopiva seura hänelle, sen\nmahdamme itse käsittää; niin, katso vain minua, Tiina; se, mikä on\ntotta, se on totta.\"\n\n\"Niin kyllä, menkäämme siis. Itse tähteni häntä en mukaan tahtonut;\nminä luulin häntä huvittavan nähdä majurin istutusta.\"\n\n\"Majurin istutusta! Minkä majurin?\"\n\n\"En tietä. Minulla ei, Jumalan kiitos, ole mitään tuommoisten isoisten\nkanssa tekemistä.\"\n\n\"Hyi, Tiina, tuleeko sinulle taas paha pää. Ette saa luulla, neitsyt,\nettä hän on niin häijy kuin näyttää; ne ovat vain pieniä oikkuja, jotka\ntulla tupsahtavat. Sanottua paikkaa nimitetään aivan oikein 'Majurin\nistutukseksi' teidän kasvatusisänne mukaan, kun hän on sitä viljellä\nalkanut. Kas niin, ota käsivarteni nyt, Tiina, herrasväen tavalla;\nälkäämme lyhyttä vapaata aikaamme ikävystyttävästi kuluttako, vaan\nhuvitelkaamme.\"\n\nYstävällisellä ja kuitenkin käskevällä katseella, joka aavisti hyvää\ntulevalle avioliitolle, otti Kristoffersen Tiinan vastahakoisen käden\nkäsivartensa alle ja poistui iloisesti nyökäten.\n\nIstutus, jota hänen isänsä oli viljellyt! Se hänen piti välttämättä\nnähdä, vaan mieluimmin yksinään tahi, mikä oli aivan samantekevä,\npieni Riikka seurassaan. Anna otti melkein aina hänet päiväisille\nkävelyilleen mukaansa. Tuo pieni, heikko tyttö ei kuitenkaan jaksanut\nkauas käydä, ja Annan oli tapana vetää häntä pienissä koppavaunuissa,\njotka Pekka oli tehnyt. Seuraavana aamuna oli selkeä talvisilma ja\nsäteilevä päivänpaiste. Anna toimitti reippaasti askareensa ja meni\nsitte Riikkaa hakemaan. Ovessa hän kohtasi kaksoiset kouluun menemässä;\nheillä oli pieni, punainen nenä, kumpaisellakin taulu kainalossa ja\nlaukku kädessä. Pesijätär seisoi tuvassa vaatteita silottaen. Pekka\npiti oikeassa kädessään paperikääröä, jossa oli konepiirrustuksia, ja\nteki vasemmalla kädellään innokkaasti liikkeitä, esitelmäänsä enemmän\nvalaisevaksi saattaaksensa.\n\n\"Mutta nyt, äiti, käsittänette asian?\"\n\n\"En vähintäkään, rakas poikani. Äitisi on oikea pölkkypää, ja sinä\nsaanet hänet antaa olla sellaisena kuin hän on. Hyvää huomenta,\nneitiseni; muistatteko taas Riikkaa? Niin, me emme saata teitä kyllin\nkiittää siitä, että otatte hänet mukaanne. Minulla luonnollisesti on\nvarsin vähän aikaa ja tilaisuutta käymään mennä, ja hänen tarvitsisi\nulkoilmassa olla. Mitä te, neiti, meidän Pekasta sanotte? Hän oli\neilen tehtaassa ja näki kaikki pyörät ja koneet siellä, ja nyt hän\ntahtoo selittää minulle, kuinka toinen toisen liikkeesen panee. Se on\nnyt elävänä hänen mielessään, ja nyt hän luulee, että kaikkein täytyy\nse osata käsittää; vaan niin ei ole laita. Herra on sinulle, Pekka,\nantanut erinomaisen hyvän ymmärryksen, eikä ken tahansa saata muassa\nseurata. Kas niin, nyt hän suuttuu, kun minä hänen ymmärryksestään\npuhun; mutta se ei ole mitään kerskaamista, ethän sinä sitä itse\nitsellesi antanut ole, poikani; kunnia on Herran. Katsokaa, kun kuulen\npuhuttavan kaikista noista pyöristä ja laitoksista, kuinka pienin on\nyhtä välttämätön kuin suurinkin, niin ajattelen yksinkertaisuudessani,\nettä meillä ihmisilläkin on kullakin tarkoituksensa: pieni tarttuu\nsuureen ja suuri pieneen, ja on niin lohdullista, kun ei kenkään ole\nliikaa. No, kas tässä on Riikka; tuo pieni raukka näyttää oikein\nihmiseltä, niin peitettynä hän on.\"\n\nRiikka, äidin suureen, puikoilla kudottuun saaliin käärittynä, näytti\ntoki pikemmin vehreältä mytyltä kuin ihmiseltä, ja ainoastaan tuosta\npienestä, valkoisesta nenänipukasta saattoi arvata, mitä sinne sisälle\nkätketty oli. Hän oli niin iloinen ulos pääsemisestään, sanoi hän, ja\nsitte oli Pekka luvannut antaa hänelle suuren omenan, eikä hän aikonut\nkoko matkalla ollenkaan nukkua. Kuitenkin kului tuosta vakuutuksesta\ntuskin kymmentä minuuttia, ennenkun hän nukkui kuin pölkky.\n\nIstutus oli jyrkällä vierulla, joka antautui rantaan päin. Härmää oli\nlaskeutunut paksulta, ja pienet, hennot puut säihkyivät häikäisevällä\nvalolla päivänpaisteessa. Tuuli puhalsi vähänväliä keveätä,\nlumihiukkeista muodostunutta pilveä suoraan nuoren tytön silmille.\nHän meni pienellä kunnaalla olevaan, kauniisen huvihuoneesen -- oi,\nsielläpä he varmaankin monena kesä-iltana olivat teetä juoneet! Ja\ntäällä alhaalla he tietysti myös olivat istuneet tuolla pienellä\npenkillä, josta oli näköala vedelle päin! Kappaleen matkaa siitä\noli laituri; heillä oli luultavasti ollut vene, ja ajatus tulla\nmerimieheksi oli kaiketi jo täällä Kustaassa herännyt. Missä Kustaa nyt\noli, ja mitä hän ajatteli? Anna ei rohjennut noihin kysymyksiin vastata\neikä Kustaata muistelemassa viivähtää; hänen poskensa, jotka viime\naikoina olivat olleet niin kelmeät, saivat äkisti hilpeän punan.\n\nMelkein joka toinen päivä kävi Anna täst'edes istutuksella -- pahalla\nsäällä yksinään, muulloin pikku Riikka seurassaan; joskus liittyi\nheihin herra Fogelsang.\n\nAika kului niin hitaasti, niin hitaasti, vaan se kului kuitenkin;\nvanha vuosi loppui ja uusi alkoi. Kun päivän työ oli tehty, muurari\nsänkyynsä mennyt ja ympärillä kaikki niin hiljaa, niin Anna istui\nmieluisesti hetkisen aivan jouten ja muisteli kotoa, näki heidät kaikki\najatuksissaan sekä kuvitteli mielessään, mitä he nyt sanoivat tahi\ntekivät; oli melkein kuin hän olisi heidän seassansa elänyt. Sitte hän\nluki kappaleen äidin raamatusta, ja hänen sieluunsa tuli yhä enemmän\nselvyyttä, jotta hän sai voimaa kärsivästi ja hiljaa odottamaan.\n\nOdottamaan -- mitä? Sitä hän toisinaan itseltään kysyi. Eihän hänellä\nollut mitään toivoa, ja kuitenkin hän odotti ynnä tunsi, ett'ei hänen\nja heidän väliltään kaikki ohitse ollut -- se ei voinut ohitse olla!\n\nEräänä päivänä, kun hän tuli kotiin luennoiltaan, näki hän\nkummastuksekseen vanhan Jussin tulevan ulos eräästä huoneesta. Jussi\noli hänen tietämättään ja vastoin lääkärin määräystä kotoa hiipinyt;\nhän nojautui avutonna muuria vastaan ja etsi turhaan jalansijaa\nliukkaalla tiellä; hän ei saattanut, tasapainoa kadottamatta,\npaikaltaan hievahtaa, ja seisoi nojautuen kainolosauvaansa tahi\nhapuillen sillä, samassa omituisella tavallaan nytkähytellen\nolkapäitänsä sekä hiljaa voihkaten.\n\nAnnan kiirehtiessä hänen avukseen, vierivät kauniit, pienet vaunut\npitkin katua. Anna tunsi sen sorean nuoren miehen, joka ajoi; se oli\nKustaan ystävä; joka usein oli ollut Kustaata tervehtimässä ja aina\nAnnalle osoittanut suurta, erinomaisen suurta huomiota. Anna kuuli\nnimeänsä iloisella, kummastusta osoittavalla äänellä huudahdettavan ja\nnäki sitte tuon nuoren miehen tekevän syvän kumarruksen.\n\nEnsi tuokiossa hän tunsi halun antaa vaunujen mennä ohitse, ennenkuin\nhän auttaisi isää, mutta heti sen jäljestä hän toki tarjosi vanhalle\nmiehelle käsivartensa ja vastasi sitte tervehdykseen tyvenesti ja\nylpeästi, entisellä ruhtinattarenkatseellaan, samalla kun hän vanhaa\nmuuraria varovasti eteenpäin johdatti. Tuo nuori tyttö oli erinomaisen\nihana, siinä kulkiessaan pystypäisenä, loistava katse silmissään. Jussi\nnäytti niin luppakorvaiselta kuin suorastaan pahasta työstä tavattu\nilkikurinen lapsi. Tuon tuostakin hän salavihkaa loi tuskaisen katseen\ntyttäreensä: vaan Annalla oli liian paljon itsesoimaustensa kanssa\ntekemistä, jott'ei hän saattanut muita nuhdella. Kuinka kurja, kuinka\npelkuri hän ennen oli ollut! Aivan likeltä piti, ett'ei hän juuri\nvast'ikäänkin kieltänyt isäänsä -- Jumalan kiitos, ett'ei hän sitä\ntehnyt!\n\n\"Hohhoo, jaajaa, mitä on tekeminen\", aloitti muurari puolustelemaan.\n\"Vanhaan ruumiiseni tuli sellainen levottomuus, että... ja minä lähdin\npikkuisen ulos, mutta se ei käy päinsä, ei, se ei käy päinsä. Kas,\nkuinka nuo seisovat tuolla akkunassa irvistelemässä meitä; niin, häpeä\nja vahinko seuraavat toisiaan, jaa-ah.\"\n\nAnna nosti silmänsä ja näki todella joukon hymyileviä tyttöjen kasvoja\nvastapäätä olevassa akkunassa. He pitivät nähtävästi naurunansa häntä\nja isää, joiden luokse ulos kuului heidän naurunsa -- ensimmäisen\nnuoruuden miettimätön, arastelematon nauru, jolla ei ole pahaa\ntarkoitusta, vaan kuitenkin saattaa syvästi loukata. Tuossa joukossa\noli muudan Annan oppilas, rovastin tytär, pieni, viidentoista vuotinen\ntyttö, jolla olivat ruskeat silmät, pienet poskikuoppaset, mitä lempein\nääni ja lauhkein luonto. Anna oli hänestä paljon pitänyt, ja varsin\nraskasta oli häntä nyt noin sydämettömänä nähdä.\n\nSydämetön hän ei toki ollut, ja hän tuli hämärässä anteeksi pyytämään.\nPieni raukka oli aivan hämillään ja jäi ovipieleen seisomaan eikä\nonnistunut keksimään ainoatakaan sanaa. Anna katsoi häntä kylmästi; hän\naavisti kyllä hänen tarkoituksensa, vaan oli aivan syvästi loukattuna,\nhäntä alkuun auttaakseen.\n\n\"Jos tietäisitte, kuinka murheellinen minä olen\", aloitti vihdoinkin\ntyttö.\n\n\"Minun tähteni teidän ei tarvitse murheellisena olla.\"\n\n\"Mutta minä en saa ollenkaan rauhaa, ennenkun olen sanonut teille,\nettä minä nauroin ainoastaan sentähden, kun muut nauroivat, ja että\nnauran aina muiden nauraessa enkä mitenkään saata lakata, kun kerran\nnaurutuulelle tulen. Minä pyytäisin siis teiltä anteeksi.\"\n\n\"Se on tarpeetonta, minä en pyydä teidän sitä tekemään.\"\n\n\"Mutta minä tunnen tarvitsevani sen tehdä. Oletteko vielä vihainen?\"\n\n\"En suinkaan; vaan minua iloittaa, ett'en tuonnoin ottanut vastaan\nteidän ystävyydentarjoustanne. Jos sen olisin tehnyt, niin teidän\nkäytöksenne olisi minua loukannut, vaan ei nyt.\"\n\n\"Ja minä kun juuri tulin tarjousta uudistamaan; minä olisin niin ylpeä\nteidän ystävyydestänne! Oi, kuinka synkältä te näytätte; teillä on\nvarmaankin varsin leppymätön luonto. Kenties te ette täst'edes enää\ntahdo minun kanssani soittaakkaan?\"\n\n\"Kyllä, luonnollisesti, mielelläni.\"\n\nPieni tyttö viipyi vielä tuokion; sitte hän jätti hyvästi ja lähti,\nlausuen:\n\n\"Jumala tietää, että tein kaikki mitä kykenin; mieleni on paha, että\nkäyntini on turha.\"\n\nAnna oli vähällä huutaa häntä takaisin, vaan sitä hän ei sentään\ntehnyt; sen sijaan hän heittäytyi polvilleen ja itki, juurikuin sydän\nolisi pakahtua tahtonut. Oi, tuota jäykkää, uppiniskaista luontoa,\neikö se ole milloinkaan taipuva? Kuinka hän saattoi anteeksiantoa\nodottaa, kun hän itsekin niin kova oli? Eiköhän Johanna tule takaisin?\nJos tulisi, niin hän rientäisi häntä vastaan, syleilisi ja kiittäisi\nhäntä. Mutta Johanna ei tullut takaisin. Johannan kärsivällisyys oli\ntyhjennetty, ja seuraavaksi luentotunniksi oli hän ottanut arvokkaan\nkatsannon, joka oli huonosti sopusoinnussa lapsekkaiden kasvojen\nkanssa, ja hänen katseestansa saattoi lukea: \"Teidän ei ole tarvis\npeljätä; minä en suinkaan tahdo kenenkään päälle pakkautua.\"\n\n\nV.\n\nNiin keväänlaisesti loisti maaliskuun aurinko pieneen tupaan. Anna oli\nsuurta valkovuokkokimppua veteen asettamassa. Muurari istui akkunan\nääressä, suussa piippunysä ja polvilla suuri, musta kissa, jota hän\nmuun toimen puutteessa taukoomatta taputti.\n\n\"No noh, kisu; kas sitä vintiötä, kuinka se kiemuroi, irti päästäkseen!\"\n\n\"Antakaa sen mennä, isä; onhan se oikein synti!\"\n\nJussi päästi sen nyreännäköisenä, mumisten, että hänkin tarvitsi jonkun\nkanssa huvitella, vaan ett'ei kenkään ajatellut häntä.\n\n\"Katsokaa noita pieniä, valkeita kellokukkia\", sanoi Anna pienen\nvaitiolon perästä, kukkavaasia häntä kohden kurottaen; \"eivätkö ne ole\noikein raittiita ja sieviä? Herra Fogelsang teki oikein kauniisti, kun\ntuli niitä minulle tuomaan.\"\n\n\"Sehän oli vähin teko, minkä hän saattoi tehdä\", väitti Jussi, jonka\noli mahdoton huonoa tuultaan salata.\n\n\"Tuleehan hän tänne joka päivä, jonka Jumala antaa, ja saa kahvinsa\nsekä hyvän kestityksensä. Minua suututtaa hän, sen minä sanon,\nhänellä ei ole monta sanaa vanhan isäsi varalle. Hohhoo, jaa, mitä on\ntekeminen? Millaisessa maailmassa me elämme!\"\n\nJussi nousi seisomaan, nilkutti pari kertaa edestakaisin tuvassa ja\nsanoi sitte mielittelevästi, laskien kätensä Annan tuolin selkälaudalle:\n\n\"Minä menen pikkuisen ulos; onko sulla kenties jotakin, jota voin\nsinulle toimittaa?\"\n\n\"Ei, kiitoksia; tohditko yksinäsi mennä, isä?\"\n\n\"Tohdin, tohdin. Mutta kauniisti kyllä on sinulta, että pidät minusta\nhuolta. Oi, niin, sinä olet hyvä tyttö; kuule, eihän meillä liene\nmuutamia killinkejä liikenemään, vai?\"\n\nAnna antoi hänelle heti kukkaronsa ja pyysi hänen ottamaan mitä\ntarvitsi. Jussi olisi mielukkaimmin pitänyt kaikki tyyni, mutta katsoi\ntoki -- saattaakseen toistekin samaa keinoa käyttää -- neuvollisimmaksi\nolla jotakuinkin kohtuullinen ja tyytyi siis yhteen riikintaaleriin.\n\n\"Jumala sinua siunatkoon! Minä tulen kyllä päivälliseksi takaisin.\nHohhoo, jaa-ah, minä heikko raukka!\"\n\nMuurarin mentyä, väristytti Annaa ehdottomasti. Hänen itsekkäisyytensä\nja arastelemattomuutensa hän jaksoi sietää; vaan kun hän näki hänen\nkasvoillaan jonkinlaista alhaista, imelää liukastelemista, niin hän\nkauhistui, sisimmäiseen sieluunsa asti ja oli vähällä kaatua. Miten\ntukehduttava tuo pieni tupa oli! Hän aukaisi akkunan ja hengitti syvään\npuhdasta, raitista ilmaa. Korkealla liritteli avaruudessa pieni leivo.\nHän seurasi sitä katseellansa; mutta kauan kuului sen iloinen liritys\nvielä sitte, kun hän ei sitä nähnytkään.\n\nMillaisella ilolla Anna ennen oli kevään tuloa tervehtänyt! Kolkko,\nsynkkä vuoden-aika nyt paraiten hänen mielialalleen soveltui, ja kukkia\nnähdessään hän tunsi halun itkeä. Kuinka selvästi hän muisti pienen,\nsyrjäisen niitynkulman, josta hän kotona joka vuosi oli ensimmäiset\nvalkovuokot poiminut -- oi, niitä aivan onnellisia aikoja!\n\nNiin ihmeellisen hiljaista ja tyyntä oli kaikkialla. Koko kadullakaan\nei yhtään ihmistä ollut. Nuori tyttö antoi polvilleen vaipua työn, ja\nhänen mielikuvituksensa pääsi vapaasti liikkumaan. Kotiin se hänet vei,\nmiten tavallisesti; hän istui Klaaran vieressä ja kuuli isän tulevan.\nMutta hiljaa! Mitä se oli? Hän hypähti vapisten pystyyn ja kuunteli.\nPettivätkö häntä vielä mielikuvien unelmat? Pettivätkö hänen korvansa\nhänet? Saattoiko hän pitää jonkun muun askeleita isän askeleina? Ei,\nei, hän, hänen isänsä se oli! Hänen sielunsa täytti valtava ilo, riemu,\njoka tuskin hänen sieluunsa mahtui. Suuri Jumala, isä tuli hänen\nluoksensa -- oi, hän tahtoi laskeutua polvilleen isän eteen ja häneltä\nanteeksi pyytää.\n\nIsän varjo laskeutui huoneesen, kun hän ohitse kulki. Silmänräpäystä\nmyöhemmin hän aukaisi oven ja astui sisälle.\n\nKuni kiinni kasvettuneena jäi Anna seisomaan. Hän ei saattanut häntä\nvastaan rientää. Isän totisessa katseessa, juhlallisessa muodossa ja\nkohtelijaassa kumarruksessa oli jotakin, joka sanoja selvemmin ilmaisi,\nett'ei hän tullut, tehdäkseen kaikki hyväksi taas.\n\n\"Te antanette anteeksi\", hän aloitti, ja tuo vieras te laskeutui kuni\njää Annan sydämen ympärille, \"että häiritsen teitä; vaan minulla on\npyyntö teille.\"\n\nAnna ei vastannut, vaan odotti jännittävällä hiljaisuudella ja\nalaspainunein päin.\n\n\"Tyttäreni\", jatkoi isä, \"on varsin vaarallisesti sairaana ja odottaa\nkuumeentapaisella levottomuudella saadakseen nähdä teitä. Tahdotteko\nmatkustaa hänen luokseen? Ymmärrän aivan hyvin, että se on suuri\nuhraus, jota pyydämme; vaan se tauti ei ole tarttuvaa, ja sitä paitsi\ntuskin kestänee kauan, ennenkun kaikki on ohitse ja te saatte tänne\npalata.\"\n\n\"Suuri Jumala! Eikö siis ole toivoa ollenkaan?...\" Huone kävi ympäri\nhänen silmissään, ja hän katseli tuota totista, kookasta olentoa\nmelkein kauhulla.\n\n\"Ei ole toivoa ollenkaan.\" Isä sanoi tuon matalalla, painuneella\näänellä. Miksikä hän olisikaan, Annaa säästääkseen, totuutta\nlieventänyt? Sehän oli isän suru, Annalla ei ollut mitään oikeutta\nsiihen osaa ottamaan.\n\n\"Jos tahdotte pyyntömme täyttää ja päätätte lähteä, niin kuinka pian\nsaan teitä ottamaan tulla?\"\n\n\"Heti, heti! Mitä pikemmin, sitä parempi!\"\n\n\"Teillä on ihan varmaan jotakin järjestettävä ensinnä\", sanoi isä, ja\nhänen kasvoillansa näkyi kovuutta ilmaiseva muoto; hän kenties muisti\nheidän viimeiset jäähyväisensä, jolloin Anna myöskin oli sanonut: heti,\nheti!\n\n\"Oi, minä olen pian valmiina -- korkeintaan neljännestunnin kuluttua.\"\n\nIsä kumarsi, kiitti ja jätti huoneen. Seuraavassa silmänräpäyksessä\nkävi Annan silmissä kaikki ympäri; mutta hän kokosi nopeasti koko\nsielunsa voiman. Kotona olijat tarvitsivat häntä, he ikävöivät häntä,\nja välttämätöntä oli olla malttuneena ja levollisena. Hän antoi\npesijävaimolle lyhyen selityksen ja pyysi häntä niin kauan hoitamaan\nisää ja antoi hänelle rahaa. Sitte hän pukeutui matkaa varten ja käveli\nsenjälkeen edestakaisin, kärsimätönnä vaunuja vartoen. Jos vain hänen\nisänsä viipyisi poissa niin kauan, että he ennättäisivät lähteä! Hän\nkuolisi häpeästä, jos hänen isänsä ja kasvatus-isä toisensa kohtaisivat.\n\nVihdoinkin tulivat kattovaunut. Eversti auttoi häntä ylös ja peitti\nhäntä tyvenesti sekä kohtelijaasti; hän itse istui ajajan viereen.\nKun he ajoivat yli torin, niin Anna näki vilahdukselta muurarin,\njoka seisoi lörpötellen erään renttumaisesti puetun miehen kanssa ja\npitäen sen eräästä röijynnapista kiinni. He molemmat näyttivät aivan\nelähtyneiltä, ja Annan korviin kuului heidän raaka naurunsa.\n\nKuinka kummalliselta tuntui tuossa aivan yksinään istua! Hän olisi\nkuitenkin niin mielellään halunnut saada tarkempia tietoja Klaarasta,\nrakkaasta, siunatusta Klaarasta. Ei tarttuvaa, oli isä sanonut,\nikäänkuin hän tarttumisesta välittäisi, ikäänkuin ei olisi ollut onni\nsaada kotona kuolla! Hän oli syvästi, sanomattomasti murheellinen, ja\nkuitenkin oli hänessä keskellä surussaankin ehdoton turvallisuuden\ntunne sen johdosta, että hän oli isän läheisyydessä ja hänen turvissaan.\n\n\"Tahdotteko muuttaa paikkaa kanssani\", sanoi isä, heidän\nrautatievaunuissa istuessaan, \"akkunasta vetää.\"\n\nAnna katsoi arasti häneen. Eikö hänellä ollut säälin kipinää, eikö hän\nsaattanut tajuta, että tuo muodollinen kohtelijaisuus kävi kuin miekka\nhänen sydämensä läpitse? Hän ei tohtinut sanoa sanaakaan pelosta,\nettä tukahdutetut nyyhkytykset puhkeaisivat; sanatonna, kelmeänä ja\nraskasmielisenä hän istui isän vieressä. Hän oli yhteen yhtymisen\najatuksissaan tuhansin tavoin kuvitellut, vaan ei milloinkaan siten.\nOliko tuo kylmyys teeskenneltyä, vai eikö isällä todellakaan ollut\nmitään hellää tunnetta häntä kohtaan? Oliko hän peräti unohtanut,\nettä hän ennen tavallisesti oli nimittänyt häntä kukakseen,\nauringonsäteekseen, ilokseen?\n\nEversti vaipui tunnin kuluttua uneen, surusta, sielunponnistuksesta ja\nyövalvonnasta uupuneena. Anna rohkaisi itseänsä ja levitti saalinsa\nhänen ylitsensä sekä ripusti nenäliinansa akkunan raon eteen;\nsenjälkeen hän varkaammiten tarkasteli häntä. Kuinka jalo ja mielevä\nse pää oli; mutta hän oli tuolla lyhyellä ajalla vanhentunut: hiukset\nolivat enemmän harmaat ja otsa ryppyisempi. Anna tuskin rohkeni\nhengittää, pelosta, että hän karkoittaisi sen ystävällisen unen, joka\nisän kasvoja hymyilyllä valaisi.\n\n\"Isänne nukkuu levollisesti\", sanoi pieni, vanhanaikainen,\nvehreäharsoinen rouvasihminen, joka vastapäisessä nurkassa\nnyykistyneenä istui ja turhaan unta odotti.\n\n\"Anna nyökkäsi vain\"; hän ei saanut huuliltaan sanoja: \"te erehdytte,\nhän ei ole minun isäni.\"\n\nKun eversti heräsi, niin Annasta näytti, että hän silmäili häntä\nentisellä sydämellisellä katseellaan, mutta sitä kesti vain lyhyen\nsekunnin; niin pian, kun hän oli täydelleen unesta selvinnyt ja\najatuksensa koonnut, niin tuo katse oli poissa.\n\n\"Ei, vilustuttehan minun tähteni, sitä en tosiaankaan salli\", sanoi\nhän, käärien Annan ympärille saalin ja kurottaen hänelle nenäliinaa.\nSamassa kohtasivat everstin silmät Annan rukoilevan, kyyneleisen\nkatseen. Tuo ylpeä mies käänsi päänsä pikaisesti pois, ja hänen\nmuotonsa ilmaisi omituisen sekoituksen katkeraa surua, sääliä ja\njärkähtämätöntä lujuutta.\n\nKöpenhaminan aseman edustalla odottivat everstin omat vaunut. Ajaja\nvastasi kysymykseen, että kotona kaikki oli entisellään, ja eversti\nhuokasi murheisena. Pieni Klaara-neiti oli perheen silmäterä.\n\nAnnan sydän kutistui kokoon yhä enemmän, mitä likemmä kotoa tultiin\nja mitä tutummiksi paikat tulivat. Hänestä oli kulunut niin paljon,\npaljon aikaa siitä, jolloin hän täällä oli ollut, ja nyt hän tuli\nkuolinvuoteen ääreen; kestäisikö hän tätä koetusta? Hartaasti ja\nnöyrästi hän rukoili Jumalalta apua.\n\n\"Vielä yksi pyyntö minulla on\", alkoi eversti, kun he olivat\naivan likellä määrän päätä, niin likellä, että Anna saattoi nähdä\nkorkeat, lehdettömät lehtikujan poppelit ja puutarhan pensaat, \"se,\nnimittäin, ett'ette sanoisi tytärtäni vastaan, vaan suostuisitte hänen\nmielikuvituksiinsa, ikäänkuin ne olisivat todellisia. Miksikä hänen\nviimeisiä silmänräpäyksiään tarpeettomasti katkeroittaisimme?\"\n\nLääkäri seisoi ovella.\n\n\"Onko hän muassa?\" hän kysyi kiihkeästi. \"Ah, se ilahduttaa minua!\nTervetuloa, rakas, nuori neitini; niin, tämä on raskas hetki, vaan\nuseita vuosia olen tietänyt, että se oli tuleva. Tahdottehan koettaa\nparastanne -- eikö niin --, ollaksenne levollinen ja malttunut?\"\n\n\"Tahdon, Jumalan avulla; oi suokaa minun heti hänen luoksensa mennä!\"\n\nAnna kiiti läpi salin ja kapinetin sekä aukaisi hiljaa heidän entisen\nyhteisen kamarinsa oven.\n\nOli niin hupaisaa tuossa ystävällisessä, valoisassa huoneessa; päivä\npaisti hauskasti lattiamatolle; pieni Klaara istui sängyssä levitetyin\nkäsivarsin.\n\n\"Oi, Jumalan kiitos! Hän on vihdoinkin täällä!\"\n\nAnna tukehdutti nyyhkytyksensä ja yritti hymyillä. Sitte hän hellästi\nja hiljaa suuteli laihaa kätöstä, kauneita, vaaleita kutreja, puhdasta,\nvalkoista otsaa.\n\n\"Sisarueni, rakas sisarkultaseni, sinä kyllä tulet terveeksi taas!\"\n\n\"Sitä en pyydä; nyt, kun sinut näen, olen iloinen. Mutta äiti, sinä et\nole äitiä nähnyt!\"\n\nNuori tyttö katsahti ylös levottomana; miten oli äiti hänet vastaan\nottava?\n\nEverstinna oli istunut puolittain väliseinän taakse kätkeytyneenä. Nyt\nhän lähestyi ja tarttui ystävällisesti Annan käteen.\n\n\"Jumala siunatkoon sinua, lapsi! Minä tiesin kyllä sinun tulevan.\"\n\nMahdotonta oli Annan pitemmältä liikutustaan pidättää. Hän heittäytyi\näidin syliin ja antoi kyynelten vapaasti tulvehtia. Oi, miten suloista\nse oli, ja kuinka hyvää se hänelle teki! Hän oli sitä kauan, kauan\nikävöinnyt.\n\n\"Hiljaa, rakas lapsi, hiljaa! Käy tänne sisälle, Klaara ei saa sitä\nnähdä.\"\n\n\"Voi, äiti parka ja raukka, kun sinun pitää hänet kadottaa! Ja\nkuitenkin sinä olet niin lempeä ja hurskas, ja sinulla on vielä\nmuitakin kohtaan rakkautta ja sääliä; miten voitkaan sitä? Oi, ennen en\nole sinua kyllin rakastanut, vaan nyt rakastan.\"\n\nKoko päivän istui Anna sisaren vuoteen vieressä. Pieni Klaara tunsi\nitsensä niin paljon paremmaksi ja hymyili niin hyvästi, että hän\nmelkein alkoi toivoa; mutta kun hän sitte silmäili tulikuumaa, punaista\npilkkua poskella ja kirkastunutta katsetta ja kuuli käheän, kuivan\nyskän, niin toivo katosi.\n\n\"Isäkö ovessa kulki?\" kysyi Klaara eräänä iltana. \"Niin, nyt näen sen.\nÄlä soita, äiti, kynttilän tuomista varten; minä pidän niin paljon\nvalkian ja kuun valosta. Kas, kuinka ne molemmat yhtyvät lattialla!\nIstu nojatuoliin, isä kulta, jotta saatan sinut nähdä, ja ota Anna\npolvellesi samoinkuin entisinä hyvinä päivinä, se on ilahduttava\nsilmääni. Oi, Jumalan kiitos, että kaikki on hyvin taas!\"\n\nEversti istui ja teki liikkeen Annaa kohden, ikäänkuin pyytäen häntä\ntuon sairaan lapsiraukan oikkuihin mukaantumaan. Annan tultua kuului\nhänen korvaansa hiljainen: \"suokaa anteeksi!\" ja niin keveästi sepäili\nhänen vyötäisiään isän käsivarsi, ikäänkuin sekin olisi tahtonut\nsanoa: \"suokaa anteeksi!\" Oi, tuo oli surullista, kamalaa, liikuttavaa\nilveilyä! Nytpä käsitti Anna, mitä isä oli tarkoittanut Klaaran\nmielikuvituksiin mukaantumisesta puhuessaan. Tuo oli melkein enemmän\nkuin hän jaksoi sietää.\n\nMutta hän sieti toki sitä päivän toisensa perään ja sai voimaa\nunohtaa itsensä sekä ainoastaan sisartaan ajatella. Se oli hiljainen,\nrauhallinen, melkeinpä onnellinen sairasvuode; Klaaralla ei ollut kovia\ntuskia, ja hän oli niin iloinen sekä kiitollinen kaikesta hänelle\nosoitetusta rakkaudesta.\n\n\"Anna\", hän pyysi eräänä päivänä, \"kerro minulle vähäsen isä parastasi!\nOnko hän vielä sairaana, ja oliko hän kyllä murheellinen, kun sinä\nhänet jätit?\"\n\n\"Hän on nyt melkein terve, rakastettuni, ja saattoi hyvin minutta\ntoimeen tulla.\"\n\n\"Mutta hänen täytyy toki kaivata sinua joka päivän hetki. Oi, kuinka\nsuuresti hän sinua rakastanee!\"\n\nÄidin silmä tarkasti hellästi ja tutkivasti Annaa; mitä oli hän\nvastaava?\n\n\"Tiedätkö, mitä minä olen ajatellut\", jatkoi Klaara. \"Sitä, että hän\nnyt, kun sinä tänne jäät, on tuleva asumaan siihen pieneen, keltaiseen,\nkunnaalla olevaan huoneesen, jonka seinää pitkin viiniköynnös kasvaa,\nja jonka ulkopuolella on riippakoivuja. Sinä saatat sen akkunasta nähdä\nja neljännestunnissa sinne juosta; vai ajattelitko, kenties, että...\nett'ei isä antaisi hänelle lupaa täällä asua?\"\n\n\"Oi, en, en!\"\n\n\"Sinä näytät niin murheelliselta, Anna; minunko tähteni? Sinä et\nsaa murehtia; minä olen sellainen pieni heikko raukka, jonka on\nvaikea surua ja vastoinkäymistä kantaa, ja minun tulee olla iloinen,\nettä Herra tahtoo minut vapauttaa. Eihän, sisareni, meidän, jotka\nVapahtajaan uskomme, peljätä tarvitse? Teidän täytyy minua ilolla\nmuistella ja tottua minusta kyynelittä puhumaan; ja jos äiti ei heti\nsitä jaksaisi, niin sinun tulee häntä lohduttaa. Oi, minulla oli\nniin kaunis uni viime yönä. Minä näin sinun ja Kustaan käsi kädessä\nseisomassa erään pienen, kokonaan kukilla peitetyn haudan reunalla.\nSinä puhelit hänelle minusta ja sanoit minun tähteni tulleesi kotiin.\nJos vain hän olisi luonamme ollut, vastasi Kustaa; mutta minä ajattelin\nonnellisuudessani, että jos tietäisitte, millainen olo minulla on, niin\nsanoisittepa: Ah, jos me olisimme hänen luonansa!\"\n\nHänen tuskin lopetettuaan tuli eversti sisälle ja näytti hyvin\nmurheiselta; oikein oli piinallista nähdä hänen kuitenkin hymyilevän\nsänkyä kohden.\n\n\"Kas, Klaara, mitä minä olen pienelle tyttöselleni löytänyt.\"\n\nSe oli koko kouran täysi orvokkeja. Klaara hengitti haluisesti niiden\nlemua, suuteli kättä, joka niistä kiinni piti, nyökkäsi kiitollisesti\nja nukkui sitte hiljalleen.\n\nSynkin, toivottomin katsein tarkasteli häntä isä; näin nukkuessa näki\nparaiten, kuinka kelmeä ja laiha hän oli. Mutta tuo toinen nuori tyttö,\njoka Klaaran vieressä polvistui, eikö hänkin ollut melkein yhtä kelmeä,\neikö hänen katseessaan ollut luonnoton loiste?\n\n\"Se ei käy laatuun pitemmälle\", sanoi eversti, Annaa lähestyen, ja\nihmeellistä oli, kuinka paljon hyvyyttä ilmausi tuossa äänessä, ja\nkuinka vieras se kuitenkin oli \"Te ette saa omaa terveyttänne alttiiksi\npanna; kun valvotte yöllä, niin teidän täytyy päivällä maata.\"\n\nAnna kumarsi päätänsä, nousi ylös ja meni ulos. Hänet valtasi everstin\nläsnäollessa omituinen puhumattomuuden henki, eikä hän rohjennut mitään\nvastaanväitettä tehdä; mutta everstin mentyä hän hiipi hiljaa sisään\ntaas.\n\n\"Minä en voi mennä pois, äiti; täällä sisällä on minulla paraiten\nrauha.\"\n\n\"No, istu sitte tänne jakkaralle ja laske pääsi polvilleni, kenties\nuni sitte tulee. Lapsi raukka, miks'et milloinkaan äidillesi tilaasi\nvalita? Miksi olet yhä hiljaa, sanatonna?\"\n\n\"Luuletko, äiti, kannattavan minun sanoa hänelle, että kadun\nseniltaista käytöstäni? Kun näen hänet, niin kadotan koko rohkeuteni;\nvaan kenties minun täytyy sentään sanoa se.\"\n\n\"Ei vielä; hän ei kuitenkaan taipuisi, ja se vain saattaisi hänelle\ntunnonsoimauksia hänen povessansa vallitsevan surun ja taistelun\nlisäksi. Hän on sinua, Anna, sanomattomasti surrut. Usein, kun\nhän luuli minun nukkuvan, olen kuullut hänen nyyhkyttävän sydäntä\nviiltäviä, tukahdutettuja, kyynelettömiä nyyhkytyksiä. Mutta Herra on\nsen asian kyllä hyvään päätökseen saattava. Sinä olet lemmellisellä,\nkärsiväisellä käytökselläsi ajattelemattomuutesi sovittanut, ja syvässä\nsurussani minä tunnustan hartaalla kiitollisuudella Jumalaa kohtaan,\nettä koetus on taivuttanut sinun luontosi, puhdistanut ja jalostanut\nsinut. Katso, lapsi, silloin, kun sinä olit niin täynnä luottamusta\nitseesi, niin ylpeä, niin onnellinen, niin äitisi oli usein kovin,\nkovin suruinen sinun tähtesi; mutta kun kotiin tultuani kuulin, että\nsinä olit mennyt ja koti oli suljettu sinulta, niin tulin tosin\ntuskalliseksi ja levottomaksi, vaan ajattelin heti: Herra tahtoo häntä\nluoksensa vetää -- ja niin se olikin. Jumala sinua, rakastettu lapseni,\nsiunatkoon! Nuku nyt, että saat uusia voimia ja heräät toivolla.\"\n\nAnna raukesi todellakin uneen ja heräsi ihmeellisellä rauhan tunteella\nsekä päänsä päällä äidin käsi.\n\nVähää myöhemmin aukasi Klaara silmänsä ja katseli levotonna ympärilleen.\n\n\"Missä minun kukkani ovat?\" kysyi hän; \"oi, rakastettu sisareni, nouda\nisä tänne!\"\n\nAnna seisoi taas pienessä lukukamarissa kelmeänä ja väristen; eversti,\nhänet nähtyään, nousi silmänräpäyksessä ja seurasi häntä.\n\n\"Suokaa minun oikein teitä katsoa\", pyysi hiljaisella äänellä Klaara.\n\"Sinä et saa olla murheisena, Anna! Sinunhan tulee lohduttaa heitä\nkaikkia, Kustaatakin. -- Mitä minä taas uneksuinkaan? Niin, nyt\nmuistan. Jumala on niin armollinen minulle; täällä on niin valoista,\näiti... niin valoista!\"\n\nJa hän vaipui hiljaa takaisin -- se oli kuolema.\n\nSeuraavana aamuna sai Anna everstiltä pienen piljetin, jossa hän kiitti\nhäntä siitä väsymättömästä rakkaudesta, jota hän hänen tyttärensä\nsairauden aikana oli osoittanut. \"Me olemme ikuisesti teille velassa\",\nhän kirjoitti. Anna jaksoi tuskin enempää lukea; eikö everstin\ntytär hänen sisarensa ollut? Oi, kuinka saattoi everstillä tässä\nsilmänräpäyksessä olla sydäntä häntä kiitollisuudellansa loukkaamaan!\nHe eivät tahtoneet häntä kauemmin pidättää, luki hän eteenpäin, ja\nvaunut olivat hänen käytettävinään, milloin hän halusi. Hänellä,\neverstillä, ei ollut nyt voimaa ketään nähdä tahi kenenkään kanssa\npuhua, ja siitä syystä hän kirjallisesti lähetti hänelle syvästi\ntunnetun kiitoksensa sekä jäähyväisensä.\n\nVieraalle se olisi ollut kaunis kirje, vaan hänelle se oli katkera\nja kova. Vetikö eversti siis entisyyden yli täydelleen peitteen, ja\nunohtiko hän, että Annallakin oli osa suruun ja tappioon?\n\nVähäistä jälkeemmin tuli äiti. Hän oli kauan tätä silmänräpäystä varten\nvalmistunut, ja hänen hurskasta nöyryyttänsä oli liikuttava nähdä.\n\n\"Isä parka!\" sanoi hän, tuon kirjeen luettuaan; \"hän tekee ristinsä\nniin raskaaksi kuin voi. Minä en sinua, Anna, kiittää tahdo, vaan\nitkekäämme yhdessä; rakastimmehan molemmat häntä niin suuresti,\nniin suuresti. Olipa se ihana kuolema -- eikö niin? -- lohdullinen,\nautuaallinen hyvästijättö. Oi Jumala, että sinutkin nyt minulta\notetaan! Mutta olkaamme, pieni tyttöraukkani, hyvin kärsivälliset, ja\npitäkäämme lujasti toivosta kiinni. Minun silmiini siintää jo muudan\nkeino; kaikki on Jumalan avulla selviävä. -- Oletko ajatellut Kustaata,\nkuinka murheiseksi hän on tuleva? Sinä pidit kuitenkin, luullakseni,\nhänestä enemmän kuin Klaarasta.\"\n\n\"Sitä en nyt saata tuntea, äiti. Klaara oli aina kuin enkeli, ja minä\nolen ollut sellainen maailman lapsi. Minä tunsin itseni niin vahvaksi\nja luulin hänet heikoksi, ja hän oli kuitenkin paljoa, paljoa vahvempi.\n-- Mutta miten on minun käyvä, kun takaisin palaan? Sydämeni on niin\nköyhä rakkaudesta, ett'et saata sitä uskoa. Oi, opeta minua, äiti, mitä\ntulee tehdä, kun tahtoo jotakin rakastaa eikä voi. Vaan minä en saa\nsinua pidättää; isä varmaan tarvitsee sinua vielä paremmin kuin minä.\nSuo minun suudella vielä kerran kättäsi, ja nyt hyvästi sekä kiitoksia\njokaisesta rakkaasta sanasta; minä lähden nyt heti, koska hän sitä\nhalajaa.\"\n\nOliko hän milloinkaan enää sinne tuleva, kysyi Anna itseltään, kun\nvaunut pitkin lehtikujaa vilkkaasti vierivät. Niin luonnotonta, niin\nkovaa oli heitä suruunsa jättää. Jos hän hyppäisi ulos vaunuista,\npalaisi takaisin ja laskeuisi polvilleen isän eteen, niin ajaisikohan\nhän hänet pois? Ajaisi, hän tiesi, että hän sen tekisi; olihan koko\nhänen olentonsa kaikkena tuona aikana ollut kuin pois luotansa ajava.\n\nMiten nopeasti nyt matka kului, vai oliko se kenties siitä syystä,\nett'ei hän kotiin ikävöinnyt? Vanhan muurarin ynnä ikävän jokapäiväisen\nelämän kuva väikkyi kauhean peljättäväisenä hänen mielikuvituksessaan,\nja hän oli mieleltään samallainen kuin vuori-ilmaa hengittänyt\nihminen, jonka täytyy mennä alas pimeään, maanalaiseen kaivokseen.\nHän ei kuitenkaan tahtonut napista, vaan olla tyyni ja kärsiväinen.\nTulevaisuuteen hän ei kuitenkaan saattanut toivoa, ei ainakaan\nvielä; ja hän itki raskaita, katkeria kyyneleitä isän, -- lempeitä,\nlohdullisia pienen sisaren tähden.\n\nPostihuoneella hän astui vaunuista ja meni kotiin jalkaisin.\nSelkiseljällään oli tuon pienen asunnon ovi, ja jokapäiväishuoneen ovi\noli longallaan. Kissa istui kynnyksellä ja tirkisti kammottavasti häntä\nkirkkailla, vehreillä silmillään; huonon tupakan ja punssin iljettävä\nlöyhkä virtasi huoneesta; hän voi kuulla siellä pelattavan korttia, ja\nhän erotti isän äänen.\n\n\"Mitä sanot ristipampusta, poikaseni? -- Pistätkö sen, häh?\"\n\nAnnan käsi, joka jo oli ojennettu kohden lukkoa, taipui alas; hän ei\nsaattanut nykyisessä mielentilassaan hänelle näyttäytyä. Mutta minne\nhän menisi? Pikaisesti muisti hän tyytyväiset ystävänsä takapihalla ja\nhän kiirehti sinne.\n\n\"Astukaa sisään! Astukaa sisään! Herra Jumala, neitikö?\" kuului, kuten\ntavallisesti iloisella, vieraanvaraisella äänellä. Tuo pieni huone oli\nvielä tavallista sievempi ja hienompi; valkeita narsisseja ja aurikleja\noli lasissa piirongilla, eikä mitään jokapäiväistä työtä ollut\nnäkyvissä; pesijävaimo oli mustassa juhlapuvussaan, ja kaksoisilla\nolivat uudet mekot yllä; siellä oli nähtävästi jotakin erinomaisempaa.\n\n\"Tervetuloa, rakas, nuori neiti! Ah, minä luulin teidän jääneen\nsinne, kun niin paljon aikaa kului, ja minä oikein iloitsin teidän\npuolestanne, vaikka meillä oli kyllä vaikea Riikkaa lohduttaa. Hän,\npieni tyllerö, on nyt Pekan kanssa ulkona; he menivät isän haudalle\nseppelettä viemään, sillä tänään, tietäkää, neiti, on minun Pekkani\nsyntymäpäivä, ja silloin tietysti on hauta kaunistettava. Olipa oikein,\nettä tulitte tänne; minä näen, että tarvitsette lepoa! Herra Jumala,\nkuinka kelmeä te olette! Istukaa nojatuoliin, siunattu lapseni, niin\nminä asetan pienet jalkanne toiselle tuolille ja peitän teidät vähäsen.\nKas niin; tänne ei tule ainoatakaan elävää sielua muita kuin Pekka,\nenkä minä ole teidän vierestänne poistuva.\"\n\nAnnan herätessä oli hämärä. Pieni Riikka astua tipsutti varovasti\nvarpaillaan, kaksoiset leikkivät ja nauroivat kyökissä; Pekka seisoi\nseinään nojaantuneena ripilläkäyntipuvussaan eikä tietänyt oikein, mitä\nhän tekisi.\n\n\"Tiedätkö mitä, äiti\", sanoi hän, \"on niin ikävä koko päivä työtönnä\nolla; luuletko Herran todella siitä pitävän?\"\n\n\"Herran tarkoitus tietysti on, että ajattelisimme Häntä ja\nkoettelisimme sydäntämme.\"\n\n\"Niin, mutta sitä saatan paljoa paremmin työssä ollessani tehdä. --\nKuule, äiti, herra Sivertsen tehtaalla lienee sanonut rovastille\ntahtovansa pitää minusta huolta ja antaa minun jotakin oppia. Se on\npaljon mahdollista, ja sitte tahdon kokea ja ahkeroita tullakseni\nkelvolliseksi ja siistiksi mieheksi, jott'ei lasteni tarvitse minun\ntähteni hävetä, miten tuo nuori neiti parka saa hävetä ryysymekkoisen\nisänsä tähden.\"\n\n\"Hiljaa, Pekka, hiljaa!\"\n\n\"Niin, sen sanon\", jatkoi hän vakavasti, keskeytyksestä huolimatta,\n\"jos ei hän olisi ollut tuon neidin isä ja sellainen raajarikko raukka,\nniin olisin häntä lyönyt päin silmiä, kun hän tuonnoin oli sinua\nkohtaan hävytön.\"\n\n\"Hiljaa nyt, Pekka; hän liikuttaa itseään. -- Oi, kuinka kunniallisesti\nse oli herra Sivertseniltä; kun siitä nyt vain tulisi tosi! -- Mitä\nsinä tahdot, pikku Riikka?\"\n\n\"Niin, äiti, eikö sinulla ole niistä ylitse jääneistä leivoksista\nyhtään häntä varten, kun hän herää?\"\n\n\"Onpa kyllä, pienoseni, minä olen itse ajatellut sitä. -- No, kuinka\njaksatte, neitiseni? Oletteko nukkunut hyvästi? Toivon, ett'ei, meidän\npakinamme ole teitä häirinnyt?\"\n\n\"Ei, ei ollenkaan. Te olette niin sydämellisen hyvä ja ystävällinen\nminua kohtaan; minä en tiedä, kuinka voin teitä kiittää. Onnea ja\nJumalan siunausta, Pekka hyvä! Ja kas tuossa on Riikka! Mutta onko\nse todella pieni Riikka? Sinähän olet tullut niin punaposkiseksi ja\nreippaaksi, että tuskin enää tunnen sinua.\"\n\n\"Niin, Jumalan kiitos! On aivan kuin toinen elo olisi lapseen tullut.\nJuokaa nyt, neiti, Pekan malja; täällä on vähän simaa ja hiukkasen\nomenahilloa; se on tosin jäännös sunnuntaisesta, mutta toivon toki\nrohkenevani sitä tarjota. No, älkää vielä menkö; me lähetimme sanan\nsisarellenne, ja hän on nyt tuolla vastapäätä siivoomassa. Minä en\nvoinut olla ukolle mieliksi ja pysyin sentähden erilläni. Hän on\nitse puuhannut ja puhdistanut koko ajan; niin, kullakin on omat\nhuvituksensa.\"\n\nAnnan tullessa isän luokse istui isä, puolittain sävein, puolittain\nharmillisin katsein, nojatuolissa. Tiina hääräsi tomuttamassa,\nhiljalleen jupisten.\n\n\"Vai tulit sinä kumminkin taas\", sanoi muurari; \"hohhoo, jaa, jaa;\ntiedä, että minä olen kaivannut sinua, tyttöni; eipä ole kaikilla\nsydäntä tällaista vanhaa hylkyä kohtaan, ei maarin.\"\n\nAnnalla oli tässä silmänräpäyksessä sangen vähän sydäntä häntä kohtaan.\nOli jotakin hänen sisässään, joka nosti kapinan sitä vastaan, että hän\noli hänen isänsä.\n\n\"No\", jatkoi muurari, raskaalla puukengällä tahtia polkien, \"kuoliko\nvaimo?\"\n\n\"Ah ei, vaan nuori tytär,\"\n\n\"Kas vain; niin, meidän pitää kaikkein sitä tietä kulkea, ennemmin tahi\nmyöhemmin.\"\n\n\"Kuinka sinä olet huononnäköinen\", sanoi Tiina, jonkunmoisella\nystävyydellä kätensä sisaren olkapäälle laskien; \"älä nyt vain sinäkin\nlaita itseäsi kipeäksi meidän tähtemme! Toinen seikka vielä! Sinä et\nmilloinkaan saa isälle rahaa antaa; hän vain hukkaa sitä ja saattaa\nmeille häpeätä kaupan päälle; niin Kristoffersenkin sanoo. Usko pois,\ntäällä oli siivoa, ennenkun minä sain vähän tuulettaa; minä kyllä\nosaisin hoitaa häntä, kun hän lisäksi on sairas, jos hän minun luonani\nolisi.\"\n\n\"Oi, kuinka kauhea ilta se oli! Anna kiitti Jumalaa, kun hän vihdoinkin\npääsi yksikseen ahtaasen makuukamariin, jossa olivat valkoiseksi\nkalkitut seinät.\"\n\nSeuraavana aamuna hän meni ulos aivan aikaisin; hän tunsi\nvastustamattoman halun tavata pientä Johannaa ja kuulla kenties\nsääliväisiä sanoja häneltä. Onneksi oli tuo nuori tyttö salissa\nyksinään; hän istui akkunan ääressä ja leikitteli kanarialinnun kanssa\nja katsahti kummastuneena, kun kelmeä, mustapukuinen Anna astui sisälle.\n\n\"Pieni kasvatussisareni on kuollut\", sanoi tukehtuneella äänellä Anna,\n\"ja minä olen niin murheinen; ah, jos tietäisitte, kuinka kadun, että\nsysäsin luotani teidän ystävyytenne sen sijaan, kun minun olisi tullut\nkiittää Jumalaa siitä; minä pidän niin sydämellisesti teistä, Johanna!\"\n\nEnnenkun hän vielä oli loppuun puhunut, lepäsi Johannan käsivarsi hänen\nkaulansa ympärillä, ja hän tunsi poskillaan hänen kyynelensä. Tuo hyvä,\npieni olento oli yhtä valmis muiden kanssa itkemään kuin nauramaankin.\n\n\"Teidän täytyy tietää, mitä isä teistä sanoo\", sanoi hän hyvästi\njättäessä; \"hän sanoo, että te olette oikein kunnon tyttö, ja ett'ei\nHerra ole teitä unohtava.\"\n\n\nVI.\n\nJo samana päivänä ryhtyi Anna entisiin toimiinsa; hän tunsi, että hänen\ntuli olla äärettömän ahkerana, jotta elämä kärsittävältä tuntuisi.\nOlivatpa ne pitkiä, raskaita päiviä; mutta hän taisteli urheasti\nepätoivoa vastaan, kantoi surunsa hiljaisuudessa ja koetti kaikin\nkeinoin tehdä kotia hauskaksi isälle. Helppo tehtävä tuo ei kuitenkaan\nollut. Kun hän luki kuuluvasti, niin isä uupui uneen, eikä heidän\nkeskustelustaan milloinkaan tullut mitään; mistäpä he olisivatkaan\nsaattaneet keskustella -- olihan heidän elämänkäsityksensä aivan\nperinpohjin erilainen. Jos Anna vain olisi isässä keksinyt ainoankin\nominaisuuden, jota hän olisi saattanut kunnioittaa ja rakastaa, niin\nolisi hän paljon anteeksi suonut --, vaan ei, hän etsei turhaan. Ainoa\nyhdysside heidän välillänsä oli isän saamattomuus, mutta se side olikin\npaljoa lujempi.\n\nJa viikot vieri ja kuukaudet kului, kunnes vihdoin syyskuun 28 päivä,\nhopeahääpäivä, sarasti. Olivat juuri markkinat tuossa pienessä\nkaupungissa, ja Annalla oli lupapäivä; oi, jos hän olisi kaikesta\ntuosta hälystä ja melakasta saattanut pois rientää ja hiljaisessa\nyksinäisyydessä, rukouksella ja mietinnällä sen päivän viettää!\n\n\"Minne menet, isä!\"\n\n\"Menen ulos vähän katselemaan; hauskaa ei ole alituisesti sisällä\nistua, ikäänkuin vankeudessa olisi, etkä sinäkään minua suuresti\nkaivanne. Hohhoo, jaa, jaa, mitä on tekeminen!\"\n\nAnna ei todellakaaan häntä kaivannut; hän hengitti paljoa huokeammin,\nkun muurari oli huoneesta mennyt.\n\nKuinkahan rakkaassa, siunatussa kodissa tänään jaksetttiin? Kävivätkö\nhe kahden, murheisin sydämin, haudalle, vai oliko Kustaa heidän\nluonansa? Hän muisteli äidin lausetta: \"minun silmiini siintää jo\nmuudan keino\", ah, hän itse ei mitään keinoa havainnut. Jos Kustaa\nrupeaisi hänen puolestansa isää vastaan -- sen hän oli tekevä, tunsihan\nhän hänet -- eikö kotona siten syntyisi uusi taistelu ja levottomuus?\nOi, olkoon Kustaa senvuoksi ennemmin poissa! Hän tahtoi mieluummin\nluopua kaikesta elämän onnesta kuin olla isän ja pojan välisen riidan\naineena.\n\nKun muurari hetken perästä kotiin tuli, niin Annaa kummastutti hänen\nomituinen, levoton olonsa; tuo tavallinen levollisuus oli kuin\npuhallettu pois, ja hän heitti epäluuloisia silmäyksiä ympäri huonetta;\nsitte hän katsahti ulos kadulle ja vihdoin Annaa.\n\n\"Eihän täällä vain kenkään ole käynyt?\"\n\n\"Ei ainoatakaan ihmistä.\"\n\nJussi näytti levollisemmalta ja jatkoi ystävällisemmin:\n\n\"Jos sinä, hyvä tyttöni, menisit ulos markkinain komeutta katsomaan;\nminä olen, huomaan ma, jo liian vanha ja väsyn pian. Ah, Jumala tietää,\nkuinka kauan saat minua pitää.\"\n\nAnna ei tietänyt oikein, mitä hän tuohon vastaisi. Kuinka kummalliselta\ntuo vanha mies näytti! Mikähän hänellä hätänä lienee?\n\n\"No, etkö mene nyt, Anna kulta?\"\n\n\"Minä pysyn mieluummin kotona: sinä et varmaankaan ole terve.\"\n\n\"Turhaa, milloinkaan en ole terveempi ollut. Minä vain tarvitsen vähän\nlepoa ja ojentaa pikkuisen itseäni nojatuolissa. Hohhoo, jaa, kun sinä\nvain ulos menisit!\"\n\nAnna, kun hänen läsnäolonsa näytti Jussia häiritsevän, kiirehti pois,\nturhaan vaivaten päätänsä hänen käytöksensä syytä miettimällä. Oliko\nhän kenties, miten kerran ennen, tehnyt velkaa, ja pelkäsi Annalta sen\nmaksua vaadittavan? Vai oliko jotakin vielä pahempaa? Anna oli aivan\napealla mielellä ja hämmennyksissä.\n\n\"No, neiti\", kuului äkisti Pekan ääni aivan hänen vierestään, \"saiko\nhän selvän teistä?\"\n\n\"Kuka?\"\n\n\"Oh, se oli sellainen hieno, vanha herra, joka kysyi, missä muurari\nMårtensen asui, ja sanoi tuntevansa hänet vanhastaan sekä mielellään\npuhuvansa hänen kanssansa. Hän sanoi nähneensä vilahdukselta isänne\nerään markkinakojun vieressä, vaan hänen siihen tultuaan isänne oli\nmennyt pois.\"\n\n\"Oletko häntä milloinkaan ennen nähnyt?\"\n\n\"En milloinkaan; vaan minä tohdin luvata lootun siitä, että se oli joku\nkoulumestari.\"\n\nOlikohan tuolla miehellä mitään yhteyttä isän levottomuuden ja halun\nkanssa häntä pois tieltä saada, kysyi hän itseltään, mennen kotiin\ntakaisin; se oli melkein uskottavaa. Jumalan kiitos, ett'ei se toki\nmikään poliisimies ollut!\n\nKorkeita ääniä kuului hänen korvaansa, kun hän akkunan ohitse meni, ja\nkun hän oven aukaisi, niin hän kuuli isän sanovan: \"No, Jumala minua\nauttakoon, tuossa hän on!\" Annan sisään päästyä muurari oli mennyt\npois, ja aivan vanha mies, jolla oli valkoinen varatukka, ystävälliset,\nsiniset silmät ja suuri, valkoinen kaulahuivi, oli ottanut hänen\npaikkansa nojatuolissa. Se oli, miten Pekka oli sanonut, pulskea, vanha\nmies, jolla oli viisaan, rauhallisen ja hyväntahtoisen näköinen muoto.\nHän nojasi molemmin käsin sauvaansa, ja leuka oli kätten päällä, ja hän\ntuijotti miettiväisesti eteensä päin.\n\n\"Rakas, nuori tyttöni\", hän aloitti hitaasti, ystävällisesti ja tutusti\nAnnaa katsoen, \"minulla on teille jotakin ilmoitettavaa; teidän täytyy\nvalmistua odottamatonta tietoa saamaan. No noh, ei teidän peljätä\ntarvitse, se ei ole mikään onnettomuus, lapseni, päinvastoin. -- Kas,\nkuinka te olette hänen näköisensä!\"\n\n\"Kenen näköinen minä olen? Oi, minua värisyttää, mieleni on niin\neriskummainen, mitä kaikki tämä merkitsee? Te ette saa suuttua minulle,\nmutta kertokaa Jumalan tähden lyhyesti, minä en muuten voi kestää.\"\n\nKunnon koulumestari hukkasi kokonaan aivoinsa avaimet hänen kiivautensa\ntähden.\n\n\"Minä en tosiaankaan saata niin oikopäätä asiaan tarttua, se on vastoin\nluontoani. Minä en ole aavistanut, että te täällä olitte. Luulin\nteidän olevan hyvässä säilyssä kasvatusvanhempainne luona; muutoin\nolisin ennemmin tullut, luuvalosta ja pienistä kivuistani huolimatta.\nTänään, kun näin muurari Jussin torilla, viittasin kuitenkin hänelle,\nainoastaan ajatellen, että hän mahdollisesti on jo jotakin teistä\nkuullut; mutta hän ei ollut minua tuntevinaan ja hiipi tiehensä, miten\nluonnollista oli, kun hänellä ei ollut puhtaita jauhoja pussissaan. Hän\non kovin tunnottomasti teitä kohtaan tehnyt, kun hän ei heti teille\nerehdystänsä ilmoittanut.\"\n\n\"Mitä erehdystä?\" Huone kävi aivan ympäri hänen silmissään, ja hän näki\ntuon vanhan miehen ikäänkuin sumun läpitse. \"Mikä erehdys?\"\n\n\"Se, ett'ei hän ole teidän isänne.\"\n\n\"Eikö hän sitte ole? Oi, minä olen vähällä menettää järkeni!\"\n\n\"Kaikissa elämän vaiheissa tulee kokea levollisena olla\", neuvoi\nkoulumestari. \"Mutta teillä on äitinne luonto, huomaan ma; hän rakas\nvainaja, oli myöskin aina niin innokas. Ei, muurari ei teidän isänne\nole. Kun teidän molemmat vanhempanne olivat kuolleet, niin hänen\nAmaliansa tarjoutui otollisilla ehdoilla hoitamaan teitä oman pienen\ntyttönsä keralla. No, minä tiesin hänet ripeäksi, ahkeraksi vaimoksi,\nja hän suostui ehdotukseen. Sittemmin kuulin, että kunnianarvoisa,\nhyvinvoipa perhe oli teidät omaksi lapseksensa ottanut, ja minä luulin\nsiis, että kaikki oli hyvästi.\"\n\n\"Tohdinko uskoa sitä?\" kysyi Anna melkein polvistuneena. \"Ettehän vain\npilaa puhune?\"\n\n\"Mikähän saattaisi haudan partaalla olevan ihmisen niin totisista\nasioista pilaa puhumaan?\" lausui vanhus samalla määräkkäällä,\nmuuttumattomalla äänellä. \"Jussi Mårtensen ei, niin totta kuin Jumala\non olemassa, ole teidän isänne. Teitä on häijysti kohdeltu, ja teillä\non todellakin syytä kiivastuneena olla. Minä saatan kyllä käsittää,\nettä teistä nykyisessä silmänräpäyksessä tuntuu vaikealta hänelle\nanteeksi antaa.\"\n\nAnna seisoi aivan hiljaa ja kuunteli ihastuneena hänen selitystään.\nOliko tuo peljättävä, häntä maahan painanut kuorma todellakin\nkerrassaan pois otettu; oliko häntä niin lujasti sitonut kahle pudonnut\npois?\n\n\"Te erehdytte\", hän vastasi; \"minä olen ylen onnellinen, aivan\nsydämellisesti, sanomattomasti kiitollinen, saattaakseni kiivastunut\nja vihollinen olla. -- Onko hän tuolla sisällä, ja peljänneekö hän\ntosiaankin minua.\"\n\nMuurari seisoi nyykistyneenä eräässä nurkassa kuni surkea pelon ja\nhäpeän kuva. Kun ovi avattiin, niin hän loi hämmentyneen katseen\nnuoreen tyttöön. Anna lähestyi ystävällisesti ja kurotti sääliväisin,\nmelkein sydämellisin katsein hänelle kätensä. Nyt hän saattoi hänelle\nkaikki anteeksi antaa, kun ei hän hänen isänsä ollut.\n\nJussi sai tämän odottamattoman lempeyden vaikutuksesta rohkeutta\npuolusteleimaan. Hän ei ollut Annalle sanaa lähettänyt, Anna oli\nitsestään tullut, eivätkä kasvatusvanhemmat olisi häntä ottaneet\nvastaan, jos hän olisi takaisin mennyt. Jos hän, muurari, olisi terve\nja työhön kykenevä ollut, niin hän ei suinkaan totuutta salannut olisi;\nmutta kiusaus oli ollut ylen suuri tuollaiselle viheliäiselle, vanhalle\nrämälle. No, nyt oli kyllä köyhäinhuone paljoa pahemmalta maistuva;\nsillä sinnehän nyt täytyi joutua: eihän Anna luonnollisesti hänestä\nenää huolta rupeaisi pitämään.\n\nTuossa muistutuksessa oli puolinainen kysymys, ja Anna vastasi\niloissaan, ett'ei hänen aikomuksensa ollut häntä heti onnensa nojaan\nheittää.\n\n\"Itsehän olen teidät pilannut, Jussi (kuinka herttaista, ett'ei enää\ntarvinnut isäksi sanoa!), täytyyhän minun koettaa mitä voin tehdä.\"\n\nKoulumestari pyysi sitte Annan häntä hänen kotiinsa seuraamaan, niin\nhän kertoisi hänelle tiellä hänen vanhemmistaan. Matka oli tuskin\npeninkulma, jos he metsän läpi menisivät, ja Anna saattoi maata yön\nkouluhuoneessa. Koulumestarin miniä ihastuisi, jos saisi hänet nähdä.\n\nOi, herttaista ja virkistävää oli ulos vapaasen ilmaan tulla. Hän\nei alakuloisessa mielentilassaan ollut iloinnut kesälle eikä oikein\nhavainnut luonnon suloutta, ja nyt tuntui hänestä kaikki niin uudelta\nja viehättävältä. Se olikin herttainen metsä. Auringon säteet\nlankesivat vinoon korkeille, solakoille puiden rungoille ja saattoivat\nkellastuneet lehdet, joita jo toisin paikoin näkyi, kiiltämään kuni\nkulta. Oli aivan hiljaista, ei liikkunut lehtikään, ja ilma oli niin\nsininen, niin selkeä ja läpikuultava. Kun vanha koulumestari oli kehno\nkävelijä, niin matka kului aivan hitaasti; mutta eihän heillä, miten\nhän sanoi, mitään kiirettä ollut.\n\n\"Olen usein toivonut\", aloitti koulumestari, \"saavani, tavata teitä\nja puhua teille äidistänne. Uskoin todellakin, että teillä oli hyvä\nolo, ja että elitte onnessa ja hyvinvoinnissa; vaan kuitenkin olen\nsitä halunnut ja ajatellut, että minä, tarkasti katsoen, olin hänen\ntähtensä velvollinen sen tekemään. Hän tuli kouluun kahdeksanvuotisena\nlapsena ja kaitsi meidän hanhiamme. Tuolla pienellä raukalla ei ollut\nisää eikä äitiä, ei veljeä eikä sisarta, ja hän kiintyi siis kokonaan\nmeihin. Hän oli ketterä tyttönen, ja kun hän oli kasvanut, niin\notimme hänet palvelustytöksi, ja vihdoin hän tuli melkein kuin meidän\ntyttäreksemme; meillä itsellä oli vain poikia. Äiti, minun vaimoni,\nsanoi aina, että Sissa oli siunaus perheellemme, ja silloin hymyili\ntyttönen niin tyytyväisenä sekä vakuutti, ett'ei hän milloinkaan\npois halunnutkaan. Vaan meillä vanhoilla olivat meidän ajatuksemme;\nsillä poikani Maunu -- jolla nyt koulunpito on -- piti hänestä, ja me\ntiesimme sen. Mutta ihminen päättää, Jumala säätää. Eräänä päivänä\nSissa -- hän oli silloin noin kahdenkymmenen -- ilmoitti äidille, että\nmuudan kalastaja kalastuspaikalla oli kysynyt häneltä, tahtoisiko hän\nmennä hänelle, ja hän tahtoi sitä hartaasti. Äiti väitti sitä liian\nhalvaksi, pyysi ja torui, itki ja esitti Maunua, mutta mikään ei\nauttanut ollenkaan. Noh, minä menin senvuoksi katsomaan tuota poikaa,\nja olipa se kaunis, pulska mies, mustin hivuksin ja ruskein silmin\nja sellainen käytös kuin prinssillä. Hänen isänsä oli ulkomaalainen,\nja toiset kalastajat nimittivät häntä espanjalaiseksi sekä väittivät\nettä hän oli katoolilainen, vaan sitä en usko. Hyvä kristitty hän\nvarmaankin oli sekä ahkera, vankka poika. Hän oli kulkenut merillä ja\nsaanut kunniarahan ihmishengen pelastamisesta; sen hän näytti minulle\nynnä mökkinsä ja vähälukuiset huonekalunsa, ja sitte hän lupasi tulla\noikein hyväksi mieheksi Sissalle. Häät pidettiin meillä, ja pulskasti\nse kävi; äiti oli pannut oikein parhaansa. Vanha konsistorineuvos eli\nsilloin vielä; hän esitti morsiamen maljan ja sanoi monta kaunista\nasiaa. -- Luonnollista oli, että kaipasimme häntä joka nurkassa; äiti\nmuuttui kärttyiseksi, eikä uudella piialla ollut aivan hauskoja päiviä,\nainakaan alussa. Minä kävin usein nuoren väen luona ja kysyttyäni\nSissalta, millainen olo hänellä oli, vastasi hän aina: Oi, minä olen\nkuin taivaassa. Mutta harvoin on pitkäaikainen sellainen onni, ja\nhe eivät olleet täyttä vuotta naimisissa ennenkun meri vei miehen.\nPäivää jälkeemmin te synnyitte, vaan Sissa kuoli. Se oli parasta,\nmitä Herra minulle tehdä saattoi, sanoi hän hetkistä ennen viimeiseen\nuneen nukkumistaan. Hän pitää kyllä pienokaisestakin huolen; minä en\nole ollenkaan levoton. -- Vanha vaimoni oli vähällä itkeä silmänsä\npilalle. Hän olisi mieluisesti ottanut heti lapsen, vaan minä pidin\nviisaampana jättää sen sellaiselle vaimolle, jolla itsellään oli\npieni lapsi, kunnes se tulisi vuoden vanhaksi, ja sillä lailla te\njouduitte Amalialle. Äiti tuli sillä väliä sairaaksi ja kuoli, ja\nkun Jussi Mårtensen palon jälkeen tuli luokseni ja kertoi minulle,\nettä lapsi on hyvissä käsissä, niin minä luulin kaikki tapahtuneen\nparhain päin. Minun olisi kenties tullut vähän tarkemmin tiedustella,\nmutta minun omasta voinnistani ei siihen aikaan juuri ollut tietoa,\niloisuus oli kokonaan poissa, eikä minulla ollut halua mihinkään.\n-- Nyt saatte nähdä haudat kirkkomaalla ja maata siinä pienessä\nkamarissa, joka oli Sissalla, kun hän meillä oli; miniäni käyttää sitä\njuuri vierashuoneeksi. Äitinne todistuskirjan saatte myös nähdä, ja\nkunniarahan, jota olen monta kertaa teille lähettää aikonut.\"\n\nAnnan sydän oli täynnä, kun hän kuunteli vanhan miehen kertomusta; hän\nei saattanut olla itkemättä ja oli kuitenkin niin sydämellisen iloinen\nja kiitollinen.\n\n\"Te olette aivan isänne näköinen\", lopetti koulumestari; \"mutta kun\noikein teitä katson, niin on teissä jotakin, joka Sissastammekin\nmuistuttaa. Kas tuossa kouluhuone on; miniäni on varmaankin\nappivaarinsa tähden huolestuneena, kun näin ilta ennätti; hän seisoo\novella, näen mä, pienosin käsivarrella, ja vakoilee minua.\"\n\nMiniä rauhoittui silminnähtävästi, kun hän vanhuksen äkkäsi, ja\nhuiskutti nenäliinallaan tervetuloa. Se oli vilpitön, ystävällinen\nja kaunis pieni vaimo, ja hän otti Annan teeskentelemättömällä\nvierasvaraisuudella vastaan. Saatuaan kuulla, ken tuo nuori tyttö oli,\nhän löi kätensä yhteen ja huudahti:\n\n\"No, suuri Jumala, mikä merkillinen sallimus! Ja minä kun hetkinen\nsitte sanoin Maunulle: Kun appivaarille ei vaan liene sattunut mitään\nonnettomuutta; hänellä oli aamulla matkalle päästäkseen sellainen\nlevottomuus, joka ei aavistanut hyvää. Niin, sen verran me käsitämme,\nme ihmiset!\"\n\nKun ystävällinen ukko oli jonkun silmänräpäyksen levännyt, niin hän\nseurasi Annaa kirkkomaalle.\n\n\"Tässä se on\", hän sanoi ja meni sitte itse pois toiselle suunnalle;\nAnna tietysti oli mieluimmin yksinään.\n\nAnna polvistui pienen, yksinkertaisen puuristin eteen ja kiitti Jumalaa\nvanhemmistaan. Hän oli ylpeä tuosta köyhästä palvelustytöstä ja\nhalvasta kalastajasta ja tahtoi säilyttää heidän muistonsa pyhänä ja\nkalliina aarteena.\n\nTuntui niin omituiselta illalla istua siinä huoneessa, jossa äiti oli\noleskellut. Taivas oli aivan selkeä, etäällä näkyi valoisa juova; se\noli ranta, jossa hänen isänsä oli kuolemansa löytänyt. Ja hän ajatteli\nsitä uskollista rakkautta, joka hänen vanhempansa oli yhdistänyt, ja\nkuinka turvaisesti äiti oli pienen lapsensa Jumalan käsiin antanut.\n\nSen jälkeen hän rukoili palavasti rakastettuin kasvatusvanhempainsa\npuolesta; jos hän oikean suhteen olisi tuntenut, niin hän olisi heidän\nluoksensa jäänyt. Mutta olisiko se ollut hyvä? Ei, sen hän näki\nselvästi. Tuo näennäisesti hukkaan kulunut vuosi oli kantanut hedelmän;\nhän tunnusti sen nöyrällä kiitollisuudella Jumalaa kohtaan. Hän tiesi\nnyt olevansa heikko, huono olento; vaan hän tiesi myöskin, mistä hän\netsisi voimaa; hän tiesi Herran tahtovan antaa hänelle kaikki, jos Hän\nvain hänen vaivaisen syntisen sydämensä vastalahjaksi saisi.\n\nSeuraavana päivänä hän jätti aikaisin hyvästi ja lähti pois keveällä\nja iloisella mielellä. Yksi suuri hänen ja hänen kasvatusvanhempaasi\nyhdistymisen este oli pois raivattuna; eiköhän Herra ollut voimakas\ntoistakin estettä poistamaan, isän mieltä taivuttamaan? Hän kulki\nkerkein askelin, vaan pysähtyi toki toisinaan avatakseen kunniarahan\nja todistuskirjan, siten varmistuakseen, ett'ei kaikki tyyni vain unta\nollut.\n\nKun hän kotiin ehti, niin Tiina ja Kristoffersen olivat siellä,\nedellinen itkeneenä, jälkimmäinen ankaran vihaisena.\n\n\"Ettehän vain uskone, neitsyt, että me tiesimme tuosta konnan työstä?\"\n\n\"En; olen varma, ett'ette tienneet; älkää niin kiivas olko, minä en ole\nollenkaan vihainen, ainoastaan iloinen.\"\n\n\"Iloinen! Niin, sen kyllä uskon! En tiedä, mitä tahtoisin antaa sille,\njoka saattaisi sanoa, ett'ei tuo vanha veijari ole Tiinankaan isä.\"\n\n\"Oh, minä pidän kuitenkin tuosta katalasta\", lausui Tiina; \"mutta sinua\ntahi teitä on todella häijysti kohdeltu, sitä en milloinkaan kiellä.\nNo, mitä nyt mielitte tehdä?\"\n\n\"Toistaiseksi vartoon sopivaa aikaa; meistä ei millään muotoa saa\nvihamiehiä tämän asian tähden tulla.\"\n\nJa hän kurotti heille kumpaisellekin kätensä ja jutteli vapaammin ja\nystävällisemmin heidän kanssansa kuin milloinkaan ennen.\n\nPesijätär tuli tavattoman iloiseksi, kun Anna hänelle asian laidan\nilmoitti, ja Pekka kysyi innokkaasti, mitä hän nyt aikoi tehdä.\n\"Varrota sopivaa aikaa\", vastasi hän taas, ja saman vastauksen saivat\nmyöskin urkuri ja pieni Johanna kysymykselleen.\n\n\"Muuttakaa kaikissa tapauksissa meille\", pyysi rovasti ystävällisesti;\n\"Johanna jakaa varsin mielellään huoneensa kanssanne, enkä minä saata\nkärsiä sitä ajatusta, että te siihen paikkaan jäätte.\"\n\nHän kiitti vilkkaasti, vaan tahtoi toki mieluimmin varrota vähän ja\nhiljaisuudessa koota ajatuksiaan.\n\nRovastilta palatessaan hän kulki rouva Klemmen asunnon ohitse. Tuo\npieni rouva ei vielä tiennyt, mitä tapahtunut oli, ja nyökkäsi yhtä\nujostelematta kuin ennenkin ulos hänelle, vieläpä aukaisi akkunankin,\nsaattaaksensa hänen kanssaan puhella.\n\n\"Kuinka jaksatte?\" kysyi rouva. \"Minä saavuin juuri äsken kotiin\nsisareni luota ja voin siis sanoa terveisiä teille entisestä\nkodistanne.\"\n\n\"He kai jaksoivat hyvin?\"\n\n\"Oh, Jumala nähköön, sen seikan laita oli niin ja näin. Eversti on\nvain itsensä varjo; palvelijan täytyy auttaa häntä ulos vaunuista, ja\nhänen hiuksensa ovat tulleet aivan valkoisiksi; minä tuskin enää tunsin\nhäntä. Kauheata myöskin on, kuinka kovia kohtauksia muutamat ihmiset\nsaavat. Se reipas, voimakas poika!\"\n\n\"Mitä hänestä? Onko hänelle mitään tapahtunut? Onko hän kuollut?\"\n\nAnnan täytyi pitää kiinni akkunalaudasta, ett'ei vaipuisi maahan. Rouva\nKlemme jatkoi levollisesti:\n\n\"Vai niin, vai te ette tiedä siitä? Näyttääpä oikein olevan kohtalon\ntahto, että minun aina pitää teille onnettomia sanomia tuoda. Niin,\nminä en tiedä niin varmasti sanoa, onko hän kuollut, mutta viimeksi kun\nhänestä kuulivat, hän makasi sairaana vieraan ilman-alan vaikuttamassa\nkuumeessa jonkun toisen maan-osan sairashuoneessa; minulla on niin\nhuono muisti, ett'en tiedä niin tarkalleen, missä. Laivan täytyi\npurjehtia pois hänen luotaan, ja kapteeni on itse sanonut, ett'ei hänen\nparantumisestaan ollut suuria toiveita. -- Herra Jumala, ettekö tahdo\ntulla sisälle juomaan lasillista vettä? Te olette varmaankin kipeä!\"\n\n\"En, kiitoksia, minä olen täydelleen terve.\"\n\nHän jätti pikaisesti hyvästi, riensi kotiin ja sulkeutui pieneen\nmakuukamariin.\n\nOliko Kustaa todellakin kuollut? Hän tuskin saattoi sitä uskoa; hänen\najatuksissaan oli Kustaa niin voimakkaana, iloisena ja toivorikkaana.\nJa vanhat, rakkaat muistot -- joita hän viimeisinä aikoina oli koko\nsielunsa voimalla takaisin pakottanut -- valtasivat nyt hänet. Oi,\nkuinka sydämellisesti hän oli Kustaasta pitänyt ja ollut hänen\nrehellisestä, jalomielisestä luonteestansa ylpeä! Ja kuinka Kustaa oli\nmyöskin hänestä pitänyt! vaan oli kuitenkin hänen vikansa havainnut.\nKerran, hän muisti sen niin hyvästi, oli Kustaa sanonut: Sinä saat\nkernaasti olla isän kaltainen kaikessa muussa paitsi yhdessä suhteessa.\n\n-- Oi; kaikissa ilman poikkeusta! oli hän vastannut. -- Ei, Anna, sinä\net saa luulla olevasi parempi muita ihmisiä. -- Hän on parempi, minä\nahkeroin myöskin sellaiseksi tulla. -- Puhu äidin kanssa, pyysi Kustaa\nsilloin, hän on parempi saarnaaja kuin minä, minulla kun itselläni\non niin monta vikaa, vaan minä tunnen toki, että ne vikoja ovat. Älä\nsuutu, Anna; juuri siitä syystä, että jalokiveni on niin puhdas, en\nkärsisi siinä pienintäkään tahraa.\n\nNyt Anna tiesi, oi, niin hyvin, niin hyvin, ett'ei hän muita parempi\nollut, eikä hän, Jumalan avulla, ollut sitä milloinkaan unohtava; mutta\nhänestä oli tullut hiljainen, vakaamielinen tyttö, ja mahtaisiko Kustaa\nnyt saattaa rakastaa häntä, miten ennen? Kyllä, kyllä saattaisi tuo\nrakas, uskollinen Kustaa; hän tunsi sen, hän olisi saattanut vaikka\nvannoa sen johdosta. Oi, Jumala, oliko Kustaa todellakin kuollut, vai\nmakasiko hän -- mikä tietysti oli vielä paljoa pahempi -- kuoleman\nkielissä kaukaisessa maassa, vierasten ihmisten ympäröimänä?\n\nAnnan valtava suru oli ensinnä itsekäs; hän ajatteli vain omaa\ntappiotaan, mutta pian hän itki yksinäisessä kodissa olevia lapsettomia\nvanhuksiakin. Kustaa oli ollut heidän toivonsa ja ylpeytensä; oi,\nihme ei ollut, että isän uljuus oli murtunut ja hiukset valkoisiksi\ntulleet. Ja äiti -- oliko mahdollista, että hän saattoi kantaa tämänkin\nhiljaisella, kärsiväisellä tavallaan, valittamatta tahi nurkumatta?\n\n\"Matkusta sinne!\" kuului äkisti ääni Annan sisässä. \"Mikä sinua täällä\nkauemmin pidättää? Pyydä isältä anteeksi; jos hän sinut sysää pois,\nniin palaa takaisin; älä pyydä hänen rakkauttaan, vaan ainoastansa\nlupaa saada olla hänen lähellään. Hän tarvitsee sinua, äiti tarvitsee\nsinua; ei ole mitään syytä viipyä tahi epäillä.\"\n\nHän hypähti nopeasti ylös; ajatus oli kerrassaan päätökseksi\nmuuttunut; omassa syvässä surussaan hän tunsi ihmeellisen voiman\nheitä lohduttamaan. Isä ei kodittomalta oveaan sulkisi, vaan soisi\nhänelle jonkun nurkan lietensä ääressä, ja tuo liesi tulisi samalla\nvähemmän yksinäiseksi, vähemmän surulliseksi. Velvollisuus ja taipumus\npakoittivat häntä yhtä voimakkaasti sinne, ja hän tunsi olevansa rohkea\nja päättäväinen.\n\nKauan ei viipynyt, ennenkun keltainen arkku oli pakattuna. Hänen\nperintönsä vanhemmilta oli ylimmäisenä. Kunnioittavalla varovaisuudella\nhän aukaisi todistuskirjan. \"Sissa Hannuntytär\", niin siinä oli,\n\"on palvellut minua kolmetoista vuotta ja sen ajan ollut ahkera ja\nkunnollinen, uskollinen kuin kulta ja kaikin puolin hyvästi itsensä\nkäyttänyt.\" Oi, olipa se oivallinen muistomerkki! Olihan vanha\nkoulumestari sanonutkin hänen olleen perheen siunauksena sekä melkein\nkuin tytär. Oi, hän, Anna, tyytyisi myöskin olemaan melkein kuin tytär,\nkun hän vain tulisi siunaukseksi kotona oleville.\n\n\"No, kiitos Jumalan, että olette päättänyt matkustaa!\" sanoi pesijätär,\nsamalla kuitenkin kyyneleitä silmistänsä pyyhkien. \"Totisesti olen\ntoivonut teitä pois täältä ensi silmänräpäyksestä teidät nähtyäni;\nhuono rakkaus, Riikka, on murehtia silloin, kun niille, joita\nrakastamme, hyvin käy.\"\n\n\"Te olette alati ollut niin lemmekäs ja hyvä minua kohtaan\", sanoi Anna\nsydämellisesti, \"ja minulle jää niin suloinen muisto teidän siunatusta,\npienestä kodistanne; minä olen, uskokaa minua, paljon täällä oppinut.\"\n\n\"Oh, nyt puhutte pilaa, neiti; mitähän te meistä saattaisitte oppia!\"\n\n\"Paljon, muun muassa olemaan ahkera ja tyytyväinen, hyväntahtoinen\nmuita kohtaan, kiitollinen ja jumalaapelkääväinen.\"\n\nPesijätär otti nuoren tytön syliinsä ja suuteli häntä jäähyväisiksi.\n\n\"Jumala teitä, rakas, nuori neitini, kaikkina elonne päivinä\nsiunatkoon!\" hän lausui.\n\nAnna lähetti sitte sanan urkurille ja pyysi hänen häntä saattamaan.\nHän teki tuon pikemmin urkurin jäähyväisiä keventääksensä, kuin\nsiitä syystä, että hän olisi tuon vanhan, saamattoman miehen turvaa\ntarvitsevansa tuntenut. Herra Fogelsangin elämälle oli matkalle lähtö\noikea käännekohta; enempään kuin kolmeenkymmeneen vuoteen ei hän ollut\nkotinurkkia ulompana käynyt; hän näyttikin aivan hilpeältä ja hääri\nniin toimekkaasti, että oli hauskaa nähdä.\n\nHeidän piti lähteä seuraavana aamuna aikaisin, jotta Annan täytyi jo\nsamana päivänä kaikki järjestykseen laittaa. Tiina sai kaikki hänen\nrahansa -- suuri summa se ei ollut -- ja lupasi joka killingin muurarin\nhyväksi käyttää. Muurari seisoi Tiinan vieressä, nyyhkytti ja ruikutti:\n\n\"Niin, nyt saan niitä kaloja, joita olen pyytänytkin, hohhoo! Niin,\naina ei saada aivan kuin Abrahamin sylissä olla.\"\n\nPieni Johanna joi Annan luona teetä ja viipyi siellä koko illan: mutta\nhänellekkään ei Anna kertonut uudesta, suuresta surustaan, hänen\nlähtönsä varsinaisesta vaikuttajasta; hänen oli mahdoton saada sitä\nsanotuksi.\n\nOli pimeä ja kolea aamu; sankka ja kylmä sumu peitti seudun. Oikeaan\naikaan saapui vanha urkuri, hyvästi käärittynä vanhan-aikaiseen\nviittaan, jota aimollinen hopeahaka kiinnitti. Kädessä hänellä oli\naikamoinen sauva ja sateenvarjo kainalossa.\n\nVaunujen vieriessä ohitse nyökkäsi Anna ystävällisesti Tiinalle, joka\nkamarinsa akkunan ääressä silmät punaisina seisoi; sitte hän käänsi\npäänsä ja viittasi viimeisen jäähyvästin pienelle, hyväntahtoiselle\nPekalle sekä Kristoffersenille, jotka olivat vaunuja saattaneet.\n\n\nVII.\n\nUrkuri pysähtyi läheiseen kaupunkiin; jalkaisin ja yksinään Anna\ntahtoi kotihin palata. Kuinka hyvin hän tunsi oikotien yli niittyjen!\nKlaara ja hän olivat niin usein iloisin sydämin ja kevein askelin sitä\nkäyneet. Hän tunsi joka puun, joka pensaan. Suuri kivi, jonka Kustaa\nkerran oli vierittänyt ojaan, jotta he kuivin jaloin yli pääsisivät,\noli vielä paikallaan; lähimmässä aidassa oli ollut linnunpesä, jota he\njoka aamu olivat katsomassa käyneet.\n\nMitä likemmä määrää hän pääsi, sitä hitaammin hän kulki, ja kun hän\nseisoi portin ulkopuolella, niin hänen sydämensä oli raskas kuin\nlyyjy ja hänen rohkeutensa melkein kokonaan poissa. Talo näytti\nystävälliseltä ja hauskalta kuten ainakin; villi viiniköynnös kiemuroi\npurppuranpunaisissa köynnöksissä ylös pitkin seinää ja kattoa; salin\navonaisella akkunalla oli kukkiva ruusu. Hidastellen laski Anna kätensä\nlukolle; tuntui niin omituiselta, hän ei kuullut ainoatakaan ääntä,\nei nähnyt yhtään ihmistä. Etehisessä hän kohtasi hänelle vieraan\npalvelijan, joka ei ollut siellä hänen aikanaan ollut. Se pidätti häntä\nja sanoi, kohtelijaasti anteeksi pyytäen, ett'ei herrasväki ottanut\nketään vastaan.\n\n\"Minä teen siitä poikkeuksen.\" Hän sanoi tuon sellaisella varmuudella,\nettä palvelija heti astui sivulle ja aukaisi oven.\n\nEversti ja hänen rouvansa istuivat työkamarin pienessä nurkkasohvassa.\nHe hypähtivät molemmat ylös, kun hän sisään astui; mutta kun äiti tuli\nhäntä vastaan, niin eversti jäi samalle paikalle seisomaan.\n\nKuinka kylmännäköinen eversti oli! Sanat Annan huulilla kuolivat;\nmutta hänen piti, hänen täytyi puhua, nyt taikka ei milloinkaan! Hän\nastui everstin luo, äidin käsi kädessään, saaden toivoa ja rohkeutta\näidin vienosta puristamisesta, ja kertoi, ett'ei muurari ollut hänen\nisänsä, ja että hän nyt oli aivan yksinään maailmassa. Sitte hän\nkuvaili, kuinka hyljättynä hän oli, ja kuinka sanomattomasti hän heitä\nikävöi, vaan ei virkkanut sanaakaan heidän surustaan; hän pyysi vain\nsäälimistä, mutta ei itse sitä osoittanut; tunsihan hän everstin. Ja\nhän puhui everstin pitkämielisyydestä tuona onnettomana iltana; silloin\nhän oli tuskin kuullut everstin puhetta, vaan sittemmin oli joka sana\nsiitä hänen korvissaan kaikunut ja tehnyt hänen katumuksensa toista\nvertaa kalvavaisemmaksi.\n\n\"Saanko jäädä tänne?\" hän lopetti. \"Minä en odota, että oloni tulisi\nsamallaiseksi kuin ennen; tyydyn, jos minua vain kärsitään.\"\n\nHän ei tohtinut katsoa everstiä. Eversti oli vaalea kuin marmori ja\nhänen äänensä värisi, kuin hän sanoi:\n\n\"Teidän säälinne meitä kohtaan täytyy olla erinomaisen suuri; itse\ntähtenne te ette milloinkaan olisi niin nöyristynyt.\"\n\n\"Sinulla on aivan oikein\", virkkoi everstinna tavattomalla lujuudella;\n\"hänen sääliväisyytensä on aivan suuri ja samoin, hänen rakkautensa.\nLapsi raukka, sinä et ole ajatellut löytyvän ihmisiä, jotka eivät\nsiedä, että he tulevat jalomielisyydessä voitetuiksi. -- Saako hän\njäädä, Hugo?\"\n\n\"Luonnollisesti, niin kauan kun hän haluaa.\"\n\nEversti jätti huoneen pystypäisenä ja tyvenellä ryhdillä. Anna oli\nodottanut niin käyvän, vaan kuitenkin hän pillahti itkemään.\n\n\"Sinä et saa kadottaa rohkeuttasi, rakas tyttäreni. Kuinka suuri\nlohdutus on, että sinä olet täällä taas! Ja hänkin tuntee sen, siitä\nolen aivan varma. Sinun, Anna, tulee ryhtyä vanhoihin toimiisi,\nikäänkuin et milloinkaan olisi kotoa jättänyt: soittaa meille,\nlaittaa hänelle tee, lukea kuuluvasti sanomalehtiä ja asettaa kukkia\nhänen kirjoituspöydälleen. Minä olen tahallani jättänyt kaiken tuon\ntekemättä. -- Sinä olet kuullut Kustaan sairastumisesta ja siitä syystä\nsinä tulit; minä tiesin sen heti, kun sinut näin. Minä puolestani en\nusko, että hän on kuollut, minä en saata sitä uskoa; sieluni syvyydessä\non ihmeellinen toivo, joka pitää minut pystyssä ja lupaa, että hän on\ntakaisin tuleva. Tyttö raukkaseni, miten kelmeä ja totisen näköinen\nsinä olet!\"\n\n\"Jos minä vain en tulisi olemaan hänen silmätikkunaan, äiti; jos ei\nhän, minua välttääkseen, vain riistäisi itseltään sinun seuraasi! Sitte\nmenen paljoa mieluummin täältä pois.\"\n\nEversti palasi toki, kun lamppu oli sytytetty ja teepöytä katettu, ja\nAnna kaatoi kuppiin miten vanhoina hyvinä aikoina.\n\n\"Saanko laittaa tämän valmiiksi?\" hän kysyi, everstille kuppia\nkurottaissaan.\n\n\"Kiitos!\" Annasta näytti, että eversti oli hieman kummastuneen vaan ei\ntoki tylyn näköinen.\n\n\"Mitä minä lukisin?\" kysyi Anna vähän jälkeemmin.\n\nEverstinna kurotti hänelle pikaisesti sanomalehdet.\n\n\"Tästä, rakas lapsi; mutta etkö sinä vain ole liiaksi väsyksissä?\"\n\n\"Minä en ole ollenkaan väsyksissä.\" Ja hän pidätti kyyneleensä sekä\nhillitsi äänen tärisemisen niin hyvästi kuin hän kykeni.\n\n\"Nyt saat todellakin lopettaa, tyttö kultani\", keskeytti everstinna\nhetken kuluttua. \"Pieni sininen kulmakamari on järjestetty sinua\nvarten, ja sinä tarvitset matkan jälkeen levätä. -- Minä käväisen ensin\nkatsomassa, onko kaikki oikein järjestyksessä.\"\n\nTahallaanko hän heidät kahdenkesken jätti? Anna oli hirveässä tuskassa;\nhän luuli kuulevansa sydämensä sykinnän. Eversti istui näennäisesti\nlevollisena ja jatkoi lukemista siitä, johon Anna oli lopettanut.\n\n\"Hyvää yötä!\" Eversti näytti siltä, ikäänkuin hän ei olisi sitä\nkuullut. \"Hyvää yötä, herra eversti!\"\n\n\"Oi, Anna!\" Eversti hypähti seisomaan ja lähestyi Annaa. \"Kuinka\nsaatoit niin sanoa!\"\n\n\"Miten sitte saan sanoa?\"\n\nTunteidensa valtaamana eversti vaikeni tuokion ajaksi; sitte hän kietoi\nkäsivartensa Annan vyötäisten ympärille ja veti hänet likelleen.\n\n\"Sano isä!\"\n\n\"Saanko? Jumala olkoon ylistetty! Minä olenkin aina ajatuksissani sinua\nisäksi nimittänyt. Oi, nyt minun on mahdoton levolle lähteä; minä saan\nluvan istua sinua katsomaan, ei salaisin, pikaisin silmäyksin, vaan\noikein. Sinun pääsi on kipeä, isä, minä näen sen otsastasi; saanko\npanna käteni otsallesi? -- Se on joskus tehnyt sinun hyvää, ja se on\nniin kylmä.\"\n\n\"Tiedätkö, mitä en milloinkaan saata itselleni anteeksi antaa, Anna?\nSitä, että annoin sinun Klaaran kuoltua lähteä ilman sovittavaista\nsanaa. Se oli julmasti tehty.\"\n\n\"Mutta minä olinkin sinua julmasti loukannut, isä.\"\n\nHeti sen jäljestä tuli everstinna; hän nyökkäsi lempeästi, vaan ei\nnäyttänyt ollenkaan kummastuvan.\n\n\"Huomenna myöskin on päivä\", hän sanoi vain, \"ja lapsi tarvitsee\nlevätä. Meidän täytyy hyvin varoa häntä; hän, pieni raukka, näyttää\nniin menehtyneeltä.\"\n\n\"Suuri Jumala, sairastuisiko hänkin!\" Eversti tarkasteli Annaa\nkauhistuneena. \"Jos tunnet hiukkasenkin itsesi kipeäksi, Anna, niin\nmeidän täytyy heti, jo tänä iltana, lähettää sana tohtorille.\"\n\nAnna vakuutti olevansa aivan terve ja seurasi sitte äitiä huoneesensa.\nPieni, sininen kamari oli niin sievä ja hauska, vaan hän olisi toki\nmieluummin entisessä huoneessaan maannut; murheiset muistot tekivät sen\nhänelle vielä rakkaammaksi.\n\n\"Siis vihdoinkin olet taas kotona sinä, oma aarteheni -- kotona\nhuoneissamme ja kotona sydämissämme! Ylistetty olkoon Herra, joka soi\nsinulle rohkeutta tulemaan! Ah, uskonet, että isä on tänä yönä nukkuva\nparemmin kuin hamasta siitä asti, jolloin sinä meidät jätit.\"\n\nAnna makasi kauan hereillä ja ajatteli, olikohan Kustaa todellakin\nkuollut; hän ei olisi milloinkaan tohtinut kotiin tulla, jos hän ei\nolisi uskonut Kustaan elävän. Oi, Herra oli toki äärettömän armollinen\nollut! Hän ikävöi aamua, saadakseen heitä taas nähdä; olikohan isä\nhäntä kohtaan silloin yhtä lemmellinen?\n\nOli, isä oli yhtä, kenties enemmänkin lemmellinen; puolinaisuutta ei\nhänen luonteessaan ollut, ja jos hän kerta antoi myöten, niin hän teki\nsen tinkimättä.\n\n\"Kuinka saisimme nyt taas ruusut takaisin?\" hän sanoi, Annan poskea\ntaputtaen.\n\n\"Sinun, Hugo, tarvitsee joka päivä käydä hänen kanssaan kävelyllä\nja ratsastamassa\", sanoi everstinna, iloiten, että hän siten saisi\nhänetkin ulos menemään; eversti oli viime aikoina melkein salvannut\nitsensä sisälle. \"Siten ruusut kyllä taas tulevat. -- Ah, tuossa on\nposti.\"\n\nHän tuli liikutuksesta aivan kelmeäksi. Eversti aukaisi nopeasti laukun\nja otti esille kirjeet.\n\n\"Ei mitään tietoja!\" hän sanoi, syvästi huoahtain. Sama kohtaus oli\nuudistunut joka aamuna koko suven; kuinka oli mahdollista, että äiti\nvielä toivoa saattoi!\n\nAamupäivällä saapui herra Fogelsang parhaimmassa puvussaan; hänen\nkasvonsa olivat kiihottuneen näköiset. Hänen vakaana päätöksenänsä oli\noikein lukea lakia everstille, ja hän tuli aivan kummiinsa, kun eversti\nkurotetuin käsin tuli häntä vastaan.\n\n\"Terve tuloa, vanha ystävä! Minä olen suuressa kiitollisuuden velassa\nteitä kohtaan. Kukin tyttärelleni tehty palvelus on minulle tehty.\nSuokaa minun lähettää arkkuanne noutamaan; teidän täytyy toden totta\njäädä tänne ainakin muutamiksi päiviksi.\"\n\nEverstinna yhtyi miehensä pyyntöön, ja Anna, muitta mutkitta, otti\nhatun ja sauvan häneltä.\n\n\"Hän jää\", sanoi hän varmasti.\n\n\"Te käännätte suhteen nurin, herra eversti\", sanoi urkuri; \"minä\npäinvastoin olen velassa teidän tyttärellenne. Kutsumuksesta kiitän\nmuuten sydämellisesti, vaan huomenna minun täytyy mennä; minun täytyy\nvälttämättä: sunnuntaiksi kotiin päästä ja sitä paitsi ikävöin jo\npientä, pimeää nuorenmiehen huonettani; vasta kun siellä taas hyvästi\nolen, saatan oikein matkasta iloita.\"\n\nAnnan järjestäissä kahvipöytää, esitteli herra Fogelsang elävästi\nja lämpimästi kaikki, mitä Anna oli kärsinyt ja taistellut: hänen\nkatumuksensa, hänen ikävöimisensä, kuinka kärsiväisesti hän oli\nkestänyt oloa muurarin kanssa, kuinka uljaasti hän oli heidän\ntoimeentuloansa varten taistellut.\n\n\"Eikö rouva Klemme auttanut häntä?\" kysyi eversti.\n\n\"Ei; hän lainasi tosin huonekaluja, mutta minä tiedän, että niistä\nmaksettiin kylläinen voura ja samaten asunnosta.\"\n\nEversti meni ulos ruokasaliin Annan luo ja otti hänet syliinsä.\n\n\"Oma tyttöni, silmäini riemu, ylpeyteni!\"\n\nJa eversti kertoi Annalle rouva Klemmen haltuun uskomasta rahastaan\nsekä kysyi häneltä, mitä hän nyt sillä tekisi; tuo pieni, vilpillinen\nvaimo ei todellakaan saisi sitä pitää.\n\nAnna määräsi tuon pienen summan Kristoffersenille ja hänen Tiinalleen,\nja eversti kirjoitti jo samana päivänä rouva Klemmelle, pyytäen häntä\njättämään nuo neljäsataa riikintaalaria nuorelle sepän sällille.\n\nÄärettömästi suuttui prokuraattorin vaimo kirjeen saatuaan, puhui\nlaajalti ja lavealti mustasta kiittämättömyydestä ja tunsi voimakkaan\nhalun olla käskyä täyttämättä; hänellä ei toki ollut onneksi rohkeutta\nsiihen, ja Kristoffersen sai rahan. Hän oli sanomattoman iloinen;\nolihan tuo jo koko pieni pääoma kodin laittamista varten!\n\n\"Mutta eikö tuo ole tulisten hiilten kokoomista päämme päälle?\"\nhuomautti hän kuitenkin riemuitsevalle Tiinalle.\n\nMiten onnelliseksi tunsi itsensä Anna, kun isä pyysi hänen\nkäsivarttansa nojatakseen; miten suotuiselta kuului hänen korvaansa\nisän kysymys: \"Minne menet, lapsi? Tule pian takaisin!\"\n\nEversti oli niin levoton hänen terveydestään, niin pelokas siitä, eikö\nhän olisi tyytyväinen.\n\n\"Sinä olet itkenyt\", sanoi eversti eräänä aamuna, kun Anna tuli sisälle\npuutarhasta; \"miksikä olet itkenyt?\"\n\nAnna hymyili ja koki hiipiä hänen ohitsensa, mutta kun hän piti häntä\nkädestä kiinni, niin hän taas hyrähti itkemään.\n\n\"Oi, minä en saata muuta! Poissa ollessani oli mieleni niin levoton;\nminä olin niin onneton ja ikävöin niin hartaasti sinua ja äitiä; mutta\nnyt, kun olen täällä taas ja minulla on niin hyvä ja siunattu olo,\nniin herää suru pienestä Klaarasta. Muistanethan, isä, että meillä oli\nkaikki yhteistä, eikä ole mitään paikkaa, joka ei hänestä muistuttaisi.\n-- Synti teitä kohtaan on niin puhua, vaan kun kysyit minulta, niin\ntäytyihän minun vastata.\"\n\n\"Jumala sinua, rakastettu lapseni, jokaisesta kyyneleestä siunatkoon\",\nsanoi äiti, häntä hellästi otsalle suudellen. \"Luuletko, että mikään\nsaattaisi sinua lujemmin sitein sydämeeni kiinnittää kuin surusi\nKlaaran tähden? Mutta me emme saa unohtaa, että hän pyysi meidän häntä\nilolla muistelemaan.\"\n\nSe syksy oli kaunis ja he tekivät melkein joka päivä pienen retken.\nAnna halusi sitä heidän tähtensä, ja he seurasivat muassa hänen\ntähtensä, ja täten kaikki elähtyivät ja voimistuivat. Ei saata sanoa,\nettä he olivat onnelliset -- siihen nähden oli suru Klaaran tähden\nliian tuore ja epävarmuus Kustaan suhteen ylen piinallinen --; mutta,\niloiset he olivat toistensa tähden sekä kiitolliset Jumalaa kohtaan.\nJoskus tuli eriskummainen, levoton olo everstille, ikäänkuin hän olisi\ntuntenut, että hänen tuli äärettömän paljon heille molemmille sovittaa.\n\n\"Miten lemmekäs vaimo sinä olet ollut!\" noin hän saattoi äkkiä puhjeta\nsanomaan, \"ja miten monia suruja minä olen sinulle ihan ajattelemattani\nsaattanut! Nyt näen oman elämäni sellaisella selkeydellä, joka melkein\nkauhistaa minua. Herra olkoon kiitetty, että silmäni tulivat avatuiksi,\nennenkun oli liian myöhäistä!\"\n\nJa hän, tuo pöyhkeä mies, pyysi Annan lukemaan vertausta\ntuhlaajapojasta ja kadonneesta lampaasta, ja hän kumarsi päänsä\nnöyrällä kiitollisuudella tuon jumalallisen lohdutuksen tähden.\n\nJoka aamu, kun postilaukku tuli, oli silmänräpäyksen kestävä,\njännittävä hiljaisuus; sitte kuului tuo masentava: \"ei mitään tietoja.\"\n\n\"Jos hän kuollut olisi, niin saisimme kyllä tietoja\", sanoi äiti\ntoisinaan. Eversti pudisti päätänsä.\n\n\"Kuinka saatamme häntä lohduttaa?\" kysyi eversti Annalta. \"Hänen\ntapansa ei ole niin itsepäisesti toivossa kiinni riippua. Minä pelkään,\nettä hän kieltäytyy uskomasta hänen kuolemaansa siitä syystä, ett'ei\nhän kestä sitä. -- Onko sinulla, lapseni mitään toivoa?\"\n\n\"Ei paljon.\"\n\nHän olisi kyllä saattanut sanoa: ei mitään; hän piti Kustaan kuolleena\nja ajatteli häntä ja Klaaraa uudelleen yhtyneinä.\n\nJa talvi kului hiljaista, säännöllistä kulkuaan. Hämärässä Anna\nuseimmiten soitti vanhemmilleen; joskus hän lauloikin, vaan se oli ani\nharvoin; hän ei ollut sillä hauskalla mielellä, joka ennen ehdottomasti\noli pakottanut häntä laulamaan.\n\nMiten iloiseksi tuli eversti, kun Anna tuli sisälle hänen luoksensa ja\nluottamuksella, miten entisinä aikoina, laski hienon kätösensä hänen\nkäsivarrelleen sekä pyysi häneltä yhtä tahi toista. Eikä se sattunut\naivan harvoin; hän oli ottanut pitääkseen huolta Klaaran köyhistä ja\ntarvitsi toisinaan paljo rahaa, etenkin kun tuli kylmä ja elämäntarpeet\nolivat kalliit. Ennen hän usein oli nauranut äidin väsymätöntä\nahkeruutta kaikkein noiden pienten röijyin ja sukkien kanssa; nyt\nhän oli niin onnellinen siitä, että sai ottaa osaa työhön, ja hänen\nauttavaa kättänsä sekä lempeätä, säälivää olentoansa siunattiin monessa\nsen seudun köyhässä kodissa.\n\nVähää enemmän kuin vuosi Klaaran kuolemasta istuivat he eräänä\naamuna ruokasalissa. Oli kylmä, rankka huhtikuun ilma; suuret rakeet\npaukkuivat ruutuihin, taivas oli täynnä mustia pilviä ja ilma,\nkylmästä huolimatta, niin painava, että mieli ehdottomasti tuntui\ntuskalliselta ja raskaalta. Kun he olivat teen juoneet, niin tuli,\nmiten tavallisesti, postilaukku.\n\nÄiti istui akkunan ääressä, ompeluksensa yli nojautuneena; isä huokasi\ntoivottomasti, laukkua avatessaan; Anna katsahti samassa häntä ja\nhavaitsi, että hän muutti väriä, ja että hänen kätensä alkoi äkkiä\nväristä; eversti oli kuitenkin vaiti ja sysäsi nopeasti suuren,\nvieraalla päällekirjoituksella varustetun kirjeen sanomalehtien sekaan.\n\"Eihän se vain mitään lie ollut?\" kysyi everstinna, ylös katsahtain.\nEversti pudisti päätänsä, nousi ylös ja lähti ulos.\n\nSe oli kauhistava silmänräpäys. Anna oli melkein varma, että\nkirje sisälti kertomuksen Kustaan kuolemasta, ja hänen kävi niin\nsanomattomasti sääliksi äiti, joka istui niin tyynenä ja turvallisena,\nlempeän ja rauhallisen näköisenä. Kuinka saattaisi hän häntä, äiti\nparkaa, lohduttaa! -- Isä tuli -- nyt oli isku kohtaava!\n\nKun eversti aukaisi oven, niin molemmat katsahtivat häntä ja\nhuudahtivat sitte samassa henkäyksessä:\n\n\"Kustaa elää!\"\n\n\"Niin, Herra olkoon kiitetty, hän elää!\"\n\nKirje oli sairashuoneen lääkäriltä. Enää ei ollut mitään vaaraa, mutta\nsairasta ei vielä tohtinut laskea ulos; hän oli jättänyt kirjoittamatta\nkotiin siksi, kunnes saattoi tarkemmin tulonsa määrätä.\n\nOlipa se hurmaava, onnellinen hetki. He eivät pitäneet lukua pahasta\nsäästä ulkona, tahi oikeammin, he eivät havainneet sitä.\n\n\"Jos sinä, Anna, olisit pysynyt poissa\", sanoi eversti, \"niin mikä\nkaipaus sitte olisi sydämessäni ollut! Nyt ilo on sekoittamaton.\"\n\nAnna hymyili ja suuteli hänen kättänsä, vaan ajatteli samassa,\nett'ei hänen oma ilonsa kuitenkaan ollut sekoittamaton; hän oli niin\nkummallisen levoton ja sanoi ensi kerran itselleen: kenties sinä\nerehdyt, ehkäpä hän pitääkin jostakin toisesta.\n\n\"Äiti\", hän kysyi hetken perästä, erinomaisen ahkerasti neuloessaan,\n\"tietääkö Kustaa, että minä jätin kodin?\"\n\n\"Hän sai sen vähän ennen sairastumistansa tietää, ja nuori laivalääkäri\nkertoi minulle, että hän taukoamatta houraili siitä. Paino on ylen\nsuuri, Anna uupuu, sanoi hän houreissaan; se vanha mies on niin\nhirveän raskas; Klaara on kuollut, eikä kukaan, paitsi minua, tahdo\nhäntä auttaa, enkä minä kykene, minä olen taottu kahleihin, vaan minä\ntahdon ne murtaa. Kärsi vain lyhyt hetkinen, rakastettu tyttöni, niin\nminä tulen! Eivätkö nuo olleet merkillisiä sanoja, Anna? Ennen en ole\ntahtonut tätä kertoa pelosta, että murehduttaisin sinua, mutta nyt, kun\nhän elää ja tulee takaisin, niin arvelen, että sinua ilahduttaa tietää,\nkuinka rakas sinä hänelle olet -- eikö niin?\"\n\n\"Niin, äiti.\" Neula lensi niin nopeasti ylös ja alas, että eversti tuli\naivan kärsimättömäksi.\n\n\"Pane pois tuo ikävä työ\", hän pyysi, \"ja tule tänne luokseni; minun\nkukkani on niin vaalea vielä, mistä se tulee?\"\n\n\"Tänään täytyy sinun, lapsi, panna musta pukusi pois\", kuiskasi\neverstinna, \"ja laittaa hiuksesi entiseen tapaasi; se on isään hyvän\nvaikutuksen tekevä.\"\n\nJa niin se tekikin. Anna näytti aivan miellyttävältä vaaleassa\nleningissä, ja vaikka hän ei ollut niin kukoistava kuin ennen, niin\nhänessä oli jotakin suloista, lempeätä, puhdistettua, jota häneltä\nennen oli puuttunut.\n\nNoin kahdeksan päivää jälemmin tuli lyhyt kirje Kustaalta itseltään.\nEversti luki sen ensin ja ojensi sen sitte, sydämellisesti nauraen,\nvaimolleen. Hänkin hymyili.\n\n\"Sinä et saa sitä lukea\", sanoi äiti Annalle. \"Paha poika! Se ei ole\nmuuta kuin moitetta ja morkkausta alusta loppuun; ja kaikkea tuota\ntäytyy kärsiä sinun tähtesi, paha lapsi! Kovat, armottomat, tunnottomat\n-- niin, hän ei meitä tosiaankaan säästä!\"\n\n\nVIII.\n\nIlo on parahin lääkäri, ja eversti sai pian melkein täydelleen entisen\nnäkönsä. Uudelleen elpyi everstinnakin; hänen monivuotinen rukouksensa\noli vihdoinkin täytetyksi tullut; hänen ja hänen puolisonsa välillä oli\ntäydellinen myötätunteisuus ja tuttavuus.\n\nKustaa saattoi tulla minä päivänä hyvänsä, ja nyt tuli suuri kiire\ntaloon; kaikki piti olla kesää varten valmiina ennen hänen tuloaan.\n\n\"Tänään pannaan akkunaverhot paikoilleen\", sanoi everstinna\nleikkisästi; \"huomenna hän saapi tulla.\"\n\nSilloin oli kaunis toukokuun päivä vähän ennen helluntaita. Yöllä oli\nsatanut, ja kaikkialla alkoi nuorta vihannuutta ilmestyä. Eversti antoi\nparhaallansa ohjeita puutarhurille; hänen vaimonsa ja Anna olivat myös\nsiinä katsomassa.\n\n\"Puutarha ei voi tulla valmiiksi ennenkun huomenna\", sanoi eversti\nhymyillen; \"ennemmin ei poika saa tulla.\"\n\nSamassa kuului tietä päin olevassa käytävässä kahinaa. Anna tarttui\npeljästyneenä äidin käteen, ääni tuli aivan samasta sopesta, josta\nKustaan, kun hän kadettina ollessaan lupa-ajaksi kotiin tuli, aina\noli tapana juosta pensas-aidan yli puutarhaan. Vahti, joka tähän asti\nlevollisena oli herraansa seurannut, hörkisti äkisti korviaan ja juoksi\ntiehensä.\n\n\"Vanha, kiltti poikani, oiva Vahtini, vieläkö tunnet minut?\"\n\nHe kuulivat tuon raittiin, selkeän äänen, ja silmänräpäystä myöhemmin\nseisoi hän itse heidän luonansa ylevänä, hoikkana ja ruskeana, jotenkin\nlaihana sairauden jälkeen, vaan, miten ennenkin, armaana, mielevänä ja\nilosta hehkuvana.\n\n\"Olipa toki herttaista, että Anna on täällä\", hän sanoi, \"ja minä\npöllö hukkasin koko eileisen päivän häntä hakemalla. Se oli pieni,\nsietämättömän ikävä kaupunki, ja väki, jota puhuttelin, oli niin\nhidasta sekä ilman sanaa suussaan, ett'eivät he saattaneet vastata\nkysymyksiini eivätkä antaa minulle mitään tietoja. Vihdoin tapasin\ntoki oivallisen, hilpeän, pienen ressukan, jolla oli merkillinen\nselvyys seikoistaan, ja joka näytti tuntevan sinut, Anna, sekä ulko-\nettä sisäpuolisesti; hänen ei todellakaan tarvinnut etsiä sanoja sinun\nylistykseksesi, niitä tuli kuin vuolasta virtaa. -- Minä kävin siinä\npienessä, matalassa rakennuksessa, jossa sinä asuit; se oli minusta\nkuni pyhä paikka; olithan sinä niiden seinien sisäpuolella taistellut\nja kärsinyt sekä ollut suuri palvelevassa rakkaudessasi. -- Tuo vanha,\ninhottava rahjus oli siellä vielä, vaan hän näytti niin riutuneelta,\nsekä valitti ja voihkasi niin, että vihani kokonaan sammui ja minäkin\nolin melkein valmis surkuttelemaan häntä siitä, että hän oli sinut\nmenettänyt. -- Voitko antaa anteeksi, isä, ja sinä myös, minun oma\näitini, että minä viime aikoina olen tuntenut erinomaisen halun ryhtyä\nteitä vastustamaan? Ja kirjeeni! Kun katsot minua noin rakkaasti, isä,\nniin se tuntuu tuiki raskaalta tunnolleni.\"\n\nÄiti otti nyt hänen toisen käsivartensa ja antoi merkin Annalle, että\nhän ottaisi toisen. Eversti kulki perässä; hän ei tahtonut jättää\npoikaa näkyvistään ainoata silmänräpäystäkään.\n\n\"Tahdotko, Anna lähteä kanssani vähän kävelemään?\" kysyi Kustaa\niltapuolella. Anna nyökkäsi ja otti saalin hartioilleen.\n\n\"Jumala siunatkoon sinua, auringonsäteeni!\" kuiskasi isä, kun he ohitse\nkulkivat.\n\nMiten sykkäili Annan sydän! Hän tiesi, mitä oli tuleva, vaan ei ollut\nlikimaillekkaan niin hämmennyksissä, kuin hän oli luuletellut; kaikki\ntyyni oli niin hyvästi ja luonnollisesti; hän oli niin onnellinen, niin\nkiitollinen Jumalaa kohtaan.\n\nKustaa ei käyttänyt monta sanaa, tunnustaaksensa rakkautensa ja\npyytääksensä häntä omakseen, eikä Anna käyttänyt ainoatakaan sanaa,\nantoi vain hänelle kätensä, ja niin he menivät takaisin vanhempien luo.\n\nSeuraavana päivänä kertoi Anna Kustaalle, kun he kulkivat yhdessä\nkirkkomaalle, kaikki, mitä Kustaan poissa ollessa tapahtunut oli.\n\n\"Varsin merkillistä kuitenkin on, miten eri lailla sama asia saatetaan\nkäsittää\", huomautti Kustaa. \"Isän kertomuksen mukaan ei sinulla ollut\nläheskään niin paljon, vaan hänellä paljoa enemmän syytä itseänsä\nnuhdella. Tiedä, että minulla kotomatkallani oli monta kummallista\ntuumaa: me menisimme heti naimisiin ja ottaisimme sinun isäsi\nluoksemme. Minun vanhempaini luokse emme milloinkaan menisi; ainakin\ntulisi heidän ensinnä anteeksi pyytää. Minä tunsin itseni niin kovaksi\nisää kohtaan, ja ylpeys, minun perintöni häneltä, vaati minua ei\nmilloinkaan myöntymään. Sinä, lempeä, kärsiväinen Annani, näet, että\nminä olen ollut kovin niskoitteleva enkä ansaitsisi sitä ääretöntä\nonnea, jonka Jumala on minulle täällä kotona sallinut. Pieni Klaara\nrukka\", hän lisäsi. \"Ah, jos hän nyt olisi luonamme ollut!\"\n\nHe seisoivat nyt pienen haudan reunalla. Se näytti niin rauhaiselta\nvalkeine ristineen ja raittiine, ystävällisine kukkaseppeleineen.\nAnna likisti vienosti Kustaan käsivartta ja ajatteli sisaren unta. Ja\nkirkkaasti ja lämpöisesti paistoi haudalle päivä; linnut laulelivat\nriemuiten keväästä, ilosta ja elämästä.\n\n\n\n\nSerkku.\n\n\n\"Yrjö ei ole oikein muiden lasten kaltainen\", sanoi äitini toisinaan\nminusta, ja ne olivat kovia sanoja hänen suustaan, sillä muut lapset\nolivat juuri sellaisia kuin lasten pitää olla.\n\nMeidän sukumme oli hyvin laaja, ja ne monet, jotka vanhempieni luona\nseurustelivat, olivat kaikki setiä, enoja, tätiä ja serkuksia.\nUseimpien näiden sukulaisten muodossa oli omituinen yhteinen\nhyvän-luontoisuuden, säveyden ja -- niin, minun täytyy se sanoa\n-- yksinkertaisen jokapäiväisyyden merkki. Melkein kaikki naineet\nmiehet elivät, äitini sanain mukaan, \"aivan hyvissä oloissa.\" Heidän\njoukossaan ei ollut yhtään pohattaa, vaan ei yhtään köyhääkään; ehdot\nvaihtelivat aivan hyvästi toimeentulevista jotakuinkin aikaantuleviin.\nNuorten poikain joukossa ei ollut yhtään erinomaisen lahjakasta,\nvaan ei yhtään visapäätäkään, ahkerat he olivat kaikki, ja melkein\nkaikki, he senvuoksi saavuttivat päämääränkin: hyvän arvolauseen\ntutkinnossa. Nuorten tytärten muoto vaihteli hyvin kaunisten ja\naivan sieväin välillä. Koko suvulla oli tietty kunnollisuuden ja\narvollisuuden maine, joka ei ollut ansiotta, sillä mitä suurimmasti\nkammosivat kaikki kehnoja tekoja, vaan, kummallista kyllä, melkein yhtä\nsuuresti pelkäsivät jaloja ja yleviä tekoja, milloin ne poikkesivat\ntavallisuudesta, milloin ne vähänkin asettuivat maailman tuomiota\nvastaan.\n\n\"Se saattaa olla aivan kaunista teoriassa\", he arvelivat, \"vaan\nse ei sovi tässä syntisessä maailmassa. Herra varjelkoon meitä\nliiallisuuksiin menemästä!\"\n\nVaan ei mitään sääntöä poikkeuksetta, ja suvussamme oli Yrjö serkku\nsellainen. Iso-äitini, hänen vanhempi sisarensa, kertoi minulle hänen\nelämäkertansa.\n\nHän oli ollut ilomielinen ja hilpeä upsieri, kunnes hänen morsiamensa,\nrakastettava ja kaunis tyttö, kuoli; silloin hän oli ollut vähällä\nmenehtyä toivottomuuteensa, olipa mielipuolisuuden rajalla. Turhaan\nhänen läheisimmät omaisensa ja vainajan isä koettivat häntä\nlohduttaa. Jäähyväisittä jätti hän äkisti vanhempainsa kodin ja\nmeni pitkille matkoille. Sill'aikaa kuoli hänen rakastettu isänsä\nja jätti jälkeensä hänelle koko omaisuutensa sekä kauniin talonsa\nFredriksbergin puistokadun varrella. Monta vuotta kului, ennenkun hän\ntuli takaisin, ja häntä, kun hän tuli, saattoi tuskin tuntea. Ilman\nvarsinaista kanssakäymistä eli hän sittemmin hiljaisessa talossaan\nja jäi vanhaksi pojaksi, eväten puoleksi kohteliaalla, puoleksi\nilkullisella vastahakoisuudella kaikki omaisten ystävälliset yritykset\nhäntä lähestymään. Erästä seikkaa hän ei kuitenkaan saattanut estää:\nlukemattomat lapset -- niiden muassa minä -- nimitettiin hänen\nnimellään.\n\nHän oli keskikokoinen, laiha, suora, melkein jäykkäryhtinen mies, jolla\noli harmaat hiukset, ruskea iho sekä hymyily, joka saattoi olla sekä\nilkullinen että hellä, niinpä toisinaan yht'aikaa kummankinlainen.\nHänen terveytensä oli erinomaisen hyvä, jonka hän sanoi karaistun,\nvähätarpeisen elämänlaatunsa vaikuttamaksi; ainoastaan hänen silmänsä\nolivat ajoittaisin aivan heikot.\n\n\"Pikku Yrjö ei ole muiden lasten kaltainen\", sanoi hänkin minusta,\nmutta, kumma kyllä, hänen suustaan se kuului enemmän kiitokselta kuin\nmoitteelta, ja tällöin taputti hän minun päätäni sekä käski minun käydä\nhäntä katsomassa, jota ei tarvinnut minulle kahdesti sanoa.\n\nMinä pidin hänestä hänen surullisten elämänvaiheidensa tähden, jotka\nolivat syvälle minun lapselliseen sydämeeni vaikuttanet; hänen\nystävällisyytensä tähden minua kohtaan, kun hän näytti minulle monta\ntaulua ja ihmeellistä esinettä matkoiltaan; sentähden, ett'ei hän ollut\nmuiden kaltainen, jotka tunsin; sentähden, että mielikuvitukseni sai\nravintoa niistä historioista, joita hän kertoi, jopa senkin tähden,\nettä sain nähdä häntä ja olla hänen huoneessaan.\n\nMelkein joka sunnuntai-iltapuolena kuljin alaspäin pitkin tuota\nmuhkeata vanhaa puistokatua hänen luoksensa, joko sitte lumi kirisi\njalkaini alla tahi sade kastoi minut läpitse, tai tomu peitti minut\npilveen, tai loka ylettyi aina saapasteni yli. Viimemainitussa\ntapauksessa en kuitenkaan saanut mennä sisälle, ennenkun piika, pitkä\nAnnikki, oli raappinut ja pyyhkinyt jalkojani oikein äärettömästi.\n\nTuo pitkä juutalainen Annikki ei tosin kaunis ollut, -- minä silmäilin\nhäntä tarkoin, kun hän minua siivosi -- mutta puhdas hän oli kuin vasta\nmunittu muna. Vasemmassa poskessa oli käsnä, nenä oli hieman pystyssä,\npienillä vaaleansinisillä silmillä oli rohkea, melkein kuin vähän uhkaa\nilmaiseva katse, ja kuitenkin hän näytti niin sydämellisen hyvältä ja\niloiselta, ikäänkuin hänellä olisi ollut joku salainen ajatus, joka\nhäntä ihastutti.\n\nSedän ja hänen piikansa välillä oli toisinaan kireä suhde. Sedän\nmielestä Annikki kulutti liian paljon rahaa, ja hän nimitti Annikkia\ntuhlariksi; Annikki vastasi, että setä oli saituri, nutustelija, ja\nhän sanoi sen kuuluvasti ja selvästi, ovesta ulos mennessään; minä en\nkäsittänyt, kuinka hän tohti sitä tehdä, ja minä olin varsin vihainen\nhänelle; Yrjö setä sitä vastaan ei näyttänyt ollenkaan vihaiselta;\nhän hieroi käsiänsä, ja hänen ruumiinsa hytkyi ikäänkuin pidätetystä\nnaurusta.\n\nKesällä puuhaili setä pienessä kauniissa puutarhassaan; minä autoin\nhäntä kaivamisessa ja kastamisessa, ja sain siitä porkkanan, päärynän\ntahi kukan palkinnoksi aina sen mukaan, mikä vuodenaika oli. Puoli\nhuoneusta oli suljettuna; siellä sisällä oli kaikki samalla tavalla,\nkuin hänen rakastettunsa eläissä oli ollut; hän ei hennonut siellä\nmitään muuttaa, sitä vähemmän vuokrata sitä. Toisessa kerrassa asui\nvanha rouva, joka aina istui akkunan ääressä ja katsoi minua, kun minä\ntulin; hänen kissansa makasi akkunalla ompelukorin vieressä; sekin\nsilmäili minua; tuo oli oikein kammottavaa! Kammottava vaan kuitenkin\nhoukutteleva oli porstuassa oikeanpuolinen ovikin, joka johti noihin\nsalaperäisiin huoneihin, joita en milloinkaan ollut nähnyt; vaan\nhupaisaa oli Annikin kyökissä, jossa kaikki kiilsi kuni norsunluu ja\nkulta.\n\nKun Yrjö sedän silmät olivat heikkoina, niin minä menin sinne jokaisena\niltapuolena ja lu'in niin hyvästi kuin osasin -- parhaani todellakin\npanin -- kuuluvasti hänelle. Hän istui silloin suorana ja jäykkänä\nnojatuolissaan, leikaten tauluja minulle; vehreät verhot olivat\nlevitettyinä akkunain eteen, ja koko huoneella, hänen kasvoillaan,\nsanomalehdillä ja minun käsilläni oli eriskummainen, vehreänvoipa\nvivahdus.\n\nMinun tuli häntä sydämestäni sääli, etenkin kun luulin hänen saaneen\nheikot silmät surun ja itkun vaikutuksesta; tuota arveluani en\nkuitenkaan muille ilmaissut.\n\nParemmaksi tultua poistettiin vehreät akkunaverhot, ja setä rupesi\nsilmäinvarjostinta käyttämään.\n\nIlolla havaitsin, että setä piti minun käynneistäni. Hän nimitti minua\npieneksi kelpo pojakseen, jutteli minulle kauniimpia kertomuksia,\nvieläpä toisinaan käski minun illallisellekin jäädä. Illalliseksi oli\nlasillinen maitoa ja kaksi killinkiä maksava ranskanleipä; mitään\nmuuta hän ei milloinkaan nauttinut, eikä Annikki saanut mitään muuta\nminullekaan antaa, vaikka hän mielellänsä olisi tahtonut.\n\nKuitenkin tapahtui äkisti muutos sydämellisessä keskuudessamme. Oli\nkaunis sunnuntai elokuussa; minä kuljin, miten tavallisesti, pitkin\npäivänpaahteista läntistä siltaa ja iloitsin, saadakseni kävellä sedän\nkanssa Fredriksbergissä, miten hän oli luvannut, kun muudan serkkuni,\npitkä kadettiroikkana, niinikään Yrjö nimeltään, äkkiä pysähtyi minua\npuhuttelemaan:\n\n\"Mihinkä, nulikka? Ahaa, tuonne kai tuon vanhuksen luo! Sinäpä vasta\nnokkela poika olet: keinottelet saadaksesi itsellesi koko perinnön.\"\n\nEnnenkun toinnuin siitä hämmästyksestä, minkä nuo sanat vaikuttivat,\noli pitkä Yrjö kadonnut tungokseen. Hänen sanansa vaivasivat ja\nloukkasivat minua; minä tunsin olevani karvaalla mielellä ja\nonnettomana sekä käännyin heti takaisin.\n\nKotiin saavuttuani kysyi äitini ystävällisesti, miksi en ollut sedän\nluokse jäänyt, ja pyysi minua, ett'en suinkaan olisi huolimaton setää\nkohtaan.\n\nTuntui siltä kuin serkun muistutus olisi ollut avaimena äidin sanoja\nkäsittämään.\n\nMinä hiivin makuukamariin ja itkin, itkin sydämen pohjasta; nyt\nen tahtonut enää milloinkaan mennä sedän luo; olin melkein kuin\nsuutuksissani hänelle hänen rikkautensa tähden.\n\nViikkoa myöhemmin olin kahdella päällä: menisinkö sinne, vai enkö\nmenisi?\n\n\"Muista nyt, poikani, mennä setää tervehtämään\", sanoi äitini, ja\nminä vastasin heti, ett'en tahtonut mennä, enkä mennytkään seuraavina\nsunnuntaina, vaan minä muistelin ja ikävöin häntä.\n\nLähelle puoli vuotta, oli sillä lailla kulunut, kun muudan täti kertoi,\nettä tuo rakas, omituinen Yrjö -- miten häntä omaisten kesken usein\nnimitettiin -- oli silmistänsä pahempi kuin milloinkaan ennen, josta\nsyystä hänen täytyi sisällä pysyä.\n\nSetä parka! Kuka nyt luki hänelle? Annikki kai, vaan se ei ollut\nmitään hauskaa lukemista; Annikki ajatteli ainoastaan sanoja, vaan ei\nollenkaan ajatusta, sen saattoi helposti kuulla. Minä ikävöin oikein\nhartaasti setää, minä näin hänet niin selvästi edessäni vehreältä\nvivahtavassa hämärässä. Mikä taistelu oli sisässäni! Rakkaus ajoi minua\nsinne, vaan ylpeys veti minua takaisin; oi, kun vaan ei olisi ollut\nperintöä! Vaan äkkiä sain mukavan ajatuksen, otin lakkini ja riensin\npois.\n\nOli niin pitkä aika siitä, jolloin olin siellä ollut, että talo\nnäytti varsin vieraalta; vanha rouva ja kissa istuivat kuitenkin\nmuuttumattomina paikoillaan ja silmäilivät minua.\n\nMinä naputin hiljaa ovelle ja astuin sisälle epäillen, täynnä häpeätä\npitkän poissa oloni tähden sekä levotonna aikeeni vuoksi, vaan vahvana\npäätöksessäni panna se täytäntöön.\n\nAkkunaverhot olivat levitettyinä ja silmäinvarjostin kuitenkin\nvirassaan. Setä kääntyi puoliksi ympäri ja kysyi:\n\n\"Kuka se on?\"\n\n\"Minä olen.\"\n\n\"Oh!\" Tuossa huokauksessa oli melkein mielipahaa. \"Tulosi oli\nodottamaton; sinä et pitkään aikaan ole täällä käynyt.\"\n\n\"En, ja teistä, setä, riippuu, jäänkö nytkään, tahi menenkö pois,\ntulematta enää milloinkaan.\"\n\nSe ponnistus, mikä minun täytyi liikutustani tukehduttaakseni tehdä,\nvaikutti, että ääneni kuului tuimalta, melkein sisukkaalta. Vanha herra\notti varjostimen pois ja katsoi minua kummastuneena.\n\n\"Mikä poikaa vaivaa?\"\n\n\"Lupaa minulle, setä, ett'en minä tule perimään ainoata killinkiäkään\njälkeesi, muuten minun on täytymys mennä pois. Lupaa se -- tahdotko\nluvata sitä?\"\n\n\"Lapsi on menettänyt järkensä.\"\n\n\"Hyvästi sitte, setä.\"\n\n\"Seis, sinä siellä! Mitä historiaa se kaikki on, selitä tarkemmin!\"\n\n\"Ne sanoivat, että minä kävin täällä perinnön tähden; siitä syystä näin\nkauan olen poissa ollut; siitä syystä en enää milloinkaan tahdo astua\njalallani tähän taloon, jos sinä et lupaa minua perinnöttömäksi tehdä.\"\n\n\"Sitä en saata luvata.\"\n\n\"No, hyvästi sitte, setä.\"\n\n\"Pysähdy! Tuhma poika, täytyneehän minun se sitte sinulle luvata.\nJos rahaa pitäisin onnena, niin en milloinkaan sellaista lupausta\nantaisi; vaan sellaisena en rahaa pidä. Kukin ihminen näkee kyllä minun\nelävän, ikäänkuin minulla ei mitään olisi. Sinä et saa periä ainoata\nkillinkiäkään, sinä häijy, joka niin kauan olet poissa ollut -- sitä\nsyytä minä vähimmin aavistin -- et äyriäkään ole saava! Kas niin,\noletko nyt tyytyväinen?\"\n\nMinä vastasin heittäytymällä hänen syliinsä.\n\n\"No, Yrjö, aiotko nyt tämän kertoa muille?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Vaan kun he sanovat, että sinä käyt täällä perinnön tähden -- häpeä\njokaiselle, joka moista viattomalle lapselle puhuu! -- kuinka sitte\nkäy?\"\n\n\"Antaa niiden puhua, tiedänhän minä sen seikan paremmin.\"\n\n\"Tiesithän sinä sen ennenkin, narri; vaan nyt tiedän minäkin sen, ja\nsiinä se puntti lieneekin. Jumala sinun omaa voittoa pyytämätöntä,\npikku sydäntäsi siunatkoon! Jok'ikinen sunnuntai olen sinua odottanut\nja ollut oikein mielipahoissani, kun et milloinkaan tullut; vaan anna\nsen nyt olla unohdettuna. Tuolla ovat sanomalehdet; uljas poika ei saa\nitkeä, ja uljas poika sinä olet. Vahinko, ett'ei Annikki saanut sinua\nnähdä äsken, kun sinä niin mahtavasti asiaasi ajoit.\"\n\nSiitä päivin tunsin minä itseni melkein kuin hänen pojakseen, ja mitä\nenemmän kasvoin, sitä hellemmäksi tuo suhde tuli, ja kuitenkin oli\nyksi seikka, jossa en oikein saattanut hänen kanssaan sopia: hänen\nitaruutensa. Niin, hän oli itara -- sen sanoivat kaikki hänestä, sen\nnäin itsekin! kuinka hän jok'ainoaa killinkiä käänteli ja väänteli --\nsen sanoi Annikki hänelle vasten silmiä.\n\nSurullista oli tietää hänet siinä suhteessa niin koventuneeksi. Se\nvaivasi minua monta kertaa, ja minä rukoilin Jumalaa lapsensielun koko\nhartaudella, että Hän kääntäisi vanhan setä parkani.\n\nHän puhui usein ylpeydestä; se oli hänestä ilkeä synti. Ollenkaan\nkatsomatta henkilöä, näki hän ylhäisessä ja alhaisessa ainoastaan\nihmisen, ja tuomitsi kunkin vain sisällisen arvon mukaan.\nTuhlaavaisuutta ja ylellisyyttä hän halveksui ja oli ylpeä\nkohtuullisuudestaan, tyytyväisyydestään sekä siitä, ett'ei hän\nvälittänyt ulkonaisista mukavuuksista.\n\n\"Itaruus, setä\", kysyin kerran, kooten kaiken rohkeuteni, \"eikö sekin\nole synti?\"\n\n\"Kyllä, luonnollisesti. Muuten on minusta melkein mielipuolisuutta\nrakastaa kultaa sen itsensä tähden.\"\n\nKuinka mielelläni olisin kysynyt: \"miksikä sitä sitte rakastat?\" vaan\nen rohjennut.\n\nToisinaan puheli setä kihlatustaan -- pienestä Henriettestä, miten hän\nhäntä nimitti.\n\n\"Ikävää, kun ei sinulla ole hänen valokuvaansa\", sanoin minä.\n\n\"Se on minulla, poikani, valokuva semmoinen, ett'ei suurinkaan mestari\nsaattaisi senvertaista maalata, valokuva, jonka värit eivät menetä\nloistoaan, ja joka seuraa minua kaikkialla. Minä näen sen avoimin\nsilmin, minä näen sen silmät ummessa; se ei kuvaa ainoastaan hänen\nulkonaista ihanuuttansa, vaan pääasiallisesti hänen puhdasta, hurskasta\nsieluaan. Hiljaa, älkäämme enää siitä puhuko, tuossa on Annikki. -- No,\nmitä hyvää sinulla on sanottavana?\"\n\n\"Ei mitään hyvää, herra; minulla täytyy olla rahaa; taloutta ei voi\nrahatta hoitaa.\"\n\n\"Rahaa ja aina rahaa! Häpeäisinpä sinun sijassasi, Annikki; jos tätä\nkestää, niin me kaksi emme saata viihtyä yhdessä.\"\n\n\"Samantekevä minusta, vaan nälkään en tahdo nääntyä. -- Kokonainen\nriikintaaleri! Niin, sehän nyt riittää pitkälle! Vanha saituri!\"\n\nViimeiset sanat lausuttiin puolikuuluvasti salavihkaisen\nsyrjäkatsahduksen ohessa, ja samassa Annikki meni ulos ovesta.\n\n\"Hän on todellakin liian nenäkäs, setä.\"\n\n\"Älä huoli ollenkaan siitä, lapsi; hän on parahin sielu, mikä jonkun\nruumiissa voi olla.\"\n\nJa setä nauroi niin sydämellisesti, että hän näytti aivan\nnuorenlaiselta.\n\nEräänä kevätpäivänä olin poiminut suuren kukkakimpun ja asettanut sen\nsedän kirjoituspöydälle; vaan kun hän sai sen nähdä, niin hän pudisti\npäätänsä.\n\n\"Sitä et milloinkaan saa tehdä, Yrjö, et milloinkaan! Ota pois se, vie\nse kotiin äidillesi.\"\n\n\"Mutta pidäthän sinä niin paljon kukista. Minä en saata käsittää...\"\n\n\"Minä rakastan kukkia ja tahdon mielelläni pitää niitä ulkona\nluonnossa, vaan en huoneessa, en pöydällä, enkä akkunalla; sillä,\nkatsopa, niiden väri ja lemu loihtivat esiin kuvan, joka tekee\nalakuloiseksi yksinäisen mielen -- perhe-elämän, kodin kuvan. Siksipä\nminulla ei ole yhtään pientä lintustakaan, sillä se visertää esiin\nsaman kuvan, ja se myöskin on syynä, miks'en minä anna Annikin, miten\nhän tahtoisi, tuoda teekeittiötä sisälle. Sinä tuskin käsittänet\nminua, mutta kirkas teekeittiö, kun se oikein porisee ja kihisee,\npuhuu melkein selvimmin naisellisesta kädestä, onnellisesta kodista.\nTuommoiset ovat haaveita, joita yksinään ollessa syntyy; sinä, Yrjö,\net ole jäävä yksinäiseksi, ja kuka tietää, ehkäpä vanha poika kerran\nsaapi sijan sinun lietesi ääressä, unohtaa haaveensa ja ystävällisessä\nkodissasi iloitsee kukista, lintusten viserryksistä ja kihisevästä\nteekeittiöstä.\"\n\nVuodet vierivät; maneittinen voima veti minua yhä rakkaasen vanhaan\ntaloon, voima, joka alati lisääntyi. Yrjö sedän puheet olivat sekä\nopettavaisia että huvittavaisia; hän oli nähnyt äärettömän paljon ja\nkäsittänyt kaikki itsenäisellä tavallaan.\n\nJärkähtämättömällä levollisuudella kärsein ne monet pistosanat, joihin\nystävällinen suhteemme antoi aihetta; sitä vastaan tulin joskus\nkärsimättömäksi, kun äitini kehoitti minua olemaan hyvin huomaavaisena\nsetää kohtaan eikä olemaan omaa itseäni varjoamassa.\n\n\"Minä pidän sedästä hänen itsensä tähden, äiti.\"\n\n\"Luonnollisesti, ystäväni; vaan sinun tulee se hänellekin näyttää,\njotta hänkin sen havaitsisi.\"\n\nMinä silmäilin äitini lempeitä, miellyttäviä kasvoja; hän tahtoi\nminulle niin sydämestänsä hyvää; raskasta oli, ett'emme toisiamme\nkäsittäneet.\n\nKuinka selvästi on eräs kolea marraskuun päivä mielessäni! En ollut\ntavannut setää kotosalla ja istuin akkunan ääressä selaillen kirjaa\nsekä odotin häntä. Annikki teki monta asiata sisälle huoneesen, astua\nteputti levotonna edestakaisin ja toisinaan loi minuun pari omituista\nsilmäystä.\n\n\"Onko teillä jotakin sanomista?\"\n\n\"Kyllä, sen Jumala tietää, että minulla on, pikku Yrjö\" (Annikki vielä\njoskus nimitti minua pikku Yrjöksi, vaikka minä olin ylioppilas ja\nkuusi jalkaa pitkä); \"vaan minä en ole aivan varma, osaatteko olla\nvaiti, enkä myöskään tiedä, lieneekö oikein juoruta isännästäni ja\npaljastaa hänen heikkoja puoliaan.\"\n\n\"Se ei voi ikinä olla oikein, minä en tahdo mitään kuulla.\"\n\nHän tuli hyvin lystillisen näköiseksi.\n\n\"Noh, noh, ei niin kiivaasti sentään, ei niin paljon tulta ja\nliekkejä! Minä luulin teidän mieluisesti tahtovan ukon oikein pohjia\nmyöten tuntea; luulin teidän laskevan hänelle hyväksi hänen pienen\nheikkoutensa, jos hän tulisi suuresta synnistä puhdistetuksi.\"\n\n\"Puhukaa, Annikki.\"\n\n\"Niin, se on helpommin sanottu kuin tehty; minun täytyy silloin\nitsenikin paljastaa, ja se on aina vastenmielistä. Nähkääs, minä olen\nkaikki, mitä tiedän, onkinut, kuuntelemalla, ja nyt minä teen teidät,\npikku Yrjö, rikoskumppanikseni; vaan muu ei auta. -- Luuletteko isännän\nsaituriksi? Hän on aivan päinvastoin; kaikkea hyvää, mitä hän tekee,\nei saata luetella, vaan se tapahtuu salaa, ainoastaan salaa; kovalta\nja kitsaalta hän tahtoo näkyä, se hänen heikko puolensa on. Jos hän\naavistaisi, että minä olen hänet läpinähnyt, niin hän minut todenteolla\neroittaisi. Oi, tuskin saatan nauruani pidättää, ajatellessani kaikkia\nhänen käyttämiänsä keinoja, kuinka hän rahakirjeitänsä lähettäissä\nmuuttaa käsialansa, ikäänkuin hän olisi varsinainen väärentäjä, ja\nsitte hän käy niin uskollisesti kaikkialla, juttelee kaikenkarvaisen\nväen kanssa, vakoillen, ken on hätääntyneenä, ja sitä, joka on ahkera\nja kelvollinen, hän auttaa, milloin halkokuormalla, milloin tukulla\nrihkamaa, milloin rahakirjeellä. Katsokaa vain tuota vanhaa rouvaa\ntuolla yliskerrassa, hän on hirveän vähissä varoissa, ja talon\nomistaja on olevinaan hänen armottomana isäntänään, vaikka kuitenkin\njuuri hän jokaisena vuosineljänneksenä lähettää eukolle viisikymmentä\nriikintaalaria kirjeessä, jossa -- miten omin silmin olen nähnyt --\nhirveimmillä vuohensorkilla on kirjoitettuna: Pieneksi vanhan velan\nmaksuksi. Käsitättekö nyt, Yrjö herra, miksikä niin usein häntä\nsaituriksi nimitän: enhän tiedä mitään, joka enemmän tuota kunnon ukkoa\nmiellyttäisi.\"\n\nHänen puheensa vieritti kiven sydämeltäni; minä tunsin itseni\nsanomattoman iloiseksi, vaan kuitenkin minua hyvin hävetti. Oi, kuinka\nväärässä luulossa olin hänestä ollut! Olisihan minun koko hänen\nelämästään, kaikista hänen puheistaan ja hänen rakastavasta sydämestään\npitänyt saada se johtopäätös, että hänen oli mahdoton saituri olla;\nsellaisia vastakkaisuuksia ei luonnossa ole. Se mies, joka nuoruuden\nrakkautensa oli 40 vuotta yhtä voimakkaana ja lämpöisenä säilyttänyt,\nei voinut kylmää kultaa rakastaa.\n\n\"Kas, tuossapa on poika!\" huudahti setä tyytyväisenä, sisääntullessaan.\n\"Mutta sinähän, poikani, näytät niin tyytyväiseltä, kuin jos suoraan\nseitsemännestä taivaasta tulisit.\"\n\nSetä näytti niin riemastuneelta ja kunnianarvoiselta; minä tunsin\ntarpeen rukoilla anteeksi ja siunausta häneltä; vaan enhän minä\nsaanut Annikkia pettää. Annikki pistikin pian päänsä ovesta sisälle\nuhallisimmin katsein ja pyysi rahaa. Vanha näytelmä uudistettiin,\nja nyt ensi kerran ei siinä ollut minulle mitään vaivaavata; se\npäinvastoin huvitti minua suuresti. Yrjö setä oli niin sydämellisen\niloinen siitä, että hän narrasi Annikkia, ja se oli kuitenkin Annikki,\njoka narrasi häntä.\n\nSiihen aikaan tutustuin erään nuoren upsierin kanssa, jonka nimi oli\nOtto Svärd. Hän pelasti kerran henkeni, kun me kuljimme yli jään, joka\nmurtui altani; siitä hetkestä tuli meistä ystävät, huolimatta suuresta\nluonnonlaatumme erilaisuudesta. Hän oli ylevämielinen ja jalo, mutta\nkevytmielinen, rakastettava seurassa, pintapuolinen, hauska ja kaikkiin\nmieltyvä. Hän oli valmis tekemään suurempia ponnistuksia, suurempia\nuhrauksia ystävän kuin omaksi parhaaksi, josta hän sangen huonosti\nhuolta piti.\n\nMeidän välillämme oli vilpitön rakkaus, ja minä halusin tehdä häntä\ntutuksi Yrjö sedän kanssa; se päättyi kuitenkin onnettomasti.\n\nOtto näki tuon vanhan pojan, Annikin, talon, rouvan, kissan, vieläpä\nnuo suljetut huoneetkin niiden naurettavalta puolelta ja teki pilaa\nniistä. Sedästä ystäväni oli keikkari, joka hänen suussaan merkitsi\nvarsin katalaa olentoa; kuitenkin sain hänen vastaamaan vieraissa\nkäyntiä vaan kaduin sitä sittemmin.\n\nMe löysimme Oton makaavana sohvalla kauniissa, melkein komeassa\nvierashuoneessaan, mukavasti kalliisen turkkilaiseen yönuttuun\nkäärittynä ja harvinainen sikari suussa.\n\nSe oli Yrjö sedästä liikaa; jo yönutun näkeminen oli hänelle\nvastenmielistä, ja lisäksi tuo huoleton asema, kuinka miehuutta\npuuttuva! -- hän itse istui aina, kuudestakymmenestä vuodestaan\nhuolimatta, suorana kuin ratsun seljässä -- ja päällisen päätteeksi\nlemuava sikari! Hän vihasi tupakkia -- syntirahoja, jotka\npuustavillisesti menivät savuna ilmaan. Vanha herra tarkasteli\nteeskentelemättä halveksien itsetyytyväistä polttajaa; minulle hän\nlähetti musertavan katseen, ikäänkuin tahtoen sanoa: \"kuinka saatat\nmoisen ystävän kanssa seurustella?\"\n\nTuon käynnin jälkeen olivat turhat kaikki kokeeni saada heitä toisiansa\nlähenemään. Setä nimitti Ottoa voidepurkiksi, vetelehtijäksi,\nhuimapääksi, posliinijunkkariksi -- kohteliaisuuksia, joita Otto\npalkitsi kysymyksillä vanhan myyrän terveydestä, eikö hän vilustuta\nitseään öisillä rahan laskemisilla, miltä vuosisadalta hänen nuttunsa\npolveutui, mitä hän söi, tahi oikeammin, raskitsiko hän syödä mitään.\n\nLuonnollisesti en noita ystävällisiä lausuntoja määräpaikkaansa\ntoimittanut, vaan pidin ne itselläni.\n\nEräänä päivänä tapasin Oton kadulla; hän oli parhaimmalla tuulella.\n\n\"Minä olen tullut lailliseen ikään ja saanut omaisuuteni käsiini, Yrjö;\n40,000 riikintaaleria, pitäisihän se kappaleen riittää eikö niin?\nNythän saavat nuo onnettomat karhutkin maksun, minua oikein ilahduttaa\nheidän puolestaan. Illalla minulla on osuuspidot; jos sulla on halua,\nniin tule pois.\"\n\nMinua ei ollenkaan hänen osuuspitonsa miellyttäneet; siellä elettiin\nhurjasti; tyhjennettiin yksi samppanjapullo toisen jälkeen, pelattiin\nsuurista summista, ja kohtelias isäntä maksoi kaikki mitä tapattiin.\n\nSiitä ajasta hän eli alituisessa humussa; minä yritin pari kertaa,\nvilpittömän ystävyyteni pakottamana, häntä varoittaa ja muistuttaa\nhänelle, että 40,000 riikintaaleria saattavat loppua varsin pian,\nvaan hän poisti minut aina lystikkäällä pilalla. Ikäistensä neuvojana\noleminen on yhtä ikävä kuin useimmiten hyödytönkin tehtävä; minä heitin\nsen siitä syystä pian ja vetäysin aivan erilleen hänestä. Meidän\nmielitekomme olivat nyt niin peräti erilaiset: minä työskentelin\nahkerasti lainopillista tutkintoani varten; hän koetti vain aikaa\ntuhlata. Joskus toki tapasimme toisemme ja vaihdoimme silloin aina\njonkun sanan.\n\n\"Hyvää päivää, Yrjö; onnittele minua, vanha poika; minä olen\nonnellisin kuolevaisten joukossa! Minä olen kihlannut erään enkelin,\ntukkukauppijas Dahlin nuorimman tyttären, Roosa Dahlin, oikein\ntodellisen ruusun. Nyt vasta tiedän, mitä rakkaus on, niin, nyt saatan\nsinun vanhaa myyrääsikin käsittää; jos armaani menettäisin, niin\nsaattaisipa minunkin päähäni pälkähtää kaivautua luolaani.\"\n\nToivoin, että kihlaus muuttaisi hänet järkevämmäksi, vaan päinvastoin;\nhän ei tosin enää hyväin ystäväinsä seurassa niin huimasti elänyt,\nvaan sen sijaan hän menetti suuria summia lahjoihin morsiamelleen,\nhuvimatkoihin ja äkillisiin ihastuttamisiin; heillä piti aina jotakin\nolla. -- Minä aloin tulla todella levottomaksi ystäväni tähden.\n\nKuukausi toisen jälkeen kului; koko suuren sukumme iloksi suoritin\ntutkintoni parhaimmalla arvolauseella. Äitini alkoi jo tuumailla\nkihlaustani -- suvussamme oli nimittäin tapana kihlautua heti\nsuoritetun tutkinnon jälkeen --, vaan itse en ollenkaan sitä ajatellut,\niloitsin vain elämästä ja hain virkistystä ponnistavain luentojen\npäätyttyä.\n\nEräänä iltana huhtikuussa istuin kotona, polvillani nuorin sisareni,\npieni sinisilmäinen pyryharakka, minun lemmikkini, ja pelasin\n\"liitusarkaa\" nuorinta likimmäisen sisareni kanssa, joka oli lempeä\nyhdentoista vanha tyttö, äitini elävä kuva. Huoneessa oli niin\nherttaisen ystävällistä ja hauskaa; lamppu oli juuri sytytetty; isäni\nluki sanomalehtiä, äitini ompeli, vanhin sisareni seisoi pianon ääressä\nserkkunsa, sulhasensa kanssa kuiskutellen.\n\n\"Täällä on oikein hauskaa\", sanoi veljeni Kristian -- apulaispappi,\njosta oli suuret toiveet -- astuen sisälle, asettuen kakluunin eteen ja\nhieroen käsiään mitä tyytyväisimmällä muodolla; \"oikein hauskaa; nyt\ntuulee vinhasti ja on pistävän kylmää ulkona. Kuuleppa, Yrjö, olipa\nhyvä, että katkaisit yhteytesi Otto Svärdin kanssa ennen tuota katalaa\nhistoriaa.\"\n\n\"Mitä historiaa?\"\n\n\"Vai et sinä siitä tiedä? Niin, hän on solvaissut päällikköään ja\nsaa pitää itsensä onnellisena, jos hän selviää seikasta virkaerolla.\nHirveästi hän lienee velassa, ja nyt hyökkäävät luonnollisesti kaikki\nvelkojat hänen niskaansa, edes jotakin saadakseen. Tosiaankin, miten\nvasta sanoin, on hyvä, että sinä olet katkaissut yhteytesi moisen\nolennon kanssa.\"\n\nÄkisti laskin pikku Fannyn permannolle ja syöksyin ulos.\n\nTuima tuuli pieksi minua kasvoille, pitkin katuja kiitäessäni. Otto\nparka, niinkö pitkälle jo oli tultu! Ystävyyteni, joka niin kauan oli\nuinaillut, heräsi nyt uusin voimin; minä unohdin hänen virheensä ja\nheikkoutensa ja muistin vain hänen lämpöistä, rehellistä sydäntään.\n\nTultuani sen talon luo, jossa hän asui, kurkistin ylös; pimeä oli hänen\nnuorenmiehen-kertansa; aivan lyhyt aika sitte olin mennyt siitä ohitse;\nsilloin loisti sieltä valo ja ylimielisiä ääniä ja hauskoja lauluja\nkuului.\n\nHänen ovensa ei ollut lukossa; astuin sisälle; huone oli niin pimeä,\nettä suurimmalla vaikeudella saatoin erottaa olennon toisen akkunan\nääressä.\n\n\"Kuka siellä?\" -- Hänen äänensä kuului onealta ja kolkolta.\n\n\"Minä -- ystäväsi Yrjö.\"\n\n\"Minulla ei ole ystäviä ollenkaan! Mitä tahdot?\" kuului kova, kylmä\nvastaus; oli oikein kammottavaa tuossa pimeässä huoneessa.\n\n\"Ottakaamme tulta, Otto, jotta voimme jutella.\" Hän raapaisi\ntulitikulla seinään ja sytytti kynttilän. \"Jos tahdot nähdä\nepätoivoisen ihmisen, niin silmäile minua! Se, mitä edeltäpäin sanoit,\non paljoa hirveämmällä tavalla tapahtunut. Sinä olet varoittanut; sinä\nolet tehnyt velvollisuutesi, sinulla on levollinen omatunto; mitä\ntahdot muuta? Mene!\"\n\nMuistatko, Otto, kun kuljimme jäällä salmen yli, niin sinä varoitit\nminua sivulle poikkeamasta, vaan minä en seurannut neuvoasi, ja jää\nratisi sekä murtui allani: minä upposin. Kuitenkaan en sanonut sinulle:\nmene, sinähän varoitit minua! -- En, minä huusin sinua, kurotin käteni\nsinua kohden, sallein sinun oman henkesi kaupalla minut pelastaa.\n\nHän painoi päänsä alas, hänen povensa kohoili ikäänkuin pidätetyistä\nnyyhkytyksistä, minä otin hänet syliini ja pyysin; \"Sinulla ei voi olla\nsydäntä minua luotasi sysäämään.\"\n\n\"Kiitoksia, Yrjö! On siis olemassa todellinen ystävyys, sillä mikäpä\nmuu saattaisi sinut etsimään minua, kadotettua olentoa? -- Virkaeron\nolen jo saanut, enkä kuitenkaan voi katua nuhdetta, minkä annoin\nylenvaltijaalle, kun hän solvaisi halpaa vaan kunniallista sotilasta.\n-- Näeppä kaikkia noita lappuja, ne ovat laskuja, minulla ei ole\nollenkaan, millä niitä maksaisin. Ja kuitenkin -- mitä merkitsee se,\nettä ratani on katkaistu, että kaikki tiet ovat minulta suljetut,\nsen tuskan rinnalla, jonka hän, kihlattuni, on minulle saattanut!\nAinoatakaan ystävällistä sanaa ei ollut hänen kirjeessään -- lyhyt,\nkylmä kuni jää, ohitse ainaiseksi! Minun tulee kiittää sallimusta, että\nsain oppia tuntemaan teidät, ennenkun liian myöhäistä oli, niin oli\nkirjeessä, niin kirjoitti se vaimo, joka vielä joku päivä sitte painoi\nhuulensa poskelleni ja vannoi minulle ikuisen, vilpittömän rakkauden.\nJos minulla ei olisi mitään uskoa, niin ottaisin pistoolin ja tekisin\nsilmänräpäyksessä kurjasta elämästäni lopun, vaan minä onneton ihminen,\nuskon toisella puolella hautaa olevan elämän, minun täytyy siis elää,\nvaan kuinka jaksan elää? Minkä hyväksi eläisin?\"\n\n\"Hyvittääksesi, mitä olet rikkonut, noustaksesi kuni mies, maksaaksesi\nvelkasi, uuden radan itsellesi raivataksesi ja onnelliseksi tullaksesi.\nSen täytyy voida tapahtua, sen pitää tapahtua; se Jumala, johon uskot,\nei ole sinua hylkäävä.\"\n\nHän pudisti päätänsä ja alkoi uudelleen intohimoisesti armaansa tähden\nvalittaa. Hänen toivoton asemansa, hänen synkkä tulevaisuutensa,\nkaikki väistyi syrjään sen ajatuksen edestä, ett'ei Roosa rakastanut\nhäntä eikä milloinkaan ollut häntä rakastanut, ja että hänen kaunis\nulkomuotonsa oli vain kylmän ja itsekkään sielun verhona.\n\nRajun mielenliikutuksen väsyttämänä hän lopullisesti uupui sohvalle.\nMinä otin kaikki laskut, lupasin puhua hänen velkojainsa kanssa,\nsaadakseni, jos mahdollista, heitä kärsiväisyyteen, sekä saapua\nseuraavana päivänä kertomaan, mitä tulokseksi saisin.\n\nSydämeni oli täynnä sääliä ja surua, ja minun täytyi ponnistaa sieluni\nvoimia, saattaakseni hänet jättää. Mitä kykenin tekemään? En mitään.\nYhden kokeen tahdoin kuitenkin uskaltaa; riensin läntistä siltaa ja\nFredriksbergin puistokatua kohden.\n\nKun saavuin sedän talolle, niin soitin reippaasti, ja vasta kun kello\nsoi kuuluvasti ja selvästi syvässä hiljaisuudessa, tuli mieleeni, että\nmahtoi olla varsin myöhäistä; kynttilät olivat sammutetut, he olivat\nvarmaankin levolle menneet.\n\nSilmänräpäystä myöhemmin tuli Annikki näkyviin, liehuen palava kynttilä\nkädessä; hänellä oli vain alushame yllä ja suuri saali hartioille\nkäärittynä, ja hän värisi vilusta ja peljästyksestä.\n\n\"Onko tulipalo talossa?\"\n\n\"Eihän toki; minä se olen, Annikki!\"\n\nHän näytti hämmästyvän melkein enemmän minun tähteni kuin tulipalon\ntähden.\n\n\"Tekö, herra Yrjö? Mitä tähän aikaan päivää tahdotte? Mitä on\ntapahtunut?\"\n\nSamassa saapui setä, täysissä vaatteissa, pinkka paperia kainalossa,\nporstuaan ja kysyi kylmäverisesti: \"Täälläkö se on, Annikki?\"\n\nMinä olin jotensakin pahoilla mielin; tilani oli tosiaankin vähän\nlupaava, ja vaikk'ei intoni ollut laimentunut, oli minulla selittämätön\nepäluulo aikeitteni onnistumisesta. Pyysin heti saada sedän kanssa\npuhella, jonka hän myönsi kummastunein vaan ystävällisin, niinpä\ntuskallisin katsein.\n\nKuljimme edestakaisin huoneessa, minun kertoessani onnettoman ystäväni\nmielialaa; kynttilä liehui edestakaisin; minulla oli himmeä tieto\nsiitä, että Annikki seisoi oven takana kuuntelemassa.\n\nPuhuessani muuttui Yrjö sedän katse ankaraksi ja kovaksi, ja\nlopetettuani kysyi hän tuimasti:\n\n\"Mitä se kaikki minuun kuuluu?\"\n\n\"Minä toivoin, että sinä tahtoisit auttaa häntä, pelastaa hänet\ntäydellisestä häviöstä.\"\n\n\"Luulitko tosiaankin minua moiseksi narriksi? Luulitko, että minä\nmaksaisin sen suklaan, liköörin ja viinin, jonka hän ja hänen\njuomatoverinsa ovat sisäänsä särpäneet? Luulitko, että minä maksaisin\nhänen turkkilaiset yönuttunsa, valkoiset hansikkaansa, hajuvetensä,\ntanssikenkänsä ja sikarinsa? Hyi, häpeäisimpä itseäni, jos sen tekisin,\nhalveksisin itseäni hänen rikoskumppaninaan. Anna sen irstaan roikaleen\nkärsiä töidensä palkka, minun ei ole häntä ollenkaan sääli. Kun ahkera\ntyömies joutuu sairasvuoteelle, kun vaimo ja viattomat lapset puuttuvat\nleipää, silloin tunnen sääliä. Häpeä sille ihmiselle, joka ei ennen\nauta rehellistä köyhää kurjuudesta, kuin saattaa pelaajan ja tuhlaajan\ntilaisuuteen aloittamaan elämänsä uudelleen. -- Mitään enempää ei siitä\nseikasta sanottavaa ole. Hyvää yötä, äläkä toista kertaa vanhan setäsi\nyörauhaa häiritse.\"\n\nHän aukaisi sänkykamarin oven, vaan kääntyi äkisti ympäri.\n\n\"Niin totta, Yrjö, kuin olet kunniallinen mies, älä syöksy\nonnettomuuteen takaamalla tahi muulla ajattelemattomuudella.\"\n\nAnnikki laski minut ulos, vaan ei katsonut kannattavan minulle hyvää\nyötä vastata. Ensi erän erosin heistä epäsuosiossa.\n\nSeuraavana päivänä tein varsin harmillisen kierroksen monien velkojien\nluona, jotka kaikki olivat sangen kiihottuneet ja katkeroituneet\neivätkä tahtoneet kuulla odottamisesta tahi sovinnosta puhuttavankaan.\n\nNe olivat huonoja kuulumisia Otto rukalle; aivan alakuloisena kolkutin\nhänen lukittua oveaan.\n\nSen aukaisi aivan nuori tyttö, joka oli kelmeä ja itkenyt sekä\nkatsoi minua suurilla, ihmeellisen tummilla silmillään sellaisella\ntuskallisuudella, ett'en ikinä saata unohtaa.\n\n\"Mitä tahdotte?\"\n\n\"Tahtoisin mielelläni puhua luutnantti Svärdin kanssa; nimeni on Lund.\"\n\nHän antoi minun astua sisälle, katsoi taas totisilla, leppeillä\nsilmillään minua ja teki sänkykamarin ovea kohden merkin,\nosoittaakseen, että Otto oli siellä, ja että meidän täytyi hiljaa\npuhua. Minä tarkastin häntä tarkoin; ken hän oli -- oliko hän Roosa\nDahl, joka siis kuitenkin oli uskollinen?\n\n\"Tiesin teidän tulevan\", sanoi hän melkein kuiskuttamalla; \"minä olen\nsuuresti odottanut, saadakseni kanssanne puhella ja kysyä neuvoa\nteiltä; mutta kaikkein ensimmäiseksi minun täytyy koko sielustani\nkiittää sitä ainoata ystävää, joka on veljelleni uskollisena hänen\nhädässänsä pysynyt.\"\n\nHän tarttui käteeni, jolle polttava kyynel putosi.\n\n\"Ettekö ole lakimies?\" hän kysyi, samassa pyytäen minua istumaan.\n\n\"Olen.\"\n\n\"Voiko holhojani kieltää minua veljeni velkaa maksamasta?\"\n\n\"Kyllä, hän voi kieltää ja, vielä enemmän, hän onkin kieltävä.\"\n\n\"Mutta onhan se mahdotonta, luonnotonta! Minulla on kymmenentuhatta;\nminä saattaisin häntä auttaa, vaan siipeni ovat leikatut. Kun he nyt\nvain eivät häntä personalliseen vankeuteen panisi; jos hän vapautensa\npitää saisi, niin he saisivat jok'ikisen killinkinsä. -- Korkojahan\nmulta ei toki saatettane kieltää?\"\n\n\"Ei, ei tosiaankaan.\"\n\n\"Nyt saatte kuulla minun tuumani. Tähän maahan veljeni ei saata\npysähtyä; kaikki täällä häntä entisyydestä piinallisesti muistuttaisi.\nSitä paitsi huonot ystävät -- surullista, että minun täytyy sellaista\njalosta, rakastetusta veljestäni sanoa -- kenties taas hänet minulta\nriistäisivät seuraansa. Hän tarvitsee toisen olopaikan, toisia\ntuttavia, toisen vaikutusalan; Nevyorkissa meillä on ystäviä; me\nlähdemme sinne.\"\n\n\"Me? Tekö myös?\"\n\n\"Oi niin\"; -- hän puhui vieläkin hiljemmin -- \"jos minä en seuraisi\nmuassa, niin hän olisi pian mennyt mies; hänellä täytyy olla joku,\njosta hän pitää huolta, ja jonka hyväksi hän ahkeroitsee. Se on antava\nhänelle halua ja voimaa uusiin ponnistuksiin, kun hän näkee olevansa\nheikon olennon tukena. Ettekö tunne häntä kylliksi, myöntääksenne\nolevani oikeassa?\"\n\n\"Kyllä, te olette aivan oikeassa.\"\n\nMinä silmäilin hänen hienoa, melkein lapsellista olentoaan, tuota\nlempeätä, vaan kuitenkin niin varmaa katsantoa; saattoiko häntä\nheikoksi olennoksi nimittää?\n\n\"Toivon\", hän jatkoi, \"että tuttavamme norjalainen perhe helposti\nsaattaa hankkia veljelleni työtä, joko tilintekolaskuja, kirjanpitoa\ntahi muuta sellaista. Minä antaisin opetusta musiikissa ja Ranskan\nkielessä; korkorahani olisivat hyvänä tukenamme. -- Oi, Jumalan\navulla on se onnistuva! -- Tämä pieni lipas ja tämä rasia sisältävät\nkoristuksia, jotka olen äidiltäni perinyt -- tahdotteko muuttaa ne\nrahaksi? Toivon niiden riittävän matkakulunkeihin. Mutta velkojat,\nantanevatko ne meidän lähteä? Enkö saata antaa heille vakuuskirjoitusta\nomaisuudestani? Te, herra Lund, käsitätte sellaisia seikkoja; tehän\njärjestätte seikat parhaiten, tehän autatte meitä; minä luotan\nturvallisesti teihin.\"\n\nSamassa aukeni ovi, ja Otto astui sisälle vaaleana vaan tyynenä.\n\n\"Sinä täällä, Yrjö! Sellaista ystävää ja sellaista sisarta en ole\nansainnut. Oletteko keskenänne jutelleet? Onko tuo narrimainen tyttö\nehkä jo uskonut sinulle tuumansa?\"\n\nSisar silmäili rukoilevaisesti minua.\n\n\"Sisaresi, Otto, ei mikään narrimainen tyttö ole, ja hänen tuumansa\novat minusta varsin järkeviä ja hyvin ajateltuja.\"\n\nOtto kulki kiivaasti edestakaisin ja sanoi innokkaasti:\n\n\"Kenkään ei tiedä, mitä tunnen, kuinka häpeän, nähdessäni sinun\nystävyyttäsi ja Klaaran hellyyttä. Unohdinhan pitkäksi ajaksi sinut,\nYrjö, vääräin ystäväin tähden, jotka nyt minulle selkänsä kääntävät!\nMelkeinpä unohdin tuon lapsen kauniin vaksinuken tähden, ja nyt tulee\nhän, ilman soimauksen vivahdustakaan, ja lohduttaa minua, pitää minua\npystyssä, tahtoo hyljätä kaikki, uhrata kaikki minun, tähteni, vaan\nminä en voi sallia sitä.\"\n\n\"Kuka uhrauksesta puhuu? Ketään maan päällä en rakasta niin suuresti\nkuin sinua, Otto -- en ketään. Me molemmat orvot lapset olemme pysyvät\nyhdessä, olemme uljaasti kamppailevat onnettomuutta vastaan, ja Jumala\non meitä siunaava. Tosin on isänmaani minulle rakas; mutta tuhannen\nkertaa enemmin siellä kaukana sinun kanssasi kuin täällä ilman sinua.\nSinä et voi uskoa, veljeni, kuinka ikävöin, kun olit poissa, ja kuinka\npitkiä päivät sinun, lyhyiden, ja harvain käyntiesi välillä olivat.\nSuuri, onni on aina saada luonasi olla, -- ei, älä pudista päätäsi\n-- toden totta, en puhu niin, lohduttaakseni sinua, se on vilpitön\najatukseni.\"\n\nHän kietoi kätensä veljensä kaulan ympäri ja kallisti päänsä hänen\nrinnalleen. Minä säpsähdin heidän suuren yhtäläisyytensä ja omituisen\nerilaisuutensa tähden. Otto seisoi siinä niin vartevana ja voimakkaana\nmutta arkana, alakuloisena ja itsesoimausten lannistamana; hänen\nsisarensa niin hienona ja hentona, vaan uljaana, täynnä toivoa,\nvoimakkaana puhtaassa tietoisuudessaan ja sydämellisessä rakkaudessaan.\n\nHe itkivät molemmat hiljaa; minä otin sisaren koristukset ja\nnuo onnettomat velkalaskut sekä jätin heidät. Sisar oli sanonut\nluottavaisimmin katsein: \"minä luotan turvallisesti teihin\"; hän\nsaattoikin luottaa, minä tahdoin tehdä kaikki hänen tähtensä.\n\nSilmänräpäystäkään ajattelematta kiirehdin vanhan setäni luokse; tunsin\nviehätystä, jonka täytyi kaikki vastukset voittaa, kaikki esteet pois\nraivata. En välittänyt Annikin tuimasta tervehdyksestä enkä sedän\njurosta hyvääpäivästä; vetosin sedän tunteihin hänen rakastettunsa\nnimessä; hän ei olisi kylmästi, auttamatta takaisin vetäytynyt.\n\nLämpöisesti esittelin nuoren tytön ylevän harrastuksen ja näytin\nsitte sedälle hänen koristuksensa, lippaan ja rasian. Viimemainittu\nsisälti esineitä, jotka olivat olleet alituisessa käytännössä, miten\nselvästi saattoi nähdä: kellon, kaulaketjut, joitakuita sormuksia ja\nrintaneulan; hän oli varmaan vast'ikään niistä luopunut.\n\n\"Oletko häntä ennemmin nähnyt?\" kysyi setä lyhyesti.\n\n\"En milloinkaan; tiesin tuskin, että häntä oli olemassakaan.\"\n\nTuo vastaus näytti rauhoittavan häntä; hän nousi ylös, kuitenkin yhä\nkurtistunein kulmakarvoin, otti hattunsa sanoi:\n\n\"Yrjö, minä en anna sulle milloinkaan anteeksi, jos olet vedonnut\nHenrietten muistoon sellaisen eduksi, joka ei sitä ansaitse.\"\n\n\"Seuraa muassa ja päätä itse!\" oli tyven vastaukseni.\n\nKaikeksi onneksi ei Otto ollut kotona. Yrjö setä loi terävän\nihmistuntijan-katseensa läpitunkevasti Klaaraan; hän näki heti, että\nKlaara oli luonnollinen, teeskentelemätön. Kuivannäköisenä, ikäänkuin\nvain jotakin asiaa toimittamassa, hän istui sohvalle ja antoi Klaaran\nkehittää tuumansa, selvittää, kuinka paljon rahaa tarvitsisivat, kuinka\npaljon hän toivoi saattavansa vuosittain maksaa, ja minkä vakuuden\nhänen omaisuutensa antaisi, jos kuolemantapaus sattuisi.\n\nSetä oli nähtävästi liikutettuna ja lupasi auttaa, vaan ei kuitenkaan\nvoinut pidättää päästämästä pari katkeraa sanaa nuoresta tuhlarista.\n\n\"Kiitän teitä hyvästä tahdostanne\", sanoi Klaara pikaisesti, nousten\nylös, \"vaan en saata vastaanottaa niin suurta hyväntekoa mieheltä, joka\nrakastettua veljeäni halveksii.\"\n\nSe ei ollenkaan Yrjö setää pahoittanut; hän veti Klaaran leppeästi alas\nviereensä.\n\n\"No, noh, lapsi, ei niin kiivaasti; teidän tulee katsoa hieman läpi\nsormien vanhaa juroa, joka kuitenkin tarkoittaa hyvää.\"\n\nTuon pienen kinan ja sovinnon jälkeen antoi Klaara hänelle luettelon\nomaisuudestaan, jonka setä tarkasti luki läpitse ja huolellisesti pani\nlompakkoonsa, ikäänkuin se olisi ollut aivan tärkeä, lainmukainen ja\ntäysikelpoinen asiapaperi.\n\nHe keskustelivat kauan keskenään; näytti ikäänkuin tuo vanha intoilija\nja nuori tyttö jo olisivat toisistaan pitäneet, ja kun me lähdimme,\nniin Klaara, ennenkun setä saattoi estää, tarttui hänen ryhmyiseen\nkäteensä ja vei sen huulilleen.\n\nMatkaa varten oli paljo puuhaa; setä maksoi, minä pidin asioista\nhuolta, ja Annikki oli väsymätön antamaan hyviä neuvoja taloudentoimiin\nmelkein tottumattomalle Klaaralle.\n\nMe kävimme usein heidän luonaan; vielä useammin kävin minä yksinäni,\neikä viipynyt kauan, ennenkun minulle selvisi, että rakastin Klaaraa,\nrakastin häntä niin hartaasti, kuin ainoastaan sellainen nainen saattaa\nrakastetuksi tulla.\n\nOli heidän lähtönsä edellinen päivä; sisässäni kuohui ja elämöi; en\nsaattanut kestää, minun täytyi puhua hänen kanssansa.\n\nSinne tullessani oli hän yksin; hän seisoi akkunan ääressä ja itki,\nvaan pyyhki heti kyyneleet ja hymyili minulle.\n\nSana kuoli huulilleni; noille nuorille hartioille laskettu taakka oli\nkyllä raskas muutoinkin, minulla ei ollut sydäntä sitä lisäämään;\nen tahtonut eripuraisuutta hänen sieluunsa kylvää; hänen piti saada\nkokonaan pyhään kutsumiseensa antautua. Sopikohan sitä paitsi minun\nkäyttää hyväntekijän-asemaani, vaikuttaakseni hänen tunteihinsa? Oi,\nei! Itsessä rakkaudessani löysin voimaa, minä rakastin häntä kyllin\nsuuresti, saattaakseni vaijeta.\n\n\"Uskotteko\", kysyi hän, \"että me kerran tulemme takaisin?\"\n\n\"Sen uskon ihan varmaan; minä tunnen sen itsessäni; Jumala on tuova\nteidät takaisin ystäväinne luo.\"\n\n\"Jumala on ollut aivan armollinen meille, kun Hän on meille sellaisia\nystäviä antanut; te olette ollut meidän pelastaja-enkelimme, meidän\ntulee teitä kaikesta kiittää.\"\n\nHän oli tuskin sen sanonut, kun Yrjö setä tuli sisälle; hän oli hikinen\nja hengästyksissä vastoin tapaansa, ikäänkuin hän olisi rientänyt,\najoissa ennättääkseen. Tuskaisesti vakoilevalla katseella, joka toki\nsittemmin rauhoittui, silmäili hän vuoroin Klaaraa ja minua.\n\nSeuraavana päivänä saatoimme heitä laivalle. Milloinkaan en unohda\nniitä monenlaisia, riitaisia tunteita, jotka tuolla matkallani\nsielussani risteilivät.\n\nOtto oli tyyni, vaan hyvin totinen; kun tukkukauppijas Dahlin talon\nohitse kuljimme, niin hän painoi päänsä alas, vaan ei katsonut sinne\npäin. Klaara koki kaikin voiminsa näyttää malttuneelta, vaan minä näin\nkuitenkin selvästi, että hän oli syvästi liikutettuna ja murheisena.\nHänen kätensä oli käsivarrellani, tuo kätönen vapisi; vielä saatoin\npuhua, silmänräpäyksen perästä se oli liian myöhäistä.\n\nJa tuo silmänräpäys meni ohitse; Klaara syleili setää, ojensi minulle\nkätensä ja meni sitte laivaan, veljen käsivarteen nojaten, ja he\npurjehtivat pois pitkiksi, pitkiksi vuosiksi.\n\n\"Seuraa minua kotiin\", sanoi setä; \"Jumala siunatkoon sinua, Yrjö,\nsinä olet taistellut kuin mies; tule meille ja puhu suusi puhtaaksi,\nhuojenna sydämesi perinpohjin.\"\n\n\"Sinä olet siis sen arvannut?\"\n\nAnnikki, joka oli seurannut höyrylaivalle, otti nyyhkyttäin\ntukehtuneella äänellä vastatakseen:\n\n\"Hyvänen aika, pikku Yrjö, sokeiksiko te meidät luulitte?\"\n\nMinä menin heidän seurassaan, ja tuo vanhapoika sekä vanha\npalveluspiika tulivat rakkauteni ainoiksi todistajiksi.\n\nKuinka odotimme ensimmäistä kirjettä, kuinka pikaisesti se nielaistiin,\nja kuinka hitaasti se luettiin toinen kerta läpitse!\n\nMatka oli käynyt onnellisesti; Otto oli heti saanut työtä tuon\nnorjalaisen rikkaan pankkiirin konttorissa; Klaara oli toivossa saada\npienen koulun käymään.\n\nKirje oli avosydämisesti, uskotusti, ystävällisesti kirjoitettu;\nminun nimeni mainittiin siinä ystävällisimmästi useita kertoja. Se\nteki minuun omituisen vaikutuksen; se ei oikein sointunut yhteen tuon\nkarttavan häveliäisyyden kanssa, jota hän, hartaasta seurustelustamme\nhuolimatta, aina oli minulle osoittanut. Oliko se hyvä vai huono merkki?\n\nSeuraava kirje oli enemmän juurtajaksainen; hän teki selvän\nheidän tyynestä, levollisesta elämästään; hän puhui paljon veljen\nahkeruudesta, kestäväisyydestä ja hellyydestä; hänestä oli niin\ntärkeätä kohottaa veljeänsä sedän silmissä.\n\nKului vuosi, kaksi, kolme vuotta; omaiseni eivät käsittänet, miks'en\nminä kihloihin mennyt; olihan minulla hyvä paikka -- se oli kummaa, se.\n\n\"Eikö hän kuitenkin liene rakastunut?\" sanoi tosin eräs vanha täti,\nvaan kaikki toiset kielsivät. \"Eihän hän ole allapäin, hän toimittaa\ntehtävänsä ja ottaa osaa kaikkeen\", ja niin teinkin, vaan Klaara ei\ntoki milloinkaan poissa ajatuksistani ollut.\n\nMinä kävin joka päivä Yrjö sedän luona. Hänen silmäinsä heikkoina\nollessa luin minä hänelle ja juttelin hänen kanssansa, vaan kuinka\nhyvänsä keskustelun aloitimmekin, niin aina Klaaraan lopetimme.\nToisinaan hän otti esille Klaaran koristukset ja huvitteli kuni lapsi\nniitä silmäillemällä.\n\nHeidän kirjeensä henkäili aina tyytyväisyyttä; kuitenkin haamoitti\nKlaaran kirjeiden jok'ainoalta riviltä kotoikävä, mikä seikka minusta\noli varsin rauhoittavaa. Maksu tapahtui paljoa nopeammin kuin Klaara\noli luvannut, eikä kauan viipynyt ennenkuin viimeinen summa saapui\nkahdessa kauniissa kukkarossa, \"toinen rakkaalle sedälle\" -- Klaara\nnimitti häntä aina sedäksi -- \"ja toinen rakkaalle Yrjölle.\" Niin,\nsillä lailla kirjeessä oli, me silmäilimme toisiamme -- mitä se\nmerkitsisi; Annikki tarkasteli somatekoista kukkaroa, johon oli\nlemmikkejä virkattu; se, arveli hän, oli hyvä merkki.\n\n\"Minua ilahduttaa todella\", sanoi setä, työntäen silmäinverhoa\ntakaisinpäin ja tarkasti laskien rahat, \"että sain tämän takaisin. Se\nolisi hukattavaksi ollut liian suuri summa; nyt on huimapää ne itse\nmaksanut; se on aivan kuin olla pitää.\"\n\n\"Raha! Aina te ajattelette rahaa; teidän tulisi enemmän Yrjö herran\ntulevaisuutta ajatella.\"\n\n\"Ajattelenpa sitäkin, Annikki, ja seuraavassa kirjeessäni kysyn\nKlaaralta, onko hänen sydämensä vielä vapaa.\"\n\nOlipa raskas ja pitkä aika, ennenkun vastaus saapui. Se kuului näin:\n\n\"Siinä merkityksessä, missä te, setä, ajattelette, on -- ja on aivan\nvarmaan edelleenkin pysyvä -- sydämeni täydellisesti vapaana. Luulen,\nettä veljeni, te ja veljenpoikanne ovat siinä määrässä saaneet\nrakkauteni, ett'ei ole mitään enää ylitse jäämisen varaa. Jahka vain\ntoivoni toteutuisi, jahka vain saisin taas teidät kerran nähdä, puhua\nkanssanne, Tanskaani takaisin tulla! Nyt, kun Otto on voittanut\nsurunsa, nyt, kun hän on onnellinen, itsenäinen ja kunnioitettu,\nikävöin enemmän kuin ennen.\"\n\n\"Hän ei rakasta minua, setä!\"\n\n\"Saattaa niin olla, poikani.\"\n\nOvella kahisi, ja Annikki, joka oli kuunnellut, ilmaisi itsensä\npistämällä päänsä sisälle ja sanomalla:\n\n\"Hän rakastaa teitä kuitenkin, Yrjö herra.\"\n\nSillä välin meni veljeni Kristian naimisiin, ei paljoa myöhemmin olivat\nsisareni häät, ja kaksi nuorempaa venyivät nopeasti. Fanny oli pieni\nnarrinsilmä, hän nimitti minua \"vanhaksi Yrjöksi\" ja kysyi, aioinko\nsedän tavoin vanhaksi pojaksi jäädä.\n\n\"Kenties; siitä ei varmaa tietoa ole; vaan sittehän saanen sinun\nluonasi asua?\"\n\n\"Kyllä, kyllä! Ja me, mieheni, minä ja kaikki lapsemme olemme oikein\nhyvät sinua kohtaan.\"\n\nMinun täytyi hymyillä hänen pitkänäköisyydelleen; äitini seisoi teetä\nkuppeihin kaatamassa, hänkin hymyili. Oli niin miellyttävää, niin\nkodikasta; minä katsoin kirkasta, porisevaa teekeittiötä, ja tuntui\nikäänkuin se olisi nuoresta, tummasilmäisestä tytöstäni laulanut.\nVasta nyt käsitin vanhaa setää: se laulu saattoi olla mielenrauhalle\nvaarallista.\n\nEräänä kylmänä talviaamuna, juuri kun olin toimilleni menemässä, astui\nYrjö setä omassa korkeassa persoonassaan ensi kerran huoneeseni.\n\n\"Alkaa selvetä, ystäväni\", hän sanoi, tyytyväisesti nyökäten;\n\"odotusaika on pitkä, vaan vihdoin se toki lopun saa. Minulla on hyviä\nuutisia ystäviltämme. Kihlaus! Häät! No, noh ole levossa, kysymys ei\nole Klaarasta, vaan hänen veljestään. Hän nai isäntänsä tyttären ja\nmatkustaa sitte hänen kanssansa Norjaan, jossa Otto saa morsiamensa\nisoäidille kuuluvassa isossa tehtaassa ylihoidon. Kevääksi he tulevat;\nlapsi -- tarkoitan Klaaraa -- on ilosta aivan poissa suunniltaan. Tänne\nhe pysähtyvät kuukaudeksi hänen tähtensä; sitte he menevät kaikki kolme\nNorjaan, jos ei, miten Jumalan avulla toivon, lujemmat siteet häntä\nTanskaan kiinnitä. -- Sinä näytät minusta niin arvelevalta, Yrjö.\"\n\n\"Ajatteleppa, setä, jos nyt saisin hänet nähdä ainoastaan kadottaakseni\nhänet ainaiseksi!\"\n\n\"Tiedä siinä tapauksessa kantaa kohtaloasi kuin mies. Mutta minulla on\nkaikkein parhaimmat toiveet.\"\n\nHuhtikuussa olin neljätoista päivää sisareni luona; kun tulin sieltä,\nniin menin heti setää katsomaan. Kaikki akkunat olivat kummakseni auki.\nAnnikin luuta hankasi voimakkaasti noiden salaperäisten huoneiden\nlattiata, huoneiden, joilla oli niin suurenmoinen osa lapsuuteni\nunelmissa. Ehdottomasti käänsin pääni toisaalle, ikäänkuin sinne\nsisälle katsominen olisi ollut pyhyyden häväistys.\n\n\"Tervetuloa, Yrjö! Silmäileppä ympärillesi huoneissa, täällä on tullut\nmaalatuksi ja seinät tapeteilla peitetyiksi; minä olen voittanut\nkivuloiset haaveeni; ilo ja hauskuus tulevat taas saamaan sijan tässä\nasunnossa...\" Hän pysähtyi, ikäänkuin hän olisi tullut liian paljon\nsanoneeksi, ja lisäsi kuivasti: \"Tarkoitan, että tästä on tuleva\nmieluisa asunto vieraillemme siksi kuukaudeksi, jonka he tässä maassa\nviettävät.\"\n\nMitä enemmän heidän tulemisensa aika lähestyi, sitä useampia epäilyksiä\nYrjö setä keksei. Hän, luullakseni, piti velvollisuutenaan valmistaa\nminua mitä pahinta varten, ja hänellä oli senkin seitsemän jos ja mutta\nsaatavissa. Menipä niin pitkälle, että hän kerran kysyi:\n\n\"Mutta oletko aivan varma, että sinä todella häntä rakastat?\"\n\n\"Olen, setä.\"\n\n\"Kuusi vuotta on kulunut; hän on nyt kolmenkolmatta vuoden vanha, aivan\nvarmaan hän on muuttunut, kenties paljon muuttunut. Oletko sitä oikein\najatellut ja siihen itseäsi valmistanut?\"\n\nEn tosiaankaan ollut; aina olin ajatellut häntä suloisena, lapsellisena\ntyttönä, jolla oli mielenilmeiset kasvot. Mutta setä oli oikeassa; hän\noli luonnollisesti muuttunut, ei kuitenkaan paljon, toivoakseni.\n\nOli toukokuun 27:s päivä; selkeämpää auringonpaisteista päivää ei ollut\nmilloinkaan ollut; me odotimme heitä iltapuolella junalla tulevaksi.\n\n\"Minua ilahduttaa, että olet niin tyyni\", sanoi Yrjö setä, kun astuimme\nylös asemahuoneen portaita, ja samassa hän katsahti minua, ikäänkuin\nhän ei kuitenkaan oikein olisi tyyneyteeni luottanut.\n\nSe tulikin odottaissamme kovasti koetelluksi; vaan vihdoin toki tuli\njuna; matkustajat tunkivat kiireisesti ulos.\n\n\"Yrjö, ystäväni!\" Otto likisti minua lämpöisesti vasten rintaansa; hän\noli muuttunut tanakammaksi, näytti miehekkäältä ja hyvännäköiseltä.\nHänen vieressänsä seisoi kaunis valkeanverinen nainen, hänen nuori\nvaimonsa.\n\nMinä katselin Klaaraa nähdäkseni -- oliko se hän, joka Yrjö sedän\nsylissä lepäsi? Oliko se todellakin hän? Tuo varteva tyttö rusottavin\nposkin ja ilosta sädehtivin katsein -- oliko tuo nyt vaalea, murheinen\npieni Klaara?\n\n\"Te ette varmaankaan enää tunne minua?\" sanoi se ja kurotti minulle\nmolemmat kädet.\n\nKyllä, minä tunsin hänet; mustat silmät olivat muuttumattomat.\n\nHän tarttui käsivarteeni; mieleni oli yht'aikaa tuskallinen ja autuas.\nKärsimättömyys, levottomuus, pelko ja ilo taistelivat ylivallasta\nrinnassani.\n\n\"Sydämeni on niin täynnä\", sanoi hän; \"tuskin saatan kävellä kuin\ntavallinen järkevä ihminen; tahtoisin suudella maata ja syleillä\nkaikkia ihmisiä; saatatteko uskoa -- melkeen loukkaannun, nähdessäni\nohikäyvien niin välinpitämättömästi minua katsovan; olen kuni lapsi,\njoka on kotiin omaistensa luo tullut. Oi, kuni musiikki korvilleni on\ntuo kaikkialta kaikuva hyvä, vanha Tanskan kieli. -- Oletteko tekin nyt\niloinen, kun meidät takaisin saitte?\"\n\n\"Sanomattoman iloinen?\"\n\n\"Te olette melkein muuttumaton -- hieman tummempi, hiukkaa totisempi.\"\n\nHän katsoi niin ystävällisesti ja ujostelematta kasvoihini; hänen\nkätensä lepäsi turvaisesti kädessäni, ja kuitenkin oli minusta,\njuurikuin olisimme enemmän toisistamme erotettuina, kuin milloin meret\nmeitä toisistamme erottivat. Minä rakastin häntä, hän piti minusta --\nmitähän sitte välillämme oli? Sillä jotakin oli siinä.\n\n\"Kuinka herttaista\", hän alotti uudelleen, \"kuinka vaaleanvehreää ja\nhymyilevää täällä lehtikujassa on! Katsokaa noita herttaisia ihmisiä ja\nmonia lapsia sekä suunnattoman suurta ruokakoria; he menevät tietysti\nvehreään luontoon huvitteleimaan. Noin herttaisen hyväntahtoisia\nkasvoja ei miettiväin amerikkalaisten seassa näe. Kuinka uhkeita\nnarsisseja ja sireenejä! Poikkeammeko tästä? Onko tuo kaunis talo\nsedän?\"\n\nVanha rouva istui akkunan ääressä ja katsoi häntä; kissa katsoi häntä;\nhän nyökkäsi ja heitti heille sormi suukkosia.\n\n\"Suokaa anteeksi\", hän sanoi minulle; \"tuo teko ei tosin ollut sopiva,\nvaan en voinut muuten olla.\"\n\nHän oli hyvin kaunis, kun hän seisoi puutarhapaviljongissa,\nmatkapuvusta riisuttuna; hän oli hyvin ihana, kun hän vanhan, jäykän\nherran kanssa pyöri ympäri, sanoen:\n\n\"Antakaa minulle hyvä neuvo, setä kulta! Tuleeko minun nauraa tai\nitkeä? Minulla on hartain halu tehdä kumpaistakin.\"\n\nAnnikki tuli parhaimmissa juhlavaatteissaan ja julisti, että teepöytä\noli katettuna. Hän vilkutti silmiänsä Klaaralle, ikäänkuin tahtoen\nsanoa: \"tunnetteko vielä minua?\" Ja hän tunsi! Onnellista Annikkia\ntuli syleillyksi, kiitetyksi ja ylistetyksi niistä hyvistä ohjeista ja\nneuvoista, joita hän taloutta koskevissa seikoissa oli antanut.\n\nPaljon ei nautittu, vaan sitä enemmän puheltiin! He kertoivat kaikki\nkolme yht'aikaa, ja Klaaralla sitä paitsi oli tuhansia seikkoja\nkysyttävänä.\n\nOloni sisällä tuli tukehduttavaksi; minä menin ulos pieneen puutarhaan.\n\nNyt oli tapahtunut se, jota niin kauan olin ikävöinnyt; hän oli tullut\ntakaisin; miksikä siis katkera toivottomuuden tunne sekaantui ilooni?\n\nKuulin heidän nauravan ja juttelevan paviljongissa; vähän jälkeemmin\novi avattiin, keveitä askelia kuului minua lähestyvän; Klaara tuli\nluokseni, laski kätösensä olkapäälleni ja katsoi tutkien minua silmiin.\n\n\"Minun on sydämmestäni sääli, luulen, ett'ette ole onnellinen. Minä\ntoivoin tapaavani hänetkin täällä.\"\n\n\"Hänet? Kenet?\"\n\n\"Serkkunne, morsiamenne. Älkää vihastuko; Otto on kauan sitte uskonut\nminulle sen, ja nyt toivoin, ett'ei se enään mikään salaisuus ollut.\"\n\nEn vastannut hänelle sanaakaan, vaan riensin sisälle ja huusin Ottoa.\n\n\"Sinä olet luuletellut sisarellesi, että minä olen kihloissa!\"\n\n\"Niin olen -- vaan kuulehan minua, ihminen, ennenkun minua tuomitset!\nKlaaran ihastus sinuun paisui matkalla niin mahtavaksi, että se saattoi\nminut melkein levottomaksi. Sinä olitkin tehnyt liian paljon meidän\nhyväksemme, jott'en saattanut enkä tahtonutkaan sitä hillitä, vaan\nvahingoittamattomaksi tahdoin sen mielelläni tehdä, ja sitä varten\nkeksein, että sinä olit salaisesti erään serkkusi kanssa kihloissa.\nSuo anteeksi, Yrjö; sen tein, sisareni mielenrauhan pelastaakseni;\nsitä paitsi pidin hyvin todenmukaisena, että sinä kerran nait jonkun\nmonilukuisista serkuistasi. -- Jos todellakin Klaaraa rakastat, niin\nvoihan sen epähuomion helposti selittää.\"\n\n\"Jumala sen sinulle anteeksi antakoon, Otto!\" Klaara seisoi samalla\npaikalla, johon olin hänet jättänyt. Palattuani sanoi hän häveliäästi:\n\n\"Älkää toki luulko, että minä tahdon teidän luottamustanne itselleni\npakottaa; minä pyydän anteeksi, jos olin tyhmänrohkea eli karttamaton;\nolkoon harras ystävyyteni puolustuksenani.\"\n\n\"Mielelläni te luottamukseni saatte; olen tosiaankin onneton, sillä\nminun ja sen naisen välille, jota rakastan, on asettunut haamu.\nRakastettuni luulee sydämeni kuuluvan jollekin toiselle.\"\n\n\"Noh, helpostihan se este on poistettu; rakastettunne on tuleva\nvakuutetuksi asian totuudesta, hän on uskova teitä.\"\n\n\"Suokoon Jumala, että ennustuksenne olisi tosi! Oton kertoma serkku on\nse haamu, joka on teidän ja minun välille asettunut.\"\n\nHän värisi, hän vaaleni; hänen katseensa muuttui tuskaiseksi; hän oli\naivan samannäköinen kuin hänet ensi kerran nähdessäni.\n\n\"Siinä näette, Klaara, teillä ei ole uskallusta estettä poistaa, te\nannatte kieltävän vastauksen.\"\n\n\"En voi antaa myöntävää vastausta enkä kieltävätäkään. Suokaa minulle\nanteeksi, olkaa kärsiväinen; se tuli niin äkisti, niin käsittämättä.\nEttekö siis milloinkaan...?\"\n\n\"En milloinkaan ole rakastanut ketään muuta kuin teitä. Älkää menkö\nvielä! Luvatkaa minulle ensin, ett'ei se velka, jossa luulette minua\nkohtaan olevanne, ole päätökseenne vaikuttava.\"\n\n\"Sen lupaan!\" Hän kumarsi päätänsä ja kiiruhti sisälle.\n\n\"Kuinka kävi?\" kysyi Yrjö setä. Kun kerroin asianlaidan, niin hän tuli\nvihan vimmaan.\n\n\"Enkö ollut oikeassa siinä, ett'ei sen miehen kanssa milloinkaan tule\nmitään änttiin; nyt hän metkuineen pilaa meiltä koko ilomme! Äh! Minä\nen siedä enää nähdä koko miestä. Sänkyyn minä menen -- sinä saat heitä\nhoitaa.\"\n\nJa setä meni sänkyyn, ja minun täytyi epätoivoisin mielin nuorten\npuolisojen kanssa jutella.\n\nYö tuli; kävelin edestakaisin puutarhassa; minulla ei ollut lepoa eikä\nrauhaa; en saattanut tuota taloa jättää.\n\nOi, kuinka vihasin tuota haamuserkkua! Todelliset serkkuni olivat\nminua tarpeeksi vaivanneet; he olivat, lapsena ollessani, ilveilleet\nminulle ja turmelleet leikkikaluni; nuorena miehenä olin velvoitettu\nheidän kanssansa tanssimaan, kun he tanssisalin seiniä kaunistamassa\nistuivat, pidoista heitä kotiin saattamaan, vieläpä toisinaan kaupungin\nulkopuolella heidän asioitansa toimittamaan. Heistä ei minulla ollut\nmilloinkaan muuta kuin kiusaa, ja nyt päällisen päätteeksi piti tuo\nluuloteltu serkku tulla koko elämäni onnea hävittämään.\n\nMuistelin Klaaran käytöstä; nyt käsitin hänen vapaan, pakottoman\nkäytöksensä, hänen arastelemattoman ystävällisyytensä.\n\nJa tähdet loistivat ja tuikkivat, vaan minun sieluni ei voinut ottaa\nvastaan sitä lohdutusta, josta ne puhuivat. Silmänräpäyksen tuska oli\nliian suuri, saattaakseni kohottautua kohden loppumattomuutta.\n\nVihdoinkin koitti päivä; tuuli henkäili vilpoisesti; linnut alkoivat\nvisertää; aurinko oli noussut. Minä kuljin edestakaisin ja katsoin\nasuntoa kohden; he tietysti nukkuivat siellä kaikki rauhassa. Vaan ei!\nPuutarhan portti aukeni -- uskoisinko silmiäni? Klaara seisoi siinä.\n\n\"En jaksa kärsiä\", hän sanoi kainosti, \"että minun tähteni niin levoton\nolette, siihen ei teillä ole mitään syytä. Jumala parhaiten tietää,\nmikä sija teillä sydämessäni on, vaan teidän tulee muistaa, että minä\nolen teitä toisen omana ajatellut. Nyt pyydän vain hiukkasen aikaa,\nsaattaakseni tutustua onneeni.\"\n\nHänen onneensa! Riensin häntä kohden, vaan hän oli jo hiipinyt pois.\n\n\"Jos Yrjön naimisasia viipyi kauan\", sanottiin omaisten keskuudessa,\n\"niin se tapahtui taas aivan äkisti, kun se tapahtui, olihan\ntyttövunukka vast'ikään Amerikasta tullut!\"\n\nJa he pudistivat päätänsä; he eivät pitäneet siitä, että hän oli\nAmerikassa ollut; se oli niin omituista, niin tavatonta. Kuitenkin,\nkun hän tuli esitetyksi heille, niin hänen naisellinen, vaatimaton\nolentonsa voitti kaikkein sydämet puolelleen. Kieltää ei voinut,\nettä hän oli aivan herttainen, ja sitte hänellä oli kymmenentuhatta\nriikintaaleria myötäjäisiä; se oli niin kohtalaisesti, ei liian vähän\neikä liian paljon.\n\nOli kaunis heinäkuun aamu; ruusujen ja jasminien lemu tunkeutui\nhuoneesen; kirkas teekeittiö porisi ja kihisi; Yrjö setä istui\nkukkapöydän ääressä ja antoi lintuselle tuoreita kasviksia; puutarhan\nportilla seisoi kaunis nuori vaimoni, ja puolittain ilkamoinen,\npuolittain surumielinen hymy oli hänen huulillaan.\n\n\"Mitä ajattelet, armaani?\"\n\n\"Ajattelen, kuinka lyhytnäköisiä me ihmiset olemme: kuutena pitkänä\nvuotena olen joka päivä rukoillut Jumalaa sinun ja sinun serkkusi\npuolesta, sen naisen, jota sinä rakastit, ja lähetin ajatukseni\netäiseen maahan rukouksilla, että hän tekisi sinut onnelliseksi. Itseni\npuolesta siis rukoilinkin, Yrjö. Jos vain sinnepäinkään saattaisin\ntäyttää ne suuret vaatimukset, jotka hänelle sälytin, sillä suuria\nvaatimuksia minulla oli.\"\n\n\"Kuulkaappa, lapset\", huudahti setä vilkkaasti, luoksemme saapuen;\n\"ei ole mitään, jota vihaan enemmän kuin unennäkyjä, unikuvia ja\nkummituksia; jos siis tahdotte, että tuntisin itseni onnelliseksi\nkodissanne, niin antakaa tämä olla viimeinen erä, milloin serkusta\npuhutte.\"\n\n\n\n\nElisabet.\n\n\nI.\n\nPäivä paistoi suoraan Vandkunstenin [pieni toripaikka Kopenhaminassa]\nvarrella olevaan saliimme. Veljeni nojautui, sikari suussa, ulos\nakkunasta, koettaen keksiä vilahduksen Voldenin [Köpenhaminan\nkaupunginvalli, puilla istutettu kävelypaikka] vehkeistä puissa.\n\n\"Ilma on muutenkin tukehduttavaa, Kristian\", sanoin minä; \"sinun ei\ntarvitse sitä inhottavalla sauhulla pahemmaksi tehdä.\"\n\n\"Mitä nyt? Ulkopuolellahan minä poltan.\"\n\n\"Mutta tuuli tuo sauhun takaisin. Odota huomiseksi, niin saat polttaa\nvaikka koko päivän, jos haluat.\"\n\nMinä sanoin tuon hieman harmistuneella ja kärsimättömällä äänellä,\npannessani hienoja korko-ompeleita hatturasiaan.\n\n\"Sinä puhut muulloin tavallisesti akkunaverhoista, Elisabet\", jatkoi\nKristian hieman ivallisesti; \"eiväthän ne siitä syystä vähemmän\nturmeltune, että sinä pois lähdet?\"\n\n\"Jos äiti sallii akkunaverhojansa pilattavan, niin se on hänen oma\nasiansa. Oh, kuinka lämmin täällä on! Tuntuupa herttaiselta päästä\nmaalle.\"\n\n\"Äiti parka\", jatkoi Kristian, sivellen kädellään muutamia hienoja\nleninginliivejä, jotka pakattaviksi valmiina olivat, \"varsin raskasta\ntyötä lienee tällaisessa kuumuudessa kaikki nuo vaatteet silottaa.\"\n\nHän sanoi tuon varsin tyvenellä, melkein surkumielisellä äänellä, mutta\nse suututti minua, ja kun vereni kuohui, niin vastasin kiivaasti:\n\n\"Mitä siihen seikkaan tulee, niin muutamat tietyt henkilöt saattavat\nvarmaankin äidille aivan yhtä paljon vaivaa kuin minä; ainakaan ne\nvaatteet, jotka tällä hetkellä silotinlaudalla ovat, eivät ole minun.\"\n\n\"Ah niin, valitettavasti. Jumala tietää, että se minua syvästi\nsäälittää; mutta ajattele, Elisabet, ett'en minä parhaalla tahdollani\nsaata siinä työssä äitiäni auttaa. Kun ajatus kaikesta siitä, mitä\nhän saa häärätä, alkaa minua liiaksi painaa, niin kiirehdin kirjaini\nääreen; joskushan kuitenkin on ahkeruuteni hänelle hyväksi tuleva.\"\n\nHän heitti puoleksi poltetun sikarin kiivaasti pois, meni parilla\npitkällä askeleella toiseen huoneesen ja istui pian suuressa\nnojatuolissa, aivan vaipuneena tutkimisiinsa.\n\nKristian oli varteva ja hoikka. Hänellä oli tyyni, voimakas muoto,\ntotiset silmät ja lyhyeksi leikattu, ruskea tukka. Hän ei ollut kaunis,\nvaan oli erinomaisen luotettavan ja rehellisen näköinen. Hänen ja\nminun väli oli useimmiten jotenkin kireä, ja meillä oli tapana sanoa\ntuon tuostakin toisillemme totuus, joka ei ollut aina meidän väliselle\nsovullemme eduksi. Minusta näytti, että hänellä oli perheessä ylen\nsuuri valta, ja että hän liian paljon käyttäytyi perheenisän tavalla.\nEritoten se minua suututti, että hän hoiti rahavaroja, ja ett'ei mitään\nrahamenoa saanut ilman hänen suostumustaan tapahtua. Se oli useiden\ntoivomusten haaksirikko, minä en tiennyt mitään enemmän sietämätöntä\nkuin hänen lauseensa: \"Sitä ilman saatat varmaan mielelläsi olla,\nElisabet.\"\n\nHamasta isän kuolemasta -- Kristian oli silloin kuudentoista -- oli\nhän ollut äidin neuvonantajana, tukena ja oikeana kätenä. Minä en\najatellut, että hän kaikessa tässä osoitti suurta itsekieltämystä,\nvaan sitä selvempänä oli minulla, kuinka usein hän minun aikeitani oli\nehkäissyt.\n\n\"Tässä on rahaa matkaasi varten, tyttö kultani\", sanoi äiti vähää\nmyöhemmin, antaen minulle lompakon (hänellä oli ensinnä ollut salainen\nneuvottelu Kristianin kanssa, sen tiesin aivan hyvin). \"Tuossa\nsisimmässä osastossa on 20 taalerin seteli, jos syystä tahi toisesta\npulaan joutuisit; mutta mieluimmin se tulisi antaa kajoomatta olla, se\non hätä-apuraha, ymmärräthän.\"\n\nHän lausui nuo viimeiset sanat vähän vastahakoisesti, puoleksi anteeksi\npyytäen, samassa minua ystävällisesti taputtaen. Me saimme useimmin\nvaroituksia sillä lailla; ankaraa tahi järkähtämätöntä puhetta äiti\nharvoin, tuskimpa milloinkaan käytti.\n\nÄiti oli keskikokoinen nainen, hienoin, lauhkein, melkein surumielisin\nkasvoin. Hänen olennossaan ja puvussaan oli jotakin somuutta ja\nhienoutta, kuinka vaatimattomat hyvänsä ne kumpikin muutoin olivat.\n\n\"Nyt olen pakannut sinun vaatteesi\", jatkoi äiti; \"minä toivon niiden\nolevan hyvästi, Laura on auttanut minua.\"\n\n\"Oh, sitte ne tietysti tulevat rypistyneiksi; Laura on semmoinen\nhutilomainen tyttö.\"\n\n\"Mutta äiti piti vaaria työstäni, Elisabet\", selitti Laura sisko,\nhiukkaakaan soimauksestani loukkaantumista tuntematta.\n\nLaura oli pitkä, hoikka, viidentoista vuotinen tyttö. Hänellä\nolivat kirkkaat, mustat silmät ja kuoppaset poskissa. Hän oli kovin\nkaino ja punastui pienimmästäkin syystä aina ohimoihin asti. Hieman\najattelematon ja huolimatonkin hän oli, vaan mitä paras, hellin\nsydän hänellä oli. Minua -- isoa sisarta -- hän piti etevämpänä ja\ntahtoi kernaasti olla minulle mieliksi; minä sitä vastaan pidin häntä\nhuonompana ja annoin hänen palvella itseäni. Hän oli vielä aivan\nlapsimainen, ja minä luulen varmasti, että hän salavihkaa leikitteli\nvanhan, nenättömän nuken kanssa. Iloinen ja ystävällinen oli pieni\nLaura aamusta iltaan.\n\nTeepöytä oli aivan kauniisti ja somasti ruokasalissa katettuna;\nsiinä oli kukkia, kirsimarjoja ja torttuja kuni juhlatilaisuudessa.\nJuhana -- perheen nuorin -- saapui nyt juuri kotiin, tuoden suuren\npussillisen vieniläisleipää, vasta uunista tullutta, hän vakuutti. Hän\noli reipas yhdeksänvuotias poika, omenanpunaisin poskin, vilkkuvin\nsilmin ja vaalein, kähäräisin kutrin. Ainoana hänen elävyytensä\nesteenä olivat läksyt, jotka saattoivat hänelle paljo pään vaivaa; jos\nhän osasi ne, niin hän oli kuni persoonaksi muuttunut onnellisuus.\nHän oli äidin lellipoika, vaan minä en hänestä oikein pitänyt; hän\nmelusi liian paljon, paukutteli ovia tahi jätti ne auki ja päälle\npäätteeksi vihelteli. Hänen suuri ruokahalunsakin suututti minua; koko\nvoileipäkasoja katosi nyt tuokiossa hänen lautaseltaan.\n\n\"Jumala tietää, milloin taas ensi kerran näin yhdessä istumme\",\nalotti äiti, kuppeja järjestäissään. \"Sinä, lapseni, jäät tietysti\nkoko kesäksi isoisän luoksi; mutta Lauran ripillelaskentaan sinä\nluonnollisesti tulet kotiin, jos Jumala suo.\"\n\n\"Sehän minun täytynee tehdä, äiti; eikä talvella olekkaan maalla\nhauskaa.\"\n\nLyhyt vaitiolo seurasi, jona aikana makeiset kulkivat seuran ympäri.\nÄiti katkaisi taas äänettömyyden.\n\n\"Menethän kai sinä, Kristian, sisartasi aamulla seitsemältä rautatielle\nsaattamaan?\"\n\n\"Olen ajatellut sitä\", vastasi Kristian tuolla tyvenellä\nhitaisuudellaan, joka aina suututti minua ja nytkin oli vähällä saattaa\nminut vakuuttamaan, ett'ei kellenkään tarvinnut olla minusta haittaa,\nminä kyllä saattaisin yksinäni mennä. Muudan kellon kilistys esti\nonneksi vastaukseni. \"Regiina serkku\", ilmoitti pieni Laura. Kristian\nennätti töin tuskin huudahtaa: \"Kas niin vain!\" enkä minä ollut vielä\nvalmis vastaamaan: \"Oi, niin hauskaa!\" ennenkuin mainittu Regiina\noli jo sisällä keveänä ja miellyttävänä, somassa, vaaleanpunaisessa\nleningissään, mustassa hatussa ja mantiljassa sekä päivänvarjostin\nkädessä.\n\n\"Istu, Regiina hyvä, ja juo kupillinen teetä seurassamme\", pyysi äiti\nystävällisesti.\n\n\"Kuka tällaisessa kuumuudessa mitään nauttia saattaa? en ainakaan\nminä. Vaikka kenties hiukkasen kylmää vettä, jos tahdotte olla niin\nhyvä, täti. Muuten koskee käyntini sinua, Betti; lähdethän sinä\nhuomenna Lehmukselaan, kuulen ma. Tervehdä isoisää tuhatkertaisesti!\nKolmen, neljän viikon päästä tulen teidän luoksenne. Sulhoni käy\nsilloin tätinsä luona, ainoastaan kaksi peninkulmaa sieltä; se sopii\noivallisesti. -- Ah, siinä on vesi!\"\n\nRegiina kosketti lasia huulillaan ja kurotti sen sitte pikku Lauralle,\nhiukan ja sievästi suuta murtaen, jolloin pienonen, punainen\nkielenkärki tuli näkyviin. Hän näytti siten niin somalta.\n\n\"Aadolfin täti aikoo panna toimeen tanssihuvit meitä varten, Elisabet,\n-- ajatteleppa, tanssihuvit vapaassa ilmassa! Oi, sinä pieni raukka,\njolla on niin ikävä kotona, miten iloinen minä sinun tähtesi olen!\"\n\nTuo viimeinen kuiskaistiin, luonnollisesti. Regiina ja minä\nkeskustelimme tavallisesti, kun hän meillä kävi, matalalla äänellä,\njota ei muu perhe kuullut.\n\n\"Riisu mantiljasi, lapsi, ja istu; se on hauska Elisabetille.\"\n\n\"Tuhannen kiitosta, mutta minä en saata; kello on jo paljon; minä\nmelkein pelkään mennä yksinäni Fredriksbergin puistokäytävälle.\"\n\nHän heitti merkitsevän katseen Kristianiin, joka kuitenkin näkyi olevan\nkokonaan kiintyneenä rapujen puhdistamiseen. Juhana sitä vastaan\nvääntelihe levotonna tuolillaan, aavistaen kohtalonsa.\n\n\"Juhana, pikku ystävä kultaseni, tahdotko saattaa minua? Hyvästi\nkaikkityyni, hyvästi, rakas Elisabettini!\"\n\nHän niiasi veitikkamaisesti, suuteli minua ja kiiti sitte keveästi\npitkin portaita, seurassansa itkemään valmis Juhana, joka tuskin sai\naikaa kuiskaista: \"Minä en ole vielä läheskään ravittu, äiti\", samassa,\nkun hän lautasensa pois pani.\n\n\"Ompa hauskaa, että sinä ja Regiina saatte toisianne tavata, Elisabet\nkultani.\"\n\n\"Pidätkö sinä Regiinasta, äiti?\" kysyi Kristian kuivasti.\n\n\"Hän ei minua oikeastaan miellytä, vaan ovathan he ystävät, eikä\nKristiina tädin seura saata mitenkään olla kahdeksantoista vuoriselle\ntytölle kylliksi. Minä en tiedä vähintäkään pahaa Regiinasta; me emme\nsaa ylen ankaria olla.\"\n\n\"Maailma on olemassa yksin hänen tähtensä\", jatkoi Kristian\nlevollisesti. \"Poika parka, ei sanaakaan anteeksipyynnöksi siitä, että\nhän ajoi hänet pois teepöydästä!\"\n\nÄiti vastasi vain lisäämällä puita tuleen teekyökin alle sekä\nvehnäleivän palasen siihen melkoiseen läjään, joka jo ennen Juhanin\nlautasella oli. Kului useita tunteja, ennenkuin hän tuli takaisin,\npunaisena, hengästyneenä ja suuttuneena.\n\nEnsinnä minun täytyi saattaa hänet kotiin ja sitte taas juosta\nKöpenhaminaan noutamaan nuottipinkkaa, jonka hän oli unohtanut. Hänpä\non oivallinen serkku! Kolmessa, neljässä paikassa minun täytyi kysyä\nturhaan, ennenkuin sain niitä, ja sitte takaisin Fredriksbergiin\nmokomien nuottien kanssa; mutta milloinkaan en enää mitään sellaista\ntee, en milloinkaan! Herttainen, pikku Juhana! kun hän tahtoi minut\nmukaansa saada, ja tuskin kiitosta, kun takaisin tulin; niin, sepä\nkyllä on herttaista --, ja kuinka minä nyt ehdin kieliopin huomiseksi\noppia!\n\nSeuraavana päivänä itkivät sekä äiti että Laura, kun heille hyvästi\nsanoin. Kristian sitä vastaan näytti levolliselta ja tyytyväiseltä;\nhänestä ne varmaankin olivat kovin tarpeettomia kyyneleitä. Juhana\nnukkui vielä korvallaan; kielioppi oli päänalaisen alle pantuna\ntoivossa, että unen hyvä henki läksyn pieniin aivoihin ajaisi.\nPalvelustyttömme, mitä häneen tulee, kantoi nähtävästi kirkastuneella\nmuodolla kapineeni ajopeleihin; eipä ollut vähäinen hauskuus päästä\nuseaksi kuukaudeksi vapaaksi perheen oikullisimmasta ja vaateliaimmasta\nasukkaasta.\n\n\nII.\n\nVanhat, valtavat lehmukset, joiden mukaaan Lehmukselalla oli nimensä,\nolivat täydessä kukassa; tuuli toi niiden lemun vastaani, kun vaunut\nvierivät kohden punaista rakennusta, joka vihannuuden läpi niin\nystävällisesti tirkisteli. Isoisä itse seisoi oven ulkopuolisilla,\nsuurilla kiviportailla ja huiskutti nenäliinallaan. Hän oli varteva,\nhartiakas vanha herra, vilpittömin, hilpein ja hyväsydämisin kasvoin.\nSanottiin, että hän oli Thorvaldsenin näköinen, joka miellytti\nhäntä suunnattomasti, niinpä pieninkin viittaus siihen suuntaan\nvoi hänet parhaimmalle tuulelle saattaa. Varmaankin saattaaksensa\ntuota yhtäläisyyttä huomattavammaksi, oli isoisän alaspäin käännetty\npaidankaulus jotenkin leveä ja hänen kaunis, valkoinen tukkansa\ntaiteellisesti järjestetty. Muuten oli koko hänen olennossaan\nsotilaan ryhti ja käytös. Suorana ja solakkana hän seisoi, huolimatta\nvanhuudesta ja siitä, että hän oli invaliiti: luoti vuodelta 1848 oli\nvielä sääressä -- niin ainakin hän väitti -- ja teki sen kankeaksi sekä\nkäynnin varsin vaivaloiseksi.\n\nIsoisä oli kuusi vuotta sitte ollut pari viikkoa Köpenhaminassa.\nHän kävi silloin joka päivä meitä katsomassa ja toi aina muassaan\näärettömiä tötteröitä namusia, joita äiti turhaan pyysi hänen kätkemään\nja pienissä osissa jakamaan. \"Heidän pitää saada tarpeeksensa\" -- sanoi\nhän aina meidän suureksi riemuksemme; -- \"onhan se hauskaa, että niin\npieni saattaa lapsia ilahduttaa!\"\n\n\"No, siis vihdoinkin saamme sinut tänne, pienokainen!\" Isoisä likisti\nminua sydämellisesti leveätä rintaansa vastaan, piti sitte minua\nkäsivarren mitan itsestään erillään ja silmäili minua kauan.\n\n\"Eipä näytä pahalta, vai kuinka, Kristiina?\" Viimeiset sanat olivat\ntarkoitetut hänen tyttärelleen, jota minä en ennen havainnut. Kristiina\ntäti seisoi puoliksi oven takana. Hänen leninkinsä oli tummanharmaa,\nvanhanaikaista tekoa. Kaulassa hänellä oli pieni lumivalkoinen huivi\nja aivan samallainen päässä, leuan alle solmittuna. Harmahtava tukka\noli sileästi alaspäin poskia kohden kammattuna. Hän oli melkoisen\npitkä, laiha ja jäykkä. Otsa oli ryppyinen, ja syvässä olevain,\nharmaanruskeiden silmien ympärillä näkyi punahtava vivahdus, ikäänkuin\nhän olisi äskettäin itkenyt. Koko hänen kasvoinsa muoto oli paljoa\nvanhempi kuin isoisän; katsanto ei myöskään ollut ystävällinen kuin\nhänen, pikemmin luotansa karkoittava, ja vaikka hän oli nähtävästi\nliikutettuna minun näkemisestänsä, niin näytti kuitenkin, ikäänkuin hän\ntahtoisi estää kaikkea tuttavallisuutta minun puoleltani.\n\n\"Minä toivon, että hän on hyvä tyttö\", kuului hänen vähän oikaiseva\nvastauksensa isoisän kysymykseen.\n\n\"Luonnollisesti hän hyvä tyttö on, se tulee itsestään.\" Isoisän ääni\noli kärsimätön.\n\n\"Tule luokseni taas, Elisabet; tosiaankin, sinä olet isäsi näköinen!\"\n\nHän kietoi rakkaasti käsivartensa vyötäisteni ympäri ja vei minut\nsaliin.\n\n\"No, kuinka on veljesi jaksanut, tyttö kultani, sittekun hän viime\nvuonna täällä oli? Se oli naurettava nalikka!\"\n\n\"Aivan kunnioitettava nuori mies\", väitti Kristiina täti. \"Niin, sepä\njuuri on onnettomuus, täti; Kristian on niin hirveän kunnioitettava.\"\n\n\"Kuuleppa vain häntä\", sanoi isoisä, tyytyväisenä hymyillen; \"oikea\nkirjanmärehtijä on hän varmaan, vai kuinka?\"\n\nAivan häijysti oli minulta, vaan minä en saattanut vastustaa halua\nhalventaa Kristiania hiukkasen ja tehdä häntä hieman naurettavaksi. Se\nhuvitti isoisää, ja hän ilmoitti äänekkäästi suostumuksensa. Tädin koko\nolento, kiinni puristetuista huulista aina levottomaan käteen asti,\nosoitti päinvastoin tyytymättömyyttä, joka kuitenkin vain kiihotti\nminua jatkamaan.\n\n\"Minä en milloinkaan olisi puhunut pahaa veljestäni, sinun isästäsi\",\nhän sanoi lopullisesti, \"ja hän yhtä vähän minusta. Muuten arvelen,\nettä se, joka soimaa sitä, joka oikeastaan on kiitoksen arvoinen,\nalentaa ainoastaan itsensä.\" Tuon lausuminen saattoi varovalle,\nharvasanaiselle Kristiina tädille nähtävästi suuren ponnistuksen.\nIsoisä hymyili ilkkuvasti.\n\n\"Lirinlolua! Jos niin pääsi mukaan kävisi, Kristiina, niin kuoltaisiin\npaljaasta kunnioitettavaisuudesta ja ikävyydestä. Tässä, Elisabet, on\npuutarhapaviljonki ja uusi veranda, minun ylpeyteni. Saatatko nähdä\nDannebrogia [Tanskan lippu] kunnaalla alhaalla puutarhassa? Me olemme\nnostaneet lipun pienen vieraamme kunniaksi. Ole nyt kuin kotona, lapsi,\nminä tarkoitan kotona sanan täydessä merkityksessä ja tahdon tulla\nymmärretyksi. Teeskentelyä ja kömpelöä häveliäisyyttä en saata kärsiä.\"\n\n\"Siis tahdon heti poimia pari ruusua ja panna hattuuni, isoisä. Minä\nrupesin haluamaan niitä jo vaunuista puutarhaan tähystäissäni.\"\n\n\"Siitä minä pidän! -- Miellyttävä lapsi, kunniani kautta!\"\n\nViimeiset sanat kuiskaistiin tädille, minun kiitäissäni yli\nruohokentän, vaan minä kuulin ne toki selvästi.\n\nOikeastaan olivat ruusut minusta jotenkin arvottomia, ja minä poimin\nniitä etupäässä isoisääni miellyttääkseni. Kun minulta siihen\naikaan kokonaan puuttui vakavaa luonnetta, niin tavallisesti koetin\nmiellyttää niitä, joista pidin, ja joiden seurassa olin. Harvat\nystäväni pitivät siitä syystä minusta paljon; minun olemistavassani\nhe saivat jonkunlaisen heijastuksen -- jos niin saan sanoa -- omista\nmielipiteistään. Kotona sitä vastaan en koettanut milloinkaan\nmiellyttää, ja ainoastaan siellä tuli itsekäs luontoni esille.\nVilpillinen en toki oikeastaan ollut; minä seurasin muiden ajatusjohtoa\nväärin käsitetystä kohteliaisuudesta, suuresta huikentelevaisuudesta ja\nkaikkeen uuteen mieltymisestä.\n\n\"Olisi parempi, jos Elisabet poimisi puhjenneita kukkia; pensasten\nkukoistaminen on tuolla lailla pian kokonaan ohitse.\"\n\nKauhistuksella oli täti nähnyt sen hävityksen, jonka olin tehnyt.\n\n\"Anna hänen ottaa nuput, Kristiina, onhan hän nuppu itsekin.\"\n\nIsoisä silmäili tyytyväisenä ruusunnuppuista täyteläistä seppelettä,\njoka oli hattuni ympärillä. Kumpikaan meistä ei ajatellut, että\nhuomennakin oli päivä, ja että ruusupensaat joskus voisivat kukattomina\nolla.\n\n\"Sinulla on varmaan hyvästi nälkä\", hän virkkoi; \"jospa vain saisimme\nsinun mieliherkkujasi päivälliseksi. Sanoppa minulle nyt vilpittömästi,\nmitä mieluimmin haluaisit?\"\n\n\"Oi, isoisä, näin maalla tekee mieli luonnollisesti hernesoppaa,\npaistetuita kananpoikia uusien perunain kanssa sekä mansikoita.\"\n\nTuon sanoin taas häntä miellyttääkseni ja onnistuin.\n\n\"Oikein! Hän on, totta vie, oivallinen. No, Kristiina, mitä on sinulla?\"\n\nKristiina täti näytti varsin närkästyneeltä, vaan vastasi toki varsin\ntyvenesti:\n\n\"Me emme syö jokapäiväisruokana milloinkaan kananpoikia, --\nvuonanpaistia.\"\n\n\"Sitte, lapseni, saat tyytyä ensimmäiseen ja viimeiseen ruokalajiin,\njotka arvasit oikein.\"\n\nIsoisä lähestyi sitte, ikäänkuin tahtoen ottaa minun käsivarteni, vaan\najatteli toki ja sanoi hyväntahtoisesti tyttärelleen, joka pysyi vähän\ntakapuolella:\n\n\"Mihinkä menet, Kristiina? Etkö tahdo auttaa ukkoa astua kömpimään,\nmiten tavallisesti? Pikku prinsessa voi lentää edellä.\"\n\n\"Onko tämä sinun muotokuvasi, isoisä?\" Minä pysähdyin Thorvaldsenin\nsuuren muotokuvan eteen.\n\n\"Weijari! Tiedäthän kyllä, kenen muotokuva se on.\" Isoisä näytti\nerinomaisen riemastuneelta ja tyytyväiseltä.\n\nPäivällisen jälkeen riensin yksinäni alas puutarhaan ja sieltä tien yli\npitkin pienen, kaltaisen puron vartta, joka hedelmällisten peltojen\nja niittyjen välitse luikerteli. Oli oikea sydänkesän päivä; päivä\npaahtoi polttavasti, vaan rannalta hengitti virvoittava leyhkä.\nKorkealla purjehtivat kirkkaalla, sinisellä taivaalla vaaleat hattarat.\nViljapellot lainehtivat kuni vesi, muutamat jo kellertävinä, toiset\nvarsin vehreinä, joukko elokaunokkeja ja unikkoja seassa. Purolla oli\ntavaton kiire joutua alas mereen; tuuli suhisi pajan viereisissä,\nkorkeissa poppeleissa, ja pieni, iloinen varsa tanssi niityllä; minä\nolisin niin halusta sitä taputtanut, vaan kun lähestyin, niin emä\nkutsui sitä pitkällä, tuskallisella hirnunnalla, ja silloin se lähti\nemänsä luokse. Oi, kuinka selvästi muistan, miltä kaikki näytti tänä\niltapuolena, jolloin ensikerran nuo seudut näin! Rääsyinen poika istui\naidalla ja pujotti mansikoita korteen; poika oli paljain jaloin,\nhänellä olivat mustat, pienoset sormet eikä suinkaan puhdas vaan\nsydämellisen iloinen muoto.\n\n\"Kuka mansikat on saava?\"\n\n\"Oh, en tiedä.\"\n\n\"Turhia puhut! Tiedäthän sen kyllä.\"\n\n\"Äiti, tiedän mä.\"\n\nLäpitseni kävi ihmeellinen tunne, ja oman äitini kuva seisoi\nsilmänräpäyksen melkein soimaavana edessäni; vaan minä riensin\neteenpäin ja unohdin pian pienen pojan ynnä kotona olijat kaiken sen\nihanuuden tähden, jota ympärilläni näin. Polku oli johtanut minut\nmetsään. Molemmin puolin kohosi korkeita jyrkänteitä, ja niiden\nvälistä, suoraan edessäni, näkyi ranta, hohtaen kuni hopea, kuohuen\nja kohisten. Monta laivaa oli merellä, ja valkoiset purjeet paisuivat\nvinhasta tuulesta.\n\nSiellä oli ihmeellisen ihanaa, ja minä olin pian kulkeva täällä\nRegiinan kanssa ja näyttävä hänelle kaikki nuo kauniit paikat; ja\ntanssihuvit sitte herraskartanossa -- tanssihuvit!\n\nEhdottomasti aloin hyräillä tanssisäveltä ja pyörähdellä ympäri.\nSamassa kuului ylhäältä jyrkänteeltä varoittava koiran haukunta, ja\nsuuri, ruskea koira tuli näkyviin, selvästi suurimmassa määrässä\nminun käytöksestäni suuttuneena. Peljästyin pahanpäiväisesti; kuinka\nlapsellista ja tyhmää tanssia yksinään! Mitähän, jos joku olisi nähnyt\nsen! -- Olin kuulevinani heikon vihellyksen, sitte katosi koira, ja\nkaikki oli hiljaa. Tuokion kuluttua kahisi taas pensaiden välissä, ja\nkahden-, kolmentoista vuotinen tyttö tuli juosten rinnettä myöten,\nsuuri tyhjä ämpäri kädessä.\n\nNyt äkkäsin, että pieni, viheliäinen hökkeli oli siellä ylhäällä puiden\nvälissä. Lapsi juoksi puroon pistäytyvälle kivelle ja täytti ämpärin\npurosta. Se oli pieni kirpulaposkinen olento, oljenkeltaisin hiuksin\nja valkein kulmakarvoin. Hänen pukunsa näytti kuitenkin kaikessa\nköyhyydessään olevan oivan siisti.\n\n\"Oliko se sinun koirasi?\" kysyin minä, koskettaen päivänvarjostimellani\nhänen olkapäätänsä.\n\nHän kutistui kokoon, läikäytti puolen vedestä maahan ja loi minuun\npeljästyneet, tuntehikkaat, siniset silmät; sitte hän pudisti useaan\nkertaan päätänsä, ikäänkuin ei hän olisi minua käsittänyt, täytti\nämpärin uudelleen ja kulki varovasti ja näppärästi ylös pitkin jyrkkää,\nmelkein pystysuoraa polkua; puun juuret, jotka polun yli edestakaisin\nkiertelivät olivat hänen astuiminaan; minä luulen, ett'ei hän pannut\nmaahan pisaraakaan.\n\nMiten ihanaa! Vartevia, solakoita pyökkejä muhkeine latvoineen oli\nhamaan jyrkänteen äärimmäiseen reunaan asti -- rantakin täytyi olla\nkomea nähdä meren puolelta; -- keltaiset kaprifoliot pilkistivät\ntummain tammenlehtien seasta; pieniä, punaisia neilikoita loisteli\nmetsän rinteessä; kaikkialla ylvästeli vaaleanvehreitä sanajalkoja\nkomeimpien päivänvarjostimien näköisinä. Minä poimin jättiläiskimpun\nja kiirehdin sitte takaisin kotiin. Auringon säteet lankesivat vinoon\npuiden runkoja pitkin; kello mahtoi olla paljon.\n\nKummastuksekseni näin tuon suuren, ruskean koiran aivan levollisena\npuutarhapaviljongin ovella. Se oli sama, minä en saattanut erehtyä.\nKun lähestyin, alkoi se murista, vaan tällä erällä enemmän kysyen kuin\nsuutuksissaan.\n\n\"Hiljaa, Hektor! hiljaa poikani!\"\n\nTuon käskyn jälkeen laskeutui se kuuliaisesti alas ja antoi minun\nesteettä käydä ohitse.\n\nIsoisä istui pelaamassa sakkia muutaman vieraan herran kanssa. Sisään\nastuessani nousi tuo vieras ja tervehti kohteliaasti. Sillä olivat\nmiellyttävät, tunnokkaat kasvot, ja se näytti olevan kahden tahi\nkolmenneljättä vanhan. Suun tienoissa leikki vieno, lähes havaitsematon\nhymy, josta päätin, että hän oli nähnyt minut ennen ja tunsi minut.\n\n\"Istukaa, istukaa rakas pastori, se on vain lapsi! -- Te ette usko,\nkuinka iloiseksi tulin, kun sain pienen pojantyttäreni tänne. Minä\nrakastan nuorisoa, eloa ja hauskuutta, ja minä olen jo edeltäkäsin\nantanut hänelle luvan kääntää ylösalaisin koko talon. Mutta hyödyllisiä\nasioita hänen myös pitää oppia; ota tuoli ja istu tänne, pienonen! ja\nkoeta seurata peliä.\"\n\nMinua hieman loukkasi ja suututti, että isoisä kohteli minua noin vain\nkuni lasta, vieläpä vieraan, läsnäollessa. Niin mahtavalta suuren\nrouvasihmisen arvokkaisuudella, kuin minulle mahdollista oli, otin\ntuolin ja siirtäydyin pelaavien luo.\n\n\"Suokaa anteeksi, herra majori; neiti Hjort varmaan mielellänsä\njärjestäisi kukkansa ensin.\"\n\nPastori osoitti suurta kukkakimppua, jonka olin eräälle pöydälle\nheittänyt ja sitte unohtanut.\n\n\"Teeskentelijä!\" sanoi isoisä, sydämellisesti naurahtain. \"Hän itse,\nElisabet, ei jaksa nähdä, että kukat saavat kuihtua; no, saatatteko\nsitä kieltää?\"\n\n\"En peräti\", vastasi hän, naurahtaen myöskin. \"Kenties se on minun\nomituisuuteni; mutta minua oikein vaivaa, kun näen kukkia noin\nvirumassa. Jos niitä on nyhdetty pois oikeasta kodistaan, niin tulee\nainakin huolehtia, etteivät ne surkastu.\"\n\n\"Mitä sanot, Betti, eikö hän puhu, ikäänkuin ne olisivat eläviä\nolennoita? Niin, kukat ovat hyvän pastorimme keppihevosia. Jos hän\nkulkee vieraassa puutarhassa, jossa rikkaruohoja on, niin hän muitta\nmutkitta nyhtää ne pois, ja jos on hyötyvesoja, niin hän heti ottaa\npienen, terävän linkkuveitsen, joka erittäin sitä tarkoitusta varten\non taskussa, ja leikkaa pois. Vesikannun ja vesisäiliön hän osaa hakea\nja käyttää niitä, vaikkei hän milloinkaan ennen olisi talossa ollut.\nJumala armahtakoon sitä, joka hänen kasvejaan vahingoittaisi, sillä\nmuuten, vaikka hän on sävyisin ihminen maan päällä, en mene kenenkään\npuolesta vastaamaan. Mitä pidätte luonteenne kuvauksesta, pastori Birk?\n-- niin, minun tulee lisätä, että hänellä on sama halu puhdistaa,\nleikata hyötyvesoja ja kastaa kanssaihmistensä sieluissa kuin heidän\npuutarhoissaan.\"\n\nIsoisä naurahti uudestaan; pastori näytti totiselta.\n\n\"Kun vain voisi täyttää toimensa oikein, herra majuri, erittäinkin\nviimemainitussa suhteessa\", hän sanoi.\n\nNiin naurattavaa! Se oli jotakin, jota sopi Regiinalle puhua, ajattelin\nminä. Mutta kuitenkin oli ikäänkuin kukat olisivat saaneet silmissäni\nsuuremman arvon, ja minä kokosin ne suurella huolella, ainoata\nkorttakaan unohtamatta. Sitte etsein Kristiina tädin, saadakseni niille\nvaasia.\n\nHän seisoi varastohuoneessa ja pani vaatteita kauniisen,\nvanhanaikaiseen liinavaatekaappiin, joka näytti kokonaiselta huoneelta.\nMiten mallikelpoisesti järjestyksessä siellä kaikki oli, ja miten\ntoimekkaalta ja mahtavalta täti totisin kasvoinensa näytti!\n\n\"Viistoista, kuustoista, kuustoista, kuustoista;\" hän etsi korista\nsalveteille jatkoa, ja minun pyyntöni tuli selvästi aivan ajattomalla\najalla. Äkeätä vastausta, jota hänen kasvonsa ilmoittivat, ei\nkuitenkaan tullut. Kristiina täti ei juuri milloinkaan antanut\nhuonolle tuulellensa valtaa; mutta sen näki toki varsin hyvin, ja se\npakollinen muoto, minkä hänen kasvonsa siten saivat, teki varsin ikävän\nvaikutuksen.\n\n\"Jos tahdot Elisabet, seurata minua kyökkikamariin\", hän sanoi, \"niin\nsaat katsoa, onko meillä, mitä tarvitset, vaan tuskin uskon sitä.\"\n\nMiten somasti heidän lasinsa ja posliininsa olivat asetettuina!\nEi missään pienintäkään tomun hiukkaa. Lopullisesti löysin kaksi\nvanhanaikaista vaasia, jotka olivat runsaasti kullatut vaan raskaat ja\nmuodottomat.\n\n\"Ole varova niiden kanssa, Elisabet! Minä tuskin tiedän, jos--\"\n\nMutta minä olin jo tiessäni.\n\n\"Isoisä, nämät saan lainata, jos olen hyvin varova niiden kanssa.\nEivätkö ne ole hyvin kauniit?\"\n\n\"Ne ovat inhottavat! Saat minulta jo edeltäpäin anteeksi, tyttöseni,\njos niille vahinko sattuu.\"\n\nTäti oli seurannut minua; hän seisoi ovella ja oli murheisen näköinen.\n\n\"Niihin vaaseihin liittyy muistoja\", hän sanoi hiljaa.\n\nIsoisä nousi kiivaasti ylös.\n\n\"No, Jumala suokoon, että kaikki muistot saattaisi yhtä helposti\nhävittää kuin nuo vaivaiset vaasit!\"\n\nKristiina täti tuli varsin vaaleaksi ja vastasi syvästi loukatulla\näänellä:\n\n\"Se oli sinun lahjasi äidille hänen viimeisenä syntymäpäivänään.\"\n\n\"No, sitte ne eivät aivan edullisesti todista minun\nkauneudentunnostani.\"\n\nIsoisä katui kiivastumistaan ja käveli levotonna edestakaisin.\n\n\"Niin, muisto saattaa itsessään mitättömänkin pyhittää\", sanoi pastori\nsydämellisesti. \"Jättäkäämme vaasit sen hellään käteen, joka niin\nuskollisesti vanhoja muistoja suojelee. Minulla on monta kukka-asetinta\nkotona, paljoa enemmän kuin tarvitsen, ja minä saanen luvan huomenna\nottaa mukaan pienen vaasin ja korin neiti Elisabetille. Saattavathan\nkukat siihen asti tyytyä vatiin.\"\n\nMyöhempään illalla, kun seisoin verandalla ja ihmettelin\nauringonlaskua, tuli pastori Birk luokseni.\n\n\"Teidän kotinne tuntunee kovin tyhjältä tänään?\" hän sanoi\nystävällisesti.\n\nEn käsittänyt häntä heti, ja silmäilin ylöspäin kummastuneena.\n\n\"Vanhimpana tyttärenä olette varmaankin kodin sielu ja melkein\nvälttämätön rouva äidillenne sekä kaikille.\"\n\nKävi ikäänkuin huokaus läpi sieluni, kun hän sanoi tuon, hänen\nselkeä, luottava katseensa minuun kiintyneenä. Havaitsin, että hänen\nolettamisellansa oli kokonaan väärä suunta, ja että hän sen mukaan\narvosteli minua. Kenties minun olisi tullut häntä oikaista, vaan\nminulla ei ollut rohkeutta eikä halua.\n\n\"Teidän pienet velvollisuutenne tulevat tietysti myöskin joka päivän\nhetki mieleenne; oi, sen saatan niin hyvin käsittää. Mutta saattepa\nvelvollisuuksia täälläkin, neiti Hjort; eräs tehtävä odottaa teitä.\"\n\nHän hiljensi ääntänsä:\n\n\"Olen varronnut teidän tänne tuloanne ja sitä, että saisin tuon seikan\nteille esittää. Saahan perheen vanha ystävä puhua suoraan?\"\n\n\"Oi, saa luonnollisesti; se on ilahuttava minua.\"\n\nMitähän se olisi? Olin kuin pilvistä pudonneena. Tulisiko minun siis\ntehdä täällä mitään muuta kuin huvitella itseäni?\n\n\"Olette jo tietysti havainnut\", virkkoi hän, \"ett'ei isoisänne ja\ntätinne suhde ole aivan sellainen kuin toivottava olisi?\"\n\n\"Minä pidän tuhat kertaa enemmän isoisästä\", keskeytin innokkaasti.\n\n\"Hän onkin paljoa miellyttävämpi iloisella luonnollaan ja\nviehättävällä, rakastettavalla olennollaan; mutta teidän täti parkanne\non niin onneton! Tietänette että hänellä nuoruudessaan oli suuri suru?\nHamasta siitä ajasta on hänen mielensä ollut katkera ja epäluuloinen.\"\n\n\"Hänen sulhasensa rikkoi kihlauksen, olen kuullut\", vastasin säälivällä\näänellä, vaan itsekseni ajattelin, että hänen sulhasensa oli tehnyt\noikein. Kukapa Kristiina tädin kanssa elää saattaisi?\n\n\"Niin, ja ilman pienintäkään syytä, sanotaan. Melkein samaan aikaan\nkuoli hänen äitinsä, eikä ollut ketään, jonka luona hän olisi sääliä ja\nlohdutusta löytänyt. Majuri väsyi tuohon hyödyttömän surun alituiseen\nmietiskelemiseen. 'Se mies ei, sieluni kautta, ole sen arvoinen; kiitä\nJumalaa, että pääsit hänestä', sanoi tavallisesti majuri. Isoisänne on\nhyväsydäminen, jalo mies, ja jos hänen voimassaan on, niin hän tahtoo\npyyhkiä kyyneleet ja haihduttaa huolen. Sitä vastaan hän ei voi sitä\nhiljaisuudessa kärsiä ja kestää; jos hänen on sitä mahdoton poistaa,\nniin hän välttää sitä.\"\n\nMillä lämmöllä ja innolla hän puhui! Miksi häntä Kristiina tädin suru\noikeastaan koski? Olihan hän hänet vasta paljoa, paljoa myöhemmin\ntuntemaan tullut, kuinka oli mahdollista, että se saattoi niin hänen\nmielessään maata?\n\n\"Tätinne on nyt kaiken hartautensa isään kääntänyt, pitää huolta hänen\nmukavuuksistaan, hoitaa hänen taloaan, sanalla sanoen, elää vain\nhäntä varten. Majuri ei kuitenkaan ole sanottavan kiitollinen siitä;\neloisuutta ja iloa hän ennen kaikkia vaatii, mutta kuinka täti raukka\nsaattaa antaa sitä, jota hänellä ei ole? Se tapa, jolla isoisänne\nteitä tarkkaa ja ylistää, leikkaa tätiä tietysti sieluun asti; hän,\nteidän täti parkanne, on kovin mustasukkainen. Ja nyt, neiti Hjort,\ntämän sanottuani minun tuskin tarvinnee mainita, mikä teidän tehtävänne\nolisi: isä ja tytär täytyy saattaa lähemmä toisiaan ja hän, tätinne,\nvetää takaisin elämään, josta hän on melkein kokonaan pois vetäytynyt.\"\n\n\"Mutta Kristiina täti varmaankin paheksii minua; hän ei ole ollenkaan\nystävällinen.\"\n\n\"Hän pelkää tulevansa takaisin sysätyksi; teidän tulee ensi askel\nottaa, niin hän on pian sydämensä avaava. Hänen sieluunsa on hiipinyt\nihmeellinen epäluuloisuus; hän on äärettömän arka pilanteosta, ja hän\noikein kammoo nuorten naurua. Kas niin, nyt olen pannut asian hyviin\nkäsiin ja tunnen itseni levolliseksi.\"\n\nEn tiennyt, mitä olisin vastannut ja taputin neuvottomana Hektorin\nkaunista, ruskeata päätä. Hän siis oletti varsin varmaksi, että minä\ninnolla ryhtyisin esitettyyn tehtävään enkä mitenkään saattaisi sanoa:\n\"Minä en vähintäkään välitä Kristiina tädistä; minä en ole milloinkaan\ntoden perästä ajatellut ilahuttaa muita kuin itseäni.\"\n\nHeti senjälkeen jätti pastori iloisesti isoisälle hyvästi, asetti\ntuolin tätiä varten, joka seisoi ovella, ja sanoi hymyillen minulle:\n\n\"Haluatteko pitää Hektorin, neiti Hjort? Se ei näytä osoittavan mitään\nhalua minua seuraamaan.\"\n\n\"Kuinka hyvä ja jalo ihminen hän on!\" huudahti Kristiina täti palavasti\nseuraten häntä katseellaan.\n\n\"Hän, tiedätkö, on tätisi ritari. Jos täti vain olisi kolmekymmentä\nvuotta nuorempi, niin...\"\n\n\"Niin hän tuskin minun ritarini olisi\", jatkoi täti nöyrällä,\nsurullisella äänellä. \"Minä tiedän aivan hyvin, että minä saan\nviehättäväisyyteni puutetta hänen huomaavaisuudestaan kiittää.\"\n\n\"Niin, hän on kunnon mies\" -- isoisä ei vastustanut tädin muistutusta\n-- \"siitä tulemme helposti yksimielisiksi, ja ilahduttava on\ntavata hyvettä, jolla on valoisa, tyytyväinen muoto eikä synkästi,\npaheksivasti ja ylpeästi lähimmäistänsä katso. -- Mutta mikä lasta\nvaivaa? seisoohan hän tuolla ajatuksiin vaipuneena. Tule sisään,\npienonen, kaste lankee.\"\n\nTaivas oli vielä leimuavan punainen auringonlaskun jälkeen. Niin\nsynkältä ja salaperäiseltä näytti lehmusten keskessä. Pienestä,\nkaukaisesta, maantienviereisestä pajasta loisti tuli niin kirkkahasti;\nvartevat poppelit sen vieressä olivat kuni mustat, vahdissa seisovat\nurohot.\n\nViehättäväisyyden puutteen tähden jotakin lähestyä -- kuinka\nkummallista! Oliko se todellakin mahdollista ajatella? Mitenkään en\nsitä pois mielestäni saanut. Mitä sanoisi Regiina siitä? Kuinka hän,\nrakas, hupainen Regiina, nauraisi! Jos vain hän olisi täällä!\n\n\nIII.\n\nHiljaisia, onnellisia päiviä seurasi. Sielussani vallitsi harvinainen\nrauha, hyvää tekevä lepo. Kaipaus, mielihalut ja oikut olivat kotiin\njääneet. Kenenkä kanssa olisin saattanut täällä riitaan tulla? Isoisä\npilasi minut, ja Kristiina täti meni pois tieltäni. Elämä Lehmukselassa\nolisi kuitenkin tuntunut minusta hieman yksitoikkoiselta, kenties\nikävältäkin, jos ei Regiinan tulo olisi näkyalan perältä loistavana\ntähtenä tuikkinut; hänen saavuttuaan oli ilo vasta oikein alkava.\n\nPastorin kehoituksen mukaan lähestyin minä Kristiina tätiä; mutta\nhän vetäytyi yhä vielä takaisin. Kenties hän tunsi ilmassa, ett'ei\nminun ystävyyteni tullut oikein sydämestä, ja ett'en minä oikeastaan\nvälittänyt hänestä. Isoisä sitä vastaan ylisti minua siitä, että minä\nolin huomaavainen tätiä kohtaan. \"Sinä olet helmi\", hän sanoi ja antoi\nsitte valjastaa vieniläisvaunujen eteen sekä soi minulle palkinnoksi\nlystäilyn vaunuissa. Täti seurasi harvoin muassa; hänen oli mahdoton\nuskoa milloin sitä, milloin tätä talouden alalle kuuluvaa palvelusväen\nhaltuun.\n\n\"No, siis menemme ilman sinua. -- Kristiina luulee olevansa aivan\nvälttämätön\", sanoi isoisä sitte. \"Luulen toki, että talo ilman\nhäntäkin paikallaan seisoisi.\"\n\nLevollisena ja täsmällisenä kuin kellolaitos täytti täti kaikki\nvelvollisuutensa; mutta turhantarkkuudellaan hän vaivasikin piikoja\njotenkin paljon ja vaikk'ei hän oikeastaan milloinkaan torunut eikä\nitselleen juuri mitään passausta vaatinut, niin hänestä ei kuitenkaan\nollenkaan pidetty. Isoisää sitä vastaan kunnioitti koko palvelusväki,\nhuolimatta hänen valtijasäänestään ja toisinaan jotenkin kiivaasta\nluonnostaan. Heistä hän oli niin kaunis ja uhkea herra -- miten he\nsanoivat -- ja hänen anteliaisuutensa ja se hyväntahtoisuus, jolla hän\nheille huvituksia soi, voitti kaikkein sydämet hänelle.\n\n\"Ihminen on vain kerran elämässään nuori\", vastasi hän eräänä\nmarkkinapäivänä tädin esitykseen, kun täti välttämättä tahtoi jonkun\nolemaan kotona talouden toimia auttamassa. \"Voithan palkata yhden tahi\npari akkaa; heidän nuoruutensa on jo ohitse; minä en henno kenenkään\nomasta väestämme käskeä kotona pysymään.\"\n\nJa hän lainasi heille heinävaunut ja huusi: \"onnea hauskalle huville!\"\nja vaunut vierivät pois.\n\nNaapurimme, pastori Birk, tuli joka päivä, ja ne käynnit olivat meille\nkullekin suureksi iloksi. Jos joskus kului vähänkin hänen tavallisen\ntuloaikansa ohitse, niin minä useimmiten juoksin kunnaalle lipputangon\nviereen, häntä silmäilläkseni. Hänen kasvoistaan loisti aina rauha ja\ntyytyväisyys, kun hän kulki pitkin polkua läpi viljapeltojen; toisinaan\nhän pysähtyi ja katseli ympärilleen, ikäänkuin oikein nauttien kaunista\nluontoa.\n\nMinua miellytti ja ilahdutti aina, kun pastori minua puhutteli, ja sitä\nhän teki yhä useammin. Minä koetin silloin puhua jotakin, joka häntä\noikein miellyttäisi, ja hän puolestaan luuli minun valitsevan noita\ntotisia aineita siitä syystä, että ne minua miellyttivät ja olivat\nsydämeni asioita.\n\n\"Neiti Elisabet\", hän sanoi eräänä iltapuolena, \"minulla on tärkeä\npyyntö teille, vaan jos teillä ei ole halua sitä täyttää, niin luvatkaa\nminulle, että kiellätte suoraan.\"\n\n\"Kyllä minulla on halu.\"\n\n\"Kuulkaa ensin, mikä se on. Tunnettehan te pienen Mette Marian\nKlintillä?\"\n\n\"Klintilläkö, josta on niin kaunis näköala? Kyllä, minä olen nähnyt\nsiellä erään pienen tytön useita kertoja, mutta se on niin omituinen.\"\n\n\"Niin on todella. Hän on huonokuuloinen sairauden; jälkeen eikä saata\nnyt muiden lasten kanssa koulussa käydä. Minä olen itse ajatellut lukea\ntuon pienen raukan kanssa, vaan minulla ei juuri ole aikaa. Hän on\nopinhaluinen, ja hänellä on hyvä käsityskyky, ja hän ymmärtää varsin\nhyvästi, jos istuu hänen lähellään ja puhuu jotensakin kuuluvasti.\nOlisiko teillä, neiti Elisabet, halua häntä hiukkasen ohjata? -- Ei, te\nette halua, minä näen sen.\"\n\nMinä olin varsin haluton siihen. Hänen pieni, vaalennut, pummulinen\nkaulahuivinsa rääsyisine hetuleineen oli pelottavana ajatuksissani,\nja minun täytyisi istua ihan hänen vieressään, kenties huutaa hänen\nkorvaansa!\n\n\"Jos vain olisin siihen toimeen sovelias\", sanoin vähän epäillen,\ntoivossa, että hän selittäisi epäilykseni tarkkatuntoisuudeksi; ja niin\nhän tekikin heti.\n\n\"Oh, jos ei mitään muuta esteenä ole, niin se kyllä käy päinsä. Minä en\nmilloinkaan pelkää sen puolesta, joka alottaa toimensa hyvällä tahdolla\nja itseluottamuksen puutteessa. Jumalan avulla tulette saamaan iloa\njokaisesta tunnista, jonka hänen tähtensä uhraatte! Minä kiitän teitä\nkaikesta sydämestäni, hyvä, nuori neitini!\"\n\nHän puristi sydämellisesti kättäni; oli ikäänkuin se olisi hänen omaa\nasiaansa koskenut.\n\n\"Saanko siis sanoa, että hän saa tulla tänne jo huomenna, sillä\nmiksikä toistaiseksi jättäisimme? Tuo lapsi on muuten tuttu täällä\nLehmukselassa; minä olen usein nähnyt hänen tulevan täältä, pieni\nsaviruukku täynnä maitoa tahi keitosta hänen isoäidilleen. Tätinne\ntekee paljon hyvää tässä seudussa.\"\n\n\"Isoisä tietysti toivoo, että hän tekee niin.\"\n\n\"Sen kyllä uskon; mutta isoisä ei kajoo niihin seikkoihin; se on tädin\nhuolena. Siis huomenna; onko kello 8 liian varhainen?\"\n\n\"Ei suinkaan; maallahan tulee ajoissa ylhäällä olla.\"\n\nKuinka minua harmitti hänen lähdettyään, että osoitin moista\nvilpillisyyttä ja lujuuden puutetta! Minusta näytti ikäänkuin olisin\nvastoin tahtoani tullut ajetuksi harhatielle, jota eteenkinpäin olisin\npakotettu kulkemaan.\n\nSeuraavana päivänä, kahdeksan lyödessä, saapui pieni Mette Maria.\nRuudullista kaulahuivia piti kiinni rinnan yli suuri äimäneula, jolla\noli muodoton pää lakasta. Leninki ja esiliina eivät kuitenkaan olisi\nvoineet olla puhtaammat, ja pienoset sormet olivat kurtistuneet ja\npunaiset paljaasta vedessä kulaamisesta. Hiukset olivat korvan taakse\nsivelletyt; ne olivat vedellä kammatut ja hyvin siirallaan. Omituinen\nmeriveden ja hauran haju seurasi koko tuota pientä olentoa. Kivitaulua\nkainalosta ja villaista pussia, jossa koulukirjat olivat ei puuttunut.\n\nIsoisä kohtasi meidät etehisessä, ja minun täytyi antaa hänelle selitys.\n\n\"Vai niin, sydänkäpyseni, aiotko koulumestariksi tulla? Minä muuten\nen juuri haaveksi mitään sentapaista; mutta tässä on kieltämättä\njärkevä aihe. Minä muistan niin hyvin, kun tuolla pienellä raukalla oli\ntulirokkoa. Isoäiti suri jo sitäkin, mistä hän saisi arkun, ja minun\ntäytyi luvata maksaa; no, toisin kävi. Kuinka kiltit silmät sillä pikku\nvunukalla ovat!\"\n\nIsoisä laski suuren, kaunismuotoisen kätensä ystävällisesti tytön\npäälaelle ja nyökkäsi hänelle.\n\nSitte, kun me istuimme ja koettelimme toistemme kärsivällisyyttä --\nsillä pitemmälle emme ensimmäisenä luentotuntina päässeet -- niin\nisoisä heitti kourallisen kirsikoita akkunasta hänen helmaansa.\n\n\"Poloinen tarvitsee ruokarauhaa, Elisabet; anna hänen levähtää, kun hän\nsyö.\"\n\nRegiinan tulo jäi toistaiseksi. Se oli pettynyt toivo, vaan minä kestin\nsen toki jotenkin hyvin. Ylimalkaan oli Lehmukselassa herttaisen\nhupaista, jos kohta vähän hiljaista, ja kerranhan toki oli lyövä se\nonnellinen hetki, jolloin Regiina oli tuleva.\n\nLuennoita jatkettiin yhä säännöllisesti. Vähitellen, kun tyttö tuli\nvähemmän araksi ja ujoksi, edistyi hän todella, ja kun sen havaitsin,\nniin minäkin sain vähän mieltymystä toimeeni.\n\nKuinka hyvästi muistan muutaman aamupäivän heinäkuun lopulla, kun\nKristiina täti ja minä tulimme isoäidin haudalta kirkkomaalta! Taivas\noli aivan pilvien peitossa, ja jo putosi yksi ja toinen raskas\nsadepisara.\n\n\"Ah, täti, meidän on mahdoton ehtiä kotiin, ennenkuin sadekuuro on\nohitse mennyt. Levähtäkäämme kaikin mokomin hiukkasen pappilassa!\nSaatammehan seistä portissa ja odottaa satamatonta aikaa.\"\n\nMinä en odottanut tädin vastausta, vaan riensin porttikatokseen.\nMitään kahlekoiraa siellä ei ollut, vaan vanha musta villakoira tuli\nkartanolta muristen vastaamme. Nyt tuli sadekuuro. Täti pudisti\nhamettaan, pyyhkäisi ja veti hattunauhaa sekä yksinkertaista saaliaan;\nminä tirkistin uteliaana kohden ystävällistä huoneusta, jossa olivat\npeilikirkkaat ruudut.\n\nOlimme siinä vain silmänräpäyksen seisoneet, kun pieni, hupaisa\neukko, sitsihameesen, suureen, valkoiseen esiliinaan ja vast'ikään\nsilotettuun aamumyssyyn puettuna, pisti punakkaat, ystävälliset\nkasvonsa ulos ovesta. Sade ajoi hänet kuitenkin taas sisälle, vaan hän\ntuli heti toisesta ovesta takaisin ja astua paukutteli meitä kohden\npuutohveleissa ja sateenvarjon suojassa.\n\n\"Voi, mitä te, hyvä herrasväki, ajattelette, kun täällä seisotte!\nTulkaa kaikella muotoa sisälle. Neiti Hjort, joka kuitenkin on tuttu\ntäällä, ja te nuori -- niin minä olen teidätkin nähnyt kirkossa. Mitä\nsanoisi pastori, jos hän tietäisi, että te seisoitte portissa! Niin,\nhän ei ole nyt kotona; se mies ei pelkää ilmaa eikä tuulta, ei tulta\neikä vettä, olin vähällä sanoa. Oh, olkaa hyvät ja tulkaa kaikin\nmokomin sisälle!\"\n\nKristiina tätiä ei haluttanut; aina hän pelkäsi niin kauheasti\nrasituksena olevansa; mutta minua sitä vastaan halutti, ja hänen täytyi\nantaa myöten.\n\nValoisan, ystävällisen kyökin ovi oli auki, ja siellä loisti kaikki\nniin hienolta. Täti, tuon nähtyänsä, unohti tavallisen varovan\nkäytöksensä kokonaan ja huudahti melkein hurmaantuneena:\n\n\"Kas, kuinka kiilloitettua ja hienoa teillä on, matami Olsen.\"\n\n\"No niin! Minä teen itse muassa niin hyvästi kuin kykenen; se on\naina iloni ollut. Minun ei, Jumalan kiitos, tosin muiden luona olla\ntarvitsisi; Olsen vainaa jätti vähän jälkeensä, ja itse olen myös\nhiukkasen koonnut. Mutta pastorin äiti, jonka luona nuorena palvelin,\npyysi minun säälimään ja toimaamaan pastorille, kunnes hän asettuu\ntoisin elämään, ja Jumala tietää, että minulla on täällä hyvä olo.\nPastorilla kyllä on omituisuuksiakin\", lisäsi hän pienen vaitiolon\nperästä, \"mutta sellaisia meillä on vähän kullakin.\"\n\n\"Onko hänellä tosiaankin omituisuuksia?\" -- En saattanut\nuteliaisuuttani hillitä.\n\n\"No, no, Elisabet!\" varoitti Kristiina täti; mutta matami Olsen oli\naukaissut sanaisen arkun eikä antanut kahdesti kysyä.\n\n\"Havaitsitteko, neiti, suloista hajua kyökissä?\" hän kysyi minuun\nkääntyneenä.\n\n\"Huomasin kyllä; siellä tuntui kanasopan haju.\"\n\n\"Olisiko hän hyväin ruokain rakastaja? herkkusuu!\" ajattelin;\n\"mahdotonta!\"\n\n\"Aivan oikein, herkullisinta kanasoppaa. Ja luuletteko, että pastori\ntahi minä maistamme pisaratakaan siitä? Eikö mitä; se pitää kaikki\ntyyni lähettää eräälle vanhalle rouvalle. Ja jos se edes olisi\nkristitty ihminen, niin voisi tuo kyllä mennä mukiin; vaan nyt tuo teko\non varsin hullusti, etenkin papilta. Ja noiden vaivaisten vattujen\ntuolla pensaissa, joita ilokseni luulin saavani hilloksi tehdä, niiden\npitää kaikkein samaa tietä mennä; ja paljon muuta samaa lajia.\"\n\n\"Eikö kristitty ihminen?\" kysyi täti kauhistuneena.\n\n\"Ei, neiti, sen tietää elävä Jumala. Se on vanha juutalaisakka,\noikein vanha paatunut, ja sinne pitää kantaa sekä märkää että kuivaa\"\n(hän pyyhkäisi lämpöisiä kasvojaan), \"ja ruusuja hän itse panee\ntoisinaan päällimmäiseksi koriin; se on totta niin varmaan kuin tässä\nseison, emmekä me muut tohdi ainoaankaan kukkaan koskea; sellainen\nluonnollisesti tekee mielen pahaksi. -- Täällä sisässä ei ole oikein\nhienoa, neiti Hjort, huone näyttää niin tyhjältä; teidän täytyy mennä\npastorin omaan huoneesen, se on nurkkahuone, josta on kaunis näköala.\"\n\n\"Jääkäämme ennemmin tänne, hän ei kenties pidä siitä, että...\"\n\nMutta matami Olsen oli avannut oven, ja minä seisoin jo sisällä.\n\nJuuri silloin tuli aurinko näkyviin. Taivas oli vielä hyvin harmaa,\nmutta se oli kirkasta, väikkyvää harmaata, ihmeellistä, hurmaavata\nvalaistusta. Aivan akkunan alla oli valkoliljoja ja muhkeita, vartevia\nruusuja; tuonnempana puutarhassa oli nuori kuusimetsä; puut olivat\nvaaleanvehreät ja latvasta juureen asti täyteläiset; niiden välissä oli\nvehreä, leveä tie, jolla lammas ja muutamia lumivalkeita karitsoita\noli syömässä; sen tien päässä näkyi ranta; vesikaaren alimmainen osa\nkohousi parhaillaan sen yli, ikäänkuin muhkea, aaltojen varassa oleva\npatsas.\n\n\"Oi, miten ihmeellistä täällä on, täti! En milloinkaan ole mitään niin\nherttaista nähnyt. Tässä akkunan ääressä saattaisin istua ja katsella\nulos koko elämäni ajan, milloinkaan kyllästymättä.\"\n\n\"Älkää luvatko enempää kuin voitte pitää, neiti Elisabet!\"\n\nPastori Birk seisoi akkunan alla iloisin kasvoin ja loistavin silmin.\nHän oli tullut sisälle puutarhaportista meidän havaitsemattamme. Hektor\noli muassa; se haukkui, tanssi, hyppeli iloisesti seinää kohden ja\nantoi kaikilla mahdollisilla keinoilla ihastuksensa ilmi.\n\n\"Ah, paras herra pastori, me pyydämme tuhannesti anteeksi; meiltä oli\nkovin uskaliaasti tehty\", aloitti täti, pastorin sisälle tultua.\n\n\"Milloinkaan elämässäni ei minulle ole mieluisempaa kohtausta\nsattunut...\" Pastori katkaisi äkisti lauseensa. \"Vai miellyttää teitä\nnäköala, neiti Elisabet?\"\n\n\"Minusta täytyy täällä välttämättä olo onnelliselta tuntua.\"\n\n\"Tästä akkunasta\", jatkoi pastori, \"saatatte nähdä niityt ja myllyn.\"\n\n\"Ja pajan poppelineen\", jatkoin minä; \"täältä se on vasemmalla. Tekin\ntietysti katselette sitä, kun pimeä tulee; niin minä aina teen.\"\n\n\"Todellako? -- Ei, neiti Kristiina, te ette tosiaankaan vielä lähteä\nsaa. Enkö saa tarjota teille, hyvät neidit, jotakin virvoketta --\nhiukkasen vattuja?\"\n\n\"Onhan vatuilla toinen tarkoitus\", sanoi ajattelemattomasti.\n\n\"Vai niin, vanha, oivallinen matami Olsen on jo panetellut minua\",\nsanoi pastori hymyillen, \"niin, sydämen kyllyydestä suu puhuu. Luulen\ntodella, että koko seurakunta loukkaantuu käytöksestäni. Tunsittehan\nte, neiti Kristiina, vanhan Mooses Mejerin, joka kulki ympäri pitsejä\nmyömässä. Hänen leskensä asuu nyt viimeisessä huoneuksessa kylän\npäässä. Koko hänen sukunsa on kuollut, ja hän on aivan yksinään\nmaailmassa. Hän on hiljainen, rauhallinen, vanha vaimo, joka palvelee\nJumalaa ankaran lakinsa sääntöjen mukaan, tekee joka miehelle oikein\nja istuu yksinäisessä, köyhässä asunnossaan Messiasta odottamassa. Ja\nminä uskon\", hän lausui lämpimästi ja innostuksella, \"että armollinen\nHerrani ja Vapahtajani, jota hän ikävoipi ja toivoo, tahtoo armahtaa\nhäntä yhtä hyvin kuin niitä monia, jotka Hänen nimellänsä nimitetään,\nvaan eivät tunne eivätkä tottele Häntä. Nykyään hän on kipeä\", hän\njatkoi tyvenemmin, \"ja minä käyn häntä silloin tällöin katsomassa sekä\nkoetan tuota hyljättyä raukkaa keskustella tahi muulla ystävyydellä\nilahuttaa. Luuletteko, että siinä teen väärin?\"\n\n\"Oi en, en suinkaan; te olette niin sydämellisen hyvä. Mutta te\nuhraudutte aivan liiaksi paljon seurakunnan puolesta; en tarkoita vain\ntuota yksityistä seikkaa, vaan yleisesti.\"\n\nPastori katsoi aivan kummastuneena minua, kun hän vastasi:\n\n\"Minä en uhraa vähintäkään. Minä rakastan, Jumalan kiitos, kutsumustani\nsekä näitä ihmisiä, ja kun vain rakastaa, niin saa mieltymyksen\ntoimeensa, senhän itse kyllä tiedätte. Jumala suokoon, että voisin olla\nheille hyödyllisempi kuin olen.\"\n\nKun täti ja minä paluumatkalla kuljimme kylän äärimmäisen huoneuksen\nohitse, niin minä pysähdyin silmänräpäyksen. Se oli aivan pieni\nkalkittu rakennus. Ulkopuolella oli suuri, vanha päärynäpuu; sen\nvieressä oli kolmikulmainen ryytimaa, jossa oli rappeutunut, vehreältä\nkihtaava kaivo sekä kasvamassa muutamia sipulia ja perunoita. Ovi oli\nsuljettuna, ja akkunoita peittivät akkunaverhot; vaan niiden takana\nnäin selvästi lasin aivan täynnä kauniimpia ruusuja.\n\nOi, jos voisi olla hyvä, jos voisi olla lemmekäs, jos voisi heittää\npois kaiken turhuuden, itserakkauden, kurjuuden!\n\nEnsi kerran elämässäni tunsin elävästi tyytymättömyyttä itseeni,\nharrasta halua muuttua toisellaiseksi. Mutta se oli haihtuva, ohimenevä\nliikutus, ja minä saavuin Lehmukselaan itsetyytyväisenä miten ennenkin.\n\nSinä päivänä ei pastori Birk tullut meille, kaksi, kolme, neljä päivää\nkului; mikä mahtoi syynä olla? Mette Maria -- jonka kaksoisveli, hänen\nelävä kuvansa, palveli pappilassa -- vakuutti toki, että pastori oli\nihan terve.\n\nMe kaikki kaipasimme häntä. Isoisä murisi, minä vaivuin arveluihin,\nja Kristiina täti oli vielä hiljaisempi ja umpimielisempi kuin\ntavallisesti. Vihdoinkin, viidentenä päivänä, juuri tullessani kotiin\nkävelyltä metsästä, näin hänen tulevan Lehmukselasta.\n\n\"Menettekö pois juuri nyt, kun minä tulen, vaikk'ette ole ollut täällä\nkoko niin pitkään aikaan? -- Te olette siis toki terve?\"\n\nHän näytti kalpealta ja hajamieliseltä.\n\n\"Aivan terve; minä otan itselleni vapauden tulla taas illalla.\"\n\nJa nopeasti kumartaen, ikäänkuin tahtoen kaikkea enempää selitystä\nvälttää, hän riensi pois. Minä kiirehdin sisälle.\n\n\"Mitä täällä on tapahtunut? Pastori Birk oli niin kummallisen näköinen!\"\n\nIsoisä käveli edestakaisin lattialla; hän oli myöskin kummallisen\nnäköinen, puolittain lystillinen, puolittain juhlallinen.\n\n\"Kuinka vanha sinä, Betti, olet?\"\n\n\"Lokakuussa yhdeksäntoista, mutta...\"\n\n\"Oh, todellako? Niin, vasta kasvavasta suvusta havaitsee, kuinka\nvanhaksi itse tulee, ja tämä on toinen polvi! -- Isoäitisi oli\nnuorempi, kun minä hänen kanssansa naimisiin menin.\"\n\n\"Sen tiedän, mutta miksikä...\"\n\n\"Miksikä? niin, sinulla on syytä kysyä, ja minä tahdon suoraan käydä\nasiaan; esivalmistukset ja mutkittelemiset eivät ole minun tapanani.\nPastori Birk oli vast'ikään täällä ja pyysi pientä sydänkäpystäni\nkainaloiseksi kanakseen.\"\n\n\"Oh, isoisä, se on mahdotonta; sinä narraat minua!\"\n\n\"Empähän; tosi asia on. Eikä tuo niin ihmeellistäkään ole, minä vain\nolen ollut sokea ja sinä myös, miten näytät. Hän on erinomaisen\noivallinen mies, jonkun verran sinua vanhempi, tietysti, vaan se ei\nollenkaan haittaa; minäkin olin jonkun verran isoäitiäsi vanhempi. Sinä\nsaat luonnollisesti itse päättää, Elisabet; hän pyytämällä pyysi minua\nolemaan vaikuttamatta sinuun hänen edukseen.\"\n\n\"Se on tärkeä, tärkeä askel\", sanoi Kristiina täti, pyyhkien pari\nkyyneltä poskelta. \"Jos hän toki vain tuntisi sinut; mutta se lienee\nvain mielikuvituksen itseluoma ihanne, jota hän rakastaa, etkä sinä.\nJa kun hän kerran heräjää, kuinka sitte on teidän molempain käyvä?\nPunnitse kaikki ja tuumaile tarkoin, sinun tähtesi, hänen tähtensä.\"\n\n\"Moista hulluinhuoneelaisen puhetta en ole milloinkaan kuullut\",\ntokaisi isoisä kiivastuen. \"Kun tyvenmielinen, järkevä mies kosii\ntyttöä, niin rakastaa häh häntä luonnollisesti, ken sitä epäillä\nsaattaa? Ainoastaan itse tähtesi, lapsi, sinun tulee ajatella.\"\n\nMinä olin aivan liikutuksen valtaamana ja hämmästyksissä. Oliko\nse mahdollista? Kuinka ihmeellistä! Minä olin sekä peljästynyt\nettä ihastunut. Kristiina tädin mielipiteessä oli kuitenkin jotain\nkiihottavaa, joka saattoi minut huudahtamaan:\n\n\"Oi, isoisä, ajatusaikaa ei tässä tarvita, kuinka saattaisin muuta\ntehdä kuin suostua!\"\n\n\"No, Jumala siis sinua siunatkoon! Totinen rakkaus ei milloinkaan\najattelekkaan. Tule syliini; minä toivotan sinulle onnea ja hyviä\npäiviä koko elämäsi läpi, ruusunuppuseni.\"\n\nHän syleili minua sydämellisesti. Kristiina täti oli syvästi\nliikutettuna.\n\n\"Oppios tuntemaan, mikä suuri armolahja hyvän miehen rakkaus on; oppios\nantamaan ja säilyttämään se!\" hän sanoi nyyhkyttäin.\n\nMitähän kotona sanoisivat? Ja Kristian, joka niin ylhäisesti minua\nkatseli, eikö hän nyt saisi silmiään auki? Sellainen mies, hyvä,\njärkevä, rakastettava, oi, kuinka paljon Kristian oli hänestä jäljellä!\nJa Regiina, mikä odottamaton tapaus hänestä! Minä olin neljä vuotta\nhäntä nuorempi ja jo... Kuinka hauskaksi oli tuleva asua täällä niin\nlähellä Lehmukselaa; tuo kaunis asunto ruusuineen ja herttaisine\nnäköaloineen, kaikki tuo oli nyt minun omakseni tuleva. Ja kuinka\nkunnioitettu ja arvossa pidetty hän, tuleva mieheni, oli! Jos satuimme\nyhteen missä perheessä tahansa seudulla, ulkopitäjässäkin, niin näin\nhäntä kaikkialla arvossa ja kunniassa pidettävän; ei ainoakaan ääni\nkohonnut häntä vastaan. Nimittäisinkö häntä hänen ristimänimellään,\nOve? Tuo oli todellakin kaunis nimi: Ove. Sellaisia ajatuksia ja monia\nmuita, yhtä hupsumaisia, pyöri päässäni.\n\n\"Kas niin, lemmikkini, tuossa tulee sulhasesi\", julisti isoisä\nyht'äkkiä.\n\n\"Tosiaanko? Joko?\"\n\nPeljästyneenä asetuin aivan lähelle isoisää.\n\n\"Tervetuloa, rakas ystäväni ja tuleva sukulaiseni! Elisabet ei tahtonut\nollenkaan ajatusaikaa. Tässä hänet saatte, Jumalan nimessä!\"\n\nIsoisä työnsi minut lempeästi luotansa ja jätti meidät kahdenkesken.\n\nSiinä nyt seisoimme. Käteni oli hänen kädessään, vaan hän ei puhunut\nsanaakaan. Hänen katseensa oli nostettu kohden taivasta. Jotakin\nkirkastettua, melkein koroitettua oli hänen muodossaan; en saattanut\nepäillä, että hän rukoili ja kiitti. Ja siinä nyt havaitsin nöyrällä\nkummastuksella ja katumuksella, kuinka syvä ja luja hänen rakkautensa\noli, ja kuinka pintapuolinen sekä mitätön minun vastarakkauteni, jonka\nsaatoin tarjota. Ja tuosta heikosta, kurjasta sydämestä hän kiitti\nJumalaa niin sydämellisesti! Silmänräpäyksen tunsin halun ilmoittaa\nhänelle ajatukseni ja asettaa koko sieluni selkeänä ja avattuna hänen\nkatseensa eteen, -- oi, jos olisin sen tehnyt! -- mutta se oli vain\npikainen silmänräpäys, ja seuraavassa tuokiossa sai vanha itserakas\nminuuteni taas ylikäden.\n\n\"Jumalan armollisella avulla\", niin hän vihdoin aloitti, \"et ole katuva\nsuurta luottamustasi, Elisabettini. Me tahdomme uskalluksella kulkea\ntietämme Jumalan silmissä emmekä koskaan päämääräämme unohtaa. Eikö\nniin, kallis tyttöni?\"\n\nHän vei käteni huulilleen; minä kumarsin päätäni, hyväksyen.\n\nMyöhemmin kävelimme puutarhassa, ja minä nimitin häntä useita kertoja\nnimellä Ove -- tuo nimi sointui niin hyvältä, niin luonnolliselta\nminun suussani, hän sanoi -- ja me puhelimme tulevaisuudesta sekä\nentisyydestä, minun kodistani ja hänen perheestään; kaikki tyyni oli\nkuin uni. Mutta hänen lähdettyään, pyysin isoisältä oikein hyvää kynää\nja oikein kaunista paperia; minä tahdoin jo sinä iltana kertoa siitä\nomaisilleni kotona.\n\n\"Siitä minä pidän, lemmikkini; sinä et unohda vanhoja oloja uutten\ntähden; vähemmän rakastava tytär olisi seuraavaksi päiväksi odottanut.\nKas, tässä on arkki, jossa on Rosenborgin linna verenpisarakasvien\nköynnöksessä, sen luulisin olevan kauniin.\"\n\nJa sille suurelle, hieman kellahtavalle arkille -- se oli isoisän\nkirjoituslaatikossa varmaankin monia vuosia ollut -- kirjoitin minä\nkauniisen kaavakirjoitustapaan pitkän kirjeen äidille. Minä esittelin\nkaikki Ove'n etuudet ja koristin kurjaa turhamaisuuttani, niin hyvin\nkuin saatoin, hänen jaloilla miehisillä hyveillään.\n\n\nIV.\n\nOmituista oli seuraavana aamuna herätä kaikkea tuota muistelemaan.\nTulevaisuus oli edessäni raivattuna ja viitoitettuna, ja vielä eilen\noli se ruusunpunaisiin ja kultaisiin utupilviin peittyneenä, ja minä\nluulin varmasti niiden takana ihmeellisiä, seikkailurikkaita vaiheita\npiileilevän. Tämä nyt oli niin tasaista, niin kokonaan tavallista;\ntäällä, tällä ahtaalla alalla, minä olin elävä ja kuoleva. Mutta\nolihan se vapaa valintani, ja tuleva puolisoni oli niin hyvä! Eikö hän\nvain ollut liian hyvä minulle? oli kyllä, vaan minä olin ahkeroiva...\nNopeasti puin ylleni ja kiirehdin ruokasaliin, jossa täti teepöydän\nääressä seisoi.\n\n\"Hyvää huomenta, Kristiina täti! Saanko täst'edes sinua talouden\ntoimissa vähän auttaa? Minä tahtoisin halusta tulla kelvolliseksi.\"\n\nSitä kauhua, joka tädin kasvoissa tuon pyynnön johdosta kuvautui,\nei saata selittää. Hänen täytyi suurimmassa määrässä malttaa\nmieltänsä, saattaaksensa pyyntööni suostua, ja hän teki sen paljaasta\nvelvollisuudentunnosta.\n\n\"Saammehan koettaa huomenna; tänään se ei juuri käy päinsä\" -- hän\nnäytti levottomalta --; \"äitisi ei suinkaan sinua kotona ollenkaan\nkäyttänyt!\"\n\n\"Ei varsin paljon; hän tekee mieluimmin kaikki itse, miten sinä; oi,\nKristiina täti, miten totiselta sinä näytät! Sinä luulet tietysti, että\nminä olen kelvoton raukka, sen havaitsin eilenkin.\"\n\n\"Sinä et vielä ole mikään, Elisabet; tulevaisuus on osoittava, miksi\ntulet. Suokoon Jumala, että olen väärässä, mutta minusta nähden sinun\nhalusi on vain koreuteen ja turhuuteen.\"\n\nKuinka ikävä ja sietämätön hän kuitenkin on alituisella\nsaarnaamisellaan! -- ajattelin -- ja minä kun tulin sisälle niin\nhyvillä aikomuksilla!\n\nMuutaman tuokion perästä tuli Ove ja pyysi minua pienelle\naamukävelylle. Hän ei puhunut sanaakaan rakkaudestansa, vaan se loisti\nhänen katseestaan ja koko hänen olennostaan.\n\nSe oli virkistävä, hauska kävely. Kaste päilyili niityillä ja aidoilla;\nheinäru'oista -- joita vielä alhaisilla niittymailla oli -- virtaili\nraitis lemu vastaamme; ranta näytti tyveneltä ja peilikirkkaalta; ei\nainoatakaan tuulenhengähdystä tuntunut.\n\n\"Käykäämme ylös Klint'ille\", hän esitti; \"luola näyttää niin kauniilta\nylhäältäpäin. Vähän jyrkkää tässä on, suo minun auttaa sinua; vai niin,\nsinä olet jo ylhäällä! Tule tänne kukkivan metsä-omenapuun luo; tästä\nnäin sinut, Elisabet, ensi kerran; sinä seisoit tuolla alhaalla ja\npyörähtelit ympäri. Minun tarvitsee vain ummistaa silmäni, niin näen\nsen taas niin selvästi, niin selvästi! Mutta hiljaa, mitä laulua se on?\nAh, se on pieni Mette Maria, hän harjoittaa virttänsä, Jumala häntä\nsiunatkoon!\"\n\nMe lähestyimme Klint'illä olevaa mökkiä; ovi oli selkiseljällään;\nMette Maria oli puettuna pieneen, vanhaan, vehreään hameesen ja\nkuurasi lattiata; koulupuku oli säännöllisesti kokoonpantuna\npunaisella tuolilla. Päivä paistoi ystävällisesti sisälle pienistä\nakkunaruuduista; vanha isoäiti makasi vielä komerossa. Pienonen oli\nponnistuksesta aivan punainen ja lämmennyt; hän kuurasi reippaasti ja\nlauloi yhtä innokkaasti. Se oli viimeistä edellinen värsy:\n\n    Vapahtajamme ystävä on paras lapsien,\n    Luo Isän heitä kantaa käsissänsä;\n    Eläissään täällä asetti Hän meren myrskyisen,\n    Vaan lasten levätä soi sylissänsä.\n\n\"Emmehän häiritse häntä, vai kuinka? Kääntykäämme takaisin. Eikö se ole\npieni, suloinen tyttö, aina iloinen, työteliäs ja kärsiväinen? Harvoin\nhäntä suoraan kiitän, vaan itsekseni ajattelen usein, kun näen, kuinka\nkiltti hän on vanhaa, kärttyistä isoäitiä kohtaan, joka toruu aina, kun\ntuo lapsi parka ei heti häntä käsitä, -- että olisi hyvä käydä koulua\ntuon pienen, nöyrän, kärsiväisen olennon luona. Onhan hänen kuulonsa\nmuutoin nyt vähän parempi, vai kuinka?\"\n\n\"On, vähän parempi.\"\n\nKäydä koulua Mette Marian luona, kuinka naurettavaa! Hän, pappi,\noppinut mies!\n\nSeuraavana päivänä alkoivat minun taloudentoimeni. Isoisä ihmetteli\nminua kovin, kun minä syöksyin sisälle hänen luoksensa, suuri,\nvalkoinen esiliina edessä ja vispilä kädessä. Ei kuitenkaan käynyt\naivan niin kuin piti; pannukaakkutaikina tuli kokkareiseksi, auttamatta\nkokkareiseksi, eikä munanvalkuainen tahtonut kangistua. Kristiina\ntäti astuskeli levotonna edestakaisin; hänellä oli oma virheetön\nmenettelytapansa, ja hänen oli melkein sietämätöntä nähdä toisen koko\najan menettelevän edestakaisesti ja kuitenkin tarkastavan teostansa\nsuurimmalla ihastuksella. Vähittäin tuli kuitenkin paremmaksi, ja\nviikon kuluttua saatoin laittaa munaomeletin isoisän aamiaiseksi,\njoka, hänen lausuntonsa mukaan, oli oivallisempi kaikkia, mitä hän\nmilloinkaan oli maistanut. Kaikki panokset olivat tädin punnitsemat ja\njärjestämät, vaan sitä en katsonut olevani velvollinen mainitsemaan.\n\nOve tuli luonnellisesti joka päivä, ja pitkiä matkoja kävelimme\nyhdessä. Keskustelu sujui niin keveästi ja hyvästi. Minä antauduin nyt\noikein todenteolla hänen mielipiteihinsä ja koko elämänkatsantoonsa\nsekä uskottelin itselleni, että se oli minun omani. Käsitinhän sen;\neiköhän siis ollut samantekevä, tuliko se sisältäpäin tahi opinko sen\nmuilta?\n\nKun noilla kävelyillämme kohtasimme ihmisiä, niin he tervehtivät aina\nniin ystävällisesti ja hyväntahtoisesti, samassa kuitenkin minua vähin\ntarkastellen. Tahtoivathan he nähdä, olinko minä tarpeeksi hyvä heidän\nrakkaalle pastorilleen, ajattelin, ja tällöin tunsin itseni aivan\nylpeäksi siitä että hän oli minut valinnut.\n\n\"Kuinka oivallinen saarna se oli\", sanoin eräänä sunnuntaina Kristiina\ntädille, kulkeissamme niityn yli käyvää, pientä polkua pitkin kotiin;\n\"siitä voipi kansalla paljo hyvää olla.\"\n\n\"Kansalla! Tiedätkö, Elisabet, kuka kansaa on? Sinä ja minä sitä\nolemme\", hän sanoi ankarasti.\n\nKunakin iltapuolena luki Ove tunnin minun kanssani Uutta Testamenttia.\nMe istuimme silloin pienessä, puutarhanpuoleisessa kapinetissa; akkunat\nolivat silloin auki, reseda lemusi niin suloisesti, ja viiniköynnös\ntirkisteli sisälle meitä. Toisinaan hyppäsi pieni uskalias lintu\nakkunalaudalle, katseli uteliaana ympärilleen selkeillä, valoisilla\nsilmillään ja lensi sitte taas pois. Kirjoituspöydällä oli pieni,\nkaunis vaasi, jonka Ove aina varusti harvinaisilla kukilla, milloin\nniittyjä metsäkukilla, milloin hänen oman puutarhansa upeimmilla\nkukilla. Oli niin hiljaista ympärillämme, kun hän siinä istui, luki\nkuuluvasti ja yksinkertaisella, sydämellisellä tavallaan selitti.\nMinä olin varsin tarkkaavainen, ja minua ilahdutti, että saatoin\nnäyttää hänelle, kuinka selvästi ja nopeasti kaikki käsitin. Mutta se\noli minusta vain kuin kaikki muukin oppi, enkä minä käsittänyt häntä\noikein, kun hän sanoi: \"Toista on tietää, toista elää sen mukaan;\nJumala meille siihen armonsa antakoon!\"\n\nVihdoinkin saapui kirje, joka meille Regiinan tulopäivän ja hetken\njulisti. Iloni oli suuri, vaikka viime aikoina olin vain hyvin\nvähän häntä muistellut. Isoisää myös hyvin elähdytti ajatus pienen\npiirimme lisääntymisestä. Mitä Kristiina tätiin tulee, niin hän odotti\nRegiinan tuloa todellisella kauhulla, joka ei toki estänyt häntä mitä\nmukavimmasti ja suotuisimmasti vierashuonetta järjestämästä.\n\nSiinä tulivat vaunut! Kaksi komeata herraa uljailla hevosilla ratsasti,\ntoinen toisella, toinen toisella puolella vaunuja. Toisella oli\nluutnantin virkapuku, se oli Regiinan sulhanen; toinen oli tämän veli,\nnuori maanviljelijä, joka nykyään koetteli tietojaan tädin tiluksilla.\n\nRegiina juoksi suoraan isoisän syliin, senjälkeen hän suuteli minua,\ntervehti pikimmiten Kristiina tätiä ja kiiti sitte portaita ylös,\nkäsivarsi vyötäisilläni.\n\n\"Hyvänen aika, minkä näköinen hän on! Tätiä minä tarkoitan. Mitään\ninhottavampaa kuin nuo molemmat huivit kaulassa ja päässä ei saata\najatella! Minua oikein hävettää nuorten herrain tähden, mitä he\najatellevat? Sisäpiikamme kotona on paremmin vaatetettuna.\"\n\nHän heitti mantiljansa ja sievän, pienen hattunsa sängylle, kääntyi\nsitte ympäri ja suuteli minua uudelleen.\n\n\"Ah, Elisabet, mitä minä sinusta saan kuulla! kuinka saatoit sinä,\npieni hupsu, mennä mitään sellaista tekemään? Jos minä olisin täällä\nollut, niin se ei luonnollisesti olisi milloinkaan tapahtunut; minä\nuskallan henkeni siitä, että sinä olet sen sulan ikävyyden tähden\ntehnyt!\"\n\nVaikea, odottamaton isku oli kuulla hänen noin puhuvan; tuon seikan\nsaattoi siis silläkin lailla käsittää.\n\n\"Sinun, Regiina, täytyy nähdä hänet, ennenkuin tuomitset.\"\n\n\"Oh, minä osaan hänet ulkoa, -- talonpoikaiskappalainen!\"\n\n\"Hän on mainio, valistunut mies, siitä ovat kaikki yksimielisiä; hän on\noikein jumaloitu ympäristössä.\"\n\n\"Ja sinäkin kai tulet jumaloiduksi, pikku uhrikaritsa rukka! Minä\nsaatan tuon kaikki tyyni käsittää. Jos toki olisit ollut viidenkolmatta\nvanha, vaan kahdeksantoista!...\"\n\n\"Ja minä kun aina olen uneksinut, että sinä tulisit tämän tiluksen\nrouvaksi, naisit komean, rakastettavan, nuoren miehen, joka osaisi\nhoitaa isoisän asioita, ja saisit Lehmukselan hänen jälkeensä. Annas\nkun oikein katson sinua, sinä näytät jo todella hieman muuttuneelta;\nryhti ei ole niin keveä ja vapaa kuin ennen, ja kädet... mitä näen,\nhierontarakko! Ja sinulla kun olivat mitä kauniimmat pienet kätöset,\noikein aristokraattiset kätöset, joista kunkin täytyi sinua kadehtia...\nOi, Elisabet! ne ovat surullisia enteitä!\"\n\n\"Kuinka kummallinen tyttö sinä kuitenkin olet! En tiedä, pitääkö mun\nnauraa tai itkeä.\"\n\n\"Naura, rakkahimpani, naura taivaan tähden; aikanasi kyllä itkeä saat,\nusko minua.\"\n\nMieliala päivällispöydässä oli aivan iloinen ja hauska. Isoisän koko\nolento säteili sydämellisimmästä vierasvaraisuudesta. Hän istui pöydän\npäässä vartevana, ja voimakkaana, kauneine, valkeine hiuksineen ja\nritariristi rinnallaan. Tyytyväinen hymyily leikki hänen suunsa\nympärillä, herrojen jotenkin kuuluvasti kuiskuttaissa:\n\n\"Verrattomasti Thorvaldsenin näköinen!\"\n\n\"Erinomaisesti!\"\n\nRegiina iski silmää; hän oli tietysti opastanut heidät. Minä istuin\njotenkin hajamielisenä päivällisajan. Mitä Regiina pitäisi Ove'sta?\najattelin lähes koko ajan; oli ikäänkuin se seikka olisi minun elämääni\nkoskenut.\n\nKun istuimme puutarhapaviljongissa ja joimme kahvia, niin Ove tuli. Hän\nasetti, miten tavallisesti, tuolin Kristiina tädille, joka kahvipöydän\nerään nurkan ääressä seisoi, ja tervehti sitte koristelematta, vapaasti\nja ystävällisesti koko seuraa. Sen jäljestä hän lähestyi minua ja sanoi\nhiljaa:\n\n\"Tänään kai on meidän luopuminen lukutunnistamme, valitettavasti!\"\n\n\"Niin, parasta se tietysti on.\"\n\nMinä katselin tarkasti häntä, kun hän molempain nuorten herrain välissä\nseisoi, ja minusta oli hänen olentonsa liian suorasukainen, vähän\nliiaksi silittämätön, vaalea arkipäiväinen takki oli myöskin niin\nsilmiinpistävä heidän hienojen vaatteidensa rinnalla. Kuinka utelias\nolin saamaan kuulla Regiinan ajatusta!\n\nRegiina lähestyikin häntä juuri nyt, ystävällisesti hymyillen, ja\nhe keskustelivat kauan verandalla. Tuo hyvä, rakas Regiina! kuinka\nkiitollinen häntä kohtaan olin!\n\nSerkkuni, sisään tultuaan, pysähtyi tuokioksi sulhasensa eteen, peitti\nsuunsa kätösellään, haukotusta salatakseen, ja huokasi hiljaa. Ah,\nminun ei kysyä tarvinnut, tuossa pienessä liikkeessä oli vastausta\nkyllin.\n\n\"Regiina ei oikein pidä sinun sulhasestasi\", sanoi isoisä illalla, kun\nvieraat olivat ratsastaneet pois ja Regiina hyvää yötä sanonut. \"Se on\nkuitenkin suurempi häpeä Regiinalle kuin hänelle, luulen minä.\"\n\n\"Regiina on yksi niitä\", vastasi Kristiina täti, \"jotka eivät\nmilloinkaan anna anteeksi pienintäkään puutetta ihmisen ulkoasussa;\ntodellisia vikoja hän paljoa paremmin sietää.\"\n\n\"Mitä puutetta hänen ulkoasussaan on?\" (isoisä itse piti ulkoasun hyvin\ntärkeänä) \"sitä minun olisi hauska kuulla. Minä pidän hänen ulkonäkönsä\nja olentonsa paljoa etevämpänä kuin noiden nuorten, rasvattuin\nvispilähäntäin, tanssimestarinaamoineen ja tyhjine suukopuineen. Ennen\nkaikkia vaadin mieheltä, että hänen tulee olla mies. Regiina on muutoin\nsuloinen tyttö, vaan tuo on lapsellista. Suutele minua, Elisabet; sinä\nolet paljoa järkevämpi serkkuasi.\"\n\nIsoisän sanat lohduttivat minua jotenkin ja kohottivat taas Ove'n\najatuksissani. Oi, mua hupsua, kuinka horjuva ruoko olin!\n\nSeuraavana aamuna, kun Mette Maria ja minä olimme parhaassa lukemisen\npuuhassa, tuli Regiina sisälle luoksemme valkoisessa, kohisevassa\naamupuvussa. Hän oli hyvin kaunis vapaalla, komealla ryhdillään,\npaksuin, tummin kutrineen, sädehtivin silmineen ja välkkyvinvalkeine\nhampaineen. Pienonen katseli häntä kuin yliluonnollista olentoa.\n\n\"Mitä Herran nimessä sinulla on toimena? -- Ah, sinä varmaan harjoitat\nitseäsi tulevaisiin toimituksiisi. Mutta miksikä kiljut niin kovin,\nrakkaani; minun hermoni ovat kovin herkät; ääni kuului aina minun\nhuoneeseni.\"\n\n\"Tämä pieni tyttö on vähäkuuloinen.\"\n\n\"Elisabet parka! Tämä minusta on todeltakin aivan hullusti. Eikä hän\nnäytä edes järjelliseltä; annappa minun kuulla, mitä hän osaa.\"\n\nRegiina otti erään kirjoista, selaili sitä vähäsen ja teki lapselle\nmuutamia kysymyksiä. Pieni Mette Maria raukka ei niitä luonnollisesti\nkäsittänyt, ja kun Regiinan täytyi sanojaan kertoa, niin hänen äänensä\ntuli yhtä äkäiseksi kuin katseensakin. Lapsi punastui, värisi ja\nvastasi aivan päin seiniä sulasta peljästyksestä.\n\n\"Pieni epatto kaupan päälle! Oi, anna hänen kaikin mokomin mennä, minä\npuhelisin mielelläni kanssasi.\"\n\nMette Maria, joka tuskin saattoi kyyneliään pidättää, kiirehti pois;\nRegiina otti käsivarrestani kiinni ja vei minut alas puutarhaan.\n\n\"Minä tahdon sinulle, armas Elisabet kulta, antaa pari hyvää neuvoa,\njoista sinulle voi koko elämän läpi hyötyä olla; minä luulen\ntosiaankin, että minä täällä ainoa järkevä olen. -- Mutta kaikkein\nensimmäiseksi minun täytyy kysyä, mitä sinä teit aamulla, kun näin\nsinut kyökissä paljain käsivarsin ja esiliina aina leukaan asti?\"\n\n\"Minä leivoin vehnäleipäpullan; sinä saat sitä aamiaiseksi maistaa.\"\n\n\"Hyvin ajattelemattomasti sinulta on moista opetella. Jos et sitä\nosaa, niin luonnollisesti ei milloinkaan tule kysymykseen, että sinun\ntulisi sitä tehdä; mutta nythän on aivan kuin itse soisit, että saisit\nkyökissä mähkiä. Sinulla täytyy kaikissa tapauksissa olla emännöitsijä,\naseta olosi niin, rakkaimpani, ja koe ylimalkaan laittaa asemasi niin\nsuotuisaksi kuin mahdollista. Älä tee heti kaikkea, mitä hän tahtoo,\nmiten esimerkiksi tuon lapsen kanssa; kuinka lemmetöntä sälyttää\nhartioillesi moinen jokapäiväinen vaiva! Ei, sen saan sanoa, Santerin\nrakkaus on aivan toista lajia: hän elää vain minua huvittaaksensa ja\npitää tuhat vertaa enemmän minusta kuin minä hänestä, ja niin tulee\nmiehen aina tehdä. Kenkään ei saata teistä nähdä, että te olette\nvasta kihlatut; hänen levollisuutensa on tosiaankin liikuttava. --\nHiljaa, hiljaa, tuossa hän on! Kas, kuinka hän kävelee nyppien ja\nleikaten kukkia; mitä se hyödyttää? Hyvää huomenta, rakas pastori Birk!\nTahdotteko ottaa Elisabetin minulta? Hyi, hyi, hyi!\"\n\nRegiina uhkasi veitikkamaisesti sormellaan, kumarsi ja meni.\n\n\"Pidätkö sinä todellisesti serkustasi?\" kysyi Ove, kun emme häntä enää\nsaattaneet nähdä.\n\n\"Me olemme tunteneet toisemme pienestä lapsesta, ja senvuoksi on niin\npaljon, joka kiinnittää\", vastasin melkein puolustaen.\n\nNyt, kun Ove'n kanssa käsi kädessä kävelin ja olin hänen vaikutuksensa\nalaisena, näin selvästi kaikki Regiinan viat enkä tohtinut oikein\nomistaa sitä ystävyyttä ja ihmettelyä, jonka hän kuitenkin minussa\nvaikutti. Oi, minä olin kauhean arka!\n\n\"Niin, lapsuuden vuosien muistot kiinnittävät uskomattomasti, sen\ntiedän kokemuksesta. Sen, jota ei myöhemmin milloinkaan olisi ystäväksi\nvalinnut, saattaa entisyys lujasti kiinni sitoa. Serkkusi, minun\najatukseni mukaan, edustaa maailmallista, pintapuolista suuntaa, joka\nvalitettavasti ei ole mitään tavatonta nykyaikana. Nuori tyttö parka!\nJumala suokoon, että rakastettu Elisabet kultaseni saattaisi häneen\noikein vaikuttaa!\"\n\nKuinka hiukan hän minut tunsi!\n\nSe oli hilpeä aika; meillä oli alati jotakin puuhaa. Luutnantti\nGyldenpiil ja hänen veljensä tulivat joka päivä ratsastain Regiinaa\ntervehtämään ja häneltä määräyksiä saamaan. Me olimme kävelyllä,\nratsastamassa, ajelemassa tahi purjehtimassa silloin heidän kanssansa\nja iltaisin heitimme palloa tahi rengasta puutarhassa. Mitä hauskempaa\noli, sitä iloisempi oli isoisä. Mette Maria ei enää tullut; kun hän\nuseita tunteja oli minua kolme päivää perätysten huoneessani odottanut,\nenkä minä tullut, niin hän jäi kokonaan. \"Neiti kenties ilmoittaa, kun\nhän saa enemmän aikaa\", hän sanoi kamarineitsyelle.\n\nKuinka murheellista elämää Kristiina tädillä oli! Meidän nuorien\nylenkatsomana, syrjälle sysäämänä ja salaa pilkkaamana hän vetäytyi yhä\nenemmän yksinäisyyteen. Isoisä ei enää pannut sitä merkitäkseen; hän\nunohti hänet melkein, luulen minä. Regiina nyt hänelle käsivartensakin\ntarjosi, kun hänen piti kulkea; ensi kerralla sen vastaanottaessaan\nhän tosin katsoi vähän anteeksi pyytäen tytärtään, vaan sitte se tuli\ntavaksi.\n\n\"Tuleehan Kristiina tädin suhde pahemmaksi eikä paremmaksi\", sanoi Ove\neräänä iltana, \"ja minulla kun oli niin hyvä toivo!\"\n\n\"Se on todellakin hänen oma syynsä, hän on niin kummallinen; sinä et\nvoi uskoa, kuinka vastenmielinen hän saattaa olla; siihen vihdoin\ntuskastuu.\"\n\n\"Meidän tulee hyvää tehdä eikä väsyä. Kristiina täti parka! hän on\nmielestäni oikein vanhentunut näinä päivinä.\"\n\n\"Saitko toruja?\" kysyi Regiina hymyillen, kun tämän keskustelun jälkeen\npuutarhasta sisälle tulin. \"Bernhard, joka näki teidät akkunasta,\nsanoi, että koulumestari torui pientä tyttöä. Ei, sinä et saa suuttua;\nBernhard parka oli oikein kiivastuneena sinun puolestasi ja väitti,\nettä sinä olit tuhat kertaa liian hyvä mois...\"\n\n\"Ole hiljaa, Regiina! minä en tahdo tuollaista kuulla, säästä minua!\"\n\nMutta hänen sanansa tekivät minussa kuitenkin jonkunlaisen vaikutuksen.\n\nSielustani oli tasapaino poistettu; toisinaan olin hilpeä ja\nylimielinen, toisinaan murheellinen ja katuvainen. Yhdessä tuokiossa\nluulin, että Regiinalla oli oikeus, että minä todellakin olin liian\nhyvä haudattaa tänne talonpoikain sekaan; seuraavassa tuokiossa\noivalsin, kuinka paljon Ove oli minua korkeammalla, ja tunsin,\nett'en likimaillenkaan ollut tarpeeksi hyvä hänelle. Muiden seurassa\nmelkein häpesin hänen hyveitään, hänen suurta itsekieltämystään\nja lämpöistä ihmisrakkauttaan, jota he ivasivat ja nimittivät\nylelliseksi kiihkoisuudeksi; ja kun sitte taas hänen luonansa olin,\nniin häpesin heidän turhamaista puhettaan ja käytöstään. Kun hän tuli\nkysymään minulta, lukisimmeko hiukan yhdessä, niin nousin hitaasti,\npuolittain häveten muiden tähden, ja siten koko suhteemme sai\npakollisen tottelevaisuuden muodon minun puoleltani. Oi, jos olisin\nvapaaehtoisella ilolla häneen suostunut ja rohkeasti sekä empimättä\nhäntä puoltanut, kuinka paljoa suloisempi, luonnollisempi ja keveämpi\nasemani sitte olisi ollut!\n\nKuinka hyvästi muistan erään iltapuolen, kun istuimme kapinetissa ja\nOve sanoi:\n\n\"Oikein hyvää tekee minulle, kun saan viettää levollisen hetken\ntäällä yhdessä sinun kanssasi; toiset tahtovat aivan liiaksi pienen\nElisabettini vallata. Mitä näistä kukista sanot? Minä tahdon todellakin\nkiitoksen niistä.\"\n\nHän oli niin herttaisen hyvän ja lemmekkään näköinen, näyttäissään\nminulle vihon suuria, sinisiä lemmenkukkia puhkeamattomain\nkanervankukkain ja sanajalkain keskessä. Oi, nyt tahdoin koettaa vain\nhäntä ajatella!\n\nMutta ulkona puutarhassa lyötiin palloa, ja heidän iloiset\nhuudahduksensa ja naurunsa kuuluivat niin houkuttelevalta ja\nkehoittavalta minulle avonaisen akkunan kautta. Saatoin selvästi\ntähdätä sanat: \"koulumestari ja pieni, vangittu lintunen.\" Äkisti\nputosi hyvin osoitettu pallo alas syliini.\n\nOve pani kirjan kiinni ja nousi ylös.\n\n\"Mene vain ulos, Elisabet\", hän sanoi surkumielisesti, \"sinun\najatuksesi ovat kuitenkin siellä.\"\n\nEmpien tottelin hänen kehoitustaan, mutta riemu, jolla minut otettiin\nvastaan ja hilpastuttava pallonlyönti veti minut pian mukaansa. Isoisä\nistui verandalla ja katseli meitä mielihyvissään.\n\n\"Samallaiset lapset leikkivät toki paraiten\", hän sanoi, \"eikö\nElisabetkin ole serkun tultua muuttunut toiseksi ihmiseksi?\"\n\nOve ei vastannut, mutta synkkä pilvi laskeutui hänen otsalleen, ja\nsiitä päivin hän oleskeli enimmiten isoisän ja tädin parissa sekä\ntarkasteli minua etäältä.\n\n\nV.\n\nPieni pitäjäänkirkon kello soi toisen kerran. Kristiina täti seisoi\ntäysin puettuna puutarhan veräjällä ja joudutti minua. Hän oli aina\najoissa valmis, monista toimistaan huolimatta; minä sitä vastaan, jolla\nei mitään toimitettavaa ollut, annoin usein odottaa itseäni.\n\n\"Rakas Elisabet, älä mene kirkkoon tänään\", pyysi Regiina\nhartaasti. \"Meidän täytyy välttämättä käydä vierailemassa vanhan\nrouva Gyldenpiilin luona; tanssihuvit tulevat tällä viikolla, ja\nyksinkertaisin kohteliaisuus vaatii sitä. Kaikki on järjestyksessä;\nisoisä on luvannut minulle vaunut, ja Santeri on sanonut rouvalle,\nettä me tulemme. Sinä olit viime sunnuntaina kirkossa, eikä sinun\nsiis tarvinne nyt taas sinne mennä. Ole nyt kiltti serkkunen, pukeudu\nkaikkein kauneimpaan pukuusi ja lähde mukaani. -- Kristiina täti!\" hän\nhuusi sitte, \"Elisabet ei lähde kirkkoon.\"\n\n\"Sen tahdon toki mieluummin hänen omasta suustansa kuulla.\"\n\nTäti katsoi kysyvästi minua.\n\n\"Regiina on epäilemättä oikeassa; pelkään, että kohteliaisuus vaatii...\"\n\n\"Sinä siis et tahdo?\"\n\n\"En, kiitoksia, täti, en tänään.\"\n\nTäti pudisti päätänsä totisella, tyytymättömällä katsannolla ja poistui\ntyvenillä, vakavilla askeleilla.\n\n\"Kuinka hirvittävän näköinen hän on!\" Regiina tarkasteli tätiä\nlornetilla arvostelevin katsein. \"Jos hän ei olisi minun sukulaiseni,\nniin huvittelisin itseäni yhä hänen kustannuksellaan; nyt häpeän\nsamassa hänen tähtensä.\"\n\nKieltämättä naurettavalta näyttikin Kristiina täti\nsunnuntaikomeudessaan, vanhanaikaisessa hatussa, kapeassa, lyhyessä\nsilkkihameessa, paksupohjaisissa, pikisaumaisissa kengissä, isoäidin\npyhäpäiväishuivi käsivarrella, laskoksiin pantu nenäliina sekä\nhakavarainen virsikirja kädessä. \"Miksikä tekisin itseni hienoksi?\" hän\nsanoi toisinaan; \"kenkään ei välitä, minkänäköinen olen; vastenmielinen\nja ruma minä olen ja sellaisena pysyn; ne rahat olisivat kuin veteen\nviskatuita; hyvä, jos kaikki siihen tyytyisivät.\"\n\nIsoisää harmitti kuitenkin monta kertaa hänen siistimätön muotonsa.\nIsoisän kauneuden aisti oli hyvin kehittynyt, ja hän piti hilpeistä\nväreistä sekä kauneista, komeista puvuista. Sinäkin aamupäivänä hän\noli aivan ihastuneena Regiinaan ja minuun, kun uljaimmassa puvussamme\nhänelle hyvästi sanoimme.\n\n\"Sieluni kautta, kaksi mitä suloisinta tyttöstä, joista isoisän lienee\nsyytä hieman ylpeillä! Hyvästi vain, ja tervehtikää täti rouvaa; hän\nja minä olemme kultaisessa nuoruudessamme monta komeata minuettia ja\nhauskaa hypykettä yhdessä tanssineet.\"\n\nNiin rauhallisesti ja juhlallisesti kuului virrenveisuu, kun kirkon\nohi ajoimme. Minä tunsin silmänräpäyksellisen katumuksen, vaan Regiina\nhuudahti:\n\n\"Jumalan kiitos, että sinä, pikku hupsu, kuulit järkevää puhetta ja\nseurasit muassa!\"\n\nNoin puoli, peninkulmaa Digevoldista tulivat molemmat nuoret herrat\nmeitä vastaan. Luutnantti ratsasti heti Regiinan luo ja kuiskaisi\ntunteistaan; maanviljelijä ratsasti minun vieressäni ja pakisi kanssani\nmitä innokkaimmin. Se oli hento, nuorekas, pieni olento, vaalein\nhyvästi kammatuin hiuksin, vaalein viiksin, vedensinisin silmin,\nhienoin kasvonpiirtein ja kelmein ihovärin. Hän ihanteli suuresti\nveljeään, jonka käytöstä ja puhetta hän taukoamatta koki matkia; isoisä\nja minä nimitimmekin salavihkaa häntä Kaiuksi.\n\nRouva Gyldenpiil otti meidät suurimmalla sydämellisyydellä vastaan.\nHän oli tavattoman ruumiikas rouvasihminen silkkisarsisessa\nleningissä, pitsimyssy päässä ja loistava timanttinen rintaneula,\njonka kuitenkin aimollinen kelaleuka tavallisesti peitti. Hän käveli\nsangen vaivaloisesti, huohotti ja voihkasi joka askeleella, jotta\noli varsin vaikeata ajatella häntä hauskassa hypykkeessä pyörivänä.\nIsoisän tervehdys ja vanhat muistot häntä toki huvittivat, hän näytti\nylimalkaan olevan parhaimmassa mielialassaan ja kohteli meitä keveällä,\nviehättävällä, seuraelämään perehtyneen naisen tavalla. Havaitsin,\nselvästi, että hän kuiskasi jotakin minusta parille muulle vieraalle,\nja että hän samassa hyväntahtoisesti surkutellen päätänsä pudisti.\n\n\"No, tosiaanko?\" vastasi vanha, paljaspää herra, ulkonevat silmänsä\nterävästi minuun kääntäen; \"hän, joka vielä lapsenkengillä kävelee.\"\n\nAh! Regiina oli varmaan esitellyt asian pahimmassa muodossaan. Mitä se\nhyödytti? Tehtyhän oli kuitenkin tehty.\n\nKaikki oli varsin komeata ja uljasta Digevoldissa. Siellä oli kaunis\nkasvihuone ja uhkea suihkukaivo. \"Kuinka paratiisillista elämää täällä\nkelpasi elää!\" ajattelin pois mennessämme, \"ja kuinka keveältä ja\nrakastettavalta heistä tuntuu elämä, ei tuota ikuista totisuutta,\ntuota ankaraa, velvollista totisuutta.\" Ja Ove'n kuva seisoi synkkänä,\nahdasmielisenä ja miettivänä edessäni. Hän olikin kovin totinen viime\naikoina; mutta kenessä oli syy siihen? sitä en ajatellut, ja minä\nunohdin kokonaan, kuinka hilpeä ja ilomielinen hän tavallisesti oli.\n\nPäivällispöydässä olimme kaikki aivan iloisina, paitsi Kristiina täti,\njoka oli sen näköinen kuin persoonaksi muuttunut tyytymättömyys.\n\n\"Bernhard osaa puhua aivan kuin täti\", sanoi luutnantti vähää\nmyöhemmin, kun me nuoret olimme verandalla; \"se on tosiaankin\noivallista. Haluavatko neitoset kuulla jotakin pientä koetta?\"\n\n\"Aivan mieluisesti\", vastasi Regiina; \"ala heti.\"\n\nNuori herra pyysi lainaksi meidän valkeita nenäliinojamme, ja kun\nhän oli sitonut toisen päähänsä, toisen kaulaansa, niin hän vaatetti\nitsensä plaidilla ja alkoi näytöksensä.\n\n\"Oh, se on erinomaista!\" Regiina taputti käsiään; \"täti ilmielävänä,\nkasvotkin ovat samallaiset; kuinka hyvästi sinä osaat osoitella\ntuota piintynyttä -- inhottava vaan merkitsevä sana -- joka on niin\nluonteenomaista koko hänen olennolleen. Sinulla on todellakin suuri\nosoittelutaito, rakas Bernhardini!\"\n\n\"Bravoo, bravissimo!\" huusi luutnantti; \"kas käyntiä! kunniani kautta\nse on mainiota?\"\n\n\"Ja käsien liikkeet\", lisäsin minä, \"yhtä täsmälliset, äkilliset ja\njäykät kuin...\"\n\nMinä vaikenin äkkiä; Ove seisoi edessämme ja tarkasteli kohtausta.\n\n\"Sinäkin, Elisabet!\" hän sanoi surullisesti, käydessään ohitsemme\nhuoneesen.\n\nMinä kiirehdin hänen perässään.\n\n\"Se on vain pilaa, Ove; he eivät sillä mitään pahaa tarkoita;\nainoastaan pientä pilaa!\"\n\n\"Ei mitään viatonta pilaa, sydämetöntä se on! Ja hän on tietysti sen\nkuullut; hänen huoneensa akkuna suljettiin juuri kun minä tulin.\"\n\n\"Toivon, ett'ei hän kuullut. Oletko vihainen?\"\n\n\"Murheellinen, Elisabet; -- sydämestäni murheellinen.\"\n\nPariksi minuutiksi jäin seisomaan, vaan kun hän ei mitään\nmuuta puhunut, niin palasin takaisin. Toiset pakisivat hiljaa\nkiihkeästi; minä tähtäsin sanat \"ilonhäiritsijä\" ja \"eiköhän hänen\nkorkea-arvoisuutensa aikone pian lähteä?\"\n\nKun sitte menimme sisälle, niin isoisä ja Ove istuivat sakkipelin\nääressä. Luutnantti Gyldenpiil lähestyi kumartain ja lausui hymyillen:\n\n\"Pastori jätti meidät niin äkisti, ett'en saanut aikaa pyytää teitä\nläsnäolollanne kunnioittamaan tätiäni pienissä tanssihuveissa\nkeskiviikkona; hän tietää, ett'ette tanssi, vaan toivoo toki...\"\n\n\"Minä kiitän suuresti ja tulisin mielelläni muussa tapauksessa, vaan\nsisareni on sairaana\", hänen äänensä värisi, \"vaarallisesti sairaana,\nkirjoittaa hänen miehensä, ja rouva Gyldenpiil suonee siitä syystä\nminulle anteeksi.\"\n\n\"Toorako?\" kysyi isoisä sydämellisesti, \"suloinen, sievä Toora, joka on\nnaimisissa Jyllannissa; se säälittää minua sydämeni pohjasta. Vai niin,\nsiksipä peli niin hullusti meni, tornit juoksivat ja hevoset hyppivät\nsuoraan; en ollenkaan käsittänyt teitä, rakas, nuori ystäväni. Oh, hän\nparanee kyllä, uskokaa minua, hyvä luonto ja nuoruus. Ei, lopettakaamme\npeli; Jumala varjelkoon minua rasittamasta teitä.\"\n\n\"Sinä tulet luonnollisesti kaikissa tapauksissa?\" kuiskaisi Regiina.\n\nKävisikö se laatuun? Oi, kovalta tuntui, jos ei saisi olla muassa\nnoissa tanssihuveissa, joista olin koko kesän iloinnut! Enhän\nollenkaan tuota sisarta tuntenut; niin suututtavaa, että tuon juuri\nnyt piti sairaaksi tulla! Oikeinta kai oli suoraan kysyä Ove'lta hänen\najatustaan. Hänen muotonsa oli kyllä peloittavan vastenmielinen, kun\nhän seisoi tuolla puun nojassa ja katsoi suoraan alas eteeni; mutta\nminä tahdoin kaikissa tapauksissa uskaltaa yrittää.\n\n\"Ove\", sanoin kainosti, \"sitte en kenties minäkään saa sinne mennä?\"\n\n\"Saa!\" ensi erän näin hänen harmista punastuvan. \"Jos sulla on halua,\nniin luonnollisesti saat.\"\n\nMitä oli minun tekeminen? Minä käännyin isoisän puoleen ja pyysin hyvää\nneuvoa.\n\nArmas vanha mies, hänelle se oli omantunnon kysymys. Koko sielustaan\nhän soi minulle tuon huvin, mutta hänen lemmekkäässä sydämessään oli\njotakin, joka sitä vastusti.\n\n\"Jos, enkelini, jäät kotiin, niin et ole milloinkaan sitä katuva\",\nhän sanoi lopullisesti, \"jos taas menet, niin ehkäpä joskus, etenkin\njos sisar kuolee, sinua on vaivaava se, että jätit hänet, kun hän oli\nmurheinen. Mutta minä toivon sisaren tulevan paremmaksi keskiviikoksi.\"\n\nSe tuli kuitenkin huonommaksi, miten kuulin muilta; itse en siitä\nrohjennut kysyä.\n\n\"Kuinka teet, Elisabet?\" kysyi isoisä, minua ystävällisesti silmiin\nkatsoen.\n\n\"Minä jään kotiin. Oi, minä olin niin paljon iloinnut näistä\ntanssihuveista!\" Ja minä hyrähdin itkemään.\n\n\"Pieni raukka; käy istumaan polvelleni, isoisän sydänkäpynen! Kas\nniin, kas niin, nyt on hyvin taas, kiltti, uhraava tyttöni! -- Kenties\nmekin toimitamme kerran tanssihuvit täällä, jahka kaikki hyvästi on --\nkukaties!\"\n\nKristiina täti seisoi silmänsä tuijottaen isoisään, kun hän taputteli\nja hyväili minua. Oi, kuinka ainoakin noista hellistä sanoista olisi\nhäntä pitkiksi ajoiksi lohduttanut ja vahvistanut!\n\nKun Regiina lähti tanssihuveihin, niin minä tunsin itseni todelliseksi\nsankarittareksi. Isoisä ihmetteli minun lujuuttani, itse tätikin\nsilmäili hyväksyen minua; mitä sitte Ove oli sanova?\n\n\"Katsokaa\", sanoi isoisä, pitäen minua riemuiten Ove'n edessä, \"mitä\ntästä pienestä marttyyristä sanotte? Ettekö luullut hänen kaikissa\ntapauksissa lähteneen?\"\n\n\"En, minä toivoin, että hän jäisi kotiin; minä toivoin sitä hänen itse\ntähtensä, koska se oli oikeimmin.\"\n\nIsoisä katsahti kummastuneena; hän ei ollut ennen muutosta suhteessamme\nhavainnut. \"Sisareni tila ei ole hyvä\", sanoi Ove äkisti, ikäänkuin\nsillä tahtoen kummallisen lauselmansa selittää. Minä puolestani\nriensin, ylös omaan huoneeseni ja itkin katkerasti.\n\nSe siis oli koko kiitos ja palkinto uhrauksesta! Oi, miten kovasti ja\nsydämettömästi se oli! Ja nyt kai jo kajahtelivat musiikin säveleet,\nja muut tanssivat tulisoihtujen valossa vehreässä puistossa, kun minä\nviruin täällä ja itkin.\n\n\nVI.\n\n\"Kas kuinka pilvet hajoavat, ja tuossa on aurinko, me saamme\nherttaisimman ilman. Sade on tomun tukehduttanut, kaikki on\nvirkistynyt. Oi, kuinka hauskaa tulee!\"\n\nRegiina seisoi ovessa ja tähysteli, milloin taivasta, tuliko hyvä ilma,\nmilloin tietä, saapuisivatko vaunut, joiden piti meidät noutaa.\n\n\"Tuleeko sulhosi mukaan?\" kysyi Kristiina täti, kurottaen minulle\nkorillisen parhaita kirsikoita.\n\n\"Ei, tiedäthän, ett'ei hän juuri jouda lauantaina. -- Kas, Regiina,\neivätkö nämä marjat ole viehättäviä?\"\n\n\"Vastustamattomia!\" Hän alkoi syödä.\n\n\"Vaan eikö sitte huviretkeä olisi saattanut toistaiseksi lykätä?\"\njatkoi täti.\n\n\"Sinä unohdat tykkänään\", intoili Regiina, \"että tämä huvimatka, pieni\nkalastusretki, on rouva Gyldenpiilin toimesta, ja hän on itse muassa.\nSe on niin kaunis ja ystävällinen teko tuolta vanhalta rouvalta, emmekä\nme tosiaankaan saa tehdä mitään estelyksiä päivään katsoen.\"\n\nMinä vaikenin, vaan arvelin itsekseni, että lauantai oli valittu juuri\nsitä varten, että päästäisiin Ove'sta.\n\n\"Mutta taivaan nimessä\", huudahti Regiina äkisti, \"kuka tuolla alhaalla\ntiellä tulee? Eikö se ole tuo punatukkainen palvelija... ompa\nniinkin... hän tuo tietysti ikävän sanoman.\"\n\nTuo punatukkainen palvelija ei ollut kukaan muu kuin Mette Marian veli;\npieni Per Jörgen, joka toisinaan toi sanan tahi kirjeen Ove'lta. Sen\nerinomaisen kömpelö käytös, oli herättänyt Regiinan huomion, ja hän\nhuvittelihe aina saattamalla tuon poika pahasen hämille.\n\n\"Tule tänne, pieni kirjekyyhky; mitä sinulla siellä on?\"\n\nPer Jörgen kumarsi kömpelösti, punastui ja hymyili, jotta suupielet\nvetäytyivät korviin asti, hänen Regiinan ohitse mennessään; sitte hän\nkurotti minulle piljetin ja sanoi nähtävällä ponnistuksella, juurikuin\ntoinen sana olisi tahtonut toisen niellä:\n\n\"Ei tarvita mitään vastausta, neiti\", jonka jälkeen hän lähti tiehensä\nniin, että hän kompastui omiin jalkoihinsa kiviportaille, ja kyntti\nsitte salamansukkelasti tielle.\n\nKirje pyysi minua lyhyesti vaan vastustamattomasti jäämään kotiin, se\noli hänelle sangen tärkeätä, hän kirjoitti, saadakseen puhua yksinään\nja häiritsemättä kanssani.\n\nOi, ei, se oli todella liian paljon; ryöstettäisiinkö tämäkin ilo\nminulta?\n\n\"Mitä se on, Betti raukkaseni? Miten alakuloiselta sinä näytät!\"\n\n\"Ove haluaa puhua kanssani; minä en saata tulla mukaan.\"\n\n\"Niin häpeällisesti! Ensinnä tanssihuvit -- ei sinun ei kannata\nväittää, että vapaasta tahdostasi kotiin jäit; jos hän olisi\nystävällisesti sinua lähtemään kehoittanut, niin sinä olisit lähtenyt\n-- ja nyt tämä pieni huvimatka, et edes tähänkään saa osaa ottaa!\nKaikilla on rajansa, kärsiväisyydellä myös; tule mukaan kuitenkin!\"\n\n\"Hänellä ovat kyllä syynsä, Regiina; minun on pakko huviretkeltä jäädä.\"\n\n\"No, jää sitte Jumalan nimessä kotiin; mutta sitte sinun täytyy minulle\nluvata häntä oikein säällisesti ripittää. Sinun tulee murtaa jää,\nElisabet; se on sula velvollisuus tulevaisuutesi tähden. Hengessä jo\nnäen sinut raukkana, masennettuna palvelijattarena omassa kodissasi\nhiljaa ympäri hiipivän, puettuna Kristiina tädin tavalla ja ottavan\ntyrannisen herra miehesi pienimmästäkin viittauksesta vaarin.\nKatso Santeria, kuinka hän lukee silmistäni ja tulee toivottomaksi\npienimmästäkin pilvestä otsallani. Hän menisi mielellään tuleen\nminun tähteni, siitä olen vakuutettu, ja sillä lailla sinäkin olisit\ntullut rakastetuksi, jos et... Mutta mitä siitä nyt kannattaa puhua!\nSeuraa nyt vain neuvoani ja anna hänen ymmärtää, että hänelläkin on\nvelvollisuuksia, etkä sinä halua aivan kokonansa poljetuksi tulla. 'Hän\non kuin pieni, siveä kyyhkynen', sanoi vävyni joku aika sitte, 'jolla ei\nole ollenkaan kynsiä puolustuksekseen.' -- No, kas tuossa ovat vaunut!\nOi, mitä minä nyt koko huviretkestä välitän!\"\n\nRegiina suuteli minua useita kertoja; huikentelevalla tavallaan hän\ntodella piti minusta.\n\nRouva Gyldenpiil istui vaunuissa, tyynyjen ja peittojen ympäröimänä,\nja nyökkäsi ja liikehti valitellen. Nuoret herrat pyysivät, että minä\ntulisin mukaan.\n\n\"Regiinan tähden\", pyysi luutnantti.\n\n\"Kaikkein tähden\", lisäsi Bernhard. \"Katsokaa onkivapoja; tämä oli\naiottu teille, neiti, ja minä olisin sen yhä matosella varustanut,\nmiten Santeri Regiinan ongen. Oi, taipukaa lähtemään!\"\n\nKun kaikki kehoitukset kuitenkin olivat hyödyttömät, niin seura\nvihdoinkin lähti. Olipa jo aikakin; minä tuskin enää saatoin\nkyyneleitäni pidättää. Heidän murheensa siitä, ett'eivät minua mukaan\nsaaneet, näytti kuitenkin olevan jotenkin pintapuolista; sillä kun\npuutarhan kunnaalta näin heidät ajavan pois, niin he kaikki tyyni\niloisesti nauroivat ja juttelivat. Regiina taputteli käsiänsä kauniin\nilman tähden. \"Tästä on tuleva verraton huviretki\", oli viimeinen\nlause, jonka kuulin, ja niin he vierivät pois, ja pitkät onkivavat\nylettyivät hyvän matkaa ulos vaunuista ja heiluivat edestakaisin.\n\nNiin, minä tahdoin puhua, tämä ei saanut täten jatkua! -- Oi, miten\nkaunis oli ilma, enkä minä ollut milloinkaan ennen onkinut! -- Se oli\nhuono rakkaus, joka tahtoi murehduttaa eikä iloittaa! -- Ja nyt oli\nRegiina seuraavalla viikolla lähtevä; mitä oli minusta tuleva? Eikö\nminunkin nuoruudellani ollut oikeus huviin ja onneen? Mutta hän ei\nsiitä pitänyt. Heittää pimennon tielleni, sekoittaa koiruohoa ilooni,\nsiinä hänen rakkautensa; vaan nytpä tahdoinkin empimättä puhua. -- Oi,\nkuinka mustana ja raskaana oli elämä edessäni, ja maailma oli kuitenkin\nniin suuri, niin rikas ja kaunis!\n\nTuskin tohdin ajatella tulevaisuutta, niin surulliselta se minusta\nnäytti. Regiinalta olin oppinut pitämään taloudellisia tehtäviä\nkartettavana pahana; seuroista ja huveista oli kyllä hänen\ntaipumuksensa ja meidän niukat varamme minut melkein kokonaan sulkeva;\nmikä sitte oli täyttävä nuo toimettomuuden tilan kuolettavan pitkät\nhetket? -- Minä itkin sydämellisimmästä säälistä itseäni kohtaa.\n\nAh, tuollapa hän tuli polulla, tyvenenä kuin aina, hitaammin kuin\ntavallisesti; nyt hän kääntyi pihalle. Niin, minä jäin paikalleni; jos\nhän tahtoi kanssani puhua, niin saattoihan hän hakea minut.\n\nMuutamia minuutteja jälkeemmin kuuluivat hänen askeleensa\nhiekkakäytävällä; sitte tuli Hektor, ja vihdoin hän itse seisoi siinä.\n\n\"Itketkö huvimatkan tähden, Elisabet?\" Jotakin vierasta, jotakin\nomituisen ahdistettua oli hänen äänessään, joka kauhisti minua. Minä\nvaikenin.\n\n\"Tämä on viimeinen kerta, jolloin sinulta jonkun ilon ryöstän, kaikkein\nviimeinen kerta. Minun täytyy tänään kanssasi puhua; se on jo muutenkin\nliian pitkälle lykätyksi tullut.\"\n\nHän käveli pari kertaa kiivaasti edestakaisin, kokosi sitte kaikki\nvoimansa ja jatkoi:\n\n\"Mitä nyt sanon, se ei ole kiivastuksissa tahi vihassa puhuttu; se on\npitkäin, unettomain öiden katkeran taistelun ja itsekoettelemuksen\ntulos. Miten minä taistelin vastaan, ennenkuin tahdon antaa myöten,\nettä kaikki oli ohitse, oi Jumalani, miten minä taistelin!\" (hän\nkäveli taas yhä vain edestakaisin edessäni). \"Päivän toisensa perään\ntulin tänne, ja toivo haihtui yhä enemmän, ja pelkoni muuttui\nvihdoin järkähtämättömäksi varmuudeksi. -- Lapsi parka, sinä olet\nerehtynyt itsesi ja sydämesi suhteen! Enhän sinua siitä moiti, sinä\nolit niin nuori; vaan minä rakensin niin lujasti, niin lujasti sinun\nperustuksellesi. Se oli siis vain unta kaikki tyyni, haihtuvaa unta!\nKenties rakastin sinua liian paljon, -- en toki, hyvä sielussani\nviihtyi ja kasvoi juuri sillä onnellisella ajalla; Jumala oli tehnyt\nminut niin rikkaaksi, minulla oli kyllin kaikille, niin minusta näytti.\nNyt olen köyhä, -- oi, älä itke, Elisabettiseni, Jumala minut kyllä\nyllä pitää, kaikki kyllä hyväksi tulee; minä tahdon nyt koettaa unohtaa\nitseni ja elää vain muita varten. Ollos siis vapaa! Minä, joka tahdoin\nantaa elämäni sinua onnelliseksi tehdäkseni, minäkö tekisin sinut\nonnettomaksi?\"\n\nVäristys kävi hänen läpitsensä, väkinäisesti tukahdettu nyyhkytys;\nsenjälkeen hän taas puhui:\n\n\"Vielä yksi seikka: varjele sydämesi kevytmielisyydestä ja turhuudesta,\nElisabet; rukoile Jumalalta voimaa! Hän ei tahdo mitään muuta enemmän\nkuin auttaa meitä, jos me vain sen Hänelle mahdolliseksi teemme. --\nJumala sinua lapsi, siunatkoon ja varjelkoon!\"\n\nHän meni nopeasti pois, kertaakaan taaksensa katsahtamatta.\n\nMinä istuin kuin kiinni lumottuna, kättä tahi jalkaakaan liikahtamatta.\nMitä se oli? Oliko se mahdollista? Olinko hereillä? Tuolla hän meni\neikä milloinkaan enää takaisin tullut, ja se oli ohitse ainaiseksi.\n\nKentät olivat täynnä työskentelevää, iloista eloväkeä; ne tervehtivät\nhäntä tutusti ja kuitenki kunnioituksella; yksi ja toinen pidättikin\nhäntä ja puhui ilmasta ja siitä Jumalan siunauksesta, joka sinä vuonna\noli, kuinka rikkaat ja kauniit kaikki laihot olivat. Kun en häntä enää\nsaattanut nähdä, niin nousin ylös; ajatukset pyörivät raivoisasti\npäässäni, minä halusin nähdä jonkun ja keskustella muiden kanssa.\n\nNiin olin siis vapaa, todella vapaa! Se side, jota olin ikuisena\npitänyt, oli purkaantunut. Viime aikana olin kyllä usein tuon siteen\ntähden valittanut, vaan en toki milloinkaan ajatellut sen katkeemista\nmahdolliseksi. Oi, tuolla tuli isoisä! Hän tiesi kaikki, sen saatoin\nhänen kasvoistaan lukea.\n\n\"Armas Elisabettini\", -- hän näytti ystävälliseltä vaan hyvin totiselta\n-- \"tämä on minua suuresti surettanut. Ei siitä syystä, että sinua\nmistään soimaisin, yhtä vähän kuin hän sinua pienintäkään soimaa; mutta\nminä iloitsin niin sydämellisesti teidän yhdistymisestänne. -- No niin,\nsinähän olit vain lapsi, ja te olette toisistanne niin kovin erilaiset;\nsinä olet vaihtanut kunnioituksen rakkauteen; ylimalkaan se on ihan\nluonnollista, vaan tuo mies rukka rakasti pientä tyttöstäni niin\nsuuresti. Hiljaa, älä itke, sinä teit velvollisuutesi etkä suinkaan\nmilloinkaan olisi purkanut, jos hän ei itse olisi sitä tehnyt?\"\n\n\"En, isoisä, sitä en usko.\"\n\n\"No, kiitä siis Jumalaa, että hänellä oli voimaa siihen. Minä kirjoitan\nheti äidillesi ja selitän kaikki. Anna minulle sormus; kas niin,\nnyt se on ohi. Jumala tehköön rakkaan tyttöni onnelliseksi. Mutta\",\nisoisä epäili aivan neuvotonna ja hämillään, \"älä toki sentään\nmene valitsemaan moista ytimetöntä keikkaria kuin... kuin Regiinan\nluutnantti!\"\n\n\"Oi, isoisä, kuinka saatat mitään sellaista puhua?\" Selvää oli, että\nOve oli esittänyt käytökseni parhaimmassa valossa, suonut minulle\nanteeksi ja todistanut minut vapaaksi. Mutta sielussani oli jotakin,\njoka ei minua vapaaksi julistanut, jotakin, joka kiehui ja kuohui, ja\njoka täytyi saattaa selvyyteen ja lepoon. Olinko siis nyt onnellinen?\nOlihan tulevaisuus vapaana ja avonaisena edessäni!\n\nTiesikö Kristiina täti mitä oli tapahtunut? Minä sain ihmeellisen\nikävän hänen peräänsä ja hain häntä kaikista huoneista alhaalla. Hän\noli kuitenkin ylhäällä omassa huoneessaan; ovi oli raollaan. Minä\nhiivin aivan hiljaa sisään.\n\nSe oli yksinkertainen, pieni huone, jossa olivat vaalenneet tapetit\nja tummat huonekalut. Täti istui akkunan ääressä silmälasit silmillä\nja paikkasi hienoa tamastiliinasta. Pää oli kallellaan, ja käsi kävi\nyhä ylös ja alas säännöllisesti kuin kone. Valo lankesi harmaille\nhiuksille, syville otsan rypyille, katkerille piirteille suun\nympärillä; jotakin väsynyttä ja lohdutonta oli koko muodossa ja\nasennossa. Oi, täti raukkaa! välinpitämättömyyteni ikäänkuin suli pois.\nEnsi kerran oli nyt minulla sydäntä häntä kohtaan ja sääliä hänen\nhukkaan kuluneen elämänsä tähden.\n\n\"Kristiina täti!\"\n\nMinä laskeuduin polvilleni hänen viereensä ja purskahdin itkemään.\nLuulin, että itkin ainoastaan hänen tähtensä; vaan kyyneleet tekivät\nminuun hyvää ja huojensivat mieleni ihmeellistä jännitystä.\n\n\"Suuri Jumala! mitä isälle on tapahtunut?\"\n\nHän nousi ylös kiljahtain.\n\n\"Hän on terve, mutta...\"\n\nOi, ei, sitä en saattanut suustani saada.\n\nTäti tarkasteli minua muutaman silmänräpäyksen, vaieten, sitte hän\nsanoi hiljaa:\n\n\"Enkö minä sitä tietänyt, ett'ei hän saattaisi sinua rakastaa,\nkun... ja nyt sinä rakastat häntä, oi, oi, lapsi parkani sen näen\nkyyneleistäsi. Mutta me emme saa häntä ollenkaan soimata; sinä olet\nkovasti hänen kärsivällisyyttään koko tämän ajan koetellut, onneton\ntyttö!\"\n\nKuinka kummallisen karsaasti hän käsitti tuon seikan! Minä tunsin\nhalun sanomaan: \"Hän rakastaa minua vielä, se olen minä, joka en...\",\nvaan sanat pettivät minut. Täti itki kuitenkin hillittömästi, samassa\ntoisinaan soimaten häntä: kuinka hän saattoi odottaa, että heikko lapsi\nvastaisi hänen suunnattomia mielikuvituksiaan? toisinaan minua: kuinka\nvähän minä olin jalon, totisen miehen rakkautta ansainnut!\n\n\"Täti\", minä tartuin hänen käteensä, \"pidäthän sinä kaikissa\ntapauksissa rahtusen minusta, eikö niin?\"\n\n\"Minä!\" hän näytti aivan hämmästyneeltä, \"oi, rakas tyttöni, mitä sinä\nsiitä välität! Pitäisitkö todellakin?... Ah, Jumalani, ei; minä en ole\nsellainen, sen tiedän aivan hyvin. Oi, jos minä vain saattaisin sinua\nvähän lohduttaa! Meidän ihmisparkain, meidän täytyy käydä maan päällä,\nvaikka se hehkuva olisi, ja uskoa, -- oi, se tuntuu niin vaikealta --\nkaikki parhaaksemme olevan. Ja tässä näen niin selvästi Jumalan sormen;\nnyt sinä olet muuttuva koko elämäsi ajaksi, Elisabet!\"\n\nHän pani taas silmälasit silmilleen ja jatkoi vaivaloista työtänsä,\nväliin pudistain päätänsä ja pyyhkien kyyneleen, joka haittasi hänen\nnäkemistään.\n\n\"Liinanen tulee pesuun, minun täytyy kiirehtiä\", hän sanoi, \"työ on\naina aseeni surua vastaan ollut; jos en työtä olisi tehnyt, niin tuskin\nolisi järkeni jäljellä.\"\n\nMinä syleilin tätiä ja lähdin huoneesta. Minne menisin, kenen kanssa\npuhelisin, kenen luota löytäisin rauhan! Isoisän ja Kristiina tädin\nerilaiset käsitykset olivat yhtä takaperoiset; itse tuskin rohkenin\ntuota asiaa ajatella.\n\nPienessä vaasissa kirjoituspöydällä oli ruusun oksa ja siinä kolme\npuoleksi auennutta nuppua. Hän oli siis täällä sisällä ollut. Raamattu\noli vanhalla paikallaan; sitä ei oltu sittemmin aukaistu, kun\npallonlyönti meidät häiritsi. \"Rakastetulle, armaalle Elisabetilleni\",\noli sen ensi lehdelle kirjoitettu. Oi, miten onnellisen näköinen hän\noli, kun hän sen kaksi päivää kihlauksestamme minulle antoi! -- Kun\nselailin kirjaa, niin silmiini sattuivat seuraavat sanat:\n\n\"Ei kenkään voi palvella kahta herraa, sillä taikka hän tätä vihaa ja\ntoista rakastaa, taikka hän tähän suostuu ja toisen ylönkatsoo. Ette\nvoi palvella Jumalaa ja mammonata.\"\n\nKuinka hyvästi se soveltui minuun, kuinka se sattui suoraan sieluuni!\nOlinhan minä yrittänyt palvella kahta herraa, vaan sitä ei voinut! --\nVieläkö avaisin toisen paikan? Arvelin hetkisen, käänsin sitte joukon\nlehtiä ja luin:\n\n\"Sillä mitä se auttaisi ihmistä, jos hän koko maailman voittaisi ja\nkuitenkin saisi vahingon sielullensa? Eli mitä taitaa ihminen antaa\nsielunsa lunastukseksi?\"\n\nKuinka ihmeellistä! Olin tämän monta kertaa ennen kuullut; Ove ja minä\nolimme siitä puhuneet; hän oli esitellyt sen syvää merkitystä, ja nyt\nvasta sen käsitin, käsitin katumuksella ja vapistuksella.\n\nJumalani, minne menisin? Minun täytyi jonkun kanssa puhua, minä\npelkäsin itse tähteni. Ja kuitenkin, isoisän muistutukset minua vain\npiinasivat, tädin muistutukset saattoivat sieluni hämminkiin ja\nlevottomuuteen. -- Tuossa tulivat vaunut. Oi, nyt en saattanut heitä\nkohdata, en kärsiä Regiinan pilaa ja iloisuutta. Kuinka he nauroivat\nja jaarittelivat! Verandalta näin vaunujen vierivän pois vanhan rouvan\nkanssa, joka taukoomatta nyökkäili ja harsollaan viipotti.\n\n\"Onko koulumestari täällä vielä?\" Se oli luutnantin ääni. \"Toivon,\nett'ei hän ole. Hiljaa, tuolla on majuri.\"\n\nPieni vaitiolo seurasi; sitte kuului pari riemullista huudahdusta,\njoita isoisän ankara oikaisu seurasi.\n\n\"Armahin Elisabet!\" Regiina tuli ulos luokseni levitetyin käsivarsin;\n\"tuo kävi yli rohkeimpain toiveiteni! Mutta sinä silmäilet minua niin\neriskummaisesti, rakkaimpani?\"\n\n\"Minä tarvitsen lepoa; sinun täytyy minut jättää tänne yksikseni. Sano\ntoisille myös, ett'en minä saata kenenkään kanssa puhua.\"\n\n\"Kuten tahdot, vaan pieni hauskuutus sinulle juuri hyvää tekisi, niin\nminä puolestani luulen. -- Oi, minä olen niin iloinen, että pieni\nlintusemme saattaa taas lentää, minne tahtoo.\"\n\nHän nyökkäsi ja kiirehti sisälle.\n\n\"Elisabet, tyttöni, nyt juomme teetä!\" Isoisä itse tuli ulos ja otti\nkäsivarteni.\n\n\"Oi, isoisä, minä en tänä iltana todellakaan jaksa. Saanko hiipiä\nsinun huoneesi läpitse etehiseen, minä haluan mieluimmin kenenkään\nhavaitsematta huoneeseni päästä.\"\n\n\"Mielelläni. Oikeastaan ilahduttaa minua, ett'ei tyttö kultani ota\nasiaa niin kevytmielisesti kuin muut. Kas, nyt olen avannut oven, hiivi\nnyt kauniisti läpitse.\"\n\nMinä riensin portaita pitkin pieneen kamariini; sitte väänsin oven\nlukkoon. Nyt olin siis täksi illaksi vapaa seurasta, vaan omaa seuraani\nen saattanut välttää, ja se oli melkein pahempi kuin mikään muu.\n\nAkkunat puutarhaan päin olivat auki, hämärsi jo, ainoastaan lännessä\nnäkyi vielä punaisenkellervä säije. Alhaalta puutarhapavijongilta\nkuului hauskoja ääniä ja naurua. Kuinka kauan sitte oli ajatus tästä\nOve'ssa herännyt? -- kysyin itseltäni, hän sanoi kauan sitä vastaan\nkilvoitelleensa ja taistelleensa, enkä ollut sitä aavistanut!\n\nMiksikä Regiina nauroi noin? Minua vaivasi sen kuuleminen, ja\nennen, kun istuin Ove'n kanssa kahden verandalla, ja hän sanoi:\n\"uneksikaamme hiukan, Elisabet, ja jutelkaamme tulevaisuudentuumistamme\nja kodistamme\", -- niin silloin tuolla samallaisella naurulla oli\nikäänkuin vastustamaton voima, joka veti huomioni Ove'sta häneen.\n\nEi kenkään voi palvella kahta herraa! Oi, Ove'kin palveli vain yhtä,\nkoko sielunsa voimalla hän palveli tuota Ainoata. Ja Ove'n kuva seisoi\nselkeänä, todellisena ja elävänä edessäni, muiden moitteen ja kiitoksen\nyli kohonneena; oli ikäänkuin en olisi häntä ennen oikein tuntenut,\nikäänkuin nyt vasta hänet täydelleen tuntisin. Hänellä oli omituinen\ntapa itseänsä halventaa; milloinkaan hän ei mielestään kyllin tehnyt,\nja kun kuuli hänen puhuvan niin yksinkertaisesti ja tyvenesti, niin\nunohti helposti, kuinka äärettömän paljon hän todellakin toimitti. Jos\njokin ei onnistunut, niin se oli aina hänen vikansa; jos onnistui, niin\nse oli ilo, Jumalan armo, ei hänen ansionsa.\n\nJa tämä mies oli rakastanut minua ja valinnut minut elämään samaa\nelämää ja toimimaan samaa päämäärää varten, vaan hänen sijaansa minä\nolin valinnut Regiinan ystävineen; olinhan niiden kaltainen, niiden\nkanssa minulla oli yhteiset pyrinnöt ja toiveet; Ove'n ja minun välillä\nsitävastaan oli syvä juopa. -- Oliko mailma nyt suuri ja rikas? Oli,\npeljättävän suuri, vaan niin autio, niin autio!\n\nTuli tuikki pienestä pajasta, poppelit kohousivat uhaten ilmaan.\nSilmäiliköhän _hänkin_ nyt sinne? Millä mielellä hän oli? Oi, Jumala\nsiunatkoon ja vahvistakoon häntä!... Niin, mitä hän, Ove, oikeastaan\noli menettänyt? Ei mitään -- mielikuvituksen, unelman.\n\nAjatuksissani näin hänen ystävällisen lukukamarinsa -- kuinka selvästi\nmuistin sen siitä päivästä, jolloin suojaa sateelta pappilassa etsimme!\n-- suurine, kirjoista täyteläisine hyllyineen, hupainen nojatuoli\nkirjoituspöydän ääressä, kauniit piplialliset taulut seinillä. Huomenna\noli sunnuntai; hänellä oli toimensa tehtävänä; hän ei aivan onneton\nsaattanut olla. Sanoihan hän: \"Nyt tahdon elää muita varten;\" oi, jos\nkaikki saattaisivat samoin sanoa! Vaan meillä heikoilla, syntisillä\nihmiskurjilla ei sellaista voimaa ole.\n\n\"Hyvästi! hyvästi!\" kuului alhaalta, sitte hevosten juoksua ja\nsenjälkeen keveitä askeleita portailla; Regiina koputti ovelle. En\nantanut ainoatakaan ääntä kuulua; sydämeni oli ikäänkuin kokonaan\nhänestä kääntyneenä. Parin turhan kokeen perästä aukaista ovea, hän\nhuusi: \"Hyvää yötä, jos hereillä olet, niskoitteleva tyttö!\" ja meni\nomaan huoneesensa. Minä kuulin hänen hyräilevän hauskaa nuottia, kun\nhän aukoi ja sulki piironginlaatikoitaan.\n\nKuinka hän saattoi niin iloinen olla; hän jossa oli tuon onnettomuuden\nsyy, sillä hänessä oikeastaan syy oli! Oi, ei, ei, mitään verukkeita,\nole kumminkin suora! hän oli vain antanut huonolle luonnolleni\ntilaisuutta esiintymään. Mutta eikö Ove'n olisi tullut tuota luontoa\nvastustaa ja minua varoittaa? -- tekihän hän alussa niin ja nyt lopussa\nmyös; väliajalla tietysti pyörivät kaikki hänen ajatuksensa tuon\nkysymyksen ympärillä: \"pitääkö hän sinusta?\" -- sitä paitsi hän luuli\nminun olevan paljoa paremman kuin olin. Koko talossa ja ympäristössä\nvallitsi nyt täydellinen hiljaisuus; korkeiden puiden piirteet näkyivät\nepäselvästi; vaalea usva oli levinneenä yli alangon; mutta ylhäällä\ntaivaalla tuikki tähti tähden vieressä.\n\nMinä jäin akkunan ääreen seisomaan ja tuijotin ulos yöhön, koko\nkuluneen elämäni liidellessä ajatusteni ohitse. Kaikissa suhteissa olin\nrikkonut, kaikkialla oli jotakin katumisen syytä; äiti, sisarukset,\nKristiina täti ja nyt Ove kokousivat syyttäen minua vastaan, ja\nkuului käsky: \"Sinun pitää rakastaman Herraa sinun Jumalatas\nkaikesta sydämestäs, kaikesta sielustas ja kaikesta mielestäs ja\nsinun lähimmäistäs niinkuin itseäs.\" Oi, nyt käsitin sen, minä näin\nselkeästi: kaikki, mitä olin muita vastaan rikkonut, tuli suuresta\nvelastani Jumalalle ja lisäsi yhä sitä. Jaksoinko tuota velkaa\nkantaa? -- ei ainoatakaan lohdullista muistoa, itserakkautta ja\nitsejumaloimista alusta loppuun!\n\n\"Sinä olet koko elämäsi ajaksi muuttuva\", ennusti Kristiina täti. Oi,\nniin! tämän jälkeen en saattanut olla samallainen kuin ennen; vaan\nmillainen sitte olisin?\n\n\"Rukoile Jumalalta voimaa\", -- eikö se ollut Ove'n neuvo? Oli, ja minä\ntahdoin sitä seurata; kehenkä muuten luottaisin? Ei ainoakaan ihminen\nkoko avarassa maailmassa saattanut minua auttaa.\n\nJa kaikki, mitä olin kuullut ja lukenut Jumalan pyhästä sanasta, aukeni\nja tuli eläväksi sielulleni; se oli rankaistusta ja se oli lohdutusta,\nja molemmat kätkin syvälle sydämeeni.\n\nVähitellen asettui myrsky, ja mieleni tuli aivan tyveneksi; minä olin\nniin nöyryytetty, niin kiitollinen, niin lohdutettu, keskellä syvintä\nsuruani.\n\nAamu jo koitti, viileä tuulen henki kävi, ja kelmeä alakuu oli\ntaivaalla, kun vuoteelle menin; mutta sydämessäni oli rauha. Se, mikä\nminussa oli viime viikkoina taistellut ja elämöinyt, oli vihdoinkin\ntaisteltu ja selvillä. \"Kahta herraa ei saata palvella;\" minä olin\nvalinnut.\n\n\nVII.\n\nParin tunnin levollisen unen perästä herättyäni, oli kaikki heti\nselvillä ajatuksissani. Kuinka tottumattomalta ja eriskummaiselta tämä\nmieliala tuntui! Olin aivan vieras itselleni. Yöllä, ensimmäisessä\npolttavassa katumuksessani, tuntui minusta elämä liian lyhyeltä,\nvoidakseni sovittaa kaikki, mitä olin laiminlyönyt ja rikkonut; nyt\nsitä vastaan tuntui jäljellä olevain monien hetkien ja päivien paino\nniin raskaalta, ja se saastoi minut alakuloiseksi. Minä kohotin\nkuitenkin sieluni, hartaasti rukoillen voimaa ja kärsimystä, ja tunsin.\nett'ei Jumala olisi minua enää milloinkaan hylkäävä.\n\nAivan hiljaa hiivin pitkin portaita ulos. Täti seisoi kyökissä suuret\nhansikat käsissä ja valmisti pähkinöitä syltyksi. Hän oli kokonaan\nkiintyneenä toimeensa, ja minun onnistui havaitsematta päästä avonaisen\noven ohitse; tunsin vielä voimakkaan tarpeen olla yksinäni.\n\nNäytti tulevan kaunis päivä. Tuuli hajoitti valkoiset pilvet, pyöritti\nne taas kokoon ja lakaisi pois yhdelle taivaan äärelle, joten muu\ntaivas muuttui aivan siniseksi. Ehdottomasti kuljin totuttua tietä\nKlintiä kohden.\n\nKuinka ihanaa! Minä muistelin sitä päivää, jolloin sen seudun näin, ja\nsitte...\n\nPieni Mette Maria seisoi kappaleen matkan päässä Klintillä olevasta\nmökistä, pää taaksepäin kumartuneena ja katse ylöspäin kääntyneenä.\nMitä tarkasti hän? Kun lähestyin, niin hän kääntyi nopeasti.\n\n\"Tekö, neiti!\" Hän riensi ilosta loistavana vastaani. \"Minä kuulin\nleivon! niin, se on todella totta, ja se oli kuitenkin niin korkealla,\nett'en saattanut sitä nähdä, ja teidän tulonnekin kuulin, ja -- mitä se\noli? -- oi, suuri Jumala, ainoastaan lehti, pieni, kellastunut lehti!\"\n\nHän otti sen ylös ja suuteli sitä ihastuksissaan.\n\n\"Eilen sen ensinnä oikein havaitsin\", hän jatkoi, \"kun poimin tähkiä.\nHeinäsirkat lauloivat, ja kaikkialla suhisivat ja surisivat pienet\nelävät, ja sammakot suossa, uskokaa minua, pitivät tavatonta meteliä\nillalla, ja vanha isoäiti hengitti niin raskaasti! Tuskin saatoin siltä\nnukkua.\"\n\nMette Maria teki pienen hypähdyksen ja pyörähti ympärinsä.\n\n\"Vanhaa isoäiti raukkaa, hän saikin pahimman kanssani kärsiä, ja te\nmyös, neiti. Voi, luulen, että te itkette!\"\n\nLapsen siniset silmät katsoivat sääliväisinä minua.\n\n\"Olen niin sydämestäni sinun puolestasi iloinen. Jumala on niin hyvä ja\narmollinen!\"\n\n\"Sanokaappa se, neiti; nyt minäkin saatan mennä kirkkoon ja kuulla\npapin saarnaa ja laulaa muassa\" (taas pieni hypähdys). \"Luuletteko\nmajurin välittävän siitä? -- että minä voin kuulla?\"\n\n\"Oi, kyllä! se tietysti ilahduttaa häntä suuresti.\"\n\n\"Jos niin on, niin saatattehan sen sanoa.\"\n\nMette Maria punastui kainosti, isoisä oli koko hänen pienen kiitollisen\nsydämensä voittanut.\n\n\"Entä Kristiina tädille?\" kysyin.\n\n\"Niin, kyllä, jos tahdotte neiti.\"\n\nTäti parka! siinä oli taas yksi, jolle hän oli hyvää tehnyt ja\nkuitenkin luotansa syössyt.\n\n\"Kuulkaa, isoäiti huutaa! -- Minä tulen, minä tulen! -- Vettä hän\nodottaa; minä unohdin kokonaan sitä tuoda\", kuullakseni ainoastaan\nleivoa.\n\nYks kaks kiiti Mette Maria polkua alas, tyhjä ämpäri kädessä, ja taas\nylös, ämpäri täynnä; pienonen pää kääntyi milloin oikealle, milloin\nvasemmalle; uusia ihmeitä oli kaikkialla.\n\nMinä suutelin häntä otsalle, kutsuin häntä tulemaan seuraavana aamuna\nja lähdin. Kuinka paljon tämä yksinkertainen lapsi oli minun edelläni!\nNyt saatoin sen nähdä, nyt, kun me toki -- Jumalan kiitos! -- samaa\ntietä kuljimme.\n\nVaan eikö se ollut Ove, joka ulos myllystä tuli? Oli, Jumalani, ja\nminun täytyi hänen ohitsensa mennä, vai kääntyisinkö takaisin? En, sen\nsaattaisi väärin käsittää.\n\nSydämeni oli raskas kuni lyyjy, jalka melkein kielsi käymästä. Hän jäi\ntyvenesti seisomaan ja tervehti kuin muuta vierasta, ainoastaan vähän\nsyvemmin ja totisemmin. Ja ennen, kuinka hänen kasvonsa säteilivät, kun\nminä tulin, kuinka valoisaksi ja selkeäksi niiden muoto muuttui! Oi,\ntämä oli melkein liian katkeraa! Entä jos tohtisin? -- en, en toki, se\noli minulle mahdotonta!\n\nVähän jälkeen Kristiina tädin kirkkoon menon, lähdin yksinäni isoäidin\nhaudalle. Se oli aivan auringon valaiseman kirkkomuurin vieressä,\npieni, ystävällinen tilkku, vehreiden kasvien ympäröimänä ja rehevän\nriippasaarnin siimeksessä. Istuin aivan kätkössä ja hiljaa siinä,\nseurakunnan laulaessa; oi, miten lohdulliselta se minulle kuului:\n\n    Jos suru on\n    Kuin suunnaton,\n    Kyll' avun voit Sä tuottaa.\n    Mi hätänä,\n    Kun lähellä\n    Vain olet Sä!\n    Sinuhun tahdon luottaa.\n\nOlin muiden joukossa huomaavinani Mette Marian selkeän, lapsellisen\näänen.\n\n\"Elisabet kulta\", sanoi isoisä seuraavana päivänä, \"minä en sinua\noikein käsitä; sinä varmaankin vaivaat itseäsi tarpeettomilla\nmietteillä ja tuumailuilla. Katsantoasi en enää ollenkaan tunne. Meidän\ntäytyy lasta huvittaaksemme jotakin keksiä; mitä sinä sanot, Regiina?\"\n\n\"Huviretki hevosella olisi varmaan vaikuttava keino, isoisä. Minä olen\nhäneen nyt kokonaista kaksi tuntia kaiken kaunopuheliaisuuteni turhaan\ntuhlannut.\"\n\nNiin, hän oli koko tämän aamun minua kauheasti vaivannut; ja nyt tämä\nhuviretki hevosella!\n\n\"Minulla ei ole ollenkaan halua!\"\n\n\"Lirinlorua, se on parannuskeino ja sillä hyvä.\"\n\nIsoisä kohotti päätäni ja suuteli minua sydämellisesti vaan murisi\nsamassa:\n\n\"Kuka hitto käsittää noita tytöntylleröitä.\"\n\n\"Sinä näyttäisit todellakin sievältä ratsastuspuvussa\", huomautti\nRegiina, portailla odottaissamme, \"jos muotosi ei niin alakuloinen\nolisi. Kallistunut pää hevosen seljässä on oikea irvikuva. Nyt\nratsastamme oikopäätä Digevoldiin kiittämään viimeisistä ja sanomaan\nhyvästi.\"\n\nHe kaikki kolme olivat kovin iloisina, melkein pois suunniltaan. Minä\ntunsin omituisen yksinäisyyden tunteen heidän joukossaan; ajatukseni\nolivat kaukana, kaukana poissa heidän pilastaan ja vehkeistään.\n\nRouva Gyldenpiil oli sulaa hymyilyä ja ystävällisyyttä. Minusta oli\nkuitenkin melkein vastenmielistä nähdä tuon jo pian 80-vuotisen vaimon\ntäytettynä kaikilla mahdollisilla, pienillä maailmallisilla haluilla\nja kuulla hänen tekevän sellaisia suunnitelmia, kuin jos elämä olisi\nijäinen.\n\n\"Miksikä ratsastat perässä, Betti? se ei ole seurallista; onhan tie\nkylliksi leveä. -- Nyt pitäisi pistää lauluksi. Sinä, Bernhard saat\nalottaa.\"\n\nBernhard lauloi hauskan laulun, meidän ajaessa eteenpäin tiellä.\nRehellinen talonpoikaisväki pysähtyi ja katseli meitä suu auki.\nLuutnantti seisahti äkisti hevosensa.\n\n\"Pardieu, tuossa tulee hänen korkea-arvoisuutensa.\" \"Entä sitte?\"\nRegiina löi kärsimättömästi ilmaa keveällä piiskallaan, \"eihän se ole\nmikään syy pysähtymään.\" Koko ajan olin hartaasti toivonut, ett'emme\nkohtaisi Ovea, ja nyt hän kuitenkin tuli; tuolla hän jo seisoi\npunaisella portilla. Hektor seurasi herraansa levollisena, kunnes\nhavaitsi meidät; vaan silloin se juoksi edelle ja ilon valtaamana\nhypähti ylös minua kohden. Juuri kun aioin sitä taputtaa, kohotti nuori\nGyldenpiil piiskansa ja antoi sen varrella koiran kauniisen päähän\nankaran iskun. Hektor parka vetäytyi ulisten takaisin.\n\n\"Oi, kuinka tohditte, kuinka teillä on sydäntä...\" Ehdottomasti\nratsastin pari askelta Ove'a vastaan sanoin -- se kuului hätähuudolta\n--:\n\n\"Sitä en minä tehnyt, se ei minun tahdostani tapahtunut.\"\n\n\"Sen tiesin, olin vakuutettu siitä.\" Hän katsoi silmänräpäyksen\nystävällisesti vaan kummastuneena minua, tervehti sitte nopeasti ja\nmeni. Oi, kuinka mielelläni olisin sanonut sanasen jäähyväisiksi tahi\nvain Hektoria hyväillyt ja lohduttanut hiukkasen!\n\n\"Luulen todella, että olet noiduttu!\" Regiina silmäili minua\nharmistuneena. \"Tarvitseeko sinun hänelle töistäsi tiliä tehdä? Taivaan\nnimessä, vapauta itsesi kerrankin.\"\n\n\"Te olette vihainen, neiti, minä luen sen katsannostanne ja tahdon\ntehdä parannuksen.\" (Tuokin taas muudan veljen lausetapa). \"Minä\npidän itse eläimistä\", hän jatkoi luonnollisemmin, \"ja löin koiraa\nvain siitä syystä, että se näytti minusta liian kärkkäältä; pelkäsin\nhevosenkin levottomaksi tulevan. Kaikki saatan kestää, paitsi teidän\nmielipahaanne.\"\n\nKotiin tultuamme hiivin heti ylös huoneeseni ja itkin mielihaikeaani.\nTodellisesti onneton en toki ollut; minä laskin turvallisesti kohtaloni\nJumalan armolliseen käteen. Kaikki, mitä olin rikkonut, oli Hän\npyyhkinyt pois, ja minä olin nyt Hänen nimessään alkava uutta elämää.\nSielussani oli jo pieni kipinä rakkautta lähimmäiseen, hiukkasen voimaa\nmuita palvelemaan, lohduttamaan ja ilahduttamaan.\n\nMinä ha'in Kristiina tädin kyökistä ja pyysin hänen antamaan minulle\ntehtävää. Hän oli aivan ystävällinen ihmeellisen aralla tavallaan,\noikaisi minua kärsiväisesti ja antoi minulle kyllin tehtävää. Kuinka\nmielellään hän olisi tahtonut minulle jotakin lohdullista sanoa! Olen\nvarma, että häntä vaivasi se, kun hän ei sopivia sanoja keksinyt.\nUsein hän toki nyökkäsi ystävällisesti minulle ja yritti, vaikka\nonnistumattomasti, hymyillä.\n\nOli niin vilpoista ja levollista suuressa, somassa kyökissä, jonka\nakkunan edustalla oli varjoisia puita. Piiat askaroivat ahkerasti ja\nhiljaa; toisella oli oikein sievä ja hyvännäköinen kasvonmuoto: tuota\nen ollut milloinkaan ennen huomannut.\n\n\"Annaseni, ohjaa minua hiukkasen; alituiset kysymykseni väsyttävät\ntätiä.\"\n\nHän tuli nopeasti rientäen -- ensin pyyhittyään pyöreät käsivartensa ja\npyylevät kätensä -- toimekkaana ja loisena paremmasta käsityksestään.\nMeistä tuli heti armaat ystävät.\n\nIltapuolella otin mahdollisimman iloisen muodon ja tarjousin pelaamaan\nsakkia isoisän kanssa.\n\nTuo kunnon ukko näytti tulevan oikein tyytyväiseksi; hän oli tietysti\nkatkerasti pelikumppania kaivannut. Kuinka hyvästi muistin sen päivän,\njona Ove minulle sakkipelin salaisuudet ilmaisi!\n\n\"Sinun tulee oppia sitä isoisän tähden\", hän sanoi; \"sinun tulee\noikeastaan olla minun sijaiseni ja astua minun sijaani, kun minä olon\nmatkalla tahi muulla tavalla estettynä.\"\n\nAh, se oli silloin!\n\nKauan ei viipynyt, ennenkuin isoisä minut voitti.\n\n\"Sakki ja matti, lapsi. Niin harjoitus mestariksi tekee. Vieläkö\npelaamme? Regiina varmaankin sinua odottaa.\"\n\n\"Ainoastaan kerran, isoisä; minä tahdon vuorostani voittaa. -- Kas\ntuolla käy Kristiina täti kukkainsa keskellä. Kuinka suuttumaton hän\nkuitenkin on! Luulisi hänen olevan väsyksissä.\"\n\n\"Miksikä niin?\"\n\n\"Hänellä on ollut tavaton kiire sylttäysten kanssa, seitsentä,\nkahdeksaa eri lajia. Hyvin ikävää lienee sille, joka ei itse herkuista\nvälitä, että niistä niin paljon vaivaa näkee.\"\n\n\"Hän ei sanottavasti pidä lukua hyvistä paloista, vaan sitä enemmän hän\npitää lukua siitä maineestaan, että hän on erinomainen ruoanlaittaja.\nTurhamaisuus siinä vaikuttimena on, sepä se on koko seikka. -- Sakki ja\nmatti taas, lapsi!\"\n\nIsoisä hymyili riemuiten, silitti hiuksia otsaltani ja suuteli minua.\nKristiina täti oli unohdettu.\n\nPari päivää myöhemmin Regiina ja minä ajoimme erääsen herraskartanoon\nnaapuristossa. Hän tahtoi käydä jäähyväisillä, ja minun piti olla\nmuassa, jos tahdoin taikka en. Talo oli tullessamme vieraita täynnä.\nVanhin tytär istui pianon ääressä puutarhapaviljongissa, ja nuoriso\nneuvotteli, olisiko tanssittava nyt tahi myöhemmin.\n\nIsäntä otti meidät mitä suurimmalla herttaisuudella vastaan. \"Tulimmeko\nsopimattomaan aikaan? Emme millään tavalla, päinvastoin; nyt oli hänen\nsyntymäpäivänsä, paremmin ei olisi voinut sopia.\"\n\nTalon rouva osoitti suurempaa karttelevaisuutta; havaitsi selvästi,\nhänen kohteliaisuudestaan huolimatta, ett'ei tulomme juuri mikään\nmieluinen odottamaton ihastuttaminen ollut.\n\n\"Jos toki olisin valkoisen pukuni ottanut\", kuiskasi Regiina. \"Vaan\nkaikissa tapauksissa olen iloinen, että tulimme tänne; tarvitsenhan\nminä hieman itseäni ilahduttaa sinun nyreytesi jälkeen.\"\n\nMuutaman tuokion perästä pyöri koko seura iloisesti tanssissa. Minä\nhylkäsin pari tanssiinpyyntöä ja kiirehdin erinäiseen sivuhuoneesen. En\nolisi saattanut tanssia, vaikka elämäni olisi siitä riippunut.\n\nTuo pieni huone ei kuitenkaan ollut tyhjä, miten toivonut olin.\nKaunis, vanha rouvasihminen, hopeanharmaassa puvussa ja valkein\nmyssynnauhoin, istui nurkkasohvassa ja kutoi; hänen vieressänsä makasi\nsievä, punaposkinen tyttö levollisesti nukkuneena.\n\n\"Oi, pyydän anteeksi, en tiennyt...\"\n\n\"Pysähtykää.\" Jotakin lempeätä ja miellyttävää oli hänen katsannossaan\nja äänessään. \"Ettekö tanssi?\"\n\n\"Olen vähän pahanvointinen.\"\n\n\"Herra Jumala, te olette tosiaankin kelmeä. Istukaa kaikin mokomin ja\njuokaa lasillinen vettä; tämä on vastikään lähteestä tullutta.\"\n\n\"Tuhannen kiitoksia; oi, noin kaunis tyttönen!\"\n\n\"Niin, eikö totta?\" Hän kumartui alas ja suuteli pyylevätä kättä,\njoka oli lujasti sulkeutuneena ympäri peukalon. \"Se on eräs uskottu\ntavara. Tyttäreni on ollut aivan kipeänä ja on nyt matkustanut erääsen\nkylpylaitokseen Norjassa. Niin kauan kuin hän on poissa, pitää isoäiti\npienestä silmäterästä huolta.\"\n\nHänen puhuessaan tuli emäntä sisälle.\n\n\"Vaunuja ei näy vielä\", hän sanoi ja katsoi samassa kysyvästi,\nmelkeimpä tyytymättömästi minua.\n\n\"Sitte on pojalleni tullut esteitä, vaan hän tulee kyllä. -- Aivan\nikävätä on tälle nuorelle neidille, hän ei ole oikein terve. Minä en\ntiedä hänen nimestään, kenties tahdotte esitellä...\"\n\n\"Neiti Hjort\", -- hän näytti olevan aivan hämillään -- \"rouva Birk. Vai\nniin, ettekö jaksa hyvin? Se oli kovin ikävää.\"\n\nTunsin veren virtaavan sydämeeni. Se oli hänen äitinsä, ja nyt tuli hän\nitse!\n\n\"Oi, jos tohtisin pyytää vaunuja, minä jaksan todellakin sangen\nhuonosti; voivathan ne palata serkkuani myöhemmin illalla noutamaan.\"\n\n\"Minä ilmoitan siitä, jääkää tänne, ne tulevat heti.\"\n\nHän näytti oikein huojentuneelta.\n\n\"Ettehän toki poikani tähden tahi minun tähteni lähtene?\" Rouva Birk\ntuli luokseni ja tarttui molempiin käsiini. \"Minä en ole kuullut teistä\nmuutakuin hyvää, rakas, nuori tyttöni! oi, se on ihmeellistä, teidän\nmuotonne viehätti minua heti kun sen näin.\"\n\nMiten hyvältä, uskolliselta ja äidilliseltä hän näytti, ja miten\nhän oli Ove'n muotoinen! Oi, jos rohkenisin kallistaa pääni hänen\nrinnalleen ja sanoa hänelle kaikki, niin --\n\n\"Naapurien tulee seurustella kaikessa ystävyydessä\", hän jatkoi; \"ensi\nkerralla se ehkä tuntuu vähän omituiselta, vaan siihen perehtyy pian.\nTe saatte olla aivan levollisena; Ove ei mitään puoliksi tee; hän on\nsaanut selväksi itselleen, että se on ohitse, kokonaan ohitse. Miksikä\nsiis olisi välttämätöntä toisiaan välttää?\"\n\nJumalan kiitos, ett'en tullut puhuneeksi. Kokonaan ohitse! Korvissani\nhumisi; minä niiasin ja sanoin hyvästi melkein koneentapaisesti.\n\n\"Minä vedin kuomun ylös, sillä tullessa pirskui likaa, vaan kenties...\"\n\n\"Kiitoksia, Pekka, se oli oikein hyvästi.\"\n\nMiten suuri helpoitus oli istua yksin peitetyissä vaunuissa! Vähän\nmatkaa kartanosta, puistokujan lopussa, kohtasivat meitä Ove'n vaunut.\nHän istui suuren sateenvarjon suojassa ja silmäili synkästi eteensä,\nluulen, ett'ei hän minua havainnut:\n\nOhitse, kokonaan ohitse! Sade löi ruutuja vastaan; tuuli piiskasi puut\nja pensaat aivan käyriksi; sänkipellot näyttivät niin autioilta ja\nkolkoilta; raskaat, mustat pilvet ajelehtivat taivaalla. Oi, kuinka\nkaikki oli parissa päivässä muuttunut! -- Ohitse, kokonaan ohitse!\nOlinhan sen tiennyt koko ajan, vaan nyt sen vasta toki oikein tajusin.\n\nMitä täällä enää tekisin? Oli ikäänkuin olisin jotakin odottanut,\nikäänkuin ei kaikki olisi ollut loppunut. Mutta nyt se oli loppunut,\nnyt minun täytyi lähteä.\n\nJo kodin muisto tuli äkisti eläväksi sielussani. Näin heidät edessäni\nkaikki, yhden toisensa jälkeen, ja ikävyys heitä kohtaan heräsi ja\nvahvistui vahvistumistaan. Siellä oli minun paikkani, minulla oli\njotakin tehtävää, jotakin, jonka tähden sopei elää, kiitetty olkoon\nJumala!\n\nVähitellen tulin levollisemmaksi. Oli toki ilahduttavaa, että hänen\nsisarensa parani! Kuinka hän, Ove, mahtoi rakastaa tuota lempeää,\nvanhaa äitiä, joka näytti niin järkevältä ja arvokkaalta, ja sitä\npientä tyttöä! Jos hän toki heidät pitää saisi!\n\n\"Joko, ja yksin!\" huudahti isoisä ihmeissään vastaani.\n\n\"Ove tuli, isoisä, ja silloin... Oi, luulen parhaaksi heti lähteä\nkotiin.\"\n\n\"Miten mielit, ystäväni. Saatan kyllä käsittää, että olosi täällä\ntuntuu nyt vähän epäsuotuisalta. Ihmiset, jotka tuntevat hänet ja\npitivät hänestä, antavat luonnollisesti koko syyn sinulle ja unohtavat,\nmillainen kokematon lapsi... No, minä tulen kaipaamaan sinua joka\nnurkassa, sydänkäpyseni, sen tiedät kyllä, ja kun juttu tulee vanhaksi\nja unohtuu, miten sen pian käy, niin odotan sinua tänne taas.\"\n\n\"Minä arvelin, että Laura kenties saisi ripillepääsönsä jälkeen tulla,\njos sinä annat luvan.\"\n\n\"Annat luvan? Jumala siunatkoon lasta, jos hän tahtoo.\"\n\nKristiina täti suri todellisesti lähtöni tähden; hän ei kuitenkaan\nmitään vastaväitettä tehnyt. \"Kenties se on parasta\", sanoi hänkin.\nMutta pieni Mette Maria antoi empimättä surullensa vallan.\n\n\"Oi, neiti! juuri nyt, kun minä olisin teille niin paljon iloa\nsaattanut!\" nyyhkytti hän.\n\n\nVIII.\n\nNiin omituiselta tuntui seistä taas ulkopuolella tuota kunniallista,\nruskeata ovea kirkkaine levyineen, jossa äidin nimi niin koreasti\npiirrettynä oli. He eivät odottaneet minua, minä en ollut kirjoittanut.\nTulisivatko he iloisiksi? Oi, kuinka he ihastua saattaisivat; sellainen\nkuin olin ollut? Minä viivyin vähän ennenkuin soitin.\n\nKeveitä askeleita kuului sisältä, ja Laura aukaisi. Hän katsoi\nsilmänräpäyksen kummastuneena minua, sitte hän ilohuudahduksella\nkapsahti kaulalleni.\n\n\"Elisabet! sinäkö se todella olet? Äiti, se on Elisabet!\"\n\n\"Jumalan kiitos! lue se minulle\", huusi äiti kyökistä.\n\nHän luuli kirjeen minulta saapuneen.\n\nKuinka ansaitsematonta rakkautta he molemmat minua kohtaan osoittivat!\nMinä tunsin halun heti ripittää itseäni ja pyytää anteeksi; vaan ei,\nparempi oli osoittaa katumus töissä kuin sanoissa.\n\n\"Mitä erinomaista täällä nyt on tapahtunut?\" Kristianin pää näkyi\novessa; \"kah, Elisabet! -- miks'et kirjoittanut ole?\"\n\nSe oli tuo entinen hieman mestaroiva ääni; minä tulin aivan iloiseksi,\nkun sen kuulin ja näin hänet yönuttuineen, piippuineen ja tuttuine\nkäytöstapoineen.\n\n\"Minä tahdoin teitä odottamatta ihastuttaa.\"\n\n\"Ja sen sinä teitkin.\"\n\nÄiti syleili minua uudelleen; sitte hän huomautti Kristiania, että\npiippu, tuo vanha riidankapula, piti siksi päiväksi syrjälle panna.\n\n\"Niin, se on totta\", -- hän näytti vähän närkkäältä ja suutahtaneelta\n-- \"tästä kai on haittaa?\"\n\n\"Ei suinkaan; minä olen tottunut tupakin savuun isoisän luona ja\npidänkin siitä.\"\n\n\"Kas vain! sepä on tosiaankin hyvä askel eteenpäin.\" Hän sauhutti\nnautinnolla, samassa minua jonkunlaisella uteliaisuudella tarkastaen.\n\nPieni sali näytti oikein hauskalta, kauniine, puhtaine\nakkunaverhoineen, välkkyvänkirkkaine huonekaluineen ja lumivalkeine\nlattioineen. Ruusupensas ja verenpisara olivat nuppuja täynnä; pieni\nmyrtinoksa oli saanut haaroja joka suunnalle. Äiti käveli toimekkaasti\nulos ja sisälle; joka kerta tullessaan hän nyökkäsi ystävällisesti\nminulle.\n\n\"Oletko huoneessasi ollut?\"\n\nLaura katsoi levottomasti minua.\n\n\"Älä vihastu, Elisabet\", hän sanoi, \"että vaatekaappi on siellä, katso,\ntuossa nurkassa. Makuukamari on ahtaanlainen äidille ja minulle, miten\ntiedät, ja siitä syystä arvelimme, että se saisi sinun poissa ollessasi\ntäällä olla; me luulimme, että kirjoittaisit ennen tuloasi; vaan nyt se\non luonnollisesti heti muutettava.\"\n\n\"Miksikä niin? onhan sillä tuossa oivallinen paikka.\"\n\nLauran suuret silmät tulivat kummastuksesta vielä suuremmiksi; olinhan\nennen järkähtämättömästi kieltänyt kaappia huoneessani pitämästä.\n\n\"Sinä olet meitä varmaan suuresti ikävöinnyt\", hän sanoi äkisti ja\nnapsautti sormillaan, ikäänkuin vihdoinkin olisi arvoituksen avaimen\nlöytänyt.\n\nHeti sen jälkeen aukaistiin ja suljettiin portti omituisella tavalla;\nse oli pikku Juhana; nyt hän tuli portaita ylös, kaksi, kolme astuinta\nkerrassaan.\n\n\"Viiliä ja munakokkelia, hurraa!\" hän huusi ja heitti laukun kirjoineen\nluotaan. \"Minä olen nälkäinen kuin susi... Vaan mitä tämä on? Elisabet!\"\n\n\"Ethän sinä kurota kättäsikään tervetuliaisiksi, paha poika! Tule heti\ntänne!\"\n\nMinä sivelin hänen paksuja, kiiltäviä kutriaan pois otsalta ja katsoin\nhäntä oikein. Kuinka kaunis poika hän oli! Enkä ollut milloinkaan ennen\nollut iloinen ja kiitollinen noin herttaisesta veljyestä.\n\n\"Kuinka tutkinnossa kävi?\"\n\n\"Hyvin; minä istun toisena luokassa.\"\n\n\"Onko todistuskirjaasi usein a tullut?\"\n\n\"On kyllä, toisinaan, vaan minulla on myös yksi c\", hän lisäsi\najattelevasti.\n\n\"Minä tuon terveisiä isoisältä sinulle, Juhana. Jos oikein ahkera\nja kiltti olet, niin luulen, että saat käydä häntä ensi kesäluvalla\nkatsomassa. Sinä et usko, kuinka suuri puutarha siellä on, ja siellä\non kiikku ja keinulauta, ja kirsikoita, karviaismarjoja ja kukkia\nloppumattomasti. Isoisällä on myös pieni varsa, joka siksi tulee niin\nsuureksi, että sinä saatat sillä ratsastaa.\"\n\n\"No, eihän nyt? Oi, Elisahet, kerro enemmän!\"\n\nHän istuutui rauhaan lähelleni ja unohti sekä viilin että munakokkelin.\n\n\"Hyvänen aika, kuinka neiti on maalla laihtunut!\"\n\nPiika seisoi ovella ja tarkasteli minua ihmetellen.\n\n\"Hän on vähän matkasta ransistuneena; siinä koko syy;\" (äiti punastui\nkovin, luullen minun loukkaantuvan) \"sinun täytyy mennä aikaisin\nlevolle, armas tyttöni; yhden yön uni on sinulle entisen muotosi\nantava.\"\n\nIltapuolella tuli Kristian ystävällisesti luokseni.\n\n\"Mitä mietiskelet?\"\n\n\"Ajattelin juuri sinua, Kristian, kuinka ahkera, kunnollinen ja\nuskollinen sinä aina olet ollut.\"\n\n\"Niinkö todella ajattelet?\"\n\n\"Niin, aivan todella.\"\n\nHän vaikeni hetkiseksi; sitte hän kohotti päänsä ja sanoi, käsivartensa\nvyötäisteni ympäri kietoen ja minua syvälle silmiin katsoen:\n\n\"Kenties johtui se mieleesi ikäänkuin... ikäänkuin vastakohtana eräälle\ntoiselle, joka ei sellainen ole?\"\n\nHän aivan varmaan tarkoitti Ovea.\n\n\"Niin, aivan niin, Kristian\", vastasin; \"vastakohtana itselleni.\"\n\nVähää jäljemmin tuli äiti luokseni ja syleili minua.\n\n\"Nyt, oma tyttöni, kun kahdenkesken olemme, täytyy sinun minulle kaikki\nselittää. En tahdo murehduttaa tahi vaivata sinua, Elisabet, vaan\najattelin, että se kenties huojentaisi mieltäsi, jos uskoisit itsesi\näidillesi. Otsallasi on sellainen totisuus, joka on minulle niin outo.\"\n\nMinä tartuin hänen ystävälliseen, uskolliseen käteensä ja suutelin\nsitä monta kertaa. Tunteitani ilmaista en kuitenkaan saattanut, paljas\najatus, että joku tahtoisi sovitusta toimeen saada, kauhistutti minua.\nSamassa määrässä kuin tunnustin hänet, Ove'n, etevämmäksi, samassa\nmäärässä tunnustin myös omat puutteeni ja erotuksen välillämme. Nyt\nhänkin varmaan näki minut oikeassa valossa ja kenties kiitti jo\nJumalaa, että kaikki oli ohitse.\n\n\"Mitä sanoisin sinulle, rakkahin äiti, muuta kuin, että minussa syy\noli; hänellä ei mitään syytä ollut.\"\n\nHän pudisti hiukan päätänsä vaan ei väittänyt vastaan.\n\n\"Isoisä sen tosin jotenkin selitti. Parempi luonnollisesti on purkaa\nsitoumus, kuin koko elinajaksi onnettomaksi tulla. Tyttöseni olikin\nliian nuori; minä tulin heti niin omituiselle mielelle, kun sain\nkirjeen, joka kihlauksen ilmoitti. No niin, en tahdo sinulta enempää\nkysellä, koska se mieltäsi vastaan on.\"\n\nHänen lempeät kasvonsa olivat niin surullisen näköiset, kun hän katsoi\nminua.\n\n\"Äiti kulta, älä ole murheissasi minun tähteni!\" (Minä polvistuin hänen\neteensä ja panin pääni hänen polvelleen). \"Minä olen poissa ollessani\npaljon oppinut; en mistään maailmassa tahtoisi sitä paitsi olla, mitä\noppinut olen: ensinnäkin rakastamaan Jumalaa ja uskomaan Häneen, miten\nsinä, äiti, Häneen uskot; sitte rakastamaan sinua ja kaikkia ihmisiä\nsekä rakkaasta, turvaisesta, pienestä kodista kiitollinen olemaan.\"\n\n\"Se on ennenkin sydämessäsi ollut, Elisabettiseni, vaan totisissa\nsilmänräpäyksissä tulevat tunteet enemmän tietoisiksi ja eläviksi.\"\n\nÄiti ei millään muotoa tahtonut tuomita entistä itseäni, hänen rakasta,\nvanhaa tyttöään, jonka vioille hän oli ollut sokea.\n\nIllalla tuli pieni Laura hiipien huoneeseni.\n\n\"Äiti tosin kielsi minun puhumasta kanssasi... hä... hänes... tiedäthän\nkyllä, ketä tarkoitan;\" (hänen kirkkaat, lapselliset silmänsä\nsäteilivät veitikkamaisuudesta) \"vaan en saata uteliaisuuttani hillitä.\nSe varmaankin oli joku eriskummainen vanha jörö, vai miten? Isoisä\nkirjoitti, että sinä olit liian nuori ja hän liian totinen.\"\n\n\"Hän ei ollut vanha eikä eriskummainen, Laura, vaan me olimme niin\nerilaatuiset; hän oli paljoa, paljoa parempi kuin minä. Älä, sisar\nkultaseni, enää milloinkaan tästä seikasta puhu; lupaa minulle se.\"\n\nHän supisti ruusunpunaiset huulensa suuteloon ja lupasi aina olla\ntuohon aineeseen koskettamatta; vaan hänen katsantonsa oli aivan\ntyytymätön.\n\n\"Sinä voisit kyllä minulle asiasi uskoa minun ikäni tähden, Betti;\nolenhan minä jo pian täysikasvuinen tyttö\", sanoi hän ja meni.\n\nMiten oikullinen ja itsekäs olin ennen ollut! Minä havaitsin sen\nlukemattomin tavoin, juuri perheemme pienistä vaarinotoista.\n\n\"Näinhän sinä, Elisabet, sen tahdot olemaan; sehän on sinun paikkasi,\nsinun tottumuksesi, sinun oikeutesi\", niin kuului alituisesti.\n\nKauan viipyi, ennenkuin saatoin heitä niistä luovuttaa. Vasta\nvähitellen minun taloudentoimiinkin suotiin hiukan osaa ottaa.\n\n\"Minä en jaksa, äiti, toimetonna istua.\"\n\n\"Vaan voithan olla kävelyllä, armas tyttöni.\"\n\n\"Käsivarsien liikkeet etupäässä terveellisiä ovat; ja minäkin haluan\nmielelläni tulla kelvolliseksi, miten sinä, äiti kulta.\"\n\nEnsimmäinen syy auttoi, minua ruvettiin käyttämään. \"Tiedätkö, Betti,\nmitä toisinaan ajattelen?\" kysyi pikku Juhana, joka seisoi vieressäni\nkyökissä, minun kermamunkkeja leipoessani, ja odotti kärsiväisesti sitä\nmakupalaa, jonka hänelle luvannut olin. \"Niin, minä luulen, että sinä\nsiellä isoisän luona olet tullut vaihdetuksi.\"\n\n\"Hyi, hyi, lapsi!\" Äiti katsoi niin totisesti häntä. \"Se on, Jumalan\nkiitos, meidän vanha Elisabet.\"\n\n\"Oi, minä pidän monta, monta kertaa enemmän uudesta! Hän on\nystävällinen, melkein kuin sinä itse, äiti, hän ei toru, kun minä\nhöläjän, auttaa läksyjäni selville ja kertoo satuja hämärässä. Hän\nei saa milloinkaan mennä pois, eikä se toinen saa enää milloinkaan\ntakaisin tulla, vai kuinka, Betti? Kas, siinä on munkki!\"\n\n\nIX.\n\nLauran ripillepääsy lähestyi nyt suurin askelin, ja meillä kaikilla\nkolmella oli, puvun tähden hyvin kiire. Tuo rakas tyttönen oli niin\nkummastuksissaan, mielissään ja kiitollinen, kun hän niin sukkelaan oli\npäähenkilöksi tullut. Koko ijässään hän ei ollut uutta leninkiä saanut;\nminun hylkäämäni leningit olivat aina hänelle muodostetut.\n\n\"Miksikä tuhlaat minua varten niin monen monta pistosta, Elisabet?\nMillainen nenäliina!\"\n\n\"Niin, oikea narrinteos\", jatkoi Kristian, tarkastaen työtäni\nylenkatseen ja ihmettelyn sekaisella muodolla. \"Pane nyt se pois,\nBetti, ja lähde kanssani; pieni kävely Vallilla tekee meille molemmille\nhyvää.\"\n\n\"Sinähän kävelet mieluimmin yksinäsi, Kristian.\"\n\n\"En suinkaan. -- Se on oikein, että otat levätin hartioillesi. --\nNoh, eikö täällä ole kaunista? Kas, kuinka aurinko keltaisenruskeilla\nlehdillä leikkii. -- Ainoastaan silloin kuljen mieluimmin yksikseni,\nkun tahdon häiritsemättä ajatella läpitse, mitä lukenut olen. Nyt\ntarvitsee minun juuri päästä vähäsen lakitieteestä, ja sinun myös\ntarvitsee päästä ajatuksista, vanhoista muistoista ja en tiedä, mistä\nvielä, sekä luoda raitis katse elämään.\"\n\n\"Minä olen sydämestäni tyytyväinen, Kristian, älä usko mitään muuta!\"\n\n\"Tavallasi kenties, vaan et, miten me -- äiti ja minä -- sinun soisimme\nolevan. Eilen puhelimme juuri sinusta. On ikäänkuin ei sinulla enää\nolisi mitään mielitekoja eikä toiveita, niin, ei mitään tulevaisuutta\n-- ei, ei, anna minun loppuun puhua -- ikäänkuin elämä olisi takanasi,\nElisabet, samoinkuin se äidin takana on, ja ikäänkuin ainoastaan muiden\nhyväksi eläisit.\"\n\nKuinka omituista, että hän juuri noilla sanoilla ajatuksensa lausui; se\nteki minun niin hyvää, vaikk'ei se minuun sopinut.\n\n\"Jumala suokoon, että saattaisin heittää oman minuuteni paljoa, paljoa\nkauemmaksi kuin heitän, Kristian, niin saattaisin iloisempikin olla.\"\n\n\"Sehän koskee kaikkia ihmisiä\", vastasi hän kuivasti, \"vaan ethän\nsinä saa karkoittaa ajatusta tulevaisuudestasi; sehän on naurettavaa\n19:vuotisen tytön työksi. Noh, nyt olen sen sanonut, pane se nyt\nkauniisti mieleesi.\"\n\nJa päivät kuluivat. Laura ja minä luimme toisinaan Uutta Testamenttia\nyhdessä, ja minä oikein riemuitsin sisareni terveestä, luonnollisesta\nkäsityksestä.\n\n\"Mutta, Elisabet\", sanoi äiti kerran, kun hän näki raamatun pöydälläni,\n\"onkohan... älä suutu kysymyksestäni... onkohan aivan oikein, että sinä\npidät sitä?\"\n\nHän osoitti kirjoitusta ensi lehdellä.\n\n\"On, äiti, olen varma siitä, että se on oikein.\"\n\nMinä kätkin heti kirjan; mistään hinnasta en olisi tahtonut sitä\nmenettää.\n\nLokakuun puolivälissä pakkasimme Lauran matkalaukun. \"Neiti Hjort,\nLehmuksela.\" Tuo minun osoitteeni sisältävä jäykkä kortti kelpasi taas\nkäytettäväksi. Oi, miten täynnä iloisia, liioiteltuja toiveita olin\nsitä kirjoittaissani ollut! Nuo korkeat, painetut kirjaimet näyttivät\nniin vierailta, melkein aaveentapaisilta. Nyt oli Laura saman matkan\ntekevä, se oli niin omituista ajatella. Hän oli elävä isoisän ja\nKristiinatädin kanssa yhdessä ja saisi nähdä Ove'n! Käviköhän Ove\nsiellä joka päivä nyt miten ennen?\n\n\"Sinun tulee kuitenkin Kristiina tädille olla ystävällinen ja\ntarkkaavainen, Laura, lupaa se minulle!\"\n\n\"Tahdompa koettaa; vaan Kristian sanoo, että hän on sietämätön, ja\näiti, joka, miten tiedät, ei kenestäkään pahaa puhu, nimittää häntä\nikäväksi ihmisparaksi, ja kirjoitithan sinä itse...\"\n\n\"Älä ollenkaan välitä siitä, mitä minä kirjoitin. Vasta lopulla häntä\ntuntemaan rupesin. Sinun täytyy kokea päästä ystävälliseen suhteesen\nhänen kanssansa, sisko kulta, minun tähteni!\"\n\nKuinka suloiselta ja sievältä pieni tyttömme näytti, kun hän säteilevin\nvaan kuitenkin kyyneleisin katsein meille rautatievaunuista nyökkäsi.\nSuuri, uusi saali laskeutui niin kauniisti hänen hennon, hienon\nvartalonsa ympärille; sievä hattu ja muhkea leukarusetti kaunistivat\nhäntä oivallisesti. Hän oli itsekin iloinen puvustaan, siitä että sai\nkiireestä kantapäähän asti noin uudenuutukainen olla, vaan se oli\nlapsellista, viatonta eikä turhamaisuuden iloa. Piljettiä hän piti\nlujasti toisessa, laukkua ja sateenvarjoa toisessa kädessään.\n\n\"Minä kyllä pidän kapineistani huolta\", hän huusi, kääntyen etupäässä\nKristianin puoleen, joka tavallisesti soimasi häntä huolimattomuudesta\nja järjestyksen puutteesta.\n\nKului jo'ku aika, ennenkuin kaikki taas kävi vanhaa, tavallista\ntahtiaan hänen lähtönsä jälkeen. Vasta, kun hän oli poissa, havaitsimme\noikein, mikä hilpeä, rakastettava keijukainen hän todellakin oli.\nÄiti tietysti häntä eritoten kaipasi, vaan hän ei puhunut siitä;\nvalittaminen ei hänen tapanansa ollut; jos hänellä oli kuorma, niin hän\nkantoi sen mieluimmin yksinään ja hiljaisuudessa.\n\nKuinka lempeä, kärsiväinen, rakastava ja itsekieltävä hän oli,\nvähän liiaksi heikko ja mukaantuvainen muille -- olinhan itse\nesimerkkinä siitä -- vaan vahva ja taipumaton omien velvollisuuksiensa\ntäyttämisessä. Hänellä, miten Ovellakin, oli sydäntä kaikkia kohtaan\nläheisyydessään.\n\n\"Minä olen niin halukas lähettämään vähän apua, joitakin Lauran\nvaatteita ja hiukkasen vahvistavaa ruokaa, puusepän sällin vaimolle\nvintikamariin; hän on sairaana, raukka, ja monien lastensa tähden\nsuuressa tuskassa; ajatteleppa, kuusi kappaletta, ja vanhin on vain\nkymmenen vuotinen. Kukkaroni on jotenkin ohut, puut ja vuokra ovat\nmaksetut; mitä sanot; Elisabet, teemmekö niin?\"\n\nToisella kerralla pyysi äiti minua, ett'en unohtaisi leivänmuruja.\n\n\"Pikku linnut ovat tottuneet ne saamaan\", hän sanoi, \"eikä nyt\ntalvisaikana saa niitä ateriattaan jättää.\"\n\nNaapurin laiha kissa oleskeli myös alituisesti kyökissämme ja löysi\naina savikuppinsa maitoa täynnä nurkassa.\n\nEräänä päivänä, kun parhaallani silotin vaatteita, tuli äiti sisälle\nluokseni tyytyväisen, kirkastuneen näköisenä.\n\n\"Anna minulle rauta ja mene sisälle, Regiina on täällä! -- Jumalan\nkiitos, että armas tyttöni saa jotakin, joka häntä hiukan ilahuttaa.\nPyydä hänet jäämään päivälliseksi, minä kyllä laitan kolme ruokalajia.\"\n\nAh, se oli heikko ihastuttaminen! Regiinalla ja minulla ei ollut enää\nmitään toisillemme sanomista; hän havaitsikin sen aivan pian ja hylkäsi\nminut kokonaan.\n\nJoka viikko saimme tiheän, pitkin ja poikin, ristin ja rastin\nkirjoitetun kirjeen Lauralta. Hän ikävöi kovin kotia vaan piti\nisoisästä; talo hänestä myös oli hauska ja kaunis ja koko seutu niin\nihana. Kristiina tädin sydäntä hän ei kuitenkaan saattanut voittaa. --\n\"Täti edellyttää\", kirjoitti hän, \"ett'en minä saata häntä kärsiä, ja\nse tekee kaiken lähenemisen niin vaikeaksi; vaan minä muistan kyllä\nlupaukseni Elisabetille. Epäystävällinen hän oikeastaan ei ole, kuinka\nomituinen, jäykkä ja synkkä hän muutoin onkin.\"\n\n\"Vaan mitä tuossa on ollut?\" kysyi Kristian kummissaan. \"Kas, kuinka\ntiheästi lapsi on sen ylitse vetänyt; siitä on mahdoton ainoatakaan\nkirjainta erottaa.\"\n\nÄiti vaikeni, vaan minä saatoin nähdä, että hänellä olivat omat\najatuksensa. Minullakin olivat minun mietteeni: tuo rakas tyttönen\noli varmaan kirjoittanut Ove'sta ja sitte, kun hän muisti meidän\nsuhteemme, sen taas pois pyyhkinyt. Vähitellen hän kuitenkin tuli\nvähemmän varovaksi, ja Ove'n nimi oli usein kirjeissä. \"Pastori oli\nollut Kristiina tädin ja hänen kanssansa ajelemassa tahi heille kirjoja\nlainannut; hän, Laura, oli kuullut niin kauniin saarnan, joka oikein\nantoi halun hurskaaksi ja hyväksi tulemaan\" j.n.e.\n\nTalvi kului tasaista, hiljaista kulkuaan. Me olimme kaikki aivan\nahkeroita; Kristian luki kuin henkensä edestä; äiti ja minä askaroimme\nyhdessä talouden toimissa ja neulan ääressä, ja illalla, kun rakas,\npieni rauhanhäiritsijämme oli sänkyyn mennyt, luin kuuluvasti. Ensi\nkerran maistoin sitä iloa, joka ahkeruudessa on. Ateriamme ja kävelymme\nolivat hyvin hupaiset ja vaikuttivat niin virkistävästi hyvin kulutetun\najan jälkeen. Mitä lähemmälle joulu ja sen kanssa tutkintoaika joutui,\nsitä äkkipikaisemmaksi ja äkäisemmäksi kuitenkin Kristian tuli; meidän\ntäytyi punnita sanamme ja tarkoin varoa häntä loukkaamasta. Monta\nkertaa hän sanoi itse: \"Minä olen sietämätön, äiti, sen tiedän aivan\nhyvin; vaan te ette aavista, kuinka täällä päässäni pinnistää.\"\n\n\"Taukoa sitte taivaan tähden, rakkain ystävä\", pyysi äiti.\n\n\"Saamme nähdä; älä minua vain millään muotoa vaivaa, äiti kulta.\"\n\nKuinka iloinen päivä oli se, kun hän tuli kotiin ja kertoi, että\nkaikki oli onnellisesti ja hyvästi ohitse! Hänen kasvonsa säteilivät\nsydämellisimmästä ilosta; se ei ollut vanha vakava Kristian ukkomaisine\nkäytöksineen.\n\n\"Nyt en tosiaankaan enää tahdo olla sellainen myyrä, joka kaivaa\nitsensä pois kaikesta valoisasta ja hauskasta tässä maailmassa! --\nja pojasta tuolla rupean myös huolta pitämään; niinpä niin, nyt minä\noikein todella rupean hänen kanssansa käsikähmään.\"\n\nHyväksi aluksi hän tarttui pienen Juhanan haiveniin.\n\nPoika kuuli tuon lupauksen paljoa suuremmalla levottomuudella kuin\nilolla ja vapautti päänsä niin pian kuin hänelle mahdollista oli, ison\nveljen lujista kourista.\n\n\"Jos vain nyt saisimme sinut, Betti, oikein iloiseksi\", sanoi Kristian\nparia päivää myöhemmin.\n\n\"Minä olen iloinen, Kristian; Jumala on ollut niin erinomaisen\narmollinen minulle. Minä olen iloinen ja kiitollinen.\"\n\n\"Sinä olet kuuliainen, ainoastaan kuuliainen, vaan et onnellinen; se se\non, jota en saata käsittää. Tiedätkö, kenenkä kaltainen olet; saanko\nsen suoraan sanoa?\"\n\n\"Saat, miksikä ei?\"\n\n\"Sen kaltainen, joka pitää kuolleesta, ajattelee sitä ja iloitsee\nsaadakseen sitä toisessa maailmassa tavata. Kenkään ei saata uskoa,\nettä sinä olet heittänyt pois rasittavan ikeen ja tuntisit itsesi\nhuojennetuksi ja vapautetuksi.\"\n\n\"Älä puhu niin, Kristian, se murehduttaa minua. Kun on paljon\nkaduttavaa ja sovitettavaa -- ja sitä minulla on -- niin saattaa kyllä\ntoisinaan vähän totiseksi tulla.\"\n\n\"Oh, et sinä ennenkään niin hirveän häijy ollut, vaikka minä toisinaan\nolin sinulle oikein vihainen ja luulin, että sinun minuutesi esiintyi\nliian paljon äidin kustannuksella. Nyt sitä vastaan toivoisin, että\nsama minuus tuntuvammin esiintyisi.\"\n\nHän kietoi käsivartensa lemmekkäästi vyötäisteni ympäri.\n\n\"Jos Jumala suo, sisar kultaseni, niin tuumailen, että äiti ja sinä\njäätte tulevaisuudessa minun luokseni, kun Laura ja poika ovat\nmaailmalle joutuneet ja minä olen jalkani oman pöydän alle pannut.\"\n\nJoulun aikana saimme, miten tavallisesti, koko lastin hyviä tavaroita\nLehmukselasta: hanhia ja jäneksiä, juustoja ja torttuja, omenia ja\nsaksanpähkinöitä. Kummastuksekseni oli pohjalla Mette Marian tuttu\nkoulupussi, pähkinöitä täyteen pakattuna.\n\n\"Neiti Elisabetille Klintiltä ja metsästä, noukkinut Mette Maria\"\nniin kuului lapsen omakätinen päällekirjoitus. Hän oli varmaan nähnyt\nsuurinta vaivaa, kirjaimet olivat suuria ja koreita.\n\n\"Mitä luulet minulla tässä olevan, Betti?\" kysyi pieni Juhana eräänä\naamuna maaliskuun alussa, suljetulta käsiänsä minua kohden kurottaen.\n\n\"Kevätesiköitä!\"\n\n\"Oh, hyi, Elisabet! Sinä näit ne, vehreät lehdet pistäytyivät esiin. Se\nei ole rehellistä peliä.\"\n\nHän kurotti minulle kourallisen raittiita kevätesiköitä, ja niiden\nmuassa seurasivat ensimmäiset kevättunteet. Pari päivää myöhemmin näin\nkeltaisen kukan Vallin rinteellä. Nyt alkoi maalla kaikki versoa ja\nkasvaa; pian oli Lehmukselassa oleva kaunista. Vieläköhän milloinkaan\nsinne joutuisin? Tuota en tohtinut ajatella.\n\n\"Kun vain ei Laura olisi kipeänä; on enemmän kuin 14 päivää siitä, kun\nhän kirjoitti!\"\n\nÄiti huokasi syvästi. Hän oli kauan hiljaa suruansa kantanut; nyt hänen\ntäytyi sitä purkaa.\n\n\"Saattaahan hyvin helposti esteitä tulla! Muistatko joulun edellä,\näiti, kuinka kauan silloin viipyi?\"\n\nMinä koetin näyttäytyä levolliselta ja iloiselta, vaikka minäkin olin\nmurheinen ja levoton. Me hätkähdimme joka kerta, kun soitettiin.\n\nVihdoinkin huhtikuun lopussa tuli Kristian riemuiten sisälle.\n\n\"Tässä on kirje! Lauran omia harakanvarpaita. Voit olla aivan huoletta,\näiti; pieni lemmikki jaksaa hyvin.\"\n\nKirje sisälsi vain pari kiireessä kirjoitettua riviä: Kristiina täti\noli kipeänä, vaarallisesti kipeänä; hän ikävöi minua, luuli Laura; hän\nitse ikävöi myös sanomattomasti. Oli niin hirveän paljon ajattelemista\nja järjestämistä, eikä hän kelvannut mihinkään.\n\n\"Tyttö kultani, mitä sanot?\"\n\n\"Toivon ehtiväni sinne vielä tänä iltana, äiti; lähteehän juna vasta\nk:lo 7.\"\n\n\"Sinä tahdot siis... oi, lapsi, kuinka kelmeä sinä olet! Tohdimmeko\nantaa hänen lähteä, Kristian?\"\n\n\"Luonnollisesti lähden! muu ei voi kysymykseen tulla. Täti parka!\"\n\n\"Pieni Laura parka\", sanoi äiti, \"ja sinä myös! Sinä et ajattele\nollenkaan itseäsi säästää, lapsi.\"\n\nMinä en vastannut mitään vaan kiirehdin sisälle omaan huoneeseni ja\npakkasin sisälle muutamia välttämättömiä kapineita, sekavain ajatusten\ntaukoamatta päässäni pyöriessä.\n\nOi, jos saattaisin ajatella vain tätiä, yksinomaisesti tätiä! Mistä\nnuo muut kuvat tulivat, tuo pelko, tuo toivo? Armollinen Jumala,\nauta minua, pidä kaikki tuo sielustani poissa, ja anna tunteideni\njakautumatta Kristiina tädin ympärille kokoontua!\n\n\n\n"]